Kotirintama

Korttitaloudessa

Sota suurvaltaa vastaan vaati suomalaisia ponnistamaan voimansa äärimmilleen. Sota kosketti kaikkia, ei ainoastaan rintamalla taistelevia miehiä. Kotirintama joutui mukautumaan poikkeusoloihin monin tavoin.

Kotirintamalla Savossa elettiin sotataloudessa, ja valtiovalta kontrolloi talouselämää, tuotantoa ja kulutusta. Sotatalouden tarkoituksena oli tukea Puolustusvoimia ja taata siviiliväestölle kohtuullinen toimeentulo. Vuosina 1939–1944 tämä tarkoitti käytännössä resurssien jakamista sotatarviketeollisuuden ja siviilituotannon kesken. Kriisitilanteessa Puolustusvoimien hankinnat ja työvoimatarve ohittivat siviilituotannon vastaavat tarpeet. Siviiliväestö sai tyytyä elintarvikkeiden ja kulutustarvikkeiden säännöstelyyn, joka ei päättynyt rauhansopimuksiin vaan jatkui osin 1950-luvun alkuun saakka.¹

Jo ennen talvisodan alkua oli alettu valmistautua säännöstelytalouteen. Syyskuussa 1939 annetulla asetuksella perustettiin kansanhuoltoministeriö vastaamaan siitä, että poikkeusoloissa kaikille riitti edes pieni määrä välttämättömyyshyödykkeitä. Kunnissa säännöstelyn toteutti ja sitä valvoi paikallinen kansanhuolto.

Kuntien aseman vahvistuminen ja niiden tehtävien paisuminen johtuivat ennen kaikkea siitä, että ne joutuivat käytännössä valvomaan ja hoitamaan säännöstelyn, joka alkoi heti toisen maailmansodan sytyttyä syyskuussa 1939. Ensiksi aloitettiin bensiinin säännöstely. Monista elintarvikkeista ja muista arkipäivän tavaroista tuli pian pulaa.

Kansan oli totuttava tavarapulaan, jonotuksiin ja omatoimisempaan ruoan hankintaan. Maanlaajuinen säännöstelytalous koski kaikkia kansalaisia. Sokeri korvattiin sakariinilla, tupakan sijaan poltettiin kessua, bensiinin sijasta autoja liikuttivat häkäpöntöt ja kengissä nahkaa korvattiin puulla ja paperilla. Kun normaalit kauppayhteydet katkesivat, oli monien tuontitavaroiden saaminen perin vaikeaa. Pian pula levisi myös peruselintarvikkeisiin. Säännöstelytalous toteutettiin rajoituksin, jotka hoidettiin ostokorteilla.

Elintarvikekorttien jakelu alkoi 9. lokakuuta. Ensimmäiseksi säännöstelyyn menivät lokakuussa 1939 tuontitavarat kahvi ja sokeri. Sokeriannokset pienenivät vähitellen. Syksystä 1942 vuoteen 1947 sokeria sai vain 250 grammaa henkilöä kohti kuukaudessa. Sokerin myynti vapautui kokonaan vasta vuonna 1954. Kahvin ohella muistakin nautintoaineista jouduttiin tinkimään, sillä sokeripulan takia muun muassa makeisten valmistus kiellettiin vuonna 1941.

Kortit kirjoitettiin kunnan virastossa ja kuntiin valittiin kansanhuolto- ja työvelvollisuuslautakunnat. Kansanhuoltolautakunnista tuli todellisia hallintokeskuksia, joiden kautta tärkeät taloudelliset asiat kulkivat. Lautakunnista ja niiden virkailijoista tuli myös sodan aikana koetun puutteen ja säännöstelyn epäkohtien symboleja ja syntipukkeja, joiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä jaksettiin kritisoida.

Sosiaalitoimen luonne muuttui suuresti sodan aikana. Kun hätä koski kaikkia, sosiaalitoimi karisti yltään köyhäinhoidon leiman ja sen tarpeellisuus nähtiin yleisesti. Joka päivä jouduttiin hoitamaan suuria sosiaalisia ongelmia, joissa köyhyydellä, juoppoudella tai laiskuudella ei ollut osaa eikä arpaa. Lokakuussa 1939 kunnat ryhtyivät jakamaan valtion sotilasavustuksia.

Koska kuntien voimavarat olivat rajalliset, vapaaehtoistyö sai suuren merkityksen. Juuri talvisodan alla perustettiin Kuopion ja Mikkelin läänin Vapaan Huollon keskukset koordinoimaan huoltotyötä läänitasolla. Vapaan Huollon toimintaa pyörittivät etupäässä naiset, ja sodan sytyttyä he ompelivat myös lumipukuja armeijan tarpeisiin. Esimerkiksi piispa Eino Sormusen toiminta Kuopion läänin ja rovasti Emil Hallikaisen toiminta Kuopion kaupungin keskuksen johdossa eivät olleet mitenkään sattumaa: sodan aikana kirkon ja uskonnon rooli korostui ja Jumalaan turvattiin herkemmin kuin rauhan oloissa.²

Talvisodan yksimielisyyden toteutumisen tapa vaikutti vahvasti Savon poliittiseen tulevaisuuteen. Toisaalta oli uusia edellytyksiä entiset rajat ylittävään porvareiden ja sosiaalidemokraattien yhteistyöhön, toisaalta voimistui vasemmistolainen pyrkimys täysiin kansalaisoikeuksiin, kun kerran isänmaatakin oli kelvattu puolustamaan. Molemmat tendenssit tulivat välirauhan aikana vahvasti esiin.

Välirauhan aikana hintojen nousu, tavaran puute ja säännöstelyn tehostuminen aiheuttivat tyytymättömyyttä. Toukokuussa 1940 kunnat takavarikoivat viljelijöiltä viljaa ja asukkaille jaettiin leipäkortit. Kevyttä työtä tekevät saivat leipää 7,5 kiloa kuukaudessa, raskasta työtä tekevät 13,5 kiloa ja erittäin raskasta työtä tekevät sen lisäksi vielä 4,5 kiloa. Kesällä voikin tuli Savossa kortille: sitä sai 200 grammaa viikossa, erittäin raskaan työn tekijöiden viikkoannos oli 400 grammaa. Syksyllä alettiin säännöstellä teen, maidon ja lihan kulutusta. Tupakan ja perunan vuoro tuli vasta vuonna 1942. Bensiinipulan takia yksityiset henkilöautot ja moottoripyörät joutuivat seisomaan.³

Leipäviljan osalta vaikein tilanne oli keväällä 1942, kun viljan tuonti Saksasta viivästyi. Voin ja maidon säännöstelyn erityisenä tavoitteena oli taata lapsille riittävästi maitoa. Aikuisille maitoa oli jaossa vain 2–3 desilitraa päivässä. Leipävilja ja maito vapautettiin säännöstelystä vuonna 1949. Liha joutui kortille vuoden 1940 lopulla. Savolaisten oli tultava toimeen liha-annoksilla, jotka vastasivat vain noin viidesosaa normaalikulutuksesta. Lihan niukkuuden takia kalan syönti lisääntyi. Lihan säännöstelystä voitiin luopua vuonna 1947.

Sotavuosien säännöstelytalouden oloissa elettiin puutteessa ja niukkuudessa. Omaperäinen, joskin maan muilta vesiltä mallinsa saanut ravinnon hankkimisen apuväline Varkaudessa oli Kalakukkona tunnettu proomu. Sotavuosien vaikeaa ravintotilannetta pyrittiin korjaamaan yhtiön hinaajan avustuksella. Kesälauantaisin Pirtinniemen laiturista lähti hinaaja vetämään yhtiön proomua ja perhevenekuntia ”alapuolen vesille” Savonlinnan suuntaan. Sopivilla selillä venekunnat hajaantuivat kalastamaan. Loppukesästä osa väestä suuntasi reittinsä saariin marjastamaan. Kalakukon kesäisten saaliiden karttumista seurattiin tarkasti paikallisessa lehdessä. Kesän 1943 aikana Kalakukon matkoille osallistui kaikkiaan 968 venekuntaa, joiden yhteenlaskettu saalis oli lähes 15 000 kiloa kalaa ja noin 22 000 litraa marjoja.⁴

Uiva Kalakukko sai runsaasti julkisuutta. Elokuun ensimmäisenä päivänä 1943 kalastusmatkalla oli mukana harvinaislaatuinen vieras. Legendaarisen radioselostajan maineessa ollut flosofan tohtori Martti Jukola teki matkasta radio-ohjelman. Vielä saman kuukauden lopulla varkautelaisia kehotettiin lehdessä radion ääreen:

Radiot siis auki! Koko Suomi saa nyt kuulla, kuinka Warkaudessa ”Kukolla” kalaa vedetään.⁵

Ostokorteilla saatavat elintarvikkeet kattoivat noin puolet väestön kalorintarpeesta. Toista puolta pyrittiin täyttämään omalla tuotannolla ja mustan pörssin kaupalla. Savolaiset elivät muiden suomalaisten tavoin sota-aikana keskimäärin selvästi normaalia niukemmalla ravinnolla. On arvioitu, että suomalaiset aikuiset laihtuivat keskimäärin 6–7 kiloa säännöstelykaudella 1939–1948.

Sota-ajan peruselintarvike oli peruna. Siitä ei ollut juurikaan pulaa ja se tarjosi myös kohtuullisesti ravintoaineita. Monet viljelivät perunaa ja muita juureksia omilla takapihoillaan sekä muilla maatilkuillaan. Sota-aikana yleistyi monissa asutuskeskuksissa viljelyspalstatoiminta. Moni kaupunkilainen aloitti perunan ja puutarhakasvien viljelyn omalla palstallaan. Ravintopulan helpottamiseksi kaupunki vuokrasi asukkailleen viljelysmaitaan muutaman aarin palstoina.

Myös monet kaupungissa toimivat yritykset vuokrasivat työntekijöidensä käyttöön viljelypalstoja. Juuresten viljelyn lisäksi lisäravintoa toi monille pihan perällä röhkivä possu. Niukkuuden oloissa kaupunkien järjestyssäännöissäkin joustettiin, sillä esimerkiksi Iisalmen kaupunginhallitus salli toukokuussa 1940 sikojen pidon myös ydinkeskustan pihoilla.

Lieveilmiönä säännöstelyyn liittyi aina järjestelmää murentava mustan pörssin kauppa. Tuottajille sekä välittäjille se oli tuottoisaa ja kuluttajille se tarjosi lisäravintoa. Samalla se kuitenkin vaikeutti säännöstelyn toteuttamista. Savossa mustan pörssin kauppa lienee ollut yhtä yleistä kuin muuallakin. Säännöstelyä oli vaikea valvoa varsinkin torikaupassa, jossa tavaraa myytiin vakioasiakkaille tiskin alta. Toisaalta monet tuottajat myivät tuotteita suoraan kotitiloiltaan ja pienimuotoista kauppaa käytiin muutenkin runsaasti.

Kotirintaman ja taistelutantereiden välisiä yhteyksiä hoidettiin monin tavoin. Muun muassa kirjeenvaihto, pakettilähetykset sekä sotilaiden lomat ja viihdytyskiertueet takasivat, että yhteydenpito sota- ja kotirintaman välillä säilyi kiinteänä. Sotatarviketuotannon lisäksi kotirintamalla yritettiin kaikin tavoin huolehtia siitä, että rintamamiesten olosuhteet sinänsä karuissa sodan oloissa olisivat olleet mahdollisimman hyvät.

Rauhan oloihin verrattuna sota-aikojen lainsäädäntö ja toimintatavat ovat poikkeukselliset. Näin oli toisen maailmansodan vuosina myös Suomessa. Sotasensuuri ja -propaganda näkyivät ihmisten arkisessakin elämänmenossa. Ajoittain rintamalta oli hankala saada tietoja. Etenkin ihmisten liikkumista kontrolloitiin tarkasti. Ainutlaatuinen oli poikkeusolojen moraalin ylläpitoon tähdännyt tanssikielto. Vuoden 1939 joulukuussa asetettu tanssikielto purettiin kokonaan vasta seuraavan vuosikymmenen lopulla. Sota-ajan häissä toisilleen lupautunut pari sai tanssia yhden valssin yleisön katsellessa.⁶

Kiellosta huolimatta myös Savossa tanssittiin. Varsinkin sotilaiden lomaillessa toimeenpantiin kotitanhuvilla salaisia nurkka-, sala- ja sukkatansseja. Kun tanssimisesta tiedettiin yleisesti, saattoivat poliisiviranomaiset puuttua moiseen ilotteluun. Myös sotilasviranomaiset joutuivat useita kertoja selvittämään oman henkilöstönsä osallistumista kiellettyihin tilaisuuksiin. Esimerkiksi Saimaan suojeluskuntapiirin esikunnan komentaja, everstiluutnantti C. Huldén joutui antamaan keväällä 1943 Pieksämäen seudun upseereille ja sotilasvirkamiehille oman käskyn epäilyttävien huvitilaisuuksien järjestämiskiellosta. Hän muistutti, että upseerien suljetussa seurassa järjestämät tanssit oli yhtä ankarasti kielletty kuin aliupseerien ja miesten järjestämät. Huldén ilmoitti asettavansa esimiehet vastuuseen siitä, ettei tansseja järjestetä sen enempää päällystön kuin miehistönkään toimesta.⁷

Talvella 1944 nurkkatanssien sanottiin kehittyneen Pieksämäen seudulla todelliseksi maanvaivaksi. Useinkaan ei paheksuttu itse tansseja vaan niiden lieveilmiöitä, kuten alkoholinkäyttöä ja sitä seuranneita tappeluita. Pahinta oli, että humalaiset miehet selvittivät tanssitilaisuuksissa usein välejään puukkojen kanssa. Esimerkiksi Haukivuorella sotaväkeen lähtevien kunniaksi järjestetyissä nurkkatansseissa, joihin oli kokoontunut yli 100 osanottajaa, puukotettiin miestä keuhkoon. Kesäkuun alussa 1944 poliisipartio keskeytti 300–400 tanssihaluisen järjestämät tanssit Kukkaromäen lavalla. Järjestäjien ja osallistujien sakot vaihtelivat 600 markasta aina 2 000 markkaan. Nurkkatanssit olivat ilmiönä seurausta suoraan sotaväsymyksestä.⁸

Jatkosota kesti niin kauan, että siviiliyhteiskunta ehdittiin organisoida ja uudistaa sodan tarpeita silmälläpitäen aivan toisella tavalla kuin talvisodassa. Talvisota oli dramaattisempi, mutta vasta nyt käytiin todella totaalista sotaa. Kunnat huolehtivat sotaan liittyneiden taloudellisten tehtävien organisoinnista, kuten säännöstelystä ja sotilaiden perheiden avustamisesta.

Vaikka kuntien valta ja koneisto siis paisuivat, sodan aikana ei se riittänyt, vaan kansalaisyhteiskuntakin oli organisoitava mukaan. Jatkosodan aikana kansalaisten ja järjestöjen työ sai erittäin suuren merkityksen. Sekä vanhojen että varta vasten perustettujen järjestöjen rooli oli keskeinen naisten ja vanhempien miesten toiminnan ohjaajina; nuoret organisoitiin koulun kautta.

Sotatarviketeollisuuden palveluksessa

Suomen talouselämä mobilisoitiin ja sovitettiin sodankäynnin vaatimuksiin vähitellen syksyn 1939 ja kesän 1941 välisenä aikana. Säätely- ja valvontatoimenpiteet omaksuttiin askel askeleelta, ilman keskitettyä ohjausta.⁹

Kun valtaosa työikäisistä miehistä oli rintamilla, oli kotirintamalla puutetta työvoimasta. Tätä vajausta täyttivät suurelta osin naiset, jotka siirtyivät hellan ääreltä miesten hoitamiin tehtäviin, kuten konepajojen sorvien ääreen ja metsätöihin. Teollisuudessa työvoimaa kaipasivat varsinkin sotatarvikkeita valmistavat tehtaat, joita Savossa oli etenkin Kuopiossa, Varkaudessa ja Sorsakoskella. Työvoimapula vaivasi kausittain myös maa- ja metsätaloutta. Sadonkorjuun ja muiden peltotöiden laiminlyöminen uhkasi koko kansan elintarvikehuoltoa. Heinätöihin ja elonkorjuuseen lähti vapaaehtoisia kaupungeistakin. Energiapula taas vaati sotavuosina paljon polttopuuta, kun polttoaineiden tuonti ulkomailta tyrehtyi. Väkeä ohjattiin tekemään motteja niin normaalina työnä kuin vapaaehtoisilla mottitalkoilla.

Työvoiman saatavuuden turvaamiseksi maahan säädettiin jo syksyllä 1939 yleinen työvelvollisuuslaki, joka koski lievin poikkeuksin koko 15–65-vuotiasta ei-asevelvollista väestöä. Työvelvollisten oli astuttava palvelukseen tarpeen mukaan. Työkomennuksille pyrittiin kuitenkin löytämään vapaaehtoisia. Kotirintamalla työt tehtiin niin teollisuudessa kuin maataloudessakin paljolti naisten, iäkkäiden miesten ja nuorten voimin. Tuotannollisten tekijöiden perusteella rintamilta saatiin varsinkin asemasotavaiheessa ammattimiehiä tehtaisiin. Tällöin tilanne muutenkin hieman helpottui, kun vanhempia ikäluokkia kotiutettiin. Pahin työvoimapula vallitsi silloin, kun armeija oli suurimmillaan jatkosodan hyökkäysvaiheen ja vuoden 1944 torjuntataisteluiden aikana.

Kesällä 1941 arvioitiin, että maanpuolustustehtävissä oli 50 prosenttia teollisuus- ja 70 prosenttia maataloustyöväestä. Keväällä 1944 koulut lopettivat lukuvuotensa jo huhtikuussa, jolloin opettajat ja koululaiset saattoivat hakeutua töihin lähinnä maatalouden piirissä. Varsinkin koulunuoriso suoritti työvelvollisuutensa innolla. Työtyttö, pikkulotta ja sotilaspoika tunsivat osallistuvansa omalla panoksellaan taisteluun maan olemassaolosta.

Sota-ajan työmarkkinoita sekoittivat Savossa samat tekijät kuin koko maassa. Vajaalla työvoimalla oli kova työ saada peltotyöt hoidettua maakunnan viljavainioilla. Kyse oli ennen kaikkea koko väestön elintarvikehuollosta, kun vajeiden kattaminen tuonnilla oli epävarmaa. Kun nuoret isännät ja maatyömiehet olivat rintamalla, pelloilla hääri väkeä lapsista vanhuksiin ja sotavankeihin.

