”Asia on kirkossa kuulutettu”
Aina vuoteen 1925 saakka, jolloin annettu laki poisti seurakunnilta yleisen tiedottamisvelvollisuuden,90 sunnuntain jumalanpalvelus oli samalla jokaviikkoinen tiedotustilaisuus. Käytäntö oli peräisin jo vuoden 1571 kirkkojärjestyksestä ja toimi vielä 1900-luvun alussa melko hyvin. Muuhun suulliseen tiedottamiseen verrattuna saarnastuolista luettu kuulutus oli luotettava; asia oli varma, kun se oli kirkossa kuulutettu.
Saarnastuolista luettiin paitsi kirkolliset kuulutukset myös maallisten viranomaisten ja yksityisten tiedonannot. Kuulutus tavoitti suuren osan seurakuntalaisista, sillä kirkossakäyntiä pidettiin entisaikaan velvollisuutena ja hyviin tapoihin kuuluvana. Kieli ei 1800-luvun lopulta lähtien enää ollut tiedonannon ymmärtämisen esteenä, sillä suurin osa kuulutuksista oli jo suomenkielisiä tai ne luettiin sekä suomeksi että ruotsiksi.
Viranomaisten ja yksityisten kirkkokuulutuksista kävivät ilmi kulloisetkin ajankohtaiset tapahtumat, lainsäädännön muutokset ja paikkakuntalaisten puheenaiheet. Niiden sisältö käy aiheryhmittäin ilmi esimerkiksi Ristiinan kirkossa luetuista kuulutuksista. Seuraavalla sivulla olevasta ryhmittelystä puuttuvat kuitenkin lait ja asetukset, vaikka ne yleisen käsityksen mukaan tulivat voimaan vasta, kun ”asia oli kirkossa kuulutettu”. Nämä kuulutukset on seurakunnassa ilmeisesti koottu omaksi sarjakseen ja myöhemmin päällekkäisarkistoinnin takia poistettu.91
Suurin osa kuulutuksista oli 1860- ja 1870-luvuilla sellaisia, että ne luettiin kaikissa Suomen, tai ainakin Mikkelin ja Kuopion läänien, kirkoissa. Eniten oli ”peräänkuuluruksia”, joilla koetettiin tavoittaa palveluspaikasta luvatta lähteneitä tai maksusuorituksiaan pakoilevia henkilöitä. Vuonna 1879 annetun elinkeinolain, palkollisaseruksen sekä uuden köyhäinhoitolain jälkeen tällaiset ilmoitukset vähenivät ja etsintäkuulurukset rajoittuivat yleensä vankikarkureihin ja kutsunnoista pois jääneisiin.
Alkuaikoina kuulutuksista näkyi selvästi myös maatilojen lohkomista koskevan lain (1864) vaikutus sekä kunnallisasetuksen (1865) aiheuttama kokousten järjestämisen tarve. Myöhemmin kuuluttamista aiheuttivat varsinkin kansanopetusasiat (1880-luvulla), osto- ja myynti-ilmoitukset (1900-luvun alussa) sekä muut asiat (1918). Viimeksi mainittu ryhmä sisälsi vuonna 1918 etupäässä elintarvikelautakunnan ilmoituksia sekä kuulutuksia kutsuntojen ja vartiopalveluksen toimeenpanosta. Myös kokousilmoitusten määrä kasvoi, mikä johtui sekä sota-ajasta että yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden voimaantulosta.
Kuulutusten määrä väheni 1800-luvun lopulla, kun sanomalehdet, radio ja puhelin yleistyivät. Lisäksi kirjoitustaidon kehittyminen teki muillekin kuin säätyläisille mahdolliseksi välittää viestejä myös kirjeitse, joten kuulutukset voitiin rajata kirkollisiin kuulutuksiin ja muiden viranomaisten tiedonannot sekä yksityisten ilmoitukset siirtää muille tiedotusvälineille.
