Ensimmäisen maailmansodan varjo

Venäläisvarustukset ja sotilashuolto

Venäjä ryhtyi heti maailmansodan puhjettua vahvistamaan keisarikunnan luoteiskulmaa lisäämällä Suomessa olevia venäläisjoukkoja sekä aloittamalla Pietaria suojaavien vallitusten rakentamisen saksalaisten mahdollisen hyökkäyksen varalta. Rannikko- ja saaristolinnoitusten lisäksi sisämaahan tehtiin kaksi kenttälinnoitusvyöhykettä. Ulompi niistä ulottui Vihdistä Valtimolle ja kulki Savon alueella Kuopion, Juankosken ja Rautavaaran pitäjien kautta.

Sisempi Elimäen ja Enon välinen vyöhyke jakaantui kahteen osaan, joista läntinen kulki linjalla Mäntyharju, Ristiina, Mikkeli, Juva, Rantasalmi ja Heinävesi sekä itäinen Puumalan, Sulkavan, Säämingin, Kerimäen ja Savonrannan pitäjissä. Työn tekivät suomalaiset siviilit maahan tulleiden venäläisten johdolla. Linnoitukset jäivät osittain kesken venäläisten lähtiessä maasta vuoden 1917 lopulla.⁷³

Rakennustyöt tarjosivat paikkakuntalaisille runsaasti työmahdollisuuksia, mutta napinaakin syntyi. Vallituksia tehtiin sekä kruunun että yksityisten maille, ja kun työt aloitettiin ilman maanomistajien kanssa tehtyjä sopimuksia, toiminta aiheutti vastustusta. ”Patterirakennuksia ja puolustuslinjoja varten ovat he hakkauttaneet maatilain omistajien metsiä ja ottaneet kaatamansa puut, kaivaneet heidän maitansa ja rakentaneet niille varustuksia. Sellaista arvioimista, josta puhutaan asetuksessa (2.6.1904) ei ole tapahtunut, jonka vuoksi vahinkoa kärsineet eivät vielä ole saaneet mitään korvausta. Pakkotoimin on näihin töihin väestön keskuudesta otettu miehiä ja hevosia. Kun otetulle työväestölle kertomusvuoden aikana maksettiin suhteellisen pienet palkat, ovat työntekijät saaneet kärsiä aineellista vahinkoa”, kertoi Mikkelin läänin kuvernööri A. Aho 1916.

Kun savolaisia vielä vietiin vallitöihin maan muihin osiin, ja kun taloista saatettiin viedä niille itselle välttämätöntä työvoimaa, seurauksena oli töistä karkaamisia ja niistä langetettuja vankeus- tai sakkorangaistuksia. Lisäksi läänin asukkailta otettiin – tosin kohtuullista hintaa vastaan – laivoja, moottoriveneitä, autoja ja teuraskarjaa Venäjän armeijan tarpeisiin. Karjan luovutusten takia maan oma elintarvikehuolto vaikeutui, minkä lisäksi ”ihmisten on täytynyt kuljettaa eläimiä kylmässä ja sateessa maitse määräpaikkaansa kymmeniä peninkulmia, josta on seurannut kärsimystä ihmisille ja eläimille”.

Mikkelin läänin kuvernöörin mukaan ”tästä kaikesta on johtunut, että väestön mieliala on ollut masennuksissa ja suuri tyytymättömyys vallinnut, mutta”, kertoi kuvernööri, ”kansa on ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kantanut kaikki rasitukset ryhtymättä järjestystä rikkomaan tahi vastarintaan”. Samaa todisteli Kuopion läänin kuvernööri. Huhuja tai hallituksenvastaista agitaatiotakaan hän ei ollut Savossa havainnut, eikä kuvernööri uskonut niitä myöhemminkään esiintyvän.⁷⁴

Oman rasituksensa toi venäläisen sotaväen majoittaminen. Kuntiin perustettiin majoituslautakuntia, joiden tehtävärajat tosin saattoivat olla melko epämääräiset. Ristiinassa majoituslautakunta hankki venäläissotilaille esimerkiksi ison teekeittimen, jota kunnan johto piti täysin tarpeettomana toimenpiteenä. ”Vastaisten vaatimusten varalta otettakoon selvää, mitä kunnan velvollisuuteen kuuluu”, todettiin kunnallislautakunnan pöytäkirjassa.⁷⁵

Muuten sotilashuoltoon otettiin kiitettävästi osaa. Jo sotaan lähtijät saatettiin matkaan eläköön- huudoin ja myötätunnon ilmaisuin. Sekä Kuopion että Mikkelin läänissä pantiin toimeen keräyksiä haavoittuneiden ja sairastuneiden sotilaiden auttamiseksi. Raha- ja tavaralahjoitukset toimitettiin perille Suomessa olleen Venäjän Punaisen Ristin paikalliskomitean välityksellä. Kaikki tämä todisti ”väestön lojaalisen ja myötätuntoisen suhtautumisen koettelemuksiin, jotka ovat kohdanneet valtakuntaa kokonaisuudessaan”, todettiin.

Lisäksi Kuopion ja Mikkelin lääninsairaaloihin varattiin paikkoja haavoittuneille, ja Mikkelin sekä Savonlinnan kaupunginsairaalat, jopa yksityishenkilötkin, antoivat vuoteita samaan tarkoitukseen. Mikkelissä avattiin myös oma 40-paikkainen sotilassairaala, jossa vuoden 1915 aikana hoidettiin 479 potilasta ja apua annettiin noin 10 000 toipilaalle. Sotilaiden muonitus oli kuitenkin jatkuva tyytymättömyyden aihe, sillä maahan syntyi paha elintarvikepula, joka kiristi välejä sekä kotipitäjissä että laajemmin. Syytökset kohdistettiin usein virkamiehiin, mikä teki heidän muutenkin epäkiitollisen asemansa entistä tukalammaksi.⁷⁶

Elintarvikepula, hintojen nousu, työttömyys

Sota-aika toi mukanaan tavarapulan ja hintojen kohoamisen. Kysynnän ja tarjonnan jouduttua epätasapainoon hinnat alkoivat nousta, ja jo elokuussa 1914 kuvernöörit lähettivät kuntiin kiertokirjeitä tuotteiden ns. rajahintojen määräämiseksi. Vielä vuonna 1911 esimerkiksi Kangasniemellä kilo kauraryynejä oli maksanut 33,5 penniä, nyt hinta määriteltiin 50 penniksi. Herneiden hinta nousi vastaavasti 28 pennistä 35-40 penniin, paloöljylitra 17,5 pennistä 35 penniin ja saippuakilo 52 pennistä 80–90 penniin.⁷⁷

Tavaransaannin vaikeutuessa rajahintoja – siis hintoja, joita ei saanut ylittää – jouduttiin vähän väliä korottamaan, mutta kun ulkomailta ja keisarikunnasta tuleva tuonti tyrehtyi, elintarvikkeita ei saatu riittävästi, ja parin vuoden kuluttua sodan alkamisesta (1916) siirtomaatavaroita alettiin panna kortille. Sokeria sai siitä lähtien puoli kiloa henkilöä kohden kuukaudessa ja pian vieläkin vähemmän. Jakelu järjestettiin yleensä siten, että kunnat ostivat sokerin suoraan tehtaalta ja jakoivat sen sitten myyntiä varten tiettyihin kauppoihin. Korttisäännöstely edellytti valppautta, sillä kortti saattoi hävitä tai joutua vääriin käsiin.

