Ammattiapu

Savossa toimiva lääkärikunta

Maaseudun lääkintähuolto rakentui vanhastaan piirilääkärilaitoksen varaan. Valtion palkkaamien piirilääkärien velvoitteisiin kuului kulkutautien vastustaminen, ruumiinavausten suorittaminen, rokotuksen seuranta, apteekkien tarkastaminen yms. yleisen terveydenhuollon valvontaan liittyvät tehtävät. Yksityiseen sairaanhoitoon ei yleensä liiennyt aikaa. Suomen ensimmäinen piirilääkäri oli aloittanut työnsä Vaasassa vuonna 1749 ja Savon ensimmäinen Mikkelissä vuonna 1774. Mikkelistä Savon piirilääkärin virkapaikka tosin muutettiin jo muutaman vuoden kuluttua Kuopioon.⁵¹

Autonomian ajan lopulla olevat piirilääkärien toimialueet oli määritelty vuonna 1857 annetussa asetuksessa. Sen mukaan Suomessa oli 50 piirilääkäripiiriä, joista Savossa oli kuusi. Ne olivat:⁵²

– Kuopion piiri (per. 1774) = Kuopio, Kuo­pion mlk, Maaninka, Pielavesi, Keitele, Karttula, Tuusniemi, Vehmersalmi.
– Iisalmen piiri (1857) = Iisalmi, Iisalmen mlk, Rutakko, Kiuruvesi, Lapinlahti, Nilsiä, Juankoski.
– Rautalammin piiri (1857) = Rautalampi, Hankasalmi, Leppävirta, Varkaus, Suo­nenjoki, Vesanto.
– Savonlinnan piiri (1816) = Savonlinna, Sääminki, Rantasalmi, Kangaslampi, Kerimäki, Savonranta, Sulkava, Puu­mala.
– Mikkelin piiri (1840) = Mikkelin kau­punki, Mikkelin mlk, Kangasniemi, Hirvensalmi, Ristiina, Anttola.
– Joroisten piiri (1857) = Joroinen, Juva, Pieksämäki, Virtasalmi, Jäppilä, Hauki­vuori, Heinävesi.
– Joensuun piiristä (1853) Kaavi.

Piirilääkärien asuinpaikka oli yleensä se kaupunki, kauppala tai kirkonkylä, jonka nimi näkyi piirin nimessä. Poikkeuksena Savossa oli Rautalammin piirilääkäri, jonka virkapaikka vuonna 1898 muutettiin Rautalammilta Suonenjoelle. Myös Joroisten piirilääkäri Sanfrid Hällström asui erikoisluvalla Varkaudessa koko 30-vuotisen virkauransa ajan.⁵³

Koulutukseltaan lähes kaikki piirilääkärit olivat lääketieteen ja kirurgian tohtoreita, arvostettuja, jo monissa lääkäritehtävissä kokemusta hankkineita alansa ammattilaisia. Lääkäri tuli paikkakunnallaan tunnetuksi, sillä harva vaihtoi virkapaikkaa piirilääkäriksi nimittämisensä jälkeen. Yli 30 vuotta tehtävää oli hoitanut jo Savonlinnan piirilääkäri Peter Filip Lindfors (1832–1868), ja samaan ylsivät veljekset, Mikkelin piirilääkäri Herrbed Gotthard Hällström (1859–1896) ja Joroisten piirilääkäri Sanfrid Teofron Hällström (1858–1889) sekä Rautalammin piirilääkäri Johan Wilhelm Roschier (1862–1896). Noin 20 vuoden virkaura kertyi myös Joroisten Karl Axel Svinhufvudille (1889–1912), Savonlinnan Kurt Wilhelm Enwaldille (1872–1894), Kuopion Abraham Frosterukselle (1848–1869) ja Anders Edvin Nylanderille (1870–1890), Rautalammin Johannes Emanuel Rahmille (1896–1924) ja Iisalmen August William Forstenille (1867–1892).

