Talvisota

Maanpuolustus Savossa ennen sotaa

Kuopio varuskuntakappelina

Kun tarkka-ampujapataljoonat lakkautettiin vuonna 1901, Kuopion kasarmialueelle sijoitettiin venäläistä sotaväkeä. Sen käyttöön rakennettiin vuosina 1914–1916 tiilikasarmeja ja talousrakennuksia, kuten talleja, varastoja ja pajoja. Suomen itsenäistyttyä varuskunnan rakennukset siirtyivät armeijan käyttöön. Vuonna 1918 kasarmialuetta käytettiin punaisten vankileirinä.

1. Karjalan rykmentti perustettiin 15.3. 1918. Hajanaiset, kaikessa kiireessä Heinjoen ja Laatokan välistä rintamaa muodostamaan lähetetyt joukot yhdistettiin ratsumestari G. Elfvengrenin johdettaviksi. Rykmentiksi näin muodostuneet joukot olivat pääasiassa karjalaisia. Rykmentin hyökkäys päättyi ankarien taistelujen jälkeen Raudun valtaukseen 5.4.1918 ja sitä puolustaneen ylivoimaisen vihollisen melkein täydelliseen tuhoon. Sodan päätyttyä siirrettiin rykmentti Pohjois-Karjalaan, jolloin sen ensimmäisiksi varuskuntapaikoiksi muodostuivat Joensuu, Värtsilä ja Lieksa. Uudeksi komentajaksi tuli heinäkuussa 1918 majuri B. Fogelholm.¹

Armeijan siirryttyä tavallaan rauhan kannalle elokuussa 1918, kun kaikkein vanhimmat ja nuorimmat ikäluokat vapautettiin ja eräitä rykmenttejä kokonaan hajotettiin toisten saadessa niiden asevelvollisuusikäisen miehistön, sai myös 1. Karjalan rykmentti miehistöä muista maakunnista. Samalla sen nimeksi tuli Itä-Suomen jalkaväkirykmentti 5. Lokakuussa 1918 siirrettiin rykmentti uusiin varuskuntapaikkoihin siten, että pääosa tuli Mikkeliin ja 3. pataljoona asettui Kuopioon. Jo marraskuun alussa rykmentti sai uuden komentajan majuri Kurt Westlingistä (1864–1938), joka palveli vuoteen 1927, kunnes siirtyi Saimaan kutsuntapiirin päälliköksi Savonlinnaan.²

Rykmentin karjalaispainoitteinen kausi päättyi kuitenkin vasta joulukuussa 1918, jolloin se sai ensimmäiset savolaiset alokkaansa. Maaliskuussa 1919 sen nimeksi tuli Pohjois-Savon rykmentti. Näin alkoi rykmentin historiassa tavallaan toinen vaihe, joka johti sen joukot vielä kerran sotatielle – rauhattomalle rajalle. Heinäkuusta lokakuun alkuun 1919 rykmentti varmisti Laatokan pohjoisrajaa ollen sen päävoimat Salmissa, jonne 2. pataljoona oli siirtynyt jo maaliskuussa. Vihollinen ei tänä aikana tosin rykmentin elämää juuri häirinnyt, käviväthän aunukselaiset suomalaisten vapaaehtoisten tukemana tuimaa taisteluaan kaukana rajalta. Vasta kun taistelut syyskuussa siirtyivät rajalle, joutui rykmenttikin osallistumaan joihinkin rajakahakkoihin.³

Kun rykmentti palasi jälleen varuskuntaansa, tuli sen pääosa Kuopioon vain 2. pataljoonan jäädessä Mikkeliin. Sekin siirtyi huhtikuussa 1922 Kuopioon, joka jäi rykmentin vakinaiseksi kotipaikaksi. Rykmentissä saivat koulutuksensa Savon nuoret miehet vuosiluokka toisensa jälkeen aina vuoteen 1934, jolloin savolaiskausi rykmentin historiassa päättyi. Komentajana eversti Westlingiä seurasi vuonna 1927 eversti Viljo Tuompo ja vuonna 1928 eversti Tauno Ilmoniemi. Viimeksi mainitun siirryttyä Savon sotilasläänin komentajaksi heinäkuussa 1933 nimitettiin rykmentin komentajaksi eversti Hannu Olkkonen.⁴

Savolaiskaudellaan rykmentti määräsi vuosipäiväkseen Lech-virran taistelun voitonpäivän 5. huhtikuuta. Tuossa taistelussa savolaiset olivat erityisesti osoittaneet sankaruuttaan. Rykmentti sai myös oman lippunsa Savon vaakunoineen, ja sen kunniamarssiksi tuli Savolaisen laulu.⁵

Toukokuun alussa 1934 alkoi rykmentin historiassa kolmas vaihe, pohjalaiskausi. Yksikön nimi muutettiin Pohjan rykmentiksi ja varusmiehensä se sai Pohjois-Pohjanmaalta ja Lapista. Sotilaskoulutuksessa oli kahdessa vuosikymmenessä tapahtunut suuri muutos. Alkuaikoina palvelu rajoittui miltei yksinomaan kasarmin pihalla suoritettuihin harjoituksiin. Maastoharjoituksille ei annettu suurtakaan arvoa. Sittemmin kesäleirejä pidettiin Utissa.⁶ Lokakuun 6. päivänä 1939 annettiin määräys vakinaisen sotaväen asettamisesta liikekannalle. Tällöin päättyi Pohjan rykmentin Kuopion-kausi.

”Vapaussodan” ja talvisodan välisenä aikana ovat Kuopiossa toimineet muun muassa seuraavat esikunnat: Kuopion piirin esikunta, Pohjois-Savon ja Kajaanin sotilaspiirin esikunta, Kuopion läänin I piirin esikunta, Pohjois-Savon kutsuntapiirin esikunta, Kuopion eteläisen sotilaspiirin esikunta, Kuopion sotilaspiirin esikunta ja Savon sotilasläänin esikunta.⁷

Kuopiossa sijaitsi myös 18.7.1918 perustettu maamme ensimmäinen asevarikko. Kaupungin valintaa perusteltiin sen edullisella sijainnilla valtakunnan sisäosassa. Varikon yhteydessä toimi ase- ja korjauspaja. Kuopiossa keskityttiin jalkaväkiaseiden sekä kuormastovälineiden ja valjaitten korjaukseen. Varikon korjauspajat olivat kasarmialueen rakennuksessa 42, joka oli suunniteltu venäläisen varuskunnan kirkoksi mutta ei ehtinyt toimia kirkkona koskaan. Varikon pitkäaikaisena päällikkönä toimi everstiluutnantti Aksel Woldemar Kihlström (1919–1937).⁸

Mikkeli esikuntakaupunkina

Venäjän vallan loppuvuosina oli Mikkelin kasarmialueella majaillut venäläistä sotaväkeä. Sen tilalle astui vuonna 1918 kotimainen sotaväki, aluksi Savon jääkärirykmentti, sitten Itä-Suomen jalkaväkirykmentti ja pian Pohjois-Savon rykmentti. Pysyvämpi oli Polkupyöräpataljoona 3 (PPP 3), joka toimi Mikkelin varusväkenä talvisodan alkuun asti – vuodesta 1936 Jääkäripataljoona 3 (JP 3) -nimisenä. Ulkopuolisten antama nimitys ”pumput” säilyi.⁹

Polkupyöräpataljoonat olivat ratsuväen korvike nopeasti ja kevyesti liikkuvana tiedustelu- ja iskujoukkona. Ratsuväki kävi kalliiksi, ja konetuliaseiden aikakaudella se oli nopeasti kertyvien tappioiden vuoksi tehoton. Polkupyörin siirtyvä joukko ei tarvinnut rehuhuoltoa eikä taistelun aikana lukuisia hevosten pitelijöitä. PPP 3 perustettiin Joensuussa 1920 ja siirrettiin kohta Mikkeliin.¹⁰

Toukokuun alussa 1921 Mikkelin kasarmialueelle asettui kaupungin ainoaksi jalkaväkijoukko-osastoksi uudenaikainen polkupyöräpataljoona. Mikkelin kasarmialue oli idyllistään huolimatta ahtauden ja kasarmien huonon kunnon vuoksi hankala majoituspaikka. Polkupyöräpataljoona jakoi kasarmialueen ahtautta kenttätykistöjoukkojen kanssa. Pataljoonan miesvahvuuden kasvaessa oli perustettu maaliskuussa 1923 neljäs komppania ja kesäkuussa 1926 konekiväärikomppania. Oma soittokunta perustettiin vuonna 1922. Aliupseerikoulu sijoitettiin Tuukkalan entiseen reservikomppanian kasarmiin.¹¹

Vuonna 1922 tasavallan presidentti luovutti pataljoonalle oman oranssinvärisen lipun, jonka oli lahjoittanut oopperalaulaja, kenraalinrouva Aino Ackté-Jalander. Samana vuonna määrättiin pataljoonan kunniamarssiksi Suuren Pohjan sodan mieleen palauttava Napuen marssi. Kun polkupyöräpataljoona vuonna 1936 muuttui jääkäripataljoonaksi, vaihtui lipun oranssi vihreäksi ja JP 3:lle annettiin entisen Kuninkaallisen Preussin jääkäripataljoona 27:n perinteet vaalittaviksi ja kunniamarssiksi Jääkärien marssi.¹²

Suojajoukkotehtävänsä mukaisesti JP 3:n oli määrä puolustaa Kivennavan tienoita, ja kesästä 1934 alkaen se oli kesäisin leirillä Karjalan kannaksella. Talvisodassa Karjalan kannaksella taistellut jääkäripataljoona oli vielä elokuusta marraskuuhun 1940 Mikkelissä, mistä se siirrettiin Kouvolaan. Polkupyöräpataljoona 3:n komentajat vaihtuivat hyvin usein. Pitkäaikaisin komentaja oli iisalmelaissyntyinen jääkärieverstiluutnantti, myöhempi kenraalimajuri Antti Kääriäinen vuosina 1933–1939. Viime sotiin pataljoona osallistui komentajanaan Mannerheim-ristin ritari, everstiluutnantti (myöhempi kenraalimajuri) Jouko Hynninen. Sotien jälkeen pataljoona sijoitettiin Lahteen ja edelleen vuonna 1953 Haminaan. Sen nimi muutettiin 1957 Kymen jääkäripataljoonaksi.¹³

Polkupyöräpataljoona 3:ssa palveli vuosina 1924–1925 varusmiehenä runoilija Uuno Kailas, joka omisti pataljoonalleen sen 10-vuotispäivänä runon Kunniapaikka, jossa sanotaan muun muassa:¹⁴

Pyörän ja suksien miehen saa
turvata synnyinmaa.
Veljet, kuoleman teillä
kunniapaikka on meillä.

Mikkelissä oli PPP 3:n lisäksi tykistöä, kun syyskuusta 1922 alkaen kasarmialueella toimi Kenttätykistörykmentti 3:n (vuodesta 1928 alkaen toinen) patteristo komentajanaan majuri Frans Helminen. Vuonna 1934 tämän tilalle tuli ratsuväkiprikaatiin kuulunut Ratsastava patteri, jonka ensimmäinen päällikkö oli kapteeni Kaarlo Rauramo. Mikkeliläiset palvelivat asevelvollisina useimmiten juuri sikäläisessä tykistössä. Ratsastava patteri siirrettiin talvisodan alla lokakuussa Karjalan kannakselle, ja talvisodan jälkeen se lakkautettiin liian pienenä ja niukkatulisena yksikkönä.¹⁵

Sisällissodan jälkeen Suomen rauhan ajan armeijaan perustettiin kolme divisioonaa. Kolmannen divisioonan esikunta sijoitettiin Mikkeliin. Esikunta aloitti toimintansa vanhan kasarmialueen kentän itälaidalla sijainneessa, venäläisiltä vuonna 1918 keskeneräiseksi jääneessä ja suomalaisten valmiiksi rakentamassa tiilisessä rakennuksessa (nro 25) vuonna 1920. Seuraavalla vuosikymmenellä 3. divisioona siirrettiin vanhan väen aikaisen sairaalarakennuksen uudistettuihin tiloihin. Rakennus sijaitsi kasarmialueen laidalla lähellä rautatietä upseerikerhon eteläpuolella. Divisioonan komentajana toimi vuodet 1918–1919 kenraalimajuri Martin Wetzer, vuodet 1920–1925 kenraalimajuri Aleksander Tunzelman von Adlerfug, vuodet 1925–1928 jääkärieversti Hugo Österman, vuodet 1928–1933 jääkärieversti Aarne Heikinheimo ja vuodet 1934–1939 jääkärikenraalimajuri Juho Heiskanen.

3. divisioonaan kuului joukkoja Mikkelin lisäksi Kuopion, Käkisalmen, Jaakkiman, Kiviniemen, Riihimäen ja Korian varuskunnissa yhteensä seitsemän joukko-osastoa. Toimintavalmiusasioissa 3. divisioonan toiminta-alueesta käytettiin nimitystä Itäinen maanpuolustusalue. Esikunta toimi Mikkelissä talvisodan syttymiseen saakka. 3. divisioonaa ei sijoitettu sotien jälkeen Mikkeliin, vaan se aloitti toimintansa Kouvolassa vuonna 1945. Mikkeli oli sotien välillä paitsi Suomen armeijan varuskuntakaupunki myös paikallisen suojeluskunnan toimipaikka ja suojeluskuntajärjestön piirikeskus.¹⁶

Päämaja Mikkeliin

Suomen itsenäistyttyä ja sisällissodan päätyttyä alettiin järjestää paitsi siviilihallintoa myös maanpuolustusta. Vuosina 1918– 1939 Suomen puolustusvoimissa laadittiin sodanajan suunnitelmia ensisijaisesti Neuvostoliittoa vastaan käytävän sodan varalta. Näille niin kutsutuille ”puolustussuunnitelmille”, vuodesta 1923 eteenpäin ”Venäjän keskityksille”, oli leimallista se, että varsinaisena taistelualueena nähtiin ensisijaisesti Karjalan kannas, toissijaisesti Laatokan Karjala. Vaikka Pietari eli uudelleen nimitettynä Leningrad ei enää ollutkaan Venäjän pääkaupunki, se oli kuitenkin edelleen miljoonakaupunki ja tärkeä ”vallankumouksen kehto”. Suomen raja sijaitsi lähimmillään vain muutaman kymmenen kilometrin päässä suuresta metropolista. Venäläisillä olisi mahdollisuus keskittää kapealle alueelle huomattavia voimia suurkaupungin suojassa. Tämä määritteli myös päämajan sijainnin tietylle alueelle.

Operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö, everstiluutnantti Valo Nihtilä laati kesä-heinäkuun vaihteessa 1939 muistion päämajan sijoittamisesta. Päämajasta tuli olla varmat ja monipuoliset viestiyhteydet eri rintamaesikuntiin, hallitukseen ja kotijoukkojen esikuntaan. Koska päämajassa tuli myös olla mahdollisuus suojattuun, rauhalliseen ja jatkuvaan työskentelyyn, piti sen sijaita riittävän kaukana rintamasta, tehokkaan ilmavalvonnan ulottuvilla. Riittävän majoituskapasiteetin takaamiseksi tuli päämajan sijaita asutuskeskuksessa. Tarpeelliseksi koettiin myös päämajan sijoittaminen kallioluolaan, sillä arvioitiin, että ilmatorjuntalaitteistoa ja hävittäjiä ei riittäisi sitä suojaamaan.¹⁷

Lopulta yleisesikunnassa oli päädytty siihen, että päämajan sijoituspaikkana tuli kyseeseen Jyväskylä, Pieksämäki tai Mikkeli. Jyväskylä olisi ilmeisesti muuten tullut valituksi, mutta sen katsottiin olevan liian kaukana painopistesuunnan joukoista. Pieksämäen osalta selvitykset osoittivat, että Selkiön kalliolle voitaisiin rakentaa päämajan tarvitsemat luolat. Kauppalasta oli myös vähintään yhtä hyvät liikenne- ja viestintäyhteydet tärkeimmille rintamille kuin Mikkelistä. Pieksämäki ja Mikkeli sijaitsivat sopivalla etäisyydellä painopistesuunnan joukoista, mutta Pieksämäeltä ja sen lähiympäristöstä ei löytynyt päämajan tarvitsemia tiloja.