Saattoi tapahtua kuten Ristiinassa Mikko Lyytikäiselle, että kortti poltettiin ilmeisesti vahingossa joulun aikaan ”rojupapereitten” joukossa. Lyytikäiselle myönnettiin sillä kertaa uusi kortti, mutta kunnallislautakunta päätti, että ”vastedes tällaisissa tapauksissa ei uusia lappuja anneta jollei asianomaisella ole todistusta siitä, että kortit on jäijettömiin hävinneet jonka jälkeen kahden kuukauden aikana sokerin jakopaikassa tarkastetaan esiintyykö hävinneet laput”.⁷⁸

Myös viljasta oli pulaa. Jo vuonna 1915 Savon kuntiin valittiin viljanostotoimikuntia, jotka tilanteen yhä pahentuessa 1917 muutettiin elintarvikelautakunniksi. Läänitasolla kulutusta ohjailivat elintarviketoimistot. Tilanne eri lääneissä oli Heikki Rantatuvan kokoamien tietojen mukaan vaihteleva. Viljavarastojen inventoinnissa todettiin, että jo vuoden 1916 alussa käytettävissä oli vain noin puolet normaalikulutukseen käytettävästä viljasta, mutta että Mikkelin läänissä varastotilanne oli keskimääräistä parempi. Numeroina ilmaistuna tilanne Savossa ja koko maassa kehittyi seuraavanlaisesti:⁷⁹

Ero Kuopion ja Mikkelin läänin välillä oli melko selvä ja johtui Kuopion läänin jo karjatalousvaltaiseksi muuttuneesta tuotantosuunnasta. Kuopion läänin hyvä varastotilanne tammikuussa 1917 johtui vain Kuopion kaupunkiin tuoduista väliaikaisista varastoista, jotka siirrettiin sieltä Itä-Suomen ja Aunuksen tarvitsijoille. Muulloin Kuopion lääni kuului maan ”nälkäalueisiin”. Keväällä 1917 viljan ilmoitettiin loppuvan sen kaikista kunnista ennen elokuuta, ja omavaraistalouksiin kuuluvien henkilöiden osuus oli siellä selvästi pienempi kuin Mikkelin läänissä. Apua ahdinkoon oli saatava muualta Suomesta, lähinnä Mikkelin läänistä, missä viljaa monin paikoin oli yli oman tarpeen.⁸⁰

Viljan luovutuksissa kunnalliset elintarvikelautakunnat joutuivat ottamaan vastaan epäkiitollisen tehtävän. Niiden tuli hankkia viljaa oman kunnan väelle mutta myös tasata viljavarat kaikkien tarvitsijoiden kesken. Viimeksi mainitussa tarkoituksessa tehtiin tarkastuksia oman tarpeen ylittävien varastojen löytymiseksi. Tämä aiheutti tyytymättömyyttä ja sääntöjen rikkomisia, mutta varsinaisia rettelöitä ei tiettävästi tapahtunut. Tilanne oli kuitenkin huolestuttava. Leipäkin pantiin kortille, ja kun hinnat yhä nousivat, toimeentuloerot alkoivat kasvaa. Syytökset kohdistuivat maataloustuottajiin, joiden väitettiin kiskovan tuotteistaan kohtuuttomia hintoja. Rajahinnat taas saivat aikaan sen, että elintarvikkeiden tuottamisen kannattavuus laski.

Niinpä kaupungeissa alkoi olla puutetta myös maidosta ja voista, sillä moni maanviljelijä lopetti rajahintoihin tyytymättömänä maidon ja voin lähettämisen meijereihin. Esimerkiksi Mikkelin osuusmeijeri sai lokakuussa 1916 vain noin 600 litraa maitoa, kun määrä vuotta aikaisemmin oli ollut 1 600–1 800 litraa.⁸¹ Kaupungin elintarvikelautakunta lähetti asiamiehen maaseudulle voita ja viljaa hankkimaan, mutta tulos oli laihanlainen. Vaikka asiamies meni Pohjois-Savoon saakka, noilla ”rikkailla voiseuduillakin on voin saanti rajahinnoilla aivan mahdotonta”, hän totesi. ”Meijerien tuotanto vähenee päivä päivältä ja salakauppa korjaa haltuunsa ylenmääräisen korkeilla hinnoilla kaiken kaupassa esiintyvän voin.”⁸²

Tavaroiden alkaessa loppua kaupoista ilmapiiri kiristyi. ”Elintarvikelautakunnat touhuilivat jäkäläleipää ja petun kiskontavehkeetkin vedettiin pohjoisemmissa pitäjissä jälleen esiin ruosteisista komeroista”, kirjoitti Savossa toiminut köyhäinhoidon tarkastaja Bruno Sarlin vuoden 1917 toimintakertomukseensa.⁸³ Pohjois-Savossa hätäleivän käytöstä tuli ilmoituksia Sonkajärveltä, Varpaisjärveltä, Rautavaaralta, Nilsiästä ja Kaavilta. Etelä-Savossakin hätäleipää kerrottiin tuolloin käytetyn Anttolassa ja Sulkavalla. Pettuleivän valmistus ei Savossa ollut päässyt unohtumaan, mistä kertoo muun muassa se, että elintarvikehallitus palkkasi 1918 Kerimäeltä pettuasiantuntijan valtakunnallisten ohjeiden laatimista varten.⁸⁴