Postipalvelut
Postinkulku oli 1800-luvun jälkipuoliskolla muuttumassa. Kruununposti postikonttoreineen tarjosi kaupunkilaisille, Savossa siis mikkeliläisille, kuopiolaisille ja savonlinnalaisille, suhteellisen hyvät postipalvelut, mutta maaseudun postiolot kaipasivat kohentamista. Kaupunkipostien lisäksi Savossa oli vuonna 1870 nimittäin vain Joroisten postikonttori (perustettu 1803) ja Iisalmen kauppalan postitoimisto (perustettu 1863). Näin ollen suurin osa maakunnan postiliikenteestä hoidettiin ns. kihlakunnanpostin välityksellä, joka tuli postitalonpoikien tilalle vuonna 1846. Lukkarien tehtäviin kuulunut seurakuntien oma postinkanto oli jo lopetettu, ja kihlakunnanpostikin, joka huolehti maaseudulla asuvien kruunun virkamiesten ja heidän suostumuksellaan myös yksityishenkilöiden, kuntien ja seurakuntien kirjeiden kuljettamisesta, oli käymässä vanhentuneeksi.
Kihlakunnanpostia kuljetettiin kievarikyydillä. Järjestelmän heikkoutena oli rasituksen epätasaisuus – koskihan se ainoastaan kyytivelvollisia – sekä postinkulun hitaus. Posti tuotiin pitäjien kirkonkyliin tavallisesti vain kerran viikossa, mutta se riitti, sillä suurin osa saapuvasta postista oli viranomaisilta alemmille hallintoportaille tulleita kiertokirjeitä, jotka viikoittain kirkossa lukemalla saatettiin paikkakuntalaisten tietoon. Postitirehtööri lähetti kyllä läänien kuvernööreille ohjeita postinkulun jouduttamisesta kehottaen muun muassa pohjoissavolaisia huolehtimaan siitä, että kievareihin hankittiin kunnollisia kyytihevosia ja eteläsavolaisia siitä, että tiet oli pidettävä talvellakin ajettavassa kunnossa. Pelkät ohjeet eivät kuitenkaan saaneet muutosta aikaan.
Jonkin verran tilanne parani, kun kyytitoimen järjestelyjä seuraten postinkuljetuksessakin ruvettiin 1880-luvun lopulla siirtymaan urakkajärjestelmään, mutta postihallituksen laatimien aikataulujen noudattaminen tuotti yhä ylivoimaisia vaikeuksia. Urakan ottaneet postiljoonit joutuivat kievareissa odottelemaan kyytivuoroaan, minkä poistamiseksi vuoden 1883 kievariasetuksessa kehotettiin kievarien rinnalle perustamaan erityisiä postipaikkoja, joiden velvollisuutena oli määrättyinä päivinä ja tunteina pitää hevosia valmiina postinkuljetusta varten. Nyt postia saatiin yleensä kaksi kertaa viikossa, mutta uudistuksen toteutus jäi puolitiehen, ja järjestelmästä luovuttiin jo vuonna 1888. Savoon ennätettiin perustaa vain kaksi tällaista postipaikkaa, molemmat Pieksämäen alueelle.92
Uusia postitoimipaikkoja93 perustettiin Savoon vuoteen 1885 mennessä yhdelletoista paikkakunnalle: Heinävedelle, Juvalle, Karttulaan, Leppävirralle, Mäntyharjulle, Nilsiään, Pielavedelle, Puumalaan, Rantasalmelle, Rautalammille ja Suonenjoelle. Uusien liikennevälineiden käyttöönotto joudutti ja vilkastutti postinkulkua. Teollisuuslaitokset alkoivat vaatia tiedonkulun nopeuttamista, minkä johdosta virallisten kruununpostin ja kihlakunnanpostin rinnalle ruvettiin myöntämään postinkuljetusoikeuksia myös yksityisille. Savossa tällaisen erikoisluvan sai yhdistys nimeltään Kuopio Ångbåt Aktiebolag, joka vuonna 1874 ryhtyi maksua vastaan kuljettamaan kaikenlaista postia höyrylaivoillaan Kuopio-Viipuri- ja Kuopio-Pietari-linjoilla.
Vesitse posti vietiin samalla Konnukseen, Leppävirralle, Taipaleelle, Savonlinnaan, Puumalaan ja Lauritsalaan. Vastaavanlainen erikoislupa myönnettiin kauppias W. Moldakoville, jonka höyrylaiva alkoi huolehtia postinkuljetuksesta Savonlinnan ja Joensuun välillä poiketen matkan varrella Rantasalmelle, Oraviin, Enonkoskelle, Vuokalaan, Puhokselle, Liperiin ja Rääkkylään.94 Laivapostia käytettiin kuitenkin vain maakuljetusten täydentäjänä, ja sen merkitys postinkuljetuksessa jäikin koko maassa vähäiseksi.
