Pitäjistä maalaiskunniksi
Hallintouudistukset tai valtiopäivätyö eivät entisajan savolaisissa, kuten eivät muissakaan, herättäneet yleensä kovin suurta mielenkiintoa. Päivittäinen elämänmeno kulki omaa rataansa, ja ylhäältä annetut päätökset vaikuttivat arkitoimiin joko viiveellä tai pelkkinä heijastumina. Moni kuitenkin valpastui vuosien 1863–1864 valtiopäivien aikana. Nyt jouduttiin ottamaan kantaa moniin uusiin asioihin ja vertailemaan eri vaihtoehtoja. Lainsäädäntötyö oli ollut Porvoossa 1809 pidettyjen valtiopäivien jälkeen pysähdyksissä, joten oli kertynyt suuri joukko asioita, joita virkamiehet eivät yksin voineet ratkaista, vaan joihin tarvittiin säätyjen suostumus. Uudistusten tarvetta siis oli, ja muutosten uumoiltiin ulottuvan käytännön asioihin asti.
Eräs tärkeä kysymys oli paikallisen itsehallinnon järjestely. Sanomalehdissä ja yhteisissä kokouksissa asiaa oli käsitelty, ja markkinapaikoilla sekä kestikievareissa siitä oli ollut puhetta, mutta ongelman ydin saattoi maaseudun rahvaalle silti olla epäselvä. Mistä sen tiesi, miten asioita piti hoitaa tai mitä kohtuudella voi itselleen vaatia? Käytännössä asioista vastaavat kuitenkin tiesivät, että paikallisyhteisön toiminta oli vaikeutunut, koska hallinnon yleiset puitteet olivat jääneet ajastaan pahasti jälkeen.
Maalla yhteisistä asioista päätettiin vanhaan tapaan kirkkoherran johtamissa pitäjänkokouksissa, mutta niiden tehokkuus oli alkanut käydä kyseenalaiseksi käsiteltävien asioiden lisääntymisen ja painopisteen muuttumisen takia. Kruunu oli sälyttänyt pitäjille uudenlaisia velvoitteita, ja paikallinen itsehallinto oli ruvennut yhä enemmän olemaan ylempää annettujen käskyjen toteuttamista. Näin seurakuntatyöhön liittyvät tehtävät, joita kokouksissa alkuaikoina oli käsitelty ja jotka kuuluivat kirkkoherran varsinaiseen toimialaan, olivat jääneet taka-alalle ja vaivaishoitoon, sairaanhoitoon, viljamakasiiniin ym. ”maallisiin” asioihin liittyvät kysymykset nousseet etualalle. Esimerkiksi eteläsavolaisessa Ristiinassa pitäjänkokousten pöytäkirjoihin oli 1700-luvun puolimaissa (1752–1757), ensimma1sten säilyneiden pöytäkirjojen laatimisen aikoihin, kertynyt yhteensä 26 pykälää ja niistä 24 (92 %) koski kirkkoa ja seurakuntaa. Noin sata vuotta myöhemmin (1860–1865), kunnallisuudistuksen aattona, pykäliä oli jo 233 ja niistä enää 34:ssä (15 %) käsiteltiin seurakunnan asioita.1
Suunnilleen samanlainen kehitys oli ollut muissakin pitäjissä, ja kun päätösten toimeenpanoa valmistelevaa elintä tai erikoisaloja hallitsevia virkamiehiä ei pitäjissä yleensä ollut, tilanne alkoi pitäjäyhteisön johtajina toimineille kirkkoherroille käydä ylivoimaiseksi. Varsinkin herätysliikkeisiin lukeutuvat papit halusivat päästä irti maallisista tehtävistä voidakseen paremmin omistautua kirkolliseen työhönsä. ”Ei minkään luulisi olevan selvempää kuin sen, että papin ei tule olla talousintendentti eikä poliisipäällikkij eikä, kuten nimismies ja vouti, läänin käskynhaltijan kätyri, eikä Jumala paratkoon välskäri ja lääkäri”, kirjoitettiin Mnemosyne-lehdessä jo 1821 – eivätkä mielipiteet seuraavien vuosikymmenien aikana olleet ainakaan lieventyneet.
