Maatalous, metsä ja teollisuus

Maatalouden rakennemuutokset

Maareformi

Sisällissodan jälkeisten maareformien tavoitteena oli poistaa tyytymättömyyttä maaseudulla ja estää uudet kapinayritykset. Reformit loivat edellytyksiä maata omistavan väestön uudelleen ryhmittymiselle, ja niiden pohjalta luotiin myös yhteiskuntamalleja. Tärkein niistä oli maalaisliitossa elänyt ”alkiolainen visio”, jonka mukaan yleinen maanomistus ja perheviljelmämalli poistaisivat luokkaristiriidat maaseudulta, koska omalla työllään elävä talonpoikaisto ei asemaltaan tai eduiltaan olisi suoranaisesti alisteisessa suhteessa.¹

1900-luvun alkuvuosien suuri yhteiskunnallinen ongelma, torpparikysymys, sai ratkaisunsa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sodan aikana torpparisopimukset oli keisarin määräyksellä jäädytetty. Eduskunta hyväksyi vuonna 1918 lunastuslain (135/1918), jonka perusteella lampuodit, torpparit ja mäkitupalaiset saivat oikeuden lunastaa tilansa itsenäisiksi. Torpparilaki oli syntynyt. Sitä täydennettiin seuraavana vuonna radikaaleilla lisäyksillä. Laki tunnettiin yleisesti Lex Haatajana.² Torpparit olivat itsenäisiä maanviljelijöitä vuokramaalla, mäkitupalaiset olivat omalla vuokratontillaan asuvia maatyöläisiä ja ammatinharjoittajia. Lampuodit olivat puolestaan kokonaisten tilojen vuokraviljelijöitä. Torppia oli alun perin syntynyt aateliston rälssitiloille turvaamaan työvoiman saantia, mutta ajan mittaan myös vauraat talonpoikaistilat perustivat torppia.

Torpparilain mukaan jokainen yksityismailla asunut torppari ja vähintään viisi vuotta asuntoaan hallinnut mäkitupalainen sai oikeuden, halusipa maanomistaja sitä tai ei, lunastaa itselleen oman tilan. Torppaan sai lunastaa enintään 10 hehtaaria – tai poikkeustapauksissa enintään 20 hehtaaria – viljeltyä tai viljelyskelpoista maata ja korkeintaan 20 hehtaaria metsää. Alle kahden hehtaarin vuokraviljelmät laki määritteli mäkituviksi.

Niille piti luovuttaa tontti ja entiset maat, mutta ei metsää. Vuokralaisten kannalta lunastusehdot olivat edulliset. Lunastushintana pidettiin vuoden 1914 hintaa, kun yleisesti uskottiin rahan palaavan sodan jälkeen tuon vuoden tasalle. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan sodan aikainen voimakas infaatio pudotti lunastettujen torppien hinnan lunastusajan loppuun mennessä yhdenteentoista osaan vuoden 1914 arvosta.

Näin lunastuslait jakoivat itsenäistyneet vuokraviljelmät asustuskassalainoilla muodostettujen tilojen tapaan viljelystiloihin ja asuntotiloihin. Viljelystiloille piti saada perheviljelmän tarvitsemat pellot ja kotitarvemetsät. Asuntotiloille maatalous tarjosi lisäelantoa muun ammatinharjoituksen ohella. Näillä tiloilla oli ”työkäsiä” monenlaisiin pientilan ulkopuolisiin työkohteisiin.³

Torpparivapautus ei synnyttänyt uusia tiloja eikä sitonut uutta väkeä maahan, vaan itsenäisti maanvuokraajat eli jo olemassa olleet asutustilat. Torpparivapautus oli asutustoimintaa, koska sen yhteiskunnalliset perustelut tilakoon ja rahoituksen osalta muistuttivat muuta asutustoimintaa. Uusi piirre aiempaan asustustoimintaan verrattuna oli se, että maanomistajat velvoitettiin luovuttamaan maitaan julkisen päätöksenteon määräämällä hinnalla.

Torppareita ja mäkitupalaisia itsenäistettäessä tilattomien kysymys jäi takaalalle, mutta tilattomien asuttaminen jatkui ja voimistui 1920-luvun alussa. Valtion maita ja virkataloja koskevat asustuslait sekä yksityismaita koskeva laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1922. Yksityismaita koskeva asutuslaki tuli voimaan vuoden 1924 alussa, ja se tuli tunnetuksi Lex Kallion nimellä.

Vuoden 1918 torpparilaki koski vain yksityismaita. Valtion ja yhteisöjen maiden vuokraviljelmien itsenäistämisestä säädettiin erikseen. Papiston virkatalolaki oli vuodelta 1921. Valtion metsämaiden asutuslailla (1922) voitiin perustaa viljelys- ja asuntotiloja. Viljelystiloille piti antaa sen verran viljelys- tai viljelyskelpoista maata, että viljelijäperhe sai siitä toimeentulonsa. Täyteen mittaan raivatulla viljelystilalla tuli olla 5–15 hehtaaria peltoa. Metsää viljelystiloilla tuli olla sen verran, että tilat saivat metsästä kotitarvepuunsa.

Asuntotilallisen maantarve määriteltiin siten, että tilallisella oli mahdollisuus pienimuotoisen maatalouden harjoittamiseen. Metsämaata asuntotiloille sai antaa vain poikkeustapauksissa. Laki toi asustustoimintaan uuden tekijän eli lisämaan. Sitä voitiin antaa asustustiloille ja muillekin liian pienille tiloille valtion maasta, ellei niillä ollut mahdollisuutta lisämaan saantiin.

Asutuslaki Lex Kallio (1922) mukaili valtion metsämaiden asutuslakia. Joitakin muutoksiakin tuli. Viljelystilan maatalousmaan yläraja nostettiin 20 hehtaariin ja asuntotilan ylärajaksi määrättiin kaksi hehtaaria. Lisämaata myönnettiin rajoitetusti. Lex Kallioon sisältynyt uusi piirre oli yksityismaiden pakkolunastus. Sitä oli käytetty jo torpparivapautuksessa, mutta silloin oli lunastettu vain olemassa olevia viljelmiä. Maan pakkolunastuksissa tulivat kyseeseen lähinnä metsäyhtiöiden vuoden 1915 säännöksiä kiertäen hankkimat tilat, rappio- ja keinottelutilat, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti hyödyttömät yhtymien tilat ja yksityisten tilat. Tavoitteena oli perustaa uusia viljelys- ja asuntotiloja sekä antaa lisäalueita vanhoille tiloille. Pakkolunastusta voitiin käyttää, jos asustustarkoituksiin ei saatu riittävästi maata valtiolta tai vapaaehtoisin kaupoin.

Lex Kallio asetti ehtoja maan saajalle. Maan hakijan tuli olla täysi-ikäinen Suomen kansalainen, jolla ei ollut maaomaisuutta tai joka ei hallinnut vuokra-aluetta eikä ollut oikeutettu sellaista lunastamaan. Lisäksi asutustilalliseksi haluavalta vaadittiin ammattitaitoa maataloustöissä. Hänellä tuli olla valmiina välttämätön maatalousirtaimisto tai sen hankkimiseen tarvittava luotto. Lain ”henki” vaati tiettyjä ammatillisia taitoja ja aineellisia edellytyksiä. Lain nojalla perustettujen tilojen määrä jäi pieneksi, jos sitä verrataan 1920-luvun alun maaseudun tilattomien määrään. Lex Kallion pohjalta syntyi noin 13 500 pientilaa vuosina 1922–1938.

Laki puutavarayhtiöiden lainvastaisesti hankkimista kiinteistöistä, niin sanottu palautuslaki eli Lex Pulkkinen säädettiin vuonna 1925. Puutavarayhtiöt joutuivat palauttamaan maitaan, jos ne oli ostettu vastoin vuonna 1915 voimaan astunutta, yhtiöiden maanhankintaa rajoittanutta lakia. Palautus koski muun muassa sellaisia maita, joita arvioitiin tarvittavan asustustarkoituksiin. Vuoden 1915 laki oli säädetty aikanaan juuri siksi, että yhtiöiden maanhankinta johti erityisesti Itä-Suomessa tilattoman väestön kasvuun.

Pakkohuutokauppalaki (1932) säädettiin 1930-luvun alun talouslaman aiheuttamien häiriöiden tasoittamiseksi. Tilalliset joutuivat taloudellisesti ahtaalle: joko vararikkoon tai sen partaalle. Maatilojen pakkohuutokaupat lisääntyivät. Kuopion lääni oli vasaramarkkinoiden synkimpiä alueita. Lain nojalla asutusviranomaisilla oli oikeus ostaa pakkohuutokaupan tila tai lunastaa se valtiolle. Tavoitteena oli sekä estää maatilojen luisuminen alihintaan keinottelijoille että edistää asustustoimintaan soveltuvan maan hankintaa. Vuoden 1936 asustuslaki oli viimeinen ennen toista maailmansotaa säädetty tärkeä asustuslaki, mutta sen toimeenpano jäi sodan vuoksi toteuttamatta.⁴

Torpat ja mäkituvat itsenäistyvät

Asuttamisen päämääränä oli 1920- ja 1930luvuilla pientilavaltainen maatalous, jonka toimivat esikuvat periytyivät Tanskasta. Maatalouspolitiikan pääsuunnittelijoiden mielestä pienviljelys oli sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti tärkeää. Maatalouspolitiikan tavoitteeksi tuli elintarvikeomavaraisuuden saavuttaminen ja takaaminen. Maaseudun maakysymysten järjestely oli olennainen osa tätä politiikkaa.

Maata pidettiin maaseudun ja yhteiskunnan mahdollisuutena 1910-luvun lopulla. Jakamalla maata tilattomille jaettiin samalla toimeentulon mahdollisuuksia ”irrallisille” ihmisille. Asustustoimintaa toteutettiin 1920-luvulla laajan yksimielisyyden vallitessa. Yhtenäisyyttä voimisti vielä vuosien 1917–1918 elintarvikekriisi, joka palautti karvaasti mieliin 1860-luvun katovuodet – ja Suomen kansan historiassa taajaan esiintyneen nälän. Pienviljelyn lisääminen ja kehittäminen nähtiin avaimiksi maataloustuotannon nousuun ja elintarvikeomavaraisuuden saavuttamiseen. Itsenäisyyden alkuajan asutustoimet lisäsivät itsenäisten tilallisten, erityisesti pientilallisten, määrää. Selkeästi viitoitettu maauskohenkinen marssi kohti pientilavaltaista Suomea oli alkanut.

Asustuspolitiikan päätavoite – itsenäisen talonpoikaisväestön luominen – saavutettiin. Itsenäisiä tilallisia ja pientilallisia syntyi paljon. Asutustoiminnan tavoitteena oli myös muodostaa tiloja, joista tilallinen saisi pääasiallisen toimeentulonsa. Tämä tavoite ei toteutunut kovin hyvin. Pellonraivauksesta ja maatalouden kehittämisestä huolimatta kaikilla pientiloilla ei tultu toimeen oman tilan tuotolla. Tällaisten pientilallisten oli etsittävä lisätuloja tilan ulkopuolelta – savotoilta, uitoilta ja muista työkohteista. Pientilalliset olivat taustaltaan joko tilattomia tai ensimmäisen polven vuokratilallisia yhtiöiden ostamilla talonpoikien perintömailla. Asutustoiminta itsenäisti tämän väestönosan ja sitoi sen samalla kotiseudulleen.

Heikki Kupiaisen mukaan väki sidottiin yhtä lailla sekä omaan turpeeseen eli pientilavaltaiseen maatalouteen että tukkiin eli metsätalouden ja metsäteollisuuden työvoimaksi. Turpeeseen sitomisella Kupiainen tarkoittaa sitä, että tilattomista tuli asustustoiminnan kautta oman pientilan viljelijöitä. Tällainen uudistilallinen sai osan toimeentulostaan maataloudesta. Muu välttämätön toimeentulo, lisäansio, oli haettava oman pientilan ulkopuolelta. Ihmistyövaltaisessa metsätaloudessa oli tarjolla työtä. Pientilallisista tuli metsäteollisuudelle luotettavaa työvoimaa, joka siirsi puun monen työvaiheen kautta kannolta tehtaaseen. Puu piti saada liikkeelle syrjäisiltä saloilta ja vaikeakulkuisistakin paikoista kuljetusreittien varsille ja siitä edelleen jalostettavaksi tehtaisiin. Teollisuuden raaka-ainehuollon toiminnan takasi työryhmä: pientilallinen, hevonen, reki, kirves, justeeri ja pokasaha. Metsätöiden varassa elänyt pienviljelijöiden Savotta-Suomi muotoutui.⁵

Itsenäisyyden alussa toimeenpantu torpparivapautus ja rauhanajan asutuslakien mukainen tilattoman väestön asustustoiminta muuttivat sekä tilarakenteen että maaseudun sosiaalirakenteen hyvin jyrkästi. Itsenäisten tilojen määrä kasvoi merkittävästi jo 1930-luvulle tultaessa. Samalla tilakoko pieneni. Syntyi pientilavaltainen Savo.

Mitä tuloksia puolivuosisataa kestänyt asutustoiminta tuotti Savossa toiseen maailmansotaan mennessä? Taulukosta 31 on esitetty Mikkelin ja Kuopion maanviljelysseurojen alueella tärkeimpien asustuslakien perusteella syntyneet asustustilat vuoteen 1939 mennessä.

Vuosien 1922 ja 1936 asutuslakien perusteella syntyneisiin tiloihin on laskettu mukaan myös muut niin sanotut normaaliajan asutuslakien eli 1920- ja 1930-luvun asutuslakien vaikutukset. Ennen toista maailmansotaa säädetyt ja toimeenpannut asustuslait tuottivat Savoon kaikkiaan 11 501 asutustilaa. Asutustoiminnan ensimmäinen aalto vaikutti väkevimmin Pohjois-Savossa, jossa asutustilat lisäsivät maakunnan tilalukua lähes 7 500 itsenäisellä tilalla. Asia koski näin kymmeniä tuhansia ihmisiä. Etelä-Savossa lait tuottivat reilut 4 000 tilaa.

Koko Savon alueella oli vuoden 1959 maataloustiedustelun mukaan syntynyt kaikkiaan 8 233 torpparilain mukaan lunastettua tilaa, mikä on 14,9 prosenttia koko maan määrästä.

Torpparilain perusteella perustetut uudet tilat sijoittuivat selvästi suuremmassa määrin Pohjois-Savoon. Suhteellisesti eniten niitä oli Vesannolla – 262 – mikä oli kaikkiaan 32,3 prosenttia kaikista tiloista vuoden 1959 maataloustiedustelun mukaan. Seuraavina tulivat Rautalampi (30,9 %), Sonkajärvi (23,8 %) ja Kiuruvesi (20,9 %). Etelä-Savossa suhteellisesti eniten niitä oli Haukivuorella (19.9 %), Pertunmaalla (18,7 %) ja Juvalla (17,8 %). Vähiten torpparilakien pohjalta tiloja syntyi Mikkeliin 3,6 prosenttia ja Virtasalmelle 4,9 prosenttia. Iisalmeen ja Savonlinnaan ei syntynyt yhtään torpparitilaa.

Torpparivapautuksen nojalla syntyneiden tilojen osuus peltoalasta oli suurin Rautalammilla ja Vesannolla, noin 30 prosenttia Koko Pohjois-Savon peltoalasta itsenäistyneiden torppien peltoalan osuus oli vajaat 14 prosenttia ja Etelä-Savossa 12 prosenttia.

Vuosien 1922 ja 1936 asustuslakien nojalla perustettiin Savoon kaikkiaan 3 268 tilaa, mikä oli 15,3 prosenttia koko maan määrästä. Peltoa näillä oli kaikkiaan 15 332 hehtaaria eli 13,2 prosenttia koko maan määrästä. Nämä niin sanotun normaaliajan asutuslakien nojalla muodostuneet tilat muodostivat yleensä alle 10 % kuntien viljelmien kokonaismäärästä; suhde ylittyi vain Keiteleellä, Kiuruvedellä, Nilsiässä, Pielavedellä ja Sonkajärvellä. Näistä asutustiloista Etelä-Savossa 62,7 prosenttia oli alle 5 peltohehtaaria käsittäviä ja Pohjois-Savossa 62,1 prosenttia (Suomi 59,7 %).

Torpparivapautuksen merkitystä kuvasi vuonna 1930 Pieksämäen pitäjän osalta asutusneuvoja, maanviljelijä Arvi Pykäläinen:

Kun kymmenen vuotta takaperin lunastamisasiain yhteydessä useina kesinä kuukausikaupalla kiertelimme torpasta torppaan, mökiltä mökille, niin harvassa tapasi sellaista pirttiä, jossa ovi olisi kunnolla kiinni mennyt ja katto sateellakin veden pitänyt tai missä pellon ja hakamaan aita vielä olisi miehen kestänyt ylitse nousta, taikka missä pellolta tai niityltä kivien ja pensaiden keskeltä olisi ojan saattanut erottaa. Niin surkean rappeutunutta, lahoa ja mätää oli joka paikassa muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ja sisälläkin majoissa vallitsi alakuloisuus.

Mistä tämä surkeus johtui? Se johtui lähinnä siitä että torpparijärjestelmä oli ajastaan eläneenä, alituisine riitoineen, häätöineen ja rettelöineen oli vähitellen luonut sellaisen epävarmuuden tunteen vallitseviin oloihin, että se oli aivan tyystin tappanut kaiken yritteliäisyyden torppari- ja mäkitupalaisväestön keskuudesta.

Kun nyt viime vuosina olen toistamiseen kierrellyt samoja jälkiä pitäjän ympäri asutuslainojen järjestelyn takia, niin olen nähnyt erotuksen entisten ja nykyisten olosuhteiden välillä olevan erittäin selvästi havaittavissa. Samalla kun pientilalliset ovat saaneet omistusoikeuden viljelmiinsä, on heissä myöskin herännyt uusi luottamus ja tulevaisuuteen usko, ja sen ohella oman nousemisen halu. Seuraukset tästä ovat jo nähtävissä. Melkein jokaista pientilaa on jollakin tavalla kunnostettu. Ennen kaikkea on rakennettu. Varsin suurelta osalta kaikki on rakennettu uudestaan. Kunnollisia ihmisasuntoja ja eläinsuojia on kohonnut entisten lahomuurien tilalle. Mutta myöskin viljelyksiä on raivattu, sekä uusia ja entisiä kunnostettu. Kurjia ränsistyneitä torppia tapaa nyt yhtä harvassa kuin 10 vuotta sitten kunnollisia.⁷

Sosiaalisesti torpparivapautus oli mullistava. Savoon tuli tuhansia uusia itsenäisiä maanviljelijöitä. Pääosa entisistä torpista oli kylläkin laajuudeltaan vain pientiloja, eikä peltoala juuri kasvanut, mutta tilan omistus loi aiempaa vankempaa yrittämisen halua, kuten edellä esitetystä lainauksesta huomataan. Kaikki työ tuli omaksi hyväksi ja pelkoa häädöistä ei enää ollut. Olojen rauhoituttua sisällissodan jälkeen alkoi nousukausi, joka helpotti rakentamista ja raivaamista. Yhteiskunta tuki lisämaan hankintaa, elämä vakiintui. Kymmenen vuoden päästä entiset riutuneet torpat olivat kadonneet ja maisemaa somistivat kelpo uudistalot. Ympärillä oli kasvimaat, tallissa hevoset, navetassa karja, monilla säästöt osuuskassassa tai säästöpankissa. Vaikka vanhojen talollisten ääni kaikui edelleen kuuluvimmin ja vaikka vuokraviljelmät eivät olleet yhtäkkisesti kadonneet, eivät syntyperä ja ammoiset manttaaliluvut olleet samalla tavoin olennaisia asioita kuin ennen. Kaikki maasta toimeentulonsa ansaitsevat olivat nyt tuottajia, joita arvioitiin pikemminkin ammatillisen menestymisen kuin vuosisadan alun säätyaseman perusteella.

Sisällissotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna torpparivapautus merkitsi huomattavaa muutosta myös ihmisten poliittisiin mielipiteisiin. Ennen sotaa vuokramiesten enemmistö päätyi sosiaalidemokraattien kannattajiksi, mutta uusi asema vaikutti monien äänestyskäyttäytymiseen. Itsenäisen maanviljelijän asema ja edut olivat toiset kuin torpparin ja monesta tuli varsinkin maalaisliiton kannattajia.

********************

RAUTALAMPI – MURTUVA MAHTIPITÄJÄ

Savossa torpparivapautus eteni verkkaisemmin kuin Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Toisaalta esimerkiksi Rautalammilla maanomistusolojen muutos oli hyvin yhtäkkinen ja radikaali. Rautalampi kuului 1890-luvulla Vesannon, Lapinlahden ja osittain Nilsiänkin ohella siihen suppeaan kuntaryhmään, jossa keskisuuret tai jopa suuret tilat olivat enemmistönä. Koko Rautalammin kihlakunnassa maanomistuksen jakauma seurasi vuosina 1890–1939 Itä-Suomen yleislinjaa. Valtaosa itsenäisistä viljelystiloista kuului yleensä keskikokoisten tai pientilojen ryhmään. Erikoistilanne näkyy yhä korostuneemmin, kun vertailukohteeksi otetaan Kuopion lääni. Koko läänissä alle viiden hehtaarin viljelyalojen osuus oli vuonna 1890 jo 34,8 prosenttia ja Rautalammin kihlakunnassa 22,2 prosenttia, mutta Rautalammilla vain 0,3 prosenttia. Maanomistus oli pitäjässä siis hyvin epätasaisesti ja poikkeuksellisesti jakautunut.

Rautalammin maanomistusolojen yhtenä erikoisuutena olivat vanhat rälssimaat. Laajassa pitäjässä vaikutti aikoinaan myös monilukuinen virkamiehistö, jolle oli isossajaossa erotettu omat tiluksensa uudisasutuksina liikamaille. Lisäksi Rautalammin seurakunta ja kunta olivat suurmaanomistajia omine alustalaisineen. Keskittyneen maanomistuksen vaikutelmaa lisäsi vielä talonpoikainen suuromistajain ryhmä.

Rautalammin maanomistusoloja tutkittaessa huomio kiinnittyy 1800-luvun lopulla ja viime vuosisadan alussa peltopinta-alaltaan poikkeuksellisen suurten tilojen lukumäärään. Vauraat kartanotilat ja talonpoikaiset ”ökytalot” olivat esimerkiksi vuonna 1910 valtaosaltaan suuria: niiden kokonaisalat vaihtelivat keskimäärin runsaan sadan ja neljänsadan hehtaarin välillä. Viljeltyä peltoa oli useimmiten yli kymmenen hehtaaria, mutta koko tilastahan se tavallisesti käsitti vain murto-osan. Rautalammin perintötiloihin kuuluivat näet lähes poikkeuksetta laajat metsät. Pitäjässä oli suhteellisen vähän itsenäisiä tilallisia, mutta he omistivat sitäkin laajemmat tilukset. Vastaavasti maanvuokraajien eli epäitsenäisen maatalousväestön joukko oli poikkeuksellisen suuri – viljelmistä oli vuonna 1910 peräti 74,1 prosenttia vuokra-maalla. Koko Kuopion läänissä vuokramaalla oli vain 48,9 prosenttia ja Rautalammin kihlakunnassa puolestaan 63,2 prosenttia.

1930-luvun lopulle tultaessa tilanne kuitenkin muuttui täysin. Rautalammilla maanomistussuhteet kääntyivät tilakoon kannalta aiempaan nähden lähes vastakkaisiksi. Rautalammin maanomistusoloja muovannut muutosprosessi alkoi äkillisesti ja kesti lopulta hyvin lyhyen ajan. Muutosliikkeen voima ja vaikutukset yhdessä paikallisen lähtötilanteen kanssa saavat lopputuloksen näyttämään hyvin mullistavalta.

Maareformeilla purettiin laaja maanvuokrausjärjestelmä. Entisestä maanvuokraajasta tuli itsenäinen tilallinen. Pienet eli peltopinta-alaltaan alle viiden hehtaarin tilat murtautuivat Rautalammilla ylivoimaisesti suurimmaksi ryhmäksi. 1920-luvun loppuun mennessä myös keskikokoisten (peltoa 5–25 ha) tilojen osuus nousi tuntuvasti vuosisadan vaihteeseen verrattuna. Sen sijaan keskisuurten ja varsinkin suurten tilojen osuus kutistui häviävän pieneksi. Tilanne ei muuttunut mainittavasti enää 1930-luvun kuluessa. Seuraavassa on esitetty Rautalammin itsenäisten maanviljelijäin lukumäärä ja viljellyn peltopinta-alan (kylvetty pelto, kesanto ja viljelty niitty) jakautuminen vuosina 1890–1939:

Rautalammista oli tullut nopeasti pientilavaltainen pitäjä, sillä vuonna 1939 lähes 60 prosenttia tiloista oli peltopinta-alaltaan alle 5 hehtaaria. Vielä vuonna 1906 oli 25–100 peltohehtaarin viljelmiä 69,6 prosenttia ja yli 100 peltohehtaarin viljelmien osuus oli kohonnut 6,6 prosenttiin. Maatilojen luku kasvoi rajusti, mutta samalla niiden pinta-alat kutistuivat jyrkästi. Pientilojen määrä kasvoi vyörynä, ja vastaavasti keskisuuret ja suuret tilat vähenivät tuntuvasti menettäen samalla osan metsämaistaan uusille isännille. Noin puolessa vuosisadassa Rautalampi, perinteisesti vauraiden isäntämiesten pitäjä, sai täysin uuden ilmeen – vahvan pientilavaltaisuuden leiman.

Lähde:
Heikki Kupiainen: Pientilallisten esiinmarssi. Rautalammin maan-omistusolot 1890–1939. Teoksessa Rautalammin kirja, toim. Jukka Kukkonen. JYY:n kotiseutusarja n:o 20. Hämeenlinna 1985.

********************

 

Pientilavaltaiseen maatalouteen

Suomalaisessa maataloudessa ja sen muutoksessa on ollut keskeisenä tekijänä tilakoko ja sen muuttuminen. Maatilan koko pinta-ala on merkittävä maatilatalouden kannalta, koska metsätalous on Suomessa viimeksi kuluneiden puolentoista vuosisadan aikana ollut sen merkittävä elementti. Varsinaisen maatalouden osalta viljelmän kokonaisalaa merkittävämpi on kuitenkin ollut sen peltoalan suuruus tai enemminkin sen pienuus, joka on ollut tunnusmerkillistä ja ongelmallista suomalaiselle maataloudelle. Maamme maatalouden pientilavaltaisuus on ollut merkittävänä esteenä sen kehittymiselle.

Maatilatalous toimii talonpoikaisen maanomistuksen varassa. Heikki Kupiaisen mukaan maanomistuksen tutkimus on rajautunut yleensä ahtaaseen maatalouden eli peltoalojen näkökulmaan. Se ei ole riittävä Savossa ja Pohjois-Karjalassa, missä maatilan merkittävin maanomistuksen muoto oli metsänomistus. Itäsuomalaisten tilojen rakenteen perusosat olivat metsä ja pelto. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Metsä kattoi pääosan eli noin kolme neljäsosaa maatilan kokonaispinta-alasta. Itäsuomalaiset tilat päätyivät olosuhteiden vuoksi (suuret salot ja viljelyskelpoisen maan niukkuus) elämään metsistään. Se näkyi myös talojen ja tilojen taloudenpidon rakenteessa.⁸

Tilojen pinta-alalla mitattuna Savon talonpoikainen maanomistuksen rakenne muuttui 1920- ja 1930-luvuilla taulukon 32 osoittamalla tavalla. Kaikkien itsenäisten tilojen luku kasvoi, mutta pienviljelmien määrä lisääntyi tuntuvimmin. Pientilojen lisämaan hankinnasta ja pellonraivauksesta huolimatta suurimmat muutokset tapahtuivat välittömästi maareformien (1918 ja 1922) jälkeen.

Maanjaon ja asutustoimien yhteisvaikutuksesta Savon viljelmien lukumäärä kasvoi yli 20 000:lla vuosina 1910–1941. Kasvu ryöpsähti 1920-luvulla, jolloin asuttamisen paineet purkautuivat. Esimerkiksi Pohjois-Savossa tilojen määrä lisääntyi yli 12 600:lla. Kasvu painottui alle 10 peltohehtaarin tiloihin ja erityisesti 1–5 peltohehtaarin pientiloihin. Asutustoiminta lisäsi tilojen määrää ja pientilojen osuutta. Vuonna 1941 noin puolet tiloista oli alle 5 peltohehtaarin pientiloja, ja niistäkin suurin osa oli muutaman hehtaarin mökkejä, jotka eivät millään tulleet toimeen ilman vuotuisia metsätyötuloja.

Etelä-Savon itsenäisten tilojen määrä kasvoi 8 000:lla. Kaikkien itsenäisten tilojen määrä kasvoi, mutta peltoalalla mitattu pientilavaltaistuminen korostui. Etelä-Savossa oli vähän keskikokoisia ja suuria tiloja. Pientilat lisääntyivät 1910-luvulta lähtien, mutta eivät kuitenkaan yhtä vahvasti kuin Pohjois-Savossa. 1930-luvulla viljelmien lukumäärä kasvoi vain 1000:lla, kun maakunnan pohjoisosassa se nelinkertaistui. Ero johtui osaltaan siitä, että Etelä-Savossa metsäteollisuuden maanomistus oli vähäisempää kuin Pohjois-Savossa. On muistettava, että tilattoman väestön mahdollisuudet päästä viljelemään omaa maata ovat olleet eri lääneissä hyvin erilaiset. Reino Lenton tutkimuksen mukaan vaikeinta se näyttää olleen juuri Mikkelin läänissä.¹⁰ Toisaalta on ilmeistä, että asutustoiminta toimi ainakin osittain tehokkaana jarruna ”maaltapakoa” vastaan ja siten täytti ne toiveet, joita siihen tässä suhteessa asetettiin.

Mökki takasi vain asuinsijan ja sen verran maata, että siihen saattoi parhaimmassa tapauksessa kylvää heinää työhevosta varten sekä perunaa, sipulia ja juureksia omaksi ravinnoksi. Jos mökkiläisellä oli muita kotieläimiä kuin hevonen, yleisimpiä olivat lammas nahan- ja villanlähteenä ja muutama muniva kana. Näillä eväillä ei päästy vielä rahatalouden imuun kovinkaan syvällisesti: kunhan tultiin toimeen jotenkuten, köyhyyden rajoilla ja joskus jopa suoranaisessa puutteessa. On sanomattakin selvää, että mökkiläisen elämä ei eronnut aineellisesti kovinkaan paljon itsellisten arjesta; sosiaalisen turvan puolesta se saattoi olla jopa niukempaa, kun vanha, yhteen talopiiriin sulloutunut sukuyhteisö oli hajonnut ja ammoisesta kaskenpolttoon tukeutuneesta, hienovaraisesta työnjaosta oli enää muistipuheita.

