Ensimmäiset valistuslaitokset ja ammattiopetuksen alku

Keski-Savon ja Pohjois-Savon kansanopistot

Kansanopisto oli varttunutta nuorisoa varten perustettu vapaamuotoinen oppilaitos, jonka tarkoituksena oli yleisen kansalaissivistyksen syventäminen ja kohottaminen. Kansanopistoaate syntyi Tanskassa ja levisi sieltä 1860-luvulla muihin Pohjoismaihin. Suomessakin se tuli julkisen keskustelun kohteeksi jo 1860-luvun lopulla, mutta käytännön toteutus siirtyi, koska maahan oli ensin perustettava kansakoulu- ja oppikouluverkko.

Ajankohtaisemmaksi asia tuli sortovuosien aattona 1880-luvun lopulla, kun idän uhkaa vastaan ryhdyttiin varustautumaan valistuksenkin keinoin. Opistojen perustamista käsiteltiin Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlien yhteydessä pidetyissä kokouksissa, ja tärkeää tukea tuli osakunnilta, jotka ryhtyivät sekä markkinoimaan aatetta että kokoamaan varoja hankkeiden hyväksi.

Silti Suomen ensimmäinen kansanopisto perustettiin yksityishenkilön toimesta. Tämä henkilö oli Mikkelin tyttökoulun entinen johtajatar Sofia Hagman, joka oli perehtynyt kansanopistoihin Tanskaan ja Ruotsiin tekemillään opintomatkoilla ja jonka perustama opisto aloitti toimintansa Kangasalla vuonna 1889. Myöhemmistä kansanopistoista poiketen se tosin oli tarkoitettu vain naisille ja otti opetusohjelmaansakin vain osan varsinaisten kansanopistojen oppiaineista. Käsitöillä oli Hagmanin opistossa laajin tuntimäärä. Opistosta ei kuitenkaan tullut pitkäaikaista, vaan se lopetti toimintansa jo vuonna 1900 johtajattaren kuoltua.

Myös toinen mikkeliläinen, lyseon uskonnon ja suomen kielen lehtori Jaakko Päivärinta (entinen Swan), kuului kansanopistotyön uranuurtajiin. Hänkin oli tutustunut opistotoimintaan Tanskaan suuntautuneella matkallaan ja julkaisi Kangasalan opiston perustamisvuonna 1889 tärkeitä taustatietoja sisältävän kirjansa Kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen.

Hän oli myös perustamassa Mikkeliin kansanopistoseuraa. Mielipiteitään Päivärinta toi esiin myös vuonna 1889 Mikkeliin perustamansa paikallisen Suomi-lehden (= nykyinen Länsi-Savo) palstoilla. Sekä Sofia Hagman että Jaakko Päivärinta olivat aktiivisesti mukana Kansanvalistusseuran toiminnassa ja antoivat pontta myös osakuntien kansanopistohankkeille.¹⁷¹

Kuten osakuntatoimintaa koskevassa luvussa jo mainittiin, Savon ensimmäinen kansanopisto perustettiin Savo-karjalaisen osakunnan toimesta Joroisiin vuonna 1892. Sen sijoituspaikasta oli kuitenkin jouduttu käymään sitkeä kiista. Joroinen, jossa jo toimi pieni kansakoulun jatko­opisto ja joka sijaitsi melko keskellä Savon maakuntaa, oli ollut osakuntalaisten ehdotus, mutta kaikki savolaiset valtiopäivämiehet sekä kannatusosakkeita ostaneet eivät ehdotusta hyväksyneet. He ryhtyivät riitelemään siitä, olisiko opiston oikea paikka Etelä-Savossa vai Kuopion lähellä Pohjois-Savossa ja perustivat toivomustensa tueksi sekä Mikkelin lääniin että Pohjois-Savoon omat kansanopistoseurat.

Rahoituksessa oltiin kuitenkin osakunnan varassa, ja kun sen varat eivät riittäneet kuin yhteen Savon alueelle perustettavaan kansanopistoon, asiasta jouduttiin äänestämään. Ehdolla oli tuolloin Joroisten lisäksi Pieksämäki, Rantasalmi, Mäntyharju ja Suonenjoki. Myös Sulkava, Savonlinna, Sääminki ja Juva olivat tarjoutuneet kansanopiston sijoituspaikkakunniksi. Äänestyksen tulos oli se, että kansanopisto päätettiin osakunnan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti sijoittaa Joroisiin. Alkutaivalta tasoitti maanviljelysneuvos Nils Grotenfeltin lupaus luovuttaa omistamansa Tuomaalan talo opiston toimitiloiksi nimellistä vuokraa vastaan.¹⁷²

Näin saatiin perustettua Keski-Savon kansanopisto, jonka avajaiset pidettiin 3.11.1892. Se kuului maan ensimmäisten suomenkielisten kansanopistojen joukkoon. Kolme muuta samana vuonna toimintansa aloittanutta opistoa olivat Länsi-Suomen opisto Huittisissa, Etelä­Pohjanmaan opisto Ilmajoella ja Pohjois­Pohjanmaan opisto Limingalla. Lisäksi oli kolme ruotsinkielistä kansanopistoa. Rahoitus oli vaikeaa, sillä kenraalikuvernööri ei sortokauden aikana voinut hyväksyä valtionapua laitoksille, joiden toiminta tähtäsi kansallistunnon herättämiseen ja Suomen itsenäisyyden turvaamiseen.¹⁷³

Vuonna 1892 sattuneen kadon takia kannatusosakkeidenkaan ostajilta ei tullut riittävästi tukea, joten osakunta joutui antamaan uudelle opistolle taloudellista apua vielä usean vuoden ajan. Savon kunnista ainoastaan Joroinen, Juva, Rantasalmi ja Enonkoski lupasivat antaa kansanopistolle pientä vuotuista raha-apua, joten rahankeruussa oli tukeuduttava arpajaisten, iltamien yms. tuloihin. Eräs merkittävä yksittäinen tulolähde oli vuonna 1896 Minna Canthin Kotoa pois -näytelmästä saatu tuotto.