Kehitystä oli kärjistänyt vuonna 1852 annettu vaivaishoitoasetus, jossa avunsaajien joukkoa oli laajennettu ja pitäjiin määrätty perustettavaksi kirkkoherran johtamia vaivaishoitojohtokuntia. Tämä oli lisännyt pappien työtaakkaa niin paljon, että varsinaisesta kutsumustehtävästä oli vaarana tulla vain ”ajasta ja hyvästä tahdosta riippuva sivuasia”, kuten Raahen rovastikuntakokouksen Kuopion tuomiokapitulille 1857 esittämässä valituksessa todettiin.2
Papiston asenteeseen vaikutti myös muuttunut pappisihanne. Sen taustalla oli professori, Porvoon piispa Frans Ludvig Schaumanin omaksuma uusi teologinen suuntaus, jossa korostettiin kristinuskon itsenäisyyttä ja omaperäisyyttä. Keskeistä ei enää ollut vastuun kantaminen pitäjäyhteisön koko toiminnasta, vaan hyväksyttiin uudistusten tarpeellisuus, maallikoiden mukaantulo ja paikallisseurakuntien itsehallinto.3 Oli tultu tilanteeseen, jossa tarvittiin uusia vastuunkantajia ja eri elämänalojen hallinnollista erikoistumista.
Muutosta oli kyllä suunniteltu jo useita vuosia. Senaatin asettama komitea, jonka jäsenenä oli mm. aikaisemmin mainittu professori Schauman, aloitti toimintansa 1859. Esikuvia saatiin Ruotsin pitäjänhallinnosta ja Suomen Talousseuran asettaman työryhmän ehdotuksista. Tämä kunnallishallinnon uudistamista suunnitteleva komitea sai työnsä valmiiksi 1860, ja vuoden 1861 aikana mietintö oli lausuntokierroksella Savonkin pitäjissä.
Senaatti oli lähettänyt ehdotuksen lääninhallituksiin, kuvernööri oli toimittanut sen pitäjiin, asiasta oli kuulutettu kirkoissa ja nimismiehet olivat toimineet tiedon välittäjinä. Pitäjiltä pyydettiin mielipiteet kirjallisina, mutta tällainen kuuleminen oli sen verran uutta ja outoa, ettei asiaa monella paikkakunnalla edes tuotu pitäjänkokouksen käsittelyyn. Niinpä kuvernöörien lisäksi lausunnon antoi yleensä kruununvouti tai seurakunnan kirkkoherra, viimeksi mainittukin ilmeisesti omana henkilökohtaisena mielipiteenään. Vain Mäntyharjulla lausunto mainitaan laaditun yhteisessä pitäjänkokouksessa.4
Mäntyharjulaisten mielipide poikkesikin senaattiin toimitetuista muista savolaislausunnoista. Siinä oli keskeisenä toivomus, että pappi jatkaisi entiseen tapaan pitäjän esimiehenä. Lausuntoon kirjattiin myös komiteamietinnön ulkopuolelta viesti, jossa vaadittiin maahanpanijaislehmän poistamista kirkkoherran palkkasaatavista! Muissa lausunnoissa korostettiin uudistuksen tarpeellisuutta mutta epäiltiin vielä sen toteuttamismahdollisuuksia. Yhdenmukaisen kunnallishallinnon järjestäminen harvaan asutussa ja paikallisilta oloiltaan vaihtelevassa maassa epäilyni. Savossa se johtaisi avointen valtakirjojen käyttöön, mikä päätöksenteon kannalta olisi arveluttavaa.
Mahdollisuuksia näin suuriin muutoksiin epäiltiin myös sen vuoksi, että kustannukset kohoaisivat ja kunnallishallintoon kykenevistä henkilöistä oli puute. Kihlakunnantuomarin, nimismiehen ja kruununvoudin arveltiin yhtä mielellään kuin pappien pääsevän eroon kunnallishallinnon tuomista palkattomista lisätöistä. Itse kunnallisuudistuksen uskottiin kuitenkin olevan myönteisen kehityksen edellytys. Myös kuntien jakamista lautakunnan jäsenten hoidossa oleviin piireihin pidettiin tervetulleena uudistuksena, joka tehostaisi toimintaa ja levittäisi osaamista uusille väestöryhmille.5
Savolaisvaikuttajien kannanotot olivat siis uudistukselle periaatteessa myönteisiä, mutta talonpoikien mielipiteitä niissä ei juuri näkynyt. Ne tulivat esille vasta kuntauudistuksen valtiopäiväkäsittelyssä, kun Savosta Helsinkiin matkaavat valtiopäivämiehet joutuivat säätynsä jäseninä ottamaan siihen kantaa. Kävi ilmi, että aateli ja porvarissääty olivat papiston kanssa seurakuntahallinnon ja kunnallishallinnon erottamisen kannalla, mutta talonpojista monet vielä epäröivät. Olisiko valmiuksia itse ottaa vastuu omista asioista, riittäisivätkö varat uudistuksen toteuttamiseen, suostuisivatko kirkkoherrat tehtävien vähetessä luopumaan osasta palkastaan, paljonko tarvittaisiin siirtymäaikaa uudistuksen toteuttamiseen ja niin edelleen, kyseltiin.6
Savolaisten talonpoikaisedustajien kannanotot olivat kuitenkin keskimääräistä myönteisempiä. Ne olivat myös myönteisempiä kuin pitäjänkokouksissa ilmaistu ”kentän ääni”. Valtiopäivillä uudistusta ei vastustettu, vaikka tiettyjä varauksia esitettiinkin. Ristiinan Antti Sinkko ja Tuusniemen Lauri Pelkonen esimerkiksi kannattivat kirkkoherrojen vapauttamista kunnan esimiehisyydestä, jos palkkakustannukset samalla pienenisivät. Pelkonen halusi myös kaventaa papinvaaleista tutuksi tullutta manttaaliin perustuvaa äänioikeutta, koska se antoi suurtilallisille liikaa valtaa ja ”sitä paitsi tuottaisi se sen haitan, että kunnan jäsenet, tietäen sen, että yksi päättäisi kaikki, eivät pitäisi huolta yleisistä asioista”.