Hätä olikin pahimmillaan loppukesällä 1918, jolloin uudisvilja ei vielä ollut kypsynyt eikä korttiannoksia monin paikoin voitu jakaa täysimääräisinä. Niinpä kalaa ja perunaa alettiin käyttää aikaisempaa enemmän. Kuopioon rakennettiin valtion varoin yksi Suomen kolmesta perunankuivaamoistakin, ja Kuopion torilla oli aina myös kalaa tarjolla. Kalan hinnat alkoivat kuitenkin kesällä 1918 kohota ”huimaavasti”, joten tätä lisäravintoa oli saatavilla vain, jos kykeni siitä maksamaan. Monella tätä mahdollisuutta ei ollut, mikä lopulta aiheutti esimerkiksi Kiuruvedellä kerjäläisongelman. Elintarvikkeiden luovutukset Venäjän armeijalle pahensivat tilannetta, ja katkeruutta aiheutti varsinkin se, ettei rasite kohdistunut kaikkiin tasapuolisesti.⁸⁵ Ruokapulan lisäksi koettelemuksiksi tulivat vielä rintamilta leviävät lavantauti- ja espanjantautiepidemiat (s. 391).⁸⁶

Ahdinkoa aiheuttivat myös työttömyys ja asuntopula. Päiväpalkat saattoivat olla hyviä, mutta toimeentulo vaikeutui, kun venäläisten teettämät vallityöt loppuivat vuoden 1917 lopulla ja sahat sekä muut teollisuuslaitokset seisahtuivat. Mikkelin läänin kuvernööri Leo Sirelius oli koettanut ennakoida tulevaa kutsumalla heti sodan puhjettua kaikkien kuntien edustajat luokseen kuullakseen ”mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä hyvinvoinnin ja terveellisen yhteiskuntajärjestyksen aikaansaamiseksi”. Edustajat ehdottivat, että hätäaputöinä ruopattaisiin Mikkelin ja Ristiinan välistä Saimaan lahtea ja kaivettaisiin kanava Saimaan ja Puulaveden välille.⁸⁷

Eräät kunnat, kuten Sääminki ja Sulkava, anoivat ja saivat jo vuonna 1915 lainoja läänin hätäapurahastosta töiden järjestämistä varten,⁸⁸ mutta toimenpiteet eivät olleet riittäviä. Töiden teettäminenkin vaikeutui, kun juuri tuolloin alettiin esittää vaatimuksia kahdeksantuntiseen työaikaan siirtymisestä. Tätä pidettiin varsinkin maataloustöissä kohtuuttomana, ja Savossakin, missä lakkoiluun ei yleensä ollut suurta halukkuutta, maatalouslakkoja puhkesi tiettävästi ainakin Leppävirralla ja Mikkelin maalaiskunnassa.⁸⁹ Juopa eri yhteiskuntaryhmien välillä syveni ja sai kunkin korostamaan omien tavoitteidensa tärkeyttä.

Savon panos joukkojen kokoamisessa

Sotatappiot ja korjaamatta jääneet yhteiskunnalliset epäkohdat aiheuttivat Venäjällä maaliskuussa 1917 vallankumouksen, jonka seurauksena Nikolai II pakotettiin luopumaan kruunustaan ja vapaamielisistä porvarillisista piireistä koottu väliaikainen hallitus alkoi käyttää hallitsijavaltaa. Vaikutukset tulivat Suomessakin heti näkyviin. Venäläinen sotaväki vangitsi kenraalikuvernööri Frans Albert Seynin, valtiolliset vangit vapautettiin, Siperiaan karkotetut pääsivät palaamaan ja Venäjän väliaikainen hallitus tunnusti Suomen perustuslait.

Lailliset olot oli jälleen palautettu, sortokausi oli loppunut. Vaikka Suomeen sijoitettujen venäläissotilaiden kuri romahti ja yhteiskuntarauha sen myötä järkkyi, ilmapiiri oli suomalaisten keskuudessa iloinen ja toiveikas. Alettiin uskoa maailmansodan pikaiseen päättymiseen, mutta tämä toive osoittautui turhaksi. Rauha loittoni pian entistä kauemmas, ja edessä olivat uudet, aikaisempaa pahemmat koettelemusten ajat.

Tilannetta oli ennakoitu jo vuonna 1914. Suomalaisissa porvarillisissa aktivistipiireissä heräsi tuolloin ajatus käyttää sotatilaa hyväksi ja nousta Venäjän vihollisten, lähinnä Saksan tukemana aseellisesti tsaarinvaltaa vastaan. Lähes 2 000 nuorukaista lähti salaa Saksaan saamaan sotilaskoulutusta toimiakseen aikanaan, itsenäistymisen hetken koittaessa, Suomen uuden armeijan runkona.

Tähän jääkärien joukkoon liittyi 135 Savossa syntynyttä miestä. Se oli 0,7 %0 maakunnan miespuolisesta väestöstä ja selvästi vähemmän kuin Suomessa keskimäärin. Osittain tähän vaikutti se, että Etelä-Savo oli myöntyväisyyssuuntaa kannattavan vanhasuomalaisen puolueen tukialuetta, missä jo osallistuminen vuoden 1902 kutsuntalakkoihin oli ollut suhteellisen laimeaa. Eteläsavolaisia jääkäreistä olikin vain 57, pohjoissavolaisia 78. Mukaan tuli myös yksi nainen, Saksassa jo työskennellyt puumalalainen Saara Rampanen, jonka tehtäväksi tuli toimia jääkärien hoitajana sotilassairaalassa.⁹⁰

Jääkäriliike oli paljolti ylioppilaiden johtama liike. Eräänä syynä savolaisten suhteellisen pieneen jääkärimäärään oli myös se, että vaikka Savolaisessa osakunnassa vallitsi jääkäriliikkeelle myönteinen henki ja vaikka tuolloinen kuraattori P. J. Hynninen kuului aktivistien johtohenkilöihin, opiskelijat tekivät maakunnassa värväystyötä melko laimeasti. Kulku­yhteyksillä oli tässä ratkaiseva vaikutus, mikä näkyi jo siinä, että värväystoiminta keskittyi radanvarsiseutuihin ja asutuskeskuksiin.

