IKL – oikeistoa pirstova tekijä
Oikeisto jakaantuu
Kokoomuksen nousu vuonna 1930 ei edennyt jatkuvana voittokulkuna, sillä puolueen hajottajaksi nousi paljolti juuri sen riveistä irronnut IKL, lapuanliikkeen nationalistinen ja demokratiaan kriittisimmin suhtautunut perillinen. Ideologisesti IKL poikkesi edeltäjistään jo lähtökohdiltaan sikäli, että se omaksui oikeistonationalistisen Akateemisen Karjala-Seuran vaikutuksesta myönteisen asenteen aitosuomalaisuuteen, mikä puolestaan karsi sen riveistä lapuanliikettä aiemmin kannattanutta ruotsinkielistä sivistyneistöä ja teollisuuspiirejä. IKL katsoi edustavansa uutta maailmankatsomusta, jota muualla Euroopassa edustivat Saksan kansallissosialistit ja Italiassa fasistit. Muut porvaripuolueet ja marxismi edustivat luokkasidonnaista vanhaa maailmankatsomusta. IKL:n pyrkimyksenä oli valtiollinen yhtenäisyys, jossa eri puolueita ei enää olisi, vaan valtakuntaa johdettaisiin Saksan mallin mukaisesti johtajaperiaatteella.1
Kansankokonaisuus oli tärkeä osa IKL:n ideologiaa. Käsite ”kansankokonaisuus” tarkoitti sitä, että kansakuntaa verrattiin elävään olentoon, jossa yksilö oli vain yksi osa ja oli olemassa vain osana kansakuntaa. Kansan sisällä ei saanut olla eri ryhmiä, joita olisivat yhdistäneet taloudelliset edut tai luokkasolidaarisuus, vaan koko kansaa yhdistivät kansalliset arvot ja etniset siteet. Kansankokonaisuus oli kaiken muun yläpuolella. Taloudellinen hyöty ja poliittinen järjestelmä saivat väistyä, jos kansankokonaisuuden etu niin vaati. Liberalismin tarjoaman yksilöllisyyden sijasta kansankokonaisuus oli korkeampi arvo, jolle yksilön oli alistuttava. Liikkeen tunnuslauseena oli ”kaikki kokonaisuuden hyväksi”. Kansankokonaisuuden luominen oli sen mielestä ainoa keino turvata maan itsenäisyys. Tätä perusteltiin sillä, että eripurainen kansa olisi sodassa tuhoutunut, mutta luja, kansankokonaisuuden muodostava kansa olisi selvinnyt.2
IKL repi Pohjois-Savon kokoomusta 1930-luvulla selkeimmin Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa, Iisalmessa, Iisalmen maalaiskunnassa, Leppävirralla, Suonenjoella, Vesannolla, Karttulassa, Riistavedellä, Tuusniemellä, Pielavedellä, Keiteleellä, Kiuruvedellä, Vieremällä, Sonkajärvellä,Nilsiässä ja Varpaisjärvellä, eli kaiken kaikkiaan hyvin laajasti kautta maakunnan pohjoisosan. Tässä suhteessa Suomen Lukko oli pohjustanut oikeistolaistumiskehitystä, sillä IKL-myönteisimmät pitäjät – Iisalmi, Kiuruvesi, Suonenjoki, Keitele, Karttula, Sonkajärvi, Vieremä ja Tuusniemi – olivat olleet lukkolaiskeskuksia vuoden 1930 tapahtumissa. Vanhat lukkolaiset jatkoivat usein IKL:ssä, jolle löytyi organisaation tehokkuudella mitattuna vertailukohde ainoastaan työväenliikkeestä.
Ylä-Savon IKL-myönteistä ilmapiiriä oli ollut paljolti luomassa karismaattinen pastori Elias Simojoki, jolla oli aktiivinen rooli lapuanliikkeessä ja sitten IKL:n kansanedustajana ja nuorisojohtajana. IKL-henkisissä kunnissa vasemmiston ja oikeistolaisten talollisten, sivistyneistön, liikkeenharjoittajien sekä sahojen ja puunjalostusteollisuuden virkailijoiden suhteet olivat muodostuneet muita kuntia ristiriitaisemmiksi. Lapuanliikkeeseen limittynyt totaalinen kansallishenki ja antisosialismi jäivät niissä elämään vuoden 1930 jälkeenkin varsin näyttävästi.
Kiuruvedellä ja sen ympäristössä sosialisminvastaisuus kumpusi paljolti herännäisyydestä, ja Suonenjoella ja Karttulassa vireät sahat ja puuteollisuus pitivät yllä työväenliikkeen ja tehtaanvirkailijoiden välistä vastakkainasettelua. Tuusniemellä jo pelkkä muisto Suomen kommunistisimman kunnan tittelistä 1920-luvulla riitti kauan pitämään yllä oikeistolaista vastaoffensiivia.
Etelä-Savossa oli myös johtavien lukkolaisten joukossa runsaasti kokoomuslaisia ja militanttilapualaisia, jotka jatkoivat lapualaistoimintaansa vielä kommunistilakien säätämisen jälkeenkin – he johtivat lapuanliikkeen piiritoimikuntia, paikallisosastoja ja rintamamiesyhdistystä vuonna 1931. Heidän johdollaan perustettiin myös IKL:n Mikkelin piirijärjestö ja paikallisosastot. Johtavaksi paikkakunnaksi nousi Pieksämäki.3
Kansanliikeyhteistyö koettiin kokoomuksessa omaa identiteettiä vahvistavaksi ja omaa suuntausta rehabilitoivaksi tekijäksi. Kokoomuksen puheenjohtajaksi oli marraskuussa 1932 valittu IKL-yhteistyötä kannattanut teologian tohtori Paavo Virkkunen (1874–1959). Hän oli siinä määrin IKLmyönteinen, että vertasi liikkeen äärioikeistolaista suuntautumista Kuopion Suojalinnassa vuoden 1933 vaalien alla pitämässään puheessa vain poliittisiin kevätvirtoihin.4
Kaikki tämä tiivistyi kokoomuksen historioitsijan Vesa Vareksen mukaan koko maassa ehkä kuvaavimmin kokoomuksen Pohjois- Savon piirin papereissa keväällä 1932. Pohjois-Savon kansallisliitossa oli pyritty jo vuonna 1931 tulkitsemaan, että vuonna 1930 oli saavutettu jonkinlainen normaalitila, kun taas sitä edeltänyt heikko kausi oli luettava poikkeuskaudeksi:
Vuoden 1929 vaalien jälkeen vallinnut lamaannus ja alaspäin meno olivat osoittautuneet poikkeuksellisiksi. Kaiken arvon v. 1930 herättävälle talonpoikaisliikkeelle antaen on erinomaisen mieluista todeta, että puolueemme henki on myös monilla paikkakunnilla varmistunut ja muutenkin saanut siitä varsin rohkaisevia todisteita.5
Kun kerran oli näin päästy rohkaisevaan alkuun, Mäntsälän kriisi seurauksineen tuotti Pohjois-Savossakin saman torjuntareaktion muita poliittisia voimia kohtaan kuin muutamassa muussakin piirissä. Pahoja merkkejä nähtiin muiden porvarien toiminnassa. Nämä olivat alkaneet hyvitellä ”sosiaalidemokraattien nimellä nyt esiintyvää yhtynyttä marxilaista vasemmistoa kommunistien kärsimän tappion vuoksi”. Pahimpia olivat edistyksen ja Rkp:n vasemmistosiivet, ja maalaisliitto oli häilyvä ja epämääräinen. Jopa oma puolue sai osansa kritiikistä.6
Huhtikuun 1932 alussa Pohjois-Savon kansallisliiton kokous otti kannan, jota voi pitää hyvin jyrkkänä ja joka vapautti Mäntsälän miehet käytännössä vastuusta. Omaa puoluejohtoa ja eduskuntaryhmää ei kokonaan vapautettu vastuusta – koska näiden katsottiin sopuilleen liikaa. Vuosikertomuksessa kansanliike monopolisoidaan itselle, kun taas entiset liittolaiset olivat muodostuneet jo suorastaan konniksi. Kertomuksessa tiivistyvät niin selvästi vastustajiin kohdistettu suoraviivainen ja vivahteeton toiseuden ja vihollisuuden rajaus ja kokoomuslainen keskitason edustajan historiantulkinta lapualaisvuosista, että sitä on syytä siteerata laajasti:7
Kun maassamme 1929 vuoden lopulla virinnyt kommunismin vastainen kansanliike pyrki päämääriin, jotka olivat yhdenmukaiset niiden valtiollisen päämäärien kanssa, jotka Kansallinen Kokoomuspuolue oli itsellensä sekä ohjelmassaan että yleisessä valtiollisessa toiminnassa asettanut, seurasi siitä, että Kokoomuspuolue asettui tukemaan ja kannattamaan kansanliikettä, jonka kannattajien valtaosan muodostivatkin niin silloin kuin nytkin Kokoomuspuolueen jäsenet. Porvarilliset keskustapuolueet sen sijaan, jotka ovat tottuneet pitämään käsissään tosiasiallista hallitusvaltaa sellaiseen parlamenttaariseen tukeen nojautumalla, jossa huomattavana tekijänä on usein ollut marxilainen vasemmisto, näki heräävässä kansanliikkeessä tekijän, joka riittävän laajaksi ja voimakkaasti paisuttuaan tekisi lopun sellaisesta maan asiain johtamisesta, joka perustuu vasemmistolta taloudellisilla ja poliittisilla myönnytyksillä ostettuun valtaan. Keskustapuolueiden johtomiehet omaksuivat tämän johtomotiivikseen määrätessään suhteensa kansanliikettä vastustavaksi.
– – Oman puolueemme keskuudessa syntyi nyt voimakas mielipiteiden muokkaus, jota johtivat keskustalaispoliitikot ja joka tarkoitti Kokoomuspuolueen irtisanoutumista isänmaallisesta kansanliikkeestä. Puoluejohto olikin jo jonkun aikaa kannalla, joka oli verrattain kylmä isänmaalliselle kansanliikkeelle. Mutta puolueen äänestäjäjoukkojen valtava enemmistö toteutti ennen pitkää puolueen johdossa sellaisen muutoksen, että suhde Kokoomuspuolueen ja isänmaallisen kansanliikkeen välillä oli muodostunut puolueen kannattajajoukon valtavan enemmistön tahdon mukaiseksi. – Mitä tulee erityisesti Pohjois-Savoon, voidaan ilolla ja tyydytyksellä merkitä, että tämä erimielisyys ei täällä päässyt tuntumaan, sillä täällä ei isänmaalliseen kansanliikkeeseen nähden Kokoomuspuolueen keskuudessa ole ollut muuta kuin yksi mielipide, tälle liikkeelle myönteinen.
Vesa Vareksen mukaan Pohjois-Savo lukeutui kokoomuksen sisällä jyrkimpiin alueisiin, joissa pesäeron tekeminen myöhemmin nikotteli pahiten. Maltillisella oikeistolla oli Pohjois-Savossa vähän edustajia. Edellä esitettiin täysin vivahteeton viholliskuva ja kansanliikkeestä uhrikuva. Linjauksissa voi jopa aistia perinteisen oikeistopopulismin argumentteja: keskusvallasta lähtenyt suuri koneisto oli lähtenyt kukistamaan liikettä, joka edusti kansaa, ja se teki näin kieroin, juonittelevin ja epärehellisin keinoin.8
Kannattajaryhmän vuoksi tähän on kuitenkin vaikeaa liittää perinteisen populistisen ”herravihan” käsitettä. Kokoomuksen kyseisen piiritoimikunnan jäsenlistassa lueteltujen titteleitä ovat pormestari, rehtori, johtaja, apteekkari, pankinjohtaja, eläinlääkäri, maanviljelijä, nimismies, neuvosmies, lehtori, kasööri, kauppias ja rouva. Nämä edustivat vähintään keskiluokkaa, Itä-Suomessa luultavasti jopa yläluokkaa. Varsinainen ”herraviha” olisi ollut koomista.9
Vuonna 1934 kokoomuksen puheenjohtajaksi tuli J. K. Paasikivi (1870–1956), joka suhtautui aluksi varovaisen myötämielisesti lapuanliikkeeseen, mutta käänsi sittemmin rintamasuuntansa oikeistoradikalismia vastaan. Kansallisen kokoomuspuolueen puheenjohtajana vuosina 1934–1936 hän toteutti selkeän rajanvedon Isänmaalliseen kansanliikkeeseen nähden ja varmisti puolueensa säilymisen konservatiivisin tunnuksin pohjoismaisen demokratian kannalla.10
Kokoomuksen piirisihteerit pohtivat yhteisessä kokouksessaan tilannetta syksyllä 1934. Osanottajia puhutti eniten IKL. Mikkelin piirin A. A. Tienheimo katsoi IKL:n toiminnan suuntautuvan melkein yksinomaan kokoomusta vastaan. Lopullisesti piirin kokoomuslaisten siteet IKL:ään katkesivat kesällä 1935. Taistelu Mikkelin Sanomista päättyi syksyllä 1935 kokoomuksen voittoon, kun lehden johtokunta oli tehnyt päätöksen pitää lehtensä täysin erillään IKL:stä. Vuoden 1936 alussa IKL ryhtyi kustantamaan kopfblatt-menetelmällä Mikkeli-nimistä lehteä Mikkeliä varten.11
Pohjois-Savon ääni oli varovainen. Piirisihteeri Niilo Vapaavuori halusi selvyyttä IKL:n talousohjelmaan. Kuopion läntisessä piirissä oli hänen mukaansa poikkeukselli-nen tilanne, sillä IKL:n johto oli kokonaan entisten kokoomuslaisten käsissä. Siksi oli voitu tulla toimeen, ja alueella oli vältettävä rajankäynnissä ”julkista hälyä”.12
Kokouksen yleinen mieliala oli kuitenkin IKL:lle kriittinen ja nimenomaan alleviivasi eroja ja pesäeron tarpeellisuutta. Merkittävin poikkeus oli Pohjois-Savo. Yhteiskokouksessa pesäeron suhteen maltillisesti esiintynyt Niilo Vapaavuori lähetti Pohjois-Savosta ensin pessimistisiä, sitten lupaavia uutisia. Helmikuun 1934 alussa hän mainitsi, että kokoomuksella oli piirissä ”seinä vastassa”, vuosikokoukset olivat vain näyttelemistä ja yhdistyksen tekohengitystä.13
IKL on meitä voimakkaampi. Sen siipien alla on tuulta ja se lentää. Se on tosiasia, jonka väliin unohtaa, mutta uskoo, kun joutuu asioiden kanssa tekemisiin. – – tympeälle tämä homma alkaa maistua, kun näkee, että veto on kokonaan loppunut. – – IKL:n organisatio on luja ja voimakas, sillä se on saanut savolaiset maksamaan jäsenmaksuja! Se on vakuuttavin todistus siitä, että se menee eteenpäin. Niiden kokouksissa kuulu olevan vallalla pelastusarmeijan kokouksiin verrattava hurmahenkisyys – täällä Kuopiossakin.
Toisaalta etuna oli se, että yhteistoiminta oli helppoa, kun käytännössä kaikki IKL:läiset olivat vanhoja kokoomuslaisia.
Pohjois-Savo kuului alueisiin, joissa oli vaikea ymmärtää pesäeron tarpeellisuus. Vuoden 1933 kertomuksessa aiempi IKL-hehkutus oli tosin lieventynyt mainintaan, että puolue oli ollut vaaleissa ”verrattain läheisessä yhteistyössä” IKL:n kanssa. Viimeksi mainitun itsenäisyystavoittelu oli synnyttänyt jonkin verran epäilyksiä, mutta enimmäkseen puolueessa oli luotettu kansanliikkeeseen, olihan suurin osa sen jäsenistä kokoomuslaisia ja ohjelma kokoomuslainen.
Vaalit ja IKL:n ero olivat pettymyksiä, mutta vuoden 1934 kertomuksessa ei tehty vihamielisiä johtopäätöksiä: IKL:n suunta oli ollut ”oikeistolaisvärinen”, joten tärkeissä asioissa oli voitu kulkea samoja linjoja. Lisäksi hajaannus ja mahdollinen riitaisuus ei ollut koskenut omaa vaalipiiriä:
Tästä hajaannuksesta aiheutui eräissä osissa maatamme oman puolueemme keskuudessa katkeraa jälkiselvittelyä ja sitkeitä riitaisuuksia, joita ei vieläkään ole sivuutettu. Meidän on erityisellä tyydytyksellä kuitenkin todettava, että tässä vaalipiirissä on tällaiset riitaisuudet voitu kokonaan välttää. Onpa suhde Isänmaalliseen Kansanliikkeeseenkin pysynyt jotakuinkin luottamuksellisena ja eheänä, mikä on ollut suureksi eduksi vaalipiirimme oikeistolaisväelle. Tämän sovinnollisuuden seuraukset tulivatkin varsin voimakkaasti näkyviin kunnallisvaaleissa syksyllä, joissa oikeistolaisuus yleensä koko vaalipiirin alueella sai nähdä voittavansa.14
Myös Kuopion osasto korosti yhteistyön olleen niin läheistä, ettei puolueen ja kansanliikkeen välille ollut muodostunut selviä rajoja. Osaston kokouksessa oli IKL:n edustaja lausumassa ryhmänsä puolesta erityisesti kiitoksen ja tunnustuksen siitä tavasta, miten Kuopion kokoomuksen piirissä oli toimittu ja miten Savo-lehti oli kirjoittanut – osoittaen ”myös IKL:kin ajamille aatteille ja riennoille suurta ymmärtämystä ja lämmintä harrastusta.”15
Tässäkin selittävänä tekijänä on kokoomuslaisuuden heikkous Pohjois-Savossa. Se joutui olemaan altavastaaja ei vain vasemmiston ja keskustan suuria joukkoja vastaan vaan myös IKL:n suuntaan. Kokoomuksen ehdokkaat olivat nimittäin saaneet vuoden 1933 vaaleissa vain hiukan alle 2 600 ääntä ja IKL yli 5 200 ääntä, joten oikeistonkin sisällä kokoomus oli selvästi vähemmistössä – vain noin puolet IKL:stä.16
Seuraavana vuonna pohjoissavolaiset hyväksyivät puoluejohdon toimet tilanteen selventämiseksi ja alkoivat täyttää puoluejohdon vähimmäisvaatimuksia. He vakuuttivat ryhtyvänsä sellaisiin toimiin, ettei järjestöissä voisi olla enää henkilöitä, jotka kuuluisivat kokoomuksen lisäksi IKL:ään. Mutta edelleen kainosteltiin vihamielisyyttä IKL:ää kohtaan. IKL:n valtakunnallisen johdon yllättävää kokoomusvihamielisyyttä seliteltiin sillä, että liikkeen johtoon oli tullut henkilöitä, joiden tausta ei alun perin ollut kokoomuspuolueessa.