Heinäveden Juho Kotilainen ja Mäntyharjun Juho Mynttinen taas toivoivat selkeitä ohjeita palvelijain äänioikeudesta. Asetuksen käyttöönotolle kaikki Savon valtiopäivämiehet halusivat joustavaa aikarajaa. Kuitenkin kunnallisuudistusta pidettiin niin tärkeänä, että mitä pikemmin se tulisi voimaan, sen parempi. Henkilövalintojen takia uudistusta ei heidän mielestään ollut syytä karttaa, sillä ”kunnon miehiä tehtävään kyllä ilmestyisi. Kaikki ovat alussa lapsia, mutta työllä muodostettaisiin ihmiset vähitellen”, lausui Rautalammin Iisakki Liimatainen mielipiteenään.7
Pitkän komitea- ja valiokuntakäsittelyn jälkeen asia saatiin vuosien 1863–1864 valtiopäivien aikana päätökseen, ja 6.2.1865 voitiin allekirjoittaa asetus ”kunnallishallituksesta maalla”.8 Se päätti kirkkoherran johdossa olleen pitäjänhallinnon kauden ja erotti kirkolliset ja kunnalliset asiat toisistaan. Vanha pitäjänkokous muuttui pelkästään seurakunta-asioita käsitteleväksi kirkonkokoukseksi ja maallisten asioiden hoito siirtyi kahdelle uudelle hallintoelimelle, paikkakunnan äänivaltaisten asukkaiden muodostamalle kuntakokoukselle sekä päätösten valmistelusta ja toimeenpanosta vastaavalle kunnallislautakunnalle.
Muutos tuli pitäjissä toteuttaa kolmen vuoden kuluessa, mutta siirtymiseen voitiin anoa lisäaikaa kuvernööriltä tai yli 10 vuoden pidennystä senaatilta. Seurakuntahallintoa ei vielä tässä yhteydessä uudistettu eikä kunnan ja seurakunnan taloudenhoitoakaan vielä kokonaan erotettu. Seurakuntahallinnon osalta tilanne selkiytyi vuoden 1869 kirkkolaissa ja veroasioiden osalta vuoden 1898 uudessa kunnallisasetuksessa, mutta vielä kauan kiisteltiin muun muassa siitä, kumman kustannuksiin kirkon tai pappilan rakentaminen kuului, kunnan vai seurakunnan.
Kunnallisuudistus tuotiin saarnastuolikuulutuksilla kaiken kansan tietoon, ja pian sen jälkeen kutsuttiin koolle kokoukset pohtimaan, miten uudistuksiin suhtauduttaisiin, mihin käytännön toimiin olisi ryhdyttävä ja mitä velvoitteita uuteen hallintomalliin siirtyminen toisi mukanaan. Asenne vaihteli eri kunnissa ja Savon eri osissa. Paljon riippui siitä, oliko paikkakunnalla uuteen hallintojärjestelmään perehtyneitä henkilöitä tai millainen asema uudistusta kannattavilla säätyläisillä pitäjässä oli.
Kunnallisasetuksen 1 §:n mukaan ”kukin seurakunta on itsepäällensä erinäinen kunta”. Seurakuntana, jonka siis tuli määräajan kuluessa ottaa käyttöön myös kunnallishallinto, pidettiin itsenäistä pitäjää sekä kappeliseurakuntaa. Toisinaan myös rukoushuonekunta tulkittiin seurakunnaksi. Näiden savolaisseurakuntien siirtyminen kunnallishallintoon käy ilmi seuraavasta taulukosta. Siinä on mainittu vuosi, jolloin päätös kunnallishallintoon siirtymisestä vahvistettiin.
Monessa pitäjässä uudet hallintoelimet aloittivat kuitenkin toimintansa vasta seuraavan tai sitä seuraavan vuoden alussa. Tämä ajankohta taas käy ilmi kunnan ensimmäisiä esimiehiä koskevasta luettelosta (s. 47). Seurakunnan perustamisvuosi on seuraavassa taulukossa merkitty näkyviin, jos se on tapahtunut kunnallisasetuksen antamisen, siis vuoden 1865 jälkeen. Seurakunnan perustamisvuosi on seuraavassa taulukossa merkitty näkyviin, jos se on tapahtunut kunnallisasetuksen antamisen, siis vuoden 1865 jälkeen.