Opiston hyväksi järjestettiin myös kymmenpennisten keräyskampanja. Toimitilat Tuomaalan talossa olivat melko ahtaat, minkä johdosta Mikkelin laulujuhlien yhteydessä vuonna 1897 tehtiin päätös Keski-Savon kansanopiston siirtämisestä Mikkelin maalaiskunnan Otavan taajamaan. Sinne päätettiin rakentaa uusi oma opistorakennus, jonka tontti saatiin lahjoituksena kunnallisneuvos Hiskias Kirjalaiselta. Otavan kansanopistorakennuksesta tuli Suomen suurin, ja toiminta siirtyi sinne vuonna 1901. Opiston nimi muutettiin Otavan kansanopistoksi vuonna 1926.¹⁷⁴

Keski-Savon kansanopiston siirtäminen Etelä-Savon alueelle Mikkelin maalaiskuntaan johtui osaksi siitä, että Pohjois-Savoon Maaningalle oli vuonna 1895 saatu oma kansanopisto. Sen perustaminen ei ollut samalla tavalla osakuntatoimintaa kuin Joroisten opiston aikaansaaminen, vaan hankkeen takana oli Kuopion Isänmaallinen Seura ja Pohjois-Savon Kansanopistoseura. Osakuntalaiset olivat kyllä pitäneet aiheeseen liittyviä esitelmiä eri puolilla Pohjois-Savoa, mutta rahallista apua voitiin antaa vain opiston kirjaston kartuttamiseen. Maaningan opistolla oli kuitenkin seudun väestön tuki. Keski­-Savon kansanopiston puoltajat olivat paljolti olleet kansanvalistusta kannattavia säätyläisiä, kun taas Pohjois-Savon opisto oli talollistenkin mielenkiinnon kohteena.

Molempien opistojen ensimmäisenä johtajana toimineen Hjalmar Mikanderin mukaan Pohjois-Savon kansanopisto ei ollut ”vieras kansan keskuuteen tungettu istutus”, jonka – kansakoulujen tapaan – pelättiin vierottavan nuorison työnteosta, vaan laitos, joka juurruttaisi oppilaisiinsa ymmärryksen työn arvosta ja kunniasta. Merkittäviä yksittäisiä vaikuttajia opistohankkeessa olivat muun muassa Brofeldtin veljekset. Juhani Ahon veli Pekka Brofeldt vaikutti mielipiteisiin Savo-lehden toimittajana, ja Isänmaallisen Seuran kautta hankkeessa olivat mukana myös Kaarlo Brofeldt ja Minna Canth.¹⁷⁵

Tämä Pohjois-Savon kansanopisto aloitti toimintansa Tavast-suvun vanhassa sukukartanossa Halolassa vuonna 1895, mutta kun nämäkin tilat olivat melko ahtaat, opisto siirrettiin sieltä jo vuonna 1900 Kuopion maalaiskunnan Pitkälahteen. Sinne, Koivumäelle, valmistui kauppaneuvos Gustaf Raninin perikunnan tuella saatu uusi opistorakennus. Sen rakennusrahaston hyväksi oli myös myyty Juhani Ahon kirjoittamaa vihkosta Valo ja valistus.¹⁷⁶

Joroisten ja Maaningan opistot olivat sijainneet syvällä Savon sisämaassa, loitolla kaupunkien viettelyksistä, jota monet pitivät tuolloin opiston työrauhan kannalta tärkeänä.¹⁷⁷ Uudet sijaintipaikat olivat kuitenkin rautateiden varrella, mikä oppilaiden saannin kannalta oli vieläkin tärkeämpää. Oppilaiksi hyväksyttiin sekä miehiä että naisia, sillä kansanopistoissa oli alusta alkaen käytössä yhteiskasvatuksen periaate. Miehiä oli Savon molemmissa opistoissa 1800-luvulla jonkin verran enemmän kuin naisia, mutta sitten osat vaihtuivat ja 1900-luvun alusta lähtien opistot ovat olleet naisvaltaisia oppilaitoksia. Oppilasmäärän kehitys ja oppilasalueiden laajuus käy ilmi seuraavasta taulukosta:¹⁷⁸

Kaiken kaikkiaan kansanopistolaisia ei koulutuksen alkuaikoina ollut Savossa kovin paljon, mutta määrä kasvoi toimitilojen parantuessa ja kulkuyhteyksien helpottuessa. Poikkeuksena oli vain ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet vuodet, joiden aiheuttama taloudellinen ahdinko näkyi Keski-Savon kansanopistolaisten määrän vähenemisenä.

Pitkämatkalaisia oli kansanopistojen opiskelijoista melko vähän.

Kansanopistot olivat selvästi oman seutunsa oppilaitoksia. Alkuvuosina, jolloin Joroisten opisto oli Savon ainoa kansanopisto, sinne tuli oppilaita sekä Etelä­Savon että Pohjois-Savon alueelta, mutta heti Maaningan opiston perustamisen jäl­keen pohjoissavolaisten osuus Joroisten opiskelijoista alkoi vähentyä ja kumpikin opisto alkoi luoda ympärilleen omaa opiskelija-aluettaan.

