Keinot puutteen lieventämiseksi

Hallinnolliset ohjauskeinot

Vaivaishoidon toimintaperiaatteet määriteltiin paikkakuntakohtaisissa ohjesäännöissä. Niiden laatimista edellytettiin jo vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksessa, ja niiden sisältöön vaikuttivat lakitekstin lisäksi sekä paikalliset olot että säännöt vahvistavien kuvernöörien henkilökohtainen kanta. Niinpä esimerkiksi hoitokeinot määriteltiin eri kunnissa eri lailla, toiminta-alueiden rajaaminen vaihteli ja kunnallisen köyhäinhoidon tasokin kävi ilmi ohjesääntöjen teksteistä.

Savossa Iisalmi sai oman ”reglementtinsä” valmiiksi ensimmäisenä, vuonna 1853, ja moni muukin pitäjä jo 1850-luvulla, minkä jälkeen paikallisilla luottamusmiehillä oli mahdollisuus tukeutua niihin vaivaishoitoon liittyvässä päätöksenteossa. Samalla ohjesäännöt toimivat valtiovallan apuna kuvernöörin tai vaivaishoidontarkastajan (s. 354) joutuessa pakottamaan kuntia haluamalleen toimintalinjalle. Savossa Heinävesi, Juva, Mäntyharju ja Pieksämäki laativat itselleen määräaikaiset ohjesäännöt, muissa kunnissa ne vahvistettiin toistaiseksi.¹⁸

Lainsäädännön muutokset vaativat ohjesääntöjen uudistamista. Tähän työhön olisi pitänyt ryhtyä heti 1879 annetun uuden vaivaishoitoasetuksen jälkeen, mutta vielä 1891, jolloin senaatti teki ohjesääntöjen ajan tasalle saattamista koskevan päätöksen, asia oli monessa kunnassa hoitamatta. Etelä-Savossa oli seitsemän ja Pohjois-Savossa kolmetoista kuntaa, joissa toimittiin yhä vanhaan asetukseen perustuvien ohjeiden mukaan. Säämingissä ohjesääntö oli tuolloin vielä kokonaan laatimatta. Asian jouduttamiseksi vaivaishoidontarkastaja lähetti kuntiin mallisäännöt, minkä jälkeen ohjesäännöt yleensä saatiin kuntoon vuoteen 1897 mennessä. Poikkeuksena oli edelleen Sääminki, mutta senkin vaivaishoito-ohjesääntö saatiin valmiiksi ja vahvistettua seuraavana vuonna.¹⁹

Sääntöjen laatiminen tai uudistaminen saattoi olla vireillä vuosikausia. Säämingissä se kesti vuodesta 1890 vuoteen 1898.²⁰ Kuntalaisia ei näissä asioissa kuitenkaan voinut syyttää kiinnostuksen puutteesta. Kuopion maalaiskunnassa ohjesääntöehdotusta käsittelevään kuntakokoukseen oli vuonna 1881 ”saapunut ukkoja niin paljon, että moista tuskin on ennen nähty; mutta olikin melu ja rähinä semmoinen, että puheenjohtajan ensi alussa täytyi aina vähän päästä huutaa järjestykseen eikä sittenkään tahtonut järjestyksestä mitään tulla.”

Suonenjoella taas asian esittelyn jälkeen ”syntyi hirveä rähäkkä ja melu, jokainen huusi täyttä kurkkua yhteen ääneen, mikä vastusti ensimmäistä puhujaa, mikä toi taas uusia ehdoituksia. Monta kertaa pyysi esimies vaitioloa, koettaen saada asiata oikeaan valoon, vaan se oli turhaa. Ukot eivät siitä näkyneet huolivat, jähäköivät, kiistelivät ja puhuivat, mitä vaan sylki suuhun toi, kumosivat toistensa esityksen, tuomatta kumminkaan esiin järkevämpiä perusteita omille esityksilleen. Rohkenivatpa vielä käyttäytyä jotenkin halpamaisesti esimiestäänkin kohtaan.”²¹ Ohjesäännöt uusittiin noin kymmenen vuoden välein, ja mallisääntöjen yleistyessä ne samalla yhdenmukaistuivat. Niiden noudattaminen oli sitten taas oma ongelmansa, kuten piiri tarkastaja vuosikertomuksissaan jatkuvasti toisteli.

Pitäjänajalla vaivaishoitoasioista oli huolehtinut kirkkoherran johtama vaivaishoitojohtokunta. Kunnallisajalla kuntakokous sai päättää, kuuluiko vaivaishoito kunnallislautakunnan vastuualueeseen vai valittaisiinko sitä varten erityinen vaivaishoitohallitus. Kolmea poikkeusta lukuun ottamatta (Ristiina, Suonenjoki, Mäntyharju) Savon kunnat valitsivat ensin mainitun vaihtoehdon,²² ja erityislautakunnan valinneetkin päätyivät muutaman vuoden kokeilun jälkeen kunnallislautakunnan kannalle. Päätös oli ymmärrettävä, sillä vaikka vaivaishoito oli laaja ja vaikeasti hoidettavissa oleva toimiala, pula sopivista luottamusmiehistä sai aikaan sen, että suunnilleen samat henkilöt olisi joka tapauksessa jouduttu valitsemaan sekä kunnallislautakumaan että vaivaishoitohallitukseen.

Erityislautakunnan tarve tuli kuitenkin ajankohtaiseksi, kun vuonna 1889 annetun asetuksen mukaan ”vaivaishoitohallitukseen kaupungissa sekä maalla, missä sellaisena hallituksena ei ole kunnallislautakunta” voitiin Ruotsin esimerkin mukaan valita miesten lisäksi naisjäseniä. Tämän seurauksena Pieksämäki vuonna 1893, ilmeisesti ensimmäisenä Savossa, valitsi naisjäsenillä täydennetyn vaivaishoitohallituksen. Muita Savon kuntia, joissa naisia jo 1890-luvulla mainitaan olleen vaivaishoitoasioista päättämässä, olivat muun muassa Rautavaara, Kaavi ja Leppävirta.²³ Myös Savon kaupungeissa valittiin naisia, yleensä kaupunkien merkkimiesten rouvia, jo 1800-luvulla vaivaishoitohallituksiin.

Köyhien henkilökohtainen tunteminen oli toiminnan lähtökohta. Tätä tuki kuntien jakaminen vaivaishoitopiireihin. Tärkeänä piirijako koettiin nimenomaan Itä- ja Pohjois-Suomen avarissa kunnissa, joissa, kuten Leppävirran tuomiokumaa edustanut talonpoikaissäädyn jäsen lukkari Kaarle Kustaa Hegerström vuoden 1877 valtiopäivillä totesi, se ”oli ainoa keino, millä voi aikaansaada tarkempaa peräänkatsantoa ja vaivaisapujen säännöllistä jakamista köyhille”. Samaa mieltä oli Mikkelin entinen kirkkoherra, pappissäätyä edustanut Porvoon piispa Anders Johan Hornborg.²⁴

Piirien ”luvun ja laveuden” kunta sai itse päättää ”kinkerikunnittain taikka muulla tavalla” (Asetus 22.3.1852 § 9). Kinkerikuntavaihtoehto oli jo 1860-luvulla käytössä Kaavilla, Tuusniemellä, Leppävirralla, Kerimäellä ja Rautalammilla. ”Muulla tavalla” järjestettäessä kunta yleensä jaettiin niin moneen piiriin kuin kunnallislautakunnassa oli jäseniä. Kukin jäsen oli samalla piirimies, jonka tuli toimia piirin ”päällysmiehenä” ja huolehtia ”vaivasten likeisimmästä peräänkatsomuksesta”. Silti avun tarpeessa olevien henkilökohtainen tunteminen saattoi jäädä pelkäksi teoriaksi ja varsinkin suurissa vaivaishoitopiireissä päätökset jouduttiin tekemään pelkästään anomusten ja esitysten perusteella.²⁵

Kehitys kulki kohti piirien itsenäistä toimintaa. Maaningalla kuhunkin kinkeripiiriin päätettiin 1874 perustaa oma vaivaiskassa, mutta kunnallislautakunta valvoi edelleen sitä, että piiri täytti velvollisuutensa. Samanlaiseen järjestelmään päädyttiin mm. Iisalmella. Itsenäisesti toimivat piirikunnat otettiin käyttöön monessa muussakin kunnassa sen jälkeen, kun niiden asema vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksessa vakiinnutettiin. Jo 1880-luvulla järjestelmään siirryttiin ainakin Juvalla, Suonenjoella ja Heinävedellä sekä seuraavalla vuosikymmenellä väliaikaisesti muuallakin Savossa. Poikkeuksina olivat vain Puumala, Sulkava, Haukivuori ja Anttola, joissa piirikuntajakoa ei kunnallisajalla lainkaan toteutettu. Yleensä piirijakoon oltiin tyytyväisiä ja nekin kunnat, joissa sitä ei vielä vuonna 1890 tehtyjen tiedustelujen aikana ollut, pitivät sitä suotavana.²⁶

Jo 1880-luvulla alkoi kuitenkin tulla esiin myös ajatuksia piirikuntajaosta luopumisesta. Ajatukset esitettiin kunnan keskushallinnon tai valtionhallinnon taholta. Perusteluina mainittiin, että piireihin pirstominen hajoitti kuntien taloudellisia voimavaroja, aiheutti kuntiin sisäisiä riitoja ja toi kunnallislautakunnalle, kuntakokoukselle ja kuvernöörille lisätöitä kotipaikkaoikeutta tai avun määrää ja laatua koskevia riitajuttuja ratkottaessa. Näistä oli kertynyt kokemuksia monissa Savonkin kunnissa. Vaivaishoitomenot olivatkin eri piireissä hyvin erilaisia, eikä kunta suostunut suosiolla eroja tasaamaan, kuten ohjesäännöissä olisi edellytetty.