Kunnallisuudistuksen tullessa voimaan vuonna 1865 Savossa oli 29 itsenäistä seurakuntaa, kolme kappeliseurakuntaa ja viisi rukoushuonekuntaa. Yksikään näistä Savon 37 ”seurakunnasta” ei vielä vuonna 1865 tehnyt päätöstä uuteen kunnallishallintoon siirtymisestä, vaikka muualla Suomessa uudistukseen uskaltautui jo 27 pitäjää.9
Niinpä kunnallishallinnon uranuurtajapitäjiksi Savossa tulivat Kerimäki, Pieksämäki, Rantasalmi ja Ristiina, joissa kaikissa päätös tehtiin vuoden 1866 aikana. Puolet (18) Savon seurakunnista pääsi ratkaisuun määräajan puitteissa.10 Viisi näistä (Haukivuori, Heinävesi, Hirvensalmi, Kangasniemi ja Puumala) oli tosin yrittänyt saada siirtymiselle lisäaikaa, mutta Mikkelin läänin kuvernööri ei ollut sitä myöntänyt. Ilman pidennysanomuksia uudistus toteutettiin Joroisissa, Juvalla, Kerimäellä, Kuopion pitäjässä, Mikkelin pitäjässä, Mäntyharjulla, Pieksämäen pitäjässä, Rantasalmella, Rautalammilla, Ristiinassa, Savonrannan rukoushuonekunnassa, Säämingissä ja Tuusniemellä.11
Suurin osa näistä sijaitsi Etelä-Savon alueella. Uudistusta ei kuitenkaan yleensä hyväksytty yksimielisesti, vaan kirkkoherra joutui pitäjänkokouksissa taivuttelemaan seurakuntalaisia muutokselle myönteiseksi. Sitkeintä vastarinta oli Kuopion pitäjässä, missä päätös kunnallishallintoon siirtymisestä saatiin tehtyä vasta seitsemännellä kokoontumiskerralla.12 Ajankohtakin uudistuksen toteuttamiselle oli vaikea, sillä juuri 1860-luvun lopulla Suomea koettelivat ankarat kato- ja nälkävuodet.
Etelä-Savossa lähes kaikki kunnallisasetuksen voimaantullessa olleet seurakunnat siis siirtyivät kunnallishallintoon vuoden 1868 loppuun mennessä. PohjoisSavossa uudistus toteutui tuolloin vasta Rautalammilla, Kuopion pitäjässä ja Tuusniemellä. Eräänä syynä tähän aikaeroon oli se, että Mikkelin lääninhallitus ei yhtä helposti kuin Kuopio myöntänyt pidennystä määräaikaan. Asiaan vaikutti myös se, että Etelä-Savossa oli uudistusta kannattavia säätyläisiä suhteellisesti enemmän kuin Pohjois-Savossa, minkä lisäksi eteläsavolaiset olivat tottuneet myös tukeutumaan säätyläisvirkamiehiinsä.
Etelä-Savo oli myös vanhaa ratsutila-aluetta, joten täältä löytyi vauraita, säätyläisten elämäntavan jo paljolti omaksuneita talonpoikia, jotka olivat valmiita ottamaan vastaan myös kunnallisia luottamustehtäviä. Tämä näkyi jo niissä pitäjien nimeämissä siirtymävaiheen toimikunnissa, joiden tehtävänä oli laatia paikallinen kunnallishallinnon johtosääntö sekä ”ääntö- ja takseerauslista”. Etelä-Savon kunnissa ne koostuivat lähes aina virkamiehistä, kauppiaista ja varakkaista talollisista, kun taas Pohjois-Savossa mukana oli myös tilattomia, käsityöläisiä ja työväkeä.
Lisäksi lähes jokaisella ilman määräajan pidennystä kunnallishallintoon siirtyneellä pitäjällä oli käytettävissään ainakin yksi uudistukseen perehtynyt asiantuntija. Yleensä tämä oli vuosien 1863-1864 valtiopäivillä mukana ollut oman pitäjän valtiopäivämies tai uudistusta suunnitelleen valtakunnallisen virkamiesryhmän jäsen. Näitä asiantuntijajäseniä on lueteltu seuraavassa yhteenvedossa:13
Pitäjien asiantuntijajäseniä kunnallishallintoon siirryttäessä
Joroisissa
– Hovioikeudenneuvos Nils Karl Elias Grotenfelt.