Molemmissa Savon opistoissa opiskelupaikkakunnalta ja sen lähipitäjistä tuli itsenäisyyttä edeltäneellä aikakaudella yli 80 % opiston opiskelijoista. Pitkämatkalaisia ei siis paljon ollut, vaikka alkuvuosien jälkeen opistot tarjosivat tulijoille myös asunnon. Esimerkiksi lukuvuonna 1910-1911 Pohjois­Savon kansanopiston kaikki 101 oppilasta asuivat opistolla ja Keski-Savonkin 73 oppilaasta yli puolet oli majoitettu koulun tiloihin. Valtaosa opiskelijoista oli tilallisten ja pienviljelijöiden nuorisoa ja keski­iältään noin 21-vuotiaita.

Tarkoitus oli ollut, että kansanopistoista tulisi kansakoulun käyneen nuorison jatkokoulutuspaikkoja, mutta ennen 1900-lukua kansakoulun käymättömiä tai vain osittain kansakoulukurssin suorittaneita oli yli puolet Savon kansanopistojen oppilaista. Osuus supistui kansakoulujen yleistyessä 1900-luvun alussa, mutta ainakin Pohjois-Savon kansanopistossa kansakoulun käymättömiä oli vielä vuonna 1920 lähes kolmannes. Se oli huomattavasti enemmän kuin Suomessa keskimäärin ja johtui Pohjois-Savon suhteellisen harvasta kansakouluverkosta. Siellä kansanopisto ei käytännössä ollutkaan kansakoulun jatkokoulu vaan sen vaihtoehto.¹⁷⁹

Kansanopistojen ensimmäisiksi johtajiksi pyrittiin saamaan asiaan vihkiytyneitä osakunnan stipendiaatteja. Tällainen oli Savonkin ensimmäinen kansanopiston johtaja. Keski-Savon kansanopiston johtajaksi valittu maisteri Hjalmar Mikander oli tuonut valistusajatuksia esiin jo osakuntalehti Savo-Karjalaisen toimittajana ja tutustunut opistotyöhön Tanskaan ja Ruotsiin tekemillään opintomatkoilla. Joroisten opiston johtajana hän joutui paneutumaan oppilaitoksensa talousongelmiin, kun kenraalikuvernööri oli kieltänyt valtionapujen antamisen kansallistunnetta tukeville oppilaitoksille ja omistajayhteisönä toiminut kannatusyhdistys ei yksin selvinnyt velvoitteistaan.

Savo-karjalaiselta osakunnalta saatiin vuoteen 1897 asti avustuksia, mutta kun maakunnasta ei tullut jatkuvaa tukea, toiminta alkoi käydä ylivoimaiseksi. Niinpä johtaja Mikander sekä opiston molemmat apuopettajat siirtyivät 1895 Maaningalle vasta perustettuun kansanopistoon, jonka omistajana oli Pohjois-Savon kansanopistoseura ja jonka talous oli melko tukevalla pohjalla. Tämän Pohjois-Savon kansanopiston johtajana Mikander oli vuosina 1895–1918 ja uudelleen vuosina 1922–1942.¹⁸⁰ Valtionapua kansanopistot alkoivat saada 1907 ja lakimääräiseksi se tuli 1926.

Mikanderin mukana Joroisista Maaningalle siirtynyt Eva Hällström oli Savon kansanopistojen ensimmäinen naisopettaja sekä Suomen ensimmäinen naispuolinen luonnontieteen maisteri. Hän oli kuulunut Savo-karjalaisen osakunnan aktiivijäseniin ja omaksunut jo tuolloin kansanopistoaatteen. Hän myös toimi kansanopistolehden päätoimittajana sekä artikkelien kirjoitt­jana. Opettajana hän oli kuitenkin vain vajaat kymmenen vuotta, sillä hän avioitui tanskalaisen kansanopistomiehen, filosofian tohtori Laust Moltesenin kanssa ja muutti Maaningalta Tanskan Askoviin.¹⁸¹

Kansanopistojen opetuksessa painotettiin käytännönläheisyyttä ja ”elävän sanan” merkitystä. Tämä tarkoitti sitä, ettei tietoja opetettu ulkolukuna ”kuolleista teksteistä”, vaan oppi annettiin suullisesti ja oppilaat keskittyivät itsenäiseen tiedon hankintaan. Siinä oli tukena opiston kirjasto ja sisäoppilaitoksena toiminut opistoyhteisö. Oppijakson pituus oli 3–6 kuukautta. Keskeisiä oppiaineita olivat yleissivistystä ja kansallisuusaatetta tukevat aineet, kuten äidinkieli, kirjallisuus ja historia. Lisäksi opetettiin muun muassa yhteiskuntaoppia, maantietoa, laskentoa, luonnontieteitä, terveysoppia, käsitöitä, laulua ja voimistelua. Muista Pohjoismaista poiketen Suomen kansanopistojen opetusohjelmaan kuului myös uskonto.¹⁸²

Toisaalta käytännönläheisyyden lisäämiseksi, toisaalta valtionavun saamiseksi kansanopistoihin perustettiin maamies­ ja emäntäosastoja. Keski-Savon opistossa ne aloittivat toimintansa vuonna 1896 ja Pohjois-Savon opistossa vuonna 1898. Niiden opetusohjelmaan kuului kunnallistieto, terveydenhoito, kirjanpito, piirustus, miesten ja naisten käsityöt, ruoanlaitto, maanviljelysoppi, maatalouden rakennusoppi, kotieläinten hoito-oppi ja kasvitarhanhoito.

