Kulttuuri ja kirkollinen elämä

Savolaisuus kulttuurissa ja taiteessa

Kirjallisuus

Savolainen maisema on toiminut monen kirjailijan innoituksena. Savonlinnan seutu on ikuistettu Joel Lehtosen romaaneihin ja runoihin. Tunnetuin niistä on kansankuvaus Putkinotko (1919–1920), jossa kerrotaan mökkiläisten asumisesta sekä vuokramiehen ja maanomistajan kireistä väleistä yhden vuorokauden aikana kuvattuna. Vaikka Putkinotkon torpan esikuvana oli Säämingissä sijaitseva Inhan talo, jonka Lehtonen osti velipuolensa ja äitinsä asuttavaksi ja jossa hän itsekin vietti lukuisia kesiä, hän kielsi, että hänen tilansa asukkaineen olisi romaanin Putkinotko. Romaanin henkilöt muistuttavat läheisesti mallejaan. Juutas Käkriäisen ja Aapeli Muttisen taustalla ovat Lehtosen velipuoli Aleksander Muhonen ja Lehtonen itse.¹

”Oon Savon lapsi, kauniin, kaukaisen – veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa.” Näin luonnehti Lehtonen suhdettaan kotiseutuunsa runossa Aikansa lapsi, joka kuuluu hänen syntymäseudulleen omistamaansa kokoelmaan Rakkaita muistoja (1911). Lehtonen möi kuitenkin Inhan talon vuonna 1922 ja jätti kotiseutunsa pettyneenä.²

Joel Lehtonen syntyi lehtolapsena – siitä nimi Lehtonen – Säämingissä 27. marraskuuta 1881. Hän pääsi papinlesken Augusta Cecilia Walleniuksen kasvatettavaksi ja sai kunnon koulusivistyksen. Lehtonen matkusteli muun muassa Ranskassa vuosina 1911–1912, 1920 ja 1927. Hän ymmärsi ja puhui hyvin eurooppalaisia sivistyskieliä ja käänsi runsaasti maailmankirjallisuutta suomeksi. Toisen savolaisen kansalliskirjailijan Juhani Ahon (1861–1921) tyylistä hän ei pitänyt, mutta arvosti Ahon panosta kirjailijain taloudellisten asioiden kohentajana.³

Joel Lehtonen sai kirjojensa ideat ajan tapahtumista, Savon luonnosta ja omista lapsuudenmuistoistaan. Taito ilmaista kautta rantain viittaa savolaisuuteen. Sisällissota ja sen poliittiset seuraukset askarruttivat paljon Lehtosta. Novellissa Muttisen Aapeli sodassa (1918), joka sisältyi heti sodan jälkeen ilmestyneeseen kokoelmaan Kuolleet omenapuut, lähetetään rauhanmies ase kädessä Varkauden taisteluun. Teos oli julkaisuajankohtaansa nähden rohkea. Lehtosen ystäväpiiriin kuulunut Aukusti Simelius kiinnitti huomiota teoksen erikoislaatuun, jonka takia tekijä oli ”suorastaan jonkinlainen kirjallinen bolseviki”. Lehtonen oli vapaamielinen ja pyrki tasapuolisuuteen sisällissotakuvauksissaan.⁴ Hän ymmärsi kotoisia kommunisteja, mutta tuli ikääntyessään yhä vakuuttuneemmaksi, että kommunismi oli samanlainen uskon asia kuin kristinusko. Vaikka Lehtonen arvosteli aikansa äärioikeistolaisia, ajautui hän elämäkerturinsa Pekka Tarkan arvion mukaan itsekin näkemyksiltään oikealle.

Lehtosen 1920-luvun satiirisia romaaneja (Sorron lapset, 1923, Punainen mies, 1925) ei nykyään juuri muisteta, vaikka ne nostivat hänet kirjailijapörssin kärkisijoille. Lehtosen viimeiseksi teokseksi jäi romaani Henkien taistelu (1933). Ajankohtaiskuvauksena tai -pamfettina se on jopa nähty suorapuheisimpana tekstinä, mitä kukaan on koskaan Suomessa tuntemistaan ihmisistä kirjoittanut. Pekka Tarkka pitää teosta suomalaisen kirjallisuuden suurimpana satiirina ja pettyneen idealistin tilintekona. Pulakauden ja kieltolain Suomen tarkkanäköiseen kritiikkiin sisältyy purevaa Hitlerin arvostelua ja lapuanliikkeen johtajien karikatyyrejä.⁵

Kesä 1933 jäi Joel Lehtosen viimeiseksi onnen kesäksi, ennen kuin hän hirttäytyi ”seinässä olevaan rautakoukkuun kiinnittämäänsä kirjapakettinuoraan” työhuoneensa kattoon maalatun tähtitaivaan alla 20.11.1934. Elämä oli nähty ja reuman aiheuttamat ruumiin kivut käyneet sietämättömiksi. Jotkut lääkärit arvioivat itsemurhan Joel Lehtonen tuumaustauolla Huopalahden huvilansa portailla 1920-luvulla. johtuneen mielisairaudesta, virallisessa lausunnossa puhutaan lempeämmin melankoliasta, mielen alakulosta.⁶ Kirjailijan hyvän ystävän kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen veistämä pronssinen Joel Lehtosen patsas paljastettiin Savonlinnan rantapuistossa vuonna 1953. Sen kustansivat Savonlinnan kaupunki ja Säämingin kunta.

Lehtosen ystävä oli myös kolmas ikäpolven savolainen, runon ruhtinas ja merkittävä kääntäjä Otto Manninen.⁷ Osmo Pekonen on todennut, että ”Jos Savo olisi kansakunta, niin Otto Manninen (1872–1950) olisi sen kansallisrunoilija”. Muistomerkit hänellä on Kangasniemellä, Mikkelissä sekä madjaarien kansallisrunoilijan Sándor Petöfn synnyinkaupungissa Kiskörösissä Unkarissa. Tärkein monumentti, joka yhdistää Otto Mannisen savolaisuuden ytimeen, on Mikkelin kirkkopuistossa Porrassalmen taistelun – ”Pohjolan Thermopylain” – vuonna 1923 paljastettu muistomerkki, graniittipaasi, jota koristavat Mannisen runon Porrassalmen työ alkusäkeet:⁸

Täyttäös, synnyinmaa,
mitä vartiopaikkasi vaatii,
kun sen on täyttänyt työ
kunniatantereen tään.

Porrassalmen taistelun muiston vaalimisella oli valtava vaikutus 1920- ja 1930-lukujen nuorisoon. Osakeyhtiö Valistus painoi Porrassalmen taistelukenttää esittävän kansakoulun opetustaulun, jonka avulla Mannisen säkeet iskostettiin nuorison mieleen.⁹

Entisajan Puumala ja Mikkeli ovat taustana Puumalassa syntyneen kirjailija Elsa Heporaudan (o.s. Koponen, 1883–1960) 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa ilmestyneessä kolmiosaisessa Ursula Keivaara -romaanissa. Ursulan lapsuutta ja nuoruutta kuvaavat osat on helppo sijoittaa Elsa Heporaudan lapsuudenkotiin Puumalaan ja koulukaupunkiin Mikkeliin.¹⁰

Ernst Lampén muistetaan Rantasalmella etenkin kirjastaan Pappilan lapset (1929). Kirjassa Lampén muistelee 50 vuotta Rantasalmelta lähtönsä jälkeen elämää pappilassa ja Rantasalmella ja piirtää mielenkiintoista ajankuvaa. Rantasalmen pappila, poikavuosien kasvuympäristö, merkitsi Lampénille samaa kuin Iisalmen pappila Juhani Aholle. Tuskin voidaan ajatella suomalaista huumorin antologiaa, jossa Lampén ei olisi edustettuna. Esimerkiksi kokoelmaan Suomea samoilemassa (1934) sisältyvä Jekatarina Panflovna, ”turisti- ja kulttuurikuvaus Punkaharjulta” on jo kohonnut omassa lajissaan klassikoksi.¹¹

Kuopio on piirtynyt monen kirjailijan tuotantoon. Vuonna 1880 – samana vuonna kun Minna Canth palasi nuoruutensa kotikaupunkiin Kuopioon, josta sitten oli tuleva hänen kirjallisen luomistyönsä päänäyttämö – syntyi kuopiolaisen talonomistajan, peltiseppämestari Haggrénin perheeseen tytär, joka sai kasteessa nimen Maria Kustaava. Tyttö kävi Kuopiossa yhteiskoulun ja tuli ylioppilaaksi vuonna 1900. Suomenmielisenä hän muutti sukunimensä Jotuniksi vuonna 1906. Maria Jotunin (1880–1943) kirjallisesta tuotannosta ei ole vaikea löytää Kuopion ja sen lähiympäristön piirteitä ja vaikutelmia. ”On kuin lapsuuden ja nuoruuden Kuopio ottaisi osaa hänen runoilijatyöhönsä etäisenä heijastuksena”, toteaa Rafael Koskimies.¹²

Pikkukaupunki on useimpien Maria Jotunin teosten ympäristönä, joskin läpimurtoteoksen Arkielämää (1909) tapahtumat on sijoitettu savolaiseen maaseutukylään. Ympäristölle on ehdotettu esikuviksi Jotunin kesänviettopaikkoja Leppävirran Horsmalahdesta ja Vehmersalmen Vuorisalon saarta. Joel Lehtoselle Jotunin Arkielämää oli näyttänyt tietä kohti runollista realismia.¹³ Maamme ensimmäiseksi humoristiseksi naiskirjailijaksikin mainitun Jotunin huumori on pisteliästä ja kyseenalaistavaa. Teosten humoristisissa välähdyksissä ja varhaistuotannon kielellisissä ilmauksissa voi havaita kirjailijan savolaisjuuret.¹⁴

Merkittävä osa Maria Jotunin tuotannosta on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1963 ilmestyi postuumisti romaani Huojuva talo. Jotuni oli aloittanut romaanin kirjoittamisen jo 1920-luvulla ja kirjoittanut sitä intensiivisesti vuosina 1931 ja 1935 kansainvälisiä romaanikilpailuja ajatellen. Kun romaani kuitenkin jäi palkinnotta, sitä ei julkaistu. Lopulta käsikirjoitus jäi liki 30 vuodeksi tekijän ja tämän perikunnan haltuun.

Teoksen ilmestyttyä sen aihe, perheväkivalta, nostatti sensaation ja ryöpyn arvailuja romaanin mahdollisesta omaelämäkerrallisesta taustasta.¹⁵ Elina Martikaisen mukaan Huojuva talo on paitsi avioliittokuvaus myös mielenkiintoinen ajankuva maailmansotien välisestä Suomesta. Jotunin Huojuva talo kohoaa lopulta kannanotoksi rauhan puolesta. Syitä siihen, miksi 1930-luku ei ollut sopiva teoksen julkaisemiselle, voi Martikaisen mukaan hakea myös perheidyllin ihannetta järkyttäneestä perheväkivallan aiheesta sekä romaanin kirjoittamisajankohdan sodanhakuisten pohjavirtausten liiankin tarkkanäköisestä paljastamisesta. Romaani oli vain liiaksi edellä aikaansa.¹⁶

”Painosten herratar”, Heinävedellä syntynyt Hilja Valtonen (o.s. Kurki, 1897–1988) kävi koulunsa Kuopiossa. Hän on kertonut, että kaupunkikuvaukset Opettajan villikossa (1928) ja Varaventtiilissä (1926) ovat Kuopion vaikutelmista kotoisin ja että Vaimokekin vieraili häämatkallaan Kuopiossa.¹⁷ Kirjailijana Valtonen pyrki ajamaan naisasiaa tuomalla suomalaiseen kirjallisuuteen modernin, itsenäisen naistyypin.¹⁸ Hänen kirjojensa pohjalta on tehty elokuvia, joista tunnetuin on Vaimoke-romaanin flmatisointi. Valentin Vaala kuvasi sen Kuopiossa vuonna 1935. Pääosia esittäneet Ansa Ikonen ja Tauno Palo tallentuivat filmille muun muassa Puijon maisemissa. Ensimmäinen kuopiolaiskirjailijan teoksesta tehty elokuva nähtiin vuonna 1926, kun Minna Canthin näytelmän Murtovarkaus elokuvasovitus sai ensi-iltansa kautta maan. Filmi oli mykkä, mutta jo lähes puolitoista tuntia pitkä.¹⁹

Olavi Siippainen (1915–1963) oli ensimmäinen kuopiolainen työläiskirjailija. Niin kuin Toivo Pekkanen Tehtaan varjossa -teoksessaan pystytti muistomerkin kotkalaiselle tehtaan työläiselle, toi Olavi Siippainen – monessa suhteessa nuoren Pekkasen hengenheimolainen – kirjallisuuteemme nuoren, älyllisesti suuntautuneen, tiedon ja sivistyksen maailmoihin kamppailevan tehdastyöläisen kuopiolaiseen ympäristöön sijoitettuna. Temperamentiltaan Siippainen oli erilainen, kuohahteleva, äärimmäisyyksissä liikkuva ja aktiivinen etsijä: 1930-luvun Kiilan julistaja, sota-aikana patriootti, sodan jälkeen kehityksen kriitikko ja 1950-luvulla itäsuomalaisten nuorten kirjailijoiden kasvattaja.

Siippaisen pääteos Nuoruuden trilogia (Suuntana läntinen, 1943, Maata näkyvissä, 1946, Menon yksinäisyys, 1959) on niin kiinteästi kehitysvuosiensa miljööseen sidottu, että tapahtumien paikallistaminen ei ole vaikeata. Teos on sosiaali- ja aatehistoriallinen dokumentti sotaan joutuneen polven tunnoista. Rintamalla TK-tehtävissä toiminut Siippainen valmisteli 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa suurta talvisotaromaania (työnimellä ”Verisavotta”), mutta se jäi aineistonkeruun asteelle.²⁰

”Mestari-Martin”, Martti Merenmaan (vuoteen 1921 Karjala, 1896–1972) tie johti pysyvästi Kuopioon 1930-luvun alussa. Kuopio ja Einessalon saari vakiintuivat Merenmaan elämänpiiriksi. Laaja romaani Mustan kukon laulu (1944), jonka tapahtumat sijoittuvat hyvinvoivan savolaisen talonpoikaistalon piiriin, kuuluu aikansa kertomakirjallisuuden huomattavimpiin teoksiin. Jemiinaemäntä on talon ja siihen kuuluvien maiden yksinvaltainen hallitsija. Jemiinan esikuvana on ollut Merenmaan tapaama savolaisemäntä, josta tarinoitiin vielä 1960-luvulla. Ympäristönä on Merenmaan savolainen saarimaisema, jota luonnehditaan erämaisen komeaksi. Huuhkavuori ja Rahasaari löytyvät edelleen kirjailijan kesäsaaren Einessalon läheltä.²¹

Itsenäisen Suomen ensimmäinen vuosikymmen oli kirjallisuudessa vireätä aikaa. Korkeakirjallisissa piireissä etsittiin innokkaasti yhteyksiä ulkomaille, avattiin ikkunoita Eurooppaan. Mutta suuri yleisö näyttää olleen kiinnostunut kotoisesta ja kansallisesta: 1920-luku oli murrekirjallisuuden kulta-aikaa. Suomessa ja monissa muissa maissa murteiden kirjalliseen käyttöön liittyy yleensä humoristinen sävy. ”Savolaisen sananrieskan” mestarillisena taitajana tunnetaan kuopiolaisen poliisikonstaapelin poika, luonnontieteiden lehtori Kalle Väänänen (1888–1960). Väänänen osoitti raumalaisen Hj. Nortamon tavoin puhekielen mahdollisuudet myös ”puhtaan lyyriseen” ilmaisuun. Savolaesta sanarrieskoo (1924) oli menestys ja sai jatkoa kahden kokoelman verran. Ne ilmestyivät yhteisniteenä Sanarrieskoo (1931), josta vuonna 1984 otettiin jo 8. painos.

Väänäsen runoihin pohjautuu pitkälti mielikuva kesäisestä Savosta, vedenvälkkeisestä, auringonpaisteisesta ikuisesta lauantaista ja sunnuntaista. Runojen vauhdikkaat kohtaukset ovat miniatyyridramatiikkaa, elävää kansankomediaa. Ei ollut iltamia Savossa, joissa ei olisi esitetty Sanarrieskoo. ”Rieska-Kalle” Väänänen käytti savolaismurretta matkakirjassaan Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen (1926) sekä kertomuskokoelmassaan Letkuvarrev viereltä (1927). Viipurissa asunut Väänänen vietti neljä kesää Pöljän Pulasteella, mistä käsin hän teki murteenopiskelumatkoja ympäristökyliin ja -pitäjiin ja sai paljon aineistoa. Elettiin kieltolain aikaa, mutta siitä huolimatta hänellä oli repussaan mukana pieni pullo ”suunaakasuainetta”.²²

Vanhemman polven kirjailijoista innokkaimmin talvisodan rintamalle pyrki ”vapaussodan” komppanianpäällikkö, suojeluskuntaveteraani ja intomielinen isänmaanystävä Kalle Väänänen. Koska häntä ei ruumiinominaisuuksiensa takia kelpuutettu varsinaisiin taistelutoimiin, hän anoi pääsyä rintamalle viihdyttäjäksi, ”korsukolportööriksi”. Aseen sijaan Väänänen otti rintamalle mukaan pahvilaatikon, jossa oli virsikirja, Raamattu ja marssilauluja.²³ Marssilauluja hän sepitti yhdessä Reino Hirvisepän kanssa. Jälkimmäinen oli määrätty Päämajan propagandaosaston johtoon. Tavatessaan Heinolassa, propagandaosaston silloisessa sijoituspaikassa nämä ammattiriimittelijät sepittivät – Hirvisepän kertoman mukaan – yhdessä yössä kokoelman Korsulauluja. 32-sivuinen vihkonen painettiinkin, tosin varustettuna merkinnällä ”Ei julkisuuteen”. Luonteeltaan nämä laulut olivat Juhani Niemen mukaan karkeinta vihollisherjaa, mitä talvisodan aikana tuotettiin.²⁴

Vuodesta 1942 sodan kuva alkoi ratkaisevasti muuttua. Kun syksyllä 1941 oli eletty voiton huumassa, ”riemusodan” aikaa ja lähes jokaisen kirjan kanteen haluttiin liittää voitto-sana, vuosi 1942 opetti katselemaan sodan arkea. ”Korsukolportööri” Kalle Väänänen julkaisi tuona vuonna oireellisen runokokoelman, Runoruunalla ryssää päin. Eräistä leikillisistä nostatusrunoista huolimatta kokonaisuus on kaikkea muuta kuin sodalla elämöintiä. Pääasiallisesti teos rakentuu kitkeränkoomisen korsuhuumorin varaan, viivähtelee täisodissa ja kortinpeluurituaaleissa.²⁵ Kesällä 1944 jäivät kaikki Väänäsen murremuistiinpanot Viipuriin ja ovat kadonneet.²⁶

Varhaisen murrebuumin edelläkävijöihin kuuluu myös iisalmelaissyntyinen taiteilija ja Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Oki (Oskari) Räisänen (1886–1950). Hänen leveällä Savon murteella kirjoittamansa ja taidokkaasti piirtämänsä kaskut, nykytermein usein pienoisnovellit, ovat osaltaan vaikuttaneet mielikuvaan savolaisista leppoisina ja sanavalmiina venkoilijoina. Räisäsen savolaiskaskuja on julkaistu sanomalehdissä vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Räisäseltä ilmestyivät ”kootut teokset” Savolaisia reistauksia ja rustauksia (1921) sekä Lupsakoeta immeisiä (1941).