Savo oli myös pitkien ja hankalien taipaleiden takana Ruotsista, jonka kautta matka Saksaan tehtiin. ”Läksimme ensin pyrkien Ruotsiin, mikä alussa passia käyttäen, mikä salaa Pohjanlahden yli moottorilla, suksilla tai jalkaisin, mikä taas maitse Tornionjoen yli. jotkut tulivat Ruotsissa vangituiksi, useimmat pääsivät siellä vapaasti kulkemaan, kaikki tuntematta lähemmin, miten oli sikäläisiin oloihin suhtauduttava. Muutamat joutuivat matkustamaan Tanskan kautta ja sokkeloimaan Tanskan poliisin kanssa sekä Kööpenhaminan sota-aikaisen kansainvälisen urkintakeskuksen jalkoihin. Mutta kaikki päätyivät lopulta Saksan Lockstedtin harjoitusleirille”, kertoi kuopiolainen Kurt Martti Wallenius omia jääkäriaikojaan muistellessaan.⁹¹

Matkakulut rahoitettiin pääasiassa lahjoitusvaroin.⁹² Matkaajista pohjoissavolaiset käyttivät yleensä ns. itäistä etappitietä, joka kulki Kuopion ja Iisalmen kautta Kajaaniin ja sieltä edelleen Tornionjoelle ja Ruotsiin. Eteläsavolaisten kulkureittinä oli Jyväskylän kautta Pohjanlahdelle ja sieltä Merenkurkun yli Ruotsiin vievä läntinen etappitie. Ensimmäisten joukossa helmikuussa 1915 Lockstedtin leirille saapui kolme Savonlinnan suomalaisesta reaalilyseosta ylioppilaaksi tullutta opiskelijaa: Väinö Aapeli Paananen, Aarne Snellman ja Lauri Taavetti Tiainen.⁹³

Suurin ryhmä (34) savolaissyntyisistä jääkäreistä oli kotoisin Kuopiosta ja Kuopion maalaiskunnasta. Iisalmesta ja sitä ympäröivästä maalaiskunnasta lähti 14 nuorukaista. Suhteellisen paljon lähtijöitä oli myös Nilsiästä (9), Savonlinna­Säämingistä (9), Mikkelistä ja Mikkelin maalaiskunnasta (8), Rauralammilta (8), Kiuruvedeltä (8) ja Leppävirralta (7). Juvalta, Anttolasta ja Kangaslammilta jääkäriksi ei tiettävästi värväytynyt kukaan. Eniten lähtijöistä oli työläiskotien (35) ja maalaiskotien (30) poikia, melko moni myös käsityöläisten jälkeläisiä (16), kun taas pappien poikia oli vain kaksi, opettajien poikia samoin kaksi ja sotilaiden poikia yksi. Savolaisjääkäreistä 37 oli työmiehiä, 21 yliopisto- ja korkeakouluopiskelijoita, 17 ammattiopiskelijoita, 20 käsityöläisiä, 14 koululaisia, 10 kauppiaita tai liikeapulaisia ja 16 muiden ammattien harjoittajia.⁹⁴

Moni pohjoissavolainen ilmoitti lähteneensä Saksaan – ”ameriikanmatkaajien” tavoin – työtä ja vaurautta hakemaan, mutta epävarmaa on, moniko lähti mukaan aatteellisista syistä ja moniko parempien elinolosuhteiden tai seikkailun toivossa. Matti Lauerman mukaan jokainen lähti kuitenkin vapaaehtoisesti, ja pelkästään henkilökohtaisia vaikeuksia välttääkseen tuskin kukaan.⁹⁵

Suomeen jääkärien pääjoukko palasi vasta 25.2.1918 eli noin kuukausi vapauskansalaissodan puhkeamisen jälkeen. Kenraaleiksi Suomen armeijaan kohosi viisi Savosta kotoisin ollutta jääkäriä: joroislainen K. A. Heiskanen, haukivuorelainen Taavetti Laatikainen, iisalmelainen Antti Kääriäinen sekä kuopiolaiset Kurt Martti Wallenius ja Einar Vihma (entinen Wichman).

Suojeluskuntia alettiin perustaa vuoden 1917 jälkipuoliskolla. Niitä oli aluksi kahdenlaisia: yhteiskuntarauhan turvaamiseksi perustettuja järjestyskuntia ja vapaustaisteluun innostavia, aluksi salaisia mutta vähitellen julkisiksi muuttuvia ns. palo(suojelus)kuntia. Suurin osa Savon suojeluskunnista oli viimeksi mainittuja.⁹⁶

Eräs asian edistäjä oli SVUL:n urheiluneuvojana toiminut filosofian maisteri Lauri ”Tahko” Pihkala. Hän kertoi jäsenhankkijaksi ryhtymisestään seuraavasti: ”Sitä myöten kuin Suomen itsenäisyysajatus julkisuudessakin alkoi voittaa jalansijaa ja venäläiset sotilasväkivaltaisuudet kävivät yhä jokapäiväisemmiksi, aloin kallistua siihen käsitykseen, että velvollisuuteni oli ainakin toistaiseksi muuttaa alaa ja tehdä minkä osaltani voin edistääkseni niitä valmistuksia, joiden tuloksena oli sopivan hetken tullen vierottaa maamme Venäjän yhteydestä. Suunnitelmani kypsyivät päätökseksi heinäkuun puolivälissä, jolloin maine ns. Kerenskin offensiivin mainingeista Galitziassa teki selväksi, että meillä oli enemmin tai myöhemmin oleva edessämme yhteenotto venäläisten kanssa.”⁹⁷

Pihkala neuvotteli tarvittavista toimenpiteistä jo jääkäriliikkeessä aktiivisesti toimineen kuopiolaisen toimitusjohtaja A. H. Saastamoisen kanssa, minkä seurauksena Kuopioon perustettiin 25.7.1917 Savon ensimmäinen suojeluskunta.⁹⁸ Karttulaan vastaavanlainen perustettiin kuusi päivää myöhemmin. Varsinaista perustamisaikaa oli kuitenkin vasta elo-syyskuu, jolloin Savoon tuli 30 uutta suojeluskuntaa. Moni niistä perustettiin Pihkalan tai aktivistien asiamiehenä toimineen maisteri Eino Välikankaan paikkakunnalla käynnin jälkeen.

Taistelujen alkaessa Savossa oli 39 suojeluskuntaa, joista kolme oli alun perin perustettu järjestyskunniksi (Pieksamäen, Rantasalmen ja Heinäveden suojeluskunnat) ja osa oli pieniä kyläosastoina toimivia joukkoja. Suurimpia, vähintään 100 miehen suojeluskuntia olivat Savon kaupunkien sekä Kiuruveden, Puumalan, Sulkavan, Siilinjärven, Kuopion maalaiskunnan, Suonenjoen, Vieremän ja Pielaveden suojeluskunnat. Suurin osa oli syntynyt yksityisten henkilöiden neuvotteluiden pohjalta, mutta joillakin paikkakunnilla, kuten Sulkavalla, Rantasalmella, Heinävedellä ja Kuopion kaupungissa, oli myös kunnallinen suojeluskunta. Ilman suojeluskuntaa olivat vielä Savonranta, Anttola, Hirvensalmi, Juva, Hankasalmi, Jäppilä, Keitele, Vesanto ja Tuusniemi.⁹⁹

