Paraniko savolaisten elintaso sotien välisenä aikana? Yhdeltä osalta vastausta voidaan hahmotella tarkastelemalla Varkauden sahan maksamia tukkipuun hintoja 1920- ja 1930-luvuilla:
Varkauden luvuista voi huomata, että tukkipuun hinta nousi kahdessa otteessa, 1920-luvun jälkipuoliskolla ja hyvin voimakkaasti 1930-luvun jälkipuolella. Tukin kantohinnan nousu oli paljon voimakkaampi kuin hankinnan eli työpalkkojen. Palkat nousivat myös 1930-luvun lopulla, mutta kun otetaan huomioon rahan arvon muutos, reaalipalkkoina ne tuskin saavuttivat 1920-luvun lopun tasoa. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että 1930-luvun jälkipuoliskolla talolliset ansaitsivat puun myynnillä aika hyvin, mutta metsätyömiehillä oli jatkuvasti ankeaa. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että puu oli niukkuushyödyke, josta kilpailtiin, mutta metsätyövoima ei, varsinkaan Savossa.
Tämä havainto antaa aiheen olla varovainen, kun puhutaan yleisesti elintason noususta Savossa. Puu oli kovin tärkeä Savon taloudessa.
Varkaus oli suuri saha, eikä ole syytä otaksua, että sen maksamat hinnat olisivat poikkeuksia muuhun Savoon nähden. Kantohinnoilla ja työpalkoilla oli taipumus asettua samalle tasolle. Varkauden kokoisia sahakeskuksia ei Savossa ollut juuri muualla paitsi Iisalmessa sekä Kuopiossa ja sen ympäristössä. Lisäksi oli siellä täällä 2 000–3 000 standarttia valmistavia yksiköitä. Mikkelin läänin suurimman sahan Saksalan toiminnan lopettaminen 1930-luvun alussa tiesi vähennystä puun kysyntään Puulan vesillä ja työpaikkojen menetystä. Paperipuun ja propsien hinnan kehitys oli samansuuntainen. Puun hinta nousi työpalkkoja enemmän.
Maaseudun asunto-olot vaihtelivat suuresti maan eri puolilla. Asuntokannan uusiutumista rajoitti se, ettei maaseudulla juuri rakennettu taloja vuokrattavaksi ja maanomistusjärjestelyjen takia muu rakentaminen oli vähäistä.1 Maaseudun asunto-oloja koskenut tutkimus vuodelta 1937 paljasti suuria puutteita. Asunnoista oli hyvässä kunnossa vain 25 prosenttia ja tyydyttävässä kunnossa 54 prosenttia, kun taas huonoja oli 18 prosenttia ja asunnoksi kelpaamattomia 3 prosenttia. Erityisen huonoja olivat yksihuoneiset asumukset, joita oli eniten Kuopion läänissä, peräti 40 prosenttia kaikista läänin asunnoista. Mikkelin läänin asunnoista kolmannes oli tällaisia asuntoja. Molemmissa lääneissä olivat yhden huoneen asunnot suurimpana ryhmänä. Savossa tämä perheasunnoksi sopimaton asunto oli siis edelleen hyvin yleinen.
Koko maassa sen sijaan oli tapahtunut perusteellinen muutos asuntotyyppien suhteen vuosisadan alkuun verrattuna. Yhden huoneen asunto, joka 1900-luvun vaihteessa oli ehdottomasti tavallisin asuntotyyppi, oli vuoteen 1937 mennessä korvattu kahden huoneen asunnolla, ja kolmen huoneen asunto oli tullut entisestään jonkin verran yleisemmäksi.2
Tutkimuksen yhteydessä hankittiin tietoja myös vedensaannista asuntoihin. Veden hakupaikka oli 81,8 prosentilla kaikista asunnoista kaivo ja 8,7 prosentilla lähde. 4,3 prosentilla oli vesijohto ja 5,2 prosenttia asunnoista otti veden joista tai järvistä. Alkuperäisimmät olosuhteet olivat Kuopion ja Oulun lääneissä, joissa ainoastaan noin kolmella neljäsosalla asunnoista oli kaivo.