Tässä suhteessa Mikkeli oli kaupunkia ympäröivine kartanoineen ja muine suurine maatiloineen täysin ylivoimainen Pieksämäen seutuun nähden. Lisäksi Mikkelissä ja sen ympäristössä oli niin paljon suuria rakennuksia, että vihollinen ei voinut paikantaa päämajan käytössä olevia taloja muiden joukosta pelkän kartanluvun avulla, kuten Pieksämäellä olisi ollut asianlaita. Eduksi nähtiin myös se, että Mikkelissä sijaitsi varuskunta, jonka koettiin vähentävän ilmadesanttien ja sabotaasien vaaraa.¹⁸

Ylin sotilasjohto päätti 17.7.1939 sijoittaa sota-ajan päämajan Mikkeliin. Syksyllä 1939 alettiin rakentaa luolia Mikkelin Naisvuoreen. Mikkelin valinta päämajakaupungiksi oli oikea ratkaisu, sillä 3 000 asukkaan Pieksämäen kauppala ei olisi todellakaan kyennyt tarjoamaan päämajalle sopivia tiloja ja palveluita. Käytännössä asia varmistui jo syksyllä 1939, jolloin kauppalasta oli erittäin vaikea löytää toimitiloja ja majoituspaikkoja sinne sijoitetuille sotilasosastoille.¹⁹

Päämajan ensimmäiset osastot siirtyivät Mikkeliin jo loka-marraskuussa 1939.²⁰ Varsinaisesti päämaja siirtyi Mikkeliin 3. joulukuuta. Naisvuoren luolaston ollessa tuolloin vasta rakentamisvaiheessa perustettiin päämaja viereiselle Mikkelin kansakoululle. Kansakouluun kuului tuolloin kolme rakennusta: alakansakoulu Savilahdenkadulla, kivinen yläkansakoulu sekä ruokalarakennus. Yläkansakoululle sijoittuivat ylipäällikkö Mannerheimin lisäksi yleisesikunnan päällikkö Karl Oesch, jaosto II:n päällikkö Aksel Airo sekä operatiivinen osasto ja huoltoosasto. Ylipäällikön työhuoneeksi tuli yläkansakoulun opettajainhuone. Päämajalla oli talvisodan alkuvaiheessa käytössään kaikkiaan 11 rakennusta tai rakennusryhmää Mikkelin seudulla.²¹

Talvisodan aikana päämajan laskennallinen vahvuus oli noin 600 henkeä. Yleisesikunta, jonka vahvuus oli 300 henkeä, toimi pääasiassa maavoimien johtoelimenä. Meri-ja ilmavoimien johtopaikat sijaitsivat muualla. Päämaja ehti olla kaupungissa kuukauden, ennen kuin se hajautettiin maakuntaan ilmahyökkäyksen jälkeen 5.1.1940. Lento-osaston ensimmäinen yhdeksän pommikoneen laivue oli yllättänyt yhtälailla kaupunkilaiset kuin päämajan upseeritkin. Ilmahälytystä ei ollut annettu virhearvioinnin vuoksi.²²

Ylipäällikkö lähimpine miehineen muutti Otavaan, noin 13 kilometrin päähän Mikkelistä länteen. Otavan kansanopiston kivirakennuksessa oli hänen työhuoneensa 5.1.–5.3.1940. Opiston suojissa toimivat myös useimmat päämajan tärkeimmistä osastoista. Talvisodan loppuvaiheessa 5.3. ylipäällikkö siirtyi Juvalle Miller-suvun omistamaan Inkilän kartanoon. Mannerheimin ja hänen adjutanttiensa lisäksi Inkilään majoittuivat kartanon vieraskirjan mukaan päämajoitusmestari Airo, yleisesikunnan päällikkö Oesch, kenraalimajuri Heikki Kekoni, 2. jaoston päällikkö Lars Melander ja 1. jaoston päällikkö Einar Mäkinen.²³

Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940 Moskovan rauhansopimukseen. Maaliskuun 25. päivänä 1940 annettiin käsky päämajan siirtämisestä takaisin Helsinkiin, ja kaksi päivää myöhemmin käsky oli toteutettu. Päämaja jatkoi toimintaansa Helsingissä syksyyn 1940, jolloin se muuttui rauhanajan kokoonpanoon, Puolustusvoimain pääesikunnaksi.²⁴

Talvisodan päätyttyä pääesikunnassa pohdittiin päämajan uutta sijoituspaikkaa mahdollisen uuden sodan varalta, sillä Mikkeli oli nyt liian lähellä uutta rajaa. Ensin ajateltiin, että mahdollinen tuleva sota olisi puolustussota, jota Suomi joutuisi käymään yksin. Niinpä Mannerheim päätti, että sodan syttyessä päämaja sijoitettaisiin Virroille. Loppusyksystä 1940 Virroilla alettiinkin jo louhia kalliosuojia. Keväällä 1941 suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Suomen lähentyessä Saksan kanssa. Kesäkuun alkupuolella pääesikunnan järjestelyosasto ilmoitti Suur-Saimaan suojeluskuntapiirille varaavansa lähes kaikki Mikkelin suuret rakennukset pääesikunnan komento-osaston käyttöön. Sotilaspoliittinen tilanne, kaupungin sijainti ja Naisvuoren suojatiloihin valmistunut viestikeskus Lokki olivat merkittävimpiä Mikkeliä puoltavia tekijöitä. Ylin sotajohto siirtyi Mikkeliin samoin kuin vuoden 1918 sodan ja talvisodan aikana.²⁵

Presidentti antoi käskyn liikekannallepanon aloittamisesta ja päämajan perustamisesta 17. kesäkuuta 1941. Päämaja aloitti toimintansa seuraavana päivänä. Käsky päämajan siirtämisestä jälleen Mikkeliin annettiin 24.6.1941, siis päivää ennen Suomen liittymistä sotaan.²⁶ Päämaja siirtyikin Helsingistä Mikkeliin yöllä 25.–26.6.1941²⁷. Päämaja valmisteli kaikki ylipäällikön päätettäväksi menevät asiat, laati hänen päätöstensä vaatimat käskyt sekä valvoi niiden toimeenpanoa. Päämajassa tuli olla tieto rintama-, vihollis-, henkilöstö-, järjestely- ja välineistökysymysten yleis- ja paikallistilanteesta.²⁸

Mannerheim saapui päämajakaupunkiin 27. kesäkuuta 1941. Päivittäinen toiminta asettui heti uomiinsa. Työtilat oli järjestetty sijoitussuunnitelman mukaisesti yläkansakoululta, jossa askeettinen opettajien työhuone odotti ylipäällikköä. Saman käytävän varrelle oli sijoitettu myös yleisesikunnan päällikön ja päämajoitusmestarin työhuoneet. Lähimmät alaiset olivat huutoetäisyyden tai Mannerheimin kyseessä ollessa paremminkin nopean käskyetäisyyden päässä. Päämajan ylin johto oli järjestetty juuri siten kuin Mannerheim oli halunnut.²⁹

Yleisesikunnan vahvuus oli noussut kolminkertaiseksi sitten talvisodan päivien. Se vaihteli jatkosodan aikana 700:sta 1100 henkilöön. Toimintojensa vakiintuessa päämaja ei tarvinnut enää henkilökuntaa niin paljon kuin alkuvaiheessa, ja sen henkilöstön määrä väheni vuoden 1943 alkuun saakka. Tilanteeseen vaikutti myös kenttäarmeijan osittainen kotiutus vuonna 1942.³⁰

Sodan pitkittyessä päämajan vahvuus kohosi entisestään. Kesien 1943 ja 1944 välisenä aikana henkilökunta kasvoi yli 200 henkilöllä, sillä väkeä tarvittiin mitä erilaisimpiin tehtäviin sekä uusiin toimistoihin ja osastoihin. Samalla kasvoi myös tilojen tarve. Eri syistä johtuen toimipisteitä vaihdettiin aika-ajoin. Eniten päämajan tiloja muuteltiin talvella 1944 kotialueen jouduttua pommitusten kohteeksi. Sen esikuntia hajautettiin ja ylin päällystö majoitettiin maaseudulle. Ylipäällikön virkahuone ja yleisesikunnan operatiivisen osaston toimintatilat olivat kuitenkin koko sodan ajan kaupungin yläkansakoululla. Mikkeli säästyi jatkosodan aikana ilmapommituksilta – paitsi että sodan alkupäivinä yksinäinen viholliskone yritti pommittaa ilmeisesti lentokenttää saamatta aikaan mitään vaurioita.³¹

Mikkelin seudulla toimi yleisesikunnan lisäksi muita päämajan yksiköitä. Päämajan esikuntapataljoona koostui toimitus-, vartio- ja autokomppanioista. Pataljoonan määrävahvuus oli noin 400 henkilöä, mutta kesällä siihen kuului lähes 700 miestä. Viestipataljoona sijaitsi lähes kokonaan Mikkelin seudulla ja siihen kuului noin 400 henkilöä. Viestipataljoonan ensimmäinen komppania koostui lähes kokonaan lotista, jotka työskentelivät viestikeskus Lokissa. Radiokomppaniassakin suuri osa radisteista oli naisia. Mikkelissä sijaitsi myös valvonta- ja tiedusteluosaston alaisia yksiköitä, jotka eivät kuitenkaan merkittävästi kasvattaneet päämajan henkilökuntaa.³² Enimmillään päämajan ja sen alaisten yksiköiden henkilöstövahvuus oli Mikkelissä noin 2 200 henkeä.³³ Tällainen määrä näkyi Mikkelin kokoisessa kaupungissa selvästi.

Mikkelistä oli matkaa rintamille ja etäisyys kasvoi hyökkäyssotatoimien edistyessä vuonna 1941. Hyökkäyssodan loppuvaiheissa muodostettuun pääasemaan kertyi matkaa Mikkelistä yli kaksisataa kilometriä. Päämajan takapainoisuus havaittiin ja uutta komentopaikkaa valmisteltiin Lahdenpohjan kauppalassa sijainneisiin Huuhanmäen kasarmeihin. Komentopaikkaa ei kuitenkaan otettu käyttöön.

Päämaja lopetti toimintansa 1.12.1944, ja sen tilalle tuli rauhanajan Puolustusvoimain pääesikunta. Elokuussa 1944 presidentiksi valittu Mannerheim oli kulkenut koko syksyn Mikkelin ja Helsingin väliä ylipäällikön ja presidentin tehtävien hoitaessaan. A-vaunu, joka oli ollut päämajan kuriirivaunu jatkosodan ajan, lähti viimeisen kerran Mikkelistä Helsinkiin 26.7.1945 mukanaan päämajan viimeiset osastot.³⁴

Viipurissa toiminut päämajan alainen keskuskenttäkonttori 1 (KKpk 1) siirrettiin lokakuun lopulla 1939 Pieksämäen kauppalaan ja sijoitettiin koulujen sulkemisen myötä tyhjentyneeseen keskuskansakouluun. Tilaa se tarvitsikin, sillä sen tehtävänä oli hoitaa ylimääräisistä harjoituksista, (YH) alkaen koko armeijan kenttäpostiliikenne mukaan lukien postisensuuri. Kauppala oli valittu uudeksi keskuskenttäkonttori 1:n sijoituspaikaksi hyvän sijaintinsa vuoksi. Sieltä oli hyvät rautatieyhteydet niin Kannakselle kuin Laatokan pohjoispuolelle sekä myös Pohjois-Suomeen. Lisäksi se sijaitsi muutenkin sopivalla etäisyydellä rintamista.³⁵

Keskeisen sijaintinsa ja hyvien yhteyksiensä vuoksi kauppalassa ja sen lähiympäristössä toimi lokakuusta 1939 marraskuun lopulle 1944 useita viestialan joukkoja ja laitoksia. Ensimmäisenä näistä ilmestyi paikkakunnalle lokakuun lopulla puolustusministeriön ylimääräisten harjoitusten alkuvaiheessa perustama ja sen alaisena talvisodan aikana nuorisoseurantalolla toiminut Viestivarikko 2.³⁶

Pieksämäen asema valittiin myös rautatieliikenteen johtopaikaksi, koska sen sijainti oli keskeinen ja sieltä oli hyvät viestiyhteydet eri liikennejaksoihin. Pieksämäen etuna oli myös se, että sieltä oli lyhyt matka Mikkelissä toimivaan päämajaan. Siten Pieksämäelle siirtyvä Rautatiehallituksen henkilöstö saattoi pysyä hyvin selvillä sekä tilanteen kehittymisestä rintamilla että päämajan aikomuksista ja kuljetustarpeista.³⁷

Mikkelin päämajan ja rautatieliikenteen johtopaikan Pieksämäen aseman yhteistoiminta hoidettiin yksinkertaisesti siten, että päämaja tai sotatoimiyhtymä ilmoitti sotilastoimistolle kuljetustarpeensa suurkuljetusten osalta. Pieksämäeltä kuljetustarve välitettiin asianomaisen liikennejakson rautatieupseerille toteutettavaksi. Sotilasvarikot tilasivat pienehköt, enintään 14 vaunua käsittävät huoltokuljetukset tärkeille asemille sijoitettujen rautatieupseerien välityksellä. Rautatieupseeri järjesti kuljetukset suoraan liikennejaksonsa vaununjakajan kanssa. Siviilikuljetuksissa, joita myös johdettiin Pieksämäeltä, noudatettiin koko talvisodan ajan rauhanaikaisia ohjeita.³⁸

Varautuminen sotaan

Vaikka Suomessa elettiin eräänlaisessa lintukodossa eikä sodan puhkeamiseen ainakaan kansan keskuudessa vakavasti uskottu, sodan varalle ryhdyttiin valmistautumaan jo suhteellisen aikaisin. Väestönsuojelun keskusjärjestötoiminta oli käynnistetty Suomessa jo vuonna 1927, ja se oli osa koko maan militarisoimista. Siviilien väestönsuojelun aloitti Suomessa vapaaehtoinen kaasusuojeluyhdistys, ja suojautumistarvetta lisäsivät tiedot ensimmäisen maailmansodan rintamilla käytetyistä kaasuaseista, joiden uskottiin uhkaavan mahdollisesti tulevissa sodissa myös rauhallista siviiliväestöä.³⁹

Väestönsuojelusuunnitelmat syntyivät Kuopiossakin 1920-luvun lopulta lähtien lähinnä vain varuskunnan ja sotilaskohteiden turvallisuustarpeista. Kaupungin väestönsuojelutoimikunta perustettiin vuonna 1933, koska yleisesikunta oli määrännyt sotilaspiirit täydentämään suunnitelmia yhteistyössä kuntien kanssa. Väestönsuojelusuunnitelma valmistui vuonna 1936.⁴⁰

Suunnitelmien lisäksi oli harjoiteltukin. Savon sotilaslääni järjesti koko maakunnan kattavat väestönsuojeluharjoitukset kevättalvella 1938. Harjoitukset toimeenpanivat sotilas- ja suojeluskuntapiirit yhteistyössä ilmavoimien ja paikallisten väestösuojeluorganisaatioiden kanssa. Ne osoittautuivat omana aikanaan Pohjoismaiden suurimmiksi.

Savon Miekka selvitteli pääkirjoituksessaan tehostunutta väestönsuojeluharjoitusta:

Harjoitustoimintoihin kuuluu valojen säännöstely, ilmavalvonta-, ilmavaroitus- ja hälytystoiminta, siviiliväestön sodanaikainen käyttäytyminen ja suojautuminen, ilmatorjunta ja siviiliväestön omakohtainen suojelutoiminta, erilaisten väestönsuojelumuodostelmien ja joukkojen asianomainen suojeluspalvelus ennen ja jälkeen ilmahyökkäyksen, propagandahyökkäyksen torjuminen ym.

”Savon sota” ilmapommituksineen alkoi 30.3. edeten Kuopioon huhtikuun alussa ja sieltä edelleen Mikkeliin. Harjoituksiin osallistui 1 000 vapaaehtoista – jotka olivat lähinnä suojeluskuntalaisia – yli 90 00 työtunnin panostuksella.⁴¹

Väestönsuojelua raamittava laki kuitenkin puuttui. Se säädettiin pakon edessä vasta aivan sodan kynnyksellä. Sota-ajan järjestelyissä kunnallinen väestönsuojelulautakunta jäi sivuosaan, sillä vastuu väestönsuojelusta kuului nyt sisäministeriön alaiselle väestönsuojelukeskukselle. Keskuksen henkilöstö määrättiin ja pikakoulutettiin tehtäviinsä jo rauhan aikana.

