Kuntaa ja koulutusta kehittämässä

Kunnat ja kaupungit voimistuvat

Uusia kuntia

1800-luvun jälkipuolisko oli ollut uusien seurakuntien ja kuntien perustamisen aikaa. ”Miltei kulkutaudin tapainen pyrkimys pirstoa ja hajottaa vanhoja seurakuntia” oli johtanut siihen, että vuonna 1919 Savossa oli 46 maaseurakuntaa, joista 40 oli samalla maalaiskuntia. Kunnallisen jaon muuttamiseksi alueiden tuli ensiksi muodostaa oma seurakuntansa. Kuusi suhteellisen nuorta seurakuntaa (Riistavesi, Siilinjärvi, Sonkajärvi, Säyneinen, Vehmersalmi, Vieremä) valmisteli kunnallishallintoon siirtymistä, mikä toteutui 1920-luvun kuluessa. Kokonaan uusia seurakuntia tai kuntia Savoon perustettiin enää neljä: Punkaharju (1923), Juankoski (1925), Pertunmaa (1926) ja Tervo (1926). Näin maalaiskuntia oli Savossa 1920-luvun lopulla 50, eikä jaotuksessa seuraavien vuosikymmenien aikana tapahtunut muutoksia.

Yleinen mielipide pienten kuntien eduista oli jo alkanut väistyä, sillä liikenteen ja tietoyhteyksien kehittyminen helpotti yhteydenpitoa ja luottamustoimien hoitoa. Enää ei korostettu kansanvaltaisuuden toteutumistakaan, henkilökohtaisen vaikuttamisen mahdollisuutta, vaan painotettiin kunnallis.ten palvelujen saantia. Palvelut edellyttivät riittävän suurta väestöpohjaa: kunnassa tuli silloisen käsityksen mukaan olla vähintään 3 000 asukasta, jotta se olisi kyennyt ylläpitämään esimerkiksi omaa kunnalliskotia, lastenkotia tai sairaalaa.¹ Tähän moni Savon kunnista olisi vielä yltänyt, mutta innostus hallinnollisen jaon muuttamiseen oli hiipunut. Kiista suurten ja pienten kuntien paremmuudesta alkoi kääntyä suurten eduksi, mikä Savossa näkyi seurakuntajakojen päättymisenä ja kaupunkikuntien kasvuna. Voimistuvia esikaupunkialueita ei itsenäistetty omiksi kunnikseen vaan liitettiin vierellä sijaitsevaan kaupunkikuntaan. Tähänkin lainsäädäntö antoi uusia mahdollisuuksia, sillä vuodesta 1925 lähtien kunnan ei tarvinnut omistaa alueeseensa liitettävää maapohjaa.

********************

TERVO SYNTYI KIRKKORIIDASTA

Päätös Tervon kunnan perustamisesta annettiin 23.3.1926. Tervon kunnan perustaminen sai oikeastaan alkunsa Karttulan kirkon palosta 2.4.1920 tai paremminkin uuden kirkon rakentamisesta palaneen tilalle. Entinen kirkko oli suhteellisen keskellä kylää vanhan Karttulan kunnan kartalta katsottuna. Väestöllinen keskus oli kuitenkin Syväniemi, jossa siihen aikaan oli teollinen toiminta tehokkaimmillaan. Ja niinpä sitten äänestettiin uuden kirkon paikaksi Syväniemi. Syväniemen asiaa ajoivat siellä sijainneen tehtaan johdosta isännöitsijä G. Tengman, tehtaan kauppias A. H. Alve, sorvari V. Oksman ja talollinen J. Kolehmainen. Tervon kannattajat olivat myös Syvänniemen puolella. Kirkkovaltuuston enemmistö sen sijaan kannatti vanhaa kirkon paikkaa Karttulan kylässä Pörönmäellä. Kirkkoriidan osapuolet olivat nyt muodostuneet. Emäseurakunta Karttulaa repivästä kirkkoriidasta tuli kiihkeydessään maankuulu ja lopulta se johti jopa seurakuntalaisten joukkoeroamiseen kirkosta.

Tervon seurakunnan perustamisesta oli päätetty yksimielisesti kirkonkokouksessa vuonna 1919, mutta nyt tuomiokapituli määräsi asian uudelleen esille. Lokakuussa 1920 pidettiin ennenkuulumattoman suuri kirkonkokous, johon Syvänniemen tehtaan proomut ja laivat kuljettivat väkeä sekä Syvänniemeltä että Tervonsalmen seutuvilta. Kokous alkoi sunnuntaina klo 13 ja jatkui seuraavaan aamuun ohi kukonlaulun puoli viiteen asti.

Tervon ja Syväniemen edut kävivät yksiin ja äänestyksessä Tervon seurakunnan puolesta annettiin 347 ääntä 559 vastaan. Keski-Karttulassa asuvat katsoivat, että Tervon kysymys tulisi ratkaista vasta sitten, kun Karttulan kirkko olisi rakennettu – entiselle paikalleen. Seuraavan kerran kirkonkokous joutui päättämään Tervon ja Karttulan välisestä rajasta, joka vedettiin aiempia ehdotuksia lähempää Karttulan kirkonkylää. Maaliskuussa 1922 valtioneuvosto päätti Tervon seurakunnan perustamisesta uuden rajalinjan mukaisesti ja määräsi Karttulan kirkon rakennettavaksi Syväniemelle – molemmat vastoin tuomiokapitulin suositusta.

Ristiriidat eivät loppuneet virallisiin päätöksiin. Karttulan kirkonkylässä alettiin puuhata kolmatta seurakuntaa. Kun ajatus ei kuitenkaan ottanut tulta viranomaisten keskuudessa, purkautui kiihko juuri samanaikaisesti, vuoden 1923 alussa, voimaan tulleen uskonnonvapauslain kautta.

Kirkosta eroamisesta tuli joukkoliike sekä Karttulassa että Talluskylässä. Ensimmäisen viikon aikana eronneita oli jo 1800 ja keväällä hieman yli 2000. Monet erosivat paljoakaan perehtymättä teon syvimpiin syihin ja palasivat pian samalla tavoin joukoittain takaisin seurakunnan yhteyteen.

Sekavassa tilanteessa ”jakamaton Karttulan seurakunta” joutui jälleen pitämään kirkonkokouksen, jossa keskikarttulalaiset ajoivat tiukasti omaa seurakuntaansa toisten sitä vastustaessa. Sovintoa ei syntynyt, ja valtioneuvoston 1.10.1925 tekemästä kolmannen seurakunnan hylkäävästä päätöksestä jäi pakkoratkaisun maku. Kielteinen päätös aiheutti välittömästi Karttulan vapaaseurakunnan perustamisen. Vuosina 1925–1927 seurakunnasta eronneita liittyi vapaakirkkoon 1 164. Samaan aikaan koko maassa erosi kirkosta yhteensä 12 003 henkeä eli joka kymmenes eronnut oli karttulalainen. Karttulan tilanne oli siis hyvin poikkeuksellinen ja kirkosta eroaminen oli koko maan tasoa ajatellen voimakkainta.

Tervon seurakunnan perustamisen myötä syntyi myös uusi kunta, sillä vuonna 1885 annetussa asetuksessa määrättiin kunnan alueeksi seurakunnan alue. Uuden kunnan toiminnan käynnistämiseksi perustettiin järjestelytoimikunta, joka ilman ainuttakaan virkailijaa järjesti ensimmäiset kunnallisvaalit, valmisteli ja myös vahvisti kunnan ensimmäisen talousarvion ja hoiti kaikki perustamiseen liittyvät juoksevat asiat.

Kunnalla ei ollut varoja lainkaan, mutta senkin pulman järjestelytoimikunta selvitti varsin suoraviivaisesti. Pöytäkirjaan merkittiin, että jo syntyneiden ja tulevien menojen katteeksi otetaan Tervon osuuskassasta 10 000 markan laina. Laina otettiin kunnan nimiin, ja sen allekirjoittajina olivat Tervon kunnan järjestelytoimikunnan lisäksi kaikki toimikunnan jäsenet. Käytännössä toimikunnan jäsenet siis takasivat kunnan lainan. Ei laina niin kovin suuri ollut, kun sitä verrataan esimerkiksi kunnan ensimmäiseen talousarvioon, jonka menojen loppusumma oli 1 226 592 markkaa 25 penniä. Nykyrahaksi (2011) muutettuna tuo laina oli 2 846 euroa ja talousarvion loppusumma 349 104 euroa. Mutta oli sillä rahalla siihen aikaan erilainen arvo.

Ensimmäinen valtuusto toimi vain vuoden ja yhden kuukauden, joulukuun 1927 sekä vuoden 1928. Siinä vaiheessa liityttiin normaaliin vaalikausirytmiin. Valtuuston ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Eemil Koskinen ja kunnallislautakunnan puheenjohtajana Onni Mäkeläinen.

Lähteet:
Mertanen, Tiina, Yhteisöllinen toiminta. Teoksessa
Karttulan kirja, toim. Jussi Kylmälä. JYY:n kotiseutusarja n:o 25. Jyväskylä 1987.
Savon Sanomat 23.9.1976 ja 6.10.1985
Seppo, Juha, Uskovien yhteisö vai kansankirkko. Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt ja evankelisluterilaisesta kirkosta eroaminen Suomessa vuosina 1923–1930. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 127. Helsinki 1983.

********************

 

Nykyaikaistuva kaupunki

Alueliitoksia ja esikaupunkiongelmia

Sotien välisenä aikana suomalainen ja savolainen yhteiskunta modernisoituivat hyvää vauhtia, vaikka muutos oli hitaampaa kuin aikaisemmin. Uusi elämisen malli vakiintui, ja monet uudet keksinnöt helpottivat ihmisten liikkumista ja arjen toimia. Teollisuus vankistui, mutta pääosa savolaisista sai edelleen elantonsa maataloudesta. Kaupungit olivat modernisoituvan Savon tiennäyttäjiä. Kaupunkien lisäksi maaseudun kauppaloista, tehdastaajamista ja kirkonkylistä tuli entistä vahvempia keskuksia.

Varsinaista kaupungistumisen kautta Suomessa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeinen puolivuosisata. Kaupungistuminen eteni koko maassa hitaasti, mutta Savossa vielä muuta maata hitaammin. Vuonna 1920 kaupunkilaisia oli koko väestöstä 16 prosenttia, kun Mikkelin läänissä heitä oli 5,3 prosenttia ja Kuopion läänissä 7,1 prosenttia. Savolaisista oli kaupunkilaisia vain noin 13 prosenttia vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1940. Koko maassa kaupunkilaisten osuus kohosi jo 26,8 prosenttiin.²

Savossa oli neljä kaupunkia, ja ylivoimaisesti suurin niistä oli Kuopio. Kaupunkien väkiluvun kasvu käy ilmi kaaviosta 13. Kuopion kaupungin kasvu määritti koko maakunnan kaupunkiväestön kehitystä.

Savon kaupunkien, Kuopion, Mikkelin, Savonlinnan ja Iisalmen kylkeen oli 1800-luvun lopulla syntynyt tiheästi asuttuja esikaupunkeja, joiden alueelle kaupunkien asemakaavat, rakennusjärjestys tai muutkaan säädökset eivät ulottuneet. Erityisesti asemakaavan ja rakennusjärjestyksen puuttuminen teki tilaa villille rakentamiselle. Kaupunkien esikaupunkiongelmat odottivat ratkaisuaan niin Savossa kuin muuallakin maassa. Tilannetta mutkisti se, että monet esikaupunkilaisista kävivät töissä kaupungissa, mutta maksoivat veronsa maalaiskunnalle. Esikaupunkien järjestysongelmat ja turvattomuus aiheuttivat valituksia jo 1910-luvulla, mutta maalaiskunnilla ei ollut voimavaroja esikaupunkiolojen järjestämiseen.

Lainsäädännöllistä pohjaa kaupunkien alueiden laajentamiseen ja esikaupunkialueiden järjestämiseen antoivat vuonna 1926 voimaan tullut laki kunnallisen jaotuksen muuttamisesta ja sitä täydentänyt vuoden 1931 asemakaavalaki sekä vuoden 1932 rakennussääntö. Lait mahdollistivat myös pakkoliitokset kaupunkien luonnollisen ja säännöllisen laajenemisen turvaamiseksi.³

Iisalmen Kankaan asutusalue lunastettiin kaupungille jo vuonna 1910, mutta Mikkelin Emola ja Lähemäki sekä Savonlinnan Lypsyniemi, Laitaatsilta, Pääskylahti ja Miekkoniemi yhdistettiin kaupunkeihin vasta lakimuutoksen jälkeen vuonna 1932. Kuopion Puijosta tuli Kuopion kaupunkialuetta vuonna 1942.

Alueliitoksilla kaupunkien pinta-ala saatiin kasvamaan ja varsinkin Mikkeliä haitannut asumisen ahtaus helpottumaan. Numeroina kaupunkien kasvu on esitetty taulukossa 23.⁴

Savonlinna, Mikkeli ja Iisalmi olivat kaupunkialueeltaan maamme pienimpiä kaupunkeja vuonna 1930. Suurin piirtein samankokoisia pinta-alaltaan olivat tuolloin Kotka, Käkisalmi ja Uuskaupunki, ja selvästi pienempiä taas Tammisaari, Naantali, Maarianhamina ja Lappeenranta, kun esikaupunkialueita ei oteta huomioon.⁵

Mikkeli – hallinto- ja koulukaupunki

Mikkelin esikaupunkien syntyyn oli vaikuttamassa kaksi tekijää. Itse kaupungin alue oli verrattain pieni, itsenäisyyden alussa vain 740 hehtaaria. Lisäksi asemakaava-alue ja kaupungin keskus olivat sijoittuneet kaupunkimaan laitaan. Miltei asemakaavoitetun alueen reunasta alkoikin esikaupunkiasutus huolimatta siitä, että kaupunki oli jo 1800-luvun puolella yrittänyt ottaa huomioon vähävaraisen väestönsä tonttitarpeet ja perustanut vuonna 1869 Likolammen kaupunginosan, jossa rakennusehdot olivat lievemmät kuin asemakaava-alueen muissa osissa. Kaupungin rajojen ulkopuolelle asettuminen tarjosi kuitenkin vielä enemmän etuja. Taajaväkisiä maalaisyhdyskuntia koskevaa asetusta valmisteltaessa 1890-luvun lopulla todettiin, että kaupungin itäpuolelle syntyneessä Hauskan taajamassa asui 233 henkeä, etupäässä työmiehiä ja ”löysäläisiä”. Tämä oli vasta alkua.

Ennen vuotta 1917 yksikerroksisten puutalojen hallitsemaan kaupunkiin oli rakennettu vain muutama kivitalo. Uutterimpia kaupungin rakentajia olivat lääninvankilan vartijat ja heidän esimiehensä. Vuosina 1880–1950 he rakensivat Mikkeliin 26 asuintaloa, joista yksi oli yhtiömuotoinen. Pääosa näistä taloista sijaitsi lääninvankilan liepeillä, Hänninhaudan ja sen lähikatujen varsilla. Rautatieläisten toimesta oli kohonnut tusinan verran asuintaloja, etenkin Porrassalmen eteläpäähän, niistä pari yhtiömuotoisena. Ennen vuotta 1917 oli kaupunki saanut sähkön, vesijohdon ja viemärilaitoksen.⁶

1920-luvun suureksi haasteeksi nousi kumminkin esikaupunkikysymys. Taustalla olivat kaupunkitonttien kohtalaiset hinnat ja melko vaativa rakennusjärjestys. Kaupunkiasustus koetettiin saattaa kilpailukykyisemmäksi uudistuneella tonttipolitiikalla. Mutta esikaupungit olivat jo varhemmin muotoutuneet.⁷

Sitä mukaa kuin Mikkelin kaupunki kasvoi, kasvoi myös esitaajamaväestö. Kun 1920-luvulla ryhdyttiin toden teolla valmistelemaan esikaupunkiliitosta, kaupungin rajan taakse syntyneessä taajamassa asui jo yli kolme ja puoli tuhatta henkeä. Mikkelin kaupungissa asui samoihin aikoihin vajaat 5 500 henkeä. Esikaupunkiliitoksen pani alulle Mikkelin maalaiskunnan kunnanvaltuusto 4.3.1924 pitämässään kokouksessa, jossa vain yksi valtuutettu vastusti esitystä. Päätös liitoksesta tehtiin vuonna 1930. Kaupungin pinta-ala kasvoi entiseen verrattuna lähes kolminkertaiseksi ja väkiluku kohosi yli 10 000:n.⁸

Liitos muutti merkittävästi kaupunginvaltuuston poliittisia voimasuhteita. Suurin osa uusista kaupunkilaisista oli työläisiä ja vähävaraista väestönosaa, jotka olivat asettuneet kaupungin ulkopuolelle halvempien rakennuskustannusten vuoksi. Uusien väestöryhmien myötä sosiaalidemokraattien lukumäärä valtuustossa nousi viidestä kahteentoista.

Työväenliikkeen vahvistettua asemiaan valtuustossa jouduttiin asioista yhä enemmän äänestämään. Uusien voimien mukaantulo näkyi heti vuoden 1931 kaupunginvaltuuston puheenjohtajan vaalissa. Puheenjohtajasta ei päästy yksimielisyyteen kuten useimmiten aikaisemmin. Porvariston edustaja, kokoomuslainen Mikkelin lyseon rehtori M. R. Jauhiainen tuli kuitenkin valituksi porvariston äänillä, ja hän toimi kaupunginvaltuuston puheenjohtajana yli kolmekymmentä vuotta (1929–1945, 1948–1956 ja 1960–1964). Kaupunginvaltuutettuna Jauhiainen toimi peräti 49 vuotta (1919–1968). Mikkeli olikin pitkälti opettajien hallitsema kaupunki.⁹

Kaupungin yleisessä kehityksessä 1920-ja 1930-luku olivat hiljaista aikaa, jolloin alueliitosta lukuun ottamatta ei tapahtunut suuria muutoksia. Kunnallistekniikkaa kehitettiin, liikenneoloja parannettiin ja teollisuutta koetettiin hankkia tuloksetta kaupunkiin. Kesäkuussa 1932 Mikkelin kaupunginvaltuusto oikeutti kaupunginhallituksen sopimaan arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin kanssa asemakaavoituksen jatkamisesta Lähemäkeä ja muita idän puoleisia alueita koskevaksi. Tämä 9. ja 10. kaupunginosan asemakaavoitus valmistui joulukuussa 1933.

Asemakaavoitetun maaston harjanne ja laaksomuodostelmat kulkevat pohjois-eteläsuuntaisina. Kaavoittaja suunnitteli ”joukon rinnakkaisia pohjois-eteläsuuntaisia pituussuuntaisia katuja, joita harvempilukuiset, harjanteiden yli kulkevat poikkikadut yhdistävät toisiinsa”.¹⁰

Silloista asustusta kuvaili arkkitehti Meurman näin:¹¹

Asemakaavoitetun alueen piirissä on nykyinen asutus ryhmittynyt kahdeksi sikermäksi. Eteläisempi, Tuppuralan esikaupunki on varsin pieni ja vaatimaton. Se on rakennettu Tuppuralan lammen pohjoispuolisille matalammille kallioisille kukkuloille, ja lienee sen kehitykseen osaltaan vaikuttanut lammen länsipuolella järven rannalla sijaitseva Mikkelin Puutavara Oy:n omistama sahalaitos. Tätä asutusta paljon laajempi on Paukkulanmäen pohjoispuolella sijaitseva Lähemäen esikaupunki, jonka hajallinen asutus paikoitellen ulottuu aivan käsiteltävänä olevan alueen pohjois-, koillis- ja itärajoille asti. Se on pääasiassa ryhmittynyt koko alueen poikki kulkevan Juvan maantien ja siitä alueen keskikohdalla koillissuuntaan haarautuvan, Pieksämäelle johtavan tien äärille.

Tiheimmän sikermän se muodostaa Juvantieltä Paukkulan kautta Tuppuralaan kulkevan tien pohjoispään molemmille sivuille. Tämän asutuksen länsipuolella, vesiperäisen laakson siitä erottamana on rautatien varrella Saksalan saha lautatarha-alueineen ja sinne johdettuine raiteineen.

Paitsi edellä mainittuja esikaupunkeja ja teollisuusalueita mainittakoon alueella olevista rakennusryhmistä Paukkulan mäellä sijaitsevat kansanopisto- ja maanviljelysrakennukset, alueen pohjoissivun keskeisimmän kukkulan etelärinteellä oleva pappila sekä eteläisellä rannalla olevat huvilatontit, joista läntisin lounaaseen pistävällä niemellä on purjehdusseuran paviljonki. – Esikaupunkirakennukset ovat enimmäkseen pieniä puusta rakennettuja, vähempiarvoisia taloja. Kadut ovat tasaamattomia. Viemäri- ja vesijohtoja ei ole olemassa.

Asemakaavoitetun alueen tärkeimmät kadut olivat Juvantie, Hiirolantie ja Paukkulantie. Valtuusto hyväksyikin asemakaavan 1.3.1934, ja sisäasiainministeriö vahvisti sen 14.3.1935. Tähän liittyy 5.5.1936 vahvistettu lisäasemakaava Saksalan ja rautatien väliseltä alueelta, joka valmisteltiin alueen omistajan Kymiyhtiön pyynnöstä.¹²

Arkkitehti Meurmanin seuraava suuri työ oli Mikkelin 4.–6. ja 6.–8. kaupunginosien uusi asemakaava. 6. kaupunginosa sai entisen asemakaavansa tilalle aivan uuden kaavan. Siinä poistuivat muiden muassa leveä Linnunrata ja Raatajantie, jonka varrella oli pieniä tontteja. Nuijamiestenkatu jatkui uudessakin kaavassa yhtenä pääkatuna, jonka länsipäästä kulki uutena väylänä Laihalammenkatu Heinolantien poikki Laihalammen puolelle. Tämän kaupunginosan pohjoispuolen katuverkostoa ei ole kuitenkaan syytä laajemmin selostaa, koska sekin jäi toteutumatta. Sitä vastoin Jääkärinkadun etelänpuoleinen osa sai tuolloin nykyisen muotonsa. Oman kokonaisuuden asemakaavoittajalle muodostivat 11. kaupunginosa, Urpola ja 12. kaupunginosa, Kattilansilta.¹³

Valtuusto hyväksyi asemakaavan 18.3. ja 20.5.1937 pitämissään kokouksissa ja sisäasiainministeriö vahvisti sen 5.7.1938. Esikaupungeillekin oli siis valmistunut asemakaava, mutta sen toteuttaminen oli vuosien kysymys. Kaupunginhallitus totesikin vuonna 1939, että asemakaavojen toteuttaminen on jäänyt aivan vähäiseksi:

Mainitut kaupunginosat olivat jo rakennetut ennen kuin ne liitettiin kaupunkiin, muutamat alueet aivan esikaupunkimaisen ahtaasti.¹⁴

Mikkeli säilytti melko yhtenäisen puutaloluonteensa Hallitustoria ja sen lähiympäristöä lukuun ottamatta. Vasta sodan jälkeen kaupungin ilme alkoi ratkaisevasti muuttua. Kun kaupunginhallinnon piirissä alettiin vuosina 1954–1955 pohtia historiallisesti merkittävien kaupunginosien tai rakennusten säilyttämistä, kutsui asetettu toimikunta valtionarkeologi C. A. Nordmanin Mikkeliin. Tämä totesi, että maaherrantalon korttelia lukuun ottamatta Mikkelissä ei ollut enää jäljellä yhtenäisiä talojen ryhmiä 1800-luvun keskivaiheilta, jotka kulttuurihistoriallisen arvonsa takia olisi säilytettävä kokonaisuutena: ”Näin ollen ei Muinaistieteellinen toimikunta katso olevan syytä ehdottaa vanhan kaupunginosan perustamista Mikkeliin.”¹⁵

Läänin hallinnollisena ja kaupallisena keskuspaikkana Mikkelillä olisi ollut edellytyksiä nousta Etelä-Savon keskukseksi ehkä myös teollisuuden alalla, mutta näin ei käynyt. Savonlinna ohitti Mikkelin 1910-luvulla ja Heinola 1920-luvulla. Toisaalta eri yhteyksissä tuli selvästi esiin kaupungin haluttomuus auttaa yrityksiä sijoittumaan Mikkeliin. Joskus kaupunki jopa jarrutti Mikkeliin pyrkivän yrityksen tuloa. Menettelyperusteena on ollut sen aikakauden kunnalliselämän ja elinkeinopolitiikan erillisyys. Toinen vaikuttava tekijä on ollut pelko Mikkelin poliittisten voimasuhteiden muuttumisesta, jos kaupunkiin muuttaisi runsaasti työväestöä uusien teollisuuslaitosten vanavedessä.¹⁶

Kirjailija Olavi Paavolainen tavoitti Mikkelin olemuksen muutamalla virkkeellä maineikkaassa Synkässä yksinpuhelussa (1946):

Kellanvaalea taivas – vaaleat puhjenneet koivut – kömpelö jykevä kirkko – – suomalainen maisema – niin porvarillisen ´järjestäytynyt´, niin vankat muodot saanut. Läpäiseekö se tosiaan muuttumattomana nykyisenkin maailman myrskyn – sekä punaisen että mustan?

Itä-Suomen kaupunkien porvarillista erikoisluonnetta korosti edistyspuolueen vahva asema niiden kunnallispolitiikassa. Mikkelin läänin kaupungit olivat 1920- ja 1930-luvuilla edistyksen vahvimmat tukikohdat maassa – mutta silti kokoomus oli niissä kaksi kertaa vahvempi kuten yleensäkin Suomen kaupungeissa. Mikkelin läänin kaupunkien voimakas edistysmielisyys ei ollut todellakaan mikään erityisilmiö vaan ilmensi osaltaan sisäänlämpiävien pikkukaupunkien ylenmääräistä porvarillisuutta. Keskinäiset paineet ja riitaisuudet pääsivät purkautumaan porvarillisen kaksipuoluejärjestelmän puitteissa. Kuvaan kuului kunnallispoliittinen ”verivihollisuus”, jota lietsottiin sanomalehdissä, jollainen kummallakin aatesuunnalla tuli noihin aikoihin sikäläisissä kaupungeissa olla.

Kunnallisvaltuustojen pöytäkirjat kuitenkin kertovat koruttomasti, ettei kokoomuksen ja edistyksen kunnallispolitiikalla ollut suurtakaan käytännön eroa. Puhuttiin eri sanoilla, mutta yhtä kaikki, yhtenäistä politiikkaa harjoitettiin. Esimerkiksi Mikkelin kaupungin heikko teollinen kehitys juontaa juurensa noiden päivien ”värikylläisestä” oikeistopolitiikasta, jonka eräänä päämääränä oli estää ”työläisen hien haiseminen Mikkelissä”, kuten muuan kaupunginvaltuutettu ja kansanedustajanakin toiminut edistyspuoluelainen aikoinaan asian ilmaisi. Näissä olosuhteissa edistyspuolue yksinkertaisesti hautautui kokoomuksen syliin. Läänin kaupunkien äänestäjät eivät enää löytäneet puolueiden ohjelmista enempää kuin käytännön politiikastakaan mitään oleellista eroa. Tällaisessa tilanteessa isompi aina voittaa.¹⁷

Mikkelin asema läänin pääkaupunkina perustui lähinnä sen hallinnolliseen ja kaupalliseen keskusasemaan. Maantieverkoston paraneminen ja ajokaluston kehittyminen tekivät Mikkelistä myös liikenteen ja kaupan keskuksen. Kaupunkiin liitetyt alueet ja väestömäärän kasvaminen toivat mukanaan teollisuuslaitoksia, etenkin kulutustavarateollisuutta, jolla oli tuotteiden markkinointimahdollisuuksia kaupungissa.

Mikkelissä teollisuus kehittyi hitaasti ja muun talouselämän ohessa siten, ettei se saanut etusijaa muihin elinkeinoihin nähden, vaan sen kasvu oli muun kehityksen seurausta. Tätä osoittaa kulutustavarateollisuuden suuri osuus.¹⁸ Teollisuuslaitoksista huomattavimmat olivat D. Pulkkinen Oy:n omistama Mikkelin valssimylly, nahkatehdas Joh. Åströmin Pojat, Mikkelin Karjanmyyntiosuuskunnan makkaratehdas, nahkatehdas, hienonahkatehdas ja satulasepäntehdas sekä Savon Valssimylly. Kaupungin välittömässä läheisyydessä sijaitsivat vielä Saksalan ja Tuppuralan suuret sahalaitokset sekä Saimaan Puunjalostus Oy:n tynnyritehdas ja saha.

Sähkövoima oli Mikkelissä jatkuvasti kallista, mikä ei houkutellut teollisuutta kaupunkiin. Etelä-Savossa esitettiin 1920-luvun puolivälissä Ristiinan kunnanvaltuuston ehdotuksesta, että pian valmistuvasta Imatran sähkövoimalaitoksesta vedettäisiin yksi pääjohto Savoon. Valtio ei kuitenkaan tuolloin siihen suostunut, koska sähkönkuluttajia ei tällä suunnalla ollut tarpeeksi. Kun Mikkelin Puutavaran sahan toiminta lamautui pulavuosina ja loppui kokonaan vuonna 1931, oli sähkönhankinta jälleen ajankohtainen kysymys. Kun hirvensalmelainen Kissakoski Oy lupautui itse kustantamaan johdot Mikkeliin, teki kaupunki joulukuussa 1931 yhtiön kanssa sopimuksen sähkön toimittamisesta vuoden 1933 alusta alkaen. Varavirtaa hankittiin vuodesta 1936 alkaen Otavan sahalta.¹⁹

1930-luvulla ryhdyttiin myös Mikkelissä jakamaan sähköä tasavirran sijaan vaihtovirtajännitteen kautta. Sotavuosien sähkönkulutuksen nousu ja Kissakosken voiman väheneminen muutaman kuivan vuoden myötä haastoivat Mikkelin sähkölaitoksen kehittämään enemmän omaa sähköä, vaikka sitä saatiin jonkin verran Otavan sahalta. Vuonna 1943 aloittikin uusi 1 500 kW-tehoinen höytyturbiinigeneraattori toimintansa, miltä ajalta on sähkölaitoksen iso piippu.

Vuonna 1911 valmistui Petroffn kankaalle vesijohtolaitos ja Naisvuorelle vesitorni. Vuonna 1921 laajennettiin putkiverkkoa Vilhonkadun länsipäästä kasarmille, josta tulikin veden suurkuluttaja, kuten entuudestaan olivat valtionrautatiet. Sotien välisenä aikana vedenkulutus nousi huomattavasti ja käytettävässä pohjavedessä kasvoi rauta- ja hiilihappopitoisuus jatkuvasti. Vuonna 1937 alettiin rakentaa uutta kaivoa, joka ratkaisi ongelman muutamaksi vuodeksi. Sittemmin pohjaveden määrää saatiin lisätyksi patoamalla Hanhilampi. Vedenkulutuksen jatkuvasti kasvaessa rakennettiin vanhan vedenpuhdistuslaitoksen läheisyyteen arkkitehti Kauko Tuomisen piirtämä uusi laitos, joka aloitti toimintansa vuonna 1944. Viemäriverkostoa lisättiin asutuksen levittäytyessä laajemmalle alueelle ja vuonna 1931 alettiin viemäröidä Mikkeliin liitettyä esikaupunkia pohjoisosista alkaen.²⁰

Savonlinna uuden edessä

Itä-Savon kaupan ja liikenteen keskukselle Savonlinnalle maamme itsenäistyminen merkitsi syvempää murrosta kuin useimmille muille kaupungeille. Tämä johtui siitä, että kaupungin elinkeinoelämälle niin tärkeät kauppa- ja liikenneyhteydet Venäjälle katkesivat. Saimaan kanavan liikenne ei suuntautunut enää Pietariin, ja kauppiaat joutuivat etsimään itselleen uusia tavarantoimittajia pietarilaisten tukkukauppiaiden sijaan. Myös kylpylaitoksen asiakaspiiri vaihtui: venäläiset ruhtinaat ja liikemiehet jäivät pois, ja kasinolle sekä katukuvalle luonteenomainen venäläinen kesävierasjoukko hävisi. Yhteydet keisarikunnan metropoliin ja värikäs kylpyläyleisö olivat antaneet Savonlinnalle jossain määrin kansainvälisen leiman. Tästä lähtien se sai tyytyä olemaan pelkästään yksi itäsuomalainen pikkukaupunki muiden joukossa.²¹

Pietari-yhteyksien katkettua Savonlinnan merkitys liikennepaikkana jäi paljon vähäisemmäksi, kuin Elisenvaara–Pieksämäkipoikkiradan valmistuessa (1914) oli odotettu. Savonlinnan oma henkilöliikenne kyllä kasvoi 1920-luvulla lähes kaksinkertaiseksi ja tavaraliikenne yli nelinkertaiseksi, mutta lamakauden aikana henkilöliikenteen kasvu pysähtyi ja tavaraliikenteen kasvu hidastui voimakkaasti.²²

Savonlinna oli kehittynyt pääasiassa niiden mahdollisuuksien varassa, joita asema Itä-Savon kaupan ja liikenteen keskuksena oli kaupungille tarjonnut. Talousalueen merkitys kaupungin kehitykselle oli toki vieläkin suuri, mutta maan itsenäistymisen jälkeen muodosti kaupungin oma väestö sen kauppiaille paljon tärkeämmän ja ostokykyisemmän asiakaspiirin.

Savonlinnan teollistuminen oli päässyt käyntiin ensimmäisen maailmansodan vuosina, kun poikkiradan valmistuminen oli saattanut kaupungin liikenneyhteyksien kannalta edulliseen asemaan. Sodan jälkeen tämä kehitys jatkui, niin että sekä 1920- että 1930-luvullakin teollisuustyöväestön määrä kaksinkertaistui. Kasvu oli selvästi nopeinta Mikkelin läänin kaupungeissa ja kihlakunnassa. Savonlinnassa oli teollisuustyöntekijöitä vuonna 1939 yhteensä 1 325, kun heitä oli Mikkelissä 399 ja Heinolassa 872. Oy Wilh. Schauman Ab:n vaneritehtaalla työskenteli tuolloin 815 työntekijää. Laivanrakennus- ja konepajateollisuus oli toinen huomattava toimiala 1930-luvun lopun Savonlinnassa. Lypsyniemen konepajan, Schaumanin vaneritehtaan, Jordanin myllyn ja Tuotteen meijerin ansiosta Savonlinnasta oli tullut teollisuuskaupunki. Teollisuudesta sai elantonsa vuonna 1930 lähes 30 prosenttia asukkaista eli saman verran kuin palveluista. Savonlinna kehittyi nopeasti Mikkelin läänin teollistuneimmaksi kaupungiksi.²³

Rauhallisten olojen palattua jatkui Savonlinnan väestönkasvu tasaisena, vaikka verrattain hitaana. Kymmenvuotistaulujen mukaan Savonlinnassa oli 4 701 asukasta vuonna 1930, eli vain 290 henkeä enemmän kuin vuonna 1920. ”Tarkistettu väkiluku” samoin kuin henkikirjaväkiluku viittaavat kuitenkin suurempaan nousuun. Itse asiassa Savonlinna oli 1920-luvun päättyessä jo noin 5 000 asukkaan kaupunki. Vuoden 1932 alussa liitettiin Savonlinnaan aikaisemmin Sääminkiin kuuluneet Miekkoniemi, Pääskylahti, Lypsyniemi ja Laitaatsilta. Savonlinnan pinta-ala kaksinkertaistui 700 hehtaarista 1 530:een. Väkiluvun kasvu jäi huomattavasti vähäisemmäksi. Vuonna 1931 Savonlinnassa asui 5 141 henkeä, vuotta myöhemmin 7 465.²⁴ Alueliitoksen myötä väkiluku kasvoi 2 196 hengellä. Muutoin oli kaupungin kasvu 1930-luvulla vain hieman nopeampaa kuin edellisellä vuosikymmenellä, ja 8 000 asukkaan raja ylitettiin vasta uuden sodan aikana, kun Savonlinnaan tuli runsaasti siirtoväkeä.