Rautalampilaisten rahvaanrunoilijoiden perinnettä kansankielen käyttäjänä on jatkanut Kaarlo Hemmo (Kaarlo Herman Tiihonen, 1858–1940). Hän oli monen puuhan mies ja vaikuttaja: sanomalehtimies ja valtiopäivämies K. H. Tiihonen sekä runoilija, pakinoitsija, murrerupattelija Kaarlo Hemmo. Hemmolta ilmestyi 1920-luvun lopulla kahden vuoden aikana neljä murrekirjaa. Vuonna 1927 ilmestyi kokoelma Savolaene kalakukko ja mueta uusia rupatuksia, samana vuonna vielä Savolaesia rupatuksia ja tämän jälkeen vuoden välein Piimälasku ja kokkelpiimee sekä Tuokkosrieskoo ja palanpaeneita. Viimeinen murrekirja Rajjaispussi ilmestyi 1933 juhlistamaan kirjailijan 75-vuotispäivää.²⁷

Aikalaiset arvostivat Hemmon murrejuttuja. Ernst Lampénin mukaan hänen murteensa on nuhteetonta savolaista, aivan erikoisen rikasta kieltä, jota vielä sadan vuoden perästä tiedemiehet ryhtyvät aprikoimaan. Pakinoitsija Olli puolestaan kehui, että Hemmon jutut menevät lukijoihin kuin terva kuivaan puuhun. Kielentutkija Elvi Erämetsä päätteli entisenä rautalampilaisena, että Hemmon juttujen vanha Rautalammin murre on pääpiirteiltään oikeata. Erämetsä valitteli kuitenkin, että sieltä täältä löytyy sanoja, sanontatapoja ja muotoja, jotka eivät varsinaisesti kuulu murteeseen. Tutkijan mukaan se on vahinko, kun Hemmon jutut ovat niin suosittuja. Murrepakinoiden aiheet on otettu lähinnä savolaisesta kyläympäristöstä. Monet jutut ovat vain sellaisenaan kirjaan vietyjä kaskuja. Aikalaisten kehut ja arvostelijoiden yleiset huomautukset sopivat Kaarlo Hemmon murreteksteihin. Hemmo oli oman aikansa suosittu kotiseutukirjailija monen muun puuhan ohessa. Mutta rautalampilaisena, savolaisuuden puolestapuhujana ja Savon kansankielen käyttäjänä Hemmo ansaitsee nykyajankin arvostuksen ja muistamisen.

Kuopiolaisen kansakoulunopettajan poika, toimittaja ja kirjailija Aaro A. Nuutinen (1886–1949) kirjoitti 1930-luvulla viisi laaja matkakuvausta eri puolilta Suomea. Savon maisemia ja paikkakuntia hän on kuvannut matkakirjoissaan Suvista Savoa (1935) ja Saimaa (1936). Toinen matkakirjoillaan kotimaakuntaansa tunnetuksi tehnyt savolainen oli lehtori Ernst Lampén, (ks. s. 50–51). Kolmas oli kuopiolaisen poliisikonstaapelin poika, kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja kansanedustaja Heikki Välisalmi (vuoteen 1906 Johan Henrik Karttunen, 1886–1947). Hän käytti myös nimimerkkiä Hesekiel. 1920-luvulla häneltä ilmestyivät muun muassa Savolainen ”neekeri” kesäreissulla, Pakinoita kesämatkalta Turusta Savoon (1925) ja Vers vanhaa veikeämpi sekä Maalailuja Savon maalta (1925).

Kuvataide

Kirjallisuuden lisäksi Savoa on kuvattu Suomen maalaustaiteen nimekkäiden edustajien töissä. Pääpaino on ollut selkeästi Pohjois-Savon kuvaamisessa. Kuopion taide-elämässä vietettiin 1920- ja 1930-luvuilla varsin hiljaista aikaa Matti Karppasen (1873– 1953) maalatessa lintukuviaan ja J. Fr. Tuhkasen (1867–1944) kuvatessa ympäröivää luontoa ja kaupunkinäkymiä.

Taidemaalari ja -graafkko Ellen Thesleffä (1864–1954) pidetään yhtenä Suomen ensimmäisistä ekspressionisteista ja yhtenä merkittävimmistä pohjoismaisista kuvataiteilijoista. Vuonna 2003 Thesleffn ensimmäinen merkkiteos Kaiku (1891) myytiin Hagelstamin huutokaupassa ennätyksellisellä 500 000 eurolla. Thesleff toimi Suomen kultakauden aikana, mutta työskenteli aina 1950-luvulle saakka. Ellen Thesleff polveutui vanhasta itäsuomalaisesta kulttuurisuvusta. Hänen isänsä, helsinkiläinen insinööri Alexander August Thesleff muutti perheineen vuonna 1872 Kuopion alueen tie- ja vesirakennuspiirin johtavaksi insinööriksi. Ellen asui lapsuutensa ja osan nuoruuttaan Kuopion Kumpusaaressa.

Kesäkuussa 1922 Ellen Thesleff, tuolloin 53-vuotias taiteilija, matkusti sisarensa Gerdan kanssa Kuopioon verestämään lapsuusmuistojaan. Ellen piirsi näkymiä kaupungista, kuten entisestä kotitalostaan Tulliportinkadulla ja lapsuusaikansa huvilasta Kallaveden Kumpusaaressa. Nuo matkalla syntyneet pastellimaalaukset kuuluvat nykyään Kuopion taidemuseon kokoelmiin.²⁸

1920-luvun loppuvuosiin osuu Yrjö Saarisen (1899–1958) lyhyt oleskelu Kuopiossa. Tuolta ajalta on peräisin melkoinen määrä Kuopion kaupunkinäkymiä esittäviä piirroksia ja maalauksia. Samoihin aikoihin 1920-luvun lopulla ja myös 1930-luvulla lapinlahtelainen Kalle Halonen (1899–1947) maalasi Kuopion näkymiä. Kalle Halosen maalaustuotanto 1920-luvulta 1940-luvulle käsittää pääasiassa maisemia. Hän maalasi niitä paitsi kotiseudullaan Lapinlahdella myös Kuopiossa. Suosittuja aiheita olivat Rajalan lepokodin ympäristön maisemat Sammakkolahden ympärillä sekä koski-ja järvenrantanäkymät. Erityisesti häntä kiehtoi talven kuvaaminen: vuonna 1930 maalatussa Talvinen näkymä Kuopiosta -maalauksessa kaupunki on kuvattu Kuopionlahdelta nähtynä.²⁹

Kalle Halosen veljen Eemil Halosen (1875–1950) veistämä Minna Canthin patsas paljastettiin Kuopiossa kirjailijan 40-vuotismuistopäivänä 12.5.1937 silloin vielä vailla puita ja istutuksia olevalla Maljapuron kentällä. Eduskunnan taidekokoelmien intendentin Liisa Lindgrenin mukaan käsikirjakäärö Minnan vasemmassa kädessä ”palvelee symbolisena komentajansauvana” ja puuskaan nostettu oikea käsi ilmentää renessanssimuotokuvista tuttua auktoriteettia. Harteilta laskeutuva huivi puolestaan viittaa hänen mukaansa militäärimuotokuvien perusrekvisiittaan kuuluviin viittoihin ja drapeerattuihin verhoihin. Lindgren toteaa, että veistoksen tekijä on onnistunut esittämään Canthin kuopiolaisten toiveiden ja muistojen mukaisena määrätietoisena henkisenä johtajana ja tulisieluisena taistelijana, mutta myös empaattisena ihmisenä.³⁰ Tilaaja, Kuopion Suomalainen Naisliitto, oli tyytyväinen teokseen sen esittäessä kohteensa aktiivista elämänhallintaa ilmaisevana mielipidejohtajana. Kuopioon pystytettynä ensimmäisen naismuistomerkin maine on syyttä jäänyt paikalliseksi.

Halonen oli jo ennen Canthin patsasta tehnyt Kuopioon vuonna 1920 hautausmaalle sodan 1918 muistomerkin Katkotut kahleet sekä vuonna 1919 kirjailija Kauppis-Heikin (Heikki Kauppinen, 1862–1920) muotokuvapään. Minna Canthin patsaan ohella Eemil Halosen tunnetuimpaan tuotantoon kuuluvat Viipuriin Juho Lallukan liiketaloon 1903–1904 tehdyt graniittiveistokset sekä Ateneumin taidemuseon kokoelmiin kuuluvat, vuosisadan vaihteen puuveistostaiteen hienoimpia saavutuksia edustavat Haapatyttö ja Marjatta. Eemil Halosen runsas tuotanto käsittää yli 500 työtä. Taideopintojen jälkeen hän asui Lapinlahdella vuodesta 1908 vuoteen 1919, jolloin asettui Helsinkiin. Työnsä hän valatti edelleen Lapinlahdella, jossa hänen veljellään Arttu Halosella (1885–1963) oli Suomen ensimmäinen taidevalimo. Lapinlahdella sijaitsee Eemil Halosen nimikkomuseo.³¹

Maailmansotien välisen ajan kuvataiteessa painottui kuvanveiston osuus. Suomeen pystytettiin lähinnä isänmaallisen oikeiston toimesta lukuisia muistomerkkejä kunnioittamaan maan itsenäistymistä ja valkoisten voittoa sisällissodassa. Siten aikakauden suomalaiskansallinen ja nationalistinen aatevirtaus sai ilmaisunsa Suomen taiteessa ennen kaikkea näiden sankari- vapaussotapatsaiden kautta. Etenkin 1930-luvulla alettiin pystyttää muistomerkkejä myös huomattavien sota- ja taistelupaikkojen yhteyteen. Keskeiseksi kuvanveistäjäksi kohosi Wäinö Aaltonen, joka sai selvästi eniten ja merkittävimpiä julkisia tilauksia.³²

Aikakauden merkittävimmäksi savolaiseksi kuvanveistäjäksi nousi mikkeliläinen Johannes Haapasalo (ent. Kääriäinen, 1880–1965). Haapasalon teokset saivat runsaasti kiitosta, mutta hänen maineensa ja arvostuksensa jäi monen muun tavoin Wäinö Aaltosen varjoon.

Haapasalo syntyi Mikkelin pitäjän Rantakylässä 23.9.1880 tilattoman Karl Fredrik Kääriäisen ja tämän vaimon Klara Källmanin lapsena. Isä oli torpparin poika, mutta vaurastui yritteliäänä rakentajana ja kauppamiehenä omistaen lopulta kiinteistöjä useassa eri kaupungissa. Ylioppilaaksi Johannes kirjoitti Mikkelin lyseosta vuonna 1900. Vuonna 1902 tuleva taiteilija, joka oli osakuntalaisena kulkenut Savossa kiihottamassa kansaa kutsuntalakkoon, muutti nimensä Haapasaloksi.

Haapasalo opiskeli Suomen taideakatemiassa ja Tanskassa sekä Auguste Rodinin johdolla Ranskassa. Rodin-vaikutteita näkyykin hänen pronssitöissään. Haapasalo asui ja työskenteli Helsingissä. 1920-luvulla Haapasaloon vaikutti suuresti Wäinö Aaltonen. Myöhemmin hän sai vaikutteita muun muassa Italian-matkoillaan 1400-luvun monumentaalimaalareilta. Myös uskonnollisen elämän syveneminen näkyi hänen töissään. Johannes Haapasalon luomiskausi oli erittäin pitkä, liki 60 vuotta. Ensi kerran hänen teoksiaan oli näyttelyssä vuonna 1903. Johannes Haapasalon vuonna 1911 veistämä Nuori nainen on hänen varhaistuotantonsa merkittävin teos, joka nosti taiteilijan yleisön tietoisuuteen. Se sijaitsee nykyisen Mikkelin maakuntakirjaston edustalla.

Huomattavimmat teoksensa Haapasalo teki kuitenkin maailmansotien välisenä aikana. Mikkelin sankaripatsasta (1920), jonka aiheena on ratsastava, soihtua kantava alaston nuorukainen, pidettiin aikanaan esikuvallisena vapaussodan muistomerkkinä. Mikkelin Kirkkopuistossa on Porrassalmen taistelun muistomerkiksi tilattu Jousimies (1929). Haapasalo osallistui eduskuntatalon koristelutyöhön 1930-luvun taitteessa; tältä ajalta on myös Helsingin Johanneksen kirkon julkisivua koristava nimikkoevankelista (1930). Vuonna 1931 valmistui Helsingin Paasivuoren aukiolle veistos Nyrkkeilijät. Haapasalo toteutti myös Hietaniemen kappelin ovirelieft (1932) ja krusifksin (1933). Hautausmaalle sijoitettiin vuonna 1939 suuri Maaemo-veistos. Vuonna 1940 valmistui punagraniittinen korkokuva Kiuruveden kirkkoon. Sotien jälkeen Haapasalo teki lukuisia sankaripatsaita, kuten Punkalaitumen, Kauhavan, Ylivieskan, Forssan, Karvian, Riistaveden ja Savonlinnan sankarimonumentit.³³

Taiteellisen työn lopetettuaan Haapasalo palasi vaimonsa Idan kanssa Mikkeliin, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet. Hän lahjoitti kaikki hallussaan olevat teoksensa Mikkelin kaupungille vuonna 1963. Kuvanveistäjä Haapasalo kuoli Mikkelissä 17.12.1965. Mikkelin taidemuseo aloitti toimintansa vuonna 1970 Johannes Haapasalon museo -nimisenä.³⁴

Kuopiolainen kuvanveistäjä Eino Räsänen (1902–1970) asetti töitään ensi kerran näytteille vuonna 1926 ja osallistui sittemmin kymmeniin näyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Hänen tunnetuimpia töitä ovat Savon Nuijamiesten muistomerkki (1939) ja runoilija K. A. Tawaststjernan patsas (1960) Mikkelissä, Tukkijätkä-patsas Lieksassa (1958), Elias Lönnrotin patsas Sammatissa sekä ensimmäinen Suomeen pystytetty sisällissodassa kaatuneiden punaisten muistomerkki Nokialla (1945).³⁵

********************

EINO KALIMA – TEATTERINJOHTAJA , OHJAAJA

Eino Kalima (1882–1972) toimi Suomen Kansallisteatterin johtajana yli kolme vuosikymmentä syksystä 1917 kesään 1950 ja vakiinnutti teatterin aseman maamme päänäyttämönä. Hän johti Kansallisteatteria ”ei suuriäänisesti eikä rohkeasti, mutta sivistyneesti ja valppaasti”, kuten Arvi Kivimaa kirjoitti edeltäjästään. Kalima suosi ranskalaista ja venäläistä modernismia ja tuli ohjaajana tunnetuksi erityisesti Tšehov-tulkinnoistaan.

Eino Landgren (vuodesta 1906 Kalima) syntyi Säämingin Kallislahdessa tilanomistaja-valtiopäivämies Hugo Landgrenin perheeseen. Hän vietti kouluvuotensa lukioaikaan saakka Savonlinnassa. Ylioppilaaksi Kalima pääsi Helsingin Suomalaisesta Reaalilyseosta vuonna 1900. Hän ryhtyi opiskelemaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta sekä estetiikkaa ja nykyiskansan runoutta Helsingin yliopistossa. Väitöskirja jäi lopulta syntymättä, mutta akateeminen tutkinto oli ansio Kansallisteatterin johtajalle.

Alkuaan nuorsuomalaisia aatteita kannattanut Kalima ajautui opiskeluaikanaan opettajansa J. J. Mikkolan kautta tämän puolison, hartolalaissyntyisen Maila Talvion vanhasuomalaiseen piiriin, V. A. Koskenniemen seuraan ja samalla kulttuuripolitiikan kuohuviin linjariitoihin, joiden kohteena oli usein sukupolvenvaihdoksesta kärsivä Kansallisteatteri. Kaliman sovitteleva ja varovainen luonne soveltui huonosti ankariin kiistoihin, ja hän ottikin etäisyyttä Talvioon jo 1910-luvun taitteessa.

Kalima oli kiinnostunut teatterista jo viimeisinä kouluvuosinaan, mutta erityisen kimmokkeen taidemuodon arvostukseen antoivat Ida Aalbergin näyttämötulkinnat ja henkilökohtainen tutustuminen häneen sekä Moskovan Taiteellisen teatterin esitykset, joita hän näki stipendiaattivuosinaan Moskovassa (1904–1907) ja Pietarissa (1907–1908). Venäjän vallankumous ja sisällissota katkaisivat Kaliman haaveen ohjauksen opiskelusta Stanislavskin johdolla. Moskovan Taiteellinen teatteri, ohjaaja Stanislavski ja Anton Tšehovin tuotanto olivat nuoren Kaliman esikuvia ja innoittajia. Ne loivat Kaliman työn perustan, jota hän muovasi itselleen ominaiseen lyyriseen suuntaan.