Kuopio oli Muuruvedeltä ja Tuusniemeltä Tervoon ulottuvan väestönsuojelualueen keskus, jonka päällikkönä oli pankinjohtaja Lauri Kustaa Soini. Keskus sijaitsi museotalon pihassa, jonne oli viime tipassa rakennettu osumankestävät maanalaiset tilat – ainoat koko Kuopiossa.⁴² Rinnakkaisena sotilaallisena järjestelmänä toimi ilmapuolustusaluekeskus IPAK, joka puolestaan sijaitsi postitalon pommisuojassa. Väestönsuojelukeskusten johtosuhteita muutettiin talvisodan jälkeen. Rauhan aikana väestönsuojelusta vastasi edelleen sisäasiainministeriö, mutta sodan aikana siitä tuli osa sotilaallista ilmapuolustusta.⁴³

Väestönsuojelullisesti Kuopio, Mikkeli, Savonlinna ja Iisalmi olivat toisen luokan kohteita, kuten kaikki alle 60 000 asukkaan kaupungit, joita oli Suomessa kaikkiaan 86. Pieksämäen kauppala luokiteltiin 2. luokan rautatiesuojelukohteeksi. Sotilaspiirien esikunnat perustivat väestönsuojelukeskukset ja määräsivät niihin päälliköt.⁴⁴

Pommituksiin varautuminen oli Savon kaupungeissa sodan alkaessa vielä pahasti kesken. Kaupunkeihin ryhdyttiin raivaamaan sirpalesuojia ilmahyökkäyksien varalta toden teolla vasta sodan jo sytyttyä, ja siviiliväestöä koulutettiin paikallisin voimin suojautumaan. Jo vuoden 1939 lopussa Kuopiossa oli valmiina enemmän kuin 40 sirpalesuojaa ja talvisodan päättyessä erillisiä väestönsuojia oli kaikkiaan 64. Lisäksi kaupunki avusti yksityisiä vahvistamaan kellareitaan sirpalesuojiksi ja rakentamaan omia suojia antamalla tarkoitukseen korvauksetta puutavaraa. Näistä osa oli puistoihin kaivettuja sirpalesuojia ja osa talojen ja taloyhtiöiden pihoilleen kaivamia tai kellareihinsa vahvistamia tilapäisiä väestönsuojia. Pääosin talvisodan väestönsuojelu oli vielä vapaaehtoistyön varassa, eikä koko maanpuolustuksen kentässäkään voida vähätellä vapaaehtoisen maanpuolustustyön merkitystä.⁴⁵

Kun lokakuussa 1939 nähtiin tilanteen vääjäämättömästi johtavan kohti sotaa, ryhdyttiin Mikkelissäkin valmiutta kohottaviin laajempiin käytännön toimiin. Lokakuussa Mikkelin sotilaspiirin esikunta otti ohjat käsiinsä ja järjesti valitsemansa ydinhenkilöstön väestönsuojelukoulutuksen Helsinkiin. Tämä joukko tuli muodostamaan Mikkelin väestönsuojelukeskuksen. Mikkelissä väestönsuojelukeskuksen päälliköksi nimitettiin kaupungin poliisilaitoksen komisario Reino Haapaniemi. Keskus muodostui viidestä toimistosta, joista kolmas oli palotoimisto. Sitä johti palopäällikkö Emil Höök. Keskus sijaitsi aluksi kaupungintalon pohjakerroksessa. Eri puolille kaupunkia kaivettiin 45 sirpalesuojaa. Sodan alkaessa kaupungissa ei ollut lainkaan osuman kestäviä väestönsuojia. Ensimmäistä suojaa alettiin rakentaa Akkavuoreen joulukuussa, ja se valmistui vasta sodan lopulla.⁴⁶

Moskovan neuvottelujen käynnistyttyä annettiin pimennysmääräys, ja viranomaiset valvoivat tarkoin, ettei pimennysverhojen raoista tuikkinut valoa. Savonlinnalaiset ryhtyivät liisteröimään ikkunoihinsa paperisuikaleita, joiden arveltiin suojelevan pommitusvahingoilta. Väestönsuojelurakennelmat jäivät vaatimattomiksi.⁴⁷ Savonlinnassa väestönsuojelupäälliköksi määrättiin palopäällikkö Ernest Raninen. Savonlinna jaettiin kolmeen suojelulohkoon. Jokaiseen lohkoon nimettiin suojelujohtaja ja apulainen sekä puhelinpäivystäjät, toimistoapulaiset ja avustavaa henkilökuntaa, kuten lähetit ja tähystäjät. Väestönsuojelujoukkueet, joihin kuuluivat johtaja, tähystäjät, pelastusryhmä ja ensiapuryhmä johtajineen, suorittivat varsinaiset suojelustehtävät.⁴⁸

Iisalmen kaupungissa väestönsuojeluasiat olivat nousseet esille 1930-luvun puolivälissä. Jo vuonna 1934 kaupunkiin oli perustettu Iisalmen Ilmapuolustusyhdistys r.y., jonka johdossa oli johtaja Taavetti Tossavainen. Rehtori Einari Jylhävaaran aloitteesta kaupunginvaltuusto perusti marraskuussa 1936 väestönsuojelulautakunnan. Kaupungin väestönsuojelupäälliköksi valittiin ensin vänrikki J. Julkunen ja hänen jälkeensä varatuomari Allan Krogerus.⁴⁹

Aluksi lautakunta järjesti suojeluskunnan kanssa esitelmätilaisuuksia, väestönsuojelukursseja ja näytösluonteisia harjoituksia. Väestönsuojan rakentaminen oli useita kertoja esillä, mutta hanketta ei toteutettu. Lokakuun alussa sodan uhan kasvettua ryhdyttiin rakentamaan sirpalesuojia. Kaupunki varustautui hankkimalla muun muassa kaasunaamareita ja paareja.⁵⁰

Talvisodan kokemusten perusteella väestönsuojelusjärjestelmää muutettiin siten, että sodan aikana siitä tuli sotilasjohdon alaista toimintaa, mutta rauhan aikana se kuului edelleen sisäasiainministeriön hallinnonalaan. Väestönsuojelu laajeni välirauhan aikana ilmasuojeluksi. Liikekannallepanossa rauhanaikaisista palokunnista muodostettiin is-sammutuskomppanioita tai -joukkueita tai ne sisällytettiin paikalliseen ilmasuojeluyksikköön. Paloviranomaisten sekä ilmasuojelu- ja sotilasviranomaisten välisistä suhteista annettiin selventäviä ohjeita keväällä 1943 ja 1944. Ilmasuojelu oli jatkosodassa päämajan ilmasuojelukomentajan alaisen ilmasuojeluosaston valvonnassa. Osasto sijaitsi Mikkelissä, pääosan sodan ajasta Vanhalla kasarmialueella.⁵¹

Ilmatorjunta

Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Reserviläisille oli toimitettu jo 10. lokakuuta kutsu ylimääräisiin harjoituksiin. Vapaaehtoisia harjoituksia oli pidetty jo kesällä 1939, ja Kannaksella oli ryhdytty kiireesti tekemään linnoitustöitä. Niin kutsutut Mainilan laukaukset ammuttiin 26. marraskuuta, ja varsinaisen sodan Neuvostoliitto aloitti muutamaa päivää myöhemmin pommittamalla suomalaisia siviilikohteita. Pommitukset olivat luonteeltaan terroripommituksia, sillä niiden kohteena oli asutuskeskuksia ja niillä pyrittiin aiheuttamaan mahdollisimman paljon menetyksiä ja vaikeuksia nimenomaan siviiliväestölle. Ilmeisesti hyökkääjä pyrki niiden avulla muokkaamaan yleistä mielipidettä niin, että se olisi pakottanut valtionjohdon palaamaan neuvottelupöytään ja suostumaan merkittäviin myönnytyksiin.

Talvisodassa Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Suomen aluetta järjestelmällisesti. Osansa saivat miltei kaikki kaupungit ja osa kirkonkylistä sekä erityisesti rautatieasemista ja risteyksistä. Pommituksille olikin erinomaiset mahdollisuudet, sillä Neuvostoliitolla oli sodan alkaessa miltei täydellinen ilmaherruus. Talvisodan alkaessa Neuvostoliitolla oli Suomen rintamalla noin 800 lentokonetta, joista 60 prosenttia oli hävittäjäkoneita, 30 prosenttia pommikoneita ja 10 prosenttia muita lentokoneita. Tätä voimaa vahvistettiin edelleen voimakkaasti sodan kestäessä. Siviilikohteiden pommitukset toimivat osana vihollisen taktiikkaa.⁵²

Ilmasodan kannalta Suomen tilanne oli hyvin murheellinen: maan ilmavoimat eivät olleet sen enempää lentokoneiden kuin ilmatorjunnankaan osalta lainkaan ajan tasalla. Sodan syttyessä Suomella oli taistelutehtäviin hyvin tai tyydyttävästi kykeneviä lentokuntoisia koneita kaikkiaan 76. Sodan syttyessä arvioitiin, että tilanteen korjaaminen millä tahansa keinolla veisi aikaa vähintään kolme kuukautta. Tämä merkitsi sitä, ettei talvisodan aikana voitu saada vahvistuksia heikkovoimaisten lentovoimien tueksi. Tätä toki ei tuolloin tiedetty: kukaan ei luonnollisesti pystynyt arvaamaan, että sota tulisi kestämään juuri kolme kuukautta.

Paras ase pommittajia vastaan olisi ollut hävittäjälentokone, joka jo pelkällä olemassaolollaan olisi häirinnyt suuresti Neuvostoliiton heikosti motivoituneita lentäjiä. Kuopiossa tilanne hävittäjien osalta oli hankala. Rissalan lentokenttää oli alettu rakentaa marraskuussa 1939 sodan jo ollessa aivan ovella, mutta kenttä saatiin lentotoiminnan edellyttämään kuntoon vasta toukokuussa 1940, jolloin talvisota oli jäänyt taakse ja maassa oli siirrytty välirauhan aikaan.⁵³

Jos ilmavoimien tilanne oli kehno, myös ilmatorjunta oli kykenemätön estämään tai edes merkittävästi häiritsemään vihollisen pommituslentoja, jotka suuntautuivat ympäri maan. Sodan syttyessä linjan Värtsilä– Pieksämäki–Jyväskylä–Tampere pohjoispuolella ei ollut ilmatorjunta-aseita lainkaan.⁵⁴

Päämajan henkilöstöä alkoi siirtyä Helsingistä Mikkeliin joulukuun alkupäivinä. Sodan johtamisen kannalta keskeiseksi muodostuva kaupunki pyrittiin suojaamaan ilmatorjunnalla. Rokkalaan sijoitettiin joulukuussa kaksi 76 millimetrin ilmatorjuntatykkiä ja Linnanmäelle kaksi uudenaikaista 40 millimetrin ilmatorjuntatykkiä. Tuliasemien valinta oli onnistunut, sillä niistä käsin saatettiin torjua myöhemmin kaupunkiin kohdistetut ilmahyökkäykset, jotka seurasivat pääasiassa rautatietä. Lisäksi ilmatorjujilla oli käytössä keveitä ilmatorjuntakonekivääreitä, ja Naisvuoren näkötornissa oli kaksoisit-pikakivääri.⁵⁵

Päämajan yhteyteen perustettiin kaupungin ilmatorjuntaa johtamaan torjuntakeskus, jonka päälliköksi määrättiin 5. Kevyen ilmatorjuntapatterin päällikkö luutnantti Unto Aarnio. Aarnio oli ilmatorjuntaasioihin perehtynyt rannikkotykistön aktiiviupseeri, joka oli sodan kynnyksellä sijoitettu ilmatorjuntajoukkoihin. Mikkelin ilmatorjunta koottiin kalustopulan vuoksi eri yksiköiden jaoksista. Henkilöstön heikko koulutustaso sekä osin välinpitämätön suhtautuminen kaluston ylläpitämiseen sekä ampumavälineiden hankintaan pudottivat patterin taistelutehon lähes nollaan.⁵⁶

Mikkelin kaupunkikin halusi aktiivisesti osallistua ilmapuolustukseensa: 14. joulukuuta pidetyssä valtuuston kokouksessa päätettiin ostaa kaksi 40 millimetrin tai neljä 20 millimetrin ilmatorjuntatykkiä apuvälineineen ja ammusvarastoineen.⁵⁷

Kuopion kaupungin hallinnossa oli keskusteltu ilmapuolustuksesta jo ennen sodan syttymistä, mutta konkreettisiin ratkaisuihin ei ollut päästy. Kun sota syttyi ja ensimmäinen ilmahälytys annettiin 30. marraskuuta, ääni muuttui nopeasti kellossa ja valtuusto teki pikaisesti päätöksen ilmatorjunta-aseistuksen hankkimisesta kaupunkiin mahdollisuuksien mukaan. Hanketta edistämään käynnistettiin myös yksityinen keräys, jonka pohjarahaksi Amerikassa asuva kuopiolainen talonomistaja Frank Norcott lahjoitti 100 000 markkaa (33 000 euroa) Pohjoismaiden Yhdyspankin välityksellä. Lahjoitus tuotiin julki kaupunginhallituksen kokouksessa 7. joulukuuta 1939, ja vuoden loppuun mennessä lahjoitusvaroja oli kertynyt kaikkiaan vajaat 190 000 markkaa (62 000 euroa).⁵⁸

Kuopioon saatiin ilmatorjunta-aseistusta vasta ensimmäisen, niin kutsutun ”loppiaispommituksen” jälkeen. Kaupunkiin muodostettiin Ilmatorjuntakonekiväärikomppania 7, jonka aseistuksen muodostivat Mölymäelle sijoitetut neljä 40 millimetrin Bofors-ilmatorjuntatykkiä ja yksi lääninvankilan katolle sijoitettu, norsupyssyksi kutsuttu 20 millimetrin puoliautomaattinen panssaritorjuntakivääri, joka korkealla telineellä varustettuna sopi ilmatorjuntaan. Kaupunkiin saatiin myös joukko Maxim-konekivääreitä, jotka sijoitettiin korkeimpien rakennusten katoille matalahyökkäysten torjuntaa varten. Tämäkin ilmatorjunta oli puutteistaan huolimatta avuksi. Kun kaupungin suojana oli muutama ilmatorjuntatykki, oli vihollisen pudotettava pomminsa korkealta – yleensä yli 2 000 metrin korkeudesta – millä oli merkittävä vaikutus niiden osumatarkkuuteen.⁵⁹

Suomen sotilasjohto arvioi ennen talvisotaa Pieksämäen aseman strategisen merkityksen suureksi sekä maan rautatieliikenteen että armeijan kuljetusten kannalta. Paikkakunnan tärkeysluokitus kohosi, kun siviili- ja sotilaskuljetuksia ryhdyttiin marraskuussa 1939 johtamaan Pieksämäeltä. Koska Pieksämäen aseman merkitys Suomen armeijalle ja sen taisteluille oli varmasti myös Neuvostoliiton sotilasjohdon tiedossa, päätettiin puolustussuunnitelmia syksyllä 1939 tarkistettaessa sijoittaa Pieksämäen asemalle ilmatorjuntaa.⁶⁰

Pieksämäen asemaa suojattiin talvisodan alusta alkaen kahdella kevyellä ilmatorjuntakonekiväärillä, joiden tehokas vaikutusetäisyys oli vain 1 000 metriä. Konekivääriryhmän miehistöön kuului ryhmänjohtaja, ampuja, kaksi ampujan apulaista ja kaksi patruunavöiden täyttäjää. Tammikuun alkupuolelta 1940 lähtien Pieksämäen ratapihan suojana oli kaksi ruotsalaista nykyaikaista kevyttä 40 millimetrin ilmatorjuntatykkiä.⁶¹

Talvisodan pommitukset

Kohteena päämajakaupunki

Etelä-Savossa pommitukset keskittyivät tammikuun 5. ja 10. päivän välille, helmikuun loppupuolelle sekä maaliskuun alkuun. Mikkelin palotoimen vuosikertomuksen mukaan kaupungissa ei voitu uskoa, että vihollinen pommittaisi kaupunkia siitäkään huolimatta, että päämaja oli asettunut kaupunkiin johtamaan sotaa.

Ja kieltää ei näin ollen voitane, ollaksemme totuudenmukaisia, etteikö ajatukset johtaneetkin pidättyvyyteen vss-toiminnan ja yleensäkin varustelujen suhteen.

Puolet VPK:n miehistöstä merkittiin armeijan rulliin ja tilalle astui alle 18-vuotiaita nuorukaisia. Uusi 700 minuuttilitran moottoriruisku ja runsas puoli kilometriä kolmen tuuman pellavaletkua oli kuitenkin saatu juuri tammikuun alussa.⁶²

Päämajan uskottiin luovan turvallisuutta kaupunkiin. Siksi ihmiset eivät hakeutuneet hälytyksen sattuessa suojaan. Kansaa kehotettiin joulukuussa 15 kertaa menemään suojiin hälytyksen sattuessa. Hälytysten aikana ei koneita kuitenkaan ilmestynyt. Kaupunkilaiset arvostelivat hälytyksen antajia, ja nämä kävivät niin aroiksi että antoivat ilmahälytyksen vasta viime tingassa.

Loppiaisaatto 1940 sattui perjantaiksi. Oli kirkas pakkaspäivä. Kello 10.48 annettiin ilmahälytys, ja samaan aikaan kaupungin keskustaan alkoi putoilla pommeja. Yhdeksän pommikonetta pudotti 500 x 500 metrin alueelle noin viisi tonnia erilaisia pommeja. Keskittymä oli Hallituskadun ja Porrasalmenkadun kulmauksen tienoilla.