Pohjois-Savossa IKL:läiset olivat kuitenkin vanhoja kokoomuslaisia, minkä vuoksi siellä puolueen ja IKL:n suhteet olivat pysyneet hyvinä. Oli luonnollista, että puolueen keskusjohdon taholta oli reagoitu IKL:n hyökkäyksiin, mutta omassa vaalipiirissä ei ollut aihetta ”täysin yhdenmukaiseen toimintaan puheenaolevassa suhteessa”. Olihan portit sitä paitsi pidettävä auki niille IKL:ään liittyneille kokoomuslaisille, jotka mahdollisesti palaisivat. Ei haluttu, että IKL alkaisi täälläkin kohdistaa toimintaansa kokoomusta vastaan. Ei ollut tarpeen rikkoa rauhallisia suhteita. Kuopion osaston kertomus siitä, miten selvitettäisiin suhdetta IKL:ään, oli välttelevä. Toki sekin korosti pyrkineensä siihen, ettei piirin johtoelimiin valittaisi henkilöitä, jotka toimivat myös IKL:ssä.18
Syyskuussa 1935 piirisihteeri Niilo Vapaavuori piti piirin kokouksessa alustuksen, jossa hyväksyttiin uusi askel puoluejohdon taholta, mutta vältettiin konkreettisia johtopäätöksiä. Vapaavuori nimittäin totesi IKL:n kumoukselliseksi liikkeeksi, joka pyrki uuteen järjestelmään. Mutta samalla hän esitti, ettei IKL:n taholta tullut mitään todellista vaaraa, joten asiaa olisi turhaa käsitellä enempää – minkä jälkeen hän puhui paljon enemmän vasemmistovaarasta. Hän oli myös pessimistinen sen suhteen, miten Pohjois-Savossa kävisi seuraavissa vaaleissa. Kokoomuspuolueen järjestöverkko oli suuressa osassa vaalipiiriä ”kuollut taikka voimattomana”, piiriliiton taloudellinen asema ”epätoivoinen”, ja vaalitoiminnan rahoitus näytti ”ylivoimaisen vaikealta”. Oma ehdokas voitaisiin saada läpi vain järjestämällä mahdollisimman tehokas ja tarmokas osanotto vaaleihin. IKL:llä meni vaalipiirissä sen sijaan varsin hyvin.19
Maaliskuussa 1936 tuskailtiin edelleen suhdetta IKL:ään. Kokoomuksen kannatus oli vaalipiirissä niin heikkoa, ettei puolue ollut voinut itseään vaarantamatta ja kannattajia menettämättä tehdä selvää pesäeroa liikkeeseen eikä omaksua hyökkäävää asennetta. Vuodenvaihteen jälkeen tilanne oli kuitenkin selkiytynyt, mitä helpotti IKL:n nuorisojärjestön sekaantuminen Viron vallankaappausyritykseen:
Nyt siis voidaan todeta ja tehdä se mielihyvin, että tässäkin vaalipiirissä on päästy puoluesuhteissa selville vesille, Kansallinen Kokoomuspuolue voi jälleen olla täysin oma itsensä, vapaasti, toisin ajattelevien arvostelua pelkäämättä, ryhtyä entistä määrätietoisemmin toimimaan ohjelmassaan niin kiinteästi määriteltyjen päämäärien saavuttamiseksi.20
Kuopion osastossakin mainittiin IKL-rajakäynnin tarpeellisuudesta ja IKL:n ”haihatteluista” – taas kerran omana viiteryhmänä ”vakavamielisten kansalaisten” joukko. Kesän 1936 eduskuntavaalien jälkeen IKL ei tunnu piiriä vuosikertomuksissa enää kiinnostaneen – muiden piirien tavoin se näki nyt uhkan aivan toisaalla, vasemmiston ja keskustan punamultahallituksessa.21
IKL järjestäytyy
Isänmaallisen kansanliikkeen perustava kokous pidettiin Hämeenlinnassa 5.6.1932. Kokoukseen saapui parisen sataa maakunnallisten kokousten valtuuttamaa miestä. Mikkelin piiriä Hämeenlinnan perustamiskokouksessa edustivat liikemies, Hotelli Kalevan omistaja Hugo Riipinen Mikkelistä, opettaja A. Koskela ja Lapuan Liike ry:n Mikkelin piirijärjestön sihteeri, Vapaussodan Invalidikoti Kyyhkylän johtaja Rolf Mennander Mikkelin maalaiskunnasta. Pohjois-Savoa edusti ainakin Lapuan Liike ry:n Pohjois-Savon piiritoimikunnan puheenjohtaja, neuvosmies Eero Hämäläinen Kuopiosta.22
Seuraavana päivänä 6.6. kokoontui joukko Isänmaallisen kansanliikkeen kannattajia kokoukseen Hotelli Kuopioon. Läsnä olivat kutsuttuina insinööri P. J. Rinkinen, neuvosmies Eero Hämäläinen, johtaja K. O. A. Larsson, proviisori U. J. Sorsimo, vahtimestari V. Rimpiläinen, johtaja O. O. Eloranta ja pankinjohtaja A. Häggman. Neuvosmies Hämäläinen selitti Hämeenlinnan kokouksen tapahtumia ja hänet valittiin myös Isänmaallisen kansanliikkeen väliaikaiseen valtuuskuntaan Pohjois-Savon edustajaksi. Samalla paikalla olleista muodostettiin väliaikainen valtuuskunta, jonka tehtävänä oli puolueen organisaation rakentaminen Pohjois-Savoon.
Piirin perustava kokous pidettiin Kuopion yhteiskoulun voimistelusalissa. Ensimmäiseksi piirijohtajaksi valittiin Kuopion Rohdostukkukauppa Oy:n toimitusjohtaja, proviisori U. J. Sorsimo Kuopiosta. Aikalaiset kuvasivat häntä ”hyvin innostuneeksi tulisieluksi. Oli hyvä puhuja ja vankka IKL:läinen. Oikein periaatteesta alusta asti mukana”. Piirisihteeriksi valittiin Savon Tulitikkutehtaan käyttöinsinööri J. B. ”Jooseppi” Rauramo (ent. Schroderus, s. 1896) Kuopiosta. IKL:n Pohjois-Savon piirikanslialle ja kerhohuoneistolle vuokrattiin tilat Tulliportinkatu 15:sta. Siellä toimi myös kerhokahvila ja kahvimyymälä.24
IKL:n puhe- ja juhlatilaisuuksia järjestettiin alkuvuosina Kuopion suojeluskuntapiirin Suojalinnassa, joka veti väkeä 500 henkeä. Se oli lähes aina täynnä, parhaimmillaan yleisöä oli yli 700 henkeä. Moni tuli uteliaisuuttaan, vähintään yhtä moni vahvassa uskossaan sinisessä kravatissa ja mustassa paidassa.25
Isänmaallisen kansanliikkeen 28-jäseninen valtuuskunta valittiin Helsingissä 9.1.1933. Savosta siihen kuuluivat insinööri Ville Ruuskanen Mikkelistä, tilanomistaja J. H. Roschier Pieksämäeltä, johtaja K. O. A. Larsson Kuopiosta ja tuomari Eino Stenius (Korpijaakko) Iisalmesta. Kaikki he olivat lapuanliikkeen entisiä maakunnallisia johtohahmoja.26
Tilanomistaja J. H. Roschier (s. 1876) joutui isänsä kuoleman jälkeen jättämään yliopistolukunsa antautuessaan hoitamaan sukutilaansa Mäenpään kartanoa, joka oli Pieksämäen suurin. Tila oli ollut isännän suvulla vuodesta 1819. Roschier oli osallistunut innokkaasti suojeluskuntatyöhön järjestön aloitettua toimintansa. Pieksämäen suojeluskunnan esikuntaan hän kuului alusta alkaen vuoteen 1929 sekä jälleen vuodesta 1933 lähtien. Mikkelin suojeluskuntapiirin esikuntaan Roschier oli kuulunut vuodesta 1932. Pieksämäen kunnanvaltuustoon hänet valittiin useaan otteeseen vuodesta 1913 lähtien ja Pieksämäen kauppalavaltuustossa hän toimi vuodesta 1931 lähtien. Sähkö tuli Pieksämäelle Roschierin toimesta: vuonna 1913 hän rakensi Siilinkoskeen 30 kilowatin voimalaitoksen ja perusti myöhemmin Pieksämäen Sähkö- ja Myllylaitoksen.27
Varsinaisia maanviljelijöitä IKL:n Savon piirien jäsenistä saa kammalla etsiä. Suurin osa oli Roschierin kaltaisia tilanomistajia, kartanonisäntiä tai suurtilallisia, jotka asemansa puolesta kuuluivat pikemminkin ylimpään kerrokseen kuin maanviljelijäväestöön. Tilannehan oli sama jo lapuanliikkeen aikana. Myös Pohjois-Karjalassa lapuanliike oli ”herrasväen liike”.28
IKL oli jo maaliskuussa 1933 ottanut käyttöön yhtenäisen järjestöpuvun, johon kuului musta paita tai musta pusero sekä sininen kravatti. Esikuvat oli saatu ulkomailta – Italiasta ja Saksasta –, mutta kysymys oli myös varojen hankkimisesta liikkeelle. Yhtenäinen asu teki uutta liikettä tunnetuksi ja yhdisti sen jäseniä.29
IKL:n paikallisyhdistyksiä ryhdyttiin perustamaan kevättalvella 1933 IKL:n johdon annettua siitä käskyn 14.2.30 IKL:n Kuopion paikallisyhdistyksen perustava kokous pidettiin Seurahuoneella 6.4.1933. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin Kuopion lääninvankilansaarnaaja, pastori Joonas Laurila, varapuheenjohtajaksi insinööri J. B. Rauramo ja muiksi jäseniksi yhteiskoulun rehtori ja rovasti Kyösti Kauppinen, maisteri Heikki Simojoki ja tuomari Eero Ignatius sekä varajäseniksi insinööri S. U. Louekari ja konttoristi Veikko Vilhunen. Johtokunta valitsi sihteerikseen maaherra Ignatiuksen pojan, tuomari Eero Ignatiuksen ja rahastonhoitajaksi insinööri S. U. Louekarin. Vuoden 1933 lopulla IKL:llä oli Kuopiossa 705 kirjoihin vietyä jäsentä, millä se oli ylivoimaisesti suurin IKL:n Pohjois-Savon paikallisosastoista.31 Vertailun vuoksi todettakoon, että Sdp:n koko Kuopion piirin jäsenmäärä oli tuolloin 764. IKL oli jäsenmäärältään Pohjois-Savon suurin puolue. Etsivän keskuspoliisin arvion mukaan jäseniä oli toukokuussa 1934 hieman yli 2 000.32
Hetken aikaa näytti siltä, että Kuopiosta oli tulossa ”Suomen Moskovan” jälkeen ”Suomen Berliini”. IKL:llä oli yli 700 jäsentä kaupungissa ja vahva sinimustaosasto, vuoden 1933 kunnallisvaaleissa siitä tuli suurin porvarillinen puolue ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi valittiin ”oma mies” tohtori Yrjö Tuomikoski. Lisäksi kaupungissa sijaitsi sittemmin eversti Arne Somersalon johtama ”Suunta-tehdas”, joka laajimmillaan toimitti Kuopiossa peräti yhdeksää eri IKL:n Suunta-lehteä.
Kuopiossa IKL sai voimakkaita tukijoita vanhan polven aktivisteista, kuten apteekkari Ewald Piispasesta, insinööri P. J. Rinkisestä ja kauppaoppilaitoksen johtajasta, tohtori Yrjö Tuomikoskesta. Erityisesti Piispanen tuki IKL:ää taloudellisesti huomattavilla summilla. ”Mitenkäs Saastamoiset?” ”Ministeri Yrjö Herman Saastamoinen oli toisissa eduskuntavaaleissa IKL:n ehdokkaana. Kyllä he olivat IKL:n tukijoita”, muistelee IKL:n piirijohtaja ja -sihteeri Eelis Pekonen vuonna 1955. Johtohahmoista on mainittava myös Kuopion yhteiskoulun rehtori (1927– 1942), rovasti Kyösti Kauppinen. ”Hän oli sellainen hyvä kasvattaja ja opettaja ja ennen kaikkea isänmaallisen hengen läpitunkema. Ja nuorisoon hänellä oli hyvin suuri, sytyttävä vaikutus.”33
Tarmokkaista IKL:n paikallisosastoista Pohjois-Savossa mainittakoon Sukeva, jossa vankilan henkilökunta muodosti rungon ja innostava vankilanopettaja ja varajohtaja Artturi Juntunen johti osastoa. Sukevaa pidettiin piirin parhaimpana maaseutuosastona. Muita vahvoja maalaiskuntia olivat Kiuruvesi, Tuusniemi, Rautalampi, Vesanto ja Karttula. Esimerkiksi Kiuruveden paikallisosaston jäsenluku oli 300, ja sillä oli jopa oma laulukuoro. Voimakkaita pitäjiä yhdisti IKL:n kansanedustajan pastori Elias Simojoen vaikutus. Heikkoja pitäjiä sen sijaan olivat itäiset pitäjät.34
IKL:n Mikkelin piirijärjestön perustava kokous pidettiin yhteiskoulun juhlasalissa Pieksämäen kauppalassa 29.1.1933. Piirijohdon kotipaikaksi tuli Pieksämäen kauppala. Piiritoimikuntaan valittiin 12 jäsentä: maanmittausinsinööri Ville Ruuskanen, metsänhoitaja Aimo K. Achte ja tilanomistaja Eero Pulkkinen Mikkelistä, piirilääkäri William Vartiovaara Savonlinnasta, tilanomistaja T. A. Tiittala Sulkavalta, apteekkari F. J. Holopainen Juvalta, konttoripäällikkö Y.Helenius Hirvensalmelta, kunnanlääkäri J. Malkamäki Joroisista, tilanomistaja Alfred Raatikainen Hartolasta sekä lääninrovasti Kaarlo Salovaara, tilanomistaja J. H. Roschier ja varatuomari Aarne Morja Pieksämäen kauppalasta.
Piiritoimikunnan jäsenet kuuluivat ylimpään sosiaaliseen kerrokseen ja sivistyneistöön. Heistä monet olivat yhteiskunnallisen asemansa vuoksi vaikutusvaltaisia. Joukossa oli runsaasti jo Suomen Lukossa johtotehtävissä vaikuttaneita henkilöitä. Koska Savossa Suomen Lukon ja lapuanliikkeen ehkä suurin yhteinen nimittäjä oli kokoomuslaisuus, jopa ennen suojeluskuntalaisuutta, oli luonnollista, että myös kokoomuksesta lohjenneessa IKL:ssä oli mukana pitkälti samat henkilöt. Juuri tämä – jatkumo – oli luonteenomaista Savon oikeistoradikalismille.35
IKL:n Etelä-Savon piirijohtajaksi valittiin lapuanliikkeen piiritoimikunnan puheenjohtajana toiminut lääninrovasti Kaarlo Salovaara Pieksämäen kauppalasta, varapuheenjohtajaksi insinööri Ville Ruuskanen Mikkelistä ja piirisihteeriksi toimittaja Jaakko S. Holstila Pieksämäen kauppalasta. Myöhemmin valittiin piirihuoltajaksi postivirkamies Viktor Siro Pieksämäen pitäjästä ja naistyöjohtajaksi kunnanlääkärin rouva Hilja Weijo Pieksämäen kauppalasta.