Valtiovalta korosti myös sitä, että piirikuntajako esti vaivaishuollon yhdenmukaistamisen ja vaikeutti valvonnan toimeenpanoa. Tuusniemi, Maaninka ja Lapinlahti luopuivatkin vaivaishoitopiireistä jo 1880-luvulla, mutta esimerkiksi Nilsiä, Rautalampi, Juva ja Iisalmen maalaiskunta eivät halunneet muutokseen taipua. Taloudellisesti itsenäisenä järjestelmänä piirikuntajako kuitenkin lopetettiin 1890-luvun kuluessa lähes kaikista Savon kunnista, niin että 1898 piirijako oli käytössä enää Kangasniemellä, Juvalla, Heinävedellä, Rautalammilla, Suonenjoella ja Iisalmen maalaiskunnassa.²⁷

Valtiovalta alkoi 1880-luvulla yleensäkin pitää itsenäisiä kuntakohtaisia ratkaisuja vaivaishoidon kehityksen jarruna. Niinpä senaatti asetti yhtenäisen johdon ja valvonnan aikaansaamiseksi maahan ensin väliaikaisen neuvojan ja nimesi tehtävään köyhäinhoitoa koskevista lehtikirjoituksista yleisölle jo tutuksi tulleen insinööri Gustaf Adolf Helsingiuksen. Julistus vaivaishoidontarkastuksen järjestämisestä annettiin 2.10.1888, minkä johdosta Helsingius samana vuonna valittiin ”vaivaishoidontarkastelijaksi”. Tarkastajan tehtävänä oli valvoa, että kunnat järjestivät vaivaishoidon voimassa olevien asetusten, ohjesääntöjen ja määräysten mukaisesti, sekä ilmoittaa puutteista kuvernöörille toimenpiteisiin ryhtymistä varten.²⁸

Savon alueelle tekemillään tarkastusmatkoilla Helsingius totesi täkäläisten kuntien vaivaishoidossa monia puutteita, joiden poistamiseksi hän kehotti noudattamaan laatimansa vaivaishoidon käsikirjan ohjeita. Apuna Helsingiuksella oli vaivaishoidonneuvojia eli piiritarkastajia. Savo kuului vuonna 1902 perustettuun kaakkoispiiriin, jonka pitkäaikaisena (1906–1918) neuvojana toimi lakitieteen ylioppilas Bruno Sarlin. Tämä Kuopiossa asuva vaivaishoidon virkamies paneutui ennen muuta lastensuojelutyöhön ja esimerkiksi suomensi Helsingiuksen teoksen Om Samhällets Barnvård och Skydduppfostran. Sarlin toimi myös Köyhäinhoitolehden päätoimittajana.²⁹

Helsingiuksen ja Sarlinin toiminta ohjasi kehitystä kohti kunnallisen vaivaishoidon yhdenmukaistumista ja eri ryhmien hoidon erikoistumista. Alkuperäisessä muodossaan tarkastustoiminta päättyi 1918, jolloin köyhäinhoidon tarkastus siirrettiin sosiaalihallitukselle.

Kerjuun, kyläkierron ja ruotuhuollon väistyminen

Vanhin vaivaishoidon muoto oli avun tarvitsijoiden jättäminen kerjuun varaan. Pyrkimyksenä tosin oli yksityisarmeliaisuuden korvaaminen pakollisella, lakimääräisellä köyhäinhoidolla, mutta vielä koko 1800-luvun ajan kerjuulla kuljeskelu täydensi kuntien virallista vaivaishoitoa. Vuoden 1817 julistus kerjäämisen estämisestä tai vuosien 1852 ja 1879 vaivaishoitoasetukset eivät saaneet tapaa loppumaan, sillä kuntien mahdollisuudet avunantoon olivat rajallisemmat kuin avuntarve. Tämä tuli selvästi esille 1860-luvun lopun katovuosien jälkeen, jolloin olosuhteet määräsivät toimenpiteiden tason. Todettiin, että ainoa keino avuntarpeen kattamiseen oli ottaa kerjuu väliaikaisesti taas viralliseen käyttöön. Näin tapahtui vuonna 1872 esimerkiksi Ristiinassa, missä vaivaiskassan varojen loputtua kunnan oli sallittava köyhien ”käydä mieroa pitäjän sisällä siksi kuin Ruununvouti tekee tilin vaivaisrahojen ylöskannosta”.³⁰

Kerjuu siis jatkui, ja varsinkin Pohjois­Savon loisalueilla mieron tiellä kulkeminen oli vielä 1880 paikkeilla niin tavallista, että sanomalehdissä puhuttiin jopa ”kerjäläisten aikakaudesta”. Siihen kiinnitettiin huomiota myös piirilääkärien vuosikertomuksissa ja piispantarkastuksissa. Rautalammin piiristä kerrottiin vuonna 1879, että ”kerjääminen on kansantapa eikä sitä pidetä häpeällisenä”. Jäppilässä kerjuun kerrottiin vielä vuonna 1896 olevan yleisenä tapana ja ”tylsämielisten” todettiin elättävän itsensä satunnaisilla töillä ”jota hyvät ihmiset heille antavat”. Pieksämäen seudullakin almujen anelijoita pidettiin vielä 1903 kyläkuvaan kuuluvina. Asenteiden muuttumisesta kertoo kuitenkin se, ettei avun pyytäjien kyyditseminen talosta toiseen enää ollut tapana, vaan kerjäläiset joutuivat kulkemaan jalan, kyytimiesten mukana tai perhekunnittain lapsiaan kelkassa kuljettaen. Tätä nähtiin mm. Tuusniemellä vielä 1900-luvun alussa.³¹

Kerjuuhuollosta hieman kehittyneempi muoto oli ns. kyläkierto. Se oli eräänlaista säännösteltyä kerjuuta, jossa köyhät oikeutettiin kiertämään määrätyillä alueilla ja saamaan alueen taloista elintarvikkeita tai aterioita ennalta sovittuina päivinä. Päivien ja aterioiden määrä saattoi olla kaikille taloille sama tai vaihdella talon vaurauden mukaan.

Kyläkierrolle lähettäminen oli joustava tapa, ja sitä voitiin käyttää lyhytaikaisen avun antamiseen. Savossa kyläkierrolla, ”istukkaina”, nähtiin varsinkin äitejä lapsineen. Esimerkiksi Leppävirralla määrättiin vuonna 1882 eräs äiti neljän lapsensa kanssa kyläkierrolle joulukuun alusta kesäkuun lopulle saakka. Seuraavana vuonna samanlainen päätös annettiin leskeksi jääneelle kolmen lapsen äidille. Myös Hankasalmen kunnallislautakunra teki erään loislapsen elatusavusta vuonna 1886 sellaisen päätöksen, että ”kun sen äiti elää, kiertäköön kinkeriään”. Nilsiässä taas eräälle loisperheelle ehdotettu kyläkiertomääräys jätettiin hyväksymättä, koska lapsikarras oli ”niin pientä, että sen kulettaminen istukkaana talosta taloon on, ainakin talvikuukausina aivan luonnotonta”.³²

Kyläkierrolle saattoi joutua myös sellainen vaivainen, jota kukaan ei halunnut hoitaa kotonaan tai josta vaadittiin kotona hoidettaessa kohtuuttoman korkea korvaus.

Tilapäisissä vaikeuksissa olevien vä­iaikaiseen auttamiseen kyläkierro soveltui, joten se säilyi pitkään vielä muiden huolromuotojen käyttöönoton jälkeenkin. Esimerkiksi Lapinlahdella sen todettiin vielä vuonna 1909 olevan lasten tavallinen huoltotapa.³³ Tärkeää oli kuitenkin sekä kerjuun että kyläkierron rajaaminen oman kunnan alueelle tai sitä pienempiin piireihin, mutta kun hätä ei tuntenut rajoja, pelkästään kulkutautien leviämisen vaara pakotti kunnat ottamaan käyttöön kerjuuta korvaavia uusia huoltokeinoja.

Ruotuhuolto oli jo enemmän suunnittelua vaativa huoltotapa. Se oli otettu käyttöön lähes jokaisessa Savon kunnassa 1700-luvun lopulla ja säilyi maalaiskunnissa keskeisenä avustuksen muotona 1880-luvulle saakka. Sen jälkeen siitä vähitellen luovuttiin, kunnes se vuonna 1916 senaatin päätöksellä ja vuonna 1922 köyhäinhoirolailla lakkautettiin. Useimmissa Suomen kaupungeissa ja kauppaloissa luontoistalouteen perustuva ruotuhuolto oli lopetettu jo 1800-luvun puolivälissä, ja näin oli ainakin virallisten ilmoitusten mukaan tapahtunut myös Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja lisalmella.

Ruotuhuollossa talot jaettiin ryhmiin eli ruotuihin, joista kunkin tuli ilman eri maksua elättää yhtä tai useampaa sille määrättyä köyhää. Ruotuvaivainen kierteli talosta toiseen, ja eläterasitus jakaantui ruodun sisällä talojen koon mukaan yleensä siten, että yksi veromarkka velvoitti pitämään vaivaisesta huolta kahden kuukauden ajan ja kyyditsemään tämän sitten seuraavaan paikkaan. Periaatteessa ruotuun ei saanut sijoittaa mielisairaita, raajarikkoja, lapsia eikä tilapäisesti puutteessa olevia vaan ainoastaan ”köyhiä vanhuksia” ja ”muita heikkoja”, mutta määräyksistä joustettiin, jos kunnalla ei ollut muuta hoitoa tarjolla.

Veikko Piiraisen tutkimuksen mukaan ruotuvaivaisen osaa pidettiin yleensä melko hyvänä. Tosin kiertäminen talosta toiseen saattoi vanhoille ja heikkokuntoisille käydä raskaaksi, mutta sitä pyrittiin helpottamaan pitämällä ruotilaisia pitemmän aikaa yhdessä talossa muiden osakkaiden kustannuksella. Suurimmissa taloissa esimerkiksi Juvalla yksi hoitojakso saattoi kestää vuodenkin. Pyrittiin myös siihen, kuten Mäntyharjulla, että ”jokaiseen ruotuun valittiin likimmäiset talot, jotta muuttaminen on niin helppoa kuin suinkin toivoa taitaa”, tai kuten Iisalmen maalaiskunnassa, että ruotuvaivaiset kiersivät ”niissä taloissa joissa ennen ovat työskennelly”. Lisäksi eri taloissa kiertäminen antoi mahdollisuuden saada vuorollaan osansa hyvien talojen antimista ja toisaalta päästä huonoista pois asiaan sen kummemmin vaikuttamatta. Hyvänä pidettiin myös sitä, ettei ruotuavun antaminen perustunut armeliaisuuteen vaan talollisten lakimääräiseen velvoitteeseen.

Ruotuhuoltoa koskevia valituksia tehtiinkin harvoin, vaikka sekä ruotuosakkaalla että ruotuvaivaisella oli mahdollisuus ilmaista tyytymättömyytensä joko lautakunnan kokouksissa tai huollettavien sijoittamistilaisuuksissa. Kesken kaiken ruotua ei yleensä vaihdettu, mutta joskus näinkin saattoi tapahtua. Puumalassa eräs ruotuvaimo pyysi siirtoa toiseen ruotuun, koska ”välit olivat pahenneet entisessä paikassa”, ja Ristiinassa eräästä ruotiukosta haluttiin päästä eroon, koska tämä oli ”huono ja tottelematon akoille saunassa”. Tällaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia, eikä ruotuhuollon väistyminen ilmeisesti ollutkaan itse avunsaajien toive, vaan johtui osaksi viranomaisten tehokkuuspyrkimyksistä, osaksi yhä kasvavasta irtonaisen väestön ongelmasta.