Pommitus tuli asukkaille täysin yllättäen. Ensimmäisen laivueen pommeihin menehtyi 21 ihmistä ja lähes 20 vammautui. Parikymmentä minuuttia ennen pommitusta Mikkelin väestönsuojelun johtaja, komisario Haapaniemi hälytti puhelimitse väestönsuojelun johtohenkilöt toimipaikoilleen. Suojeluskuntatalon kellarissa toimineen ilmapuolustuskeskuksen päivystäjät eivät vastanneet. Ilmatorjuntaa ei saatu edes ampumakuntoon maalien ollessa tykkien yläpuolella. Pommi-iskun yllättävyyttä kuvaa osaltaan se, että torin laidalla tyttökoulun tiloissa toiminut maan korkein ilmatorjunnan johto totesi kesken neuvottelun pommin surahtavan katon läpi neuvotteluhuoneeseen. Henkilövahinkoja palopommi ei kuitenkin aiheuttanut. Palopommista selvittiin sysäämällä sen palavat kappaleet uuniin.

Ensimmäisten pommien pudotessa annettiin sireenihälytys, joka keskeytyi sähkövirran katkettua jo ensimmäisten pommien osumista. Kaikkiaan 42 viholliskonetta suuntasi erisuuruisina laivueina viisi eri hyökkäystä Mikkeliin parin tunnin aikana. ”Vaara ohi” -merkki annettiin vasta kello 15:n tienoissa, ja ihmiset joutuivat olemaan nelisen tuntia sirpalesuojissa ankarassa 28 asteen pakkasessa. Monet olivat jo tätä ennen lähteneet suojista osallistuakseen sammutus- ja pelastustöihin. Tulipalojen sammutusta vaikeutti vesijohtojen katkeaminen.

Kaikkiaan loppiaisaaton pommituksessa kuoli 30 henkilöä. Uhreista oli kymmenen naisia ja neljä lapsia. Mikkeliläisiä surmansa saaneista oli 14 henkeä, muun muassa kauppaneuvos Paul Albin Luostarinen ja sydänhalvaukseen menehtynyt Vapaus-lehden päätoimittaja V. Paavilainen. Mikkelissä loppiaisaaton suurpommitus nimettiin kaupungin ”tuomiopäiväksi”.

Pommituksessa tuhoutui 64 rakennusta: 48:aan osui pommi ja tulen leviämisen myötä paloi 16 rakennusta. Monet tuholta säästyneet talot menettivät ikkunaruutuja, ja konekiväärien luotisateet turmelivat useissa rakennuksissa huonekalujakin. Tärkeimpiä tuhoutuneita rakennuksia olivat poliisilaitos, tyttökoulu, postikonttorin toimitalo, Savon valssimylly, yhteiskoulu (osittain), Säästöpankin talo, kaupungintalo (osittain), seurakuntatalo, tullikamari, maanviljelysseuran toimitalo, rautateiden liikennekonttori, Elim-rukoushuone sekä myöhemmin illalla syttynyt hotelli Kaleva, jonka palon syy ei kuitenkaan välittömästi johtunut pommituksesta. Puolitoista sataa perhettä menetti kotinsa lähes kaikkine irtaimistoineen. Lisäksi 128 rakennukselle aiheutui erisuuruisia vahinkoja. Aineelliset vahingot olivat yhteensä noin 28 miljoonaa markkaa.

Loppiaisaaton ilmahyökkäys Mikkeliin oli yksi parhaiten suunnitelluista ja toteutetuista ilmaoperaatioista Suomen siviilialueella koko talvisodan aikana. Punalentäjät osoittivat hyökkäyksessä erinomaista ammattitaitoa, eikä suorituksen arvoa heikennä Mikkelin ilmatorjunnan kyvyttömyys.

Loppiaisaaton pommituksen jälkeen suuri osa kaupungin asukkaista pakeni maaseudulle, jotkut pitemmäksikin aikaa, sillä asuntoja oli tuhoutunut paljon. Paniikin hellitettyä jonkin ajan kuluttua ihmiset alkoivat palailla kaupunkiin. Suurpommituksen havahduttamana päämajan korkein johto siirtyi Mikkelistä Otavan kansanopistolle. Muita osastoja siirrettiin muun muassa Juvalle, Tuukkalaan ja Heimariin. Myös Mikkelin lääninhallitus muutti kaupungista noin 8 kilometrin päähän Rämälän kansakoululle.

Pommitus johti nopeisiin parannuksiin: palokunnalle hankittiin lisää letkuja ja kaupunkiin perustettiin erityinen väestönsuojelulautakunta. Niin ikään maanpuolustustarkoituksiin saatiin runsaskätisiä lahjoituksia – esimerkiksi Mikkelin kaupungin lotat lahjoittivat helmikuun lopussa 50 000 markkaa hävittäjäkoneen hankkimiseksi. Samoihin aikoihin valtuusto päätti rakentaa toisen yleisen väestönsuojan Kaihunpuistoon kaupungin eteläisen osan tarpeisiin.

Mikkeliä pommitettiin toisen kerran helmikuun 20 päivänä. Ilmahälytys annettiin illalla kello 19.14, ja noin puoli tuntia myöhemmin alkoi pommitus. Pommikoneet saapuivat kahdessa aallossa tunnin välein. Ne pudottivat pommeja lähinnä rautatien ja Runeberginkadun väliselle alueelle. Ihmishenkiä ei tässä pommituksessa menetetty eikä kukaan loukkaantunut.

Ensimmäisen tunnin aikana annettiin kuusi turhaa tulipaloilmoitusta. Kaikkiin kohteisiin lähetettiin sammutusjoukkueet, jotka palasivat tyhjin toimin paloasemalle. Saksalassa paloi massavarastosuoja. Väestönsuojelutehtävissä olleet koulupojat saivat tuomiokirkkoon pudonneesta pommista syttyneen tulipalon sammumaan ja todennäköisesti pelastivat kirkon tuholta. Sen sijaan Ekholmin talo paloi pahoin, vaikka sen sammutustyöhön osallistui myös paikalle hälytetty Juvan palokunta.⁶³

Mikkeliä pommitettiin maaliskuun toisen päivän iltana ja vielä puolen yön jälkeen. Illan tuhot jäivät vielä vähäisiksi, mutta yöllä alkanut pommitus aiheutti suurempaa tuhoa. Lähes 400 palopommia sytytti useita tulipaloja. Kaupungin hienoin hotelli – hotelli Seurahuone – paloi osittain siitä syystä, että tiedonvälitys ei toiminut. Melkein samanaikaisesti syttyivät tuleen ruokatavarahalli, Suur-Savon ravintola, Strengin kirjakauppa, kamreeri Kaliman asuintalo ja D. Ikonen Oy:n varastot. Myöhemmin tuli riistäytyi irti Helsingin Osakepankin talossa. Palokuntien onnistui sammuttaa useita paloja. Aineelliset vahingot kohosivat noin 6 miljoonaan markkaan, mutta henkilövahingoilta vältyttiin.⁶⁴

Tuskin jälkisammutukset oli saatu hoidettua, kun kaupunkiin kohdistui taas ilmahyökkäys. Maaliskuun 5. päivä oli erityisen kirkas. Neuvostoliiton kolme laivuetta – yhteensä 57 konetta – pommitti Mikkeliä keskellä päivää. Laivueilla oli mukanaan pääasiassa räjähdyspommeja. Lyseo sai useita täysosumia. Koulurakennus sortui pahoin ja paloi arvokkaine kirjastoineen. Vielä pahempaa jälkeä pommitus sai aikaan lääninsairaalassa, vaikka rakennus ei palokuntien ansiosta tuhoutunutkaan. Räjähdyspommi tunkeutui sairaalarakennuksen pohjakerrokseen asti ja aiheutti pommisuojassa kauheaa tuhoa. Sortumaan ja liekkeihin kuoli kaikkiaan 22 henkeä ja useita loukkaantui pahoin. Myös Maaherrankadulla Naisvuoren kupeessa sijainneessa Tammiston miljoonatalossa räjähdyspommi tunkeutui väestönsuojaksi muodostettuun kellariin surmaten kuusi henkilöä.

Maaliskuun 5. päivän pommituksessa kuoli 34 ihmistä. Pääosa heistä, 28 henkilöä, menehtyi lääninsairaalan ja Tammiston talon kellaritiloissa. Kuolleista 14 oli mikkeliläisiä ja heistä 7 naisia. Rintamalla haavoittuneita sotilaita kuoli 9 sotasairaalan potilaina. Eriasteisia vammoja aiheutui 49 henkilölle. Heistä osa jäi koko loppuiäkseen invalideiksi. Pommituksessa tuhoutui joko kokonaan tai osittain 22 taloa ja aineelliset vahingot nousivat 12 miljoonaan markkaan.

Hyökkäyksen voima ylitti viimeistenkin kaupungissa asuneiden ja jo aiemmat pommitukset kokeneiden sietokyvyn, ja väkeä alkoi muuttaa maaseudulle synkän mielialan vallitessa. Rauniokaupunkia ei enää pidetty elinkelpoisena. Mikkeliin jäi etupäässä vain joukko eri organisaatioissa toimineita kaupunkilaisia hoitamaan tuhojen jälkiselvittelyä. Maaliskuun 5. päivänä venäläiset pommittivat myös Otavaa. Maanviljelyskoulun pelloille putosi noin 30 pommia. Päämajan korkein johto siirtyi talvisodan loppuajaksi Otavasta Juvalle kolmeen kartanoon saman kylätien varrelle. Ensimmäiseen kartanoon sijoitettiin operatiivinen osasto ja kuriiriposti. Miller-suvun omistama Inkilän kartano sai asukkaikseen ylipäällikkö, marsalkka Mannerheimin, yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti K. L. Oeschin ja päämajamestari, kenraaliluutnantti A. F. Airon. Tietin kartano sai toimia huolto-osaston esikunta- ja majapaikkana. Ratkaisu oli onnistunut, sillä Juva osoittautui päämajan rauhallisimmaksi työympäristöksi koko sodan aikana.⁶⁵

Mikkelissä talvisodan aikaiset tappiot olivat suhteellisesti katsoen maan toiseksi korkeimmat. 1940-luvun puurakenteiset pikkukaupungit olivat edelleenkin otollinen maaperä suurpaloille. Vaikka suunnitelmia poikkeusolojen varalta oli tehty pitkin 1930-lukua – kaikissa kaupungeissa oli väestönsuojelutoimikunta tai -lautakunta jo hyvissä ajoin ennen sodan syttymistä – ei organisaatio ollut valmis ottamaan vastaan niin totaalista hyökkäystä kuin mitä talvisodassa koetettiin. Palokuntien mahdollisuudet toimia tilanteessa, jossa eri suunnilla oli samaan aikaan useita tulipaloja ja jossa vedensaanti verkoston rikkoutumisen ja pakkasen vuoksi oli vaikeutunut, oli ylivoimaisen vaikeaa. Kokonaisuuden johtaminen ja tilannekuvan muodostaminen ilman viestivälineitä teki toiminnasta jossakin määrin poukkoilevaa ja jäsentymätöntä.⁶⁶

Pieksämäen ja Savonlinnan pommitukset

Rautateiden toimintavarmuudella oli suuri merkitys sodan aikana. Joukot keskitettiin ja siviiliväestö evakuoitiin pääasiassa rautateitse. Pieksämäki oli yksi tärkeimmistä risteysasemista. Marraskuussa 1939 Rautatiehallitus siirsi liikenteen johtopaikan Helsingistä Pieksämäelle. Siirto pidettiin salassa, mutta paikkakunnan tärkeysluokitusta nostettiin ja sinne sijoitettiin ilmatorjuntajoukkoja.⁶⁷

Loppiaisena 1940 neuvostoliittolaiset pommittajat yrittivät ensimmäisen kerran katkaista Pieksämäellä junaliikenteen ja elintärkeät sotakuljetukset. Kauppalan asukkaat selvisivät säikähdyksellä, sillä pommit osuivat Pieksämäeltä kilometrejä etelään. Kylmä helmikuu osoittautui Pieksämäelle sodan raskaimmaksi jaksoksi. Kauppalaa pommitettiin kuukauden aikana useita kertoja. Ilmahälytyksiä oli 14. Ensimmäinen raju hyökkäys koettiin helmikuun toisena päivänä. Vihollisen pääkohteena oli rautatieaseman seutu, ja täysosumasta syttynyt tulipalo tuhosi muun muassa tyystin Pieksämäen kauniin asemaravintolarakennuksen.

Aikalaiskuvauksen mukaan aseman seutu oli yhtä sekamelskaa katkenneine puhelin- ja sähkölankoineen. Räjähdysten lennättämää maata ja kivenlohkareita oli ympäriinsä. Yhden suurimmista hyökkäyksistään viholliskoneet tekivät karkauspäivänä 29. helmikuuta tuhoten viisi rakennusta. Talvisodan aikana kauppalassa tuhoutui seitsemän ja vaurioitui 12 rakennusta.⁶⁸

Pieksämäen sota-aikaa tutkineen Markku Iskaniuksen mukaan syksyllä 1939 kauppalaan muodostetut ja pääosin kouluttamattomista miehistä kootut väestönsuojeluelimet toimivat tositilanteessa yllättävän tehokkaasti. Puolivakinaisen palokunnan miehet sikäli kuin eivät olleet rintamalla, osallistuivat kalustoineen pommitusvaurioiden korjaamiseen ja palojen sammuttamiseen. Ratapiha laitteineen kärsi hyökkäyksissä melkoisia vahinkoja, mutta rautatieliikenteen kulkua tuhot eivät juuri hidastaneet. Tästä kuuluu kiitos Pieksämäen rautatieläisille. He korjasivat nopeasti liikennettä haittaavat vauriot ja pitivät alueellaan junat liikkeessä.⁶⁹

Tammikuussa hyökkäyksen kohteeksi joutui myös Savonlinna, jonka kautta kulkevat rautatie- ja maantieyhteydet olivat ensiarvoisen tärkeitä kenttäarmeijan keskityksen ja huollon kannalta. Ne olivat myös helposti haavoittuvia. Tammikuun 10. päivänä yksi kone pudotti Tuokkolanlahden jäälle kolme miinapommia. Suurempia vahinkoja ei tapahtunut. Toisin kävi helmikuun 29. päivänä. Oli jälleen kirkas pakkaspäivä, ja ensimmäinen hälytys annettiin kello 13, mutta se päättyi jo viisitoista minuuttia myöhemmin. Toinen hälytys annettiin kello 14.05, ja se kesti pitkään. Osa kaupunkilaisista poistui suojista, kun kahdenkymmenen pommikoneen laivue saapui Simunansaarten suunnasta Kaupinsaaren yli. Kohteena oli Kyrönsalmen silta, lentokorkeutta 500–1 000 metriä. Ensimmäiset pommit räjähtelivät Koulukadun ja Olavintorin tienoilla.

Pommitus oli tuhoisa vanhan kaupungin puutaloille, joista osa paloi niin nopeasti, ettei irtaimistoakaan saatu merkittävästi pelastettua. Seuraavana päivänä Savonlinna koki kolmannen pommituksen, kun puolen päivän jälkeen Kyrönniemen siltaa ja rautatieasemaa pommitettiin uudelleen. Kaupunginsairaalan vieressä sijainnut synnytyssairaala sai osuman ja syttyi palamaan, samoin sen viereinen asuintalo. Tuomiokirkkoon osui useita räjähdys- ja palopommeja ja se paloi niin, että vain muurit jäivät jäljelle.⁷⁰

Savonlinnaa pommitti noin 50 vihollispommikonetta kahden päivän aikana. Osumien tarkkuus oli huono, eikä Kyrönsalmen siltaa tai ratapihaa onnistuttu tuhoamaan. Suuri osa pommeista osui järveen. Palaneita tai korjauslevottomaksi vaurioituneita rakennuksia oli tuomiokirkon lisäksi 16. Vaurioituneiden rakennusten määrä on arvioitu runsaaksi sadaksi. Paineaallot särkivät ikkunoita sekä liikuttivat rakennusten perustuksia ja seiniä. Sirpaleet vaurioittivat talojen kattoja ja seiniä. Savonlinnan pommituksessa kuoli 12 ja loukkaantui 24 henkilöä.⁷¹

Etelä-Savossa pommitettiin myös Mäntyharjua kolme kertaa sekä kerran Rantasalmea, Pieksämäen maalaiskuntaa, Joroista, Ristiinaa, Pertunmaata, Puumalaa, Heinävettä ja Mikkelin maalaiskuntaa. Etelä-Savoon kohdistuneissa pommituksissa kuoli lisäksi yksi ihminen Kangasniemellä.⁷²

Kuopion ”turmiopäivä”

Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius kirjoitti päiväkirjaansa 4.2.1940:

Helmik. 4 pnä. Eilen oli Kuopiolle Turmiopäivä. Istuttiin suojassa 11,30 – klo 15 asti ja kuului pauketta ja tuntui jysäyksiä. Sieltä päästyä mentiin Kyllin kanssa kotiimme, pommi oli katon kautta tullut nähtävästi radiohuoneeseen murskaten väliseinät sekä makuuhuoneeseen että pikkusaliin; kaikki kolme huonetta olivat tiilikivien ja rojun peitossa, yläkerran ikkunat olivat kaikki säpäleinä, monet ovet murskana… Kylliltä vuosi hiljaa kyyneleitä nähdessään raunioituneen kotimme ja kyllä tuntui minustakin raskaalta. Mutta kuullessa että 3 täysi-osumaa oli sattunut sirpale-suojiin (sittemmin sain tietää että 7 p. pudonnut niihin) ja että ihmishenkiä arvataan menneen niissä n. 30 sekä nähdessään palojen kajastuksen ja raunioituneita taloja ei voinut surra omia vahinkojaan, nehän eivät olleet verrannollisia.⁷³

Neuvostoliiton ilmavoimat kohdistivat Kuopioon viisi pommitushyökkäystä, ja kaupungissa annettiin yhteensä 24 ilmahälytystä. Kaupungin päällä kävi kaikkiaan 84 viholliskonetta, jotka pudottivat 411 räjähdys- ja 112 palopommia. Ensimmäisen kerran Kuopiota pommitettiin 6. tammikuuta 1940. Suurpommitus 3. helmikuuta 1940 oli vaikutuksiltaan ylivoimaisesti tuhoisin: kuolonuhreja oli 37, vaikeasti haavoittuneita 7 ja lievästi haavoittuneita 10. Vainajista oli kuopiolaisia 26 ja muualta 11. Näistä 10 miestä, 24 naista ja 3 lasta. Rakennuksia paloi kahdeksan ja muutoin tuhoutui 16 sekä vaurioitui 47.