Kokonaan uusille urille postinkulku siirtyi vasta rautateiden valmistumisen myötä. Vielä 1860-luvulla postin tulo Helsingistä Kuopioon oli yleensä kestänyt yli viikon, nyt Savon radan valmistuttua (1889) postinkulku nopeutui useilla vuorokausilla.95 Kirjeet ja sanomalehdet tulivat perille aikaisempaa tuoreempina, ja postia myös saatiin Savoon joka päivä. Uusiksi postitoimipaikoiksi radan varteen perustettiin Voikosken, Otavan, Kalvitsan ja Haapakosken postitoimistot. Haukivuorella jo ollut postiasema ja Joroisten vanha postikonttori muutettiin postitoimistoiksi, minkä lisäksi Pieksämäen kirkonkylän posti siirrettiin aseman postiksi.96
Näin oli postipalvelut ulotettu maanteiden, vesiteiden ja rautateiden varsilla asuvien ulottuville. Postia kuljetettiin kuitenkin vain postitoimipaikkojen välillä, joten huonojen kulkuyhteyksien takana olevien syrjäkylien asukkaat joutuivat yleensä itse hakemaan postinsa tai tyytymään sen satunnaiseen saapumiseen.
Tähän toi helpotusta vuonna 1890 perustettu maalaiskirjeenkantolaitos. Savossa se huolehti postiyhteyksistä Iisalmen ja Rutakon sekä Nilsiän ja Muuruveden pitäjien sekä kuntien sisällä kirkonkylien ja joidenkin syrjäkylien välillä. Maalaiskirjeenkantajat jakelivat ja vastaanottivat lähetyksiä, myivät postimerkkejä, välittivät sanomalehtitilauksia ja toimivat vuodesta 1910 lähtien myös postipankin asiamiehinä. Järjestelmän tueksi perustettiin vuodesta 1891 lähtien postipysäkkejä, joita Savossa esimerkiksi vuonna 1918 oli 182.97
Postipalvelut siis paranivat Savossa autonomian ajan loppuun mennessä. Postitoimipaikkojen ja postin palveluksessa olleiden henkilöiden lukumäärät valaisevat tätä palveluverkon, lopulta melko nopeaa, kehittymistä:98
Numeroista käy ilmi, että postitoimipaikkojen määrä yli kuusinkertaistui, toimipaikkojen henkilöstö noin kymmenkertaistui ja jakelusta huolehtineiden postinkuljettajien määrä kasvoi peräti nelikymmenkertaiseksi vuosien 1885 ja 1918 välisenä aikana. Silti maakunnan pinta-alaan ja väkilukuun suhteutettuna postitoimipaikkoja oli Savossa vähemmän kuin Suomessa keskimäärin. Vilkkainta postiliikenne oli Savon kaupunkien konttoreissa sekä Otavan, Suonenjoen, Mäntyharjun ja Rantasalmen postitoimistoissa. Postilähetysten määrää lisäsivät sanomalehdet, joiden tilaaminen yleistyi voimakkaasti 1800-1900-luvun vaihteessa.
Sanomalehdet
Lehtien lukeminen alkoi Suomessa yleistyä 1800-luvun alkupuolella. Asukasmäärään suhteutettuna lehtien tilaaminen oli Savossa kuitenkin keskimääräistä vähäisempää ja johtui sekä lehtien saantia vaikeuttavista heikoista kulkuyhteyksistä että lukutaidottoman loisväestön runsaasta määrästä. Kansankirjastojen lukutupiin ja joihinkin yksityiskoteihinkin tuli Suometar ja Maamiehen Ystävä, mutta suurin osa savolaisista sai ajankohtaiset tietonsa kirkkokuulutusten, ilmoitustaulujen sekä tuttavien puheiden välityksellä.