Viranomaiseen suhtautumisen taustal­a oli se tosiasia, ettei vuoden 1879 vaivaishoitoasetus sisältänyt mitään nimenomaan ruotuhuoltoa koskevia säädöksiä. Toiset tulkitsivat säädösten puuttumisen tarkoittavan ruotuhuollon lopettamista, toiset sen jatkumista. Edellinen tulkinta sai tukea vaivaishoidontarkastajan johtosäännöstä, jossa korostettiin pysyvien hoitopaikkojen hankkimista ”heikkomielisille, sairaille, saamattomille ja muille semmoisille vaivaishoitolaisille”.

Tämän ruotuhuollon syrjäyttämistä koskevan kannan omaksui myös Kuopion läänin kuvernööri Gustaf Aminoff. Hän lähetti kuntiin kiertokirjeitä asian hoitamiseksi oikealle kannalle, esitti samoja vaatimuksia tarkastusmatkoillaan ja langetti uhkasakkoja, jos vaivaishoitolaisia ei käskyistä huolimatta siirretty pois ruoduista.

Mikkelin lääninhallitus taas ei tällaisiin toimiin ryhtynyt, jos ruotilainen kunnan ilmoituksen mukaan näytti saavan ruodussaan tarvittavan hoidon. ”Kun kuntaa ei ole vahvistetun ohjesäännön mukaan kielletty ruoduissa elättämästä vanhoja yli­ikäisiä vaivaishoitolaisia eikä ole voitu sanoakaan että näitä vaivaishoitolaisia olisi sopimattomalla tavalla kuletettu ruodista ruotiin tahi saaneet tämmöisestä hoidonpidosta jotaan haittaa kärsiä ja voimassa oleva vaivaishoitoasetus 17 päivältä maaliskuuta 1879 ei tällaista käytäntötapaa kiellä kun kuntalaiset ovat siitä laillisessa järjestyksessä pidetyssä kuntakokouksessa päättäneet”, ei asian johdosta voitu ryhtyä toimenpiteisiin, oli kuvernöörin kanta. Nämä maaherrojen suhtautumiset vaikuttivat siihen, että Pohjois-Savo alkoi luopua ruotuhuollosta pian 1879 annetun asetuksen jälkeen, mutta Etelä-Savo vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Verotuksellakin oli osuutta ruotuhuollon väistymiseen. Vuoden 1879 asetuksessa vaivaishuollon tarpeisiin kannettu vero muutettiin manttaaliperusteisista maksuista äyriveroksi, joka saattoi vaihdella vuosittain. Se horjutti ruotujärjestelmän pysyvyyttä ja pakotti – jos määräyksiä olisi tarkasti noudatettu – alituisiin ruoturasituksen tarkistamisiin. Manttaaliperusteen säilyttäminen taas olisi jättänyt ruotuhuollon tilallisten erityisrasitukseksi, mitä Kuopion läänin maanomistajat eivät hyväksyneet. He toivoivat tasaisempaa kustannusten jakoa ja joustavampaan huoltotapaan siirtymistä. Mikkelin läänin tilalliset eivät tällaisia vaatimuksia esittäneet vaan tyytyivät manttaaliperusteiseen maksutapaan ja entisenlaisen ruotuhuollon jatkumiseen. Tosin täällä moni kunta kehitteli ruotuhuollon loppuaikoina huoltotapojen yhdistelmiä ja paikallisia sovellutuksia.

Kerimäellä ja Rautalammilla esimerkiksi jaettiin ”kiertokirjeitä”, jotka oikeuttivat päivän elatukseen kultakin kolmelta veroäyriltä. Rantasalmella otettiin 1890-luvulla käyttöön ”arvioelolla” elättäminen, mikä tarkoitti sitä, että elatuksesta huolehtivat puolen manttaalin suuruiset hoitokunnat ja kunnallislautakunta maksoi neljä hehtolitraa viljaa jokaiselle, joka piti ruotilaista luonaan korvauksen kattaman ajan. Jos hoitokustannukset nousivat kalliimmiksi, hoitolainen otettiin vaivaistaloon. Puumalassa taas ruodun manttaalimäärä korotettiin puolesta manttaalista yhteen manttaaliin, ja näin ruotuja laajentamalla ja rasitusta keventämällä ruotuhuolto saatiin säilymään vuoteen 1916 asti.³⁴

Tärkein syy ruotuhuollon väistymiseen oli kuitenkin varattoman loisväen määrän kasvu. Tämä oli varsinkin Pohjois-Savon ongelma ja joudutti uudenlaisten huoltomuotojen käyttöönottoa. Ruotuihin, joiden määrää ei helposti voitu lisätä, voitiin näet sijoittaa yhä pienempi osa kunnan köyhäinhoidon tarvitsijoista. Vielä vuonna 1878 sekä Etelä-Savossa että Pohjois-Savossa oli ”ruotilaisia” noin neljännes vaivaisavun saajista, mutta sitten määrä alkoi vähetä.³⁵

Savon kunnista ruotuhuollosta luopuivat ensimmäisinä Kangaslampi ja Heinävesi, joissa tätä avustusmuotoa ei ollut käytössä ainakaan enää 1870-luvun lopulla. Ennen 1880-lukua ruotuhuolto lopetettiin myös Keiteleellä ja Tuusniemellä. Kauimmin ruotuhuolto säilyi Pohjois-Savossa Leppävirralla ja Rutakossa, edellisessä vuoteen 1895 ja jälkimmäisessä kunnan vuonna 1901 tapahtuneeseen lakkauttamiseen saakka. Eteläsavolaisessa Puumalassa ruotuhuolto säilyi – kuten jo mainittiin – 1910-luvulla tehtyjen erityisjärjestelyjen avulla kauimmin, aina senaatin 1916 tekemään ruotuhuollon lakkauttamista koskevaan päätökseen saakka.

Vaivaishuutokaupat ja muu elätehuolto

Elätteelle annettiin henkilöitä, joita oli vaikea sijoittaa ruotuihin ja joiden liikkuminen talosta toiseen olisi ollut hankalaa. Tällaisia avustettavia olivat huutolaiset ja elätit. Huutolaisiksi joutuivat tavallisimmin ”mielipuolet ja raajarikot”, jotka kerran vuodessa pidetyssä vaivaishuutokaupassa tarjottiin hoidettavaksi vähiten korvausta vaativalle, eläteiksi taas orvot ja muut turvattomat lapset, jotka erikseen tehtävällä sopimuksella tuli antaa kasvatettavaksi ja elätettäväksi soveliaina pidettyihin koteihin.

Huutolaisen ja muun elätteelle annetun ero ei kuitenkaan ollut kovin tarkka, sillä lastenkin sijoittaminen saattoi tapahtua huutokaupalla, vaikka hoito olisi perustunut sopimuksen ehtoihin. Näistä varsinkin huutolaisjärjestelmä – jollaista elätteelle antoa lakitekstissä tosin ei mainittu – aiheutti aikanaan niin paljon arvostelua, että sitä alettiin pitää jopa eräänlaisena yhteiskunnan kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden vertauskuvana. Asia oli usein esillä sanomalehdissä, ja realistisia kuvauksia tästä ”ihmiskaupasta” löytyy myös savolaisten Juhani Ahon ja Kauppis-Heikin tuotannosta.

Vaivaishuutokauppojen pitäminen oli aloitettu Savossa 1800-luvun puolivälissä. Tällainen huoltotapa oli suhteellisen halpa ja luontaistalouden aikana helposti järjestettävissä. Ilman sitä moni avuntarvitsija olisi saattanut jäädä kokonaan vaille avustusta. Etelä-Suomessa huutokauppojen pitäminen alkoi väistyä jo 1880-luvun lopulla, mutta Itä- ja Pohjois-Suomen loisalueilla se vielä tuolloin oli käytössä lähes jokaisessa kunnassa. Savon alueella poikkeuksen teki vain pieni Rutakon kunta, missä tätä elätteelle sijoittamista ei ilmeisesti ollenkaan otettu käyttöön.

Alkuaikoina huutokaupat pidettiin kirkossa tai sakastissa, mutta kuntauudistuksen jälkeen ne järjestettiin joko kunnantalolla tai vaivaistalolla, tai jos sellaisia ei paikkakunnalla vielä ollut, jonkun yksityisen tilallisen pirtissä.³⁶ Yleensä huutokaupattavat olivat itse läsnä tilaisuuksissa, mikä samalla antoi heille mahdollisuuden esittää omia toivomuksiaan. Sen saattoivat tehdä myös paikalla olevat sukulaiset. Kuvauksista päätellen vaivaishuutokauppa saattoi olla joko meluisa väenkokous tai apean hiljainen toimitus. Eräästä, tosin nimettömässä kunnassa tapahtuneesta huutokauppatilaisuudesta kerrotaan Savo-Karjala-lehden artikkelissa vuodelta 1890:³⁷

”Pitäjän kirkossa kuulutettiin kahtena pyhänä perättäin, että vuoden viimeisenä päivänä, siis uudenvuoden aattona, myödään kunnallishuoneella julkisella huutokaupalla kunnan yhteisellä vaivaiskassalla elätettäviä vaivaisia henkiliiitä vähimmän vaativalle.

Tuli mainittu päivä. Paijon väkeä oli keräytynyt kunnallishuoneelle. Kaupankalut olivat asettuneet ja asetetut tuvan karsinapenkille. Asettuneet ja asetetut olivat tosin he, sillä toiset heistä juuri pääsivät itse liikkumaan, mutta toiset olivat muiden liikuteltavia. Allapäin, pahoilla mielin istuivat he siellä; kentiesi, ja varmaankin miettien, minkälainen kohtalo heille millenkin tulevaksi vuodeksi määrättäneen; täytyneekii erota puolison puolisosta, lapsen vanhemmistaan jne. Ikävältä näytti heidän tilansa.

Paijon kuului jääneen kaupankaluja tilaisuudesta poiskin, sillä he kuuluivat olleen niin huonoja, ettei voinut paikalle kulettaakaan. Muilla tuvan penkeillä istui kaupantavaran ostajia, n.s. ’huutajoita’: Niitä seisoi myöskin lattialla, tiheässä kuin seivästetty humalisto. Niistä oli mikä talollista, mikä mökkiläistä, mikä mäkituvan miestä ja mikähän mitäkin. Summien summa vaan on, että moni huutajoista köyhyytensä puolesta olisi tarvinnut itsekin huutokaupalle panna. Arvata siis voi, minkälaisen hoidon monikin huutolainen tulevana vuonna tuli saamaan. Mutta mitäs huutaja köyhyydestänsä välitti; köyhän sitä juuri tarvitseekin rahaa ansaita.

Tuli sitten tupaan lautakunnan esimies ja meni pöydän taakse istumaan. Lyhyesti sitte hän ilmoitti päivän merkityksestä ja huomautti huutajoille, kuinka heidän olisi tulevana vuonna hoitolaisensa tunnollisesti, kristillisesti ja puutteettomasti hoidettava ja siihen katsoen huudettava. Ukot kuuntelivat ääneti.

