Kauppa, pankki ja liikenne

Rahatalouteen

Pankkikilpailu kovenee

Vasta 1920-luku toi varsinaisesti rahatalouden Suomen maaseudulle. Tätä ennen rahaa oli kyllä käytetty kaupanteossa ja sitä oli säästetty säästöpankkeihinkin. Rahaa oli nostettu sitä tarvittaessa joihinkin suurempiin investointeihin. 1920-luvulla säästöpankit ja osuuskassat ryhtyivät lainaamaan rahaa suuremmissa määrin tavallisille ihmisille. Kehityksen seurauksena säästö- ja osuuskassojen osuus koko maan talletuksista kasvoi. Liikepankkien osuus pieneni.¹

Savon kaupungeissa toimi Suomen Pankin konttoreita, ja niihin perustettiin myös liikepankkeja. 1920- ja 1930-luvulla Savon kussakin kaupungissa toimi viisi liikepankkia, nimittäin Pohjoismaiden Yhdyspankki (aikaisemmin Pohjoismaiden Osakepankki), Kansallis-Osake-Pankki, Kauppapankki, Savo- Karjalan Osakepankki ja Suomen Maatalous-Osake-Pankki. Kauppapankki sulautui myöhemmin Helsingin Osakepankkiin.²

Ei Savon kaupungeissa pankin puutetta kärsitty. Museoviraston pankkiaiheisessa kyselyssä kuvattiin Kuopion 1930-luvun pankkimaailmaa näin:

Pohjoismaiden Yhdyspankki ja Helsingin pankki olivat suurliikemiesten pankkeja, Kansallis- Osake Pankki rahamiesten pankki. Savo- Karjalan pankin asiakkaat olivat enempi pienkauppiaita. Maatalouspankissa taas oli maanviljelijöitä. Osuuskassat olivat myös maanviljelijöille ja muille pienille säästäjille. Näin ymmärsimme asian me piensäästäjät.³

Oman rahalaitosten ryhmänsä muodostivat säästöpankit, joita oli kaupungeissa, mutta paljon myös maaseudulla. Säästöpankit syntyivät edistämään säästäväisyyttä, ja ne antoivat myös vähävaraiselle kansankerrokselle mahdollisuuden pienienkin säästövarojen tallettamiseen korkoa vastaan. Lainoja annettiin maatiloihin ja kaupunkitaloihin vahvistettuja kiinnityksiä vastaan. Postisäästöpankki oli valtion perustama säästöpankkilaitos, jonka tavoitteena oli postikonttorien kautta lisätä säästäväisyyttä myös maaseudulla. Erityisesti Pohjois-Savossa säästöpankkeja suositummaksi tulivat kuitenkin osuuskassat.

1920- ja 1930-luvut olivat säästöpankkien kasvun aikaa. Säästöpankit olivat maaseudun huomattavin luotonantolaitos, ja sellainen oli melkein jokaisessa Savon pitäjässä jo vuonna 1920. Vuonna 1918 paras kattavuus oli Uudenmaan ja Mikkelin lääneissä, joissa niiden osuudet nousivat peräti 92 prosenttiin (maa-seudun säästönpankit/läänin maalaiskunnat %), joten näissä lääneissä oli jo käytännöllisesti katsoen jokaisessa kunnassa oli oma säästöpankki. Kuopion läänissä kattavuus 81 prosenttia.⁴ Kuopion läänin maaseutusäästöpankkien talletusten kertyminen oli edelleen äärimmäisen hidasta ja juopa muuhun Suomeen oli kärjistynyt. Se oli hyvä osoitus siitä, että pelkästään säästöpankkien määrän pohjalta ei kannata tehdä johtopäätöksiä talletustoiminnan leviämisestä.⁵

1920-luvun alkaessa säästöpankkien alueellinen kattavuus oli jo varsin hyvä, joten laajamittaiselle uusien pankkien perustamiselle ei enää ollut tilaa eikä tarvetta. Tästä eteenpäin uusia pankkeja syntyi maassa enää 1–3 vuodessa. Yksityiset henkilöt perustivat Varkauden kauppalaan säästöpankin vuonna 1927. Säästöpankki kytkeytyi tiiviisti paikkakuntaa hallinneeseen suuryritykseen. Varkaudessa aloitteentekijänä oli vuorineuvos Walter Ahlström. Käytännön perustamistoiminnasta vastasivat tehtaan paikallisjohtoon kuuluneet henkilöt. Niinpä Varkaudessa mukana oli tehtaan lakimiehenä toiminut pormestari K. Fr. Nyman, jolla myöhemmin tuli olemaan merkittävä ura Helsingin Säästö-pankin toiminnanjohtajana. Kytkentä tehtaaseen oli Varkaudessa niin tiivis, että pankin peruspääoma saatiin suoraan tehtaan konttorista. Se seikka että aloite pankin perustamiseen tuli tehtaan taholta, toi pankille nimen ”Ahlströmin pankki”. Aluksi pankki oli auki vain kaksi kertaa viikossa, tiistaisin ja lauantaisin. Sittemmin lisättiin yksi aukiolopäivä, ja vuodesta 1936 pankki oli kuusi päivää viikossa auki. Vuonna 1930 pankki siirtyi Seuratalon kulmahuoneesta yhtiön rakennuttamaan keskusliiketaloon.⁶