Järjestäytynyt urheiluväki kuului Savossa yleensä suojeluskunta-aatteen innokkaisiin kannattajiin, mutta kokonaisuudessaan liittyminen suojeluskuntiin, kuten jääkäripataljoonaankin, oli Savossa keskimääräistä vähäisempää. Vuoden 1918 taistelujen alkaessa tilanne oli seuraavanlainen.¹⁰⁰

Suojeluskuntia oli siis 39 kunnassa eli 80 %:ssa kaikista Savon kunnista. Koko maassa vastaava luku oli 84 %. Suojeluskuntalaisiksi oli koko maassa liittynyt noin 3,4 % äänioikeutetuista, Savossa selvästi vähemmän. Mikkelissä ja Savonlinnassa oli, kuten kaupungeissa yleensä, suhteellisen vilkasta suojeluskuntatoimintaa, mutta siitä huolimatta varsinkin Mikkelin piirissä suojeluskuntalaisia oli vain 1,1 % äänioikeutetuista. Se oli maan heikoin tulos.

Syynä Savon keskimääräistä heikompaan värväystulokseen oli eteläsavolaisten vanhasuomalaisuuden ja myöntyvyyslinjan lisäksi se, että piirien johdossa oli aktivisteja, jotka pitivät tärkeänä venäläisen sotaväen vastustamista ja itsenäisyyden tavoittelemista. Vierasta sotaväkeä Savossa oli kuitenkin suhteellisen vähän, ja Mikkelin sekä Kuopion varuskunnatkin tyhjenivät jo heinä-elokuun vaihteessa. Todellinen uhka tuntui siis kaukaiselta. Niilo Viktor Hersalon mukaan ”syrjäseutujen omissa oloissa elävä, yritteliäisyyden puutetta poteva väestö ei ollut joutunut niin omakohtaisesti tuntemaan vieraan isäntävallan iestä eikä ymmärtämään sen tarkoitusperien vaarallisuutta, että se olisi jaksanut käsittää aseellisen valmentautumisen välttämättömyyttä. Kansaa täytyi jatkuvasti tempoa hereille.”¹⁰¹

Vaikeinta kansan innostamisen sanottiin olleen Juvalla. ”Ei missään tavanneet kansan nostattajat niin kylmiä ja välinpitämättömiä ihmisiä kuin juvalla, ellei mahdollisesti Mäntyharju vie voittoa tässä kohden. . .. Anttolan pieni pitäjä Lähetti rintamalle useita satoja miehiä, Ristiina samoin, Virtasalmen miehet läksivät ilman kehoitusta sotapolulle, jäppilästä kerrotaan samaa, mutta juvalaiset istuivat tyynesti uuninpankolla ja odottivat asiain kehitystä”, väitti filosofian tohtori K. I. Karttunen.¹⁰²

Aluksi suojeluskunnat koettivat saada riveihinsä sekä porvareita että sosialisteja. Esimerkiksi Ristiinassa työväenyhdistykselle lähetettiin kehotus liittyä suojeluskuntaan ja yhdessä koetettiin löytää ratkaisuja työaikaa ja yleensä työelämää koskeviin epäkohtiin. Työmies-lehdessä yhteistyöhalua kuitenkin epäiltiin ja mikkeliläinen Vapaus-lehtikin kirjoitti: ”Työmiehet, pysykää erossa porvarien hämäräperäisistä hommista! Heidän tarkoituksenaan on vain tappaa työväkeä.” Työväen kimppuun hyökkääminen ei ollut suojeluskuntalaisten tavoitteena, mutta puoluejohdon vaatimuksesta työväenyhdistysten jäsenet erosivat suojeluskunnista jo syksyllä 1917.¹⁰³ Kannanottoja kärjistivät osaltaan tulossa olevat eduskuntavaalit.

Marraskuun yleislakosta (s. 682) tuli käännekohta, joka lopetti viimeisetkin yhteistyöyritykset. Sen jälkeen ”sovinnon hieronta petturien kanssa kävi mahdottomaksi”, kuten Lauri Pihkala porvarien kantana asian ilmaisi.¹⁰⁴ Alkoi myös järjestelmällinen joukkojen kouluttaminen ja aseiden hankinta. Savonlinnaan saatiin kolme, Kuopioon samoin kolme ja Iisalmelle kaksi jääkäriä, joiden johdolla pidettiin kursseja myös ympäristökuntien suojeluskuntalaisille.

Mikkeliin ei jääkäreitä tullut, joten suojeluskunnan päälliköksi palkattiin kapteeni, agronomi William Spåre. Ampumaharjoituksia johti aluksi vääpeli Silmann ja myöhemmin varatuomari Ernst E. Rosenqvist. Aseita hankittiin yksityisin lahjoitusvaroin sekä Pietarista, Viipurista että Pohjanmaalta ja jaettiin kaupunkien välityksellä maaseudulle, mutta riittävästi niitä ei vielä taistelujen puhjetessa ollut. Suurin osa suojeluskuntalaisistakin oli vielä tuolloin heikosti koulutettuja tai kokonaan vailla koulutusta. Pohjois-Savossa valmius oli Etelä­Savoa parempi, missä taisteluarvoa sanottiin olleen vain Mikkelin, Pieksämäen ja Mäntyharjun suojeluskunnilla.¹⁰⁵

Sekä miesvahvuus että aseiden määrä lisääntyivät, kun suojeluskunnista 25.1.1918 tehtiin hallituksen joukkoja. Jäseniä voitiin nyt hankkia julkisesti, ja aseistus täydentyi, kun ylipäällikkö Mannerheim antoi käskyn maassa vielä olevien venäläisjoukkojen aseistariisunnasta. Joka kunnassa tuli nyt olla suojeluskunta, joten sellaiset perustettiin tammi-helmikuun aikana viimeisiinkin Savon kuntiin. Myös kyläosastoja perustettiin lisää, jotta sotilasjohdon käskyt olisi helpompi saada perille. Tilannetta helpotti myös se, että kunnat ryhtyivät monella paikkakunnalla tukemaan suojeluskuntia.¹⁰⁶ Punakaartien kehitys oli tuossa vaiheessa lähes päinvastainen.