Sotatalouden molempia sektoreita eli sotatarviketeollisuutta ja siviilituotantoa leimasi raaka-aineiden puute, joka johtui tuonnin tyrehtymisestä, kuljetuskaluston supistumisesta ja työvoimapulasta. Esimerkiksi vaneriteollisuudessa pula ulkomailta tuoduista synteettisistä liimoista vähensi tuotantoa. Samalla valmiiden tuotteiden varastointiaika piteni, koska rautatievaunuja ei saatu kuljetuksiin silloin, kun niitä olisi tarvittu. Mekaanisessa metsäteollisuudessa työvoimapula puolestaan vaikutti siihen, ettei teollisuus saanut tarpeeksi hyvälaatuista puuraaka-ainetta. Fossiilisia polttoaineita, kuten öljyä, bensiiniä ja kivihiiltä säännösteltiin, joten autojen voimanlähteeksi asennettiin häkäpönttöjä. Sotavuosiin kuuluivat myös kulkuneuvojen ja hevosten pakkoluovutukset Puolustusvoimille.¹⁰

Materiaalisesti Suomi oli valmistautunut huonosti Neuvostoliiton hyökkäykseen syksyllä 1939. Armeijan ja puolustusministeriön piirissä oli 1920-luvulta lähtien tehty suunnitelmia sotatarviketeollisuuden perustamiseksi, mutta nuoren tasavallan valtiontaloudellinen tila ei sallinut merkittävän oman puolustusvälineteollisuuden rakentamista. Myös poliittiset erimielisyydet eduskunnassa estivät useiden eri komiteoiden ehdottoman materiaalisen puolustusvalmiuden nostamisen.¹¹

Yksityinen teollisuus oli 1930-luvulla kiinnostunut sotatarvikkeiden ja aseiden valmistuksesta, mutta oma tuotekehittely ja markkinointi kaatuivat lähinnä puolustusministeriön haluttomuuteen tukea yksityistä sotatarviketeollisuutta.¹²

Tämän kohtalon sai kokea myös kuopiolainen Oy H. Saastamoinen Ltd, jonka hallituksen jäsenet J. W. Snellman ja Paavo Talvela yhdessä reserviin siirtyneen kenraaliluutnantti Hannes Ignatiuksen kanssa suunnittelivat aloittavansa pikakiväärien sarjavalmistuksen yhtiön omien laitteiden korjaamiseen keskittyneellä Haapaniemen konepajalla. Tätä varten hankittiin patentit pikakivääri Sampoa varten eri maista ja ryhdyttiin etsimään tilauksia koti- ja ulkomailta. Rahoitus oli kunnossa, kun KOP lupasi lainaa tuotannon käynnistämiseksi. Puolustusministeriökin oli asiasta kiinnostunut, mutta kun Liettuaan, Portugaliin ja Brasiliaan keskittyneet markkinointiponnistelut eivät tuottaneet tulosta, valtio vetäytyi hankkeesta eivätkä Snellman, Talvela ja Ignatius uskaltaneet lähteä viemään hanketta yksinään eteenpäin. Sampo-pikakivääristä valmistettiinkin ainoastaan muutamia koeversioita. Oman pikakiväärin kehittäminen otettiin esille vielä jatkosodan aikana, mutta hanke jäi kesken.¹³

Puolustusvoimien sodanaikaiset tarvikehankinnat perustuivat 3–6 kuukauden välein tarkistettaviin ohjelmiin. Sotatarvikehankintoja koordinoi Helsinkiin sijoitettu kenraaliluutnantti Leonard Grandellin johtama sotatalousesikunta eli päämaja II, johon kuului useita osastoja. Tärkein niistä oli sotatalousosasto ja sen alaiset toimistot, joiden tehtäviin kuului sotatarvikehankintojen keskitetty tilaaminen, ohjaaminen ja valvonta. Lisäksi osasto vastasi sotateollisuuden työvoiman, energiantarpeen ja ilmasuojelun järjestelyistä.

Sotatalousosastojen ja tuotantolaitosten väliin sijoitettiin niin sanotut teollisuuspiirit, joita jatkosodan aikana toimi kuusi. Teollisuuspiirit olivat alueellisia yhteistyöelimiä, joiden tehtävänä oli huolehtia raaka-aineiden ja työvoiman tasaisesta jakamisesta sotatarviketuotantoon. Teollisuuden valmistamat tarvikeaihiot toimitettiin raaka-ainevarastoille, joista esimerkiksi tykistön ammusten hylsyt, kranaatit ja sytyttimet toimitettiin ammuslataamoille kranaattien ja panosten kasaamiseksi. Valmiit ammukset toimitettiin keskusasevarikoille, jotka jakoivat ne eteenpäin sotatoimiyhtymien omille ammusvarastoille.¹⁴

Kuopiossa toimi insinöörimajuri E. Astolan johdolla yksi tällainen teollisuuspiiri, johon kuuluivat Kuopion lisäksi Iisalmen, Kajaanin, Mikkelin, Varkauden, Joensuun, Imatran, Lappeenrannan ja Sortavalan teollisuusalueet. Kuopioon sijoitettiin Raakaainevarikko 5, josta toimitettiin tarvikkeita Siilinjärvelle perustettuun Ammuslataamo 2:een. Rintamien siirryttyä itään ja asemasotavaiheen koitettua Siilinjärven ammuslataamo lakkautettiin joulukuussa 1942. Sen sijaan Kuopion raaka-ainevarikko jatkoi edelleen toimintaansa.¹⁵

Puolustusministeriön ja Ammuslataamo 2:n tilaukset Oy H. Saastamoinen Ltd:ltä alkoivat elokuussa 1939, ja ne keskittyivät Haapaniemen konepajalle. Haapaniemellä valmistettiin muun muassa tykistön ammuskuorien valmistukseen tarvittavia puristuslaitteistoja, joiden piirustukset saatiin Puolustusvoimilta. Ammuskuoria valmistettiin joko puristamalla, valamalla tai poraamalla. Puristaminen osoittautui helpoimmaksi valmistustavaksi, minkä lisäksi sillä oli tehokkain sirpalevaikutus. Haapaniemen konepaja valmisti myös puristimien jalustoja, erilaisia suojuksia, supistusmuotteja ja hylsyjen oikaisemiseen tarkoitettuja laitteita. Lisäksi tuotantovalikoimaan kuului räjähtävän elohopean kuivauslaitteistoja ja trotyylin sulatuskattiloita.¹⁶

Jatkosodan aikana Haapaniemen konepajalla porattiin ja kierroitettiin panssaritorjuntatykkien ja kenttähaupitsien hylsyjen nallitiloja. Tuotanto oli mittavaa: vuonna 1943 konepajalla valmistui 61 510 kappaletta valmiita hylsyjä, ja kesän 1944 hyökkäysvaiheen aikana Saastamoisen konepajalla porattiin ja kierroitettiin peräti 162 161 hylsyä.¹⁷

Koska armeijalla ei ollut talvisodan aikana juurikaan panssarintorjuntatykkejä, tankkeja torjuttiin polttopullojen ja telamiinojen avulla. Polttopulloja täytettiin Oy Alkoholiliike Ab:n tuotantolinjoilla, ja ne kuljetettiin yhtiön koreissa ja laatikoissa rintamalle, jossa niihin lisättiin sytytyslanka. Myös telamiinat valmistettiin kotirintamalla ja niiden painosytyttimet lisättiin vasta miinoja kätkettäessä.

Puolustusministeriön hyökkäysvaunumiinatoimisto tilasi Oy H. Saastamoinen Ltd:ltä talvisodan syttymispäivänä 10 000 kappaletta telamiinojen räjähdysainesäiliöitä, ja vielä kaksi päivää myöhemmin 5 000 valmista telamiinaa kuljetuslaatikkoineen. Telamiinoja toimitettiin Puolustusvoimille sitä mukaa kuin niitä valmistui, ja maaliskuun puolivälissä 1940 konepajalta voitiin ilmoittaa, että koko tilaus on valmistunut.¹⁸

Puristimien ja telamiinojen lisäksi puolustusministeriö tilasi talvi- ja jatkosodan aikana Saastamoiselta runsaasti erilaisia metallituotteita. Kenttäkeittiöiden osat, kuten kattilat ja savutorvet sekä teltta- ja korsukamiinat, kuuluivat konepajan tuotevalikoimaan. Välirauhan aikana kesällä 1940 Saastamoinen toimitti armeijalle 1 000 isoa metallista lihahaarukkaa, saman verran suolaastioita ja puisia hämmennysmeloja. Sitä mukaa kuin puolustusministeriö kykeni jakamaan raaka-ainetta, Haapaniemen konepaja valmisti myös teräslevyjä, joita käytettiin muun muassa panssarintorjuntatykkien sirpalesuojina sekä erilaisten kiinteiden rakenteiden suojauksissa.¹⁹

Infaatiokerroin huomioon ottaen konepajan kannattavuus oli varsin hyvä sekä talvi- että jatkosodan aikana. Vuonna 1939 oli tehty voittoa 375 000 markkaa ja välirauhan vuonna 1940 lähes 690 000 markkaa. Jatkosodan ensimmäisenä vuonna voitto oli 870 000 markkaa ja seuraavana vuonna lähes kaksi kertaa suurempi eli 1,6 miljoonaa markkaa. Ammusten kuorien puristaminen ja sotatarviketeollisuuden tarvitsemien koneiden ja laitteiden valmistaminen Puolustusvoimille oli Saastamoisen kannalta erittäin kannattavaa liiketoimintaa.²⁰

Mekaanisen puunjalostuksen taitajaksi tiedetyt Saastamoisen tehtaat saivat talvisodan aikana myös monenlaisia saha- ja sorvaustuotetilauksia. Jälkimmäisestä ryhmästä on erityisesti mainittava varsikäsikranaattien koivupuiset kädensijat, joita Saastamoisen rullatehtaalla Haapaniemellä sorvattiin runsaasti. Ensimmäinen varsitilaus tuli puolustusministeriön taisteluvälineosastolta tammikuun puolivälissä 1940.²¹

Saksan ilmavoimien Luftwaffenin tilaamien miehistöparakkien ja Saksan armeijan tilaamien vaneritelttojen valmistamisesta tuli Saastamoiselle jatkosodan aikana tuottoisa liiketoimi.²²

Sodan vaatimat tuotannon muutokset näkyivät myös Varkauden teollisuudessa. Jo talvisodan ensimmäisen kuukauden kuluessa suomalaiset onnistuvat saamaan niin mittavan sotasaaliin, että tilanteeseen ei ollut osattu varautua. Päämajan käskyn saatuaan lähti insinöörimajuri Guido Ruotzi yhdessä vääpeli Sulo Sarjasen kanssa kohti Varkautta. Heidän tehtäväkseen annettiin panssarivaunukorjaamon perustaminen paikkakunnalle. Aluksi hyökkäysvaunujen korjauspajaksi nimetty yksikkö tunnettiin vuoden 1942 helmikuusta alkaen panssarikeskuskorjaamona. Panssarivaunuja korjattiin Ahlströmin konepajan 700 neliömetrin suuruisessa hallissa. Tilojen käydessä ahtaiksi panssarikorjaamolle vuokrattiin lisätiloja Osuusliike Työnvoimalta. Menettelyllä saatiin sekä varastosuojaa että 1,5 hehtaarin suuruinen ulkotila.²³

Panssarikorjaamolla riitti tekemistä. Talvisodan loppuun mennessä sotasaaliskalustoa oli kuljetettu Varkauteen jo yli 300 yksikköä. Kaiken lisäksi kalustoa saattoi tulla samanaikaisesti runsaasti. Esimerkiksi Tolvajärveltä lähetettiin tammikuun 5. päivänä 1940 korjaamolle peräti 41 panssarivaunua ja yksi panssariauto. Romuttunut kalusto silpoutuneen ihmislihan hajuineen toi Varkauteen karmaisevan viestin sotakenttien todellisuudesta. Panssarikorjaamolla tehtiin myös muita sotatuotannon edellyttämiä työsuorituksia. Pajassa valmistettiin muun muassa ilmatorjunta-alustoja venäläisiä pikakiväärejä varten sekä pidettiin kalustonkuljetuskursseja.²⁴

Talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940 Varkaudessa oli panssaripataljoonan esikunnassa, korjaamolla ja panssarikomppanioissa yhteensä 310 miestä. Jatkosodan sytyttyä panssareiden korjaaminen aloitettiin uudelleen. Sotavuosina Varkauteen kuljetettiin noin 700 erilaista panssariajoneuvoa, joista 300 kunnostettiin Suomen armeijan käyttöön. Paikkakunnalla oli sota-ajan tärkein panssarikorjaamo, sillä kaikista panssarikorjaustöistä noin 70 prosenttia tehtiin Varkaudessa. Virallisesti panssarikeskuksen toiminta lakkasi vuoden 1944 lopulla, jolloin loput panssaripataljoonan henkilökunnasta siirtyi Hämeenlinnan Parolaan.²⁵

Varkauden teollisuuden oli sopeutettava toimintansa sotavuosien poikkeusoloihin. Kaikilla tuotantoaloilla sota ei merkinnyt suinkaan supistuksia. Esimerkiksi konepajateollisuudessa vuodet 1940–1944 olivat varsin tuloksellisia. Varkauden konepajat tekivät rauhan aikaan nähden kolminkertaista voittoa.²⁶ Myös Varkauden ”Talotehtaan” tuotannolla oli kysyntää. Vuosien 1942–1944 aikana varkautelaisesta vanerista valmistettiin lämmitettäviä ja helposti pystytettäviä sotilas- ja hevostelttoja. Tilaajana oli Saksan armeija. Vaneritelttoja toimitettiin itärintamalle 5 000–6 000 kappaletta. Pääosin ne olivat noin 30 miehelle eli joukkueelle tarkoitettuja miehistötelttoja. Laskutus oli yli 40 prosenttia talotehtaan koko myynnistä. Sodankäynnin kannalta ei metsäteollisuudella muita näin hyödyllisiä tuotteita ollutkaan.²⁷

Ahlströmin tehtaista sota koetteli eniten yhtiön sahoja, Karhulan vientihiomoa, Varkauden kemiallista puunjalostusta sekä Varkauden vaneritehdasta. Uusia yksiköitä olivat Varkauden sulfittispriitehdas, joka perustettiin vuonna 1941, sekä Varkaudessa niin ikään toimintansa vuonna 1944 aloittanut teknokemiallinen tehdas.²⁸

Sorsakoskesta kehittyi jo 1800-luvulla maaseudun ympäröimä tehdasyhdyskunta, joka ilmapiiriltään ja olemukseltaan erottui selvästi muusta Leppävirrasta. Sotakautena Sorsakosken tehtaat olivat taas täystyöllistettyjä, kun puolustuslaitos teetätti tykin hylsyjä, pioneeritarvikkeita ja hiilikaasuttimia suuria määriä. Insinööri Stig Hagerlundilla oli keskeinen asema hylsytuotannon käynnistyksessä tehtaalla. Tykinhylsyjen tuotanto ei hänen mukaansa käynnistynyt ongelmitta. Ensimmäinen, 2000–3000 kappaleen 37-millisen panssaritorjuntatykin hylsyjen sarja osoittautui koeammunnoissa Niinisalossa kelvottomaksi. Kaikki hylsyt juuttuivat putkeen kiinni. Tulos oli ”kauhea paukku” ammuntoja seuranneelle Hagerlundille. Isännöitsijä Harry Lucander (johtajana 1925–1944) kysyi Sorsakoskelta palanneelta insinööriltä, miten ammunnat menivät. Hagerlund joutui tunnustamaan, että ”kaikki meni pieleen”. Oli tehtävä uusi sarja, jonka kehittämiseen Lucander hoputti. Seuraava sarja onnistui. Ensimmäisen hylsysarjan metalli oli jäänyt liian pehmeäksi.²⁹

Sorsakoskella valmistui talvisodan aikana tykinhylsyjä. Tuotanto osoittautui kuitenkin riittämättömäksi. Se tehostui jatkosodan aikana, kun Hagerlund kävi ostamassa ison kantapuristimen, ”miljoonaprässin”, Saksasta vuonna 1942. Koneen laittoi käyttökuntoon kesäkuun alussa 1942 Saksasta tullut asentaja.³⁰

Talvisodan aikana Sorsakoskella aloitettiin pikavauhtia muun muassa Suomi-konepistoolin hylsyjen valmistus, jota varten tuotiin Tikkakoskelta Boforsin lahjoittamia työkaluja. Hylsyjen raaka-aineen toimitti Outokumpu. Talvisodan aikana hylsyjä tekivät pääosin miehet. Sotatarviketuotannon käynnistämiseksi ja jatkuvuuden turvaamiseksi ammattimiehiä ei kutsuttu rintamapalvelukseen. Avainammattimiehet saivat komennuksen jäädä tehtaalle. Sorsakoskella oli ilmavalvonta. Tehdasrakennukset naamioitiin jo talvisodan aikana kuusilla ja suojavärein, jotta niitä ei olisi erottanut ilmasta.³¹

Työskentely tehtaalla oli vaikeata, koska raaka-aineesta oli pulaa tärkeiden kauppayhteyksien katkettua. Jouduttiin myös turvautumaan osittain tilapäiseen työvoimaan, kun omasta työväestä suuri osa oli komennettu rintamalle. Hackman maksoi kaikille rintamalla oleville työntekijöilleen palkan siten, että poikamiehet saivat 50 prosenttia palkastaan ja naimissa olevat 75 prosenttia palkastaan. Toisin sanoen palkka oli kolme neljäsosaa keskituntiansiosta. Kun työntekijä palasi rintamalta kotiin, oli tämä hyvin tervetullut tilipussi odottamassa.³²

Myös sotatarviketeollisuuden vaatimien koneiden ja laitteiden saaminen tuotantoon oli vaikeata. Tuotantotahti muodostui kuitenkin tiukaksi. Parhaimmillaan töitä tehtiin kolmessa vuorossa ja väliaikainenkin työvoima, pääosiltaan karjalaisen siirtoväen tyttöjä ja nuoria naisia, omaksui nopeasti työtavat. Olosuhteiden vaihdellessa myös työvoiman tarpeessa esiintyi heilahteluja. Suurimmillaan työntekijöiden määrä nousi vuonna 1940 kaikkiaan 440 henkeen. Jatkosodan aikana työvoiman määrä jäi tämän lukeman alapuolelle.³³

Sotatarviketuotannon ohella pyrittiin varsinkin jatkosodan aikana ylläpitämään siviilituotantoa. Se oli kuitenkin hankalaa monien rajoitusten takia. Esimerkiksi ruostumattoman teräksen valmistuksessa tarvittavaa nikkeliä ei siviilitarkoituksiin juuri liiennyt, sillä kun oli sotilaallista merkitystä. Parhaimmillaan tehtaan tuotannosta oli 38 prosenttia omaa, loput puolustuslaitoksen tuotantoa.³⁴

Sotavuosien tyypillinen teollisuuslaitos oli Hiiltopuu Oy:n omistama pilketehdas Iisalmessa. Se toimi Satamaradan varrella Louhenkadun päässä. Tehtaan ollessa suurimmillaan sen palveluksessa oli parisenkymmentä työntekijää, valtaosa naisia. Tehdas valmisti koivusta ja lepästä pilkettä, jota käytettiin autojen polttoaineena. Vuoden 1945 tuotannoksi silloinen yhtiön toimitusjohtaja Pekka Lackman ilmoitti noin 63 500 hehtolitraa autopilkettä. Kun muuta polttoainetta oli taas helpompi saada, Hiiltopuu Oy:n tehdas lopetti toimintansa.³⁵ Heikkisen Konepaja Oy alkoi ensimmäisenä Kuopiossa valmistaa puuhiilikaasuttajia linja-autoihin toukokuussa 1940.³⁶

Työvoima ja tukit, siinä sahojen pahimmat niukkuustekijät sotavuosina. Raaka-aineen ja työvoiman niukkuus todettiin myös Iisveden Metsä Oy:n historiassa:

Sahan tuotantoa, joka jo parina viimeisenä rauhan vuotena oli ollut laskussa, haittasi koko sota-ajan raakapuun ja ammattitaitoisen työvoiman puute. Pulaa oli myös koneiden ja laitteiden varaosista sekä poltto- ja voiteluaineista. Metsätöissä tarvittavista hevosista suurin osa oli rintamilla. Työvelvolliset ja talkootyövoima, jolla oli heikot varusteet ja vähäinen ammattitaito, ei pystynyt korvaamaan vakituista työväkeä.