Valtiopäivämies, laki- ja talousvaliokunnan jäsen. Kutsuttiin kunnallisuudistusta pitäjässä suunnittelevan toimikunnan asiantuntijajäseneksi.14
Juvalla
– Kirkkoherra, rovasti M. E. Alopaeus.
Valtiopäiväasioita 1861 suunnittelevan ns. tammikuun valiokunnan jäsen. Valtiopäivämies.15
Heinävedellä
– Rusthollari, herasruomari Juho Kotilainen.
Valtiopäivämies, lakivaliokunnan jäsen.
Kerimäellä
– Talollinen, kauppias Niilo Kosonen.
Tammikuun valiokunnan jäsen.16
Kuopion pitäjässä
– Tuomiorovasti, teol. rohtori Aron Gustaf Borg.
Tammikuun valiokunnan jäsen. Valtiopäivämies, talousvaliokunnan jäsen.17
– Piispa Robert Valentin Frosterus.
Valtiopäivämies.18
Mikkelin pitäjässä
– Eversti Karl Johan Tavaststjerna.
Valtiopäivämies.
– Kirkkoherra, teol. tohtori Anders Johan Hornborg.
Valtiopäivämies. Valtiopäivillä pappissäädyn sihteeri.19
Mäntyharjulla
– Rusthollari Juho Mynrtinen.
Valtiopäivämies.20
Rantasalmella
– Kirkkoherra, teol. tohtori Johan Fredrik Bergh.
Valtiopäivämies. Tammikuun valiokunnan jäsen.21
Rautalammilla
– Talollinen Iisakki Liimatainen.
Valtiopäivämies.22
Ristiinassa
– Laamanni Ferdinand Forsström.
Kunnallisuudistusta 1859 suunnittelevan valtakunnallisen komitean jäsen.
– Kirkkoväärti Antti Sinkko.
Valtiopäivämies, toimitusvaliokunnan jäsen.23
Tuusniemellä
– Talollinen, herasruomari Lauri Pelkonen
Tammikuun valiokunnan jäsen. Valtiopäivämies, talousvaliokunnan jäsen.24
Monet näistä siirtymäkauden vaikuttajista valittiin sittemmin myös uuden kunnallishallinnon luottamustehtäviin.
Ne pitäjät, jotka anoivat uudistuksen toteuttamiselle lisäaikaa, vetosivat perusteluissaan lähes aina samoihin asioihin: kunnallishallinnon mahdollisesti tuomaan maksujen kohoamiseen, tuolloisten katovuosien aiheuttamaan ”köyhään aikaan” ja uusissa luottamuselimissä tarvittavien henkilöiden puuttumiseen. Kustannuksiin ja henkilöpulaan oli kiinnitetty huomiota jo uudistuksen suunnitteluvaiheessa. Esimerkiksi kangasniemeläiset pyysivät lykkäystä, koska pitäjänkokouksessa asiaa käsiteltäessä ”kaikki miehet oliwat yksituumaisia, että wielä tarvittaisiin kymmenen wuotta parannusaikaa, kun toiset eiwät sanoneet ymmärtäwänsä mitään kunnallishallituksesta”.
Joissakin pitäjissä, kuten Pielavedellä, vedottiin myös ”seurakunnan laveuteen” ja että seurakunta oli juuri silloin ”hirvittävän suuriin velkoihin vajonnut”. Karttula taas sai lisäaikaa vedottuaan sekä vähävaraisuuteen että meneillään olevaan seurakunnan itsenäistymishankkeeseen, josta aiheutuvat muutokset tuli ensin saada järjestetyiksi. Näiden seikkojen takia monet toivoivat, ettei ”kokouksia muutettaisi, vaan saisivat jäädä ennallensa ja niinmuodoin papiston hoidettaviksi” tai, kuten Sulkavalla ja Suonenjoella, että toteuttaminen siirtyisi ”niin kauaksi kuin mahdollista on”.
Kuvernöörin käynti pitäjässä joudutti joillakin paikkakunnilla, mm. Kangasniemellä, päätöksentekoa. Lääninhallituksen antaman kielteisen päätöksen jälkeen siellä oli suunniteltu valituksen tekemistä senaattiin, mutta ”kun miehet saiwat asian tarkoin kuulla ettei se walitus awita mitään, niin se jätettiin silleen ja kunnallishallitus on kohtaki toimeen pantawa”, kerrottiin sanomalehdessä.25
Uusissa, vuoden 1865 jälkeen perustetuissa seurakunnissa tilanne oli jo jonkin verran toisenlainen. Omaa pitäjänkokousperinnettä ei ollut, joten ei ollut myöskään tarvetta ”tehdä kuten aina ennenkin on tehty”. Kuntauudistusajatukseen oli jo ennätetty tottua, esikuvia oli olemassa, kansanopetus alkoi luoda edellytyksiä luottamustehtävissä toimimiselle ja suomen kielen käyttökin helpotti jo kokoustyöskentelyä. Niinpä näissä seurakunnissa kunnallishallintoon siirtyminen tapahtui yleensä asetuksen määräämän kolmen vuoden siirtymäkauden aikana.