Siitte alkoi toimitus. Ensin myötiin ne, jotka olivat tilaisuudessa läsnä. Ukkoset niitä kääntelivät ja vääntelivät, kuinka huokeasta kannattaisi kunkin ottaa. Sitte sitä kilvalla huudettiin. Ensin markkoja, sitte ’silttijä ’ja viimein kymmen- ja viisipennisiä hitaasti alennettiin, joiden välillä myöjä verkalleen luki: ’se ja se summa ensimmäinen, toinen ja kolmas: jolloin vasaran lyönti päätti, kenelle huudettava oli jääpä.”

Huutolaisen ottaminen saattoi siis olla ansaitsemiskeino, mutta yhtä usein se oli tarpeellisena pidetyn velvollisuuden täyttämistä. Ainakin Hankasalmelta, Heinävedeltä, Kerimäeltä, Lapinlahdelta, Mäntyharjulta, Pielavedeltä, Ristiinasta ja Tuusniemeltä 1880- ja 1890-luvuilla koottujen tietojen mukaan 455 elätteelle ottajasta yli puolet (65 %) oli talollisia eli taloudellisesti itsenäisiä maalaisisäntiä. Virkamieskodit eivät huutolaisia ottaneet, eikä heitä kovin usein ollut myöskään torppareiden tai muiden tilattomien mökeissä.³⁸

Elätteelleantotilaisuuksissa huutokaupan luonnetta pyrittiin 1800-luvun lopulla vähentämään jättämällä pois huudot ”ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta”. Tätä oli suositeltu eräässä Uuden Suomettaren artikkelissa, ja kehotusta noudattivat Savossa ainakin Lapinlahden, Rautalammin ja Rautavaaran kunnat.³⁹ Senaatti teki vuonna 1891 päätöksen vaivaishuutokauppojen lopettamisesta, mutta tapa jatkui monin paikoin joko entisenlaisena tai hieman muodoiltaan muuttuneena. Huutolaisista puhuttiin monessa kunnassa vielä 1910-luvulla, joissakin 1920-luvullakin, mutta termi saattoi tuolloin tarkoittaa myös yleensä eläneelle sijoitettua köyhää. Huutokauppatilaisuuksien järjestäminen kiellettiin vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa.⁴⁰

Aikuiset sijoitettiin maksua vastaan kuntalaisten koteihin yleensä vuodeksi kerrallaan. Lasten kohdalla pyrittiin pitempiaikaisiin hoitojaksoihin, ja niitä voitiin jatkaa huollettavien täysi-ikäisyyteen asti. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksen aikana aikuisuuden rajana oli 16 vuotta ja vuoden 1879 asetuksen mukaan 15 vuotta, mutta käytännössä raja vaihteli kunnittain 14–21 ikävuoden välillä. Eläteiksi perhehoitoon sijoitettavien lasten oloja pyrittiin ohjeilla säätelemään. Senaatti suositteli vuonna 1891 kirjallisten elatussopimusten tekemistä, ja asian helpottamiseksi kunnille laadittiin painetut sopimuslomakkeetkin, mutta moni savolaiskunta jätti silti ”välikirjan” laatimatta.

Lomakekustannuksia ei haluttu maksaa, minkä lisäksi elätteelleottajat pitivät ehtojen kirjallista sopimista epäluottamuksen osoituksena ja pelkäsivät niiden lisäävän koteihin tehtäviä tarkastuskäyntejä. Niinpä esimerkiksi vuonna 1894 vain puolet Savon kunnista laati kirjallisia sopimuksia. Sama todettiin vuosina 1904–1907 tehtyjen tarkastusten yhteydessä.⁴¹ Toinen puoli kuitenkin hyväksyi kirjallisen käytännön. Erityisen tarmokkaasti asiaan paneutui Sulkava, jossa vuonna 1884 laadittiin erityinen ohjesääntökin elättilapsia varten.⁴²

Suullistakin sopimusta pidettiin kuitenkin sitovana. Elätteelleottajan tuli pitää huolta siitä, että lapsi sai tarpeellisen hoidon, ravinnon ja vaatetuksen, että hän sai kristillistä opetusta ja että häntä opastettiin työntekoon ja hyviin tapoihin. Hänelle piti myös antaa mahdollisuus koulunkäyntiin. Hoitopaikan kykyä tai halua noudattaa huoltosopimuksen ehtoja ei viranomaisten toimesta ennen 1800-luvun loppua yleensä tarkastettu, vaan luotettiin siihen, että kunnallislautakunnan jäsenet tunsivat hoitokodit ja että sukulaiset tai naapurit pitivät olosuhteita silmällä.⁴³

Tilastoissa huutolaisia ja muita elättejä ei ole eritelty, mutta heidän yhteismäärästään on olemassa seuraavanlaisia tietoja:⁴⁴

Etelä-Savon elättien suhteellisen suuri määrä kahtena ensimmäisenä läpileikkausvuonna johtui etupäässä siitä, että luvuissa ovat mukana Mikkelin maalaiskunnassa sijainneen, Savon ainoan maaseudulle perustetun kunnalliskodin asukkaat. Kehityksen suuntaa tilastointi ei kuitenkaan peitä; elätehuolto laajeni sitä mukaa kuin ruotuhuolto väheni. Taite alaspäin tapahtui vasta 1900-luvun alussa, kun laitoshoito yleistyi ja alkoi korvata apua tarvitsevien sijoittamisen yksityiskoteihin.

Koteihin sijoittaminen oli nimenomaan maaseudulle soveltuva huoltotapa. Savon kaupungeissa elätteelle annettujen osuus olikin huomattavasti maalaiskuntia vähäisempi, enimmilläänkin 1900-luvun alussa alle 20 % köyhäinavun varassa elävistä. Siitä osuus vielä vuoteen 1918 mennessä supistui alle 10 %:ksi. Yksityiskoteihin eläteiksi sijoitettuja oli Savon kaupungeissa tuolloin yhteensä vain 96 henkilöä.⁴⁵

Koteihin annettu ”elatuksen apu”

Perheiden tukeminen avustuksia antamalla oli Savossa jo 1870-luvulla yleisesti käytössä. Avun saajat olivat vaivaishoito­-ohjesääntöjen mukaan sellaisia työhön kykeneviä köyhiä, jotka sairauden, tapaturman, vanhuuden, perheen huoltajan puuttumisen tms. syyn takia olivat joutuneet turvautumaan kunnan vaivaisapuun. Lakivelvoitetta heidän huoltamisestaan ei vuoden 1879 jälkeen ollut, mutta kunnallislautakuntien päätöksellä elatusapua myönnettiin joko vuotuisina avustuksina tai satunnaisena apuna. Suhteellisen moni pääsi tämän huoltotavan piiriin, kuten seuraavasta taulukosta voidaan todeta:⁴⁶

Elatusapua saavien määrä saattoi vaihdella huomattavasti vuodesta toiseen. Epidemiat, katovuodet yms. onnettomuudet heijastuivat välittömästi huollon tarpeen kasvuna. Tilanne oli samanlainen Savon maaseudulla ja kaupungeissa sekä noudatteli suurin piirtein koko maan kehityksen suuntaa. Elatusavun saajien osuus oli kuitenkin Savossa maan keskitasoa pienempi.

Avustukset annettiin sekä rahana että vilja- ja vaateapuna. Kunta saattoi myös kustantaa varattomien tarvitsemat lääkkeet sekä koulumaksut. Raha-avun antaminen tosin oli piiritarkastaja Bruno Sarlinin mielestä ”ristiriidassa tervehenkisen kunnallisen vaivaishoitotoimen kanssa”, koska se vaikeutti avustusten käytön valvontaa. Niin saattoi kyllä käydä viljaakin jaettaessa. Valitettiin nimittäin, kuten Enonkoskella, etteivät köyhät tuoneet ”apuelojaan” myllyyn jauhettavaksi, vaan möivät ne ja ostivat rahoilla paitsi jauhoja myös joutavanpäiväistä tavaraa. Kaupanteon tai vaihtokaupan välttämiseksi Sarlin ehdotti, että kunnat hoitaisivat jauhattamisen keskitetysti, mutta tällaiseen järjestelmään Savossa ei yleensä siirrytty.⁴⁷

Avustusten saamiseen liittyi ainakin periaatteessa korvausvelvoite, eli apu oli ansaittava työllä, usein esimerkiksi käsitöitä tekemällä. Näin kertyneet tuotteet voitiin sitten myydä köyhäinavusta koituneiden kulujen kattamiseksi. Työkorvausta voitiin vaatia myös perheenpäältä, joka ”juoppouden, laiskuuden tahi huolimattomuuden kautta” oli saattanut vaimonsa ja alaikäiset lapsensa kunnan vai­vaishoidon varaan.⁴⁸

Käytännössä tämä uhkaus toteutettiin kuitenkin niin harvoin, että pääsi syntymään käsitys ”turhien” avustusten jakamisesta. Koteihin annettava apu olikin yleisen arvostelun kohteena, koska sen pelättiin menevän viinan hankintaan ja totuttavan huollettavat laiskuuteen ja välinpitämättömyyteen. Avustusten antamista oli kuitenkin jatkettava, sillä elintason kohotessa yhä harvempi suostui ottamaan vaivaishoitolaisia ”ruotilaisiksi” tai eläteiksi koteihinsa. Näin hoitopaikkojen puute loi tarvetta myös kunnalliskotien perustamiselle.

Uudenlaiset vaivaistalot

Suomen ensimmäinen kunnalliskoti perustettiin Savoon, Mikkelin maalaiskunnan Suonsaareen vuonna 1868. Tosin vielä tuolloin ei puhuttu kunnalliskodista vaan vaivaistalosta, mutta pitäjänaikaisten vaivaistalojen kanssa sillä ei ollut paljoakaan tekemistä. Entisiin pieniin vaivaistaloihin, vaivaistupiin, oli sijoitettu lähinnä kerjuulle kykenemättömiä vanhuksia, kun taas kunnalliskodin tarkoituksena oli antaa ”oman seurakunnan köyhille tilaisuus kunniallisesti ja rehellisesti elättää itsensä ja alaikäiset lapsensa, sekä totuttaa heitä toimelliseen työntekoon, ahkeruuteen, huolenpitoon ja kristilliseen, siwiään elämään.”⁴⁹ Laitos ei siis ollut tarkoitettu vanhuudenheikkoja tai pysyvästi työkyvyttömiä varten, vaan uudenlainen vaivaistalo oli perhekoti ja työlaitos, jonka toimintaan oli liitetty taloudelliseen kannattavuuteen pyrkivä maatilanhoito sekä hoidokkien työnteon velvoite. Myös kasvatukselliset näkökohdat olivat toiminnassa keskeisiä.