Kuopion pommituksissa kuoli 41 henkeä tai kaikkiaan 43, jos lukuun sisällytetään kaksi vasta sairaalassa kuollutta pommituksen uhria. Sosiaaliministeriön tilaston mukaan pommituksessa vaurioitui 116 rakennusta, joista ainoastaan 10 tuhoutui täydellisesti. Tuhojen laskettiin kohoavan arvoltaan lähes 30 miljoonaan silloiseen markkaan.⁷⁴

Talvisodan aikana kuopiolainen J. Kitunen toimi tähystäjänä Kuopion tuomiokirkon tornissa. Kitusella oli tornissa puhelin yhdistettynä väestönsuojelukeskukseen ja hän oli katkeamattomassa yhteydessä palopäällikön kanssa, tiedottaen hänelle huomioitaan. Kitusen silminnäkijäkuvaus helmikuun 2. ja 3. päivän sekä maaliskuun 5. päivän pommituksista julkaistiin Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin lehdessä Savon Miekka kesällä 1941:

Kun helmik. 2 päivänä alkoivat hälytyssireenit ulvoa aloin juosta asunnostani pitkin Vuorikatua kirkkoa kohti. Vastaani tuli paljon ihmisiä kiirehtien metsään ym. suojaan ja eräskin mies huusi minulle: ”Hullu ukko, elä juokse sinnepäin, vaan tule tännepäin!” Juoksin edelleen ja noustessani tornin rappusia olin aivan läkähtyä. Koneet saapuivatkin nopeasti kaupungin ylle. Ne tulivat idästä päin ja mikäli tornista sai käsityksen, niin pommit irrotettiin koneista noin sataman seutuvilla ja putosivat ne silloin Valkeisen lampeen ja sen taakse, eikä sillä kertaa mitään suurempia ihmeitä sattunut.

Helmik. 3 päivä saapuivat koneet samoin idästä ja huomasin pommien irtaantuvan jo noin Kallan selän puolivälissä. Ne näyttivät hyvin pieniltä ja kiiltäviltä, koneet olivat varmaankin hyvin korkealla. Pommisarjan alastulo alkoi noin Sammon sahan kohdalla, pudoten ensimmäiset jäälle, mutta seuraavat jo kaupunkiin, sataen kirkon ympärillekin toista kymmentä pommia. Niiden alastulo synnytti ihan hirmumyrskyn tunteen, aivan kuin olisi maailman loppu tulossa. Maa tärisi ja tuntui kun olisi koko kirkko huojunut. Ilma meni aivan pimeäksi, se tuli täyteen multaa ja hiekkaa ja näkyväisyys loppui kokonaan.

Palopäällikkö tiedusteli yhtenään tulipaloista, mutta eihän sieltä mitään näkynyt, sillä kirkonmäelläkin paloi kaksi palopommia synnyttäen paljon läpinäkymätöntä mustaa savua. Kun savu alkoi hälvetä, totesin kaupungissa syttyneen useita suuriakin tulipaloja, jotka ilmoitin palopäällikölle.

Hirvittävintä oli todeta sattumat kirkkopuistossa oleviin väestösuojiin, jonne olin nähnyt menevän ihmisiä, mutta ketään ei poistuvan pommituksen jälkeen. Kirkolle ei tullut suurempia vaurioita, vaikka tornissa ollessa luuli sen hajoavan kokonaan, ikkunoita särkyi ja kappale tornin rautakaiteesta lensi viereeni. Sen päivän pommitus olikin tuhoisin Kuopion kohdalla koko sodan aikana.

Maaliskuun 5 päivän pommitus tuli kahtena aaltona ja tulivat koneet silloin lännestä päin noin 10 minuutin väliajoin. Ensimmäisen laivueen pommit putosivat Kotkankalliolle, vanhalle hautausmaalle, sekä osa kaupunkiin. Syntyi niin sankka hiekkapilvi, että Kotkankallio ja vanha hautausmaa peittyivät näkyvistä ja luuli niiden hävinneen kokonaan. Kaupungissa syttyi 9 tulipaloa, jotka saatiin nopeasti alkuunsa sammumaan. Toisen laivueen pommit putosivat radan pohjoispuolelle, ulottuen sarja Itkonniemelle asti. Pommitus näytti mahtavalta, sillä näkyväisyys oli hyvä ja johtui mieleen, että ollapa filmaaja ja ikuistaa tuo suurenmoinen, kaamea näky.⁷⁵

Suurin ja tuhoisin pommitus Kuopiota kohtasi siis lauantaina 3. helmikuuta 1940. Päivä oli tavattoman kylmä ja kirkas: pakkasta oli peräti 25 astetta ja sen purevuutta lisäsi lännestä käyvä lievä tuuli. Oli ”Molotohvin ilma”, kuten säätä kuvasi maaherra Ignatius päiväkirjassaan.⁷⁶ Ilmavaroitus lähestyvistä pommikoneista saatiin Nurmeksen tienoilta jo kello 11.03, ja muutamaa minuuttia myöhemmin koneiden lukumääräksi ilmoitettiin 26. Ilmoitus Tuusniemeltä saapui kello 11.27 ja viittä minuuttia myöhemmin sekä kaupungintalon että Puijon ilmavalvontakeskukset kuulivat koneiden äänen. Kello 11.33 kirjattiin 26 koneen olevan tulossa idästä kahdessa perättäisessä avokiilassa, joiden yhteinen leveys oli 1,5 kilometriä. Kiilan oikea siipi tuli pitkin Itkonniemen rantaa ja vasen siipi oli Varvisaaren tasalla.⁷⁷

Ilmahälytys annettiin Kuopiossa kello 11.16, ja väestön oli hakeuduttava suojaan. Aikaa suojautumiseen oli kylliksi, ja asukkaat menivätkin nopeasti suojaan. Varsinainen pommitus alkoi kello 11.35, ja koneista ammuttiin maahan konekivääreillä ja kaupunkiin pudotettiin lentolehtisiä.

Pahin tuho Kuopiossa kohtasi kaupungin vanhaa ruutukaavakeskustaa. Suunnilleen 30–40 pommia putosi keskustaan alueelle, joka ulottui pohjois-eteläsuunnassa Kuopionlahden rannasta silloisen kuurojen koulun (nyk. Pohjois-Savon liiton) kohdalta aina Tulliportinkadulle saakka ja itä-länsisuunnassa Satamakadulta aina Puijonkadulle saakka. Tälle alueelle pudotettiin kaikkiaan noin 30 palo- ja räjähdyspommia, ja jälki oli kammottavaa.⁷⁸

Keskustan rakennuksia tuhoutui ja vahingoittui viljalti, mutta tämä olisi vielä jotenkin ollut siedettävissä. Sen sijaan täysosumat Snellmanin puiston, Piispanpuiston, Koljonniemenkadun sekä Snellmaninkadun ympäristöön kaivettuihin sirpalesuojiin olivat kuopiolaisia syvästi järkyttävä tapaus.

Snellmanin puistoon oli kaivettu sodan syttyessä tilapäisiä sirpalesuojia pommitusten varalta ja niihin oli neuvottu ihmisiä pakenemaan vaara uhatessa. Minna Canthin kadun suuntaisesti Kanttilaa vastapäätä oli 100 hengen katettu suoja, Kuninkaankadun varrella oli peräkkäin kaksi 50 hengen katettua suojaa ja Maaherrankadun ja Kauppakadun kulmasta diagonaalisesti kohti Snellmanin patsasta oli niin ikään 50 hengen katettu suoja.⁷⁹

Suojahautoihin hakeutuneista ihmisistä 37 sai surmansa. Takaisku oli kohtalokas, ja tämän pommituksen jälkeen ihmiset olivat haluttomia turvautumaan suojahautoihin niiden tarjoaman heikon suojan vuoksi. Kaupungin oli ryhdyttävä rakentamaan todellisia, kallioon louhittuja väestönsuojia. Välirauhan aikana suojat valmistuivatkin Aarneenkallion sekä Päivärinteen kätköihin.⁸⁰

Viimeisen kerran Kuopiota pommitettiin talvisodassa tiistaina 5. maaliskuuta 1940 eli vain viikko ennen sodan loppumista. Kaksi perättäistä pommikonelaivuetta saivat aikaan massiivisimmat ja palokunnan kannalta myös vaarallisimmat pommitukset. Palontorjuntajoukot lähtivät liikkeelle heti ensimmäiset palohälytykset saatuaan ja olivat täydessä työssä toisen laivueen iskiessä. Onnettomuuksia ei palomiehille kuitenkaan sattunut, mutta päivän pommituksissa kuoli muuten neljä ja haavoittui 30. Tulipaloja oli kahdeksan. Kolme rakennusta tuhoutui kokonaan, 22 rakennusta vaurioitui pahoin ja 54 lievästi.⁸¹

Kuopion pommittamiseen oli osattu varautua, sillä kaupungissa sijaitsi ammuslataamo, asevarikko työpajoineen, varuskunta ja useita tehtaita. Liikekannallepanossa kaupunki toimi joukkojen perustamispaikkana ja siellä olivat sotilasläänin, sotilaspiirin ja suojeluskuntapiirin esikunnat. Kallansiltoineen ja rautateineen kaupunki oli myös liikenteellisesti strateginen kohde.⁸²

Kuopion palotorjuntajoukot selviytyivät talvisodasta hyvin. Joukot ehdittiin kouluttaa, niin että tehtävät tehtiin ajallaan ja määräyksiä noudattaen. Myös hälytysvalmius oli riittävä ja kalustoa kohtalaisesti. Väestönsuojelupäällikkö Soini antoi 15.2.1940 päiväkäskyn, jossa palontorjunta sai erityiskiitokset.⁸³

Iisalmen pommitukset

Iisalmen pommitus lauantaina 17. helmikuuta 1940 aiheutti maassa talvisodan toiseksi suurimmat henkilötappiot. Yhteensä pommituksessa kuoli 42 henkeä, joista 40 oli iisalmelaisia. Iisalmen pommitus tappoi koko Komulaisen perheen, kolme aikuista ja viisi lasta. Poliisilaitos sai osuman, ja kaikki yhtä sotapoliisia lukuun ottamatta kuolivat ja paloivat tunnistamattomiksi. Betonista ja tiilestä rakennettu maanpäällinen väestönsuoja Päiviönkadun radanpuoleisessa päässä oli myös saanut täysosuman, joka surmasi 29 ihmistä. Väestönsuojasta selvisi hengissä vain kolme ihmistä.⁸⁴

12-vuotias Ellen Valtanen juoksi äitinsä kanssa väestönsuojaan tuona Iisalmen ensimmäisenä pommituspäivänä 17. helmikuuta. Helmikuussa 2009 hän kertoi Iisalmen lyseolaisille ja Juhani Ahon koululaisille muistikuviaan 69 vuoden takaa:

Se oli aivan tavallinen lauantaiaamu. Äiti teki täytekakkupohjan siskon syntymäpäiväksi ja oli ehtinyt paistaa sen, kun tuli hälytys. Kun ensimmäinen pommilaivue tuli, ei kuulunut mitään, mutta sitten tuli toinen ja sitten räsähti. – Pommi tyrkkäsi minua eteenpäin ja jäin painuksiin sementtilohkareen alle. Äiti oli istunut vieressä yksivuotias sisko sylissä ja kuoli kohta. Hän sanoi viime sanoikseen, että nyt minä olen jo taivaassa. Sitä olen ihmetellyt.

Tuosta väestönsuojasta selvisi hengissä Ellen Valtasen lisäksi vain kaksi ihmistä – tytön pikkusisko kuoli myös. Päiviönkadun pommisuojan paikalle rakennetun talon seinään kiinnitetty muistolaatta paljastettiin 16.2.2009. Iisalmen seurakunnan Kangaslammin hautausmaalla paljastettiin muistomerkki helmikuun 17. päivän ilmapommitusten uhreille toukokuussa 1958.⁸⁵

Pommitukset jatkuivat helmikuun 22. päivään saakka. Ilmahälytyksiä oli yhteensä 40 ja pisin hälytysaika puolitoista tuntia. Iisalmi oli risteysasema, ja siitä syystä venäläiset pommittivat talvisodan aikana kaupunkia peräti yksitoista kertaa. Määrä on suuri verrattuna siihen, että Kuopiota pommitettiin viisi, Helsinkiä kahdeksan ja Mikkeliä kymmenen kertaa. Pommittamassa oli yhteensä 80 lentokonetta, ja räjähdyspommeja osui kaupunkiin 450 ja palopommeja 150.

Sodan aikana tuhoutui tai paloi 12 rakennusta ja vaurioitui 28 rakennusta. Kaupungin omista kiinteistöistä tuhoutuivat muun muassa poliisilaitoksen, maistraatin ja raastuvanoikeuden tilat kaupungintalolta sekä osittain sähkölaitos. Iisalmi menetti ilmapommituksissa suhteellisesti enemmän asukkaita kuin mikään muu kaupunki Suomessa. Talvisodan aikaan kaupungissa oli vajaat 4 000 asukasta.⁸⁶

Iisalmelaisten arkipäivään kuului pommitusten pelko ja valmius juosta aina pommisuojaan, kun hälytys tuli. ”Iisalmi parka, siellä ovat ihmiset hätääntyneitä ja kuitenkin kestävät”, päivitteli maaherra Ignatius helmikuussa 1940.⁸⁷ Erityisesti lapsille jatkuva pelko ja varuillaanolo kävivät raskaaksi. Iisalmen Haukiniemellä lapset piiloutuivat hälytysten aikana läheisen pappilan arkiston kellariin. Nukkumaan mentäessä laitettiin sängynpäätyyn lumivaatteet valmiiksi. Osa lapsista nukkui vaatteet päällä ja monot jalassa.⁸⁸

Heti talvisodan päätyttyä Iisalmen kaupungin väestönsuojelulautakunta esitti sodan kokemuksiin nojaten, että kaupunkiin olisi rakennettava ainakin neljä pommin kestävää suojaa. Kauppakadun alle alettiin jo louhia väestönsuojaa, mutta kun jatkosodan alku näytti lupaavalta ja rintama siirtyi kauas rajasta, kaupunginhallituksessa todettiin, ettei suojaa mahdollisesti enää tarvitakaan, ja louhintatyöt lopetettiin. Vasta jatkosodan loppuvaiheessa väestönsuojan tarve nousi jälleen esille. Suoja rakennettiin kuitenkin vasta sotien jälkeen 1970-luvulla.⁸⁹

Ilmahyökkäysten tuhot asuinalueilla

Kuopion ja Iisalmen lisäksi pommitettiin Varkautta kerran, Suonenjokea kaksi kertaa, Kuopion pitäjän Särkilahden vaneritehdasta ja Sikoniemen tehdasta kumpaakin kerran sekä Kaavin Luikonlahtea (n. 10 km kirkonkylältä itään), Juankoskea, Sonkajärveä ja Sukevaa kutakin kerran. Pommitukset eivät aiheuttaneet mainittavia vahinkoja ja henkensä menetti vain yksi ihminen Sukevalla. Ilmahyökkäyksissä käytettiin pääasiassa räjähdys- ja palopommeja. Niiden osumatarkkuus oli yleensä heikonlainen – esimerkiksi suuri määrä Kuopioon tarkoitetuista pommeista putosi kaupunkia ympäröiviin vesiin. Vihollisen ilmatoiminta oli Kuopion läänin alueella hajanaista, ja tuskin sen tarkoituksena olikaan sotilaallisten kohteiden vahingoittaminen. Tavoitteena oli pikemminkin väestön puolustustahdon murtaminen siviilejä terrorisoimalla. Vaikutus oli päinvastainen: kansan puolustustahtoa ”terrori vain terästi”.⁹⁰

Valtakunnan väestönsuojelupäällikön esikunnan (VPE) laatiman virallisen tilaston mukaan Neuvostoliitto pommitti Savon kaupunkeja ja kauppaloita talvisodan aikana 38 kertaa. Pommituksissa kuoli kaikkiaan 159 ja haavoittui 185 henkeä. Savossa tuhoutui tai vaurioitui yhteensä 581 rakennusta (taulukko 66). Kuopion osalta tiedot ovat puutteelliset: kaupungin pommituksissa kuoli kaikkiaan laskentatavasta riippuen 41 tai 43 henkeä, kuten edellä tuotiin esiin. Mikkelin ilmapommituksissa menehtyi pommituksia tutkineen Kauko Salovaaran mukaan 64 henkilöä, virallisen tilaston mukaan 66. Salovaara ei perustele omaa poikkeavaa tulostansa millään tavoin. Kaikkiaan talvisodan pommituksissa menehtyi Savossa 165 henkeä.⁹¹

Jatkosodan aikana Suomen kotialuetta ei pommitettu siinä laajuudessa kuin talvisodan aikana. Tärkeimmät pommituskohteet vuosina 1941–1944 olivat Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikkoseudut.⁹² Savon kaupungeissa ihmisuhreja vaatineita pommituksia ei ollut, ja materiaaliset vahingotkin jäivät suhteellisen pieniksi. Jatkosodan ainoa pommitus Kuopiossa tapahtui heinäkuun 1. päivänä 1941. Tässä pommituksessa paloivat Hallmanin omistamat Sammon Rulla ja Sammon Saha. Kauppaneuvos Lauri Hallman, joka oli Englannin konsuli, tuohtui omistamansa tehtaan pommituksesta siinä määrin, että hänen väitetään lähettäneen Englantiin sähkösanoman:

Sir Winston Churchill, Downing Street 10, London. Kuopijota ei sua ennee pommittoo, Hallman.