Lisäksi kansanopistossa järjestettiin läänin maanviljelysseurojen kanssa maamiestalvikursseja. Koivumäellä niitä pidettiin vuosina 1900–1902 ja Otavan kansanopistossa vuosina 1902–1909. Koivumäellä kurssit päättyivät oppilaspulaan ja Otavassa ne päättyivät, kun vastaavanlaisia kursseja oli alettu pitää samassa kylässä toimivalla Otavan koulutilalla. Maatalousaineita ei kuitenkaan kokonaan poistettu kansanopistojen ohjelmasta, sillä ne olivat tärkeä lisä vasta alullaan olevan ammattiopetuksen antamisessa.¹⁸³

Kansanopistojen lisäksi kansalaisopistot toimivat kansakouluopetusta täydentävinä valistuslaitoksina. Ensimmäinen niistä perustettiin työväenopisto-nimisenä Savoon vuonna 1916, mutta kun pääosa kansalaisopistojen toiminnasta ajoittuu itsenäisyyden aikaan, niiden alkuvaiheetkin selostetaan seuraavassa Savon historian osassa.

Maatalousalan opetus

Maatalousvaltaisessa Savonmaassa ammatillinen opetus keskittyi vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla paljolti maatalousalalle. Monet pitivät sitä tarpeettomana, sillä vanhan maatalouden aikana isä oli ollut poikansa luontainen opettaja. Tällä menetelmällä maanviljelijän ammatissa tarvittavat tiedot, käytännön taidot ja kokemus siirtyivät sukupolvelta toiselle, mutta uudistusten kokeiluun ei yleensä saatu valmiuksia. Maatalous kaipasi kuitenkin kehittämistä, joten valtiovallan toimesta Suomeen ryhdyttiin perustamaan maanviljelyskouluja.

Ensimmäinen niistä aloitti toimintansa Tammelan Mustialassa 1840. Se oli maan ainoa maanviljelyskoulu aina siihen saakka, kunnes hallitus vuonna 1856 teki päätöksen seitsemän uuden koulun perustamisesta. Kaksi näistä sijoitettiin Savon alueelle, toinen Mikkelin maalaiskuntaan Otavan taajamaan ja toinen Kuopion maalaiskuntaan Leväsen maatilalle.¹⁸⁴

Otavan maanviljelyskoulu aloitti toimintansa 1859 ja Kuopion Leväsen koulu 1860. Molemmat olivat kaksivuotisia ja painottivat käytännön taitojen oppimista. Koulutus oli yhdistetty maatilan hoitoon, ja siihen kuului kaikki tuolloisen maatalouden osa-alueet. Alku ei ollut lupaava. Jopa Mikkelin pitäjän edistyksellisimpiin kuulunut maanviljelijä Jaakko Hartonen kannatti vuoden 1867 valtiopäivillä koulujen lakkauttamista, koska ne eivät olleet voineet ”osoittaa yhtään ainuttakaan uutta maanviljelystapaa, joka olisi vanhaa parempi ja edullisempi”. Varat olisi hänen mielestään ollut hyödyllisempää antaa maanviljelysseuroille, joiden kautta ne olisivat ohjautuneet tehokkaammin maanviljelyksen parantamiseen.¹⁸⁵

Savon ensimmäisten maanviljelyskoulujen puutteena olikin teoriaopetuksen vähyys, mutta puute korjautui osittain, kun Iisalmen Peltosalmelle perustettiin vuonna 1894 ”käytännöllistietopuolinen” maanviljelyskoulu. Samalla se teki Kuopion Leväsen koulun tarpeettomaksi, joka samana vuonna lakkautettiin ja muutettiin kunnalliskodiksi. Toinen ”käytännöllistietopuolinen” maanviljelyskoulu perustettiin vuonna 1897 Savonlinnan lähelle Pääskylahteen, mutta se toimi vain vuoteen 1905 saakka. Pari vuotta myöhemmin, 1907, Mikkelin maalaiskunnan Otavan maanviljelyskoulua uudenaikaistettiin siten, että se muutettiin kaksivuotisesta puolitoistavuotiseksi sekä käytäntöön että teoriaan keskittyväksi oppilaitokseksi. Opetuskokonaisuuteen kuului sen jälkeen vuoden kestävä maanviljelyskoulu ja puolen vuoden mittainen maamiesosasto. Se oli tavallaan vanhan ja uuden koulutustavan välimuoto ja ainoa laatuaan koko maassa.¹⁸⁶

Maanviljelyskoulujen tarkoituksena oli vuoden 1874 asetuksen mukaan ”antaa nuoremmille miehille oppia, käytännöllistä harjoitusta ja taitoa täydellisemmässä maanviljelyksessä sekä sitä varten myöskin opettaa heille ne edeltävalmistavat tiedot, jotka maamiehen elinkeinon harjoittamiseen ovat tarpeellisia”.¹⁸⁷ Oman maatilan kehittämistä varten ei oppiin kuitenkaan yleensä tultu, sillä koulujen ympärivuotinen toiminta ei soveltunut kesätöiden työllistämille talonpojille ja pientilallisille.