Eino Kaliman ura Kansallisteatterin johtajana oli pitkä ja hänen valintansa aikanaan yllättävä: kansallisen kulttuurilaitoksen johtoon valittiin toisen routakauden vuosina slaavilaisen kulttuurin asiantuntija. Kaliman luonteen varovaisuus ja hienotunteisuus tekivät tämän mahdolliseksi. Hän oli korostetun epäpoliittinen henkilö, mikä ilmeni venäläisen ohjelmiston vähäisyytenä itsenäisyyden ensimmäisillä vuosikymmenillä ja kääntymisenä ranskalaisen teatterin ja puolalaisten draamojen puoleen. Vakavimmat konfliktit ajoittuvat hänen johtajakautensa alkuun. Kalima vaikeni lähes kokonaan Maria Jotunin Tohvelisankarin rouvaa koskeneessa kiistassa, jota sentään käytiin lehtien lisäksi eduskunnassa saakka.

Kaliman tunnetuimpia Tšehov-käännöksiä ovat Kirsikkapuisto (1960) ja Vanja-eno (1960) ja hänen ensimmäinen Tšehov-ohjauksensa oli Vanja-eno (1914). Sodan jälkeen vuoteen 1962 mennessä hän ohjasi Suomessa useampia Tšehovin näytelmiä kuin muut yhteensä. Kansallisteatterin tulkinnoista keskusteltiin laajasti ja ne nähtiin ulkomaisina vierailuina eri maissa.

Teatterikorkeakoulu jakaa joka kolmas vuosi Suomen Kansallisteatterissa esitetystä ansiokkaasta ohjauksesta Eino Kalima -palkinnon.

Lähteet:
Koski, Pirkko: Kalima, Eino (1882–1972), teatterinjohtaja, ohjaaja, www. kansallisbiografia.fi.

********************

 

Musiikki

Savonlinnan oopperajuhlat

Savon kansainvälisesti merkittävin kulttuuri-instituutio, Savonlinnan oopperajuhlat, on ranskalaisen kulttuurin siemenestä itänyt verso. Savonlinnan nykyisten oopperajuhlien historiallisena lähtökohtana ovat näet Pariisin Suuressa Oopperassa komean uran luoneen Aino Acktén (1876–1944) Olavinlinnassa vuosina 1912–1914, 1916 ja 1930 ”yksityisinä afääreinä” järjestämät oopperajuhlat.³⁶

Savonlinnan viidennet oopperajuhlat alkoivat neljäntoista vuoden tauon jälkeen 5. päivänä heinäkuuta 1930, jolloin esitettiin Leevi Madetojan Pohjalaisia. Kaikista suurista tulevaisuudensuunnitelmista huolimatta nämä oopperajuhlat jäivät viimeisiksi Acktén järjestämiksi. Vuonna 1930 maamme sisäiset olot olivat levottomat. Kansalaiskokouksia pidettiin monilla paikkakunnilla, myös Savonlinnassa oopperajuhlien alkaessa. Lapuanliike nostatti tuhansia ihmisiä marssille kohti Helsinkiä. Yleinen levottomuus vaikutti myös oopperajuhlien katsojamääriin. Aikaisempina vuosina näytännöt olivat olleet loppuunmyytyjä, mutta näin ei ollut tällä kertaa, konserteista puhumattakaan. Juhlien rahoitus oli sataprosenttisesti riippuvainen pääsylipputuloista, sillä Ackté ei ollut saanut pienintäkään avustusta miltään taholta, ei edes Savonlinnan kaupungilta. Viimeisten juhlien aiheuttamat menot olivat niin suuret, etteivät pääsylipputulot riittäneet lähimainkaan kustannusten peittämiseen. Taloudellinen tappio oli se suurin kompastuskivi, johon juhlat lopulta kaatuivat.³⁷

Tähän päättyi suuren laulajattaren uraauurtava työ maamme oopperataiteen hyväksi Savonlinnassa. Hänen panoksena ei kuitenkaan ollut mennyt hukkaan, sillä sen merkitys koko suomalaisen kulttuurin kentässä oli jo yleisesti oivallettu: olihan juhlilla esitetty lähes koko siihen mennessä sävelletty suomalainen oopperakirjallisuus, kaikkiaan seitsemän oopperaa. Lisäksi oli järjestetty kymmenittäin erilaisia juhlakonsertteja, joissa kotimaiset säveltäjät esittivät omaa tuotantoaan. Aino Acktén juhlat parhaimmillaan nähnyt Savonlinnan ja koko Suomen musiikkiyleisö odotti jatkuvasti uutta ”Aino suurta”, joka nostaisi Olavinlinnan juhlat entiseen kukoistukseensa. Oli kuitenkin kuluva kaikkiaan kolmekymmentäseitsemän vuotta ennen kuin nämä odotukset täyttyivät oopperajuhlien herätessä henkiin vuonna 1967.³⁸

Savolaisia kuplettimestareita

Ensimmäiset äänilevylle yltäneet, suurelle yleisölle esiintyneet savolaiskupletistit olivat kangasniemeläinen Hiski Salomaa (1891– 1957) ja Kuopiossa syntynyt Tatu Pekkarinen (1892–1951). He jatkoivat Rautalammin Vaajasalmelle viimeisiksi vuosikseen asettuneen kupletin kuninkaan J. Alfred Tannerin (1884–1927) viitoittamalla tiellä. Tanner kastoi Vaajasalmen uudelleen Nujulaksi ja teki siitä laulujensa aiheen. ”Nujula” vakiintui nopeasti Vaajasalmen kutsumanimeksi ja on edelleen käytössä – esimerkiksi entistä kyläkoulua nimitetään ”Nujulan kaupungintaloksi”.³⁹

Kangasniemellä köyhiin oloihin vuonna 1891 syntynyt Hiskias Möttö oli äitinsä ainoa poika. Äidin kuoltua poika lähti Amerikkaan jo hyvin nuorena. Yhdysvalloissa hän hankki elantonsa ammattitaitoisena räätälinä ja esiintyi laulajana suomalaisten siirtolaisten tilaisuuksissa. Lännen lokarista Suomessa tunnetuksi tullut Hiski Salomaa teki ensi levytyksensä vuonna 1927. Hän ehti levyttää 18 lauluaan Yhdysvalloissa Columbiayhtiölle vuosina 1927–1931. Salomaan levytykset ovat merkittävä osa suomalaista äänilevyhistoriaa. Tuohon aikaan suomalainen äänilevytuotanto oli lähes olematonta: vuosina 1917–1925 Suomessa ei julkaistu yhtään äänilevyä. Ajan kuplettien tapaan Salomaankin kappaleiden sanoituksissa ja sävelmissä saattoi olla vaikutteita muiden esiintyjien musiikista, mutta omaperäisen ja jäljittelemättömän leiman niille antavat Savon murre ja amerikansuomalainen puhekieli ”fingliska”.⁴⁰ Kupletissa Savonpojan Amerikkaan tulo (1928) väännetään erityisen paksulla murteella:⁴¹

Merkippeetä alko jo olemaa,
ja minnääki ruppee jo tulemaan.
Eväsputelista otin vuan tuikkuja
ja piälle söin suolasia muikkuja.
Kulttuuri ja kirkollinen elämä

Salomaan esikuva oli Taavetti ”Tatu” Pekkarinen, arvostettu kansanmuusikko ja kupletisti, jonka levyjä myytiin ja mainostettiin paljon Amerikassa. Äiti oli toivonut pojastaan pappia, mutta Tatu-poika ei viihtynyt Kuopion lyseossa. Pekkarinen saapui Helsinkiin kevättalvella 1919 lyöden etevänä sanankäyttäjänä itsensä nopeasti läpi. 1920-luku oli Pekkarisen tuotteliainta aikaa. Hänet tunnetaan ennen kaikkea iskelmä- ja kuplettisanoittajana, jonka tunnetuimpia sanoituksia ovat muun muassa Savonmuan Hilima, Kaunis Veera, On lautalla pienoinen kahvila, Nikkelimarkka, Soita Humu-Pekka ja Tää on vain maailmaa.

Aisaparina hänellä oli laulaja Matti Jurva (1898–1933). Tatu kirjoitti laulujen sanoja ja Matti sävelsi ja levytti ahkerasti. Tatu Pekkarinen oli Savon murteeseen ja suomalaiseen kylätunnelmaan kasvanut lauluntekijä, ehkä laulujen alueella paras savolaisen sanankäytön riimittelijä. Pekkarinen muistetaan muun muassa savolaishahmosta Jutikaisen Jussi, joka on usean myöhemmän savolaishahmon, muun muassa Reino Helismaan luoman Severi Suhosen esikuva. Helismaa olikin tekstittäjänä pitkälti Tatu Pekkarisen jälkeläinen. Tatu Pekkarisen kaikkein suosituin kappale Väliaikainen oli lähtökohtana Toivo Särkän elokuvalle Onni pyörii (1942).⁴²

T. J. Särkkä (1890–1975) oli Suomen suurimman näytelmäelokuvatuottamon Oy Suomen Filmiteollisuuden (SF) pääomistaja ja tuotannonjohtaja, sanalla sanoen yksinvaltias, kolmen vuosikymmenen ajan. Toivo Hjalmar Silén, vuodesta 1906 Toivo Jalmari Särkkä, syntyi vuonna 1890 Mikkelin maalaiskunnassa, missä hänen isänsä Juho Silén työskenteli pehtorina Sairilan kartanossa. Juurilleen Lopelle perhe palasi vuonna 1899. Toivo Särkkä tuotti 234 ja ohjasi 49 kokoillan elokuvaa. Hän on yhä eniten kokoillan elokuvia tuottanut ja ohjannut suomalainen.⁴³ Tunnettuja kuopiolaisia näyttelijöitä olivat Helge Ranin (1897–1952) ja Vilho Auvinen (1907–1946), jotka molemmat näyttelivät noin kahdessakymmenessä elokuvassa.

Savoa tutuksi urheillen

Kahtia jakautunut urheilu

Kun autonomian ajan urheilusaavutuksilla haluttiin tehdä suuriruhtinaskuntaa tunnetuksi maailmalla, alistettiin 1920ja 1930-luvun huippuhetket palvelemaan myös valkoisen Suomen rakentamista – ja urheilusta tuli ”kiinteä osa suomalaista valtiokeskeistä nationalismia”.⁴⁴

Suomen urheiluelämä oli jakaantunut poliittisin perustein kahtia sisällissodan jälkeen. Työväestön urheilu oli keskittynyt TUL:n (Työväen Urheiluliitto) piiriin ja vastaavasti porvarilliset piirit nojautuivat SVUL:ään (Suomen Voimistelu ja Urheiluliitto) ja suojeluskuntaurheiluun. TUL:n perusaatteeseen kuului puhtaasti urheilullisten seikkojen korostaminen, kun taas SVUL vetosi sotilaallisuuteen. TUL:n piirissä painotettiin ystävällisiä suhteita Neuvosto-Venäjään ja kritisoitiin porvarillisia piirejä – etenkin SVUL:n urheilujaosto johtajaa Tahko Pihkalaa – urheilun militarisoimisesta. Erityisesti suojeluskuntien piirissä valmentauduttiin sotaan urheilemalla.

SVUL:n Savon piirit

Sisällissotaa seurannutta parin vuoden jaksoa voidaan pitää SVUL:n Pohjois-Savon piirin lamakautena. Tilannetta, jossa urheiluelämää jälleen lähdettiin käynnistämään, kuvaa lainaus Kuopion Reippaan vuosikertomuksesta:

Nuo tapahtumat olivat olleet lamauttavia, herpaisevia. Yleisesti näytti siltä, että entinen loistava voimistelu- ja urheilutyö olivat osittain poissa, tarmo poispyyhitty suurelta osalta. Sikäli, kun sitä olikin yksilöissä jälellä, näytti se ohjautuneen toisille, uusille urille.

Vuodesta 1922 alkoi kuitenkin kasvun aika, joka ei koskenut ainoastaan Pohjois-Savoa vaan koko valtakuntaa. Kaaviossa 16 esitetään SVUL:n Pohjois-Savon piirin jäsenmäärän kehitys vuosina 1919–1939. Lukuihin on suhtauduttava kriittisesti, sillä eri lähteissä tiedot hieman poikkeavat toisistaan.⁴⁵

Kaaviossa on nähtävissä kolme nousukautta; vuodet 1924–1925 ja 1931–1933 sekä vuosi 1938. Kevättalvella 1924 kiersi Pohjois-Savossa SVUL:n urheiluneuvoja T. Hauhia, joka pystyi perustamaan eri puolille maakuntaa myös uusia seuroja. Hänen ansioistaan syntyivät Heinäveden Kiista, Laukansalon Myrsky ja Varpaisjärven Vankka. Hauhian lisäksi vaikuttivat tuon vuoden urheiluinnostukseen myös Pariisin olympialaiset. Vuonna 1926 Pohjois-Savon piiri oli SVUL:n piireistä suuruudeltaan neljäs.⁴⁶

Erikoisliittojen perustaminen SVUL:n yhteyteen vuonna 1932 selittänee 1930-luvun alun nousukautta, mutta olympialaistenkin vaikutus on otettava huomioon. Vuoden 1938 kasvuun on löydettävissä useita selityksiä. Ensinnäkin Lahdessa pidettiin tuolloin hiihdon maailmanmestaruuskilpailut, joissa pohjoissavolainen suksi kulki voitokkaasti. Toiseksi tuolloin järjestettiin ensimmäisen kerran Suomen Voimistelun Suurkisat, mikä lisäsi voimisteluinnostusta. Kolmanneksi olympia-aate oli nyt läheisempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin, sillä Kaukoidän sodan vuoksi vuoden 1940 kisojen isäntämaaksi valittiin Suomi. Neljäntenä syynä on mainittava uimareiden liittyminen SVUL:n riveihin.⁴⁷

Pohjois-Savossa piiri kartoitti vuonna 1933 maakunnan urheiluelämää löytäen kahdeksan niin sanottua ”pimeää pitäjää” eli paikkakuntaa, joissa ei ollut urheiluseuraa: Iisalmen maalaiskunta, Kuopion maalaiskunta, Muuruvesi, Rautavaara, Säyneinen, Vehmersalmi, Varpaisjärvi ja Vieremä. Monella paikkakunnalla oli tosin aikaisemmin ollut seura, tai oli nytkin, mutta se ei kuulunut SVUL:ään. Kartoittamista pitemmälle ei piiri kuitenkaan työssään päässyt, eikä se aktiivisesti osallistunut uusien seurojen perustamiseen. Vuonna 1939 piirin alueella toimi jo 46 urheiluseuraa, joissa oli yhteensä 5 475 jäsentä. Kasvu oli 1930-luvulla siis huomattavan suuri. Kiuruveden Jänne oli ensimmäinen maalaisseura, joka sai ”Piirin limpun”. Ansioituneille urheilijoilleen piiri myönsi Ilmari Keinäsen muistomitalin. Piirin toimihenkilöistä on mainittava ennen muuta pitkäaikaiset puheenjohtaja Kalle Laakkonen ja sihteeri Aarne Weisell.⁴⁸

Kaksinapainen Etelä-Savo oli vuoteen 1933 saakka jaettuna SVUL:n Mikkelin ja Savonlinnan piireihin. Myös Etelä-Savossa sisällissodan jälkeiset vuodet olivat vaikeat. Vuoden 1921 Mikkelin piirin toimintakertomuksessa mainitaan, että ”johtajien puute ja vapaa-aikaa vievä muu toiminta vieroittaa nuoret urheilusta”. Toiminta oli laimentunut myös siitä syystä, että suojeluskunnat olivat ottaneet urheilun ”erittäin tiiviisti ja niillä on käytettävinään varoja paljon enemmän kuin köyhällä SVUL:llä”.

Silloisina ”lamaannuksen vuosina” oli Mikkelin Kilpa-Veikot ainoa vilkkaasti toimiva urheiluseura. Vuonna 1924 kerrottiin, että elossa oli enää seitsemän seuraa ja nekin olivat ”kuoleman partaalla”. Urheilutoiminnan piristyminen alkoi kahdeksan katovuoden jälkeen vuonna 1926. Piiriin oli tullut uusia seuroja ja urheilukenttiäkin oli piirin alueella kolme: Mikkelissä, Juvan Maivalassa ja Puumalan Ruokotaipaleella. Vuonna 1926 piirin seurojen luku oli kahdeksan ja jäsenmäärä 371. Ajatus Mikkelin ja Savonlinnan piirien yhdistämisestä nousi ensimmäisen kerran esiin.⁴⁹

SVUL:n Savonlinnan piirin perustava kokous oli ollut 16.12.1911. Johtavia seuroja olivat Savonlinnan Jyry ja Riento, jotka molemmat olivat todellisia yleisseuroja. Koko urheiluaate levisikin sittemmin Itä-Savoon juuri näiden kahden ”suuren” ansiosta. Savonlinnan Jyryn ja merkittävän osan piirin jäsenistä siirryttyä TUL:n alaisuuteen heikkeni piirin toiminta huomattavasti. Savonlinnan piiri, jossa vuonna 1916 oli ollut 17 seuraa ja 736 jäsentä, heikkeni sodan jälkeen niin, että vastaavat luvut olivat vuonna 1926 vain 13 ja 336.⁵⁰

Koko Etelä-Savon urheilun lamaa verrattuna maakunnan pohjoisosaan kuvaavat vuoden 1926 luvut:⁵¹

Vuonna 1926 SVUL:n jäsenmäärä oli Pohjois-Savossa kolme kertaa suurempi kuin Etelä-Savossa. Maalaisseuroista suurimpia olivat Siilinjärven Ponnistus, Suonenjoen Vasama ja Maaningan Tarmo, joiden yhteinen jäsenmäärä oli lähes puolet Etelä-Savon piirin koko jäsenmäärästä.