Lääninrovasti Kauko Salovaara (ent. Lundahl, 1874–1956) oli Pieksämäen napamiehiä vuosikymmenet. Siirtolaispappina Yhdysvalloissa vuosisadan alussa toiminut Salovaara nimettiin vuonna 1911 Pieksämäen maaseurakunnan kirkkoherraksi, mitä virkaa hän hoiti eläkkeelle siirtymiseensä, vuoteen 1951 saakka. Salovaara oli erittäin vahva vaikuttaja Pieksämäen kunnallisessa päätöksenteossa. Hän toimi Pieksämäen jakamattoman kunnan kuntakokouksen puheenjohtajana ja kuului kunnanvaltuustoon useita vuosia. Kauppalanvaltuustoon Salovaara kuului sen perustamisesta lähtien, toimien ensimmäisessä valtuustossa varapuheenjohtajana.36
Salovaaran omistamassa historiallisessa Meijerhovin kartanossa, joka oli ollut aikanaan 150 vuotta sotilassuku Tigerstedtin omistuksessa, järjestettiin vuosittain IKL:n nuoriso- ja järjestökursseja. Kursseilla annettiin opetusta puhe- ja väittelytaidossa sekä järjestön sisäisessä järjestelytyössä. Mukana oli aina ehdottomasti pastori Elias Simojoki.37 Salovaaran ollessa eduskunnassa vuodesta 1936 lähtien toimi piirijohtajana Juvan apteekkari F. J. Holopainen, sihteerinä pastori Reino Niininen, naistenohjaajana rouva Pohjanpalo ja nuorisotoiminnan johtajana Kaarlo Wirilander.38
IKL:n johtaja Vihtori Kosola saapui tarkastamaan Mikkelin piiriä 27.11.–11.12.1933. Tarkastustilaisuus aloitettiin keskuspaikka Pieksämäen kauppalasta, jonka paikallisosastoon kuului 140 jäsentä. Pieksämäen paikallisjohdon muodostivat lääninrovasti Kaarlo Salovaara paikallisjohtajana, toimittaja Jaakko S. Holstila paikallissihteerinä ja tilanomistaja J. H. Roschier paikallishuoltajana sekä rouva Anni Salmi naistyönjohtajana. Pieksämäen osasto oli elinvoimaisin Mikkelin piirin osastoista, mihin suuresti vaikutti oma lehti Pieksämäki.39
Suurin oli silti 19.2.1933 perustettu IKL:n Mikkelin seudun paikallisosasto, johon kuului lähes 600 jäsentä. Osastoon kuuluivat Mikkelin kaupunki ja maalaiskunta sekä Haukivuoren pitäjä. Sen paikallisjohtajana toimi KOP:n pankinjohtaja ja kunnallismies Väinö Pursiainen, paikallissihteerinä reservin vänrikki Lauri Hänninen ja paikallishuoltajana farmaseutti Helge Sjöman (myöh. Sinivalta), jota ”sattuvasti nimitetään Mikkelin Horst Wesseliksi ja jonka toiminta Mikkelin alueen hyväksi on laskematon, sen tunnustavat mikkeliläiset, ja se on todettu monet kerrat piirijohdossa”. Naistyönjohtajana toimi Mikkelin tyttölyseon opettaja Aino Illikainen. Kosolan lausunnon mukaan Mikkeli ”alkaakin olla maamme parhaiden kaupunkien joukossa”.40
Maalaiskunnista vahvinta toiminta oli Juvalla, jossa IKL:n paikallisosaston johtajana oli jo lapuanliikkeen ajoilta valtakunnallisesti tunnettu apteekkari F. J. Holopainen, paikallissihteerinä kanslia-apulainen Hannes Helenius, paikallishuoltajana eläinlääkäri Eino Weber ja naistyönjohtajana kirkkoherran rouva Hilja Kalli. Sittemmin piirin voimakkaimmaksi maaseutupaikkakunnaksi kohosi Rantasalmi, jonka sytyttäjänä toimi IKL:n Rantasalmen paikallisyhdistyksen puheenjohtaja, nuori kirkkoherran apulainen Veikko Kantola (s. 1909). Kantolan ”poismuutosta osasto sittemmin sai kärsiä”.41 Piirin parhaitten maaseutupaikkojen joukkoon kuului myös Punkaharju. Paikallisosastoa perustettaessa ei siihen paikkakunnan maalaisliittolaisuuden takia pantu suuria toiveita, mutta paikallisjohtaja, Takaharjun parantolan ylilääkäri Antero Vuorinen taitavana ja ahkerana puhujana sai aikaan erinomaista jälkeä. Oli piirissä myös heikkoja paikallisosastoja, kuten Joroisten, Kangasniemen ja Mäntyharjun osastot.42
IKL:n paikallisosastoja oli Mikkelin piirissä joulukuussa 1933 kaikkiaan 19 sekä lisäksi 2 sinimustaosastoa. Organisoinnin ulkopuolelle oli jäänyt ainoastaan kolme kuntaa: Jäppilä, Ristiina ja Savonranta. Sinimustaosastot toimivat Mikkelissä ja Pieksämäellä. Vihtori Kosola oli tarkastukseen ”sangen tyytyväinen” ja lausui vakaumuksenaan että ”piiristä on mahdollisuuksia kehittyä hyvinkin voimakas”.43 Toukokuussa 1934 Mikkelin piirissä oli 2 000 jäsentä. Jäsenmäärältään se oli suurempi kuin vaalipiirin ylivoimaisesti suurimman puolueen sosiaalidemokraattien piirijärjestö. IKL:n Mikkelin piirijärjestöä vaivasivat kuitenkin tutut ongelmat: ”johtajapuute piirissä on huutava – – ja rahoitus vielä heikko.”44
Papisto johdossa
IKL:n ympärille linnoittautui käytännössä poliittisen oikeiston jyrkin ryhmä, joka vaati paluuta suoraan ja ehdoitta kevään 1918 tilanteeseen – voittajien ykseyteen. Valkoisuuden kaventuneen linjan seurauksia säteili keskeisiin instituutioihin: AKS:ään, vapaussotureihin ja suojeluskuntiin. IKL:n raju retoriikka ja vallankumoushenkinen argumentaatio rikkoivat perustaa myös valkoisten moraalisäätelyä toteuttavassa koneistossa: koululaitoksessa, kirkossa ja lehdistössä. Muille valkoisille poliittiseksi puolueeksi järjestäytynyt oikeistoradikalismi alkoi näyttäytyä vapaussodan kirkasta perintöä yksin hamuavana käenpoikana, josta oli päästävä eroon.45
Miika Siirosen väitöstutkimuksen mukaan perimmiltään vuosien 1930–1933 porvarillisessa konfiktissa oli kysymys siitä, että oikeistoradikaalit alkoivat IKL:n kautta vaatia valkoisuuden muuttamista elämän kaikille osa-alueille ulottuvaksi poliittiseksi identiteetiksi.46 Iisalmea tutkineen Siirosen esittämään valkoisuuden rapautumiseen jo vuonna 1933 ei sen sijaan voi yhtyä. Savossa ja erityisesti Pohjois-Savossa rintamalinjat testattiin ensimmäisen kerran vasta vuoden 1936 vaaleissa. Vasta vaalien jälkeen IKL:n jäsenmäärä ja yleensä suosio kääntyivät laskuun, mitä edesauttoi vaalituloksen ohella epäonnistunut jäsenuudistus kannattaviin ja toimiviin jäseniin. Valaisevan esimerkin antaa maakunnan suurimman paikallisosaston eli IKL:n Kuopion paikallisyhdistyksen jäsenkehitys: vuonna 1933 jäseniä oli 705, vuonna 1936 heidän määränsä oli pudonnut 483:een ja vuonna 1938 edelleen 309:ään (toimivia 233 ja kannattavia 76).47 Mutta Ylä-Savon maalaisherraväki pysyi edelleen huomattavan uskollisena IKL:lle vielä vuoden 1939 vaaleissa, kuten myöhemmin tuodaan esiin.
IKL:ään ryhmittyneiden oikeistoradikaalien tarkoituksena oli muuttaa kansalaisten sosiaalinen identiteetti uudistamalla, ”isänmaallistamalla” yhteiskunnan kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet. Valta pyrittiin keskittämään valittujen joukolle. Valkoisuus rajattiin Siirosen mukaan IKL:ssä kolmella tavalla:
1) Oli vain kaksi kamppailevaa maailmankatsomusta – oikeistoradikaalien isänmaallinen ja punainen.
2) Isänmaallisuus ei ollut vain valinta vaan moraalinen velvoite, joka synnyttäisi pelastavan kollektiivisuuden kansankokonaisuuden.
3) Isänmaan edun eli kansalaisuuden sisällön saattoi määritellä vain uhrautunut valiojoukko.
Lapualaisuuteen tällä pääosin sivistyneistön ja keskiluokan poliittisuutta jäsentäneellä liikkeellä oli ambivalentti suhde. IKL:ssä muotoilluissa linjauksissa liikkeen katsottiin olevan lapuanliikkeen aatteen, mutta ei välttämättä sen toiminnan jatke.48
Uusi projekti oli tosiaan toista kuin vapaussotasukupolven toiminnan miesten ja heidän klienttiensä ryhtiliike uneksitun yhtenäiskulttuurin palauttamiseksi. Isänmaallisessa kansanliikkeessä korostui alusta asti pyrkimys muotoilla isänmaanuskosta kestävä kristillisyyteen sulautettu maailmankatsomus, johon ei karsastettu omaksua hyviä ajatuksia myöskään eurooppalaisista totalitaarisista järjestelmistä.49
Ehkä juuri ahtaasti tulkittu herätyskristillisyys teki IKL:n ajamasta kommunisminvastaisesta isänmaallisuudesta uskonnollisluonteisen ideologian, johon liittyi uskonnolle luonteenomainen ehdottomuus.50 Tämä uusi isänmaallisuuden muoto korostui Savossa, jossa linjaa artikuloivat ennen kaikkea valtaosaltaan nuoret papit:
Ylä-Savossa Portaanpään kristillisen kansanopiston johtaja ja Lapinlahden papiston apulainen Vilho Pesonen (s. 1898), Kiuruveden pitäjänapulainen Elias Simojoki (s.1899) ja Iisalmen kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Erkki Kurki-Suonio (s. 1901), Suonenjoella kirkkoherra Kaarlo Kustaa Järveläinen (s. 1888) ja pitäjänapulainen Arvi Takala (s. 1905), Karttulassa kirkkoherra Arvi Simojoki (s. 1903), Kuopion seudulla yhteiskoulun rehtori, pastori Kyösti Kauppinen (s. 1885) ja Kuopion lääninvankilansaarnaaja, pastori Joonas Laurila (s. 1897), Tervossa kirkkoherran apulainen Martti Lintunen (s. 1908), Pieksämäellä kirkkoherra Kaarlo Salovaara (s. 1874), kappalainen Artturi Siivonen (s. 1881) ja Pieksämäen yhteiskoulun opettaja, pastori Arvo Vesala (s. 1892), Mikkelin seudulla Otavan kansanopiston johtaja ja Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherran apulainen Antti Leinonen (s. 1893), Hirvensalmella kirkkoherra Lauri Haapaniemi (s. 1881), Rantasalmella kirkkoherran apulainen Veikko Kantola (s. 1909), Enonkoskella kirkkoherra Nikke Honkala, Anttolassa vt. kirkkoherra Antti Hakala, Ristiinassa kappalainen Aarne Valkonen ja Pertunmaalla kirkkoherra Aarne Kalliala (s. 1895).
Kyse ei heidän mielestään ollut politiikasta vaan isänmaallisuudesta.51 Nuorimmista papeista suuri osa oli kuulunut opiskeluaikoinaan Akateemisen Karjala-Seuran jäseniin (AKS). Nuori papisto katsoi oikeistoradikaalin ylioppilasjärjestön palvelevan sekä kansallista että uskonnollista herätystyötä.52
Savossakin papiston ensisijaisesti suosima vanhasuomalainen ja sittemmin kansallis-konservatiivinen kokoomuspuolue oli vaihtunut oikeistoradikaalisia ja yltiöisänmaallisia ihanteita edustavaan Isänmaalliseen kansanliikkeeseen.53 Tätä vaikutelmaa oli omiaan korostamaan se, että pappisedustajat esittivät varsin keskeistä osaa myös puolueen toimihenkilöinä. Edellä mainitut kirkonmiehet toimivat paikkakunnillaan IKL:n johtavina henkilöinä, suurin osa paikallisyhdistysten puheenjohtajina tai vähintään johtokunnan jäseninä. Salovaara ja Simojoki ylsivät myös kansanedustajiksi. Lisäksi Salovaara oli IKL:n Etelä-Savon piirijohtaja, Simojoki valtakunnallinen Sinimustien ja Mustapaitojen nuorisojohtaja.
Savossa lähes 30 pappia toimi IKL:n paikallisissa johtotehtävissä, mitä voi pitää maakunnallisesti tarkasteltuna varmaankin Suomen ennätyksenä.54 Kuvaavaa on, että Savossa monien paikallisyhdistysten johdossa istui juuri herännäispappi. Näin uskonto sai tässä vaiheessa herännäisyyden piirissä osittain poliittisen funktion ja liike vahvasti äärioikeistolaiset ideologiset piirteet, joihin monet ulkopuolisetkin saattoivat isänmaallisuuden nimissä ihastua.
Herännäisyyden uskonkäsitykseen löivät aikanaan leimansa myös romantiikasta saadut vaikutteet. Romantiikan piirteet sankarikäsityksineen ovat olleet herännäisyydelle aina tunnusomaisia. Liikkeen uskonsisältöön kuuluvat ilmaukset, kuten esimerkiksi ”ikävöivä usko” ja ”Kristuksen sisäinen tunto” kantavat jo ilmauksellisesti tiettyä romantiikan perintöä. Kuuluihan tähän kansallisromanttisen isänmaallisuuden kuvaan myös peloton sankarillisuus sekä moraalinen ehdottomuus, jopa jyrkkyys, joita nuoren, vasta itsenäistyneen isänmaan katsottiin tarvitsevan. Samalla liikkeen korostunut ideologinen kuva uhkasi kuitenkin Eino Murtorinteen mukaan ajoittain peittää alleen myös kuvan herännäisyydestä, joka sille oli uskonnollisena kansanliikkeenä vanhastaan kuulunut.56
Nämä oikeistoradikaalit hengenmiehet olivat valkoisten joukossa korostuneimmin niitä, jotka toimivat intellektuelleina yhteisöönsä päin. Asemansa vuoksi he saivat sanomalleen laajan kuulijakunnan.
Juha Siltala pitää oikeistoradikaalien tapaa yhdistää uskonto politiikkaan pyrkimyksenä ylläpitää siveellistä maailmanjärjestystä ulkonaista sekasortoa ja kaaosta vastaan.57 Eino Murtorinteen mukaan papiston aktiivinen osallistuminen IKL:n toimintaan perustui pääosin samoihin uskonnollis-aatteellisiin syihin, joihin lapuanliike oli vähän aiemmin nojautunut. Myös IKL merkitsi sitä kannattamaan asettuneelle papistolle ja kirkollisille piireille uskonnollisperäistä reaktiota ”valkoisen Suomen” pyhiksi koettujen arvojen puolesta niitä murentavia voimia vastaan. Sisäisen ja ulkoisen uhkatekijän muodostivat ennen muuta jumalankielteinen kommunismi ja marxilaisuus, mutta myös uskonnollista vaikutusta väheksyvät vapaamieliset virtaukset. Näiden ja bolsevistisen Neuvostoliiton muodostamaa uhkaa vastaan koettiin tarvittavan kansanliike, joka kykenisi, ei vain torjumaan antikristilliset ja anti-isänmaalliset vaikutukset, vaan myös käymään avoimeen hyökkäykseen näitä edustavia ”pimeydenvaltoja” vastaan. Papiston vaikutuksesta kristillisyyden ja isänmaallisuuden ”pyhä asia” nivottiin AKS:n hengessä läheisesti yhteen.58
”Tuleva taistelu käydään pakanuuden ja kristinuskon välillä”, profetoi Portaanpään kristillisen kansanopiston johtaja Vilho Pesonen.59 Vuodesta 1923 Lapinlahdella toiminut Portaanpään kristillinen kansanopisto oli herännäisyyden lisäksi taistelevan valkoisuuden ”pitkä kurssi” siellä opiskelleille nuorille. Jos oletetaan herännäisyyden jollakin tavalla indikoineen oikeistoradikalismia, niin Portaanpäässä sadat herännäisperheiden lapset saivat tukea lapsuudenkotinsa poliittisille näkemyksille. Portaanpään opettajat Kurki-Suonio ja Pesonen olivat perustamassa IKL:n paikallisosastoa Lapinlahdelle huhtikuussa 1933 yhdessä Ylä-Savon aktivismin ”grand old manin” Abel Lyytikäisen kanssa. Lyytikäisestä tuli puheenjohtaja, Pesosesta varapuheenjohtaja ja Kurki-Suoniosta sihteeri.60
Keväällä 1933 ”suuri kansallinen herätys” näyttikin olevan lähempänä kuin koskaan. IKL asettui nuorten pappien mielessä lenkiksi herätysliikkeiden jatkumossa, ja uskottua yhteyttä alleviivattiin mainostamalla puhetilaisuuksia ”uskonnollis-isänmaallisiksi herätysjuhliksi”.61 Esimerkiksi Elias Simojoki piti ensin seurat, joilla ”luotiin nahka ja ihmiset saatiin herkälle mielelle”, vasta sitten pidettiin IKL:n kokous.