Lukuun ottamatta vuoden 1932 alueliitosta jäi varsinainen muuttovoitto Savonlinnassa vähäiseksi. Sotavuosien muuttotappiot tosin kääntyivät 1920-luvun alussa muuttovoitoiksi, mutta voitollisten vuosien jälkeen seurasi tappioita. Suurimmillaan olivat muuttovoitot vuosina 1925–1927 sekä 1932–1935. Toista maailmansotaa edeltäneet maan taloudellisen kehityksen kannalta edulliset vuodet taas toivat Savonlinnalle tuntuvia muuttotappioita, kun väkeä muutti kaupungista pois. Muuttoliike Savonlinnasta suuntautui ensi sijassa Viipurin ja Helsingin
seuduille.

Vanhana linnakaupunkina Savonlinna oli vanhastaan ollut ahdasalainen. Kaupungin rajojen välittömään läheisyyteen oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa noussut kaksi maalaisympäristöstään jyrkästi erottuvaa asustuskeskusta: Laitaatsilta ja Miekkoniemi. Luonteeltaan ne poikkesivat toisistaan suuresti. Laitaatsillan yhdyskunta oli syntynyt Ab W. Gutzeit & Co:n laivastoaseman ympärille. Yhtiö oli rakennuttanut sinne työväenasuntoja ja muutoinkin valvonut rakennustoimintaa alueella. Miekkoniemeläiset olivat pystyttäneet mökkinsä yksityisiltä vuokratuille maapalasille ilman mitään valvontaa. He olivat laivamiehiä ja tukkityöläisiä tai kävivät töissä Savonlinnassa.

”Gutzeitin alueella asutus on verrattain hyvin suunniteltua ja järjestettyä, Miekkoniemessä on se sitä vastoin hyvin alkeellista sekä suunnittelultaan että rakennusten laatuun nähden”, selitti Mikkelin lääninhallitus vuonna 1925 laaditussa lausunnossa.²⁵ Sen mukaan Miekkoniemessä oli satakunta asuntoa. Asukasluku oli vuoden 1923 henkikirjan perusteella 432. Lääninhallitus katsoi kuitenkin tarpeelliseksi lisätä, että todellinen väkiluku oli katsottava ainakin kaksinkertaiseksi, kun otettiin huomioon kaikki alueella tilapäisesti asuvat henkikirjoittamattomat työläiset. Laitaatsillan henkikirjoitettu väkiluku oli samaan aikaan 430, mutta senkin lääninhallitus arveli todellisuudessa jonkin verran suuremmaksi.

Vuonna 1930 Miekkoniemessä oli jo 956 henkikirjoitettua asukasta. Laitaatsillan asukasluku näyttää pysyneen entisellään.²⁶ Säämingin kunnalle Miekkoniemi muodostui ennen pitkää melkoiseksi rasitukseksi. Huonompien suhdanteiden aikana työttömyys oli keskittynyt näille alueille, ei vähiten siksi että työn toivossa Savonlinnan seudulle hakeutuneet majoittuivat usein kaupungin liepeille. Veroja oli jäänyt rästiin vuodesta toiseen, varsinkin kun verotettavat olivat sangen liikkuvaa väkeä. Useat alueen asukkaista olivat ongelmatapauksia, jotka kuluttivat runsaasti köyhäinhoitoon suunnattuja varoja. ”Oikeat” talonpoikaiset kuntalaiset saattoivat pitää esikaupunkilaisserkkujaan riesana, joista oli päästävä eroon.²⁷

Asutuskehityksensä puolesta Savonlinna poikkesi muista aluekysymysten ratkaisua etsivistä kaupungeista siinä, että välittömästi sen rajojen takana sijaitsevilla alueilla ei ollut epämääräistä asutusta. Savonlinna nimittäin omisti suurimman osan virallisen kaupunkirajan takaisista maista eikä ollut luovuttanut niitä asutustoimintaan. Esikaupunkeja saattoi siis syntyä vasta kauempana sijaitseville alueille.

Savonlinnan kaupungin laajentaminen oli tullut ajankohtaiseksi jo 1910-luvulla teollisuuden kasvaessa ja esikaupunkialueiden syntyessä Miekkoniemelle ja Laitaatsiltaan. Kaupunginvaltuuston asettama valiokunta oli esittänyt vuonna 1917, että Savonlinnaan liitettäisiin lännessä Talvisalo Laitaatsalmeen saakka, idässä Lypsyniemi ja melkoinen lisäalue Kyrönniemeltä sekä Sammalsaaret ja Uuraan, Kaupin-, Käärme- ja Venäjänsaaret. Talvisalon liittämistä perusteltiin sillä, että sen rannoilla olisi sopivia tehdastontteja ja että Laitaatsalmi olisi Savonlinnan luonnollinen raja. Idässä liitettäväksi ehdotettu alue myönnettiin tosin laajaksi, mutta viitattiin siihen, että oli tärkeätä estää esikaupunkiasutuksen syntyminen kaupungin alueen ulkopuolelle. Valtuusto päätti hyväksyä ehdotuksen tammikuussa 1917. Myöhemmillä päätöksillä vielä laajennettiin idässä liitettäväksi ehdotettua aluetta niin, että se lopulta ulottui Hirvaslahteen, Hirvasjärveen ja Mertajärveen asti; olivathan maat siellä valtaosin kaupungin omistuksessa.²⁸

Ryhdyttäessä valmistelemaan esikaupunkiliitosta Savonlinna asetti nimenomaiseksi tavoitteekseen saada kaupungin yhteyteen jo hankkimansa tilat, joilla sijaitsi muutamia tuotantolaitoksia, siis hyviä veronmaksajia, jotka eivät sanottavasti tulisi lisäämään kunnallisia rasituksia. Esikaupunkien olojen kehittäminen jäi kaupunginvaltuuston pyrkimysten ulkopuolelle.

Alueliitosta koskeva anomus jätettiin valtioneuvostolle vasta kesäkuussa 1919. Se ei lainkaan miellyttänyt Säämingin kunnanisiä. Sisäasiainministeriölle 20.5.1920 antamassaan lausunnossa Säämingin edustajat huomauttivat, että savonlinnalaiset olivat ehdottaneet ainoastaan niiden alueiden liittämistä, joista kaupungille koituisi huomattavia tuloja. Alueen ulkopuolelle sen sijaan jäisivät kaupungin ja sen tehdaslaitosten synnyttämät esikaupunkimaiset asutukset, joista Säämingille jo aiheutui suuria menoja. Säämingin kunta esittikin Savonlinnan anomuksen hylkäämistä kokonaan. Sittemmin Sääminki esitti toisena vaihtoehtona, että mikäli liitoshankkeeseen ryhdyttäisiin, oli kaupunkiin joka tapauksessa liitettävä Miekkoniemen esikaupunki ja Laitaatsillan teollisuusalue. Näiden alueiden liittämistä kaupunkiin Savonlinnan valtuusto asettui aluksi vastustamaan.

Kumpikaan esikaupunkialue ei näyttänyt kelpaavan enempää Savonlinnalle kuin Säämingillekään. Yhtenä tekijänä vaikutti alueiden punaisuus, erityisesti Miekkoniemi tunnettiin ”kommunistipesäkkeenä”.²⁹ Savonlinnan seudun oma kirjailija Joel Lehtonen antoi Putkinotko-romaanissaan tälle slummikylälle nimen Mesopotamia.³⁰ Kunnallispolitiikan näkökulmasta Säämingin oikeistovaltuutetut kokivat alueiden asukkaat herkästi punaisena vaarana, poliittisena voimana, joka valtuutettujensa avulla oli lietsonut luokkahenkeä paikallisparlamentissa ja häirinnyt kunnallista päätöksentekoa. Säämingin agraariyhteisön näkökulmasta kysymys olikin ”mätäpaiseen irrottamisesta”. Niinpä moni maalaiskuntalainen oli valmis nielemään senkin, että Säämingin täytyi maksaa alueliitoksesta Savonlinnalle huomattava summa rahaa, kaikkiaan 400 000 markkaa, josta kaupunki sittemmin tosin antoi osan anteeksi. Mielenkiintoista on, että tulevissa kunnan alueen järjestelyissä juuri Säämingin poliittisesti vasemmistolaisina näyttäytyneet osat siirtyivät Savonlinnalle ja Kerimäestä erotetulle Punkaharjulle.

Liitosasia sai vauhtia, kun maaherran määräämä selvitysmies, hovioikeuden asessori Torsten Malinen esitti Savonlinnaan liitettäväksi kaupungin omistukseen jo hankitut maat, kuten rajoilla sijaitsevat esikaupunkialueetkin. Ehdotuksen mukaan edellä mainitut saaret, Laitaatsillan länsipuolinen alue Aholahden ja Katiskalahden väliseen kannakseen saakka sekä Miekkoniemi, Lypsyniemi ja Pääskylahti Hirvasjärveen asti oli yhdistettävä Savonlinnaan. Lääninhallitus yhtyi selvitysmiehen kantaan, jonka myös asiasta päättänyt maan hallitus siunasi 18.6.1931. Kun alueliitos viimein toteutettiin seuraavan vuoden alussa, oli asia ollut vireillä jo viisitoista vuotta.³¹

Iisalmi – palvelujen tuottaja

Iisalmen kaupunki oli Ylä-Savon alueen noin 3 000 asukkaan keskus, ja sitä ympäröi yksi maan suurimmista maalaiskunnista, jossa oli noin 12 000 asukasta. Iisalmen kaupunki oli pääosin pienyrittäjien ja kauppiaiden varassa elävä kaupan keskus, joka välitti tuotteita ja palveluja maaseudulle. Yleensä kauppatoiminnan merkitys Iisalmen vaurastumiselle oli suuri, sillä alue oli niukasti teollistunut. Kaupungin teollisuus oli Luuniemen alueen muutaman yrityksen varassa.³²

Merkittävänä syynä teollisuuden vähäisyyteen oli kuljetusmatkojen pituus. Niinpä sahatavaran laivakuljetus Viipuriin pysyi vilkkaana niin kauan kuin laivaliikenteeltäkään ei vaadittu nopeutta eikä kilpailu ollut erikoisen ankaraa. Vienti alueelta painottui kahteen artikkeliin – puuhun ja karjataloustuotteisiin. Molempia tuotti ympäröivä maaseutu.

Toinen teollistumisen paha jarru oli käyttövoiman puute. Kun pohjoisimmissa Savossa ei ollut lainkaan sähkövoimaan sopivia koskia, oli maaseutu myös kaupungin läheisyydessä kauttaaltaan vielä sähköistämättä 1940-luvun alussa. Kaupungin oma sähkölaitos oli taas siksi vaatimaton ja virta kallista, ettei sen varaan voitu suurempia teollisuusyrityksiä suunnitella.³³ Teollisuudesta toimeentulonsa saavien osuus, vaikka rakennustoimintakin on mukana, oli Iisalmessa alle 25 prosenttia vuonna 1930 (ks. taulukko 24). Iisalmi kuului niihin kaupunkeihin, jotka keskittyivät palvelujen – kaupan, hallinnon ja opetuksen – tuottamiseen.

Savon radan ulottaminen Iisalmeen vuonna 1902 ja edelleen Kajaaniin vuonna 1904 oli parantanut Iisalmen liikenneyhteyksiä. Kuitenkin vasta Ylivieskan radan käyttöönoton myötä (1.12.1925) avautuivat poikittaisyhteydet länteen ja Iisalmesta tuli Kouvolan ja Pieksämäen tapaan risteysasema. Siinä vaiheessa Iisalmen merkitys kasvoi. Valtionrautatiet sijoittivat Iisalmeen väkeään, niin että esimerkiksi vuonna 1930 Iisalmessa toimi alun toista sataa henkilöä rautateiden palveluksessa ja perheenjäsenet mukaan lukien kaupungin asukkaista noin 14 prosenttia sai toimeentulonsa rautateiltä. Rautatien vaikutus heijastui Iisalmen koko talouselämään. Sen sijaan kaupungin satama alkoi hiljentyä 1920-luvulla ja menetti lopullisesti merkityksensä autoliikenteen tullessa vielä kilpailemaan kuljetuksista.

Ympäröivä maaseutu vilkastutti Iisalmen elinkeinoelämää. Maa- ja metsätalous antoi vuonna 1930 toimeentulon noin 14 prosentille ammatissa toimivista iisalmelaisista. Tuo prosenttiluku oli kaiken aikaa korkea muiden kaupunkien keskiarvoon verrattuna. Iisalmi ei kaupunkilaistunut täysin vaan säilytti maaseutumaisia piirteitään. Kaupunki hyötyi myös välillisesti maaseutuelinkeinoista tulleista markoista ympäristökuntalaisten asioidessa siellä. Pankit tallettivat metsä- ja meijeritilirahoja. Kaupungin kautta maaseudulle levisi kulutustavaroita, palveluita ja myös pääomia, joita keskeinen rahoituslähde, Säästöpankki, sääteli. Kaupasta sai toimeentuloa vajaa viidennes asukkaista 1930-luvun vaihteessa.

Valtakunnalliset ja kansanväliset suhdanneaallot tuntuivat Iisalmen elinkeinoelämässä monin tavoin. Lukuisia iisalmelaisyrityksiä joutui vararikkoon 1930-luvun alun vaikeina lamavuosina. Konkurssiin ajautuneiden joukossa oli useita kauppiaita, muotiliikkeen omistaja, kirjansitoja, räätäli, kahvilanpitäjä ja nimismieskin. Erityisen ankarasti Iisalmea koetteli sen talouselämässä näkyvänä vaikuttaneen yrityksen Kärkkäinen & Putkonen Osakeyhtiön joutuminen taloudellisiin vaikeuksiin. Yhtiö toimi niin monilla aloilla, että sen hajoaminen ravisteli koko kaupungin elämää. Yhtiö oli jo aiemmin velkaantunut, eikä se 1930-luvun laman vuosina selvinnyt veloistaan. Yhtiö ei joutunut vararikkoon, vaan suurin osa sen omaisuudesta meni tehtyjen sopimusten mukaan velkojen maksuun.³⁴

Sahatavaraa vietiin Uuraaseen ja halkoja Pietariin ja Ruotsiin. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä rahdattiin pyöreätä puuta taas Saksaan saakka. Nyt olosuhteissa alkoi kuitenkin olla jo havaittavissa muutos. Kun laivat näihin saakka olivat palanneet etelästä täydessä lastissa, joutuivat ne yhä useammin rantautumaan tyhjinä kotisatamaansa. Tuontitavaroita kuljetettiin yhä enemmän rautateitse. Laivaliikenne alkoi käydä kannattamattomaksi aivan kuten puutavaran kuljetuskin.

Tähän oli useitakin syitä. Ensiksikin Saimaan kanavan heikko suorituskyky hidasti alusten matkaa, ja toisaalta Kuopion ja Iisalmen väliset kanavat eivät vastanneet liikenteen niille asettamia vaatimuksia vaan madaltuivat vuosi vuodelta. Niinpä esimerkiksi vuosina 1920–1930, jolloin Iisalmen laivaliikenne vielä eli kukoistuskauttaan, täytyi puutavaraa vievien laivojen lähteä Iisalmesta vajaassa lastissa päästäkseen Nerkoon kanavasta, jonka alapuolella lastia vasta voitiin täydentää. Saimaan laivat olivat niin pieniä, ettei niillä juuri voinut liikennöidä Itämerellä, ja toisekseen sellaisen aluksen kerrallaan viemä lasti esimerkiksi Saksan satamiin oli niin vähäinen, ettei rahtaus juuri kannattanut. Laivat oli lastattava uudelleen Uuraassa, mikä myös aiheutti lisäkustannuksia. Rahtikustannukset nousivatkin niin suuriksi, että laivaliikenne kävi kannattamattomaksi.

Lamaa elvytettiin Iisalmessa tukemalla voimakkaasti julkista rakentamista. Vuonna 1931 Iisalmen kaupungin työttömyysprosentti oli 3,7, mutta kohosi ylimmilleen vuonna 1933, jolloin 6,6 prosenttia kaupungin asukkaista oli työttöminä. Tällöin työttömyyshuollon varassa oli keskimäärin noin 200 henkilöä. Kaupungin varatyömenot olivatkin vuosina 1930–1937 reilut 12 miljoonaa silloista markkaa, mihin summaan ei sisälly se rasitus, mikä kaupungin köyhäinhoidolle aiheutui nimenomaan työttömyyden vuoksi.³⁵ Pahimman pulan keskellä 1930-luvun alussa rakennettiin kaupungin tunnusmerkit, vesitorni, kirkko ja yhteislyseo. Vesitorni valmistui vuonna 1932, kirkko vuonna 1934, yhteislyseo vuonna 1931 ja Keskustan koulun lisäosa vuonna 1939. Valtaosa keskustan vesi- ja viemäriverkostosta ja nupukivikaduista rakennettiin 1930-luvulla. Myös Paloisvirran silta korjattiin tuolloin.

Lehtori Ludvig Lindholmin kuvaus 1920-luvun Iisalmesta ei kaupunkia juurikaan mairittele:

Sähkölaitos uloskulunut rämä, virta katkesi usein ja pimeys peitti kaupungin, vieläpä kesken juhliakin. Juhlayleisö sai seistä paikallaan hievahtamatta sen aikaa. – Vesijohtoa ei ollut. Muutama kaivo, joista keskellä talvea vesi loppui. Vuokrat kohtalaisen korkeat siihen nähden, että huoneet huonohkoja. 2 ”kivitaloa” kaupungissa ainoastaan: KOP ja ”Kärkkäisen asuntola”. Muuten puurähjiä. Aidat kadunvarsilla vinossa, nurin mullin mallin, seipäillä ja tukeilla pönkitettyjä. Talot maalaamattomia, rotiskon näköisiä, kuin maakylässä. Kaikki rempallaan.³⁶

Iisalmen kunnalliselämää hallitsivat porvarilliset puolueet, lähinnä kokoomus. Kokoomuslainen (ja IKL:läinen)³⁷ apteekkari Yrjö Hirvensalo (ent. Lagus, 1888–1954) johti valtuustoa lähes 25 vuotta (1924–1938, 1940–1947, 1951–21.9.1954). Puheenjohtajakauteen aiheutti katkoksen 1930-luvun lopulla se, että hän siirtyi vuonna 1938 kansanedustajan tehtäviin varasijalta. Apteekkari Hirvensalo luotsasi valtuustoa jälleen vaikeitten sotavuosien yli ja vielä viimeisen kauden 1950-luvun alussa. Hirvensalo oli AKS:n luottohenkilö Iisalmessa, ja hänestä tuli hetkellisen IKL:n jäsenyyden jälkeen kokoomuspuolueen konservatiivien johtohahmo ja kaupunginvaltuuston pitkäaikainen puheenjohtaja. Hänet tunnettiin yli puoluerajojen maltillisena ja tasapuolisena puheenjohtajana. Häntä on pidetty kaupungin historian huomattavimpana kunnallismiehenä.³⁸

Vuosina 1920–1942 Iisalmen väkiluku kasvoi neljänneksellä, 629 hengellä, 3 665:een. Kasvu ajoittui 1920-luvulle. Osa siirtyi suoraan etelään, ja vain sangen vähän paikkakuntalaisia jäi pysyvästi kaupunkiinsa. Ympäristönsä yleisessä muuttoliikkeessä näet Iisalmen kaupunki merkitsi useille maaseudulta siirtyville vain ensimmäistä kokeilupaikkaa, mistä oli muutettava suurempiin keskuksiin, kun kaupunki rajoittuneine mahdollisuuksineen ei pystynyt uutta asukastaan pitempään yhteisöönsä kiinnittämään.³⁹

Naisten suurempi osuus väestöstä oli vallitsevana koko Iisalmen kaupunkina olon ajan. Vuonna 1930 naisenemmistö oli suurimmillaan: kaupungissa naisia oli 418 enemmän kuin miespuolisia asukkaita. Miehet hakeutuivat työtilaisuuksiin muualle, koska kaupunki ei pystynyt tarjoamaan vapaata työtä melko suurelle työmiesluokalleen. Esimerkiksi vuonna 1913 Iisalmessa oli työmiehiä yhteensä 1 058 eli 42,3 prosenttia koko kaupungin asukasluvusta. Kun heistä sangen harva saattoi olla vakinaisessa tehdastyössä ja suurin työnantaja Putkolakin pestasi palvelukseensa maaseutulaisia, joiden luku ei täydelleen koskaan sisältynyt edellä esitettyihin tehdastyömiesten määriin, oli kaupungin työmiesten hakeuduttava tienaamaan elantoaan muualle. 1920-luvulla työllisyystilanne normalisoitui niin kaupungissa kuin maalaiskunnassakin.⁴⁰

Iisalmen väkiluku kasvoi 1930-luvulla vain vähän. 1930-luvun alun vaikea talouspula ja talvisodan epävarmat ajat heijastuivat asukasluvun kehitykseen. Kirkonkirjojen mukaan väkiluku kasvoi Iisalmessa 1930-luvulla vain 6 prosenttia eli huomattavasti vähemmän kuin kaikissa kaupungeissa keskimäärin (lähes 38 %), mutta myös vähemmän kuin koko maassa (6,7 %).⁴¹

Koska teollinen toiminta ei ollut Iisalmessa merkittävää, ei kaupungin kasvukaan ollut nopeata. Samat suvut olivat seutukunnan kansoittaneet monen miespolven ajan. Vasta karjalaisen väestön siirtyminen paikkakunnalle antoi asutukseen oman piristävän vaikutuksensa.

Kuopio teollistuu

Kuopio oli 1920-luvulla pinta-alaltaan maamme laajimpia kaupunkeja (52,7 km2). Tiiviimmin kaupunkimaista aluetta Kuopiossa oli kuitenkin vain noin 120 hehtaaria. Vertailun vuoksi todettakoon, että Helsinki oli tuolloin pinta-alaltaan vain 33 neliökilometrin laajuinen. Kuopiossa esikaupunkialueilla asui vuonna 1920 vain 720 henkeä eli 3,2 prosenttia varsinaisesta kaupunkialueen väestöstä, kun taas esimerkiksi Lahdessa esikaupunkilaisia oli 90,8 prosenttia kaupungin väestöstä ja Viipurissa 38,2 prosenttia.⁴²

Kuopio oli ollut 1700-luvun lopulta alkaen Savon ja Karjalan läänin ja vuodesta 1831 Kuopion läänin pääkaupunki ja Itä-Suomen hallinnollinen keskus. Klassiset rakennukset, kuten kaupungintalo, maaherran virasto ja Engelin piirustusten mukaan rakennettu lyseo sekä jyhkeän vaikuttava tuomiokirkko antoivat kaupungille arvokkaan ilmeen. Modernia Suomea edustivat muutamat 1930-luvulla valmistuneet, eturivin arkkitehtien suunnittelemat funkkisrakennukset. Pehr Kjellmanin ruutukaava vuodelta 1776 vahvisti Kuopion kaupunkimaista ilmettä.

Kuopio oli lähialueen johtavia teollisuuskeskuksia, jossa oli muun muassa puunjalostusteollisuutta, puusepäntehtaita, sahoja, konepaja, telakka, tiilitehdas ja elintarviketeollisuutta. Teollisuudesta sai tuolloin elantonsa kolmannes väestöstä, liikenteestä 14 prosenttia ja kaupasta reilut 12 prosenttia. ”Epäitsenäisen väestön” osuus oli harvinaisen suuri kaupungin kokoon nähden. Se että elätettäviä oli niin paljon, alensi luonnollisesti aineellisen hyvinvoinnin suhteellista tasoa Kuopiossa. Se että kaupungin teollisuus lukeutui enimmiltä osiltaan alhaisen jalostusasteen ja matalan palkkatason aloihin, hillitsi keskiluokkaisen pienyrittäjätoiminnan syntymistä kaupunkiin.⁴³

Kuopion ympäristö oli 1910-luvun loppupuolella ja 1920-luvun alussa murrostilassa, kun seutu jakaantui hallinnollisesti useaan pieneen seurakuntaan. Vuoden 1917 alussa kaupunki- ja maaseurakuntien muodostama kirkkoherrakunta hajosi. Sitten maaseurakunnan alue pieneni alle puoleen entisestä, kun Vehmersalmen, Siilinjärven ja Riistaveden seurakunnat itsenäistyivät ja samannimiset kunnat syntyivät. Vuonna 1920 Vehmersalmi lohkaisi 301 neliökilometriä maaseurakunnan 1 217neliökilometrin laajuisesta alueesta ja vuonna 1924 Siilinjärvi ja Riistavesi 316 neliökilometriä, joten jäljelle jäi liki 600 neliökilometriä eli alle puolet vanhan pitäjän alueesta.

Kuopion maalaiskunnan kohtalonkysymykseksi muodostuivat kaupungin laajentumispyrkimykset. Paine oli alkanut jo 1800-luvulla ja jatkui 1900-luvulla entistä voimakkaampana. Puijon luonnonsuojelualue siirtyi lahjoitusmaan luonteisesti osaksi kaupunkia vuonna 1928, mutta korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä alue jäi kuitenkin kunnallisesti kuulumaan edelleen maalaiskuntaan.

Merkittävämmäksi kysymykseksi nousivat maalaiskunnan puolelle kasvaneet esikaupunkialueet, jotka olivat taloudellisesti ja väestöllisesti lähempänä kaupunkia kuin maaseutua. Kaupungin rajan taakse esikaupunkeihin oli kerääntynyt heikosti toimeentulevaa väestöä halpojen tonttien ja vuokrien houkuttamina. Kun pelättävänä oli kuitenkin merkittäviä verotuloja tuottavan Niuvanniemen siirto kaupunkiin, päätyi maalaiskunnan kunnallislautakunta esittämään siirtoajatuksesta luopumista. Niuvanniemi oli maalaiskunnalle ”kultakimpale”, jota se ei missään nimessä halunnut päästää pois. Niuvanniemen sairaala-alueella asui parisataa henkeä, joista yli sata oli valtion palkkalistoilla ja useimmat saivat maatilojen keskimääräistä tuloa enemmän palkkaa. Lääkärit ja kanslian johto tienasivat eniten koko maalaiskunnassa, eivätkä heidän ansiotasoonsa yltäneet edes seudun sahanomistajat.

Maalaiskunta oli valmis tarjoamaan uudelleen kaupungille esikaupunkeja, kun laki tiheästi asutettujen vuokra-alueiden lunastamisesta astui voimaan ja uhkasi kuntaa lisätöillä. Vielä 1930-luvulla suuri muutos ei mennyt läpi. Kun kaupungin ja maalaiskunnan väliset neuvottelut eivät edistyneet, kaupunki vastasi käynnistämällä 1930-luvun lopulla valtion viranomaisten tuella hankkeen koko Puijonsarven, Niuvanniemen sekä Rönön ja muiden kaupungin etupuolisten pikkusaarten liittämiseksi kaupunkiin.

Lääninhallitus valmisteli muutosta määräämällä esikaupunkialueet rakennuskieltoon, ja marraskuussa 1940 maaherra P. V. Heikkinen järjesti läänin viranomaisten, Rakennushallituksen virkamiesten ja asianomaisten kuntien välisen neuvottelukokouksen. Sotavuosina pakkotoimia oli helppo tehdä, ja vastoin maalaiskunnan kantaa valtioneuvosto päätti siirtää alueet kaupunkiin vuoden 1942 alussa. Kaupunkialueen kasvu pysähtyi siirron jälkeen vuosikymmeniksi. Kaupunki tyydytti pienempää kunnallista maantarvetta ostamalla lukuisia saaria ja metsätiloja niin Kuopion maalaiskunnalta kuin Riistavedeltä ja muiltakin kunnilta.⁴⁴

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja vielä 1920-luvun alkuvuosina Kuopiossa ja koko maassa kärsittiin vaikeasta asuntopulasta, joka aiheutui asuntojen vähäisestä rakentamisesta ja jota lisäsi kaupunkeihin suuntautunut muuttoliike. Rakentaminen pääsi vauhtiin vasta helmikuussa 1923 valtioneuvoston päätettyä avustus- ja kuoletuslainojen myöntämisestä asuntorakentamiseen, jonka piiriin kuuluivat niin pienasunnot kuin kerrostalotkin. Jo samana vuonna asuntotuotannossa ylitettiin maailmansotaa edeltäneen kauden huippu ja seuraavina vuosina rakentaminen jatkui vilkkaana.⁴⁵

Kuopiossa rakennettiin sekä esikaupunkien pientaloalueita että keskustan kerrostaloja, kymmenkunta suurempaa ja puolenkymmentä pienempää. Esimerkiksi Maaherrankadun päähän rautatien toiselle puolelle rakennettiin kaksi viisikerroksista kerrostaloa, Asuntola ja Päivölä. Asuntolan suunnittelu Pohjolankatu 4:ään käynnistettiin vuonna 1922 tilaamalla kolmikerroksisen talon luonnokset muiden muassa kahdelta kuopiolaiselta arkkitehdilta, Kerttu Rytköseltä ja J. V. Strömbergiltä.

Niistä kumpaakaan ei toteutettu, ja suunnittelutehtävän sai helsinkiläinen arkkitehti Oiva Kallio, jonka piirtämä Konttisen talo oli valmistunut pari vuotta aikaisemmin. Punatiilisen Asuntolan ensimmäiset piirustukset on päivätty joulukuussa 1922. Lopulliset suunnitelmat valmistuivat seuraavana vuonna, jolloin myös rakennustyöt käynnistyvät. Talo valmistui huhtikuussa 1924. Viisikerroksiseen rakennukseen tuli 33 kolmen huoneen ja keittiön asuntoa sekä talonmiehen huoneen ja keittiön asunto. Pohjakerrokseen tuli myymälähuone. Oiva Kallio piirsi myös Asuntolan viereen vuonna 1925 valmistuneen viisikerroksisen Päivölän.⁴⁶

Vuokrasäännöstelyn päätyttyä kesäkuun alussa 1922 osa asunnottomista sijoitettiin kouluille, joilla he joutuivat asumaan aina vuoden 1923 loppuun. Tilanteen lievittämiseksi kaupunki luovutti asuintontteja vuoden 1921 lopulla 130 rakentajalle Haapaniemeltä, Itkonniemeltä, Männistöstä ja Niiralasta. Rakentamista rahoitettiin lainajärjestelyillä, joissa kaupunki sai lainaa vakuutusyhtiö Fennialta. Helmikuussa 1922 valtioneuvosto antoi asetuksen rakennuslainojen myöntämisestä kaupungeille omakotirakentajille jaettavaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen Sosiaalihallitus varasi Kuopion kaupungille kuoletuslainan. Lisäksi saatiin lainaa Henkivakuutusyhtiö Kalevalta.

Vuosina 1922–1924 valmistui kaikkiaan 779 asuinhuonetta yleishyödyllisenä pienrakennustoimintana. Eniten rakennettiin Itkonniemelle (213) ja Haapaniemelle (204) sekä Niiralaan (152) ja Linnanpellolle (138), vähiten Männistöön (72). Lisäksi rakennettiin kuopiolaisten rakennusmestarien laatimilla piirustuksilla suurempia ainakin 4–8 asunnon yksikerroksisia rakennuksia niin Itkonniemelle kuin Linnanpellollekin. Lisäksi 1920-luvulla rakennettiin kaksikerroksisia puutaloja etenkin Etu-Niiralaan.⁴⁷

1920-luvun taloudellinen nousukausi oli myös Kuopiossa ennen näkemättömän vilkasta rakentamisen aikaa. Olemassa olevia teollisuuslaitoksia laajennettiin ja uusia yrityksiä perustettiin. Hallman rakensi Itkonniemelle uuden tulitikkutehtaan, Raninin myllyä laajennettiin ja uudistettiin. Saastamoinen rakensi sahan Siikaniemelle ja hankki omistukseensa Särkilahden vaneritehtaan. Teollisuuden laajenemisen myötä Haapaniemelle, Itkonniemelle, Linnanpellolle, Männistöön ja Niiralaan kaavoitettiin ja rakennettiin uudet asuntoalueet ja uusia kouluja. Valkeisen koulun lisäksi kaupunki rakensi poliisi- ja paloaseman sekä uuden voimalaitoksen. Keskustaan nousi kerrostaloja sekä liiketiloja kaupoille ja kokoontumistiloja yhdistyksille.⁴⁸

Kuopiossa oli silti lähes ainainen asuntopula, ja siellä asuttiin 1940-luvun alussa ahtaammin kuin maan muissa kaupungeissa Kemiä lukuun ottamatta. Kaupungin vuokrataso oli myös suhteellisen korkea, eikä se ollut oikeassa suhteessa asukkaiden varallisuuteen tai ansiotuloon. Esimerkiksi pienasuntojen vuokralaisten ansiotulot olivat Kuopiossa puolta pienemmät kuin vastaavan kokoisissa asunnoissa asuvien pääkaupunkilaisten. Siirtoväen saapuminen kaupunkiin vuonna 1940 kärjisti tilannetta edelleen. Kesäkuussa 1940 siirtoväkeä oli esimerkiksi Tampereella 6 000, Kuopiossa 4 030 ja Mikkelissä noin 360 henkeä. Mainittakoon vielä, että Kuopion maalaiskuntaan majoittui 2 200 karjalaista.⁴⁹

Kuopiolaisia moitittiinkin siitä, etteivät he osoittaneet siirtoväkeä kohtaan riittävää avuliaisuutta. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että sekä yksityisten että yhteisöjen oli vaikea saada rakennustoimintaa käyntiin, sillä jo raaka-aineiden ja rakennustarvikkeiden tuonnin estyminen, kuljetuspolttoainepula ja osittainen ammattityövoiman puute olivat voittamattomia esteitä. Lisäksi tulivat vielä rahoitusvaikeudet. Asuntopula muuttui asuntokurjuudeksi.

Syksyllä 1940 kaupungin ja yksityisten toimesta valmistui noin 300 uutta asuinhuonetta, kun niitä todellisuudessa olisi tarvittu 1 800. Kaupunginvaltuusto asettikin kokouksessaan 5.9.1940 toimikunnan Kuntaa ja koulutusta kehittämässä kaupunginhallituksen rinnalle asiaa hoitamaan.⁵⁰ Kaupunkien asuntotilannetta helpottanut siirtoväen muuttoaalto takaisin vallattuun Karjalaan virisi varovaisesti jo syksyllä 1941.⁵¹

Kaupunginjohtajat ja -hallitukset aloittavat

Kaupunkien hallinnoimista muutti vuonna 1927 säädetty kaupunkien kunnallislain uudistus, jolla pyrittiin selkeyttämään hajanaisena pidettyä hallintojärjestelmää. Toimeenpano- ja hallintovalta haluttiin keskittää yhteen paikkaan. Rahatoimikamari ja valtuuston valmisteluvaliokunta lakkautettiin ja korkeimmaksi päätösten toimeenpanijaksi ja hallintovallan käyttäjäksi tuli aivan uusi elin, valtuuston valitsema kaupunginhallitus. Kaupunkeihin oli perustettava hallintoa johtavan ylimmän virkamiehen, kaupunginjohtajan virka. Maistraatilta poistettiin samalla kunnallishallinnolliset tehtävät. Uudistus oli toteutettava vuoden 1931 alkuun mennessä.⁵²

Uuteen hallintoon siirtyminen ei tuottanut suurempia vaikeuksia. Eniten kiirettä pidettiin Mikkelissä, jonka valtuusto ensimmäisenä koko maassa hyväksyi kaupunginhallituksen ohjesäännön 1.6.1928.⁵³ Kaupunkiliitto oli laatinut mallisääntöehdotuksia erikokoisille kaupungeille. Mikkeli hyödynsi keskikokoisille kaupungeille tarkoitettua malliohjesääntöä. Rahatoimikamarin tilalle tuli osittain kaupunginhallitus, jota johti päätoimisesti kaupunginjohtaja ja jonka kahdeksan muuta jäsentä valtuusto valitsi vuodeksi kerrallaan. Mikkelissä nyt muodostettuun rahatoimistoon perustettiin kirjanpitäjän virka, johon yhdistettiin myös köyhäinhoitolautakunnan sihteerin ja taksoitussihteerin tehtävät.