Savonlinnan piirin toiminta alkoi vähitellen palautua entiselleen. Jalkapalloharjoittelut aloitettiin pitkän tauon jälkeen Savonlinnassa vuonna 1923, ja seuraavana vuonna sai alkunsa sittemmin sangen elinvoimaiseksi kehittynyt jääpalloilu. Palloilutoimintaa varten perustettiin vuonna 1929 Savonlinnan Pallo-Kerho (SaPKo). Myös Mikkeliin perustettiin samana vuonna palloiluun erikoistunut Mikkelin Palloilijat. Noina vuosina piirin lajivalikoimaan tulivat myös pesäpalloilu ja pyöräily. Savonlinnassa kesäisten urheilukilpailujen toimeenpano tuotti ylivoimaisia vaikeuksia, koska kaupungilla ei ollut urheilukenttää. Kyrönniemen kenttä valmistui työttömyystöinä vihdoin vuonna 1931.⁵²

Mikkelin ja Savonlinnan piirien yhdistämisestä oli keskusteltu jo usean vuoden aikana, kunnes SVUL:n taholta ilmoitettiin, että yhdistyminen tapahtuisi vuoden 1933 alusta. Yhdistymiskokous pidettiin Pieksämäen rautatieasemalla 22.1.1933. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Savonlinnan piirin puheenjohtaja Heikki Luostarinen ja sihteeriksi Mikkelin piirin sihteeri Eino Nykänen. Piirin nimestä oli ollut ainakin ”kahdenlaista ilmaa” ja siitä oli jouduttu äänestämään. Tulokseksi tuli Mikkelin piirin esittämä Suur-Savon piiri äänin 23–19. Piirin kotipaikaksi määrättiin Mikkelin kaupunki.

Piirin puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti prokuristi Mikko Hämäläinen Mikkelin Kilpa-Veikoista. Suur-Savon urheilun kehittäjä Hämäläinen toimi puheenjohtajana kaikkiaan 33 vuotta (1933–1944 ja 1951– 1957). Toimintavuodet 1934–1937 olivat piirin reipasta kehityksen aikaa. Yleisurheilu oli valtalaji. Vuonna 1937 Suur-Savon piiriin kuului 45 seuraa, joissa jäseniä oli yhteensä 2 919. Jäsenmäärältään suurin seura oli silloin Rantasalmen Urheilijat 353 jäsenellä. Seura tunnettiin erityisesti hiihtäjistään.⁵³

Suojeluskuntaurheilu

Nuorison sotilaskunnon parantamiseen perehtyi tehokkaasti vuonna 1918 perustettu suojeluskuntajärjestö, joka otti heti perustamisestaan lähtien liikuntakasvatuksen osaksi toimintaansa. Järjestö jakoi rahaa urheilukenttien rakentamiseen, urheiluvälineiden hankkimiseen ja liikuntaohjaajien kouluttamiseen. 1920-luvulla Savon suojeluskuntapiirit tukivat usean kentän rakentamista maakunnassa. Vuonna 1933 maakunnassa oli 12 suojeluskuntien yksin ja 10 yhdessä muiden järjestöjen kanssa omistamaa urheilukenttää. Lisäksi tuolloin oli rakenteilla yhteensä 15 kenttää.⁵⁴ Suojeluskunnilla oli myös hyppyrimäkiä ja uimapaikkoja sekä 1930-luvun lopulla sotilasotteluratoja.

Suojeluskunnat keskittyivät lähinnä sotilaallisia ominaisuuksia kehittävien lajien harjoittamiseen. Ampuminen, murtomaajuoksut ja yleisurheilu olivat suojeluskuntien suosiossa. Erkki Vasaran mukaan harrastuneisuus kasautui aktiivisiin suojeluskuntapiireihin. Suosituin kilpalaji oli hiihto, josta kehitettiin myös ampuma- ja tiedusteluhiihtokilpailut. Mikkeliläinen Ranne Roni oli voimistelunopettaja ja aktiivinen suojeluskuntavaikuttaja, mutta ennen kaikkea hiihtomies, joka teki yhdessä Lauri Pihkalan kanssa töitä murtomaahiihdon yleistyttämiseksi maassa kaksikymmenluvulla.

Roni julkaisi Murtomaahiihto-nimisen hiihto-oppaan vuonna 1925. Hän korosti juuri maan puolustuskuntoisuutta, joka edellytti hiihdolta pysyvää siirtymistä murtomaille.⁵⁵ Lauri Pihkalalla ja Ranne Ronilla, Suojeluskuntajärjestön johtavilla hiihtovaikuttajilla, oli merkittävä asema suomalaisen hiihtourheilun muokkaamisessa, kuten Antero Heikkinen sanoo, ”norjalaiseen kuosiin”. Siirtyminen murtomaakauteen juuri 1920-luvulla pelasti suomalaisen kilpahiihdon ajautumasta lamaan kansainvälisillä kilpakentillä.⁵⁶

Hiihtokisojen suosio oli parhaimpina vuosina Savon suojeluskuntapiirissä maan keskitasoa. Mikkelin piirissä ammunta oli kokonaisuutena selvästi suojeluskuntien suosituin kilpailumuoto yhdessä hiihdon kanssa. Maastojuoksu oli Kuopion suojeluskuntapiirissä huomattavan aktiivista, kun taas Mikkelin piiri edusti tässä suhteessa maan synkintä seutua. Voimisteluharrastus oli maakunnassa vähäistä. Varsinaisista joukkuepeleistä suojeluskuntien piirissä pelattiin pesäpalloa, mutta jalkapalloakin harrastettiin. Esimerkiksi Varkauden suojeluskuntaan perustettiin jo keväällä 1919 erillinen urheiluosasto, joka toimi alusta alkaen varsin vilkkaasti. Kesään mennessä sillä oli jopa oma jalkapallojoukkue. Mikkelin pesäpalloilu rakentui 1920-luvulla suojeluskunnan varaan, mutta koko piirin pesäpalloilu oli vaikeuksissa vielä kolmikymmenluvun vaihteessakin olemattoman kilpailutoiminnan takia.⁵⁷

Kokonaisuutena suojeluskuntien urheilutoiminta oli Savossa ”laimeaa ja laiskaa”. ”Talvella ei tarkene ja kesällä ei kerkiä”, kuten Mikkelin piirin lehti Savon Lukko tuskaili Etelä-Savon tilannetta helmikuussa 1929.⁵⁸ Laajimmillaan suojeluskuntien urheilutyö oli 1920-luvulla, seuraavan vuosikymmenen puolivälissä urheilutoimintaa supistettiin ja keskitettiin lähinnä sotilaallisiin lajeihin.

Myös 1920-luvulla ripeästi lisääntyneiden liikeyritysten puulaakihiihdoissa tähdättiin maanpuolustuksellisiin tavoitteisiin. Monet suuryritykset ryhtyivät järjestämään tehdaspaikkakunnillaan urheilutapahtumia, joiden tavoitteena oli paikallispatriotismin avulla vähentää työväenliikkeen vaikutusvaltaa ja rakentaa sitä kautta sinivalkoista suomalaisuutta. A. Ahlström Oy Varkaudessa järjesti työntekijöilleen hiihtokilpailuja: Warkauden Tehtaan hiihdon järjestelytehtävissä ahkeroivat paikkakunnan suojeluskuntalaiset ja lotat. Tehtaan työntekijöiden mukanaolon varmisti osaltaan se, että eri osastot kilpailivat osallistumisaktiivisuudesta prosenttipohjalta. Tapahtuman tavoitteena oli luoda tunnetta ”yhdestä isosta römmin perheestä”. Samanlaisia Tehtaan hiihtoja järjesti myös muun muassa Sorsakoski. TUL suhtautui puulaakiurheiluun kielteisesti, mutta sillä ei ollut keinoja estää työväestöä osallistumasta tapahtumiin.⁵⁹

Työväen urheilu

Työväen Urheiluliitto (TUL) perustettiin sisällissodan jälkimainingeissa 26. tammikuuta 1919. Työväen urheiluseurat kuuluivat ennen vuoden 1918 sisällissotaa Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon, mutta SVUL erotti syksyllä 1918 seurat, jotka olivat osallistuneet kapinaan tai joiden jäsenistä puolet oli tuomittu ”osanotosta kapinaan”. Ainakin Kuopiossa työläisurheiluväki oli ollut punakaartin perustamisessa jopa aloitteentekijä. SVUL:n Pohjois-Savon piirin vuosikokouksessa 21.7.1918 erotettiin yksimielisesti kapinaan osallistuneina neljä seuraa (myöhemmin erotettiin vielä yksi seura). Erotetuiksi tulivat Kuopion Riento, Iisalmen Vesa, Suonenjoen Kunto, Keiteleen Jyske ja Iisveden Vesa. Myöhemmin kävi samalla tavoin vielä Sukevan Työpojille ja Varkauden Tarmolle. Etelä-Savossa sen sijaan ”mikään piirin seuroista ei osallistunut kapinaan. Vain yksityisiä urheilijoita oli siinä mukana.”⁶⁰

SVUL:n keskushallinnon 24.11.1918 tekemä ”kapinallispäätös” vauhditti piiri- ja paikallistasolla alkanutta Suomen urheiluliikkeen jakautumista. Eri paikkakunnilla nousivat uran aukaisijoiksi jo ennen sisällissotaa vahvoiksi kasvaneet työväenseurat. Pohjois-Savon seurojen yhteistoimintaa johti Kuopion Riento, joka piti 12.1.1919 yhdessä Varkauden Tarmon, Iisalmen Vesan ja Kajaanin Kisan kanssa kokouksen, jossa valittiin väliaikainen piirihallinto ja edustajiksi TUL:n perustavaan kokoukseen Kalle Jääskeläinen ja R. Kekäläinen.⁶¹

TUL:n piiriorganisaation luominen sujui nopeasti; jo ensimmäisen toimintavuoden aikana perustettiin 17 piirikuntaa. Niiden muodostamista edisti suurimpien kaupunkien vanhojen työväenseurojen aktiivisuus, joka oli ollut pohjana jo liiton perustamiselle. Yleisenä piirteenä oli piirikunnan rakentuminen eräänlaisen keskusseuran tai seurayhtymän ympärille. Etelä-Savon piirikunnassa Savonlinnan Jyry ja Pohjois-Savon ja Kainuun piirikunnassa Kuopion Riento, Iisalmen Vesa ja Kajaanin Kisa toimivat aloitteentekijöinä.⁶²

TUL:n piirien jäsenmääristä ei liittoverorästien ja tilastokaavakkeiden puuttumisen vuoksi ole täydellisiä vuosittaisia sarjoja. Seuraavassa on esitetty TUL:n Savon piirien jäsenmäärät vuosina 1923 ja 1934:⁶³

1920-luvun alussa Pohjois-Savon ja Kainuun piiri oli seuraluvultaan ja jäsenmäärältään puolta suurempi kuin Savonlinnan piiri. Suurseuroilla oli erityisesti kaupungeissa vahva asema. Niinpä Kuopion Riennolla oli 1922 lähes 400 jäsentä. ”Ole Kuopion kuningas, Puijon punainen poika, koittajana, voittajana, mainetöiden mahtajana!” riimitteli Osmo Orjanheimo Riennon 20-vuotisjuhlarunossa 26.11.1927. Riennossa yleisurheilu oli ykköslaji ja paini ”sylilapsen asemassa. Sen tarpeet ja vaatimukset on ensimmäisenä tyydytetty.”⁶⁴ Varkauden Tarmon jäsenmäärä ylsi 200:aan.

Sstp:n tultua lakkautetuksi vuonna 1923 myös Pohjois-Savon ja Kainuun piirikunnan alueella seurojen toiminta koki vakavia kolauksia. Piirissä kommunisteilla oli koko 1920-luvun selvä johtoasema, kun taas Etelä-Savon piiriä hallitsivat sosiaalidemokraatit.⁶⁵

Suuntataistelun seurauksena sosiaalidemokraattien hallitsema TUL:n liittotoimikunta erotti kaikkiaan 92 seuraa vuosina 1929–1930. Yksi erotetuista oli alueensa suurseura Kuopion Riento, joka kesällä 1929 kuului Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitean (TYK) perustamishanketta vetäneisiin seuroihin. Kuopiossa Riennon sosiaalidemokraattinen vähemmistö oli irronnut omaksi seurakseen, Kisa-Veikoiksi jo vuonna 1928. Kommunistilait tuhosivat kuitenkin TYK:n toiminnan lähtötelineisiin. Kommunistinen urheiluliike ajettiin kesällä 1930 maan alle.⁶⁶

Kuopiossa vahvojen kommunistiseurojen erottaminen vieroitti huomattavan jäsenjoukon TUL:n ulkopuolelle, koska erotettujen seurojen tilalle ei onnistuttu heti perustamaan yhtä vahvoja seuraajia. Näin TUL:n kannatus Pohjois-Savossa jäi 1930-luvulle tultaessa erittäin alhaiseksi. Seura- ja jäsenkato näkyy vuoden 1934 tilastoissa. Vuonna 1934 Pohjois-Savon ja Kainuun piirissä oli 700 jäsentä vähemmän kuin huippuvuonna 1928. Kommunistit kykenivät saamaan TUL:ssä enemmistön myös Iisalmen kaupungissa. Erotetun Iisalmen Vesan tilalle saatiin perustetuksi sosiaalidemokraattien johtama uusi seura Työväen Urheilijat.⁶⁷

Etelä-Savon piirikunnassa ei sen sijaan ollut ainoatakaan kommunistienemmistöistä seuraa eikä piiristä erotettu ainuttakaan seuraa. Sosiaalidemokraattien voitto ei ollut missään muualla yhtä ylivoimainen. Kaiken kaikkiaan TUL:n poliittinen jakauma siis muistutti hyvin paljon maakunnan poliittisesta työväenliikkeestä tuttua asetelmaa.⁶⁸

Kaksi- ja kolmikymmenluvun vaihteen sisäiset ristiriidat edistivät TUL:n parhaiden urheilijoiden siirtymistä porvarillisiin liittoihin. Monelle työläisnuorukaiselle urheilu saattoi muodostua lähes ainoaksi keinoksi sosiaaliseen nousuun. Pysyvän työpaikan saaminen tai edes entisen säilyttäminen saattoi olla riittävä peruste liiton vaihtamiselle. Merkittävin yksittäinen syy 1920- ja 1930-luvuilla tapahtuneisiin loikkauksiin oli se, että TUL:n urheilijoilla ei ollut mahdollisuutta osallistua Suomen edustajina kaikkein merkittävimpiin kansainvälisiin kilpailuihin, kuten olympialaisiin.

Tuleva olympiavoittaja ja maailmanmestari Kalle Jalkanen oli voittanut TUL:n nuorten mestaruuden Iisveden Vesan urheilijana vuonna 1927. Hän siirtyi vuonna 1932 SVUL:n puolelle Iisveden Kiriin. Muiden mukana Kalle Jalkanen joutui työttömäksi syksyllä 1931. Kalle ilmoitti Kirin johtokunnalle, että hän oli valmis liittymään seuraan, jos hänelle järjestettäisiin toimeentulon antava työpaikka Iisvedeltä. Seura järjesti työpaikan. Niin tuli Kalle Jalkasesta Iisveden Kirin hiihtäjä.

Toinen tunnettu savolaistapaus oli rantasalmelaissyntyisen Albin (Alpo) Veijalaisen siirtyminen Savonlinnan Jyrystä Hallan Visaan. Jyry oli TUL:n parhaita hiihtoseuroja. Väsymätön suksija Veijalainen menestyi loistavasti TUL:n hiihtokisoissa 1920-luvulla. Hän voitti seitsemän henkilökohtaista TUL:n mestaruutta vuosina 1923–1927. Kaikilla matkoilla pärjännyt hiihtäjä voitti 30 kilometrin matkan työläistalviolympialaisissa vuonna 1925. Kokenut latukettu osallistui 50 kilometrin hiihtoon Lahden MM-kisoissa vuonna 1938.⁶⁹

Keväällä 1934 Kivimäen hallitus ajoi läpi kaksi lakia – niin sanotut kiihotus- ja puserolait –, joiden tarkoituksena oli rauhoittaa poliittista ilmapiiriä sekä ehkäistä äärioikeiston ja vasemmiston välisiä yhteenottoja. Lakien tulkinta riippui aina suuresti paikallisista poliisi- ja syyttäjäviranomaisista. Niinpä esimerkiksi Kuopion kuuluisaksi tulleessa pukujupakassa viranomaiset koettivat tehdä Kuopion Kisa-Veikoista poliittisen järjestön, koska sen järjestämissä juhlissa 15.4.1934 naisvoimistelijoiden valioryhmällä oli yllään punaiset esiintymispuvut ja pikkutyttöjen hiuksiin oli sidottu punaisia rusetteja. Syyttäjä katsoi punavärin ilmentäneen puserolain tarkoittamaa ”kantajansa valtiollista ajatussuuntaa”. Koska tapaus oli laatuaan ensimmäinen ja puserolain käytännön sovellutuksia ei vielä ollut, siitä paisui etusivujen juttu.⁷⁰

IKL:n Ajan Suunta repäisi valtavat otsikot: ”Marxilaiset rikkovat puserolakia”, ”Syyte sosialistista puoluejärjestöä vastaan Kuopiossa” ja ”TUL on poliittinen järjestö”.⁷¹ Myös raastuvanoikeuden syyttäjä, Kuopion kaupunginviskaali Mikael Schreck (Mikko Hurtta) vaati rangaistusta kaikkiaan parillekymmenelle hengelle puserolakiin vedoten ja esitti samalla, että Kisa-Veikot TUL:n jäsenenä oli poliittinen järjestö. TUL:n ”poliittisuuden” hän puolestaan perusteli liiton kuulumisella Sosialistiseen urheiluinternationaaliin. Scherck vetosi syytteessään Valtion urheilulautakunnan ja Etsivän keskuspoliisin TUL:stä antamiin lausuntoihin.⁷²

Näin Kuopion juttu oli vetänyt koko TUL:n aseman porvarillisten lehtien pengottavaksi. Tapaus vaikeutti sitä paitsi meneillään olleita TUL:n toisten liittojuhlien valmisteluja. Sen takia liittotoimikunta antoi Kisa-Veikkojen avustamisen parhaimpiin mahdollisiin käsiin; puolustusasianajaksi saatiin tohtori Johan Helo, jonka apulaisena toimi silloinen lakitieteen ylioppilas Arvi E. Heiskanen.⁷³