Jotta asustustilojen itsenäiseksi lunastaminen olisi köyhältä, tilattomalta perheeltä onnistunut, täytyi olla myös pääomaa. Sitä ei tilattomalla ollut muuten kuin lainaa ottamalla. Näin laina- ja osuuskassoista tuli erittäin merkityksellisiä. Jo 1910-luvun lopulla kunnissa toimi tilattoman väestön lainakassoja, mutta keskeiseksi lainoittajaksi tuli valtion asutusrahasto vuodesta 1920 lähtien. Laina annettiin kunnille, joissa asutuslautakunta jakoi ja valvoi lainan eteenpäin. Asutuslautakunta myös päätti, kuka pystyi asutustilan ylipäänsä perustamaan ja oli kykenevä huolehtimaan tilan velvoitteista. Arviointi ei tietenkään ollut kovin helppoa, mutta harva tuli hylätyksi Savossakaan kyvyttömyytensä takia.

Pienviljelijäväestöön kuului perinteisten talollisten lisäksi uusi väestönosa, jonka juuret olivat torpparilaitoksessa tai maakunnan laajassa itsellisväestössä. Kaiken kaikkiaan maanomistuksen muutos oli sekä määrällinen että laadullinen. Uusia tiloja syntyi nopeasti ja paljon, mutta niiden pellot olivat pieniä. Kymmentä hehtaaria pidetään usein pienviljelmän¹¹ rajana, mutta vuonna 1929 Savon tiloista peräti 83,5 prosenttia oli alle 10 peltohehtaarin pienviljelmiä. Kaikkien pienimpien alle kahden hehtaarin kääpiöviljelmien osuus tiloista oli neljännes.

Tässä katsauksessa pienviljelmäksi rajataan alle 10 peltohehtaarin tilat, mutta esimerkiksi Heikki Rantatupa (2004) rajaa pienviljelmäksi alle 15 peltohehtaarin tilan. Eino Jutikkala käyttää puolestaan Suomen talonpojan historiassaan (1958) seuraavaa jaottelua: kääpiötiloja olivat 2–5 peltohehtaarin tilat, perheviljelmiä 5–15 peltohehtaarin, keskikokoisia viljelmiä 15–50 peltohehtaarin ja suurviljelmiä yli 50 peltohehtaarin tilat.¹²

Pientilojen painopiste oli pohjoisessa. Pohjois-Savossa pientiloja syntyi eniten Iisalmen kihlakuntaan. Kuopion ja Rautalammin kihlakunnatkin pientilavaltaistuvat 1920- ja 1930-luvuilla, mutta ei niin laajassa mitassa kuin Pohjois-Savon pohjoisosat. Sen sijaan maakunnan joka kolkalle oli yhteistä tilojen määrän voimakas kasvu. Pientilat lisääntyivät koko Pohjois-Savossa, mutta erityisen paljon pientiloja tuli linjan Tuusniemi –Lapinlahti–Pielavesi itä- ja pohjoispuolelle. Maatalousalueet ja metsätalousalueet erottuivat toisistaan. Pientilavaltaisuus painottui niille seuduille, joissa metsäteollisuuden maanomistus oli vahvinta.

Pohjois-Savon suurtilat (yli 100 ha) sijoittuivat Pohjois-Savon ”vanhoihin vilja-aittoihin” etenkin Maaningalle, Pielavedelle ja Siilinjärvelle, mutta niissäkin niitä oli vain muutamia. Maaningalla suurtilaluokkaan ylsivät Kinnula (150 peltoha) ja Huussolansaari (135 peltoha), Pielavedellä Jussila (100 peltoha) sekä Siilinjärvellä Savola (104 peltoha) ja Mattila (105 peltoha). Yksittäisiä yli sadan hehtaarin suurtiloja oli myös Juankoskella, Karttulassa, Rautalammilla, Sonkajärvellä ja Varkaudessa. Seuraavaksi suurimman kokoluokan (yli 50 ha) maatiloja oli eniten Maaningalla peräti 14. Myös Leppävirralla (9), Kiuruvedellä (7) ja Lapinlahdella (7) oli keskimääräistä enemmän kookkaampia maatiloja kuin alueen muissa kunnissa. Kuntia, joissa keskisuuret tilat olivat vallitsevina, oli vuonna 1929 Pohjois-Savossa vain kaksi: Kuopion maalaiskunta ja Maaninka.¹³

Etelä-Savossa ainoat yli sadan peltohehtaarin suurtilat löytyivät kartanovyöhykkeeltä Joroisista, Heinävedeltä ja Juvalta. Joukossa oli todella kookkaita maatiloja. Etelä-Savon ja samalla koko Savon suurin tila peltopinta-alalla mitattuna oli Joroisten Järvikylä. Kartanon pinta-ala oli 1 205,5 hehtaaria, josta peltoa 176 hehtaaria. Järvikylän kartanon omistaja N. Karl Grotenfelt (1878–1961) rakennutti 1920-luvun puolivälissä uuden, 130 lehmän navetan ja tallin 22 hevoselle, joskin ensimmäinen traktorikin oli tuolloin jo hankittu. Järvikylä oli erityisesti tunnettu karjantuotteistaan. N. Karl Grotenfelt isännöi Järvikylää yli 60 vuotta. Hän vahvisti kartanoa paitsi taloudellisesti myös edistämällä sukutunnetta tutkimuksin ja kirjoituksin. Hän sai sekä kunnallis- että maanviljelysneuvoksen arvonimet. Vuodesta 1916 Grotenfelt omisti myös Paajalan kartanon, jonka pinta-ala oli 1 168 hehtaaria, josta peltoa 75 hehtaaria.¹⁴

Joroisissa Järvikyläänkin suurempi oli agronomi Lauri Jalkasen omistama Torstilan kartano, jonka kokonaispinta-ala oli 1 458,73 hehtaaria, mutta peltoa oli ”vain” 132,33 hehtaaria. Todella suuria olivat myös Pasala (500 ha, josta 139,5 peltoha) ja Kotka (968,75 ha, josta 87 peltoha).¹⁵ Heinävedellä Oy H. Saastamoinen Ltd omisti Papinniemen-tilan, jonka pinta-ala oli 5 186 hehtaaria, josta peltoa 105,2 hehtaaria. Saastamoiselta Papinniemi siirtyi vuonna 1946 Valamon luostarille, joka tuolloin siirrettiin Laatokan saarelta Heinäveden Papinniemeen. Juvalla yli 100 peltohehtaarin tilaksi ylsi Nils C. J. Grotenfeltin puolisonsa kanssa omistama Vehmaan kartano, jonka pintaala oli 2 242 hehtaaria, josta peltoa 113 hehtaaria.¹⁶

Seuraavaksi suurimman kokoluokan, yli 50 peltohehtaarin, maatiloja oli eniten Mikkelin maalaiskunnassa ja Rantasalmella, jossa niitä oli kummassakin yhdeksän. Muualla Etelä-Savossa niitä oli yhteensä 41. Etelä-Savokin oli pientilavaltaista, sillä peräti 85 prosenttia tiloista oli alle kymmenen peltohehtaarin suuruisia. Maanviljelystilat olivat siten Savossa, kuten valtaosaltaan muuallakin Suomessa, kooltaan varsin vaatimattomia.¹⁷

Tilojen jakamisen ja asutustoiminnan myötä savolainen maatalous oli selkeästi pienviljelijöiden varassa 1930-luvulla. Maakunnassa luisuttiin 1890-luvulta 1930-luvulle keskikokoisista yksiköistä pieniin, jopa kääpiömäisiin viljelmiin. Ne seikat, jotka määrittivät Savon kehitysalueeksi sotien jälkeen, olivat leimallisia maakunnalle jo 1930-luvulla: pientilavaltaisuus, kapea teollisuustuotanto ja raakapuun luovuttaminen.

Tilojen peltoalan mukaan laaditun, eri tilakokoryhmien suhteellista osuutta osoittavan tilaston valossa Savon tilarakenne ei muuttunut juuri lainkaan toiseen maailmansotaan mennessä (taulukko 33). Vuonna 1920 peltoa oli maatilaa kohden 5,4 hehtaaria, mistä se nousi 5,6 hehtaariin vuonna 1929, mutta pieneni 5,3 hehtaariin vuonna 1940. Samalla maakunnan keskivertotila jäi jälkeen peltopinta-alalla mitattuna muusta Suomesta paria hehtaaria pienemmäksi. Miten tämä oli mahdollista, vaikka ositus pilkkoi kantatiloja ja asutustoiminta tuotti pientiloja? Tilojen kokonaispinta-alat kyllä pienentyivät, mutta peltoalalla mitattuun pientilavaltaistumiseen löytyi tehokas lääke – pellonraivaus.

Pellonraivaus

Itsenäistyneen Suomen maatalouspolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi tuli elintarvikeomavaraisuuden takaaminen. Elintarvikepula osoitti tuontiin turvautumisen vaarat. Omavaraisuus oli saavutettavissa lisäämällä tuottavuutta ja raivaamalla uusia peltoja. Maailmansotien välisenä aikana Suomessa raivattiin paljon uutta peltoa. Vuonna 1920 peltoa oli 2,015 miljoonaa hehtaaria, vuonna 1930 jo 2,280 miljoonaa hehtaaria ja vuonna 1940 selvästi enemmän eli 2,631 miljoonaa hehtaaria. Vuoden 1940 lukuun kuului Moskovan rauhassa luovutettu alue. Suomen peltoala oli kasvanut lähes kolmanneksella. Raivaustuloksissa oli alueellisia eroja.¹⁸

Taustalla oli valtiovallan tietoinen maatalouspoliittinen ratkaisu mutta myös talonpoikaisen väen oma halu. Poliittisten päättäjien tavoitteena oli taata riittävän suuri omavaraisuus elintarviketuotannossa, mutta samalla raivaustoiminnan tukemista voidaan pitää myös sosiaalipoliittisena linjanvetona: lisämaan hankkimisella haluttiin parantaa erityisesti kaikkein pienimpien viljelmien perheiden toimeentulomahdollisuuksia.

Maaseutuväen oma into voimakkaaseen uudisraivaustoimintaan selittyy kahdella tapaa. Ensinnäkin torpparivapautus ja aktiivinen asutustoiminnan tukeminen olivat tuoneet maahan koko joukon uusia itsenäisiä tilanomistajia, joita maan nälkä paremman toimeentulon saavuttamiseksi houkutti uudisraivaukseen. Toisaalta maatalouden kääntyminen yhä selvemmin karjatalouden suuntaan edellytti entistä enemmän heinän peltoviljelyä. Entisten luonnonniittyjen heinäsato ei enää riittänyt tehostuneen karjatalouden tarpeisiin, vaan rehunsaanti täytyi varmistaa kylvöheinän avulla, mikä puolestaan edellytti entistä enemmän peltomaata. Niinpä 1930-luvulle tultaessa Suomen peltoalasta reilu viidennes oli raivattua uudismaata.¹⁹

Valtio tuki pellonraivausta 1920-luvun alussa, mikä näkyi heti peltoalan kasvupiikkinä. Hetkellistä vilkastumista seurasi vuosina 1923–1928 taantuma, jolloin valtion rahoitusta ei herunut. Pienviljelmien peltoalan niukkuus oli raivauksen päämotiivi, koska alle viiden peltohehtaarin tila ei taannut omavaraisuutta viljelijälle. Omavaraisuuteen olisi tarvittu 1920-luvulla tehtyjen laskelmien mukaan noin 10 peltohehtaaria. Pellonraivauksen uusi vaihe alkoi, kun valtio myönsi vuodesta 1928 lähtien uudisraivauslainoja ja vuodesta 1931 uudisraivauspalkkioita. Näillä oli suuri osuus siinä, että pellon ala kasvoi sotien välisenä aikana huomattavasti.²⁰

Pellonraivaus eteni maassamme etelästä pohjoiseen ja itään, sillä vielä vuonna 1910 Etelä-Savon peltoala oli suurempi kuin Pohjois-Savossa tai Pohjois-Karjalassa. Jokaisessa Etelä-Savon kihlakunnassa peltoala oli tuolloin vähintään 24 000 hehtaaria.²¹ Peltoala ei laajentunut tasaisesti kaikkialla, vaan siinä oli selviä alueellisia eroja, kuten taulukosta 34 havaitaan.

Etelä-Savossa raivaus oli pirteintä Rantasalmen ja Juvan kihlakunnissa, joissa molemmissa tehtiin 20 vuodessa yli 7 200 hehtaaria peltoa. Mikkelin kihlakunnan raivaus oli laimeampaa, sillä siellä maailmansotien välisen ajan raivaustulos jäi alle 5 400 hehtaariin. Etelä-Savossakin raivaus vilkastui 1930-luvulla, jolloin peltoala lisääntyi yli 16 000 hehtaarilla, kun edellisellä vuosikymmenellä raivaustulos oli 3 800 hehtaaria.

Vuosina 1920–1941 peltoa raivattiin Etelä-Savossa liki 20 000 hehtaaria lisää. Peltoala lisääntyi näin ollen 26,4 prosentilla. Koko maassa peltoala lisääntyi samana ajanjaksona 30 prosentilla. Etelä-Savossa, kuten muillakin maan kehittyneimmillä maatalousalueilla, uudisraivio jäi keskimääräistä vähäisemmäksi. Eniten raivattiin pääsääntöisesti siellä, missä viljelykseen kelpaavia maita oli aikaisemmin vähiten.

Erittäin merkittävä peltoalan lisäys oli sen sijaan Pohjois-Savossa. Siellä peltoala kasvoi lähes 22,9 prosenttia vuosina 1920– 1929 ja peräti 56,4 prosenttia vuosina 1920–1941. 1920-luvulla raivattiin yli 19 500 hehtaaria. Pohjois-Savo karisti näin vähitellen vanhaa itsellismaakunnan leimaa harteiltaan. Erityisen vilkas raivausrynnäkkö koettiin 1920-luvun lopulla, mitä voi pitää osoituksena kyteneestä maanhalusta, taloudellisesta nousukaudesta ja rahaliikkeiden löysistä rahanantoperusteista. Tärkeä vaikutuksensa oli epäilemättä valtion tehostuneella asutuslainoituksella, jossa pankit olivat välittäjiä. Yhteiskunnallisen reformin ja taloudellisen elpymisen hengessä toteutunut pientilavaltaistuminen peitti kuitenkin alleen tilojen heikon kannattavuuden ja kyvyttömyyden tulla toimeen pelkillä maataloustuloilla. Tämä havaittiin kunnolla vasta pulan kurimuksessa, vaikka varoittelijoita oli ollut aiemminkin.

Silti 1930-luku oli todellinen pellonraivauksen vuosikymmenen, jolloin pohjoissavolaiset viljelijät raivasivat vielä 28 700 hehtaaria. Maanviljelysseurat, paikalliset maamiesseurat ja pienviljelijäyhdistyksetkin olivat voimallisesti uudisraivausta kannustimenaan raivauspalkkiot. Maatalousneuvonta tavoitti viljelijäväestön toden teolla maailmansotien välisenä aikana ja erityisesti 1930-luvulla.

Pohjois-Savon kihlakunnissa raivattiin sotien välisenä aikana enimmillään liki 23 000 hehtaaria eli enemmän kuin koko Etelä-Savossa yhteensä. Iisalmen ja Kuopion kihlakunnat olivat raivauksen ydinalueita. Peltoala laajeni nimenomaan Kuopion pohjoispuolisilla alueilla, jonne muodostui vahva maatalousalue Kiuruveden, Iisalmen, Maaningan ja Lapinlahden seutuville. Iisalmen kihlakunta olikin Savon merkittävin raivausalue. Vuosina 1920–1941 peltoa raivattiin siellä liki 23 000 hehtaaria lisää. Peltoala lisääntyi näin ollen peräti 83,3 prosentilla.

Kasvua saatiin aikaan etenkin raivaamalla laajoja luonnonniittyjä pelloksi. Poh-jois-Savo oli laajojen luonnonniittyjen aluetta vielä vuosisadan vaihteessa, joten raivaus oli suhteellisen vaivatonta. Vuosina 1910– 1950 luonnonniittyjen määrä laski Kuopion maanviljelysseuran alueella 95 500 hehtaarista vajaaseen 17 000 hehtaariin.²³

Ensiksi mainittu luku siirtää meidät aikaan, jolloin hikevien rinteitten, vereksien kaskiahojen heinänkasvun pääsato ennen laiduntamista korjattiin niittämällä ja jolloin laakeat järvikuiviot ja muut niihin verrattavat alavien maiden maitten niityt yhdessä ensiksi mainittujen kanssa tuottivat lukuisten yksityisten viljelmien jopa kyläkuntienkin heinäsadon pääosan. Vuosisatamme toinen vuosikymmen oli täällä reipasta suoviljelyksen aikaa. Ojamiehen lapio ja kuokka ja kyntömiehen aura rikkoivat silloin suomaille syntyneitten niittyjen luonnonvaraisuutta. Kun vähemmän tuottoisia nk. kovamaan niittyjä samanaikaisesti jätettiin laitumeksi, supistui niittypinta-ala suuresti.²⁴

Pohjois-Savon ja muun maan peltoalan lisäysten väliset erot johtuivatkin siitä, että eteläisen ja lounaisen Suomen viljelyskelpoinen maa oli muutettu pelloiksi pitkälti jo edellisellä vuosisadalla; vakka-Suomen maasta oli peltoa 1920-luvun lopulla yli viidennes, kun Pohjois-Savossa ylitettiin tuolloin vasta viiden prosentin raja. Peltoalan suhteellisen nopean kasvun ja viljellyn maan kapea-alaisuuden yhtälö selittyy peltojen koolla, joka jäi Pohjois-Savossa selkeästi muusta maasta jälkeen. Suurviljelmät puuttuivat maakunnasta lähes tyystin, ja tavallisten talollistenkin tilakoot kalpenivat varsinaissuomalaisten tai uusmaalaisten ammattiveljiensä rinnalla. Monet perinteisistä talollisista olivat muuhun maahan verrattuna pienviljelijöitä.

Pellonraivaus kohdistui niille Savon maatalousalueille, joilla maatilat olivat säilyneet talonpoikien käsissä ja joissa raivaukselle oli suotuisat luonnonmaantieteelliset olot. Pellonraivauksen perusedellytys oli, että viljelykelpoista maata oli olemassa. Etelä-Savon maanviljelijät aloittivat pellonraivauksen aiemmin. Osaltaan tästä johtuen Etelä-Savossa ei syntynyt yhtä voimakasta raivauskiriä kuin pohjoisosassa maakuntaa. Vuonna 1941 Etelä-Savossa oli peltoalaa vajaat 95 500 hehtaaria ja Pohjois-Savossa 134 000 hehtaaria. Peltoalassa Pohjois-Savo oli selvästi kasvattanut etumatkaa maakunnan eteläosaan verrattuna 20 vuodessa.

Savossa maan nälkä oli erityisen suurta sotien välisenä aikana. Alueen peltoalan määrä kasvoi 1920- ja 1930-luvuilla yli 68 000 hehtaaria. Siitä Pohjois-Savon osuus oli peräti 71 prosenttia eli reilut 48 000 hehtaaria. Koko Savon peltoala lisääntyi 42,3 prosentilla, eli kasvu oli tuntuvasti suurempi kuin koko maassa keskimäärin (31 %). Taulukossa 35 on esitetty, kuinka peltoala kasvoi Savossa vuosina 1920 ja 1941 joko uudismaata raivaamalla tai niittyä pelloksi muuttamalla. Pohjois-Savossa se kasvoi peräti 52,3 prosentilla, kun Etelä-Savossa jouduttiin tyytymään 21,6 prosentin kasvuun.

Savon eri kunnissa raivausinto oli varsin erilaista, riippuen siitä, miten pitkälle pellonraivaus oli ennen vuotta 1920 edennyt. Taulukko 35 ei sinällään anna suoraan oikeata kuvaa kehityksestä, koska monet alue- ja kuntamuutokset ovat vaikuttamassa tuloksiin. Moni kunta itsenäistyi vasta vuoden 1920 jälkeen, joten näiden kohdalla muutoshehtaari ja -prosentti on jätetty huomiotta ja merkitty ainoastaan *-merkillä. Toisaalta vanhojen emäpitäjien, kuten Rautalammin, Iisalmen maalaiskunnan ja Kuopion maalaiskunnan, pirstoutuminen antavat virheellisen kuvan näiden pitäjien kehityksestä. Myös Karttulan, Mäntyharjun ja Kerimäen negatiiviset luvut selittyvät tarkasteluvälillä tapahtuneilla alueluovutuksilla.

Peltohehtaareina laskettuna selvästi voimakkain kasvu oli Kiuruvedellä, jossa uudismaata hankittiin lähes 5 500 hehtaaria, mutta suhteessa eniten viljellyn maan määrä kohosi kuitenkin Varpaisjärvellä, jossa peltoala reilusti yli kaksinkertaistui kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Kiuruvedellä varsinainen ”kuokkakausi” oli 1930-luvun alun pula-aikana: vuonna 1934 raivattiin esimerkiksi uutta peltoa 150 hehtaaria ja laidunta 70 hehtaaria.²⁶ Kun metsätöistä ei enää saatu toimeentuloa, katseet käännettiin maahan ja valtiovallan työttömyys- ja maataloudellisten tukien avulla muutettiin suot pelloiksi. Kiuruvesi oli pinta-alaltaan ja asukasluvultaan Pohjois-Savon suurin kunta. Kunnan pinta-alasta oli huomattava osa ensiluokkaista viljelysmaata, mutta alueella oli myös paljon niin sanottuja rahkasoitakin. Maanviljelys oli Kiuruveden yleisin elinkeino. Mitään mainittavia teollisuuslaitoksia kunnassa ei ollut. Suurin osa kunnan asukkaista joutui hankkimaan toimeentulonsa metsätöistä.²⁷

Heikointa pellonraivaus Pohjois-Savossa oli puolestaan Rautavaaralla, jossa uudismaata hankittiin kahdessa vuosikymmenessä vaivaiset 136 hehtaaria. Entisaikojen nälkäkuvaukset olivat siellä vieläkin kovaa todellisuutta. Rautavaaran kunta oli varallisuutensa ja elintasonsa puolesta Pohjois-Savon heikoin. Loisasutusta oli aika paljon, henkikirjojen mukaan oli vielä 1930-luvun puolivälissä loisasukkaita liki 18 prosenttia koko pitäjän asukasluvusta. Savon Sanomat raportoi lokakuussa 1938, miten Rautavaaralla asui vielä suuria perheitä maakuoppaasunnoissa eli vanhoissa perunakuopissa. Kuopan päälle oli asetettu muutamia lautoja katoksi, jonka läpi oli johdettu peltinen savutorvi.

Esimerkiksi Juho Lipposen seitsenhenkinen perhe asui kuoppa-asumuksessa, jonka pituus oli 2 metriä 67 senttiä, leveys 2 metriä 44 senttiä ja korkeus perältä 1 metri 20 senttiä ja oven luota 1 metri 40 senttiä. Näin matalassa kuopassa ei aikaihminen kykene edes seisomaan suorassa. Lipponen ja hänen vaimonsa olivat noin 40-vuotiaita. He olivat asuneet kuoppa-asumuksessaan jo noin 10 vuoden ajan. Lipposilla oli oma puolen hehtaarin suuruinen maapalsta, jolla oli peltomaan tapaista sekä pieni, hatara navettarakennus. Perheellä oli aikaisemmin ollut ruokkolehmä, mutta oli sekin nyt poissa. Saunaa ei ollut eikä leivinuunia. Saunominen samoin kuin leivän paistaminenkin oli suoritettava naapuritorpissa. Samanlaisia kuoppa-asumuksia oli muuallakin Rautavaaralla. Suurin osa kunnan asukkaista eli tukki- ja uittotöiden turvin, joten yleinen varallisuus oli kunnassa heikko.²⁸

Rautavaaralla oli vain 14,9 prosenttia maista yksityisten omistuksessa. Tilojen jouduttua vuosisadan vaihteessa yhtiöiden hallintaan oli viljelyharrastus taantunut, kun yhtiön metsätöissä oli ollut paremmat mahdollisuudet hankkia tuloja. Rautavaara oli kokonsa puolesta Pohjois-Savon kolmanneksi suurin kunta, mutta siellä oli toiseksi vähiten peltoa. Peltoala suhteessa kunnan pinta-alaan oli Rautavaaralla maakunnan pienin. Peltopinta-ala oli vuonna 1929 vaivaiset 0,9 prosenttia koko kunnan alasta.

Myös verrattaessa peltoalaa asukaslukuun Rautavaaralla oli vähemmän peltoa kuin muissa kunnissa. Siellä oli peltoa 100 asukasta kohti vain 26,5 hehtaaria, siis vain vähän yli neljäsosa hehtaaria yhtä asukasta kohti. Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiksi Loimaalla, joka oli maamme runsaspeltoisimpia kuntia, oli peltoa 52,9 prosenttia kunnan koko alasta ja 177,3 hehtaaria 100 asukasta kohti. Rautavaaralla yli 10 peltohehtaarin tiloja oli 2,2 prosenttia, 5–10 hehtaarin tiloja 5,8 prosenttia ja alle 5 hehtaarin tiloja peräti 92 prosenttia. Peltoala viljelmää kohti oli keskimäärin 2,25 hehtaaria.²⁹

Pitäjässä oli ainoastaan 14–15 taloa, jotka tulivat omilla tuotteillaan toimeen. Peltoviljelyn pitäjässä arvioitiin olevan noin 20–30 vuotta jäljessä edistyneemmistä viljelypitäjistä. Rautavaaralla oli karun pitäjän maine, eikä pitäjä viljava ollutkaan, mutta karuutta liioiteltiin. Esimerkiksi eteläisen Tuusniemen ja Kaavin maat olivat verrattavissa Rautavaaraan. Soita Rautavaaralla oli sen sijaan hyvin paljon, mutta suurin osa niistä oli viljelykseen kelpaamattomia rahkasoita. Viljelykelpoiset suot olivat yleensä pieniä ja ne käsittivät mutasuonotkelmia kovien maiden välissä ja varsinkin Ala-Keyrityn kylässä rinnesoita, jotka olivat viljelysarvoltaan jopa hyviä.

Suomalaisen korvenraivaajan työtä voitiin Eino Jutikkalan mielestä mitata lähes hehtaarin tarkkuudella vuodesta 1910 alkaen. Jutikkalan mukaan Suomen ennätykseen ylsi Iisalmen suurpitäjä, johon kuuluivat myös Vieremä ja Sonkajärvi. Siellä näet raivattiin vähän yli 10 000 hehtaaria sekä vuosina 1910–1940 että 1941–1960.³⁰

Valtiovallan toteuttaman asutuspolitiikan vaikutukset olivat Savossakin hyvin nähtävissä Suomen itsenäistyttyä. Parin vuosikymmenen kuluessa viljelmien määrä maakunnassa oli kasvanut viidenneksellä. Eri kuntien osalta tilaluvun ja omistuspohjan kehitystä kuvaa taulukko 36.

Vuoden 1910 maataloustiedustelun mukaan Savossa oli reilut 27 000 viljelmää, joista vuokrattuja oli 52,5 prosenttia. Vuonna 1920 Savon tiloista oli vielä 44 prosenttia vuokratiloja, kun koko maassa 27 prosenttia oli enää vuokralla. Vuonna 1930 jo 83,4 prosenttia savolaisten maiden kylväjistä myös omisti ne, mikä oli jonkin verran vähemmän kuin koko maassa (88,9 %).³² Pohjois-Savon kunnista Kaavilla, Nilsiässä, Riistavedellä, Säyneisissä, Varpaisjärvellä ja Vesannolla yli 90 prosenttia tiloista sijaitsi omalla maalla. Etelä-Savossa tähän ylsi ainoastaan Haukivuori ja lähes Mäntyharju ja Pertunmaa.

Kokonaisuudessaan viljelmien lukumäärä kasvoi Savon pitäjissä kyseisenä aikana reilulla viidenneksellä. Viljelmät olivat syntyneet pääosin valtion tukeman asutustoiminnan myötä sekä jossain määrin myös perinnönjakojen kautta, jolloin entisiä kantatiloja oli halottu osiin sisaruksille. Pientiloja perustettaessa hajosi jakamattomina säilyneitä kantatiloja yhä enemmän. Vielä 1910-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä sellaista oli pidetty arveluttavana: yksi otti talon haltuunsa ja toiset saivat lähteä. Viimeiset osittamisrajoitukset poistettiin vuonna 1917. Tilojen halkominen ja lohkominen tuli 1920- ja 1930-luvulla Suomessa yleisemmäksi kuin se oli koskaan ollut. Perilliset ja tilanjakajat halusivat osuutensa tilasta maaomaisuutena. Syynä tähän oli ensimmäisen maailmansodan ja pulakauden aiheuttama rahanarvon heikkeneminen.³³

Kasvinviljely

Kaskenpolton päätepiste saavutettiin 1920luvulla. Vuoteen 1920 mennessä kaskien osuus Savon viljelmistä oli supistunut 0,9 prosenttiin ja entisistä kaskitiluksista oli enää rippeitä jäljellä. Savolaisten pääelinkeino oli edelleen maatalous, mutta kaskenpolttajista oli tullut peltoviljelijöitä.³⁴

Mahdollisuudet maatalouden harjoittamiseen eri alueilla vaihtelivat voimakkaasti. Savossa oltiin kaukana rintamamaista: vain muutamissa harvoissa pitäjissä oli raivattu pelloiksi yli 10 prosenttia maa-alasta. Useimmissa pitäjissä peltoa oli 5–10 prosenttia, toisissa ei välttämättä sadasosaakaan. Vähiten peltoa Savon pitäjistä – vain 0,9 prosenttia maa-alasta – oli vuonna 1929 Rautavaaralla, jossa maat olivat aikanaan joutuneet puutavarayhtiöiden ja valtion haltuun, kuten edellä jo tuotiin esiin. Tervossa oli raivattu pelloksi jo 14,3 prosenttia maaalasta, Varkaudessa 14,2 prosenttia, Muuruvedellä 12,4 prosenttia ja Juankoskella 11,8 prosenttia. Koko Pohjois-Savossa pelloiksi oli raivattu kuitenkin vain 6,2 prosenttia koko maa-alasta.

Etelä-Savossakaan pelloiksi ei ollut raivattu kuin 6,3 prosenttia koko maa-alasta. Vuonna 1929 Etelä-Savon pitäjistä vähiten peltoa – 3,5 prosenttia maa-alasta – oli Puumalassa, jota sanotaan vesikansan pitäjäksi. Sen asutus, talot ja kylät oli siroteltu harvaan kymmenille saarille ja saloille. Maaperä oli hedelmätöntä, eivätkä peltokasvien viljelysmahdollisuudet olleet kehuttavat. Yhdessäkään Etelä-Savon pitäjässä pelloksi ei ollut raivattu yli 10:tä prosenttia maa-alasta. Punkaharjulla sentään oli 9,7 prosenttia maa-alasta peltona. Vertailun vuoksi mainittakoon, että maamme runsaspeltoisimpiin kuntiin kuuluneella Loimaalla oli peltoa 59,9 prosenttia maa-alasta.³⁵

Peltoalan määrän lisäksi maataloudessa keskeistä oli pellon käyttö. Maatalouden uudistumista ja tehostumista sotien välisenä aikana kuvaa muun muassa heinän peltoviljelyn merkittävä lisääntyminen.³⁶

Maatalouden harjoittamisessa vanha perinne säilytti asemansa Savossa 1930-luvulle saakka. Niukan pellon käyttö heinänviljelyyn näyttää olleen savolaisille maanviljelijöille tuolloin toissijaista, kuten taulukosta 37 käy ilmi.³⁷

Vuonna 1920 heinän osuus koko viljelyalasta oli Etelä-Savossa reilu viidennes, kun taas maatalouden perinteisten valtaviljalajien rukiin, ohran ja kauran osuus yli oli puolet. Vaikka heinän viljelyalat kasvoivat 1920-luvulla Etelä-Savossa 10 prosentilla, oli siellä vuonna 1941 vasta 38,3 prosenttia peltoalasta heinällä, kun taas pohjoisosassa maakuntaa heinä vei jo reilusti yli puolet koko peltopinta-alasta. Tässä suhteessa Etelä-Savo kuului maan häntäpäähän.