Mikkelin maalaiskunnan Suonsaaren vaivaistalo perustettiin nälkävuosien aikana, kun vaivaishoitokustannukset olivat nousseet ja ”tawat turmelewainen ja tyohalua häwittäwä kerjuu” oli lisääntynyt uhaten jo ”nousta ihan rajattomaksi”. Ajatus uudenlaisesta laitoshoidosta oli kuitenkin syntynyt jo aikaisemmin. Esikuvia oli saatu Englannista ja varsinkin Tanskasta, jossa vaivaistalolaitos oli 1860-luvulla nopeasti yleistynyt. Ennen nälkävuosia ja ennen Mikkelin Suonsaaren perustamista Rantasalmella oli jo harkittu ”työ- ja vaivaistalon” hankkimista, mutta vielä tuolloin, vuonna 1863, ehdotus torjuttiin. Näin Suonsaaresta tuli Savon ainoa kunnalliskoti vuoteen 1873 saakka, jolloin Kuopio aloitti vaivaistalotoimintansa kaupungin omistamalla Harjulan tilalla.⁵⁰

Uudenlaisten vaivaistalojen, maatilakunnalliskotien, perustaminen kohtasi monella paikkakunnalla tiukkaa vastustusta. Suonsaaren esimerkkiin vedoten Mikkelin läänin kuvernööri koetti jo 1874 lähettämässään kirjelmässä kannustaa kuntia vaivaistalojen perustamiseen, mutta asia vaati lähes jokaisella paikkakunnalla vuosikausien kypsyttelyn. Kustannuksiltaan suuri rakennushanke arveluni, ja vaikka valtion lainaa oli mahdollista saada vuodesta 1887 lähtien, sen anominen tuntui hankalalta. Lisäksi vierastettiin lainaehtoihin sisältyviä vaivaishoidontarkastajan tarkastuskäyntejä.⁵¹ Niinpä Mikkelin maalaiskunnan ja Kuopion kaupungin esimerkkiä seurasivat ennen vuotta 1893 vain Rantasalmi (1886) ja Joroinen (1888).

Vuodesta 1893 tuli kuitenkin vaivaistalojen läpimurtovuosi. Edellisenä vuonna sattunut kato oli koetellut varsinkin Kuopion lääniä ja nostanut avun tarvitsijoiden määrää huomattavasti. Asiaan tarttui nyt Kuopion läänin tarmokas ja vaivaishoidon kehittämisestä kiinnostunut kuvernööri Gustaf Aminoff. Hänen painostuksestaan vuonna 1893 Pohjois­Savon alueelle perustettiin Varkauden, Karttulan, Tuusniemen, Maaningan ja Lapinlahden vaivaistalot. Samana vuonna toimintansa aloitti myös Mikkelin kaupungin Pankalammen köyhäinhoitolaitos.

Tämän läpimurtovuoden jälkeen kunnalliskoteja perustettiin lähes vuosittain. Vuonna 1905 niitä oli Pohjois-Savossa 14 ja vuonna 1918 jo 17. Ilman vaivaistaloa oli Pohjois-Savossa tuolloin enää Keitele, Varpaisjärvi ja Rautavaara. Etelä-Savo, joka oli ollut maatilakunnalliskotien syntypaikka, kehitteli tätä huoltomuotoa paljon hitaammin. Mikkelin maalaiskunnan ja Mikkelin kaupungin sekä Joroisten ja Rantasalmen lisäksi siellä oli vuonna 1905 vain Pieksämäen ja Säämingin vaivaistalot. Vuonna 1913 vaivaistalo puuttui täällä kolmestatoista kunnasta ja vuonna 1918 vielä yhdeksästä.⁵²

Suuri osa Pohjois-Savon vaivaistaloista oli ennen 1900-lukua kuitenkin pieniä, lähinnä vaivaismajoiksi luokiteltavia laitoksia. Niinpä maatilakunnalliskoteihin sijoitettujen määräkään ei ollut kovin suuri. Tilastotietoja näistä hoidokeista on koko Savon osalta koottu vuodesta 1893 lähtien.⁵³

Savon maalaiskunnissa köyhien hoitaminen vaivaistaloissa oli 1900-luvun alussa jonkin verran tavallisempaa kuin Suomessa yleensä. Savon kaupungeissa laitoshoitolaisten osuus oli Suomen kaupunkien keskitasoa ja selvästi maalaiskuntien osuuksia suurempi. Esimerkiksi Mikkelin kaupungin köyhäinhoidon tarvitsijoista noin puolet oli vuonna 1893 sijoitettu Pankalammen ja Kuopiossa neljännes Harjulan köyhäintaloon. Seuraavan vuosisadan alussa vaivaistalolaisia oli noin 30-40 % Savon kaupunkien avun saajista.

Olot entisajan köyhäinhoitolaitoksissa olivat sellaiset, ettei niihin ”päästy” vaan niihin ”jouduttiin”. Tämän toi esiin myös Minna Canth, joka vuonna 1886 ilmestyneessä novellissaan Köyhää kansaa antaa realistisen, havahduttamaan pyrkivän kuvauksen Kuopion Harjulan vaivaistalon kurjuudesta. Laitoksesta sai asunnon ja ruoan, mutta taso oli varsin vaatimaton. Viranomaiset jopa korostivat, ettei ”vaivasten oloja laitoksissa ole tehtävä paremmiksi kuin köyhimpäin veronmaksajain tilaa kodeissaan”.⁵⁴

Vaivaistalot aloittivatkin toimintansa yleensä kunnalliskodiksi ostettujen maatilojen entisissä asuinrakennuksissa tai, kuten Joroisissa, tilan entisessä työväen tuvassa. Uusissa tiloissa toiminta pääsi alkamaan 1800-luvulla vain Leppävirralla, Karttulassa, Kuopion maalaiskunnassa, Mikkelin kaupungissa, Pielavedellä ja Pieksämäellä. Karttulan ja Pieksämäen maalaiskunnan vaivaistalot rakennettiin vaivaistaloille laadittujen mallipiirustusten mukaan. Esikuviksi kelpaavia vaivaistaloja olivat Savossa vaivaishoidontarkastaja Gustaf Adolf Helsingiuksen mukaan vuonna 1897 vain Mikkelin kaupungin, Karttulan, Pieksämäen ja Savonlinnan vaivaistalot.⁵⁵

Ahtaus ja siivottomuus olivat tarkastuskertomusten mukaan kunnalliskotien yleinen ongelma. ”Seinien saumoissa liikkuvia syöpäläisiä” tavattiin lähes joka talosta, ja huoneilman lemusta valitettiin lähes jokaisessa tarkastuksessa. Nukkumapaikkoina olivat aluksi penkit ja lattia, kunnes 1890-luvulla Kuopion läänin kuvernöörin vaatimuksesta vaivaistaloihin alettiin hankkia sänkyjä. Lapinlahdelle vuonna 1897 levinneen pilkkukuumeen seurauksena kuvernööri määräsi vaivaistaloja antamaan asukeilleen myös vaatekerran. Tätä oli vaatinut Kuopion kaupunginvaltuusrokin jo vuonna 1889. Harjulan sairashuoneeseen joutuneet oli puettava laitoksen vaatteisiin, ja terveillekin hoidokeille oli annettava vaihtovaatteet siksi aikaa, kun heidän omat ”likaiset rääsynsä” pestiin ja paikattiin. Mikkelin läänin kuvernööri sekä täällä olevat kunnalliset luottamusmiehet eivät yleensä vaatetusasioihin puuttuneet, eikä niihin vaivaistalojenkaan puolesta kajottu.⁵⁶

Ravinto koostui lähes jokaisessa vaivaistalossa samanlaisista aineksista. Ruokaa sai aamulla, keskipäivällä ja illalla, ja siihen kuului vaihdellen leipää, kaljaa, lapsille maitoa, perunaa, kastiketta, suolakalaa, lihakeittoa, velliä ja puuroa. Ongelmana oli piiritarkastajan mukaan se, että lähes joka talossa ”vuosikustannusten laskeminen on pantu ensi sijalle, kunnollinen ja riittävä ravinto toisarvoiseksi.” Tupakkaa ja kahvia oli tarjolla joissakin paikoissa, esimerkiksi Vesannolla.⁵⁷

Talon ulkoisten puitteiden tai aterioiden yksipuolisuuden takia vaivaistaloja ei kuitenkaan kammottu. Näiltä osin tilanne oli muun muassa piirilääkärien kertomusten mukaan samanlainen kuin mihin suuri osa savolaisrahvaasta oli kodeissaankin tottunut. Laitospelko aiheutuikin tähän huoltotapaan liittyvästä vapauden menettämisestä, tiukasta päiväjärjestyksestä, työnteon vaatimisesta ja rangaistusten käytöstä.

Mallina monelle oli Mikkelin maalaiskunnan Suonsaaren vaivaistalo, jonka järjestyssäännöissä määrättiin: ”Siellä olevat köyhät toimittakoot, kukin woimansa ja kykenewäisyytensä jälkeen, talous-, pelto- ja raivaustöitä työlaitoksen alueella, sekä kaikenlaista käsityötä hankittawain kelwollisten mallein mukaan. Lapset opetettakoot siinä siwussa selwästi lukemaan ja uskonoppia käsittämään; jossa toimessa siihen soweliaat, laitoksessa olewat eukot olkoot awulliset.” Laitoksen esimiehen tärkein velvollisuus oli saman järjestyssäännön mukaan ”valvoa sitä, että kristillinen järjestys, työnhalu, ahkeruus ja hywät tawat köyhissä edistywät”.⁵⁸

Määräysten rikkomisesta seurasi telkeäminen muutamaksi päiväksi vaivaistalon arestihuoneeseen. Rangaistusta tehostettiin ruoka-annoksia pienentämällä, sillä kun ”hän samalla saa nähdä nälkää, niin ei unikaan maita”. Syyt arestikoppiin joutumiselle olivat yleensä samanlaisia kuin Pielavedellä 1900-luvun alussa: laiskuus, vastustelu, sääntöjen rikkominen, uppiniskaisuus, valehtelu, varkaus, tappelu syödessä, pahuus, ilkeys, luvaton poissaolo, arestilaisen karkuun päästäminen ja kiroilu.