Niinpä maanviljelyskoulut hyödyttivätkin etupäässä suurtiloja ja niiden työnjohtajatarvetta, ja vasta Muuruvedelle vuonna 1908 perustettu yksitalvinen maamieskoulu antoi muillekin tilallisille mahdollisuuden hankkia lisätietoja oman elinkeinonsa kehittämiseen. Oppilaita oli vuosittain noin 30 ja heistä yli puolet (69 %) oli vuosien 1908 ja 1913 välisellä ajalla talollisten poikia. Omien viljelysten tehokkaampaan hoitoon tähtäsivät myös Otavan maanviljelyskoulussa vuonna 1907 aloitetut maamiestalvikurssit, joita jatkettiin vuoteen 1921 asti.¹⁸⁸

Maatalouskoulujen oppilasmäärät olivat melko pieniä, joten koulutuksen kautta tilojen hoitoa ei vielä ratkaisevasti saatu uusille urille. Esimerkiksi Otavan maanviljelyskoulussa oli 1870–1907 vuosittain keskimäärin yhdeksän ja opetuksen uudistamisen jälkeenkin vuosina 1907–1918 keskimäärin vain 11 oppilasta. Koko Suomessa oli vuonna 1901 tuhatta maanomistajaa kohden kymmenen maanviljelyskoulun käynyttä tilallista ja kahdeksan työnjohtajaa. Tuhannesta torpparista vain yksi oli käynyt maanviljelyskoulun. Savossa opiskelu oli ollut vieläkin vähäisempää, sillä Kuopion läänissä oli tuhatta maanomistajaa kohden tuolloin 8,6 ja Mikkelin läänissä vain 6,4 maanviljelyskoulun käynyttä tilallista.¹⁸⁹

Ensimmäiset karjanhoito- ja meijerikoulut toimivat maanviljelyskoulujen yhteydessä. Mikkelin maalaiskunnan Otavassa kokeiltiin naisille tarkoitettua karjanhoito­opetusta jo 1859, mutta kehnojen toimitilojen takia opetus lopetettiin 1865. Uudelleen se käynnistettiin 1896 mutta nyt kaksivuotisena miesoppilaiden koulutushaarana. Hakijoita ei kuitenkaan tullut riittävästi, sillä mieskarjakoita oli Savossa tapana palkata vain suurimpiin kartanoihin. Niinpä kymmenen vuoden hiljaisen kauden jälkeen paikalliset olosuhteet otettiin huomioon ja vuonna 1906 karjanhoitokoulu muutettiin yksivuotiseksi naiskarjakoita kouluttavaksi oppilaitokseksi. Oppilaspaikkoja oli vuosittain kuusi.¹⁹⁰

Sitä ennen oli naiskarjakoita Savossa koulutettu Joroisten Järvikylässä. Järvikylän kartanon omistaja Nils Grotenfelt perusti vuonna 1872 meijerikoulun Mikkelin läänin maanviljelysseuran kehotuksesta ja toimi sen johtajana vuoteen 1892 saakka. Oppilaspaikkoja oli aluksi kahdeksan, mutta määrä nostettiin pian kahdeksitoista. Vuonna 1903 koulu jakautui karjanhoitokouluksi ja meijerikouluksi, joista viimeksi mainittu toimi Joroisten osuusmeijerin yhteydessä.

Järvikylän koulu oli Savon ensimmäinen nimenomaan karjanhoitoon ja voinvalmistukseen erikoistunut oppilaitos ja toimi aikanaan mallina maan muille meijerikouluille.¹⁹¹

Oppia oli mahdollisuus saada myös lääninkarjakoiden ohjaamilla, parin kuukauden pituisilla karjanhoitokursseilla. Vuonna 1884 nämä kurssit muuttuivat kiertäviksi karjanhoito- ja meijerikouluiksi.¹⁹²

Mikkelin läänin maanviljelysseuran omistama tietopuolinen karjanhoitokoulu aloitti toimintansa vuonna 1910 Otavan sahalta vuokratussa rakennuksessa. Neljän vuoden kuluttua koulu muutti Joroisiin, jossa se toimi vuoteen 1959 saakka.¹⁹³

Pohjois-Savon alueella toimi vuodesta 1875 lähtien Iisalmen Peltosalmen karjanhoito- ja meijerikoulu sekä vuodesta 1879 lähtien Maaningan karjanhoitokoulu. Viimeksi mainittu muutettiin vuonna 1905 Maaningan Talasharjun tilalle. Vuosisadan vaihteen jälkeen oli toiminnassa myös Iisalmen Runnin tietopuolinen karjanhoitokoulu.* Koulutukseen liitettiin vuonna 1908 harjoittelujakso, joka suoritettiin maanviljelysseuran valvonnassa hyvin hoidetuilla karjatiloilla. Karjatalouteen liittyvää ammattiopetusta annettiin vuodesta 1895 lähtien myös Rautalammin Korholan meijerikoulussa, jonka jatkona vuodesta 1900 oli Leppävirran Ala­pihan meijerikoulu. Se toimi vuoteen 1910 asti. Vuosina 1903-1907 Pohjois-Savossa toimi myös Kuopion Haminalahden karjanhoitokoulu. Näissä kouluissa oli vuosittain noin 5–10 oppilasta. Lisäksi Kuopiossa toimi vuosina 1908–1917 tietopuolinen 34-paikkainen meijerikoulu, joka vuonna 1918 laajeni karjatalousopistoksi. Kuopiossa oli 1900-luvun alussa myös kengityskoulu.¹⁹⁴

*Runnin koulu muutti 1925 Maaningan Halolaan ja muutettiin Pohjois-Savon karjatalouskouluksi.