Heinäkuinen ilmahyökkäys jäikin Kuopion viimeiseksi pommitukseksi.⁹³

Kohti rintamaa

Kaikkein ankarimmin sodan kokivat rintamille lähetetyt kymmenet tuhannet savolaismiehet. Heidän kohtaloaan jännitettiin kaikissa savolaiskodeissa. Savolaisten sotataival alkoi jo ennen sodan syttymistä. Reserviläiset kutsuttiin varotoimena ylimääräisiin harjoituksiin (YH) lokakuun alkupuolella 1939 Suomen ja Neuvostoliiton poliittisten suhteiden kiristyttyä. Jo tätä ennen oli kotiutuvien varusmiesten palveluaikaa jatkettu sijoittamalla heidät suojajoukoiksi Karjalan kannakselle. Käytännössä YH merkitsi yleistä liikekannallepanoa. Sodan uhatessa armeija haluttiin valmiiksi rajoille harjoittelemaan sekä jatkamaan linnoitustöitä. Samalla Suomen ja Neuvostoliiton edustajat neuvottelivat Moskovassa mahdollisista alueluovutuksista. Savossa elettiin sodan pelossa ja sotaan varautuen.

Miehet saivat kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin henkilökohtaisella kutsukortilla. Kuopion suojeluskunta sai piiriesikunnalta määräyksen jakaa liikekannallepanomääräykset. Jouko Korhonen muistelee:

Minun alueekseni tuli kaupungin itäpuoli Puijolta aseman seudulle, Vuorikadulta etelään ja itään. Vastaanottoa oli monenlaista. Jotkut suhtautuivat asiaan rauhallisesti, pyysivätpä kahvillekin, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä taskussa oli paksu nippu jakamattomia lappuja. Toisin paikoin kysyttiin suljetun oven takaa: ”Kuka siellä? Kuka siellä?” Senkin ymmärsi, sillä jako tehtiin yöllä. Kysyjät tiesivät, millä asialla olin, niin paljon huhuja liikekannallepanosta oli ollut liikkeellä. Käskyn saaminen vain toteutuessaan järkytti, ei millään haluttu uskoa, että nyt oli tosi kysymyksessä. Minulle jäi sellainen vaikutelma, että miehet olivat varautuneet lähtöön, sillä jokainen ilmoittautui kokoontumispaikalla määräaikana. Puskaradio oli ennättänyt tiedottaa käskykorttien jaosta.⁹⁴

Kangaslammin miehet oli määrätty kokoontumaan Harjurannan koululle lokakuun 10. päivänä. Harjurantalaiset suuntasivat koululle jalkapatikassa, kirkonkylältä ja pitäjän perukoilta miehet kokoontuivat suojeluskunnan talolle ja matkasivat sieltä kuormaautolla Harjurannan koulun pihalle. Koululta kaikki koolle kutsutut marssivat Varkauteen, jossa heidät majoitettiin tehtaankoululle. Rautatieasemalla miehet komennettiin heille varta vasten varattuihin härkävaunuihin, joiden määränpäänä oli Savonlinna. Savonlinnan asemalta miehet marssivat kaupungin halki lyseolle, jossa heille jaettiin aseet ja varusteet.⁹⁵

16. lokakuuta matka jatkui junalla Roikonkoskelle Suistamon pitäjään Laatokan pohjoispuolelle, ja sieltä marssien kohti valtakunnan rajaa, Uuksun, Uomaan, Loimolan ja Suojärven kylien kautta matkan määränpäähän, joka ei ollut tiedossa. Kangaslampilainen sotaveteraani Yrjö Kanervala muistelee:

Majoituimme johonkin Varpajärvi-nimiselle seudulle. Kävimme siellä linnoitustöissä. Koko syksyn toivoimme, että kaikki selviäisi vielä parhain päin Puolitoista kuukautta kuunneltiin hermosotaa. Marraskuussa veikattiin, että viimeistään jouluksi päästään kotiin. Tilanteen pitkittyessä alettiin perheellisille myöntää lyhyitä lomia, mutta marraskuun 26. päivän Mainilan laukaukset aiheuttivat ehdottoman lomakiellon ja myönnettyjenkin lomien peruuttamisen.⁹⁶

Karttulassa puolestaan miehet kokoontuivat 15. lokakuuta 1939 Sourun suojeluskuntatalolle, jossa lotat keittivät heille lähtösopan. Kirkkoherra Arvi Simojoen pidettyä miehille lähtöpuheen he lähtivät suojeluskuntatalolta paikallispäällikkönä toimineen maanviljelijä, vänrikki Kosti Karttusen johdolla marssimaan Kuopioon, joka oli joukkojen kokoamispaikka. Karttulalaiset majoittuivat yöksi Kuopion kasarmille, josta matka jatkui seuraavana iltana junalla Koirinojalle.⁹⁷

Joukko-osastot koottiin ennalta määrätyissä paikoissa. Vuosina 1932–1934 oli otettu käyttöön aluejärjestelmä, jonka mukaan maa jaettiin liikekannallepanotehtävien hoitamista, asevelvollisten kutsunta- ja valvonta-asioita sekä reserviläisten koulutusta varten sopivan kokoisiin alueisiin. Aluejärjestelmässä joukko-osastot koottiin paikkakunnittain. Tämä takasi sen, että miehet tunsivat toisensa entuudestaan, mikä oli osaltaan myös luomassa talvisodan henkeä. Suojeluskunnalla oli järjestelmässä tärkeä osa, koska sen organisaatio kattoi koko Suomen pienintä paikkakuntaa myöten. Aluejärjestelmän heikkous oli se, että henkilötappiot jakautuivat epätasaisesti maan eri osien ja kuntien kesken.⁹⁸

Vastuu sodanajan joukkojen perustamisesta siirtyi aluejärjestölle. Valtakunta jaettiin yhdeksään sotilaslääniin ja 29 sotilaspiiriin. Kukin sotilaslääni valmistautui perustamaan yhden divisioonan ja kukin sotilaspiiri yhden jalkaväkirykmentin. Sotilasläänin komentaja oli samalla divisioonan komentaja. Suojeluskuntapiirin esikunnasta muodostettiin liikekannallepanossa piirin perustaman jalkaväkirykmentin esikunnan runko.⁹⁹

Aluejärjestelmää käyttöönotettaessa perustettiin myös Savon sotilaslääni ja siihen kuuluvina Kuopion¹⁰⁰ ja Mikkelin sotilaspiirit. Kuopio oli liikekannallepanossa joukkojen perustamispaikka ja siellä olivat sotilasläänin, sotilaspiirin ja suojeluskuntapiirin esikunnat. Savon sotilasläänin komentajaksi komennettiin 20. elokuuta 1932 eversti Tauno Ilmoniemi (ent. Granit, 1893–1934), jonka isä oli tunnettu kuopiolainen lehtori ja kunnallisneuvos Bruno Granit-Ilmoniemi. Ilmoniemen seuraajaksi tuli eversti Woldemar Hägglund (1893–1963), joka toimi tehtävässä vain heinäkuusta 1933 elokuuhun 1934 saakka. Häntä seurasi eversti Hannu Hannuksela (1893–1942), joka toimi sotilasläänin komentajana talvisotaan saakka.

Koska sotilasläänien rajat eivät täysin noudattaneet maakunnallisia rajoja, kuului Savonlinnan sotilaspiiri Karjalan sotilaslääniin. Sotilaslääniin kuuluivat lisäksi Joensuun ja Sortavalan sotilaspiirit. Pohjois-Savon kunnista Kaavi, Rautavaara ja Säyneinen kuuluivat Joensuun sotilaspiiriin. Näiden kuntien miehet palvelivat pääosin Jalkaväkirykmentti 36:n riveissä.¹⁰¹

Liikekannallepanossa Savon sotilaslääni perusti eversti Hannu Hannukselan johtaman 13. divisioonan ylimääräisten harjoitusten alussa 14. lokakuuta 1939 alkaen. Joukot koottiin Kuopioon ja Mikkeliin. 13. divisioonan joukoista Kuopiossa perustettiin kokonaan Jalkaväkirykmentti 38 (JR 38) ja Jalkaväkirykmentti 39 (JR 39), Kenttätykistörykmentti 13:n toinen ja kolmas patteristo sekä Kevyt osasto 13. JR 38:n komentajana oli eversti Hannes Olkkonen 23.1.1940 saakka, jonka jälkeen komentajana toimi everstiluutnantti U. A. Tähtinen. JR 39 oli koottu Ylä-Savon reserviläisistä. Sen komentajana toimi eversti P. A. Autti, joka oli ennen sotaa Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin päällikkönä. Molemmat mainitut pohjoissavolaiset rykmentit joutuivat toimimaan Käsnäselän–Lemetin maantien suunnassa. Kuopiossa perustettiin lisäksi kenttätäydennyspataljoona (XIII/KTPR, myöhemmin osana JR 41:n III pataljoonaa), joka osallistui talvisodan taisteluihin Ilomantsin suunnalla.¹⁰²

Everstiluutnantti Eino Ilmari Järvisen johtama Jalkaväkirykmentti 37 (JR 37) perustettiin Mikkelissä. Mäntyharjun miehistä muodostettiin sen kolmas pataljoona, jonka nimeksi tuli 7.12.1939 Erillinen pataljoona 112 (Er. P 112). Mikkelissä perustettiin myös divisioonan kevytosasto, Kenttätykistörykmentti 13:n I Patteristo (I/KTR 13) sekä 25. ja 26. Pioneerikomppania, joista ensin mainitussa palveli pääosin kangasniemeläisiä, jälkimmäisessä hirvensalmelaisia.¹⁰³ I/KTR 13:ssa palveli pääosa Mikkelin seudun miehistä. Sissipataljoona 2 (SissiP2) saatiin perustettua ja sotakelpoiseksi vasta joulukuussa. JR 37 tuli toimimaan Salmin tien suunnassa. SissiP 2 liitettiin joulukuun lopulla Ryhmä Talvelaan. Pataljoona suojasi ryhmän pohjoisen sivustan partioimalla Vegarusjärven korpialueella.¹⁰⁴

13. divisioonan kuljetukset tulevalle toimialueelle (Laatokan ja Syskyjärven väliselle alueelle) alkoivat 17. lokakuuta 1939 ja oli pääosin suoritettu 23. lokakuuta mennessä. 13. divisioona otti vastuun Laatokan Karjalan eteläisten osien puolustamisesta alueelle jo keskitetyn 12. divisioonan joukoilta.

Karjalan sotilasläänin pääasiallisena tehtävänä oli 12. divisioonan perustaminen, joka puolestaan muodosti yhdessä Savon sotilasläänin reserviläisistä kootun 13. divisioonan kanssa 4. Armeijakunnan (AK). Perustamisen jo ennen varsinaista liikekannallepanoa 14. lokakuuta 1939 käski pääesikunta, koska kyseessä oli rajaseudulle nopeasti keskitettävä yhtymä.¹⁰⁵ Kollaan rintamalla operoineella 12. divisioonalla oli talvisodassa kolme komentajaa. Eversti Lauri Tiainen joutui tammikuun puolivälissä anomaan siirtoa kotijoukkoihin sydänsairauden vuoksi. Hänen tilalleen siirtyi kolmen päivän ajaksi eversti Aarne Snellman, jonka jälkeen eversti A. J. Svensson toimi divisioonan komentajana sodan loppuun saakka. Kaikki olivat Saksan jääkäreitä ja Tiaista lukuun ottamatta heidät ylennettiin myöhemmin kenraalimajureiksi.¹⁰⁶

12. divisioonaan kuulunut Jalkaväkirykmentti 35 (JR 35) perustettiin Savonlinnan sotilaspiirin toimesta Savonlinnassa 9.– 11.10.1939. Rykmentin komentajana toimi koko sodan ajan everstiluutnantti Harry Kinnunen. 23. Pioneerikomppania perustettiin Savonlinnassa, joskin pääosa miehistöstä oli Heinävedeltä. Savonlinnassa perustettiin myös 12. Viestikomppania ja 12. Linjanrakennuskomppania.¹⁰⁷

12. divisioonan kuljetukset tulevalle toimialueelleen (aluksi Laatokka–Suojärvi, myöhemmin 13. divisioonan saavuttua Syskyjärvi–Kollaa) tapahtuivat pääosin 12.–18. lokakuuta 1939.¹⁰⁸

33. ja 34. Pioneerikomppania oli alistettu 4. Armeijakunnan esikunnalle. Ensin mainittu yksikkö koostui pääosin heinävetisistä, jälkimmäinen kangasniemeläisistä. Talvisotaan lähdettäessä pioneerien tehtäviin kuuluivat vesistöjen ylimeno, tienrakennus, hävitystyöt, miinoittaminen, kenttävarustustyöt, linnoittaminen ja taistelutoiminta.¹⁰⁹

Taulukossa 67 on esitelty Savon sotilasläänin perustaman 13. divisioonan ja Karjalan sotilasläänin perustaman 12. divisioonan savolaiset joukko-osastot perustamispaikkoineen ja komentajineen.¹¹⁰

Kollaa ja Laatokan Karjalan mottitaistelut

Savon sotilasläänin perustama 13. divisioona ja Karjalan sotilasläänin perustama 12. divisioona kävivät taistelunsa Laatokan pohjois- ja koillispuolella. Kuuluisimmat paikat olivat Kollaa sekä Koirinoja. 13. divisioonan joukot kävivät mottitaisteluja Pitkärannassa sekä Laatokan kuuluisissa saarissa Petäjäsaaressa, Paimionsaaressa, Putkisaaressa, Pusunsaaressa, Vihkimäsaaressa, Maksimansaaressa ja Vuoratsussa. Nämä pienet saaret toimivat talvisodan aikana mottien etuvartiona ja olivat erittäin tärkeitä hyökkäyksen torjunnassa. Puna-armeija yritti huoltaa näitä motteja Laatokan kautta.

12. divisioonan puolustama Kollaa kesti, mutta niin myös suuret motit. Ne kuluttivat aika paljon suomalaisia joukkoja, joilla ei ollut järeää tykistöä vastarinnan murtamiseen. Motit täytyi tuhota pikkuhiljaa tavallisten jalkaväkimiesten hyökkäyksin. Tämä aiheutti paljon tappioita: synkimpiä savolaispaikkakuntia olivat Tervo, Virtasalmi ja Ristiina (13. divisioona) sekä Säyneinen, Kangaslampi, Enonkoski ja Punkaharju (12. divisioona).
Neuvostojoukot keskittivät sodan alussa voimakkaan voimaryhmän, 8. Armeijakunnan, Laatokan koillis- ja pohjoispuolelle, jossa suomalaiset olivat suunnitelleet käyvänsä sissisotaa laajoilla korpialueilla. Suomalaiset keskittivät samoille alueille 4. Armeijakunnan, 12. divisioonan ja 13. divisioonan.