Ensimmäiseksi kaupunginjohtajaksi valtuusto valitsi kaupungin kamreerin, vasta 33-vuotiaan sitoutumattoman varatuomari Arvo Johannes Haapasalon (vuoteen 1907 Hujanen). Mäntyharjulaissyntyinen Haapasalo johti kaupunkia syyskuuhun 1935, jolloin hän siirtyi Jyväskylän kaupunginjohtajaksi. Haapasalon tilalle valittiin 22 hakijan joukosta varatuomari Eino J. Leino. Hän oli ennen Mikkeliin siirtymistään toiminut Forssan kauppalanjohtajana. Mikkelistä Leino siirtyi Oulun kaupunginjohtajaksi vuonna 1938. Varatuomari Väinö Lennart Molander toimi Mikkelin kaupunginjohtajana vuoden 1939 lopusta maaliskuuhun 1950.⁵⁴

Kaupunginsihteerin virka perustettiin Mikkeliin vasta vuonna 1940. Väliaikainen virka vakinaistettiin vuonna 1941. Hovioikeudenauskultantti Erkki Johannes Partanen oli viran ensimmäinen haltija vuoteen 1944 asti. Kaupunginjohtajalla oli kaupunginhallituksessa merkittävä rooli sen puheenjohtajana. Lautakunnat hoitivat kaupungin eri alojen päätösten valmistelua, mutta niiden päätökset olivat alisteisia kaupunginhallitukselle.⁵⁵

Kuopion kaupunki kuului niiden kuuden kaupungin joukkoon, jotka siirtyivät ensimmäisinä uuteen järjestelmään heti vuoden 1929 alussa. Kuopiossa rahatoimikamari oli toiminut jo 1920-luvulla yhä enemmän valtuuston tärkeimpänä valmistavana elimenä – ulkopuolella kamarin varsinaisen toimialankin – ja sekä maistraatti että valtuusto luovuttivat huomattavia osia omasta toimivallastaan rahatoimikamarille. Elettiin siis taloudellisen keskushallituksen aikaa, jolloin rahatoimikamarilla oli edustajansa tärkeimmissä lauta- ja valiokunnissa. Jos rahatoimikamarilla ei ollut edustusta johtoja lautakunnissa, näiden edustajat kävivät kutsusta tai omasta aloitteestaan neuvottelemassa kamarin kokouksissa tai kansliassa.

Nuo vuodet olivat oli myös osastonjohtajien aikaa, jolloin osastopäälliköt, kuten kaupungininsinööri, arkkitehti, kamreeri, sihteeri ja taloudenhoitaja hoitivat laajentuneita juoksevia asioita itsenäisesti kamarin antamien yleisten ohjeiden mukaisesti. Toimintaa seurasi kamarin puheenjohtaja, joka hänkin joutui vakinaista palkkaa nauttivan virkamiehen asemaan. Rahatoimikamarin kanslia muodostui rahatoimilaitoksen keskeisimmäksi elimeksi. Kamarin puheenjohtajalla ja kansliaosaston johtajalla, sihteerillä, oli jo huomattavaa toimeenpanovaltaa. Kamarin puheenjohtajina toimivat 1920-luvulla lehtori Kalle Sallinen (1919–1923) ja apteekkari Kalervo Killinen (1924–1928).⁵⁶

Kuopiossa oli jo siis 1920-luvulla pyritty keskittämään toimeenpanovaltaa rahatoimikamarille. Rahatoimikamarin lakkauttaminen sekä sen ja maistraatin kunnallisten tehtävien siirtäminen kaupunginhallitukselle vuoden 1927 kaupunkien kunnallislain mukaisesti vuoden 1929 alusta lähtien ei merkinnyt käytännössä kovinkaan suurta muutosta. Näkyvin muutos oli kaupunginjohtajan valitseminen. Jatkossa Kuopiossa tuli olemaan kaupunginhallitus, johon kuuluivat kaupunginjohtaja ja valtuuston vuodeksi kerrallaan valitsemat seitsemän jäsentä.

Kaupunginvaltuusto valitsi Kuopion ensimmäiseksi kaupunginjohtajaksi edistyspuoluelaisen kaupunginvaltuuston varapuheenjohtajan, 53-vuotiaan Kalle Sallisen 22.12.1928. Ennen kaupunginjohtajuuttaan liperiläissyntyinen Sallinen oli toiminut Kuopion klassillisen lyseon matematiikan lehtorina 24 vuoden ajan. Jo vuonna 1908 hänet valittiin kaupunginvaltuustoon, johon hän sitten kuului yhtä mittaa vuoden 1928 loppuun saakka. Rahatoimikamarin puheenjohtajana Sallinen toimi vuosina 1919– 1923. Kaupunginjohtajan varamieheksi valtuusto valitsi kokoomukselaisen apteekkari Kalervo Killisen.⁵⁷

Muutos kunnalliselämässä oli rakenteeltaan suuri, mutta siihen sopeutumista helpottivat monet seikat. Monista lakiteknisistä muutoksista huolimatta vanhat, jo vuosikymmeniä palvelleet rakenteet ja lautakuntalaitos olivat vielä selkeästi tallella. Samaten ensimmäinen kaupunginjohtaja Kaarlo Sallinen oli tuttu kuopiolaisille sekä opettajana että kunnallispoliitikkona jo pitkältä ajalta. Joulukuussa 1928 kaupunginsihteerin virkaan valittiin varatuomari Otto M. Ruuth. Kaupunginjohtaja Kalle Sallinen (1875–1936) työskenteli kaupunginjohtajana lähes kahdeksan vuoden ajan kuolemaansa asti.

Sallisen jälkeen kaupunginjohtajaksi valittiin lähes yksimielisesti (38–1) 40-vuotias varatuomari Yrjö Adolf Nikkilä.⁵⁸ Hän oli syntyjään Lempäälästä (s. 1897), opiskellut lakia ja saanut varatuomarin arvon vuonna 1926. Nikkilästä kaupunki sai johtajakseen henkilön, jolla oli Lahdenpohjan kauppalanjohtaja-ajoilta kokemusta, joka oli hedelmällisellä tavalla kuopiolaisesta todellisuudesta poikkeava. Nikkilä on ollut tähän mennessä Kuopion pitkäaikaisin kaupunginjohtaja. Hän astui virkaan vuoden 1937 toukokuussa ja jäi siitä eläkkeelle vuonna 1962.

Uuteen järjestelmään siirtyminen näkyi selkeästi valtuuston kokoontumisten määrässä. Heti vuonna 1930 valtuuston kokoontumiskerrat alenivat 14:ään ja vuonna 1933 kokoontumisia oli enää 10. Tavallisimmin vuotuisia kaupunginvaltuuston kokouksia oli 12–14. Näyttää selvältä, että uuden elimen, kaupunginhallituksen ote kunnallisessa hallinnossa vahvistui niin kuin uudistusta suunniteltaessa oli arvioitu. Se otti itselleen tai se sai uuden lain nojalla enemmän niitä tehtäviä, joita aikaisemmin oli ollut valtuustolla. Kokonaisuudessaan kunnallisen päätöksenteko laajeni ja monipuolistui vähin erin 1920–1930-luvuilla. Kuopion ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että kaupungin kehitys oli hidasta ja osin suorastaan taantui.⁵⁹

Iisalmessa uuteen hallintoon siirryttiin vuoden 1930 alussa. Kaupunginjohtajan virkaan valtuusto valitsi prokuristi ja pääkirjanpitäjä, kauppatieteiden kandidaatti Ilmari Niskasen 6.12.1929.⁶⁰ Kaupunginjohtajalla oli keskeinen osuus kaupunginhallituksen työskentelyssä ja koko kaupungin muussa johtamisessa. Lautakuntia oli aluksi vähän, joten kaupunginhallitukselle kuului niille myöhemmin delegoituja tehtäviä. Esimerkiksi teknillinen (myöh. tekninen) lautakunta aloitti toimintansa vasta heinäkuussa 1968 kaupunginhallituksen ratkottua siihen saakka teknisen puolen yksityiskohtaisiakin kysymyksiä.

Uudelle kaupunginjohtajalle oli vuoden 1929 ohjesäännössä sälytetty paljon tehtäviä, joten hänen päivänsä olivat alusta lähtien työntäyteisiä. Iisalmessa rakennettiin 1930-luvun alkupuolella harvinaisen paljon. Vesitorni- ja paloasemarakennus sekä vesilaitos valmistuivat, suuritöiset vesijohto- ja viemäröintityöt olivat käynnissä ja osa kaduista sai nupukivipäällystystään. Tiukka taloudellinen aika ja työttömyys vaativat kaupunginjohtajaa kerta toisensa jälkeen matkustamaan Helsinkiin neuvottelemaan valtion rahoituksen saamisesta. Hänen panoksena 1930-luvun vaikeuksissa oli merkittävä.

Iisalmen kaupunginhallitus hoiti Ilmari Niskasen johdolla työttömyyslautakunnalle kuuluvat tehtävät vuoteen 1932 asti. Kaupunginjohtaja Niskanen toimi vuonna 1933 perustetun työttömyyslautakunnan puheenjohtajana, ja hänen aikaansa vaativat myös Sähkölaitoksen isännöitsijän tehtävät samoin kuin valtuuston ja taksoituslautakunnan sihteerin työt. Vuonna 1939 Niskanen valittiin toimintansa aloittavan kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajaksi. Työtä miehelle kasaantui liikaa, ja pian tuli muitakin vaikeuksia. Talvisodan aika pommituksineen loi epävarmaa ilmapiiriä ja toi kaupunginjohtajan hoidettavaksi vielä uusia tehtäviä. Pommituksissa kaupungintalon siipirakennukseen sattunut osuma tuhosi muun muassa kaupungin arkistoa. Kokousten pidossa, pöytäkirjojen laadinnassa ja muussa asioiden hoidossa tapahtui katkoksia, mihin vuoden 1940 tilien tarkastajat kiinnittivät huomiota – samoin kuin taloudenhoidon epäselvyyksiin.

Jo vuosina 1938 ja 1939 kaupunginjohtaja oli ollut virkavapaana liiallisen alkoholinkäytön vuoksi. Lokakuussa 1940 kaupunginhallitus oli antanut hänelle varoituksen ja joulukuussa 1940 kehottanut eroamaan. Perusteluna olivat laiminlyönnit; jopa kaupunginhallituksen ja – valtuuston pöytäkirjoja oli jäänyt laatimatta. Kuopion maalaiskunnassa syntynyt Niskanen johti kaupunkia lokakuuhun 1944, vaikka häntä yritettiin monta kertaa erottaa tehtävästään. Kesäkuussa 1944 kaupunginhallitus jälleen kehotti kaupunginjohtajaa eroamaan. Lopulta heinäkuussa valtuusto totesi, ettei kaupunginjohtaja nauttinut valtuuston luottamusta, ja hyväksyi hänen ehdollisena jättämänsä eroanomuksen.

Vaikka kaupunginjohtajan välit valtuustoon ja hallitukseen kärjistyivätkin, kaupunkilaiset eivät hylänneet entistä johtajaansa. Vuoden 1950 kunnallisvaaleissa Ilmari Niskanen tuli valituksi kaupunginvaltuustoon kaikista ehdokkaista suurimmalla äänimäärällä, ja hänet valittiin myös kaupunginhallituksen jäseneksi vuosina 1951 ja 1952.

Kaupunginjohtajaksi valittiin tehtäviä jo useaan kertaan virkaatekevänä hoitanut varatuomari Eino Korpijaakko (vuoteen 1935 Stenius) 26.9.1944. Vaasalaissyntyinen Korpijaakko jäi eläkkeelle vuonna 1963. Korpijaakko oli alkujaan kokoomuslainen, mutta siirtyi sittemmin IKL:ään ja toimi vuonna 1933 perustetun IKL:n Iisalmen paikallisyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana ja valtakunnallisesti valitun IKL:n valtuuskunnan jäsenenä. Kun IKL lakkautettiin, hän palasi kokoomuksen helmaan.⁶¹

Savonlinnan kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen ohjesäännön huhtikuussa 1930. Uusi ohjesääntö astui voimaan vuoden 1931 alussa. Sen mukaan kaupunginhallitukseen tuli kuulumaan kaupunginjohtaja ja kuusi valtuuston vuodeksi kerrallaan valitsemaa jäsentä. Savonlinnan ensimmäiseksi kaupunginjohtajaksi valittiin yksimielisesti kaupungininsinöörinä toiminut diplomi-insinööri Viljo Hyvärinen. Hän hoiti tehtäväänsä yli kolme vuosikymmentä – vuoteen 1963, jolloin hän jäi eläkkeelle.⁶²

Kaupungin virkamiesten joukossa oli keskeisellä sijalla kamreeri. Tässä tehtävässä toimi vuosina 1906–1926 Väinö Juvonen ja hänen jälkeensä kauppatieteiden kandidaatti Urho Saukkonen. Aikaisemmin kamreeri oli hoitanut myös rahatoimikamarin sihteerin tehtäviä, mutta vuonna 1921 perustettiin erityinen rahatoimikamarin sihteerin virka, jonka haltijan tuli toimia myös taksoitussihteerinä ja köyhäinhoitolautakunnan sihteerinä. Viranhaltijalta edellytettiin mieluimmin lainopillista koulutusta. Ensimmäisenä pitempiaikaisena rahatoimikamarin sihteerinä tuli toimimaan varatuomari Kaarlo Häggman (Hilapuu). Kun hänet määrättiin kunnallisneuvosmieheksi vuonna 1927, siirtyivät rahatoimikamarin sihteerin tehtävät Saukkosen käsiin. Kaupunginpalvelijan perinteinen virka säilytettiin uusissakin oloissa. Vuonna 1919 perustettiin päätoiminen kaupungininsinöörin virka. Sen ensimmäiseksi haltijaksi tuli insinööri Matti Eronne, joka oli virassaan vuoteen 1925.⁶³

Uuteen hallintoon siirryttäessä vuonna 1930 järjestettiin kaupungin virastot uudelleen. Kaupunginhallituksen alaisiksi toimistoiksi tulivat kaupunginkanslia, rahatoimisto ja rakennustoimisto. Kaupungininsinöörin virka yhdistettiin kaupunginjohtajan virkaan niin, että uusi kaupunginjohtaja säilytti myös entiset tehtävänsä. Muina virkailijoina tulivat ohjesäännön mukaan toimimaan kaupunginsihteeri, rahatoimiston johtaja, kaupungin kassanhoitaja, kaupungin kanslisti ja tarpeellinen määrä kanslia-apulaisia. Kaupunginsihteeriksi tuli maisteri Saukkonen, jonka virkaan yhdistettiin myös rahatoimistonjohtajan tehtävät. Saukkonen joutui kuitenkin eroamaan virastaan vuonna 1934, kun oli ilmennyt, että hän oli kavaltanut suuren summan kaupungin varoja. Hänen jälkeensä tehtävään valittiin ekonomi Ensio Häyrinen Viipurista.⁶⁴

Huomattava osa kaupunkien hallintoa jäi kunnallisten lautakuntien huoleksi. Jo 1800-luvun lopulla oli lautakuntainstituutio muodostunut monissa kaupungeissa merkittäväksi ja lautakuntien kautta kaupunkien hallinto oli alkanut hajaantua. Myös vuoden 1927 lainmääräykset kaupunginhallituksen apuna ja alaisena toimivista lautakunnista olivat melko niukat. Kunnallislaki ei siten juurikaan säädellyt tärkeäksi kaupunkien hallinnossa muodostuvan lautakuntalaitoksen kehitystä ja toimintaa.⁶⁵

Kaupungeille jätettiin vuoden 1927 lain mukaankin lähes täydellinen harkintavapaus sen suhteen, kuinka paljon ne halusivat hajauttaa tai keskittää hallintoansa lautakuntalaitosta käyttäen. Uuteen hallintojärjestelmään siirryttäessä kaupungeissa oli vapaaharkintaisten lautakuntien lisäksi useita lakisääteisiä (ns. lakimääräisiä) lautakuntia, joiden toimivalta ei perustunut kunnallislakiin tai kaupunginvaltuuston harkintaan, vaan määräytyi ainakin osaksi jonkin muun lain mukaan.

Kunnallisen keskustoimiston sihteerin, maisteri Eero Warosen vuonna 1930 Suomen Kunnallislehteen kirjoittaman artikkelin mukaan lakisääteisiä lautakuntia oli neljätoista ja niistä seitsemässä kaupunginhallituksella tuli olla edustus.66 Lautakuntien määrä vaihteli kuitenkin käytännössä, sillä esimerkiksi ammattikoulua ja työväenopistoa ei ollut kaikissa kaupungeissa eikä näin ollen niiden johtokuntiakaan. Warosen mukaan ehdottomasti pakollisia olivat terveydenhoitolautakunta, kansankoulun johtokunta jokaista koulupiiriä varten, taksoituslautakunta ja tutkijalautakunta. Lakisääteisen lautakunnan tehtäviä saattoi hoitaa esimerkiksi kaupunginhallitus tai jokin toinen lautakunta, mikäli tehtävien hoito oli pakollista.⁶⁷

Esimerkiksi Savonlinnassa uuden valtuuston kokoontuessa tammikuussa 1919 valittiin suhteellisella vaalitavalla kaksikymmentä valiokuntaa, mikä noudatteli valtakunnan yleistä tasoa. Useimmat niistä olivat lakisääteisiä. Kunnallisverotusta varten oli taksoitus- ja tarkastuslautakunta, sotaväen majoittamista varten majoituslautakunta, ja kutsuntojen toimeenpanemista varten valittiin kutsuntatoimistoon lisäjäsenet.

Holhottavien oikeuksia valvoi holhouslautakunta, köyhistä huolehti köyhäinhoitolautakunta, kunnallisesta sairaan- ja terveydenhoidosta terveydenhoitolautakunta. Poikkeusajan elimiä oli elintarvikelautakunta sekä asuntopulan vuoksi välttämätön huoneenvuokrauslautakunta. Lautakuntien joukkoon luettiin myös kansakoulun johtokunta, palotoimisto, Olavinlinnan hoitokomitea, satamajohtokunta, sähkölaitoksen valiokunta, kirjaston ja lukusalin johtokunta, Lindforssin kokoelmain hoitokomitea sekä käsityöläiskoulun ja Itä-Savon käsityökoulun johtokunnat.

Ilmenevät uudet tarpeet lisäsivät vielä lautakuntien lukua. Vuonna 1919 perustettiin työttömyysvaliokunta, jota tarvittiin aina kun kaupungissa oli merkittävää työttömyyttä, lastensuojelulain edellyttämä lastensuojelulautakunta ja kieltolain vaatima raittiuslautakunta. Kun kaupunginhallituksen ohjesääntö oli hyväksytty, päätettiin tarkistaa myös valtuuston alaisten valiokuntien ohjesäännöt. 1930-luvulla syntyi vielä joukko uusia lautakuntia: urheilulautakunnan perustaminen vuonna 1931 kuvasti urheilun edistämisen tuloa kunnallisten tehtävien joukkoon, väestönsuojelulautakunnan asettaminen vuonna 1934 totaalisen sodan uhkan tiedostamista.⁶⁸

Jo 1930-luvun kuluessa kaupunkien lautakuntien määrä kasvoi, mutta erityisen paljon niitä perustettiin sodan aikana ja sen jälkeen 1940-luvulla. Sota-aikana perustettiin muun muassa kansanhuolto-, väestönsuojelu-, työvelvollisuus-, asukkaanotto-, huoneenvuokra- sekä hevos- ja ajoneuvo-ottolautakunnat.

Lautakuntien määrän kasvaminen toi entistä useimmat kaupunkilaiset mukaan yhteisten asioiden hoitoon ja lisäsi näin demokratiaa. Demokratian lisääntyminen oli kuitenkin osittain näennäistä, sillä kunnan päätäntävalta pirstoutui niin pieniin osiin, että kokonaiskuvaa ei asioita hoitaville välttämättä syntynyt. Toisaalta valtiovalta asetti samaan aikaan säädöksillään yhä enemmän velvoitteita, niin että kunnallinen päätäntävalta osittain kaventui. Lautakuntien lisääntyminen oli kasvattamassa myös viran- ja toimenhaltijoiden tarvetta ja määrää.

Kaupunkien virkakunnan määrällisestä kasvusta 1920- ja 1930-luvulla ei ole systemaattisia tietoja koko maan osalta. Suomen kaupungeissa oli yhteensä noin 12 500 viranhaltijaa vuonna 1939. Savon kaupunkien viranhaltijoiden määrät vuonna 1939 on esitetty taulukossa 25.

Kuopiossa kaupungin keskushallintoa oli selvästi enemmän kuin muissa Savon kaupungeissa, mikä kaupunkien kokoeron huomioiden olikin luonnollista. Kuopiossakin kaupungin henkilöstö alkoi kasvaa oleellisesti vasta sotien jälkeen. Valtaosa Savon kaupunkien palveluksessa olleista toimi palvelulaitosten kuten koulun, sairaalan, sataman ja sähkölaitoksen tehtävissä. Keskushallinnon viroissa oli vain 35 henkilöä.

Kaupunkien talous

Kaupunkien taloudenhoito oli virka- ja luottamusmiehille ajoittain tiukkaa työtä. Lama luonnollisesti näkyy 1930-luvun niukoissa talousarvioissa. Verorasituksen raskautta voidaan mitata niin sanotulla veroäyrin hinnalla eli sadalta markalta taksoitetulla tuloverolla. Taulukosta 26 käy ilmi Savon kaupunkien veroäyrit vuosina 1920–1940.⁷⁰

Verorasitus on koko ajanjakson ollut nousussa, ei kylläkään aivan tasaisessa. Vuoden 1931 esikaupunkiliitoksen merkitys Mikkelin veroäyriä nostavana tekijänä näkyy taulukosta selvästi. Yleisesti oli Mikkelin veroäyri valtakunnallista keskiarvoa alempana, 1930-luvulla lähes aina vähintään markan verran. Vaikka esikaupunkiliitos toikin asukkaita toisen puolen lisää, toi se esimerkiksi vuonna 1935 vain 21,2 prosenttia veroista.⁷¹

Esikaupunkiliitoksen vaikutusta asukkaiden veronmaksukyvyn riittävyyteen pelättiin liitosta valmisteltaessa, olihan asemakaavoitettava esikaupunkialue noin 1 000 hehtaaria eli lähes 10 kertaa suurempi kuin silloinen asuttu kaupunkialue. Liitos merkitsi huomattavia kustannuksia muun muassa kansakoulumenoihin, joista valtio maalaiskunnissa suoritti suurimman osan, mutta jotka nyt tulisivat kaupunkikunnan kannettaviksi, sillä valtio suoritti kaupungeissa vain neljännen osan menoista, opettajien palkat näihin luettuina. Maalaiskunnissa valtio kustansi sen sijaan opettajien palkat ja kaksi kolmasosaa muista menoista sekä antoi avustusta koulurakennuksiin. Kansakoulumenojen arvioitiin kasvavan liitoksen seurauksena 490 000 markkaa vuodessa. Kaupungin veroäyrin arveltiin nousevan 1–2 markkaa, liitosalueella jopa 2–3 markkaa.⁷²

Maamme muihin kaupunkeihin verrattuna oli Savonlinnan kaupungintalouden tila ensimmäisen maailmansodan päättyessä kohtalainen. Mutta sotaa seuranneen infaation aiheuttama kustannusten nousu vaikeutti suuresti tulo- ja menoarvion pysyttämistä tasapainossa. Veroäyri kohosi 8,50:een jo vuonna 1920. Varsinkin hallinto-, koulu- ja köyhäinhoitomenot lisääntyivät voimakkaasti.

Kunnan tehtäväpiirin laajentuminen, hallinnon tehostuminen sekä rakennushankkeet, joita ei voitu välttää, aiheuttivat jatkuvan paineen veroäyrin korottamiseksi. Savonlinna, jossa oli vähän suuria veronmaksajia, ei pystynyt tuota painetta vastustamaan. Vuonna 1927 Savonlinnan äyri saavutti siihenastisen huippunsa – 12 markkaa ja 15 penniä. Tämä merkitsi, että Savonlinnalla jälleen – niin kuin 1880-luvulla – oli maan korkein veroäyri. Ja ensimmäisellä tai toisella sijalla se pysyi 1930-luvun loppuun saakka. Sen sijaan velkaantuminen säilyi kohtuullisena, eikä Savonlinna koko kaudella kuulunut läheskään maamme velkaisimpiin kaupunkeihin.⁷³

Savonlinnan kaupungintalouden ongelmat vain kasvoivat siirryttäessä 1930-luvulle. Tähän oli kaksi syytä, ja niiden vaikutus tuntui suurelta osin samanaikaisesti. Yhtäältä lamakausi vähensi verotulojen määrää ja lisäsi köyhäinhoidosta ja työllisyyden ylläpitämisestä johtuvaa rasitusta. Toisaalta ongelmana oli vuoden 1932 alueliitos. Savonlinnassahan oli vastustettu varsinkin Miekkoniemen liittämistä kaupunkiin juuri sillä perusteella, että se toisi sille runsaasti lisämenoja, mutta verrattain vähän lisätuloja. Liitoksen toteuduttua saattoivat savonlinnalaiset vain todeta, että heidän pelkonsa oli ollut hyvin aiheellinen. Joulukuussa 1932 valtuusto päätti pyytää valtiolta avustusta alueliitoksesta johtuneiden rasitusten helpottamiseksi. Jos kaupungin olisi koottava tulo- ja menoarvion tasapainottamiseen tarvittava summa verotuksella, tulisi veroäyrin hinta kohoamaan 18,17:een, ”mikä on niin korkea, etteivät sitä jaksa minkään kunnan asukkaat maksaa”.⁷⁴

Eduskunta myönsikin Savonlinnalle 500 000 markkaa suoranaisena avustuksena ja 800 000 markkaa osittain korottomana, osittain halpakorkoisena kuoletuslainana. Tämä tuki ei kuitenkaan ratkaisevasti helpottanut tilannetta, vaan seuraavana syksynä oli Savonlinnan valtuuston käännyttävä uudelleen valtiovallan puoleen. Tällä kertaa kaupunki sai valtionapua reilut 400 000 markkaa. Veroäyriä voitiin valtionapujen ansiosta laskea vuosina 1933–1934 vuoden 1932 huippuluvusta, joka oli 13 markkaa 70 penniä. Silti Savonlinnan veroäyri pysyi muihin kaupunkeihin verrattuna kalliina.⁷⁵

Kuopion veroäyri oli valtakunnallista keskiarvoa korkeampi, 1920- ja 1930-luvuilla aina lähes vähintään markan verran. Vielä vuonna 1928 oli veroäyrin hinta kohtuuden rajoissa, 7 markkaa 60 penniä, mutta vuonna 1933 se oli noussut jo 11,90 markkaan. Viidessä vuodessa äyri siis nousi yhteensä 4,30 markkaa eli keskimäärin lähes markan vuodessa. Kuopio liittyi niihin harvojen maamme kaupunkien joukkoon, joissa veroäyrin hinta lähenteli kahtatoista markkaa. Kunnallismenot lisääntyivät kaupungissa samalla ajanjaksolla keskimäärin noin miljoonalla markalla vuodessa. Vuonna 1926 kaupungin menot olivat tilien mukaan 25,7 miljoonaa markkaa, mutta kolme vuotta myöhemmin jo 32,7 miljoonaa markkaa. Erityisesti köyhäinhoitomenot nousivat voimakkaasti: vuonna 1923 verotettiin köyhäinhoitoa varten 873 573 markkaa, mutta vuonna 1932 jo yli kaksi miljoonaa markkaa enemmän (2,9 milj. mk). Vuonna 1932 köyhäinhoidon bruttomenot olivat 3,6 miljoonaa markkaa. Menoja paisutti huomattavasti pula-ajan ja työttömyyden ohella myös siirtyminen yhä enemmän laitoshoitoon.

Kohonneiden rasitusten taustalla Kuopiossa oli ensinnäkin poikkeuksellinen aika, talouslama, joka vaikutti erittäin haitallisesti kuntien talouteen. Liike-elämän lamaantuminen ja työttömyys ja muut pula-ajan ilmiöt alensivat verotettavia tuloja eli vähensivät veroäyrien määrää. Kaupungin veroäyrikertymät eivät vastanneet kasvaneita kuluja. Vuonna 1932 Kuopion kaupungille kertyi ainoastaan 750 000 äyriä, kun vielä muutamaa vuotta aiemmin kertymä oli ollut noin 1 150 000 äyriä. Jo yksistään tästä seikasta on täytynyt olla seurauksena veroäyrin hinnan nousu, johon kuitenkin vaikutti myös kaupungin samanaikainen menojen lisääntyminen. Kaupungin kukkaroa rasitettiin muun muassa rakentamalla uusi palokunta- ja poliisitalo. Kaupunki osti myös niin sanotun Konttisen liiketalon, silloisen miljoonatalon, jonka annettiin olla vuosikaudet jokseenkin käyttämättömänä ja tuottamattomana.⁷⁶

Veroäyri vastasi Iisalmessa 200 markan tuloa vuoteen 1918 saakka, 300 markan tuloa vuosina 1919–1921 ja 100 markan tuloa vuodesta 1922 lähtien. 300 markan äyritulon vuosina äyrien lukumäärän lisääntyessä äyrin hintaa voitiin voimakkaasti laskea, niin että se oli vuonna 1919 vain 8,26 markkaa, mutta nousi taas 20 markkaan 86 penniin vuonna 1921. Ja kun vuonna 1922 äyriperusteeksi tuli 100 markan tulo, oli äyrin hinta tällöin kuten seuraavanakin vuonna 11,41 markkaa. Vuodet 1920–1923 olivat siten Iisalmen veronmaksajille raskaita aikoja, koska verotuksella oli kerättävä lähes 50 prosenttia talousarviosta.

Tällä tavalla vapauduttiin lyhytaikaisista luotoista ja ryhdyttiin nousukautta hyväksi käyttäen harjoittamaan muun muassa kunnallista rakennustoimintaa. Nousukauden vaikutuksesta lisääntynyt verorasitus ei tuntunutkaan ahdistavalta, ja verot maksettiin, koska kerran jaksettiin. Myöhemmin veroäyri alkoi pienentyä, niin että se vuonna 1925 kävi jo 7,40 markassa ja oli 8,70 markkaa vuonna 1930. Iisalmen talous oli 1930-luvulle tultaessa sangen tyydyttävällä kannalla. Peräti 22 kaupungissa näet velkaosuudet asukasta kohti olivat suuremmat ja vain 15 kaupungissa pienemmät kuin Iisalmessa.⁷⁷

Iisalmelaisten tulotaso laski 1930-luvun laman myötä huomattavasti, ja vasta uuden vuosikymmenen vaihteessa kaupungin äyrimäärä saavutti lamaa edeltäneen tason. Iisalmen veroäyrin hinta nousi erityisen korkealle vuonna 1933, jolloin lama oli pahimmillaan. Kaupunkilaiset maksoivat sadan markan tulosta 10,40 markkaa veroja, kun vielä kolme vuotta aikaisemmin oli selvitty reilulla kahdeksalla markalla. Vuoden 1933 tason äyrin hinta saavutti uudelleen vasta vuonna 1946. Iisalmen veroäyrin hinta noudatteli koko maan vanhojen kaupunkien keskimääräistä hintaa ollen ajoittain sen yläpuolella mutta joitakin aikoina myös sen alapuolella.⁷⁸

Iisalmen talous oli niin tiukoilla, että vuonna 1933, kuten edellisenäkin vuonna, kaupunki alensi työntekijöittensä palkkoja: perheellisiltä 5 prosenttia ja perheettömiltä 10 prosenttia. Laman vaikutukset näkyivät Iisalmen kuntataloudessa vielä 1930-luvun puolivälin jälkeenkin. Vasta vuosikymmenen lopulla talousarvion loppusumma alkoi nousta, mutta sotavuodet katkaisivat nousun ja palattiin lama-aikojen tasolle. Rakentaminen oli pysähdyksissä, ja toiminta keskittyi välttämättömimpään. 1920-luvun puolivälin ”hyvät vuodet” eivät Iisalmen kaupungin alueelle enää 1930-luvun aikana palanneet.

Iisalmen asukaskohtaiset menot olivat yleensä alle valtakunnallisen keskiarvon. Esimerkiksi vuonna 1935 menot olivat Iisalmessa 1 300 markkaa asukasta kohden, kun ne Kuopiossa olivat 1 100 markkaa. Koko maan vanhojen kaupunkien keskiarvo oli 2 000 markkaa. Iisalmessa, kuten muissakaan pienissä kaupungeissa, ei ollut menoja selvästi lisäävää paikallisliikenteestä huolehtivaa kunnallista liikelaitosta.

Yleinen kunnallishallinto vaati Iisalmessa huomattavan suuren prosenttiosuuden kokonaismenoista, sillä väkiluvultaan pieni kaupunki joutui ylläpitämään välttämättömän hallintokoneiston. Keskeistä kunnan toiminnassa oli huolehtiminen terveydenhoidosta, sosiaalitoimesta ja opetustoimesta. Terveyden- ja sairaanhoitokulut samoin kuin sosiaalitoimen kulut olivat ennen sotaa ja sota-aikanakin Iisalmessa keskimääräistä alhaisemmat. Kaupungissa oli vaatimaton pieni sairaala ja vähän palkattua terveyden- tai sosiaalihuollon henkilökuntaa. Opetus- ja sivistystoimeen sekä kaavoitukseen ja yleisiin töihin Iisalmi sen sijaan panosti 1930-luvulla keskimääräistä enemmän. Rahoitusmenot olivat Iisalmessa yleensä keskimääräistä alhaisemmat, mutta nousivat sota-aikana.

Iisalmen velkaantumisprosentti eli velkojen osuus varoista oli vuonna 1932 peräti 44,9, mikä johtui kaupungin mittavista rakennushankkeista. Se oli huomattavasti yli kaikkien kaupunkien keskiarvon, joka oli 26,5. Maamme kaupunkien välillä olikin mainittuna vuonna merkittäviä eroja. Pienin velkaantumisprosentti oli Hämeenlinnalla (4,7) ja suurin Jyväskylällä (62,4). Esimerkiksi naapurikaupungin Kuopion velkaatumisaste (28,1) oli lähellä valtakunnallista keskiarvoa.⁷⁹

Kaupunkien ja kauppaloiden menot kasvoivat Suomessa yhteensä peräti 6,3-kertaisiksi vuosina 1920–1938. Nopeinta kasvu oli heti 1920-luvun alussa. Nousu jatkui aina 1930-luvun alkuun saakka ja taas lamavuosien jälkeen 1930-luvun loppuvuosina. Savon kaupungeissa kehitys oli samansuuntainen. Savon kaupunkien verotulot jakautuivat kiinteistö- ja elinkeino- eli liiketuloihin sekä palkkatuloihin. Osuudet ovat verrattavissa Suomen niin sanottujen vanhojen kaupunkien vastaavaan jakaumaan. Palkkatulot muodostavat suurimman tuloryhmän niin Savon kaupungeissa kuin koko maassakin.

Kuntien varallisuutta voidaan mitata omaisuustaseiden loppusummilla, joihin virallisessa tilastossa on laskettu rahoituskelpoiset varat (käteisvarat, saatavat ulkopuolisilta, varastot, arvopaperit), kiinteistöt (rakennukset, tontit, maatilat, metsät, liikeyritykset) sekä omakatteiset rahastot. Taulukossa 27 on esitetty maakunnan kaupunkien ja kauppaloiden taseiden loppusummat vuoden 1943 lopussa sekä netto-omaisuus asukasta kohden.⁸⁰

”Rikkain” kaupunki oli siis Kuopio, ”köyhin” Savonlinna, mutta kaikki Savon kaupungit olivat selvästi alle koko maan kaupunkien keskiarvon.