Liikenneyhteyksien ja postinkulun tehostuminen lisäsivät lehtien levikkiä. Toiminta keskittyi kuitenkin kaupunkeihin, sillä lehtiä saatiin aluksi tilata vain kaupunkien postikonttoreista. Vuoden 1860 jälkeen tilauksia voitiin tehdä myös postitoimistoissa ja 1880-luvulta lähtien lehtiasiamiehiltäkin. Lehdet tuli hakea postitoimipaikoista, mutta kun asiamiehenä usein oli maakauppias, tämä otti huolehtiakseen lehtien noutamisesta ja jakeli ne sitten asiakkailleen näiden kaupalle saapuessa.99
Suomenkielisten lehtien määrä lisääntyi ja tilaajamäärä kasvoi 1870-luvun loppupuolella ja 1880-luvun aikana. Monen lehden ilmestyminenkin nousi tuolloin yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Voimakkainta kasvu oli kuitenkin 1890-luvun lopulla, mihin vaikutti uusien puolueiden synty, lehtien politisoituminen, lukutaidon yleistyminen ja taloudellisen kasvun tuoma uudenlainen elämäntapa.100 Kymmenvuotisleikkauksin tarkasteltuna postin kautta saapuneiden lehtinumeroiden määrä kasvoi Savossa seuraavasti:101
Saapuneiden lehtien määrä siis nelinkertaistui 30 vuoden aikana. Moneen suomalaiskansallisia aatteita kannattavaan kotiin tuli nyt 1800- ja 1900-luvun taitteessa Uusi Suometar tai joku paikkakunnan oma sanomalehti. Ennen itsenäisyyden aikaa kaikki paikallislehdet olivat Savossa kaupunkilehtiä mutta tavoittivat myös lähellä olevan maaseudun lukijakunnan. Savolaiskaupunkien sanomalehdet ennen vuotta 1919, niiden ilmestymisvuodet ja lehden tuolloinen puoluekanta käy ilmi seuraavista, Suomen lehdistön historiasta poimituista tiedoista:
Lehtien perustajina oli usein opettajia tai varakkaita liikemiehiä. Esimerkiksi kuopiolainen Savo alkoi ilmestyä vuonna 1879 oppikoulun opettajien Bruno Granitin, J. Pekkarisen, August Kuokkasen ja A. B. Mäkelän sekä Kuopion kuuromykkäkoulun johtaja Kustaa Killisen toimesta. Bruno Granit oli perustamassa myös Savo-Karjala-lehteä. Samoin Mikkelissä Pellervo oli lyseon lehtori Fredrik (Rietrikki) Polenin, Mikkelin Sanomat kansakoulunopettaja Kaarlo Lehtosen ja Suomi lehtori Jaakko Päivärinnan perustama julkaisu. Lehtihankkeissa mukana olleista liikemiehistä taas huomattavin oli kuopiolainen kauppaneuvos Herman Saastamoinen, jonka perustama Savotar toi esiin sekä fennomaanisen puolueen että kauppaneuvoksen omia henkilökohtaisia mielipiteitä.
Artikkelit painottuivatkin aluksi valistukseen ja suomalaiskansallisiin aatteisiin. Puolue-elämän monipuolistuessa yhä useampi lehti alkoi kuitenkin toimia jonkun puolueen virallisena tai epävirallisena äänenkannattajana. Tarkemmin tästä kerrotaan puolueryhmittymistä koskevassa luvussa (s. 121).
Savolaislehtien levikkimäärät olivat 1800-luvun lopulla kuitenkin suhteellisen pieniä. Lukijakunta oli vielä melko suppea ja maakunnassa ilmestyi monta samaa poliittista suuntausta ajavaa lehteä. Oman maakunnan julkaisujen lisäksi Savoon tilattiin Helsingissä ilmestyviä valtakunnallisia sanomalehtiä, Uutta Suometarta ja Päivälehteä. Jonkin verran Etelä-Savossa luettiin myös Lappeenrannan Uutisia, mutta esimerkiksi Keski-Suomalainen sai Savosta vain yksittäisiä tilauksia. Aikakauslehdistä luetuimpia olivat Kyläkirjaston Kuvalehti, Suomen Lähetyssanomat ja Terveydenhoitolehti.