Heinän viljelyalan laajentuessa ovat perinteiset heinänteko- ja korjuumenetelmätkin muuttuneet. Monien talojen kylvöheinän kuivaamiseen vielä 1920- ja 1930-luvuilla käytetyt haasiat hävisivät pelloilta jo vuosikymmeniä sitten. Peltolaitumien myötä yleistyivät piikkilanka-aidat.

Viljakasvien viljelyssä Etelä- ja Pohjois-Savolla oli useita maatalouden tilaa kuvaavia eroja. Vanha kaskivilja ruis oli yhä tärkeällä sijalla savolaisten viljantuotannossa. Näin oli varsinkin Etelä-Savossa, missä rukiin osuus oli vuonna 1920 suurempi kuin missään muualla Suomessa. Mikkelin lääniä sanottiinkin maan ”ruislääniksi”, vaikka arvioidut sadot suhteellisen suuresta peltopinta-alasta huolimatta jäivät alle maan keskitason. Ruispellot käsittivät harvinaisen suuria aloja varsinkin Haukivuorella (25,0 %), Savonrannassa (23,5 %) ja Kangasniemellä (23 %). Etelä-Savossa peltopinta-alasta käytettiin vuonna 1941 vielä rukiin viljelyyn 12,3 prosenttia ja Pohjois-Savossa enää 8,5 prosenttia. Rukiin osuus supistui jatkuvasti, ja sen viljelyala pysyi suurin piirtein samana, vaikka uutta maata raivattiinkin. Rukiista saadut sadot olivat monin paikoin pieniä, mikä johtui ennen kaikkea maan yksipuolisesta lannoittamisesta ja jalostamattomasta siemenestä.

Vehnän viljelyä harrastettiin maakunnan eteläosassa jonkin verran enemmän kuin pohjoisosassa luonnonolojen suoman pitemmän kasvukauden vuoksi. Vehnän viljely oli ollut Savossa hyvin vaatimatonta. Se ilmestyi uutena leipäviljalajina Pohjois-Savon pelloille 1930-luvulla. Kun vehnää viljeltiin vain 67 hehtaarin alalla vielä vuonna 1929, laajeni viljelyala seitsenkertaiseksi eli 4 520 hehtaariin vuonna 1941. Suotuisat sääolot ja pyrkimys vehnän omavaraisuuteen innostivat 1930-luvun viljelijöitä laajentamaan vehnäkylvöjään. Vehnän viljelyyn kannusti myös sekoituspakko, joka määräsi sekoittamaan jauhettaessa tietyn osan kotimaista viljaa ulkomaisen viljan sekaan. Vuosina 1930–1941 vehnän viljely kymmenkertaistui Suomessa kasvuhuipun ajoittuessa lähinnä 1930-luvun loppupuolelle.³⁸ 1930-luvun lopulla vehnän viljelyala oli koko maassa lähes puolet rukiin kylvöalasta – myös Pohjois-Savossa, jossa sen viljely osoittautui varsin epävarmaksi.³⁹

Rukiin ohella toisen leipäviljan ohran viljelys oli paljon yleisempää maakunnan keski- ja pohjoisosissa kuin muualla maakunnassa. Mitä pohjoisemmaksi tultiin, sitä suurempi ala pellosta käytettiin ohran viljelyyn. Ilmastollisista oloista johtuen nopeasti kypsyvät ja kylmyyttä kestävät kasvit olivat edullisia viljellä. Vuonna 1920 Savossa viljeltiin ohraa suhteellisesti eniten Rautavaaralla (28,7 % peltoalasta), Varpaisjärvellä (17,8 %) sekä Iisalmen maalaiskunnassa ja Vieremällä (15,3 %).

Etelä-Savon siirtymistä viljanviljelyksestä karjatalouden suuntaan kuvaa hyvin kauran ja tietysti heinän viljelyn lisääntyminen 1920-luvulta lähtien. Kauran osuus oli Mikkelin läänissä vuonna 1920 suurempi kuin missään muualla Suomessa. Kauran vahvimpia viljelyalueita olivat Anttola, Puumala, Kerimäki, Joroinen, Hirvensalmi, Kangaslampi, Juva ja Enonkoski.

Perinteisistä viljelykasveista perunaa viljeltiin suhteellisesti eniten Pohjois-Savossa. Alueen peltoalasta 6,5 prosenttia tuotti perunaa vuonna 1920. Suhteellisesti suurimmat perunapeltoalat löytyivät Rautavaaralta (11,3 %), Varpaisjärveltä (9,4 %), Keiteleeltä (8,7 %), Tuusniemeltä (8,7 %), Nilsiästä (8,2 %) ja Muuruvedeltä (8,0 %). Perunan vuotuiset sadot vaihtelivat voimakkaasti, mutta ne näyttäisivät olleen kuitenkin kasvusuunnassa. Perunasta muodostui väestön ruokatalouden peruselementtejä. Perunaa käytettiin myös rehuksi.

Maatalouden ja muunkin elinkeinoelämän alalla maakunnan etelä- ja pohjoisosa erosivat toisistaan ehkä näkyvämmin juuri siinä, että Pohjois-Savossa koetettiin innokkaasti päästä ajan vaatimusten tasalle. Etelä-Savossa oltiin varovaisempia ja vanhoillisempia. Tämä Pohjois- ja Etelä-Savoa erottava piirre oli ilmennyt jo säätyvaltiopäivillä, joissa Mikkelin läänin edustajat (Jaakko Hartonen Mikkelin maalaiskunnasta, Aapeli Häyrinen Pieksämäeltä, Antti Ahvenainen Mäntyharjulta ym.) hyvin usein esiintyivät saman varovaisen kannan esille tuojina uudistuksiin nähden, mikä oli ominaista Hämeen ja Länsi-Suomen talonpojille. Kuopion läänin pohjoissavolaiset edustajat (Pietari Kumpulainen Iisalmesta, Lauri Pelkonen Kuopion maalaiskunnasta, Juho Kotilainen Heinävedeltä ym.) sitä vastoin hyvin useasti liittyivät aikansa radikaaleihin. Viljo Hyvönen kuvaa tätä mainittua ”kansanluonteen” eroa Pellervon Savo-numerossa elokuussa 1936:⁴⁰

Se, joka kerrankin on matkustanut Mikkelin läänissä lännestä itään, on havainnut, että pitäjä pitäjältä kansanluonteen vilkkaus ja avomielisyys kasvaa. Samantapainen havainto on tehtävissä matkustettaessa Savon radan vartta etelästä pohjoiseen, vaikkakaan eroitus silloin ei ole yhtä helposti huomattavissa. Kansanluonne Savossa ei siis kaikkialla ole samanlaatuista – yhtä vähän kuin muuallakaan.

Viljanviljelyn suurempi osuus pellon käytössä kuvaa Etelä-Savon maatalouden hitaampaa kehitystä. Maatalous oli vielä vanhempikantaista kuin maakunnan pohjoisosassa, eikä lypsykarjatalouden valta-asema koko maataloutta ajatellen ollut aivan yhtä hallitseva.

Vanhojen viljelymenetelmien käytöstä kertovat myös kesannot. Vuonna 1920 pelloista oli kesantona Etelä-Savossa enemmän kuin missään muualla. 1940-luvun alussa Etelä-Savon pelloista oli kesantoina vajaat 8 prosenttia ja Pohjois-Savon vajaat 4 prosenttia. Määrä oli vähäinen, ja yleensä kesannoiminen edelsi syysrukiin kylvöä. Se että maakunnan eteläosassa kesannon osuus oli kaksinkertainen maakunnan pohjoisosaan verrattuna, kuvaa Etelä-Savon maatalouden ongelmia.

Väkilannoitteiden käytön yleistyminen vähensi kesannoinnin tarvetta. Käytännössä tämä näkyi siinä, että rukiin viljelyalan ja kesantoalan ero kasvoi hyvinä vuosina ja pieneni huonoina aikoina. Kun autonomian ajan lopulla väkilannoitteiden käyttöä vasta opeteltiin ja niiden merkillisiä nimiä vasta kielenpäällä tapailtiin, syydettiin 1920-luvun jälkipuolella apulantaa peltoon jo tottuneesti ja turhia arkailematta muiden maanparannusaineiden, kalkin, tuhkan, saven, suomudan, hiekan ja eläinlannan seuraksi. Esimerkiksi vuonna 1929 sääminkiläiseen maaperään imeytyi 682 000 kiloa apulantaa – luujauhoja, tuomaskuonaa, superfosfaattia, salpietaria, kalkkityppeä ja kalisuolaa. Asukasta kohden laskettuna määrä oli lähes 20 kiloa.⁴¹

Maalle annettiin puhtia keinolannoitteiden avulla, ja leipäviljan omavaraisuusaste nousi kohisten. Omavaraisuuden illuusio haihtui kuitenkin toisen maailmansodan aikana, kun väkilannoitteiden tuonti häiriintyi tuntuvasti. Myös Säämingissä haikailtiin puuttuvien lantasäkkien perään, ja vuonna 1941 pitäjäläisten oli tyydyttävä yli 40 prosenttia vähäisempään apulantamäärään kuin kaksitoista vuotta aikaisemmin. Lannoitteiden puute, työvoimapula ja epäsuotuisat sääolot saattoivat Suomen viljahuollon pitkälti Saksan armoille.⁴²

Vuosittaiset sadot ovat toki vaihdelleet säiden ja muiden satunnaisten tekijöiden mukaan, mutta suunta on ollut selvä: satoisuus on kasvanut koko ajan. Mikkelin läänin viljasatojen kehitystä toisen maailmansodan ajan notkahduksineen kuvaa taulukko 38.⁴³

Koneet työtä helpottamaan

Maatalous oli alkanut ”koneistua” 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun metsätyöt olivat nostaneet miestyön hintaa siinä määrin, että miesten työpanosta piti yrittää korvata muilla tavoin. Jo tällöin otettiin käyttöön niittokoneita ja puimakoneita. Suomalaisen maatalouden koneistamiselle oli myös runsaasti esteitä, sillä pellot olivat monin paikoin niin kiviset, ettei niille voinut viedä maatalouskoneita. Kääntöaurankin käyttö saattoi olla kivien takia mahdotonta. Tällaisilla seuduilla jouduttiin tyytymään pitkään tehottomampaan maan muokkaukseen, mikä näkyi suoraan pellon sadon määrässä.⁴⁴

Kivenraivausta aloiteltiin pelloilla jo 1800-luvun puolella, mutta vauhtiin päästiin vasta sotien välisenä ajanjaksona. Viimeinen rynnistys tehtiin vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun käyttöön saatiin tehokkaat telaketjutraktorit ja työtä varten perustettiin suuri yhtiö Kivenraivaus Oy. Vähitellen pellot alkoivat olla sellaisessa kunnossa, että kalliita ja tehokkaita koneita voitiin ottaa maataloudessa käyttöön työn tehostamiseksi.⁴⁵

Savossa maatalouden uudenaikaistuminen eteni vitkastellen. Perinteisistä tavoista ja tottumuksista ei hevin luovuttu. Uudistuksiin, jotka tavallisesti vaativat varoja, suhtauduttiin usein varsin pidättyvästi. Peltotöiden ja sadon käsittelyn koneellistamisessa tiennäyttäjinä ja edelläkävijöinä toimivat luonnollisesti pitäjien suurimmat talot, jotka pystyivät eniten hyötymään koneista ja varojensa puolesta niitä myös parhaiten hankkimaan. Pienviljelijät seurasivat tarpeittensa ja mahdollisuuksiensa mukaan perässä. Alkuun koneet olivat pääosaltaan hevosvetoisia kylvö-, niitto- ja elonleikkuukoneita sekä haravia. Myös viljan puinnissa otettiin käyttöön konevoima, ja puimakoneella työ tehostui ja nopeutui.

Maatalouden koneet tilastoitiin ensimmäisen kerran vuonna 1910 yleisen maataloustiedustelun yhteydessä. Savo, varsinkin Etelä-Savo, oli Suomen vähiten koneistunutta aluetta vielä vuonna 1910. Koko Savossa oli tuolloin noin 4 500 maanviljelyskonetta, vaikka viljelmiä oli yli 28 000 ja alle 0,50 hehtaarin kääpiöviljelmät mukaan lukien suunnilleen 36 500. Sataa yli 0,50 hehtaarin viljelmää kohden oli siis 16,1 maanviljelyskonetta. Se oli todella vähän, sillä koko maan keskiarvo oli 54,1. Pohjois-Savo oli jonkin verran koneistetumpi kuin Etelä-Savo. Ainoastaan kalleimpia koneita, kuten kylvö- ja puimakoneita, oli Etelä-Savon vanhalla säätyläis- ja rusthollialueella selvästi enemmän kuin Pohjois-Savossa. Niiden hankkiminen usean talon tai koko kyläkunnan yhteiseen omistukseen oli Pohjois-Savossa yleisempää kuin Etelä-Savossa. Suurin osa savolaisista viljeli kuitenkin tiluksiaan yhä vanhoin perinteisin menetelmin.⁴⁶

Maatalouden yleisin kone separaattorin ohella oli vuonna 1910 niittokone, joita oli käytössä kaikkiaan 57 000 kappaletta. Niittokone vapautti miestyötä ennen muuta heinänkorjuussa, mutta pian sillä alettiin leikata myös viljaa. Niittokoneita oli ylivoimaisesti eniten Vaasan läänissä, jossa niiden lukumäärä kohosi miltei 19 000:een. Kaikista vähiten niitä oli Mikkelin läänissä, jossa niittokoneiden luku kohosi vain hieman yli tuhanteen. Näistä Etelä-Savon alueella oli 720. Pohjois-Savossa niittokoneita oli maakunnan eteläosaan verrattuna kaksinkertainen määrä eli 1 442.⁴⁷

Koneistuneimmissa lääneissä pellot olivat luonnostaan kivettömiä tai vähäkivisiä, minkä vuoksi niittokoneella ajaminen oli ylipäänsä mahdollista. Etelä-Savon kivisille pelloille niittokoneita oli turha viedä, ja läänin vähät koneet olivat käytössä alueen suurtiloilla, joilla olosuhteet olivat luonnostaan paremmat tai joilla kivenraivaukseen oli ryhdytty aikaisemmin.⁴⁸

Etelä-Savon suurin tila, Järvikylän kartano, oli koneasioissakin edelläkävijä ja siellä kokeillut uutuudet löysivät vasta myöhemmin tiensä pienemmille tiloille. Järvikylään hankittiin Etelä-Savon ensimmäinen elonleikkuukone vuonna 1875, hevosharava 1870-luvulla ja vihdoin ensimmäinen traktori vuonna 1919. Se oli Wallis-merkkinen ja 3-pyöräinen. Savonlinnan maatalousnäyttelyn ohjelmassa oli vuonna 1920 Kullervo-traktorin kyntönäytös, mutta ”hyvin paljon työtä ennakkoluulojen hälventämiseksi” oli vielä tehtävä pienempienkin välineiden ja laitteiden saattamiseksi osaksi maanviljelijän arkea.⁴⁹ Muutkin kartanot toimivat edelläkävijöinä Etelä-Savossa. Esimerkiksi Säämingissä Niittylahden tilalla oli vuonna 1910 kahdeksan konetta ja Hannolanpellolla seitsemän, kun Mikkelin läänissä oli sataa peltohehtaaria kohti 2,3 konetta ja koko maassa 6,4.⁵⁰

Pohjois-Savossa hankitut ensimmäiset traktorit olivat turkulaisia rautapyöräisiä Kullervo-moottorivetäjiä, joita valmistettiin vuosina 1918–1923 kaikkiaan 300 kappaletta. Juantehtaan ja Syväniemen maatilat hankkivat maakuntaan ensimmäiset Kullervo-traktorit vuonna 1922. Myös ulkomailta tuotiin rautapyöräisiä traktoreita, joista tunnetuin on Fordson F. Hevosia ensimmäiset vetokoneet eivät vielä pystyneet korvaamaan, sillä ne olivat kömpelöitä ja rautapyöriensä takia moniin töihin soveltumattomia. Niitä käytettiinkin pääasiassa pellon muokkaukseen ja kyntämiseen, joka oli hevosilla tehtynä raskainta ja vaativinta työtä.⁵¹

Niittokoneen jälkeen yleisimpiä koneita olivat puimakoneet, joita koko maassa oli vuonna 1910 vajaat 30 000. Myös hevosharavat olivat suhteellisen yleisiä, niitä oli maassa kaikkiaan vajaat 24 000. Näidenkin koneiden levinneisyydessä Savo oli koko maan mitassa aivan hännillä. Hevosharavoita oli vähiten Mikkelin läänissä ja puimakoneita Kuopion läänissä.⁵² Vuonna 1930 hevosharavoita oli Etelä-Savossa 1 047, kun kaksi vuosikymmentä aiemmin niitä oli vain 267. Pohjois-Savossa hevosharavoita oli vuonna 1930 lähes kolminkertainen määrä (2 900) maakunnan eteläosaan verrattuna. Savossa enemmistö hevosharavoista kynti 10–25 hehtaarin tiloilla.⁵³

Uutta koneellistumisen vaihetta edusti maataloudessa puimakone, jonka ensimmäiset kappaleet olivat tulleet maahan jo 1840-luvulla. Koneet yleistyivät nopeasti 1800-luvun lopun vuosina, ja puimakoneiden tuotanto alkoi Suomessa usean tehtaan voimin. Kun voimanlähteenä käytettiin höyrykoneita eli lokomobiilejä, puimakoneita oli ainoastaan suurehkoissa taloissa. Polttomoottoreiden yleistyttyä tilanne alkoi muuttua. Vaikka kaikki talot eivät silloinkaan pystyneet omaa puimakonetta hankkimaan, uusi tekniikka yleistyi talosta taloon koneineen kiertäneiden puimakoneen omistajien yritystoiminnan ansiosta.

Muuruveden Vuotjärvelle perustettiin 1930-luvulla neljän tilan yhteinen puimakoneyhtiö. Yhtiöön kuuluivat Selkälän, Selkälänmäen, Kankaalan ja Suottalan tilat. Vilja puitiin taloissa vuoronperään. Talkoissa oli väkeä jokaisesta talosta, sillä pehkua siirtämään tarvittiin 3–5 henkeä ja viljasäkkejä vaihtamaan yksi. Tärkeä tehtävä oli syöttää viljaa koneen varstaan, jolle pari ihmistä toimitti viljaa pienissä erissä, ettei kone tukkeutuisi. Yhtiö omisti puimakoneen ja polttomoottorin. Yhtiön toiminta loppui 1950-luvulla tehokkaampien koneiden tehdessä tiloille tuloaan.⁵⁴

Mutta kokonaan ei perinteisistä riihiahoksistakaan vielä pitkään aikaan luovuttu, sillä ainakin talon omaksi syömäviljaksi käytetty ruis pyrittiin useimmiten riihittämään. Vuonna 1929 puimakoneita oli Savossa 4 245, ja vuoteen 1941 mennessä niiden määrä oli noussut 6 864:ään. Kun maakunnan sähköistäminen oli tuolloin vielä pahasti kesken, voimanlähteinä käytettiin pääasiassa polttomoottoreita.⁵⁵

Maanmuokkauksessa ja sadonkorjuussa käytetyt koneet pysyivät lähes yksinomaan hevosvetoisina aina 1950-luvulle saakka. Traktorit yleistyivät suomalaisessa maataloudessa hitaasti. Vuonna 1920 koko maassa oli kaikkiaan vain 147 traktoria, eikä niillä siis ollut taloudellista merkitystä.⁵⁶ Vuonna 1930 koko maassa oli jo 1 924 traktoria ja niistä Savossa vain 37 (1,9 %). Esimerkiksi Satakunnassa traktoreita oli jo 218.⁵⁷ Vuonna 1930 Etelä-Savon 13 traktorista kahdeksan jyristeli yli 50 peltohehtaarin tiloilla. Pohjois-Savossa oli vuonna 1930 kaikkiaan 24 traktoria, jotka jakautuivat maakunnan eteläosaa tasaisemmin, sillä vain vajaa kolmannes oli yli 50 peltohehtaarin tiloilla. Eniten niitä oli maakunnan ”vanhassa viljaaitassa” Maaningalla, jonka pelloilla puksutti viisi traktoria.

1930-luvun pula-aika pysäytti konekaupan kokonaan, mutta 1930-luvun lopulla hankittiin jälleen traktoreita. Vuonna 1941 Etelä-Savossa oli kaikkiaan 34 traktoria ja Pohjois-Savossa 65. Esiintymisissä oli jo selviä painopisteitä. Maakunnan eteläosassa Joroisissa oli jo 12 traktoria, Mikkelin maalaiskunnan pelloilla 6 ja Säämingissä 4 traktoria. Pohjois-Savossa traktoreita oli eniten Iisalmen maalaiskunnassa (7), Vieremällä (7), Sonkajärvellä (6) ja Maaningalla (6). Pohjois-Savon vahva karjatalousalue ja Etelä-Savon maatalouden ydinalue olivat selvästi koneistuneinta osaa maakunnassa. Näitä alueita yhdistävänä tekijöinä olivat isot yhtenäiset peltoalueet.

Hevosten merkitys sekä maa- että metsätaloudessa oli jatkuvasti suuri. Hevoskantaa ei pyritty ainoastaan parantamaan vaan myös suurentamaan aina 1950-luvulle asti. Esimerkiksi 1930-luvun puolivälissä Suomessa oli likimain 360 000 hevosta, mutta niitä katsottiin tarvittavan noin 20 000 enemmän.⁵⁸

Hevosta tarvittiin vetoeläimenä maataloudessa, omassa metsätaloudessa, omistajien yksityistaloudessa sekä erilaisissa sivuansiotöissä. 1920- ja 1930-luvuilla hevonen tuli keskeiseksi metsäsavotoissa, joista isännät hankkivat sivutuloja.

Savossa hevosia ei kasvatettu ainoastaan omassa taloudessa tarvittavan hevoskannan uusimista varten vaan myös myyntiä silmällä pitäen. Pohjois-Savon maineikkaina hevospitäjinä tunnettiin Karttula, Muuruvesi, Leppävirta ja Vesanto. Etelä-Savon huomattavin hevosjalostuspitäjä oli Mäntyharju.⁵⁹

Hevosten lukumäärä pysyi varsin vakaana, kuten taulukosta 39 havaitaan.⁶⁰ 1940-luvulla hevoskanta lisääntyi voimakkaasti kohonneiden hintojen johdosta. Kuumeisessa rakennustyössä, jolle rintamamiesten asuttaminen ja siirtoväen sijoittaminen antoivat oman lisänsä, hevonen oli kullanarvoinen apulainen. Sitä tarvittiin niin entisillä tiloilla kuin uusilla tiluksilla ja pienviljelmillä.

Vuonna 1950 Savossa ahersi liki 54 000 hevosta. Hevosen loistoaika ei kuitenkaan kestänyt enää kauan. Traktori mullisti suomalaisen maatalouden, mutta sen vallankumous alkoi vasta 1950-luvulla, jolloin hevosten määrä samalla kääntyi jyrkkään laskuun.

Viljelysalaan nähden Kuopion läänissä oli 1920-luvun alussa hevosia enemmän kuin missään muualla Suomessa. 100 peltohehtaaria kohti oli läänissä keskimäärin 24 hevosta, kun vastaava luku koko maassa oli
17. Eniten hevosia 100 peltohehtaaria kohden oli Pohjois-Savon kunnista Rautavaaralla (33,6), Varpaisjärvellä (33,0) ja Kaavilla (32,8).⁶¹ Etelä-Savossa oli Savonrannassa, Puumalassa, Heinävedellä ja Enonkoskella 100 peltohehtaaria kohti enemmän kuin 25 hevosta, Savonrannassa jopa 33,7 hevosta. Heikosti viljellyissä pienviljelijäpitäjissä oli hevosia suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin varsinaisissa viljelyspitäjissä. Pienessäkin taloudessa hevonen oli pidettävä, vaikka viljelystyöt eivät kyenneet antamaan sille läheskään riittävästi toimintaa.⁶²

Karjan merkitys kasvaa

Karjan määrä

Savon maatalous kehittyi peltoalan, lypsykarjan sekä muiden kotieläinten määrän kasvun myötä. Karjatalous perustui Savossa ensisijaisesti lypsykarjan hoitoon. Muun kuin nautakarjan pito oli yleensä toissijaista ja täydentävää. Karjaeläinten määrien muutokset vuosina 1910–1941 ilmenevät taulukosta 40.

Lehmät olivat suomalaisen maatalouden ehdottomasti tärkeimpiä kotieläimiä. Niiden pidosta saatiin Savossa pääasiallisemmat myyntitulot. Asukkaiden määrään suhteutettuna koko Savossa oli vuoden 1910 maatalouslaskennan mukaan enemmän lehmiä kuin missään muualla Suomessa. Suurien luonnonniittyjen turvin oli lehmien määrä myös peltoalaan nähden runsas. Lehmien hoito katsottiin perinteisesti naisten työksi: naiset huolehtivat lehmien lypsämisestä, ruokinnasta ja maidon käsittelystä. Naiset pitivät huolta muustakin karjasta, sillä miehet hoitivat vain hevoset.⁶⁴

Lehmien lukumäärä näyttäisi Etelä-Savon tilastojen mukaan yllättävästi alenneen lähes 14 prosenttia vuosina 1910–1929. Myös Pohjois-Savossa lehmien määrä väheni selvästi tuona aikana pudotuksen ollessa noin 10 prosenttia. Kaikkialla muualla maassamme lääneittäin tarkasteltuna lehmäluku kasvoi.

1930- ja 1940-luvuilla suomalaista lypsykarjataloutta järkiperäistettiin niin, että karjan määrä sopeutettiin rehun tuotantoon. Kun rehun tuotantoa ei pystytty lisäämään, karjan määrän ei annettu kasvaa. Tämä näkyy myös tilastoissa: vuosina 1929–1941 Etelä-Savon lehmäluku pysyi hyvin vakaana. Sen sijaan Pohjois-Savossa lehmien määrä kasvoi vielä runsaat 9 prosenttia eli palasi vuoden 1910 tasolle. Vuonna 1929 Pohjois-Savossa lehmiä oli eniten Leppävirralla ja Etelä-Savossa Mikkelin maalaiskunnassa.⁶⁵

Keväinen rehupula oli Pohjois-Savon karjatalouden kaikkein pahimpia vitsauksia. Ankarimmin rehun puutteesta jouduttiin kärsimään vuosina 1911, 1915, 1921 ja 1926 pääasiassa edellisten vuosien huonommista heinäsadoista johtuen. Vuoden 1926 rehupulaa pahensi vielä myöhäinen kesän tulo. Tuolloin korsirehua tuotiin maakunnan ulkopuolelta runsaammin kuin ehkä milloinkaan aikaisemmin. Kevättalvella maksettiin maakunnassa kylvöheinästä jopa 1,30–1,50 penniä kilolta ja kauranoljista 60–70 penniä kilolta. Maakunnan rehuvarat aina vanhoja katto-olkia myöten syötettiin loppuun.⁶⁶

Huomattavia karjapitäjiä Pohjois-Savossa olivat Karttula, Suonenjoki ja Tervo, ja Etelä-Savossa Mikkelin pitäjä, Rantasalmi, Sääminki, Kerimäki ja Punkaharju.⁶⁷ Voimakas kotieläintalous ja -jalostus nostivat Karttulan Pohjois-Savon huomattavimmaksi karjapitäjäksi 1920-luvulla. Karjanjalostus pohjautui kuitenkin perustalle, joka ei kestänyt 30-luvun ankaraa taloudellista puristusta.⁶⁸

Siipikarjan eli käytännössä kanojen ja kukkojen määrä lisääntyi Savossa tasaisesti 1930-luvulle saakka, niin että vuoden 1910 noin 78 000 tepastelijan joukko kasvoi parissa vuosikymmenessä lähes kaksinkertaiseksi.

Kanojen tapaan lampaat kuuluivat elikoiden alempiin säätyihin. Niitä eleli pitkään lähes jokaisella savolaistilalla. Lammas tuli toimeen lehmää merkittävästi vähemmällä rehulla. Siitä saatiin lihaa, villaa ja vuotia. Lampaiden kasvatus on 1920-luvulta lähtien ollut Savossa jatkuvasti vähenemässä. Vuonna 1941 lampaita oli enää vajaat 88 000 eli niiden määrä oli vähentynyt puoleen vuodesta 1920.

Etelä-Savossa varsinkin runsas saaristo oli tarjonnut laiduntamismahdollisuuksia ja lammaskanta oli ollut suhteellisesti suurempi kuin monien muiden maanviljelysseurojen alueilla. Etelä-Savoon syntyi kaksi huomattavaa lammassiittolaa eli jalostuslampolaa: Tertin tilalle Mikkelin maalaiskunnassa ja Putkisalon tilalle Rantasalmella.⁶⁹ Pohjois-Savossa Karttula, Tervo, Leppävirta ja Säyneinen olivat yli koko maan tunnettuja lammaspitäjiä.⁷⁰ Pohjois-Savon vanhin lammassiittola oli Karttulassa: maanviljelijä P. J. Jäntin omistama Hannolan tila nousi maanlaajuisesti tunnetuksi ja keräsi useita ensipalkintoja vuonna 1922 Tampereella pidetyssä maatalousnäyttelyssä. Muita huomattavia lammastiloja Pohjois-Savossa olivat Rantala Tervossa, Saitta Karttulassa, Peltola, Riihilahti ja Kiviranta Säyneisissä, Kehvola, Uusipaikka ja Pöljänsaari Kuopion maalaiskunnassa, Vilhola Siilinjärvellä sekä Aapila, Paukarlahti ja Tanskansaari Leppävirralla.⁷¹

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenien Savossa lammas oli paljon yleisempi näky kuin sika, joka sekin oli sangen tavallinen kotieläin. Sikojen luku ylitti Suomessa lampaiden luvun vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla lampaan taloudellisen painoarvon heikennyttyä. Sikojen määrä kasvoi sotien välisenä aikana elintason kohotessa ja ruokailutottumusten muuttuessa. Vuonna 1929 oli Mikkelin läänissä sikoja ylivoimaisesti enemmän peltohehtaaria kohden kuin missään muualla maassa (28 sikaa/100 ha). Sianhoito oli Etelä-Savossa laajaa, mutta sianlihan tuoton kannalta heikompaa. Eteläsavolaisten heikko järjestäytyminen teuraseläinten myynnin alalla johti ilmeisesti siihen, että läänin huomattavan mittavaa sikakantaa ei käytetty rahatulojen hankkimisessa siinä määrin hyväksi kuin sikojen pääluku olisi edellyttänyt.⁷²

Kuopion läänissä oli sikoja 100 peltohehtaaria kohti toiseksi eniten koko maassa. Kuitenkin Pohjois-Savossa sikojen lukumäärä alkoi vähentyä jo 1920-luvun lopun vuosia lähestyttäessä. Kuopiossa toimiva Kuopion karjanmyyntiosuuskunta harjoitti kuitenkin pekonin vientiä Englantiin; esimerkiksi vuonna 1935 viennin määrä oli 118 126 kiloa.⁷³ Sotavuodet romahduttivat luonnollisesti sikakannan, kun elintarvikepula alkoi koetella maata. Siat tarvitsivat suunnilleen samaa ruokaa kuin ihmisetkin, eikä ole vaikea arvata, kumpi kilpailutilanteessa vei voiton.