Lapsiin sovellettiin palkollisasetuksen kurinpitomääräyksiä niihin liittyvine ruumiillisen kurituksen ohjeineen. Muitakin mahdollisuuksia oli. Tuusniemellä työnjohtaja rankaisi väärällä vuorolla saunaan tulleita ensin kylmällä vedellä ja sitten tulikuumalla löylyllä, mutta sai tästä menettelystä tarkastuksen yhteydessä huomautuksen. Huomautus ei kuitenkaan tullut menettelytavasta vaan toimivallan ylittämisestä, sillä rankaisuoikeus oli ainoastaan laitoksen johtokunnalla, johtajalla tai johtajattarella.⁵⁹

Tehtävään soveltuvien johtajien saaminen oli kuitenkin eräs vaivaistalojen pysyviä ongelmia. Piiritarkastaja Bruno Sarlin kiinnitti tähän huomiota useissa vuosikertomuksissaan. ”Johtajalle usein on uskottu laitoksen ja sen asukkaiden hoidossa niin laaja, omintakeinen määräämisvalta, että häneltä on edellytettävä verrattain valistunutta, tyyntä ja älykästä harkintataitoa voidaksensa menestyä toimessaan joutumatta kohtuutomuuksiin alaisiinsa nähden”, hän kirjoitti.⁶⁰

Johtajien tai johtajattarien taustasta tai pätevyydestä on asiakirjoissa ennen 1900-luvun alkua kuitenkin vain hajanaisia merkintöjä. Savon ensimmäisen, Mikkelin maalaiskunnan Suonsaaren vaivaistalon johtaja oli aikaisemmin toiminut maanviljelyskoulun työnjohtajana. Muihin Savon vaivaistaloihin johtajat palkattiin vaivaistalojen matrikkelin mukaan mm. entisten aliupseerien ja jahtivoutien tai talollisten poikien joukosta.⁶¹

Kurssitusta tehtävään alettiin Helsingiuksen toimesta järjestää vuonna 1896. Osanotto niihin oli hyvä, ja vuonna 1903 pidetyn kurssin osanottajaluettelon mukaan melko moni tuolloisista johtajista oli käynyt joko kansakoulun tai maanviljelyskoulun sekä toiminut aikaisemmin työnjohtajana tai maanviljelijänä. Johtajattarien taustana oli yleensä kansakoulu ja toimiminen taloudenhoitajan tai sairaanhoitajan tehtävissä. Vaihtuvuus oli suuri sekä työn rasittavuuden että palkan pienuuden takia.⁶²

Työntekoa painottavaan toimintamalliin soveltui huonosti mielisairaiden sijoittaminen vaivaistaloihin. Oikeastaan heitä ei olisi pitänyt niissä ollakaan, mutta kun vain harvalla oli mahdollisuus päästä valtion hoitolaitoksiin tai lääninsairaaloiden mielisairasosastoille, kuntien vaivaistaloista tehtiin maan mielisairaanhoitoa täydentäviä laitoksia. Kuhunkin vaivaistaloon tuli vuonna 1889 annetun asetuksen ja sitä täydentävän keisarillisen julistuksen mukaan järjestää vähintään kolme hoitopaikkaa varattomia mielisairaita varten.⁶³

Käytännössä hoito oli koppivankeutta. Tarkastuskertomusten mukaan ”houruilla” oli eristyskopit joko muun väen asuinrakennuksen yhteydessä tai omassa sivurakennuksessaan. Kopit olivat ahtaita ja pimeitä, eikä niihin turvallisuuden takia useinkaan pantu sänkyä tai muuta kalustusta. Levottomimmat hoidokit kytkettiin jalkaketjulla seinään.⁶⁴ ”Hourujen” sekä ”langettavatautisten” sijoittaminen vaivaistaloihin lisäsi asuinympäristön levottomuutta ja teki näistä muutenkin pelottavista laitoksista vielä pelottavampia.

Kielteisiä kokemuksia vaivaistaloista kertyi sekä niihin joutuneille että kunnille. Viimeksi mainittujen ongelmaksi tuli se, että laitoshoidon todettiin, päinvastaisista toiveista huolimatta, tulevan muita huoltotapoja kalliimmaksi. Vaivaistalojen oli arveltu olevan kannattavia yrityksiä, joiden tuotolla olisi jopa voitu rahoittaa työhön kykenemättömien hoito, mutta näin ei käynyt. Edes ruokahuollon osalta vaivaistalot eivät olleet omavaraisia, vaan hankintoja oli tehtävä tavallisimmista perustarvikkeistakin.

Henkilökuntaa oli aluksi vain johtaja tai johtajatar, mutta vähitellen palkkakulut kasvoivat ja rakennusten korjauksiinkin upposi varoja. Niinpä kunnalliskotien uranuurtaja, Mikkelin maalaiskunnan Suonsaari, siirrettiin maksuvaikeuksien takia pois kunnan välittömästä hoidosta ja annettiin vuosien 1880 ja 1890 väliseksi ajaksi vuokraviljelijän hoitoon. Samaa ratkaisua harkittiin muuallakin, mutta kun kannattavuus ei näinkään kohentunut, yrityksistä luovuttiin.⁶⁵

Kansan työhalun ja siveyden koheneminenkaan ei vaivaistaloissa edennyt toivotulla tavalla. Tosin toisenlaisiakin käsityksiä esiintyi. Varsinkin talvisaikaan köyhäinhoitolaitosten antama täysihoito oli monelle puutteeseen joutuneelle pelastus, ja koulunkäynnin liittäminen osaksi vaivaistalojen toimintaa oli monelle lapselle ainoa mahdollisuus päästä opista osalliseksi. Joissakin kunnissa koko vaivaishoito-ongelmankin kerrottiin köyhäinhoitolaitosten ansiosta kääntyneen oikeille urille. Näin tapahtui muun muassa Rantasalmella. Siellä vaivaishoidontarkastaja ehätti 1887, vain vuosi vaivaistalon perustamisen jälkeen, kehumaan, että ”avunsaajain luku on vähentynyt 75 % . . . kerjäläiset loppuivat kokonaan . . . lapset, jotka jo omivat huonoja tapoja ja tottelemattomuutta . . . laitoksessa ollessaan on saaneet huomattavan muutoksen ja melkein kiitettävän käytöksen. Lasten järjellisempi kasvatus olikin hartain toivomme työhuonelaitoksesta, jota muut edutkin näkyy seuraavan”.⁶⁶

Jatko ei kuitenkaan näyttänyt yhtä lupaavalta. Noin kymmenen vuoden kuluttua kustannusten todettiin nousseen odotettua korkeammiksi, köyhien sanottiin tulleen vaivaistaloon pelkästään täysihoitolaisiksi ja laitoksessa kasvatetuista lapsista väitettiin tulleen ”kelvottomia ihmisiä”. Uusi tiukennettu työntekoa ja tottelemista painottava ohjesääntö sai kuitenkin kehityksen kääntymään taas toiseen suuntaan. Rantasalmen vaivaishoitomenot pienenivät, kun köyhät alkoivat kartella laitosta ja koettivat tulla toimeen omin avuin. Saman suuntaisia mielipiteitä kuului Maaningalta. Vaivaistalossa suoritettavan työkorvauksen pelossa vanhemmat luopuivat lastensa saamasta vaivaisavusta ja lupasivat elättää ne itse.⁶⁷

Vaivaistaloja koskevissa mielipiteissä oli varmasti liioittelua ja yleistyksiä puolin ja toisin, mutta kaiken kaikkiaan maatila­kunnalliskodit eivät täyttäneet niille asetettuja toiveita. ”Työkykyisiä loisia, joiden työn tuotolla oli tarkoituksena elättää raihnaat, ei vaivaishoitoon yleensä tullut. Järjestelmä, jonka mukaan mies oli vaivaistalossa kustantamassa vaimolle ja lapsille kotiin annettavaa avustusta, petti täydellisesti. Sekä Kuopion kaupungissa että maaseudulla valitettiin vuosisadan vaihteessa asetelman olleen aivan päinvastaisen; vaimo ja lapset olivat vaivaistaloissa ja mies elättämässä itseään jossakin muualla. Näin vaivaistalo, joka oli perustettu maatilalle työlaitokseksi ja hoitojaksi, joutui pääasiallisesti hoitamaan niitä ongelmia, jotka se pystyi tavoittamaan köyhän loisväestön keskuudesta”, toteaa Veikko Piirainen Savon ja Pohjois­Karjalan maaseudun vaivaishoitotointa koskevassa tutkimuksessaan.⁶⁸

Niinpä maatilakunnalliskodit muuttuivat vähitellen työkykyisten työlaitoksista vanhuudenheikkojen, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden hoitolaitoksiksi. Tälle pohjalle rakentuivatkin ne kunnalliskodit, joita vuoden 1922 köyhäinhoitolaki velvoitti perustamaan, ja tällaisia niiden mainitaan olleen jo 1900-luvun alussa ainakin Kuopion maalaiskunnassa, Lapinlahdella, Leppävirralla ja Tuusniemellä.⁶⁹

Hätäapu- ja työttömyystyöt

Poikkeusoloissa, kuten katovuosina tai työttömyyskausina, otettiin puutteen lieventämiseksi käyttöön monenlaisia erikoistoimenpiteitä. Kunnallislautakunnan tai vaivaishoitohallimksen avuksi perustettiin hätäaputoimikuntia viljan tai lainarahan jakelua sekä avustuskeinojen suunnittelua varten. Useimmiten apu annettiin työapuna joko aikaistamalla valtion ja kuntien yleisiä töitä tai järjestämällä pulaan joutuneille satunnaisia työansioita. Niiden rahoittamiseksi kunnat saivat apua läänien hätäapukassoista tai turvautuivat valtion korottomaan lainaan.

Keinot tulivat Savon kunnille tutuiksi jo 1860-luvun katovuosien aikana, kun hätäaputöinä esimerkiksi parannettiin Savon liikenneyhteyksiä. Suurin yksittäinen hanke oli tuolloin Varkauden alueella olevan Taipaleen kanavan rakentaminen uudelleen. Palkka maksettiin pääosin jauhoina ja viljana, minkä lisäksi Taipaleen kanavan lähitienoolaiset saivat tuloja toimittaessaan rakennustyömaalle lankkuja, lautoja, hiiliä ja muita tarvikkeita. Vieraspaikkakuntalaisten kerääntyminen kanavatöihin työn ja leivän toivossa toi kuitenkin paikalle kulkutauteja, jotka kurjien sääolojen, nälän ja asuntojen puuttumisen takia veivät hautaan lähes 300 hätäaputöihin saapunutta.⁷⁰

Taipaleen kanavan katastrofi osoitti, ettei töiden ja ansioiden järjestäminen yksin riittänyt hädän poistamiseen, vaan huomiota oli kiinnitettävä myös yösijan hankkimiseen ja tautien torjuntaan. Laa­jemmat avustustoimet otettiinkin käyttöön vuonna 1892 Pohjois-Savoa koetelleen kadon aikana. Aluksi tosin näytti siltä, ettei erikoistoimiin tarvitsisi turvautua, sillä vaikka viljavarat olivat monessa kunnassa vähissä, maakauppiaiden jauhovarastot eivät ehtyneet ja tilattomille riitti työansioita sekä maatiloilta että savotoilta. Moni pestautui myös Karjalan ratatyömaalle, tehtaisiin tai Koluntaipaleen ja Säviänvirran kanavatöihin. Näin selvittiin keväästä ja kesästä, mutta syyshallat muuttivat tilanteen monella paikkakunnalla.