Kun sahalla oli sahattu 1930-luvulla parhaimmillaan 6–7 000 standarttia, sotavuosina jäätiin 2 000–3 000:een. Jonkinmoista korviketta saatiin häkäpöntöissä tarvittavien pilkkeiden valmistuksesta sekä ulosvientipuolukkalaatikoiden teosta.³⁷

Sota-ajan suurin muutos työmarkkinoilla oli naisten työssäkäynnin voimakas lisääntyminen. Naiset kantoivat suuren vastuun työmarkkinoilla erityisesti maalle elintärkeissä sotatarviketeollisuudessa ja maataloustöissä. Teollisuuden työvoimasta oli sotavuosina naisia koko maassa lähes puolet ja sotatarviketeollisuudessa vielä enemmän.

Sota-ajan koulunkäynti

Talvisota teki lukuvuodesta 1939–1940 poikkeuksellisen. Miesopettajat kutsuttiin asepalvelukseen ja koulujen tiloja tarvittiin siirtoväen muonitus- ja majoituspaikoiksi. Opetusta saatettiin järjestää ylä- ja alakansakoulujen vuorolukuna tai sijaisten avulla. Sodan syttyminen 30. päivänä marraskuuta 1939 keskeytti koulutyön käytännöllisesti katsoen kokonaan.

Talvisodan sytyttyä Kuopion tyttölyseo muutettiin kirurgiseksi sairaalaksi, Iisalmen, Mikkelin ja Savonlinna lyseot sotasairaaloiksi. Kuopion yhteiskoulu ja Savonlinnan tyttölyseo otettiin sotilaskäyttöön. Kuopion yhteiskoulun oppilas Anja Castren (o.s. Pöllänen) muisteli myöhemmin:

Kun keskiviikkona lokakuun 11. päivänä (1939, EK) menimme kouluun, ei luokallamme ollut ainuttakaan poikaa. – – Kaikki koulumme pojat kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat joutuneet heti vartiotehtäviin ympäri kaupunkia. Päivää myöhemmin koulunkäynti lopetettiin. Sitä jatkettiin välityötilajaostoilla, ja lopullisesti se päättyi joulukuun 1. päivänä.³⁸

Talvisodan alkaminen sulki koulut lukuvuoden loppuun saakka. Välirauhan ja jatkosodan aikana koulujen työkaudet olivat lyhyitä. Lukuvuosi alkoi vasta loka-marraskuussa päättyäkseen ennen toukokuun loppua. Miesopettajista valtaosa oli armeijassa, ja moni oppikoulujen oppilaskin oli vapaaehtoisena rintamalla. Vuosina 1940 ja 1942 ei järjestetty ylioppilastutkintoa, vaan oppilaat julistettiin ylioppilaiksi. Vuosina 1941 ja 1943 kirjoituksiin ilmoittautuneet asepalveluksessa olevat hyväksyttiin ilman koetta muiden suorittaessa kirjoitukset.

Sota vaikeutti eniten pommitusten uhkaamien asutuskeskusten oppilaitosten toimintaa. Mikkelin yhteiskoulun koulutalo tuhoutui lähes täydellisesti ilmapommituksissa 5.1.1940. Vielä samana vuonna se saatiin kuitenkin korjattua yliarkkitehti Martti Välikankaan piirustusten perusteella.³⁹ Mikkelin lyseo tuhoutui täydellisesti ilmapommituksessa 5.3.1940. Samalla tuhoutui myös muun muassa Mikkelin lyseon arvokas kirjasto, joka oli tuolloin koko läänin suurin, 19 000 nidettä käsittävä kirjasto. Rauniot raivattiin vuosina 1940–1941. Uusi rakennus valmistui koulukäyttöön vuoden 1942 lopulla. Uudet tilat piti kuitenkin jakaa edelleen sotasairaalan kanssa. Lisäksi pojat saivat seurakseen tyttölyseon tyttöjä, jotka olivat myös menettäneet koulunsa tammikuun 5. päivän pommituksessa. Toisin sanoen pommitukset merkitsivät kaupungin kaikkien oppikoulujen tuhoutumista. Sotasairaala toimi lyseossa lukuvuoden 1944–1945 loppuun, ja tytöt opiskelivat siellä vuoteen 1951 saakka.⁴⁰

Kuopion ilmapommituksessa 3.2.1940 pommeja osui tyttölyseon lähiympäristöön. Koulutalosta särkyi tällöin yli 300 ikkunaruutua ja muutamia kattotiiliä. Jatkosodan puhjettua kesällä 1941 koulutalo joutui jälleen sotasairaalaksi, mutta vapautui asemasodan kestäessä koulun käyttöön tammikuusta 1942 seuraavan vuoden loppuun. Rakennus oli uudelleen sotasairaalana 1.1.1944 alkaen yli vuoden. Helmikuun 6. päivänä 1945 saattoi koulutyö jatkua normaalisti omassa talossa.⁴¹ Kuopion pommituksissa myös yhteiskoulu, Teollisuuskoulu ja Sokeainkoulu vaurioituivat.

Luovutettujen alueiden ja sotatoimialueiden kouluja evakuoitiin kokonaisuudessaan uusille paikkakunnille välirauhan ja jatkosodan aikana sekä sen jälkeen. Viipurin klassillinen lyseo lakkautettiin vuonna 1940 ja perustettiin uudelleen Kuopioon, jossa se aloitti toimintansa saman vuoden syksyllä lyseon tiloissa. Ensimmäiset ylioppilaat koulusta valmistuivat vuonna 1947. Kuopio sai toisen siirtokoulun jatkosodan lopulla, kun Pitkärantaan perustettu yhteiskoulu siirrettiin valtiolle ja sijoitettiin Kuopioon. Tuolloin siinä oli vain keskikouluaste. Salmin keskikoulu siirrettiin Siilinjärvelle vuonna 1944.⁴²

Muuallakin kouluihin saapui oppilaita luovutetuilta alueilta, ja lisäksi oppikouluihin sijoitettiin oppilaita pommitusten uhkaamista kaupungeista, lähinnä Helsingistä. Esimerkiksi Iisalmen yhteislyseossa opiskeli kevätlukukaudella 1944 eteläsuomalaisia siirto-oppilaita, enimmillään 51 oppilasta, joiden oli ollut lähdettävä sotatoimien vuoksi vaaravyöhykkeeseen joutuneelta alueelta. He saivat yhteislyseosta kyllä todistukset, mutta varsinaisesta luokalta siirtämisestä vastasi heidän vakinainen koulunsa.⁴³

Oppilaslisä aiheutti kouluihin tilanahtautta etenkin lukuvuodesta 1943–1944 lähtien. Ongelmaa pyrittiin lievittämään vuoroluvulla tilapäisissä huoneistoissa. Ahtautta lisäsi sotavuosina kasvanut koulutushalukkuus: koko maan oppikoulujen oppilasmäärä lisääntyi noin kolmanneksella. Uusia oppilaita tuli aiempaa alemmista sosiaaliryhmistä, maaseutunuorisosta sekä teollisuustyöväestöstä ja muista urbaaneista elinkeinoryhmistä, mikä ennakoi sodanjälkeistä yhteiskunnallista murrosta.⁴⁴

Myös kansakoulut joutuivat sopeutumaan sodan oloihin. Ilkka Virta on esittänyt eri lääneihin talvisodan seurauksena asettuneen siirtoväen määrien perusteella arvion siirtoväen 55 060 kansakoululapsen sijoittumisesta eri lääneihin ja siirto-oppilaiden osuudesta läänien kansakoululaisten kokonaismääristä.⁴⁵ Mikkelin läänissä oli tämän arvion mukaan vuoden 1940 lopussa siirto-oppilaita 3 850 eli 7 prosenttia siirtooppilaiden kokonaismäärästä. Siirto-oppilaiden osuus Mikkelin läänin kansakoululaisten kokonaismäärästä (26 820) oli vuoden 1940 lopussa 14,4 prosenttia. Tätä suurempi siirto-oppilaiden osuus oli vain Hämeen läänissä (16,5 %). Kuopion läänissä siirtooppilaiden osuus oli 13 prosenttia. Kuopion lääniin verrattuna suhteellisesti vähemmän siirto-oppilaita oli Vaasan läänissä (11 %), Uudenmaan läänissä (10 %) ja Oulun läänissä (8 %).

Siirto-oppilaiden takia supistettuja kansakouluja muutettiin täydellisiksi ja 18-viikkoisia alakansakouluja 36-viikkoisiksi. Itä- ja Pohjois-Suomessa siirto-oppilaista aiheutui suhteellisesti enemmän koulujen rakentamistarvetta kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa.⁴⁶ Opetusryhmien kokoa ja koostumusta ajatellen maaseudun suomenkielisillä yläkansakoulunopettajilla oli siirto-oppilaiden vastaanottamisessa ja opettamisessa suhteellisesti suurin urakka. Lukuvuonna 1940– 1941 maan suomenkielisissä maalaiskuntien yläkansakouluissa oppilaita oli opettajaa kohti keskimäärin 34, kaupungeissa 31. Maan ruotsinkielisissä yläkansakouluissa oppilaita oli opettajaa kohti keskimäärin 25 sekä maalaiskunnissa että kaupungeissa. Maaseudun suomenkielisten kansakoulujen eri-ikäisistä koostuneet yläkansakoulujen opetusryhmät olivat siis suurempia kuin kaupunkien saman ikäluokan oppilaista koostuneet opetusryhmät. Kaupunkien alakoulujen opettajien opetusryhmät olivat puolestaan suuremmat kuin maalaiskollegojensa kahdesta ikäluokasta koostuneet opetusryhmät.⁴⁷

Sota-aikana kansakoulut joutuivat vastaamaan ajan haasteisiin kahdellakin tavalla. Koulut toimivat yhtäältä majoitustiloina sotatoimialueelta evakuoiduille siirtolaisille. Koulujen toimintaan tuli näin katkoksia. Toisaalta varsinkin jatkosodan aikana elintarviketilanteen ollessa niukka koululaiset valjastettiin tuotantotoimintaan paitsi omissa kodeissaan myös kouluissa. Koulutyö alkoi syksyllä tavanomaista myöhemmin, ja vuoden 1941 lopulla perustettu Nuorten talkoot -niminen järjestö organisoi koulujen avulla muun muassa jätepuun, käpyjen, marjojen ja sienien keruuta. Talkoo- ja keräilypäällikkönä toimi tuolloin kyläkunnassa kansakoulun opettaja, joka myös piti talkoopäiväkirjaa. Viljankorjuun aikaan opettaja vei oppilaansa pellolle keräämään maahan pudonneita tähkäpäitä. Näin kerätystä viljasta jauhettiin jauhoja tai paahdettiin sotaajan kahvia. Myös kaikenlaista romua, kuten vanhoja kattiloita, pannuja, kumisaappaiden jäänteitä sekä käytöstä poistettuja polkupyörän ja auton renkaita, kerättiin keräyskeskuksena toimivalle koululle eteenpäin toimitettavaksi.⁴⁸

Oppikoululaiset osallistuivat talkootyöhön keväästä 1941 lähtien. Työvelvollisuuslain alaiset 15–17-vuotiaat toimivat uitto- ja maataloustöissä, myös sairaaloissa ja tehtaissa. Talvisin oppikoulut järjestivät mottitalkoita koko koulun voimin. Monet pojat olivat mukana sotilaspojissa, tytöt toverikuntalaisina tai pikkulottina, ja oppikoululaisia sijoitettiin ilmavartiointiin. Maanpuolustushenkeä vahvistamaan luotiin talvisodan edellä perustetusta Suomen Oppikoulujen Toverikuntien liitosta vuonna 1943 vahvasti aatteellinen Suomen Teiniliitto, samalla kun oppikoulujen toverikunnat muuttuivat teinikunniksi. Niiden toiminta keskittyi jäsenten itsekasvatukseen ja tietenkin juhlien järjestämiseen.⁴⁹

Oppikoulujen opettajakunta kasvoi oppilasmäärien mukana – 1930-luvun lopulta 1940-luvun puoliväliin neljänneksellä – minkä myötä se myös naisistui, demokratisoitui ja ammatillistui. Samalla sen palkkaus jäi selvästi jälkeen muista virkamiesryhmistä, mikä johti ansioiden hankkimiseen runsailla ylitunneilla. Kehitys murensi opettajien auktoriteettia, mutta toisaalta opettajien suhde oppilaisiin tuli läheisemmäksi. Koulun sosiaalinen toiminta sai alkunsa sotavuosina, kun opettajat toimivat talkootöiden asiamiesopettajina sekä siirto-oppilaiden huoltotehtävissä.⁵⁰

Karjalaan palanneita oli 280 000 eli 67 prosenttia alkuperäisestä väestöstä. Jatkosodan pitkittyessä ja poliittisen tilanteen huononnuttua laadittiin evakuointisuunnitelmat, joissa määrättiin evakuoitavat alueet vyöhykkeittäin sekä evakuoitaville väestölle sijoitusalueet. Uudenmaan lääni ja Etelä-Suomen suuret kaupungit ympäristöineen varattiin väestökeskuksia ja itärajan väestön mahdollisia evakuointeja varten.⁵¹

Kesän ja syksyn 1944 aikana toteutetun uuden evakuoinnin seurauksena 29 prosenttia siirtoväestä sijoittui Vaasan lääniin vuoden 1944 lopussa. Virran laskelmien mukaan Vaasan läänissä oli siirto-oppilaita tuolloin myös suhteellisesti eniten – 18 prosenttia – läänin kansakoululaisten määrästä. Mikkelin läänin oppilaista evakkolapsia oli suhteellisesti toiseksi eniten (15,1 %). Kuopion läänissä siirto-oppilaita oli 9,2 prosenttia. Prosentuaalisesti vähiten siirto-oppilaita oli Uudellamaalla (6,7 %). Kuopion läänin siirto-oppilasmäärä oli talvisodan jälkeiseen syksyyn verrattuna vähentynyt 36 prosentilla. Lasku näkyi läänin pääkaupungissakin. Kuopion kaupungin kansakoulussa syyslukukaudella 1944 oli siirto-oppilaita 207 ja kevätlukukauden 1945 lopussa 200, kun heitä syksyllä 1940 oli ollut noin 360.⁵²

Suojeluskunnat ja Lotta Svärd sotavuosina

Suojeluskunnat toimivat varsinkin jatkosodan aikana lähinnä sotahallinnon virastona. Aatteellinen ärhäkkyys sai väistyä. Talvisodan aikana työväestöäkin ryhdyttiin kehottamaan järjestön jäseniksi. Vastakaiku jäi vaatimattomaksi, mutta ei sentään olemattomaksi.⁵³

Suojeluskuntajärjestöllä oli näkyvä rooli sotavuosien yhteiskunnassa. Paitsi että järjestö toimi kiinteästi Puolustusvoimien tukena ja liikekannallepanon järjestäjänä, oli sillä paljon myös muuta toimintaa. Yhdessä Lotta Svärdin kanssa se pyrki pitämään yllä kotirintaman maanpuolustushenkeä ja hoitamaan myös huoltotehtäviä. Suojeluskunnat hoitivat ilmasuojelua ja tukivat muutenkin kaikin keinoin armeijaa ja maanpuolustusta. Ne antoivat varoja sotainvalidien ja kaatuneiden perheiden huoltoon. Sotavuosina suojeluskuntien yhteydessä jo 1920-luvun lopulta lähtien toiminut poikatyö vankistui. Siitä tuli jatkosodan aikana nopeasti kymmenien tuhansien nuorten poikien nuorisojärjestö. Sotilaspojissa oli vuonna 1942 jo yli 70 000 jäsentä. Suojeluskunnat osallistuivat sotavuosina myös yleiseen keräysja talkootoimintaan.

Lotta Svärd oli sotien aikana merkittävin naisjärjestö. Lotat toimivat suojeluskuntien rinnalla maanpuolustusta tukevissa tehtävissä. Sota-aikana lotilla riitti huolto- ja hoitotehtäviä niin rintamalla kuin kotonakin. Lottien toimintaa sävyttivät korkean moraalin, isänmaallisuuden ja vaatimattomuuden ihanteet.

Lottien päätehtävänä oli kotirintamallakin kaikenlainen maanpuolustuksen tukeminen. Tätä työtä lotat tekivät niin ilmavalvonnassa, sotasairaaloissa, kotijoukkojen huollossa kuin mottimetsässä ja elonkorjuussa.