Lennätin, puhelin ja radio
Tietoliikenteen tekniset uutuudet, lennätin, puhelin ja radio alkoivat tulla savolaisille tutuiksi 1800–1900-luvun vaihteessa. Tiedonkulun nopeuttamista vaativat Savossa asuvat liikemiehet, joiden toivomusten mukaisesti Savo sai ensimmäisen lennätinlinjan lennätinasemineen. Linja kulki Viipurista Lappeenrannan, Mikkelin ja Varkauden kautta Kuopioon ja valmistui jo vuonna 1865. Linjaa jatkettiin Kuopiosta Ouluun 1866 ja Varkaudesta Joensuuhun 1867. Savonlinnan ja Varkauden välinen lennätin sitä vastoin voitiin varojen puutteen takia rakentaa vasta 1871 ja Iisalmen kauppalan lennätin seudun talouselämää vilkastuttaneen Ahkiolahden kanavan avaamisen jälkeen 1883.
Kaupunkien ja teollisuuskeskusten lisäksi lennättimiä tarvittiin jonkin verran myös maaseudulle, mutta kun sähkösanomaliikennettä oli siellä suhteellisen vähän, tarve tyydytettiin perustamalla ns. apulennätinasemia. Savoon niitä tuli Joroisten kirkonkylään (1877), Leppävirralle (1883), Pielavedelle (1885), Rantasalmelle (1888), Rantasalmen Oravin ruukille (1890) ja Karttulaan (1890). Useimmat näistä lopettivat toimintansa puhelimien yleistyessä.102
Lennättimet olivat valtion laitoksia, mutta ensimmäiset puhelinlinjat rakennettiin yksityisten toimesta. Teollisuusmiesten ja kauppiaiden aktiivisuus oli tässäkin liikkeelle panevana voimana. Hankkeisiin tarvittiin kuitenkin senaatin talousosaston lupa, eikä puhelimia saanut asentaa pelkästään yksityiskäyttöön, joten paikkakuntalaisilla oli yleensä mahdollisuus pientä maksua vastaan päästä puhelinpalveluista osallisiksi.
Puhelimen keksimisvuotena pidetään vuotta 1876. Suomessa julkaistiin artikkeli tästä ”puhuvasta eli haastelevasta sähkölennättimestä” jo saman vuoden lopulla, ja siitä vuoden kuluttua Suomen puhelintoiminnan isäksi kutsuttu lennätinmekaanikko Daniel Johannes Waden teki Etelä-Suomessa ensimmäisen puhelinkokeensa. Siitä kiiri tieto savolaisillekin Tapio-lehden välityksellä, mutta kesti vielä vuosia, ennen kuin ensimmäiset puhelimet olivat täällä käytössä. Wadenin myyntimiehet hankkivat puhelintilauksia esimerkiksi Kuopiosta, minne 1883 perustettiin Savon ensimmäinen puhelinyhtiö. Lupa myönnettiin muun muassa sillä ehdolla, ettei johtojen vetämisestä aiheutuisi haittaa liikenteelle. Puhelinkeskus sijoitettiin kauppaneuvos Raninin taloon, ja se palveli lähinnä paikallisen liike-elämän tarpeita.103
Samoihin aikoihin puhelinlankoja viriteltiin myös Mikkelissä ja Savonlinnassa, vaikka puhelinyhdistykset eli puhelinlaitokset perustettiin näihin kaupunkeihin vasta 1888 ja 1890. Iisalmella puhelinlaitos aloitti toimintansa vuonna 1892. Kaupungeista innostus levisi maaseudulle. Mikkelistä vedettiin puhelinlinja Kangasniemelle 1887, kun kauppias Matti Ikonen sai luvan ”rakentaa ja käyttää telefonijohtoa” kotinsa ja kauppapuotinsa välisellä kymmenen virstan matkalla. Ristiinaankin saatiin puhelinyhteys Mikkelistä jo vuonna 1889, jolloin myös Savonlinnasta vedettiin johdot Kerimäelle, Punkaharjulle ja Rantasalmelle.