Rehtori Vilho Pesonen alusti helmikuussa 1931 Vihtori Kosolaa täyteen ahdetulla Iisalmen suojeluskuntatalolla:
Mitä me sanomme, kun täällä kuuluu ääniä, jotka vastustavat kansanliikettä?” Me sanomme: te onnettomat, te ette ymmärrä, että kysymyksessä on kallis isiemme maa. Sen onni ja ennen kaikkea sen tulevaisuus. Nyt eivät ole kysymyksessä mitkään puolueiden edut, nyt on kysymyksessä yhteinen asia, joka kuulu jokaiselle.62
Toisin sanoen kyseessä siis ei ollut politiikka vaan isänmaanusko. Kaksi vuotta myöhemmin Pesonen täsmensi näkemystään nyt IKL:ksi muuttuneessa kansanliikkeessä. Hänen mukaansa liike ei tulisi koskaan toimimaan puoluemielessä tai olemaan puolue:
Sen tunnuslause on valkoinen Suomi, jonka tunnuksen ympärille voivat kaikki isänmaataan ja sen vapautta rakastavat kansalaiset yhtyä puoluerajoista riippumatta.63
Säröjä valkoisessa yhteisössä
Pappien osallistuminen oikeistoliikehdintään oli herättänyt melkoista huomiota. Oulun tuomiokapituli joutui vuodesta 1930 lähtien puuttumaan Kiuruveden pitäjänapulaisen Elias Simojoen poliittisluonteiseen toimintaan. Kun tämä oli lapuanliikkeen käytäntöjen mukaisesti syyllistynyt kuopiolaisen työmiehen laittomaan kyyditykseen, tuomiokapituli tyytyi lähettämään asiamiehensä Kuopion raastuvanoikeuteen ja merkitsemään korkeimman oikeuden vahvistaman kahden kuukauden ehdollisen tuomion matrikkeliin.64
Simojoen toiminta Viron vallankaappausyrityksessä johti muun muassa siihen, että tuomiokapituli jätti asian tutkimisen opetusministeriön esittelijäneuvoksen K. K. Aron kehotuksesta viralliselle syyttäjälle. Simojoki sai samalla tilaisuuden esittää näkemyksensä kirjallisesti ja suullisesti tuomiokapitulille. Hän kiisti syytökset valtiolle ja yhteiskunnalle vahingollisen kiihotuksen harjoittamisesta. Simojoki katsoi niiden olleen vain häneen kohdistettua ”häikäilemätöntä poliittista ajojahtia”.65
Tuomiokapituli sai yli 700 Kiuruveden seurakunnan jäsentä edustaneen vetoomuksen, jossa kehotettiin lopettamaan Simojoen virkasuhde, sekä noin kolmenkymmenen seurakuntalaisen vastakirjelmän. Simojoen kannattajat edustivat lähinnä kirkonkylän herrasväkeä. Oulun tuomiokapituli päätyi kesäkuussa 1936 antamaan pastori Simojoelle julkisen varoituksen sopimattomasta käytöksestä, erityisesti entisen oikeusministerin halventamisesta ja kehotuksista lainvastaisiin toimiin Viron vallankaappaushankkeen valmistelun yhteydessä. Perusteluissa näkyi piispaksi tulleen J. A. Mannermaan kädenjälki tämän tiukennettua asessorin valmistelemaa tekstiä. Vaikka sekä Simojoki että yleinen syyttäjä tyytyivät tuomiokapitulin päätökseen, apulaisoikeuskansleri vei jutun hovioikeuteen ja sittemmin Simojoen kanssa korkeimpaan oikeuteen. Lopulliseksi rangaistukseksi tuli Simojoen tuomitseminen kolmen kuukauden palkanmenetykseen.66
Simojoki itse katsoi olevansa syytön rikokseen saadessaan raastuvanoikeudessa ehdollisen tuomion kyydityksestä – isänmaan etu oli vaatinut uhrautumista ”pykälänuhteettomuuden” kustannuksella. Myöhemminkään hän ei peitellyt isänmaan asian oikeutta yli lakikirjan, vaan vakuutti, ettei maata olisi irrotettu juristerian avulla Venäjästä vuonna 1918. Simojoelle siis ideologia oli lain yläpuolella. Asiasta Iisalmen Sanomien palstoilla nousseen kohun jälkeen Simojoki selvensi laillisuuskäsitystään:
”Historia on luonut ja voi luoda vastakin tilanteita, jolloin omantunnonlaki pakottaa ylittämään kirjoitetun lain pykäliä, jos niiden avulla ei voida esim. uskontoa ja Isänmaata riittävästi tuholta suojata.”
Simojoelle oma tulkinta laista ja yhteiskunnallisesta normista oli niin itsestään selvä, että hän elämäkerturinsa Sakari Virkkusen mukaan masentui syvästi vuonna 1936 huomatessaan, ettei lähipiiri ymmärtänyt hänen sotkeutumistaan Viron vallankaappauspuuhiin.68
Simojoen vastustus levisi Pohjois-Savon pitäjästä toiseen. Kun Simojoki helmikuussa 1936 kävi saarnaamassa Nilsiän kirkossa, pitäjän kirkkoherralle Erkki Talasniemelle jätettiin yli sadan nilsiäläisen allekirjoittama vastalausekirjelmä.69
Joukko Suonenjoen seurakuntalaisia valitti huhtikuussa 1933 tuomiokapituliin sen johdosta, että heidän pappinsa sekoittavat poliittisia kiihotuspuheita kirkossa kuulutettujen hartausseurojen yhteyteen. Valituskirjelmän allekirjoitti yli 250 Suonenjoen seurakunnan jäsentä:70
Sen johdosta, että pappimme Suonenjoen seurakunnan kirkkoherra Kalle Kustaa Järveläinen ja pitäjänapulainen A. Takala ovat viime aikoina ryhtyneet toimintaan lapuanliikkeen, nykyisin itseään ”isänmaalliseksi kansanliikkeeksi” nimittävän poliittisen järjestön hyväksi, jolla järjestöllä käsityksemme mukaan ei ole yhtymäkohtia Kristuksen opin kanssa, jota oppia tulisi ennen kaikkea pappien saarnata ja seurakuntalaisille esimerkiksi kelpaavalla elämällään ja työllään opettaa, ovat pappimme päinvastoin järjestäneet puoluekokouksia ja nk. sekaseuroja, jotka ovat ilmoitetut kirkossa tavallisiksi hartausseuroiksi, mutta niissä onkin pidetty vaaliagitaatiopuheita mainitun kansanliikkeen hyväksi.
Järveläinen ja Takala olivat molemmat herännäispappeja. ”Vapaussodan” aikana Järveläinen kuului Kaavin suojeluskunnan esikuntaan, ja vielä vuonna 1938 hänen 50-vuotishaastattelussaan korostettiin, että ”isänmaan asiat ovat edelleenkin hänelle hyvin rakkaita, jonka kuulee hänen isänmaallisista saarnoistaankin”. Kirkkoherra Järveläinen (1933–1949) oli IKL:n Suonenjoen paikallisosaston ensimmäinen puheenjohtaja ja kuului sen toimiviin jäseniin järjestön lakkauttamiseen saakka.71
Pitkäaikainen pitäjänapulainen Arvi Takala (1933–1964) oli pohjalainen, Nurmosta kotoisin, joten herännäisyys lienee siirtynyt Takalalle jo lapsuuden perintönä. Toinen ”pohjalainen piirre” Takalalla oli voimakas isänmaallisuus, joka näkyi hänen puoluevalinnoissaan. Opiskeluaikanaan hän oli AKS:n jäsen.72 Ennen vuoden 1933 eduskuntavaaleja Takala oli liikkunut Savon Sanomien mukaan ”kapinarikoksista tuomittujen henkilöiden kanssa yhteisillä puhujamatkoilla” IKL:n puolesta. Tämän johdosta oli joukko Suonenjoen seurakuntalaisia lähettänyt toukokuun alussa 1933 virkaan astuvalle seurakunnan kappalaiselle, pastori A. M. Takalalle, joka oli ”tehnyt itsensä jo Suonenjoellakin tunnetuksi kiihkomielisenä lapualaisena”, edellä siteeratun kirjeen.73
Iisalmen kirkkoherranvaali alkoi politisoitua vakavasti, kun tuotiin julkisuuteen tieto siitä, että virkaan pyrkisi kahden muun hakijan ohella Erkki Kurki-Suonio, kiihkeä oikeistoradikaali. Kurki-Suonio oli aktiivinen AKS:läinen, talonpoikaismarssija ja IKL:n kannattaja. Kurki-Suonion mielipiteet olivat tiedossa viimeistään hänen pidettyään vapaussodan rintamamiesten juhlassa radiosaarnan, jota hän itsekin kuvailee muistelmissaan ”jyrkänlaiseksi”.74 Maalaisliittolaiset ja edistyspuoluelaiset asettuivat hänen vastaehdokkaansa, Alavieskan rovasti Einar Borgin taakse. Vaaleissa herännäisiin kuulunut Kurki-Suonio sai niukan enemmistön taakseen. Pian vaaleista valitettiin tuomiokapituliin, ja muotoseikkavirheiden lisäksi valituksessa väitettiin vaaleissa esiintyneen Borgin kannattajien painostusta ja suoranaista vaalivilppiä. ”Vaali eräiden poliittisten piirien taholta oli saatettu kirkkolain hengen vastaiseksi ja kaikeksi muuksi kuin kirkolliseksi, puolue-elämästä riippumattomaksi tilaisuudeksi”, todettiin kantelussa.75
Kiistassa voi nähdä merkittävän määrän seurakuntalaisia asettuneen kirkon politisoitumista vastaan. Samalla he asettuivat vastustamaan kirkkoneuvostoa, joka oli poliittisesti oikealla. Lausuntoa antamaan määrättiin kansakouluntarkastaja Oskari Vuorisalmi, pormestari Niilo Luukkainen ja varatuomari Eino Stenius. Kaikki olivat poliittisesti oikealla, Stenius jopa IKL:n paikallisyhdistyksen puheenjohtaja. Kirkonkokouksessa huomattava osa seurakuntalaisista osoitti tyytymättömyyttään valintoihin, sillä kaikkien lausunnonantajien nähtiin olevan Kurki-Suonion kannattajia. Tuomiokapituli hylkäsi valituksen, mutta sen päätöksestä valitettiin aina valtioneuvostoon saakka.
Tapahtumaketju jatkui joulukuussa 1934 valtioneuvoston määräämien uusien vaalien merkeissä, jotka Borg voitti. Tämän jälkeen korkein hallinto-oikeus kuitenkin palautti voimaan ensimmäisen vaalin tulokset. Kurki-Suonio astui lopulta virkaan vuonna 1935. Poikkeuksellinen prosessi kuvaa osaltaan, miten valkoisten kiistat tunkeutuivat myös seurakuntaan, jota oli totuttu pitämään epäpoliittisena yhteisönä. Erkki Kurki-Suonio tulkitsi muistelmissaan kiistan olleen vain ensimmäinen vaihe ”isänmaallisten ja laillisuusmiesten” välisessä kamppailussa.77
Vaikka herännäisyyden ideologisen kuvan vahvistuminen saattoi herättää myös laajemmissa piireissä ihailua ja nostaa liikkeen keskeisen kansallisen herätysliikkeen asemaan, sen ongelmaksi liikkeen kokonaisuuden kannalta muodostui Eino Murtorinteen mukaan se, että ideologisoituminen uhkasi ajoittain peittää alleen sen ”armon kerjäläisyyttä ja jokapäiväistä parannusta korostavan alatien kristillisyyden”, joka oli alun perin kuulunut liikkeen uskonnolliseen kuvaan. Olivathan varsinkin toisista ideologisista lähteistä tulevat rotu- ynnä muut käsitykset ja sankaritarinat herännäisyyden ajattelulle vieraita ja sovittamattomassa ristiriidassa sen edustaman uskonnollisen ihmiskuvan kanssa. Eivätkä liikkeen ideologiset näkemykset saavuttaneet sanottavasti vastakaikua esimerkiksi savolaisen rahvaan parissa, kun sen sijaan ideologisoituminen kosketti erityisesti papistoa ja liikkeen harvalukuista oppineistoa.78
Pappien poliittisesta ja nimenomaan IKL-toiminnasta aiheutui Etsivän keskuspoliisin mukaan myös valtiokirkosta eroamisia. Moni poliittisesti vastakkaisessa leirissä oleva hakeutui tavallisesti – haluamatta uskonnosta irtautua – vapaakirkkoseurakunnan yhteyteen. Tällaisia ilmiöitä EK raportoi muun muassa Iisvedeltä ja Pieksämäen kauppalasta.79
Myös maallinen esivalta oli sinimustan aatteen pauloissa. Pappien ohella IKL:n ideologia vetosi Savossa erityisesti poliiseihin. EK:n Kuopion edustus sai ”vahingossa” selville, että vuonna 1935 Kuopion läänin noin 35 poliisipäälliköstä IKL:n kannattajia oli peräti 86,7 prosenttia eli noin 30 miestä.80
Somersalon oppositio
Proviisori U. J. Sorsimo luopui IKL:n Pohjois-Savon piirijohtajan tehtävistä heinäkuussa 1934. Sorsimon rohdoskaupan asiakkaat eivät katsoneet hyvällä hänen näkyvää toimintaansa IKL:ssä. Hänen jälkeensä IKL:n Pohjois-Savon piirijohtajaksi valittiin piirisihteerinä toiminut insinööri J. B. ”Jooseppi” Rauramo, joka toimi tehtävässä kesään 1937 saakka, kunnes muutti Poriin. Hänen vaimonsa Hertta Rauramo toimi naistyönjohtajana. Piirijohtajana Rauramokaan ei nauttinut jakamatonta kannatusta. Puhujana ja esiintyjänä häntä pidettiin heikonpuoleisena.81 Rauramon jälkeen johtajaksi valittiin NMKY:n sihteeri Eelis Pekonen (s. 1899), ”tarkka periaatteen mies”, jota kuitenkin pidettiin heikkona johtajana ja eversti Arne Somersalon käsikassarana.82
Arne Somersalo (vuoteen 1906 Sommer, 1891–1941) oli tamperelaisen kauppiasperheen toinen poika. Hänen isänsä, kauppaneuvos Arthur Sommer (1847–1907) oli Lapiniemen puuvillatehtaana tunnetun Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n toimitusjohtaja ja kuului suomenmieliseen Suomalaiseen puolueeseen ja edusti valtiopäivillä porvarissäädyssä Tampereen kaupunkia vuosina 1894, 1899 ja 1900. Hän oli syvästi uskonnollinen, ja kristillishenkinen ajattelu näkyi hänen yhteiskunnallisissa kannanotoissaan.83
Arne Somersalo valmistui ylioppilaaksi vuonna 1908. Hän opiskeli luonnontieteitä ensin Helsingin yliopistossa ja vuosina 1908–1914 Jenan yliopistossa Saksassa. Saksassa hän ei voinut ”venäläisenä” jatkaa opiskeluaan, mutta pystyi liittymään vapaaehtoisena suomalaisena Saksan armeijaan. Somersalo suoritti upseerikurssin Lockstedtin leirillä kesällä 1915. Ensimmäisessä maailmansodassa Somersalo palveli Saksan armeijassa itäisellä ja läntisellä rintamalla ottaen osaa Sommen ja Arrasin suurtaisteluihin. Hän sai palveluksistaan kaksi rautaristiä.
Sotakokemuksistaan Somersalo julkaisi omaelämäkerrallisen teoksen Taisteluvuosien varrelta (1928), joka on hänen tuotantonsa kestävin saavutus. Vuonna 1916 Somersalo avioitui saksalaisen Eva Beckerin kanssa. Palattuaan Suomeen vuonna 1918 hän yleni majuriksi ja toimi aluksi yleisesikunnan keskusosaston päällikkönä ja sen jälkeen operatiivisen osaston päällikkönä. Hän toimi Suomen ilmavoimien komentajana vuosina 1920–1926, mutta erosi armeijasta ja omistautui politiikalle. Vuonna 1924 hänet ylennettiin everstiluutnantiksi. Vuosina 1926–1931 Somersalo toimi antikommunistisen Suomen Suojelusliiton asiamiehenä ja Valkoisen vartion päätoimittajana. Somersalo oli IKL:n kansanedustaja Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä vuosina 1933–1936.84
Somersalon jääräpäisyys aina kovuuteen asti toi hänelle vihamiehiä. Somersalo oli paitsi Suunta-lehtien tehtailija myös Kuopion seudun IKL:n nuorisotoiminnan johtaja, jonka suhteet IKL:n keskusjohtoon tulehtuivat, koska hän oli sitä mieltä, että Everstiluutnantti Arne Sakari Somersalo. IKL:n kansanedustajien pitäisi erota eduskunnasta eikä IKL:n tulisi osallistua vaaleihin vaan riittävää olisi, että puolue asettaisi 10–15 tarkkailijaa eduskuntaan. Lisäksi hän piti yksinvaltaista johtajuutta, ”Führer-Prinzipiä”, ainoana oikeana puolueelle, millä hän lähentyi natsismin ihannetta.85
EK:n Kuopion osastopäällikön Aarne Mikkosen mukaan Somersalo oli ”toisen hengen, n.s. puhtaan natsisysteemin kannattaja eikä hyväksy nykyisen johdon luovailuja ja sovinnaisia menettelytapoja”. Somersalo edusti IKL:n jyrkkää, saksalaismielistä siipeä ja oli monesti eri mieltä liikkeen johdon kanssa. Jyrkkyytensä takia hän sai potkut IKL:n äänenkannattajasta Ajan Suunnasta vuonna 1935. Somersalo ei tästä lannistunut vaan löysi leipäpuun IKL:n maakuntalehtien päätoimittajana Kuopiosta. Hengenheimolaisen Somersalo sai Pieksämäen kauppalan IKL:n vahvasta miehestä varatuomari Arne Morjasta.86 Oppositioasenteen taustalla vaikutti myös kilpailuasema Elias Simojoen kanssa. Somersalo tiesi, ettei hänellä Simojoen nauttiman kansansuosion vuoksi tuskin olisi mitään mahdollisuuksia tulla valituksi eduskuntaan Kuopion läntisestä vaalipiiristä.87
Somersalon mielipiteet saivat aluksi vahvan kannatuksen Savon piirin ohella Pohjois-Karjalassa ja Keski-Suomessa. Maaliskuussa 1938 Valpo raportoi:88
IKL:n johto tahtoisi erottaa Somersalon järjestöstä, koska hänen katsotaan hajotustyöllään varsinkin Savossa ja Keski-Suomessa aiheuttaneen ”hallaa”, mutta sitä ei uskalleta tehdä, sillä pelätään järjestön silloin hajoavan. Kuopion ja Mikkelin piireissä sanotaan jäsenmäärän Somersalon ansiosta jonkun verran nousseen, mutta kaikki järjestötoiminta, valistus-, keräys- ja neuvontatoiminta on painunut alas ja jäsenet tuntuvat siellä kannattavan ”suoraa toimintaa”. Järjestökurin velvoituksia on koetettu Somersalon toiminta-alueilla järjestökäskyillä y.m. mieliin teroittaa, mutta tottelemattomuutta keskustoimistoa kohtaan on kuitenkin yhä enemmän alkanut ilmetä. On esitetty sellaistakin, että keskustoimiston olisi ”käveltävä” Helsingistä Kuopioon. Erimielisyydet ovat olleet niin vakavaa laatua, että johdon jäsenetkin pelkäävät IKL:n hajoamista. Jäsenistöltä koetetaan salata ja säilyttää muodollinen toimintayhteys Somersalon linjaan asian julkisuudelta peittämiseksi.