Talvisodan aikana lotat leipoivat niin sanottua sotaleipää ja valmistivat erilaisia varusteita sotilaille. Ylä-Savosta samoin kuin kautta maan lähti monta nuorta lottaa Kannakselle muonitustehtäviin. Lottien päivätyö alkoi Kannaksella kello viisi aamulla, sillä miesten piti saada aamuteensä voileipineen jo kello kuusi, minkä jälkeen he lähtivät työmaalle. Pitkä oli lottien päivätyö linnoitusmuonittajina. Koska lottien työ oli vapaaehtoista, ei kukaan mukana olleista yläsavolaisista lotista kokenut sitä liian ylivoimaiseksi suorituskyvylleen tai liian raskaaksi.⁵⁴

Sotavuosina Lotta Svärdiin tuli runsaasti uusia jäseniä. Poliittisesti Lotta-järjestö ei ollut leimautunut yhtä voimakkaasti kuin suojeluskunnat, vaikka se samaan porvarilliseen maanpuolustushenkiseen aatepohjaan perustuikin. Esimerkiksi jo vuoden 1939 aikana Kuopion paikallisosaston jäsenmäärä kasvoi peräti sadalla jäsenellä, mutta vuonna 1940 kasvu oli suorastaan räjähdysmäistä, sillä normaalia koelottatietä tuli 150 uutta jäsentä ja rajan taakse jääneestä Karjalasta 199 uutta jäsentä siirtolottina. Poislähteviäkin toki oli, joten jäsenmäärän lisäys jäi 285:een. Jäseniä oli vuoden 1940 lopussa 935, kannattavat jäsenet mukaan lukien 1 084. Vuonna 1941 uusia jäseniä tuli jälleen tulvimalla. Jäsenmäärän lisäys oli peräti 336 ja kaikkiaan toimivia jäseniä oli nyt 1 271. Sen jälkeen ei enää suurta ryntäystä tullutkaan, vaan jäsenmäärä kasvoi 1 302 toimivaan lottaan vuoteen 1943, jolta on saatavissa viimeiset tilastot. Myös kannattavien jäsenten määrä kasvoi, niin että vuonna 1943 Kuopiossa oli 1 542 lottaa.⁵⁵

Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin tarina loppui Savossa sodan voittajien vaatimuksesta syksyllä 1944. Valtiollisen Poliisin Savonlinnan alaosasto raportoi 5.12.1944:⁵⁶

Synkällä mielellä, mutta ilman tunteilua ja kiihkoilua on suojeluskuntaväki järjestönsä lakkauttamispäätöksen vastaanottanut nähden näiden toimenpiteiden takana voittajan pistimet – pakkotilan, mihin on alistuttava, kuten muihinkin hävityn sodan seuraamuksiin.

Monissa paikallisissa suojeluskunnissa ja Lotta Svärdin osastoissa järjestön omaisuus luovutettiin ennen lakkautusta yleishyödyllisille tahoille.

Aseveljeyttä ja oppositiohenkeä

Aseveljeys yhdistää

Talvisodan hengen hedelmänä syntyi ennen kaikkea asevelitoiminta. Vuonna 1929 perustettu Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ryhtyi talvisodan jälkeen kasvattamaan jäsenmääräänsä talvisodan rintamamiehillä. Urheasti taistellut työväestö haluttiin imeä toimintaan mukaan. Liiton tehtäviin kuului kuitenkin työväestölle ylitsepääsemätön ”vapaussodan” muistojen vaaliminen. Talvisodan rintamamiehet yhdistyivät omatoimisesti aseveliyhdistyksiksi. Valtio- ja sotilasjohto halusi koordinoidumpaa asevelihenkeä.⁵⁷

Suomen Aseveljien Liitto perustettiin 4. elokuuta 1940 vahvistamaan talvisodan aikana syntynyttä yhteishenkeä, vastavoimaksi kommunisteille ja haalimaan sosiaalidemokraatit riveihinsä. Mannerheimin kaikkiin luottamustoimiin tuputtamasta kenraali Paavo Talvelasta tuli myös aseveliliiton puheenjohtaja. Sdp:stä mukaan lähtivät Väinö Leskinen ja Penna Tervo joukkoineen. Heistä alettiin puhua asevelisosialisteina.

Etelä-Savon ensimmäinen aseveliyhdistys perustettiin Joroisiin 18.8.1940. Kokoonkutsujana toimi pastori Antti Rantamaa. Puheenjohtajaksi valittiin luutnantti, opettaja Valve V. Hämäläinen. Heinävedelle ja Kerimäelle aseveliyhdistykset saatiin 8.9.1940. Samassa kuussa perustettiin Mikkelin aseveljet ry; marraskuussa siinä oli jo yli 300 henkeä. Loppuvuodesta 1940 oli saatu hankituksi sotakummit jokaiselle Mikkelin 24 sotaorvolle. Savonlinnan aseveliyhdistys aloitti toimintansa lokakuussa 1940. Sen johtoon tuli metsänhoitaja Nils Stolpe. Aseveliyhdistyksillä oli naisosastot, joiden toimintamuotoina olivat erilaiset keräykset, aseveliperheiden avustaminen ja kurssitoiminta.⁵⁸

Mikkelin läänin Asevelipiiri perustettiin 15.9.1940 Mikkelissä. Kokouksen puheenjohtajana toimi reservikapteeni, pankinjohtaja E. J. Saarinen ja sihteerinä reservivänrikki Erkki Partanen. Heillä molemmilla oli vahva AKS-tausta, mikä oli yleistä muutenkin.

Kokouksessa valittiin väliaikainen piiritoimikunta johon kuului puheenjohtajan lisäksi 8 jäsentä ja 4 varajäsentä. Piiritoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin kenraalimajuri Taavetti Laatikainen, ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1945 saakka. Piiritoimikunnan varsinaisiksi jäseniksi valittiin aseveljet Martti Kallioinen Heinolasta, Kaarlo Kosonen Savonlinnasta, Valte Hämäläinen Joroisista, Toivo Laaksonen Pieksämäen kauppalasta, Veikko Paajanen Haukivuorelta, A. Savio Mäntyharjulta, Eero Peuhkuri Sysmästä ja E. J. Saarinen Mikkelistä sekä varajäseniksi aseveljet V. Lavikainen Sulkavalta, Eemeli Neuvonen Mikkelin pitäjästä, Toivo Ylönen Kangasniemeltä ja Väinö Juutilainen Juvalta.⁵⁹

Pohjois-Savon aseveliliiton perustajana toimi Pohjois-Savon Rintamamiesten puheenjohtaja, toimitusjohtaja K. O. A. Larsson, joka Savossa elokuun lopulla julkaistuissa kirjoituksissa kehotti perustamaan paikallisia aseveliyhdistyksiä. Toistakymmentä aseveliyhdistystä perustettiinkin sunnuntaina 1.9.1940. Uudesta ajattelusta kertoi muun muassa se, että Kuopion aseveliyhdistys perustettiin työväentalolla. Puheenjohtajaksi valittiin majuri Nikke Pärmi.⁶⁰

Pohjois-Savon Asevelipiiri perustettiin 13.10.1940 Kuopion Seurahuoneella. Kokouksen avasi Kuopion Aseveljet ry:n puheenjohtaja, majuri Nikke Pärmi. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin maisteri Martti Salminen ja sihteeriksi toimittaja Veikko Pekkarinen.

Alustuksen piirin perustamisesta piti toimitusjohtaja K. O. A. Larsson. Piirin puheenjohtajaksi valittiin kenraali Woldemar Hägglund. Varsinaisten töiden ohella komentaja sai osaltaan pitää huolta alueen maanpuolustushengen nostamisesta. Kuopiolaiset kokoontuivat hiljaisina Kuopion torille seuraamaan itsenäisyyspäivän paraatia. Pilvisenä pakkaspäivänä Hägglund piti paraatijoukoille ja torille kokoontuneille kuopiolaisille puheen:

Ensi kerran itsenäisyytemme aikana olemme kokoontuneet koko kansan käsittävässä yksimielisyyden hengessä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on meillä nyt, jotka olemme viime talven taisteluissa vierekkäin joutuneet vapautemme puolesta taistelemaan. Tämä yksimielisyys koskee myöskin niitä, jotka eivät ole lunastaneet tätä omissa kokemuksissaan. Tässä on kaikilla aseveliyhdistyksillä tärkeä työmaa isänmaallisen hengen syventämiseksi laajemmaltikin.⁶¹

Aseveliliiton koko toiminnan ajan keskeisenä ohjenuorana oli Suomen sisäisen eheyden turvaaminen. Yhtenäisyyden säilyttämiseen liittyi keskeisellä tavalla taistelu äärivasemmistolaisuutta vastaan. Asevelitoiminnan suurin merkitys oli ehkä kuitenkin siinä monipuolisessa sosiaalisessa työssä, joka näkyi sota-ajan yhteiskunnassa. Aseveljet olivat aktiivisesti mukana myös erilaisessa sota-ajan talkoo- ja keräystoiminnassa. Heidän aloitteestaan syntyi myös monin paikoin rintamamiesten perheille erityisiä asevelikyliä.

********************

MIKKELIN KLUBI MARSKIN HOVINA

Marsalkka Mannerheim ruokaili vuonna 1898 perustetulla Mikkelin Klubilla, joka oli luovuttanut osan tiloistaan päämajan johdon ruokailu- ja edustuskäyttöön. Lähes neljän vuoden ajan ylipäällikkö lähimpine alaisineen söi Raatihuoneenkadun varrella sijaitsevalla klubilla lounaan ja päivällisen aina Mikkelissä ollessaan.

Ylipäällikön luona päämajassa kävi jatkuvasti vieraita, tasavallan presidentti lukuisia kertoja, ministereitä, rintamakomentajia, diplomaatteja ja yhdysupseereja. Vieraansa ylipäällikkö kutsui usein Klubille lounaalle tai päivälliselle, ja näin syntyi Marskin klubi tai niin kuin myös sanottiin, Marskin hovi.

Marsalkka Mannerheim oli tottunut Venäjän armeijassa palvellessaan nauttimaan aterioihin kuuluneet ruokaryypyt, lounaalla yhden ja päivällisellä kaksi. Tätä perinnettä jatkettiin myös ylipäällikön aterioilla Mikkelin klubilla. Ja kuten ennen Venäjällä, jossa ”luontoisetu” täysimääräistettiin kaadattammalla lasi piripintaan, tehtiin myös klubilla. Näin sai alkunsa Marskin ryyppy. Viiniä ei tavallisena arkena ollut.

Päämajan vuorokautinen työrytmi saneli paljolti ruokailuaikataulun. Ylipäällikkö saapui keskuskansakoululle aamulla kello 9 tienoissa ja lähti sieltä asuntoonsa vasta iltaraporttien jälkeen noin kello 23. Tämän vuoksi hänen ateriointinsa ajoittui vuorokauden jälkipuoliskolle. Lounas alkoi säännönmukaisesti kello 12.30 ja päivällinen kello 19.30. Kukaan ei tullut myöhästyneenä aterioille: Mannerheim vihasi myöhästymistä. Kaikki istuutuivat ruokapöytään yhtaikaa.

Marskin pöytäseurue käsitti kahdeksan upseeria sekä mahdolliset vieraat: yleisesikunnan päällikkö, kenraali Erik Heinrich, tykistön tarkastaja, kenraali V. P. Nenonen, päämajoitusmestari, kenraali Aksel Airo, komentoesikunnan päällikkö, kenraali Wiljo Tuompo, myöhemmin kenraali A. E. Martola, tiedustelujaoston päällikkö, eversti Aladar Paasonen, Mannerheimin henkilääkäri, Lauri Kajala, vanhempi adjutantti, eversti Ragnar Grönvall ja nuorempi adjutantti, kapteeni O. B. Bäckman, myöhemmin kapteeni Lindeman. Päämajassa vierailevat rintamakenraalit saivat yleensä myös kutsun ruokailemaan Marskin kanssa. Hänen vierainaan nähtiin klubilla tasavallan presidentti Risto Rytin ja hallituksen jäsenten lisäksi myös kuninkaallisia, kuten Ruotsin perintöprinssi Gustav Adolf maaliskuussa 1942, korkeista Saksan armeijan upseereista puhumattakaan.

Usein on puhuttu siitä, miten vaatimattomasti tai hyvin marskin pöydässä syötiin. Airon mukaan syötiin loistavasti ja kerrotaan, että pitipä joskus erikoislähetin lähteä noutamaan kuhaa Hangosta tai Loviisasta, kun marsalkka sitä vaati.

Savon kansallisruokaa kalakukkoa syötäessä päämajan komentoesikunnan päällikkö Wiljo Tuompo saattoi kysäistä, tietääkö joku, miksi savolaisia ei päästetä taivaaseen. Kun muut eivät tätä tienneet, hän totesi:

No eihän nyt yhtä savolaista varten siellä aleta kalakukkoja paistamaan.

Tämä sai aikaan naurunhörähdyksen koko seurueessa, vaikka Mannerheimin huumorin purkaukset jatkosodan aikana olivat melko pidättyviä. Savossa syntyneen kenraali V. P. Nenosen puoleen kääntyen marsalkka kuitenkin lausahti:

Pieni on toivo, kenraali.

Ylipäällikön poissa ollessa isännöi ”marskin pöytää” vanhin paikalla olleista upseereista. Tällöin nämä saattoivat kutsua vieraakseen kenet halusivat. Erään kerran oli isäntänä operatiivisen osaston päällikkö Valo Nihtilä, joka kutsui vieraikseen operatiivisen osaston upseerit. Marsalkan poissa ollessa piti Airo hyvänä seuramiehenä huolen siitä, ettei pöydässä päästy ikävystymään.

Lähteet:
Mikkelin Klubi 1898–1958. Mikkeli 1958.
Palin, Pentti, Marskin klubi. Mikkelin klubi 1898–1998. Jyväskylä 1997.
Puntanen, Pia, Mannerheimin saappaanjäljillä.
Päämajan sijainti ja toiminta Mikkelin seudulla talvi- ja jatkosodan aikana. Helsingin yliopiston Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 27. Mikkeli 1993.

*********************

 

Talvisodan yhtenäisyys koetuksella

Aseveliliiton synnystä kahden päivän kuluttua aktivoitunut Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS) järjesti Hakaniemen torilla mielenosoituksen. Seura ei polttanut Saksan tapaan kirjoja, vaan neuvostoystävät polttivat halkoja. Hallitus ei tarpeellisten klapien polttelua hyvällä katsonut ja SNS:n johtajia kerättiin turvasäilöön. SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori haukkui SNS:ää kansallista yhteisrintamaa sisältä rapauttavaksi viidenneksi kolonnaksi.

Toukokuussa 1940 perustettu Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura muodosti kanavan, jonka avulla vaiennettu osa vasemmistosta saattoi toivoa saavansa ääntään kuuluviin myös suurempien joukkojen keskuudessa. Kommunistien panos seurassa oli merkittävä heti alusta lähtien, sillä jo perustavassa kokouksessa läsnä olleista kaikki olivat joko Skp:n jäseniä tai aatteellisesti heitä lähellä olevia. Puheenjohtajaksi valittu, vastikään turvasäilöstä vapautunut lääketieteen kandidaatti Mauri Ryömä ei kuulunut muodollisesti puolueeseen, mutta hänellä oli ollut läheisiä yhteyksiä siihen 1930-luvun puolivälistä lähtien.⁶²

Perustavassa kokouksessa laaditun julkilausuman mukaan seuran tarkoituksena oli edistää maiden välisiä ystävällisiä ja rauhallisia suhteita sekä sivistyksellistä ja taloudellista vuorovaikutusta. Siinä vedottiin kaikkiin kansalaispiireihin, mutta erityisesti työväestöön, ”jonka keskuudessa näillä päämäärillä vanhastaan on ollut hyvä jalansija”.

Perustajajäsenten tausta sekä äärivasemmistolaisiksi tiedettyjen aktiivien liittyminen seuraan ja hankkiutuminen sen alaosastojen johto-ja toimitsijatehtäviin herätti valtiollisessa poliisissa alusta lähtien epäilyksiä, jotka muuttuivat vahvaksi uskoksi siitä, että kysymyksessä oli kommunistien julkisen toiminnan verhona oleva peitejärjestö. Yhdistettynä Neuvostoliiton edelleen jatkuvaan poliittiseen painostukseen ja seuralle ilmaisemaan tukeen tämä kaikki vahvisti viranomaisten ja poliittisen johdon käsitystä siitä, että kysymyksessä todella oli Moskovan ohjauksessa oleva ”viides kolonna”, joka pohjusti myös Suomessa mielialoja Baltian kaltaiselle ratkaisulle.⁶³

Pohjois-Savossa oli NKP:n mielestä jatkuvana heikkoutena se, että vasemmistotyöväki ei millään suostunut liittymään sosiaalidemokraattisiin järjestöihin. Ongelmana oli pohjoissavolaisten kannattajien konservatiivisuus ja jääräpäisyys.⁶⁴ Kuopion johtava kommunisti Esa Hietanen ryhtyi puoluejohdon kehotuksesta kirjoittelemaan vuonna 1938 sosiaalidemokraattiseen Savon Kansaan. Juttuja julkaistiin, ne saivat vastakaikua ja Hietaselle tarjottiin mahdollisuutta liittyä toimitukseen. Siitä hän kuitenkin kieltäytyi, ”vastoin puoluejohdon kantaa”, kuten hän myöhemmin selitti, koska ”uskoin olevan mahdotonta selvittää työläisille lehteen menoni todellisia tarkoitusperiä”.⁶⁵

Kommunismin perinteisellä tukialueella Kuopiossa SNS:n todellinen johtohahmo oli valtiopetoksen valmistelusta aikoinaan kuristushuonerangaistuksen kärsinyt ja vastikään turvasäilöstä vapautunut entinen Skp:n piiriorganisaattori ja sanomalehdentoimittaja Kalle Kusti Korhonen. Perustajatroikkaan kuuluivat kommunistit Esa Hietanen ja Kalle Emil Kukkonen, joka oli Kuopion ja lähiseudun siviilirekisteriläisten yhdistyksen sihteeri.⁶⁶

Heinäkuun 1. päivänä 1940 Kukkoselle saapui Helsingistä SNS:n lentokirjasia (tri Helon esitelmä), SNS:n kiertokirjeet 1 ja 2 sekä painettu lehtinen, jossa esiteltiin seuran ohjelmaa ja tavoitteita. Lehtisiä luettavaksi antaessaan Kukkonen oli nimenomaan maininnut, että ne olivat luvallisia ja julkisia ja että seura oli saavuttanut huomattavaa kannatusta työväestön keskuudessa muualla Suomessa.⁶⁷