Neuvostoarmeija ylitti 30.11.1939 valtakunnanrajan teiden suunnassa koko rintaman leveydeltä divisioonien vastuualueella. Suojärven alueella menetettiin Suvilahti ja Vuontele 2. joulukuuta. 4. Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Juho Heiskanen antoi vastahyökkäyskäskyn 3. joulukuuta ja käski 12. divisioonaa työntämään vihollisen pois valtakunnan alueelta. Huonosti valmisteltu hyökkäys joukoilla, joista puolella ei ollut edes suksia, epäonnistui surkeasti ja johti osaltaan Heiskasen siirtämiseen muihin tehtäviin. Uudeksi komentajaksi määrättiin 4.12. kenraalimajuri Woldemar Hägglund.¹¹¹

Armeijakunnan operaatioalue ulottui Laatokan pohjoisreunasta, rajalla sijaitsevasta Manssilasta, ylös mutkittelevaa valtakunnan rajaa pitkin aina Suojärvelle saakka. Venäläiset hyökkäsivät teitä pitkin, mikä oli ollut odotettavissakin. Neuvostojoukot etenivät Laatokan rantaa myötäilevää tietä pitkin sekä Prääsän suunnasta. Pohjoisempana venäläiset olivat vyöryneet aina Suojärvelle saakka, puolustuslinja oli pettänyt, eikä armeijakunnan esikunnassa ollut saatu vastahyökkäystä aikaiseksi. Osaan joukoista oli iskenyt paniikki, ja peräytyjät olivat tartuttaneet pakokauhua takana tuleviin miehiin. Tästä huolimatta päätös komentajan vaihtamisesta oli jossakin määrin harkitsematon.¹¹²

Hägglundilla oli tässä vaiheessa käytössään kaksi divisioonaa, joita sodan alkaessa komensivat jääkärieversti Lauri Tiainen (12. divisioona) ja jääkärieversti Hannu Hannuksela (13. divisioona). Tiaisen divisioonan toiminta-alueen painopiste oli Suojärven korkeudella Kollaalla, Hannukselan etelämpänä Laatokkaa vasten. Armeijakunnan vastuualueella liki 300 kilometrin mittainen valtakunnanraja oli vaikeasti puolustettava.

13. divisioonan komentaja everstiluutnantti Hannuksela jakoi Käsnäselän–Lemetin tien suunnassa taistelevat joukot Lavajärven ja Kotajärven lohkoihin. Lavajärven lohkon puolustuksen rungon muodosti eversti Autin komentama JR 39 ja Kotajärven lohkon eversti Olkkosen komentama JR 38. 4./JR 39:ään etupäässä sijoitetuille kiuruvetisille sotilaille muodostui kohtalon paikaksi lähellä Pitkärantaa sijainnut Uomaa. Joulukuun 4. päivänä 1939 käydyssä puolustustaistelussa kaatui tai katosi yhteensä 26 kiuruvetistä. Varpaisjärveläisiä miehiä taistelu vei kuusi.¹¹³

Hyökkäysvaunujen tukemat neuvostojoukot saavuttivat Siiran tienhaaran joulukuun 6. päivän kuluessa. Neuvostojoukkojen saatua kosketuksen Siiran tienhaarasta länteen sijainneeseen viivytyslinjaan antoi rykmentin komentaja Olkkonen käskyn JR 38:n I pataljoonan komentajalle, pielavetissyntyiselle kapteeni Kalle Castrénille nopean vastahyökkäyksen suorittamisesta pohjoisesta Siiran tien suunnassa kohti Käsnäselän– Lemetin tietä. Hyökkäys alkoi 7. joulukuuta. Siiran tienhaaraan päästessään pataljoona sai vastaansa jo hyökkäykseen ryhmittyneen vihollisosaston tulen, jolloin myös pataljoonan komentaja haavoittui ja kaksi komppanian päälliköistä kaatui.

Pian tämän jälkeen pataljoonan sivustaan kohdistui neuvostojoukkojen vastahyökkäys ja pataljoonan oli 57 miehen tappion kärsineenä pakko vetäytyä Siirantien suunnassa takaisin pohjoisen suuntaan 3. JR 39:n (Pielaveden ja Keiteleen pataljoona) suojiin Kotajärvelle. Taistelussa ensikertalaisen pataljoonan tappiot olivat raskaat. Samanlainen oli tilanne muissakin yksiköissä ja joukko-osastoissa. Esimerkiksi JR 39:n ensimmäisen pataljoonan täydennystarve oli vuoden päättyessä 6 upseeria, 28 aliupseeria ja 126 sotamiestä, yhteensä siis 160 sotilasta eli komppanian verran. Täydennystä ei paljoakaan vielä saatu, joten oli tultava toimeen jälkeenjääneillä. Uomaa koitui jälleen monen savolaissotilaan kohtaloksi. Siilinjärveläiskomppaniasta 3./JR 38 kaatui 16 miestä, muun muassa upseeristo lähes kokonaan, maaninkalaisia kaatui 9, suonenjokelaisia 3, kuopiolaisia 2 ja nilsiäläisiä 2. Uomaalta kaatuneita ei saatu pois talvisodan aikana.¹¹⁴

Hyökkäyksen epäonnistumiseen vaikuttivat osaltaan neuvostoliittolaisen 18. divisioonan nopeat ja tehokkaat vastatoimet ja puolustusvalmius, mutta osavastuu tapahtuneesta on langetettu myös rykmentin komentajan eversti Olkkosen harteille. Rykmentinkomentajan mahtipontisuus paljastui hermoiluksi, joka suututti ja masensi alaisia. Olkkonen saikin myöhemmin siirron. Suomalaisten vastahyökkäyksen epäonnistuttua paine Lavajärven kannaksella lisääntyi ja illalla 8. joulukuuta joutuivat Lavajärven puolustajat jättämään asemansa ja 13. divisioonan komentajan oli annettava käsky Ala-Uuksun lohkon joukoille luopua Uuksujokilinjasta.¹¹⁵

Joulukuun 7. päivään mennessä oli peräännytty 12. divisioonan voimin Kollaanjoki-linjalle, johon vihollinen otti rajun kosketuksen. Taistelut raivosivat ankarina joulukuun 19. päivään asti, jolloin hyökkäys vaimeni asemasodaksi. Joulun aatonaatto 1939 oli musta päivä Kangaslammin miehille, joita kaatui 12 partioretkellä suoaukealla Kollaan Mäntyojalla.¹¹⁶

Neuvostojoukot hyökkäsivät jälleen 21.1.–3. helmikuuta 1940, mutta asemat pidettiin. Seurasi hiljainen aika, joka kesti maaliskuun alkuun. Alueella reservinä ollut 23. divisioona sai päämajalta käskyn siirtyä Kannakselle 13. helmikuuta. Divisioonasta jäi Kollaalle JR 69, joka otti rintamavastuun 20.helmikuuta. JR 69 oli koottu maan eri puolilta sotatalvena siviilistä asepalvelukseen kutsutuista miehistä.

Maaliskuun alussa neuvostojoukot keskittivät alueelle lisää voimia – 128. divisioonan ja muita joukkoja – ja muodostivat niistä Kollaan ryhmän. Armottomat taistelut raivosivat 2.–13. maaliskuuta 1940 Kollaan rintamalla, jolla oli leveyttä noin 30 kilometriä. Suomalaispuolustajat saivat osakseen Kollaalla 500 tykin keskityksen, ja jälkipolville kirjattiin ensimmäisen hyökkäyspäivän laukausten määräksi 40 000. Suomalaiset kykenivät vastaamaan vihollisen tykistön vyörytykseen vain 1 000 laukauksella. Maaliskuun alussa käydyissä metsätaisteluissa tuoretta neuvostodivisioonaa vastaan suomalaiset kokivat sodan kovimmat tappiot. Kolmen päivän aikana kaatui kymmeniä miehiä, heidän joukossaan kuopiolaislähtöinen, kaksinkertainen telinevoimistelun olympiapronssimitalisti Martti ”Make” Uosikkinen (1909–1940).

Toinen maailmansota tuhosi lukemattomien urheilijoiden haaveet olympiavoitosta. Martti Uosikkinen palveli talvisodassa aluksi joukkueenjohtajana JR 34:n 7. komppaniassa ja sodan lopulla komppanianpäällikkönä JR 69:n 6. komppaniassa. Komppanianpäällikkö Uosikkinen ei enää nähnyt sodan loppumista, sillä hän haavoittui kuolettavasti johtaessaan miehiään vastahyökkäykseen 9. maaliskuuta 1940. Vartaloonsa pikakiväärin luotisuihkun saanut Uosikkinen menehtyi puolitoista tuntia myöhemmin joukkosidontapaikalla, jossa hän lausui Erkki Palolammen kuuluisalle sotakirjalle nimen antaneet sanat:

Muistakaa, että Kollaa kestää.¹¹⁷

Pitkärannan ankarien kalliomaastossa käytyjen taistelujen jälkeen Säyneisen kiväärikomppanian jäännökset kuljetettiin maaliskuun 12. päivän vastaisena yönä Kollaalle kuorma-autolla. Viisi miestä komppaniasta kaatui vielä 12. maaliskuuta 1940, päivää ennen rauhantekoa.¹¹⁸

Vastustajan ylivoimasta huolimatta Kollaa kesti, tosin notkahtaen, sillä vihollinen sai aikaan kilometrin levyisen murtokohdan juuri rautatien ja maantien kohdalla.

Laatokan koillispuolella taistellut 13. divisioona oli vetäytynyt 9. joulukuuta 1939 mennessä Haukkalahden–Kitilän–Ruokojärven–Syskyjärven–Varpajärven noin 30 kilometrin levyiselle puolustuslinjalle. Vihollinen yritettiin lyödä 12.–19. joulukuuta useilla vastahyökkäyksillä, mutta ne eivät johtaneet kuin koviin tappioihin. Tammikuun alussa niin sanotun suuren vastahyökkäyksen seurauksena suomalaiset joukot pääsivät kahden tien yli Laatokan rantaan. Ryhmä Autti katkaisi 11. tammikuuta puna-armeijan 168. divisioonan maayhteydet ja neuvostovoimat onnistuttiin saartamaan. Näin syntyi niin sanottu Kitilän suurmotti, johon suljettiin kokonainen puna-armeijan 168. divisioona. Yleensä suomalaiset eivät pyrkineet motintekoon talvisodassa, niitä vaan syntyi, kun voimat eivät riittäneet vihollisen joukkojen tuhoamiseen ja nämä eivät paenneet, vaan kaivautuivat puolustukseen.

Lisäksi syntyi lukematon määrä pienempiä motteja; muun muassa Koirinojan lähellä olevat Läntinen Lemetti, Itäinen Lemetti ja Rykmentin motti, jotka kyettiin kovien ponnistelujen jälkeen laukaisemaan. Läntinen Lemetti murtui 4. helmikuuta 1940, itäinen eli niin sanottu Kenraalimotti helmikuun lopussa alkaneessa hyökkäyksessä. Kenraalimottia – jossa motitettuna oli kaksi venäläiskenraalia – oli pitkään piirittänyt ja kurittanut JR 39:n 1. pataljoona (I/JR 39) eli lapinlahtelaispataljoona komentajanaan kapteeni L. Virtanen.¹¹⁹ Se oli neulanpistoissaan kärsinyt huomattavia tappioita. Jääkäripataljoona 4 (JP 4) ja Hämeen Ratsurykmentistä (HRR) muodostettu hiihtopataljoona tulivat apuun tuhoamaan mottia.

Iskuosastot jatkoivat motin pehmittämistä kärsien tappioita. Kirjassaan Kenraalimotti JR 39:n 3. komppanian päällikkö, vänrikki Tauno Räisänen muistelee:

Yön yritykset [27.2.1940] olivat vaatineet [I/39] 3. komppanialta 18 kaatunutta ja haavoittunutta. Sirpale oli iskenyt Vilannin korvan taakse verestävän haavan, joka turvotti takaraivon. Hänen oli poistuttava teltoille lepäämään, ja iltapuolella matka jatkui sairaalaan. Niin jäin yksin johtamaan komppanian rippeitä, noin 40 miestä, joista myöhempiä täydennysmiehiä ei ollut enää kuin muutama. Mutta rippeitäkin tarvittiin.¹²⁰

Lopullisesti motti oli vallattu 29. helmikuuta 1940. Tammi-helmikuun 1940 mottitaisteluissa kaatui 32 lapinlahtelaista.¹²¹

Itä-Lemetin motista saatiin IV Armeijakunnan alueen suurin sotasaalis: muun muassa viisi kenttätykkiä, yksi panssarintorjuntatykki, 71 panssarivaunua, 12 panssariautoa, kuusi ilmatorjuntakonekivääriä, 60 pikakivääriä, 206 hevosajoneuvoa, 30 kenttäkeittiötä, 206 kuorma-autoa, 31 henkilöautoa ja kymmenen traktoria. Ville Tikkanen on arvioinut venäläisten kaatuneiden määräksi noin 2 500.¹²²

Muuruvetinen konekiväärikomppanian johtaja Osmo Miettinen muisteli myöhemmin Länsi-Lemetin motin taisteluja:¹²³

Meijän tikkakoskelainen kesti paremmin ampumista kuin naapurin Maxim-konekivääri. Siinä jouduttiin koettamaan, minkä verran konekivääri kestää. Se kolonna laskettiin marssimaan aivan lähelle ennen kuin punaisilla raketeilla käskettiin avata tuli.” Suurkolonnan tuhoaminen Koirinojassa saattoi venäläiset raivoon. ”Ne tuntuivat olevan yllättävän hyvin perillä meidän yksiköiden taustasta. Niiden koneet kylvivät meikäläisten asemiin punaisia lentolehtisiä, joissa luki: NILSIÄN, JUANKOSKEN JA MUURUVEDEN MIEHET! Jos ette lopeta suojattomien kolonnien ahdistamista, pommitamme kotiseutunne murskaksi. Tulj´mieleen, ettei Suomi ihan yksmielinen ollut.

Voittoisten mottitaistelujen jälkeen suomalaisten sotaonni alkoi heiketä, etenkin kun Kitilän suurmotti oli jäänyt purkamatta. 168. divisioonan muodostama Kitilän suurmotti oli taistelukykyinen. Suomalaiset yksiköt olivat miehittäneet motin edustalla olevat saaret ja häiritsivät tehokkaasti kuljetuksia jäätiellä. Tiestä muodostui ”Kuoleman tie”, jonka varsille kerääntyi satojen hevosten ja vainajien röykkiöt. Saaret aiheuttivat pysyvän uhkan ja vihollinen päätti eliminoida sen rajulla hyökkäyksellä.

Motti oli valtavan suuri, ja rintaman pituuskin oli 26 kilometriä. Se rajoittui Koirinojan lahteen Laatokalla. Lahden keskiosassa oli useita kallioisia saaria, joista osan suomalaiset miehittivät tammikuun puolivälissä. Petäjäsaari, Putkisaari ja Vuoratsu olivat miehittämättömiä, mutta Maksimasaaresta ja Vihkimäsaaresta taisteltiin ennen miehitystä.

Maksimasaaren valtauksen yhteydessä kerrotaan, että nilsiäläinen hiihdon kolminkertainen maailmanmestari¹²⁴ Pauli Pitkänen toimi hiihtolähettinä ja kävi tarkkailemassa tykistön osuutta ja toi tiedon, jolloin tykistön osumatarkkuus edelleen parani. Valtausta johti nilsiäläinen pienviljelijä, alikersantti Einari Kokkonen, joka myöhemmin yleni kapteeniksi saakka ja oli Väinö Linnalle vänrikki Vilho Koskelan esikuva¹²⁵.