Ennen kesän 1938 Lapuan edustajakokousta puolue oli lähellä hajota Somersalon toimesta. Somersaloa ei kuitenkaan oppositioasenteensa vuoksi valittu lainkaan edustajaksi kokoukseen, joten hän ei päässyt esittämään vaatimusta puhdistuksesta IKL:n johdossa. Heinäkuussa 1938 IKL:n johdon mitta tuli täyteen. Se esitti Somersalolle uhkavaatimuksen: ellei hän alistu keskusjohdon kannalle ja lopeta oppositioasennetta, hänet erotetaan puolueesta. Somersalo alistui pakon edessä. EK:n tiedustelijalle hän sanoi, että ”jos hänellä olisi varallisuutta, niin ei häntä saataisi myöntymään tällaisiin vaatimuksiin”. Kun Pekonen ei ollut saanut Somersaloa aisoihin, hänet hetkellisesti erotettiin piirijohtajan tehtävistä.89 Mielenkiintoinen kytkös Kuopiossa oli IKL:n ja NMKY:n välillä, sillä NMKY:n sihteeri Pekonen toimi piirijohtajana ja NMKY:n puheenjohtaja, rehtori ja pastori Kyösti Kauppinen oli samaan aikaan IKL:n Kuopion paikallisosaston varapuheenjohtaja. Myös NMKY:n sihteerinä vuosina 1919–1922 toiminut opettaja ja saarnaaja Juho Soininen oli IKL:n sikäläisiä perustajajäseniä.90
********************
SOMERSALON SUUNTA-TEHDAS
”Suunta-tehtaan” sieluna Kuopiossa oli vuonna 1936 eduskunnasta pudonnut IKL:läinen kansanedustaja, eversti Arne Somersalo. Tehtaan esikoinen oli Kuopiossa Savon Suunta. Pian muiden kaupunkien IKL:n piiritoimikunnat liittyivät mukaan lehtihankkeeseen, ja laajimmillaan Suunta-lehtiä oli peräti yhdeksän.
Somersalon käsialaa olivat lehtien pääkirjoitukset ja Antti Suomenpoika -nimimerkillä kirjoitetut valtavan pitkät ja värikkäät pakinat. Hänen kirjoitustyylinsä oli rönsyilevää ja värikästä, osin varsin räikeääkin. Niinpä etusivu vilisi ”ryssiä” ja ”juutalaisia”, ”marxilaista terroria” ja ”punaista hornankattilaa”. Somersalon työkykyä pidettiin ilmiömäisenä. Hän tarvitsi yöunta poikkeuksellisen vähän ja söi kuin spartalainen ikään. Hänellä oli aina jokin artikkeli tekeillä, ja hän otti osaa toimitustyöhön latomisesta alkaen. Kirjapainon osakkaat kertovat mikrotasolla omaa kieltään siitä mikä oli IKL:n sosiaalinen tausta. Kaija Piirosen mukaan (1982) osakkaista peräti 74,7 prosenttia oli johtavassa asemassa tai muita akateemisia. Kirjapainoyhtiön osakkaat olivat siis silmiinpistävän selvästi ylintä yhteiskuntaluokkaa: tässä ryhmässä oli eniten insinöörejä (12), lääkäreitä (9) ja opettajia (9).
Kuopiolaislehdet olivat pilkkanimien keksimisessä eteviä. Arne Somersaloa nimitettiin lapioeverstiksi, ja pilapiirtäjät varustivat hänet aina lapiolla. Nimitys juonsi juurensa ensimmäisen maailmansodan päiviin, jolloin Somersalon väitettiin kehuneen halkoneensa lapiolla kalloja Marnen taistelujen aikoihin.
Somersalon Saksantuliaisia oli niin sanottu kopfblatt-menetelmä, jonka mukaisesti ”yleisuutisaineisto oli sama, mutta sitten välillä aina painokone pysäytettiin ja otettiin tuollainen paikallinen aineisto pois siitä ja tilalle pantiin toinen paikallinen aineisto ja lehden nimi muutettiin sen paikallisen aineiston mukaisesti”, muistelee Savon Suunnan ensimmäinen päätoimittaja Eelis Pekonen Kuopiosta.
Idea osoittautui käyttökelpoiseksi ja teki ”Suunta-tehtaasta” hetkellisesti taloudellisesti kannattavan. Helmikuussa 1937 EK:n tietojen mukaan Savon Suuntaa levisi Kuopiossa 1 350 kappaletta ja muualle lähetettiin 1 027 kappaletta eli yhteensä 2 377 kappaletta. Mikkeli-lehteä lähetettiin sieltä 270 kappaletta, Savonlinna-lehteä 320 kappaletta, Keski-Suomen Suuntaa 876 kappaletta, Kainuun Suuntaa 372 kappaletta ja Pohjois-Karjalaa 432 kappaletta, Näitten levikkimäärien yhteissumma on 4 647. Koko painosmäärä otettiin tavallisesti 5 500 suuruisena, koska Rautatie-kirjakauppa myi lehteä junissa ja kioskeissaan.
Lehtihankkeen yhtämittainen laajentaminen edellytti uusia kirjapainokonehankintoja. Uuden latomakoneen ja ajanmukaisemman painokoneen hankinnasta päätettiin vuonna 1939, ja laitteet saatiin paikoilleen syksyllä 1939. Huolimatta siitä, ettei yhtiöllä ollut taloudellisia edellytyksiä laajentamiseen, muutettiin yhtiön lehdet Pohjois-Karjalaa lukuun ottamatta 6-päiväisiksi lokakuun alusta 1939. Savonlinna ja Suomen Suunta päätettiin lakkauttaa samassa yhteydessä kannattamattomina. Hanke kaatui lopulta omaan mahdottomuuteensa, ja yritys olisi mennyt konkurssiin, ellei sota olisi muutenkin katkaissut sen toimintaedellytyksiä.
Lehdet kokivat luonnollisen kuoleman, kun päätoimittaja Somersalo lähti omien sanojensa mukaan taistelemaan ”pirua ja ryssää vastaan”. Lehtien jatkamiselle ei ollut taloudellisiakaan edellytyksiä. Talvisodassa everstiluutnantti Somersalo toimi rintamalohkon esikuntapäällikkönä ja lohkon komentajana Suomussalmella. Jatkosodassa hän oli SS-joukkojen yhdysupseerina Lapissa. Somersalo kuoli 50-vuotiaana 17. elokuuta 1941 opastaessaan suomalaissaksalaisten iskua Kiestingissä. Kenraali Wolf H. Halsti kertoo Aika vaatii veronsa -muistelmakirjassaan Somersalon kaatumisesta:
Tuttavani everstiluutnantti Somersalo lähti komentajana vetämään yritystä. Olin katselemassa joukon lähtöä elokuun 16 päivän illan alkaessa pimetä. Säikähdin nähdessäni Somersalon ulkoasun. Hän oli pukeutunut yleisesikuntaupseerin rauhanaikaiseen diagonaalipukuun leveine vaaraimenpunaisine housujen sivunauhoineen ja olkainreunuksineen, upseerinlakkiin, rinnassaan kirjavat kunniamerkkinauhat ja ristit, ihanteellinen maali tarkk’ampujille. Nämä myös saivat hänet jo alkutaipaleella hänen kävellessään rivistön alkupäässä.
Somersalon poika, vänrikki Helmut Erik Mikael Somersalo oli kadonnut ja julistettu virallisesti kuolleeksi vähän aiemmin – 2.7.1941 – Sallan valloituksen yhteydessä.
Lähteet:
Halsti, Wolf F., Aika vaatii veronsa. Muistelmat 2 1939–1948. Keuruu 1974.
Http://kronos.narc/menehtyneet
Eelis Pekosen haast. 1955 (haast. Paavo Susitaival), Mg 31, Säätiö 46, 1920–40-luvun historian säätiö. KA
Etsivän Keskuspoliisin Kuopion edustuksen tilannekatsaus
2/1937, 6.3.1937. EK-Valpo I, ko 1411, KA.
Piironen, Kaija, Sanan valtaa Kallaveden kaupungissa II. Kuopion sanomalehdistön historia 1918–1979. Kuopio 1982.
Niinistö, Jussi, Suomalaisia soturikohtaloita. Helsinki 1998. Yksi kirjan pienoishenkilöhistorioista käsittelee Arne Somersaloa.
********************
Vaalikannatus
Heinäkuun 1933 vaalit olivat siinä mielessä erittäin merkittävät Suomen historiassa, että ne viimeistään päättivät sotien välisen ajan dramaattisimman vaiheen. Vaaleissa oli kaksi murrosajan esille nostamaa puoluetta, Suomen Pienviljelijäin Puolue ja kokoomuksen kanssa vaaliliitossa ollut Isänmaallinen kansanliike, jonka kannatusta ei saanut erikseen esille. Vaaleista todella tuli kokoomuslaisten odottama tilinteko kansanliikkeeseen ja lapualaisvuosiin, ja ne tulivat antamaan sisäpolitiikalle uuden suunnan. Samoin ne merkitsivät murrosta oman puolueen sisäiselle linjalle.
Kokoomusjohdon karvaaksi pettymykseksi muodostui, että edellä mainitut asiat toteutuivatkin vastakkaismerkkisinä kuin oli oletettu. Kansan karttuisa käsi vetelikin punaisia viivojaan aivan eri listoille. Tuloksena oli kaikkea muuta kuin oikeistolainen vaalivoitto ja vasemmiston romahdus: Sdp oli vaalien suurvoittaja (78, +12), ja kokoomus kärsi murskatappion (32, -10).91
Tappio muuttui vielä tätäkin katastrofaalisemmaksi, kun apuvoimaksi suunniteltu IKL lähti omille teilleen ja muodosti oman eduskuntaryhmänsä. Tämän se oli päättänyt jo alkuvuodesta, mutta ei ollut ilmoittanut kokoomukselle aikeesta. IKL vei mukanaan 14 kansanedustajaa, joten kokoomuksella oli yhtäkkiä vuoden 1930 jättituloksestaan, 42 paikasta, enää alle puolet, 18 paikkaa.92
Mikkelin vaalipiiristä valittu sysmäläinen tilanomistaja, kapteeni evp Yrjö Schildt (1899–1961) siirtyi IKL:ään. Mikkelin vaalipiirissä vuoden 1933 eduskuntavaaleissa kokoomus sai 4 196 ääntä ja IKL 3 634 ääntä. Siitä huolimatta kokoomus jäi ilman edustajaa IKL:n saadessa miehensä valituiksi, kun sen kannattajat keskitetyllä toiminnallaan äänestivät pääasiallisesti kahta omaa listaansa. Vaalitulos osoitti, että kaksi IKL:n nimeämää ehdokasta, kapteeni evp Yrjö Schildt ja lääninrovasti Kaarlo Salovaara Pieksämäen kauppalasta olivat vaaliliitossaan äänimääriltään kokonaan omaa luokkaansa ja seuraavienkin järjestyksestä voi havaita, että vähimmin ääniä saivat ne kokoomuksen ehdokkaat, joiden suhde kansanliikkeeseen oli ”epäselvä”. Toisen paikkansa kokoomus menetti sosiaalidemokraateille. Jos kokoomus olisi mennyt itsenäisesti vaaleihin, olisi se menettänyt vain yhden paikan.93
Pohjois-Savossa kokoomus ja IKL muodostivat isänmaallisen vaaliliiton. IKL:n ehdokkaat pastori Elias Simojoki ja Ajan Suunnan päätoimittaja, everstiluutnantti Arne Somersalo tekivät taisteluparina näyttävän ja äänekkään vaalikampanjan.94 Vuoden 1933 vaaleissa suoritettujen laskelmien mukaan IKL sai 5 224 ääntä, joista pastori Elias Simojoki keräsi yksistään 3 415 ääntä päästen rymisten eduskuntaan. Se oli lähes puolet kokoomuksen ja IKL:n äänistä vaalipiirissä. Vain vaalipiirin vanha ääniharava, sosialisti ”Sasu Punanen” eli Yrjö Räisänen sai runsaamman kannatuksen, 5 303 ääntä.
Toiseksi eniten – 1 710 ääntä – vaaliliitossa keräsi myös IKL:n ehdokas, everstiluutnantti Arne Somersalo. Kokoomuksen ehdokkaat saivat vuoden 1933 vaaleissa vain hiukan alle 2 600 ääntä ja IKL siis yli 5 200 ääntä, joten oikeistonkin sisällä kokoomus oli selvästi vähemmistössä – sen osalle tuli vain noin puolet IKL:n kannatuksesta. Suuremman vertausluvun perusteella Somersalo valittiin eduskuntaan kuitenkin Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä, jolloin hänen paikkansa sai kokoomuslainen rehtori Eetu Vaarama Kuopiosta. Muuten IKL olisi saanut kaksi paikkaa, kokoomus ei yhtään.95
IKL esiintyi ensimmäisen kerran omalla ehdokaslistallaan vuoden 1936 eduskuntavaaleissa, ja näiden vaalien tuloksia tarkastelemalla saakin riittävän käsityksen puolueen vaalikannatuksen pohjasta. Ensiksi on kuitenkin syytä mainita, että IKL:n puolueluonteesta ja osallistumisesta vaaleihin käytiin aluksi varsin kiivasta väittelyä liikkeen sisällä. Monet pitivät epäjohdonmukaisena, että parlamentarismia ja puoluevaltaa ankarasti arvosteleva liike ryhtyisi itse esiintymään puolueena. Kokoomuksen avoin tuki kansanliikkeelle houkutteli IKL:n kuitenkin mukaan vaaliyhteistyöhön vuonna 1933, minkä seurauksena järjestö väistämättä alettiin mieltää puolueeksi.
Valtakunnallisesti kokoomus selvisi voittajana sekä kansanedustapaikkojen (20–14) että ääniosuuden osalta (10,4 % – 8,3 %). Ääniosuus yhteensä merkitsi oikeistolle samanveroista osuutta äänistä kuin vuonna 1930. Mutta nyt olivat ensi kerran nähtävissä oikeiston konservatiivisen ja radikaalin siiven sisäiset voimasuhteet. Koko maassa IKL osoittautui maaseutuvaltaisemmaksi kuin kokoomus. IKL:n ääniosuus oli kaupungissa ja maalla tosin prosenttikymmenyksen tarkkuudella sama 8 prosenttia, mutta verrattaessa sitä kokoomuksen äänimäärään eri kuntamuodoissa – toisin sanoen oikeiston kokonaisresursseihin – kuva selventyy. Kokoomuksen kaupunkilaisäänimäärästä saavutti IKL vain vajaat 60 prosenttia, kun taas maaseudulla sen tulos oli 95 prosenttia kokoomuksen ääniosuudesta. Prosenttiyksikköinä mitattuna kokoomus kärsi kilpailijalleen tietysti raskaita menetyksiä.
Mikkelin läänissä kokoomuksen tappio oli lähes kolmannes sen edellisten vaalien osuudesta, Pohjois-Savossa lähes puolet. Savossa IKL pääsi alle yhden prosenttiyksikön päähän kannatuksensa valtakunnallisesta keskimäärästä ja Pohjois-Savossa IKL:n äänimäärä jopa hieman ylitti kokoomuksen kannatuksen. Etelä-Savossa tulos oli käytännöllisesti katsoen tasan. Savon kaupungeissa kokoomus menetti Etelä-Savoa lukuun ottamatta enemmän kuin maassa yleensä – yhäti ääniosuudesta, joka oli huomattavasti valtakunnallisen yläpuolella. Myös IKL:n osuudet kasvoivat täällä yli valtakunnallisen keskimäärän kaikkialla, niukimmin Etelä-Savossa.96
Savossa vaalituloksen kokonaissävyn määräsivät kuitenkin maalaisäänestäjät. Savossa IKL ylitti maaseudulla kokoomuksen vahvuuden, Pohjois-Savossa jopa 70 prosentilla, kun taas Mikkelin läänissä suhde oli 4:5. Pohjois-Savo jäi näissä vaaleissa kokoomuksen heikoimmaksi maaseutualueeksi valtakunnassa. Sen ääniosuus väheni yli 50 prosenttia, 9,4 prosentista 4,0 prosenttiin IKL:n saadessa äänistä 6,8 prosenttia. Mikkelin vaalipiirissä väheneminen oli melkein samaa luokkaa, mutta taso prosenttiyksikön verran korkeammalla kokoomuksen osalta: IKL:n osalta tulos oli sama. Kokonaisuutena IKL:n kannatus ylitti valtakunnallisen keskimäärän Savon kaupungeissa huomattavasti: Itä-Suomessa IKL supisti eniten kokoomuksen kannatusta juuri Savossa, jonka maalaisseurapiirien keskuudessa se kasvoi kokoomusta vahvemmaksi.97
Tarkasteltaessa kokoomuksen tappioiden ja IKL:n ääniosuuden suhdetta voidaan todeta oikeaksi se yleinen käsitys, että IKL oli lohkeama kokoomuksesta. Savossa tästä kaavasta poikkesivat Etelä-Savon kaupungit, joissa IKL:n ääniosuus oli olennaisesti suurempi kuin kokoomuksen tappio ja poliittisessa kentässä oli ilmeisesti tapahtunut muitakin siirtymiä. Maaseudulla vastaava vertailu osoittaa IKL:n hajottaneen yleensä jonkin verran myös maalaisliittoa.