Maatalouden uutuuksiin kuului 1800- ja 1900-luvun vaihteesta lähtien puutarhaviljely. Otavan maanviljelyskouluun hankittiin jo vuonna 1876 Viipurista puutarhuri, joka teki täällä perustavaa työtä puutarhaopetuksen hyväksi ja sai koulun pihamaan ympäristöineen koulutilaksi kelvolliseen kumoon.¹⁹⁵ Laajemmin puutarhaviljelyä tekivät tunnetuksi läänien maanviljelysseurat, jotka maatalousnäyttelyissä jakoivat palkintoja parhaille puutarhakokeilijoille ja kurssittivat neuvojia viemään käytännön tietoa läänin eri osiin. Varsinaista puutarha-alan opetusta oli Suomessa mahdollista saada Lepaan puutarhaopistossa ja viidessä kaksivuotisessa alemmassa puutarhakoulussa. Näistä yksi oli Mikkelin maalaiskunnassa sijainnut Rantakylän kartanon käytännöllistietopuolinen puutarhakoulu. Se perustettiin vuosisadan vaihteessa ja toimi vuoteen 1926 saakka. Rantakylän koulu tuli tunnetuksi varsinkin kehittämistään uusista omenalajikkeista, ”Grenmanista” ja ”Kerstistä”. Nimet tulivat Rantakylän kartanon omistajan Johannes Grenmanin ja hänen tyttärensä Kerstin mukaan. Koulun yhteydessä toimi kauppapuutarha.

Vuonna 1905 Pieksämäen maalaiskunnassa Nikkarilan tilalla aloitti toimintansa Kuuromykkätyttöjen talouskoulu. Se oli ainoa laatuaan koko Suomessa ja antoi kuuromykkäkoulun käyneille tytöille jatko-opetusta koti- ja maatalouden eri aloilla. Koulupuutarha antoi virikkeitä lähiympäristön puutarhanhoidolle. Koulu oli perustettu Sofia ja Angelique Bovalliuksen testamenttilahjoituksen turvin, ja sen kaksivuotisille kursseille otettiin kerrallaan noin 30–40 tyttöä. Ainakin vuoteen 1918 asti koulusta käytettiin nimeä Naiskuuromykkäkoti.¹⁹⁶

Naisille tarkoitettua kurssimuotoista opetusta annettiin Kerimäelle vuonna 1908 perustetussa Tuunaansaaren puutarha- ja talouskoulussa. Oppiaika oli seitsemän kuukautta, minkä lisäksi oli mahdollisuus suorittaa lyhyitä kahden kuukauden kestäviä kursseja. Koulussa oli oppilaita vuosittain noin 30–40. Pääosa oli kotoisin Itä-Suomesta, mutta muutama oppilas oli hakeutunut kouluun Naantalista saakka. Tuunaansaaren puutarha- ja talouskoulu toimi Kerimäellä vain vuoteen 1912 saakka, mutta jätti perinnökseen Punkaharjulle perustetun Kerimäen ensimmäisen kauppapuutarhan.

Kerimäeltä puutarha- ja talouskoulu siirrettiin vuonna 1912 Ristiinan Heimariin, missä se toimi 1920-luvulle saakka.¹⁹⁷ Sekä Mikkelin Rantakylän että Ristiinan Heimarin koulut tulivat kuitenkin tarpeettomiksi, kun Otavan maanviljelyskoulun yhteyteen perustettiin puutarhakoulu vuonna 1921. Alkeistietoja puutarhanhoidosta ja kasvimaista oli mahdollisuus saada 1900-luvun alusta lähtien myös kansakoulujen koulupuutarhoissa sekä kansanopistojen isäntä- ja emäntäkouluissa.

Suomen kolmanneksi vanhin metsäkoulu ja Itä-Suomen ainoa metsäammattikoulu, Nikkarilan metsänvartijakoulu, aloitti toimintansa vuonna 1905 Pieksämäen maalaiskunnassa Nikkarilan entisen sotilasvirkatalon maalla. Oppilaita otettiin vuosittain viisitoista, vaikka hakijoita oli alusta alkaen moninkertainen määrä. Koulu oli kaksivuotinen, se toimi sisäoppilaitoksena ja siellä annettiin sekä tietopuolista opetusta että perehdytettiin käytännön metsätöihin.

Metsäharjoittelua varten koulu sai käyttöönsä Nikkarilan sotilasvirkatalon noin 1 700 hehtaarin kokoisen puiston. Vuonna 1909 siihen liitettiin Joroisten hoitoalue ja samoihin aikoihin myös Pusan valtionpuisto sekä Kyyveden saaret. Myöhemmin hoitoaluetta vielä laajennettiin, ja Nikkarilan metsänvartijakoulu muutettiin metsätyönjohtajia ja metsäteknikkoja valmistavaksi metsäkouluksi.¹⁹⁸

Muu ammattiopetus

Maatalouteen liittyvän ammattiopetuksen lisäksi Savossa toimi jo kuvattavalla kaudella käsityökouluja, teknillinen koulu, talouskouluja, merimieskouluja sekä kauppakoulu. Yleensä ne olivat kaupunkilaiskouluja ja saivat valtionavun lisäksi taloudellista tukea Anniskeluyhtiöiden voittovaroista. Osa kouluista oli kunnallisia, osa yksityisiä.

Käsityöopetuksen edeltäjinä olivat käsityöläisten oppipojille ja kauppiaiden puotipojille tarkoitetut sunnuntaikoulut, jotka vuonna 1883 annetun asetuksen seurauksena muutettiin ensin kaksivuotisiksi käsityöläiskouluiksi ja 1900-luvun alussa ammattikouluiksi. Kuopiossa tällainen vuoden 1883 asetukseen perustuva kunnallinen käsityöläiskoulu aloitti toimintansa 1890 ja muutettiin valmistavaksi ammattikouluksi 1916.