Heinäkuun puolivälissä Kukkonen kävi Helsingissä, josta sai seuran perustamisohjeet. Kuopion SNS:n perustava kokous pidettiin Kukkosen asunnossa 29.7.1940. Perustamistilaisuuteen kutsuttiin vain ne henkilöt, jotka aiottiin valita perustettavan yhdistyksen johtokuntaan. Kokous oli Kukkosen ja Korhosen masinoima, ja toimihenkilöt valittiin heidän ehdotuksestaan. Johtokunnan jäseniksi valittiin ennen rankaisemattomat Juho Koistinen puheenjohtajaksi, Martti Seppälä varapuheenjohtajaksi, Kalle Hämäläinen sihteeriksi ja Anni Hiltunen varsinaiseksi jäseneksi. Viidenneksi varsinaiseksi jäseneksi valittiin Kukkonen. Korhonen, joka Kukkosen kanssa muodosti osaston todellisen johdon, valittiin vain varajäseneksi. Toiminnan ja yhdistyksen päätösvalta oli täysin kommunisteilla. Siihen ehti liittyä noin 350 jäsentä, joista aktiiveja vain 50.⁶⁸

Korhonen pyrki laajentamaan seuran toimintaa muillekin paikkakunnille ottamalla yhteyttä Varkauteen, Iisalmeen ja Iisvedelle. Iisalmeen osasto perustettiin 16.9.1940. Seuran toiminta supistui jäsenhankinnan ohella 2–3 kokoukseen. Jäsenmäärä oli yli 50. Iisvedelläkin sikäläiset puuhakkaat kommunistit August Kukkonen ja Taavetti Parviainen saivat osastoonsa noin 60 nimellistä jäsentä ”kulttuuriharrastuksiin”.⁶⁹

Iisalmessa sikäläinen SNS:n jäsenistö joutui erikoisesti vastatuuleen. Muu työväestö suorastaan sulki heidät pois keskuudestaan. Puheenjohtaja erotettiin työväenyhdistyksestä ja järjestysmiestehtävistä. Jäsenet joutuivat yhtenään toveriensa hammasteltaviksi, eikä nimitys ”ryssän kätyri” ollut ollenkaan harvinainen heidänkin kuultensa lausuttuna. Kun puheenjohtaja Paavo Tiikkainen ja sihteeri Aleksanteri Huttunen tunnettiin miehiksi, jotka eivät olleet koskaan tunteneet erikoista harrastusta työntekoon, saivat he ja heidän mukaan muutkin seuran jäsenet nimen ”stahanovilaiset”. Etsivän keskuspoliisin toimeenpaneman johtajien joukkopidätyksen 17.10.1940 jälkeen SNS:n toiminta oli Pohjois-Savossa ”pysähdyksissä”. Koska välejä Neuvostoliittoon ei haluttu tarpeettomasti kiristää, seuran sallittiin muodollisesti jatkaa olemassaoloaan, mutta sen aktiivista toimintaa pyrittiin eri tavoin rajoittamaan.

Erityisen merkille pantavaa on, että Pohjois-Savossa – kommunistien perinteisesti vahvalla alueella – liikekannallepanon vastustus jäi yleensä jopa vähäisemmäksi kuin koko maassa keskimäärin. Säännön vahvistava poikkeus oli Karttula, joka kuului pakoilun 20 ”mustimman” paikkakunnan joukkoon. Siellä kommunistien kannatus oli huipussaan vuonna 1929 (n. 51 %).⁷⁰

Sotasairaalat

Sodan seuraukset tulivat esille sotasairaaloissa. Haavoittuneet siirrettiin rintamalta joukkosidontapaikkojen ja kenttäsairaaloiden kautta sisämaan kymmeniin sotasairaaloihin. Kaikkiaan maassa oli jatkosodan aikana 56 sotasairaalaa, joista yhtä aikaa toimi enimmillään 39. Savossa näitä runsaasti tiloja ja lääkintä- sekä muuta hoitohenkilökuntaa tarvitsevia sotasairaaloita oli jatkosodan alussa viisi: Iisalmessa, Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja Varkaudessa. Kaikille näille paikkakunnille oli suora junayhteys ja niissä oli myös toiminnan sydämenä valmis sairaala. Sairaaloiden pysyvä ongelma oli lääkäreiden ja sairaanhoitajien vajaus. Puutetta oli erityisesti kokeneista kirurgeista.⁷¹

Kuopiossa sotasairaalaa ryhdyttiin perustamaan Pohjois-Savon suojeluskuntapiirin käskystä 13.10.1939, kun sodanuhka oli ilmeinen. Hoidettavina oli jo tässä vaiheessa tapaturman kohteeksi joutuneita ja muutoin sairastuneita asevelvollisia. Kun sota marraskuun viimeisenä päivänä syttyi, annettiin toinen perustamiskäsky ja sairaalan toiminta käynnistyi välittömästi. Tässä vaiheessa poikettiin ensimmäisestä suunnitelmasta siten, että suuri osa sairaalan osastoista perustettiin ydinkaupungin ulkopuolelle pommitusvaaran vuoksi. Päällikkölääkäriksi määrättiin lääkintämajuri, lääninsairaalan kirurgiylilääkäri, professori Martti Hämäläinen. Hämäläinen toimi sekä talvi- että jatkosodan aikana Kuopion sotasairaalan ylilääkärinä. Hän oli myös sotasairaaloiden tarkastaja. Hän yleni lääkintäeverstiluutnantiksi.⁷²

Kuopion sotasairaala, 20. sotasairaala (20. SotaS) oli yksi maamme suurimmista sotasairaaloista. Sen erityisosaamista oli paleltumavammojen jälkihoito niin sanotun sympatikuskirurgian sovellutuksena, johon useat muut sotasairaalat lähettivät potilaita. Perustamissuunnitelmaan sisältyi 29 lääkärin tointa ja 349 hoitohenkilökuntaan kuuluvan tointa. Lääkintälotat olivat hyvin tärkeä voimavara. Heitä Kuopion sairaalassa työskenteli 147. Talvisodan aikana 20. sotasairaalan paikkamäärä oli suurimmillaan 2 810. Kuopion sotasairaalassa hoidettiin talvisodan aikana 7 642 potilasta. Hoidettavia saattoi saapua yhdessä yössä 300, mikä oli sairasjunan tavanomainen määrä. Pommitusvaaran vuoksi sairasjunat kulkivat öisin ja potilaiden siirtojen osastoille oli tapahduttava myös yöaikaan.⁷³

Välirauhan aikana sotasairaalat suljettiin, mutta jatkosodan kynnyksellä niitä alettiin taas pystyttää. Kuopiossa sotasairaala perustettiin jatkosodan alkaessa 27.6.1941 kaksi päivää sodan syttymisen jälkeen. Lääninsairaala oli Kuopion sotasairaalan keskeinen yksikkö. Se toimi huipputason kirurgisena sairaalana. Sotasairaalalla oli potilaita myös Suonenjoen maamies- ja emäntäkoulun sekä kunnalliskodin tiloissa. Sodan loppuvaiheessa Lapinlahden kristilliseen kansanopistoon perustettiin keuhkotautiosasto. Kesäkuussa 1944 lisättiin 20. sotasairaalaan vajaan viikon aikana yhteensä 1 160 kirurgista sairaansijaa.⁷⁴

Toiminta oli laajimmillaan heti jatkosodan alussa hyökkäysvaiheen aikana ja toiseksi sodan loppuvaiheessa vetäytymisvaiheen aikana. Sairaansijoja oli enimmillään 2 300–2 450. Jatkosodan aikana kesällä 1941 tappiot olivat suuret. Kuopioon saapui heinä-elokuun aikana sairasjunia muutaman päivän välein tuoden haavoittuneita sairaalaan: 318 potilasta 12. heinäkuuta, 236 potilasta 15. heinäkuuta, 300 potilasta 18. heinäkuuta, 368 potilasta 21. heinäkuuta, 256 potilasta 5. elokuuta, 318 potilasta 9. elokuuta, 277 potilasta 14. elokuuta ja 291 potilasta 27 elokuuta. Sama potilastulva jatkui syys- ja lokakuun ajan. Luvut antavat kuvan paineesta, jonka alaisena sairaala toimi.

Puutteista huolimatta sodanaikaisen sairaanhoidon tulokset olivat hyvät. Asemasodan aikana potilaita saapui monin verroin vähemmän, keskimäärin 600 potilasta kuukaudessa vuoden 1942 aikana ja 450–500 potilasta vuoden 1943 aikana. 20. sotasairaalan useimpien yksiköiden toiminta voitiin tällöin keskeyttää. Kesäkuussa alkaneen vetäytymisvaiheen aikana ne jouduttiin avaamaan uudelleen. Sotasairaala jatkoi toimintaansa loppuvuoteen 1944. Vielä senkin jälkeen lääninsairaalassa jatkui sotavammasairaalan toiminta, joka päättyi tammikuun viimeisenä päivänä 1947. Sotien vuoksi luotu terveydenhuollon järjestelmä Kuopiossa oli näin saavuttanut päätepisteensä.⁷⁵

Talvisodan aikana Mikkelissä toimi 17. sotasairaala, jonka keskuksena oli lääninsairaala. Sairaalan alaisuuteen kuuluivat myös Mikkelin kaupungin kunnallissairaala, Moision piirimielisairaala, seurakuntatalo ja lyseo. Lääninsairaalan sijainti keskellä kaupunkia radan läheisyydessä arvioitiin jo ennalta vaaralliseksi ilmapommitusten kannalta. Sairaala selvisi kohtuullisesti Mikkelin pommituksista aina maaliskuun 5. päivään saakka. Tuolloin sairaala tuhoutui käyttökelvottomaksi, ja kaksi täysosumaa aiheutti runsaasti henkilövahinkoja. Sairaala evakuoitiin muun muassa Moisioon aina välirauhaan saakka.

Maaliskuussa 1940 lääninsairaala muutti kunnallissairaalan tiloihin ja työskenteli siellä saman vuoden syksyyn saakka, jolloin lääninsairaalan korjaukset saatiin päätökseen. 17. sotasairaala aloitti toimintansa uudelleen kesäkuussa 1941 ja jatkoi aina loppuvuoteen 1944. Vielä senkin jälkeen lääninsairaalassa jatkui sotavammasairaalan toimintaa. Jatkosodan aikana vasta korjattu sairaala säästyi pommituksilta.⁷⁶

Vankileirit

Jatkosodan alkukuukausien etenemisvaiheessa kymmeniätuhansia venäläisiä jäi vangeiksi, mikä toi Suomelle ennalta arvaamattoman laajan vankien huoltotehtävän. Suomalaiset ottivat yhteensä 64 188 neuvostoliittolaista sotavankia, joista 56 000 otettiin syksyn 1941 hyökkäysvaiheen aikana. Ongelmaksi tuli pian vankien suuri kuolleisuus. Vangeista kuoli kaikkiaan 30,3 prosenttia. Vaikein tilanne oli talvella 1942.⁷⁷

Talvisodan aikana Savossa ei ollut vankileirejä. Jatko- ja Lapin sodan aikana Savossa sotavankileirejä oli Naarajärvellä (Pieksämäki), Rautalammilla, Kiuruvedellä, Aholahdessa (Sääminki) ja Riitansuolla (Kerimäki) (taulukko 70). Lisäksi eri puolilla maakuntaa oli sotavankileirien alaisia työleirejä. Luotetuimpia vankeja, jotka usein olivat niin sanottuja heimovankeja, päästettiin myös maataloustöihin. Vankityövoima oli tärkeä lisä työvoimapulasta kärsivälle kotirintamalle.

Suuren vankimäärän takia maassa oli jatkosodan aikana 32 sotavankileiriä, joista kaikki eivät kylläkään olleet samanaikaisesti käytössä. Naarajärven leiristä tuli Sotavankien järjestelyleiri n:o 2, Rautalammilla oli sotavankileiri 17, Kiuruvedellä oli sotavankileiri 19, Aholahdessa sotavankileiri 21 ja Riitasensuolla sotavankileiri 24. Jatkosodan aikana rintamalta tuodut vangit koottiin ensin kahteen järjestelyleiriin, joista toinen toimi siis Naarajärvellä. Lisäksi perustettiin niin sanottuja erikoisleirejä esimerkiksi upseereille, poliittisille vangeille ja heimosotavangeille sekä niin sanottu kurileiri karanneille, karkaamista yrittäneille tai muuten kurittomille vangeille. Aholahti toimi heimosotavankileirinä ja Riitasensuo kurileirinä.⁷⁸

Aholahden leiriin määrättiin koottavaksi Itä-Karjalasta, Inkeristä, Virosta sekä Tverin ja Novgorodin alueilta kotoisin olevat, ainakin auttavasti suomea puhuvat sotavangit. Kaukaisempien sukulaiskansojen edustajia ei leirille hyväksytty, eikä myöskään poliittista henkilöstöä, mistä tosin hieman ”lipsuttiin”. Myös Suomesta Venäjälle (Neuvostoliittoon) muuttaneita kohtaan tunnettiin epäluuloa.⁷⁹ Koska sotavankileirissä n:o 21 oli tarkoitus muokata heimosotavankien mielialoja Suomelle myötämielisiksi, olivat leirin olosuhteet huomattavasti paremmat kuin venäläisvankien leirien. Tämän johdosta kuolleisuus heimosotavankien leirillä jäi erittäin pieneksi, ”suurena kuolonvuonna” 1942 leirin kuolleisuusprosentti oli alle yhden. Vaatetus ja ruoka olivat parempaa kuin sotavankileireillä yleensä. Korkeimmillaan vankiluku oli marraskuun 1942 lopussa 1 805.⁸⁰

Leirillä järjestetyn opetuksen tavoitteena oli Suomi-tuntemuksen lisääminen ja suomalaiskansallisten mielialojen herättäminen. Valistustoiminta kuitenkin keskeytyi vuoden 1942 loppupuolella opetuksen järjestämisessä koetettujen ongelmien takia.⁸¹ Kasvatusohjelmaan kuului myös heimovankien työskentely leirin ulkopuolella, mikä mahdollisti kosketukset siviiliväestöön. Heimosotavankeja työskenteli muun muassa Savonlinnan kaupungin sähkölaitoksella, jolloin he myös asuivat leirin ulkopuolella.⁸²

Nykyisen Naarajärven vankilan alueella sijaitsi jatkosodan aikaan yksi Suomen suurimmista sotavankileireistä, sotavankien järjestelyleiri n:o 2. Päätös kotijoukkojen esikunnan alaisena Naarajärvellä Pieksämäellä toimivan järjestelyleirin perustamisesta tehtiin kesäkuun lopussa 1941. Samalla virolaissyntyinen, mutta Suomen armeijassa itsenäisyyden alussa palvellut eversti Hans Kalm määrättiin sen päälliköksi. Kalmilla oli alaisinaan alueelta koottu vartiokomppania johtajanaan vänrikki Pentti Pullinen. Kaikkiaan leirille rakennettiin 30 parakkirakennusta.

Leiripaikan valinta johtui ilmeisesti siitä, että se oli Joensuun ja Savonlinnan suunnista hyvien rautatieyhteyksien päässä sekä sopivalla etäisyydellä rintamasta. Lisäksi sieltä olivat hyvät vankien jatkokuljetusmahdollisuudet. Leirin alkuperäisenä tarkoituksena näet oli lajitella ja lähettää sotavangit varsinaisiin sotavankileireihin tai Kokkolan sotavankisairaalaan. Enimmäiskapasiteetti oli 2 000 vankia. Käytännössä monet sotavangit joutuivat kuitenkin viettämään Naarajärvellä pitkiäkin aikoja ennen lähettämistä muille leireille. Ainakin työpalvelukseen elokuusta 1941 alkaen osallistuneiden sotavankien osalta leiri näyttäisi muodostuneen alkuperäisen toiminta-ajatuksen vastaisesti heidän pysyväksi sijoituskohteekseen.⁸³

Leiri toimi Naarajärvellä heinäkuusta 1941 marraskuun loppuun 1944. Neuvostoliittolaiset naissotavangit keskitettiin jatkosodassa Naarajärvelle. Naarajärven sotavankileirille tuotiin tammikuussa 1943 neuvostoliittolaisia naissotavankeja, jotka oli päätetty siirtää Köyliön sotavankileiriltä Satakunnasta Pieksämäen maalaiskuntaan. Syynä olivat naisten aiheuttamat levottomuudet. Köyliössä naisten väitettiin uhmanneen vartijoitaan lakkoilemalla ja veljeilemällä miesvankien sekä suomalaisten kommunistien kanssa. Yksikään ei ollut tunnustanut.⁸⁴

Naissotavangit olivat jatkosodassa pieni, mutta paljon huomiota herättänyt ryhmä. Sodan aikana noin 200 naista suljettiin suomalaisille vankileireille. Monet olivat parikymppisiä ja isänmaallisia puna-aatteen naisia, jotka oli värvätty rintamalle kommunistisen nuorisoliiton kautta. Naiset palvelivat tavallisesti huoltotehtävissä, mutta heitä värvättiin myös aseelliseen palvelukseen. Olipa joukossa upseereitakin. Naarajärvellä naiset oli eristetty omalle alaleirilleen. Naarajärven ”naisten leirille” sijoitettiin sodan kuluessa valtaosa naisvangeista, enimmillään heitä oli 170. Heidän vartijoinaan työskenteli suomalaisia naisvankiloiden koulutettuja.⁸⁵

Kuolleisuus Naarajärven leirillä nousi karmiviin lukuihin. Leirillä kuoli 2 813 vankia. Naarajärven sotavankileiri muodostui surmaluvultaan Suomen suurimmaksi, sillä 15 prosenttia kaikista sotavangeista kuoli siellä. Koko Suomessa oli tuolloin paha ruokapula, mutta kyse oli myös sotavankihallinnon asenteista. Leirin kuolleisuuteen vaikutti se, että vankeja tuotiin suoraan rintamalta Naarajärvelle, jolloin osa heistä oli menehtynyt jo matkan aikana tai sitten he olivat taistelujen jäljiltä niin heikossa kunnossa, että ruokakaan ei pysynyt sisällä. Vartijoiden asenne, varsinkin alkuaikana, oli ylimielinen voitettuja kohtaan, joten vankien tarpeista ei suuresti välitetty.⁸⁶

Suurin syy kuolleisuuteen oli aliravitsemus ja siitä johtuneet sairaudet. Ruokaa ei ollut paikallisilla asukkaillakaan. Pieksämäkeä rasitti myös tuhansiin nouseva siirtokarjalaisten joukko. Kokemus suurten joukkojen hoitamisen edellyttämästä hygieniasta oli heikkoa. Kulkutaudit kulkivat miehestä toiseen ja suurten sotajoukkojen pelätty sairaus, pilkkukuume, havaittiin maaliskuun lopulla 1942 ja sitä ei kyetty yrityksistä huolimatta nopeasti taltuttamaan.