Selkeämmän kuvan oikeiston menestyksestä vuonna 1936 saa tarkastelemalla tilannetta vuoden 1930 kannatusta vasten. Savon kaupungeissa ”yhtynyt oikeisto” oli menettänyt asemiaan kautta linjan lukuun ottamatta Pohjois-Savoa, jossa suhdeluku säilyi entisellään. Samaan aikaan katosi maalaisliittolainen pieni vähemmistö Savon kaupungeista melkein kokonaan. Voittajana esiintyi porvarillisella puolella edistys ja lisäksi tietenkin vasemmisto. Maaseudulla oikeiston ääniosuus saavutti maksiminsa Savossa vuonna 1936. Mikkelin läänin maaseudulla oikeiston suhteellinen voima kasvoi lähes 50 prosenttia, joten tällä alueella äärioikeiston esiinmarssi verotti myös maalaisliiton rivejä. Pohjois-Savossa oikeiston kokonaisvoima oli vuonna 1936 suunnilleen sama kuin 1930.98
Pohjois-Savo jakautui selvästi kahteen osaan: Maaningan ja Nilsiän tasolta etelään päin IKL ei kyennyt korvaamaan kokoomuksen tappiota, kun taas Ylä-Savossa se kasvatti oikeiston kokonaisvoimaa Iisalmessa, Pielavedellä, Keiteleellä ja ennen kaikkea Kiuruvedellä. Edellisissä vaaleissa kokoomus sai Kiuruvedellä 500 ääntä, vuonna 1936 ei sataakaan, kun taas IKL keräsi 704 ääntä. Se merkitsi 18,3 prosenttia annetuista äänistä, vain Iisalmen kaupunki oli edellä (23,1 %). Kuitenkin myös useissa Pohjois-Savon eteläisimmissä kunnissa, joissa oikeiston kokonaiskannatus oli mitättömän pieni, kykeni IKL nielaisemaan kokoomuksen jopa jäljettömiin. Mikkelin läänissä IKL oli kokoomusta voimakkaampi milteipä kaikkialla, vaikka äänimäärät kuntaa kohti jäivät vähäisiksi. Vahvin linnake täällä oli Pieksämäki, yli 470 ääntä. Pieksämäen kauppalassa IKL sai 281 ääntä, mikä merkitsi peräti 23,9 prosenttia kaikista kauppalassa hyväksytyistä äänistä. Samalla IKL nousi kerralla sosiaalidemokraattien jälkeen toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Kokoomus jäi 7,8 prosenttiin. Kiuruveden ja Pieksämäen radikalisoitumiseen oli huomattava osuutensa IKL-aktiivisella paikallisella papistolla.99
Jo lakkauttamisuhan alaisena ollut IKL kärsi ratkaisevan takaiskun vuoden 1939 vaaleissa. Eduskuntaan jäi 8 oikeistoradikaalia, näistä ei yhtään Savosta, kun sekä Salovaara että Simojoki putosivat eduskunnasta. Pohjois-Savon maalaisherrasväki pysyi edelleen huomattavan uskollisena IKL:lle, Kiuruvedellä puolue säilytti yhä 600 äänestäjää vain vajaan sadan palatessa kokoomuksen helmaan, ja ylivoima säilyi useissa muissakin kunnissa (ks. taulukko 62). Leppävirralla ja Suonenjoella IKL kykeni jopa lisäämään kannatustaan, huolimatta siitä, että ”Kuopion piirin vaalikassa oli tyhjä ja edellisen vaalitaistelun velkojakin vielä maksamatta”.100
Etelä-Savossa IKL säilytti – tosin entisestään selvästi heikentyneenä – johtoasemansa vain Pieksämäellä ja Ristiinassa. Pieksämäellä kokoomus oli vuoden 1939 vaaleissa niin sanotuista valtapuolueista pienin vajaalla sadalla äänellään. IKL keräsi lähes tuplasti enemmän ääniä. Pieksämäen kauppalassa IKL keräsi 202 ääntä, mikä merkitsi 17,1 prosenttia hyväksytyistä äänistä, kun kokoomuksen – tosin huomattavasti vahvistuneena – oli tyytyminen 14,6 prosenttiin. Ristiinassa IKL sai 11,3 prosenttia äänistä vuonna 1936 ja 8,5 prosenttia äänistä vuonna 1939. Suurin osa niistä oli annettu Ristiinan kirkonkylän äänestysalueella. Useissa maalaispitäjissä IKL:n kannatus oli vähentynyt yli 50 prosenttia. Jäppilän (15 äänestäjää) jälkeen oli IKL:n kannattajia vähimmän sekä lukumäärältään että suhteellisesti Savonrannassa (17), Enonkoskella (23), Haukivuorella (26), Anttolassa (30) ja Kangaslammilla (31). Vaalit osoittivat, että IKL:n mahdollisuudet vaalipiirissä olivat kerta kaikkiaan olleet ja menneet. Olisihan sen äänimäärän pitänyt nousta seuraavissa vaaleissa noin 40 prosentilla ennen kuin se olisi voinut toivoa edustajapaikkaa.101
Sinimustat – Simojoen nuorisokaarti
Poliittisista nuorisojärjestöistä lapuanliikkeen aikana kehkeytynyt ja sittemmin IKL:n nuorisojärjestönä vaikuttanut Sinimustat kehitti huippuunsa nuorison uhrimielen vaalinnan fasistien esikuvien mukaisesti. Sen jäsenet vannoivat uhrivalan, joka kuului:
Minä lupaan kunnian ja omatuntoni kautta uhrata elämäni ja työni Suomen suuren tulevaisuuden luomiseksi. Sen hyväksi olen valmis tarvittaessa antamaan henkeni ja vereni.
Jumala auttakoon minua olemaan ijäti uskollinen tälle tekemälleni lupaukselle.
Sinimustien poliittissävyiseen toimintaan liittyi tiukka uskonnollinen näkemys, jonka mukaan ”pehmeät” eivät voineet periä Jumalan valtakuntaa. Järjestön piirissä omaksuttu kristinuskon tulkinta, ”sinimustausko”, sisälsi yleisen uhrivalmiuden ohella sankarihurskauden piirteitä. Jo järjestön nimi viittasi jäseniltä edellytettyyn yhtenäiseen pukeutumiseen: mustaan puseroon ja siniseen kravattiin. Yhtenäisine tunnuksineen Sinimustat oli oppikoululaisten alakulttuuri.103
Valtiovalta pyrki estämään totalitarismia ihannoivan ja emopuoluetta radikaalimman Sinimustien suosion leviämisen kouluissa kieltämällä niiden järjestömerkit opinahjoissa jo vuonna 1933 ennen varsinaisen puserolain voimaan astumista. Elias Simojoen johtaman suomalaisen nuorisojärjestön kohtaloksi koitui sen sotkeutuminen Viron sisäisiin poliittisiin taisteluihin. Sikäläinen vapaussoturien liitto eli Eesti Vabaduss jalaste Liit eli ”vapsit” pyrkivät kukistamaan keväällä 1934 Viron diktaattoriksi julistautuneen Konstantin Pätsin. ”Vapsien” ulkomaisena mallina oli lapuanliike, johon sillä olikin suorat ja hyvät yhteydet. Seuraavana syksynä Simojoki itse osallistui retkeen, jonka tarkoituksena oli vapauttaa vankilasta vapsien johtaja, intomielinen lakimies Artur Sirk (1900– 1937). Hän myös suunnitteli aseellisen avun toimittamista Viroon, missä vapsien oli määrä kaapata valta joulukuun alussa 1935.
Vallankaappaushankkeen kuivuttua kokoon Simojoki osallistui vielä Sirkin kuljettamiseen Suomesta Ruotsiin. Tämän jälkeen kotietsinnässä tuli julkisuuteen Simojoen Sinimusta-lehden toimittajalle Jaakko Virkkuselle kirjoittamia yksityiskirjeitä, joiden sisältö osoittautui hänen kannaltaan raskauttavaksi: Simojoki toivotti esimerkiksi aiemman rkp:läisen oikeusministerin Eric J. Serlachiuksen yhdessä muutaman lehtimiehen kanssa keskitysleirille. Keskitysleiri perustettaisiin kirjeen mukaan Petsamon Heinäsaarille ja siellä nämä miehet saisivat ”lopun ikäänsä linnunkakkaa keräten ja vapisten kuunnella sinimustain tahdikkaita askeleita vartiotulien äärellä”.104
Simojoen nähtiin nyt yleisesti pyrkivän Suomen valtiomuodon kumoamiseen ja ”sinimustan” diktatuurin pystyttämiseen. Lopputuloksena oli, että sisäministeriö kielsi tammikuun 23. päivänä 1936 väliaikaisesti Sinimustien toiminnan, minkä säädöksen Helsingin raastuvanoikeus sittemmin vahvisti. Järjestö organisoitui uudelleen Mustapaidat-nimisenä, jota johti myös Simojoki.105
Sinimustaosastoja ryhdyttiin perustamaan maahan, kun Lapuan toverikunta oli lähettänyt oppikouluille lokakuussa 1930 kirjeen, jossa pyydettiin tukea lapuanliikkeelle. Kuopion yhteiskouluun perustettiin alkuvuodesta 1931 sinimustaosasto. Siihen liittyi noin 50 oppilasta, ja sen kuraattorina toimi koulun rehtori Kyösti Kauppinen. Sinimustaosasto perustettiin lisäksi ainakin Kuopion lyseoon ja Pieksämäen yhteiskouluun, jonne muodostui yksi maamme vahvimmista sinimustaosastoista. Kuopion tyttölyseolaisia kuului myös sinimustiin.106
Kuopion yhteiskoulu tuli valtakunnallisesti tunnetuksi presidentti K. J. Ståhlbergin muotokuvien ”muiluttamisesta” ja oppilaiden järjestämästä pommiattentaatista Kuopion työväentalon pihamaalla 4.11.1938. Muun muassa tähän pommiattentaattiin vetoamalla sisäasiainministeri Urho Kekkonen pyrki osoittamaan IKL:n vaarallisuuden ja lopulta lakkautustarpeen.107
Presidentti K. J. Ståhlbergin kuva katosi noina aikoina monen oppikoulun seinältä tuntemattomalla tavalla. Esimerkiksi Iisalmen yhteislyseon juhlasalin seinältä katosi presidentin kuva, mutta Kuopion yhteiskoulun tapauksesta tuli valtakunnallista huomiota saanut juttu:
[Presidentti Ståhlbergin] kuva hävisi seinältä ja kun ne [oppilaat] aamulla tuli rukouksiin se oli poissa. Tästä tuli julkinen juttu, niin rehtori Kauppinen määräsi, että se kuva on tuotava takaisin. Se pantiin takaisin seinälle. Ovet ja ikkunat sulettiin. Seuraavana aamuna rukouksissa kuvaa ei ollut. Ja sitä ei koskaan päästy selville, mitenkä se kuva aina sieltä hävisi.108
Kuva löydettiin myöhemmin koulun ulkorakennuksesta ja sen taakse oli ilmestynyt seuraavat lauseet: ”Löytyykö Tandefelteja tekemään tälle ryssäläisystävälle sen, mitä hänelle on vielä tekemättä?” Alempana oli vastaus: ”Löytyy jos tarvitaan.”109 Aatelinen ruotsinkielinen aktivisti Ernst Tandefelt ampui Ståhlbergin puoluetoverin, liberaalin sisäministeri Heikki Ritavuoren kotiovelleen 14. helmikuuta 1922.
Rehtori Kauppisen kerrotaan hankkineen varastoon vinon pinon presidentin muotokuvia, joita hän aina laittoi hävinneen tilalle. Lopulta Kauppinen pyysi IKL:n piirijohtajaa insinööri J. B. Rauramoa puhumaan ”niille sinimustille, että nehän tekee hänelle kiusaa, että hänenhän täytyy panna se takaisin sinne. Hänestä on hyvin vastenmielistä takaisinpaneminen. Hän on aivan samalla kannalla, mutta sano nyt niille, että se on tällä kertaa häntä vastaan, kun hän on joutunut kyltiksi.” Keväällä 1918 sotavankien pappina ja myöhemmin suojeluskuntakenttäpappina toimineen rehtori Kyösti Kauppisen elämän perusperiaatteet olivat: Isänmaa, IKL ja NMKY.111
Kuopion kauppaopiston ja kauppakoulun oppilaat löysivät pulpeteistaan aamulla 4.11.1938 koneella kirjoitetun julisteen:
NUORISO.
Nykyaikana nostavat kaikkialla maailmassa raat fascistikoirat päitään pienten kansojen tuhoamiseksi. Oletko ajatellut, että tuo vaara uhkaa meidänkin kansaamme? Aika on lähellä, jolloin IDÄN INTERNATIONALEN SANKARIARMEIJA
––
MARSSII TURVAAMAAN MAAILMALLE RAUHAN. Rikkailta otetaan, köyhille annetaan, KAIKILLA ON RAHAA. Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus vallitsevat. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on Sinunkin velvollisuutesi ryhtyä taisteluun…………
OLE VALMIS, AIKA ON LÄHELLÄ.
Samana iltana 4. marraskuuta räjäytettiin pommi Kuopion työväenyhdistyksen pihalla. Tapaus herätti suurta huomiota kautta koko maan. Räjähdys oli särkenyt muutamia lasiruutuja eräästä työväentalon ikkunasta, mutta ei aiheuttanut talolle eikä ihmisille muuta vahinkoa. Etsivän keskuspoliisin Kuopion osasto onnistui tiedusteluteitse selvittämään jo seuraavana aamuna sekä lentolehtisen laatijan sekä myös pommin valmistajan, joka oli sama henkilö eli yhteiskoulun seitsemännen luokan oppilas Jarl Roschier. Poliisilaitoksella Roschier myönsi tehneensä julisteet, kaikkiaan 69 kappaletta, mutta ei myöntänyt pommin räjäyttämistä, vaikka tunsi räjäyttäjät.
Marraskuun 7. päivänä ilmoittautuivat sitten Jarl Roschierin veli, yhteiskoulun viidennen luokan oppilas Henrik Roschier ja hänen luokkatoverinsa Erkki Veijo Yletyinen syyllisiksi pommiräjäytykseen. Tarkoituksena oli ollut häiritä työväenyhdistyksen talossa vietettyä ammatillista valistusiltaa, jossa puhujana esiintyi SAK:n sihteeri E. K. Louhikko. Suunnittelusta ja pommin valmistuksesta vastasi Jarl Roschier. Roschier, Yletyinen sekä lentolehtisten levitykseen osallistuneet Seppo Raittila, Reino Liljavirta ja Kauko Laitinen kuuluivat IKL:n Kuopion nuoriso-osastoon, jonka propagandaryhmän päällikkönä juuri Jarl Roschier toimi. Lentolehtinen oli kirjoitettu IKL:n piiritoimiston kirjoituskoneella. Lentolehtisen levittämistä Roschier kertoi poliisikuulusteluissa hautoneensa jo pitkän aikaa nostattaakseen vastamyrskyä. Hän selitti laatimansa lehtisen olleen niin räikeä, että tällainen ”kommunistien teko” olisi nostattanut yleistä suuttumusta.113
Kuopiossa oli siis voimakas sinimustaosasto, jota aluksi johti NMKY:n sihteeri Eelis Pekonen ja sitten yhteiskoulun opettaja Lauri Liljavirta (s. 1910), joka kaatui SSjoukkojen yliluutnanttina Rostovin rintamalla 19.11.1941. Liljavirran aikana sinimustien toiminta vilkastui huomattavasti. Hän toimi myös Mustapaitojen johtajana. Kuopion seudun nuorisotoiminnan johtajana toimi puolestaan eversti Arne Somersalo.114 Iisalmessa, Keiteleellä, Sukevalla ja Varkaudessa oli myös omat sinimustaosastonsa.115
Murrosvuosista itsenäistyvään Savoon
Kunnallisvaalit kuohuvalla 1930-luvulla
Vaikka poliittinen paine purettiin pääasiassa valtiollisiin vaaleihin, tehtiin kunnalliselämässä myös politiikkaa. Puolueorientaatio profloitui selkeämmin vasta 1930-luvun vaaleissa.
Kuten taulukosta 63 nähdään, oli jokainen Savon kaupunki ja kauppala yllättävän vahvasti oikeistovoittoinen lukuun ottamatta Varkauden kauppalaa. Savon kaupungeissa ja kauppaloissa kokoomuksen kannatus ylitti kuntavaaleissa huomattavasti maan keskimäärän. Puolue olikin vahvin porvarillinen voima.
Joulukuussa 1930 pidetyissä vaaleissa porvari- ja vasemmistopuolueiden välinen suhde säilyi edelliseen kauteen nähden ennallaan. Sosiaalidemokraatit edustivat nyt yksin vasemmistoa. Sen piirissä toimi kuitenkin myös kommunisteja.