Ennen jutun lopullista ratkaisua liittotoimikunta kävi oikeusministeri Eric Serlachiuksen puheilla, joka lupasi lähiaikoina saattaa julkisuuteen uudet puserolain soveltamisohjeet. Huhtikuun 27. päivänä annettujen ohjeiden mukaan muun muassa urheilu- ja kuoropuvut eivät enää kuuluneet puserolain piiriin. Sen sijaan IKL:n järjestöjen mustat paidat sekä Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton ruskeanharmaat puserot lueteltiin kiellettyjen pukujen listalla. Poliittisen hiha- ja rintamerkin suurin sallittu halkaisija oli määritelty kahdeksi senttimetriksi.⁷⁴

Kuopion Kisa-Veikkojen jutun lopullisessa käsittelyssä 29. päivänä toukokuuta 1934 tuomioita lievensivät oleellisesti sekä oikeusministerin että Helsingin poliisimestarin tulkinnat punaisen eri sävyistä. Uusi Suomikin kirjoitti hieman pettyneenä, ettei ”Kuopion punaväri ollutkaan kansainvälistä”. Koska ”rikos” oli kuitenkin tapahtunut ennen uusia laintulkintaohjeita, tuomittiin esiintyneet kymmenen naisvoimistelijaa pieniin sakkoihin ja seuran johto vähän suurempiin sakkoihin. Puheenjohtaja Väinö J. Hukkanen joutui maksamaan yli 2 000 markan sakot ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä. Lisäksi tuomittiin takavarikoidut kymmenen punaista voimistelupukua valtiolle menetetyiksi.⁷⁵

Urheilun poliittinen eheytyminen alkoi kuitenkin 1930-luvun jälkipuoliskolla. Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen esitti eduskunnassa vuonna 1936 toivomuksen, että TUL, jolla oli suuret ansiot Suomen urheilun kehittäjänä, voisi lopultakin sopia SVUL:n kanssa yhteistoiminnasta. Kaikilla Suomen kansalaisilla tulisi olla mahdollisuus edustaa maataan suurissa kansainvälisissä kisoissa. Ratkaiseva vaikutus yhteistyön alkamiseen oli kenties sillä, että Suomi sai vuonna 1938 tehdyn päätöksen mukaan olympiakisojen järjestämisen vuodeksi 1940. SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta käynnistettiin elokuussa 1939 asettamalla erityinen yhteistyötoimikunta eri urheilunaloja varten. Olympiakisojen lähestyessä routa alkoi lopultakin sulaa.⁷⁶

Talvisota lujitti urheilusopua. Jatkosodan aika oli urheilussa sodasta huolimatta – tai ehkä sen takia – eräänlaista urheilun rakennuskautta Savossakin. Silloin liittojen keskinäisten sopimusten nojalla jatkuivat niin sanotut yhteistoimintakilpailut. Esimerkiksi kesällä 1942 Iisalmen Visa ja Iisalmen Työväen Urheilijat järjestivät yhteistoimintaotteluna kansalliset yleisurheilukilpailut ja pari vuotta myöhemmin yhteiset painikilpailut.⁷⁷ Iisalmen suojeluskunta päätti syksyllä 1944 tietoisena järjestöön kohdistuneesta lakkautusuhasta siirtää omaisuutensa sopiviksi katsomilleen tahoille. Suurin osa rahoista kanavoitiin urheiluseuroille Visa ja Vesa. Yhdessä taisteltu sota oli laimentanut järjestöaktiivien vanhaa vastakkainasettelua. Suojeluskunnassa tunnuttiin myös tiedettävän, missä järjestön henki säilyisi edelleen. Visahan oli aikoinaan perustanut suojeluskunnan Iisalmeen.⁷⁸

Savolaisia urheilusankareita

Urheilumenestys oli erittäin tärkeä asia nuorelle suomalaiselle yhteiskunnalle. Suomen edustajien kansainvälinen urheilumenestys koettiin keskeiseksi tuoreen kansakunnan arvoa ja asemaa kohottavaksi seikaksi 1920-ja 1930-luvuilla. Urheilu muodostui viimeistään 1920-luvulla tärkeimmäksi kansallisen identiteetin muokkaajaksi. Isänmaalliset ja nationalistiset aatteet, jotka voimistuivat 1930-luvun vaihteessa, antoivat pohjaa huippu-urheilun kehittymiselle ja kehittämiselle. Huippu-urheilun menestys lietsoi kansallistunnetta entisestään. Nimenomaisesti urheilukentillä osoitettu kyvykkyys oli osa nationalistista hehkutusta, jota tarvittiin myös sodan oloissa. Niinpä esimerkiksi Hannes Kolehmaisen menestystä vuoden 1912 Tukholman olympialaisissa alettiin kuvata juuri talvisodan kynnyksellä maailmankartalle juoksemisen metaforalla.

Kuopiolaissyntyinen Hannes Kolehmainen (1889–1966) oli nykyaikaisen huippu-urheilun suuri suomalainen pioneeri ja maamme ensimmäinen yleisurheilun kultamitalimies virallisissa olympiakisoissa. Hänen merkitystään 1910-luvun Suomen kansallisen identiteetin rakentajana tuskin voi yliarvioida. Hänestä tuli legenda, ”mies, joka juoksi Suomen maailmankartalle”.⁷⁹

Berliinille vuodeksi 1916 myönnetyt olympiakisat jäivät sodan takia pitämättä, joten uudet mitalitavoitteet oli asetettava vuoden 1920 kisoihin Belgian Antwerpeniin. Olympiamaraton käytiin sateisen kylmässä säässä sunnuntaina 22. elokuuta 1920. Hannes otti kilpailun ohjat käsiinsä puolimatkan jälkeen ja valloitti vakuuttavasti kuninkuusmatkan kultamitalin – ensimmäisenä suomalaisena – epävirallisella ME-ajalla 2.32.35,8, vaikka lopussa Viron Jüri Lossman äityikin ahdistelemaan Turun Urheiluliittoa nyt edustanutta mestarijuoksijaa. Eroksi maalissa jäi kuitenkin 13 sekuntia. Kunniakierroksensa nelinkertaiseksi olympiavoittajaksi aateloitu Hannes Kolehmainen juoksi stadionilla itsenäisen Suomen lippuun kääriytyneenä.⁸⁰

Hannes Kolehmaisen luomaa kansallista perintöä kunnioitettiin hänen aktiiviuransa jälkeen monin tavoin. Varsinkin savolaiset ottivat kaiken irti suuren poikansa menestyksestä. Antwerpenin olympialaisten jälkeen 5. syyskuuta 1920 Hannes Kolehmainen saapui Kuopioon yhdessä toisen kuopiolaisen olympiavoittajan, painija Eino Leinon kanssa. Kokoomuksen Savo-lehti korosti kuopiolaisten velvollisuutena olevan laittaa Suomen liput heilumaan joka talossa ja tulla joukolla vastaanottamaan kaupungin suurta poikaa. Kuningasmielinen Savon Jääkäri pääsi hehkutuksessa Savo-lehden tasolle uutisoidessaan Hannes Kolehmaisen tulon Kuopioon. Lehti kertoi, miten muinaiset kreikkalaiset ottivat voittajansa kotikaupungeissa vastaan suurina sankareina. Kolehmaisen kuvattiin olevan kaikkien maailmankansojen voittoisin mies, kaikkein kuuluisin savolaisen kestävyyden ja sitkeyden kasvatti sekä suomalaisen rodun ruumiillisen kuntoisuuden täysverinen edustaja. Suomen liput liehuivatkin Savo-lehden mukaan joka puolella Kuopiota aamusta lähtien.⁸¹

Kolehmaisen syyskuiset päivät eivät Kuopiossa olleet pelkästään juhlintaa. Niin ristiriitaisen vastaanoton hän sai. Suojeluskuntapukuinen oikeisto hakkasi käsiään riemuiten yhteen ja kuljetti entisiä työläisurheilijoita Kolehmaista ja Leinoa pitkin kaupunkia riemusaatossa. Poliittisesti keskellä olevat edistyspuoluelaiset ja maalaisliittolaiset liittyivät riemuun mukaan, mutta maltillisemmin. Sosiaalidemokraatit tyytyivät puristelemaan nyrkkejä taskuissaan. Kommunistit olivat valmiit käyttämään kättä pitempää porvariston juhlinnan hillitsemiseksi, mutta malttoivat sentään mielensä.⁸²

Ristiriitainen vastaanotto ja varsinkin työläisurheiluliikkeen kielteisyys koskettivat Hannes Kolehmaista. Juhlien päätyttyä hän pyrki parantamaan tulehtuneita suhteitaan, veti juoksutossut jalkaansa, lapun rintaansa ja ryhtyi kilpailemaan ympäri Suomea. Hän kilpaili myös TUL:n seurojen kisoissa, mutta Kolehmaisen mahdollisuudet onnistua sovinnontekijänä olivat vähäiset. Hän oli leirinsä valinnut jo osallistumisellaan Antwerpenin kisoihin, eikä sitä enää muuksi muuttanut toisenlainen käytös kisojen jälkeen. TUL:ssä Kolehmaista ja Leinoa pidettiin edelleen pettureina vuoden 1920 lopussa.⁸³

Kolehmaisen ratkaisu osallistua Antwerpenin kisoihin ja olympialaisten jälkeinen kilpailukiertue Suomessa molempien liittojen alaisten seurojen kilpailuissa sai virallisen tuomion TUL:n liittokokouksessa Kuopiossa kesällä 1921. Kuopion Riennon Kalle Jääskeläinen totesi Pohjois-Savon ja Kainuun piirien edustajana, että Kolehmainen oli ”poispyyhitty” Riennon kunniajäsenyydestä. Urheiluelämä ei yhdistynyt Kolehmaisen kilpaillessa molempien liittojen alaisten seurojen kisoissa. Päinvastoin sekin lopulta vei TUL:ää ja SVUL:ää entistä kauemmaksi toisistaan. TUL:n liittokokouksen tuomitseva päätös osoitti eheytyksen mahdottomuuden Kolehmaisen avulla Kuopion lisäksi laajemminkin.⁸⁴

Hannes Kolehmainen nostatti lähinnä sisällissodan voittaneiden kansallistunnetta. Kolehmaisen osallistumisesta urheilukilpailuihin tuli 1920-luvulla riitti yleisölle, joka halusi nähdä sankarinsa. Kolehmaisen voitto tai loppuaika oli sivuseikka.

Hannes Kolehmainen päätti 23 vuotta kestäneen urheilu-uransa alkuperäisiä juuriaan kunnioittavalla tavalla. 15-vuotiaana voimistelijapoikana Kuopiossa urheilu-uransa aloittanut Kolehmainen jätti juoksuradat 38-vuotiaana ikämiesjuoksijana Savon Heimopäivillä Kuopiossa 6. heinäkuuta 1928. Hän osallistui savolaissyntyisille juoksijoille järjestettyyn 10 000 metrin kilpailuun, jossa tuli kahdeksan juoksijan joukossa kolmanneksi Lauri Kauppisen ja Martti Matilaisen jälkeen kauden parhaalla ajallaan 33.39,5. Se riitti Suomen tilastossa 19. sijalle.⁸⁵

Juoksun päätyttyä hänet verhottiin suureen silkkiseen Suomen lippuun ja hänelle ojennettiin tuhansia nimiä käsittänyt kultakirjaimin somistettu juhla-adressi, jossa todettiin: ”Suomen ensimmäiselle maailmanmaineen saavuttaneelle suurjuoksijalle ja uranuurtajalle kunnioittaen ja kiittäen savolainen urheiluväki Savon Heimopäivillä.” Lisäksi hän sai Tmi J. U. Toivosen lahjoittaman kunniapalkinnon, hopeamaljan. Palkitsemisien jälkeen Kolehmainen juoksi elämänsä viimeisen kierroksen urheiluyleisön edessä kilpaurheilijana. Kunniakierroksella hän sai valtaisat suosionosoitukset.⁸⁶

Helsingin kisojen jälkeen Kuopiossa otettiin uudelleen esiin vuoden 1928 patsashanke. Ennen patsasta paljastettiin kesäkuussa 1950 Hannes-kilpi. Kolehmainen mukautui tähänkin ja hyväksyi jopa muistolaatan tekstin, jossa virheellisesti väitettiin hänen asuneen paikalla olleessa talossa vuonna 1912. Todellisuudessa Kolehmainen oli muuttanut Helsinkiin vuonna 1909. Heikki Konttisen veistämä patsas paljastettiin Kuopion Väinölänniemellä 6.6.1953, mistä kiitollisena suurjuoksija testamenttasi palkintokokoelmansa ja harjoituspäiväkirjansa SVUL:n Pohjois-Savon piirille. Muistolaatalla ja patsaalla Hannes Kolehmaisen sankaruus palautui Kuopioon. Hannes Kolehmaisen katu on ollut Kuopiossa vuodesta 1984. Hannes-mitali Pohjois-Savon parhaalle urheilijalle on myönnetty vuodesta 1966 lähtien.⁸⁷

Kuopiolainen Oskari Rissanen (1893– 1957), myöhemmin tunnettu suksitehtailija, osallistui ensimmäisenä suomalaisena estejuoksijana 3 000 metrin estejuoksuun vuoden 1920 Antwerpenin olympiakisoissa pudoten kuitenkin pois loppukilpailusta.⁸⁸ Iisalmesta on lähtöisin toinen savolainen juoksijaveljessarja: Kalle (1899–1985), Jukka (1901–1967), Martti (1907–1993) ja Erkki (1913–1986) Matilainen. Heistä sekä Kalle että Jukka olivat mukana Amsterdamin joukkueessa, Kallen sijoittuessa 10 000 kilometrin juoksussa kahdeksanneksi ja Jukan karsiutuessa 400 metrin aitajuoksun alkuerissä. Matilaisten veljeksistä lähimpänä kansainvälistä kärkeä oli Martti. Kaksissa olympiakisoissa hän oli hyvin lähellä saada mitalin, mutta jäi molemmilla kerroilla 3 000 metrin esteissä neljänneksi. Vuoden 1932 Los Angelesin olympialaisissa juostiin toimitsijoiden virheen vuoksi yksi kierros liikaa ja Matilainen menetti mitalimahdollisuutensa kaatumiseen tällä ylimääräisellä kierroksella.⁸⁹

Iisalmen Visaa edustaneet Matilaisen veljekset olivat myös innokkaita suojeluskuntaurheilijoita. 1930-luvulla Jussi, Kalle ja Martti Matilainen liittyivät IKL:n riveihin ja Kalle ja Jussi osallistuivat puolueen ehdokkaina syksyn 1933 kunnallisvaaleihin. Matilaiset olivat valkoisia työläisiä kuuluen isänsä Augustin tapaan valtion palkkaa nauttiviin rautatieläisiin. Poikien valinnoissa on muutenkin helppo nähdä kodin vaikutus, sillä August Matilainen oli vapaussoturi ja raittiusmies. Matilaiset olivat ennen kaikkea valkoisen Suomen urheilijoita.⁹⁰

Vuoden 1928 Amsterdamin olympialaisissa Suomea edusti myös nilsiäläis-kuopiolainen Heikki Taskinen (1905–1988), mutta hänenkin tiensä katkesi kiekonheitossa jo alkukarsinnoissa. Muista myöhemmissä kisoissa mukana olleista savolaisista yleisurheilijoista tulkoon vielä mainituiksi vuoden 1936 Berliinin olympialaisissa kilpailleet pieksämäkeläinen Mauno Tarkiainen ja mikkeliläinen Martti Tolamo (vuoteen 1930 Topelius, 1907–1940). Tarkiainen sijoittui maratonilla yhdeksänneksi, kun sen sijaan pituushypyn SE-ennätysmies Tolamo karsiutui pituushypyssä ja keskeytti 10-ottelun. Tolamo oli edustanut Suomea jo Amsterdamin olympialaisissa vuonna 1928, jolloin oli 16:s 10-ottelussa.⁹¹ Luutnantti Martti Tolamo haavoittui kuolettavasti Sintolassa Vuoksenrannassa 9.3.1940. Kuolinpäiväksi tuli 14.3.1940 – päivä talvisodan päättymisen jälkeen.⁹²

Muutamaa päivää ennen kuin Hannes Kolehmainen päätti olympialaisten laakeritarunsa, oli samoilla kilpakentillä aloittanut voittokulkunsa toinen savolaispoika, jonka nimi omassa lajissaan tuli merkitsemään lähes samanlaista tarunhohteisuutta kuin Hanneksen omissaan – Eero Lehtonen. ”Savon Adoniksena” tunnettu mikkeliläinen metsänhoitaja Eero Lehtonen (1898– 1959) oli yleisurheilun monipuolisuusmies, jonka päälaji 5-ottelu oli olympiaohjelmassa vain kolmesti vuosina 1912–1924. Lehtonen voitti kultamitalin Suomelle Antwerpenissa vuonna 1920 ja Pariisissa vuonna 1924. Hän oli myös aikansa paras suomalainen pituushyppääjä ja ponkaisi parhaimmillaan 702 metriä (SE 1920). Lehtonen edusti seuratasolla Mikkelin Kilpa-Veikkoja. Panu Patomäen veistämä Eero Lehtosen muistopatsas paljastettiin Mikkelin Urheilupuistossa 14.6.1984. Pariisin olympialaisissa oli mukana toisena mikkeliläisenä voimistelijana Mikko Hämäläinen.⁹³

Suomalainen painiurheilu oli maailman huipputasoa vuoden 1906 Ateenan välikisoista lähtien. Vahvimmillaan Suomen mahtiasema näyttäytyi 1920-luvulla, jolloin kolmissa olympiakisoissa kerättiin peräti 12 kultaa, 15 hopeaa ja 10 pronssia eli lähes käsittämättömät 37 mitalia. Antwerpenin olympiapaineissa vuonna 1920 Eino Leino voitti vapaapainin 75 kilon sarjassa. Kuopiolaissyntyinen Leino (vuoteen 1908 Kakkinen, 1891–1986) oli asunut Yhdysvalloissa vuodesta 1914 ja omaksunut siellä erinomaisesti vapaapainin niksit. Olympia-areenalle hän saapui kuitenkin monien muiden amerikansuomalaisten tapaan edustamaan synnyinmaataan.