Niinpä ensimmäisen vuoden ja erityisesti talven 1942 kuolleisuus oli järkyttävää, yli 2 500 vainajaa. Pahimpina talviaamuina kannettiin neljäkymmentä vainajaa parakeista haudattavaksi yhteishautaan leirin ulkopuolelle.⁸⁷

Suurten kuolin- ja sairastumislukujen säikäyttämänä leirin johto koetti parhaansa mukaan kiirehtiä uusien vankiparakkien rakentamista talvella 1942. Lisäksi helmikuun alussa 1942 sotavankien tiloja koetettiin hieman väljentää rakentamalla tuolloin valmisteilla oleviin pienempiin sotavankiparakkeihin makuulavereita sivulleen vain kolme neljän asemasta. Alin laveri tuli sijoittaa 30 sentin korkeudelle lattiasta ja sen yläpuolella olevat 90 sentin välein.⁸⁸

Kun Puolustusvoimien ylilääkäri, lääkintäkenraali Eino Suolahti suoritti 16.2.1942 Naarajärvellä tarkastuksen, hän totesi majoituksen epätyydyttävän tilan, vankien aliravitsemuksen ja huonon hygienian. Leirillä tarkastuspäivänä olleet 2 148 sotavankia oli ahdettu 14 kesäkäyttöön tarkoitettuun pahviparakkiin. Lääkintäkenraalin tarkastusvuorokauden aikana leirillä kuoli 41 vankia.⁸⁹

Vankien majoitusparakkien kevytrakenteisuus johtui kiireellä tehdyn työn lisäksi ennen kaikkea siitä, että sotavankiviranomaiset, niin kuin kaikki muutkin, uskoivat kesällä 1941 sodan päättyvän syyskylvöihin mennessä. Lääkintäkenraalin raportti sai aikaan sen, että maaliskuun alussa 1942 Naarajärvellä ryhdyttiin kiireesti rakentamaan kolmea uutta talviasuttavaa sotavankiparakkia.⁹⁰

Leirillä kuoli sotavankeja myös väkivaltaisesti. Karkaamisesta määrättiin 25 iskun raipparangaistus ja ajoittain kuolemantuomio teloittamalla. Leirillä ammuttiin 36 sotavankia vuosina 1941–1944 eli 3,5 prosenttia ammuttujen sotavankien yhteismäärästä Suomen leireillä.⁹¹ Monet näistä ampumisista toimeenpantiin Naarajärven leirin alaisilla metsätyöleireillä, joilla sallittu vapaampi liikkuminen houkutteli erityisesti kesäisin sotavankeja karkaamaan. Ainakin ”karkaaminen” on monessa sotavankikortissa merkitty ampumisen syyksi.

Ensimmäiset vainajat oli haudattu puuarkkuihin. Kuolleitten määrä nousi niin suureksi, että puuarkkujen sijasta otettiin käyttöön paperisäkit, ja pahimmillaan vangit kaivoivat yhteishautaa pakkasessa yötä päivää. Ensimmäisen talven jälkeen kuolleisuus väheni oleellisesti leirillä.⁹²

Sotavangit palautettiin leiriltä loka-marraskuussa 1944. Leirin viimeisen päällikön, everstiluutnantti A. Nystedtin tehtäväksi tuli myös leirin toiminnan lopettaminen 28.11.1944. Suuri osa leirin arkistoista määrättiin sodan lopulla poltettavaksi.⁹³

20.6.1942, vain vajaan kuukauden kuluttua ensimmäisestä asiaa käsitelleestä kirjelmästä, Kotijoukkojen esikunta tiedotti Päämajan järjestelyosastolle löytäneensä karkurileirille sopivan paikan Kerimäeltä. Lähimmälle maantielle oli matkaa kuusi kilometriä, lähin talo sijaitsi puolentoista kilometrin päässä ja seuraavat kaksi taloa taas kolmen kilometrin päässä suunnitellusta paikasta. Edellytykset tehokkaalle vartioinnille olivat siis ilmoituksen mukaan hyvät. Vankeja tultaisiin käyttämään turpeen nostoon, mitä oli jo ennestään tekemässä 29 vankia. Tiedotteen mukaan nämä vangit siirrettäisiin pois, mikäli suunnitelma toteutettaisiin. Paikan etuna pidettiin lisäksi sitä, että siellä oli valmiina rakennuksia 200 vangin majoittamista varten. Nopeaa toimintaa voidaan pitää merkkinä siitä, että asialle annettiin suuri painoarvo.⁹⁴

Käsky leirin perustamisesta Kerimäen Riitasensuolle annettiin 25.6.1942 Savonlinnan suojeluskuntapiirille Kotijoukkojen esikunnan toimesta. Sen tunnusnumeroksi tuli sotavankileiri 24 ja kirjaintunnukseksi Ri. Tuleva erikoisleiriasema kävi käskystä heti selväksi, sillä leirialue piti eristää kaksinkertaisella piikkilanka-aidalla, koska sinne tultaisiin sijoittamaan karkuriainesta. Leirin tuli aluksi kyetä vastaanottamaan 500 vankia. Keskimäärin vankeja oli 300–400 ja enimmillään 494. Vankileirin huollosta ja ylläpidosta vastasi Savonlinnan suojeluskuntapiiri. Kurileirille joutuivat:⁹⁵

1. karkaamista yrittäneet vangit

2. vankityöstä kieltäytyneet/uppiniskaiset

3. poliittisesti epäluotettavat/kapinointiin kiihottajat

4. desantti-, vakoilu- ja tuhoamiskoulutuksessa olleet.

Valtaosa leirille sijoitetuista oli karkureita. Jatkosodan alusta kevääseen 1943 Riitasensuolla sotavankeja käytettiin työvoimana erittäin raskaassa turpeennosto- ja ojitustyössä 200–300 kerrallaan Riitasensuo Turve Oy:lle. Raskaan työn katsottiin olevan tärkeä osa rangaistusta. Vankeja käytettiin myöhemmin jonkin verran työvoimana myös kerimäkeläisissä taloissa ja tiloilla, joista vangit yleensä saivat parempaa ruokaa ja kohtuullisen yösijan.⁹⁶

Leiri 24 ei kuitenkaan toiminut Riitasensuolla kuin vuoden 1943 alkuun saakka, jolloin se määrättiin siirtymään Vaasan lentokenttätyömaalle Mustasaaren Helsingbyhyn. Kurileiri lopetti käytännössä toimintansa 16.10.1944, jolloin sieltä siirrettiin pois viimeisetkin leirillä olleet sotavangit.⁹⁷

Sotavankityövoiman käyttö väritti omalta osaltaan kotirintaman arkea. Vankityövoiman ja paikallisen väestön kohtaamisia oli Savossa runsaasti heidän työskennellessään työleireillä ja maatiloilla ympäri maakuntaa. Osa vangeista pysyi pitkäänkin samalla työpaikalla. Vankien ja paikallisen väestön yhteydenpitoa pyrittiin usein estämään.

Sotavankien käyttöä maataloustyövoimana Pohjois-Savossa tutkineen Petri Hokkasen mukaan vuoden 1944 aikana vankityövoiman määrä vaihteli alueella 366 ja 742 vangin välillä. Sotavangin tyypillisin sijoituspaikka oli alle 15 hehtaarin pienviljelystila. Isäntäväkenä oli yleensä vanha isäntä tai emäntä, sillä aikuinen miesväki oli asemasotavaiheen osittaisista kotiutuksista huolimatta suurelta osin rintamalla. Koska sotavangit sijoitettiin tiloille varsin pitkiksi ajoiksi, muodostuivat sotavangin ja isäntä- ja emäntäväen suhteet varsin läheisiksi. Usein vanki nukkui joko aitassa tai tuvassa. Vankien oloja tiloilla valvottiin lähinnä naapurien tekemien ilmiantojen perusteella. Sotavankeinhallinnon organisaatiolla ei ollut mahdollisuuksia laajoihin ja säännönmukaisiin tarkastuksiin.

Käytännössä sotavangin asema talossa oli lähempänä rengin kuin vangin elinoloja. Tähän vaikutti lähinnä se, että kullakin tilalla oli yleensä vain yksi vanki. Pitempiaikainen yhdessäolo lähensi välejä ja lievensi vankeuteen joutuneen oloja. Yleensä vangit olivat oloihinsa tyytyväisiä. Merkittävimpänä tekijänä tähän olivat tilojen leiriä paremmat mahdollisuudet kunnolliseen muonitukseen, mikä herätti kateutta erityisesti rintamajoukoissa. Sotavangit lekottelivat rintamamiesten mielestä taloissa hyvissä ruuissa ja oloissa lihoen ja odottaen vapautusta, kun sotilaat värjöttelivät puutteellisissa oloissa rintamalla. Sotavankityövoimalla oli silti varsin merkittävä rooli maamme elintarvikkeiden perustuotannon turvaajana.⁹⁸

Pällikkään Rajamäeltä kotoisin oleva Emil Lappalainen haavoittui syksyllä 1942 Rukajärven Ontajärvellä. Emil halusi päästä opiskelemaan metsäopistoon. Harjoittelussa työnantajana oli Valtion polttoainetoimisto (Vapo). Vapo määräsi Emil Lappalaisen perustamaan työleirin Lapinlahden Karvasalmelle. Poliisien toimesta työleirille toimitettiin 33 parinkymmenen ikävuoden kahta puolta olevaa tyttölasta metsätöihin. Pääasiassa kaupungeista oleville tytöille metsätyö paljon lumen aikana oli melkoista kidutusta.

Maaliskuun alussa 1943 Emil Lappalainen sai uuden komennuksen. Hänen tehtäväkseen tuli perustaa Lapinlahden Martikkalaan Suomen ainoa naisten kurileiri. Martikkalan nuorisoseuratalo toimi naisten ”vastaanottokotina”. Aurinkoisena Marianpäivänä pysähtyi Lapinlahden aseman sivuraiteelle postijuna, josta irrotettiin kaksi vaunua purettaviksi. Tulijat siirrettiin kaikkine tavaroineen kolonnassa Martikkalaan. Luumäeltä Lapinlahdelle siirtyneellä naisten kurileirillä ehti elokuuhun 1943 mennessä olla 80 naista. He tekivät Vapolle kaivospuita, halkoja ja ainespinotavaraa. Metsääkin istutettiin. Tiettävästi naisissa ei ollut yhtään savolaisia.

Kurileirille tytöt olivat joutuneet kieltäydyttyään noudattamasta työvoimaviranomaisten määräyksiä. Työtuomioistuin oli langettanut eripituisia kurileirityötuomioita. Työsuorituksista maksettiin normaali taksa. Jos joku ei saanut niin paljon jälkeä aikaan, että olisi saanut ruokansa maksetuksi, ei hän määräysten mukaan päässyt leiriltä pois ennen kuin tili oli vähintään tasan.

Desantit Savossa

Viime sotien aikana Neuvostoliitto pudotti Suomeen satoja desantteja. Desantit ovat määritelmän mukaan vihollisen selustaan vakoilutarkoituksessa pudotettuja laskuvarjosotilaita. Suomen talvi- ja jatkosodassa vuosina 1939–1944 desantit olivat kuitenkin varsin kirjava joukko niin taustansa, vaatetuksensa, aseistuksensa kuin tehtäviensäkin suhteen. Myös heidän motivaatioissaan oli suuria eroja. Desantit olivat usein huonosti koulutettuja sekatyömiehiä tai maametsätyöläisiä, mutta yllättävän paljon joukossa oli myös koulutettua väkeä, kuten opettajia ja teknikoita. Mukana oli myös eri taustoista tulleita naisia. Yleensä kaikki olivat tottuneita ulkonaliikkujia.

Monet desantit olivat Suomesta lähtöisin. Vakoilijoiksi värvättiin varsinkin rajapitäjien asukkaita. Myös Neuvostoliittoon muuttaneita suomalaisia käytettiin mieluusti. Yleinen käsitys on, että suurin osa desanteista jäi kiinni. Yleisimmät desanttien saamat rangaistukset olivat kuolemantuomio ja elinkautinen kuritushuonetuomio. Pelkkään avunantoon syyllistyneet selvisivät muutaman vuoden kuritushuonetuomiolla.⁹⁹

Vasili Pekanpoika (Pjotrinpoika) Maksimov pidätettiin elokuun 31. päivänä 1940 Kuopion asemalla epäilyttävän esiintymisen takia. Kuulusteluissa Maksimov kertoi saaneensa maaliskuussa 1940 kutsun sotilaskomissariaattiin, mutta häntä ei terveytensä vuoksi kelpuutettu sotilaspalvelukseen. Hänet päätettiin kuitenkin kouluttaa vakoilijaksi. Hänelle annettiin koulutus sähkötykseen, opetettiin Suomen oloja ja tutustutettiin kirjallisuuteen sekä opetettiin muutenkin vakoilutoimintaa. Hän lähti rajalle opettajansa ja erään luutnantin seurassa elokuun 27. päivänä 1940.

Samana iltana kello 20 Maksimov ylitti rajan Korpiselän pitäjän kohdalta. Hän yöpyi metsässä ja nousi seuraavana päivänä linjaautoon, matkusti Joensuuhun ja sieltä Kuopioon, missä joutui kuitenkin heti pidätetyksi. Maksimovin tehtävänä oli ollut mennä asumaan Savonlinnaan tai Kallislahteen, jonka lähettyvillä oli maahan kätketty radiosähkötyskone. Sillä hänen piti ottaa yhteyttä toimeksiantajaansa ja ilmoittaa havainnot sotilasmajoituksista ja sotilaskuljetuksista, junaliikenteestä sekä yleensä olemisesta ja elämisestä Suomessa. Suomessa piti viipyä kevääseen 1941 saakka. Yhteyttä piti pitää kerran viikossa, ja sodan sytyttyä joka päivä. Toisena tehtävänä oli ottaa yhteys Säämingin pitäjässä asuvaan Reino Kososeen. Tämä oli Venäjältä palautettu, jo talvisodan ensimmäisenä päivänä vangiksi otettu sotavanki. Hänen luokseen piti mennä asumaan ja järjestää sinne radioasema sekä värvätä Kosonen hankkimaan tietoja.¹⁰⁰

Pidätettäessä Maksimovilla oli 9 852 markkaa rahaa ja 7,65-kaliiperinen Urrejola Bibar -merkkinen pistooli. Valtiollisen poliisin mukaan Maksimovin henkilöllisyydestä ei saatu täyttä varmuutta. Kuulusteluissa hän muutti nimensä monta kertaa. Suomalaiset löysivät kätketyn radiolaitteen karttaan merkitystä paikasta. Siellä oli myös 10 000 markkaa rahaa. Maksimov tuomittiin valtionsalaisuuksien ilmaisemisesta kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hänet luovutettiin Neuvostoliittoon Vainikkalan kautta 23.10.1944. Reino Juhana Kosonen pidätettiin 9.10.1940. Hänet vapautettiin syytteistä.¹⁰¹

Mikkelin lähistökin sai oman osansa desanteista. Se oli luonnollista, sillä Mikkelissä sijaitsi Suomen armeijan päämaja.

Paul Dimitrinpoika Kuropatkin (s. 1916) ja Pavel Pavalinpoika Dehterev (s. 1918) riisuivat ennen lentokoneeseen nousua siviilipukunsa ja laittoivat tilalle sinisen suojapuvun. Dehterev oli asunut koko ikänsä Virossa, jossa oli myös suorittanut 18 kuukautta kestäneen asepalveluksen. Nyt hän oli kuitenkin Venäjän alamainen ja palveli puna-armeijassa. Dehterevin tehtävänä oli ottaa selvää joukko-osastoista ja niiden kuljetuksista ja ilmoittaa tiedot radiolla Venäjälle. Mahdollisia tulitaisteluja varten hänellä oli konepistooli. Kuropatkin kertoi olevansa myös virolainen ja suorittaneensa siellä vuoden kestäneen asepalveluksen.¹⁰²

Miehille näytettiin kartasta paikka, johon heidät pudotettaisiin. Sieltä piti tulla suorinta tietä pois, mutta matkalla piti hävittää siltoja ja puhelinjohtoja. Ennen lähtöä miehet saivat koulutuksen vakoilijoiksi. Heidät pudotettiin Lahden suojeluskuntapiirin alueella olevaan Pertunmaan pitäjään 13. heinäkuuta 1941. Pitkään desantit eivät ehtineet mellastaa, sillä heidät vangittiin jo samana päivänä.¹⁰³

Molemmat tuomittiin 15.7.1941 vakoilusta kuolemanrangaistukseen. Yksi kenttäoikeuden jäsenistä vaati tuomiota pantavaksi heti täytäntöön. Kaksi muuta oli sitä mieltä, että tuomitut saivat valittaa sotaylioikeuteen. Sotaylioikeus vahvisti tuomion 6.8.1941. Desantit teloitettiin 24.8.1941.¹⁰⁴

Lokakuun 27. päivänä 1942 ilmoitettiin päämajan valvontaosaston Mikkelin alatoimistoon havainto mahdollisista desanteista. Mikkelin pitäjän Vehmaisten kylässä oli kaksi tuntematonta suomalaiseen sotilaspukuun pukeutunutta miestä ampunut lomaaikanaan metsästämässä ollutta sotamiestä. Ilmoituksen johdosta aloitettiin tapahtumapaikalla etsintä miesten saamiseksi kiinni. Ketään ei kuitenkaan löydetty. 29. päivänä ilmoitettiin alatoimistolle, että erääseen Vehmaisten kylässä olevaan mökkiin oli tullut tuntematon mies suomalaisessa sotilaspuvussa pyytämään maitoa. Nyt etsintä ulotettiin mökin lähelle. Se tuotti tulosta: kello 16 saatiin toinen miehistä pidätetyksi. Kuulusteluissa hän ilmoitti nimekseen Pekka Peltonen. Hieman myöhemmin toinenkin mies saatiin kiinni etäämmältä metsästä. Hän kertoi olevansa Reino Silvennoinen.¹⁰⁵

Pidätyspaikan läheisyydestä metsästä löydettiin desanttien kätkö. Siellä oli Sjevermerkkinen yhdistetty lähetin- ja vastaanottokoje sekä ruokatarvikkeita. Lisäksi löytyi Parabellum-pistooli panoksineen ja kuusi käsikranaattia sekä lomatodistuksia ja erilaisia henkilöllisyyspapereita. Kätkössä oli myös karttoja Mikkelin ympäristöstä ja rahaa peräti 19 695 markkaa. Pidätetyt kertoivat saaneensa mukaansa tasan 20 000 markkaa, mutta käyttäneensä osan rahoista erilaisiin ostoksiin Haukivuorella.