Niin tapahtui vuonna 1894 perustetulla Virtasalmellakin. Siellä kuntakokous teki 1896 päätöksen siirtyä kunnallishallintoon, valitsi luottamusmiehet ja laati ääniluettelon. Toiminta käynnistyi, mutta kahden vuoden kuluttua senaatti kumosi kuvernöörin jo vahvistaman päätöksen lainvastaisena; päätös oli tehty ennen kuin seurakuntahallinto oli ennättänyt aloittaa varsinaista toimintaansa – eikä kunta saanut asetuksen mukaan kulkea seurakunnan edellä. Niinpä suunnittelu alkoi alusta ja Virtasalmi siirtyi kunnallishallintoon vasta vuonna 1912.26
Kunnallishallintoon siirtyminen tapahtui Etelä-Savon seurakunnissa siis pääosin 1860- ja Pohjois-Savossa 1870-luvulla. Uusi maalaiskuntien perustamiskausi alkoi 1900-luvun alussa, jolloin seurakuntajako tiheni ja viimeiset alueiltaan laajat emäpitäjät jaettiin pienemmiksi hallintoyksiköiksi. Tämä hallintoverkon tiheneminen on selostettu seurakuntia koskevassa pääluvussa.
Kuopion, Mikkelin, Savonlinnan ja Iisalmen uusi kunnallishallinto
Vuosien 1863–1864 valtiopäivillä käsiteltiin myös kaupunkien hallinnon uudistamista. Yhtä suurta muutostarvetta kuin maalaispitäjissä ei tosin ollut, sillä kaupungeilla oli jo vanhastaan seurakunnasta riippumaton oma paikallishallintonsa. Päätökset tehtiin raastuvankokouksessa tai suppeammassa, edustukseen pohjautuvassa kaupunginvanhimpien kokouksessa. Toimeenpano-ja hallintoelimenä, jollainen siis pitäjistä oli täysin puuttunut, oli maistraatti. Toimielinten vastuualueita ei kuitenkaan ollut tarkasti määritelty, joten käytäntö vaihteli eri kaupungeissa. Se aiheutti riitoja, ja kun kaupunkilaiset vielä ymmärsivät hallinnon määräykset yksityisoikeudellisiksi sitoumuksiksi, jokaista velvoittavia päätöksiä oli vaikea saada aikaan. Suurin epäkohdaksi koettu asia oli kuitenkin se, että porvarioikeus – ja sen tuoma mahdollisuus osallistua kaupungin hallintoon – oli vain kauppiailla ja käsityöläisillä, vaikka kaupungeissa oli monia muitakin sinne maksuja maksavia asukasryhmiä.27
Niinpä vuosien 1863–1864 valtiopäiviltä pyydettiin lausuntoa niistä periaatteista, joita oli noudatettava uudistusta suunniteltaessa. Komiteatyöskentelyä johti Kuopion kuvernööri Samuel Henrik Antell, jonka virkamiesryhmä sai mietintönsä valmiiksi 1865. Esikuvina olivat Ruotsissa muutaman vuoden käytössä ollut kunnallislaki ja Suomessa juuri annettu maalaiskuntien kunnallisasetus. Komitean ehdotukseen pyydettiin lausunnot kaikilta lääninhallituksilta ja kaupungeilta.28
Savossa oli tuolloin Kuopion, Mikkelin ja Savonlinnan kaupungit.* Niiden sekä Mikkelin ja Kuopion lääninhallitusten lausunnoissa mietinnön linjoja pidettiin oikeina ja kannatettiin uusien kaupunkilaisryhmien ottamista mukaan päätöksentekoon. ”Se toivottavasti toisi paremman yhteishengen kaupunkikuntiin”, totesi Mikkelin läänin kuvernööri Theodor Thilen. Erityisesti korostettiin kaupunkien privilegioiden tarkistamista ja verotuksen yhdenmukaistamista eri yhteiskuntaluokkien välisten eturistiriitojen vähentämiseksi. Kuopion maistraatti kiinnitti huomiota myös siihen, että maistraatin ja uusien hallintoelinten väliset suhteet tulisi asetuksessa tarkemmin määritellä. Mikkelin maistraatti toivoi, ettei kaupunki- ja maalaiskuntia missään tapauksessa saisi yhdistää saman kunnallishallinnon alaiseksi, ”koska niillä on eri intressit josta taas seuraa huolimattomuutta kunnallisissa asioissa. Olisi kirjavuutta kokouksissa ja edustajissa tai valtuutetuissa”, kirjoitettiin.