1930-luvulla poliittinen ilmapiiri aktivoitui Savossakin uudelleen, kun Isänmaallinen kansanliike alkoi saada kannatusta maakunnassa. Se kavensi kokoomuspuolueen vaikutusvaltaa useiden kaupunkien ja kauppaloiden hallinnossa. IKL:n edustajia tuli valituksi vuoden 1933 kunnallisvaaleissa kaikkien muiden kaupunkien valtuustoihin paitsi Savonlinnan, jonka kunnallispolitiikassa oli kokoomus perinyt nuorsuomalaisille ennen kuuluneen johtavan aseman. Kokoomuksella oli vuoteen 1932 saakka suurin valtuustoryhmä ja sen jälkeenkin suurin porvarillinen ryhmä. Savonlinnan kokoomuksen johtava henkilö, lehtori Eetu Kekomäki, oli valtuuston puheenjohtajana keskeytyksettä vuodesta 1910 vuoteen 1947. Kokoomuksella oli myös vuoteen 1931 saakka valtuuston varapuheenjohtajan paikka. Kokoomuksen voimana oli se, että sillä oli käytettävissään lukuisia kunnallisissa tehtävissä kouliintuneita henkilöitä ja se että sillä oli luotettava äänenkannattaja, Savonmaa-lehti.116 Savonlinnassa nimenomaan porvarilliset piirit asennoituivat karsaasti IKL:ää kohtaan eikä se menestynyt kaupungissa.117
Joulukuussa 1931 oli Savonlinnassa taas järjestettävä kunnallisvaalit. Syynä oli tällä kerralla vuodenvaihteessa tapahtunut alueliitos, jonka johdosta myös valtuustopaikkojen määrä kohosi 23:sta 29:ään. Nämä vaalit toivat todella merkittävän muutoksen valtuuston voimasuhteisiin. Sosiaalidemokraatit korjasivat kaikki kuusi lisäpaikkaa ja lisäksi valtasivat porvareilta kaksi paikkaa, joten sosiaalidemokraattien määräksi tuli 13. Kokoomuslaisia tuli valtuustossa tämän jälkeen olemaan yhdeksän ja edistysmielisiä viisi, minkä lisäksi valtuutettuihin kuului kaksi ”puolueetonta porvaria”, joista toinen oli valittu talonomistajain ja toinen ”tyytymättömien” listalta.118
Vuoden 1931 kunnallisvaaleissa hahmottuneet voimasuhteet säilyivät lähes sellaisenaan vuosikymmenen loppuun. Vuoden 1933 vaaleissa kokoomus voitti kolme paikkaa sosiaalidemokraattien menettäessä kaksi ja keskusta yhden. Vuoden 1936 vaaleissa kokoomus taas menetti paikan sosiaalidemokraateille. Valtuuston voimasuhteet olivat vuosikymmenen päättyessä seuraavat: kokoomus 11 paikkaa, edistys 6 ja sosiaalidemokraatit 12 paikkaa.119
Kuopiossa IKL:stä tuli vuoden 1933 kunnallisvaaleissa suurin porvarillinen valtuustoryhmä (12 paikkaa) ja paikkamäärältään lähes yhtä suuri kuin sosiaalidemokraatit. Vaaleissa porvarilliset puolueet saivat 28 paikkaa ja sosiaalidemokraatit 13 paikkaa, mikä merkitsi määräenemmistöä porvareille. Merkille pantavaa onkin IKL:n erittäin voimakas mukaantulo kuopiolaiseen kunnalliselämään. Kokoomus jäi kiistatta aluksi sen jalkoihin, edistyksen kokoiseksi. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin vanha aktivisti ja Kauppakoulun johtaja, tohtori Yrjö Tuomikoski (s. 1878), joka kokoomuksen kautta oli päätynyt lapuanliikkeen ja IKL:n mieheksi. Vuoden 1936 vaaleissa hän ei ollut enää ehdokkaana.120
Tapahtumaa voidaan luonnehtia suoranaiseksi murrokseksi, joka vahvisti Kuopion asemaa IKL:n Pohjois-Savon keskuksena. Se jäi kuitenkin lyhyeksi välivaiheeksi, sillä kokoomus kykeni vaalikauden päättyessä ottamaan takaisin suurimman osan kolmikymmenluvun alun ennätysmäisen ryhmänsä (21 paikkaa) paikkamäärästä. IKL puolestaan romahti edistyksen tavoin pieneksi ryhmäksi. Molemmat menettivät paikkoja kokoomukselle, joka nousi suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi 14 paikalla. Vuoden 1936 vaaleissa IKL:n paikkaluku laski 12:sta 4:ään. Sdp puolestaan oli kasvanut hiljalleen. Uuteen kaupunginvaltuustoon valittiin 26 porvaria ja 15 sosialistia. Valtuuston puheenjohtajaksi nousi kokoomuslainen kansakoulunopettaja Edvard Lyytinen (s.1878).121
Hyvin vahvan jalansijan IKL sai myös Iisalmen ja Mikkelin kaupunkien sekä Pieksämäen kauppalan valtuustoissa, joihin kaikkiin se sai vuoden 1933 vaaleissa viisi edustajaa. Ne se valtasi lähes täysin kokoomukselta, jonka aiempi selkeä johtavan porvaripuolueen asema näin heikkeni huomattavasti. Iisalmessa edistyspuolue myös menetti kaksi paikkaa IKL:lle. Pieksämäen kauppala muuttui samalla ensimmäistä kertaa porvarienemmistöiseksi, kun sosiaalidemokraatit menettivät kaksi valtuustopaikkaa. Porvarienemmistö säilyi vuosikymmenen lopun ja sota-ajan.
Vuoden 1936 vaaleissa IKL:lle tuli jälleen viisi valtuutettua sen saatua Pieksämäen kauppalassa 23,1 prosenttia äänistä. Samalla siitä tuli suurin porvarillinen puolue. IKL:n listalta valittiin lääninrovasti Kaarlo Salovaara, varatuomari Aarne Morja, lakitieteen kandidaatti Leo Saarinen, opettaja K. J. Mattila ja tilanomistaja J. H. Roschier. Kauppaloista IKL menestyikin parhaiten juuri Pieksämäellä. Pieksämäen kauppala oli kunnallisvaalimenestyksen perusteella maakunnan kunnista paikkakunta, jossa IKL sai suhteellisesti eniten tukijoita. IKL:n Etelä-Savon piiritoimisto sijaitsi Pieksämäellä, jossa myös asui piirijohtaja ja ilmestyi puolueen oma lehti. Sen sijaan Mikkelissä IKL, joka oli ollut yksin ulkopuolella muiden porvarien vaaliliiton, menetti kolme paikkaa, kun taas kokoomuksen paikkaluku nousi 6:sta 11:een. ”Varuskunta”-listan ehdokkaat ja ensimmäistä kertaa vaaleissa mukana ollut maalaisliitto jäivät paikoitta. Edistyspuolue nappasi viisi paikkaa.
Vuoden 1936 vaaleissa Iisalmessa sosiaalidemokraatit menettivät yhden paikan, joten porvarienemmistö oli vuosikymmenen lopulla ja sota-aikana suurempi kuin milloinkaan muulloin tutkittavana ajankohtana: porvaripuolueita edusti noin 74 prosenttia valtuutetuista. Kansallisen kokoomuksen ja edistyspuolueen valtuutettujen lisäksi porvarillisesta vaaliliitosta tuli vuoden 1936 vaaleissa valtuustoon kolme IKL:n edustajaa sen saatua Iisalmessa 14,1 prosenttia äänistä. IKL:n ääniosuus oli Iisalmessa valtakunnallisesti korkea, Ilkka Hakalehdon tutkimuksen mukaan maamme kaupungeista neljänneksi korkein. Iisalmea enemmän IKL:llä oli kannatusta vuoden 1936 kunnallisvaaleissa vain Hämeenlinnassa, Kajaanissa ja Heinolassa.123
Huomionarvoista on, että ”sinimustat” kaupungit olivat kaikki pieniä ja usein ”koulukaupunkeja”. Syynä oli Sinimustat-järjestön aktiivinen toiminta koululaisten piirissä. IKL:n kannatusosuuteen vaikutti se, että Iisalmi oli – Hämeenlinnan, Kajaanin ja Heinolan tapaan – väestöpohjaltaan pieni kaupunki, jossa koulutetun virkamiehistön sekä pankinjohtajien ja muiden liikemiesten osuus oli muuhun väestöön nähden suuri. Teollisuustyöväen osuus oli kaupungin heikon teollistumisen vuoksi pieni. Iisalmeen keskittyi muun muassa koko ympäristöä palvelevaa lääkärikuntaa, alueen ainoan oppikoulun opettajisto ja metsäyhtiöiden piirimiehet. Näissä piireissä IKL:llä oli perinteisesti vahva kannattajakuntansa. Silti IKL:n Iisalmen paikallisosaston jäsenistä suurin osa oli Valtion rautateiden henkilökuntaan kuuluvia.124
Varkaudessa poliittisissa voimasuhteissa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Joulukuussa 1930 pidetyissä vaaleissa sosiaalidemokraattien ryhmä kasvoi neljällä edustajalla, kun kommunistien toiminta kiellettiin. Näin työväestön äänet kanavoituivat sosiaalidemokraateille. Porvareiden paikkaluku säilyi kuudessa edustajassa. Vuoden 1933 vaaleissa poliittisten ryhmittymien paikkajako säilyi täysin ennallaan. Sen sijaan vuoden 1936 vaaleissa tiedettiin jo ennalta, että muutoksia oli tulossa. Valtuuston paikkaluku nousi, ja vaaleissa oli jaettavana kuusi valtuutetun paikkaa lisää. Kumpikin vaaleihin osallistunut ryhmittymä sai valtuustoon kolme edustajaa lisää. Sosiaalidemokraateilla oli siten 26 ja porvareilla 9 valtuutettua.
Sosiaalidemokraattien Akseli Manninen istui ryhmänsä johtavana poliitikkona valtuustossa vuodesta 1929 aina vuoteen 1953 toimien valtuuston puheenjohtajana vuodesta 1932 alkaen (vuotta 1946 lukuun ottamatta).125 Varkaudessa IKL ei menestynyt siitä syystä, että Varkauden ”ruotsalainen siirtokunta”, jos käytetään Etsivän keskuspoliisin termiä, – Ahlström Oy:n ruotsinkielinen johtajisto ja konttori- ynnä muu henkilökunta – luonnollisesti pysytteli syrjässä aitosuomalaisesta IKL:stä. Varkaudessa värittömänä pidetyn kansakouluopettaja Kalle Väänäsen johtama IKL:n paikallisosasto ei parhaimmillaan saanut jäseniä täyttä sataakaan.126
Kaavilla tulivat kaikki vasemmiston listat hylätyiksi vuonna 1933, joten valtuustosta tuli täysin porvarillinen (19–0). Kaavi oli täysin maalaisliittolainen pitäjä. Nilsiässä ja Sonkajärvellä vasemmistolla ei ollut yhtään ehdokaslistaa.
Vuosien 1933 ja 1936 kunnallisvaaleissa ei tapahtunut suurta käännettä puoleen eikä toiseen. Savo oli porvarillisten puolueiden hallitsema maakunta – Pohjois-Savo selkeämmin kuin Etelä-Savo, mihin vaikutti luonnollisesti kommunistien kielletty toiminta. Pohjois-Savossa kommunistit kääntyivät hitaasti sosiaalidemokraattien kannattajiksi, mutta vuoden 1936 vaalit toivat sosiaalidemokraateille kuitenkin jo 20 lisäpaikkaa. Vuonna 1933 vasemmistoenemmistö oli vain Heinävedellä, Kangaslammilla, Rautavaaralla ja Savonrannassa. Vuonna 1936 Joroinen muuttui vasemmistoenemmistöiseksi. Kaikissa muissa Savon maalaiskunnissa porvareilla oli enemmistö. Johtavana maaseutu- ja porvarillisena puolueena oli maalaisliitto.
Maaseudulla IKL menestyi parhaiten Kiuruvedellä, jossa se sai vuoden 1936 vaaleissa 6 valtuustopaikkaa maalaisliiton saadessa 12 ja sosiaalidemokraattien 11 paikkaa. Sonkajärvellä IKL sai 4 paikkaa, Ristiinassa ja Suonenjoella 3 paikkaa, Hirvensalmella ja Juvalla 2 paikkaa.128
Koko Savon maalaiskuntien valtuutetuista oli oikeistoon lukeutuvia vuoden 1933 vaaleissa 67,3 prosenttia ja vuoden 1936 vaaleissa 64,6 prosenttia. Nämä luvut osoittavat paitsi Savon oikeistolaistumista myös vasemmiston kannatuksen lievää nousua maaseudulla.
Poliittisen ilmapiirin yleinen oikeistolaistuminen 1930-luvulla näkyi muillakin tavoin. Niinpä esimerkiksi Säämingin suojeluskunnassa suoritettiin vuonna 1931 kurinpalautus, jossa ”laiskat ja uskossaan heikot” pyrittiin siivoamaan riveistä. Suojeluskunnan ”murheenlapsiin” kuuluivat paikallispäällikkö Herman Halosen mukaan ne jäsenet, jotka laistoivat harjoituksista eivätkä ottaneet todesta Neuvostoliiton uhkaa ja sisäistä kommunismin vaaraa. Arvostelu kohdistui erityisesti Haapalan ”kyläosaston ”rauhanhaihattelijoihin”.129
Vaikka Säämingin suojeluskunnan jäsenmäärä oli kasvanut vuodesta 1931 vuoden 1938 loppuun mennessä 145:stä 244:ään ja äärioikeistolainen IKL oli vuosien 1936 ja 1939 eduskuntavaaleissa nostanut päätään myös Säämingissä, jäi sekä suojeluskunnan että IKL:n merkitys pitäjän kunnalliselämässä kaiken kaikkiaan vähäiseksi.130
Laajassa katsannossa tunnusomaista kunnallispolitiikan kehitykselle oli Säämingissä, kuten koko Savossa pikemminkin oikeiston, ennen kaikkea maalaisliiton, ja sosiaalidemokraattien lähentyminen, mitä pidemmälle 1930-luku eteni. Äärivasemmiston poistuttua kuvioista sosialistien ryhmä oli vastapuolten perspektiivistä entistä helpompi nähdä vastuuntuntoisena voimana, jonka kanssa oli mahdollista toimia yhteisten päämäärien hyväksi. Samalla poliittisen kentän kummaltakin puolelta nousi hahmoja, jotka pyrkivät tarkastelemaan asioita kapeita puolueintressejä laveammasta, kunnallispoliittista asiantuntemusta ja ammattitaitoa korostavasta näkökulmasta.
Vuonna 1893 Säämingin Kaartilan kylässä torppariperheeseen syntynyt, sittemmin aina eduskuntaan edennyt Toivo J. Halonen (k. 1984) käy hyvin esimerkistä, jolla voi havainnollistaa, miten ”epäilyttävästä” agitaattorista tehtiin kuntalaisten silmissä ja oikeiston myötävaikutuksella kelpo demokraatti ja paikallispatriootti, jonka avulla sisällissodan kipeitä muistoja voitiin häivyttää. Valtuuston pitkäaikaisena jäsenenä, varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana Halonen tunnustettiin tiukaksi sosiaalidemokraatiksi ja raittiusmieheksi, mutta myös neuvottelijaksi ja sovittelijaksi, vasemmiston ja oikeiston sillanrakentajaksi. Hänen arvostuksensa paikallisyhteisössä symboloi eri väestönkerrosten kädenlyöntiä, joka koettiin välttämättömäksi paremman tulevaisuuden rakennustyössä.131
Toivo Halosen elämänkaari pelkistyy eräänlaiseksi kertomukseksi suomalaisten parhaimmista ominaisuuksista, joille pitkä pohjoismaisen demokratian perinne oli suonut luokkarajat ylittävät kehittymisedellytykset. Halosen lähtökohdat eivät olleet kehuttavat. Isän sairastuttua perhe joutui muuttamaan torpastaan loisiksi vieraan nurkkiin. Nuoren Halosen elämän täytti ankara uurastus. Viisitoista vuotta hän ahersi talvisin metsätöissä ja kesällä uitto- ja lastaustöissä tai laivamiehenä. Tuona aikana hän sai poliittisen herätyksen ja alkoi saarnata sosialismin aatetta. Vuonna 1918 hän oli hetken aikaa vangittuna poliittisista syistä, mutta jatkoi vielä vapauduttuaankin parisen vuotta ”kolportöörin” uraansa sosiaalidemokraattisen nuorisoliiton Savonlinnan piirin matkapuhujana.
Vuosi 1919 merkitsi suurta muutosta Halosen elämässä. Hänestä tuli valtuutettu ja kunnanvaltuuston varapuheenjohtaja ja pian myös kunnallinen ammattientarkastaja. Sdp:n kansanedustajaksi Halonen valittiin vuonna 1922, ja hänen parlamentaarikon uransa jatkui aina vuoteen 1945.
Vuonna 1925 matkamies löysi lopulta paikkansa ja miltei sananmukaisesti juurtui Säämingin maaperään, kun hän osti ja kovalla työllä kunnosti rappiolla olleen pientilan Hannolanpellon kylästä. Menestys oli niin hyvä, että Toivola-niminen tila oli sotien edellä viiden vuoden ajan Maataloushallituksen alaisena esikuva- ja retkeilytilana ja sai sen vuoksi pienen palkinnonkin.
Sosiaalidemokraattisen aatteen innoittamasta kelpo työmiehestä oli näin tullut myös esikuvallinen ”pikkuisäntä” muiden itsenäisten maanviljelijöiden joukkoon – yhteiskuntakelpoinen kansalainen niin työväestön kuin talollistenkin silmissä. Viimein vuonna 1953 ”kunnan oman miehen” paikalliselle arvostukselle haluttiin saada virallinenkin tunnustus, ja niin kunta anoi Haloselle kunnallisneuvoksen arvonimeä, mikä hänelle myös myönnettiin.