Maatiaisrodun rinnalle nousi Etelä-Savossa ennen pitkää Yorkshire-rotu. Otavan koulutilan sikala toimi siitossikalana vuodesta 1916 alkaen. Niittylahden kartanon sikala oli siitoskeskuksena vuosina 1930–1942 ja Vehmaan kartanon sikala vuosina 1932– 1942. Näiden siittoloiden sikakanta oli englantilaisperäistä Yorkshire-rotua. Ainoa maatiaisrodun siitoskeskus oli Varparannan tilan sikala Säämingissä vuosina 1924–1929 ja 1932–1951.⁷⁴

Karjanjalostus

Karjatalouden kehityksestä ei kerro pelkkä lehmäluvun kasvu, vaan tärkeää on myös huomioida karjanjalostuksen ja maatalousneuvonnan avulla parantunut karjan yksikkökohtainen tuotto. Riittävä määrä rehua nautayksikköä kohden takasi paremman tuoton kuin pelkkä pääluvun kasvattaminen. Kun karjantarkkailuyhdistysten tilastojen mukaan lehmä lypsi 1910-luvulla keskimäärin vajaat 2 000 kiloa vuodessa, yllettiin parikymmentä vuotta myöhemmin jo lähes 2 900 kiloon.⁷⁵ Aivan näin suureen tuottoon ei päästy Eteläeikä Pohjois-Savossa, missä paikallisten tarkkailuyhdistysten kirjanpidon mukaan lehmä tuotti 1920-luvun lopulla keskimääräin noin 2 200 maitokiloa vuodessa.⁷⁶

Vuosilypsyn määrä oli jo historiallisesti vaihdellut alueittain suuresti. Maailmansotien välisenä aikana erot säilyivät, vaikka kehitystyön olisi pitänyt niitä kaventaa. Vuonna 1929 lehmä tuotti koko maassa keskimäärin 1 751 maitokiloa, mutta alueelliset poikkeamat olivat merkittäviä. Suurin maidontuotanto lehmää kohti oli Uudenmaan läänissä, jossa päästiin jo 2 129 kiloon ja pienin Mikkelin läänissä, jossa lehmät lypsivät keskimäärin vain 1 417 kiloa maitoa vuodessa. Ero oli suuri: Uudellamaalla lehmät lypsivät keskimäärin 50 prosenttia enemmän kuin Etelä-Savossa. Muita kehittyneitä karjatalousalueita olivat Turun ja Porin lääni sekä Hämeen lääni, joissa keskimääräinen lypsy kohosi yli 1 900 kilon. Heikosti kehittyneitä lypsykarjatalousalueita olivat Etelä-Savon ohella Ahvenanmaa sekä Oulun ja Kuopion läänit, joissa kaikissa vuotuinen lypsy jäi alle 1 600 kilon. Viipurin ja Vaasan lääneissä maidon keskituotos oli lähellä maan keskitasoa.⁷⁷

Vaikka karjanpito merkitsi pikkutilallisille enemmän kuin suurille maatiloille, on varsin ymmärrettävää, että yli 25 peltohehtaarin tiloilla oli kuitenkin monipäisimmät karjat. Pienemmillä tiloilla ei juuri ollut yli viittätoista lypsävää, koska oma rehusato ei olisi riittänyt elättämään isoa karjaa. Sisällissodan jälkeen moni yritti elättää lehmänsä talven 1919 yli miltei pelkillä oljilla, sillä väkirehun ja heinän hinnat olivat pilvissä. Karjan huono ruokinta vesitti maitotilin. Tuotannossa saavutettiin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet huiput vasta 1920-luvun puolimaissa. Rehun ja maitomäärän suora yhteys näkyy esimerkiksi Pohjois-Savon tarkastusyhdistysten kirjanpidosta. Kun lehmälle syötettyjen rehuyksiköiden määrä kasvoi 1 321:stä 1 817:ään, siis 37,5 prosenttia vuosina 1920–1931, kohosi lehmän keskimääräinen maidontuotanto vastaavasti 1609 kilosta 2 217 kiloon eli 37,8 prosenttia. Maitorasvakilot nousivat lehmää kohti jopa 42 prosenttia. Keskimääräinen rasvaprosentti nousi 4,2:sta 4,3:een. Ruokinnan kannattavuus parani, koska rehuyksikköä kohti saatiin enemmän maitoa ja voita kuin aikaisemmin.⁷⁸

Tarkastusyhdistyksiin kuului Pohjois-Savossa noin 21 prosenttia karjatiloista ja Etelä-Savossa 15 prosenttia. 25 hehtaarin ja sitä suurempien tilojen yhdistyksiin liittyminen oli paljon yleisempää. Vuonna 1929 esimerkiksi Punkaharjulla karjat olivat tarkastusyhdistysten piirissä 100-prosenttisesti, Kerimäellä 83,3-, Rantasalmella 79,5- ja Säämingissä 73,3-prosenttisesti. Tällaiset karjat lypsivät tavallista paremmin. Tuotantoluvut pienenevät jonkin verran, kun mukaan otetaan kaikki lehmät. Vuonna 1929 lehmät lypsivät Punkaharjulla keskimäärin 1 628 kiloa, Kerimäellä 1 555 kiloa, Rantasalmella 1 533 kiloa ja Säämingissä 1 552 kiloa. Kaikki ylittivät läänin keskiarvon (1 417 kg).⁷⁹

Lehmät lypsivät paremmin, koska niiden saama ravinto oli paitsi runsaampaa myös monipuolisempaa. Esimerkiksi Kuopion maanviljelysseuran alueella tarkastusyhdistysten tulokset olivat aina olleet jonkin verran alhaisemmat kuin koko maassa keskimäärin, mihin oli ollut syynä karjan suhteellisen heikko ravinto. Maidon rasvapitoisuus oli kylläkin ollut – niin kuin itäsuomalaisessa karjassa yleensä – huomattavan korkea. Karjaa ruokittiin Pohjois-Savossa tuntuvasti enemmän korsirehulla ja vastaavasti vähemmän väki- ja tuorerehulla kuin koko maassa. Laiduntamisen osuus taas oli ollut aina hiukan keskimääräistä suurempaa.

Eniten väkirehua käytettiin niin Pohjois-Savossa kuin koko maassakin tarkastusvuonna 1926–1927. Tuolloin Kuopion maanviljelysseuran alueella tarkastusyhdistysten piiriin kuuluvien lehmien rehusta öljyväkirehua oli 10 prosenttia ja muuta ostettua tai kotoista väkirehua 9,5 prosenttia, kun vastaavat prosenttiluvut koko maassa olivat 12,3 ja 15,2. Ulkomaisen ostoväkirehun osuus pieneni jonkin verran 1930-luvun jälkipuoliskolla, jolloin sitä korvattiin runsaammilla juureksilla ja muodostamalla niin sanottuja pysyviä laitumia. Tuorerehun määrä lisääntyi 1920-luvulla vajaasta 4 prosentista 6,4 prosenttiin, mistä juurikasvit muodostivat isoimman osan. Korsirehu käsitti 45–55 prosenttia nautakarjan ravinnosta. Siitä oli suurin osa heinää (39–45 %), loput olkia. Laitumelta saatiin 33–35 prosenttia lehmien tarvitsemasta ravinnosta.⁸⁰

Säilörehu on luonut perustan nykyaikaiselle nautakarjataloudelle kautta koko Suomen, ja Pohjois-Savo on ollut sen kehittämisessä eturintamassa. Ensimmäisiä nurmen säilöntä- ja ruokintakokeita tehtiin jo 1920-luvun lopulla Kuopion maanviljelysseuran omistamalla Halolan koetilalla Maaningalla. Kokeita oli johtamassa menetelmän kehittäjä, Valio Oy:n biokemisti Artturi Iivari Virtanen. Aikalaisten kertoman mukaan näihin kokeisiin suhtauduttiin aluksi varautuneesti. Esimerkiksi säilöttäväksi tarkoitettu nurmi piti koota erilaisista piennarheinistä ja muista vastaavista, joille ei ollut muuta käyttöä.⁸¹

Tuottavuuden nostamiseksi ryhdyttiin kiinnittämään huomiota jälleen myös navettoihin. Sotien välisenä aikana yleistyivät lattialliset navetat – suurempien tilojen näyttäessä esimerkkiä pienemmille. Isoimmille tiloille rakennettiin tuolloin myös virtsakaivot ja lantasäiliöt. Etelä-Savossa muutos tapahtui selvästi hitaammin kuin maakunnan pohjoisosassa. Vuonna 1929 Etelä-Savon kaikkiaan 14 989 navetasta 2 384:ssa oli lattia, ja niistä 1 416 oli valettu sementistä. Lannan käsittelyä helpottava katollinen säiliö oli 1 441 navetassa ja virtsakaivo 757 navetassa. Kun Pohjois-Savon navetoista oli lattiallisia vuonna 1929 jo lähes 90 prosenttia, oli Etelä-Savossa lattianavettojen osuus vain 16 prosenttia. Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä enemmän lattianavettoja yleensä oli. Sotien välisenä aikana kiven korvasi rakennusmateriaalina sementtitiili.⁸²

Lypsykoneet yleistyivät hitaasti. Savon ehkä ensimmäinen lypsykone – Alfa Laval -merkkinen – hankittiin Joroisten Järvikylään vuonna 1928. Kone säästi työvoimakustannuksia, mutta sen käytöstä luovuttiin, koska se vaati liiaksi sähköä ja huoltoa.⁸³ Koska kauden 1929–1930 maataloustiedustelussa ei ole erikseen kysytty lypsykoneesta, on koneen käyttämisen täytynyt tuolloin olla poikkeuksellista.⁸⁴ Vuonna 1941 lypsykone oli edelleen harvinainen – koko maassa niitä oli yhteensä 300. Etelä-Savossa oli tuolloin 10 lypsykonetta.⁸⁵

Osuusmeijerit hallitseva maidonjalostusta

Hyvien laitumiensa ansiosta oli Kuopion lääni maamme huomattavin voin tuotantoalue 1860- ja 1870-luvuilla. Kuopion ja Joensuun kaupungit olivat maan suurimmat voin vientisatamat. Voi oli maatiaisvoita, mutta meijeritoimintakin kotiutui alueelle aikaisin. Vuonna 1895 Kuopion maanviljelysseuran keräämien tietojen nojalla oli meijereitä alueella 1 109. Nämä meijerit olivat tietenkin hyvin vaatimattomia, mutta meijeritoimintaa ne tekivät tunnetuksi.⁸⁶

Osuusmeijeriaate saikin Pohjois-Savossa erittäin suopean vastaanoton, ja osuusmeijereitä alettiin perustaa ripeään tahtiin. Vuosina 1902–1935 maakunnan alueelle perustettiin kaikkiaan 68 osuusmeijeriä, mutta vuonna 1936 niistä oli toiminnassa vain 29. Enemmän kuin puolet meijereistä oli siis lopettanut toimintansa. Meijerien määrä oli tuntuvasti vähentynyt, mutta samalla niiden koko oli kasvanut. Tällä yhdistämistoiminnalla oli ollut suotuisa vaikutus myös koko alueen maitomäärien kehitykselle, kuten taulukosta 41 havaitaan.⁸⁷

Pulavuosina laskivat maitomäärät tunnetuista syistä erittäin voimakkaasti. Laskukausi pysähtyi vuonna 1934. Pulaa edeltävälle tasolle noustiin silti vasta vuonna 1950.

Pohjois-Savon meijeriliiton alueella oli pääasiassa osuusmeijereitä. Alueeseen kuului myös Kainuu. Valio ei harjoittanut alueella omaa meijeritoimintaa, ja ainoana merkittävänä ulkopuolisena kilpailijana olivat Keski-Savon kauppaloiden Pieksämäen ja Varkauden OTK:laisten osuuskauppojen meijerit.⁸⁸

Pohjois-Savon aluetta voi luonnehtia keskisuurten meijerien maakunnaksi. Alueen ylivoimaisesti suurimmaksi meijeriksi kehittyi suurimman kulutuskeskuksen Kuopion tienoilla toiminut Kuopion Osuusmeijeri. Vuonna 1901 perustettu Kuopion Osuusmeijeri on maan vanhimpia meijereitä. Tuolloin valmistunut Kuopion–Iisalmen-rata mahdollisti maidon hankinnan laajemmaltakin alueelta, ja suurin kaupunki ja maakunnan taloudellis-hallinnollinen keskus oli meijerin luonnollisin sijoituspaikka. Vuoden 1902 alusta alettiin valmistaa voita Englantiin vietäväksi. Meijerin yhteydessä toimi alan teoreettista ja käytännöllistä opetusta tarjoava meijerikoulu vuosina 1904–1951, ja sen voi arvioitiin jatkuvasti korkeimpaan laatuluokkaan kuuluvaksi.⁸⁹

Juuston valmistus aloitettiin jo vuonna 1909. Meijerin toimialue laajeni Kuopion maalaiskunnan rajojen ulkopuolelle. Vuonna 1937 Osuusmeijeri osti Maaningan Meijeri Oy:n, jonka mukana siirtyi Kuopion omistukseen Sinikiven meijeri. Meijeri korjattiin ja siitä tuli kaupunkimeijerin rinnalle toinen maidonjalostuskeskus. Vuonna 1945 ostettiin Tuusniemen Meijeri Oy, jonka rappiolla ollut meijeri kunnostettiin. Vuonna 1960 se lakkautettiin ja yhdistettiin muodollisestikin Kuopion Osuusmeijeriin. Kuopion Osuusmeijeri ei kuitenkaan kehittynyt sellaiseksi maakunnalliseksi keskusmeijeriksi, joka olisi koonnut kaiken tai edes pääosan maakunnan maidosta jalostettavakseen. Sekä Kuopion vaikutusalueella että Ylä-Savossa säilyi joukko pitäjämeijereitä, ja niistäkin monet kehittyivät varsin voimakkaasti.⁹⁰

Keski-Savossa sijaitseva Varkauden Seudun Osuusmeijeri oli pohjoissavolaisista meijereistä kovimmassa kilpailutilanteessa, kun Varkaudessa toimi myös OTK:laisen Osuusliike Työn Voiman meijeri. Iisalmen talousalueen eli Ylä-Savon alueella maidontuotanto oli vielä selvemmin kuin Kuopion alueella pääelinkeinona. Karjakoot olivat kasvaneet nopeasti maan keskikokoa paljon suuremmiksi ja meijerit sen mukaisesti. Ylä-Savo oli tyypillistä pitäjämeijerialuetta, jossa Pohjois-Karjalaan suuntautuvaa Rautavaaraa lukuun ottamatta jokaisessa kunnassa oli meijeri. Ylä-Savon suurin Osuusmeijeri oli Iisalmen Osuusmeijeri, jossa valmistettiin myös edamjuustoja kuten Kuopiossakin. Aikoinaan se oli ollut koko Suomen suurin meijeri.

Pohjois-Savon meijereihin tuotiin vuonna 1935 maitoa 36,1 miljoonaa kiloa. Yli miljoonan kilon kohosi maitomäärä kahdeksassa meijerissä. Meijerien tulot nousivat yhteensä yli 40 miljoonaan markkaan.
Voimarkkinat olivat vuonna 1935 suotuisammat kuin edellisinä vuosina, minkä seurauksena maakunnan meijeritalous alkoi huomattavasti elpyä. Tuotanto nousi alkuvuodesta, mutta kun kesän tulo viivästyi ja kevätkesä oli tavattoman kylmä ja kuiva, laski karjantuotanto touko-kesäkuussa noin 25 prosenttia aikaisempien vuosien vastaavien kuukausien tuotantomääristä. Sateinen heinäkuu kohotti voimääriä, mutta kovin sateinen syksy painoi niitä taas alaspäin, niin että koko vuoden tuotanto kasvoi edellisvuoteen verrattuna vain 0,7 prosenttia.

Kaikkiaan tuotiin Pohjois-Savon meijereihin 31,64 miljoonaa kiloa maitoa vuonna 1935. Tämä vastasi 1,41 miljoonaa kiloa voita. Yli miljoonan kilon kohosi maitomäärä kahdeksassa meijerissä:

Näiden kahdeksan meijerin jälkeen seuraavat suuruusjärjestyksessä olivat Varpaisjärven, Leppävirran, Nilsiän ja Pohjois-Pielaveden Osuusmeijerit. Tuotteillaan meijerit saivat vuonna 1935 yhteensä 37,4 miljoonaa markkaa ja sivuliikkeistä (pääasiassa kotitarvemyllyjä) 3,1 miljoonaa markkaa, joten meijerien tulot nousivat yhteensä yli 40 miljoonaan markkaan (noin 13,6 milj. euroa). Kuopion Osuusmeijeri oli tuolloin maan neljänneksi suurin meijeri. Meijerin 54 maitomyymälästä ”kuopiolaiset saivat terveiksi havaituista karjoista lähetettyä, korkealaatuista maitoa”.⁹¹

Pohjois-Savon meijerien taloudellisen tilan toipuminen pula-ajasta ilmenee taulukosta 42.⁹²

Taulukkoon ei ole merkitty omaisuuden arvoa, joka vuoden 1935 tilinpäätöksen mukaan oli 16 miljoonaa markkaa (5,6 milj. euroa). Pohjois-Savon meijerit olivat 1930-luvun puolivälissä jo vakavaraisia laitoksia. Pohjois-Savon meijeriliiton 30 meijeristä oli 20 täysin velatonta, ja muidenkin meijereiden velkamäärät olivat niin pienet, etteivät korkomenot eivätkä lainojen lyhennykset erityisesti rasittaneet rasvakilon hintaa, sillä näissä osuuskunnissa voitiin kyseiset suoritukset maksaa sivuliikkeiden tuloksilla.

Etelä-Savossa toimi vuonna 1904 neljä meijeriä: Hirvensalmella kaksi ja Joroisissa sekä Rantasalmella yksi. Laajentumiskautta jatkui 1920-luvulle. Vuonna 1930 meijereitä oli 30, joista 27 oli osuustoiminnallisia ja kolme yksityisiä. Ne olivat pieniä, ja monilla niistä oli jo pian toiminnan käynnistyttyä taloudellisia vaikeuksia: jäsenmäärä kasvoi hitaasti ja kotivoin valmistaminenkin jatkui laajoilla alueilla entiseen tapaan.⁹³

Varsin erikoisen ratkaisun maatalouden osuustoiminnalle kehittivät itäsavolaiset. Savonlinnan seudulle perustettiin vuodesta 1905 alkaen useita osuusmeijereitä. Yksi niistä oli Savonlinnassa vuonna 1921 avattu Savonlinnan Seudun Osuusliike Tuote. Osuusliikkeellä oli pieni meijeri, ja sen tarkoituksena oli harjoittaa paitsi maidon jalostusta ja myymistä myös maataloustarvikekauppaa. Se osti pieniä kilpailijoita jo 1920-luvulla, ja 1950-luvulla alkoi voimakas laajenemisen kausi meijerialalla. Poikkeuksellista Tuotteessa oli se, että liike harjoitti vuodesta 1941 myös teurastamo- ja lihanjalostustoimintaa. Tuotteen alkuperäinen alue, Sääminki, Kerimäki ja Sulkava (ynnä Punkaharju), laajeni käsittämään Kesälahden, isoja osia Rantasalmesta ja Kiteestä ja suuren osan Parikkalaa.⁹⁴

Tuotteen lisäksi Itä-Savon alueella oli pari osuusmeijeriä, jotka kykenivät säilyttämään toimintaedellytyksensä kilpailusta huolimatta. Puumalan Osuusmeijeri syntyi vuonna 1929. Maineikas Rantasalmen Osuusmeijeri perustettiin jo vuonna 1903, ja tämä Savon kartanoalueen meijeri on kulkenut monessa suhteessa alueen kehityksen kärjessä. Sitä vastoin pohjoisempien kuntien meijerit keskittivät maitonsa lähinnä Varkauden seudun Osuusmeijeriin.⁹⁵

Mikkelin talousalueella eli Suur-Savossa on kehitys ollut samantapainen kuin Itä-Savossakin: Mikkelin Osuusmeijeri oli kylläkin selvästi talousalueen suurin, mutta mitään maakunnallista keskusmeijeriä siitä ei tullut.

Mikkelin liikenteellinen asema Etelä-Savon keskuksena oli erinomainen, ja seutu oli savolaiseksi hyvin viljeltyä ja varsinkin karjanhoidolle suotuisaa. Mikkeliin suunniteltiin jo vuosisadan alussa maakunnallista keskusmeijeriä, joka kokoaisi maidot Pieksämäeltä Kouvolaan saakka tai jopa koko läänistä, mutta nuo suunnitelmat osoittautuivat liian suurisuuntaisiksi. Vuonna 1907 syntyi kuitenkin Mikkelin pitäjän Yleinen Osuusmeijeri, jonka nimi muuttui vuonna 1928 Mikkelin Osuusmeijeriksi. Seudulle syntyi pieniä osuusmeijereitä kymmenkunta, mutta liikenneolojen kehittyessä ja meijerikeskitysten edetessä muuallakin ne pyrkivät yhdistämään voimansa isompaan. Hirvensalmelaiset liittyivät lukuisten epäonnistuneitten yritystensä jälkeen Mikkelin Osuusmeijerin jäseniksi jo 1920-luvulla samoin kuin mäntyharjulaiset. Haukivuorelaiset tulivat mukaan vuonna 1930 ja Anttolan, Ristiinan sekä Suomenniemen osuusmeijerit vuonna 1948.⁹⁶ Mikkelin Osuusmeijeri pysyi Etelä-Savon suurimpana meijerinä Tuotteen jälkeen. Yli miljoonan kohosi maitomäärä myös Joroisten, Juvan ja Rantasalmen Osuusmeijereissä.⁹⁷

Mikkelin luoteinen naapuri Kangasniemi oli pitäjänä siksi suuri, että se katsoi voimiensa riittävän pysyvästi omaan meijeriin. Kangasniemen Osuusmeijeri perustettiin jo vuonna 1906, ja vaikka se välillä lopettikin toimintansa ja muutti toimintansa muotoja, oli itse hanke elinvoimainen.⁹⁸

Aikoinaan puhuttiin Suur-Savon kolmesta viljelykeskuksesta. Näitä olivat Mikkelin seutu, Joroinen ja Juva. Juva pääsi tähän joukkoon eteläisten osiensa laajojen viljelysten ja tiheän asutuksen ansiosta, sillä kunnan pohjoispuoli oli korpea, rahkasoita ja karuja metsämaita. Laajana kuntana Juva on luottanut omiin voimiinsa. Juvan pitäjän osuusmeijeri perustettiin vuonna 1906, ja se menestyi hyvin. Juvan Osuusmeijeri oli kauan kermameijeri. Maitoa alettiin vastaanottaa vasta vuonna 1934, ja silloinkin vain Juvan kirkonkylässä sijainnutta maitokauppaa varten. Osuuskunnalla on ollut myös muuta toimintaa, muun muassa saha ja mylly. Osuuskunta keskitti yhdessä Rantasalmen Osuusmeijerin kanssa maitonsa jalostuksen Varkauden Seudun Osuusmeijeriin.⁹⁹

Joroisten Osuusmeijeri perustettiin vuonna 1903, ja ensimmäiset emmentaljuustot keitettiin 3.7.1922. Joroisten osuusmeijerin maitomäärät kohosivat 1920- ja 1930-luvuilla hitaasti. Tähän olivat syynä muuttuneet olosuhteet. Elisenvaaran–Pieksämäen-rata oli vienyt osan maidosta muualle, ja Varkaus oi kasvanut huomattavaksi kulutuspaikaksi, joka otti maitoa suoraan monelta tilalta.¹⁰⁰

Pieksämäen seudulla olosuhteet olivat poikkeavat kovan OTK:laisen kilpailun vuoksi. Pieksämäen Osuusmeijeri, sittemmin Osuusmeijeri Pieksämä, ei menestynyt tyydyttävästi vaan sulautui Suonenjoen Osuusmeijeriin vuonna 1950. Tämä puolestaan rakensi suurehkon meijerin Pieksämäelle, joka rautatien solmukohtana soveltui hyvin tarkoitukseen, ja alueen maidot alettiin käsitellä siinä. Pieksämäen maalaiskunnasta tulleen maidon lisäksi meijeri sai pääosan Virtasalmen maidoista; Kangaslampi sen sijaan suuntautui Varkauteen.¹⁰¹

Maamiesseuratoiminta

Maamiesseurat kokosivat Savossa väkeä enemmän kuin muut seuratoiminnan muodot, mikä maatalousvaltaisessa maakunnassa olikin ymmärrettävää. Vielä vuonna 1910 nuorisoseuroissa ilmoitettiin olevan jonkin verran enemmän jäseniä, mutta vuonna 1915 maamiesseurat olivat jo kasvaneet raittiusseuroja, nuorisoseuroja, työväenyhdistyksiä ja voimisteluseuroja suuremmiksi. Vuonna 1910 maamiesseuroja oli vähintään yksi joka kunnassa, ja kun suuret seurat jaettiin pienemmiksi, toiminta alkoi kattaa syrjäkylätkin. Samalla mukaan tuli virkamiesten ja talollisten lisäksi torppareita ja muita tilattomia. Seurojen alueiden pieneneminen helpotti myös naisten mukaan tuloa maamiesseuratyöhön, ja seurojen keskimääräinen jäsenluku kasvoi suhteellisesti vielä nopeammin kuin seurojen.

Innostus maamiestoimintaan oli alkuvaiheessa Pohjois-Savossa laimeampaa kuin Etelä-Savossa, mikä saattoi olla ensinnäkin heijastumaa Etelä-Savon vanhasta rusthollariperinteestä. Toisaalta maamiesseurat nimenomaan pysyivät – entisten isäntien seuroina – pienviljelijöille vieraina. Uusi, maareformien synnyttämä pienviljelijäväestö oli etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa leimallisesti sosialistista.¹⁰² Tämä viljelijäluokka perusti Pohjois-Savossa omia pienviljelijäyhdistyksiään. Tilakokojensa puolesta perinteinen talollisväestö ja uudet pienviljelijät eivät Savossa eronneet kovinkaan merkittävästi toisistaan. Voi olettaa, että pienviljelijäidentiteetti kulki koko ajan lähemmäksi maata viljelevän perinteisen talonpoikaiston identiteettiä.

Naisia alkoi tulla näkyvästi maamiesseuroihin ja niiden johtokuntiin 1910-luvulta lähtien. Maatalousnaisten valtakunnallinen ja piiritason järjestäytyminen 1930-luvun puolivälissä oli eräs merkkipaalu maanviljelysseuran historiassa. Maamiesseurojen naisilla on ollut sama merkitys omatoimisuuden ja asianharrastuksen herättäjinä ja maalaiskotien puutarha- ja kotitalousneuvonnan järjestäjinä kuin aikoinaan maamiesseurantoiminnan syntymisellä varsinaisella viljelysja karjatalouspuolella.¹⁰³ Naisten aktivoituminen heijastui suoraan myös seurojen jäsenten määrään ja sukupuolijakautumaan.

1940-luvulla jo noin 40 prosenttia Savon maamiesseurojen jäsenistä oli naisia (taulukko 43).

Pohjois-Savon maanviljelyseuran alueella oli esimerkiksi vuonna 1937 maamiesseurojen jäseniä 5,8 prosenttia alueen asukasluvusta. Rautalammilla ja Suonenjoella jopa yli 15 prosenttia kunnan asukkaista kuului maamiesseuraan. Lapinlahdella, Maaningalla, Keiteleellä ja Varkaudessa sen sijaan jäätiin alle prosentin osuuteen väestöstä.¹⁰⁴

Valistus- ja ohjaustyö sekä erilaisten kurssien järjestäminen ovat olleet Savon maanviljelysseurojen toiminnan kivijalkana. Keskusseuran voima oli kuitenkin paikallisissa maamiesseuroissa. Maamiesseuratoiminnan päätavoitteita ovat olleet maa- ja metsätalouden harjoittajien ammattitaitojen ja -tietojen lisääminen. Viime vuosisadan alkuvuosikymmenien nopea kehitys alalla olisi tuskin ollut mahdollista ilman maamiesseurojen voimakasta panostusta alkutuotannon kehittämiseen ja viljelijöiden kurssittamiseen. Seurat alkoivat järjestää myös retkiä sekä opintomatkoja eri puolille Suomea. Tärkeä käytännön uutuus oli myös yhteisostojen ja yhteismyyntien aloittaminen. Se raivasi tietä osuustoiminnalle ja mahdollisti uusien viljelykasvien kokeilun sekä Savon maaseudun koneistamisen. Maamiesseurojen piirissä syntyi ennen sotia puimaosuuskuntia, sonniyhdistyksiä ja karjantarkastusyhdistyksiä.

Maamiesseuroista tuli läänien maanviljelysseurojen ja maakunnan viljelijäväestön välisiä yhdyssiteitä. Maataloustietojen jakamisen lisäksi ne totuttivat väkeä kunnallisiin tehtäviin ja innostivat kansalaisia aloitteiden tekemiseen. Maamiesseurojen kokouksissa pantiin alulle monen meijerin, osuuskaupan, osuuskassan ja kylätien perustamishanke. Näkyvänä merkkinä maaseudun yhteistoiminnasta olivat maamiesseurojen omat tai useiden seurojen seurojentalot.¹⁰⁶

Savon maanviljelysseurat ovat antaneet voimakkaan panoksen maakunnan maatalousopetuksen tehostamiseen (ks. s. 228– 231).

Metsä – Savon talouden tukiranka

Metsävarat ja metsänomistus

Huolimatta siitä, että viljelykset lakkaamatta laajenivat, metsät kuitenkin peittivät jatkuvasti suurimman osan maakunnan maaalasta, mikä ilmenee seuraavista metsäalan suhteellista laajuutta vuonna 1941 osoittavista luvuistakin:¹⁰⁷

Metsämaat Pohjois-Savossa olivat suorastaan maan parhaita, mistä johtuen ne olivat parempikasvuisia kuin Suomen eteläpuoliskon metsämaat keskimäärin. Näin siis metsämaiden laatu tarjosi erityisen hyvät mahdollisuudet metsätalouden harjoittamiseen. Yksityismetsien osuus oli huomattavan suuri, ja maakunnan metsätalous perustui sen harjoittamiseen rinnan suhteellisen pientilavaltaisen maatalouden kanssa. Myös keskikokoisia metsälöitä on ollut runsaasti. Vuosina 1921–1924 tehdyn ensimmäisen valtakunnallisen metsien arvioinnin mukaan Pohjois-Savon koko metsäalasta oli kasvullista metsämaata noin 90 prosenttia, josta taas yli 50 prosenttia oli mustikkatyypin kangasmaita ja sitä parempien tyyppien maita. Metsänkasvatuksellekin liian laihoja kankaita ja huonoja turvemaita oli siis suhteellisen vähän.¹⁰⁸

Pohjois-Savon puuvarojen osuus on aina ollut koko maatakin ajatellen merkittävä. Metsänhoidon tila ei kuitenkaan ollut 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kehuttava, vaan erilaiset ryöstöhakkuut olivat vaikuttaneet myös puustopääomaa alentavasti. Pohjois-Savon metsävarat olivat suurimmalta osalta entisille kaskimaille syntyneitä nuorenpuoleisia puulajeiltaan vaihtelevia metsiä. Pohjois-Savon metsistä oli mäntyvaltaisia osapuilleen 45 prosenttia, kuusivaltaisia 26 prosenttia, koivuvaltaisia 22 prosenttia ja leppävaltaisia 7 prosenttia kasvullisen metsämaan alasta. Verrattaessa näitä lukuja maan koko eteläpuoliskon vastaaviin prosenttilukuihin huomataan, että mäntyvaltaisia metsiä on huomattavasti niukemmin, kuusivaltaisia taas kutakuinkin samassa määrin kuin keskimäärin maan eteläpuoliskolla. Leimaa antavimpana piirteenä oli kuitenkin näiden metsien voimakas lehtipuuvaltaisuus (noin kolmas osa metsämaista kasvoi koivua ja leppää). Pohjoissavolainen metsänomistaja olikin erityisen kiitollinen, jopa ylpeä koivustaan, jota maakunnassa kasvoi suhteellisesti paljon runsaammin kuin keskimäärin Suomen eteläpuoliskolla.¹⁰⁹

Ennen ensimmäistä maailmansotaa ja varsinkin sen aikana suoritettiin Mikkelin läänin metsissä varsin rajuja hakkuita. Pietarin kaupungin tarpeisiin kuljetettiin vesiteitse valtavat määrät halkoja ja muuta puutavaraa. 1920-luvun alussa kerrottiin yleisesti, että Saimaan saaret ja rantametsät ovat hakkuiden kautta menneet aivan paljaiksi.