Eino Leino on eräs menestyneimmistä olympiapainijoista kautta aikojen. Kuopion Riennon riveissä urheilu-uransa aloittaneen Leinon urotyö oli selviytyä olympiamitaleille neljissä kisoissa peräkkäin vuosina 1920– 1932, minkä jälkeen hän palasi Yhdysvalloista Suomeen maanviljelijäksi. Vuodesta 1932 hän asui Kuopion Rautaniemessä Tervalammen rannalla harjoittaen maanviljelyä. Leino on vanhimmaksi elänyt (95 v 7 kk 23 pv) suomalainen olympiavoittaja. Ennen Amerikan-vuosiaan hän pelasi Kuopion Riennon jalkapallojoukkueen maalivahtina vuosina 1912–1914. Monipuolisuusihme Leino harrasti uimahyppyjä Kuopion Uimaseuran riveissä. Alkusysäyksen painiharrastukselleen hän oli saanut leipuri Oskari Karppiselta, joka sai Leinon luopumaan pitkänmatkan juoksijan suunnitelmistaan. Kuopion Saaristokaupungissa sijaitsee painija Eino Leinon puisto, Leinon katu ja painikuja.⁹⁴

Kuopion Osmo-seurassa oppi painitaidon aakkoset toinen savolainen olympiapainija Väinö Ikonen (1895–1954). Hänen tarinansa muistuttaa eräiden muiden kuuluisuutta saavuttaneiden urheilijoiden taivalta sikäli, että hän poikasena oli niin heikko, että lääkärit väittivät maailman kahdeksannen ihmeen tapahtuvan, jos hän eläisi edes 15-vuotiaaksi. Urheillessaan hän kuitenkin kehittyi fyysisesti toisten veroiseksi – jopa paremmaksikin. Monipuolinen urheilija ja SM-tason seiväshyppääjä Väinö Ikonen voitti kreikkalais-roomalaisessa painissa maailmanmestaruuden 58 kilon sarjassa Helsingissä 1921 ja sai pronssia kärpässarjassa vuoden 1924 Pariisin olympialaisissa.⁹⁵

Kuopiolaissyntyinen Martti Uosikkinen (1909–1940) oli olympiavoimistelija kolmissa kisoissa. Los Angelesista (1932) ja Berliinistä (1936) tuliaisina oli joukkuekilpailun pronssimitali. Kauppias Kaarlo (Kalle) Kustaa Lappalainen (1877–1965) Kuopion Ampumaseurasta ampui vuoden 1920 olympiakisoissa hopeaa ja pronssia joukkuekilpailuissa.⁹⁶ Mikkelin vanhin yhä toimiva urheiluseura on ”Mikkelin Ampujat”, joka perustettiin 11.8.1886. Helsingissä vuonna 1937 käydyissä MM-kilpailuissa Mikkelin Ampujien Erkki Tammi ja Eino Luukkanen kuuluivat maailmanmestaruuden voittaneeseen Suomen sotilaskiväärin makuukilpailujoukkueeseen.

 

********************

HYMYILEVÄ HANNES JUOKSI SUOMEN MAAILMANKARTALLE

Hannes Kolehmainen oli yksi suomalaiskansallisen itsenäisyysidean muotoutumisen avainhahmoista. Tai tarkemmin, ei hän sitä ihmisenä ollut, mutta hänen myyttinen maineensa oli. Ristiriita oli ilmeinen. Hanneksen maineesta tuli valkoisen Suomen hellimän itsenäistymishaaveen yksi käyttövoima ja myöhemmin valkoisen Suomen urheiluhistorian kulmakivi, vaikka juoksija itse oli selvästi työläisurheilija. Muurari. Työmies.

Urheilutoimittaja Yrjö Halme keksi Antwerpenin maratonvoiton 1920 yhteydessä Kolehmaisesta nimityksen ”hymyilevä Hannes suurjuoksija”. Halme ja muut urheilutoimittajat kuvasivat sankarin olevan hyväntahtoinen ja vaatimaton. Sitä hän oli pitkälti yksityishenkilönä urheiluelämän ulkopuolella, mutta kilpailutilanteessa Hannes oli veljiensä tavoin terveen itsetietoinen omista kyvyistään. Veljekset ilmoittivat usein jo ennen kilpailua voittavansa kepeästi juoksun. Hannes Kolehmaisen kuuluisan hymyn synty on kaukana hyväntahtoisuudesta. Tarkoituksena oli vastustajan henkinen musertaminen, mikä jatkui vielä kilpailun jälkeen. Juoksun aiheuttamaa väsymistä ei näytetty kilpakumppaneille, vaan hymyiltiin ja välittömästi alettiin jakaa lehtimiehille lausuntoja kilpailun helppoudesta, kuten veljekset olivat nuoruuden harjoituskisoissaan Kuopiossa näytelleet toisilleen väsymättömyyttä.

Sanonnan ”Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle” voidaan Ossi Viidan mukaan tulkita olevan kestävä myytti. Se on muodoltaan kertomus ja iskevä sananparsi. Se antaa ”ikuisen selityksen” suomalaisen urheiluelämän kannalta perustavanlaatuisesta alkutapahtumasta eli huippu-urheilun synnystä sekä sen kansainvälisestä ja kansallisesta läpimurrosta. Suomen Urheilulehden toimitus eli toimittajat Martti Jukola ja Matti Aro sekä vastaava toimittaja Hugo Valpas käyttivät sanontaa ”Hannes Kolehmainen juoksi Suomen nimen maailmankartalle” julkisesti ensimmäisen kerran 30. lokakuuta 1939, jolloin liikekannallepanomääräyksestä oli kulunut 20 päivää. Sanonta levisi nopeasti, kun sitä käytettiin Hannes Kolehmaisen täyttäessä 50 vuotta 9. joulukuuta 1939. Silloin siitä oli jäänyt jo sana ”nimen” pois.

Sanonnalla ”Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle” urheiluvaikuttajat loivat yhteyden Tukholman olympialaisten ja talvisodan välille. Niitä molempia yhdisti itäinen suurvalta, jonka sortopyrkimyksiä vastaan oli taisteltu Tukholman olympialaisissa ja joka oli jälleen Suomen vastustaja. Myytti syntyi kriisitilanteessa. Myytin keskeinen funktio eli tehtävä oli sen syntyhetkellä kohottaa suomalaisten yhteishenkeä.

Hannes Kolehmainen vaikuttaisi sittenkin olleen pohjimmiltaan kaveri, joka halusi vain elättää itsensä. Puheet punaisista, valkoisista ja maailmankartalle juoksuista ovat muiden puheita.

Lähde:
Ossi Viita, Hymyilevä Hannes. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Keuruu 2003.

********************

 

Talviurheilun huipulle

Pohjois-Savo on ollut hiihdon kehityksen kärjessä niin kauan kuin kilpahiihtoa Suomessa on harrastettu. Perinteet Suomen vanhimmassa maakuntaviestissä ja vuonna 1916 aloitetut Puijon talvikisat sekä sellaiset nimet kuin Klaes Karppinen, Kalle Jalkanen, Pauli Pitkänen, Matti Lähde, Eino Pietikäinen, Eino Kuvaja, Olli Remes ja monet monet muut ovat lähtemättömästi jääneet Suomen hiihdon historian kultaisille lehdille. Pohjois-Savosta kasvoi jo ennen sisällissotaa kymmeniä mestarihiihtäjiä. Iisalmesta tuli Pohjois-Savon johtava hiihtopaikkakunta ja Iisalmen Visasta Suomen hiihdon ykkösseura. Maakuntaviestin Visa voitti esimerkiksi kahdeksan kertaa vuosina 1922–1931. Loppiaisena hiihdettävässä maakuntaviestissä kilpamatkana oli Kuopion ja Iisalmen väli.⁹⁷

Ennen Salpausselän kisojen aloittamista vuonna 1923 Puijon kisat oli Suomen merkittävin hiihtotapahtuma, jota aikalaiset vertasivat Holmenkollenin kisoihin: molemmissa kisoissa tunnelma syntyi paljolti siitä, että yleisö nousi kävellen ja hiihtäen keskikaupungilta mäellä sijaitsevalle kilpailupaikalle. Talvikisojen perinne katkesi Kuopiossa, mutta kun Puijolle rakennettiin uusi hiihtomäki vuonna 1928, voimistuivat kaupungissa jälleen toiveet suuren hiihtokeskuksen aikaansaamisesta. Kuopion Urheiluveikot järjestivät jo 1920-luvun lopulla hiihtokisoja, mutta Lahden esimerkin tavoin nousi hiihtokeskushankkeen toteuttajaksi hiihdon erikoisseura, vuonna 1930 perustettu Puijon Hiihtäjät. Puijo kansainvälistyi varsinaisesti vuonna 1934, ja kotimainen osanotto Puijon kisoissa nousi suhteellisen mittavaksi. Samalla Puijon Hiihtäjät nousi seurana vuosikymmenen lopulla selvään johtoasemaan Kuopiossa ja myös SVUL:n Pohjois-Savon piirissä.⁹⁸

Suurhiihtäjät syntyivät maaseudulla ja tavallisesti vielä syrjäisissä kylissä, kovin montaa kirkonkylän asukasta ei joukkoon mahdu. Toisin sanoen he asuivat seudulla, jossa sukset olivat tärkein ja usein välttämätön matkantekoväline. Säännölliseen hiihtämiseen jopa aikaa tarkkaillen totuttauduttiin esimerkiksi koulumatkoilla.⁹⁹

Näin kuvailee Antero Heikkinen sotia edeltävän ajan suomalaisia suurhiihtäjiä teoksessaan Kansallisurheilun nousu, Suomen hiihtourheilun laajuus, yhteiskunnalliset tavoitteet ja merkitys 1918–1940. Heikkisen tutkimustulos sopii erityisesti pohjoissavolaisiin huippuhiihtäjiin, joista ensimmäiset olivat mukana jo talviolympialaisten aamunkoitossa Ranskan Chamonix’ssa vuonna 1924.¹⁰⁰

1930-luvun luotettavin suurhiihtäjämme Klaes ”Klaus” Karppinen syntyi Iisalmen maalaiskunnassa lokakuussa 1907. Noin puoli kilometriä leveän Kirkonsalmen rantatörmällä, vastapäätä Iisalmen kaupunkia sijaitsi vaaleankellertävä Karppilan talo, Klaes Karppisen koti. Parinkymmenen lypsylehmän navettoineen se oli keskikokoinen maalaistalo. Sieltä Kirkonsalmen Karppilasta lähti Klaesin nousu kohti kansainvälistä hiihtokärkeä. Vain 162-senttinen Karppinen kuului Suomen viestijoukkueeseen, joka voitti olympiakultaa Garmisch-Partenkirchenissa vuonna 1936. MM-kilpailuissa hän voitti yhden henkilökohtaisen maailmanmestaruuden ja neljä viestikultaa. Talvella 1935 MM-hiihdot pidettiin Tšekkoslovakian Tatralla. Kisojen paras urheilija oli Iisalmen Visan Klaes Karppinen. Hän voitti 18 kilometrin maailmanmestaruuden, hiihti Suomelle viestikultaa tuoneessa joukkueessa nopeimman ajan ja tuli vielä toiseksi 50 kilometrin matkalla.

18 kilometrin kilpailu hiihdettiin 15.2.1935. Paikkakunta oli Strebske Pleso. Lumimyrsky raivosi, pakkasta oli viitisen astetta ja kilpailun alkua jouduttiin siirtämään. Karppinen lähti aivan jälkipäässä, numerolla 301. Väliaikapalvelu oli onnetonta, tilannetta eivät tienneet hiihtäjät eivätkä huoltajat. Oli vain sauvottava myrskyssä kuin henkensä edestä. Karppinen johti ilmeisesti koko ajan. Lopussa eroa hopealle tulleeseen oli yli minuutti, muut olivat vielä paljon kauempana. Erikoisuutena Karppisen uralla on se, ettei hän voittanut yhtään henkilökohtaista Suomen mestaruutta. Siviiliammatiltaan hän oli maanviljelijä. Iisalmen hiihtoväki on kunnioittanut Klaes Karppista muun muassa nimeämällä joka maaliskuu hiihdettävän 50 kilometrin laturetken ”Lajeksen laduksi”. Olli Karppinen, toinen hiihtäjäveljeksistä, osallistui hänkin kansainvälisiin kisoihin.¹⁰¹

Jatkosota 1941–1944 otti raskaan veronsa Pohjois-Savon hiihdosta, joka ennen sotavuosia oli todella vahvoilla. 160-senttinen Olli Remes, Vieremältä maailmalle lähtenyt taistelija, ylti MM-kilpailuissa 50 kilometrillä pronssille talvella 1934. Remes yleni ensimmäisenä savolaisena jatkosodassa Mannerheim-ristin ritariksi vuonna 1941 kuten myös partiojohtajansa kuopiolainen Eino Kuvaja, joka johti Suomen sotilaspartion kaksissa olympiakisoissa (1928 ja 1936) toiselle sijalle. Remes haavoittui viisi kertaa kunnes kohtasi sankarikuoleman Vienan Karjalassa 31.12.1942. Tarkka-ampujan luoti tavoitti kohteensa. Kaksi päivää aikaisemmin hänet oli ylennetty kapteeniksi, vaikka hän oli käynyt vain kansakoulun. Eino Kuvaja puolestaan haavoittui vaikeasti Äyräpäässä kesällä 1944. Vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisten viestikullan sankariankkuri ja vuoden 1938 Lahden MM-hiihtojen 50 kilometrin maailmanmestari Kalle Jalkanen kaatui Inkerin Kirjasalossa Karjalan kannaksella 5.9.1941.

Nilsiän Sänkimäeltä laduille lähtenyt Pauli Pitkänen hiihti kolme kertaa maailmanmestariksi. Hän otti suurimman henkilökohtaisen voittonsa, vuoden 1938 Lahden MM-hiihtojen 18 kilometrin kullan, Puijon Hiihtäjien nimissä. Pitkänen ei talvisodassa saamansa invaliditeetin takia voinut lähteä enää jatkosotaan. Hän oli kuitenkin kotirintaman palveluksessa suojeluskunnassa. Pitkänen palasi rintamakomennukselta eräiden muiden Nilsiän miesten kanssa 18.8.1941. Tullessa oli tuotu erään kaatuneen varusteet. Niiden mukana ollutta käsikranaattia käsitellessään Pitkänen huomasi sen syttyvän.

Hän aikoi heittää kranaatin ikkunasta ulos, mutta pihalla oli leikkiviä lapsia. Toiset huoneessa olleet ryntäsivät ulos, mutta Pitkänen, joka liikkui invalidikepin avulla, ennätti vain heittäytyä lattialle ennen kuin kranaatti räjähti. Kuusi viikkoa maailmanmestari makasi Tarinaharjun sotasairaalassa ennen kuin hänen elämänsä päättyi 28.9.1941. Hän oli silloin 30-vuotias. Suonenjoen Vasamaa edustanut Eino Olkinuora oli maailman paras hiihtäjä talvella 1941, mutta kohtasi sankarikuoleman rintamalla vielä saman vuoden aikana. Sankarivainajien joukossa oli pitkä lista kansallisen tason hiihtäjiä ja vielä useamman urheilu-ura päättyi haavoittumiseen.¹⁰²

Etelä-Savossa hiihdon maine lepäsi Rantasalmen Urheilijoiden Erkki Taskisen ja Nestori Huupposen harteilla. Taskinen oli nuorten Suomen mestari 1925, Huupponen voitti Salpausselän 18 kilometrin hiihdon vuonna 1933 ja kuului maan parhaimmistoon monena vuotena. Kaksikkoa täydensi Akseli Kasper. Kolmikko voitti Suomen mestaruuden 10 kilometrin joukkuehiihdossa vuonna 1931.¹⁰³ SVUL:n kiertävä neuvoja Armas Palmroos (Palamaa) totesi 1924 kiertomatkallaan: ”Mikkelissä ei, kumma kyllä, tuntunut olevan erikoisempaa hiihtoinnostusta.”

Upseerien sekä suojeluskunnan ja urheiluseuran edustajien yhteisessä palaverissa alkoi innostus kuitenkin nousta ja suhtauduttiin toiveikkaasti sekä hiihtoseuran että ”suksimäen” aikaansaamiseen.¹⁰⁴ Hiihdon osalta uusi aikakausi alkoi vuonna 1934. Edellisen vuoden lopussa oli perustettu hiihtoseura Mikkelin Hiihtäjät, Mikkelin hiihtomäki oli valmistunut ja pidettiin ensimmäiset Porrassalmen Hiihdot siinä muodossa kuin ne jatkuivat vuosikymmenien ajan. Mutta hiihto pääsi kunnolla alkuun Etelä-Savossa kunnolla alkuun vasta sotien jälkeen vuonna 1945, jolloin pidettiin ensimmäinen maakuntaviesti. Etelä-Savon hiihtäjien saavutukset alkoivat herättää huomiota jo valtakunnan tasolla.¹⁰⁵

Mäenlaskuharrastus vilkastui selvästi 1930-luvulla. Hyppyrimäkiä rakennettiin innokkaasti. Siilinjärvelle valmistui hyppyrimäki vuonna 1931 ja Savonlinnaan vuonna 1932. Vuonna 1934 hypättiin omasta mäestä Mikkelin Kattilansillassa. Vuosikymmenen lopulla nousi Varkauteen Ahlström Oy:n rakennuttama 25 metrin mäki. Myös Suonenjoki ja Sulkava saivat omat hyppyrimäkensä.¹⁰⁶

Vuoden 1929 Puijon talvikisojen ensimmäisen mäenlaskun voitti Puijon Hiihtäjien nuori Väinö Tiihonen (s. 1912). Tiihonen voitti myös nuorten mäkikilvan. Hypyt arvioitiin tyylillisesti erittäin korkealle, Tiihosessa nähtiin jo Puijon ”Nuotio”. Hän sai heti lisänimen ”Puijon peipponen”. Olympialaisissa Garmisch-Partenkirchenin mäkikilpailussa vuonna 1936 Tiihonen hyppäsi erinomaisesti ja oli yhdeksäs. Sama sija parhaana suomalaisena tuli myös Lahden MM-kisoista 1938.