Varsinaista puhelimien maaseudulle leviämisen aikaa oli kuitenkin vasta 1890-luku, eikä uutuutta vielä silloinkaan otettu vastaa kovin innokkaasti. Kauppiaat, virkamiehet ja suurten maatilojen omistajat kyllä kuuluivat puhelimen kannattajiin, järjestivät maksullisia iltamia ja lahjoittivat pylväspuita linjojen rakentamiseksi, mutta syrjäkylillä keksintöä ei tunnettu kaivattavan tai sitä pidettiin jopa haitallisena. Kangasniemen perukoilla muun muassa todettiin, ”että kun ei olisi noita telejooneja, niin olisi paijon rauhallisempi viinaa keitellä. Nyt saavat viranomaiset tiedon, ettei ennätä itse paikalta pois, sitä vähemmän kamppeitaan koota”.104
Yhteistä sekä maalaisille että Savon pikkukaupunkien asukkaille oli kuitenkin se, että ”ajateltiin, aprikoitiin, mitä oikeastaan oli puhumista telefonilla, ja se oli monen mielestä aivan vähän. Samalla tavoin on ajateltu kaikissa pienemmissä kaupungeissa, kun telefonijohto ensin on tullut kysymykseen, vaan tuskimpa telefoni on saatu seinälle, niin huomattiin olevan lukemattomia asioita puhuttavina toisilleen telefonin kautta ja jonkun ajan kuluttua on ihmetelty, kuinka sitä ennen telefonitta on tultu toimeen”.105
Ainakin kaupunkilaisten oli vaikea tulla toimeen ilman puhelinta. Paikkakuntien asukaslukuun suhteutettuna puhelimien määrässä olikin Savon kaupungeissa ja maaseudulla suuri ero. Vuonna 1910 tilanne oli se, että 10 000 asukasta kohden Mikkelissä oli 698, Savonlinnassa 449, lisalmella 358 ja Kuopiossa 298 puhelinta. Maaseudulla Mikkelin kihlakunnassa oli vain 30, Juvan kihlakunnassa 25, Rantasalmen kihlakunnassa 32, Kuopion kihlakunnassa 22 ja Iisalmen kihlakunnassa 16 puhelinta. Koko maahan verrattuna puhelimia oli Savossa, Mikkelin kaupunkia lukuun ottamatta, keskimääräistä vähemmän.106
Aluksi puhelinlinja voitiin rakentaa vain kahden koneen välille, mutta kaukopuhelujenkin aika alkoi jo 1890-luvun aikana. Savolaisten toiveena oli yhteyksien luominen Helsinkiin, mutta aluksi toteutui vain Mikkelin-Valkealan Kaipiaisten yhteys vuonna 1893. Mikkelin telefoniyhtiö yritti saada linjaa myös Mikkelistä Juvan kautta Savonlinnaan, mutta hanke raukesi Juvan telefoniyhtiön vastustukseen. Myöskään Mikkelin-Lappeenrannan yhteys ei (1901) toteutunut. Mikkelin ja Kuopion välinen kaukopuhelinyhteys sitä vastoin saatiin vuonna 1911 kuopiolaisten järjestämän kansalaiskokouksen ja aktiivisen rahankeruun jälkeen. Mukaan tulivat myös Varkaus ja Leppävirta.
Mikkeliläisille uusi yhteys ei kuitenkaan ollut mieleen. ”jo tähänkin asti on puheleminen telejoonilla Mikkelistä Kouvolan ja Lahden kautta Helsinkiin ollut puheluiden runsauden ja siis pitkien odotusten vuoksi vaikeaa, jotta tyytymättömyyttä ja valituksia on kuulunut, olletikin, kun liike-elämän alalla paijon puhellaan myös Mikkelistä Viipuriin.” Pohjoisesta tulevat ”suurten tehtaiden puhelut” tekisivät nyt tilanteen lähes mahdottomaksi, todettiin valtuusmiesten Kaukopuhelin yhtiölle lähettämässä kirjeessä.107 Tarvittiin rinnakkaislinjoja ja varoja niiden rakentamiseen.
Radio tuli uudeksi joukkotiedotusvälineeksi sanomalehtien rinnalle vasta 1920-luvulla. Keksintöä oli tosin kehitelty koko 1800-luvun jälkipuoliskon ajan, 1910-luvulla se otettiin käyttöön suomalaisissa kauppalaivoissa ja 1920-luvun alussa syntyi useille paikkakunnille pieniä radioyhdistyksiä. Varsinainen laajeneminen alkoi kuitenkin vasta Suomen yleisradion perustamisen (1926) jälkeen, joten savolaistenkin radioon tutustuminen kuuluu seuraavassa osassa käsiteltävien asioiden joukkoon.