Piirilääkärien toimialueet olivat laajoja ja virkamatkat pitkiä. Yksittäisiin potilaskäynteihin tai vastaanottoihin ei – kuten jo aikaisemmin on mainittu – jäänyt aikaa, mutta silti piirilääkärin asuinpaikan asukkaille lääkäristä oli hyötyä. Lääkkeiden saanti nopeutui, ohjeita kuultiin tarvittaessa ja lääkäreitä voitiin myös nimittää kunnallisiin luottamustehtäviin. Savossa vuosina 1870–1918 toimineista 22 piirilääkäristä 15 olikin mukana valtuustotyössä. Lisäksi kaksi kuului maamiesseuran tai maanviljelysseuran johtokuntaan ja Rantasalmen Roschier sekä Kuopion Nylander myös rautateiden paikalliseen suunnittelukomiteaan. Nylander toimi vuosia myös Kuopion piirin kansakoulutarkastajana.⁵⁴

Maaseutuun verrattuna Savon kaupungeissa, varsinkin läänien pääkaupungeissa Kuopiossa ja Mikkelissä, lääkärinapua oli suhteellisen helposti saatavilla. Piirilääkärien lisäksi Kuopiossa ja Mikkelissä asui pataljoonanlääkäri sekä ns. linnan- ja lasaretinlääkäri. Viimeksi mainitut linnan- ja lasaretinlääkärir saivat palkkansa osaksi lääninvankilan, osaksi lääninsairaalan varoista, ja vaikka heidänkin toimialueensa olivat laajoja, lähiympäristön asukkailla oli kuitenkin tarvittaessa apua tarjolla. Virkanimike muutettiin 1891 lasaretinlääkäriksi ja 1898 lääninlasaretin ylilääkäriksi.⁵⁵

Ensimmäinen kaupunginlääkärikin palkattiin Kuopioon jo 1831 ja toinen 1901. Myös Mikkeliin perustettiin 1900-luvun alussa kaupunginlääkärin virka, minkä lisäksi sekä Kuopion että Mikkelin lääninsairaaloissa oli vuodesta 1904 lähtien alilääkäri. Väliaikaisesti 1890-luvulla Kuopiossa toimi myös rautatielääkäri ja lähellä sijaitsevan Niuvanniemen mielisairaalankin kaksi lääkäriä oli tarvittaessa käytettävissä. Savonlinnan lääkärikuntaan kuului piirilääkäri, vuodesta 1841 lähtien kaupunginlääkäri ja vuodesta 1913 lähtien myös sairaalanlääkäri. Lisäksi Olavin kylpylässä oleva lääkäri piti siellä kesäisin vastaanottoa. Kaupunkioikeudet 1891 saanut Iisalmi oli lääkärien suhteen maalaiskuntien kaltainen, sillä siellä oli vielä 1900-luvun alussa vain yksi lääkäri, Iisalmen kaupunginlääkäri. Ensimmäiset hammaslääkärit ja eläinlääkäritkin palkattiin Kuopioon, Mikkeliin ja Savonlinnaan 1890–1900-lukujen vaihteessa.⁵⁶

Näin 1880-luvulla, jolloin maalaiskuntiin vasta alettiin palkata omaa lääkärikuntaa, Kuopiossa toimi jo neljä, Mikkelissä kolme ja Savonlinnassa kaksi vakituista lääkäriä. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1915, Savon kaupungeissa oli yhteensä 18 lääkäriä (Kuopiossa yhdeksän, Mikkelissä viisi, Savonlinnassa kolme ja Iisalmella yksi) eli yksi lääkäri 1669 kaupunkilaista kohden. Monissa maalaiskunnissa ei lääkärinapua vielä tuolloin ollut olleenkaan tarjolla.

Perusta kunnanlääkärilaitokselle oli tosin luotu jo vuonna 1863, jolloin vakinaisesti yksityisen, tehtaan tai kunnan palveluksessa oleva lääkäri sai oikeuden laskea virkavuodet hyväkseen samalla tavalla kuin valtion tai kaupungin palveluksessa oleva. Vuosikertymistä olisi ollut etua valtion virkaan siirryttäessä, mutta tätä lääkärit eivät voineet pitkään aikaan hyödyntää, sillä kunnanlääkärin virkoja ei ollut tarjolla. Kesti nimittäin vuoteen 1882 asti, ennen kuin Suomeen, Viitasaarelle, palkattiin maan ensimmäinen kunnanlääkäri. Eteläsavolainen Juva teki seuraavana vuonna samanlaisen päätöksen ja sai vuonna 1884 kunnanlääkärikseen lääketieteen kandidaatti Verner Starckin. Mutta varsinaisesti kunnanlääkärilaitos alkoi kehittyä vasta sen jälkeen, kun kunnille vuonna 1888 alettiin myöntää valtionapua lääkärien palkkaamiseen. Se sai monen savolaiskunnankin seuraamaan Viitasaaren ja Juvan esimerkkiä.⁵⁷