Nilsiästä ilmoitettiin: ”Ei Nilsiän kuntalaisilla ole ensinkään toivoa päästä omin voimin ensi talven ylitse, ellei korkean Hallituksen valpas huolenpito asujainten toimeentulosta, jota Nilsiän kuntalaiset ovat tähänkin saakka saaneet runsaasti nauttia, uloteta vielä edelleen alkavan kovan ajan ylitse.” Tosin maatiloilta olisi vielä töitä löytynyt, mutta valtion ”valpas huolenpito” tuntui houkuttelevammalle. ”lrtokansa tahtoo olla välinpitämätön tilallisten töistä, kun toivovat valtion töitä, missä suoranaista rahapalkkaa maksetaan ja kun heillä on kesällisiä ansioita syötävänä, ei hätä ole pakottanut heitä turvautumaan yksityisten töihin”, kerrottiin Pielaveden seudulta vuoden 1892 lopulla.⁷¹ Läänin­rahaston varoilla teetettiinkin vuosina 1892–1893 esimerkiksi suonkuivatuksia Iisalmen maalaiskunnassa ja tietöitä Nilsiän, Iisalmen, Hankasalmen, Keiteleen ja Kaavin alueilla.⁷²

Asunnottomuudesta aiheutuvien lisäongelmien poistamiseksi Kuopion läänin kuvernöörin kehotuksesta lähes jokaiseen katoalueen kuntaan perustettiin väliaikaisia vaivaistupia ja sairasmajoja. Ne eivät olleet maatiloja – vaikka moni niistä toimikin maatilakunnalliskodin edeltäjänä – vaan asumuksia, jotka tarjosivat lähinnä ulkokunnista töihin tuleville tilapäisen majoituksen käsitöiden tekemistä vastaan.

Moni kunta suhtautui vaatimukseen aluksi kielteisesti, sillä vaikka hankkeeseen voitiin käyttää läänin hätäapuvaroja, niistä pelättiin jatkossa koituvan kustannuksia. Lisäksi kunnat eivät halunneet ”niiden kautta mahdollisesti houkutella työhön haluamattomia armoleivälle, samalla kuin tällaiset majat ovat suuremmassa tai vähemmässä määrässä omiaan taudin synnyttäjöitä”, todettiin Maaningalta kuvernöörille lähetetyssä ilmoituksessa.

Talvella 1892–1893 Pohjois-Savon alueella kuitenkin toimi – tai ainakin oli suunnitteilla – peräti 98 vaivaistupaa ja 46 sairasmajaa. Eniten niitä oli Iisalmella (23 vaivaismajaa ja 3 sairasmajaa), Hankasalmella (23 ja 3), Kaavilla (18 ja 15) sekä Keiteleellä (11 ja 1). Nimitykset tosin vaihtelivat, niin että esimerkiksi Hankasalmella puhuttiin ”työmajoista”, Rutakossa ”vaivaishoitotuvista”, Maaningalla ”kerjäläismajoista” ja Nilsiässä ”vaivaismajoista”. Näissä tilapäisissä vaivaismajoissa saattoi asua kokonaisia perheitä, mutta tavallisimmin asukkaina oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Majat sijoitettiin entisiin asuinrakennuksiin, ja ne olivat, kuten Kaavilla, ”siinä kunnossa kuin kansa tavallisesti pitää asuintupa huoneensa”.⁷³

Katovuosien jälkeiset hätäaputyöt kattoivat pitkään suuren osan työn kysynnästä. Työttömyys ja sen aiheuttamat työllistämistoimet alkoivatkin käsitteinä tulla tunnetuiksi vasta 1800-luvun lopulla, kun elinkeinorakenteen muuttuminen ja omavaraistalouden vaihtuminen vaihdantatalouteen loivat edellytykset joukkotyöttömyyden synnylle. Aikaisemmin talvet olivat olleet osalle maaseudun väkeä pysyvää joutoaikaa, mutta ansiotyön puuttumista pidettiin tuolloin luonnollisena ja hädän hetkellä turvauduttiin kuntien vakinaiseen vaivaisapuun tai kerjuuseen.

Nyt tilanne muuttui. Lainsäädännöllisen taustansa työttömyys sai vuonna 1868 tapahtuneesta ammattikuntalaitoksen lakkauttamisesta ja vuonna 1879 toteutetusta elinkeinovapaudesta. Muuttunut tilanne huomioitiin jo vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksessa, jossa kuntien vaivaishoitohallitukset velvoitettiin järjestämään työansioita ”katowuoden tai muun yleisemmän onnettomuuden tähden” työttömiksi joutuneille työkykyisille kuntalaisille.⁷⁴ Väestön liikkuvuutta taas lisäsi ns. laillisen suojelun ja palvelupakon poistaminen irtolaisista annetulla asetuksella vuonna 1883.

Väestön kasvu ja maatalouden koneistuminen puolestaan aiheutti sen, että kun Savossakin yhä pienemmän osan oli mahdollisuus saada toimeentulonsa maanviljelyksestä, työtä oli haettava vierailta paikkakunnilta, monesti Pietarista asti, tai pestauduttava tehdastyöläisiksi. Teollisuuden työllistävä vaikutus taas riippui suhdanteista, mikä tuli selvästi esille katovuoden 1902 ja samaan aikaan sattuneen laman aikana. Joissakin kunnissa, kuten Karttulassa, työttömyyttä pyrittiin tuolloin lieventämään soita ja järviä kuivattamalla, joissakin tie- ja kanavatöitä teettämällä. Varoja annettiin myös Iisalmen-Kajaanin radan rakentamiseen. Lisäksi hallitus myönsi alennuksia viljan ja jauhojen kuljetusmaksuihin, mikä lisäsi tavarakuljetuksia ja antoi työtilaisuuksia varsinkin torppareille ja pientilallisille.⁷⁵

Tällaiset tilapäistyöt eivät kuitenkaan soveltuneet vanhuksille, naisille ja lapsille eikä sellaisille miehille, joiden oli vaikea lähteä kaukana kotoa oleville työmaille. Heitä varten järjestettiin vanhaan tapaan käsityöansioita, mutta niissä oli ongelmaksi tullut suunnitelmallisuuden puute; kunkin oli annettu tehdä, mitä osasi tuotteiden menekistä tai taitojen karttumisesta huolehtimatta. Vaivaishoidontarkastaja Helsingiuksen aloitteesta Nilsiän, Kaavin ja Rautavaaran kirkonkyliin sekä Juantehtaalle perustettiin nyt ostoasemia ja järjestettiin käsityöopetusta mattojen ja pumpuli- ja villakankaiden kuromisessa sekä leikkikalujen valmistuksessa.

Aluksi näillä ostoasemilla työskenteli pari kolmesataa henkilöä, mutta vuoden 1902 aikana määrä nousi noin kahteentuhanteen. Tunnetuiksi tulivat varsinkin Juantehtaan nuket, leikkieläimet ja lakit, joita aikaisemmin oli hankittu tuontitavaroina. Lisäksi palkattiin käsityöneuvoja sekä käsityöasioitsija tuotteiden valmistusta ja markkinointia tehostamaan. Juantehtaan käsityötoiminta jatkui vuoteen 1903 saakka, minkä jälkeen se muuttui yksityiseksi käsityökouluksi.⁷⁶

Yksityisin varoin kunta järjesti vuonna 1903 myös koulukeittoloita, joista työtä vastaan jaettiin ruoka-annoksia sekä lapsille että vanhuksille. Lisäksi Amerikassa asuvilta suomalaisilta saatiin rahalahjoitus käytettäväksi työhön kykenemättömien avustamiseen. Kuopion tarkk’ampujapataljoonan kasarmeissa taas jaettiin noin 2 700 ilmaisateriaa, joista kiitokset lähetettiin Venäjän Punaisen Ristin suojelijalle, keisarinna Maria Feodorovnalle.⁷⁷

Seuraava paha laman aiheuttama työttömyyskausi koettiin talvikautena 1908–1909. Silloin työttömyyttä esiintyi varsinkin kaupungeissa. Työttömyystöinä kunnostettiin katuja, syvennettiin satama-altaita ja teetettiin kunnallistekniikkaan liittyviä töitä. Hätäaputöihin kuului myös sepelinhakkuu. Kaikkia näitä tehtiin jo 1890-luvun lopulla ja uudelleen 1900-luvun alussa myös Savon kaupungeissa, Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja Iisalmella.

Laman aiheuttama työttömyyskausi koetteli savolaisia myös ensimmäisen maailmansodan alussa 1914–1915. Iisalmen sahalta sanottiin irti yli tuhat työntekijää, Varkauden tehtaiden seisokit jättivät työttömiksi yli 650 ja Suonenjoella sekä Kuopion maalaiskunnassa olevat tehdaslaitoksetkin noin 400 henkeä. Suonenjoella ja Kuopion maalaiskunnassa kunta ja tehtaiden johto järjestivät irtisanotuille väliaikaisia metsänraivaustöitä, ja osalle Varkaudessa työttömiksi joutuneista löytyi töitä lautatarhasta. Varkauden tehtailla työttömien asemaa helpotti myös se, että tehtaiden johto antoi työttömiksi jääneiden asua vuokravapaasti tehtaan asunnoissa sekä avasi tehdasalueelle huokeahintaisen ruokalan ja leipomon. Muuruvedellä järjestettiin tietöitä tehtaista irtisanotuille työmiehille, ja vastaavanlaisia hätäaputöitä järjestettiin myös Etelä-Savon alueella.⁷⁸

Työttömyystilanne helpottui vuonna 1915, jolloin venäläisten toimesta aloitetut vallityöt ja armeijan tarviketilaukset lisäsivät työvoiman kysyntää, mutta vaikeutui taas vuonna 1917 linnoitus- ja vallitöiden päätyttyä ja maan tuotantoelämän supistuttua. Työttömyyden lisäksi varsinkin kaupunkilaisia koetteli tuolloin kansainvälisen kaupan supistumisesta aiheutunut elintarvikepula ja rakennustoiminnan taukoamisesta tullut asuntopula. Hätäaputöitä järjestettiin sekä kaupungeissa että maalaiskunnissa. Vaivaistalot täyttyivät ja saivat omavaraisen maataloutensa takia nyt uudenlaista arvostustakin.⁷⁹

Yksityinen hyväntekeväisyys

Kunnallisen köyhäinhoidon rinnalla sitä tukemassa oli varsinkin kaupungeis­sa yksityistä hyväntekeväisyystoimintaa. Toimintakanavina olivat pqestöt ja avunannon käytännön toimeenpanijoina tavallisimmin säätyläisnaiset. Hyväntekeväisyys painottui lastenhuoltoon ja oli pääosin laitoskeskeistä.

Useimmissa Suomen kaupungeissa oli 1800-luvun jälkipuoliskolla rouvasväenyhdistyksiä, joista ensimmäinen oli Ruotsista saadun esikuvan mukaan perustettu Helsinkiin vuonna 1848. Savon kaupunkeihin saatiin tällaisten yhdistysten toimesta köyhille lapsille ja nuorille tarkoitettuja kouluja (Mikkeliin ja Iisalmelle), työhuoneita, joissa tarjottiin ruokaa työn tekemistä vastaan (Mikkeliin ja Savonlinnaan) sekä kansanlastentarhoja, lastenseimiä ja lastenkoteja (Mikkeliin, Savonlinnaan ja Kuopioon).