Kansainväliselle tasolle nousi myös toinen nuori puijolainen, veturinlämmittäjä Veikko Iivanainen (s. 1915). Hän voitti Bodenin talvikisojen mäenlaskun vuosina 1935–1939, Salpausselän kisat vuonna 1937 ja Puijon mäkikilvan vuosina 1932, 1935 ja 1939. Väinö Tiihonen ja Veikko Iivanainen lopettivat uransa sotaan, mutta Puijon Hiihtäjillä oli tarjota uusia nousevia kykyjä, kuten SM-kisan ja Bodenin talvikisan vuonna 1941 voittanut Lauri Pietikäinen (s. 1919). Ounasvaaran mäkikilvassa Pietikäinen räjäytti pankin toisella hypyllään, venytti74 metriä, uuden mäkiennätyksen ja pisimmän Suomessa hypätyn hypyn, mutta jäi toiseksi. Pietikäinen haavoittui kesällä 1942, mutta toipui ja pääsi hyppykuntoon jo talveksi 1942. Mikkelin mäkihyppymainetta piti yllä Veikko Vanhanen.¹⁰⁷

Puijo oli myös pujottelun uranuurtaja. Maamme ensimmäiset pujottelukilpailut pidettiin juuri Puijolla talvella 1934. ”Suomen pujottelun isä”, kuopiolainen Erkki Penttilä oli tutustunut pujotteluun Kanadassa, voittanut jopa Kanadan mestaruudenkin, ja hänen aloitteestaan merkittiin ensimmäinen pujottelurata vanhan hyppyrimäen kylkeen.¹⁰⁸

 

********************

KAIKKIEN AIKOJEN VIESTI

Vuoden 1936 talviolympialaiset Garmisch-Partenkirchenissä olivat ensimmäiset suurkisat, joita koko suomalaisen rahvaan oli mahdollista seurata lämpimissä kotioloissa. Radio teki tuloaan ja mainiona urheilutietäjänä muistettu Harri Eljanko seisoi Yleisradion lähettämänä ladun varressa kertomassa mikrofonin välityksellä, mitä hänen silmiensä edessä tapahtui.

Suomalaisten kokonaismenestys ei ollut tuolloinkaan aivan sitä mitä odotettiin, tuli vain yksi kulta, kaksi hopeaa ja kolme pronssia.

Mutta tuo kulta on jäänyt ainakin vanhemman polven savolaisten mieliin, sillä sitä olivat hiihtämässä maakunnan omat pojat miesten 4×10 kilometrin viestihiihdossa: iisalmelainen Klaes Karppinen hiihti toisen ja suonenjokelainen Kalle Jalkanen viimeisen, ratkaisevan osuuden. Joukkueen kaksi muuta hiihtäjää olivat Sulo Nurmela ja Matti Lähde. Joukkueen jäsenet kilpailuun oli valittu Sotkamossa pidetyissä karsinnoissa. Karsintapäivänä oli pakkasta kunnioitettavat -39 astetta, mutta siitä huolimatta kilpailut järjestettiin. Siihen aikaan mitään pakkasrajaa ei tunnettu. Hirmukuntoinen Jalkanen voitti nuo karsinnat. Hän oli harjoitellut syksyn Iisveden Miekkaniemessä niin rajusti, että ikäihmiset pitivät häntä ”pahan kerran löylynlyömänä”.

Viestin jälkeen kaikki olivat tietysti sankareita, mutta suurin heistä oli Jalkanen.

Norjalaisten ankkuri Bjarne Ivarsen pääsi taipaleelle 82 sekuntia ennen Jalkasta. Norjalaiset lehtimiehet sähköttivät jo kotiin, että kultamitali oli varma! Suomalaiset tiesivät Kallen olevan hirmukunnossa ja luottivat lujasti, että hyvin tässä viestissä lopulta käy. Eikä aikaakaan, kun Jalkanen oli tavoittanut Ivarsenin ja pyyhältänyt tämän ohitse kohti komeaa voittoa.

Vaan mitenkä kävi? Muutamassa myötämäessä Jalkanen yritti sylkäistä suutaan tyhjemmäksi, mutta syljen mukana lensivät hangelle myös Kallen tekohampaat. Joku toinen hiihtäjä olisi antanut hampaitten jäädä ja palannut hakemaan ne vasta kilpailun jälkeen. Jalkanen ajatteli kuitenkin, että ”tavallisella työmiehellä ei ole varaa jättää kalliita vekottimia lumeen”. Näin hän pysähtyi, peruutti ja poimi hampaat suuhunsa.

Kun lumiset hampaat eivät tuntuneet istuvan heti paikoilleen, hän pisti ne taskuunsa ja lähti jatkamaan kohti maalia. Ivarsen oli hammashässäkän aikana päässyt ohitse, kunnes Jalkanen tavoitti hänet maalisuoralla, huitaisi ohi ja Harri Eljanko sai luikata mikrofoniin historialliset sanansa:

Suomalaiset voittivat, eläköön!

Näin siis Suomeen saatiin ensimmäinen viestihiihdon kultamitali, mutta tapa jolla se saavutettiin, lienee ainutlaatuinen olympiahistoriassa. Tekohampaat maksoivat tuohon aikaan työmiehen kahden kuukauden palkan, joten Kalle Jalkasen henkilökohtainen ratkaisu oli tietysti perusteltu.

Kalle Jalkanen syntyi laajaan Jalkasten sukuun Suonenjoen Iisvedellä vuonna 1907, ja kultahiihdossaan hän oli 29-vuotias. Sukupolvi toisensa perään perheeseen oli syntynyt kaksitoista lasta, ja perinteestä pitivät kiinni myös Kallen vanhemmat Aatami ja Roosa. Vuonna 1916 syntyneet kaksoset kuolivat kuitenkin pieninä.

Kalle Jalkanen aloitti Työväen Urheiluliittoon (TUL) kuuluneessa Iisveden Vesassa. Hän oli 1930-luvun huippuhiihtäjistä ainoa TUL:n kasvatti. Jalkanen kuului voidevalmistaja Esa Rossin (1895–1962) hiihtotalliin Iisvedellä. ”Rasva-Rossi”, aikaansa edellä oleva hiihtopersoona tarjosi tallinsa miehille ammattimaisen mahdollisuuden harjoitella ja kilpailla. Asunto, ruoka ja välineet kuuluivat etuihin. Metsä- ja muuta ruumiillista työtä tehtiin osana harjoitusta. Ryhmään kuului puolikymmentä silloista tai tulevaa suurhiihtäjää: Jalkasen ohella Klaus Karppinen, Pauli Pitkänen, Eino Olkinuora ja Jussi Kurikkala, kaikki aikanaan maailmanmestareita.

Menestyksen myötä Jalkasesta kiinnostuivat myös porvarilliset seurat. Muutettuaan työn perässä varastomieheksi Lappeenrantaan hän edusti loppuvuosinaan maineikkaita Lappeenrannan Urheilu-Miehiä. Sen nimissä hän otti myös suurimman henkilökohtaisen voittonsa, Lahden vuoden 1938 MM-hiihtojen 50 kilometrin kullan. Hänen tililleen kertyi myös kaksi MM-hopeaa ja yksi MM-pronssi mutta ei yhtään Suomen mestaruutta.

Kalle Jalkasen elämä päättyi 34 vuoden iässä jatkosodassa Inkerin Kirjasalossa Karjalan kannaksella. Syyskuun 5. päivänä 1941 oltiin vielä hyökkäyssodan alkuvaiheissa, kun Jalkanen tiedusteluretken kärkimiehenä astui polkumiinaan. Jalka repeytyi nilkasta, ja mies kaatui toisen polkumiinan päälle. Olympiasankarista tuli sankarivainaja Jos oli dramatiikkaa Garmisch-Partenkirchenissä, oli sitä myös sankarin kaatumisessa. Kallen pataljoonan komentaja, majuri Mäntylä otti mestarihiihtäjän kuoleman niin raskaasti, että ammutti kostoksi neljä venäläistä sotavankia ja joutui siitä sotaoikeuteen ja neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Kalle Jalkasen, suuren savolaisen hiihtäjän, viimeinen leposija on Lappeenrannan sankarihautausmaalla.

Lähteet:
Antero Heikkinen: Kansallisurheilun suuri nousu. Suomen hiihtourheilun laajuus, yhteiskunnalliset tavoitteet ja merkitys 1918–1940. Lappeenranta 1981.
Antti O. Arponen: Viestisankarit. Kalle Jalkasen ja
Matti Lähteen elämäntarinat. Saarijärvi 2005.
Keijo K. Kulha: Jalkanen, Kalle (1907–1941).
Suomen kansallisbiografia 4. SKS. Helsinki 2004.
Seppo Kononen: Kultaa tuli, hampaat säilyivät.
Savon Sanomat 26.2.2010.
Teronen, Arto & Vuolle, Jouko: Kiveen hakatut. Suomalaisia urheilijakohtaloita. Viro 2010.
Teronen, Arto & Vuolle, Jouko: Kiveen hakatut. Urheilusankaruuden jäljillä. Hämeenlinna 2010.

***********************

 

Kirkollinen elämä

Kuopiosta hiippakuntakaupunki

Savonlinna menettää piispanistuimen

Savonlinna oli saanut vuonna 1895 piispanistuimen ennen muuta poliittisista syistä: uuden hiippakunnan keskusta ei haluttu sijoittaa Viipuriin, jotta silloisissa olosuhteissa ei olisi ärsytetty ortodoksista kirkkoa ja venäläisiä. Mutta pian maamme itsenäistyttyä tuli kysymys Viipurin piispanistuimesta jälleen ajankohtaiseksi. Poliittisia syitä, jotka olivat ennen olleet esteenä, ei enää ollut.¹⁰⁹

Piispanistuinkysymykset nousivat yleisen kirkollisen keskustelun ja paikallisen kansalaisaktiivisuuden kohteiksi, kun eduskunta vuoden 1922 lopulla hyväksyi hallituksen ruotsinkielistä hiippakuntaa koskeneen määrärahaesityksen seuraavan vuoden budjettiin.¹¹⁰

Ajatuksen piispanistuimen siirtämisestä Savonlinnasta Viipuriin esitti ensimmäisen kerran julkisesti Iltalehdessä 10.1.1923 Valkealan kirkkoherra ja Savonlinnan tuomiokapitulin asessori Uno Paunu. Paunu perusteli ehdotustaan viittaamalla Viipurin hyviin yhteyksiin Itä-Suomen eri osiin ja kaupungin asemaan maan henkisenä keskuksena sekä sen historiallisiin perinteisiin. Itäisen hiippakunnan piispanistuin olisi siirrettävä ”sinne, minne se ilman venäläistä sortovaltaa alkuaan olisi asetettu, pois syrjäisestä pikkukaupungista, jonka huonot kulkuneuvot ja muutkin seikat estävät piispaa ja tuomiokaputulia saamasta sitä merkitystä, mikä niillä voisi olla Viipurissa”.¹¹¹

Myös kuopiolaiset aktivoituivat. Kuopioon oli perustettu vuonna 1850 maan kolmas piispainistuin. Vanhan Kuopion hiippakunnan alue kattoi koko itäisen ja pohjoisen Suomen Pohjois-Karjalasta Lappiin. Piispanistuin siirrettiin savolaisten ja pohjalaisten kiivaan taistelun tuloksena Ouluun vuonna 1900. Nimenä säilyi Kuopion hiippakunta aina heinäkuuhun 1923.¹¹²

Joukko kuopiolaisia kokoontui tammikuussa 1923 keskustelemaan piispanistuimen ja tuomiokapitulin ”palauttamisesta” Kuopioon, niin kuin Savo-lehti otsikoi asiaa koskeneen uutisensa. Savon Sanomat tosin puhui vastaavasti vain piispanistuimen ja tuomiokapitulin sijoittamishankkeesta. Kokous valitsi kolmimiehisen toimikunnan viemään toivomuksensa hallituksen tietoon. Lähetystön Helsingin-matka lienee sittemmin jäänyt tekemättä.¹¹³

Hiippakunta-asia nousi kuumaksi kysymykseksi toukokuussa 1923 pelkästään sitä käsittelemään kokoontuneen kirkolliskokouksen esityslistalla. Kirkon edustajiston tuli ottaa kantaa ennen muuta siihen, millaisia muutoksia ruotsinkielisen hiippakunnan perustamisesta aiheutuisi voimassa olevaan hiippakuntajakoon.¹¹⁴

Kun Savonlinnan hiippakunnan perustaminen vuoden 1897 alusta lukien oli väistämättä johtanut Kuopion hiippakunnallisen johtoaseman menetykseen, saattoivat kuopiolaiset vuoden 1923 kirkolliskokouksen aikana ja myöhemminkin kiinnittää käänteisesti toiveitaan Savonlinnan aseman heikkenemiseen kokonaiskirkollisessa asetelmassa. Viidennen eli ruotsinkielisen hiippakunnan perustaminen oli kirkolliskokouksen kokoontuessa selviö. Sama kirkolliskokous ehdotti jo kymmenen vuotta aiemmin tehtyä esitystä kuudennenkin hiippakunnan perustamisesta. Sen piispainistuin olisi sijoitettava Kuopion kaupunkiseurakunnan kirkkoherran, asessori J. J. Simeliuksen aloitteen mukaisesti Kuopioon. Itä-Suomi suunniteltiin jaettavaksi ”karjalaiseksi” ja ”savolaiseksi” hiippakunnaksi tilanteessa, jossa rajaseudun olot asettivat piispalle ja tuomiokapitulille ”erikoisia vaatimuksia”, kuten kirkolliskokouksen siviilivaliokunta totesi. Savonlinnaan verrattuna Kuopion eduksi valiokunta katsoi hyvät kulkuyhteydet sekä aseman suurehkona kaupunkina ja lääninhallituksen asemapaikkana. Uuden Kuopion hiippakunnan tuli siis rakentua maakunnalliselle pohjalle.¹¹⁵

Olli Vehviläinen kirjoittaa Savonlinnan kaupungin historiassa, että poliittiset syyt eivät vain tuoneet piispanistuinta Savonlinnaan, vaan veivät sen myös sieltä pois. Hän tulkitsee, että lähtö perustui 1920-luvulla vallinneeseen käsitykseen Suomesta ”länsimaisen kristikunnan etuvartiona” ja Viipurista sen ”itäisenä vartiopaikkana”.¹¹⁶ Erkki Kansanahon mukaan tämä tulkinta voi vain osittain olla oikea. Viipurin puolella olivat sekä traditio että käytännölliset syyt.¹¹⁷ Hannu Mustakallio asettuu pitkälti Vehviläisen kannalle. Hänen mukaansa Viipurin paluu piispankaupungiksi liittyi saumattomasti itsenäisyyden alkuvuosien korostukseen, jonka mukaan Suomi toimi lännen etuvartiona itää vastaan. Itäisiä rajaseutuja koskevassa kysymyksessä valtiovallan huomio taas keskittyi 1920-luvun ensimmäisellä puoliskolla juuri Kaakkois-Suomeen, ei niinkään esimerkiksi Kuopion korkeudelle.¹¹⁸

Savonlinnalaiset yrittivät kyllä puolustaa kaupunkinsa asemaa piispankaupunkina muun muassa vetoamalla siihen, että siellä tuomiokapitulilla jo oli tarkoituksenmukaiset tilat ja piispalla edustava asunto. Joka tapauksessa toivottiin, että perustettavan Savon hiippakunnan keskukseksi tulisi Savonlinna kirkolliskokouksen kannasta huolimatta. Tämän vuoksi kaupunginvaltuusto esitti valtioneuvostolle, ettei tuomiokapitulia vietäisi pois Savonlinnasta ennen hiippakunnan jakamista.¹¹⁹ Mutta nämä toiveet olivat turhia. Joulukuun 17. päivänä 1924 kuoli Savonlinnan piispana neljännesvuosisadan toiminut Otto Immanuel Colliander, joka omasta puolestaan ei jarruttanut tuomiokapitulin siirtymistä Viipuriin vaan valmisteli sitä aktiivisesti.¹²⁰

Hallitus antoi helmikuun lopussa, vajaata viikkoa ennen piispanvaalin toimittamista, asetuksen piispanistuimen siirtämisestä Savonlinnasta Viipuriin ja hiippakunnan nimen muuttamisesta Viipurin hiippakunnaksi. Muutokset astuivat voimaan seuraavan heinäkuun alussa. Samalla kirkollisten piirien toiveet uuden hiippakunnan perustamisesta valuivat tyhjiin. Siirtoon ei liittynyt aluejärjestelyjä, vaan Etelä-Savoa ruvettiin hoitamaan Viipurista Pohjois-Savon pysyessä edelleen Oulun piispanistuimen alaisena.¹²¹

Rajaseutupolitiikka suosii Kuopiota

1920-luvun loppuun ja 1930-luvun alkuun osuneet lamavuodet pysäyttivät kokonaan uuden hiippakunnan perustamissuunnitelmat. Käännettä valtiovallan asennoitumisessa hiippakuntakysymykseen enteili kuitenkin se, että jo 1920-luvulla päätetyn toisen ortodoksisen eli Viipurin hiippakunnan perustamiseen osoitettiin varat vuoden 1936 budjetissa.¹²²

Kun monet lähetystöt olivat käyneet esittämässä toivomuksiaan hallitukselle ja sanomalehtikirjoituksissa oli asiaa innokkaasti ajettu, käynnisti valtiovalta lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen hiippakuntakysymyksen valmistelun. Maaliskuussa 1937 asetetun A. K. Cajanderin kolmannen hallituksen opetusministeriksi oli tullut kemiläinen, maalaisliittoa edustanut päätoimittaja Uuno Hannula, joka oli pannut alaisensa valmistelemaan asiaa. Elokuussa 1938 julkistamassaan tulo- ja menoarvioesityksessä hallitus vihdoin ehdotti määrärahan myöntämistä Kuopion hiippakunnan perustamiseen.¹²³

Hallitus viittasi erityisesti Oulun hiippakunta-alueen laajuuteen – se käsitti yli puolet koko maan pinta-alasta – ja Viipurin hiippakunnan väkimäärään, joka oli suurin kaikista. Yhteistä molemmille hiippakunnille oli rajaseutuväestö, jonka ”henkistä ja siveellistä kohottamista” hiippakuntien määrän lisäämisellä oli määrä edistää.