Vuoteen 1918 mennessä noin puolella Savon kunnista oli kunnanlääkäri. Ne, joissa lääkäriä ei ollut, tekivät yhteistyösopimuksia naapurikuntien kanssa. Niinpä Mäntyharjun kunnanlääkärillä oli pari kertaa kuukaudessa vastaanotto Ristiinassa ja Hirvensalmella, Savonlinnan kaupunginlääkäri kävi hoitamassa potilaita Heinävedellä ja Juvan kunnanlääkäri Pieksämäellä sekä Virtasalmella, ennen kuin oma kunnanlääkäri palkattiin näihinkin kuntiin.⁵⁸

Pielavesi ja Keitele muodostivat vuonna 1891 Savon ensimmäisen yhteisen lääkäripiirin, ja hieman myöhemmin näin tekivät myös Kangaslampi ja Rantasalmi, Vesanto ja Karttula, Hankasalmi ja Pieksämäki, Hankasalmi ja Kangasniemi, Vesanto ja Pielavesi sekä Rautalampi, Varpaisjärvi ja Nilsiä. Savossa tällainen yhteistoiminta ei kuitenkaan ollut yhtä tavallista kuin esimerkiksi Turun ja Porin läänissä, missä pinta-alaltaan pienet kunnat ja suhteellisen hyvät kulkuyhteydet helpottivat lääkärikäyntien järjestämistä. Yhteisenä piirteenä koko Suomessa oli se, että ne kunnat, joissa asui piirilääkäri, hankkivat oman kunnanlääkärin suhteellisen myöhään.⁵⁹

Alkuajan kunnanlääkäreillä oli monta vastusta voitettavana. Työ ei ollut taloudellisen turvallisuuden tae, sillä virkaan valittiin vain määräajaksi, yleensä 3–5 vuodeksi, eikä siitä ollut luvassa eläkettä. Yleensä lääkärit vaihtuivat muutaman vuoden välein, mutta poikkeuksiakin oli. Heihin kuului Puumalan kunnanlääkäri O. A. Okkonen, joka pysyi virassaan 24 vuotta (1904–1930).⁶⁰

Pysyvyyden suurin este oli kuitenkin se, että työn jatkuminen riippui kunnallislautakunnasta, jossa asioihin ei aina suhtauduttu lääkärin toiveiden mukaisesti. Yleisesti valitettiin, ettei lääkärillä ollut sananvaltaa. Häntä ei kutsuttu lautakunnan kokouksiin, lautakunta ei ollut halukas pakottamaan kuntalaisia noudattamaan terveydenhoitosäännön määräyksiä, eikä niitä yleensä edes tunnettu. Tuskastuminen käy ilmi esimerkiksi Pielaveden-Keiteleen kunnanlääkärin vuosikertomuksesta vuonna 1903. ”Warmasti wakuutettu olen siitä, että niin kauan kuin kunnanlääkärinvirat ovat sivistymättiimien talonpoikain mielivallan alaisina ja niitten hoitajat siten taloudellisestikin heidän käsissään, yleinen terveydenhoito pysyy aivan alimmalla asteella”, kirjoitti lääketieteen lisensiaatti Onni Sjölin.⁶¹ Väliaikaisia pieniä sairasmajoja lukuun ottamatta sairaaloita alettiin perustaa kuntiin vasta vuosia lääkärin palkkaamisen jälkeen, eikä lääkintähuollon henkilökunnankaan määrää sitä ennen lisätty.

Uuvuttavinta oli kuitenkin taistelu totuttuja tapoja vastaan. Siinä jouduttiin horjuttamaan paikkakunnan henkilösuhteitakin, joita oli luotu maallikkoparantajien ja apua tarvitsevien pitäjäläisten välille. Tunnettuja kansanparantajia, joiden neuvoja tultiin hakemaan oman pitäjän ulkopuoleltakin, olivat mm. Kangasniemen Kasper Möttö, Ristiinan Kaisa Pöyry, Pieksämäen isä ja poika Iisakki Kauppinen sekä Jäppilän sisarukset Eeva ja Adolfina Sikanen.⁶² Selvimmin maallikkoparantajien ja lääkintähuollon ammattilaisten välinen ristiriita tuli kuitenkin esille kätilöapua järjestettäessä.