Silvennoisella oli yllään vääpelin arvomerkeillä varustettu asu; arvomerkit olivat sekä olkaimissa että kauluslaatoissa. Peltosella oli sotamiehen asepuku, mutta henkilöllisyystodistuksissa hänen arvonsa oli alikersantti. Myöhemmin kuulusteluissa molemmat miehet kertoivat olevansa erinimisiä kuin aluksi olivat ilmoittaneet. Silvennoinen kertoi olevansa Robert Marttinen (s. 1921) ja Peltonen olikin Toivo Raikkerus (s. 1921). Marttinen kertoi olevansa siviilissä historian opettaja, Raikkerus oli traktorinkuljettaja. Hänen enonsa oli muuttanut Suomeen vuonna 1934, koska hänet aiottiin vangita Neuvostoliitossa kulakkina. Enon omaiset vangittiin ja omaisuus takavarikoitiin. Raikkerus oli kutsuttu elokuun 13. päivänä 1941 sotapalvelukseen 719. työpataljoonaan. Hänet värvättiin kuitenkin vakoojaksi 24.2.1942.¹⁰⁶

Miehet olivat saaneet perusteellisen desanttikoulutuksen. Heidät koulutettiin käyttämään radiota ja suunnistamaan ja heille annettiin myös muuta koulutusta. Muonaa varattiin mukaan 45 päiväksi. Koulutuksessa oli koko ajan esillä Mikkelin kartta. Koulutuksessa pantiin erityistä painoa sähkötykseen ja radion käyttöön. Samoin miehiä opetettiin käyttäytymään Suomessa eri tilanteissa.

Miehille kerrottiin, että Suomen armeijan päämaja oli Mikkelissä. Sen vuoksi siellä olisi runsaasti vastavakoilun palveluksessa olevia henkilöitä. Tehtävänä oli koettaa saada selville, minne rakennuksiin päämajan osastot olivat sijoittuneet, missä mikin osasto sijaitsi ja miten ne oli naamioitu ja missä asui korkein päällystö. Mikkelissä piti myös värvätä apureita. Tätä tarkoitusta varten miehille annettiin 20 000 markkaa rahaa. Desanttien piti tutustua ja ystävystyä siviilien kanssa ja värvätä heidät sitten. Tarvittaessa heitä piti uhkailla. Naiset olisivat helpommin vieteltävissä apureiksi kuin miehet. Tarvittaessa piti kertoa toimivansa Englannin hyväksi, silloin näet saisi helpommin apureita. Lopulta piti kertoa asian oikea laita.¹⁰⁷

Lokakuun 4. päivänä kello 01.30 desantit lähtivät matkaan kaksimoottorisella pommikoneella. Kun oli lennetty puolitoista tuntia, avautui muonasäkissä ollut laskuvarjo. Kone oli vähällä syöksyä maahan. Lentäjät päättivät palata takaisin. Koneen ohjaajan mukaan kone kävi Jääskessä saakka. Tehtävä piti suorittaa loppuun. Illalla kello 22 lähdettiin jälleen lennolle. Vuorokausi vaihtui 5. päiväksi. Nyt lentäjät pääsivät pudottamaan lastinsa, desantit hyppäsivät kello 01.30. Heidät pudotettiin erehdyksessä lähelle Korkiamäen kylää, noin 30 kilometriä pohjoisemmaksi kuin oli suunniteltu.¹⁰⁸

Miehet lähtivät suorittamaan tehtäväänsä. He tekivät havaintoja matkan aikana näkemästään. Lokakuun 27. päivänä he tapasivat suomalaisen sotilaan. Vakoilijat pyysivät sotilasta tupakalle aikomuksenaan saada tältä tietoja. Teeriä metsästämässä ollut suomalainen tuli lähemmäksi, mutta nähdessään keitä miehet olivat hän lähti karkuun. Raikkerus ampui pistoolilla perään 4–5 laukausta. Sotilas pakeni kyyryssä juosten ja mutkittelen, joten häntä ei pahemmin sattunut. Yksi luoti osui kuitenkin reppuun ja yksi luoti lävisti olkapään. Raikkerus kertoi kuulusteluissa ampuneensa tahallaan ohi.

Välikohtauksen aikana desantit pääsivät pakenemaan. Raikkerus meni lopulta erääseen taloon ja pyysi maitoa, jota sai lasillisen. Hän tarjosi maksua mökissä olevalle naiselle ja lapsille, mutta he eivät ottaneet rahaa. Raikkerus poistui ulos ja tapasi vanhan miehen, jolle totesi, että ”olen pakolainen, ottakaa minut kiinni jos haluatte”. Toverilleen hän kertoi metsässä, että oli käynyt mökissä juomassa maitoa ja siellä asui hyviä ihmisiä. Hänen tarkoituksenaan oli antaa toverille käsitys, että siellä asui ihmisiä, jotka voitaisiin saada avustajiksi. Hetken kuluttua Raikkerus meni takaisin mökin luo. Siellä hän tapasi ladon takaa tulevan suomalaisen vänrikin. Raikkerus antautui tälle heti ja antoi aseensa ja kertoi toverinsa ja radion sijainnin.¹⁰⁹

Raikkerus ja Marttinen otettiin maamme tiedustelun käyttöön, mikä antoi Raikkerukselle vain hetken lisää elinaikaa. Tiedustelullemme suoritetusta palveluksesta huolimatta hänet tuomittiin 20.2.1943 vakoilusta kuolemaan. Hänet teloitettiin heti. Marttinen sen sijaan säästi henkensä ja jatkoi maamme tiedustelun hyväksi tekemäänsä työtä.¹¹⁰

Kirjastonhoitaja Matro (Matreona) Jenintytär Seredina (s. 1922) hyppäsi laskuvarjolla syyskuun 3. päivänä 1942 suomalaisten puolelle. Hänet pidätettiin seuravana päivänä ja passitettiin Mikkelin lääninvankilaan. Siellä hän yritti lähettää salateitse sotilaallisia tietoja toimeksiantajalleen. Samassa vakoilutapauksessa tuomittiin myös taloudenhoitaja Elmina (Elviira) Antintytär Reiman (s.1904). Hän yritti vankilassa auttaa Seredinaa.¹¹¹

Seredina tuomittiin Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeudessa 26.11.1942 vakoilusta kuolemanrangaistukseen ja Reiman maanpetoksen yrityksestä viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Tämän tapauksen kenttäoikeuden asiapaperit ovat hyvin vaitonaiset. Seredina tuomittiin kuolemaan, mutta hänen teloituksestaan ei ole mainintoja. Häntä tuskin otettiin epäluotettavana henkilönä tiedustelumme palvelukseen, sillä hänhän yritti välittää viholliselle tietoja vankilastakin. Voi hyvin olla, että hänet teloitettiin ja asiasta tehdyt pöytäkirjat ovat kadonneet tai niitä ei ole tehty lainkaan. Se olisi kuitenkin harvinaista, eikä siitä ole todisteita.¹¹²

Seuraavaan tapaukseen liittyy epäsuorasti jopa suunnitelma Mannerheimin murhaamisesta.

Juho Paavonpoika Kelkka (s. 1915) ja Aappo Iisakinpoika Pelli-Svarvali (s.1913) pudotettiin huhtikuun 12. päivän vastaisena yönä Juvan pitäjän Kilpolan kylään. Desanttien tehtävänä oli ottaa yhteyttä Aleksander Vahter-Vasiljev -nimiseen vakoilijaan. Tämän jälkeen heidän tuli suorittaa Vahter-Vasiljevin määräämiä vakoilutehtäviä. Mikäli miestä ei tavoitettaisi, tuli heidän vakoilla linjalla Mikkeli–Varkaus–Joensuu–Ilomantsi.¹¹³

Desantit aiottiin pudottaa Mikkelistä 30–40 kilometriä itään. Siellä odottaisi merkkinuotion äärellä Vasiljev. Miesten piti mennä tämän luo ja suorittaa tämän määräämä tehtävä. Vasiljev oli ollut Suomessa jo pitkään. Hänen tehtävänään oli surmata Mannerheim. Vasiljev oli jäänyt jo kiinni. Pian Kelkka ja Pelli-Svarvalikin jäivät kiinni. 19-miehinen etsintäpartio alkoi etsiä heitä heti, kun heidät oli pudotettu maan kamaralle. Desantit löydettiin metsästä makailemasta kanervien joukossa. Etsintäpartio ampui miehiä kohti kaksi varoituslaukausta, miehet nousivat polvilleen ja antautuivat.¹¹⁴

Juho Kelkalla oli yllään suomalainen sotilaspäällystakki ja sotilastakki sekä lakki, mutta saksalaiset sotilashousut ja saappaat. Päällysvaatteiden alla oli venäläinen kesäpusero ja alusvaatteet. Saimaan suojeluskuntapiirin kenttäoikeus tuomitsi 28.51943 Pelli-Svarvalin vakoilusta kuolemaan. Hänet teloitettiin heti.¹¹⁵

Saksalaiset Mikkelissä

Jatkosodan aikana Suomen ja Saksan yhteistyö hoidettiin päämajaan sijoitetun yhteysesikunta Nordin kautta ja normaaleja diplomaattikanavia pitkin. Suomen päämajaan komennettu Saksan yhdysupseeri, kenraali Waldemar Erfurth saapui esikuntineen Mikkeliin päämajan mukana 25.6.1941. Aluksi yhteysesikunta Nord majoittui posti- ja lennätinlaitoksen lomakotiin Heimariin, joka sijaitsi noin 13 kilometrin päässä Mikkelistä Lappeenrannan suuntaan. Se kuitenkin muutti Mikkelin kasarmille marraskuun 1. päivänä 1941. Yhdysesikunta Nordissa oli kesällä 1941 henkilöstöä noin 40–50, ja sen vahvuus kasvoi sodan kuluessa kahdellakymmenellä.

Esikunta sai tilat puukasarmin (n:o 12) eteläisestä siivestä. Kenraali Erfurth asui kaupunkiseurakunnan kappalaisen virkaasunnossa, hänen upseerinsa majoittuivat kaupungille vuokra-asuntoihin ja kasarmille. Erfurth oli kuusissa kymmenissä oleva, sivistynyt vanhan koulukunnan upseeri eikä mikään kansallissosialisti. Hän oli maailmansotien välillä opiskellut yliopistossa ja väitellyt flosofan tohtoriksi sotahistoriasta.

Yhteysesikunta Nordin henkilöstöä työskenteli myös yhteiskoululla ja Mikkelin varuskunnan kasarmilla. Saksalaisten viestikeskus toimi Naisvuoren luolassa viestikeskus Lokin vieressä ja saksalaisten radioasema puolestaan sijaitsi vuoteen 1942 Rantakylän kartanossa suomalaisten radioaseman kanssa. Saksalaisten keskus ”Bertta” sijaitsi ensin Heimarissa, josta se siirtyi esikunnan mukana kaupungin kasarmille ja sieltä Tuukkalan kasarmille.¹¹⁶

Esikunnan henkilöstöllä oli käytössään kaksi kasinoa. Wehrmachtissa vallinneen käytännön mukaisesti upseereilla oli oma kasino upseerikerhorakennuksen viereisen tiilitalon ensimmäisessä kerroksessa, jossa ruokahuollosta vastasivat suomalaiset lotat. Alipäällystön ja miehistön Erka-kasino sijaitsi Kasarmikatu 10:ssä.¹¹⁷

Sotavuosien aikana Mikkelissä vieraili joukko saksalaisia merkkihenkilöitä. Adolf Hitlerin marsalkka vastaanotti sotatoimialueella, mutta SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler saapui Mikkeliin heinäkuun lopulla 1942. Lentokentältä hänet saatettiin hotelli Kalevaan majoittumaan. Himmler kävi keskusteluja Mannerheimin kanssa ja nautti päivällistä Mikkelin Klubilla. Vierailun aikana suomalaiset tutustuivat Saksan uusiin panssaritorjunta-aseisiin. Suomen juutalaisia koskevaan tiedusteluun valtakunnanjohtaja sai pääministeriltä vastauksen:

Suomessa ei ole mitään juutalaiskysymystä.

Vierailun jälkeen Himmlerin poistuttua seurueineen Mikkelistä Erfurth pyysi Airoa esittämään kiitokset ylipäällikölle. Airon tehtyä tämän marsalkka virkkoi:

On meillä ainakin se puolustus, että emme tunteneet heitä etukäteen.¹¹⁸

Saksan operatiivisessa johdossa toimiva Alfred Jodl kävi Mikkelissä kaksi kertaa ja keskusteli sotilaallisista kysymyksistä. Sotamarsalkka Wilhelm Keitel toi presidentiksi valitulle Mannerheimille ja kenraali Heinrichsille korkeat saksalaiset kunniamerkit sodan loppuvaiheessa elokuun 17. päivänä 1944. Marsalkka tarjosi viihtyisän lounashetken ja ilmoitti sen jälkeen ystävällisesti, että Suomi ei katsonut enää olevansa sidottu entisen presidentin solmimaan sopimukseen. Aseveljien yhteistyö päättyi 2. päivänä syyskuuta.

Emmi Seppäsen haastattelemista niin sanotuista ”Päämajamuseon muistelijoista” suuri osa ei itse ollut missään tekemisessä saksalaisten kanssa, mutta tähän on vaikuttanut merkittävästi myös naisten sijoituspaikka. Moni naisista mainitsee seurustelusuhteita saksalaisen kanssa olleen, mutta ei suinkaan itsellään. Elina Haavio-Mannila on todennut Suomalaisen naisen asema ja työpanos toisen maailmansodan aikana -hankkeen keruusta, että yksikään sen vastaajista ei myöntänyt seurustelleensa saksalaisen kanssa. Mikäli saksalaisen kanssa tekemisissä olleita naisia ei olisi leimattu niin selvästi, olisi sodanaikaisten muistojen kaiveleminen Haavio-Mannilan mukaan monelle vähemmän tuskallista.¹¹⁹

Marianne Junila on tutkimuksessaan todennut, että Pohjois-Suomessa naisten ja saksalaisten sotilaiden aseveljeys nähtiin hieman toisin kuin muualla Suomessa, jossa saksalaiset sotilaat olivat useimmiten ohikulkijoita. Tällainen kanssakäyminen sai todennäköisemmin väliaikaisen ja hetkellisen luonteen. Pohjoisessa kuitenkin kanssakäynti saksalaisten kanssa oli vilkasta ja kontaktit monivuotisia, mikä vaikutti käsityksiin seurustelusuhteiden laadusta. Mikkelissä suhteet ovat suurella todennäköisyydellä olleet samanlaisia kuin pohjoisessa, olivathan saksalaiset Mikkelissä yli kolme vuotta.¹²⁰

Sodan aikana ja sen jälkeenkin saksalaisten kanssa seurustelu tuomittiin ensisijaisesti epäisänmaallisena. Nainen, joka seurusteli saksalaisen kanssa, oli lähtökohtaisesti huono nainen. Yleisen mielipiteen mukaan saksalaiset sotilaat eivät olleet kiinnostuneita suomalaisista naisista muuten kuin sukupuolisten tarpeidensa tilapäisinä tyydyttäjinä. Naisia kiehtoivat upeat univormut, eivätkä miehet epäröineet hyödyntää tätä mielenkiintoa. Naisen seksuaalisuus rajattiin avioliittoon ja äitiyteen, ja mikäli nuori nainen aikoi säilyttää maineensa, ei hänen tullut osoittaa kiinnostusta miehiin.¹²¹ Vilpittömin ja kunniallisin aikein tai asiallisesti asevelihengessä harjoitettua seurustelua ei ollut alun perin tarkoituskaan tuomita julkisessa keskustelussa, mutta kuitenkin kuka tahansa nainen saattoi joutua nimittelyn kohteeksi. Osa naisista varoikin kanssakäymistä vieraiden kanssa juuri puheiden pelottamana.¹²²

Moni Päämajamuseon muistelijoista muistaa saksalaiset kohteliaina herrasmiehinä. Päämaja ei kieltänyt naisia seurustelemasta saksalaisten kanssa, ja erään muistelijan mukaan saksalaisten kanssa liikuttiinkin vapaasti. Saksalaisia näki elokuvanäytännöissä, mutta ei niinkään kaupungilla.¹²³

Vaikka harva naisista mainitsee itse tapailleensa saksalaisia, he kyllä muistelevat kuulleensa muiden naisten seurustelleen saksalaisten kanssa. Erään hiljaisen tytön kerrottiin tulleen raskaaksi saksalaiselle, ja työyhteisössä kerättiin hänelle jopa matkaavustus, jotta hän voisi lähteä Saksaan. Huhun mukaan viimeinen laiva oli kuitenkin juuri ehtinyt lähteä, kun tyttö pääsi Helsinkiin. Eräs toinen lotta puolestaan meni kihloihin saksalaisen kanssa, vaikka lottavanhin oli häntä siitä varoittanut. Naisen ulkonäkö ei ollut kelvannutkaan saksalaiselle, kun oli aika mennä naimisiin. Kertojan mukaan ”hänellä ei ollut tarpeeksi hieno ulkonäkö jatkamaan arjalaista sukua”.¹²⁴

Saksalaisen sotilaan seurassa esiintyessä riski tulla haukutuksi kasvoi huomattavasti. Päämajan kenttäoikeuden asiakirjoista selviää esimerkiksi tapaus, jossa Mikkelin rautatieasemalla saksalaisten seurassa olleita naisia solvattiin siitä, että he ”seurustelivat mieluimmin saksalaisten kuin omien sotilaiden kanssa”. Naiset olivat olleet muutaman saksalaisen ja suomalaisen miehen kanssa läksiäiskahveilla ja sitten saattaneet lomalle lähtevät saksalaiset junalle. Suomalaiset sotilaat olivat haukkuneet naisia ja saksalaisia sekä lyöneet saksalaista sotilasta olutpullolla päähän.¹²⁵

Mahdollisten ilmahyökkäysten varalle suomalaiset rakensivat yhteysesikunnalle parakkikylän Pitkäjärven luoteisrannan kuusikon suojaan. Saksalaiset siirtyivät niiden suojiin maaliskuussa 1944. Pikku-Berliiniksi mikkeliläisten kutsuma parakkikylä sai kuitenkin olla yhteysesikunnan väen tyyssijana vain syyskuun alkuun, jolloin esikunnan oli Neuvostoliiton ja Suomen välisen 4.9.1944 voimaan astuneen aselevon siivittämänä pakattava tavaransa ja siirryttävä 6.9. ensin Helsinkiin ja sieltä saman kuukauden puolivälissä kotimaahansa.¹²⁶

Inkeriläisten välietappina

Suomeen tuli siirtoväen lisäksi tuhansittain suomensukuista väkeä Inkerinmaalta. Suomi tarvitsi työvoimaa ja inkeriläiset olivat vaarassa joutua asuinsijoillaan sodan jalkoihin. Kesällä 1943 aloitetut väestönsiirrot Suomeen jatkuivat aina kesäkuuhun 1944 saakka. Maassa oli lokakuun lopulla 1944 peräti 63 233 inkeriläistä. Vajaat 15 prosenttia heistä oli sijoitettu Mikkelin ja Kuopion lääneihin.¹²⁷

Inkeriläisväestön siirtoa Suomeen suunniteltiin osin heimoaatteen innoittamana alustavasti jo syksyllä 1941. Tärkeimmäksi perusteeksi tuli kuitenkin Suomen työvoimapula. Tämä sopi saksalaisillekin, joille sotatoimialueen inkeriläisasutus oli pelkkä rasitus. Maan vaikean huoltotilanteen takia suunnitelmat eivät toteutuneet vuonna 1942, mutta seuraavana vuonna tilanne muuttui. Elintarvikepula Suomessa helpottui ja toisaalta Saksaan sotaonnen kääntyessä kaikki osapuolet suosivat inkeriläisten siirtoa Suomeen. Tosin saksalaiset alkoivat epäröidä, koska hekin tarvitsivat inkeriläisiä.