Uudet kauppalat

Savoon oli 1800-luvun lopulta lähtien syntynyt maaseututaajamia, joista 1920-luvulla muodostettiin niin sanottuja taajaväkisiä yhdyskuntia. Suonenjoki oli alkanut voimistua jo 1890-luvulla, kun Savon radan ja Suo-nenjoelta Iisvedelle johtavan haararadan valmistuminen mahdollisti teollisen toiminnan paikkakunnalla. Aluksi Iisveden rannalle syntyi lastauspaikka uitetun puutavaran nostamiseksi rautatiekuljetukseen. Paikkakunta virkistyi entisestään, kun Heikki Peura perusti Iisveden sahan vuonna 1894. Vuonna 1923 alueella aloittivat toimintansa myös Metsä Oy:n ja Kymi Oy:n sahalaitokset, mikä vielä samana vuonna johti Suonenjoen kirkonkylän ja Iisveden taajaväkisen yhdyskunnan perustamiseen. Metsä Oy:n saha toimi vuoteen 1937 ja Kymi Oy:n saha vuoteen 1955 saakka, jolloin kuntamuoto koko Suomessa lakkautettiin.⁸¹

Kiuruveden kirkonkylästä muodostettiin taajaväkinen yhdyskunta maaherran painostuksesta vuonna 1929. Käyttövaroja yhdyskunta sai torin vuokranmaksuista ja kirkonkylän asukkailta kannettavista erityisveroista. Kirkonkyläläiset saivat siis maksaa asumisestaan keskustassa. Taajaväkinen yhdyskunta toimi vuoteen 1955 saakka, minkä jälkeen sen varat siirrettiin Kiuruveden kunnalle. Perinnöksi taajaväkiseltä yhdyskunnalta jäi paljon merkittäviä aikaansaannoksia terveydenhoidon, palotoimen, asemakaavan ja kunnallistekniikan alalla.⁸²

Maakuntaan syntyi Suomen itsenäistyttyä ja ennen talvisotaa kaksi kauppalaa, jotka olivat alueellisesti ja väestöllisesti pieniä mutta seudun kaupallisten ja muiden palvelujen sekä liikenteen ja teollisuuden kannalta tärkeitä keskuksia. Kauppalan asema antoi taajamalle paremmat kehitysedellytykset. Varsinkin elinkeinoelämän edustajat arvostivat kauppalan asemaa, koska se loi paremmat edellytykset alueiden järjestämiselle ja toisaalta itsenäisenä kauppalan verotulot voitiin käyttää kokonaan oman yhdyskunnan kehittämiseen.

Pieksämäen kauppala

Pieksämäen kauppala perustettiin rautateiden vaikutuksesta. Savon rata synnytti asutusalueen aseman seudulle, ja vuonna 1918 valmistunut poikkirata Jyväskylästä Elisenvaaraan teki Pieksämäestä yhdellä iskulla neljän, oikeastaan viiden radan yhtymäkohdan. Näin alueelle rakentui vähitellen elinkeino- ja väestörakenteeltaan täysin muusta kunnasta erottuva asutuskeskus. Pieksämäen pankkiirit ja tärkeimmät yrittäjät olivat ryhtyneet hankkimaan liiketiloja rautatieaseman läheisyyteen nousevan uuden liikekeskuksen alueelta. Muutosta ei estänyt edes se, että uusi keskusta jouduttiin pääosin rakentamaan suolle.

Aseman seudun taloudellisen merkityksen nopeaan kasvuun oli kaksi keskeistä syytä. Ensinnäkin sinne oli muuttanut muualta huomattavan suuri ostokykyinen ja palveluja tarvitseva rautatieläisväestö. Toiseksi rautateitse kauppalaan saapuvien maalaisten oli kätevämpää asioida aseman läheisyydessä kuin parin kilometrin päässä Tienristillä sijaitsevissa liikkeissä. Toimitilojen siirtäminen radan läheisyyteen oli edullista myös yrittäjille, sillä tavarat liikkuivat tuolloin pääsääntöisesti junalla.

Aluksi Pieksämäestä suunniteltiin taajaväkistä yhdyskuntaa, jonka vuoden 1898 asetus mahdollisti.⁸³ Kunnanvaltuusto ja maaherra asettuivat varauksetta kannattamaan taajaväkisen yhdyskunnan muodostamista. Seudun asukkaat eivät siitä kuitenkaan innostuneet, sillä pelättiin, että kunnallisveron lisäksi jouduttaisiin mahdollisesti maksamaan yhdyskunnan tarpeisiin käytettäviä erikoisveroja. Kun hanke taajaväkisen yhdyskunnan muodostamiseksi raukesi, ei perusteilla ollutta yhdyskuntaa varten laadittua asemakaavaa voitu toteuttaa yksityisten omistamilla mailla. Väestön yhä kasvaessa tulivat järjestymättömän yhdyskunnan epäkohdat entistä räikeämmin esille. Syksyllä 1924 pidettiin Pieksämäellä asian johdosta ensin yksityisluonteinen kokous ja hieman myöhemmin yleinen kokous, ja päädyttiin siihen, että kauppalakunta olisi ainoa varma yhdyskuntamuoto ohjaamaan kehitystä oikeille raiteille.

Pieksämäen asemakylän erottamista kauppalaksi vastustivat Pieksämäen kunnan edustajat, sillä kauppalan perustaminen aiheuttaisi loven kunnan talouteen. Esteenä nähtiin myös asemalle johtavan tien (Tienristi – Asema) huono kunto. Suolle rakennettu tie ei kestänyt vilkasta liikennettä. Teiden tekoa koskevan lain tulkinnassa oli otettu kanta, jonka mukaan valtio ei ottanut vastatakseen teistä kauppalaksi määrätyllä paikkakunnalla. Koko kauppalahanke jumittui nyt vuosiksi 1926–1927, koska jäätiin odottamaan tien kunnostamista. Vuoden 1928 valtion menoarviossa oli varattu 300 000 markkaa tien rakennusta varten. Tie oli suunnitelman mukaan saatava valmiiksi vuoden 1929 aikana. Näin kauppalahanke nytkähti jälleen eteenpäin.

Kesällä 1929 saatiin vihdoin aikaan päätös asemaseudun erottamisesta Pieksämäen kunnasta ja sen muuttamisesta Pieksämänimiseksi kauppalaksi vuoden 1930 alusta lukien. Kauppalan asukkaat eivät uutta nimeä hyväksyneet eikä Rautatiehallituskaan suostunut muuttamaan aseman nimeä Pieksämäksi, mutta virallisena nimenä se säilyi vuoteen 1948 asti.⁸⁴

Pieksämäen kauppalan ”isänä” pidetään piirieläinlääkäri J. V. Lastoa (1880–1949), joka ajoi voimakkaasti kauppalan perustamista ja toimi sekä kauppalatoimikunnan että maaherran asettaman järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Hänet valittiin vt. kauppalanjohtajaksi valtuuston ensimmäisessä kokouksessa 27.12.1929 ja vakinaiseksi kauppalanjohtajaksi parisen kuukautta myöhemmin eli 6.2.1930. Ansiokkaasti ja taitavasti hän hoitikin virkaansa aina maaliskuun loppuun 1948 saakka. Puoluekannaltaan Lasto oli edistyspuoluelainen. Vaikeuksia osui hänenkin kohdalleen lapuanliikkeen erottamisvaatimusten kohdistuessa myös häneen. Kaiken kaikkiaan oli hän kauppalan keskeisin hahmo.⁸⁵

Kivuttomasti kauppalan erottaminen ei käynyt. Emäkunta joutui pitämään kaikki julkiset toimipaikkansa vieraassa kauppalassa. Ei ihme, että alkukiivaudessa syntyi monien mielessä sellainen ajatus, että Pieksämäen pitäjän keskus oli siirrettävä kauppalan ulkopuolelle. Mutta se haave pakeni nopeasti, kun kauppalan huomattiin olevan niin keskellä, että lopultakin oli pitäjämiesten kaikilta suunnilta mukavin tulla toimittamaan asioitaan vanhoissa tutuissa paikoissa. Ja pian siihen totuttiinkin.

Mutta sitten pakkautuivat uudet huolet, taloudelliset vaikeudet. Kuntien omaisuuden jaossa tunsivat Pieksämäen pitäjänmiehet joutuvansa maksumiehiksi. Tosin valtiopäivämies Aapeli Häyrisen lahjoittama maaomaisuus arvioitiin huippuhintojen vallitessa, ja emäkunnan osuus oli näin ollen varsin huomattava. Se kuitenkin kuivui kokoon, kun Virtasalmi vaati osaansa Häyrisen jäämistöstä, joka rahaksi muutettuna oli hyvin houkutteleva. Jutun päätyttyä joutui Pieksämäen kunta maksamaan liki 748 000 markkaa Virtasalmen kunnalle. Tämä päätös myrrytti mieliä Pieksämäen pitäjänmiesten keskuudessa, kun kauppalan eron ja yleisen pula-ajan takia olivat kunnan raha-asiat kiristyneet siinä määrin, että veroäyri kohosi 13,70 markkaan. Koko Häyrisen lahjoituksen hyöty näytti siten kääntyvän taakaksi Pieksämäen kunnalle. Paljon siitä ei puhuttu, mutta ”yleisenä tunnonvaivana se tuntui muteloivan mielissä vuosikausia”.

Tähän ikävyyteen saatiin hyvitys toista tietä. Kun Virtasalmen seurakunta oli Pieksämäestä erottuaan myynyt entiselle emäkunnalleen pappilan virkatalon maista saamansa osuuden, oli pesä tältä osin Pieksämäen kunnan ja seurakunnan kesken edelleen jakamaton. Pieksämäen kunta oli tosin jo vuonna 1925 anonut lohkomistoimitusta ja maaherranvirasto oli samana vuonna antanut asiasta päätöksen, mutta syystä tai toisesta kesti kuitenkin runsaat kymmenen vuotta ennen kuin sanottu lohkomistoimitus tuli loppuun saatetuksi.

Lohkomista seurasi edelleen Pieksämäen kunnan ja Pieksämän kauppalan välinen selvittely, mikä tosin ei vienyt paljon aikaa. Asiasta ei haluttu heti tuoreeltaan antaa tietoja sanomalehdille, koska Pieksämäen kunnan edustajat katsoivat kunnan joutuneen epäedulliseen asemaan tässäkin jaossa, vaikka näin ei tosiasiallisesti ollutkaan. Kauppalan edun mukaista ilmeisesti olisi ollut vaatia arviojakoa, mutta sitä ei haluttu käyttää, kun tahdottiin päästä nopeasti rauhallisiin oloihin sekä säilyttää hyvät naapurisuhteet emäkunnan kanssa.

Valtioneuvoston päätöksen mukaan tuli jakamattoman Pieksämäen kunnan omaisuudesta jäämään supistetulle Pieksämäen kunnalle 77 prosenttia ja uudelle kauppalalle 23 prosenttia. Omaisuuden jaossa siirtyivät kauppalalle muun muassa keskuskansakoulu ja koululle kuuluneet erinäiset rahastot. Kauppala joutui maksamaan Pieksämäen kunnalle yli 821 000 markkaa sen haltuun siirtyneen omaisuuden korvaamiseksi. Jakosuhde oli siis hyvin edullinen Pieksämäen maalaiskunnalle.

Kunnallisen jaotuksen myötä Pieksämän kauppala sai emäkunnasta neljänneksen asukkaista, mutta kolmanneksen veronmaksajista. Kauppalaksi eronneessa osassa oli silloin esimerkiksi niin vähän köyhäinhoitoa nauttivia, että Pieksämäen kunnan köyhäinhoitomenot eivät jaon johdosta lainkaan pienentyneet entisen jakamattoman kunnan köyhäinhoitomenoihin verrattuna. Tämän jälkeen köyhäinhoitomenot kohosivat huonon taloudellisen ajan takia jatkuvasti läheten vuonna 1933 jo miljoonaa markkaa.⁸⁶

Pieksämäen kauppalan ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin suunnitelmien mukaan joulukuussa 1929. Äänestysprosentti jäi 48,1:een. Paikkakuntalaiset eivät siis osoittaneet suurta innostusta kauppalan hallintoa kohtaan. Ensimmäiseen kunnanvaltuustoon valittiin asukasluvun perusteella 23 jäsentä, joista porvareihin kuului yhdeksän ja sosiaalidemokraatteihin 14. Tämä valtuusto toimi vain vuoden. Lukuun ottamatta vuosia 1930–1933 kauppalan valtuusto oli tarkastelujaksolla oikeistovoittoinen. Valtuuston puheenjohtajana toimi vuonna 1930 veturinkuljettaja Elias Argillander (Sdp) ja vuosina 1931–1933 veturinkuljettaja Jalmari Johansson (Sdp). Vuonna 1934 valtuusto sai todella pitkäaikaisen puheenjohtajan maisteri Eero Rossista (edistys), joka oli puheenjohtajana aina vuoteen 1949 saakka.⁸⁷

Professori Otto I. Meurmanin laatima asemakaava saatiin vahvistetuksi vuonna 1937. Se oli suunniteltu peräti 25 000 asukasta silmällä pitäen. Pieksämäen asemakaavaa arvosteltiin siitä, että kauppalaa rakennettiin pitkin maanpintaa eikä ylöspäin: puhuttiin ”kaksikerroksisten talojen kauppalasta”. Näin asutus laajeni turhan suurelle alueelle. Tämä taas merkitsi suhteettoman suuria katu- ja viemärityökuluja. Ensimmäisen vuosikymmenen kuluessa kauppalan rakennustoiminta ei mitenkään ratkaisevasti muuttanut sitä ulkoasua, joka alueelle oli muodostunut sen vielä kuuluessa Pieksämäen maalaiskuntaan. Pulavuosien aikana rakentaminen oli taloudellisista syistä perin vähäistä. Nämä vuodethan koettelivat kauppalaa ankarasti ja niiden vaikutus tuntui täällä kauemmin kuin monella muulla paikkakunnalla. Toisaalta ei asukasluvun vähäinen kasvu edellyttänytkään vilkasta rakennustoimintaa. Väestönlisäys oli itse asiassa voimakkaampaa ja nopeampaa 1920-luvulla – ennen kauppalan perustamista – kuin seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin väestönkehitys polki kauppalassa eräitä vuosia paikallaan.

Samoin kuin talonrakennustoiminta, oli myös katujen rakentaminen vähäistä ennen sotia. Ennestään oli jo olemassa jonkin verran paikallisteitä kauppalan alueelle jääneiden maanteiden lisäksi. Teiden rakentamisessa onkin havaittavissa samanlaista varovaisuutta, mikä oli ominaista kauppalan koko talouden hoidolle. Toisaalta nuorella kauppalalla oli paljon muutakin rakennettavaa kuin katuverkosto. Pieksämäen kauppalan alue oli suoperäistä maastoa, minkä vuoksi vesijohtoja viemäriverkosto voitiin rakentaa vasta kun Pieksäjärveä oli laskettu 1950-luvun alussa. Paitsi katuihin kohdistui ulkopuolinen arvostelu usein toiseenkin seikkaan Pieksämäen kauppalan maisemakuvassa, nimittäin puistojen puuttumiseen.⁸⁸

Pieksämäen liike-elämä kehittyi vireäksi ja monipuoliseksi, mutta teollisuutta alueella ei ollut lainkaan. Teollisuuden puuttuminen kauppalasta herätti keskustelua jo kauppalan perustamisen aikoihin, sillä Pieksämäellä oli oma talousalueensa, jossa luonnollinen elinkeinoala olisi ollut puu- ja paperiteollisuus. Pieksämäeltä puuttui koskivoima, eivätkä sen uittoväylät ulottuneet vedenjakajaseuduille. Mutta mitään muutakaan teollisuutta ei Pieksämäelle tahtonut syntyä. 3 375 asukkaan kauppalassa oli teollisuuden palveluksessa vain 133 työntekijää vuonna 1940. Rautateiden piiriin kuuluvien laitosten ohella varsinaista teollisuutta edusti ainoastaan Pieksämäen Vehnämylly, joka oli perustettu jo vuonna 1917. Nimensä se sai vuonna 1934.⁸⁹

Pieksämäki kuului niihin kauppaloihin, jotka keskittyivät palvelujen tuottamiseen. Ripeämpi kehitysvaihe Pieksämäen kauppalassakin alkoi vasta sotien jälkeen. Siirtoväki tuli paikkakunnalle, ja kaikki toiminta näytti saavan uutta vauhtia. Asukasluku kasvoi vuodesta toiseen, kun kauppalaan muutti lisää väkeä. Vuonna 1945 Pieksämäellä asui yli 5 000 henkeä, vuonna 1950 lähes 7 500 ja vuonna 1960 jo 10 300.⁹⁰

Varkaus itsenäistyy kauppalaksi

Pieksämäki eriytyi kauppalaksi, koska siitä oli kehittynyt merkittävä risteysasema, Varkaudesta taas tuli kauppala tehdasyhdyskunnan voimistuttua. Ajatus Varkauden kunnallisesta itsenäisyydestä juontaa juurensa 1700-luvulle saakka. Kuitenkin vasta 1920-luvun alkuvuosina käynnistyneet toimet johtivat Varkauden itsenäistymiseen. Jatkuvasti kasvavan teollisen yhdyskunnan asioiden hoitaminen kahden kunnan reunaalueella kävi entistä vaikeammaksi. Poliittiset päätöksentekijät, julkishallinnon edustajat ja etenkin paikallisen Ahlström-yhtiön johto nostivat 1920-luvun puolivälin lähestyessä voimallisesti esiin kunnallisen itsenäisyyden puuttumisen.⁹¹

Eri tahoilla oli omat intohimonsa itsenäistymisasian suhteen. Vallitseva epäitsenäisyyden tila kiusasi kenties eniten Ahlström-yhtiön johtoa. Suuren puunjalostusyhtiön toimiminen kahden maatalouskunnan rajamailla haittasi yhtiön tunnetuksi tekemistä ja kaiketi tuotteiden markkinointiakin. Lisäksi on muistettava, että Ahlströmsuvun suunnitelmissa oli luoda Varkaudesta mallikaupunki yhtiön kunniaksi. Kunnallisen itsenäisyyden puutteesta johtuneet kirjavat verotuskäytännöt eivät myöskään miellyttäneet yhtiönjohtoa. Huomattava osa yhtiön maksamista veroista ”pakeni” lähikuntiin tilanteessa, jossa investointeja olisi pitänyt tehdä varkautelaisessa teollisuusyhdyskunnassa.

Etenkin julkisen hallinnon edustajat näkivät, että Varkauden teollisuusyhdyskunnan asema kahden kunnan rajamailla alkoi käydä vaikeasti hallittavaksi. Joroisten ja Leppävirran kunnallishallinnon johtotehtävissä toimineet näkivät hyvin, että vallitsevin toimintakäytännöin asioita ei pystyttäisi loputtomiin hoitamaan. Erityisesti vuonna 1922 säädetty köyhäinhoitolaki kiristi varkautelaisten ja varsinkin Leppävirran kuntapäättäjien suhteita äärimmilleen. Kiistaa käytiin siitä, voisiko Varkaudessa jatkaa erillinen, sinänsä lain hengen vastainen köyhäinhoitolautakunta. Poikkeuksellisen lautakunnan toimintaa perusteltiin lähivuosina koittavalla Varkauden kunnallisella itsenäisyydellä. Asioista kirjelmöitiin puolin ja toisin korkeampien viranomaisten kanssa.

Kunnallisen itsenäisyyden kaipuu lisääntyi myös järjestäytyneen työväestön keskuudessa. Monet työväenjärjestöjä edustaneet henkilöthän olivat toimineet jo Joroisten ja Leppävirran valtuustoissa. Varkautelaisten sosiaalidemokraattien johdolla puolue oli saanut Joroisten kunnanvaltuustoon jopa enemmistön. Työväenjärjestöjen johtajat laskivat, että kunnallisen itsenäistymisen saavuttaminen tietäisi Varkauden luottamuselimiin vankkaa vasemmistoenemmistöä. Niinpä työväenliikkeen piirissä varauduttiin vallan anastamiseen hyvissä ajoin ennen kunnallisen itsenäisyyden koittamista. Esimerkiksi kunnallisjärjestö perustettiin Varkauteen jo ennen ensimmäisiä kunnallisvaaleja. Ajatus vallan rauhanomaisesta haltuunotosta vaikutti sikälikin houkuttelevalta, että vuoden 1918 tappion päivät olivat vielä hyvin monen muistissa.

Vuoden 1926 syyskuussa jätetyn Varkauden kunnallisen itsenäistymisen hakemusasiakirjan käsittely ei toteutunut kertapäätöksenä. Erityisen visaisia olivat maa-alueiden jakoon ja omaisuusjärjestelyihin liittyvät kysymykset. Kunnallisen itsenäistymisen ohella nousi esiin myös seurakuntahallinnon järjestäminen. Kesäkuussa 1928 tehtiin päätös Varkauden kauppalan perustamisesta. Kauppalan ero Leppävirrasta oli tapahtuva 1.1.1929, juridisesti kuitenkin vasta vuotta myöhemmin.

Vakinaisen kauppalanjohtajan palkkaaminen otti oman aikansa, sillä toimeen valittu Oskari Ryynänen aloitti työnsä kesäkuun
6. päivänä 1929. Ennen Varkauteen tuloaan Ryynänen oli toiminut Iisalmen maalaiskunnan kunnankirjurina. Ryynäsen valinta onnistui sikäli hyvin, että kauppala sai hänestä pitkäaikaisen kauppalanjohtajan. Ryynänen toimi tehtävässä vuoteen 1945 eli kuolemaansa asti.⁹²

Varkaus itsenäistyi kauppalaksi vuonna 1929 pian Ahlströmin ensimmäisten paperikoneinvestointien jälkeen. Näin siitä muodostui pinta-alaltaan pieni, mutta taloudellisesti merkittävä teollisuusyhdyskunta. Teollisuuden laajeneminen ja tätä kautta koko paikkakunnan kasvu lisäsivät Varkauden väkilukua räjähdysmäisesti. Kun vuosisadan alussa tehdasyhdyskunnan väkiluku oli noin 1 000 henkeä, oli se vuonna 1914 yli 3 000 henkeä. Vuoteen 1929 tultaessa väestöä oli jo 8 700 henkeä, josta tehtaan työväestön ja virkailijoiden perheiden osuus oli huomattava. Kymmenen vuotta myöhemmin Varkaudessa asui 11 384 henkeä. Huomattavalta osin väestönkasvua selittävät vuoden 1932 kauppalaseurakunnan perustaminen ja alueliitokset, joiden myötä Varkaus sai lisäasukkaita lähikunnista. Varkauteen ”siirtyi” Leppävirran seurakunnasta 1 870 henkeä ja Joroisista 2 306 henkeä.

Vuonna 1935 toteutetun väestölaskennan mukaan peräti 70 prosenttia kauppalan työikäisestä väestöstä sai toimeentulonsa teollisuudesta. Tampereella teollisuus työllisti 56 prosenttia väestöstä, Kotkassa 55 prosenttia ja kaikissa muissa kaupungeissa alle 50 prosenttia. Riihimäen kauppalassa yllettiin 43 prosenttiin. Varkautta voi siis pitää teollisena paikkakuntana. Kaiken lisäksi teollisuus oli laajentunut varsin ripeässä tahdissa. Toimintarakenteeltaan ja sosiaaliselta koostumukseltaan Varkauden kauppala muistutti 1930-luvun lopulla paljon enemmän kaupunkia kuin maaseutua. Varkauden eteenpäinmenoa kuvaa selkeimmin kauppalan hyvä väestökehitys.⁹³

Varkauden merkitys Itä-Suomen elinkeinoelämälle käy hyvin ilmi vertailtaessa eri paikkakuntien teollisuuden liikevaihdon määriä. Kun liikevaihto Varkaudessa oli esimerkiksi vuonna 1945 toista miljardia markkaa, ei Kuopion läänin kaikkien kolmen kaupungin, Kuopion, Iisalmen ja Joensuun teollisuudet yhteensäkään päässeet kuin vajaaseen miljardiin ja vastaavasti koko Mikkelin läänissä vain kahteen kolmasosaan Varkauden määrästä.

Vieraan on vaikea saada Varkaudesta heti kokonaiskuvaa. Arkkitehti Alvar Aalto luonnehti aikanaan Varkautta ikään kuin sikermäksi pikkukaupunkeja. Vesistö, joka tulee vastaan joka puolella, on pakostakin jakanut asutuksen lukuisiin miltei erillisiin alueisiin, jotka liittyvät keskustaan sopivin liikenneyhteyksin. Kauppalan pinta-alasta 29 prosenttia oli vettä ristiin rastiin.⁹⁴

Kauppalan ja myöhemmin kaupungin asemakaava rakentui hyvin pitkälti tehtaiden ympärille ja Walter Ahlströmin näkemysten pohjalle. Varkauden pääkatu oli nimeltään Ahlströmin katu ja sen varrella sijaitsevat tehdasrakennusten ohella vieläkin kaupungintalo, kirkko, tori, apteekki, hotelli, uimahalli, taidemuseo, tehtaan vanha Virkamiesklubi sekä Ahlströmin jäljellä olevasta kiinteistö- ja metsäomaisuuden hoidosta vastaava toimisto. Varkaudesta muodostuikin Walter Ahlströmin rakentaman yhden yhtiön paikkakunta eli ”Römmin Varkaus”.

Ennen sotia oli rakennustoiminta Varkaudessa huomattavasti jäljessä normaalista kehityksestä. Siihen olivat vaikuttaneet muun muassa monet asemakaavalliset seikat, joihin ei ollut ehditty saada ratkaisua. Sitten tulivat sotavuodet, ja kun vähitellen päästiin rakennuspuuhiin käsiksi, todettiin ikään kuin yllättäen, että kauppalassa oltiin rakennustoiminnassa ainakin 10 vuotta ajasta jäljessä. Mahdollisuuksien avautuessa Varkaudessa ryhdyttiinkin kiireellä rakentamaan ja sotien jälkeinen aika oli voimakasta rakennuskautta. Tuolloin syntyi myös kokonaisia uusia asuinalueita, joista merkittävimmät olivat Könönpelto ja Kuoppakangas.

Varkauden kunnallinen itsenäistyminen sujui loppujen lopuksi hyvin, vaikka se otti oman aikansa. Suurilta riidoilta vältyttiin. Eri toimijatahot ymmärsivät kunnallisen itsenäistymisen välttämättömyyden. Yksi henkilö oli vaikuttamassa itsenäistymisen toteutumiseen erityisen voimakkaasti. Itsenäistymishankkeen etenemisestä ja toteutumisesta kuuluu kiistaton ansio tehtaiden lakimiehelle, tuomari Kuno Fredrik Nymanille. Hänen lakimiesosaamistaan ja järjestelykykyään tarvittiin Varkauden kauppalan synnytysvaiheissa.⁹⁵

Savon hallinnollinen jaotus muuttui siis esikaupunkiliitosten ja neljän uuden kunnan sekä kauppaloiden ja taajaväkisten yhdyskuntien perustamisen seurauksena. Tilanne vakiintui 1920-luvulla, minkä jälkeen jouduttiin sopeutumaan uudenlaiseen hallintotapaan. Kun valtiolta alkoi tulla yhä enemmän kuntia velvoittavia ohjeita, kunnat yhdenmukaistuivat aikakaudella, jolloin kuntalaisten ääni olisi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kautta voinut tulla aikaisempaa selvemmin esille. Odotukset ja käytäntö kulkivat tässä eri teitä.

Valtuustojen vallanvaihto

Uudenlaiset vaalit

Kunnallisen vallankäytön epädemokraattisuus herätti ennen sisällissotaa runsaasti huomiota. Vaikka valtiollisissa vaaleissa oli vuodesta 1907 lähtien ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, kunnallinen päätöksenteko jatkui edelleen tuloon ja varallisuuteen kytkeytyneellä äänioikeudella. Kunnallisen vaalilainsäädännön uudistus tasoitti kuitenkin eheytymistä. Yleinen ja yhtäläinen, verotukseen kytkeytymätön äänioikeus otettiin käyttöön kunnallisvaaleissa. Äänioikeuden ikärajaksi vahvistettiin 21 vuotta. Kunnallislakeihin jäi säädös määräenemmistöstä. Normaalisti päätös tehtiin yksinkertaisella enemmistöllä. Kiinteän omaisuuden ostamisesta tai myymisestä, määrärahojen korottamisesta ja lainan ottamisesta sekä takuun myöntämisestä oli valtuustossa päätettävä kahden kolmasosan enemmistöllä. Tämä sosialistihegemonian esteeksi luotu järjestelmä poistettiin laista vasta vuoden 1993 alusta alkaen.⁹⁶

Vuoden 1918 lopussa pidetyissä ensimmäisissä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneissa kunnallisvaaleissa aiemmin syrjäytetyt kansanosat osallistuivat ensimmäisen kerran täysivaltaisina paikalliseen päätöksentekoon. Vanhan käytännön mukaisesti vaalit järjestettiin vuosittain, jolloin aina kolmannes valtuustosta oli erovuorossa.⁹⁷ Järjestelmän taustamotiivina oli pelko valtuustojen poliittisten voimasuhteiden äkkinäisistä ja radikaaleista muutoksista. Nopeasti kuitenkin paljastui jokavuotisten vaalien pahin epäkohta. Kansalaiset eivät jaksaneet innostua vaaliuurnille joka vuosi joulukiireiden aikaan. Äänestämässä kävi suunnilleen joka kolmas äänioikeutettu. Vuonna 1924 siirryttiinkin kolmen vuoden välein toimitettaviin vaaleihin, jolloin koko valtuusto oli valittava kerralla.⁹⁸ Ensimmäinen kolmivuotinen valtuustokausi oli vuosina 1926–1928.

Moni epäili yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden soveltuvuutta kunnallisvaaleihin. Uusien äänestäjäryhmien pääsyä päättäviin elimiin pelättiin, sillä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa sosialistit olivat saaneet vaalivoiton, ja jos sama tapahtuisi kunnallisvaaleissa, kunnallistalouden tasapainon ja yhteiskuntarauhan uskottiin järkkyvän. Asenne oli käynyt selvästi ilmi, kun lakiuudistusta vuonna 1908 suunniteltaessa oli kysytty kuntien mielipidettä asiasta. Mikkelin läänin kuvernööri Anton Leonard von Knorring oli tuolloin kirjoittanut:

Ääniasteikon poistamisen kautta siirtyy kunnallisten asiain ratkaisemisvalta vähempivaraisille yhteiskunnassa, jotka kaikkialla ovat enemmistönä. Saatuaan vallan käsiinsä tämä enemmistö varmasti joutuu kiusaukselle alttiiksi verottaa kohtuuttomasti kunnan varallisempia jäseniä sekä käyttää yhteisten varain hoitoa turvatakseen puuhia niin sanotun köyhälistön luokkaetujen alalla, josta esimerkkejä jo voidaan mainita ainakin yhdestä kunnasta (Rautalampi), jossa varattomien äänet ovat tulleet ratkaiseviksi kunnan luottamusmiesten valitsemisessa. Mutta tähän tulee vielä lisätä se, että edesvastuun tunne valintamiehistössä tiettävästi paljon vähenee, kun siihen tulee täysin verokyvyttömiä kansalaisia, joita sen tähden ei mitkään maksut rasita yhteiskunnan tarpeitten tyydyttämiseksi.⁹⁹

Kuopion läänin kuvernööri oli samaa mieltä:

Ei ole oikein, että veroa maksamattomat, jotka kuitenkin saavat nauttia yhteiskunnan tarjoamia etuja, saisivat vielä oikeuden äänellään määrätä ja päättää mitä heille on kustannettava.

Samoilla linjoilla olivat ainakin Säämingin, Heinäveden, Pielaveden, Kuopion kaupungin, Iisalmen pitäjän, Iisalmen kaupungin, Maaningan, Lapinlahden ja Kaavin johtohenkilöt. Juvalla asiaa käsiteltäessä tilaton väestö kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, mutta ”kokouksessa läsnä olevat tilanomistajat panivat siihen jyrkän vastalauseensa”. Muut Savon kunnat olivat äänioikeuden laajentamisen kannalla tai eivät ottaneet asiaan kantaa.¹⁰⁰

Kunnallinen valta-asetelma muuttui radikaalisti monissa savolaisissa kunnissa pian sisällissodan jälkeen. Kunnallispolitiikasta tuli ryhmäsuhteiden säätelyn päänäyttämö 1920-luvulla. Valtuustossa, lautakunnissa ja muissa kunnan elimissä kohtasivat pitäjän yläkerros, työväki ja pientilalliset. Vaikuttamisen painopiste siirtyi kunnallisen järjestelmän piiriin. Kunnallisissa asioissa oli mahdollista saada sananvaltaa, ja se katsottiin tärkeäksi, koska kunnassa päätettiin sellaisista suuriarvoisista kysymyksistä kuin oppivelvollisuuden toteuttamisesta ja sairauden- ja köyhäinhoidosta. Asioita hoitava aktiivikerros eriytyi yhä enemmän kannattajaryhmistään edustamaan niitä.

Ensimmäiset uusien kunnallislakien mukaiset vaalit pidettiin vuoden 1918 lopulla ja seuraavan vuoden alussa. Noin puolet Savon kunnista järjesti vaalinsa 4. tai 4.–5. joulukuuta 1918, loput sen jälkeen. Tammikuun puoliväliin saakka vaalit siirtyivät Kuopion maalaiskunnassa, Tuusniemellä, Kaavilla, Virtasalmella, Jäppilässä, Säämingissä ja Heinävedellä. Iisalmen kaupungissa vaalit toimitettiin vasta 31.1.1919.

Ensiksi huomio kiinnittyy heikkoon äänestysaktiivisuuteen. Osallistuminen jäi poikkeuksellisen laimeaksi. Savon maaseudulla se jäi 25,1 prosenttiin ja kaupungeissa 47,4 prosenttiin. Vasta käyty sota heitti varjonsa: useassa kunnassa vaalipropaganda jäi tekemättä ja varsinkin työväenliikkeen esillä olo oli vaikeaa. Monessa maalaiskunnassa järjestettiin sopuvaaleja, eli tarjolla oli vain yksi ehdokaslista, mutta kun vaalit oli siitä huolimatta pidettävä, ääniä antoivat usein vain vaalilautakunnan jäsenet. Tällaisia kuntia Savossa olivat Leppävirta (äänestäneitä 2,8 % äänioikeutetuista), Muuruvesi (4,8 %), Mäntyharju (10,1 %), Haukivuori (14,2 %), Mikkelin maalaiskunta (2,7 %), Hirvensalmi (2,4 %), Kangasniemi (6,8 %), Savonranta (2,5 %) ja Joroinen (2,6 %).