Kätilöt, sairaanhoitajat ja diakonissat

Kätilön palkkaaminen kuului kuntien 1800-luvun kiistanaiheisiin. Lääkärikunta ja yleensäkin säätyläiset kannattivat koulutettujen kätilöiden saamista synnytysavustajiksi, kansa taas suosi itseoppineita lapsenpäästäjiä. Vastustuksen taustalla oli – kuten monissa muissakin muutoksissa -varojen puute, totutut tavat ja kätilökysymyksen kohdalla lisäksi uskollisuus jo olemassa olevalle avustajajoukolle. Kaupungeissa suhtautuminen oli kuitenkin melko erilainen kuin maaseudulla. Kaupunkilaisille ammattiapu yleensä kelpasi, ja Savonkin kaupungeissa, Kuopiossa, Savonlinnassa ja Mikkelissä, oli kätilö jo ennen kunnallishallinnon aikaa.⁶³

Opin saaneita kätilöitä olisi kyllä maaseudullekin ollut tarjolla, sillä kätilökoulutus oli aloitettu Suomessa jo vuonna 1816, mutta pitäjissä vanhoista tavoista ei helposti luovuttu. Suhtautuminen oli pitkään sama kuin Joroisilla. Siellä kätilön palkkaaminen evättiin ensimmäisen kerran vuonna 1860, koska virkaa pidettiin tarpeettomana. Toisen kerran asia oli esillä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin päätökseksi tuli, että kätilön saisi omilla varoillaan palkata se, joka sellaista tarvitsi. Vasta kolmas kerta toden sanoi, ja vuonna 1879 tehtiin päätös kunnankätilön palkkaamisesta.⁶⁴

Suhtautuminen alkoi maalaiskunnissa muuttua vasta sen jälkeen, kun kätilön palkkaamiseen ruvettiin 1880-luvulla myöntämään valtionapua. Kehitys näytti sen jälkeen seuraavanlaiselta:⁶⁵

Kaupunkilaisten pieneen maaraan verrattuna kätilöitä oli Savon kaupungeissa suhteellisen paljon. Kätilöntarve olikin Kuopiossa, Savonlinnassa ja Mikkelissä pääosin tyydytetty jo 1880-luvulla, jol­loin Savon maaseudulla vasta alettiin harkita kätilöiden palkkaamista. Kaupunkien kasvun myötä kätilöntarve kuitenkin lisääntyi ja kasvoi Savossa vielä silloinkin, kun tarve monissa muissa kaupungeissa jo kääntyi laskuun. Savon maalaiskunnissa kätilöiden palkkaaminen taas oli hidasta ja jäi jälkeen Suomessa tapahtuneesta yleisestä kehityksestä. Koko maassa kätilöiden määrä nimittäin kasvoi vuosina 1885–1915 3,5-kertaiseksi mutta Savossa vain 2,5–kertaiseksi.⁶⁶

Asenteiden lisäksi kehitystä oli Savossa jarruttamassa kuntien suuri koko ja hankalat kulkuyhteydet. Tapana oli, että kätilö tuli synnyttäjän luo eikä synnyttäjä kätilön luo. Niinpä, vaikka kätilö olisi ollutkin, hänen oli mahdoton ennättää tarvittaessa pitkien matkojen päähän. ”Kätilöt saavat jalkapolkuja myöten astua pitkät matkat, ennekuin pääsevät synnyttäjän luokse tai saavat usein käyttää kaikkia kulkuneuvoja mitä on tarjolla, ensin hevosta, sitten venettä ja loppumatka ’jalkakyytiä ’. Tästä johtuu, ettei kätilöä haeta apuun, ennen kuin nähdään, onnistuuko synnytys luonnon omilla voimilla vai tarvitaanko muuta apua”, kerrottiin Savosta vuonna 1912.⁶⁷