Noin kolmanneksella maaseudun asunnoista oli sähkövalo, mutta Mikkelin läänissä vain 7,4 prosentilla ja Kuopion läänissä 7,6 prosentilla. Tässä suhteessa Savo oli selvästi peränpitäjänä koko maassa. Tämä ei tosin johtunut ainoastaan varallisuudesta vaan ilmeisesti ennen muuta sähkövoiman epätasaisesta saannista. Sauna sen sijaan oli hyvin yleinen Savossa kuten muuallakin: yhdeksällä asunnolla kymmenestä oli sauna. Kellari, joka ruokataloudessa oli hyvin tärkeä tekijä, oli ainoastaan 58,4 prosentilla maaseudun asunnoista. Vähiten niitä oli Savossa. Kuopion läänissä vain neljäsosaan ja Mikkelin läänissä vain kolmasosaan asunnoista kuului kellari.3
Tärkeä asuntokantaan vaikuttava tekijä oli asunnon suuruuden ohella asujaryhmien, siis yleensä talouskuntien tai perheiden koko. Tässäkin suhteessa havaitaan suuria eroavaisuuksia eri osissa maata. Perheet ja talouskunnat olivat pienimmät maan etelä- ja lounaisosissa. Kuta kauemmaksi itään ja pohjoiseen mentiin, sitä suuremmaksi tulivat asujaryhmät keskimäärin. Kun Uudenmaan läänissä vain 18,9 prosenttia asujaryhmistä käsitti 6 henkilöä tai useampia, oli vastaava prosenttiluku Oulun läänissä 42,9 ja Kuopion läänissä 41,7. Mikkelin läänissä tähän ryhmään kuului kolmannes kaikista.4
Viimeksi mainituissa kolmessa läänissä myös asuttiin kaikista ahtaimmin. Savon erittäin korkeiden asumistiheyslukujen selityksenä oli kaksi samaan suuntaan vaikuttavaa tekijää: pienasuntojen suuri osuus asuntokannasta, etenkin yhden huoneen asuntojen käyttäminen perheasuntona, ja toiseksi suurten perheiden ja talouskuntien yleisyys näillä seuduilla. Suomen maaseudun kunnista asumistiheys oli kaikkein suurin Rautavaaralla, jossa oli 356 asukasta 100 huonetta kohden, kun koko maassa keskimäärä oli 179.
Erittäin suuri se oli myös Muuruvedellä (244/100). Ahtaasti asutuiksi asunnoiksi luettiin tutkimuksessa sellaiset, joissa asukasluku huonetta kohden oli vähintään 3. Kun tutkittujen kuntien väestöstä maan eteläosissa vain vähän yli 20 prosenttia asui ahtaasti, oli vastaava suhdeluku Kuopion läänissä kokonaista 54,3 prosenttia ja Oulun läänissä 52,8 prosenttia. Kolmantena tuli Mikkelin lääni (37,7 prosenttia).5
Vaikka selviä puutteita todettiinkin vielä 1930-luvun lopulla tehdyssä asuntotutkimuksessa, oli muutosten tahti silti Savossakin nopea. Maanvuokraajien itsenäistäminen vaikutti merkittävästi asumiskulttuurin kohenemiseen. Torpparilaitos oli aikansa eläneenä järjestelmänä luonut epävarmuutta vallitseviin oloihin ja tappanut tyystin kaiken yritteliäisyyden torppari- ja mäkitupalaisväestön keskuudessa. Samalla kun pientilalliset olivat saaneet omistusoikeuden viljelmiinsä, oli heissä herännyt uusi luottamus ja usko tulevaisuuteen ja oman nousemisen halu.
Seuraukset tästä olivat nähtävissä jo 1930-luvulla. Melkein jokaista pientilaa oli jollakin tavalla kunnostettu. Ennen kaikkea oli rakennettu. Varsin suurelta osalta kaikki oli rakennettu uudestaan. Kunnollisia ihmisasuntoja ja eläinsuojia oli kohonnut entisten lahomuurien tilalle. Peltoja oli raivattu lähes ennätystahtiin. Silti oltiin kaukana maan länsiosan rintamaista, joissa elintason kohoaminen oli silminnähtävissä.