Vilkkaimmin Savon maalaiskunnissa äänestettiin Keiteleellä (54,8 %), Vesannolla (47,0 %), Kuopion maalaiskunnassa (46,5 %) ja Säämingissä (45,7 %). Silti näissäkin kunnissa jäätiin kauas, 15–30 prosentin päähän, eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudesta. Korkeampi äänestysaktiivisuus takasi työläisedustuksen valtuustoihin. Keiteleellä työväki sai kaksi kolmasosaa valtuustopaikoista. Vesannolle tuli myös vasemmistoenemmistö (10–8). Säämingissä paikat jakautuivat tasan 13–13. Kuopion maalaiskunnassa äänet antoivat sosialisteille 18 paikkaa, porvaristolle 7 ja maalaisliitolle 11 paikkaa.¹⁰¹ Myös Tuusniemen (18–6), Rautalammin (20–10), Keiteleen (14–7), Iisalmen maalaiskunnan (25–17), Kaavin (14–13) ja Rautavaaran (12–6) valtuustoihin tuli vasemmistoenemmistö. Etelä-Savon maalaiskunnissa työväki sai enemmistön vain Heinävedellä (18–9), Puumalassa (15–9) ja Rantasalmella (17– 10). Kaikkiaan vasemmistoenemmistö tuli siis kahteentoista Savon kuntaan eli noin neljäsosaan valtuustoista.¹⁰²

Kaupungeissa äänestysinnostus oli yleensä maaseutua suurempaa, mikä näkyi varsinkin Iisalmessa (66,1 %) ja Kuopiossa (54,4 %). Ne edustivat koko maata ajatellen kärkipäätä. Vain kymmenessä kaupungissa äänestäjiä oli yli puolet äänioikeutetuista. Iisalmessakin yhteisön voi katsoa jakaantuneen kahtia vuoden 1918 jälkeen, mutta välit valkoisen leirin ja työväenliikkeen ympärille ryhmittyneen punaisen leirin välillä eivät olleet niin pahoin tulehtuneet kuin monella muulla paikkakunnalla. Erilaisia poliittisia aatesuuntia edustaneet iisalmelaiset pystyivät konfiktin jälkeen elämään yhdessä ja jopa asettumaan vastapelureidensa asemaan toimiessaan kunnallisdemokratian kentällä. Tuloksena oli 24-jäseninen valtuusto, jossa oli 15 porvarillista ja 9 sosiaalidemokraattista valtuutettua. Porvarilliset puolueet jakautuivat siten, että kokoomuspuolueeseen lukeutuvia oli 9, edistyspuolueeseen 5 ja maalaisliittoon 1. Kauppaneuvos Lauri Kärkkäinen (kok) oli valtuuston ensimmäinen puheenjohtaja.¹⁰³

Kuopiossa kunnallisvaalit saivat aikaan monta suurta mullistusta. Ensinnäkin äänioikeutettujen määrä kasvoi valtavasti – ja oikeutta myös käytettiin. Voimasuhteet muuttuivat, kun vaaleissa valittiin Kuopion kaupunginvaltuustoon sosialistinen enemmistö, joka tosin jäi yhden vaalikauden mittaiseksi. Kokoomuspuolueen edustajia oli 11 ja edistyspuolueesta 6. Työväenehdokkaita valittiin 19. Heistä sosiaalidemokraatteja oli arviolta 11 ja vasemmistososialisteja/kommunisteja 8. Ensimmäistä kertaa kaupungin työväestöllä oli kaupungin hallinnossa selkeä ja määriteltävissä oleva edustajaryhmänsä. Kuopion lisäksi vain Tampereella työväen listat saivat kaupunkien valtuustoissa enemmistön vuoden 1918 vaaleissa. Oulussa ja Kotkassa paikat jakaantuivat tasan. Lisäksi kolme neljäsosaa valituista edusti vuoden 1919 valtuustotyöskentelyn alkaessa aivan uusia ja eräin osin kunnalliselämää ajatellen kokemattomiakin voimia.

Aikakauden muutos tuli mahdollisimman voimakkaasti esille heti ensimmäisissä vaaleissa. Valtuuston puheenjohtajaksi valittiin 51-vuotias rautasorvari Johan Saari, vanhan työväenliikkeen pitkäaikainen keskushahmo, joka sai suljetussa lippuäänestyksessä 18 ääntä. Aikaisempi, vuodesta 1903 alkaen puheenjohtajana toiminut entinen suomenmielinen ja perustuslaillinen valtiopäivämies sekä nuorsuomalainen kansanedustaja, monarkki ja mannerheimilainen, kuurojenkoulun johtaja Kustaa Killinen sai 13 ääntä.¹⁰⁴ Periaatteellisena sosiaalidemokraattina Saari ei kuulunut työväen kumousta kannattaneiden suuntauksen keskeisiin miehiin. Hän oli niitä harvoja työväenliikkeen jäseniä, jotka olivat olleet porvarillisen valtuuston jäsenenä. Kaupunginvaltuustoon hänet oli valittu ensimmäisen kerran jo vuonna 1902. Astuttuaan puheenjohtajan paikalle Saari toivoikin, että ”valtuusto tulee työskentelemään silmällä pitäen vain kunnan etua eikä puoluenäkökohtien mukaan”.¹⁰⁵

Etelä-Savon kahdessa kaupungissa osallistuminen vaaleihin oli selvästi vähäisempää, Mikkelissä äänestysprosentti oli 33,3 ja Savonlinnassa vain 23,7. Matala äänestysprosentti korreloi työläisvaltuutettujen vähäisen määrän kanssa. Mikkelissä sosiaalidemokraatit saivat keskimäärin neljä valtuutettua 23–24:sta. Kommunisteilla ei ollut lainkaan edustusta – vuoden 1928 kunnallisvaaleissa heidän listansa sai vain 17 ääntä. Valtuuston suurin ryhmä tuli olemaan kokoomus.¹⁰⁶

Savonlinnassa vaalitaistelu näyttää olleen porvarillisellakin taholla laimea, ja sosiaalidemokraatit pääsivät aloittamaan omat valmistelunsa vasta viime tingassa. Porvarit saivat kahdella yhteislistallaan 18 valtuustopaikkaa, joista vain neljä meni edistysmielisille. Sosiaalidemokraateille jäi kuusi paikkaa. Vaalien voittaja oli kokoomus, joka luonnollisesti miehitti avainpaikat uuden valtuuston järjestäytyessä. Savonlinnassa työväenliike sai tyytyä seuraavinakin vuosina varsin vaatimattomaan edustukseen valtuustossa ja muissa kunnallisissa elimissä. Sen tulo kunnalliselämään Savonlinnassakin oli tapahtunut ilmapiirissä, jolle oli luonteenomaista vihamielisyys ja keskinäinen syyttely vasemmiston ja porvarillisten ryhmien kesken.

Nämä mielialat vaikuttivat Savonlinnan kunnallispolitiikkaan koko 1920-luvun ajan. Vuosina 1920 ja 1921 sosiaalidemokraatit saivat kaksi edustajaa, vuosina 1923 ja 1924 vain yhden, ja vuonna 1922 heidän listansa hylättiin kokonaan siinä olleen virheen vuoksi. Vuoden 1925 kunnallisvaaleissa, joissa ensimmäistä kertaa valittiin koko valtuusto kolmeksi vuoksi, sosiaalidemokraatit saivat vain neljä paikkaa kokoomuksen saadessa kymmenen, edistyksen seitsemän ja omalla listallaan esiintyneen talonomistajayhdistyksen kaksi. Sosiaalidemokraattien saaman kannatuksen heikkouteen lienee vaikuttanut paitsi se, että suurin osa kaupungin liepeille syntyneen teollisuuden työväestä asui ennen alueliitosta sen rajojen ulkopuolella, myös työväenliikkeen sisäinen hajaannus.¹⁰⁷ Monttööri Aarne Tuomainen kuvasi Savonlinnan tilannetta ”yliopistolaiselle Ilja Tuomaiselle” Pietariin lähettämässään kirjeessä 4.4.1923:¹⁰⁸

Tämä Savonlinna on aivan noskelainen paikka jossa ei ole todellisia työläisiä kuin pieni murto osa. Kaikki sähkömontöörit besorkkaushousut jalassa ja kuuluvat lahtari Kaartiin joka ikinen sellainen tämä Savonlinna on.

Toisin oli naapuripitäjässä Säämingissä, jossa äänestysaktiivisuus oli korkea. Ensimmäisen valtuuston 30 edustajasta puolet oli valittu vasemmiston ja puolet oikeiston listalta. Varsinkin alussa ilmapiiri oli tunnusteleva ja sovinnollinen, mitä kuvastaa se, että kuntakokouksen puheenjohtaja, talollinen Abram J. Kosonen valittiin yksimielisesti uuden valtuuston puheenjohtajaksi samalla kun entinen punavanki, mäkitupalainen Toivo Halonen nimettiin vastaväitteittä varapuheenjohtajaksi. Sittemmin sosiaalidemokraatteja edustanut Halonen kohosi valtuuston puheenjohtajaksi ja kansanedustajaksi.

Suomalaisten veljesmittelön arkoihin muistoihin varottiin kajoamasta. Mikä sitten selittää tätä sopuisuutta? Ensinnäkin sisällissota oli vain hipaissut Sääminkiä, melkeinpä ohittanut sen tyystin. Toiseksi poliittiset voimasuhteet muotoutuivat pitäjässä maailmansotien välisellä ajalla niin tasavahvoiksi, että vastapuolen ylitse ei voinut noin vain käydä poliittista päätöksentekoa halvaannuttamatta. Äärimmäisen epävarma enemmistö valtuustossa sekä vasemmistoa kohtaan tunnettu pelko pitivät jatkossakin oikeiston äänestysinnokkuuden korkealla.¹⁰⁹

Toisin oli Rautalammilla. Vaikka kapinan jälkiselvittelyt olivat kesken, Rautalammilla ei asetettu estettä sosialistien osallistumiselle vaaleihin. Työväen listat saivat vaaleissa 63,7 prosenttia äänistä ja 20 valtuustopaikkaa. Tulos tiesi kahden kolmasosan määräenemmistöä, sillä porvarien oli tyytyminen kymmeneen paikkaan. Torpparit ja sepät nousivat vauraitten isäntien ja kartanoherrojen leimaaman Rautalammin kunnalliselämän johtoon. Se oli todellinen ”vallankumous” monella tasolla.

Rautalammin valtuustokauden ensimmäiset vuodet olivat kiihkeän poliittisen toiminnan aikaa. Sstp:n kunnallisissa päätöslauselmissa vuonna 1921 vaadittiin, ettei työväen edustajia ”saa sitoa mikään ’yleisetu’ taikka ’kunnan etu’, vaan ainoastaan köyhälistön ja proletaarisen vallankumouksen tosietu”, heidän oli käytävä sillä tiellä ”antamatta sovittelujen peijata itseään uudistelevien pikkuparannusten tielle”.¹¹⁰

Rautalammin kunnan valtapuolueelle tällaiset ohjeet eivät olleet helppoja noudattaa, kun kunnallislaki ei sallinut edes jyrkkää oman ryhmän etujen ajamista ja toisaalta voimaa ”porvarillisen lain” muuttamiseen ei ollut. Vaikeudet käytännön kunnallispolitiikassa olivat havaittavissa esimerkiksi 1920-luvun alussa käydyssä sivistysrahajupakassa. Vuosikymmenen mittaan kommunistien kunnallispoliitikot alkoivat tulla sille kannalle, että pitemmän päälle myös vähäväkisille oli enemmän etua toimivasta kunnallistaloudesta kuin kaikkien etujen välittömästä ulosmittaamisesta. Jo vuoden 1920 vaaleissa porvarit saivat määrävähemmistön valtuustoon, eikä heitä näin ollen voitu päätöksenteossa sivuuttaa. Tuloksen takasi porvarillisten ryhmien solmima vaaliliitto ja Rautalammilla raivonnut espanjantauti.¹¹¹

Äänestyskäyttäytyminen vastasi pääpiirteissään valtakunnallisia vaaleja, mutta pieniä paikallisia erojakin oli jo väljän ehdokasasettelun takia. Savossa äänestysaktiivisuus noudatti valtakunnallisia linjoja. Savon äänestysprosentti oli vuosien 1918–1919 kunnallisvaaleissa 27,1, mikä oli jonkin verran suurempi kuin Suomessa keskimäärin. Pian alkoi äänestysinnostus laskea, vaikka kuinka yritettiin korostaa vaalien tärkeyttä. Tosin vielä vuonna 1921 kävi lähes 40 prosenttia (39,1 %) savolaisista äänestämässä, mutta vuonna 1923 enää 30,7 prosenttia. Maakunnan eteläosassa kutistui äänestämään lähtevien joukko pohjoisosaa nopeammin. Pohjakosketus saavutettiin jo vuoden 1922 vaaleissa, jolloin äänestäjiä oli enää vajaa neljäsosa (24,1 %).¹¹² Äänestettiinpä sitten useammin tai harvemmin, sääminkiläisten aktiivisuus rantasalmelaisten ohella oli Etelä-Savon huippua.

Pohjois-Savossa äänestämässä käyneiden osuus oli jonkin verran maan keskitason yläpuolella, mutta kunnallisvaalit eivät kuitenkaan herättäneet läheskään samanlaista kiinnostusta kuin eduskuntavaalit. Vuoden 1928 vaaleissa ahkerimpia äänestäjiä Pohjois-Savossa olivat tervolaiset. Heistä kävi vaaliuurnilla 72,9 prosenttia, joka oli koko maassakin aivan parhaita lukuja. Vaalit olivat uuden kunnan ensimmäiset, mikä osaltaan selittää tervolaisten innokkuutta vaaliuurnilla. Samalla Tervosta tuli vasemmistoenemmistöinen kunta, jonka johtavana poliittisena voimana olivat kommunistit. Tervon lisäksi äänestysprosentti kohosi yli 60:n vain Varkauden kauppalassa, Karttulassa ja Vehmersalmella. Laiskimmat äänestäjät löytyivät Maaningalta, Vieremältä ja Nilsiästä, joissa äänestysprosentti jäi selvästi alle 30:een.¹¹³

Uusien valtuustojen voimasuhteet

Sisällissodan jälkeinen kunnallisvaaliuudistus toi kunnallisiksi päättäjiksi runsaasti uutta väkeä. Työväestön pääsy monissa kunnissa vallan kahvaan juuri voitetun sodan jälkeen ärsytti porvarillisia piirejä. Mutta toisaalta kunnallishallinnolla oli vielä sotien välisenä aikana sangen rajalliset toimintaresurssit ja -mahdollisuudet. Muutos ei myöskään tullut yllätyksenä, sillä eduskuntavaaleissa jo oli nähty alueiden poliittisen kannatuksen rakenne. Monista kunnallismiehistä – niin porvareista kuin sosialisteistakin – kohosi kunnallispolitiikan tuella myös kansanedustajia.

Aikaisemmat valtuustot olivat koostuneet pääasiassa talollisista ja virkamiehistä, mutta nyt yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä mukaan tuli myös tilattomia, pienviljelijöitä ja työväkeä. Näin päättäjien joukko monipuolistui. Esimerkiksi Kerimäellä vuonna 1918 valitussa valtuustossa oli seitsemän torpparia, mäkitupalainen, ratavartija, suutari ja kaksi työmiestä. Pieksämäen maalaiskunnassa äänestäjien edustajiksi tuli yhdeksän talollista, kuusi vuokraviljelijää, kaksi työmiestä, kaksi käsityöläistä, neljä rautatietyöläistä, kauppias ja kolme viranhaltijaa. Savonrannalla valtuustoon tuli kuusi talollista, neljä vuokraviljelijää, kaksi työmiestä, torppari, työnjohtaja, asioitsija, opettaja, metsänvartija, puuseppä ja emäntä.

Työväenpuolueiden panoksen lisääntyessä kunnalliselämässä niihin kuuluvia valittiin myös kunnallisten elinten puheenjohtajiksi. Esimerkiksi vuonna 1922 valittiin Säämingissä valtuuston puheenjohtajaksi silloinen mäkitupalainen Toivo Halonen, Sulkavalla työmies J. T. Härkönen. Rantasalmella oli jo vuonna 1919 valittu valtuuston johtoon vahtimestari Oskari Kauppinen, Rautalammilla torppari Ahti Kärkkäinen ja Juvalla työmies Oskari Kaipainen.¹¹⁴

Työväestön edustajien tulo kunnalliselämään, mistä Hannu Soikkanen käyttää nimitystä ”demokratian toinen läpimurto”, oli 1920- ja 1930-luvun merkittävimpiä ilmiöitä. Se oli eräitä suomalaisen yhteiskunnan perusmuuttujia. Se takasi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä kunnallisen kansanvallan toteutumisen, kun torpparit, työläiset ja pientilalliset pääsivät valtuustoihin erityisesti maalaiskunnissa.

Suosituimmat savolaiset kunnallispoliitikot pääsivät vaikuttamaan kansanedustajina ja muutamat ministereinäkin. Niinpä kunnallisista luottamusmiehistä kansanedustajiksi valittiin muun muassa Albin Asikainen Mikkelin maalaiskunnasta, Kalle Valta Pielavedeltä, Pekka Strengell Suonenjoelta, Toivo Halonen Säämingistä, Aino Luostarinen Kerimäeltä, K. E. Jutila Mäntyharjulta, August Raatikainen Karttulasta ja Aukusti Kariniva Pielavedeltä. P. V. Heikkinen Muuruvedeltä eteni kunnallispoliitikosta kansanedustajaksi ja ministeriksi – ja lopulta Kuopion läänin maaherraksi. Kunnallinen elämä tarjosi siis väylän myös sosiaaliseen nousuun.¹¹⁵

Miten Savon kuntien elinkeinorakenne ja muu elämä ilmenivät sitten alueen poliittisella kartalla? Vuoden 1922 vaalien jälkeen sosialisteilla oli Savossa valtuustoenemmistö jo 21 kunnassa eli lähes puolessa (48,8 %) maakunnan kunnista ja kauppaloista. Savo oli keskimääräistä selvästi vasemmistolaisempi maakunta, koska koko maassa vain 30 prosentissa kunnista ja kauppaloista oli vasemmistoenemmistö. Tilanne pysyi samansuuntaisena 1920-luvun lopulle saakka, mutta porvarit pystyivät valtaamaan enemmistön takaisin useissa kunnissa. Vuosina 1929–1930 sosialisteilla oli Savossa enemmistö 19 kunnassa uusista kunnista huolimatta. Vasemmistoenemmistö oli 1920-luvun alusta vuosikymmenen lopulle tultaessa kääntynyt porvarienemmistöksi Savon eteläosassa Joroisissa, Kerimäellä, Mikkelin maalaiskunnassa, Mäntyharjulla ja Puumalassa. Samoin oli käynyt Pohjois-Savossa Lapinlahdella ja Pielavedellä. Valta keikahti tällöin toisin päin vain Haukivuorella ja Kangaslammilla.

Kaksikymmenluvun lopulla vahvin vasemmistoenemmistö oli Varkauden kauppalassa, jossa 29 valtuutetusta peräti 23 oli sosialisteja. Sosiaalidemokraatit saivat itsenäistyneen Varkauden ensimmäiseen valtuustoon 19 paikkaa. Porvarit saivat kuusi ja kommunistit neljä paikkaa. Näin kävi siitäkin huolimatta, että kommunistit olivat saaneet ääniä selkeästi porvareita enemmän. Pieksämäen kauppalaan tuli sen ensimmäisissä kunnallisvaaleissa vuonna 1929 myös vasemmistoenemmistö voimasuhtein 14–9. Vaalien voittaja oli sosiaalidemokraattinen vaaliliitto. Sosiaalidemokraatit saivat ensimmäiseen valtuustoon 14 paikkaa ja porvarit yhdeksän.¹¹⁶

Porvarienemmistö oli vankin Etelä-Savon kaupungeissa Savonlinnassa (18/4/1) ja Mikkelissä (18/5). Savon kaikissa kaupungeissa oli 1920-luvulla porvarienemmistö. Kuopiossa voimasuhteet olivat vuosikymmenen lopulla 19 porvaria ja 16 sosialistia, joista 13 oli kommunisteja. Iisalmen valtuustossa oli vastaavasti 16 porvaria ja 7 sosialistia, joista kaksi oli kommunisteja.

Maaseudun naiset kunnalliselämässä

Ensimmäisiä naisvaltuutettuja

Uudet kunnallislait merkitsivät sikäli vanhojen yhteiskunnallisten käsitysten murtumista, että myös naisille avautui mahdollisuus tulla valituiksi kunnanvaltuustoon ja kunnallislautakuntaan. Aikaisemminhan heitä voitiin valita vain kansakoulun johtokuntaan ja köyhäinhoitolautakuntaan.¹¹⁷

Äänestysaktiivisuuden ohella toinen kunnallista aktiivisuutta kuvaava muuttuja onkin naisten äänestyskäyttäytyminen: he äänestivät vuosina 1919–1936 ensimmäisiä vaaleja lukuun ottamatta lähes yhtä aktiivisesti kuin miehet, toisinaan jopa aktiivisemmin. Vaikka naisten äänestysaktiivisuus oli kohtalaisen korkea, ei naisia juurikaan valittu kunnanvaltuustoihin. Valtuustoihin valittujen naisjäsenten lukumäärästä ei ole koko maata koskevia tietoja. Maalaiskuntien itsehallintoa tutkinut Hannu Soikkanen on maininnut, että heti ensimmäisten vaalien jälkeen naisia alettiin valita kunnanvaltuustoihin, mutta heitä kuitenkin oli varsin vähän.¹¹⁸

Seuraavassa tarkastellaan naisten menestymistä kunnallisvaaleissa muutamassa eri puolilla Savoa sijaitsevassa kunnassa vuosina 1918 ja 1919 sekä 1920- ja 1930-luvuilla.

Kerimäellä Etelä-Savossa pidettiin ensimmäiset vaalit joulukuussa 1918. Kunta oli vielä tuolloin niin sanottu. Suur-Kerimäki, johon kuului myös Punkaharju. Valtuustoon valittiin kolme naista: rouva Varma Aspelund ja opettaja Eeva Kalliokoski Punkaharjun puolelta sekä emäntä Aino Pesonen Kerimäeltä. Seuraavissa vaaleissa vuonna 1920 valtuustoon valittiin enää Varma Aspelund. Vuonna 1924 valtuustoon valittiin maalaisliittolainen emäntä Aino Luostarinen, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi tarmokkaana maaseudun ja erityisesti maaseudunnaisten puolestapuhujana pitkäaikaisessa eduskuntatyössään. Aino Luostarinen oli valtuustossa vuosina 1924–1936.¹¹⁹

Leppävirralla ja Ristiinassa pidettiin ensimmäiset vaalit myös joulukuussa 1918. Leppävirran ensimmäiseen valtuustoon valittiin kolme naista: Emilia Kansanen, Hilda Mykkänen ja Alma Grenman. Tapaus oli harvinainen, sillä jatkossa naisvaltuutettuja nähtiin kokouksissa vähän. Lempi Soininen Takkulasta (1926–1928), Miina Heimonen Sorsakoskelta, Ester Vuorinen kirkonkylästä (1931–1932) ja Elina Ahveninen kirkonkylästä (1934–1936) olivat ainoat naisvaltuutetut ennen sotia.¹²⁰

Ristiinan ensimmäiseen valtuustoon valittiin kaksi naista, tilanomistaja Anna Forsström Puntalasta ja koneenkäyttäjän vaimo Aino Laitinen Parkatniemeltä, ”kunnanukkojen” joukkoon.¹²¹ Suonenjoella valittiin ensimmäiseen valtuustoon emäntä Aino Lassila.¹²² Enonkoskella Itä-Savossa valittiin valtuustoon emäntä Anni Muhonen vuosina 1919, 1920 ja 1921. Siilinjärvellä Pohjois-Savossa valittiin kaksi naista valtuustoon vuoden 1925 vaaleissa. He olivat emäntä Eveliina Itäkallio ja kunnankirjuri Alma Korhonen.¹²³ Iisalmen maalaiskunnassa Ylä-Savossa valittiin valtuustoon pientilallinen Sylvi Reinikainen vuonna 1924. Hän toimi valtuutettuna yhtäjaksoisesti vuoteen 1945 saakka.¹²⁴

Vertailun vuoksi on tutkittu naisvaltuutettujen osuutta myös neljässä Savon kaupunkikunnassa, Iisalmessa, Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa. Savonlinnassa valittiin vuoden 1918 kunnallisvaaleissa kolme naista kaupunginvaltuustoon. He olivat rouva Helmi Auvinen, opettaja Ida Sairanen ja kirjakauppias Edit Streng.¹²⁵ Mikkelin valtuustossa oli 1920-luvulla kaikkiaan seitsemän naista.¹²⁶ Kuopiossa valittiin ensimmäisissä vaaleissa joulukuussa 1918 kolme naista 36-jäseniseen kaupunginvaltuustoon. He olivat agronomi Suoma Kyykoski, kätilö Emmi Mäkinen ja rouva Lydia Saarikivi.¹²⁷ Iisalmen kaupunginvaltuustossa naisedustajat olivat 1920-luvun alussa rautatievirkailija Hanna Hahl, kirjakauppias Edith Rissanen ja rouva Anni Rytkönen sekä kansakoulun johtajaopettaja Hellin Castrén ja keskikoulun jatkoluokkien johtajatar Aili Österbladh, viimeksi mainitut vuodesta 1922 lähtien, Österbladh tosin vain seuraavaan vuoteen saakka, sekä maisteri Miili Koivisto vuosina 1925–1928.¹²⁸

Naisvaltuutetut olivat useimmiten vain lyhyen aikaa toimessaan, mutta oli niitäkin, jotka vaikuttivat pitkään kunnallispoliitikkoina, kuten vuonna 1942 maamme toisena naisena kunnallisneuvoksen arvonimen tunnustukseksi yhteiskunnallisista tehtävistään saanut liikkeenomistaja Hulda Nordenstreng. Hän istui Mikkelin kaupunginvaltuustossa vuosina 1918–1956 ja toimi useiden lautakuntien jäsenenä ja puheenjohtajana. Edistyspuolueen kansanedustajana hän oli vuosina 1929–1930.¹²⁹

Savon naiset olivat kunnallispolitiikassa edelläkävijöitä. Useissa kaupungeissa, kauppaloissa ja maalaiskunnissa naisen valitseminen valtuustoon vuosien 1918–1936 kunnallisvaaleissa oli äärimmäisen harvinaista. Joissakin kunnanvaltuustoissa naisia ei toiminut laisinkaan, aivan kuin kunnallishallinto olisi annettu kaikessa yksimielisyydessä miesten tehtäväksi. Miehillä katsottiin olevan ”perheenpäinä” paremmat tiedot ja taidot hoitaa yhteisiä asioita kuin naisilla, jotka niin Savossa kuin muuallakin Suomessa ahkeroitsivat monissa yleishyödyllisissä järjestöissä.

Naiset valtuuston puheenjohtajina

Naisen valitseminen kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi on ollut harvinaista koko itsenäisyytemme ajan. Vielä 1970-luvullakaan ei ylimmän kunnallisen luottamuksen saaneita ”kunnanäitejä” ollut kuin muutama. Vaikka valtuustojen puheenjohtajista ei vielä 1920ja 1930-luvuilta ole koko maata koskevia tietoja, voidaan myöhempien tilastotietojen perusteella olettaa, että naisen valinta puheenjohtajaksi oli alkuaikoina vieläkin harvinaisempaa.

Tieto ensimmäisestä erikoistapahtumasta on löytynyt Itä-Savosta. Suomen ensimmäinen kunnanvaltuuston naispuolinen puheenjohtaja oli emäntä Anni Muhonen Enonkoskelta. Hänet valittiin valtuuston jäseneksi ensimmäisissä kunnallisvaaleissa vuonna 1919. Enonkosken valtuuston puheenjohtajaksi hänet valittiin kaksi vuotta myöhemmin eli vuonna 1921.¹³⁰

Paikkakunnalta saatujen tietojen mukaan Anni Muhonen oli tyypillisen savolaistalon emäntä. Yhdessä miehensä Oskar Muhosen kanssa hän hoiti maatilaa mallikelpoisesti. Perheessä oli kaksi lasta. Pitäjäläisten muistin mukaan hän oli hyvin tarmokas kunnallisten asioiden hoitaja ja lisäksi innokas maalaisliittolainen. Anni-emäntä oli paikkakunnalla myös kuuluisa kauniista käsitöistään. Muina harrastuksina hänellä oli toiminta Maatalousnaisissa ja Lotta Svärd -yhdistyksessä.¹³¹

Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1931 valittiin emäntä Aino Luostarinen Kerimäen kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi. Hänet valittiin vuoden alussa ensin varapuheenjohtajaksi, mutta varsinaiseksi puheenjohtajaksi hän oli tullut saman vuoden elokuussa. Luostarinen toimi puheenjohtajana vuosina 1931–1933. Nämä vuodet olivat hänen pitkässä eduskuntaurassaan ”välivuosia”, jolloin hänen aviomiehensä Alpo Luostarinen vuorostaan oli eduskunnassa. Kerimäen kunnan historiassa mainitaan, että Aino Luostarinen oli maamme toinen naispuolinen valtuuston puheenjohtaja.¹³²

Aino Luostarinen oli niin valtiollisessa kuin kunnallisessakin toiminnassaan kiinnostunut kasvatus- ja koulutuskysymyksistä, mikä varmasti paljolti johtui hänen opettajakoulutuksestaan. Hän oli Makkolan koulun johtokunnan puheenjohtajana kaikkiaan 20 vuotta eli vuosina 1920–1939. Tältä käytännön tasolta hänellä oli tilaisuus läheltä seurata maaseudun kouluolojen kehittämistarpeita. Hän oli myös kunnan kotitalousvaliokunnan jäsen vuosina 1924–1932.¹³³

Kerimäen kunnan asioiden hoito oli 1930-luvulla ”tyttöjen” käsissä, niin kuin pitäjällä tuolloin sanottiin. Puheenjohtajan nuijaa heilutti Aino Luostarinen ja kunnankirjurina toimi Lydia Väisänen. Aino on muistiinpanoissaan luonnehtinut Lydiaa Kerimäen kunnan korvaamattomaksi ”toiminnanjohtajaksi”, joka antaumuksella kunnan etua valvoen hoiti tehtävänsä.¹³⁴

Lydia Väisänen on puolestaan kuvannut hänen ja Aino Luostarisen keskinäistä yhteistyötä näin:

Koko valtuustossaoloaikanaan, noin yhtenätoista vuotena, hoiti Aino Luostarinen Kerimäen kunnan asiat kaikissa virastoissa Helsingissä. Hän jätti virastoihin kaikki hakemukset, avustusanomukset lainoista ynnä muista, valitukset ja selitykset riitajutuissa, joita kansakoulujen paikoista ja rakentamisjärjestyksestä ym. oli siihen aikaan melko paljon kouluhallituksessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Hän oli kun oli niin avulias ja auttavainen, sujui tämä toimintamme kitkattomasti. Hän kävi usein kotonaan, jolloin saimme valmistella ja suunnitella asioita joko puhelimitse tai hyvin usein neuvottelimme henkilökohtaisesti.¹³⁵

Eräiksi muistomerkeiksi Aino Luostarisen työstä Kerimäen kunnan hyväksi ovat jääneet Makkolaan vuonna 1931 valmistunut maantie, joka sai nimekseen Ainonkatu, ja samalle tieosuudelle rakennettu silta, jota kutsutaan Aino-sillaksi. Koska Ainolla oli merkittävä osuutensa tämän tien ja sillan saamiseksi Kerimäelle, ne saivat nimensä hänen mukaansa.¹³⁶

Anni Muhosen ja Aino Luostarisen lisäksi muutamia naisia toimi köyhäinhoitoja sittemmin huoltolautakunnan puheenjohtajana. 1930-luvun alussa johti Puumalan köyhäinhoitolautakuntaa rouva Erri Mononen ja Vesannon köyhäinhoitolautakuntaa Hilja Hiltunen. Molemmat olivat tässä tehtävässä useita vuosia. Vuonna 1934 toimi Joroisissa köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtajana neiti Lilli Grotenfelt.¹³⁷

Koulutustarjonta laajenee

Oppivelvollisuutta toteuttamassa

Uusia kouluja perustetaan

Vuonna 1921 voimaan astunut oppivelvollisuuslaki muutti maaseudun kansanopetuksen lähtökohdat perusteellisesti. Laki velvoitti kuntia rakentamaan riittävästi kansakouluja niin, että oppivelvollisuusikäisten (7–13-vuotiaiden) lasten koulumatkat eivät muodostuisi viittä kilometriä pidemmiksi. Kunnan tuli perustaa koulu, mikäli oppilaita oli vähintään 30 piiriä kohti. Lain toimeenpanoajaksi määrättiin maaseudulla 16 vuotta, jolloin kaikki kouluikäiset lapset olisivat oppivelvollisuuden piirissä vuonna 1937. Tarvittaessa kunta saattoi hakea valtioneuvostolta lykkäystä tähän määräaikaan. Kansakouluista aiheutunut verorasitus kasvoi niissä kunnissa, joissa kansakoulujen perustaminen oli pahasti kesken. Tällaisia kuntia oli etupäässä Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäseuduilla, kun taas rintamailla rasitus ei paljoakaan lisääntynyt. Kuntien avuksi tulivat valtion avokätisesti myöntämät lainat.

Käytännössä muutos koski 1920-luvulla lähinnä maaseutukouluja. Savon kaupunkien lapsista lähes kaikki olivat jo käyneet kansakoulua. Kaupungeissa oli myös ollut jo vuosia ala- ja yläkouluja sekä niiden jatkoluokkia, joita oppivelvollisuuslaki nyt toi suuremmassa määrin myös maaseudulle.¹³⁸

Yläkansakoulua edeltävä alkeisopetus oli ennen oppivelvollisuuslakia järjestetty maaseudulla hajanaisesti. Opetuksen tukena toimivat kirkolliset kiertokoulut, ja varsinaista alkeisopetusta antoivat pienten lasten koulut. Niiden oppilaista eivät läheskään kaikki siirtyneet yläkansakouluun saavutettuaan vaadittavan luku- ja kirjoitustaidon. Suurelle osalle lapsista pienten lasten koulu oli kansakoulua korvaava rinnakkainen koulumuoto, joten alkeisopetus ei maalaiskunnissa liittynyt yläkansakouluun läheskään niin kiinteästi kuin oli tarkoitettu.¹³⁹ Oppivelvollisuuslain yhteydessä alkeisopetus vakinaistettiin ja liitettiin kiinteäksi osaksi koko kansakouluorganisaatiota.

Jokaisessa koulupiirissä tuli olla kaksivuotinen alakansakoulu, nelivuotinen yläkansakoulu sekä kaksi jatkoluokkaa. Jos yläkansakoulu toimi täydellisenä, se käsitti sekä ala- että yläkansakoulun, jotka toimivat 36 viikkoa vuodessa. Pitkien koulumatkojen ja vähäisten taloudellisten resurssien ja opettajapulan vuoksi maalaiskunnissa ei aina ollut mahdollista toteuttaa kansakoulua täydellisenä. Jatko-opetus ei vakiintunut, ja etenkin alakansakoulun opetusmääristä jouduttiin monin paikoin tinkimään. Tämän vuoksi kunnilla oli lupa pitää alakouluja myös 18-viikkoisina tai kiertävinä, jolloin alakansakoulun opettaja saattoi opettaa samassa paikassa kahta alakoulun kurssia tai toimia samana lukuvuonna kahdessa eri paikassa. Resurssien vähäisyyden vuoksi perustettiin maalaiskuntiin myös supistettuja kouluja. Nämä toimivat aina täydellisen koulun tapaan kiinteässä paikassa, mutta yhden opettajan pitämät lukuvuoden kurssit kestivät alakoulussa vain 12 viikkoa ja yläkoulussa 28 viikkoa.¹⁴⁰

Oppivelvollisuuden alkaessa 1920-luvun alussa maaseudun väestöstä oli kirjoitustaidottomia lähes puolet, kaupungeissa puolestaan noin viidesosa.¹⁴¹ Luku- ja kirjoitustaito oli Savossa koko oppivelvollisuutta edeltäneellä ajalla maan keskitasoa heikompi. Vuonna 1920, jolloin erot koulutuksen yleistymisen myötä olivat jo jonkin verran tasoittuneet, luku- ja kirjoitustaitoisia oli esimerkiksi Pohjois-Savon maalaiskunnissa 52,1 prosenttia ja kaupungeissa 69,4 prosenttia väestöstä. Koko maan keskiarvo maalaiskunnissa oli 54,2 prosenttia ja kaupungeissa 80 prosenttia. Ero maalaisten ja kaupunkilaisten osaamisen välillä ei siis ainakaan Pohjois-Savossa ollut niin suuri kuin Suomessa yleensä.¹⁴² Heikkoa luku- ja kirjoitustaitoa selittää paljolti maaseudun melko alhainen kansakoulunkäyntiaste. Lukuvuonna 1919– 1920 kävi Pohjois-Savon kansakouluikäisistä lapsista (9–15-v) koulua maaseudulla 48,7 prosenttia ja kaupungeissa 86,4 prosenttia.