Tästä oli kokemuksia Vieremän kuntaan 1917 palkatulla Anna Viliina Huttusellakin, Kätilö-Liinulla. Kätilö olikin yleensä mukana vain noin joka kymmenennessä synnytyksessä ja sitäkin harvemmin muun muassa Tuusniemellä, Heinävedellä, Kerimäellä, Kangasniemellä ja Kuopion maalaiskunnassa. Mutta oli poikkeuksiakin. Joroisissa, Kangaslammilla, Suonenjoella ja Vesannolla lähes puolet synnytyksistä oli jo vuonna 1909 kätilöiden avustamia.⁶⁸

Tavallisimmin lapsenpäästäjänä oli kuitenkin joku iäkäs ”viisas muija”, jolla tiedettiin olevan kokemusta sekä synnytyksistä että vastasyntyneen hoidosta, mutta jonka tiedot tarvittavasta puhtaudesta olivat kyseenalaiset. Lääkärikunnalle se oli jatkuva haaste. Savonlinnan piirilääkärin selostus kätilöavun vierastamisesta kuvaa tilannetta yleisemminkin. Hän kirjoitti vuonna 1894: ”Kansa ei ole tottunut antamaan arvoa ja käyttämään enemmässä määrässä näitä niin tarpeellisia ja hyodyllisiä yhteiskunnan palvelijoita. Koko suuressa piirissä ei ole kuin 6 eli yksi 8000 asukkaalle. Ei ole kumma siis, jos lapsensynnytykseen on kuollut 16 vaimoparkaa ja niistäkin vain 3 sepsikseen [yleisinfektioon] .”⁶⁹ Synnytykseen menehdyttiin tavallisimmin lapsivuodekuumeen takia.

Muutos alkoi tapahtua vasta 1910-luvulla, jolloin usealla paikkakunnalla kätilön käyttö oli Savon kunnanlääkärien mukaan jo ”jokseenkin yleistä”. Muutoksen myötä synnytyskuolleisuus alkoi käydä harvinaiseksi, mihin tosin vaikutti myös kotien siistiytyminen ja elintason yleinen nousu.⁷⁰

Ensimmäiset sairaanhoitajat Savon maalaiskunnissa olivat pikakoulutuksen saaneita oman pitäjän naisia. Heidän palkkaamisensa liittyi jonkun kulkutaudin takia toimeenpantuihin erikoisjärjestelyihin, ja kun vaara oli ohi, tällaista väliaikaista hoitajaakaan ei enää tarvittu. Tai olisi tarvittu mutta ei palkattu. Kunnanlääkärit kyllä toivoivat avukseen koulutuksen saaneita vakinaisia hoitajia, jotka kävisivät kodeissa valvomassa annettujen ohjeiden noudattamista, suorittaisivat desinfiointiin liittyviä tehtäviä ja kykenisivät itsenäisesti antamaan yksinkertaisia neuvoja terveyden- ja sairaanhoidon alalta. Suomen ensimmäinen kiertävä sairaanhoitaja oli palkattu Varsinais-Suomen Nousiaisiin vuonna 1893,⁷¹ mutta Savossa sairaanhoitajakysymystä ei yleensä edes harkittu, ennen kuin hoitajien palkkaamiseen 1899 alettiin myöntää valtionapua. Tuolloin alkoi myös kunnansairaaloiden perustamiskausi, mutta kun ne työllistivät yleensä vain yhden hoitajan, varsinainen tarve koski kotikäyntejä tekevää sairaanhoidon henkilökuntaa. Tällainen kiertävä sairaanhoitaja saattoi olla seurakunnan, kunnan, yhdistyksen tai yksityisen teollisuuslaitoksen palveluksessa.⁷²

Savossa kiertävien sairaanhoitajien palkkaaminen osoittautui vaikeaksi. Sulkavan Lohikosken sahalle palkattu kätilö toimi täällä vuodesta 1900-lähtien myös kiertävänä sairaanhoitajana⁷³, mutta kuntien palkkalistoilla heitä oli ennen 1910-lukua vain Rautalammilla ja Mäntyharjulla. Seuraavalla vuosikymmenellä, 1910-luvulla, saatiin hoitajat myös Kuopion maalaiskuntaan, Pielavedelle, Iisalmen maalaiskuntaan, Lapinlahdelle, Nilsiään, Maaningalle, Suonenjoelle, Kiuruvedelle, Rantasalmelle, Hankasalmelle, Leppävirralle, Kangaslammille, Savonrannalle ja Enonkoskelle. Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja Iisalmella oli niissä olevien lasarettien vuoksi useampia hoitajia, Mikkelissä myös Anniskeluyhtiön ja Iisalmella Valkonauhayhdistyksen varoilla palkattu kiertävä hoitaja. Useimmiten sairaanhoitajatarve katettiinkin seurakunnan diakonissoilla.⁷⁴