Hiippakuntahankkeen valmistelutoimet ja budjetin perustelut ilmensivät Cajanderin punamultahallituksen pyrkimyksiä soveltaa kansallisen eheyttämisen politiikkaa valtakunnan pohjoisimpiin osiin ja rajaseuduille. Lapin ja Kuopion edut liittyivät vahvasti yhteen. Taloudellisen tilanteen kohennuttua valtiovalta saattoi konkreettisesti tunnustaa kirkon merkityksen kansakunnan henkisessä rakennustyössä.¹²⁴ Samalla oli kysymys opetusministeri Hannulan voimakkaasta henkilökohtaisesta panoksesta.¹²⁵

Kun Kuopion uuden hiippakunnan perustamista verrataan maan kolmannen hiippakunnan muodostamiseen vuonna 1850, paljastuu yksi yhteinen kirkollishallinnollinen taustatekijä: pyrkimys kohentaa Lapin seurakuntien asemaa. Vanhemmassa kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa Kuopion hiippakunnan perustaminen on nähty liittyneen pyrkimykseen päästä valvomaan Pohjois-Savossa yhteiskunnallisestikin levottomuutta synnyttäneitä herätysliikkeitä. Nykytutkimus ei tue tätä aiempaa käsitystä. Hannu Mustakallio korostaa, että niin Kuopion vanhan kuin uudenkin hiippakunnan perustamisen taustalla oli kysymys pohjoisen ulottuvuuden vahvistamisesta kirkon piirissä.¹²⁶

Alun perin Kuopion hiippakunta oli määrä ulottaa lännessä Raahen, Kalajoen ja Kokkolan rovastikuntaan saakka, mitä kuitenkin Oulun kapituli asettui vastustamaan. Lisäksi Kuopio oli saamassa seurakuntia Viipurin ja Tampereen hiippakunnista. Lopputuloksena oli, että Raahen ja Kalajoen rovastikunnat pysyivät Pyhäjärven seurakuntaa lukuun ottamatta Oulun hiippakunnassa, johon tuli arkkihiippakunnasta samalla Kokkolan rovastikunta. Kuopion hiippakunnasta taas tuli 1920-luvulla esillä olleen Savon hiippakunnan sijasta Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan ja Kainuun hiippakunta. Lisäksi mukana oli alueita Keski-Suomesta, muun muassa Saarijärven rovastikunta, sekä Etelä-Savosta, josta osa kuitenkin pysyi Viipurin hiippakunnan yhteydessä, jolloin tästä ei muodostunut selväpiirteistä Karjalan hiippakuntaa.

Kuopion hiippakunnan eteläraja pyrittiin vetämään niin, että Viipurin hiippakunnasta irrotettaisiin mahdollisimman tasasuhtainen kokonaisuus. Hiippakuntajaotusta ei näin ollen rakennettu aiemmasta kaavailuista huolimatta maakunnalliselle eikä lääninjaonkaan pohjalle. Uuden hiippakunnan perustaminen Kuopioon sinetöitiin lopullisesti tammikuun 13. päivänä 1939 annetulla asetuksella. Hiippakuntaan tuli kuulumaan 80 seurakuntaa, joiden väkiluku oli runsaat 550 000 henkeä.¹²⁷

Toimitetussa vaalissa lääninrovasti Väinö Malmivaara sai 90 ääntä ja professori Eino Sormunen 82, mutta jälkimmäinen nimitettiin piispaksi. Poikkeuksellinen menettely on saanut historiantutkimuksen pohtimaan Väinö Malmivaaran syrjäyttämisen syitä. Kauko Pirinen tunnustaa Sormusen opillisen etevämmyyden, kun Malmivaaralla ei ollut edes asessorin pätevyyttä. Samalla hän nostaa kuitenkin esille sen mahdollisuuden, että opetusministeri Uuno Hannula ja punamultahallitus vierastivat entistä kokoomuksen oikean laidan kansanedustajaa.¹²⁸

Hannu Mustakallion mukaan kansanedustajana toimimista suurempana rasitteena Malmivaaralla oli Kiuruveden pitäjänapulainen Elias Simojoki, jonka oikeistoradikaalia toimintaa esimies oli ilmaissut ymmärtävänsä. Enemmän kuin Sormusen opillisista ansioista piispannimityksessä oli hänen mukaansa kysymys siitä, että rajaseutuargumentein perustettua hiippakuntaa johtamaan tuli saada laaja-alainen vaikuttaja, joka oli jo omakohtaisesti perehtynyt rajaseutukysymykseen ja saattoi lähteä toteuttamaan punamultahallituksen määrätietoisesti viitoittamaa kirkollista rajaseutupolitiikkaa.¹²⁹ Piispanvaalin tulos ei miellyttänyt myöskään presidentti Kyösti Kalliota. Kun presidentti ei tuntenut olevansa mitään velkaa Malmivaaran tukijoille, hän ”kallistui henkeväksi, humanistiseksi ja ehkä vähän maalaisliittolaiseksikin kuulemansa professori Sormusen kannalle”.¹³⁰

Teologian tohtori Eino Sormunen (1893–1972) aloitti 45-vuotiaana Kuopion piispan tehtävässä vapunpäivänä 1939; piispanvihkiäiset olivat elokuun kuudentena. Hän oli sitä ennen toiminut vuodesta 1934 alkaen Helsingin yliopistossa dogmatiikan ja siveysopin professorina.

Sormusen osaksi tuli luoda perusta hiippakunnan toiminnalle. Alussa oli kestettävänä raskaat sotavuodet, joiden aikana suunnitelmien toteuttamiseen ei juuri ollut mahdollisuuksia. Sormusen mukaan hiippakunta syntyi kolmea tehtävää varten. Ne olivat rajaseudun sielunhoitotyön elvyttäminen, laajojen erämaaseurakuntien hengellinen hoitaminen ja lähentäminen tuomiokapituliin sekä diakoniatyön elvyttäminen. Hänen kauttaan leimaavatkin diakonia- ja rajaseututyön vahvistuminen.¹³¹

Sormunen ei ehkä alkuun ollut yhtä suosittu joka puolella hiippakuntaa, sillä heränneet eivät häntä tunteneet omakseen, mutta hän pyrki rakentamaan hiippakunnallista yhteyttä, vaikka alkuun olikin tietty jännite siinä, että hiippakunnassa oli runsaasti niitä, jotka olisivat nähneet Malmivaaran piispan virassa. Sittemmin Sormunen tunnettiin ennen muuta kulttuuripiispana.

Piispan rinnalla toimi hänen puheenjohdollaan tuomiokapituli, johon kuuluivat hänen lisäkseen tuomiorovasti, kaksi pappisasessoria ja lakimiesasessori. Ensimmäisen istuntonsa Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli piti 2.5.1939. Hiippakunnan tuomiokapituli sijoittui aluksi vanhalle seurakuntatalolle ja kesäkuun 1939 alusta alkaen Konttisen liiketalon toiseen kerrokseen. Kuninkaankadulle tuomiokapituli muutti vuonna 1954.

Sota ja sen lopputulos merkitsivät huomattavia muutoksia myös hiippakuntalaitokseen. Toimittuaan jo talvisodan jälkeen huhtikuusta 1940 elokuun alkuun 1943 Mikkelissä ja sitten elokuun lopulta 1943 kesäkuun puoliväliin 1944 taas omassa virkahuoneistossaan Viipurissa Viipurin, Suomen runsasväkisimmän hiippakunnan tuomiokapituli joutui uudelleen lähtemään evakkoon ja sai väliaikaiseksi sijoituspaikakseen Valkealan kirkkoherranpappilan. Valkealassa 27.7.1944 pitämässään istunnossa tuomiokapituli päätti pyytää opetusministeriöltä lupaa viraston siirtämiseksi jälleen sen entiseen väliaikaiseen sijoituspaikkaan Mikkeliin, ja luvan saatuaan hiippakuntahallitus aloitti työskentelynsä päämajakaupungissa 22.8.1944. Vielä tuolloin tuomiokapituli piti mahdollisena muuttamista Mikkelistä muualle. Mikkelistä tuli kuitenkin Suomen itäisen hiippakunnan pysyvä sijoituspaikka.

Uskonnonvapaus haastaa kirkon

Tammikuun 2. päivänä 1923 monien seurakuntien kirkkoherranpappiloissa ja pastorinkanslioissa asioi niissä harvoin vierailleita seurakuntalaisia, jotka ilmoittivat aikomuksensa erota evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyydestä. Oikeuden erota kirkosta oli kansalaisille antanut vuoden alussa voimaan astunut uskonnonvapauslaki. Kirkosta eroaminen nousi kolmessa läänissä – Kuopion, Uudenmaan ja Hämeen – koko maan kirkosta eroamiskeskiarvon yläpuolelle. Kuopion ja Uudenmaan läänit muodostivat eroliikkeen voimakkaimman alueen. Selvästi muita läänejä näkyvämpää kirkosta eroaminen oli aluksi Kuopion läänissä, jossa eroliike sai jalansijaa välittömästi ja nopeammin kuin muualla lähes kaikissa alueen seurakunnissa.

Vuosikymmenen loppua kohden Kuopion läänin eroliike kuitenkin ehtyi siinä määrin, että läänin voi katsoa pudonneen silloin kirkosta eroamisen katvealueeseen. Mikkelin lääni muodosti heikon eroamisasteen alueen, varsinaisen kirkosta eroamisen periferian. Kun Kuopion läänissä vuosina 1923–1930 kirkosta eronneita oli keskimäärin 1 121, oli Mikkelin läänissä vastaava luku 155. Tässäkin heijastuu Etelä-Savon vanhoillisuus verrattuna maakunnan pohjoisosaan.¹³²

Kirkosta eroamisen periferiaan kuuluneessa Mikkelin läänissä oli keskimääräisesti huomattavasti vähemmän myös erokeskuksia, eikä yksikään niistä yltänyt muiden läänien voimakkaimpien erokeskusten joukkoon. Mikkelin läänin eroliikkeestä kanavoitui erokeskusten – Leivonmäen, Mikkelin kaupunkiseurakunnan ja Virtasalmen – kautta vain 14 prosenttia, joten erokeskusten merkitys jäi läänissä ratkaisevasti pienemmäksi kuin ainoallakaan toisella alueella. Sinänsä vähäinen kirkosta eroamisliike levittäytyi näin valtaosaltaan alueen eroseurakuntiin. Toisaalta Mikkelin lääniin ei jäänyt Savonrantaa lukuun ottamatta seurakuntia, jotka kirkosta eroaminen olisi kokonaan väistänyt. Etelä-Savossa Enonkoskella, Haukivuorella ja Pieksämäellä kirkosta eroaminen jäi myös lähes alimpaan mahdolliseen eli yhteen eronneeseen seurakunnan kymmentätuhatta jäsentä kohti.¹³³

Yleiseltä kirkosta eroamisen asteeltaan johtavaan alueeseen kuuluneessa Kuopion läänissä eroliike ohjautui luonnollisesti keskimääräistä selvemmin (84 %) erokeskuksiin. Kuopion läänin kaikki kaupungit olivat erokeskuksia, jos kohta ne eivät kivunneet aivan lääninsä terävimpään kärkeen. Kuopion läänissä sijaitsivat näet Karttulan ja Rääkkylän seurakunnat, joista ensiksi mainitussa kirkosta eroaminen oli koko maan tasoa ajatellen voimakkainta Rääkkylän vallatessa valtakunnallisessa vertailussa toisen sijan. Läänin erokeskusten voimakkuutta osoittaa vielä sekin, että myös Kiihtelysvaara sijoittui koko maan erokeskushuippuun, neljänneksi.¹³⁴

Suomen vapaakirkkoon liittyminen ei ollut Kuopion läänissä vain laaja-alaisinta, vaan myös selvästi voimakkainta. Vapaakirkkoon ohjautui näet 16 prosenttia kaikista kirkosta eronneista. Karttulan seurakunnasta eroamisliike, joka purkautui vyörynomaisesti vuosina 1923 ja 1925, oli täysin omaa luokkaansa voimakkuudessaan (ks. taulukko 65). Siellä peräti 1 204 eroajaa kaikkiaan noin 3 500 erostaan ilmoittaneista siirtyi vapaakirkon jäsenyyteen. Suomen vapaakirkkoon suuntautunut eroliike vaikutti ratkaisevasti siihen, että Karttulasta tuli lääninsä ja koko maan selvästi näkyvin erokeskus. Koko vapaakirkollisesta eroliikkeestä Karttulan osuus oli 48 prosenttia.

Vapaakirkollisuutta ei silti voi pitää Karttulasta eroamisliikkeen varsinaisena primus motorina. Vapaakirkollisuudella ei ensinnäkään tiettävästi ollut seurakunnan alueella kannatusta ennen uskonnonvapauslain voimaantuloa eikä esimerkiksi seurakunnan kirkkoherra näytä ensimmäisen joukkoeron jälkeen pelänneen vapaakirkollista invaasiota. Eivät myöskään oman hiippakunnan johtomiehet eikä arkkipiispa sen paremmin kuin vapaakirkolliset itsekään tulkinneet joukkoeroja Karttulan seurakunnasta vapaakirkollisesta kasvumaaperästä johtuneiksi.¹³⁵

Vuoden 1923 eroamisuho olikin lähinnä painostustoimi, jolla yritettiin vaikuttaa Karttulan kirkon palon jälkeiseen seurakuntajakokiistaan. Kaikkien eronneiden tie vei tuolloin siviilirekisteriin. Vuoden 1925 lopulla uudelleen alkaneen ja tällä kertaa Suomen vapaakirkkoon johtaneen eroliikkeen taas laukaisi valtioneuvoston päätös, jolla osa Karttulasta erotettiin Tervon seurakunnaksi vuoden 1926 alusta lähtien. Kun lukuisat karttulalaiset olivat odottaneet seurakuntansa kolmijakoa kahden asemasta, pettymys purettiin kirkosta eroamiseen, jonka syyksi ilmoitettiin ”valtioneuvoston kielteinen päätös”. Tosiasiassa Suomen vapaakirkkoon liittyminen ei siten ollut vapaakirkollisuuden, vaan seurakuntajakokiistojen seurausta.¹³⁶

Myös Mikkelin läänissä vapaakirkko sai jalansijaa koko maan keskiarvoa useammassa seurakunnassa. Läänin kaikista kirkosta eronneista siirtyi vapaakirkkoon runsaat seitsemän prosenttia, mikä oli selvästi enemmän kuin Vaasan sekä Turun ja Porin lääneissä. Korkeimmillaan vapaakirkkoon liittyminen oli erokeskuksista Virtasalmella, jossa noin viidennes eroajista hakeutui Suomen vapaakirkon jäsenyyteen. Mikkelin läänin seurakunnista vapaakirkollisuudella oli hallitseva asema vain Anttolassa, jossa yleinen eroamisvoimakkuus oli läänin alueen seurakuntien pienempiä.

Määrällisesti suurinta vapaakirkkoon liittyminen oli Mikkelin kaupunkiseurakunnassa, jossa eronneista kaksi viidesosaa siirtyi vapaakirkkoon. Juuri Mikkelissä oli Suomen vapaakirkkoon siirtyneiden osuus kaikista kirkosta eronneista maan kaupunkiseurakuntien korkein. Kuopiossa vapaakirkollisuus oli kuulunut kaupunkikuvaan jo pitkään ja siellä toimi uskonnonvapauslain kynnyksellä 65-jäseninen vapaaseurakunta. Muutoin Pohjois-Savo oli varsin autiota maata vapaakirkollisuuden kannalta.¹³⁷

Pohjois-Savossa adventismi sai parhaat voittonsa Suonenjoen erokeskuksessa, vaikkei se sielläkään esittänyt johtavaa osaa kirkosta erottaessa. Muista erokeskuksista adventismin vaikutus tunnettiin niin ikään Kuopiossa, mutta eräiden muiden uskonnollisten vähemmistöyhteisöjen panos oli kirkosta eroamiseen tuntuvampi kaupungissa. Mikkelin läänissä adventismilla ei ollut kirkosta erottavaa vaikutusta muualla kuin Mikkelin ja Savonlinnan seurakunnissa eikä se esiintynyt niissäkään näyttävästi.¹³⁸

Mikkelin lääni muodosti alueellisesti maan laajimman helluntalaisvoittoisen kirkosta eroamisen alueen. Helluntailiike vallitsi Mäntyharjun, Hirvensalmen, Kangasniemen ja Pertunmaan ja Ristiinan eroliikettä. Eroamisaalto nousi niissä korkeimmalle vuonna 1923. Myös Sulkavan sinänsä vähäinen kirkosta eroaminen oli lähes kokonaan helluntalaisjuurista. Niin ikään Sulkavan pohjoinen rajanaapuri Rantasalmi ja siihen vuorostaan rajautuva Joroinen kuuluivat seurakuntiin, joissa helluntailiike sai aluksi näkyvän otteen eroliikkeestä. Helluntailaisuus nousi lähelle hallitsevan eroperusteen asemaa myös Savonlinnassa. Kaiken kaikkiaan helluntailiike kykeni juuri Mikkelin läänissä saamaan muita läänejä suuremman osuuden kaikista vähemmistöyhteisöihin eronneista. Helluntalaisvoittoinen kirkosta eroaminen Pohjois-Savossa keskittyi Lapinlahteen. Erokeskuksia helluntailiike ei Pohjois-Savoon synnyttänyt. Kuopiossa helluntailiikkeen kirkosta erottava vaikutus tuntui korkeintaan 7–8 prosentin verran.¹³⁹

Jehovan todistajien kirkosta erottava vaikutus jäi Savossa koko maan keskitason alapuolelle. Punkaharjulla eroperusteet olivat hallitsevasti russellilaiset. Jossain määrin Jehovan todistajien irtautumissyyt näkyivät myös Mikkelin ja Säämingin seurakunnissa, vaikkei niillä viimeksi mainituissa ollutkaan millään tavoin hallitseva asema. Kokonaisuudessaan Mikkelin lääni edusti Jehovan todistajien vaimean vaikutuksen aluetta.¹⁴⁰

Kokoavasti voisi todeta, että pohjoissavolainen korkea-asteinen kirkosta eroaminen oli kuitenkin selvästi paikallinen ja lähinnä taloudellisluonteisiin ärsykkeisiin liittyvä ilmiö. Sitä vastoin pysyvä, keskimääräistä voimakkaampi kirkosta eroaminen oli yleisesti ottaen ennen muuta kaupunkimainen, teollistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä ilmiö. Taulukkoon 65 on koottu Savon eroamisliike seurakunnittain vuosina 1923–1930.