Erittäin voimakkaista hakkuista huolimatta eivät rantametsät kuitenkaan joutuneet joutomaitten luokkaan, vaan vuosikymmentä myöhemmin ne olivat kauttaaltaan nuoren metsän peitossa. Tämä on selitettävissä siten, että metsät uudistuivat varsin hyvin ja että runsasravinteisella maaperällä syrjäisessä asemassa kasvanut nuori taimisto ja taimimetsä elpyivät päästyään väljempään tilaan. Merkitsevänä seikkana oli myös se, että Etelä-Savon puutavaran kuljetussuhteet olivat verrattain edulliset, joten pienemmänkin puutavaran otto ja pienempienkin erien kaupaksi saaminen eivät tuottaneet samoja vaikeuksia kuin useilla muilla seuduilla. Pietarin halkomarkkinoiden lamaantuminen ja lopuksi kokonaan sulkeutuminen olivat lopettaneet hakkaukset kasvukykyisissä, nuorissa metsissä.¹¹⁰

Vuosina 1921–1924 toteutettiin valtakunnan metsien ensimmäinen linja-arviointi, jonka antama kuva Etelä-Savon metsistä oli lohduton. Mikkelin läänin hakkuilla käsitellyistä metsistä peräti 30 prosenttia oli hakattu tuon ajan mittapuulla arvioiden piloille, ja suurin osa läänin metsistä kuului ikäluokkaan 20–30 vuotta. Myös alle 20-vuotiaiden metsien osuus koko läänin metsäpinta-alasta oli maan korkein. Hakkuutilastojen nojalla on voitu päätellä, että vuosina 1929– 1948 käytiin Etelä-Savon yksityismetsät läpi neljään kertaan. Valtakunnallisten metsien arviointitulosten mukaan Mikkelin läänin metsien puumäärä oli alle keskiarvon, 77 kiintokuutiometriä hehtaarilla. Suomen eteläpuoliskolla vastaava luku oli 86,7.¹¹¹

Kaskiviljelyn ydinalueen Etelä-Savon metsät eivät kiinnostaneet juuri yhtiöitä Saimaan rantaseutuja lukuun ottamatta. Kauan kasketut metsät olivat sahayhtiöiden tarpeisiin liian pienipuustoisia ja koivuvaltaisia.
Alueella oli toki yksittäisiä yhtiötiloja mutta hajallaan ja vailla keskittymiä. Yhtiöitä kiinnostivat sen sijaan eniten harvaan asutetut vedenjakajaseudut, joissa taloille oli annettu isossajaossa suuria metsäaloja. Näillä tiloilla oli yleensä vähän viljelyksiä ja maavero sen vuoksi pieni – vallankin kun sen suhteutti metsäalaan ja metsien kasvaneeseen arvoon. Syrjäisimmillä saloseuduilla kasvoi vankkapuustoisia metsiä, joita kaskiviljelyskään ei ollut koskettanut. Niitä löytyi esimerkiksi Pohjois-Savon pohjoiskulmilta.¹¹²

Toinen valtakunnallinen metsäarviointi tehtiin vuosina 1936–1938. Sen mukaan Etelä-Savon kasvullisista metsistä oli vain kymmenesosa hyviä, tyydyttäviä oli puolet, epätyydyttäviä noin kolmannes ja loput kymmenesosa oli pilattuja tai hävitettyjä.¹¹³

Kaskiviljelyksen vaikutukset olivat Etelä-Savon metsissä vielä 1930-luvulla selvästi havaittavissa. Mikkelin läänissä oli kuusia vähiten huolimatta siitä, että varsinaisia kuusimaita, keskinkertaista parempia metsämaita, siellä oli suhteellisen runsaasti. On muistettava kuusen saapuneen Suomenniemelle idästä päin. Oikeastaan olisi sen siis pitänyt olla Savossa varsin voimakkaasti edustettuna. Kuusen osuus kasvullisten metsämaiden puustosta oli vuonna 1929 seuraavanlainen:¹¹⁴

Silmäys eri omistajaryhmien metsiä koskeviin numeroihin osoittaa, miten kaskeaminen on vaikuttanut yksityistilojen metsien puulajisuhteisiin. Yksityistiloilla olivat lehtipuut ja osaksi mänty anastaneet kuusen kasvupaikat. Koivun hallussa oli metsäalasta 26 prosenttia, lepän 5,8 prosenttia ja haavan 0,7 prosenttia. Vastaavat luvut maan eteläosassa olivat 16,3, 3,2 ja 0,5. Silmään pistävänä on arvottomana pidetyn harmaalepän suhteellisen suuri osuus metsiköitten muodostajana.¹¹⁵

Metsälaidunten käyttö oli toinen Savon metsiä heikentänyt tekijä. Kun karja laidunsi suurimman osan kesästä metsässä, se teki vakavaa vahinkoa taimikoille ja sen kautta metsän kasvulle. Toisaalta metsänhoitoa ei kaikin paikoin edes tahdottu tehostaa, koska harva ja huonosti kasvava metsä oli hyvää laidunta karjalle.

Maailmansotien välisenä aikana Suomi pientilavaltaistui nopeaa tahtia. Pienillä tiloilla laitumena jouduttiin käyttämään paljon suurempaa osaa metsämaasta kuin keskisuurilla ja suurilla tiloilla. Sen kertoo yli 500 pientilalta 1930 koottu aineisto. Tutkimukseen otettiin tiloja, joiden metsäala oli alle 50 hehtaaria. Tutkimus ei kattanut koko Suomea vaan vain osan maakunnista (taulukko 44). Metsälaitumet jaettiin kahteen ryhmään, varsinaisiin metsälaitumiin ja tilan viljelmiä ympäröineisiin hakalaitumiin. Niiden yhteinen osuus oli suurin Itä- ja Sisä-Suomessa: Savossa jopa yli 90 prosenttia. Pohjanmaalla metsälaitumia käytettiin poikkeuksellisen vähän, koska tilojen metsälohkot olivat etäällä kotipiiristä ja koska heinän peltoviljely ja peltolaitumen käyttö oli juurtunut siellä vuoteen 1930 mennessä laajimmalle koko Suomessa.¹¹⁶

Ylihakkuista metsätalouden hoitoon

Valtiovalta valvoi yksityismetsien hakkuita vuodesta 1918 alkaen. Valvonnan järjestäminen oli vaikeaa maatilojen runsauden ja asutuksen hajanaisuuden vuoksi. Vasta sen jälkeen kun yksityismetsälaki ja metsänparannuslaki oli säädetty vuonna 1928, saatiin yksityismetsätalouden edistämiseen lisää varoja ja se auttoi myös metsänomistajien omatoimisuuden ripeää kehitystä.

Vuoden 1928 yksityismetsälain tultua voimaan yksityismetsien valvonnasta huolehtivat Etelä-Savon ja Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnat. Etelä-Savon metsänhoitolautakunnan keskuspaikka oli Mikkelissä, ja sen toiminta-alueena olivat Mikkelin ja Juvan kihlakunnat, Rantasalmen kihlakunta lukuun ottamatta Heinäveden kuntaa sekä Mäntyharjun ja Pertunmaan kunnat. Tämän alueen metsistä yksityismetsiä oli noin 1,3 miljoonaa hehtaaria. Omistussuhteista ei ole tarkkoja tilastoja. Kuopiosta käsin toiminut Pohjois-Savon metsänhoitolautakunta käsitti Iisalmen ja Kuopion kihlakunnat, Rautalammin kihlakunnan lukuun ottamatta Konneveden ja Hankasalmen kuntia, Pielisjärven kihlakunnasta Rautavaaran kunnan, Liperin kihlakunnasta Kaavin ja Säyneisen kunnat sekä Rantasalmen kihlakunnasta Heinäveden kunnan. Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnan alueella yksityiset omistivat vuonna 1938 metsistä 972 000 hehtaaria eli 54,4 prosenttia, yhtiöt runsaan viidenneksen ja kunnat ja seurakunnat loput eli noin kaksi prosenttia.¹¹⁸

Kuntatasolla yksityismetsien valvonnasta ja neuvonnasta huolehtivat metsänhoitoyhdistykset. Ensimmäiset 13 kuntakohtaista metsänhoitoyhdistystä oli perustettu Pohjois-Savoon jo vuoteen 1929 mennessä. Niiden jäsenmäärä oli 542, ja yhdistyksiin kuulunut metsäala ylitti 95 000 hehtaaria. Vuoteen 1938 mennessä oli metsänhoitoyhdistyksiä perustettu jo 23. Etelä-Savoon perustettujen yhdistysten luku maakunnan pohjoisosaan verrattuna jäi vaatimattomaksi. Vuonna 1929 niitä oli Kangaslammilla, Kerimäellä, Mikkelin seudulla, Pieksämäellä ja Sysmässä. Niiden jäsenmäärä oli 153 ja yhdistyksille kuulunut metsäala vajaa 49 000 hehtaaria. Vasta vuonna 1937 Etelä-Savoon perustettiin runsaammin metsänhoitoyhdistyksiä.¹¹⁹

Kuopion maanviljelysseura päätti kutsua Itä-Suomen maanviljelysseurat Savonlinnaan yhteiseen neuvonpitoon 16.12.1919. Tämän kokouksen seurauksena Kuopion maanviljelysseuran aloitteesta perustettiin vuonna 1920 Kallaveden Metsä Oy ja Metsänomistajien Metsäkeskus Oy, jonka osakemerkintä saatiin käyntiin seuraavana vuonna. Iisveden Metsä Oy ja Pielaveden sekä Keski-Suomen metsäosakeyhtiöt perustettiin vuonna 1922. Maanviljelysseuran neuvojat olivat käynnistämässä näitä metsänomistajien yhtiöitä, joiden tarkoitus oli harjoittaa puutavaran sahaustoimintaa. Näistä yhtiöistä Iisveden Metsä Oy:n saha toimii edelleen.¹²⁰

Yksityismetsät toimeentulon antajina

Metsätalous oli maatilatalouden elinehto, sillä pienet peltoalat ja karjat eivät pystyneet tuottamaan riittävästi pääomia maatalouden välttämättömiin investointeihin ja uudistustoimiin. Metsät toimivat maatilatalouden pankkina, josta saattoi tietyin aikavälein irrottaa ylimääräistä pääomaa näihin tarkoituksiin. Metsä tuotti ikään kuin itsestään, mutta kuitenkin niin hitaasti, ettei keskimääräisillä maatilojen metsäaloilla voinut sinänsä tulla toimeen.

Seuraavassa tarkastellaan lähemmin yksityismetsien osuutta elannon antajana Pohjois-Savossa. Pohjois-Savo kuului niihin maamme itäisen osan alueisiin, joiden taloudellisessa elämässä, nimenomaan maataloudessa, metsästä saatavilla rahatuloilla on ollut aivan erityisen suuri merkitys. Monin paikoin muualla maassa oli varsinainen maatalous jo ehtinyt pidemmälle kuin pohjoisimmassa Savossa, jossa maalaisväestön toimeentulomahdollisuudet muutenkin, erityisesti syrjäisillä seuduilla, olivat paljon rajoitetuimmat.

Pohjoissavolainen talonpoika kynti kivisiä peltojaan, jotka suuren työn palkkana antoivat verraten vaatimattoman sadon. Tämän vuoksi olikin hyvässä tuottokunnossa oleva metsä maanviljelijälle suorastaan elintärkeä pellon kumppani, samalla kun suhteellisen suuren metsätyöläisjoukon elämä ja toimeentulo oli tietysti ratkaisevasti metsistä saatavien ansiotulojen varassa.

Pohjois-Savon metsien tärkeimmän osan muodostivat jo laajuutensa vuoksi pääasiassa talonpoikaisväestön omistukseen kuuluneet varsinaiset yksityismetsät. Yhtiöiden metsiä oli kaikissa maalaiskunnissa, eniten kuitenkin alueen pohjois- ja itäosissa, missä joissakin kunnissa saattoi olla yhtiöiden hallussa lähes puolet kunnan maa-alasta, toisissa taas runsas neljännes siitä. Yksityiset omistivat vuoden 1938 lopulla Pohjois-Savon metsäalasta 54,4 prosenttia, yhtiöt 21,1 prosenttia ja kunnat 2,1 prosenttia.¹²¹

Pellosta saatavan elannon lisäksi maatilan toimeentuloon vaikutti ratkaisevasti tilaan kuuluvan metsän käyttömahdollisuus. Metsän merkitys näkyy siinä, että viljelijä sai tuloja metsistä kantohintana myymistään puista ja toisaalta palkkatyötä hankintahakkuulla eli puutavaran hankinnalla. Pellon vähyyttä erityisesti Pohjois-Savossa korvasi siten maatilametsälöiden suhteellisen iso koko.

Pohjois-Savossa yksityisten omistamia suurmetsälöitä (yli 100 ha) oli vuonna 1938 peräti 16,6 prosenttia kaikista metsälöistä. Kun vielä kolmannes metsistä oli kokoluokassa 20–100 hehtaaria, ei pienmetsälöiden osuudeksi jäänyt kuin 40,3 prosenttia. Maatilojen ylivoimainen enemmistö (14,624 tilaa = 69,3 %) kuului kuitenkin sellaisten metsätalouksien ryhmään, joiden hallitsema metsäpinta-ala oli vähemmän kuin 50 hehtaaria.

Metsälön käyttö maatiloilla on ollut kahdenlaista. Pienet, vähävaraiset tilat käyttivät puuston arvon välittömästi eivätkä kiinnittäneet huomiota metsänviljelyyn. Varakkaimmille tiloille oli ominaista pyrkimys säästää metsiä, taloudelliseen turvallisuuteen pyrkiminen, jota metsän katsottiin edustavan. Viljelmän ja metsälön yhteisvaikutus ratkaisi, millaisiksi pienviljelijän maatilatalous muodostui. Yleensä tähän liittyi myös sivuansiotalous, ja nämä kolme taloudenhaaraa muodostivat yhdessä viljelijän ansiotalouden.¹²³

Yksityismetsien myynnit hankintakaupoilla antoivat sivuansioita maanviljelijän perheelle, mutta myös pystykaupoilla oli työllistävä vaikutus, kun muita pienviljelijöitä ja tilatonta väestöä palkattiin metsätöihin. Liikahakkuista huolimatta Pohjois-Savon yksityismetsistä riitti myytävää vielä 1930-luvullakin. Verrattaessa vuosien 1929–1931 keskimääräistä hakkuiden lukumäärää, hakkuualaa ja hakkuumäärää vuosien 1936–1938 vastaaviin keskiarvoihin huomataan tietoon tulleiden hakkuiden määrän nousseen 2,7-kertaiseksi, hakkuualan laajentuneen kaksinkertaiseksi ja hakkausmäärän 1,9-kertaiseksi.¹²⁴

Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnan tietoon tuli vuosina 1929–1938 kaikkiaan 50 034 hakkuuta, jotka olivat liikkuneet yhteensä 2,9 miljoonan hehtaarin alalla, kokonaishakkuumäärän noustessa 16,4 miljoonaan kiintokuutiometriin. Erityisesti pulavuosien 1930 ja 1932 hakkuumääriä tarkasteltaessa huomataan se mielenkiintoinen seikka, että näinäkään vuosina ei pienpuun hakkuumäärä Pohjois-Savossa muuttunut kovin paljon vaan pysytteli entisellä tasollaan. Pienpuun hakkuumäärä on kaiken aikaa ollut järeän puun hakkausta suurempi. Sen sijaan vuonna 1931 sekä järeän puun että pienpuun hakkuumäärät laskivat jyrkästi.¹²⁵

Metsänomistajat alkoivat saada vasta vuonna 1936 lamaa edeltäneitä huippuvuosia 1927–1929 vastanneita hintoja myymistään metsistä. Niinpä hakkuiden lukumäärä on ollut Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnan alueella suorastaan valtava vuosina 1936 ja 1937. Viimeksi mainittuna vuonna toimitettiin hakkuita lähes 10 000 hakkuupaikalla ja hakkuun alaisena oli yhteensä yli puolen miljoonan suuruinen metsäalue. Kun tiedetään, että Pohjois-Savossa oli tuolloin noin 20 000 metsää omistavaa tilaa, voidaan päätellä, että mainittuna vuonna oli myyntihakkuu käynnissä joka toisen talon metsässä. Koko 10-vuotiskauden hakkuiden lukumäärää tarkasteltaessa päästään siihen tulokseen, että kullakin pohjoissavolaisella tilalla on hakattu puuta myytäväksi keskimäärin joka neljäs vuosi ja että usealla tilalla on ollut kolmekin myyntihakkuuta puheena olevan 10-vuotiskauden aikana.¹²⁶

Pohjois-Savon metsiä hakattiin vuosina 1929–1938 niin reippaasti, että puutaseessa pelättiin syntyvän todellista vajausta. Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnan alueelta oli 10-vuotiskauden aikana hakattu silloin käytettävissä olleiden tietojen mukaan 11.4 prosenttia maamme yksityismetsien kokonaishakkuumäärästä, eli suhteellisesti enemmän kuin puuvarat ja metsien kasvu olisivat edellyttäneet. Keskusmetsäseura Tapiossa suoritetut laskelmat osoittivat, että mainittuna aikana oli eniten hankittu puuta juuri Pohjois-Savon metsänhoitolautakunnan alueelta. Seuraavina olivat Keski-Suomi (10,5 %) ja Pohjois-Karjala (9,7 %), kun taas esimerkiksi Lounais-Suomen osuus supistui vain 2,2 prosenttiin hankitusta kokonaismäärästä.¹²⁷

Ylihakkuun pelko oli siis aiheellinen varsinkin, kun metsänhoidon taso ei näyttänyt kohoavan hakkuumäärien edellyttämässä tahdissa, pikemminkin päinvastoin. Hakkuiden taso oli vielä varsin heikko. Tätä kuvaa hyvin maininta siitä, että vielä 30-luvun lopullakin olivat metsänhoidolliset leimaukset myyntihakkuiden yhteydessä suurimmalta osalta syrjäytetty. Usein hakkuualueelta korjattiin järeimmästä päästä kaikki käyttökelpoinen puu välittämättä lainkaan siitä, millaiseen tilaan hakkuun jälki jäi. Metsien käsittelyn olennaisella parantamisella näytti olevan niin kiire, että tarvittiin sekä valistustyön tehostamista että yksityismetsälain valvonnan suomien mahdollisuuksien käyttöä. Tarvittiin lakia ja evankeliumia.¹²⁸

Lakia valvottiin varsinkin vuosikymmenen lopulla jälkiviisaasti arvioiden hieman turhankin reippaasti. Kymmenvuotiskautena 1929–1938 pidettiin Pohjois-Savon yksityismetsissä 1 522 katselmusta, niistä huippuvuonna 1938 kaikkiaan 349. Kun melkein kaikki katselmukset johtivat myös metsien rauhoittamiseen, tuntuu määrä lähes uskomattomalta tänä päivänä arvioiden. Näin reippaaseen lain miekan käyttöön oli kuitenkin useita ymmärrettäviä syitä:

• Hakkuiden tasoa oli jo pitkään yritetty parantaa valistustyön ja neuvonnan avulla ilman sanottavia tuloksia.
• Metsäkaupoissa ostaja sai yleensä lähes rajattoman hakkuuoikeuden tiettyyn alueeseen ja käytti sitä myös hyväkseen.
• Hävittävistä hakkuista oli tullut yleinen ”maan tapa”, ja katsottiin, etteivät pelkät puheet enää ilmeisesti olisi auttaneet.

Metsänomistajat näyttivät suhtautuneen näinkin voimakkaaseen yksityismetsälain valvontaan varsin ymmärtäväisesti. Tästä on osoituksena muun muassa se, että metsiä rauhoitettaessa ei juuri lainkaan tarvinnut turvautua tuomioistuimen apuun. Vain neljä rauhoitusta noista puolestatoista tuhannesta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi.¹²⁹

Pohjois-Savon yksityismetsien ja yksityismetsätalouden tila oli kymmenvuotiskauden päätyttyä yhä suhteellisen heikko. Kehitys myönteiseen suuntaan oli tapahtunut odotettua hitaammin ja tulokset olivat työpanokseen nähden verraten vaatimattomia. Nopean muutoksen aikaansaaminen ei käytännössä ollut mahdollista kaskenpolttajan jälkien vielä näkyessä kaikkialla rintamailla ja voimakkaiden määrämittahakkuiden jatkuessa maakunnan yksityismetsissä monenlaisten keinottelijoiden toimesta.

Läänin metsähoitolautakuntien tehtävänä oli paitsi valvoa hakkuita myös neuvoa maanviljelijöitä metsien uudistamisessa. Esimerkiksi Etelä-Savon hoitoalueen metsiin istutettiin vuonna 1937 metsänhoitolautakuntien taimitarhoista noin kolme miljoonaa puun tainta.¹³⁰

Uitto – tukin tie laanilta sahalle

Vesiteiden merkitys Savon taloudelliselle kehitykselle oli keskeinen. Saimaan kanavaa pitkin voitiin helposti ja edullisesti lähettää alueen tuotteet, etupäässä puutavara, ulkomaille. Toisaalta kaikki raskaammat innovaatiotuotteet ja kulutustavarat, esimerkiksi vilja, voitiin tuoda vettä pitkin maakunnan syrjäisimpiin osiin. Lisääntyvä matkailukin käytti hyväkseen Savon kauniita matkailureittejä. Vesiväylät edistivät kaikenlaista vuorovaikutusta.

Lisääntyvä puunkäyttö kiihdytti kuitenkin vesiteiden käyttöä siinä määrin, että tarvittiin kontrolloitua yhteistoimintaa nimenomaan puutavaran massakuljetuksessa. Tämä tapahtui, kun valtakunnan suuret puutavarayhtiöt aloittivat ankaran kilpailun metsien haalinnassa ja raaka-aineen ostossa Itä-Suomen alueella vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Tällaisia suuryhtiöitä olivat muun muassa W. Gutzeit & Co, Paul Wahl & Co (siirtyi myöh. A. Ahlström Oy:lle), Hackman & Co ja Ab T. & J. Salvesen. Toisaalta esimerkiksi Savossa oli paikallisia suuryrittäjiä, jotka aloittivat usein laivanvarustajina ja kauppiaina, mutta laajensivat tuotantoaan sahateollisuuteen (B. Hallman, H. Peura jne.).

Suuryhtiöiden tulo Savon puutavaramarkkinoille merkitsi raaka-aineen hintojen nousua ja paikallisten yrittäjien toiminnan vaikeutumista. Vähitellen paikallinen yhtiö toisensa jälkeen siirtyi suuryhtiön omistukseen. Uittoyhtiön tehtävänä oli valvoa raakaaineen vientiä ohi maakunnan omien teollisuuslaitosten Etelä-Suomen teollisuuslaitoksiin. Siten Savon oma teollisuus pienentyi ja maakunta muuttui entistä selvemmin raaka-aineen hankinta-alueeksi.

Kun uiton tielle alkoi nousta erilaisia esteitä ja rajoituksia, alkoivat lauttaajat perustaa lauttausyhdistyksiä. Laitaatsillan Lauttausyhdistys oli perustettu vuonna 1900 ja Heinäveden vuonna 1908. Heinäveden Lauttausyhdistys toimitti niputettua puutavaraa Kallavedeltä Suvasveden kautta Heinäveden reittiä alaspäin Vaaluniemeen.

Suurempi ratkaisu tehtiin vuonna 1911, jolloin Pielisjoen, Laitaatsillan ja Heinäveden Lauttausyhdistykset sulautettiin Saimaan Lauttausyhdistykseksi. Edelleen oli olemassa myös tilapäisiä sopimuksia yhteiskuljetusta varten, mutta silti vain pieni osa Saimaan vesistä oli ennen ensimmäistä maailmansotaa yhteisuiton piirissä ja varppaajien savupiipuissa oli yhden uittoyhdistyksen tunnuksen asemesta monenlaisia firmojen liikemerkkejä.¹³¹

Vuosien kuluessa yhdistyksen toimintapiiri laajeni niin, että 1920-luvun lopulla siihen kuului Pielisjoen, Ala-Koitajoen, Haapajoen, Jongunjoen ja Höytiäisten uittoväylät eli niin sanotut itäiset uittoväylät, sekä Laitaatsillan, Joroisten, Heinäveden, Juojärven, Juankosken, Lastukosken, Iisalmen ja Kiuruveden uittoväylät eli läntiset väylät. Yhdistyksen kaikkien uittoväylien yhteinen pituus oli 730 kilometriä.¹³²

Uitto oli pitkälle 1900-luvulle asti ylivoimaisesti tärkein puutavaran kuljetusmuoto. Saimaan ja Pielisen vesistöt olivat edulliset uittokuljetukselle, jolla hoidettiinkin tämän alueen kuljetustarve noin 85-prosenttisesti 1930-luvun jälkipuoliskolla. Rautatiet olivat toiseksi suurin puunrahtaustapa vastaten kuljetuksista noin 13 prosenttia.¹³³ Savossa maantie- ja rautatieverkosto oli harva, osin varsin heikkokuntoinenkin. Niitä myöten saatiin vain pieni osa puita ulos metsistä ja hornan kallioilta. Vanhaa uittokuljetusmenetelmää oli pakko käyttää, vaikka sekään ei aina ollut niin vaivaton kuin tuttu laulu tukkipojasta lautallansa saattaa erehdyttää luulemaan.