Kuopiossa oli myös käytännön taitoja painottava sokeainkoulu ja sokeaa aikuisväestöä käsityöammattiin perehdyttävä työkoulu. Viimeksi mainituista on tarkemmin kerrottu kaupunkien erityiskoulujen yhteydessä. Savonlinnassa oli käsityöläiskoulu vuodesta 1892 ja Iisalmella vuodesta 1901 lähtien. Ammattiaineiden lisäksi käsityöläiskouluissa opetettiin uskontoa, Suomen historiaa ja maantietoa. Kuopiossa toimi myös sokeille tarkoitettu työkoulu.¹⁹⁹

Yksityisiä, lähinnä työläisnaisille tarkoitettuja käsityöläis- tai kutomakouluja perustettiin Kuopioon vuonna 1884, Mikkeliin 1888, lisalmelle 1888 ja Savonlinnaan 1898. Kuopion koulussa kävi vuosittain noin 70 oppilasta, mutta Mikkelissä, Iisalmella ja Savonlinnassa näihin kouluihin ei ollut mitään tungosta, vaikka valtionavun saaminen edellytti kouluihin myös vapaaoppilaspaikkoja. Kehotuksia oppiin hakeutumisesta julkaistiin paikallisissa sanomalehdissä, ja opetuksen tarpeellisuutta perusteltiin muun muassa sillä, että harmaa Savon sarka oli alkanut laadultaan huonontua, kun taito sen tekemiseen oli ostokankaiden yleistyessä ruvennut häviämään.

Sarkatilauksia muun muassa Mikkelin kutomakouluun tuli sekä omalta paikkakunnalta että sen ulkopuolelta, mutta tämäkään ei innostanut taitojen kehittämiseen, joten koulut joutuivat lopettamaan toimintansa jo 1800-luvun kuluessa. Poikkeuksena olivat Iisalmen käsityökoulu, joka vakinaistettiin vuonna 1894 ja muutettiin 1900-luvun alussa käsityö- ja kutomakouluksi, sekä Savonlinnaan vuonna 1902 perustettu kotiteollisuuskoulu, joka toimi vuosikymmeniä.²⁰⁰

Savon maaseudulla käsityötaitojen opettamisesta huolehtivat läänien maanviljelysseurojen palkkaamat käsityöneuvojat sekä kotiteollisuusseurojen kiertävät käsityökoulut. Miehille tarkoitettu yksityinen veistokoulu toimi muun muassa Mikkelin maalaiskunnan Karilassa vuodesta 1886 lähtien.²⁰¹ Nuorempi tulokas oli Anttolan maamiesseuran vuonna 1905 paikkakunnalleen perustama miesten käsityöläiskoulu. Siinä oli puu-, rauta­ja kellotyöosastot.

Edellä mainittu kellotyöosasto on mainitsemisen arvoinen sen vuoksi, että sitä on pidetty Suomen ensimmäisenä kelloseppäkouluna. Opettajaksi saatiin Könnien opissa Ilmajoella ollut kelloseppä Mikko Hirvisalo. Könniläisten kaappikellojen lisäksi koulussa valmistettiin erikokoisia ja erinäköisiä kelloja eri puolilta Suomea tulleiden tilausten mukaan. Oppilaat saivat palkkiona puolet valmiiden töiden myyntiarvosta toisen puolen jäädessä koulun hyväksi. Kello-osasto kärsi kuitenkin sekä oppilaspulasta että rahapulasta. Kelloseppäkoulun järjestämisestä oli koitunut oletettua suuremmat menot, ja kun oppilaitakaan ei tullut riittävästi, valtionapua vähennettiin ja koulu joutui lopettamaan toimintansa jo vuonna 1911.²⁰²

Väliaikaisia käsityöläiskouluja perustettiin vuonna 1902 sattuneen kadon johdosta Savon maaseudulle muun muassa Kaaville ja Nilsiään, mutta ne olivat läänin hätäapukomitean toimeenpanemia ja liittyivät työllistämistoimiin sekä puutteeseen joutuneiden ansiotulojen turvaamiseen. Samoin tehtiin esimerkiksi vuonna 1913.²⁰³

Kuopion suomenkielinen teknillinenkoulu aloitti toimintansa vuonna 1886. Edeltäjänä oli ollut arkkitehti Josef Stenbäckin perustama ja johtama yksityinen teollisuuskoulu, mutta se toimi vain lukuvuoden 1883–1884 Stenbäckin ollessa tuolloin Kuopiossa raatihuoneen rakennustyön johtoa varten. Koulu lakkasi Stenbäckin muutettua pois paikkakunnalta, mutta sai jatkajakseen Kuopion teknillisen koulun. Se taas oli ensimmäinen niistä kuudesta teollisuuskoulusta, jotka 25.11.1885 annetulla asetuksella määrättiin perustettaviksi Suomeen. Oppikurssi oli aluksi kaksivuotinen mutta muuttui vuonna 1912 kolmivuotiseksi.