Vuoden 1943 alkupuolella sovittiin 12 000 inkeriläisen kuljettamisesta Suomeen, mutta suomalaiset yrittivät saada siirrot suuremmiksi. Syksyllä 1943 laajemmat siirrot tulivatkin mahdollisiksi, kun koko Inkerinmaa piti puna-armeijan lähestyessä tyhjentää. Marraskuussa Saksa antoi luvan 40 000 inkeriläisen vapaaehtoisen siirtoon. Kyse oli nyt enemmänkin väestön evakuoinnista täyteen ahdetuista tilapäismajoituksista. Eniten inkeriläisiä saapui Suomeen vuoden 1943 lopulla sekä talvella ja keväällä 1944. Heinäkuun puolivälissä 1943 heitä oli maassa vajaa 10 000, tammikuun lopussa 1944 runsaat 41 000 ja toukokuun lopulla lähes 60 000. Inkeriläisiä oli kesällä 1943 Kuopion ja Mikkelin lääneissä yhteensä 913. Toukokuun lopussa 1944 heitä oli jo 8 799.¹²⁸

Huomattavin tulosatama oli Hanko. Maihin tulon jälkeen inkeriläiset sijoitettiin vastaanottoleireille, joita oli enimmillään lähes parikymmentä. Parin päivän jälkeen heidät sijoitettiin karanteenileireille, joissa he viettivät kolmesta viiteen viikkoa. Kuopion lääniin ei alkuaikoina sijoitettu kuin keskimäärin 100 inkeriläistä kuukausittain. Väki saapui tuolloin Lohjan ja Oitin karanteeneista. Lohjan leiri vastasi lähinnä Pohjois-Karjalan ja Oitti Savon kunnista.¹²⁹ Syksyllä 1943 Lapinlahden kirkonkylään ja Alapitkälle pystytettiin suurehko karanteeni- eli väestönsiirtoleiri. Leiripäällikkönä toimi Portaanpään herännäisopiston rehtori Vilho Pesonen, komendanttina opettaja Yrjö Ruuskanen, lääkärinä Jorma Martiskainen, sairaanhoitajana Martta Massinen ja lääkintälottana opiston työnopettaja Miina Ylämäki.¹³⁰

Karanteenileirin komendantti, opettaja Ruuskanen otti inkeriläiset vastaan asemalla. Vain patja otettiin mukaan, muut tavarat menivät Lapinlahdelle. Ruuskanen toivotti inkeriläiset tervetulleiksi. Juotiin korviketta, levättiin ja nautittiin aamiainen. Leirillä jokaiselle järjestettiin makuusija. Matkatavarat oli sullottu sänkyjen alle. Inkeriläiset olivat oman aikansa pakolaisia: naisia, lapsia ja vanhuksia. Sairaat lapset sijoitettiin Lapinlahden keskustassa sijaitsevaan kansakouluun. Tavoitteena oli totuttaa inkeriläislapset suomalaiseen ruokavalioon. Hoidon tulos oli monesti hitaasti näkyvissä. Antibiootit eivät vielä olleet ehtineet käyttöön. Koulun voimistelusali oli lasten sairashuoneena. Alapitkällä majoitettiin parisataa inkeriläistä nuorisoseurantalolle ja sataviisikymmentä työväentalolle. Työväentalon iso juhlasali oli täynnä kerrossänkyjä. Osa inkeriläisistä asui viereiselle urheilukentälle rakennetuissa kevytrakenteisissa lautaparakeissa.¹³¹

Savon ainoa karanteenileiri oli käynnissä marraskuusta 1943 toukokuuhun 1944. Lapinlahden karanteenin kautta sijoitettiin Kuopion lääniin 4 100 inkeriläistä. Vilkkaimmassa kuljetusvaiheessa joulukuun alussa 1943 oli samaan aikaan Lapinlahden leirillä 1 500 inkeriläistä.¹³² Karanteenileirillä olosuhteet heikkenivät suurten ihmismassojen puristuksessa. Alapitkän leirillä kuoli vain muutama henkilö. Ilmeisesti Alapitkälle sijoitetut olivat hyväkuntoisempia kuin Lapinlahdelle sijoitetut. Molemmilla leireillä kuoli yhteensä yli 70 inkeriläistä, heistä alle kymmenvuotiaita lapsia oli 20. Lapinlahdella kuolleiden inkeriläisten muistolle pystytettiin muistomerkki vuonna 1978. Talvella 1943–1944 valmistauduttiin myös Suonenjoella avaamaan karanteeni inkeriläisille. Varaleiriä ei kuitenkaan tarvittu tositoimiin.¹³³

Kuopion läänissä oli kesällä 1944 enimmillään noin 5 100 inkeriläistä. Heistä 3 200 asui Savossa ja 1 900 Pohjois-Karjalassa. Suurimmat inkeriläistihentymät sijaitsivat Pohjois-Savossa Maaningalla ja Kiuruvedellä (taulukko 71). Maaningalla oleskeli syksyllä 1944 noin 270 inkeriläistä, Kiuruvedellä noin 230. Noin 200 asutetun inkeriläisen pitäjiä oli Pohjois-Savossa tuolloin yhdeksän. Muihin kuntiin inkeriläisiä asettui huomattavasti vähemmän, ainoastaan kymmeniä kuhunkin. Painopisteseuduiksi muodostuivat Pohjois-Savon lounais- ja eteläosat, missä väki sijoittui paljolti karjatalouteen.

Sijoitusten painopiste oli Etelä-Savossa. Siellä asui jokaisessa pitäjässä melkoisesti inkeriläisiä. Etelä-Savossa tärkeimmät inkeriläiskeskukset olivat Rantasalmi ja Sääminki. Rantasalmella oleskeli marraskuussa 1944 noin 290, Säämingissä noin 250, Mikkelin maalaiskunnassa 198 ja Juvallakin 191 inkeriläistä. Noin 200 inkeriläisasukkaan pitäjiä oli Etelä-Savossa tuolloin yhdeksän. Suurin osa toimi maalaispitäjien taloissa palkollisina. Taajamissa heitä työskenteli muun muassa sahoilla ja teollisuudessa.¹³⁴

Inkeriläisten sopeutuminen ja suhteet paikallisiin eivät Savossa näytä poikenneen muusta maasta. Osa ihmissuhteista muodostui oikein hyviksi ja kokonaiskuva tyydyttäväksi. Keski-ikäisiä ja iäkkäitä inkeriläisiä pidettiin yleensä ahkerina ja sopeutuvina. Nuoressa polvessa saatettiin kuitenkin nähdä neuvostoajan vaikutuksia niin poliittisesti kuin työmoraalinkin suhteen.

Melkoinen osa Suomeen siirretyistä henkisen työn tekijöistä oli opettajia: syksyyn 1943 mennessä heitä oli saapunut jo lähes 150. Myöhemmin lienee tullut vielä ainakin toinen mokoma. Koska Suomessa oli huutava pula kansakoulunopettajista, olisi ollut houkuttelevaa käyttää inkeriläisiä opettajia paikkaamassa tätä vajetta. Valpo ilmoitti syksyllä 1943 Väestösiirtoasiain keskustoimistolle pitävänsä epäsuotavana inkeriläisopettajien käyttöä ilman riittävää valmennusta. Valpolla ei ollut kuitenkaan mitään opettajien ammattivalmennusta vastaan.

Keskustoimisto teki syyskuussa 1943 opettajatilanteen helpottamiseksi opetusministeriölle esityksen yhden vuoden mittaisen esiseminaarikurssin järjestämisestä 60 inkeriläisopettajalle. Sen jälkeen heidät piti ottaa pääsytutkinnon perusteella johonkin seminaariin pätevöitymään vuodessa tai kahdessa. Esivalmennus oli kuitenkin toteuttava opettajakoulutusjärjestelmän ulkopuolella keskustoimiston määrärahoilla ja toimesta, mutta kouluviranomaisten valvonnassa.¹³⁵

Esiseminaarin pitopaikaksi tuli lopulta Pohjois-Savon kansanopisto Kuopion Pitkälahdella. Naisoppilaat asuivat opistolla ja miehet lähistöllä Koivumäen kartanon Alapihassa. Heinäkuussa 1944 Puolustusvoimat tarvitsi opistoa majoitustiloiksi, jolloin seminaari siirtyi Vehmersalmelle. Sieltä muutettiin lokakuussa lopuksi Kuopion Lottahoviin.¹³⁶

Esiseminaarin johtajana oli suurimman osan ajasta maisteri Eero Hietakari, jonka nimitys uusittiin vielä lokakuussa 1944 toistaiseksi. Toisena opettajana toimi maisteri Inkeri Laurinen. Tuntiopetusta antoivat myös kansanopiston ja Kuopion oppikoulujen opettajat. Opetus alkoi 7.11.1943 ja se saatettiin syksyn 1944 tapahtumista huolimatta päätökseen. Kaikki 60 paikkaa eivät täyttyneet: opiskelijoita oli lopulta 48. Joulukuussa 1943 seminaarilaisia oli 42, heistä 31 naisia ja 11 miehiä. Seminaarilaisten keski-ikä oli 24 vuotta. Miehiä mahtui tuolloin vielä koulutukseen, kun taas kaikkia halukkaita naisia ei tilanpuutteen vuoksi kelpuutettu.¹³⁷

Koska koulutuksen yhtenä tavoitteena oli aatteellinen valmennus, hakijoiden poliittiseen asennoitumiseen kiinnitettiin paljon huomiota. Valpo hylkäsi useita kommunisteina pitämiään pyrkijöitä. Neuvostoliiton poliittisiin järjestöihin kuuluminen ei silti ollut ehdoton este kurssille pääsyyn, jos henkilö katsottiin vain passiiviseksi myötäkulkijaksi ja muuten sopivaksi. Esiseminaarin opetuksen hengestä todettakoon esimerkkinä, että vuoden 1944 alussa seminaarin johtaja halusi antaa miesoppilaille alokaskoulutusta mahdollisen aliupseerikoulun käymistä varten. Keskustoimisto ei myöntynyt tähän, ja voimistelutunnit oli käytettävä normaaliin tarkoitukseensa. Esiseminaaria ei aiottu jättää tähän ensimmäiseen kurssiin, sillä keväällä 1944 kaavailtiin tulevaksi syksyksi uutta. Sijoituspaikkana piti jälleen olla Pohjois-Savon kansanopisto. Syksyn 1944 tapahtumat kuitenkin muuttivat suunnitelmat.¹³⁸

Pääosa inkeriläisistä kuljetettiin sodan jälkeen takaisin Neuvostoliittoon. Palaaminen oli useimmille periaatteessa vapaaehtoista, mutta käytännössä inkeriläisiä painostettiin lähtemään. Koti-ikävän ja lupausten perusteella lähtijöitä riitti. Monet myös päättelivät, että kohta olisi joka tapauksessa lähdettävä. Pettymys oli suuri, kun joulukuussa 1944 ja tammikuussa 1945 lähteneet palautusjunat puksuttivat Inkerinmaan sijaan kauemmas itään.

Palanneiden kova kohtalo Neuvostoliitossa sekä varsinkin kasvattikoteihinsa asettuneiden orpolasten pakkopalautukset loivat inkeriläisväestön palautuksista synkän kuvan. Inkeriläisten oikeudet ja inhimillisyys uhrattiin suurempien poliittisten kysymysten edessä. Kaikkiaan lähes 87 prosenttia inkeriläisistä palautettiin Neuvostoliittoon. Savon inkeriläisistä lähti jonkin verran suurempi osa.

Liittoutuneiden valvontakomission (LKV) alakomissioiden toiminnan selvästi uhkaavan tai pakottavan luonteen ja inkeriläisten lääneittäisten lähtölukujen välillä on Pekka Nevalaisen tutkimuksen mukaan havaittavissa positiivinen korrelaatio. Kotiutusten jälkeen suoritetussa, mutta hataraksi jääneessä rekisteröinnissä todettiin inkeriläisten poistuneen Oulun läänistä yli 98- ja Lapista 94-prosenttisesti. Kuopion ja Viipurin/Kymen läänien kohdalla vastaavat prosenttiluvut olivat 94 ja 91. Kaikilla näillä alueilla LKV:n tiedetään joko johdonmukaisesti tai tavallista yleisemmin kohdistaneen siirtoväkeen pakotusta. Seuraavat kaksi esimerkkiä Kuopion läänin osalta ovat valaisevia.¹³⁹

Marraskuun alussa 1944 saapui Kuopioon palautusten valvontaa varten majuri Andrej Petrovits Sereda mukanaan luutnantti Safonoff. Myöhemmin tuli Seredan avuksi vielä neljä venäläistä upseeria. Venäläiset olivat majoitettuna aluksi hotelli Atlakseen. ”Kun he kuitenkin olivat ruokaan tyytymättömiä, majoitettiin heidät joulukuun alussa Kuopion Osuusliikkeen hotelliin, jossa ruoka saatiin järjestetyksi heidän toivomallaan tavalla.” Tulkkina toimi varatuomari Aleksi Perola.¹⁴⁰

Majuri Sereda kävi Kuopion lääninhallituksessa hyvästelemässä maaherran 13. tammikuuta ja kertoi lähtevänsä seuraavana päivänä. Samalla Sereda ilmoitti tehneensä valituksia havaitsemistaan epäkohdista. Hän jätti maaherralle kirjallisen valituksen Kuopion virkaa tekevästä poliisimestarista Finnelistä. Seredan mielestä poliisimestari kohteli huonosti neuvostokansalaisia. Inkeriläisten palautusten ollessa loppusuoralla LKV:n edustaja Sereda antoi muutamalle inkeriläiselle luvan matkustaa Naarajärven kokoamiskeskuksesta Kuopioon, vaikka tiesi, että tämä oli kiellettyä. Kuopiossa näitä inkeriläisiä puhuteltiin poliisilaitoksella, koska he olivat matkustaneet ilman asianmukaista matkalupaa. Inkeriläiset olivat valittaneet Seredalle, että heitä oli Kuopion poliisilaitoksella nimitelty ryssiksi. Majuri Sereda oli ihmetellen kysynyt: ”Kuinka täällä uskalletaan pidättää Neuvostoliiton kansalaisia?” Sereda väitti, että suomalaiset poliisiviranomaiset olivat hänen mukaansa kertoneet inkeriläisille, että nämä joutuvat Neuvostoliittoon palattuaan vangituiksi, mistä syystä monet eivät uskaltaneet ilmoittautua. Asiaa selvitettäessä pelottelua ei pystytty osoittamaan todeksi.¹⁴¹

Sen sijaan kävi ilmi, että LKV:n edustajat olivat muutamilla paikkakunnilla hankkineet petollisin keinoin neuvostokansalaisten allekirjoituksia paluuilmoituksiin. Luutnantti Nikolai Malikinin vaatimuksesta poliisimestarit toimittivat Lapinlahden Alapitkän väestönsiirtoleirin inkeriläiset Malikinin puhutteluun. He ilmoittivat jyrkästi, että eivät aio allekirjoittaa paluuilmoitusta. Malikin selitti heille, että siitä ei ollut kysymys, vaan hän tahtoi ainoastaan tietää, paljonko omaisuutta kullakin oli mukanaan ja mitä heiltä oli kadonnut tai tuhoutunut. Malikin vaati allekirjoittamaan selvitykset. Tällöin inkeriläiset allekirjoittivat tietämättään paluuilmoituksen. Luutnantti Malikin menetteli samoin Varpaisjärvellä ja ehkä muuallakin. Inkeriläisiä puhuteltaessa selvisi, että kaikki osaston alueella toimineet LKV:n jäsenet maanittelivat ja lopuksi uhkailivat kerätessään lähtöilmoituksia.¹⁴²

Kuopion lääniin jääneitä inkeriläisiä oli lokakuussa 1946 kaikkiaan 215. Mikkelin läänissä heitä oli tuolloin 357, eniten Ristiinassa (38). Monet siirtyivät sittemmin Oulun kautta Ruotsiin.¹⁴³ Syvimmältä sisämaasta virolaisten etappireitit kulkivat Savonlinnasta ja Kuopiosta, joista ensin mainitun reitin punainen Valpo sai paljastettua vuonna 1946 ja jälkimmäisen vuonna 1948. Savonlinnasta reitti jatkui aina Turkuun saakka. Kuopiosta reitti vei Kemiin ja sieltä rajan yli Ruotsiin. Kemistä ylikulkumahdollisuuksia oli monia, joten on vaikea sanoa, mitä kautta Kemiin Kuopiosta tulleet pakenivat. Eräs reitti Kemistä kulki Tornion ja Ylitornion kautta Ruotsiin.¹⁴⁴