Diakonissojen koulutuksen aloittamisessa Helsingin diakonissalaitoksen ensimmäisellä johtajattarella, mikkeliläisellä Amanda Cajanderilla oli keskeinen osuus. Tämä tuomari Nygrenin tytär oli solminut avioliiton Mikkelissä linnan- ja lasaretinlääkärinä toimineen Anders Cajanderin kanssa ja leskeksi jäätyään lähtenyt sairaanhoitajaoppiin Pietarin evankeliseen hospitaaliin. Sieltä hän vuonna 1867 siirtyi Helsingin diakonissalaitokseen ja ryhtyi kouluttamaan diakonissaoppilaita sairaanhoitajan tehtäviin.⁷⁵

Helsingin diakonissalaitoksen käyneet toimivat tuolloin kuitenkin vain oman laitoksensa palveluksessa, joten vasta 1894 perustetusta Sortavalan diakonissalaitoksesta oli mahdollisuus saada ammattiväkeä eri puolilla Suomea toimiviin seurakuntiin. Diakonissat toimivat sekä aineellisen että hengellisen hädän lievittäjinä, mutta alkuaikoina työ painottui sairaanhoitoon, koska tällaisista työntekijöistä oli tuntuva puute. Savon ensimmäinen diakonissa palkattiin Kuopion maaseurakuntaan vuonna 1896⁷⁶, mutta ammattikunnan laajeneminen alkoi vasta 1900-luvun alussa. Tarkemmin tästä kerrotaan seurakuntien toimintaa koskevassa luvussa (s. 626).

Hoitohenkilökunnan lisäämisestä huolimatta Savossa oli vielä autonomian ajan lopulla monta kuntaa, missä ei ollut omaa sairaanhoitajaa eikä lääkäriä, sairaalasta puhumattakaan. Apteekki kuitenkin saattoi olla, ja sieltä haettiin sekä rohtoja että neuvoja moniin vaivoihin ja kolotuksiin.

Apteekista saatava apu

Kuvattavan kauden alussa (1870) Savossa oli seitsemän apteekkia. Näistä vanhimmat, Kuopion (perustettu vuonna 1777), Savonlinnan (perustettu 1817) ja Mikkelin (siirretty Heinolasta Mikkeliin 1838) apteekit olivat ns. kanta-apteekkeja, mikä tarkoitti sitä, että ne toimivat verovapaasti ja siirtyivät haltijan oikeudenomistajille perinnön tai muun laillisen saannon kautta. Muut, Iisalmen (perustettu 1857), Joroisten (siirretty Varkauden ruukilta Joroisiin 1861), Rautalammin (perustettu 1865) ja Kuopion (toinen apteekki perustettu 1866) apteekit taas olivat ns. persoonallisia apteekkeja. Ne maksoivat veroa kruunulle, eikä niiden apteekkioikeuksia voinut siirtää toiselle henkilölle.⁷⁷

Apteekkeja oli siis melko tasaisesti eri puolilla Savoa, mutta ne sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Se huomattiin, kun vanhan kansan parannuskeinot eivät tehonneet ja rohtoja jouduttiin hakemaan kymmenien kilometrien takaa. Jokaista tarvitsijaa varten ei matkaan tosin ollut pakko lähteä, sillä epidemia-aikoina kunnilla oli mahdollisuus tilata lääkkeitä omalle paikkakunnalle joko piirilääkärin välityksellä tai suoraan apteekista. Lääkkeiden jakelusta ilmoitettiin kirkkokuulutuksella, ja niitä voitiin käydä hakemassa joko kunnallislautakunnan esimieheltä tai köyhäinhoidon piirimiehiltä.