*Iisalmen kauppala sai kaupunkioikeudet vuonna 1891. Pieksämäen ja Varkauden kauppalat perustettiin 1920-luvulla.
Kuopiossa lausunto komiteaehdotukseen saatiin myös kaupunkilaisten eri ammattiryhmiä edustavalta toimikunnalta. Se paneutui tehtävään perusteellisesti. Ensimmäinen huomautus koski sitä, ettei tekstissä tulisi viitata muihin voimassa oleviin asetuksiin, koska valtuusmiehiksi valittavien tietämys lakiasioista olisi todennäköisesti puutteellinen ja edellytti viitteiden sijasta suoria ohjeita asioiden hoitamisesta. Joihinkin äänestyspäätöksiin vaadittua kahden kolmasosan enemmistöä tuli kuopiolaisten mielestä pienentää, tai jos hyväksyttiin pienempi kannatus ja äänet menivät tasan, puheenjohtajan äänen tuli ratkaista eikä arvan, kuten komiteaehdotuksessa esitettiin.
Pöytäkirjojen kieleksi haluttiin – kuten Kuopion maistraatinkin lausunnossa –kaupunkilaisten enemmistön kieli. Kuopion vauraimpiin yrittäjiin ja keskeisiin vaikuttajiin kuulunut kauppias Gustaf Ranin saneli liitteeksi vielä oman lausuntonsa. Hän piti tärkeänä sekä oikeuspormestarin että hallintopormestarin nimeämistä yli 2 000 asukkaan kaupunkeihin, koska muuten raastuvanoikeuden johtaminen veisi niin paljon aikaa, että maistraatin johto jäisi pelkäksi lain kirjaimen noudattamiseksi.29
Suuria mielipide-eroja kaupunkikuntien hallintouudistuksen sisällöstä ei syntynyt, eikä savolaisten muutosehdotuksillakaan näytä olleen vaikutusta lopulliseen asetustekstiin. Kokemus tuli kuitenkin osoittamaan, että toiveet ainakin yksityiskohtaisista ohjeista ja työnjaon selkiyttämisestä olisi ollut syytä jo tuolloin ottaa huomioon. Uudistuksen suunnittelu vei kuitenkin vielä aikaa, sillä valmiiksi se saatiin vasta vuoden 1872 valtiopäivillä. Sen jälkeen 8.12.1873 voitiin antaa asetus ”kunnallishallituksesta kaupungeissa”.
Uusi asetus antoi kaupunkikunnan jäsenyyden muillekin kuin porvarioikeuden haltijoille. Nyt jäseneksi hyväksyttiin ”jokainen, jolla kaupungissa on porwarinoikeus; joka harjoittaa kauppaa, wapriikkiliikettä, hantwärkkiä taikka muuta weroitettua elinkeinoa kaupungissa tai sen aluspiirissä; joka siellä on talon, tontin tai maan omistaja; taikka jolla laillisesti on asuntonsa tai kotonsa kaupungissa”.30
Aikaisemmista hallintoelimistä säilytettiin pormestarin johtamat raastuvankokous ja maistraatti, mutta eliniäksi valittujen kaupunginvanhimpien tilalle tulivat nyt määräajaksi valitut kaupunginvaltuusmiehet. Valtuusto tosin ei ollut pakollinen alle 2 000 asukkaan kaupungeissa. Uudeksi toimeenpano- ja hallintoelimeksi määrättiin maistraatin alaisena toimiva rahatoimikamari. Tähän kaupunkikunnan hallintoon tuli siirtyä vuoden 1875 alkuun mennessä, siis runsaan vuoden kuluessa, mikä oli huomattavan lyhyt aika maalaiskuntien kolmen vuoden siirtymäkauteen verrattuna. Anomuksesta kaupunkienkin oli tosin mahdollisuus saada järjestelyilleen lisäaikaa. Tulkinnanvaraa asetuksen soveltamiseen jäi, mikä mahdollisti paikallisen omaleimaisuuden säilymisen.
Mielenkiinto uutta kaupunkihallintoa kohtaan ei suunnitteluvaiheen jälkeen näytä Savossa olleen kovin suuri. Savonlinnassa ensimmäiseen uudistuksen toteuttamista koskevaan kokoukseen 1874 saapui vain seitsemän osanottajaa, mikä aiheutti kokouksen peruuntumisen. Seuraavaan houkuteltiin paikalle 19 kaupunkilaista, ja päätös kaupungin uudesta hallinnosta saatiin tehtyä. Kuopiossa ja Mikkelissä innostus oli yhtä laimeaa, mutta toisaalta, uudistusta ei vastustettukaan.31
Uudistuksen voidaan kullakin paikkakunnalla katsoa toteutuneen silloin, kun uudet hallintoelimet, kaupunginvaltuusto ja rahatoimikamari, oli valittu. Savon kaupungit eivät olleet tässä ensimmäisiä mutta kylläkin ensimmäisten joukossa. Ensimmäisinä Suomessa uudistuksen toteuttivat lappeenrantalaiset, loviisalaiset ja porilaiset vuonna 1874, mutta jo seuraavana vuonna uusi hallintomalli otettiin käyttöön myös Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa.