Työselostus Varpaisjärven takamailta 1900-luvun alkupuolelta antaa sen sijaan oikean kuvan niistä esteistä, jotka tukkien, paperipuiden ja vanerikoivujen on ollut ohitettava matkallaan kohti maailmanmarkkinoita:

Jokaisen kosken niskaan oli laitettava vastuu, josta vähitellen laskettiin puita koskeen ruuhkautumaan. Ruuhkaa pitkin päästiin sitten keskikoskessa oleville kiville ja luodoille, jotka häiritsivät uittoa. Ruuhkaa alettiin purkaa pääväylän kohdalta ja vetää puita suomukselle sen kahta puolen, pahimpiin syrjäväyliin tehtiin vitsaksilla sidotut kossat. Työ oli hidasta ja vaikeata. Monesti laitteet särkyivät. Työvoimaa tarvittiin sekä koskien laitossa että laskuaikana paljon. Tavallisena määränä pidettiin 30–40 miestä lauttaa kohti ja lisäksi vielä erikoinen toppasakki pahimpia paikkoja jatkuvasti korjailemassa. Kun puut oli laskettu, alkoi laitteiden purkaminen ja kosken puhdistus. Kun yhdestä koskesta oli selvitty, alkoi sama toisella uudestaan. Tällaista koskien laittoa ja purkua kesti viikosta viikkoon.¹³⁴

Sitä olisi kestänyt vielä joka kesä ja jokaisen lautan kohdalla, ellei maakunnan uittoväyliä olisi voimaperäisesti raivattu ja erilaisin kiintein laittein parannettu. Pääosan siitä työstä suoritti 15.4.1913 Kotkassa perustettu, useimpien Pohjois-Savosta Saimaan vesistöalueelta puuta tuottavien teollisuuslaitosten yhteisesti omistama Perkaus Osakeyhtiö. Tämän yhtiön pääkonttori oli Kuopiossa, mutta sen työkenttä ulottui Kiuruvedeltä Pohjois-Karjalaan ja Sukevalta Savonlinnaan.¹³⁵

Luonnon muovailemien uittoväylien parantelu oli hidasta puuhaa, kun se piti suorittaa miesvoimin. Missä vanhasta uittoväylästä ei perkaamallakaan tullut kelvollista, sinne aukaistiin uusi ura veden juosta tai rakennettiin pahimpien koskien ohi uittoruuhia. Virran suuntaa ja veden korkeutta järjesteltiin ohjein ja patolaittein. Kiinnityspollareita ja jäänmurtajiakaan ei unohdettu. Väylien varsille rakennettiin työväenasuntoja korvaamaan menneitten vuosien havumajoja ja rakovalkeita. Tuhansissa on laskettavissa niiden uittoväylien pituus, jotka Perkaus Oy olemassaolonsa paransi.¹³⁶

Missä Perkaus oli tienraivaajana kulkenut, siellä sen jäljissä seurasi ”liikennöitsijänä” Saimaan Lauttausyhdistys. Uittojen lisääntyminen 1920- ja 1930-luvuilla merkitsi toiminnan hajauttamista vuonna 1930. Saimaan Lauttausyhdistyksen toiminta-alue jakaantui kahden perustetun uittoyhdistyksen kesken. Kiurujoki, Iisalmi, Lastukoski, Juankoski, Heinävesi, Juojärvi, Joroinen ja Laitaatsilta kuuluivat Savon Uittoyhdistyksen toimintapiiriin. Alueen yhteispituus oli 232 metriä, ja sen päätoimipaikka oli Kuopiossa. Itäiset väylät olivat Pohjois-Karjalan Uittoyhdistyksen piiriä. Iisalmen väylä jäi kunkin uittajan omien uittojen varaan, sillä Savon uittoyhdistys ei huolehtinut siellä yhteisuitoista. Savon Uittoyhdistyksen alue oli siten suppeampi kuin Perkauksen. Uittoyhdistys huolehti piirissään yhteisuitoista ja lauttauksista niihin liittyvine hinauksineen ja varppauksineen sekä uittokalustosta, ranta- ja kalastusvahinkojen suorituksista että rantojen keräyksistä. Sen toimesta suoritettiin tarpeen vaatiessa myös puiden erotteluja. Uittomäärät 1920- ja 1930-luvulla olivat Savon uittoyhdistyksen piirissä noin 1,5–2 miljoonaa kuutiokilometriä.¹³⁷

Saimaan kanava pysyi jatkuvasti tärkeänä kuljetusväylänä. Kun kanava avattiin vuonna 1856, käytössä olleet purjelotjat eivät pituutensa puolesta enää mahtuneet sulkukammioihin. Uusia, lyhyempiä aluksia ryhdyttiinkin rakentamaan eri puolilla Saimaata.¹³⁸

Telakoita eli varveja oli kolmenlaisia. Teollisuutta harjoittavilla yhtiöillä oli omat telakkansa, joihin liittyi usein myös konepaja, jossa voitiin valmistaa aluksen teräksiset osat ja asentaa koneet. Tunnetuimpia olivat vuonna 1862 perustettu Paul Wahl & Co:n Varkauden Pirttiniemen telakka, joka siirtyi Ahlströmille vuonna 1908, insinööri Albert Kranckin Joroisten puolella perustama Lehtoniemen konepaja ja telakka, W. Gutzeit & Co:n Säämingin Laitaatsillan telakka ja Savonlinnan Lypsyniemen konepaja sekä Kiteen Puhoksen telakka. Uusien alusten rakentamisen lisäksi telakoilla huollettiin ja korjattiin vanhoja aluksia. Lehtoniemen konepaja ja telakka rakensivat aluksia myös Venäjälle, jonne toimitettiin paljon satamahinaajia ja siipiratashöyryjä, joita käytettiin Keski- ja Etelä-Venäjän suurilla joilla. Pirttiniemessä rakennettiin höyryaikakaudella vuosina 1862–1929 peräti 599 alusta ja Lehtoniemessä vuosina 1888–1928 kaikkiaan 218 alusta. Tällaisia suurehkoja laivanrakennuspaikkoja oli eteläisellä Saimaalla kymmenkunta ja pohjoisella Saimaalla vielä muutama.¹³⁹

Telakoiden ja konepajojen perustaminen liittyi puutavarayhtiöiden kuljetuskapasiteetin kasvuun. W. Gutzeit & Co, Tornator, T. & J. Salvesen ja H. Saastamoinen Ltd tarvitsivat sekä raakapuun että valmiin tavaran kuljetuksiin omat laivastonsa, joihin kuului tavallisimmin lastilotjia ja hinaajia. Puutavarayhtiöiden telakat rakensivat lähes puolet kaikista Saimaalla kulkeneista aluksista. Esimerkiksi W. Gutzeit & Co, jonka teollisuustoiminta sijoittui 1900-luvun alussa Kotkaan, hankki huomattavan osan raakaaineistaan Saimaalta. Yhtiön huolto- ja korjaustelakka sekä konepaja siirrettiin vuonna 1911 Lappeenrannan läheltä Rutolasta Säämingin Laitaatsiltaan, jonne sijoitettiin myös laivasto-osaston hallinto. Enson teollisuuslaitosten rakentamisen ja Tornator Oy:n ostamisen jälkeen W. Gutzeit & Co:n Saimaan laivastolla riitti runsaasti kuljetustehtäviä.¹⁴⁰

Toinen ryhmä – pientelakat – syntyi silloin, kun rakentaminen vakiintui samalle paikalle. Monet niistä toimivat erilaisten konepajojen yhteydessä, kuten Savonlinnan konepajan, Laitaatsillan sekä Pääskyniemen telakat. Kaikkiaan pientelakoita oli Savonlinnan ja Lappeenrannan välisellä alueella noin 120, ja niillä rakennettiin viidennes kaikista Saimaalla rakennetuista aluksista.¹⁴¹

Saimaata on osuvasti nimitetty lotjien mereksi. Kaikista Saimaalla 1870-luvulta 1950-luvulle asti rakennetuista aluksista kolme neljäsosaa oli lotjia, joiden rakentamisen huippuvuodet osuvat 1890- ja 1930-lukujen välille. 1900-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä Varkauden ja Saimaan etelärannan välillä rakennettiin lähes 600 ja vielä 1920–1930-luvuillakin 530 lotjaa. Lukumäärä on hämmästyttävän korkea ja osoittaa sen, että huomattavia määriä Saimaan raaka- ja polttopuusta sekä lautatavarasta kuljetettiin lotjissa.¹⁴² Kansanomainen lotjien rakentaminen oli merkittävää muiden muassa Anttolassa, jossa esimerkiksi vuonna 1929 oli 44 lotjaa, mikä oli kymmenen prosenttia koko Mikkelin läänin lotjakannasta (443). Pietarin reitin sulkeuduttua anttolalaiset lähtivät rohkeasti Helsingin polttopuumarkkinoille. Parhaimmillaan halkojen kuljetus antoi 1930-luvulla työtä 250 anttolalaiselle lotjamiehelle.¹⁴³

Saimaan tavarakuljetuksen mullistanut keksintö oli höyrylotja eli tervahöyry, joita Venäjän vallankumoukseen mennessä oli rakennettu jo yli 250. Niiden rakentaminen päättyi Pietarin-kaupan katkeamiseen kesällä 1917, eikä 1920- ja 1930-luvuilla rakennettu enää kuin puolenkymmentä uutta alusta. Tervahöyryjen huomattavimpina rakennuspitäjinä olivat Savonlinna, Sulkava ja Sääminki sekä Ristiina. Suurin tervahöyrypitäjä oli Sääminki, jossa toimi W. Gutzeit & Co:n laivasto-osasto sekä eräitä muita pienempiä telakoita. Laivasto-osaston ensimmäisenä päällikkönä toimi vuosina 1920–1947 insinööri Hugo Lakomaa (ent. Larsson).¹⁴⁴

Tervahöyry yleistyi Saimaalla ensimmäisen maailmansodan aikana. Kyseessä oli oikeastaan vain suuresta puusta rakennettu lotja, johon oli asennettu höyrykone. Tämä rahtialus oli tyypillinen juuri Saimaan vesistölle. Tervahöyryt oli tarkoitettu nimenomaan Saimaan ja meren väliseen liikenteeseen. Vuonna 1921 Gutzeitilla oli Saimaan kaikkien aikojen suurin tervahöyrylaivasto: 36 alusta. Niistä suurin osa oli ostettu käytettyinä, koska rakennuskustannukset olivat nousseet melkoisesti sodan jälkeen. Tervahöyryjen viimeinen kukoistuskausi oli 1920-luvun alkupuolisko, jonka jälkeen niistä alettiin vähitellen luopua.

Vesitiekuljetusten ratkaiseva merkitys Enso-Gutzeitin ja muidenkin yhtiöiden puunkuljetuksille ilmeni havainnollisesti laivastopäällikkö Hugo Lakomaan vuonna 1937 tekemästä vertailusta. Hänen mukaansa yhtiön kuljettamien 5 miljoonan sahatukin ja runsaan 1,5 miljoonan pinopuutavarakuutiometrin kuljettaminen rautateitse olisi edellyttänyt Karjalan ja Savon ratojen sekä näiden välisten yhdysradan rakentamista kaksiraiteisiksi. Junia olisi pitänyt kulkea ympäri vuoden puolen tunnin välein ja jokainen juna olisi tarvinnut 40 vaunua. Tässä laskelmassa ei ollut mukana muiden vesitse puuta kuljettaneiden yhtiöiden ja yksityisten kuljetuksia. 40 vaunun junalasti olisi ollut vain kymmenesosa sen aikuisten nippulauttojen sisältämästä puumäärästä.¹⁴⁵

Puutavaran autokuljetus alkoi yleistyä maassamme 1930-luvun alussa hyvin nopeasti. Rautateillä pelättiin autoliikenteen vievän puutavaran kuljetukset itselleen, mutta vielä 1930-luvulla niistä ei tullut kilpailijoita keskenään, vaan työnjako niiden kesken oli selvää. Autoilla kerättiin puutavara syrjäseuduilta asemille, joista ne sitten junalla kuljetettiin eteenpäin. Autokuljetusten merkitys oli suuri siinä suhteessa, että ne tekivät hakkuut mahdollisiksi sellaisilla seuduilla, joissa ne aikaisemmin olivat olleet vähäisiä.¹⁴⁶

Saimaan ja Pielisen vesistöalueella autokuljetus oli juuri ennen toista maailmansotaa kuitenkin vain noin yhden prosentin suuruusluokkaa hevoskuljetuksen tavoin. Uitto oli ylivoimaisesti edullisinta ja sitä käytettiin Savossa suhteellisesti enemmän kuin muualla maassa.¹⁴⁷

Sodan aikana Enso-Gutzeitin teollinen toiminta supistui, joten myöskään koko laivastolle ei riittänyt töitä. Osa hinaajista oli riisuttuna Laitaatsillassa. Höyrylotjat ja lastiproomut olivat kuitenkin täystyöllistettyjä. Saimaan alueen laajat evakuointikuljetukset samoin kuin muut sodanaikaiset kuljetukset hoidettiin hyvin pitkälle metsäyhtiöiden proomukalustolla. Myös halkojen kuljetukset lisääntyivät muiden polttoaineiden saannin vähentyessä.

Metsäteollisuuden maakunta

Savon teollisuus Suomen itsenäistyttyä

Savon teollisuudesta toimeentulonsa saavan väestön osuus ennen ensimmäistä maailmansotaa oli noin 4–5 prosenttia. Se tarkoittaa, että Savon 370 000 asukkaasta noin 17 000 olisi elänyt teollisuuden varassa. Savo oli edelleen hyvin agraarinen alue. Teollisuus oli täydentävä elinkeino ja maatalous kaiken selkäranka. Verrattaessa kuitenkin 1870-lukua ja aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa merkille pantavaa ei ole pelkästään Savon teollisuuden tuotannon arvon kasvu vaan myös se, että teollisuus oli monipuolistunut ja osoittanut olevansa sopeutumiskykyinen olojen muutoksiin.¹⁴⁸

Vuodesta 1875 lähtien kehittyviä aloja Savon teollisuudessa olivat metsäteollisuus, elintarviketeollisuus ja kulutustavaroiden valmistus sekä varauksin myös konepajateollisuus. Taantuva ala oli ruukkien raudanvalmistus, joka päättyi kokonaan. Ilmeistä myös oli, että kauppaa varten tarkoitettu käsityö oli taantuvien elinkeinojen listalla kaupunkilaistuvan elämänmuodon johdosta.¹⁴⁹

Huomionarvoista oli se, että uudenaikainen yhteiskunta elinkeinovapauden ja koneteollisuuden myötä synnytti myös savolaisen yrittäjäluokan. Se koostui pääosin kauppiaista ja varakkaista talollisista; tavallinen yhdistelmä oli tukkukauppias teollisuudenharjoittajana. Savon suurin teollisuus pysyi tosin jatkuvasti muualla kuin tässä maakunnassa asuvien omistamana ja johtamana liiketoimena, mutta myös savolaisilla oli nyt sanansa maakunnan teollisten mahdollisuuksien käytössä. Todettava on myös, että ensimmäisen polven teollisuusyrittäjinä savolaiset selvisivät usein kutakuinkin hyvin. Tulos oli sitäkin merkittävämpi, kun heidän vientitavaransa – lankut, laudat ja rullat – kilpailivat kansainvälisillä markkinoilla. Savolaiset teollisuusyritykset osoittautuivat pitkäikäisiksi ja joistakin kasvoi valtakunnallisen tason liikkeitä.¹⁵⁰

Vaikka Savon maaseutu eli ennen ensimmäistä maailmansotaa valtaosaltaan maataloudesta, oli joissakin pitäjissä kuitenkin teollisuutta myös siinä määrin, että se näkyi väestörakenteessa. Etelä-Savossa suhteellisesti eniten teollisuusväestöä oli pienessä Hirvensalmen pitäjässä, Joroisissa, Mikkelin pitäjässä ja Savonrannassa, joka sekin oli väkimäärältään pieni ja jossa yksi ainoa teollisuuslaitos vaikutti teollisuusväen suhteelliseen määrään. Pohjois-Savossa taas Karttulassa, Leppävirralla, Muuruvedellä ja Suonenjoella oli suhteellisesti eniten teollisuudessa toimivaa väestöä.¹⁵¹

Teollisuutta esiteltäessä voi kysyä, mitä modernia teollisuutta Savoon ei syntynyt ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Sellaisina voi mainita ainakin sokerinvalmistuksen, kutoma-, tupakka-, ja kemianteollisuuden. Nämä kaikki alat olivat kehittyneet Suomessa moderniksi tehdasteollisuudeksi, mutta Savoa ne eivät kotipaikakseen ottaneet. Tähän vaikutti monien seikkojen ohella maantiede: raaka-aineet tulivat ulkomailta, ja niitä jalostavat tehtaat olivat enimmäkseen Suomen rannikkokaupungeissa.¹⁵²

Metsäteollisuus hallitsee

Metsät olivat Savon talouselämän perustana myös maailmansotien välisenä aikana. Sahaliikkeessä oli runsaasti yrittäjiä, sillä sen suhteellisen yksinkertainen tuotantoprosessi ei vaatinut laitoksiin sijoitettavaksi suuria pääomia eikä myöskään vaativaa teknistä osaamista. Sitä vastoin muut metsäteollisuuden alat vaativat paljon pääomaa ja osaamista. Näistä lähtökohdista Savon mekaaninen metsäteollisuus kasvoi sekä savolaisten että Savon ulkopuolelta tulleiden yrittäjien panoksella.

Länsisuomalainen A. Ahlström Osakeyhtiö oli tärkein Savoon tullut uusi metsäteollisuuden harjoittaja. Paul Wahl & Co:n alasajossa tämän yhtiön omaisuus ja toiminnot 1909 jaettiin Aktiebolaget W. Gutzeit & Co:n ja Ahlströmin välillä. Ahlströmille tuli noin 100 000 hehtaaria metsää, Varkauden vesivoimaresurssit, pari vesisahaa, konepaja ja laivatelakka sekä muuta omaisuutta. Varkauden kehitystyö aloitettiin heti Paul Wahlin omaisuuden tultua jaetuksi pääjohtaja Walter Ahlströmin johdolla. Monivaiheisen suunnittelun ja rakentamisen tarkoituksena oli kehittää Varkaudesta integroitu metsäteollisuuden yksikkö. Tällaista ei Suomessa siihen saakka ollut. Saha oli edelleen keskeisessä asemassa. Siksi Huruskosken saha rakennettiin uudestaan palaneen tilalle. Sen tuotantokyky oli vuodessa noin 15 000 standarttia ja sahausjäte oli tärkeä uuden voimakeskuksen polttoaineena. Kokonaan uutta metsäteollisuutta olivat vanerin, puuhiokkeen, sulfittisellun ja paperin valmistaminen. Mekaaniseen metsäteollisuuteen kuuluvan vaneritehtaan motiivi oli saada käyttöön yhtiön metsien suuret koivuvarat.

Tehdas valmistui vuonna 1926 ja oli silloin 12 000 kuutiometrin tuotannollaan Suomen suurin vaneritehdas. Sen yhteyteen rakennettiin myöhemmin (1934) rimalevytehdas. Puuhiomon rakentamisen motiiveina olivat niin ikään yhtiön suuret puuvarat ja Huruskoskesta saatava voima. Hiomon toiminta alkoi ensimmäisen maailmansodan aikana. Sellutehdasta rakennettiin sodan aikana, mutta sota esti tai myöhästytti koneistojen saantia, ja sellua alettiin valmistaa vuonna 1919. Valkaisemattoman sulfittisellun vuosituotanto oli 1920-luvun alkupuolella noin 20 000 tonnia, mutta nousi seuraavalla vuosikymmenellä aina 60 000 tonniin saakka. Vuonna 1919 Ahlströmin hallitus päätti paperitehtaan rakentamisesta Varkauteen. Ensimmäinen paperikone, saksalaisen J. M. Voithin valmistama, saatiin käyntiin vuoden 1921 lopulla. Sen vuosituotannoksi laskettiin 22 000 tonnia sanomalehtipaperia. Kone oli valmistuessaan Euroopan suurin paperikone. Toinen paperikone, niin ikään Voithin valmistama, otettiin käyttöön vuonna 1926. Se oli ykköskonetta suurempi, vuosituotannoltaan noin 40 000 tonnia sanomalehtipaperia.¹⁵³

Nämä kaksi paperikonetta olivat valmistuessaan Euroopan suurimmat. Laskennallisesti vielä suurempiin konekohtaisiin tuotantolukuihin päästiin Pohjois-Amerikassa, mutta käytännössä uuden mantereen koneiden saavuttamat tuotantoluvut olivat pienempiä kuin Varkauden koneiden. Voidaankin sanoa, että Varkauden paperikoneet olivat kumpikin valmistuessaan maailman suurimmat paperikoneet.

Seuraavalla vuosikymmenellä tehtaiden kapasiteettia lisättiin, mutta saavutetuilla tuotantoluvuilla oli kuitenkin selvä riippuvuus kansainvälisestä kysynnästä. Tärkeimpien tuotteiden tuotantomäärät eräinä vuosina 1920-luvun jälkipuoliskolla ja 1930-luvulla olivat:¹⁵⁴

Toisen paperikoneen käyntiinlähtö merkitsi Varkauden suurien investointien päättymistä Varkaudessa. Walter Ahlströmin (1875–1931) johdolla aikaisemmin metsäteollisuudessa melkein vain sahateollisuuteen tukeutunut yhtiö oli muuttunut metsäteollisuuden monialayritykseksi, ja sen tuotannolliseksi pääpaikaksi oli tullut Varkaus. Uuden teollisuuden investoinnit oli saatu pääosin kolmesta lähteestä: ensimmäisen maailmansodan aikana myymättä jääneet sahatavaravarastot voitiin myydä vuosina 1919–1922 korkeaan hintaan, toiseksi myös sodan aikana otetut obligaatioluotot osoittautuivat infaation takia hyvin edullisiksi ja vielä luottolaitoksetkin, ennen kaikkea Suomen Pankki, olivat valmiit luottojen myöntämiseen.¹⁵⁵

Varkaudesta muotoutui niin sanottu yhden yhtiön paikkakunta eli ”römmin Varkaus”. Ilmiö kiteytyy loistavasti Ahlström-yhtiön 1920 julkaisemassa Warkauden tehtaan hallinto -vihkosessa. Sen alkusivuille oli piirretty tehtaan organisaatiokaavio, jossa toimitusjohtajan alaisuuteen oli kaikkien tuotantoyksiköiden lisäksi sijoitettu myös kirkko, poliisi ja sairaiden sekä vaivaisten hoito! Kauppa ja polttopuuhuolto oli sentään delegoitu tehtaan isännöitsijälle.¹⁵⁶

Hyvällä syyllä itse ”päärömmiksi” voitiin nimetä Ahlström-yhtymän pääomistaja ja pääjohtaja Walter Ahlström, joka nousi jo vähän yli 20-vuotiaana perheyrityksen johtoon. Hän oli suvun jäsenistä se, joka lähti toteuttamaan teollista unelmaansa rakentamalla suurteollisuuslaitokset Varkauteen. ”Uusi Varkaus” oli mitä suurimmassa määrin yhtiön pääjohtajan Walter Ahlströmin luomus. Uuden teollisuuden rakentaminen johti myös paikallisen yhteiskunnan muovaamiseen; tarvittiin uutta ammattiväkeä ja työn perässä Varkauteen tuli myös ammattitaidotonta kansaa.

Kun vuonna 1900 Varkauden alueella oli henkikirjoilla 2 546 henkeä, niin kymmenen vuotta myöhemmin väkimäärä oli noussut jo uudelle tuhannelle (3 407). Ripeä väestönkasvu jatkui myös seuraavina vuosikymmeninä. Vuonna 1920 väkeä oli 4 715. Varsinainen harppaus otettiin seuraavan kymmenen vuoden aikana, ja Varkaudessa asui vuonna 1930 jo 8 548 henkeä.¹⁵⁷ Walter Ahlström oli samanaikaisesti teollisuuslaitostensa rakentamisen kanssa huolehtinut aikaan nähden modernin tehdasyhdyskunnan muodostumisesta. Sen leimaksi tulivat kaksikerroksiset taitekattoiset työntekijöiden asuinrakennukset uusien, suorien katujen varsille.

Ahlströmin pääkonttori oli Helsingissä, mutta yhtiön johto joutui jatkuvasti käymään Varkaudessa. Vuonna 1927 yhtiön johdon käyttöön rakennettiin Varkaudessa oma rautatievaunu. Sen kahdessa telissä oli kuusi pyöräparia, keittiö, salonki ja viisi makuuhyttiä. Vaunu sisustettiin Turussa Bomanin huonekalutehtaalla. Vuonna 1919 johtajalle tilattiin huvialus. Varkauden telakalla valmistunut moottoriristeilijä sai nimekseen Standard. Varkautelaisessa suullisessa perinteessä kerrotaan, että alus olisi kastettu kieltolaista huolimatta kolauttamalla kuohujuomapullo laivan kylkeen. Tarinan mukaan maalari seisoi valmiina pensseli kädessään ja paikkasi välittömästi pullon aiheuttaman kolhun.¹⁵⁸

Ahlström-yhtiössä 1920-luku kehkeytyi voimakkaan investointipolitiikan ajaksi, jolloin yritys kasvoi ja tuotantoalat lisääntyivät. Tammikuussa 1932 Walter Ahlströmin kuoleman jälkeen yrityksen pääjohtajaksi valittiin ylimääräisessä yhtiökokouksessa 29-vuotias diplomiekonomi Harry Gullichsen. Hänen johdollaan 1930-luvusta muodostui etenkin investointien suhteen edellistä vuosikymmentä rauhallisempi jakso. Yhtiön suunnasta toki käytiin keskustelua. Pohdittiin muun muassa sitä, tuliko yhtiön edelleen olla perheyhtiö vai suuryritys.¹⁵⁹

Varkauden tehtaiden paikallispäälliköksi valittiin 1930 aiemmin paperitehtaan johdossa ollut Rudolf Boedeker. Hänen johdollaan toteutettiin varkautelaisen tuotannon muutoksia. Vuoden 1930 aikana saatiin poistettua yksi kilpailija pelistä, sillä tuolloin Ahlström osti konkurssiin ajautuneen Oy Lehtoniemi Ab:n telakan ja konekannan. Ostetut koneet siirrettiin Varkauden konepajalle. Tehtaiden konkurssi sai aikaan myös sen, ettei Lehtoniemestä tullutkaan Varkauden toista keskusta. Lehtoniemi oli aina tehtaan konkurssiin eli vuoteen 1929 saakka erillinen yhdyskunta, jonka ydinjoukot muodostivat laivanrakennuksen ja metallialan ammattimiehet.¹⁶⁰

Varkauden teollisuudessa 1930-luku merkitsi sekä tuotannon kokonaismäärien kasvua että aivan uusille tuotantoaloille hakeutumista. Puunjalostusteollisuuden harjoittajana Varkaus oli merkittävä tekijä koko Suomen tuotantoakin ajatellen. Nimenomaan sanomalehtipaperin tuottajana Varkauden osuus oli tuntuva. Vuonna 1938 koko maan sanomalehtipaperin tuotanto oli hiukkasta yli 400 000 tonnia ja Varkauden tehtaan tuotanto oli 68 000 tonnia eli suunnilleen 17 prosenttia. Sulfittiselluloosan tuotanto oli tällöin koko maassa 900 000 tonnia ja Varkaudessa noin 38 000 tonnia, joten tästä määrästä Varkauden osuus jäi suhteellisen pieneksi. Sen sijaan vanerin tuotannossa Varkauden osuus oli melkoinen. Vuonna 1938 koko maan vanerin tuotanto oli noin 244 000 kuutiota ja Varkauden tuotanto 22 700 kuutiota, joten Varkauden osuus lähenteli 10:tä prosenttia ollen tarkalleen 9.4. Sahatavaran osalta Varkauden panos koko Suomen tuotannossa oli vaatimaton, sillä vuonna 1938 maamme koko tuotanto oli 1 031 200 standarttia ja Varkauden tuotanto vain vajaat 15 000 standarttia. Varkauden asemaa koko Suomen teollisuuden piirissä vahvisti se seikka, että tuotanto oli suuntautunut niin monille aloille.¹⁶¹

Toinen suuri Savossa toiminut metsäalan yritys oli Kymin Osakeyhtiö. Senkään pääkonttori ei ollut Savossa vaan Kuusankoskella. Kymenlaaksolainen yritys tuli Savoon ostamalla vuoden 1915 lopulla Pohjois-Savossa sijaitsevan Aktiebolaget Strömsdals bruk – Juantehdas Osakeyhtiön. Tehtaan päätuotteet olivat hioke ja kartonki. Vuonna 1913 valmistuneen kartonkitehtaan vuosituotanto oli noin 4 000 tonnia. Lisäksi yhtiöllä oli keskisuuri saha ja metalliteollisuutta. Juantehtaan ostamisen motiiveina olivat metsämaan hankkiminen, sitä oli 21 000 hehtaaria, ja puuhiokkeen saaminen. Se oli ajankohtaista, koska Kuusankosken tehtailla oli puute hiokkeesta ja Juantehdas oli aiemmin myynyt hiokettaan Kymenlaaksoon. Junatehtaan ostaminen tiesi Kymen merkkien tulemista Saimaan vesistöön.¹⁶²

Kymin Osakeyhtiö ei tehnyt Juantehtaalla mitään merkittäviä muutoksia, vaan se jatkoi hiokkeen ja kartongin tuottajana. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnä Vuotjärvestä saatava vesivoima ei riittänyt tuotannon merkittäviin laajennuksiin. Toiseksi Juankoskelle ei ollut rautatie- eikä laivayhteyttä Saimaan vesistöön ja tuotteiden kuljetus oli suuri ongelma.

Vuonna 1906 valmistui tehtaan ja Karjalankosken välille kymmenen kilometrin pituinen kapearaiteinen rautatie (raideleveys 0,60 m). Karjalankoski oli Kallaveteen johtavan Nilsiän reitin varrella, ja se oli tehtaan lastauspaikka. Sieltä hioke ja kartonki laivattiin sulan veden aikana tervahöyryillä ja lotjilla etelään, pääasiassa Mikkeliin. Karjalankoskelle rakennettiin myös suuret makasiinit, joihin tuotanto koetettiin mahdollisuuksien mukaan varastoida odottamaan vesien avautumista. Talvella kuljetus tapahtui hevosilla jäätietä pitkin 50 kilometrin matkan Kuopioon. Päivittäin kulki kymmeniä rahtikuormia Karjalankosken ja Kuopion välillä. Vuonna 1932 valtio alkoi aurata Siilinjärvi–Joensuu-valtatietä, jolloin Juankosken tehtaan tuotteita ryhdyttiin kuljettamaan kuorma-autoilla Siilinjärven asemalle. Vasta vuonna 1957 avautui normaali junayhteys Juankoskelle.

Kymi-yhtiö hankki myös vuonna 1916 Kotkassa pääkonttoriaan pitäneen Halla Osakeyhtiön. Tällä oli Savossa Mikkelin vieressä suuri Saksalan saha ja lähellä Mikkeliä

Otavan suuri saha. Kymin Osakeyhtiön kannalta oli tärkeintä kuitenkin se, että kaupalla ostaja sai noin 120 000 hehtaaria metsämaata ja puun hankinnan kannalta Saimaan vesistön ja Kymijoen vesistön välisen tukinsiirtolaitoksen Mäntyharjussa.¹⁶³

Vuonna 1917 Saksalan sahalla oli tulipalo, mutta lähes täysin palanut saha rakennettiin uudelleen ja se oli toiminnassa jo vuoden 1918 aikana. 1920-luvun alkupuolella sahalla oli töissä noin 300 henkeä, joita varten yhtiö oli rakennuttanut neljä asuntolaa. Palovaaran vuoksi sahalla oli myös oma palokuntakin.¹⁶⁴

1920-luvun alussa sahatavaran kysyntä nousi maailmalla asuntopulan ja ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien tuhojen korjaamistarpeen vuoksi. Vuodet 1921–1923 olivat taantuman aikaa. Vuonna 1924 alkanutta nousukautta jatkui sahateollisuudessa aina vuoteen 1927 saakka, jonka jälkeen seurasi laskukausi tuotantokustannusten noustessa ja sahatavaran hinnan laskiessa. Sahateollisuuden yleinen kehitys näkyi myös Saksalan sahalla. Vuonna 1923 sahan tuotannoksi ilmoitettiin noin 7 000 standarttia eli noin 32 700 kuutiota. Saksala oli tällöin Mikkelin läänin suurin saha, mutta jo vuosina 1925 ja 1926 sahalla oli kannattavuusongelmia. Vuonna 1928 saha oli vielä normaalisti toiminnassa, mutta vuonna 1931 se oli käynnissä enää vain 65 päivää ja sen toiminta loppuikin. Vuoden 1931 alussa sahan tontti siirtyi esikaupunkiliitoksen vuoksi Mikkelin kaupungin alueelle. Sitten sahatoiminta lopetettiin, mutta saha työskenteli 72 päivää keväällä 1932 kaupungin tuella.¹⁶⁵

Kolmas Kymin Osakeyhtiön Savoon tullut teollisuuslaitos oli Kissakosken tehdas Hirvensalmella. Yhtiö oli perustettu vuonna 1907, ja sen tehdas valmistui vuonna 1910. Tehdas käsitti puuhiomon ja yhden paperikoneen, jonka tuotanto oli varsin korkealaatuista. Osakeyhtiö Kissakosken myyntiin vaikutti yhtiön laitosten tuhoutuminen vuonna 1920. Heti palon jälkeen ryhdyttiin rakentamaan uutta hiomoa, mutta paperinvalmistuksesta luovuttiin epävarmojen markkinanäkymien johdosta. Muun muassa paperiteollisuudelle tärkeät Venäjän markkinat oli menetetty. Tärkein motiivi Kymin Osakeyhtiön kannalta Kissakosken ostamiseen oli jälleen yhtiön noin 1 800 hehtaarin metsäomaisuus. Vuonna 1922 Kissakoski siirtyi Kymi Oy:lle, ja tämän jälkeen se valmisti pelkästään hioketta, joka märkäpuristettuna kuljetettiin edelleen Otavan kautta Kymenlaaksoon tai rannikon satamiin laivattavaksi. Kissakosken vuosittainen hioketuotanto vaihteli maailmansotien välisenä aikana 2 000 ja 5 000 tonnin välillä.¹⁶⁶

Oy Wilh. Schauman Ab -yhtiö oli perustettu varta vasten koivun jalostamiseen. Keväällä 1920 Savonlinnassa toimivan Itä-Suomen Kutomo Oy:n osake-enemmistö siirtyi Ab Wilh. Schaumans Fanerfabrik -nimisen yhtiön haltuun. Ennen vaneriteollisuuden sijoittumista kaupunkiin Savonlinnassa oli paikallisten ja itäsuomalaisten liikemiesten tavoitteena käynnistää puuvillakankaiden valmistus Pietarin markkinoille samalla teollisuustontilla, johon Schauman muutamaa vuotta myöhemmin rakensi yhden Suomen suurimmista vaneritehtaista. Suomen irtaantuminen Venäjästä merkitsi savonlinnalaisten liikemiesten kauppayhteyksien katkeamista Pietariin ja Pietarin markkinoille tähdänneen paikallisen, puuvillakankaiden valmistukseen pohjautuvan yrittäjyyden korvautumista puunjalostukseen ja vanerinvalmistukseen pohjautuvalla metsäteollisuuden liikeidealla.¹⁶⁷

Vuorineuvos Wilhelm Schauman oli käynnistänyt Jyväskylässä Suomen ensimmäisen vaneritehtaan vuonna 1912. Se menestyi niin hyvin, että toiminimen johto ryhtyi pian suunnittelemaan toisen tehtaan rakentamista. Raaka-aineen saannin kannalta katsottiin edullisimmaksi Saimaan alue, jossa oli runsaasti koivumetsiä. Itä-Suomen Kutomo Oy:n taloudelliset vaikeudet ja sen hallussa oleva arvokas tehdasalue käänsivät Schauman-yhtiön johdon katseet Savonlinnan Kyrönniemelle. Schauman alkoi ostella kutomoyhtiön osakkeita. Huhtikuussa 1920 sillä oli osake-enemmistö hallussaan, minä jälkeen kutomoyhtiön vanha hallintoneuvosto voitiin syrjäyttää.¹⁶⁸