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen mainingeissa Suomeen oli palautettu perustuslakien mukaiset lailliset olot, mutta päivittäistä elämää vaikeuttaneet tyytymättömyyden aiheet jäivät ennalleen. Elintarvikepula paheni, hinnat kohosivat, ”mustanpörssin kauppa” kannatti, työelämän epäkohdat katkeroittivat. Ärtymys pääsi myös esille, sillä puhe-, paino- ja kokoontumisvapaus oli vallankumouksen jälkeen palautettu. Mikkelin läänin kuvernöörin mukaan kurittomuus kasvoi ja oikeuskäsitteet hämärtyivät, mikä näkyi juopottelun lisääntymisenä sekä varkauksien ja muiden pikkurikosten yleistymisenä.¹⁰⁷

Sekä oikeisto että vasemmisto ryhtyivät toimiin järjestyksen ja yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Työväenliikkeen piiriin perustettiin punakaarteja, jotka siis vielä tuolloin toimivat enemmän suojeluskuntien rinnakkaisjärjestöinä kuin niiden vastajärjestöinä. Molemmilla oli myös pyrkimyksenä estää venäläisten puuttuminen järjestyksenpitoon.¹⁰⁸

Jo keväällä 1917 kaartien tai niiden tapaisten ryhmittymien muodostamista suunniteltiin ainakin Iisalmen maalaiskunnassa, Kuopiossa, Tuusniemellä, Leppävirralla, Joroisissa ja Savonlinnas­sa. Esikuvina tai suoranaisina edeltäjinä olivat vuosina 1905–1906 toimineet punakaartit.¹⁰⁹ Toiminta oli salaista, joten tarkkoja tietoja siitä on vaikea saada, mutta ilmeisesti kaarteja saatiin ennen lokakuun 20. päivää perustettua Savossa vain Kuopioon ja Mikkeliin. Mainittuna päivänä Suomen Ammattijärjestö ja noin viikon kuluttua myös Suomen sosialidemokraattinen puolue julkaisi kehotuksen kaartien perustamisesta. Tätä kehotusta noudattivat Savossa ensimmäisinä Savonlinna, Sääminki, Pieksämäki, Iisalmi, Iisalmen maalaiskunta, Kiuruvesi ja Lapinlahti. Marraskuun alkupuolella Savoon perustettiin 14 ja marraskuun yleislakon sekä sotatoimien alkamisen välisenä aikana vielä 13 punakaartia. Näin Savossa oli tammikuun 1918 lopulla 36 punakaartia eli suunnilleen saman verran kuin suojeluskuntia. Ilman punakaartia oli enää Virtasalmi, Jäppilä, Ristiina, Rautavaara ja Kaavi.¹¹⁰

Punakaartien tavoitteet eivät olleet selvät ja yksiselitteiset. Se näkyi jo kaartien nimityksissä. Joillakin paikkakunnilla niitä kutsuttiin järjestyskaarteiksi, joillakin työväenkaarteiksi, joillakin punakaarteiksi. Sosialidemokraattisen puolueen ja kaartien johdon välillä käytiin keskustelua siitä, tuliko kaarteja käyttää puolustukseen vai hyökkäykseen, mutta rivikaartilaiselle päämäärä hahmottui oman tilanteen mukaan. Läheskään kaikille järjestyskaartiin liittyminen ei merkinnyt väkivaltaisen vallankumouksen hyväksymistä.¹¹¹ Selväksi se tuli marraskuun yleislakon aikana, joka alkoi työväenliikkeen julistuksella ja jolloin punakaartit ryhtyivät aktiiviseen toimintaan.

Määräysvalta työväenliikkeessä oli syksyn kuluessa alkanut siirtyä punakaarteille. Sen heijastumana eduskuntaan tuotiin Me vaadimme -ohjelma, jota puhemies muotoseikkoihin vedoten ei kuitenkaan ottanut käsiteltäväksi. Se antoi aiheen lakon aloittamiseen, mihin lisäpontta toi bolsevikkien vallankaappaus Venäjällä.

Lakko alkoi 14.11.1917 ja kesti noin viikon. Se pysähdytti elinkeinoelämän ja liikenteen lähes kokonaan ja lamaannutti monilla paikkakunnilla myös koulunkäynnin. Väkivallan uhka oli olemassa, kun punakaartit ryhtyivät takavarikoimaan elintarvikevarastoja sekä suojeluskuntalaisten aseita, mutta Savossa lakkoviikko sujui jännittyneestä ilmapiiristä huolimatta melko rauhallisesti. Muutama kärjistynyt tilanne kuitenkin sattui.

Kuopiossa punakaarti miehitti puhelinkeskuksen ja lennättimen, Joroisissa isäntien henkeä uhkailtiin kotitarkastusten yhteydessä ja Varkaudessa sekä Kangaslammilla syntyi aseellisiakin välikohtauksia. Varkaudessa punakaartiosasto pidätti useita tehtaan virkailijoita ”työväelle vihamielisinä henkilöinä” ja ampui poliisikonstaapeli Emil Anttilaa, joka pelastautui tekeytymällä kuolleeksi. Varkauden naapurikunnassa Kangaslammilla nimismies Elis Partanen haavoittui, ja Joutsenlahden kartanon omistajaa, asessori Elias Walfrid Sopasta pidettiin punakaartin vankina. Savonlinnasta tullut suojeluskuntaosasto hajotti Kangaslammilla valtaa pitävän punakaartin mutta joutui paluumatkalla väijytykseen, jossa syntyneessä laukaustenvaihdossa savonlinnalainen toimittaja Kalle Tiihonen haavoittui kuolettavasti. Savonlinnasta lähetetty uusi järjestyspartio pidätti sen jälkeen 14 punakaartilaista, jotka joutuivat jonkin aikaa olemaan Mikkelin läänin vankilassa.¹¹²

Yleislakon aikana sattuivat siis ensimmäiset suojeluskuntien ja punakaartien väliset aseelliset yhteenotot. Niitä tapahtui vielä lakon jälkeenkin, jolloin omavaltaisuuksiin syyllistyivät jotkut punakaartilaiset venäläisen sotaväen avustamina. Haminan kaartilaiset tekivät marraskuun lopulla Kuopioon ja ilmeisesti samat Kymenlaaksosta lähteneet kaartilaiset loppiaisaattona 1918 Savonlinnaan ”rankaisuretken”. Aseiden löytämiseksi ”Haminan huligaanit” tekivät kotitarkastuksia ja veivät siinä yhteydessä taloista rahaa ja koruja sekä suorittivat vangitsemisia. Kaartilaiset ilmoittivat tulleensa ”auttamaan työväkeä porvarien sorrolta”, mutta työväenyhdistysten johtomiehet eivät olleet tällaisen ”auttamisen” kannalla. Savonlinnassa onnistuttiin neuvottelemaan molemminpuolinen ”aseistariisuntasopimus”, jonka mukaisesti – tosin vain sillä kertaa käsillä olleet – aseet pudotettiin hylättyyn kaivoon.¹¹³