Alueellisesti tarkasteltuna oli säästämisessä ja tallentamisessa silmiinpistävänä piirteenä sotien välisenä kautena Uudenmaan ja Hämeen läänien säästöpankkien suhteellisten osuuksien tasainen kasvu. Maatalousvaltaisten Mikkelin ja Kuopion läänien osuudet olivat supistuneet hyvin alhaisiksi, kuten taulukosta 46 havaitaan. Kehitys vahvistaa kuvaa siitä, miten tässä vaiheessa yhteiskunnan liikkeellepanevana voimana alkoi olla maatalouden sijasta teollisuus. Tällöin nopeimmin teollistuneet alueet, kuten pääkaupunkiseutu sekä Pirkanmaan talousalue, kasvattivat ripeimmin talletuksiaan.⁸

Parhaiten alueelliset erot tulevat esiin, kun tarkastellaan talletusten kertymistä asukasta kohden. Näin voidaan kunnolla vertailla asukasluvultaan varsin erisuuruisia läänejä. 1920-luku oli monessa suhteessa jälleenrakentamisen aikaa, mikä näkyy taulukon 47 luvuissa.

Vuoden 1928 poikkileikkauksessa asukasta kohden lasketut talletukset olivat vielä reaalisesti alle vuoden 1913 tason. Sen sijaan 1930-luvulla on havaittavissa selvää varallisuuden kohoamista ja henkeä kohden lasketut talletukset nousivat yli kaksinkertaisiksi edellisen vuosikymmenen lopun tasoon verrattuna.¹⁰

Kuopion läänin maalaiskuntien säästöpankeissa talletukset asukasta kohden olivat Viipurin ja Oulun ohella merkittävästi muuta Suomea pienemmät. 1920-luvun alkuvuosiin asti myös Mikkelin läänin maaseudun säästöpankit olivat kuuluneet tähän ryhmään, mutta 1930-luvulla Mikkelin läänin maaseudun säästöpankit olivat pääsemässä eroon köyhyysloukusta.¹¹

Kaupunkisäästöpankeissa alueellinen kuva oli samansuuntainen, joskin erot läänien kesken olivat melko pieniä ja Mikkelin läänin kaupunkisäästöpankeissa talletusten keskikoko oli etenkin vuoden 1928 poikkileikkauksessa hämmästyttävän korkea. Aivan ilmeisesti tällä alueella kaupunkisäästöpankit edelleen imivät ympäröivän maaseudun talletuksia puoleensa.¹²

Savossa ja yleensä maan itäisissä lääneissä säästöpankkien talletukset olivat vielä 1930-luvun lopulla muuta maata voimakkaammin keskittyneet kaupunkisäästöpankkeihin ja maaseudulla säästöpankkien talletukset olivat pysyneet vähäisinä. Jo edellisenä vuosikymmenellä vakiintunut rintamalinja vauraan Suomen ja köyhän Suomen välillä ei siten ollut nimeksikään muuttunut.¹³

Kyläkassoista seudun osuuskassoiksi

Alkuperäisen ”gebhardilaisen” osuuskassaaatteen mukaan osuuskassojen toimintaa pyörittivät luottamusmiehet, joiden saamat korvaukset kassan hyväksi tehtävästä työstä olivat hyvin pienet. Ainoana vakituisena työntekijänä kassoissa oli kirjanpitäjä, joka työskenteli kassan hyväksi oman päätyönsä ohella. Vain tällä tavoin eli olemattoman alhaisin palkkakuluin oli mahdollista jatkaa toimintaa pienissä yhden kyläkunnan kattavissa ”tupakassoissa”. Käytännössä näin voitiin toimia ainakin 1940-luvun alkuun asti. Esimerkiksi vuonna 1935 keskimääräinen jäsenluku kassaa kohden oli vasta satakunta. Luku oli samalla myös kassan laina-asiakkaiden määrä, sillä kaikkien lainansaajien oli oltava jäseniä.¹⁴

Järjestelmä toimi niin, että osuuskassat saivat vuonna 1902 perustetulta Osuuskassojen Keskuslainarahastolta (OKO) halpakorkoista lainaa jaettavaksi maaseudun taloudellisen toiminnan edistämiseen. Keskuslainarahasto sai puolestaan tarvittavat varat lainaksi valtiolta.¹⁵