1930-luvun lopulla Savo oli poliittisesti eheytyvä yhteisö. Toki ihmisten taloudellinen asema oli hyvin erilainen, ja se heijastui myös poliittisena valintana ja vastakohtana. Poliittinen jako kahteen Savoon säilyi edelleen. Vahvin jakolinja kulki suojeluskuntien ja työväenyhdistysten välissä. Molemmin puolin vaikutti lieventävästi vuoden 1938 heinäkuussa sosiaalidemokraattien henkisen johtajan Väinö Tannerin pitämä puhe, jossa hän totesi sosiaalidemokraattisesta työväenpuolueesta katkeruuden haihtuneen valkoista kenraalia Mannerheimia kohtaan. Tannerin mukaan puolue antoi tunnustusta hänen monille miehekkäille sanoilleen. Vaikka Tanner oli joukkoja edellä, vaikuttivat hänen sanansa Savossakin molemmin puolin.132
Ensimmäisiä merkkejä muuttuneesta ajattelusta antoi valkoisten päämajakaupunkina vuonna 1918 toiminut Mikkeli. Joulukuun 6. päivänä pidettiin itsenäisyysjuhla, jonka yleensä suojeluskunta järjesti. Vuonna 1938 kaupunginhallitus päätti myöntää suojeluskunnan järjestämän maksuttoman kansalaisjuhlan kuluihin 2 000 markkaa, mutta myös Mikkelin työväenyhdistys sai 1 000 markkaa itsenäisyydenjuhlan järjestämiseksi.133
On muistutettava, ettei Savoakaan voi nähdä pelkästään kahtiajakautuneena maakuntana, sillä enemmistö maakunnan väestöstä 1930-luvulla kaikesta huolimatta kannatti sosiaalidemokratiaa ja maalaisliittoa, jotka kyseisenä aikana olivat myös maakunnan ylivoimaisesti suurimmat puolueet. Nykyajan 1930-lukua koskevassa historiatietoisuudessa unohtuu joskus se tosiseikka, että poliittinen keskusta halusi ottaa etäisyyttä äärioikeistoon siinä missä sosiaalidemokraatit kommunisteihin. Talvisodan ihme pohjustettiin siis jo ennen marraskuun viimeistä päivää vuonna 1939.
Savolaiset valtakunnan politiikassa
Suosituimmat poliitikot pääsivät Savosta vaikuttamaan kansanedustajina ja muutamat ministereinäkin. Valtakunnan politiikassa he saattoivat huolehtia myös oman maakuntansa asioista. Tosin savolaiset päättivät lähettää edustajikseen myös useita valtakunnan politiikassa näkyviä yleisehdokkaita, joilla kaikilla ei ollut maakuntaan juuri minkäänlaisia siteitä. Heitä äänestettiin heidän yleisvaltakunnallisten ansioittensa takia.
Savosta eduskuntaan vuosina 1919–1944 valitut kansanedustajat on koottu liitteeseen 5. Luettelossa on kaikki tarkastelujaksolla Kuopion läntisestä vaalipiiristä ja Mikkelin läänin vaalipiiristä valitut henkilöt, joten joukossa on henkilöitä myös varsinaisen maakunta-alueen ulkopuolelta. Kaiken kaikkiaan tänä aikana on toiminut 105 savolaista henkilöä kansanedustajina. Tiukan kriteerin mukaan he kaikki eivät ole savolaisia, mutta rajanveto on hyvin hankalaa.
Sotien välisenä aikana Savosta valitusta 105 kansanedustajasta naisia oli vain 14. Heistä pitkän ja näkyvän uran teki leppävirtalainen kansanopistonjohtaja ja talousneuvos Tilda Löthman-Koponen (vuoteen 1935 Löthman) ensin nuorsuomalaisen puolueen ja sitten maalaisliiton edustajana. Hän toimi eduskunnassa vuosien 1910 ja 1945 välillä kaikkiaan 21 istuntokauden (18 vuoden) ajan. Kerimäeltä eduskunnassa istui vuosina 1927–1930 ja 1936–1953 maalaisliittolainen emäntä Aino Luostarinen.
Muutamien kansanedustajien suosio kesti Savossa vaaleista toiseen. Pitkäaikaisimmat savolaiskansanedustajat ovat tarkastelujaksolla olleet sosiaalidemokraattisesta puolueesta: pienviljelijä ja asioitsija Jussi Tolonen (36 valtiopäivät), myymälänhoitaja, sittemmin kansaeläkelaitoksen johtaja Onni Hiltunen (34) ja toimittaja Kalle Hakala (33). Savon kautta aikojen pitkäaikaisin parlamentaarikko Jussi Tolonen (1882–1962) aloitti valtiomieskautensa jo vuonna 1914 yksikamarisessa eduskunnassa ja jatkoi sitä lyhyin keskeytyksin aina vuoteen 1951 saakka. Silti hän on häipynyt historian hämärään. Sosiaalidemokraateilla on tarkastelujaksolla ollut Savosta erittäin pitkäaikaisia kansanedustajia, mutta varkautelaista Onni Hiltusta lukuun ottamatta puolueen näkyvät poliitikot on yleensä valittu muualta. Hiltusenkin näkyvin kausi ajoittuu sotien jälkeiseen aikaan.
Aikakauden johtavat sosiaalidemokraatit olivat etelä- ja länsisuomalaisia. Eräänä mahdollisena syynä saattaa olla 1920-luvulla voimakkaana ilmennyt Väinö Tannerin ja Väinö Huplin välinen erimielisyys, joka jakoi puoluejohtoa tannerilaisiin ja huplilaisiin. Silloin näyttää olleen kyse siitä, kumpiko ryhmittymä tulisi johtamaan puoluetta. Siinä kiistassa itäsuomalaiset huplilaiset jäivät toisiksi ja tannerilainen johto säilyi puolueessa lyhyin keskeytyksin varsin pitkään.
Vasemmistopoliitikko Yrjö Räisänen (1888–1948), nimimerkki ”Sasu Punanen”, oli omalla tavallaan kovin vaikutusvaltainen muutaman vuosikymmenen ajan. Hän oli Suomen Sosialidemokraatin toimitussihteeri sisällissodasta talvisotaan saakka ja alallaan mestarillinen sanankäyttäjä. Nimimerkillään Sasu Punanen hän oli aikansa mahdollisesti tunnetuin suomalainen poliittinen pakinoitsija. ”Sasun” tavaramerkkinä oli vuolaasti etenevä teksti, itsetietoinen savolainen huumori ja sekä omien että vastustajien terävä arvostelu. 1930-luvulla Räisänen oli oikeiston ja erityisesti äärioikeiston eniten vihaamia politiikkoja Suomessa. Sasu Punasella oli enemmän vaikutusvaltaa kuin asemaa. Räisäsestä liikkuu paljon anekdootteja, mutta kaiken kaikkiaan hän on jäänyt sangen tuntemattomaksi poliittisen historian persoonallisuudeksi. Osaksi tuntemattomuus on johtunut siitä, ettei Yrjö Räisäsestä ole jäänyt jäljelle kovinkaan paljon muuta lähdemateriaalia kuin hänen mainiot pakinansa, kaikkiaan noin 5 000 juttua.
Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Räisänen oli ennen sotia kahteen otteeseen, mutta hän loikkasi sodan aikana Sdp:n oppositiosta muodostuneeseen niin sanottuihin kuutosiin ja oli vielä yhden kauden Skdl:n edustajana sodan jälkeen Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä. Valtiollinen poliisi kuvaa Räisäsen vaikutusvaltaa syyskuun 1940 tilannekatsauksessaan:134
Ei ole liioittelua, jos arvioidaan suurimmalta osalta hänen ansiokseen, että Kuopion läänin läntisessä vaalipiirissä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa on huomattava osa entisiä kommunistien äänestäjiä saatu taivutetuiksi äänestämään sosialidemokraatteja. Tämän suosion ja siitä johtuvan poliittisen kannatuksen Räisänen on saavuttanut pohjoissavolaisena humoristina, tekeytymällä olevaksi lähellä ’rasvanahkaista’ työmiestä sekä ’herrojen’, niin hyvin porvarillisten kuin omaan puolueeseen lukeutuvien, moittimisella. Tämän lisäksi Räisäsen monivuotinen hienoinen oppositioasenne puolueessa on tuonut hänelle kehittyneempienkin kommunistien kannatusta.
Sos.dem. puolueen nykyisen opposition kannatus Pohjois-Savossa on kiinteässä yhteydessä Räisäsen saaman kannatuksen ja poliittisen uran kanssa. Näin ollen sos.dem. oppositio nauttii täällä sitä kannatusta, jonka vasemmistodemokraattien kannattajiksi taipuneet entiset, ja osaltaan nykyisetkin, kommunistit ovat Räisäselle antaneet ja se merkitsee muutamia tuhansia sos.dem. puolueeseen lukeutuvia kansalaisia.
Sisällissodan jälkeen Kuopio oli yksi kommunistisen toiminnan keskuksia, joka 1920-luvulla tunnettiin ”Suomen Moskovana”. Kommunistien kuopiolaiskauden suuri profeetta oli Ville Vainio (1882–1952). Kansanedustaja Ville Vainio tuli kuuluisaksi siitä, että hän yhdessä edustaja Hilda Hannuksen kanssa teki syksyllä 1921 eduskunta-aloitteen Suomen muuttamisesta sosialistiseksi neuvostotasavallaksi. Vainio otti aina maailmanvallankumouksenkin tekemisen savolaisittain, huumorin kannalta. Päivisin hän kävi luokkataistelua eduskunnassa ja sen käytävillä, mutta illat hän ryyppäsi ystävänsä Sasu Punasen kanssa ja uitti hänen kauttaan Suomen Sosialidemokraattiin kommunisteista kaikki mehukkaimmat jutut ja vitsit.136
Liikemies A. H. Saastamoinen (1886– 1932) oli Kuopiossa todellinen vaikuttaja, joka johti suurta puunjalostuskonsernia ja tukkuliikettä. Hän kohosi kabinettitasolla maakunnan muita kokoomuslaisia korkeammalle – ensin kansanedustajaksi vuosina 1924–1926 ja vuodesta 1926 aina kuolemaansa, vuoteen 1932 saakka Suomen Lontoon-lähettilääksi. Saastamoisella oli muihin savolaispoliitikoihin nähden ylivertainen suhdeverkosto ympäri maata ja maailmaa. Vuoden 1922 aikana hänet nostettiin kokoomuksen kabinettipolitikoinnissa jopa potentiaaliseksi presidenttiehdokkaaksi, mutta Saastamoinen kieltäytyi kunniasta, kenties tietäen kannatuksensa rajoittuvan Savon vähälukuiseen oikeistoon ja tiettyihin metsäteollisuuspiireihin. Saastamoinen edusti tyypillistä itsenäisyysaktivistia, jonka tavoitteena oli kansallinen eheytyminen suojeluskuntien ympärille Suomen päävihollista Neuvostoliittoa vastaan.137
Yksi hahmo nousee politiikan taivaalle Ylä-Savosta ylitse muiden. Elias Simojoki (1899–1940) oli papin poika Rautiosta, joka toimi Kiuruvedellä pitäjänapulaisena 1930-luvulla. ”Vapaussota” oli vapaaehtoiselle Eliakselle ”ihan suurenmoinen elämys”. ”Sitä hän aina muisti ja silloin jo hän oli saanut ryssän vihan itseensä”, muistelee hänen sisarensa Rakel Simojoki-Terä Paavo Susitaipaleen haastattelussa vuonna 1955.138
Simojoki oli Akateemisen Karjala-Seuran perustaja ja valajäsen nro 1, körttipappi ja karismaattinen sananjulistaja, joka halusi herättää Suomen kansan sekä isänmaallisessa että uskonnollisessa mielessä Suur-Suomen toteuttamiseksi. AKS:läisessä isänmaallisuudessa oli Simojoen oppien mukaan kaksi puolta kuin kolikossa: rakkaus isänmaata ja viha sen vihollista kohtaan. Simojoki aktivoitui 1930-luvulla poliittisesti. Hän oli mukana lapuanliikkeen toiminnassa ja kyydityksissä ja puhui itsensä Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedustajaksi vuonna 1933, missä tehtävässä hän vaikutti vuoteen 1939. Tunnetuksi hän tuli ennen kaikkea IKL:n nuorisojärjestön Sinimustain sekä tämän jälkeen perustetun Mustapaitain johtajana.139
Oulun piispa ja IKL:n kansanedustajatoveri L. P. Tapaninen kuvasi Simojokea:
Minulla oli Simojoesta se käsitys, että hän oli todella yhden asian mies. Paloi sille ja oli todella valmis antamaan kaikkensa sen puolesta. Ja juuri sen tähden hänestä tuli sellainen nuorison kokoaja ja tulen sytyttäjä nuorison keskuudessa.140
Hänen poliittiset puheensa olivat usein kiihkeitä ja aggressiivisia. Simojoki hyökkäsi avoimesti kommunismia vastaan. Pahinta kommunismissa hänen mielestään olivat ateismi ja materialismi. Simojokea pidettiin kansallissosialismin suosijana, koska Saksa vastusti varmimmin ja voimakkaimmin bolsevismia. Simojoki ilmoittautui talvisotaan vapaaehtoisena, vaikka oli jo yli 40-vuotias. Hän toimi Laatokan koillispuolella rykmentin pastorina JR 39:ssä. Elias Simojoki kaatui konekiväärisuihkussa 25. päivänä tammikuuta 1940 Koirinojan lahdella, Laatokan jäällä mentyään lopettamaan jäällä makaavaa haavoittunutta hevosta. Simojoki oli perinietzscheläinen tapaus, joka puhui säälimättömästi heikompien kansojen kohtalosta, mutta ei kestänyt haavoittuneen hevosen tuskanhirnuntaa.
Maalaisliiton näkyvin poliitikko – jos Pielavedellä syntymässä käynyt Urho Kekkonen (1900–1986) sivuutetaan – oli seitsenkertainen ministeri ja puolueen puheenjohtaja, muuruvetinen maanviljelijä P. V. Heikkinen (1883–1959), joka siirtyi Kuopion läänin maaherraksi vuonna 1940.141 Vaikka Heikkinen oli puolueen puheenjohtaja peräti 21 vuotta, puolueen todelliseksi johtajaksi hän ei kohonnut, koska oli ”liian tasainen, sovitteleva ja asiassa pysyvä”, kuten pääministeri Urho Kekkonen häntä tämän 70-vuotisjuhlakirjassa vuonna 1953 luonnehti.142
Ministereinä savolaisia143 oli Heikkisen lisäksi maalaisliittolainen agronomi Eero Hahl (vuodesta 1928 Hatva) Iisalmen pitäjästä. Hän toimi toisena maatalousministerinä vuosina 1919–1921 ja kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä vuonna 1924. Rantasalmen kihlakunnan tuomari ja kangaslampilainen maanviljelijä, edistyspuoluetta edustanut Elias Sopanen (1863–1926) oli oikeusministerinä Kallion I hallituksessa noin kuukauden ajan vuosien 1923–1924 vaihteessa.
Mikkelin pormestari ja kokoomuksen kansanedustaja E. V. Kuokkanen (1887– 1956) toimi sisäasiainministerinä P. E. Svinhufvudin hallituksessa vuosina 1930–1931. Sisäasiainministerin asema hallituksessa muodostui alusta lähtien hyvin keskeiseksi, sillä lapuanliike, kommunistit ja yhteiskunnallinen levottomuus edellyttivät hallitukselta päättäväisiä toimia. Jo 5.7. Kuokkanen antoi määräyksen kaikkien kommunististen kansanedustajien vangitsemisesta. Kuokkanen joutui puuttumaan myös alaistensa, maaherrojen ja poliisimestarien, toimintaan levottomuuksien hillitsijöinä. Vaikeassa tilanteessa hän ei kuitenkaan aina onnistunut toivotulla tavalla. ”Kyllä on heikko sisäministeri”, impulsiivinen presidentti Lauri Kristian Relander joutui puuskahtamaan syyskuussa 1930. Eversti Per Zilliacus asetettiinkin sisäasiainministerin avuksi yleisen turvallisuuden takaamiseksi.144
Samassa Svinhufvudin hallituksessa toimi tervolainen August Raatikainen (1874– 1937) maalaisliittolaisena maatalousministerinä vuosina 1930–1931. Varkautelainen sosiaalidemokraatti Onni Hiltunen (1895– 1971) hoiti valtiovarainministerin tehtäviä vuonna 1944 ja toimi ministerinä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä vuosina 1944–1945.145
Savossa syntyneitä, mutta muualla elämäntyönsä tehneitä ministereitä on edellä mainittujen lisäksi ollut vuosina 1919–1944 kaikkiaan yhdeksän. Heistä tunnetuin on mikkeliläissyntyinen Antti Hackzell, joka oli jatkosodan ajan viimeinen Suomen pääministeri. Pitkäikäisessä Kivimäen hallituksessa (1932–1936) Hackzell toimi ulkoasiainministerinä 1 394 päivää. Kesällä 1944 Hackzell sai tehtäväkseen muodostaa hallitus, jonka piti irrottaa Suomi sodasta. Hallitus muodostettiin 8. elokuuta, ja se istui 21. syyskuuta asti. Hackzell sai Moskovassa kesken rauhanneuvotteluiden 14. syyskuuta halvauskohtauksen, josta hän ei enää toipunut työkykyiseksi. Ulkoministeri Carl Enckell matkusti Moskovaan ja vei rauhanneuvottelut päätökseen.146