Lakon aikana ja heti sen jälkeen Suomessa surmattiin yli 30 henkeä. Lisäksi tehtiin useita murhayrityksiä, ryöstöjä sekä muita rikoksia. Tämä antoi marraskuun yleislakolle ”verilakon” maineen. Seurauksena oli Suomen jakaantuminen entistä selvemmin kahteen poliittiseen leiriin. Suojeluskunnat vahvistivat taisteluvalmiuksiaan, ja työväen järjestyskaartit kiinteytyivät sotilaallisiksi organisaatioiksi, joita nyt virallisestikin alettiin kutsua punakaarteiksi.¹¹⁴

Kaartien toiminta kuitenkin vaikeutui. Ne jakaantuivat jyrkkään ja maltilliseen linjaan, ja moni työväkeen kuuluva vetäytyi tässä yhteydessä järjestön toiminnasta¹¹⁵. Savossakin kaartilaisten joukko supistui. Nilsiän kaarti lakkautettiin, ja muun muassa Kuopion ja Suonenjoen kaarteissa tapahtui sosialidemokraattisen puoluejohdon vaatimuksesta jäsenistön ”puhdistamista”. Silti punakaarteissa oli – tosin varsin satunnaisten tietojen mukaan – vuoden 1918 sodan puhjetessa lähes saman verran jäseniä kuin suojeluskunnissa. Sotilasalueittain tilanne näytti Savossa seuraavanlaiselta:¹¹⁶

Syksyn 1917 eduskuntavaaleissa sosialistien saamaan kannatukseen verrattuna kaartilaisia oli Savossa suhteellisen vähän. Määrä oli myös selvästi vähemmän kuin maassa keskimäärin, sillä koko maassa punakaarteihin kuului 2,9 % äänioikeutetuista. Pohjois-Savossa punakaartien kannatus tosin oli suhteellisen yleistä, ja siellä oli saatu hankituksi melkoinen asevarastokin, mutta Mikkelin piirissä ja etenkin Savonlinnan alueella kaartilaisia oli niin vähän, että se sai sosialidemokraattien piirisihteerin tuskastumaan.

Hänen mielestään sikäläisen työväestön ”tietoisuus oli jotenkin puuttuva”, mikä saattoi johtua siitä, ettei jäseniä ollut saatu ”vakavaan puoluetyöhön perehtymään”. Näin oli varsinkin Savon maaseudulla, missä moni piti kapinahankkeita ”helsinkiläisten asiana” ja odotteli tietoja tilanteen kehittymisestä.¹¹⁷ Punakaartien sotilaallinen valmiuskin oli vuoden 1918 sodan puhjetessa lähes olematon.¹¹⁸ Poikkeuksena oli Varkauden punakaarti, jossa oli lähes 400 miestä ja toistasataa sotilaskivääriä panoksineen. Päällikkönä toimi piirisihteeri Matti Autio, joka kuului vallankumouslinjan johtomiehiin Savossa.¹¹⁹

Vuoden 1918 sodan alkaessa savolaisia oli suojeluskunnissa ja punakaarteissa suunnilleen saman verran. Innostus oli molemmissa leireissä muuhun Suomeen verrattuna laimeaa. Suojeluskuntalaisten määrää koetettiin kasvattaa sodan puhkeamisen jälkeen, mutta Savossa katto näytti jo tulleen vastaan. Kuopiolainen Savo-lehti yritti saada epäilijöitä tarttumaan aseisiin ja kirjoitti: ”Katsokaa, Savon miehet, Pohjanmaan poikia ja Karjalan kansaa, mikä into, mikä riemu, mikä asewelwollisuus siellä ja miten puhdas on jälki. Ja tekö” wielä kärsitte Leppäwirran ja Warkauden punaisten hirmuwaltaa, tekö” odotatte taiwaasta apua, kun on miestä ja nuorukaista palauttamaan laillinen hallitus ja järjestys maahan.”¹²⁰

Sota ei kuitenkaan ollut ratkaistavissa vapaaehtoisjoukoilla. Suojeluskuntalaisia kertyi koko maasta liian vähän, ja lisäksi he aiheuttivat ongelmia yksilöllisellä toiminnallaan. Tällaisten joukkojen aiheuttama rasituskaan ei kohdistunut väestöön tasapuolisesti.¹²¹ Niinpä joukkoja jouduttiin kokoamaan myös värväyksellä ja saattamalla vuoden 1878 asevelvollisuuslaki taas voimaan.

Värväyksen aloittamisesta lähetettiin sotilaspiireille määräys 14.2.1918. Palkkajoukkojen tarpeellisuutta perusteltiin sanomalehdissä¹²², mutta värväys ei tuottanut toivottua tulosta. Suojeluskunnat olivat jo keränneet riveihinsä innokkaimmat vapaaehtoiset sekä ne, joille ajatus lähteä sotimaan oman kotiseudun ulkopuolelle ei tuntunut mahdottomalle. Pakollinen asevelvollisuus oli tässä tilanteessa ainoa mahdollisuus, joten värväyksestä luovuttiin asteittain. Mikkeliin sitä koskeva käsky tuli 28.2. ja Kuopioon 8.3. Näistä kaupungeista oli tuolloin saatu koottua yksi noin 500 miehen pataljoona.¹²³

Värväyksen rinnalla kokeiltiin aluksi kunnallista asevelvollisuutta. Pieksämäellä suojeluskuntajoukkojen päällikkö antoi jo 4.2. käskyn kutsuntojen aloittamisesta ”kotiseutua välittömästi uhkaavan vaaran takia”. Kutsu tapahtui ”kiireellisellä kapulamääräyksellä” ja oli osoitettu ”kaikille Pieksämäen kunnassa asuville perhekuntien päämiehille”. Samanlainen kutsu annettiin virtasalmelaisille ja jäppiläläisille. Kutsuntatarkastukset näissä kunnissa pidettiin ennen helmikuun puoliväliä. Myös Joroisissa, Savonlinnassa ja Kerimäellä oli hankkeita kunnallisen asevelvollisuuden toimeenpanosta, mutta niitä ei ennätetty toteuttaa ennen kuin tuli tieto valtakunnalliseen asevelvollisuuteen siirtymisestä.¹²⁴