Uusi omistaja aloitti välittömästi vaneritehtaan rakennustyöt Kyrönniemellä. Tehdas suunniteltiin 12 000 kuution vuosituotantoa silmälläpitäen. Koneita oli aluksi vaikea saada ja ammattitaitoinen työnjohto oli tuotava Virosta saakka. Syksyllä 1921 oli tehdas kuitenkin käynnissä. Vuonna 1922 tehdas valmisti vaneria jo 3 000 kuutiota ja kaksi vuotta myöhemmin 12 000 kuutiota. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla sen palveluksessa oli 300–400 henkeä. Toiminimenä oli edelleen Itä-Suomen Kutomo Oy, kunnes siitä vuonna 1938 tuli Oy Wilh. Schauman Ab:n Savonlinnan tehtaat. Isännöitsijänä oli aluksi Harry Silander ja vuodesta 1925 lähtien diplomi-insinööri Runar Andersson. Etenkin viimeksi mainittu suoritti mittavan elämäntyön Schauman-yhtiön Savonlinnan-tehtaiden rakentajana.¹⁶⁹

Toisin kuin monella muulla 1920-luvulla toimintansa aloittaneella vaneritehtaalla, Itä-Suomen Kutomolla, jolla nimellä tehdas kulki virallisesti puolentoista kymmenen vuoden ajan, ei ollut ongelmia tuotantonsa käynnistämisessä. Tehdas teki voittoa kaikkina 1920-luvun vuosina, ja sen tuotanto oli runsaat 10 000 kuutiota.¹⁷⁰

Syyskuussa 1929 tulipalo tuhosi käytännöllisesti katsoen koko tehtaan. Sitä ryhdyttiin kuitenkin heti rakentamaan uudelleen, ja kesäkuun alussa 1930 tehdas oli taas käyttökunnossa. Konekanta oli laskettu 18 000 kuution vuosituotantoa silmälläpitäen, mutta tehdasrakennuksia mitoitettaessa oli tuotannon laajentamisen mahdollisuus otettu huomioon. Lokakuussa 1930 paloi yhtiön Joensuussa omistama vaneritehdas. Kun maailmanmarkkinat olivat tuolloin huonot, päätettiin luopua Joensuun tehtaan jälleenrakentamisesta ja sen sijaan lisätä konekantaa Savonlinnassa.¹⁷¹

Vuosina 1935–1937 vaneritehtaan tuotanto kohosi suurimmillaan yli 20 000 kuution. Työntekijöitä oli vuonna 1937 lähes 800 ja toimihenkilöitä 38. Tällöin siis kymmenesosa Savonlinnan asukkaista oli Schaumanin palkkalistoilla. Se oli paikkakunnan suurin teollisuuslaitos, ja vuonna 1938 sen palveluksessa oli 57 prosenttia Savonlinnan koko teollisuustyövoimasta. Syksyllä 1938 yhtiön johto päätti siirtää rimalevyn valmistuksen Jyväskylästä Savonlinnaan, mikä avasi tehtaan kehittymiselle uusia näköaloja. Sodan syttymisen vuoksi tämä tehdas pääsi kuitenkin käyntiin vasta kesällä 1940.¹⁷²

Konkreettinen yhteys savonlinnalaisen vaneriteollisuuden ja maailmantalouden välille rakentui uusia taloudellisia tuotantohyödykkeitä luoneen Ison-Britannian välityksellä. Maailman teekaupan keskuksena Isolla-Britannialla oli ratkaiseva rooli siinä alueellisen teollistumisen prosessissa, joka johti vaneriteollisuuden syntymiseen Savonlinnaan 1920-luvulla. Teellä oli kaupallisena ja kulttuurisena hyödykkeenä keskeinen merkitys brittiläiselle imperiumille. Savonlinnassa vuosina 1921–1939 tuotettu vaneri käytettiin pääasiassa teenkuljetuslaatikoiden valmistukseen, ja pääasiakkaina olivat englantilaiset teelaatikkovanerin ostajat, jotka hallitsivat näitä markkinoita. Kokonaisuutena teelaatikkovanerin osuus Savonlinnassa valmistetun vanerin toimituksista oli yli 50 prosenttia.¹⁷³

Kun vielä otetaan huomioon, että Hackman & Co -yhtiöllä oli hallussaan rautateollisuuden ”valtapaikat”, näyttävät 1800luvun ruukkiyhdyskunnat olleen 1900-luvun alussa suuryhtiöiden miehittämiä. Kun vesisahaus kävi kannattamattomaksi, ei Hackman-yhtiö perustanut ruukkeihin höyrysahoja. Katsottiin, että oli tarkoituksenmukaista siirtyä höyrysahoihin ja uittaa Savosta saatavat tukit Saimaan etelärannan suuriin yksiköihin. Savon tukkien muuttaminen lankuiksi ja laudoiksi tämän kauppahuoneen liiketoimena siirtyi Saimaan etelärannalle Joutsenoon, missä yhtiölle oli tullut suuri Honkalahden saha. Hackmanin merkitys teollisuuden ylläpidossa jatkui Leppävirralla Sorsakosken hienotaetehtaassa, johon palataan tuonnempana.¹⁷⁴

Vaneriteollisuuden keskittyminen voimakkaasti Itä- ja Sisä-Suomeen ei ollut sattuma. Tehtaat perustettiin sinne, missä oli eniten koivumetsiä. Parhaat koivikot kasvoivat seudulla, jossa kaskiviljely oli kukoistanut pisimpään. Metsien modernia teollista hyödyntämistä ohjasivat siis myös menneiden sukupolvien toimet eivätkä vain liikenneolot.¹⁷⁵

Suurteollisuutta savolaisella pääomalla

Vaikka suuryritykset rynnistivätkin jakamaan viljelijöiden metsiä, oli Savossa myös omaa yrittäjäkapasiteettia. Savon monipuolisesta teollisuudesta vastasi lähinnä kauppaneuvos Herman Saastamoinen. Saastamoinen sekä liikemiehet Gustav Ranin ja Birger Hallman aloittivat laajemmat liiketoimensa viljakaupalla 1800-luvun lopulla. Suurissa myllyissä jauhettua viljaa ajautui sekä Kuopion että ympäristökuntien kotitalouksien pöytiin. Vilja- ja myllytoiminnalla kootut pääomat sijoitettiin puunjalostusteollisuuteen.

Koko teollinen toiminta keskitettiin Kuopion kaupungin ympäristöön. Luomalla teollisia työpaikkoja turvattiin myös elintarviketeollisuuden tuotteiden menekki.

Saastamoisen perheyritys

Saastamoisen kokeilut puunjalostusteollisuudessa alkoivat sahateollisuudesta. Vuonna 1887 Herman Saastamoinen osti viipurilaisen Rosenius & Sesemanin konkurssipesältä Karttulassa sijainneen Syväniemen sahan metsineen.

Saastamoinen muutti sahan rullatehtaaksi jo vuonna 1889. Koivua riitti raakaaineeksi, eikä se kasvanut etäällä. Se oli halvempaa kuin Saimaan alueella, jossa Kaukas ja Tornator kilpailivat. Myös Savon radan valmistuminen Kuopioon samana vuonna vaikutti Saastamoisen päätökseen. Tehtaan tuotanto, joka nousi jo muutamassa vuodessa 300 000 krossiin, kuljettiin kuitenkin osittain Saimaan vaikutuspiiriin. Niinpä kun tehdas paloi vuonna 1906, se rakennettiin uudelleen, nyt 30-sorviseksi.¹⁷⁶

Erikoistuminen kannatti. Kun maailmanmarkkinoilla laajeneva tekstiiliteollisuus tarvitsi entistä enemmän lankarullia, ei ollut mikään ihme, että rullia valmistamaan valjastettiin toinenkin tehdas. Saastamoinen osti Kuopion Haapaniemestä vanhan tulitikkutehtaan vuonna 1901 ja muutti sen rullatehtaaksi. Siitä tuli tuotannoltaan Syvänniemeä jonkin verran suurempi, 24-sorvinen. Haapaniemen tehdas muodostuikin maailman suurimmaksi lankarullien valmistajaksi.¹⁷⁷

Saastamoinen-yhtiön palveluksessa oli noin 3 000–4 000 työläistä, ja esimerkiksi Haapaniemen rullatehtaalla kävi töissä noin kymmenesosa koko Kuopion kaupungin asukasmäärästä. Saastamoinen olikin Kuopion seudun suurin työnantaja. Yhtiölle oli kertynyt myös noin 33 000 hehtaaria metsää, useita maatiloja ja kiinteistöjä sekä muun muassa nelisenkymmentä alusta käsittänyt sisävesilaivasto.¹⁷⁸

Kehittyvää teollisuusaluetta palveli tehtaan yhteydessä toimiva myllylaitos. Haapaniemen ja Syväniemen tehtaita varten perustettiin Oy H. Saastamoinen Ltd, jonka osakkaana oli J. & P. Coats Ltd. Sen alaisuuteen siirtyi myös lukuisia maatiloja. Toinen yhtiö, H. Saastamoinen & Pojat Oy, hoiti puolestaan tukkuliikettä ja osin maataloutta.

Rullateollisuuden osuus koko Oy H. Saastamoisen Ltd:n liiketoiminnasta oli kuitenkin sotien välisenä aikana laskeva. Oman pääoman tuotto oli kauppaneuvos Herman Saastamoisen kuollessa 1920 peräti 32 prosenttia, mutta se putosi seuraavien vuosien aikana parin prosentin tasolle. Ensimmäisen kerran miinukselle painuttiin vuonna 1926 ja lamavuosina 1929–1931 tehtiin raskaita tappioita. Ltd:n voitot eivät tulleet enää1930-luvun jälkipuoliskolla rullateollisuudesta vaan Siikaniemen sahasta sekä Haapaniemen konepajasta ja telakasta.¹⁷⁹

Rullateollisuuden vaikeudet 1930-luvun alun pulavuosina johtivat Syväniemen tehtaan lakkauttamiseen. Rullien sorvaus oli jo 1920-luvun jälkipuoliskolla siirretty kokonaan Haapaniemelle ja Karttulassa oli siirrytty pelkkien rulla-aihioiden blokkaukseen. Kun rullien kysyntä heikkeni 1920-luvun lopussa, tätäkään Syväniemen tuotantokapasiteettia ei enää tarvittu, ja vuonna 1932 tehtiin lopullinen päätös Syväniemen rullatehtaan lakkauttamisesta.¹⁸⁰

Karttula oli Pohjois-Savon teollistuneimpia maalaiskuntia aina 1930-luvun alkuun saakka. Syväniemen rullatehtaan toiminnan loppuminen vuonna 1932 romahdutti pitäjän teollistumisasteen tavallisten pohjoissavolaisten maatalouspitäjien tasolle. Karttula onkin sen jälkeen pysynyt yhtenä Kuopion läänin vähiten teollistuneena kuntana.

Kauppaneuvos Herman Saastamoisen kuoltua yhtiötä laajennettiin edelleen. Vuonna 1922 valmistui Siikaniemelle saha, josta tuli Savon suurin. Siikaniemelle rakennettavaksi päätetty sahalaitos suunniteltiin kuusikehäiseksi, mutta vain neljä kehää rakennettiin. Koneistot olivat kotimaisia – Karhula Oy:n valmistamia – ja käyttövoimana oli sähkö, jota saatiin Saastamoisen omasta voimalaitoksesta Haapaniemeltä. Saharakennus ja kuivaamo olivat tiilestä, ja höyläämö oli puurakenteinen. Sahausjätteet vietiin rautateitse Haapaniemen kattilaan, jossa ne poltettiin. 12-kammioisessa kuivaamossa pystyttiin kuivaamaan koko sahan suunniteltu 55 000– 60 000 kuution tuotanto. Tästä syystä sahaalueelle ei kaavailtu omaa lautatarhaa, vaan kuiva tavara lastattiin välittömästi junavaunuihin ja lähetettiin Hovinsaarelle Kotkaan. Rautatie, josta oli sivuraiteet sekä Haapaettä Siikaniemelle, valmistui joulukuussa 1923. Siikaniemen suursaha rakennettiin Armas Saastamoisen Yhdysvalloissa ja Kanadassa hankkiman tietämyksen ja suomalaisen pankkidiplomatian voimin.¹⁸¹

Kauppaneuvos Saastamoisen kuollessa vuonna 1920 yhtiö oli ollut käytännöllisesti katsoen velaton, mutta vuoteen 1923 mennessä velkasaldo oli noussut 50 miljoonaan markkaan. Rahaa oli tarvittu J. & P. Coatsin lunastamiseen ulos perheyhtiöstä sekä sahalaitoksen ja pistoraiteiden rakentamiseen, Kotkan huolintaliikkeen perustamiseen sekä vaneritehtaan ostoon. Kun puunjalostusteollisuuden tuotteiden kysyntä pysyi matalana ja korkokanta korkeana, Oy H. Saastamoinen Ltd:n tekemillä heikoilla tuloksilla velkataakkaa ei pystytty keventämään. Itse asiassa yhtiö tarvitsi lisää käyttöpääomaa normaalien toimintojensa ylläpitämiseen ja raaka-aineiden ostamiseen – perheyrityksen vaikeudet olivat alkamassa.¹⁸²

Vuonna 1923 yhtiö osti Kuopion maalaiskunnassa sijainneen Särkilahti Oy:n vaneritehtaan, jota varten perustettiin Saastamoisen Faneri Oy. Sen vuosituotanto oli noin 4 500 tonnia. Vaneritehtaasta tuli kuitenkin perheyritykselle taloudellinen riippakivi, sillä se tuotti pientä voittoa vasta vuosina 1928–1931, mikä sekin oli erinäisten tiliteknisten järjestelyiden tulos. Pulavuosien aikana 1932–1934 Faneri teki taas tappiota, ja varsinaisesti vasta 1930-luvun jälkipuoliskolla yhtiö teki voitollista tulosta. Vuoteen 1928 mennessä yhtiön tappio oli kumuloitunut lähes 7,5 miljoonaan markkaan. Vanerin valmistuksesta ja myynnistä saadut tulot eivät riittäneet edes KOP:n lainan korkojen hoitamiseen. Kun velkapääomaa ei päästy lyhentämään ja korot pysyivät korkeina, yhtiö teki tasaisesti tappiollista tulosta. Ilman emoyhtiön suoraa tukea Saastamoinen Faneri Oy olisi ajautunut konkurssiin. Parhaimman tuloksensa Saastamoisen vaneritehdas teki vasta sotien jälkeen vuonna 1955.¹⁸³

Veljekset Armas (1886–1932), Yrjö (1888–1967) ja Onni (1895–1966) Saastamoinen saivat perinnökseen Herman Saastamoisen perustaman liikeyrityksen, jota oli hoidettava taiten ja jota ei saanut vaarantaa ajattelemattomilla liiketoimilla. Herman Saastamoinen oli valmistellut sukupolvenvaihdoksen siten, että vanhin poika Armas ottaisi strategisen ja operatiivisen vastuun perheyrityksestä ja kaksi nuorempaa poikaa työskentelisivät yhtiön palveluksessa. Vastuu perheyrityksestä ja nuoremmista veljistä lankesi siis Armakselle, joka otti tehtävän vastaan osittain vastentahtoisesti. Hän toteutti isänsä toiveita, mutta hänen monialaisuutensa ja poliittinen kunnianhimonsa hajottivat hänen mahdollisuuksiaan menestyä perheyrityksen johtajana. Toiveet poliittisesta urasta veivät Armas Saastamoisen 1920-luvun sisäpolitiikkaan, eikä aikaa enää riittänyt perheyritykselle. Päätös siirtymisestä Suomen Lontoon-lähettilääksi vuonna 1926 oli perheyrityksen kannalta ilman muuta onnetonta.¹⁸⁴

Veljesten keskinäisen sopimuksen mukaisesti perheyrityksen johtoon tuli Yrjö Saastamoinen, joka ei ehkä nähnyt asemaansa samalla tavalla velvoittavana kuin vanhempi veljensä. Tappiolliset liiketoimet yhdessä uutta luovien, mutta täysin epärealististen laajennussuunnitelmien kanssa johtivat perheyrityksen lopulta konkurssin partaalle. Armas Saastamoinen yritti Lontoosta käsin pelastaa perheyhtiön vaatimalla ulkopuolisen toimitusjohtajan nimittämistä emoyhtiön johtokuntaan. Yritys oli oikeansuuntainen, mutta ei riittävä. Perheyhtiön strategisen ja operatiivisen johdon yhteistyö jäi hajanaiseksi, koska emoyhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi jäänyt Yrjö Saastamoinen oli alusta alkaen vastustanut ulkopuolista toimitusjohtajaa.¹⁸⁵

Lontoossa Armas Saastamoinen koki, että hänen velvollisuutensa oli löytää sellaiset ratkaisut, jotka pelastaisivat Herman Saastamoisen elämäntyön. Tästä syystä Armas suostui Yrjö-veljen aseman heikentämiseen emoyhtiön johtokunnassa, ulkopuolisiin toimitusjohtajiin ja Kansallis-Osake-Pankin aseman vahvistamiseen perheyhtiön strategisessa suunnittelussa ja operatiivisessa johdossa. Päätös merkitsi välien katkeamista Yrjö-veljen kanssa. Lontoossa Armas Saastamoinen tunsi jatkuvasti huonoa omaatuntoa perheyrityksen kärsiessä vaikeuksista. Paineiden lisääntyminen heikensi hänen terveyttään, ja hän kuoli sydänkohtauksen jälkiseurauksiin lokakuussa 1932.¹⁸⁶

Perheyritys siirtyi Kansallis-Osake-Pankin valvontaan, ja vasta 1930-luvun lopulla Yrjö ja Onni Saastamoisen sallittiin palata yhtiön johtotehtäviin. Yrjö Saastamoinen oli alusta alkaen pitänyt pankin väliintuloa epäoikeutettuna eikä ymmärtänyt, miksi edesmennyt Armas-veli oli suostunut veljesten aseman ja määräysvallan rajoittamiseen. KOP:n näkökulmasta Yrjö Saastamoinen oli yhteistyökyvytön eikä kyennyt irrottautumaan heikoista liikeideoistaan.

Sotavuosina perheyrityksen toimitusjohtajaksi nostettu Onni Saastamoinen liittoutui KOP:n kanssa. Pankin ote oli kuitenkin koko ajan tiukka, eivätkä Yrjö Saastamoisen jatkuvat yritykset oman asemansa kohentamiseksi mitenkään helpottaneet uuden toimitusjohtajan asemaa. Tämä oli kova opetus Onni Saastamoiselle, joka muuttui liiketoiminnassaan varovaiseksi ja kysyi kaikissa ratkaisuissaan ensin KOP:n mielipidettä. Vanhemmiten varovaisuuteen liittyi myös päättämättömyyttä ja halua sysätä vaikeat ratkaisut syrjään.¹⁸⁷

Hallman-yhtymä

Kuopion kaupunki ympäristöineen oli Saastamoinen-yhtymän hallinta-aluetta, mutta muullekin teollisuudelle riitti kyllä työvoimaa. Alun perin käsiteollisuutena tehdyt Puijo-tulitikut valmistettiin paikallisin voimin Savo Oy:n Kuopion tehtaassa. Birger Hallman oli laajentanut myllytoimintaansa ostamalla vuonna 1880 niin kutsutun Moldakoffn tulitikkutehtaan, jota kutsuttiin Tikkulaksi. Vuonna 1914 muodostettiin monialainen Oy Birger Hallman yhden miljoonan markan pääomalla. 1920-luvun lopulla osakepääoma oli noussut 6 miljoonaan markkaan. Yhtiön toimitusjohtajaksi ja lähes yksinomistajaksi tuli Birger Hallmanin 25-vuotias poika Lauri.¹⁸⁸

Toimitusjohtaja Lauri Hallman (1883– 1963) aloitti tulitikkujen suurvalmistuksen vuonna 1914 ja tuotti niitä jo 1920-luvulla 500 miljoonaa rasiaa vuodessa. Yhtiön tulitikkuteollisuudessa työskenteli noin 600 työntekijää. Vientimaista tärkeimmät olivat Englanti, Yhdysvallat ja Australia, mutta myyntiverkosto käsitti koko maapallon. Englannin markkinat olivat siinä määrin huomattavat, että Lauri Hallman kiinnitti sinne oman agenttinsa.¹⁸⁹

Tulitikkutehdas oli erotettu vuonna 1915 itsenäiseksi osakeyhtiöksi nimellä Oy Savo, ja se oli Suomen suurin alallaan. Mutta senkään tuotantokyky ei tyydyttänyt yritteliästä miestä. Hautausmaan vieressä sijainneen Tikkulan käytyä ahtaaksi rakennettiin vuonna 1921 uusi tehdas Itkonniemen laajalle tehdasalueelle, jonne jo vuonna 1917 oli rakennettu Osakeyhtiö Savon konepaja ja telakka. Täydellä teholla toimiessaan tulitikkutehdas olisi pystynyt valmistamaan koko kotimaan tarpeen 2,5-kertaisena. Edessä oli kuitenkin lähes kymmenvuotinen taistelu ruotsalaista tulitikkutrustia vastaan. Syntyi todellinen tulitikkusota, jossa ei keinoja kaihdettu.¹⁹⁰

Maailmanmarkkinoita hallitsi 75-prosenttisesti ruotsalainen tulitikkukeisari Ivar Kreuger. Kreuger valtasi markkinoita muun muassa myöntämällä lainoja valtioille, jotka vastapalvelukseksi antoivat Kreugerin yhtiölle monopolioikeudet tulitikkujen valmistukseen. Myös lahjonta ja muut epärehelliset keinot kuuluivat Kreugerin toimintatapoihin.¹⁹¹

Suomeen Kreugerin trusti tuli vuonna 1918, jolloin Kreuger osti Porin Tulitikkutehtaan. Pian myös Juholan ja Mäntsälän tulitikkutehtaat joutuivat trustin omistukseen ja lisäksi se perusti uuden tehtaan Viipuriin, Suomen Tulitikkutehdas Oy:n. Loput neljä tehdasta ryhtyivät puolustustaisteluun, josta Bengt Fagerlund kertoo:

Suomessa Kreuger kohtasi kovaa vastarintaa. Esimerkiksi SOK ei suostunut myymään tulitikkutehdastaan ruotsalaisille. Mutta pahin oli Kreugerin mielestä Hallman. Hänet pitäisi ensiksi nujertaa. Aluksi päätettiin koettaa Hallmanin hermoja pienellä kiusanteolla.

Kreuger ryhtyi valmistamaan täydellisiä kopioita Hallmanin SAVO-tulitikuista, vain pieni Finland-sana muutettiin sanaksi Sweden. Niihin maihin, joissa Hallmanin valmistamilla Savo-tikuilla oli ennestään hyvä maine, lähetettiin Ruotsista priimatavaraa. Mutta niihin maihin, joissa Savo-tikkuja ei vielä tunnettu, pantiin tarkoituksellisesti ala-arvoista tavaraa. Sinne olisi Hallmanin turha yrittää markkinoida Savo-tikkujaan.¹⁹²

Taistelu jatkui. Trusti sai avukseen Suomen valtion, joka päätti korottaa tulitikkujen valmisteveroa. Sen seurauksena Hallman joutui polttamaan lokakuussa 1924 lähes 5 000 laatikollista tulitikkujaan yhdellä Kallaveden luodolla. Tappion ohella tuli julkisuutta ja sympatiaakin. Lauri Hallmanin protestiksi sytyttämän ”miljoona-kokon” kuva julkaistiin myös Suomen Kuvalehdessä.

Hallman ja muut ”vapaat” tehtaat jatkoivat taistelua trustia vastaan. Hallman järjesti seuraavaksi tulitikkutehtaansa 75-vuotispäivän nimissä näkyvän markkinointikampanjan: uusi tuotepakkaus ja yleisökilpailu, jossa palkintoina oli viisi Ford-autoa. ”Ensimmäistä kertaa Suomessa!” Kampanja toi tehtaalle lisää julkisuutta ja sympatiaa, mutta lopputulos oli vääjäämätön: Hallmanin rahat eivät riittäneet taistelussa Kreugeria vastaan. Syksyllä 1926 hän myi Savo-yhtiönsä ruotsalaistrustille – hyvästä hinnasta. Pulavuodet kaatoivat kuitenkin Kreugerin, ja mies teki itsemurhan.¹⁹³ Tulitikkutehdas toimi Kuopiossa vuoteen 1937 saakka, jolloin se liian suurena ja liian vähän joustavana sekä korkeiden rahtikustannusten takia lopetettiin. Tehtaan tuotanto siirrettiin Poriin, ja sen tiloihin tuli vaneritehdas.¹⁹⁴

Tukholmasta kaupanteosta palanneen Lauri Hallmanin mielen valtasi jonkinlainen väsymys. Moneen vuoteen hän ei ollut ajatellut kuin tulitikkua – muut liiketoimet olivat olleet hänelle pakon sanelemaa täytettä. Hän oli rakentanut maailman suurimman tulitikkutehtaan, onnistunut tuotteiden markkinoinnissa ja pystynyt vuosikaudet taistelemaan menestyksellisesti maailmanlaajuista trustia vastaan. Taistelu oli päättynyt, ja toimintaa kiihottava jännitys oli poissa. Markoissa mitattuna taistelu oli varmastikin kannattanut, mutta pankkitilin täyttyessä tuli tilalle henkinen tyhjyys. Koko Kuopion ilmapiiri tuntui häntä kiusaavan, ja hän tahtoi päästä pois rakentamansa tulitikkutehtaan luota, jossa toiset nyt isännöivät. Tukholma kangasteli hänen mielessään, ja ehkä vieläkin mieluummin hän olisi muuttanut Etelä-Ranskaan. Puoliso Elna Hallman ei kuitenkaan hyväksynyt maastamuuttoa, mutta suostui lähtemään Helsinkiin, kun Lauri Hallman oli ostanut huoneiston Eirasta.

Hallmanit osallistuivat myös sahaustoimintaan. Tätä varten oli perustettu Kuopion Höyrymylly Osakeyhtiö Sampo (1919) ja Sammon Rulla osakeyhtiö. Ensiksi mainitulla oli omistuksessaan Sammon saha. Vuonna 1920 se oli kihlakuntansa suurin saha, jossa sahattiin noin kaksi kolmasosaa kaikista Kuopion kihlakunnassa sahatuista tukeista. Sahan vuosituotanto oli noin 4 000 standarttia.

Lauri Hallman laajensi toimintaansa myös rullatehtailuun. Sammon Rulla Oy oli Hallmanin vuonna 1938 perustama rullatehdas, joka rakennettiin Oy Puuseppä -nimisen puusepäntehtaan tiloihin Kuopion Itkonniemelle. Rullatehdasyhdistys totesi samana vuonna 1938 uudesta kilpailijastaan:

Vaikkakaan se kuluneena vuonna ei mainittavimmin ole vielä pystynyt vaikuttamaan yhdistyksen myyntiin, on kuitenkin hinnoissa vuoden loppupuolella havaittavissa tuntua kireästä kilpailusta.

Kilpailua lisäsi sekin, että englantilainen J. & P. Coats, joka 1890-luvulta alkaen oli ollut suomalaisten lankarullien suurin ostaja ja oli vielä 1920-luvun alussa ostanut Suomesta yli 3 miljoonaa krossia, alensi vuoden 1939 ostonsa 360 000 krossiin.¹⁹⁵

Sammon Rullasta ei tullut pitkäaikaista kilpailijaa. Kohtalolla on sormensa pelissä: kesällä 1941 tehdas tuhoutui suuressa tulipalossa, jonka aiheuttajana oli venäläinen pommikone. Myös rullatehtaan laituriin kiinnitetty hinaaja Tähti sai osuman ja upposi. Sopii muistaa, että palolautakunnan puheenjohtajuus Kuopiossa kulki Hallmaneilla sen vakuudeksi, että tämä kauppahuone oli ollut tulitikkujen suurtuottaja. Hallman ei rakentanut uutta rullatehdasta, vaan rakensi tehdasalueelle kuitulevytehtaan. Halltexnimellä tunnetusta huokoisesta kuitulevystä tuli aikansa menestystarina.¹⁹⁶

Hallmanin konserni oli suurimmillaan 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin sen palveluksessa oli noin tuhat henkeä. Itkonniemellä toimi rullatehdas Sammon Rulla ja keskustan liiketiloissa toimi vuonna 1930 hankittu vaatetustehdas. Lauri Hallman piti omistajan ohjia käsissään 79-vuotiaaksi vuoteen 1962 saakka.

Useilla maatiloillaan, joista huomattavimmat olivat Rauhalahden kartano ja Alahovin tila Kuopion maalaiskunnassa sekä Pukinniemen kartano Hiitolassa, Hallman harjoitti maanviljelyä liiketoimiensa lomassa. Vuonna 1927 hän muutti perheineen ostamaansa Rauhalahden kartanoon. Hänen kuoltuaan kartano myytiin Kuopion kaupungille.¹⁹⁷

Heikki Peura – Sisä-Savon suuryrittäjä

Pohjois-Savon omaperäistä yrittäjyyttä edustaa myös kauppaneuvos Heikki Peuran teollisuustoiminta. Heikki Peuran (1870–1937) tarina ei juuri poikkea niistä kertomuksista, joihin varsinkin maan itäisten osien kaupan ja teollisuuden suurmiesten osalta on totuttu: vähäinen koulusivistys, vähäiset pääomat, mutta niitä korvaamassa erehtymätön liikemiesvaisto, uupumaton tarmo ja terveet, yksinkertaiset elämäntavat.¹⁹⁸

Heikki Peura osti jo 21-vuotiaana Korholan kartanon Rautalammilla, ei suinkaan kokonaan käteisellä. Korholassa oli silloin maata 2 061 hehtaaria, josta oli viljeltyä toista sataa hehtaaria. Peuran yritysten pääkonttori sijaitsi Korholan sivurakennuksessa, jossa Heikki Peura hoiti liiketoimintaa aluksi yksin. Korholaan perustettiin oma meijeri, jonka tuotteita vietiin suoraan ilman välikäsiä Pietariin, Saksaan ja Englantiin saakka, kun taas viljaa tuotiin Venäjältä ja muistakin maista.

Vuonna 1896 sattui ratkaiseva tapahtuma: kohtalo kuljetti yhteen vanhan metsäja sahamiehen Heikki Anderssonin ja Heikki Peuran, joka käytti hyväkseen kaimansa kokemuksia. Peura perusti jo samana vuonna sahalaitoksen Iisvedelle. Kauppa aloitti vuonna 1903 ja rullatehdas vuonna 1908.

H. Peura Oy:llä oli Iisvedellä näiden laitosten lisäksi mylly, tiilitehdas ja miilu puuhiilen valmistusta varten. Esimerkiksi rullatehtaalla pyöri 20 sorvia ja hääri 60 työntekijää, heistä suurin osa naisia. Peura rakennutti höyrysahansa Pielaveden reitin varrelle Iisveden eteläpohjukkaan, vastavalmistuneen Savon radan sivuraiteen päähän. Uitto- ja rautatieyhteyksien kannalta edulliselle Iisvedelle kehittyi 1900-luvun puolella kaikkiaan neljän laitoksen tiivis sahayhdyskunta ja maan kaiketi suurin sisävesisatama. Rautatieaseman lähistöllä ja pistoraiteiden päässä sijainneilla laituripaikoilla harjoitti toimintaansa usea puutavaraliike.