Koko maassa maaseudulla kävi koulua keskimäärin 47,1 prosenttia ikäluokasta ja kaupungeissa 71,4 prosenttia.¹⁴³ Maaseudun vähäisempää koulunkäyntiä selittää osittain se, että monessakaan maaseutukoulussa ei ollut kaksivuotista alakansakoulua. Vuonna 1920 Pohjois-Savossa oli 15 kansakoulua kuntaa kohden.¹⁴⁴

Vaikka Savon kunnat olivatkin jo 1920luvulle tultaessa jakautuneet lukuisiin koulupiireihin ja useimmissa koulupiireissä oli kansakoulu, kasvoi kansakoulujen määrä koko sotien välisen ajan. Tähän vaikuttivat oppivelvollisuuslain määräykset oppivelvollisuuden ja alkeisopetuksen toteuttamisesta maalaiskunnissa. Säännös viittä kilometriä lyhyemmistä koulumatkoista sisältyi jo vuoden 1898 piirijakoasetukseen, joten oppivelvollisuuslaki ei tässä suhteessa asettanut uusia vaatimuksia niissä kunnissa, joissa piirijako oli saatu toteutettua.

Kouluikäisten väestön määrä ei sanottavasti kasvanut sotien välisenä aikana, päinvastoin syntyvyys kääntyi laskuun 1920-luvulla.¹⁴⁵ Sen sijaan maaseudun voimakas uudisasuttaminen 1920- ja 1930-luvuilla loi tarpeita uusien koulujen perustamiselle syrjäisemmillekin kylille. Voimakkaaseen asutustoimintaan johtivat vuosisadan vaihteen torpparikysymyksen ratkaisemiseksi ja tilattoman väestön aseman parantamiseksi säädetyt lait: laki vuokra-alueiden lunastamisesta vuodelta 1919 sekä ensimmäinen maanhankintalaki eli Lex Kallio vuodelta 1922. Näiden säädösten kautta maahan luotiin laaja pienviljelijäväestö. Kun koulut pyrittiin perustamaan mahdollisimman lähelle oppilaiden kotipaikkoja, syntyi tiheä maaseudun pienten koulujen verkosto.

Suomessa oli 1920-luvulla kaksi väestöryhmää, joiden kiinnittämistä porvarilliseen isänmaahan pidettiin välttämättömänä: työväestö ja uudet pienviljelijät. Kansakoululaitoksen tärkeänä tehtävänä oli integroida näiden väestöryhmien lapset ja nuoret kansalaisuuteen.¹⁴⁶

Itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosikymmeninä kansallisuusaatteen juurruttaminen oli koulun tärkeä tehtävä. Keskeistä vuoden 1923 maalaiskansakoulun opetussuunnitelmassa oli isänmaallisuuden ja kotiseudun korostaminen.¹⁴⁷

Oppivelvollisuuslain tultua voimaan lukuvuonna 1921–1922 oli Etelä-Savossa 193 koulupiiriä ja niissä toimi 199 koulua. Pohjois-Savossa oli vastaavasti 311 koulupiiriä ja 296 koulua, eli noin 5 prosenttia koulupiireistä oli ilman kansakoulua. Yhteensä Savossa oli siis 504 koulupiiriä, joissa toimi 495 koulua. Laki lisäsi oppilasmääriä ja pakotti kunnat perustamaan uusia koulupiirejä niin, että viiden vuoden kuluttua oli Savon koulupiirien määrä (719) noussut 43 prosenttia. Koulupiirejä perustettiin nopeammin kuin uusia kansakouluja saatiin pystyyn.¹⁴⁸

Kansakoulujen perustaminen hidastui entisestään seuraavalla vuosikymmenellä talouslaman seurauksena, eikä maan oloja saatu kuntoon vielä vuoteen 1937 mennessä. Syksyllä 1936 oli koko maan koulupiireistä vielä 4,6 prosenttia ilman koulua.¹⁴⁹ Savossa oli lukuvuonna 1936–1937 vielä 55 piiriä ilman alempaa ja 27 ilman ylempää kansakoulua. Oppivelvollisuuden täydellinen toteuttaminen oli kesken vielä 14 kunnassa.

Erityisesti säännöllisen ja riittävän alkeisopetuksen toimeenpaneminen näyttää tuottaneen hankaluuksia. Oppivelvollisuuden täytäntöönpanovuonna 1937 vain noin 24,7 prosenttia Savon alakansakouluista toimi täydellisinä 36-viikkoisina kouluina (kaavio 14). Sekä 18-viikkoiset että supistettujen koulujen 12-viikkoiset alakansakoulut olivat maakunnassa vielä yleisempiä kuin täydelliset alakansakoulut, joten kolme neljäsosaa alkeisopetuksesta oli järjestetty puutteellisesti.

Virtasalmi oli ainut eteläsavolaiskunta, jossa ei lukuvuonna 1937–1938 ollut vielä yhtään koko lukuvuoden toiminutta alakansakoulua. Pohjois-Savossa tällaisia kuntia olivat Vehmersalmi, Maaninka ja Keitele.¹⁵⁰

Vielä 1920-luvulla kirkollinen alkeisopetus joko kiertokoulun muodossa tai muuten korvasi pitkään syrjäseuduilla kunnallisen alakoulun, koska alakouluja ei kyetty perustamaan. Näin erityisesti Etelä-Savossa.¹⁵¹ Kunnallisen alkeisopetuksen kehittyessä tarve kirkollisen alkeisopetuksen ylläpitämiseen väheni, ja kirkko ei enää 1930-luvulla panostanutkaan uusia varoja kiertokouluihinsa. Vähitellen tämä vanha koulumuoto hävisi maaseudulta – viimeiseksi Etelä-Savosta, jossa se säilyi sotien jälkeiseen aikaan. Kiertokoulu lakkasi Säämingistä vasta 1947, Kerimäellä 1948, Savonrannalla 1950 ja Rautavaaralla 1951. Järjestelmän muistosanat Savossa ja koko Suomessa lausuttiin olympiavuonna 1952, jolloin Puumalan viimeinen kiertokoulu lopetti toimintansa.¹⁵²

Kiertokoulujärjestelmä ei koskaan ollut merkittävällä sijalla Pohjois-Savon alkeisopetuksen organisaatiossa. Kiertokoulujen opettajia oli läänissä enimmilläänkin vain alle kymmenen, ja heistä jokainen toimi kahdessa eri koulupaikassa. Kiertokouluja toimi Pohjois-Savon kunnissa seuraavasti:¹⁵³

Kiertokoulu näyttää olleen suurimmassa osassa Pohjois-Savon kuntia vain lyhytaikainen ja tilapäinen järjestely. Vakituisemman aseman se sai Pielaveden kunnan alkeisopetuksessa. Pääosin kiertokoulut ajoittuvat 1930-luvulle.

Supistettu koulumuoto oli sen sijaan sotien välisenä aikana hyvinkin yleinen. Supistettuja kouluja, jotka oli tarkoitettu syrjäisten ja harvaan asutettujen alueiden kouluiksi, perustettiin erityisesti Oulun, Vaasan ja Kuopion lääneihin. Etenkin Pohjois-Savossa yläkansakouluista supistettujen koulujen osuus kasvoi voimakkaasti 1930-luvun alussa. Tähän vaikuttivat toisaalta taloudellisesti ahtaat ajat, toisaalta muutamien kansanvalistuspolitiikkojen pyrkimys tehdä supistetusta koulusta suorastaan maaseudun yleinen koulumuoto erityisesti sen tuottaman taloudellisen säästön takia. Kuopion läänissä supistettuja kouluja oli toiminnassa kaikissa kunnissa. Niiden määrä säilyikin melko samana 1930-luvun puolivälistä aina sodan jälkeiseen aikaan saakka vähetäkseen sitten nopeaan tahtiin.

Pelkän kansakoulun ei katsottu valmentavan oppilaitaan riittävän hyvin koulunjälkeiseen elämään. Koulunsa päättäneiden noin 14-vuotiaiden nuorten ei uskottu kykenevän vielä soveltamaan kansakoulussa oppimiaan tietoja. Voidakseen syventää kansakouluissa oppimaansa tietomäärää nuoret tarvitsivat jatko-opetusta. Kaupungeissa jatko-opetusta perusteltiin myös sillä, että nuoret saatiin pois kaduilta vetelehtimästä. Vasta oppivelvollisuuslain myötä jatko-opetus määrättiin pakolliseksi jatkoksi yläkansakoululle.

Maalaiskunnissa oli annettava jatko-opetusta vähintään neljä tuntia viikossa 25 viikon aikana, ja kukin kunta sai itse määritellä opetusohjelmansa tarkemmin. Johtavina periaatteina tuli kuitenkin noudattaa uskonnollista ja siveellistä kasvatusta sekä kansalaistaitoja, ruumiinkasvatusta ja ammattiin valmistamista. Käytännössä jatkokoulua käytiin maaseudulla iltaisin tai iltapäivisin, muun kansakoulun toiminnan päätyttyä, mutta kaupungeissa ja kauppaloissa se oli määrätty järjestettäväksi päiväkouluna, vaikka useimmat kauppalatkin turvautuivat iltaopetukseen. Vuoden 1943 jälkeen tuli käytännöksi, että oppilas sai kansakoulun päästötodistuksen vasta suoritettuaan jatko-opetuksen.

Kenkiä ja keittoja oppilaille

Yleisen oppivelvollisuuden myötä nousi ajatus niiden oppilaiden aineellisesta tukemisesta, joilla oli puutteen takia koulunkäyntiesteitä. Kaupungeissa oli köyhimpien lasten koulunkäyntiä pyritty tukemaan jo kansakoulujen alkuvaiheista lähtien. Kuopiossa oppilaiden koulupäivän aikaisesta aterioinnista ryhtyi vuonna 1897 huolehtimaan Lasten Ystäväin Yhdistys, joka oli perustettu lasten huoltoa varten samana vuonna. Oppilasruokailu siirtyi yhdistysten järjestämästä toiminnasta varsinaisen kansakoulutoiminnan yhteyteen vuonna 1925. Tällöin varattomat oppilaat olivat oikeutettuja saamaan ilmaisen ruoka-aterian päivässä. Näin jatkui Kuopiossa aina vuoteen 1946.¹⁵⁴

Vaikka oppivelvollisuuslaki määritteli lasten sopivaksi koulumatkaksi alle viisi kilometriä, oli monella syrjäkylän lapsella kouluunsa pitkä ja hankala matka. Kun Sulkavan Ihalan kulmakunnalta todettiin tulevan koulumatkaa Lohilahden kouluun 15 kilometriä, tuli ratkaisuksi Säämingin kanssa yhteinen Ihalan koulu. Vaihtoehtona mainittiin käynti Lohilahden koulussa ”kyyditysavustuksen” turvin. Tällöin tuo termi mainittiin ensi kerran. Pääsääntö oli, että koulumatkan 5 kilometriin asti lapset joko kävelisivät tai hiihtäisivät, mutta tämän yli meneviä matkoja oli suunnittelun avulla vältettävä.¹⁵⁵ Vielä pitempimatkalaisille taas oli järjestettävä ”koulukortteeri” koulukylässä. Kunnalle aiheutui näistä avustuksista luonnollisesti kustannuksia. Esimerkiksi Leppävirralla 1930-luvun alkupuoliskolla keskimäärin 75 oppilaalla vuodessa koko kunnan alueella oli koulumatkaa enemmän kuin 5 kilometriä, ja näistä sai saatto- tai majoitusavustusta (tai molempia) keskimäärin 10 oppilasta vuosittain.¹⁵⁶

Kouluruokailu oli ennen toista maailmansotaa maaseudulla pääasiassa omien eväiden varassa. Eväänä oli yleensä leivänkannikka – voideltuna tai voitelemattomana – ja maitopullo, jos kotona oli lypsäviä lehmiä. Kunnan puolesta ruokailua järjestettiin useissa Savon maalaiskunnissa vain poikkeuksellisesti. Lukuvuonna 1938–1939 jo yli puolet Suomen kansakouluista pystyi tarjoamaan oppilailleen päivittäisen aterian.

Vähävaraisten oppilaiden huolto ei ennen sotiakaan rajoittunut ruoka-apuun. Jo paljon ennen kansakoululain voimaantuloa oli köyhiä koululaisia avustettu yksityisten aloitteesta ja yksityisin toimin. Kansakoululaki velvoitti kuntia järjestämään oppilashuollon, johon kuului ruoka-avun lisäksi myös vaate-, saatto- ja majoitusavustus. Koululaisten avustustarpeen ratkaisi koulun johtokunta, joka tunsi koulupiirin ja sen asukkaiden olot. Näin avustukset menivät oikeisiin osoitteisiin. Amerikasta saatiin myös avustuspaketteja, joita jaettiin vähävaraisille. Tuusniemeläinen Armas Voutilainen, joka aloitti kansakoulun 10-vuotiaana vuonna 1920, kulki ensimmäisen vuoden koulussa amerikkalaisilla korkeakantaisilla naisten kengillä – myös villapaita oli sieltä.¹⁵⁷ Erityisesti merkittävä avustusmuoto pitkälle sodanjälkeiseen aikaan asti olikin jalkineiden antaminen varattomien perheiden lapsille. Monet kansakouluun tulijat kulkivat kunnan kengissä.

Savossakaan lapsilla ei aina ollut kenkiä, joilla talvisin olisi voinut käydä koulua. Isolla lapsikatraalla saattoi olla vain yksi kenkäpari. Iisalmelainen metsätyömies (s. 1926) muisteli, että koulunkäynti katkesi häneltä kokonaiseksi vuodeksi. Kenkäavustusta ei koulusta hänelle tullut opettajien ja vanhempien välisten erimielisyyksien takia. Kun hän oli ollut poissa opintieltä vuoden, hänelle vihdoin myönnettiin koulusta kengät. Kenkäpari jäi ainoaksi, vaikka niitä hänen mukaansa annettiin paremmin pärjäävien talollisten lapsille. Kunnan kenkiin eivät kanssaoppilaat aina suhtautuneet väheksyvästi varsinkaan, jos niitä suutaroitiin jalkoihin sopiviksi mittojen mukaan. Ilmaisia kenkiä saatettiin kadehtia samalla tavalla kuin koulusta varattomille jaettuja paksuja voileipiä. Lapinlahdella koulua käynyt muistelee:

Se oli niin huvittavata se kengän jako, että siinä koulun vieressä se kunnan esimies ol niitä jakamassa, niin sillä ol semmonen viisaus, että syksyllä ensimmäiset lumet, niin sillon se tul siihen kahtomaan, että kellä ei oo kenkiä. – – Sitte sano: ”että käveleppäs tuota ehyttä hankee, no siihen jäi se jäläki”. Sillä ol mitta taskussa, metrin mitta, siitä otti sen mitan, että tul oikkeen kokonen kenkä. Sano, että viikon piästä suat uuvet kengät. Niin, (nauraa) meleko huvittavoo ol se – –. Mutta, mutta sillä ukolla ol se viisaus, mutta olhan oppilaattii. Kyllä pojat viisastu koulussa ne kun näk mitenkä suahaan uuvet kengät. Seuraavana syksynä niitä oli jo puolta enempi niitä ensimmäisillä lumilla, jotka tuota pilkottel avojaloin (nauraa).¹⁵⁸

Kansakouluväki toivoi pienempienkin kuntien tarjoavan koululaisilleen lääkäreiden, hammaslääkäreiden ja kouluhoitajien palveluita. Kaupungeissa kansakoululaisten lääkärintarkastukset yleistyivät jo varhain. Maaseudulla kansakoululaisten terveydestä huolehti usein kunnanlääkäri muun toimensa ohella. Monissa kunnissa kouluterveydenhuolto näyttää olleen vielä 1920-luvulla täysin järjestämättä.

Oppilaitten kovasti kammoamissa tarkastuksissa tutkittiin paitsi lasten terveydentila myös siisteys. Erityistä huomiota kiinnitettiin korvien, tukan ja kynsien siisteyteen, samoin vaatteiden puhtauteen. Vaate- ja päätäitä vastaan oli julistettu pysyvä sotatila, jonka tiimellyksessä yksi ja toinen kansakoululainen vapautui tutuista, jos kohta epämiellyttävistä alivuokralaisistaan. Taistelu ulottui koteihinkin, joissa täiden lisäksi kiusana saattoivat olla myös luteet ja torakat.

Kansakoululaisia vaivasivat vuosisadan alkupuoliskolla erilaiset iho- ja silmätaudit, heikon ravinnon aiheuttamat puutostilat sekä erityisesti tuberkuloosi, jonka torjuntaan moni lääkäri ja kouluterveydenhoitaja keskitti tarmonsa. Lääkärintarkastuksissa vuonna 1931 havaittiin muun muassa, että 10– 11 prosenttia Leppävirran koululapsista oli alipainoisia. Tämä johtui epäilemättä huonosta ravitsemustilanteesta, osittain loisista. Aikaa myöten alipainoisten oppilaiden määrä aleni, niin että esimerkiksi vuonna 1949 heitä oli enää 4 prosenttia tarkastetuista. Oppilaissa todettiin myös tuberkuloosia eri muodoissaan: läpi 1930-luvun noin 3 prosenttia oppilaista sairasti varmasti todettua tuberkuloosia, minkä lisäksi epävarmoja tapauksia oli kaksin- tai kolminkertainen määrä. Lääkärintarkastuksissa katsottiin myös oppilaiden hampaat ja 1930-luvun alusta lähtien oppilaita valistettiin hampaidenhoidossa ja ainakin satunnaisesti heille saatettiin antaa hammasharja.¹⁵⁹

Usein koululääkärin työksi jäi kuitenkin vain todeta oppilaissa esiintyviä sairauksia, ja vasta kouluhoitajien määrän lisääntyessä alettiin kiinnittää huomiota erityiseen terveydenhoidolliseen kasvatukseen. Koulujen rakentaminen ja lamavuodet hidastivat koululääkäritoiminnan kehittymistä, ja joissakin kunnissa lääkärin toimi peruutettiin useampaankin kertaan kunnan etsiessä säästökohteita. Vuonna 1937 säädettiin laki valtion tuesta kouluhammashoidolle, mikä lisäsi voimakkaasti myös kouluhammaslääkäreiden määrää.

Kansakoulu vakiinnutti vähitellen asemansa lasten pääasiallisena opetusmuotona. Alkeisopetuksen siirtyminen alakansakouluille ja jatkokoulujen yleistyminen kartuttivat merkittävästi maaseudun nuorison kouluvuosien määrää. Opetuksen tehostuminen ja koulujen lisääntyminen mahdollistivat myös sen, että yhä useampi nuori kävi kansakoulunsa loppuun asti. Kiertokoulujen uskonnollispainotteisen opetuksen väistyminen kansakoulujen tieltä mahdollisti uusien, yleissivistävien aineiden laajemman opettamisen. Oppivelvollisuuslain myötä kansakoulujen vaikutus maaseudun ihmisten asenteisiin, tietoihin ja taitoihin kasvoi entisestään.

Sotien välisenä aikana kansakoulu vakiinnutti asemansa yhtenä kylän kulttuuri- ja harrastuskeskuksena. Kansakoulujen kautta levisivät monet uudet tavat. Aktiiviset opettajat järjestivät äitienpäiväjuhlia, kevätjuhlia ja joulujuhlia myös oppilaiden vanhemmille. Uudenlaiset runot, laulut ja voimisteluesitykset tulivat tutuiksi ympäri maakuntaa. Kansakoulut toimivat myös nuoren tasavallan ihanteiden ja tavoitteiden levittäjinä ja vaalijoina pyrkien kasvattamaan tulevista sukupolvista oikeanlaisia isänmaallisia kansalaisia.

Varsinkin maaseudulla kansakoulunopettaja oli kylän asukkaita kokoava hahmo. 1920-luvulla opettajat nousivat maaseudulla alueensa henkisiksi johtajiksi pappien rinnalle. Opettajat syrjäyttivät usein papit kuntakokousten puheenjohtajina. Kansakoulunopettajat olivat paljon mukana myös yhdistys- ja seuratoiminnassa. Sosiaalisesti kansakoulunopettaja oli yksin, koska hän ei kuulunut maaseudun säätyläisiin ja koska talonpojat sekä tilattomat pitivät häntä virkamiehenä. Hän asettui siten harvalukuisen sivistyneistön joukkoon. Kaupungeissa kansakoulunopettaja oli lähempänä työnantajapiirejä kuin työväkeä, vaikka hän palkkauksensa ja työnsä arvostuksen suhteen oli alemmalla tasolla kuin muu sivistyneistö.¹⁶⁰

Oppikoulu opintieksi

Itsenäistymisestä sotaan – kuusi uutta oppikoulua

Suomalaislapset olivat 10–11-vuotiaina elämänsä tärkeässä käännekohdassa: pyrkiäkö oppikouluun neljän kansakouluvuoden jälkeen?¹⁶¹ Ylivoimaiselle enemmistölle kansakoulu jäi ainoaksi kouluksi, mutta 1920-luvulla oppikoulunkäynti yleistyi erityisesti kaupungeissa ja isoilla paikkakunnilla. Oppikoulu oli kansakoulun neljän ensimmäisen luokan pohjalta korkeakouluihin ohjaava toisen asteen oppilaitos. Keskikoulun käynyt saattoi hakeutua opistoasteen koulutukseen.

Yksityisoppikouluja koskeva säännöstö uudistettiin Suomen itsenäistyttyä. Kyösti Kiuasmaan mukaan maaliskuussa 1919 vahvistettu laki oli nyt vihdoin johdettu oppikoulun omasta sukupolven ajan kestäneestä toiminnasta. Ensinnäkin laissa todettiin yksityiskoulujen perustamisvapaus. Koulujen opetussuunnitelma kytkettiin valtion tuen saantiin. Avun määrän suhteen kaikki koulut porrastettiin paikkakunnan kalleusluokittelun mukaisesti, mikä suosi pääkaupungin yksityiskouluja. Uudistus loi eriarvoisuutta maaseudun ja kaupunkien välille. Se näkyi erityisesti opettajavoimien rekrytoitumisessa.¹⁶²

Kaupunkien ja maaseudun koulutuserot olivat 1920- ja 1930-luvuilla edelleen suuret. Erot olivat merkittävät myös maan eri osien välillä. Maan oppikoulualuetta oli Etelä-Suomi. Yksityiskoulujen perustaminen paransi kuitenkin maaseutulasten koulutusmahdollisuuksia. Varkauden yhteiskoulu aloitti toimintansa vuonna 1919 ja uusi koulurakennus valmistui vuonna 1921 osaltaan tehtaan tuntuvalla lahjoituksella. Uuden koulun oppilasluku alkoi kasvaa nopeasti, mikä osoitti, että varkautelaisilla oli sekä mahdollisuuksia että halua antaa lapsilleen oppikouluopetusta. Vuonna 1923 Varkauden oppikoulusta saatiin ensimmäiset keskikoulutodistukset. Vuodesta 1927 koulu alkoi laajentua yliopistoon johtavaksi, ja vuoden 1930 keväällä koitti se juhlahetki, jolloin koulun päättäjäisissä jaettiin ensimmäiset ylioppilaslakit.¹⁶³

Juankosken teollisuusyhdyskuntaan perustettiin keskikoulu vuonna 1920. Koillis-Savon oppikouluhankkeeseen otti kantaa muuruvetinen kirjoittaja Savo-lehdessä:

Nykyisenä asunto- ja elintarvikepulan aikana käy monelle lasten vanhemmalle lastensa kouluttaminen ylivoimaiseksi kaupunkikoulussa. Koulumatkat tulevat pitkiksi ja kalliiksi, samoin asunto ja ruoka peräti paljon maksamaan monesta muusta kustannuksesta. Moni vanhempi ei nykyisenä aikana lastansa maalta kaupunkiin antaisi. Ei ole taattua, minkälaiseen ympäristöön lapsi joutuu. Maaseudulla on terveempi ilmapiiri. Jos asiaa ajattelee puoleen tai toiseen, niin yhteiskoulu maaseudulla olisi varsin suotavaa. Juankoski on sopivin keskeisen asemansa vuoksi.¹⁶⁴

Keskeisen asemansa lisäksi Juankoskella oli etunaan tehdas, jonka tuki perustettavalle koululle oli korvaamaton. Koulun oppilaista noin puolet tuli ympäristön pitäjistä, kuten Kaavilta, Nilsiästä, Muuruvedeltä, Säyneisistä ja Tuusniemeltä. Koulun entinen oppilas, emeritusprofessori Jorma Ahvenainen muistelee:¹⁶⁵

Oppilaiden saanti 1920- ja 1930-luvuilla ei ollut helppoa. Minulle on kerrottu, että koulun puolesta tehtiin keväisin puhelinsoittokierroksia eri puolille kysyen, ettekö ehkä ajattelisi panna lapsianne oppikouluun tänne Juankoskelle?

Toisen maailmasodan aikana oppilaspula hellitti.

Suuressa Kiuruveden kunnassa Savon luoteiskolkassa perustettiin oppikoulu vuonna 1920 niin sanottuna kotiyhteiskouluna. Varsinaista koulutaloa ei ollut, ja koulu aloitti toimintansa Seuratuvan talossa. Sen jatkoksi muodostettu keskikoulu sai perustamisluvan keväällä 1923. Koululla oli ilmeisesti vaikeuksia saada opettajavoimia ja ylläpitää riittävä taso opetuksessa, koska siltä evättiin valtionapu vuonna 1924. Päätös saatiin kuitenkin kumottua.¹⁶⁶ Tämä ei ollut mitenkään poikkeuksellista, sillä maailmansotien välisenä aikana useat yksityiskoulut lopettivat toimintansa käynnistämisvaiheen taloudellisten ongelmien takia.¹⁶⁷

Vuosikymmenen jälkipuoliskolla päästiin myös Sisä-Savossa sanoista tekoihin. Rautalammin kunnassa hyväksyttiin oppikoulusuunnitelma vuoden 1927 lopussa. Kunnan keskikoulu aloitti seuraavana syksynä 3-luokkaisena ja yksityisen kannatusyhdistyksen ylläpitämänä opinahjona. Koulu muuttui 5-luokkaiseksi vasta vuonna 1950.¹⁶⁸

Etelä-Savossa Kangasniemen yhteiskoulu sai perustamisluvan marraskuussa 1925. Koulu toimi aluksi useissa eri vuokrahuoneistoissa. Oma koulutalo valmistui vuonna 1934. Koulu aloitti toimintansa kolmen opettajan ja 24 oppilaan voimin. Kangasniemen yhteiskoulu jäi sotien välisenä aikana ainoaksi Etelä-Savoon perustetuksi oppikouluksi.¹⁶⁹

Kiuasmaan mukaan 1920-luku oli koko maassa maaseudun yksityisten yhteiskoulujen perustamisen korkeasuhdanteen aikaa. Näistä uusista yksityisistä oppikouluista oli perustettu tuolloin kolme neljäsosaa. Tosin Savossa tilanne ei vastannut yleistä kehitystä. Oppikouluja perustettiin edelleen tasaisen hitaaseen tahtiin. Seuraava vuosikymmenen ei muuttanut tilannetta, sillä syksyllä 1930 toimintansa aloittanut Suonenjoen yhteiskoulu jäi ainoaksi 1930-luvulla Savoon perustetuksi oppikouluksi. Kouluhanke oli ensi kerran tullut esiin kirkkoherra Vihtori Korpelan aloitteesta 1913, mutta ajatus ei vielä tuolloin ottanut tulta. Koulun perustamispäätös saatiin aikaan 1925, mutta hanke viivästyi vielä viidellä vuodella koulumuotoa koskeneen erimielisyyden ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi.¹⁷⁰

Sotien välinen aika merkitsi kuitenkin eräiden koulujen laajentumista yliopistoon johtaviksi oppilaitoksiksi. Kun Savonlinnassa ei tyttöoppilailla ollut mitään mahdollisuutta jatkaa opiskelua yliopistoa silmällä pitäen ja kun Savonlinnan reaalilyseon oppilasluku oli kovin pieni, syntyi eräissä piireissä ajatus saada Savonlinnan reaalilyseon tilalle täysiluokkainen yliopistoon johtava valtion omistama yhteiskoulu. Ensimmäinen, vuonna 1908 tehty anomus ei johtanut toimenpiteisiin. Kului alun toistakymmentä vuotta. Koko koulussa oli syksyllä 1920 vain 164 oppilasta. Vuonna 1921 anomus vihdoin hyväksyttiin, ja ensimmäiset tyttöoppilaat otettiin lyseoon saman vuoden syksyllä. Ensimmäisenä tyttöoppilaana kirjoitti Astri Auvinen ylioppilaaksi vuonna 1923.¹⁷¹

Vuosina 1921–1934 lyseossa opiskeli 57 tyttöä. Lukuvuosina 1931–1933 lyseoon ei tullut opiskelemaan yhtään tyttöä Savonlinnan tyttökoulun perustettua lukioluokat. Alkujaan poikalyseona tunnettu lukio ottikin vastaan naispuolisia opiskelijoita suuremmassa määrin vasta vuonna 1972 peruskoulun astuttua voimaan.¹⁷²

Savonlinnan yksityinen tyttökoulu muutettiin yksityiseksi tyttölyseoksi vuonna 1931, ja ensimmäiset ylioppilaat pääsivät tästä koulusta keväällä 1934. Koulun toiminnan saattamiseksi taloudellisesti vakavalle pohjalle yritettiin sitä vuodesta 1927 alkaen tarjota valtiolle. Valtion koulu siitä tuli kuitenkin vasta vuonna 1950. Pieksämäen yhteiskoulun ensimmäiset ylioppilaat kirjoittivat vuonna 1929.¹⁷³

Kuopion tyttökoulun muuttamista täysiluokkaiseksi tyttölyseoksi perusteltiin 10.4.1926 päivätyssä anomuksessa näin:

Kuten tunnettua, on Kuopion 45-vuotias tyttökoulu ainoa valtion tyttökoulu koko laajassa ja väkirikkaassa Savonmaassa, vaikka Kuopion kaupunki jo yksin asukaslukuunsa nähden (yli 20 000 asukasta) tarvitsisi oman tyttökoulun. Lähimmät valtion tyttökoulut ovat Oulussa, Viipurissa ja Jyväskylässä. Koulun oppilasmäärä on viimeisinä viitenä vuotena kohonnut moninkertaiseksi, ollen se nykyisin 509, siis yhtä suuri kuin maamme kaikkein suurimmissa ja täysiluokkaisissa oppikouluissa.

Vanhempainneuvosto vetosi siihen, että valtion koulu tulee köyhille maakunnan tytöille halvemmaksi kuin kalliit yksityiskoulut. Kuopion tyttökoulu muutettiin tyttölyseoksi vuonna 1928 ja ensimmäiset ylioppilaat lakitettiin koulussa kolme vuotta myöhemmin.¹⁷⁴ Pohjois-Savon kouluista Iisalmen yhteislyseo valtiollistettiin kokonaisuudessaan vuonna 1927. Etelä-Savon kouluista Mikkelin yksityinen suomalainen tyttökoulu otettiin valtion haltuun vuonna 1926. Lukioluokat jatkoivat yksityisinä jatkoluokkina vuoteen 1949, jolloin valtio otti ne haltuunsa. Oppilaita koulussa oli 1920- ja 1930-luvuilla noin 180–260. Ida Arppe, joka jo vuodesta 1888 oli ollut koulun johtajattarena, kuoli vuoden 1930 lopussa. Mikkelin yhteiskoulun pitkäaikaisena (1907–1945) johtajana toimi Joos. Sajaniemi.¹⁷⁵

Oppikoulujen alueellisen kattavuuden suhteen rintamaat lisäsivät etumatkaansa. Lukuvuonna 1936–1937 oppikoululaisia oli Suomessa 12,6 tuhatta asukasta kohti, ja Uusimaa oli edelleen omaa luokkaansa (26,9). Koko Kuopion läänissä oli 8,6 oppikoululaista tuhatta asukasta kohti mutta Pohjois-Savossa 9,6. Mikkelin läänissä oppikoululaisia oli 7,6 tuhatta asukasta kohti – luku oli toiseksi alhaisin Manner-Suomessa¹⁷⁶ ja johtui siitä, että Mikkelin läänin maaseutukunnissa ei näyttänyt vielä tuolloin olleen haluja oppikoulun perustamiseen. Tosin Kuopion lääni oli lähes samassa tilanteessa. Kouluja oli kaupunkien lisäksi perustettu kauppaloihin Kiuruvettä, Juankoskea ja Rautalampia lukuun ottamatta. Niinpä lukuvuonna 1936–1937 oli Pohjois-Savon kaupungeissa ja kauppaloissa oppikoululaisia tuhatta asukasta kohti 48,4 ja maaseudulla 2,1. Koko maan keskiarvoluvut olivat kaupungeissa hieman pienemmät ja maaseudulla puolestaan suuremmat.¹⁷⁷

Sodan kynnyksellä Pohjois-Savossa oli yhdeksän oppikoulua. Viidessä koulussa oli lukio. Kuopion kaikissa kolmessa koulussa oli lukio, samoin Iisalmessa ja Varkaudessa. Pohjois-Savon yhdeksästä oppikoulusta vain kolme oli valtionkouluja, muut kuusi yksityisiä. Iisalmen tyttökoulu oli siirtynyt valtiolle perustamisensa jälkeen. Etelä-Savossa oli kahdeksan oppikoulua. Kuudessa koulussa oli lukio. Mikkelin kaikissa kolmessa koulussa oli lukio, samoin Savonlinnan molemmissa kouluissa sekä Pieksämäellä. Sodan kynnyksellä Savossa oli 17 oppikoulua, joista 11:ssä oli lukio.

1930-luku oli Kiuasmaan mukaan aikaa, joka vei kehitystä kohti yliopistoon johtavia täysimuotoisia oppikouluja.¹⁷⁸ Savo noudatti yleistä kehityslinjaa. Oppikoulujen perustaminen alkoi kiinnostaa yhä enemmän, ja useita hankkeita oli vireillä, kunnes sota jäädytti ne lähes tyystin. Tosin talvisota tarjosi mahdollisuuden ”periä” luovutetun Karjalan kouluja. Tämä toki koski muutakin Suomea.

Oppilaspohja laajenee – yhä useampi keskeyttää

Maan itsenäistymisen kynnyksellä Savossa oli 11 oppikoulua, joissa oli oppilaita yhteensä 2 112. Suurimmat koulut olivat: Kuopion yhteiskoulu (338 oppilasta), Kuopion lyseo (325 oppilasta) ja Mikkelin yhteiskoulu (247 oppilasta). Poikien lukumäärä jäi jo tuolloin tyttöjen jälkeen, tyttöjä oli 51,7 prosenttia. Tyttökoulut olivat pienempiä, niissä ei ollut lukiota, mutta yhteiskouluissa tytöt olivat huomattavana enemmistönä. Esimerkiksi Kuopion yhteiskoulussa oli lukuvuonna 1918–1919 poikia vain 16,5 prosenttia kaikista oppilaista.¹⁷⁹

Vuonna 1920 oli oppikoulun aloittaneiden määrä kasvanut esimerkiksi Kuopion läänissä 514:ään. Kun oppikoulunkäynti vaati oppilaan vanhemmilta melkoisia taloudellisia uhrauksia, oli koulun keskeyttäminen suhteellisen yleistä. Jos koulu ei alkanut sujua, vedettiin poika tai tytär ”käytännölliselle alalle”, niin kuin vuosikertomuksissa on asia varhemmin ilmaistu. Keskikoulun ylimmällä luokalla oli enää 246 oppilasta, eli joukko oli siis karsiutunut alle puoleen. Ilmeisesti koulunkäynnin heikko sujuminen sai vanhemmat herkästi vetämään lapsensa kalliiksi käyvältä opintieltä, elettiinhän tuolloin sisällissodan puutteen vuosia. Lukion ylimmällä luokalla oli oppilaita peräti 68. Runsas kymmenesosa oppikoulun aloittavista jaksoi tai saattoi käydä koulua ylioppilaaksi asti.¹⁸⁰

Tyttöjä oli ensiluokkalaisista peräti 57 prosenttia, keskikoulun ylimmän luokan oppilaista heitä oli niin ikään enemmistö, 55 prosenttia. Sen sijaan lukion ylimmällä luokalla pojat olivat enemmistönä ja tyttöjä puolestaan oli 38 prosenttia. Tyttökouluissa ei ollut lukiota, ja varsinkin pienessä Iisalmen lukiossa pojat olivat enemmistönä. Kuopion yhteiskoulun olivat sen sijaan vallanneet lukiohaluiset tytöt.¹⁸¹

Oppikoulun saavutettavuutta kuvataan tilastoissa ja aiemmissa tutkimuksissa kolmiluokkaisella asteikolla, jossa oppilaat jaetaan koulupaikkakuntalaisiin, alle 100 kilometrin päästä koulupaikkakunnalle hakeutuviin ja sitä etäämmältä koulua käyviin. Jako on kuitenkin karkea. Pienempikin etäisyys koulupaikkakunnalta on epäilemättä merkinnyt koulukortteerissa asumista.