Kovin paljoa lääkkeitä ei kuitenkaan kunnallisajan alussa 1870–1880-luvulla tarvittu, sillä moni suhtautui niihin vielä epäluuloisesti. Lääkärien antamia annosteluohjeita ei yleensä noudatettu, vaan lääkekuuri kerrotaan lopetetun tavallisesti parin pillerin jälkeen. Kun lääkkeisiin lisäksi turvauduttiin vasta viime hädässä – usein siis liian myöhään – epäilijöille kertyi yllin kyllin todisteita apteekkirohtojen tehottomuudesta tai jopa vaarallisuudesta. Hinta ei olisi lääkkeiden käyttöä estänyt, sillä kunnat perivät maksun vain varakkailta varattomien saadessa rohdot ilmaiseksi.⁷⁸ Eräänä poikkeuksena oli Leppävirran kunta, joka piirilääkärin mukaan oli ilmaislääkkeitä pyydettäessä ”vanhastaan tunnettu kitsaudestaan”.⁷⁹

Kunnan toimesta lääkkeitä jaettiin kuitenkin vain kulkutautien aikana, mutta kun moni olisi tarvinnut niitä muulloinkin, yhä useampi alkoi toivoa apteekin saamista omalle paikkakunnalle. Sen perustaminen ei herättänyt vastustusta, sillä ”rohtolasta” ei koulujen tai vaivaistalojen tapaan aiheutunut kunnalle kustannuksia eikä työvelvoitteita. Niinpä apteekkiverkko tiheni Savossa huomattavasti jo 1800-luvun kuluessa. Kehitys jatkui samansuuntaisena 1900-luvun alussa, kuten seuraava luettelo osoittaa:⁸⁰

Varsinkin 1890-luku ja 1900-luvun alku oli Savossa kuten koko Suomessa vilkasta apteekkien perustamisen aikaa. Vuonna 1918 Savossa oli jo 30 apteekkia, minkä lisäksi muun muassa Tuusniemellä, Heinävedellä, Sulkavalla ja Kerimäellä oli apteekkilaatikoiksi kutsuttuja lääkevarastoja eli haara-apteekkeja. Niitä oli ollut jo apteekkilaitoksen alkuaikoinakin. Pieksämäelle oli saatu vuonna 1875, ennen oman apteekin perustamista, Joroisten apteekin lääkevarasto, Ramasalmelle ja Puumalaan 1878 Savonlinnan apteekin varasto ja Kangasniemelle 1879 Mikkelin apteekin varasto.⁸¹ Osa rohdoista saatiin myyntiin apteekin omasta lääkekasvitarhasta.⁸²

Kun apteekkitoiminta yleistyi ja luottamus lääkkeisiin kasvoi, apteekkareista tuli uusia lääkintäohjeiden antajia, jopa niin, että kunnanlääkärit valittivat näiden työntyvän heidän työsaralleen.⁸³ Lääkäreistä oli kuitenkin pula, joten heidän puheilleen ei aina tarvittaessa päässyt, ja muutenkin väki koki apteekkiin menon helpompana kuin hakeutumisen lääkärin vastaanotolle.

Monin paikoin apteekki oli myös tietotoimisto ja kaupunkiapteekkien takahuone jopa herrasväen seurustelupaikka. Mikkelistä kerrottiin: ”Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla on kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkinlainen vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjiaan tyhjennetty, saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaan ulos ja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa, alkoi puhelu aina näin: ’Oletko ollut apteekissa tänään?’ ”⁸⁴ Apteekkitoiminta kannatti ja sai asukkaiden tuen, joten ei ollut ihme, että lääkärit usein kokivat apteekkarit kilpailijoikseen.

Apteekkarit vaikuttivat kuntien terveydenhoidon kehittymiseen myös olemalla kunnallisissa luottamuselimissä näiden asioiden puolestapuhujina. Tällaisia, myös kunnallismiehinä tunnettuja apteekkareja olivat muun muassa Kuopion August Piispanen ja hänen poikansa Ewald Piispanen, Juvalla ja Savonlinnassa toiminut Oskar Allen, Iisalmen Gustaf Ignatius ja hänen poikansa Väinö Ignatius sekä Mikkelissä toimineet Allan Malin ja Akseli Jama.

Myös Savonlinnan apteekkari, hovineuvos Oskar Hedlund oli tunnettu henkilö paikallisessa liike- ja kunnalliselämässä. Hän omisti Pääskylahden tilan, jonne perusti mm. maatalouskoulun. Apteekkarit vaikuttivat asioihin myös yhdistystoiminnan kautta ja toimivat liike-­elämän asiantuntijoina monissa taloudellisissa hankkeissa.⁸⁵