Julistus asevelvollisuuslain saattamisesta uudelleen voimaan annettiin 18.2.1918. Samalla annettiin määräys kutsuntojen aloittamisesta ”vapaussodan saattamiseksi onnelliseen loppuun”. Asiasta tiedotettiin kirkkokuulutuksilla, viranomaisten ilmoitustauluilla, sanomalehdissä ja henkilökohtaisissa tapaamisissa. Kutsuntojen järjestäminen sotatilan aikana osoittautui vaikeaksi, mutta useimmat tilaisuudet saatiin toimitettua ilman häiriötä. Savossa kutsunnat pidettiin 26.2. ja 11.3. välisenä aikana, Etelä-Savossa yleensä aikaisemmin kuin Pohjois-Savossa.¹²⁵

Kutsunnoista jäi pois Ohto Manni­en laskelmien mukaan noin 23 % Savon asevelvollisista. Runsaimmin poissaoloja oli Mikkelin maalaiskunnassa, Juvalla, Säämingissä, Karttulassa, Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa, Lapinlahdella, Leppävirralla ja Varkaudessa, Muuruvedellä ja Juankoskella, Tuusniemellä sekä Iisalmessa ja Iisalmen maalaiskunnassa.¹²⁶

Kuitenkin vähintään kolmasosa poissaoloista johtui hyväksyttävistä syistä, kuten rintamalla tai muilla paikkakunnilla olosta, sairaudesta jne., mutta paljon oli myös niitä, jotka tahallisesti välttelivät kutsuntoja. Osa työväkeen kuuluvista asevelvollisista kieltäytyi armeijapalveluksesta, koska ei halunnut lähteä taisteluun aatetovereitaan vastaan.¹²⁷ Puolueettomana pysyminen olisi monelle ollut mieluisa vaihtoehto, mutta sitä ei valkoisella puolella hyväksytty. ”Joka wälinpitämättömänä ja toimettomana syrjästä katsojana sallii tämän [laillisen yhteiskuntajärjestyksen rikkomisen] tapahtua, on waltiokawalluksen ja maanpetoksen awustaja”, kirjoitettiin Mikkelin Sanomissa.¹²⁸ Uhrimielen lisäämiseksi kotipitäjissä pidettiin valan vannomisen yhteydessä lähtöjuhlia.

Moni kuitenkin koetti välttää armeijan pakenemalla valkoisesta Suomesta punaisen Suomen puolelle tai piileskelemällä joko kotiseudullaan tai Savon salomailla. Tilattomia, Savon runsaslukuisimman väestöryhmän jäseniä, tässä joukossa oli suhteellisen paljon.¹²⁹ Varmasti myös pelko sai miehet pysymään loitolla. Mäntyharjulaisista väitettiin, että ”talojen isännät, jotka olisivat voineet tehdä arvokkaita palveluksia paikallistuntemuksensa nojalla, pakenivat joukoittain pohjoiseen tarttumatta aseisiin kotiseutujensa puolustamiseksi. Nuoret miehet vetelehtivät meidän tuvissamme ja menivät vasta pakotettuina kut­suntaan, ja kaikki tämä tapahtui pitäjissä, joissa suuret osat olivat punikkien ryöstettävinä.”¹³⁰

Suhteellisen paljon tällaisia pakolaisia lähtikin Mäntyharjulta, mutta myös Ristiinasta, Anttolasta, Mikkelistä ja Juvalta. Tuusniemellä karkulaisiksi ilmoitettiin 75 asevelvollista. Aiheettomia poissaoloja oli paljon myös Virtasalmella, Hankasalmella ja Säämingissä. Läntinen pakotie vei Lusin ja Mäntyharjun välistä Heinolaan, Ristiinasta ja Anttolasta päästiin Suomenniemen kautta Kouvolaan ja Lappeenrantaan sekä idästä Puumalan ja Ruokolahden kautta Venäjälle. Tovereitten päätöksenteko vaikutti, sillä ryhmässä oli helpompi toimia kuin yksin.¹³¹

Kutsunnoista poisjääneille annettiin mahdollisuus saapua jälkikutsuntoihin, mutta jos niistäkin jättäytyi pois, sovellettiin lain määräämiä rangaistuksia. Useimmiten selvittiin sakoilla, mutta vankeustuomioitakin langetettiin. Kutsuntakarkureita koottiin Savossa Mikkelin, Kuopion, Iisalmen ja Savonlinnan vankileireille, mutta kun ne täyttyivät jo kapinaan osallistuneista, osa lähetettiin edelleen Kangasniemelle ja Pieksämäelle. Tavallista oli, että karkurit pantiin maataloustöihin työnantajan valvonnassa.¹³²

Tuolloisesta asevelvollisuuslaista poiketen armeijaan koottavia miehiä ei – vapaaehtoisina ilmoittautuneiden jälkeen – valittu arvalla, vaan valinnan suoritti kutsuntalautakunta. Rauhan aikana vakinaiseen väkeen oli arvottu melko pieni joukko, mutta nyt sotaan oli lähetettävä ne, jotka olivat kelvollisia ja vapaita lähtemään. Valintakriteerit vaihtelivat maan eri osissa. Pohjois-Savossa käytettiin ikäsuositusta, jossa sotilaat valittiin 21–25-vuotiaiden joukosta. Mikkelin piirissä taas painotettiin sosiaalisia näkökohtia siten, että ensin tuli ottaa kaikki naimattomat, sitten lapsettomat ja loput ”harkinnan mukaan”. Harkinnassa kiinnitettiin huomiota perhesuhteisiin, ammattiin ja perheen terveydentilaan. Usein ikäperuste ja sosiaalinen peruste vei samansuuntaiseen valintaan, mutta valintaperusteiden erot toivat Mikkelin piiristä palveluksen kuitenkin huomattavasti vanhempaa joukkoa kuin Pohjois-Savosta.

Punaisiakin, tai entisiä punaisia, tuli valkoiseen armeijaan. Varsinkin Pohjois­-Savosta heitä kerrottiin nälänhädän takia ilmoittautuneen ”joukoittain”. Valinnoissa saattoi esiintyä puolueellisuuttakin. Kerrottiin, että kutsuntalautakunnat lähettivät rintamalle punaisia mökkiläisiä ja jättivät valkoisten pojat paikalliseen suojeluskuntaan. Tähän vaikutti tosin myös pyrkimys lisätä oman paikkakunnan turvallisuutta poistamalla epäluotettava­a pidettyä miehistöainesta kotiseudulta. Poliittisesti epäluotettavan aineksen mukanaolo valkoisessa armeijassa aiheutti kuitenkin vaaratekijän. Mikkelissä kaksi tällaista sotilasta sai kuolemantuomion, koska he olivat ”kiihottaneet mellakkaan” ja uhanneet ampua päälliköitä rintamalla. Tällaiset selkkaukset olivat kuitenkin poikkeuksia.¹³³