Kuopion läänissä, jossa koulut olivat vuonna 1920 kaupungeissa ja yhdessä kauppalassa, oli ensiluokkalaisista 64 prosenttia koulupaikkakunnalta. Kuopiossa ei Kuopion maalaiskunnasta tulleiden oppilaiden määrä kohonnut erityisen suureksi: esimerkiksi Kuopion lyseon ensiluokkalaisista heitä oli 10 prosenttia, mutta viidennellä luokalla vain yksi 47:stä. Kuopion yhteiskoulussa oli suhde kutakuinkin samanlainen. Tyttökoulun ylimmällä luokalla (6.) oli tuolloin viisi oppilasta maalaiskunnasta.¹⁸²

Pienessä Iisalmen kaupungissa tilanne poikkesi edellisestä. Siellä oli 34 ensiluokkalaista kaupungista ja peräti 23 maalaiskunnasta, 8 Lapinlahdelta ja 6 Kiuruvedeltä, maaseudulta parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista, mutta keskikoulun ylimmällä ja lukion viimeisellä luokalla oli taas vain muutama oppilas kaupungin ulkopuolelta. Vain kaupunkilaiset saattoivat käydä koulunsa loppuun. Useilta maaseutupaikkakunnilta ei ollut tarkasteluvuonna yhtään oppilasta keskikoulun ensimmäisellä, viimeisellä tai lukion viimeisellä luokalla. Erityisesti on merkille pantava, että tällaisten kuntien joukossa on teollisuuspaikkakunta Juankoski.¹⁸³

Mikkelin yhteiskoulu oli myös kehittymässä maakunnallisesta koulusta paikalliskouluksi: vuosina 1935–1944 matrikkeliin merkityistä oppilaista oli Mikkelistä 49,1 prosenttia (542 oppilasta). Mikkelin lyseota kävi vuonna 1920 vähän yli 100 oppilasta, ja vuosikymmenen puolivälissä ylitettiin kahdensadan oppilaan raja. Kaksi- ja kolmekymmentälukujen vaihteessa pulavuodet pienensivät oppilasmäärää; lukuvuodesta 1940–1941 alkaen Karjalan kouluista muuttaneet siirtolaispojat nostivat oppilasmäärän aluksi 275:ksi. Vuosina 1920–1930 oli 53,1 prosenttia koulun oppilaista Mikkelin kaupungista ja vuosina 1930–1940 puolestaan 58,2 prosenttia. Vastaavasti 17,5 prosenttia oppilaista oli maalaiskunnasta vuosina 1920–1930 ja 13,2 prosenttia vuosina 1930–1940, missä luvuissa on vaikuttamassa vuoden 1931 esikaupunkiliitos.¹⁸⁴

Savonlinnan lyseon legendaarinen rehtori vuosina 1918–1944 oli uskonnon lehtori W. R. Hietalahti. Lyseon oppilasmäärä alkoi kasvaa maan itsenäistyttyä. 1920-luvun puolivälissä se ylitti ensi kertaa 200:n rajan. Tällä tasolla se säilyi toiseen maailmansotaan saakka. Hieman yli puolet lyseon oppilaista oli kotoisin Savonlinnan kaupungista, muut tulivat ympäristöpitäjistä. Kymmenvuotiskaudella 1924–1934 koulun kirjoissa olleista 406 oppilaasta tuli 223 eli 54,9 prosenttia Savonlinnasta. Ympäristön kunnista olivat etusijalla Sääminki (64 oppilasta), Kerimäki (27) ja Punkaharju (18).¹⁸⁵

Koko oppikouluhistoriamme ajan näyttää yli 70 prosenttia oppilaista olleen koulupaikkakunnalta. Lukiottomasta keskikoulusta on siirrytty suhteellisen harvoin toiselle paikkakunnalle lukioon. Vuonna 1931 ei Pohjois-Savon kouluissa ylimmällä luokalla ollut yhtään oppilasta Kiuruvedeltä eikä Juankoskelta. Varkaudestakin oli vain viisi abiturienttia. Lukuvuonna 1939–1940 tilanne oli lähes muuttumaton, kun mukaan ei lasketa karjalaisista kouluista keväällä tulleita siirto-oppilaita. Leppävirralla oppikoulutielle rohkaistuneita oli aiempaa huomattavasti enemmän.¹⁸⁶

Abiturientit kaupungista ja kauppaloista

Koko talvisotaa edeltäneellä ajalla ei eräistä kunnista lähetetty lapsia oppikouluun juuri lainkaan, Pohjois-Savossa vähiten Rautavaaralta. Suonenjoen nuoret kävivät usein myös Pieksämäellä, vaikkei heitä kaiken kaikkiaan ollut paljon oppikouluissa.

Pohjois-Savossa on ollut paljon enemmän sellaisia pikkukuntia, joista ei juuri käyty oppikoulua kuin esimerkiksi Pohjois-Karjalassa. Tällaisia olivat Antti Laineen mukaan Riistavesi, Säyneinen, Keitele, Tervo, Tuusniemi, Varpaisjärvi, Vehmersalmi ja Vesanto. Useat kunnat oli perustettu 1920-luvulla, eivätkä ne näy ensimmäisten tilastovuosien kohdalla, mikä on otettava huomioon.¹⁸⁷

Savossa ylioppilastutkintoa yrittämään jaksoi tai pääsi vain pieni murto-osa niillä paikkakunnilla, joissa oli lukio, ja lukiottomilla paikkakunnilla oli kyse vain yksittäistapauksista. Edelleen useimmat keskeyttivät oppikoulun jo alaluokilla, ja keskikoulun päättäneistä vähemmistö jatkoi lukioon.

Oppikoulunkäyntiä voidaan tarkastella myös paikkakunnan elinkeinorakenteesta käsin. Vertaillessaan yhteiskunnallisen taustan vaikutusta oppikoulunkäyntihalukkuuteen Kyösti Kiuasmaa ja Kosti Huuhka ovat havainneet, että tehdastyöväen ja maatalousväestön osuus oppikoulunkävijöistä oli vähäisempi kuin näiden ryhmien osuus väestöstä. Huuhkan mukaan talonpoikaisnuorison koulunkäyntiä vähensivät pulavuodet. Virkamies-, toimihenkilö- ja yrittäjäkerrostuman koulutusaste on ollut kahdeksankertainen teollisuustyöväestöön nähden ja yksitoistakertainen maataloustyöväestöön nähden.¹⁸⁸

Mainitunlaiset kehityspiirteet näkyvät joissain Savon kunnissa erityisen selkeinä. Iisalmessa – pienessä maaseutukaupungissa, jossa teollisuustyöväestön osuus ei ollut suuri – käytiin paljon oppikoulua. Mutta koulutusaste ei ollut erityisen korkea Iisalmen maalaiskunnassa, jossa ainakaan kaikkialla ei ollut etäisyydestä johtuvia koulunkäyntiongelmia. Väestö oli pääasiassa maatalousväestöä. Samanlainen tilanne oli Kuopion maalaiskunnassa ja Siilinjärvellä. Teollisuusyhteisö Juankoski ja maaseutupitäjä Rautalampi ovat hyvin edustettuina koulunkäyntitilastossa, koska pitäjissä oli jo tuolloin oppikoulu, tosin vain keskikouluaste. Kummastakaan kunnasta ei kuitenkaan ollut esimerkiksi vuonna 1940 yhtään abiturienttia. Koulussa käytiin niin kauan kuin se oli mahdollista kotikunnassa. Vaikka Muuruvesi oli ”koulukunta” Juankosken naapuri, sieltä ei kuitenkaan juuri käyty lukiossa.¹⁸⁹

Oppikoulunkäynti näyttää Savossa noudattaneen valtakunnallisia linjoja ennen viime sotia, mutta oppikoulua käyneiden määrät ovat olleet valtakunnalliseen tasoon nähden hyvin alhaiset. Koulunkävijät olivat ensisijassa koulupaikkakunnilta ja vähäisessä määrin läheisistä naapurikunnista. Myös lukiota käytiin pääasiassa koulupaikkakunnalta. Laajoilla alueilla ei ole ollut halukkuutta käydä oppikoulua, mikä osaltaan oli seurausta köyhyydestä. Suuressa osassa Savoa ylioppilastutkinnon suorittaminen oli vielä suhteellisen harvinaista.

Savolaiset yliopistossa

Osakunta kasvaa joukkojärjestöksi

Ylioppilastutkinto merkitsi myös sisäänpääsyä yliopistoon. Vaikka kaikki eivät lähteneet jatkamaan opintojaan, suoritti moni savolainenkin yliopistotutkinnon. Akateemista sivistystä mielivän ylioppilaan oli muutettava Helsinkiin, jossa oli edelleen maan ainoa suomenkielinen yliopisto. Helsingin yliopisto sai 1920-luvun vaihteessa kilpailijoita, kun Turkuun perustettiin vuonna 1918 ruotsinkielinen Åbo Akademi ja vuonna 1920 suomenkielinen yliopisto. Turun yliopiston vaikutus oli kuitenkin savolaisille vähäinen.

Helsingin yliopisto oli savolaisille ylioppilaille tärkein jatko-opiskelupaikka. Helsingin yliopistoon kirjoittautui vuosittain kymmeniä savolaisylioppilaita. Syksyllä 1918 yliopiston toiminta käynnistyi poikkeusoloissa. Elintarvikepulan koetellessa pääkaupunkia moni maaseudun ylioppilas koki järkevämmäksi lykätä lukujensa jatkamista. Savolaisen osakunnan (SavO) 209 jäsenestä ilmoittautui poissaoleviksi peräti 57. Savolaisylioppilaita oli tuona syksynä saman verran kuin vuonna 1905. Myös ylioppilaiden kokonaismäärä oli kutistunut. Savolainen osakunta oli vuonna 1919 neljänneksi suurin osakunta, vaikka sen kirjoilla oli syksyllä 1919 vain 235 jäsentä, joista naisia oli 63 (26,8 %).¹⁹⁰

Olojen vakiinnuttua osakunnan jäsenmäärä nousi 1920-luvulla tasaisesti vuotta 1926 lukuun ottamatta. Syksyllä 1929 osakuntalaisia oli 561. Uusia jäseniä oli liittynyt peräti 145, mikä luku ylittyi vasta vuonna 1945. Naisia osakunnassa oli 211, eli heidän osuutensa oli noussut yli 41 prosenttiin. Talouslaman vuosina naisten määrä laski, ja 1930-luvun loppuun mennessä heitä oli enää 33 prosenttia osakuntalaisista. Osakunnan kokonaisjäsenmäärä nousi jonkin verran vielä 1930-luvun pulavuosina ja ylitti 700 jäsenen rajan. Sen sijaan 1930-luvun loppuvuosina osakuntalaisten määrä laski. Vuonna 1939 osakunnassa oli hiukan yli 600 jäsentä.

Fuksien määrä jäi 1930-luvulla useana vuonna sadan tuntumaan, mikä johtui 1910-luvun lopun ikäluokkien pienuudesta. Savolaisen osakunnan jäsenmäärän kasvu seuraili 1920-luvulla jotakuinkin yliopiston opiskelijamäärän yleistä kehitystä. Sen jäsenten osuus yliopiston opiskelijoista vaihteli 1920-luvulla kymmenen prosentin molemmin puolin ja laski 1930-luvulla noin yhdeksään prosenttiin.¹⁹¹

Helsingissä koulunsa käyneiden osuus Savolaisessa osakunnassa kasvoi selvästi vuosina 1919–1939. Heitä oli ajanjakson aikana osakuntaan liittyneistä 13,3 prosenttia (taulukko 28). Suomen itsenäisyyden alkuvuosien ajanhenki näyttää kannustaneen pääkaupungin savolaissukujen lapsia valitsemaan Savolaisen osakunnan Eteläsuomalaisen sijaan. Kansallinen, rahvaan syvistä riveistä noussut kulttuuri oli arvossaan.

Muun Suomen kouluista tulleiden ylioppilaiden osuus osakuntalaisista laski 1920–1930-luvuilla. Kehityksen taustalla oli Savon tihentynyt kouluverkko, joka mahdollisti koulunkäynnin lähellä kotiseutua. Koulujen alueellisen jakauman perusteella Pohjois-Savosta oli jonkin verran paremmat mahdollisuudet hakeutua yliopistoon kuin Etelä-Savosta.

Ylioppilaiden määrän kasvaessa alettiin kantaa huolta heidän työllistymisestään. Jo 1920-luvulla käynnistyi keskustelu ylioppilastulvasta ja oppineesta köyhälistöstä.

Työnsaanti vaikeutui 1930-luvun alun talouslaman aikana. Ongelmaa korosti maan virkamiehistön alhainen keski-ikä, minkä vuoksi paikkoja ei avautunut kovin usein. Ennen varman leipäpuun taannut akateeminen koulutus ei enää johtanut välttämättä työpaikkaan.

AKS hallitsee osakunnassa

Ylioppilaat kaipasivat 1920-luvun alussa selkeää kansallista tehtävää ja halusivat asettua kansakunnan etujoukoksi. Suomenkielisessä ylioppilasmaailmassa johtoaseman otti 1920-luvun puolivälissä Akateeminen Karjala-Seura (AKS). Järjestön tavoitteena oli nousta keskiluokan ja maaseutuväestön tuella yhteiskunnan uudeksi eliitiksi. Alitajuisena toiveena oli raivata tilaa omalle sosiaaliselle nousulle. AKS saavutti ylioppilaskunnassa ehdottoman valta-aseman, mutta sen ajama yliopiston täydellinen suomalaistaminen ja Suur-Suomi-aate eivät temmanneet mukaansa kansan syviä rivejä.

AKS:n jäsenluettelon mukaan järjestön ensimmäinen savolaisjäsen oli lääketieteen kandidaatti Martti I. Kantele, joka oli valajäsen n:o 5. AKS:n vaikutusvalta lisääntyi nopeasti osakunnassa, ja järjestön esittämät ajatukset saivat runsaasti vastakaikua. Lennart Gulin (Pinomaa) kehotti lukuvuoden 1922– 1923 toimintakertomuksessa ottamaan osakuntatoiminnan johtoajatuksiksi ”henkiset arvot ja Suomen, Suur-Suomen suuren ja vilkkaan sivistyksen”. Vaaka kallistui kevään 1925 aikana AKS:n hyväksi. Savolainen osakunta ei pyytänyt Mauno J. Kotilaista jatkamaan kuraattorina, vaan tehtävää hoitamaan valittiin AKS:n ehdokas, maa- ja metsätieteiden kandidaatti Antti Salminen. Ylioppilaskunnan hallitukseen kuulunut Salminen oli jo kokenut ylioppilaspoliitikko. Hän oli hallituksen ensimmäisiä AKS:läisiä.¹⁹²

AKS nousi lopullisesti valta-asemaan suomenkielisessä ylioppilasmaailmassa vuoden 1925 aikana. Järjestö sai syksyllä 1925 ylioppilaskunnan 20-jäsenisen hallituksen vaaleissa läpi 12 ehdokasta. AKS:n vuoteen 1944 jatkunut valtakausi ylioppilaskunnassa oli alkanut. Savolaisessa osakunnassa AKS:n ehdokkaat saivat lähes 60 prosenttia osakuntalaisten äänistä. Savolaisista tulivat valituiksi Erkki J. Saarinen ja Aarne Valle. Monet savolaiset nousivat nopeasti AKS:n johtotehtäviin. Martti Ilmari Kantele toimi AKS:n puheenjohtajana kahteen otteeseen. Aarne Valle johti keväästä 1924 alkaen järjestön pakolaisosastoa, jonka tehtävänä oli järjestää opiskelu- ja työpaikkoja karjalaisja inkeriläispakolaisille. Valle oli myös solmimassa suhteita Eino Kaskimiehen (Grönroos) kanssa Viron Inkeriin keväällä 1925. Hän johti AKS:ää lyhyen aikaa vuosina 1931–1932 ja toimi seuran äänenkannattajan Suomen Heimon vastaavana toimittajana vuosina 1925–1926.¹⁹³

AKS:n valta-aseman osakunnissa varmisti tiukka järjestökuri. Seuran jäsenet muodostivat osakunnan sisäpiirin, joka ohjaili päätöksiä haluamaansa suuntaan. Savolainen osakunta oli yksi AKS:n vahvasti hallitsemista osakunnista. AKS:läisten osuus oli suurempi vain Etelä- ja Pohjoispohjalaisessa ja Karjalaisessa osakunnassa.

AKS tukeutui toiminnassaan maakuntien ylioppilaisiin. Lähes 60 prosenttia AKS:n valajäsenistä oli syntynyt maaseudulla. Savolaiseen osakuntaan vuosina 1921–1940 kirjoittautuneista miesylioppilaista (1 147) liittyi AKS:ään 21,4 prosenttia (245). Vuosina 1933–1940 joka neljäs (131) Savolaisen osakunnan uusi miesjäsen (518) liittyi AKS:ään. AKS:n jäsenten osuus osakunnan miesjäsenistä oli SavOssa tuolloin viidenneksi suurin koko yliopistolla EPO:n ja PPO:n sekä 1930-luvulla toimintansa aloittaneiden KSO:n ja KyO:n jälkeen.¹⁹⁴ AKS sai 1930-luvun ylioppilaskunnan vaaleissa noin 75 prosenttia osakuntalaisten äänistä.¹⁹⁵

Savon kouluista AKS-henkisimpinä erottuu Iisalmen yhteiskoulu. Noin puolet vuosina 1922–1944 koulusta ylioppilaaksi kirjoittaneista nuorukaisista liittyi järjestöön. Iisalmi ja Kiuruvesi olivat oikeistoradikalistisen IKL:n vahvaa kannatusaluetta 1930-luvulla. AKS sai runsaasti uusia jäseniä myös Kuopiosta ja Mikkelistä. Myös Varkauden ja Pieksämäen seudun ylioppilaista moni liittyi järjestöön. Sen sijaan suhteellisen harvat lappeenrantalaiset miesylioppilaat olivat AKS:n jäseniä. Helsinkiläisten osuus Savolaisen osakunnan AKS:läisistä oli pieni. Etenkin Suomalaisen yhteiskoulun käyneet karsastivat järjestöä. Suomalaisesta normaalilyseosta AKS sai runsaasti jäseniä. Lähes puolet Savolaiseen osakuntaan 1920–1930-luvuilla liittyneistä helsinkiläisjäsenistä oli käynyt näitä kahta koulua.¹⁹⁶

Yliopiston kautta ammattiin

Historiallis-kielitieteellisen osaston opiskelijoiden osuus Savolaisen osakunnan jäsenistä kasvoi 1920-luvulla niin, että vuosikymmenen loppupuolella osaston kirjoilla oli kolmasosa osakuntalaisista. Taustalla oli se, että naisten osuus osakuntalaisista kasvoi koko ajan. Suurin osa naisylioppilaista valitsi edelleen opiskelualakseen jonkin historiallis-kielitieteellisen osaston aineista. Historiallis-kielitieteellisen osaston opiskelijamäärä oli selvästi suhdanneherkin – pula-aikana naiset joutuivat miehiä useammin jättämään yliopisto-opinnot haaveeksi.¹⁹⁷

Vaikka historiallis-kielitieteellisen osaston opiskelijat muodostivat 1920-luvun lopulla osakuntalaisten suurimman ryhmän, alitti savolaisten ”histfilarien” osuus selvästi yliopiston keski-arvon. Sama koski matemaattis-luonnontieteellisiä aineita opiskelevia, joiden osuus osakuntalaisista liikkui viidenneksen tuntumassa. Naisten osuus historiallis-kielitieteellisen opiskelijoista lisääntyi selvästi. He hakeutuivat muun muassa opettajiksi keskikouluihin.

Lainopillinen tiedekunta oli edelleen savolaisylioppilaiden suosiossa 1920–1930-luvuilla. Tiedekunnassa oli kirjoilla keskimäärin joka viides savolainen. Lakimiehen uralle tähtäävien savolaisten osuus ylitti selvästi yliopiston keskiarvon. Erityisen selvä ero oli 1920-luvun puolivälissä. Lääketiedettä opiskelevien savolaisten määrä vaihteli huomattavasti. Se pieneni selvästi 1920-luvulla, mutta kääntyi nousuun 1930-luvulla. Kokonaisuudessaan sekä lainopin että lääketieteen opinnot säilyttivät suosionsa savolaisylioppilaiden keskuudessa. Ne tarjosivat hyvät työnäkymät, korkean toimeentulon ja sosiaalisesti arvostetun aseman.

Maa- ja metsätalouden arvostuksesta kertoo se, että maa- ja metsätieteiden ylioppilaita oli 1930-luvun lopussa jo viidennes osakunnan jäsenistä. Maatalous kehittyi ja koneellistui pula-ajan hellitettyä. Myös metsäteollisuus eli nopeaa kasvuvaihetta.

Teologien osuus osakuntalaisista pysyi 1920-luvulla suhteellisen muuttumattomana, noin 5–7 prosentissa, mutta heidän arvostuksena nousi seuraavalla vuosikymmenellä. Evankelis-luterilainen kirkko oli säilyttänyt vasta itsenäistyneessä Suomessa julkisoikeudellisen asemansa kansan enemmistön kirkkona. Sillä nähtiin olevan merkittävä tehtävä kumouksellisen vasemmistolaisuuden torjunnassa. Tunnustuksellinen uskonnonopetus avasi uusia työpaikkoja oppikouluissa, joita perustettiin Suomeen runsaasti 1920–1930-luvuilla.¹⁹⁸ Savolaisten teologian opiskelijoiden määrä kasvoi 1930-luvun alkupuolella (vuonna 1934 noin 9 % osakuntalaisista) useasta syystä. Savon perinteinen herätysliike, herännäisyys elpyi 1920-luvun loppupuolella. Taustalla oli 1920–1930-lukujen vaihteen kristillis-isänmaallinen mielipideilmasto, jonka vallitessa yhä useammat teologian ylioppilaat katsoivat myös soveliaaksi osallistua osakuntatoimintaan.

Osakunnan jäsenistö muuttui maailmansotien välisenä aikana taustoiltaan keskiluokkaisemmaksi kuin mitä se oli ollut 1900-luvun alussa (taulukko 30). Huomattava osa uusista jäsenistä oli toisen polven sivistyneistöä. Pulavuodet näyttävät kaventaneen maanviljelijöiden edellytyksiä rahoittaa lastensa opintoja. Työläistaustaisten ja toisaalta eliitin ja ylemmän keskiluokan ylioppilaiden osuus kaksinkertaistui sotien välisenä aikana. Ensin mainituilla oli hyvin heikko lähtötaso, jälkimmäisten osuuteen 30-luvun pula ei vaikuttanut juurikaan. Myös alempi keskiluokka kasvatti osuuttaan, kun taas perinteisen keskiluokan eli kauppiaiden ja käsityöläisten jälkeläisten osuus hupeni.

Ylioppilaiden tulevaisuudennäkymiin vaikutti sivistyneistön keskiluokkaistuminen. Ensimmäinen maailmansota heikensi merkittävästi sivistyneistön asemaa. Rahanarvo romahti kymmenekseen sotaa edeltävästä, eivätkä palkat nousseet vastaavasti, mikä herätti tyytymättömyyttä. Virkamiesten palkkaus oli jatkuvana kiistanaiheena eduskunnassa. Vasemmisto ja maalaisliitto suhtautuivat virkamiehistöön kielteisesti. Sivistyneistön kokema epävarmuus loi osaltaan pohjaa oikeistoradikalismille.

Näkyvä ura ylioppilaselämässä ei enää taannut paikkaa kansakunnan huipulla. Tasavallan johtopaikat olivat täynnä suhteellisen nuoria miehiä. Laajentunut virkakoneisto tarjosi jonkin verran työpaikkoja, vaikka muun muassa kunnallishallinto toimi maaseudulla edelleen luottamusmiesvoimin. Monet kunnat palkkasivat kunnanlääkärin, ja työpaikkoja avautui maaseudulle perustetuissa oppikouluissa. Asutus- ja neuvontatoiminta tarjosi töitä maa- ja metsätiedettä opiskelleille. Osa ylioppilaista palasi kotiseudulleen opintojensa päätyttyä, ja moni seurakunta sai lähiseudulta kotoisin olevan papin ja moni koulu kotipaikkakuntalaisen opettajan.

Savolaisnuorissa oli myös niitä, jotka valitsivat sotilasuran ja hakeutuivat kadettikouluun. Siellä koulutus ja kaikki muu oli ilmaista, mikä vaatimattomista oloista lähteneelle oli tärkeä motiivi. Vuonna 1939 aktiiviupseereista oli Kuopion ja Mikkelin lääneissä syntyneitä 14 prosenttia.¹⁹⁹

Ne jotka jatkoivat korkeakouluun, muuttivat luonnollisesti pois kotimaakunnastaan. Useat heistä vaikuttivat valtakunnallisella tasolla ja muualla maassa. Heidän elämäntyönsä ei kuulu varsinaisesti Savon historiaan, mutta ei ollut maakunnalle merkityksetönkään. Maakunta synnytti nimekkäitä tutkijoita ja valtiomiehiä, jotka vaikuttivat myös kotiseutunsa elämään.

Näkyviä tiedemiehiä ja vaikuttajia

Vuonna 1905 perustettu Savolainen osakunta oli ensimmäisinä toimintavuosinaan lähellä yhteiskunnallisen toiminnan keskiötä. Sen jäsenkunnasta nousi suuri joukko näkyviä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Esimerkiksi vuonna 1910 osakunnan virkailijoina toimi kaksi tulevaa yliopiston rehtoria: kuraattori K. R. Brotherus ja kotiseutusihteeri Kaarlo Linkola. Osakunnan ensimmäinen kuraattori Brotherus (1880–1943) toimi Helsingin yliopiston ensimmäisenä valtio-opin professorina vuodesta 1923 lähtien. Hänet valittiin yliopiston rehtoriksi vuonna 1930. SavO:n inspehtorina hän toimi vuosina 1924–1928. Kaarlo Linkola (ent. Collan) toimi Helsingin yliopiston kasvitieteen professorina vuosina 1925–1942. Brotheruksen seuraajaksi valittu Linkola vaikutti yliopiston rehtorina vuosina 1938–1941.²⁰⁰

Vuosina 1909–1910 vt. kuraattorina toiminut Ilmari Välikangas (Buddén) nimitettiin eläinlääketieteen professoriksi vuonna 1938. Kuraattori P. J. Hynninen (1883– 1960) astui Suomen itsenäistyttyä ulkoministeriön palvelukseen. Hynninen oli lähettiläänä muun muassa Tallinnassa. Ulko-ministerinä hän toimi vuosina 1957–1958. Ulkoministeriöön siirtyi vuonna 1918 myös osakunnan kolmas kuraattori Eino Välikangas. Brotherusta seurasi inspehtorina hirvensalmelaissyntyinen teologian professori A. F. Puukko (1929–1945). Osakunnan inspehtorit olivat usein laajakatseisia ja hyvin sivistyneitä, ja voimakkaina persoonallisuuksina heillä oli vaikutusta osakuntalaisiin ja nuoriin ihmisiin. Tällaisia olivat ainakin Puukko ja Mauno J. Kotilainen (1895–1961).²⁰¹

Ylioppilaspolitiikassa nuor- ja vanhasuomalaisen puolueiden keskeisissä tehtävissä vaikutti useita savolaisia, jotka nousivat myöhemmin näkyviin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Vanhasuomalaisten johtomiehistä O. E. Louhivuori (1884–1953, vuoteen 1905 Lohtander) kuului itsenäisyyssenaattiin vuosina 1917–1918. Hänestä tuli vuonna 1938 Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen ja fnanssiopin professori ja vuonna 1945 rehtori. Aktiivisena keskustelijana osakunnassa tunnettu Herman Paavilainen toimi sosiaaliministerinä vuosina 1929–1930. Leo Harmajasta (1880– 1949) tuli kansantalouden professori. Elli Tavastähti (vuodesta 1928 Hiidenheimo, 1883–1950) toimi kansanedustajana vuosina 1917–1918, 1919–1921 ja 1924– 1926. Kaarlo Teräsvuori (1884–1977) toimi kasvinviljelyn ja -jalostuksen professorina Tarton yliopistossa vuosina 1920–1922 ja maanviljelyskasvitieteen ylimääräisenä professorina vuosina 1935–1941.²⁰²

Nuorsuomalaisista Eino Tikkanen (1889–1953) teki näkyvän lehtimiesuran. Hän työskenteli muun muassa Ylioppilaslehden päätoimittajana vuosina 1913–1914 ja Uuden Suomen toimitussihteerinä vuosina 1937–1953. Tikkanen kirjoitti useita kaunokirjallisia teoksia ja toimi myös kirjallisuuden kääntäjänä. Ville Niskanen (1887– 1970) ja Urho Toivola (1890–1970) loivat uraa ulkoasiainhallinnossa. Toivola toimi myös Turun Sanomien päätoimittajana vuosina 1925–1937. Maalaisliittoon liittynyt Emil Hynninen (1882–1947) toimi kulkulaitosministerinä (1927–1928) ja sosiaaliministerinä (1932–1936). Alkoholiliikkeen toimitusjohtajana hän työskenteli vuosina 1940–1947.²⁰³

Teologisia opintoja ei juurikaan arvostettu 1900-luvun alussa. Osakunnan harvalukuisten teologien joukosta nousi silti muutamia näkyviä pappismiehiä. Evankelis-luterilaista kirkkoa vuosina 1951–1963 johtanut arkkipiispa Ilmari Salomies (1893–1973, vuoteen 1935 Salonen) oli aktiivinen osakuntalainen 1910-luvulla. Samaan aikaan osakuntaan kuului Tampereen hiippakunnan piispana vuosina 1945–1966 toiminut Eelis Gulin (1893–1975). Rovasti Verneri Louhivuori (1886–1980) tuli tunnetuksi Suomen partioliikkeen huomattavimpana kehittäjänä.²⁰⁴

Suomen kansallisteatteria vuosina 1917– 1950 johtanut, Säämingissä syntynyt Eino Kalima (1882–1972, vuoteen 1906 Landgren) osallistui moniin osakunnan järjestämiin keskustelutilaisuuksiin etenkin vuosina 1906–1907. Hänen veljensä Jalo Kalima (1884–1952, vuoteen 1906 Landgren) oli kielitieteilijä ja toimi slaavilaisen flologian professorina vuosina 1932–1952. Heidän ystäväpiiriinsä kuului aktiivisesti osakuntatoimintaan osallistunut rantasalmelainen Lauri Kettunen (1885–1963), tuleva viron ja sen lähisukukielten professori (1939– 1953).²⁰⁵

Sotilasurallaan pisimmälle osakuntalaistaustaisista jääkäreistä pääsivät kenraaleiksi edenneet K. M. Wallenius (1893–1984), Antti Kääriäinen (1891–1967), Woldemar Oinonen (1891–1963) ja Aarne Snellman (1894–1942). Wallenius toimi yleisesikunnan päällikkönä vuosina 1925–1930, mutta joutui eroamaan osallistuttuaan 1930-luvun alussa lapuanliikkeen toimintaan ja sekaannuttuaan presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditykseen. Snellman kaatui divisioonan komentajana jatkosodassa. Kokonaisuudessaan kenraalien määrä on suuri sekä suhteessa jääkäriksi lähteneiden osakuntalaisten että jääkärikenraalien määrään (49).²⁰⁶

Tiedemaailman näkyvistä nimistä Kangaslammilla pienviljelijäperheeseen syntynyt professori V. A. Heiskanen (1895–1971) oli itsenäisyyden alkuvuosina toimelias osakuntalainen. Tähtitieteilijänä kansainvälisesti tunnetuksi tullut Heiskanen oli intomielinen suomalaisuusmies, joka pohjusti osakunnassa AKS:n nousua. Hän erosi kuitenkin AKS:stä vuonna 1932 yhdessä Urho Kekkosen ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27.4.1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa. Vuonna 1933 Heiskanen valittiin maalaisliiton listalta yhdeksi kaudeksi eduskuntaan. Veikko Heiskasen lakialoitteista yksi ylsi laiksi. Nimenmuutoslain, niin sanotun Lex Heiskasen, perusteella ainakin 250 000 sukunimeä suomalaistettiin.²⁰⁷

Suomalaisen sosiaalipolitiikan uranuurtaja, professori Heikki Waris (vuoteen 1924 Warén, 1901–1989) hoiti 1910- ja 1920-lukujen vaihteessa osakunnan sihteerin ja historioitsijan virkoja. Waris toimi sosiaalipolitiikan professorina vuosina 1948–1968 ja sosiaaliministerinä vuosina 1957–1958. Akateemikon arvon Waris sai vuonna 1980. AKS:ään kriittisesti suhtautunut professori Martti Ruutu (1910–2005) ei 1930-luvulla päässyt osakunnan johtopaikoille, mutta löysi toimintakentän Savolaisen osakunnan laulajista (SOL), jonka johtaja hän oli vuoteen 1960 saakka.²⁰⁸

Lääkintöhallituksen pääjohtajana vuosina 1954–1969 toiminut anatomian professori Niilo Pesonen (1902–1993) osallistui aktiivisesti ylioppilaspolitiikkaan 1930-luvun lopussa. Akateeminen Karjala-Seura oli heimoaatteen sisäistäneelle lääketieteen kandidaatti Niilo Pesoselle selvä valinta vuonna 1925. Hän kuului AKS:n keskeisiin vaikuttajiin. Ylioppilaskunnan puheenjohtajana vuosina 1938–1940 toiminut Pesonen valittiin AKS:n hallitukseen ja toiseksi varapuheenjohtajaksi vuosiksi 1940–1944.²⁰⁹ Niilo Pesonen teki 1930-luvulla antropologisia tutkimuksia, joissa selvitettiin eri roturyhmien piirteitä. Jatkosodan aikana Pesonen ehdotti Suomalaiselle Tiedeakatemialle erityisen Rotubiologisen instituutin perustamista, jonka keskeisenä motiivina olisi Suur-Suomen itäisille rajoille rakennettavan rodullisen suojamuurin luominen. Hanke haudattiin jo vuonna 1943, kun Saksan sotaonni oli kääntynyt Stalingradin taistelun jälkeen.²¹⁰

Lääkäriksi valmistunut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (1929–1930 ja 1932–1933) ja AKS:n puheenjohtaja (1931– 1932) Aarne Valle (1902–1983) työskenteli Puolustusvoimien palveluksessa. Jatkosodan aikana hän toimi Itä-Karjalan siviilihallinnon lääkintäosaston päällikkönä ja rauhan palattua Keskussotilassairaala 2:n ylilääkärinä.²¹¹

Ylioppilaslehden päätoimittajana vaikutti 1920- ja 1930-luvuilla neljä savolaista: Tauno Jalanti (1928), Antero Manninen (1933– 34), Eero Hietakari (1935–1936) ja Erkki Partanen (1938). Jalanti työskenteli ulkoministeriössä vuoteen 1945, viimeisinä vuosina kauppapoliittisen osaston päällikkönä, minkä jälkeen hän toimi liikemiehenä. Manninen (1908–2000) teki pitkän uran yliopiston apulaissihteerinä. Kunniatohtorin arvon Manninen sai laadittuaan 878-sivuisen Kangasniemen historian. Hänet tunnettiin maanlaajuisesti Yleisradion Viisasten kerhon herra X:nä. Vuorineuvos Partanen (1915–1983) johti vuosina 1952–1976 Huhtamäki-yhtymää.