Mikkeli ja Savonlinna olivat alle 2 000 asukkaan pikkukaupunkeja, eikä valtuuston asettaminen olisi niissä ollut pakollista, mutta kun raastuvankokouksissa asia sai kahden kolmasosan enemmistön kannatuksen, valtuustot valittiin. Valtuustojen jäsenmäärä riippui paikkakunnan väkiluvusta, jonka mukaisesti Kuopio sai tuolloin 21-jäsenisen ja Mikkeli sekä Savonlinna 12-jäsenisen valtuuston. Rahatoimikamarit aloittivat toimintansa jonkin verran myöhemmin, Savonlinnassa 1876, Kuopiossa 1877 ja Mikkelissä 1880. Syynä viivästymiseen oli ennen muuta se, että rahatoimikamarien ohjesäännön laatiminen ja vahvistaminen vei aikaa.32
Savon ainoa kauppala oli tuolloin Iisalmi. Sillä oli kunnallisasetuksen mukaan mahdollisuus joko omaksua kaupunkien uusi hallintomalli tai pysyä entisen emäseurakuntansa osana. lisalmella valittiin aluksi jälkimmäinen vaihtoehto. Niinpä rahatoimikamari valittiin siellä 1882 ja valtuusto, ”tämä ajanmukainen ja tarpeenvaatima sekä kaikin puolin mukava laitos”, vasta kaupungiksi tulon jälkeen 1897. Siihen tuli kuulumaan 15 jäsentä, ja se aloitti toimintansa seuraavan vuoden alussa.33
Kaupungeissa kunnallisuudistus merkitsi siirtymistä maistraatin hallinnosta valtuuston hallintoon. Vallansiirto ei tapahtunut aivan ongelmitta. Varsinkin Mikkelissä tuli epäselvyyksiä siitä, kumman toimialaan mikin tehtävä tästä lähtien kuuluisi. Kustannuksia aiheuttavat hankkeet olivat lähes varmoja riidan aiheita. Niinpä esimerkiksi vuonna 1875 riideltiin katujen tasoittamisesta ja vuonna 1877 satamalaiturin kunnostamisesta. ”Maistraatti ja valtuusto ovat joutuneet riitaan. Maistraatti, joka vanhaan hyvään aikaan yksin ohjasi ja määräsi, ei vielä näy käsittävän, että sillä on valtuusto rinnallaan”, kirjoitettiin Östra-Finland-lehdessä.34 Kuopiossakaan siirtyminen uuteen ei sujunut täysin kitkatta.
Jo komiteaehdotukseen antamassaan lausunnossa maistraatti oli toivonut sen ja uusien hallintoelinten työnjaon täsmentämistä, mutta näin ei ollut tehty. Niinpä parina ensimmäisenä vuonna maistraatti ja valtuusto hoitivat yhdessä kunnallisia raha-asioita, ”sotkuisesti”, kuten kerrottiin. Kaiken kaikkiaan maistraatin aikaisen tilinpidon selkiyttäminen vei Kuopiossa aikaa kymmenkunta vuotta.35 Iisalmen kauppalassa taas rahatoimikamarin kerrotaan aluksi toimineen ”kärkevän itsenäisesti”, vaikka yhteistoiminta sen ja maistraatin kanssa muuten sujuikin ongelmitta.36
Sopeutumista vaikeutti myös kunnollisten toimitilojen puute. Kaupunkien hallinto näet keskittyi Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa aluksi vanhaan tapaan raatihuoneelle. Maistraatin ja raastuvankokousten lisäksi siellä pidettiin nyt kaupunginvaltuuston ja rahatoimikamarin istunnot, mutta kun ahtaus haittasi ja vuoroista oli vaikea sopia, valtuustot siirtyivät kaikissa kolmessa kaupungissa jo 1877 väliaikaisiin vuokratiloihin. Tämä vaelluskausi päättyi Kuopiossa 1885, jolloin päästiin muuttamaan avaraan ja komeaan kaupungintaloon. Savonlinnan valtuusto sai 1891 vakituiseksi kokoontumispaikakseen uuden raatihuoneen ja Mikkelin valtuusto 1912 tuolloin valmistuneen kaupungintalon. Iisalmella uudet luottamuselimet kokoontuivat kansakoulun tiloissa aina vuoteen 1922 saakka, jolloin toiminta keskitettiin myöhemmin kirjastoksi muutettuun ”virastojen taloon”.37