Vuoteen 1898 asti, jolloin vastaavanlainen koulu aloitti toimintansa Viipurissa, Kuopion teknillinen koulu oli lajissaan ainoa koko Itä-Suomen alueella. Se jakaantui koneteollisuus-, huonerakennus-, kulkulaitos- ja kemiallismetallurgiseen osastoon. Pääsyvaatimuksena sinne oli 17 vuoden ikä, kansakoulun oppimäärää vastaavat tiedot sekä kahden vuoden työkokemus. Oppilaita oli vuosien 1886 ja 1912 välisenä aikana vuosittain keskimäärin 46. Koulusta valmistui pääasiassa rakennusmestareita ja metallimiehiä.²⁰⁴

Ensimmäiset keittokoulut perustettiin Savoon 1890-luvulla. Kuopion keittokoulu aloitti toimintansa 1892 ja oli toiminnassa vielä vuonna 1918. Mikkeliin vuonna 1896 perustetun keittokoulun toimikausi taas jäi lyhyeksi. Tarkoituksena oli kahden kuukauden kursseilla kouluttaa ”ruoanlaittajattaria” säätyläisperheisiin, mutta oppilaspula teki koulusta pian tarpeettoman.²⁰⁵

Kovin pitkäikäisiä ei tullut Savon ensimmäisistä merimieskouluistakaan, vaikka niitä, ainakin lehtiartikkeleista päätellen, oli kaivattu sisävesiliikenteen vilkastuessa ja vaatimusten kasvaessa. Onnettomuudet olivat alkaneet lisääntyä, ja höyrylaivojen kapteeneille, perämiehille ja ”masinisteille” oli alettu vaatia aikaisempaa perusteellisempaa koulutusta. Opit oli siihen asti saatu joko itseopiskeluna tai merenrannikon kouluissa ja tutkinnot suoritettu kokeneille laivojen kapteeneille, mutta koulutus oli satunnaista eikä sitä enää pidetty riittävänä. Niinpä Saimaan alueen ensimmäinen merimieskoulu perustettiin Savonlinnaan 1900.

Kuopiossa koulutus aloitettiin kolme vuotta myöhemmin sikäläisen teollisuuskoulun yhteydessä ja muutettiin merimieskoulu-nimiseksi vuonna 1913. Oppilaita sekä Savonlinnan että Kuopion kouluissa oli parhaimmillaankin vain kymmenkunta, mikä aiheutti koulujen lakkauttamisen jo 1918. Merimieskoulun seuraajaksi Kuopioon perustettiin myöhemmin laivurikoulu.²⁰⁶

Kuopioon perustettu suomenkielinen kauppaoppilaitos kuului Suomen ensimmäisiin. Koulu oli kunnallinen ja avasi ovensa vuonna 1887. Sitä ennen oli perustettu Turun kauppakoulu (1839), Oulun kauppakoulu (1864) ja Raahen porvari- ja kauppakoulu (1882). Ensimmäiseksi johtajaksi Kuopion kouluun valittiin Juhani Ahon veli Kaarlo Brofeldt.

Kauppaoppilaitoksia olivat vuonna 1904 annetun asetuksen mukaan kaksivuotiset kauppaopistot ja kauppakoulut sekä yksivuotiset iltakouluina toimivat kauppa-apulaiskoulut. Kuopion kauppaoppilaitos oli kauppakoulu ja valmisti oppilaitaan vähittäiskauppiaan ammattiin. Oppilasmäärä kasvoi vuosien 1887 ja 1915 välisenä aikana 36:sta 80:aan, ja yleensä pyrkijöitä oli enemmän kuin voitiin ottaa vastaan. Päivisin työssä olevia varten kauppaoppilaitoksen yhteyteen perustettiin 1900-luvun alussa liikeapulaiskoulu.²⁰⁷

Mikkeliinkin suunniteltiin kauppakoulua vuodesta 1913 lähtien, mutta hanke toteutui vasta vuonna 1930. Mikkelin Liikeapulaisyhdistyksen toimesta kaupunkiin kuitenkin järjestettiin jo 1899 kurssi laskennossa ja seuraavana vuonna kirjanpidossa sekä ruotsin kielessä. Vuonna 1902 Liikeapulaisyhdistys perusti jäsenilleen iltakoulunkin, mutta oppilaspulan ja taloudellisten vaikeuksien takia toiminta hiljeni ja päättyi jo muutaman vuoden kuluttua. Enimmillään oppilaita oli ollut 25.²⁰⁸

Kuten edellisistä kouluesittelyistä käy ilmi, ammatilliseen koulutukseen hakeutuvia oppilaita oli Savossa itsenäisyyttä edeltäneellä kaudella vähän. Opastajana useimpiin ammatteihin oli itse työelämä, mutta teoriatietoakin tarvittiin. Esimerkiksi kauppiaan ammatissa oli pitkään selvitty tavaroiden vaihtokaupalla, mutta rahatalouden yleistyessä olisi pitänyt hallita myös laskutoimitusten ja kirjanpidon salat. Ongelmaksi oli tullut myös se, että käytännön tie oli usein myös pitkä ja hankala tie.

Eteneminen puotipojasta itsenäiseksi yrittäjäksi saattoi kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä, minkä lisäksi jo 1800-luvun lopulla oli läpäistävä kauppiaalta vaadittava tutkinto. Kun tenttijöinä siinä olivat paikkakunnalla jo toimivat kauppiaat – joiden omiin etuihin ei kuulunut asiakaskilpailun lisääminen – pääsy itsenäiseksi yrittäjäksi saattoi olla riidoilla ryyditetty. Kaupallisen alan erikoistietojen taitajia tarvittiin 1800-luvun lopulla kuitenkin jo sekä kaupoissa että virastojen ja tehtaiden konttoreissa, mikä lisäsi halua ammattiopetuksen järjestämiseen. Siinä kuten teknistenkin alojen opetuksessa Kuopio kuului Suomen uranuurtajien joukkoon.