WSOY:n pääjohtajana vuosina 1952– 1962 toiminut Yrjö A. Jäntti (1905–1985) oli melko aktiivinen osakuntalainen 1920-luvulla. Silloin tällöin osakunnassa kävi runoilija Saima Harmaja (1913–1937), joka kuoli nuorena tuberkuloosiin. Simo Puupponen, pakinoitsija Aapeli, osallistui osakunnan näytelmäkerhon toimintaan 1930-luvun puolivälissä. Suomen Kuvalehden pitkäaikainen päätoimittaja Leo Tujunen (1910– 1988) vaikutti osakunnan sihteerinä. Ylioppilaslehden päätoimittajana Tujunen työskenteli vuosina 1944–1945. Osakuntalaisia oli myös Yrjö Kilpeläinen, sotavuosien legendaarinen radiopropagandisti ”Jahvetti”.

Säveltäjä, professori Taneli Kuusisto (1905–1988) esiintyi lukuisissa osakunnan juhlissa 1920-luvun lopulla. Kuusisto toimi Sibelius-Akatemian rehtorina vuosina 1959–1971. Kansallisteatterin näyttelijä ja useista elokuvarooleistaan tunnettu Unto Salminen (1910–1972) oli osakunnan jäsen 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa.²¹²

Papiston arvostus kohosi Suomessa maailmansotien välisenä aikana, mikä lisäsi teologiaa opiskelevien määrää. Teologian professori Lennart Pinomaa (1901–1996) toimi osakunnan historioitsijana lukuvuoden 1922–1923. Samaan aikaan Enonkoskella syntynyt ja suomalaisten uskonnollisten kansanliikkeiden tutkijana tunnetuksi tullut Martti Ruuth (1870–1962) aloitti kirkkohistorian professorina.

Ammattiopetusta maakunnan hyväksi

Yhteiskunta loi puitteet nuorten kansakoulun jälkeiselle elämälle. Työsuojelulainsäädäntö asetti rajoituksia alle 15-vuotiaiden työnteolle, ja oppivelvollisuuslaki edellytti osallistumista kansakoulun jatko-opetukseen, mikäli nuori ei jatkanut opintoja muissa oppilaitoksissa. Nuorten tilanne oli kuitenkin ristiriitainen, koska tarjolla ei ollut sopivia opiskelupaikkoja ja he joutuivat haeskelemaan erilaisia tilapäistöitä.

Viranomaisetkin pitivät nuorten kansakoulun jälkeistä elämäntilannetta ongelmallisena. Yhteiskunnan, työnantajien ja nuorten oma etu vaati, että mahdollisimman moni poika ja tyttö saisi säännöllisesti käydä koulua vielä kuusivuotisen kansakoulun jälkeen. Keskeiseksi keinoksi nähtiin ammattikasvatuksen tehostaminen.²¹³ Ammattiopetuksen tehostamiselle asetti vaatimuksia myös taloudellinen kehitys. Suomen teollisuus kasvoi nopeasti 1920- ja 1930-luvuilla. Kiivaan kasvun kausia olivat vuodet 1924– 1928 ja 1933–1937. Teollisuustyöntekijöiden määrä kasvoi sotien välisellä kaudella 142 000 hengellä, vaikka lamavuosina työvoiman määrä putosi viidenneksellä. Toisen maailmansodan alla teollisuustyöntekijöitä oli yli 300 000.²¹⁴

Ammattiopetuksen tehostaminen kytkeytyi 1920-luvun alusta lähtien moniin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Se oli ennaltaehkäisevää köyhäinhoitoa ja nuorisonsuojelua. Sen avulla piti kasvattaa ammattitaitoista työvoimaa työnantajan tarpeiden tyydyttämiseksi ja työtehon parantamiseksi. Tehdasseutujen pojat olivat ongelma, johon piti puuttua. Tähän oli keinona yhteiskunnan maksamat avustukset sekä oppilas- ja opiskelupaikkojen lisääminen. Näin sosiaalipolitiikka, koulutuspolitiikka ja ammattitaitovaatimukset kietoutuivat yhteen.

Opetuksen tehostamisesta huolimatta ammattiin opiskelevien osuus pysyi Suomessa pienenä, eikä opiskelumahdollisuuksia ollut kaikille tarjolla. Koko maassa jäi vuosittain 88 prosenttia kaikista kansakoulun päättäneistä nuorista ilman ammattikoulutuspaikkaa.²¹⁵ Maaseudulla tilanne oli vaikein, koska huonojen kulkuyhteyksien vuoksi opiskelu omasta kodista käsin oli suurimmalle osalle nuoria mahdotonta. Runsaat puolet kansakoulun käyneistä nuorista päätyi 1920-luvun lopussa kansakoulun jatkoluokille. Oppikouluihin suuntasi kuusivuotisen kansakoulun jälkeen yhtä paljon oppilaita kuin ammattikouluihin. Vuonna 1928 oli 21 prosenttia alle 18-vuotiaista pojista saanut ammattiopetusta ja tytöistä vajaa 14 prosenttia. 18–22-vuotiaista pojista oli ammattiopetusta saanut lähes joka kolmas mutta samanikäisistä tytöistä vain vajaa viidesosa.²¹⁶

Suomalaisen maatalouden uudistaminen olisi ollut vaikeaa ilman valistustyötä ja maanviljelys- ja maamiesseuroja. Alan ammattiopetusta tarjoavia kouluja oli alettu perustaa maahamme jo 1800-luvun ensipuoliskolla. Otavan maanviljelyskoulussa Mikkelin maalaiskunnassa käynnistyi opetustoiminta marraskuussa 1859. Vuodesta 1896 alkaen maanviljelyskoulun kanssa saman johdon alaisena oli karjanhoitokoulu, jonka oppilaiksi tuli aluksi miehiä, mutta vuodesta 1906 alkaen naisia. Vuosina 1925–1949 koulu toimi kaksivuotisena, mutta osan ajasta yksivuotisena. Mikkelin tietopuolinen karjanhoitokoulu aloitti toimintansa vuonna 1910. Vuosina 1914–1959 koulu työskenteli vuokratiloissa Joroisissa.

Maanviljelyskoulun käytyään oppilaat siirtyivät maatalouden pariin, osa tilallisiksi, osa tilanvuokraajiksi ja työnjohtajiksi. Vuonna 1926 maanviljelyskoulun yhteyteen perustettiin puutarhakoulu, jonka toiminta oli kuitenkin vaatimatonta vielä alkuvuosina. Aikojen kuluessa puutarhaopetuksen osuus on kasvanut maatalousopetuksen jäädessä vähäisemmäksi.²¹⁷ Koulutila oli suurimmillaan 1800-luvun lopussa, kun sen käyttöön oli ostettu lisää maita. 1920-luvulla torppien itsenäistymisen myötä yli 2 000 hehtaarin tila pieneni 1 500 hehtaariin. Koulutilalla harjoitettu kotieläintalous oli monipuolista. Esimerkiksi 1910–1930-luvuilla harjoitettiin vilkasta hevosjalostustoimintaa, joka kuitenkin sittemmin väheni.²¹⁸

Pohjois-Savon ensimmäinen maataloudellinen oppilaitos perustettiin Kuopion Leväselle vuonna 1859. Vuonna 1894 se siirrettiin maanviljelysneuvos Johannes Laguksen omistamalle tilalle Iisalmen Peltosalmelle. Opetusta laajennettiin, ja vuonna 1916 syntyi Peltosalmen kotitalouskoulu. Tosin maaseudun naisväestöä ei ollut unohdettu aiemminkaan, sillä sekä Leväsellä että Peltosalmella oli jo vanhastaan koulutettu karjakkoja ja jaettu hiukan kotitaloustietoutta.

Iisalmen maalaiskunnan kunnalliselämän mahtimies oli maanviljelysneuvos Johannes Laguksen poika, agronomi Lassi Olli Hirvensalo. Hän johti suvun maatilalle perustettua Peltosalmen maamies- ja karjanhoitokoulua yhteensä 46 vuotta. Monien muiden tehtäviensä ohella hänet valittiin vuonna 1922 myös eduskuntaan, jossa hän vaikutti vuosina 1922–1924 sekä 1930– 1951. Iisalmen kunnanvaltuustoon L. O. Hirvensalo kuului 39 vuotta aina kuolemaansa, vuoteen 1956 asti. Valtuuston puheenjohtajana hän toimi vuosina 1924–1925, 1927, 1931–1945 ja 1949–1950.²¹⁹

Peltosalmen maanviljelyskoulun vaikutus ei ollut kuitenkaan riittävä. Se jäi pitkäksi aikaa alansa ainoaksi edustajaksi Pohjois-Savoon. Sitä paitsi Peltosalmi koulutti kaksivuotisilla kursseilla etupäässä työnjohtajia. Tarvittiin siis uusia ja lyhytkestoisempia, talonpoikaisviljelijöille suunnattuja maamieskouluja. Tätä käsitystä vahvisti vuosisadan alussa tehty tutkimus, jonka mukaan Kuopion läänissä oli vain kahdeksan maanviljelyskoulun käynyttä 1 000 viljelijäperhettä kohti.

Kuopion läänin maanviljelysseuran ja paikallisten maamiesseurojen aktiivisuuden ansiosta Muuruveden maamieskoulu aloitti toimintansa vuonna 1906. Sen taustavoimat olivat päättäneet toisenkin maamieskoulun perustamisesta Pohjois-Savon länsiosaan. Tämän päätöksen toteuttaminen vaati kuitenkin 18 vuoden kypsyttelyn ja kapulanväännön. Vasta vuonna 1924 Länsi-Savon maamieskoulu avasi ovensa – Suonenjoella.

Yksivuotiseen maatalouskoulutukseen otettiin aluksi noin 40 oppilasta vuosittain, mutta myöhemmin – emäntäkoulun saatua omat tilat – määrää nostettiin niin, että 25 ensimmäisen toimintavuoden aikana maamieskoulun kävi kaikkiaan 1 023 oppilasta.

Suonenjoen maamieskoulun yhteyteen perustettiin myös emäntäkoulu. Vuonna 1924 Suonenjoen emäntäkoulussa järjestettiin kuitenkin vain kesäkurssi ja parin kuukauden mittainen jatkokurssi. Ensimmäinen täysimittainen lukuvuosi ja säännöllinen koulutyö pääsivät käyntiin seuraavana vuonna. Vuoteen 1949 mennessä emäntäkoulun suoritti lähes 1 400 tyttöä.

Aikojen kuluessa myös koulujen hallinto muuttui. Perustamisvaiheessaan 1920-luvulla kannatusyhdistys oli pahoin velkaantunut, minkä vuoksi valtio osti vuonna 1931 silloin Suonenjoen maatalouskouluna tunnetun laitoksen itselleen. Tästä alkaen valtio yllä piti molempia kouluja.²²⁰

Itä- ja Suur-Savon maamieskouluhanke toteutui vuonna 1921, jolloin Itä- ja Suur-Savon kiertävä maamieskoulu muutettiin pysyväiseksi ja se sai kotipaikan Rantasalmen Kolkontaipaleelta. Omaan rakennukseen koulu pääsi muuttamaan vuonna 1924.²²¹

Säämingin emäntäkoulu juontaa juurensa 1920-luvulta, jolloin maakunnassa virisi halu saada itäiseen Savoon oma kotitaloudellinen opinahjo maalaiskotien tyttärille. Maanviljelijä Taavetti Mikkoselta ostettiin Lehtiniemen tila, josta Mikkelin läänin maanviljelysseura lahjoitti valtiolle 30 hehtaarin alueen tulevan koulun tarpeiksi. Pian tämän jälkeen oppilaitos aloitti toimintansa valtion omistamana emäntäkouluna.

Vuonna 1929 annettiin emäntäkouluja koskeva asetus. Koulujen tavoitteena oli ”antaa naisille opetusta maalaiskotien hoitajille kuuluvissa tehtävissä sekä muutenkin edistää kotitalouden kohottamista tarkoittavaa toimintaa”. Oppiaineina olivat kodinhoito, ruokatalous, puutarhanhoito, käsityöt, maatalousaineet, lastenhoito, yhteiskuntaoppi, terveys- ja sairaanhoito-oppi, kasvatusoppi, laskento, kirjanpito ja asioimiskirjoitus. Suunnitelma oli laadittu vastaamaan emännän työtä kodissa, joten koulutuksessa pantiin suuri paino käytännön askareiden suorittamiselle. Vuonna 1930 toimintansa aloittaneessa Säämingin opinahjossa oli puolikymmenpäinen opettajisto sekä johtokunta, joka valvoi koulun toimintaa. Emäntäkoulu henkilöityi paljolti agronomi Irma Hamaran määrätietoiseen persoonaan. Hamaran arvovaltaa oli omiaan vahvistamaan hänen johtajakautensa pituus (1933–1949 ja 1951– 1962) samoin kuin hänen yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä nauttimansa arvonanto. Viimeksi mainitusta on osoituksena Hamaran valitseminen eduskuntaan moneen otteeseen 1940–1960-luvuilla.²²²

Vuonna 1919 perustettu Kuopion karjatalousopisto siirtyi valtiolle vuonna 1929. Vuosina 1926–1956 karjatalousopin lehtorina ja opiston johtajana toimi maanviljelysneuvoksen arvon vuonna 1943 saanut Niilo I. Jokinen. Opiston työ karjanhoidon ja sen neuvonnan kehittämisessä oli merkittävä. Se oli maan ainoa karjatalousopisto, josta valmistui karjatalousteknikkoja. Korkeampaa koulutusta Suomessa antoi vain Helsingin yliopiston maa- ja metsätieteellinen tiedekunta. Perusopetusta puolestaan annettiin karjanhoitokouluissa. Koulutuksen tarve kasvanut aina 1800-luvun lopulta, erityisesti 1900-luvun alusta, jolloin karjatalous ohitti viljelyn maatalouden tärkeimpänä tulonlähteenä.²²³

Suomessa ryhdyttiin 1860-luvulta alkaen järjestämään kiertäviä kotiteollisuuskouluja, joissa tytöille opetettiin kutomista ja ompelua. Miesten käsityökouluissa valmistettiin ajoneuvoja, työkaluja sekä huone- ja talouskaluja. Vuosisadan vaihteessa kotiteollisuuskouluja perustettiin sekä maaseudulle että kaupunkeihin. Kun Kuopion kotiteollisuusyhdistys perustettiin vuonna 1908, oli sen toimialueella (21 kuntaa) yhdeksän käsityökoulua. Vuodesta 1919 alkaen koulut alkoivat toimia samalla paikkakunnalla koko lukuvuoden. Vuodesta 1920 koulujen hakijoiksi hyväksyttiin vain seurat ja yhdistykset. Vuonna 1920 Kuopion käsityökouluissa oli 189 oppilasta, mutta vuosikymmenen lopulla heidän määränsä laski vajaaseen 120:een.²²⁴

Suomen itsenäistyttyä Mikkelissä toimi käsityöläiskoulu vuoteen 1923 saakka. Mikkelin läänin kotiteollisuusyhdistys järjesti sotien välillä useana vuonna naisille kutomakursseja ja ehdotti Mikkeliin naisteollisuuskoulun perustamista Maataloushallituksen toimesta. Vuonna 1938 yhdistys sai kaupunginvaltuustolta lupauksen ilmaisesta tontista ja väliaikaisista tiloista Linnanmäen kansankoulurakennuksesta. Asia järjestyi lopulta niin, että vuonna 1889 Käkisalmeen perustettu Käkisalmen Rouvasväenyhdistyksen omistama ja ylläpitämä naisteollisuuskoulu tuli evakkona talvisodan jaloista Mikkeliin. Aluksi se toimi Linnanmäen kansakoululla ja jatkosodan jälkeen Urpolan kartanossa vuoteen 1955 saakka.

Suomen ensimmäinen kaupallista koulutusta antava oppilaitos aloitti toimintansa Turussa vuonna 1838. Vuonna 1887 perustettu Kuopion kauppakoulu oli ensimmäinen suomenkielinen kauppakoulu. Se otti perustamisestaan lähtien oppilaikseen sekä miehiä että naisia. Kauppakoulu nousi elinkeinoelämän tarpeista, ja sen johtokunnassa istui alueen tunnetuimpia liikemiehiä ja sivistyneistöä. Canthin ja Saastamoisen sukujen jäsenet kuuluivat kauppakoulun taustavaikuttajiin. Kauppakouluissa opiskelijoita koulutettiin vähittäiskauppiaiksi. Koulutus ei Kuopiossa rajoittunut pelkästään kaupallisiin aineisiin, vaan siellä opetettiin myös yleissivistäviä aineita ja kieliä laaja-alaisesti. Kuopion kauppakoulun rehtorina toimi vuosina 1910–1946 tohtori Yrjö Tuomikoski (s.1878).²²⁵

Kauppakoulun perustamista suunniteltiin Mikkeliin ensimmäisen kerran vuonna 1913, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen siirsi hanketta, ja se toteutui lopulta vasta vuonna 1930. Tällä kertaa hankkeella oli myös liikemiesten tuki. He lupautuivat vuonna 1928 kokoamaan huomattavan summan, 187 000 markkaa (noin 51 000), seuraavien viiden vuoden aikana. Niinpä valtuuston kokouksessa 10.4.1930 tehtiin päätös kaksivuotisen kauppakoulun perustamista Mikkeliin. Siitä tuli kaupungin omistama, kauppa- ja teollisuusministeriön valvoma laitos. Johtokunnan puheenjohtajaksi nimettiin hankkeen aktiivisimpiin puuhamiehiin kuulunut kauppaneuvos Aarne Jordan. Opetustilat saatiin yhteiskoululta ja opetus aloitettiin 1.9.1930. Sota-aikojen paria ”evakkomatkaa” lukuun ottamatta kauppakoulu toimi yhteiskoulun tiloissa vuoteen 1945 asti. Kauppakoulun koko toiminta-ajan sen rehtorina oli flosofan maisteri Herbert Murto. Murto jäi eläkkeelle 1948.²²⁶

Ensimmäisenä lukuvuonna 1930–1931 Mikkelin kauppakoulussa oli 43 opiskelijaa. Heistä miehiä oli 15 ja naisia 28. Suurin osa (40) oli kotoisin Mikkelistä tai lähikunnista, kaksi oli Viipurin läänistä ja yksi Turun ja Porin läänistä. Tulevinakin vuosina valtaosa oppilaista oli Mikkelistä tai Mikkelin läänistä, ja vasta jatkosodan aikana kouluun alkoi tulla myös muualta kotoisin olevia oppilaita. Kauppakoulussa oli vuosittain keskimäärin 71 oppilasta. Vuonna 1944 kaksivuotisen kauppakoulun yhteydessä aloitti iltaisin toimiva liikeapulaiskoulu. Koulu toimi vain kolmen vuoden ajan.²²⁷

Kauppakoulu oli kansakoulupohjainen oppilaitos. Valtaosa sen oppilaista kuului maaseudun vähävaraiseen väkeen, jolle oppikouluun pääsy oli taloudellisista syistä ollut mahdottomuus. Näin kauppakoulu suhteellisen lyhyine oppiaikoineen avasi monelle tien opintojen jatkamiselle ja pääsyn uudenlaiseen ammattiin. Mikkelin kauppakoulusta valmistui vuoteen 1946 mennessä yhteensä 441 oppilasta.²²⁸

Vuonna 1886 aloittaneen ja vuonna 1911 kolmivuotiseksi tulleen Kuopion teollisuuskoulun tehtävänä oli antaa tarpeellisia tietoja teollisuuden eri aloilla toimiville työnjohtajille, piirtäjille, koneenhoitajille ja vastuunalaisille työntekijöille. Teollisuuskoulut oli tarkoitettu nuorille eteenpäinpyrkiville työntekijöille, jotka halusivat hankkia itselleen ammattia edistäviä teknisiä tietoja. Koulussa toimivat koneenrakennus- huoneenrakennus- ja kulkulaitososastot. Vuodesta 1919 alkaen järjestettiin myös erimuotoisia konemestarikursseja. Pitkäaikaisena koulun rehtorina toimi diplomiinsinööri Kosti Railo (Rosendahl) vuosina 1929–1947. Kuopion teknillinen oppilaitos sai ottaa uusia oppilaita kaksi kertaa kolmessa vuodessa, kuten muutkin maamme teknilliset oppilaitokset. Kun ensimmäisestä maailmansodasta oli selvitty, alkoivat oppilasmäärät kasvaa, ja 1930-luvulla ne vakiintuivat alkavien luokkien osalta noin 60:een. Noin puolet oppilaista oli 1930-luvulla Kuopion läänin ulkopuolelta.²²⁹

1930-luvulla valmisteltu teknisen opetuksen uudistus toteutettiin teollisuuskoulujen osalta vuonna 1940. Silloin annettiin asetus, joka tuli voimaan seuraavana vuonna. Teollisuuskouluja alettiin nimittää teknillisiksi oppilaitoksiksi. Niissä saattoi olla teknillinen koulu, opisto tai molemmat. Kuopioon tuli tässä vaiheessa vain teknillinen koulu. Teknillisen koulun opetusaika oli kaksi ja teknillisen opiston kolme lukuvuotta. Lukuvuosi oli kalenterivuosi, ja opetusta annettiin tammikuusta toukokuuhun ja syyskuusta joulukuuhun. Asetuksen tultua voimaan Kuopiossa jatkoivat konerakennuksen, huoneenrakennuksen sekä tie- ja vesirakennuksen opintosuunnat, ja uutena alkoi kaivostekniikan opetussuunta. Koulurakennus vaurioitui Kuopion pommituksessa 2.2.1940. Se korjattiin välittömästi ja samalla ylin kerros rakennettiin luokkahuoneiksi.²³⁰

Vasta 1930-luvun alussa ryhdyttiin suunnittelemaan Mikkeliin ammattikoulua, mutta pulakausi kaatoi hankkeen. Mikkelin kaupungin yleinen ammattikoulu aloitti toimintansa kurssimuotoisena iltakouluna syksyllä 1943. Syksyllä 1944 laajenevan Mikkelin ammattikoulun tiloiksi luovutettiin lakkautetun suojeluskunnan kaupungille lahjoittama toimitalo Otavankatu 6:ssa. Jo syyskuussa 1944 siinä aloitti toimintansa tyttöjen valmistava ammattikoulu ja seuraavana lukukauden alusta poikien valmistava ja yleinen ammattikoulu. Otavankatu 6:n lisäksi opetusta annettiin alkuaikoina useissa eri tiloissa.²³¹ Tehdaspaikkakunnilla, kuten Varkaudessa, toimi yksityisiä, tehtaan perustamia ammattikouluja.

Kansan- ja kansalaisopistot

Siirryttäessä autonomian kaudelta itsenäisyyden aikaan oli kansanopistoaate jo vakiinnuttanut paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Perintönä kansanopistot saivat kuitenkin kansallishenkisen, osin uskonnollisenkin ja ennen muuta kansanvalistushenkisen aatepohjan, joka vahvistui isänmaallisuudeksi 1920- ja 1930-luvuilla vallinneessa ilmapiirissä. Myös maakuntahengen luominen oli kansanopistoille tärkeää.

Maamme itsenäistyttyä Savossa oli kaksi perinteisen kansanvalistuslinjan opistoa: Kuopiossa sijaitseva Pohjois-Savon kansanopisto ja Otavan opisto Mikkelissä. Pohjois-Savon kansanopisto aloitti toimintansa vuonna 1895 Maaningalla ja siirtyi Kuopioon vuonna 1900. Otavan opisto perustettiin alun perin Joroisiin Keski-Savon kansanopiston nimellä vuonna 1892. Nykyisen nimensä opisto sai vuonna 1926.

Alettuaan saada valtionavustusta vuonna 1926 kansanopistot pystyivät kehittämään toimintaansa entistä vakaammalta pohjalta. Vuonna 1929 valmistui Otavaan uusi, kolmikerroksinen asuinrakennus oppilaita varten. Otavan opisto muotoutui selvästi maakunnan omaksi kansanopistoksi. Suurin osa oppilaista oli Mikkelin läänistä. Oppilasmäärä oli suurimmillaan 1940-luvulla. Toisen maailmansodan aikana opiston toiminta oli keskeytyksissä, koska opiston tiloja tarvittiin päämajan käyttöön.

Vanhojen kansanopistojen rinnalle syntyi uudenlaisia opistoja myös Savossa. Kansanopistot tarjosivat uskonnollisille herätysliikkeille väylän pitää otetta maallistuvassa yhteiskunnassa. Tammikuun 23. päivänä 1919 päätettiin Kuopion markkinaseuroissa, että Pohjois-Savoon perustetaan herännäishenkinen kristillinen kansanopisto. Hankkeen primus motorina ja opiston perustajana toimi Varpaisjärven kirkkoherra Kleofas Hyvämäki (1874–1932). Uupumatta Hyvämäki kiersi maakuntaa keräten varoja opiston rakentamiseksi. Keräyksen suorittamiseksi hän sai kuuden kuukauden virkaloman.

Keräystä suorittaessaan hän antoi itselleen nimen ”Kulkuri-Kleofas”. Ahkeruus tuotti tulosta. Paikaksi valittiin Wilhelmi Malmivaaran ehdotuksesta Lapinlahti, jossa Savon kristillinen kansanopisto aloitti toimintansa 20.10.1923.²³²

Vuonna 1926 opiston nimi muutettiin Portaanpään kristilliseksi kansanopistoksi. Opiston omistaa Portaanpään kristillisen kansanopiston kannatusyhdistys ry. Vuonna 1924 valmistui päärakennus opiston ensimmäisen työvuoden päätyttyä palaneen rakennuksen tilalle. Opiston pitkäaikaisena johtajana toimi rovasti Vilho Pesonen (1924– 1963).²³³

Portaanpään kansanopiston perustaminen vaikutti kiistattomasti herännäisyyden elpymiseen koko Ylä-Savossa 1920-luvulla. Esikuvana oli Karhumäen opisto, jossa vuosien mittaan oli opiskellut myös savolaisia nuoria.²³⁴ Toiminnan laajuutta osoittavat ne nuoret, jotka esimerkiksi vuosina 1923– 1930 ovat talvikautena olleet oppilaina Portaanpäässä:²³⁵

Suomen nuorisoseuraliikkeen kansanopisto, Suomen Nuoriso-opisto aloitti toimintansa kurssimuotoisena kokeiluna Uudenkirkon kansanopistolla vuonna 1922. Kansanopistotyön lisäksi sen tehtävänä on ollut antaa opiskelijoille valmiuksia nuorisoseuratyöhön. Vuonna 1923 opisto jatkoi toimintaansa Otavan kansanopiston tiloja ja opettajakuntaa käyttäen. Nuoriso-opiston rehtorina toimi vuodesta 1923 vuoteen 1947 Aukusti Ripsaluoma, jonka merkitys opiston johtajana oli suuri. Vuonna 1926 Suomen Nuorison Seuran Liitto osti opiston tyyssijaksi Paukkulan kartanon. Vuonna 1937 valmistui uusi päärakennus Paukkulinna, joka oli rakennettu kartanon vanhasta navetasta yliarkkitehti Martti Välikankaan suunnitelmien mukaan.²³⁶

1920-ja 1930-luvuilla valtaosa niin Savon kuin koko maan kansanopistojen oppilaista oli naisia miesten osuuden jäädessä yhteen kolmasosaan. Suurin osa oppilaista tuli maatalousväestön keskuudesta ja oli suorittanut ennen kansanopistoa koko kansakoulun oppimäärän. Kansanopistojen opiskelijat olivat useimmiten 18 vuotta täyttäneitä.

Kansalais- ja työväenopistojen alkuhistoria Suomessa liittyy samaan kansanvalistusliikkeeseen, josta olivat syntyneet kansankirjastot ja kansanopistotkin. Ensimmäiset työväenopistot perustettiin maahamme 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa työväestön sivistyspyrkimyksiä ja opiskelumahdollisuuksia tukemaan. Varsin pian opistoista kuitenkin tuli kaikkien kansalaisten opiskelupaikkoja, ja kansalaisopisto yleistyi niiden nimityksenä.

Itsenäisen Suomen ensimmäiset kansalais- ja työväenopistot perustettiin vuonna 1919. Varkaudessa A. Ahlström perusti tuolloin Varkauden työväenopiston, jota opettaja Oskari Sutinen ryhtyi johtamaan. Toiminta ei ottanut kunnolla sujuakseen ja oltuaan jonkun aikaa keskeytyneenäkin opisto lakkautettiin vuonna 1924. Opiston toiminnan uudelleen käynnistämiseksi perustettiin kannatusyhdistys vuonna 1927, ja uusi opisto aloitti toimintansa vuonna 1931.²³⁷

Iisalmessa toimi kansakoulun ohella ja osittain sitä korvatenkin työläisten ja liikeapulaisten iltakoulu. Kun kaupunki ”yleisen suuntauksen mukaisesti”, kuten kaupungin historiassa mainitaan, perusti marraskuussa 1920 myös Iisalmen vapaaopiston, sulautettiin iltakoulu siihen. Opisto aloitti toimintansa Aleksis Kiven päivänä 1920 opettaja K. R. Castrénin johdolla, ja vuonna 1928 sen nimi muutettiin Iisalmen kansalaisopistoksi. Opiston oppilasmäärä vaihteli 59:n ja 100:n välillä, ja sen opetuksen kustansi lähinnä kaupunki, mutta yleisen käytännön mukaisesti se sai myös valtionapua. Opiston toiminta jouduttiin lakkauttamaan taloudellisista syistä vuonna 1934. Vuonna 1961 eli 27 vuotta myöhemmin perustettiin kannatusyhdistyksen ylläpitämä Iisalmen kansalaisopisto, joka kunnallistettiin vuonna 1977.²³⁸

Alkusysäyksenä opiston perustamiselle Mikkeliin oli ylioppilasvaliokunnan kaupunginvaltuustolle lähettämä kirje. Asia pantiin vireille, ja vuoden 1920 lopulla valtuusto perusti Mikkelin kansalaisopiston, joka aloitti toimintansa jo 16.1.1921. Johtajaksi valittiin yhteiskoulun rehtori Jooseppi Sajaniemi, joka hoiti tehtävää sivutoimisesti neljännesvuosisadan eli vuoteen 1945. Suosituimpia aineita kansalaisopistossa sen toiminnan alkuvuosikymmeninä olivat muun muassa laskento, kirjanpito, suomen kieli ja kirjallisuus, konekirjoitus sekä kielet. Oppilaita opistossa oli 1920- ja 1930-luvuilla 200–300. Rehtori Sajaniemen musiikkiharrastuksen ansioista laulukuorot sekä vuodesta 1933 alkaen orkesteri muodostivat opiston keskeisimmän, kaikkea toimintaa yhdistävän rungon.²³⁹

13.2.1921 suorittamassaan tarkastuksessa Rafael Engelberg suositteli toimintaa laajennettavaksi myös lähiseudun asutuskeskuksiin sekä Mikkelin kansankirjaston liittämistä opiston yhteyteen. Kansalaisopiston ja kansakoulujen johtokunnan yhteisestä ehdotuksesta valtuusto päätti luovuttaa kansankirjaston lukusaleineen kansalaisopiston hallintaan ja yhteiseen tilinpitoon. Kansalaisopisto ja kirjasto yhdistettiin niin kuin Kuopiossakin oli tapahtunut. (Kuopion kansalaisopisto oli perustettu vuonna 1916, ja sen edeltäjänä oli vuosina 1914–1915 toiminut Kuopion työväenopisto.) Mikkelin kansalaisopiston ja kirjaston toiminta yhtenä laitoksena jatkui vuoteen 1936. Kun kirjastolle tällöin laadittiin omaa ohjesääntöä, kirjastontarkastajan mielestä sille oli asetettava myös oma johtokunta, kuten tapahtuikin. Kansalaisopisto ja kirjasto erotettiin vuoden 1937 alusta erillisiksi hallintokunniksi.²⁴⁰

Savonlinnan kaupunginvaltuustokin sai toukokuussa 1920 ylioppilasvaliokunnalta kirjeen, jossa kehotettiin ryhtymään toimiin ”yleisen vapaan valistuslaitoksen” perustamiseksi. Valtuusto asetti valiokunnan, joka katsoi, että ensin oli selvitettävä, oliko mainitunlaisella laitoksella toimintaedellytyksiä Savonlinnassa. Tätä varten se suositteli lyhyitä valistuskursseja, jollaiset pidettiinkin keväällä 1921. Niistä saatujen kokemusten rohkaisemana valtuusto päätti keväällä 1921 perustaa Savonlinnan kansalaisopiston aloittamaan toimintansa seuraavana syksynä.²⁴¹

Enemmän toiveikkaana kuin menestyksekkäänä opisto aloitti toimintansa. Toiminnan huippuna mainitaan syyslukukausi 1925, jolloin opiskelijoita oli 94. Sivutoimisena johtajana opistoa luotsannut opettaja Eva Mattila alkoi väsyä havaittuaan, ettei opisto kyennyt herättämään sitä harrastusta ja opiskelunhalua, jota hän oli odottanut. Hän sanoutui irti tehtävästään kesällä 1928. Kun sopivaa seuraajaa ei löydetty ja kaksi muutakin pitkäaikaista opettajaa ilmoitti eroavansa, päätti johtokunta sulkea opiston toistaiseksi.

Opiston sulkeminen toistaiseksi merkitsi sen lakkauttamista. Opistotoiminta käynnistyi jälleen vuosikymmenen myöhemmin, mutta aivan uudelta pohjalta. Vuonna 1938 perustettiin Savonlinnan kristillis-yhteiskunnallisen työkeskuksen (Linnalan) kannatusyhdistys. Seuraavana vuonna se perusti työkeskuksen yhteyteen Savonlinnan vapaaopiston, jonka nimi muutettiin alkuperäiseen muotoonsa Savonlinnan kansalaisopistoksi vuonna 1963.²⁴² Syksyllä 1945 aloitti toimintansa Pieksämäen työväenopisto.²⁴³

Impilahden Viipulanniemessä sijainnut Itä-Karjalan kansanopisto siirrettiin vuonna 1940 Punkaharjun Valoniemeen. Opisto oli omana aikanaan luultavasti Pohjoismaiden modernein kansansivistystyön keskus, ja ehkä näyttävinkin.

Kun pioneerit käyvät työhön, he eivät voi tietää, että rauha odottaa vain muutaman tunnin päässä. On helmikuun kahdestoista 1940 kello 23.45. Valtava räjähdys tärisyttää Laatokan rantaa muutaman kilometrin etäisyydellä Impilahden kirkolta. Viipulanniemen kansanopistoa ei enää ole.²⁴⁴

Tanhuvaaran liikuntaopisto aloitti toimintansa kesällä 1919 Pappilanniemessä Viipurinlahden rannalla. Elokuun 1939 voimistelukurssi jäi Viipurin Tanhuvaaran viimeiseksi kurssiksi. Alkoi sota. Kevättalvella 1940 opiston kaikki rakennukset tuhoutuivat tulipalossa. Opisto aloitti uudelleen toimintansa Säämingin pitäjässä vuonna 1950.²⁴⁵