Taitavana kauppamiehenä Peuran onnistui ostaa vuonna 1910 Kuopion porvareiden nenän edestä Haminalahden historiallisesti arvokas kartano, jonka olivat aikaisemmin omistaneet von Wrightin taidemaalariveljekset ja heidän sukunsa. 1700 hehtaaria käsittävän Haminalahden kartanon Peura antoi tyttärelleen Liisalle eli Elisabetille häälahjaksi tämän avioiduttua majuri Axel Woldemar Falkenbergin kanssa vuonna 1919. Vaatimattomana ja säästäväisenä tunnettu mies osasi olla suuripiirteinenkin.¹⁹⁹

Sahaustoimintaa laajennettiin Kuopion kaupunkiin rakennetulla Pitkälahden sahalla vuonna 1912. Pitkälahden sahan toiminta perustui valmiin tavaran rautatiekuljetuksiin. Peura sai vuonna 1913 Pitkälahden sahalle rautatieliittymän. Saha oli rakennettu erinomaiselle paikalle maantien varteen Kallavedelle johtavan Koiraveden rantaan ja aivan lähelle Pitkälahden rautatieasemaa. Lastausta helpotti tapulialueelle 1930-luvulla rakennettu pistoraide, jonka avulla sahatavara toimitettiin rataa myöten Peuran omaan varastoon Haminassa.²⁰⁰

1920-luvulla sahan viereen rakennettiin sähkövoimalaitos, joka pystyi kehittämään sähköä 1 150 kilowattia ja tyydytti vuosikaudet myös Kuopion kaupungin sähköntarpeen. Aiemmin sähkö oli saatu kaupunkiin Saastamoinen-yhtymältä. Kuopioon rakennettiin oma voimalaitos, mutta riittävän isoon eivät kaupungin varat riittäneet. Tarvittava lisävoima ostettiin kauppaneuvos Peuralta. Sopimus tehtiin vuonna 1924, ja sen ehtoihin sisältyi Heikki Peuran vaatima infaatiotarkistus, joka sitoi sähkön hinnan kunkin syyskuun halkomotin hintaan Kuopion torilla. Lamavuonna 1930 Peura sanoi sopimuksen irti, mutta uusi sopimus kuitenkin neuvoteltiin. Se tehtiin vuonna 1931 hiukan paremmalla hinnalla, joka sidottiin dollarin kurssiin. Sähköä toimitettiin eri sopimuksin Pitkälahdesta Kuopioon aina vuoteen 1935.²⁰¹

Peura alkoi olla merkittävä työnantaja Pohjois-Savossa: suurta Varkauden sahaa lukuun ottamatta Iisveden ja Pitkälahden sahat tuottivat vuonna 1913 enemmän sahatavaraa kuin mikään toinen saha Kuopion läänissä. Ankarassa liike-elämässä menestyy parhaiten, jos vaistoaa edeltä käsin hintojen nousut ja laskut sekä aavistaa, mitä milloinkin menee parhaiten kaupaksi. Peuralla oli tuo taito veressään. Ensimmäisen maailmansodan aikana sahattiin Iisvedellä puutavaraa varastoon suuret määrät, ja kun nousuaika tuli, menivät kaikki varastot – jopa lautataapeleiden harmaantuneet kattolaudatkin – kaupaksi korkein hinnoin.

Peura pääsi noina vuosina veloistaan ja kohosi Suomen varakkaimpien miesten kaartiin. Kerrotaan, että hän olisi ollut eräiden muiden yrittäjien kanssa pelastamassa vanhaa hyväntekijäänsä Kansallis-Osake-Pankkia silloin, kun tuo rahalaitos joutui vaikeuksiin. Hän kuului pitkät ajat pankin hallintoneuvostoon ja joutui olemaan paljon tekemisissä muun muassa pääjohtaja J. K. Paasikiven kanssa.

Iisveden saha sai rinnalleen rullatehtaan ja Pitkälahden saha puusepäntehtaan vuonna 1930. Näille teollisuuslaitoksille palkattiin 1920- ja 1930-luvuilla yli 500 työntekijää. Niin Iisveden kuin Pitkälahdenkin sahat säilyivät aina 1970-luvulle saakka Peuran suvun käsissä, jolloin ne siirtyivät Rauma-Repolan haltuun. Iisveden tehdaslaitosten toiminta päättyi 1983. Pitkälahden saha toimi vuoteen 1971 saakka.

Sahateollisuus alueittain

Sisämaassa Saimaan alueella oli muutamia keskisuuria sahoja Savonlinnan-Punkaharjun seudulla sekä varsinkin Mikkelin talousalueella. Mikkelin lääniin perustettiin suhteellisen monta uutta sahaa 1920-luvulla: teollisuustilastoon hyväksytyistä 28 sahasta 9 valmistui ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Niiden joukossa olivat uudelleen rakennettu Mikkelin Puutavara Osakeyhtiö (Breitholtzin saha) ja Tuppuran saha, jonka tuotanto oli 45 000 kuutiota vuodessa. Muita merkittävän suuria uusia yrityksiä olivat Osakeyhtiö Puulan saha Otavassa ja Kangassaaren saha Enonkoskella.²⁰²

Itä-Suomen sisämaassa oli sahateollisuuden keskuksia Varkaus Ahlströmin sahoineen (32 000 m3), ja pienen lisän laivauksiin toivat muutkin Leppävirran sahat. Kuopiossa olivat toiminnassa ennen ensimmäistä maailmansotaa perustetut Sammon saha ja Adalan saha. Osakeyhtiö H. Saastamoinen Ltd sai vuonna 1922 valmiiksi Siikaniemen sahan. Tämä oli Savon suurin saha 55 000– 60 000 kuution vuosituotannollaan. Kuopiosta etelään oli Pitkälahdessa Peuran saha ja Suonenjoella kolme keskisuurta sahaa, joista kaksi sijaitsi Iisveden äärellä. Vuonna 1924 valmistui Iisvedellekin vielä kolmaskin laitos, Iisveden Metsä Osakeyhtiö saha (32 000 m3) Hanke oli paikallisten metsänomistajien, minkä vuoksi sitä kutsuttiin myös ”Piimä-yhtiöksi” ja ”Piimä-sahaksi”. Näitä nimityksiä on käytetty osuusmeijereiden kaltaisen omistuspohjan sahoista myös muualla Suomessa. Iisveden Metsä Oy:n saha on edelleen toiminnassa.²⁰³

Kuopion ohi etelään kulkivat myös ne tervahöyryt ja lotjat, jotka olivat saaneet lastinsa Ylä-Savon vesiltä. Kyseessä oli 80 000–90 000 kuutiometriä sahatavaraa. Suurin osa siitä oli valmistettu Iisalmessa Kärkkäinen & Putkosen sahoilla, vuonna 1922 rakennetulla Aminoffn Iisalmen Puutavaraosakeyhtiön Peltosalmen sahalla ja 1920-luvulla Lapinlahdelle nousseillaa kahdella uudella sahalla.²⁰⁴

Ympäri Pohjois-Savoa oli myös lukuisa määrä pienempiä puunjalostustehtaita, lähinnä sahoja. Näistä kannattaa mainita Iisalmen ympäristön sahat: Luuniemen Saha Oy, Kärkkäinen & Putkonen Oy ja Iisalmen Puutavara Oy, joissa työskenteli vajaat 200 iisalmelaista. Iisvedellä (Suonenjoki) oli H. Peura Oy:n teollisen toiminnan lisäksi Iisveden Metsä Oy:n saha ja Savon tuolitehdas Oy:n saha. Iisveden Metsä Oy:n höyrysaha valmistui vuonna 1924. Mainitut sahat työllistivät 1920-luvulla noin 200 henkeä. Myös Kuopion Puu ja Tiili Oy:llä oli saha Kuopion lähellä Sikoniemessä, Puuseppätehdas Oy:llä ja August Kekäläisellä Kuopion kaupungissa, Lappalainen & Co:lla Kuopion maalaiskunnassa ja Savikoski Oy:llä Karttulassa. Kullakin sahalla oli 20–50 työläistä.²⁰⁵

Suurista sahoista mainittakoon valtion omistama saha Sonkajärvellä, joka vuosisadan alussa kuului Iisalmen maalaiskuntaan. Valtio omisti alueen metsiä runsaasti ja niiden hyväksikäyttöä varten tämä myös Sukevan sahan nimellä tunnettu saha perustettiin vuonna 1909. Sahalla oli vuonna 1920 kaikkiaan 294 työntekijää ja siellä sahattiin 136 000 tukkia. Laudat kuljettiin rautateitse etelään markkinoitavaksi. Kovin pitkäaikainen saha ei kuitenkaan ollut, sillä vuonna 1924 se lopetti toimintansa kannattamattomana.²⁰⁶

Majuri G. Aminoffn 1840-luvun alussa perustama Savikosken saha Karttulassa oli yksi pisimpään toiminnassa ollut vesisaha. Se lopetti toimintansa vasta vuonna 1957.²⁰⁷

Sahateollisuus säilytti vuoteen 1910 mennessä saavuttamansa vahvan aseman talvisotaan saakka. Työntekijämäärä pysyi 1910- ja 1920- ja 1930-luvulla 400–600:n vaiheilla. Sahojen tuotanto kyllä kasvoi tänä aikana koneiden tehokkuuden lisääntyessä jatkuvasti. Esimerkiksi vuonna 1920 Mikkelin läänissä sahattiin yhteensä 633 000 tukkia. Vuonna 1930 sahattiin pelkästään Otavan sahalla 1 535 000 tukkia. Tosin on huomattava, että sahattavaksi otettiin yhä pienempiä tukkeja, joten tuotannon kasvu ei ollut niin suuri kuin luvuista ilmenee. Lisäys oli kuitenkin todella huomattavaa. Suursahoja oli 1930-luvun lopussa yhä viisi, eikä pieniä kotitarvesahoja ollut alueella montaakaan.²⁰⁸

Mikkelin kihlakunnassa puunjalostusteollisuutta sahojen lisäksi ei ollut paljoa. Ainoa tehdas oli aiemmin puheena ollut Kissakosken kartonkitehdas Hirvensalmella.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Juvan kihlakunnan sahaliike vahvistui jonkin verran. Se oli kolmen sahan ansiota. Lehtoniemen saha Joroisissa käytti voimanlähteenä sähköä, mikä oli uutta sahateollisuudessa siihen aikaan. Sen sahausmäärä oli 61 000 tukkia. Toiseksi suurin saha oli Hietalan saha Haukivuorella, jonka sahausmäärä oli 60 000 tukkia. Aivan toista suurusluokkaa oli Liunan vesisaha 13 000 tukin sahausmäärällä. Muut sahat olivat vieläkin pienempiä.²⁰⁹

Varsinaisia myyntisahoja Juvan kihlakunnassa tutkimuskaudella oli vain muutama. Miettulan sahan lopetettua pitkäaikaisen toimintansa oli vuonna 1930 kihlakunnassa myyntisahoja Haukivuoren Puutavara Oy:n ja Pieksämäen Saha Oy:n sahat, joilla oli yhteensä 163 työntekijää. Uutena yrittäjänä 1930-luvun lopussa oli Joroisten kunnan omistama sahalaitos Pieksämäen Sahan lopetettua toimintansa.

Alueen laajuuteen nähden saha- ja metsäteollisuus oli Juvan kihlakunnassa suhteellisen vähäistä, eivätkä työntekijämäärät olleet lisääntyneet kuin vähän 1880-luvun määristä. Juvan kihlakunnassa ei harjoitettu minkäänlaista muuta puunjalostusteollisuutta sahaliikkeen lisäksi koko aikana, vaikka edellytyksiä olisi ollut raaka-aineen puolesta. Liikenneyhteydet olivat jarruttavana tekijänä hankalasti kuljetettavaa puutavaraa valmistavalle teollisuudelle etenkin kihlakunnan eteläosassa Juvan ja Puumalan kunnissa, joihin ei ollut rautatieyhteyttä. Se nimittäin alkoi olla tärkeä edellytys suurimittaisen metsäteollisuuden toiminnalle.²¹⁰

Rantasalmen kihlakunta oli vanhastaan tunnettu sahateollisuusalueena. Vuosisadan alussa siellä sahattiin lähes yhtä paljon tukkeja kuin Mikkelin kihlakunnassa. Voimakas lasku tapahtui, koska Hackmanin Heinäveden Palokin sahan tuotanto oli pudonnut vähempään kuin yhteen prosenttiin edellisvuodesta ja Hackmanin Sulkavan Lohikosken saha lakkautettiin 1911 osana yhtiön aiemmin esiin tuotua strategiaa.²¹¹

Ensimmäisen maailmansodan aikana sahojen tuotanto pieneni entisestään eikä pystynyt enää nousemaan sotia edeltäneelle tasolle. Tuotanto kohosi taas 1920-luvulla vastarakennettujen ajanmukaisten sahojen ansiosta, ja seuraavalla vuosikymmenellä suurehkoja sahoja oli viisi–kuusi. Suurin niistä oli Sulkavalla Sulka Oy:n saha, jossa oli noin 150 työntekijää. Toinen oli Punkaharjulla And. Auvinen Oy:n Putikon saha, jossa oli satakunta työntekijää. Keskisuuresta sahalaitoksesta kehittyi kunnan suurin teollisuustyönantaja ja huomattava yhdyskunta. Muut sahat olivat pienempiä. Suuret sahat olivat täälläkin sijoittuneet rautateiden varteen, joten kuljetukset pystyttiin suorittamaan taloudellisesti.²¹²

Savonlinnan kaupungin alueella toimivat Savolan ja Kyrönniemen höyrysahat, joissa oli yhteensä 78 työntekijää vuonna 1921. Savolan sahaa laajennettiin vuonna 1927. Lamakauden aikana se kärsi huonoista suhdanteista niin kuin koko sahateollisuutemme. Parempien aikojen palattua sahan toiminta järjestettiin uudelle pohjalle. Sen koko osakekanta tuli And. Auvinen Oy:lle, joka oli ollut osakkaana jo vanhassa yhtiössä. Savolan sahan palveluksessa oli 1930-luvun jälkipuoliskolla hyvien vientisuhdanteiden vuosina 50–60 työntekijää. Kyrönniemen höyrysahan oli perustanut Itä-Suomen Kutomo Oy, jonka suunnitelmien rauettua saha siirtyi viipurilaiselle kauppaneuvos Emil Tanniselle. 1920-luvun päättyessä saha lopetti toimintansa.²¹³

Heinolan kihlakunnan suurimmalla sahalla, Penttilän höyrysahalla Mäntyharjulla, oli 44 työntekijää vuonna 1920. Se oli myös kihlakunnan 22 sahasta ainoa myyntisaha kaikkien muiden ollessa kotitarvesahoja.²¹⁴

Metalliteollisuus

Savonlinnan konepaja- ja telakkateollisuus

Suomalainen konepajateollisuus toimitti aina 1930-luvulle saakka merkittävän osan puuhiomoihin ja metsäyhtiöiden vesikuljetuksiin tarvituista koneista. Savonlinnan konepajateollisuus oli syntynyt ja kehittynyt tämän kaavan mukaisesti Saimaan alueelle sijoittuneen Gutzeit-yhtiön ja siitä muodostuneen valtiollisen metsäteollisuuden strategisten valintojen ja niiden toteuttamisen edellyttämien investointien viitoittamana.²¹⁵

Savonlinnan Laitaatsalmessa virtaava vesi piti salmen sulana läpi vuoden, ja salmi muodosti käytännössä ainoan uittoväylän Vuoksenvesistön pohjoisosan ja eteläosan välillä. Nämä luonnonmaantieteelliset edut loivat edellytykset Gutzeit-yrityksen ja Enso-Gutzeitin laivojen talvisäilytyksen, rakentamisen ja muun uittokaluston ylläpidon keskittämiselle Savonlinnaan.

Gutzeitin omistaman Laitaatsillan telakan ja konepajan ansiosta Savonlinnan kupeeseen oli syntynyt erillinen yhdyskunta, jonka asukkaista pääosa oli ”gutzeitilaisia”, työläisiä, metsänarvioijia, laivapäälliköitä, konepajan mestareita ja työnjohtajia sekä insinöörejä ja konttorihenkilökuntaa. Ennen vuotta 1920 liikenne ja asutus Laitaatsillassa oli vähäistä. Gutzeit-yrityksen laivasto-osaston ja uuden johdon asettuminen Laitaatsiltaan merkitsi telakan ja sen yhdyskunnan kasvun käynnistymistä. Perustettuaan laivaosaston yhtiö rakennutti kymmenen kahden perheen asuinrakennusta ja osti yksityisiltä viisi asuinrakennusta helpottaakseen henkilökunnan asuntopulaa. 1930-luvun puolivälissä Enso-Gutzeit Oy:llä oli alueella jo 22 asuinrakennusta, joissa oli 60 huoneistoa ja 260 asukasta. Omissa asunnoissaan Laitaatsillassa asui lisäksi 142 henkeä. Gutzeitin laivaosaston ansiosta Laitaatsillasta kehittyi oma yhteisönsä, jonne asettui asumaan myös yrityksen Saimaan laivaosaston perheitä.²¹⁶

Laitaatsillan ”laivastoaseman” johdossa oli vuodesta 1920 lähtien diplomi-insinööri Hugo Lakomaa (ent. Larsson). Lakomaa toimi osaston päällikkönä aina 1940-luvulle saakka. Laitaatsiltaan syntynyttä yhteisöä johti ja valvoi ajalle vielä ominaiseen patriarkaaliseen tapaan laivastopäällikkö, teollisuusneuvos Hugo Lakomaa, jonka kiistaton asiantuntemus teki hänestä koko vesistöalueella tunnetun alansa auktoriteetin, ”Saimaan amiraalin”.²¹⁷

Saimaan laivaston johto keskitettiin Laitaatsiltaan. Laivasto-osastoon kuului koko Enso-Gutzeit-Tornatorin Saimaan kalusto. Enso-Gutzeitilla oli vuosikymmeniä Saimaan ja samalla Suomen suurin sisävesilaivasto. Sen tunnuksena oli valkoinen tähti alusten savupiipuissa. Laivaston kukoistuskausi oli 1920–1930-luvuilla, jolloin yhtiöllä oli Saimaalla ja rannikolla kaikkiaan yli 600 erilaista alusta. Suurin osa rannikon aluksista oli sahatavaran lastausproomuja eli niin sanottuja soimia, kun taas Saimaan alukset olivat lähinnä hinaajia, höyrylotjia, niputtajia ja proomuja. Laivasto-osaston tehtävänä oli kuljettaa yhtiön metsäosaston hankkimat puut selkävesien rannoilta tehtaille sekä kuljettaa muutkin raaka-aineet, valmiit tuotteet ja muut tavarat höyrylotjilla ja proomuilla Saimaalla. Ainostaan Pielisen kuljetukset ja Vuoksen uitto jätettiin sen ulkopuolelle.²¹⁸

Merkittävä osa Savonlinnan metalliteollisuudesta kasvoi aikakaudella kehittäen uittotekniikkaa ja puunkuljetuskalustoa osana Enso-Gutzeitin alueellista tuotantojärjestelmää. Huomattava kuljetustaloutta parantanut ja puun tehdashintaa Vuoksenlaaksossa laskenut kuljetustaloudellinen innovaatio oli esimerkiksi nippulauttojen koon kasvattaminen ja vetotavan muuttaminen veden vastusta vähentäväksi 1930-luvulla. Tämä Vuoksenlaakson suurmetsäteollisuudelle raaka-ainehankinnan kilpailuetua parantanut kehitystyö toteutettiin pääasiassa Enso-Gutzeitin Savonlinnan telakalla, konepajassa ja uittoyksiköissä.²¹⁹

Telakkateollisuus ja puunkuljetuksessa tarvittavien höyrykoneiden ja laivojen valmistus loi paikallisen kysynnän konepajatuotteille, joiden valmistamiseksi virisi myös paikallista yrittäjyyttä Suomen itsenäistyttyä. Gutzeitin telakka- ja konepajatoiminta Laitaatsalmessa järjestettiin uudelleen yrityksen hankkiessa Savonlinnan lähistöltä toisen konepajan. Laitaatsillan telakka muodostui yrityksen tärkeimmäksi lotjaveistämöksi palvellen edelleen puuhankintatarpeita ja -logistiikkaa. Laitaatsilta elikin paljolti juuri lotjiensa varassa. Näitä puisia aluksia valmistettiin 1920- ja 1930-luvuilla kaikkiaan 130. Tarvittava puu saatiin yhtiön omilta sahoilta, minkä jälkeen kirvesmiehet rakensivat laivat lotjamestarin valvonnassa, yleensä talvisaikaan niin kuin muuallakin Saimaalla. Laitaatsillan laitokset työllistivätkin 1920-luvulla talvisin noin 350 henkeä ja seuraavina vuosikymmeninä aina 1960-luvulle asti noin 150–250 henkeä. Laivastoosaston palveluksessa oli maailmansotien välisenä aikana parhaimmillaan 800–900 henkeä.²²⁰

Yksityiset savonlinnalaiset liikemiehet olivat perustaneet Konetehdas Oy:n Savonlinnaan pitkälti Gutzeit-yrityksen uitto- ja vesikuljetuksen varustelun synnyttämän paikallisen ja alueellisen kysynnän rohkaisemina, ja yritys oli sitoutunut toimittamaan tuotteitaan Gutzeitille. Konepajan ajauduttua vaikeuksiin tuli yrityksen tärkeimmästä asiakkaasta Gutzeitista sen pääomistaja vuonna 1922, ja vuonna 1925 yritys muutettiin Lypsyniemen konepaja Osakeyhtiöksi. Konepajan päätoiminta oli laivojen rakentaminen ja koneistaminen. Gutzeit ohjasi suurimmat laivojen korjaustyöt Laitaatsillan sijaan Lypsyniemelle, ja Laitaatsillan konepajan toiminnot siirrettiin Lypsyniemeen.²²¹ Uusi ratkaiseva aluevaltaus tehtiin 1930-luvun puolivälissä, kun Lypsyniemessä valmistettaviksi päätuotteiksi nousivat sulfaattiselluteollisuuden tarvitsemat haihduttamot ja kausisointilaitokset. Kannattavuus parani, ja toiminnan laajentuessa työntekijäin määrä kasvoi yli kahdensadan. Uusien laivojen kysyntä ei ollut niin suuri, että laivanrakennuksesta olisi voinut tulla laitoksen tärkein tuotannonhaara.²²²

Savonlinnan ympäristön konepajakantaa lisäsi vielä Pääskyniemen laitos, jonka Savonlinnan Puutavara Oy oli rakennuttanut vuosina 1917–1918 tervahöyry- ja lotjalaivastonsa telakointia varten. Yhtiön takana oli liikemies Nestori Kojonen. Yhtiön nimeksi tuli sittemmin Kojonen & K:ni ja myöhemmin Sulka Oy, ja se siirsi pääkonttorinsa Viipuriin. Samalla se kuitenkin jatkoi laivaliikennettä Saimaalla ja teollisuustoimintaa Pääskyniemessä. Työväkeä oli konepajan palveluksessa 20–30.²²³

Varkauden konepajat

1920-luvun lopulla alkanut suuri talouspula kaatoi jo alkuvaiheissaan Lehtoniemi Oy:n. Vielä vuoden 1927 lokakuussa tehtaan asiat näyttivät olevan erittäin hyvin ja työntekijöitä oli yli 300. Ensimmäisten pulan merkkien ilmaantuessa ei kukaan enää uskaltanut tilata sellaisia uusia suuria tarvikkeita kuin laivoja, kun entisten lastien saantikin oli vaikeata. Pankitkaan eivät ymmärrettävistä syistä antaneet luottoa. Niinpä Lehtoniemi Oy kaatui pulan ensimmäisinä uhreina. Ahlström Oy osti konkurssipesän ja lopetti tehtaan toiminnan sekä kuljetutti koneet Varkauteen. Tarina Lehtoniemen tehtaasta oli päättynyt. Ostamalla vuonna 1930 Lehtoniemen tehtaat ja lakkauttamalla niiden toiminta saatiin Varkauden laivaveistämölle ja konepajaan melkoinen lisäys koneistoon, kun laitteet siirrettiin sinne.²²⁴

Uutena tuotantoalana konepajateollisuus kasvoi ripeästi. Koko Ahlström-yhtiössä konepajateollisuuden liikevaihto kaksinkertaistui vuosina 1935–1937. Osuutensa tuotannon kasvusta oli myös Varkauden konepajalla. Vuosina 1930–1941 konepajalla rakennettiin yhdeksän hinaajaa ja 38 lauttaa sekä lotjia. Yhdeksän rakennettua tuotetta kirjattiin sarakkeeseen ”muut”. Aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna muutosta oli, että hinaajien rakentaminen väheni merkittävästi. Tuotannon erikoistumisesta ja liikennevälineiden tarpeiden muutoksesta viestii, että rakennettavien alusten joukossa ei ollut yhtään matkustaja-alusta, varppauslaivaa tai proomua. Aiemmin kyseisiä aluksia oli rakennettu lukuisa määrä.²²⁵

Varkauden metalliteollisuuden tuotannossa 1930-luku merkitsi siirtymää vesiltä maalle. Jo vuonna 1926 Rautatiehallitus tilasi konepajalta neljä teräksistä siltapalkistoa Varkauden voimakanavan ylittävälle normaaliraiteiselle rautatiesillalle. Tilaus käynnisti kokonaan uuden tuotantohaaran. 1920-luvun lopulla ja koko seuraavan vuosikymmenen aikana konepaja rakensi suuren määrän siltoja ja siltaelementtejä, joiden tilaajia olivat Rautatiehallitus ja Tie- ja vesirakennushallitus. Muita uusia konepajalla valmistettuja uutuustuotteita olivat sellunkeittimet, pyörivät uunit, kuorintarummut ja kuljettimet. Lisäksi pienempinä sarjatuotteina tehtiin lämpöpattereita, puuliesiä ja puuhiilikaasuttimia. 1930-luvun lähestyessä loppuaan tuotantoa muutettiin sotavarustelun suuntaan. Vuonna 1940 konepajan suurin asiakas oli Puolustusvoimat.²²⁶

Sorsakoski ja muu metalliteollisuus

Hackmanin merkitys teollisuuden ylläpidossa jatkui Leppävirralla Sorsakosken hienotaetehtaassa. Puukot, pöytäveitset, haarukat ja sokeripihdit kuuluivat tehtaan tuotantovalikoimaan. Itsenäisyyden alkuajat olivat Sorsakosken kannalta vaikeat. Kituvan yrityksen työntekijämäärä oli esimerkiksi vuonna 1921 vain 162, toisin sanoen noin puolet siitä, mitä se oli ollut ensimmäisen maailmansodan aikoihin vuonna 1915.²²⁷

Suomen itsenäistyttyä Sorsakosken oli hankittava kokonaan uudet markkinat, kun Venäjälle vienti oli loppunut tyystin. Tuotteet saatiin kaupaksi kotimaassa, ja 1920-luvun puolivälissä vienti alkoi vetää uudelleen, nyt kuitenkin Baltian maihin, Saksaan ja jopa Etelä-Amerikkaan ja Kiinaan, minne tehtaalla oli ollut kauppasuhteita jo vanhastaan.

Käännekohdaksi tehtaan kehittymiselle tuli sitten vuosi 1926, jolloin sen johtoon tuli lisätyin valtuuksin diplomi-insinööri Harry Lucander (johtajana 1926–1944) ja ryhtyi tarmokkaasti uudistamaan tehdasta sekä tuotantokapasiteetiltaan että artikkelivalikoimiltaan. Tuotannon määrä pysyi suhteellisen tasaisena aina 1930-luvulle saakka, jolloin tehtaan uudistaminen oli saatettu loppuun. Tuotantoa voitiin lisätä huomattavasti entisestään, jolloin myös työntekijöiden määrä kasvoi. Lamakauden jälkeen työntekijöiden määrä nousi 278:aan vuonna 1939 ja seuraavana vuonna jo 378:aan. Tuotannon arvo nousi 1930-luvulla 5,8 miljoonasta markasta 20,1 miljoonaan markkaan. Samalla tuotantovalikoima monipuolistui käsittämään erilaisia työkaluja veitsien, saksien ja ruokailuvälineiden lisäksi.²²⁸

Sisämaassa oli merkittäviä konepajoja edellä esiteltyjen Savonlinnan ja Varkauden lisäksi Kuopiossa. Kuopiossa konepajateollisuusyrityksiä oli vuonna 1920 kaikkiaan kahdeksan, ja niillä oli työntekijöitä yhteensä 356. Suurimmat olivat Valtion rautateiden konepaja ja Kuopion Osuuskonepaja r.l. Muista mainittakoon Aatalan konepaja ja telakka, Kuopion Hevosenkenkätehdas Oy ja Kuopion Konepaja Oy. Sota-aika laajensi tätä teollisuudenalaa siten, että vuonna 1940 13 yrityksessä oli 664 työntekijää. Kasvua edellisestä vuodesta oli 224 henkeä. Konepajojen suuri luku johtui siitä, että niihin on laskettu myös autokorjaamot, joita oli perustettu kaupunkiin useita. Vuonna 1940 se oli selvästi Kuopion toiseksi suurin teollisuudenala työntekijämäärällä mitattuna heti saha- ja puunjalostusteollisuuden jälkeen.²²⁹

Metalliteollisuuden alalla oli Mikkelissä 1920-luvun alussa vain yksi yritys, Mikkelin Konepaja Oy. Se työllisti 25 työntekijää. Vuonna 1922 se siirtyi maanviljelyskoneita valmistavalle yhtiölle, joka kuitenkin parin vuoden perästä lopetti toimintansa.²³⁰ 1930-luvulla tulivat kuvaan erityiset autokorjaamot, joiden yhteydessä oli usein automyyntiä. 1930-luvulla Mikkeliin perustettiin kaikkiaan neljä autokorjaamoa, joista Oy Autoyhtymän konepajassa oli vuonna 1940 51 ja Savonlinja Oy:n konepajassa 38 työntekijää.²³¹

Savonlinnassa toimi tällä kaudella muutamia pienempiä metallialan yrityksiä. Huomattavimmat näistä olivat Albin Tynkkysen valimo ja korjauspaja sekä vuonna 1924 perustettu Jalmari Huopaisen konekorjaamo, jonka alana oli autojen korjaus.²³² Iisalmessa oli kaksi konepajaa, Iisalmen Liikenne Oy:n ja Iisalmen Urheiluliikkeen korjauspajat, joissa oli yhteensä 17 työntekijää.²³³

Kaupunkien ulkopuolinen konepajateollisuus oli yleensä melko vähäistä. Pieksämäen tärkein teollisuuslaitos oli Haapakosken rautatehdas, joka valmisti vuodesta 1905 alkaen pääasiassa putkitavaraa. Tehdas tuotti vuonna 1922 noin 1 080 tonnia valutavaraa. Työläisiä, joilla tehtaan puolesta oli vapaa lääkärinhoito ja yksityinen kansakoulu, oli 156 henkeä. Heistä 70 prosenttia asui yhtiön rakennuksissa.²³⁴