Lisäksi jaettiin taloudellista apua puutteessa oleville lapsille ja vanhuksille sekä pyrittiin järjestämään muun muassa kehruu- ja kudontatöitä työansioiden saamiseksi. Rouvasväenyhdistykset kehittivät osaltaan myös vapaaehtoisiin kotikäynteihin perustuvaa ns. kaitsijajärjestelmää eli Elberfeld-järjestelmää. Toimintansa rouvasväenyhdistykset rahoittivat arpajaisilla, pääsymaksullisilla seuranäytelmillä, ompeluseurojen tuloilla ja ottamalla vastaan lahjoituksia. Tukea hyväntekeväisyyshankkeilleen ne saivat kaupunkien anniskeluyhtiöiden voittovaroista.⁸⁰

Rouvasväenyhdistykset eivät kuitenkaan saaneet kaikkien hyväksyntää. Vaikka itse toiminnan päämäärä hyväksyttiin, sen rahoittaminen huveja järjestämällä aiheutti kristillisissä piireissä paheksuntaa. Varsinkin herätysliikkeisiin kuuluvat olivat sitä mieltä, ettei pelkkä hyväntekeväisyys ja aineellinen apu riittänyt, vaan tukea oli annettava kristillisen diakonian keinoin.⁸¹

Suurin ongelma yksityisessähyväntekeväisyydessä oli kuitenkin sen hajanaisuus ja yhteistyön puute. Rouvasväenyhdistysten lisäksi samanlaista toimintaa harjoitti moni muukin yhdistys. Yksin Kuopion kaupungissa oli 1900-luvun alussa toistakymmentä eri hyväntekeväisyysyhdistystä ilman järjestettyjä yhteyksiä toistensa tai kunnallisen vaivaishoidon kanssa.⁸²

Se toi toimintaan päällekkäisyyttä mutta jätti myös avustustyön aukkoja täyttämättä. Lisäksi oli yksittäisiä ihmisiä, jotka ”yhä sirottelee rahoja ja ruokaa owilla ja portailla” pitkittäen näin kerjuun väistymistä. Kaiken kaikkiaan eri avustustahot ”eiwät ymmärrä toisiaan, niitä johtawat miltei kokonaan eriluontoiset ihmiset, ne noudattawat toisistaan poikeawia, joskus aiwan wastakkaisiakin periaatteita. Sen sijaan että täydentäisiwät toisiaan, tunkeutuwat ne usein toistensa alueille”, todettiin Köyhäinhoitolehdessä vuonna 1915.

Ratkaisuksi esitettiin kunnallisten rekisteritoimistojen perustamista yhdenmukaisuuden aikaansaamiseksi ja avustustoiminnan keskittämiseksi. ”Näillä toimistoilla tarkoitetaan koko kaupungille tai kunnalle yhteistä tiedonantotoimistoa, josta kaikki, niinhywin yksityiset kuin yhdistykset ja wiranomaisetkin woiwat saada oikeita tietoja awunpyytäjän elinoloista, hänen awuntarpeensa todellisuudesta, muilta tahoilta mahdollisesti jo myönnetystä awuista j. n. e. ”, kirjoitettiin. Helsinkiin tällainen toimisto oli perustettu jo vuonna 1912, ja Ouluun sekä Kuopioon sellainen saatiin vuonna 1914.⁸³

Lasten suojelukasvatus oli erikoisala, jota myös pitkään hoidettiin yhdistystoiminnan puitteissa. Alku ajoittui 1860-luvun lopun nälkävuosiin, jotka pakottivat paneutumaan orpolastenkin ongelmaan. Kuntien virallisen vaivaishoidon keinot, lasten jättäminen kyläkierrolle ja sijoittaminen elätteelle, eivät riittäneet, joten Kuopion läänin kuvernööri Johan August von Essen teki ehdotuksen erityisten turvakotien eli kasvatuslaitosten perustamisesta heitteillä olevia lapsia varten. Senaatti piti kuitenkin elätteelle antamista vielä parhaana vaihtoehtona mutta myöntyi, kun kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg teki asiasta samansuuntaisen esityksen. Hänen toimestaan Suomeen perustettiin 1870 ”Yhdistys turvattomain lasten kasvatusta varten”, jonka tehtävänä oli ”auttaa kunnallista vaivaishoitoa huolta pitämään turvattomista lapsista ja erittäin kokea holhota niiden kasvatusta ja edesauttaa vaurastumista kunnollisiksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi”.⁸⁴

Yhdistystä johti Helsingissä oleva keskuskomitea, ja sen alaisena toimi kunkin läänin pääkaupungissa kuvernöörin johtama haarakomitea. Näiden lääninkomiteoiden toimesta ja kuntien taloudellisella tuella Suomeen perustettiin 1870-luvulla kahdeksan laitosta ”turvattomien sekä huonoja vaikeahoitoisten lasten kasvattamista varten”. Vaivaistalojen tapaan niidenkin toiminta rakentui maatilan hoidolle ja tuotolle.

Savon alueelle sijoitettiin kolme laitosta: pojille tarkoitettu 30-paikkainen Koivikon kasvatuslaitos Mikkelin maalaiskuntaan ja 24-paikkainen Kehvon kasvatuslaitos Kuopion maalaiskuntaan sekä 24-paikkainen tyttölasten hoitola Likolahden huvilaan Kuopion maalaiskuntaan.⁸⁵

Lapset valittiin laitoksiin kuntien antamien ilmoitusten perusteella, mutta läheskään joka kunnasta ei tullut toivomuksia. Esimerkiksi Puumala, Ristiina, Juva ja Haukivuori ilmoittivat, ettei kunnallislautakunnan esimiehen tiedossa ollut ainuttakaan paikkakunnalla olevaa, laitoshoitoa tarvitsevaa lasta. Todellisuudessa kunnat eivät halunneet sitoutua hoitokustannusten suorittamiseen, mutta kuvernöörien puututtua asiaan laitokset saatiin täyteen.⁸⁶ Palautuksia kotiseudulle tapahtui aina silloin tällöin, kun kuntien vaivaiskassoista ei enää myönnetty varoja laitokseen sijoitettujen hoidon ja opetuksen kustantamiseen.

Kadon aiheuttaman pahimman ahdingon väistyttyä kasvatuslaitokset alkoivat muuttua orpolasten hoitokodeista pahantapaisiksi luonnehdittujen lasten ojennuslaitoksiksi. Silti köyhyys oli edelleen huollon tarpeen taustalla, sillä suurin osa laitoslapsista oli lähtöisin tilattomien tai kaupunkien ammattitaidottomien työläisten kodeista. Kasvatuskeinoina käytettiin opetusta ja työtä. Talvikuukausina keskityttiin kansakoulun oppiaineisiin, kesäisin teetettiin maataloustöitä. Toimintaa väritti kristillisyys, ja siinä painotettiin uskonnollissiveellisen kasvatuksen merkitystä.⁸⁷

Sortovuosien aikana nämä kansanvalistusta toiminnassaan korostavat laitokset joutuivat venäläisen esivallan epäluulon kohteeksi, kun opetuksen epäiltiin tähtäävän vähemmistökansallisten päämäärien saavuttamiseen. Niinpä yhdistys turvattomain lasten kasvatusta varten lakkautettiin vuonna 1904 ja sen perustamat laitokset siirtyivät valtion omistukseen.⁸⁸ Myös suurin osa kasvatuslaitoksista lakkautettiin, ja jäljelle jääneet tulivat senaatin siviilitoimituskunnan alaisiksi. Savossa olleista kasvatuslaitoksista Kuopion maalaiskunnassa sijainneet poika- ja tyttökoti lakkautettiin, joten jäljelle jäi vain Koivikon kasvatuslaitos. Rinnalleen se sai Mikkelin maalaiskuntaan Valkonauhayhdistyksen vuonna 1914 perustaman Pursialan (vuodesta 1928 Airolan) tyttö kodin.

Lastensuojelussa 1800- ja 1900-luvun vaihde toi mukanaan pyrkimyksen toiminnan tehostamiseen ja avuntarpeen ennalta ehkäisyyn. Kuopioon perustettiin ns. laiminlyötyjen lasten koulu, lasten ”myyminen” vaivaishuutokaupoissa kiellettiin, vaivaistaloissa ei saanut pitää yli kolmevuotiaita lapsia, sijoittamisesta tuli tehdä kirjallinen hoitosopimus, elätehoidossa tuli pyrkiä mahdollisimman pysyviin hoitosuhteisiin ja kaupunkeihin oli perustettava lastenkoteja vaivaistalojen elätehuoltoa korvaamaan.⁸⁹

Valvonnan tehostamista ja kotikasvatuksen tukemista varten suurimpiin kaupunkeihin perustettiin erityisiä kasvatuslautakuntia, joista ensimmäinen aloitti toimintansa Helsingissä 1899 ja vastaavanlainen Kuopiossa 1914. Samoihin aikoihin käsite suojelukasvatus otettiin virallisesti käyttöön, minkä lisäksi kasvatuslaitos-nimi vaihtui turvakodiksi. Toimintaperiaatteisiin nimenmuutoksilla ei kuitenkaan vielä ollut suurta vaikutusta.⁹⁰

Yksityisten toimesta myös tehtaiden työväelle oli tarjolla kuntien vaivaisapua parempi turva. Kartanotkin pyrkivät pitämään huolta palkollisistaan, mutta tehdasyhdyskunnissa huolto oli kokonaisvaltaisempaa ja järjestetympää. Tarjolla oli yleensä edullinen, vaikka – kuten Varkauden ja Juankosken tehtailla – perin ahdas ja vaatimaton vuokra-asunto. Sahoilta saatavia ilmaisia tai edullisia rakennuspuita käyttämällä laitosten ympärille syntyi mökkikyliä, jotka helpottivat työntekijöiden asunnontarvetta mutta joutuivat niihin liittyvien monien epäkohtien takia usein kunnallishallinnon silmätikuiksi.⁹¹

Työnantajan toimesta monessa tehdasyhdyskunnassa oli myös oma ruokahuoltonsa, sairashuoneensa, koulunsa, kirjastansa ja avustuskassansa. Kassat toimivat vakuutusperiaatteella, ja niistä oli mahdollisuus saada sairaus-, hautaus- ja eläkeapua. Etu kuitenkin menetettiin, jos työpaikka vaihtui tai työntekijä irtisanottiin. Vuonna 1897 annettu asetus työntekijöiden apukassoista selkiytti tilannetta, mutta toiminta vaikeutui taas yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä vuoden 1905 jälkeen. Moni työnantaja lopetti tuolloin kassoille antamansa taloudellisen tuen, minkä lisäksi vuonna 1914 alkanut inflaatio romahdutti kassojen varat. Avustuskassat tulivatkin uudelleen merkittäviksi vasta toisen maailmansodan jälkeen.⁹²