Näiltä haltuun otetuilta saarilta häirittiin mottiin suuntautuvaa huoltoliikennettä heti 20. tammikuuta alkaen, ja maaliskuun alkuun mennessä arvioitiin vihollisen menettäneen parituhatta hevosta ja saman verran kuormaston henkilöstöä. Venäläiset nousivat 6. maaliskuuta suurhyökkäykseen saaria vastaan. Petäjäsaarta puolusti noin 250 suomalaista, ja taistelussa kaatui 46 miestä Rantasalmelta. Jo edellisenä päivänä tiedettiin, että hyökkäys oli tulossa, mutta saaria ei haluttu tyhjentää. Arviolta 700 venäläistä hyökkäsi 35 tankin tukemana Petäjäsaareen. Saari ammuttiin aivan hajalle, ja lähes kaikki siellä olleet joko katosivat tai kaatuivat. Eri lähteiden mukaan 10–20 miestä pelastautui. Samoin muista saarista taisteltiin rajusti, mutta menetykset eivät olleet niin suuria, koska niistä päästiin vetäytymään. Neuvostojoukot painostivat ankarasti Laatokan kautta ja olisivat päässeet jopa Taipaleen rintaman selustaan, mikäli sota olisi jatkunut.¹²⁶

Savolaisia taisteli toki muillakin rintamaosilla. Savolaisista muodostetut Erillinen pataljoona 112 (ErP 112), 5/KTR 13, 9/KTR 13 ja JR 37:n 8. komppania osallistuivat historiaan jääneeseen Tolvajärven taisteluun. Aamulla 12. joulukuuta everstiluutnantti Aaro Pajari hyökkäsi vastoin eversti Paavo Talvelan silloisia ohjeita – ja menestyi. Tolvajärveltä vihollisen takaa-ajo jatkui seuraavina päivinä Ristinsalmelle, Ägläjärvelle ja Aittojoelle, jonne rintama jähmettyi sodan loppuajaksi.¹²⁷

Suomussalmen ja Raatteen tien varjoon jäänyt taistelu oli ensimmäinen suomalainen hyökkäysvoitto talvisodan aikana ja siten psykologisesti merkittävä. Tosin voitosta oli maksettu kova hinta. Päällystöstä oli kaatunut tai haavoittunut 30 prosenttia ja miehistöstä 25 prosenttia. Kaatuneita oli 630 ja haavoittuneita 1 320. Esimerkiksi ErP 112:n toisessa komppaniassa palvelleista pertunmaalaisista kaatui 29 miestä 12.–22. joulukuuta 1939. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä 12. joulukuuta heitä kaatui yhdeksän.

Iltapäivällä pidettiin nimenhuuto, jossa todettiin, että komppania oli menettänyt joukkueen verran kaatuneita ja haavoittuneita. Neljäs joukkue hävisi täten kokonaan.

ErP 112:n ensimmäinen komppania ja konekiväärikomppania muodostuivat Mäntyharjun miehistä. Mäntyharjun menetykset 12.–22. joulukuuta 1939 olivat 42 miestä, joista ensimmäisenä päivänä kaatui 11. KTR 13:n 9. patteri menetti kyseisenä aikana kaatuneina 17 pohjoissavolaista miestä.¹²⁸

Brittilentäjät toivat 12 Bristol Blenheim -pommikonetta Juvan Jukajärven jäätukikohtaan 26.2.1940. Juvalta käsin toiminut Lentolaivue 42 osallistui pommitustehtäviin ensisijaisesti Viipurinlahden alueella. Lentäjät majoitettiin Vehmaan kartanoon.¹²⁹

Sodan päätyttyä miehet kotiutettiin muutamien viikkojen kuluessa. Tehty rauhansopimus oli raskas taakka sodan jälkeen koko kansalle, mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Lasse Laaksonen on sotahistoriallisessa väitöskirjassaan todennut, että Kannaksen puolustus oli romahtamaisillaan ja Viipurinlahdella laajeni uhkaava maihinnousu. Rauha oli ainoa vaihtoehto. Puolustajan voimavarat alkoivat olla lopussa. Talvisodan rauha 13. maaliskuuta 1940 ei tullut yhtään liian aikaisin.¹³⁰

Talvisodan rauhansopimus oli suomalaisille toisaalta helpotus, koska taistelut päättyivät, ja toisaalta – aluemenetysten takia – valtava pettymys. Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius purki katkerat tunnelmat sanelurauhasta tuoreeltaan päiväkirjaansa 13. maaliskuuta 1940:

Maalisk. 13 p:nä, pakkasta ja aurinkoista, rauhan huhuja, muka kl. 11 alkaisi! Hälytys 10,10–10,45; 3 konetta, vain lentolehtisiä meidän tykit ampuivat. – Ilmoitettiin että ulkom. Tanner puhuu radiossa kl. 12. Kävin ylhäällä kuuntelemassa; ensin selostettiin rauhansopimus ja sitten puhui Tanner. Kylli [maaherran puoliso] itki ääneensä ja kyllä nousivat kyyneleet minunkin silmiini ”De hade dött ens fosterland, man stod och grät vid gravens rand”. – – Mutta kerran täytyy tulla koston päivä ja kun toinen valta kerran käy kimppuusi RYSSÄ, silloin Suomi kostaa, kostaa ja Suur-Suomi luodaan!¹³¹

Talvisodan taistelijoita ei kotiutettu niin ripeään tahtiin, kuin he olivat odottaneet. Tilanne oli niin kireä, ettei armeijaa voitu kertaheitolla päästää kotitanhuvilleen. Uuden rajan pinnassa kaivettiin taisteluasemia kevätauringon paisteessa. Lopen väsyneistä taistelijoista se oli pirullista puuhaa. Toukokuun kuluessa pääosa veteraaneista sai kotiuttamispassin kouraansa. Siihen oli kirjoitettu aivan kuin enteellisesti: ”Kotiutettu toistaiseksi.”

Talvisodassa kaatuneet

Sodissa kaatuneiden ja vammautuneiden lukuja ei koskaan voida määrittää yksittäisen sotilaan tarkkuudella, sillä tietoja puuttuu ja laskentaperusteetkin eroavat toisistaan. Sotien päätyttyä on yleensä ilmoitettu senhetkiseen tietämykseen pohjaava luku, joka vuosien varrella on tarkentunut, useimmiten aiempaa suuremmaksi.

Kansallisarkistossa laadittu sodissa menehtyneiden tietokanta on antanut lisätietoa talvisodan kaatuneista. Menehtyneisiin on kaatuneiden lisäksi laskettu mukaan sotatoimissa saamaansa vammaan tai sairauteen 30.11.1939–31.12.1940 kuolleet. Taulukossa 68 on esitetty talvisodassa menehtyneiden savolaisten määrät kunnittain ja suhteutettuna vuoden 1939 lopun miespuoliseen väestöön.¹³²

Suomalaisia kaatui talvisodassa kaiken kaikkiaan 22 800 ja haavoittui 43 600. Savolaisia kaatui 3 322 eli 12,5 prosenttia koko maan sankarivainajista. Tämä oli selvästi enemmän kuin maakunnan osuus miespuolisesta väestöstä (10,2 %). Savon tappiot talvisodassa olivat selvästi keskimääräistä suuremmat. Savo menetti talvisodassa 17 henkeä tuhannesta, koko maa 13,8.

Eniten miehiään talvisodassa menetti Enonkoski, jonka 53 kaatunutta oli 3,4 prosenttia paikkakunnan miespuolisesta väestöstä. Yli 3 prosenttia miehistään menettivät myös Ristiina, Punkaharju ja Virtasalmi. Koko maan tappiotilastossa Enonkoski oli 12. sijalla, Punkaharju 13., Ristiina 15., Virtasalmi 28. ja Kangaslampi 30. sijalla, kun kuntia oli kaikkiaan 545. Sadan eniten menettäneen kunnan joukkoon mahtui kaikkiaan peräti 14 savolaiskuntaa.¹³³

Enonkoskelaisten kovaa kohtaloa selittää se, että monet heistä olivat mukana Laatokan Karjalan kovissa mottitaisteluissa. Esimerkiksi pelkästään Petäjäsaaressa kaatui helmi-maaliskuussa 1940 kaikkiaan 18 enonkoskelaista. Lähinnä JR 37:ssa palvelleiden ristiinalaisten kohtaloksi tuli Impilahti, siellä muun muassa Juttuselkä, Ruhtinaanmäki ja Vorojenkivi. Suurin osa Jalkaväkirykmentti 35:n 7. komppaniassa palvelleista punkaharjulaismiehistä tapasi kohtalonsa Kollaanjoen taisteluissa. Niissä kaatui 32 miestä.¹³⁴

Tällaiset yhtä paikkakuntaa koskettavat tapahtumat olivat mahdollisia vielä talvisodassa, jossa yksiköt koottiin sotilaspiireittäin tietyn aluejaon mukaisesti. Tuolloin kulkuyhteydet olivat varsin puutteelliset ja hitaat puoltaen keskitystä. Myös yksikön tuttuus paransi joukon yhteenkuuluvuutta. Järjestelmää muutettiin kuitenkin kiireesti epäkohtien tullessa järkyttävällä tavalla ilmi, kuten Petäjäsaaren taistelun jälkeen Rantasalmella ja Nilsiässä.

Suhteellisesti vähiten talvisota vei Savon miehiä Iisalmesta (0,84 %), Mikkelistä (0,85 %) ja Kuopiosta (0,86 %). Niin sanottujen lykkäysmääräysten nojalla puolustusvoimia palvelevassa teollisuudessa, rautateillä ja virastoissa työskennelleiden tai palvelukseen kutsuttuna esikuntiin komennettujen osuus asevelvollisuusikäisistä miehistä oli kaupungeissa paljon suurempi kuin maaseudulla. Yleensäkin maaseutu menetti enemmän kuin kaupungit. Agraarisen ja heikosti teollistuneen Savon tappiot kohosivat kärkipäähän. Menetykset eivät jakautuneet savolaispitäjien kesken tasaisesti: paikkakunnilla joista rekrytoitiin etupäässä etulinjan jalkaväkeen, menetykset niin talvi- kuin jatkosodassa olivat ankarammat kuin niillä, joiden miehet joutuivat viestijoukkoihin tai tykistöön.

 

********************

PETÄJÄSAARI 6.3.1940: TALVISODAN SUURIMMAT TAPPIOT

Rantasalmi koki suurimman yhtenä päivänä yhtä paikkakuntaa kohdanneen tappion viime sodissamme, kun Petäjäsaaressa kaatui 46 Rantasalmen miestä 6. maaliskuuta 1940. He kuuluivat lähes yksinomaan 12. divisioonan JR 35:n kuudenteen komppaniaan. Saaritaisteluiden tappiot olivat yleensä suuret, sillä alueelta oli hankala poistua. Kalliosaaret ovat erityisen kohtalokkaita, koska niissä suojautumismahdollisuudet olivat usein huonot ja sirpalevaikutus hirvittävä. Talvisodan aikana käytössä ollut aluejärjestelmä koki kulminaationsa Laatokan Karjalassa, Koirinojan Petäjäsaaressa.

”Tuskin missään on taisteltu sananmukaisesti viimeiseen mieheen, viimeistä veripisaraa myöten, siten kuin Koirinojan saarilla”, kertoo tapahtumista tuoreeltaan vuonna 1941 ilmestyneessä kirjassa Kunnia – Isänmaa jääkärikenraalimajuri Woldemar Hägglund, joka toimi talvisodassa Laatokan Karjalan puolustuksesta vastanneen 4. Armeijakunnan komentajana.

Petäjäsaareen tappiot 6.3.1940 koskettivat lähes yksinomaan Savon pitäjiä. Rantasalmen 46 miehen lisäksi taistelussa kaatui 23 nilsiäläistä. He kuuluivat Kuopiossa YH:n aikana perustettuun JR 38:n 7. komppaniaan ja 3. konekiväärikomppaniaan. Muualtakin meni miehiä. Yhteensä kaatuneita oli ainakin 117. Eri lähteiden mukaan 10–20 miestä pelastui. Näin suuria menetyksiä saattoi sälyttyä yksittäisten pitäjien kannettavaksi talvisodan aikana vallalla olleen aluejärjestelmän vuoksi. Talvisotaan lähteneet joukot oli muodostettu sotilaspiireittäin ja edelleen piirien sisäisen aluejaon mukaan. Silloiset kulkuyhteydet huomioon ottaen joukot saatettiin perustaa nopeasti, ja koska miehet olivat pitkälti keskenään tuttuja, muodostivat he kiinteän joukon. Kun 1–2 aluetta muodosti pataljoonan, patteriston tai erikoisyksiköitä, merkitsi yksittäisen perusyksikön tappio raskaita viestejä asianomaisiin kuntiin. Pääsääntöisesti ne olivat jalkaväkiyksiköitä perustaneita paikkakuntia. Esimerkiksi Petäjäsaaren puolustuksessa 6.maaliskuuta mukana olleista 6./JR 35:n (Jalkaväkirykmentti 35:n toinen pataljoona, kuudes komppania) miehistä ja aliupseereista yli 90 prosenttia oli rantasalmelaisia.

Vaikka vihollisen kuljetuksia häirittiin pääasiassa Maksimasaaresta käsin, oli Petäjäsaari sijaintinsa vuoksi venäläisille tärkein kohde. Sen valtaaminen olisi avannut heille mahdollisuuden välttää mantereelta suunnattu tulitus Maksimasaaren ja Petäjäsaaren välistä jäätietä käyttämällä. Se että päätös strategiasta oli tehty, ilmenee käskystä, jonka 4. Armeija-kunta antoi Osasto Tähtiselle 5.3.:

Vahvennettu II/JR 35 pitää hallussaan Laatokan saaret.

Petäjäsaaren päällikkönä toimi ratkaisutaistelun aikana reservin luutnantti Ahti Suhonen. Hän näki tilanteen toivottomuuden. Petäjäsaaren sijainti lahden keskellä merkitsi sitä, että alueelta olisi mahdoton vetäytyä valoisaan aikaan. Suhonen matkusti edeltävänä yönä kauas esikuntaan pyytämään lupaa saada vetää miehet pois saaresta pimeyden turvin. Lupaa ei annettu, sen sijaan puhelinyhteys armeijakunnan komentajaan tuotti nopean vastauksen. Se oli lyhin puhelinkäsky, jonka eversti Tähtinen kertoi koskaan saaneensa:

Viimeiseen mieheen!

Maaliskuun 6. päivästä tuli saarten kohtalon päivä. Taistelupäivän aamuna Laatokan jäällä näkyi musta massa. Se oli 7 000 neuvostosotilaan joukko, jota tuki 34 panssarivaunua. Petäjäsaaressa ja naapurisaaressa oli noin 400 suomalaissotilasta. Heistä noin puolet oli Petäjäsaaressa. Kello 7 vihollisen tykistötuli kiihtyi äärimmilleen, ja yli sata lentokonetta pommitti saaria. Kello 9 hyökkäsi 34 panssarivaunun tukema jalkaväki Petäjäsaareen. Suomalaisilla oli siellä vain yksi panssarintorjuntatykki. Panssariensa lähietäisyydelle edennyt jalkaväki lähti rynnäkköön. Petäjäsaaren puolustajat avasivat kiivaan tulen hyökkääjiä vastaan mutta joutuivat valtavan ylivoiman edessä vetäytymään saaren seuraavaan puolustusasemaan. Apujoukkojen lähettäminen Vuoratsusta oli mahdotonta. Puolen päivän aikoihin oli puolet saaresta menetetty. Saaren päällikkö Ahti Suhonen antoi haavoittuneille luvan poistua saaresta. Neljän aikaan iltapäivällä aurinko valaisi heleästi, mutta Petäjäsaari oli Vuoratsusta katsottuna täysin musta. Saaressa taisteltiin edelleen. Enää ei suomalaisten taistelu ollut johdettua, sillä saaren päällikkö oli kaatunut ja jokainen mies kävi kamppailua omasta hengestään.

Sissiosasto Lakion päällikkö, tuolloin 22-vuotias reservin vänrikki Leevi Lakio saapui miehineen päivällä Vuoratsuun. Mitään mahdollisuutta ei heilläkään ollut lähteä apuun Petäjäsaareen. Korkealta kalliolta Lakio seurasi kiikarilla tapahtumia:

Kello 17 aikoihin loppuivat laukaukset, saaren viimeinenkin puolustaja oli kaatunut. Neuvostosotilaat kiertelivät maassa makaavia haavoittuneita ja iskivät pistimillä. Illan hämärtyessä lähtivät miehemme etsimään jäältä haavoittuneita, jotka olivat pyrkineet pakoon. Liekinheittäjävaunut sytyttelivät korsujen jäännöksiä palamaan. Vihollinen juhli valtaustaan, balalaikka soi ja laulun loilotus kuului hiljentyvässä illassa.

Petäjäsaaresta tuli Suomen Thermopylai. Se on erityisen puhutteleva esimerkki siitä suunnattomasta hinnasta, jolla isänmaan itsenäisyys on lunastettu.

Petäjäsaaressa 6.3.1940 kaatuneet jäivät kaikki kentälle. Heidät on siunattu poissaolevina. Rantasalmen sankarihautausmaalla heidän muistoaan kunnioitetaan 46 kiven muodostelmalla. Kivet ovat lähekkäin, koska arkut puuttuvat. Vainajia ei löydetty välirauhan jälkeenkään, jolloin alue oli jälleen suomalaisten hallussa. Neuvostosotilaat olivat upottaneet ruumiit Laatokkaan tai hävittäneet ne muuten.

Lähteet:
Kunnia – Isänmaa – Miten Suomi taisteli –, toim. W.E. Tuompo ja V.A.M. Kariskoski. Helsinki 1941.
Tammi, Eeva, Petäjäsaari 6.3.1940 – Talvisodan suurimmat tappiot. Teoksessa Porrassalmi III. Etelä-Savon kulttuurin vuosikirja 2010. Päätoimittaja Jorma Julkunen.
Helsingin Sanomat 17.2.2010: Petäjäsaari vei 117 miestä päivässä.

********************