Osuuskassaliikkeen näkökulmasta oli jo 1920-luvulle tultaessa saavutettu yksi tärkeä tavoite: rakennettu koko maan kattava organisaatio. Tässä työssä Pohjois-Savossa pärjättiin erittäin hyvin, alue oli yhdessä Viipurin läänin kanssa maan edistyneimpiä osuuskassaseutuja. Vuonna 1910 kaikkiaan 0,6 prosenttia suomalaisista oli osuuskassan jäseniä. Kuopion läänissä luku oli kolminkertainen eli 1,8 prosenttia. Se oli maan vahvin osuuskassalääni. Niinpä jo vuonna 1905, osuuskassaliikkeen kolmantena toimintavuonna, oli Pohjois-Savossa vain kolme maalaiskuntaa, joissa ei ollut osuuskassaa. Lapinlahden Osuuskassa oli vuonna 1910 maan toiseksi suurin. Sen tase oli tosin vaatimattomat 52 361 markkaa (189 502 euroa) ja jäsenmäärä 158 (taulukko 48). Pienten joukossa ei tarvinnut olla iso ollakseen suuri.¹⁶

Mikkelin lääniä ei tavata lukea maan edistyneimpiin osuuskassaseutuihin, kun puhe on 1900-luvun alkupuolesta. Maan eteläja länsiosat ruotsinkielistä Pohjanmaata lukuun ottamatta Mikkelin lääni kyllä peittosi. Mutta kun tarkemmin katsotaan, Mikkelin läänistäkin löytyi vahva osuuskassa-alue: Savonlinnan seutu. Säämingin, Kerimäen ja Enonkosken pitäjien väestä 1,2 prosenttia kuului vuonna 1910 osuuskassaan. Osuus oli sama kuin Viipurin läänissä ja kaksinkertainen koko maan keskiarvoon verrattuna.¹⁷

Itä-Suomen osuuskassaliikkeen vahvuutta on pyritty selittämään toisaalta alueen sosiaalisella rakenteella, toisaalta viittaamalla vaikuttajayksilöihin – Kuopiossa oli sellaisia, ensin Bruno Granit, myöhemmin Salomo Suomalainen ja muitakin, Savonlinnassa V. J. Lötjönen, Varkaudessa Otto Emil Ropponen. Selitystä voi hakea alueen maatalouden erikoispiirteistä (pienet tilat, kiviset pellot), luotto-oloista (luottoa vaikea saada), päättymässä olleen kaskikauden yhteistoimintaperinteistä ja ties mistä kansanluonteesta. Monet seikat asiaan vaikuttivatkin. Tapani Maurasen mukaan ehkä yksi oli kuitenkin yli muiden. Alueen maataloustuotteet kävivät kaupaksi,ja lähellä olivat Pietarinjättimäiset markkinat, jotka Saimaan kanava ja rautatie olivat tuoneet entistä lähemmäksi.

Voita meni myös lännen markkinoille. Se väki, joka osuuskassoja perusti, ei koostunut niinkään kaskitalouden spesialisteista vaan pikemminkin kaupallistuvan maatalouden miehistä. Alueen väellä oli ongelmia, mutta markkinatilanne avasi näkymiä, joitten valossa heillä oli myös paljon voitettavaa. Ja tässä osuuskassa oli oiva väline.¹⁸

Vuoteen 1918 tultaessa Etelä-Savossa oli 37 osuuskassaa, kun niitä maakunnan pohjoisosassa oli jo 88. Osuustoiminnan voimaa Pohjois-Savossa kuvastaa hyvin tilastotieto, jonka mukaan maakunnan alueella sijaitsi viisi Suomen 20 suurimmasta osuuskassasta vuonna 1920. Rutakon ja Vesannon lisäksi mukana olivat Luoteis-Karttulan Osuuskassa sijalla 8, Rautalammin Kerkonkosken Osuuskassa sijalla 11 ja Hirvilahden Osuuskassa sijalla 18.¹⁹

Osuuskassojen toiminnan laajentuminen rakentui paljolti itsenäistyneiden vuokraviljelijöiden varaan ja tuki heidän irtautumisprosessiaan. Osuuskassat myönsivät jäsenilleen lyhytaikaisia lainoja, joista suurin osa tarvittiin uudisviljelyksiin ja maanparannuksiin. Mutta olivatpa asuminen ja pieni yritystoimintakin kuvassa mukana jo kyläkassojen aikaan.

Osuuskassojen rakennekehityksen suunta oli 1920-luvulla vielä kylille päin. 1920-luvulla täyteltiin niitä aukkoja, joita edellisen vuosikymmenen kehitys oli jättänyt. Esimerkiksi Savonlinnan alueen osuuskassaliikkeen vahvistuminen perustui 1920-luvulla sekä vanhojen kassojen kasvuun että uusien perustamiseen. Jäsenmäärän lisäyksestä noin 40 prosenttia oli peräisin uusista, 1920-luvun alkupuolella perustetuista kassoista.

Uusien ja vanhojen kassojen verkosto täplitti Savonlinnaa ympäröivän alueen varsin kattavasti – vain kaupunki jäi ilman. Lähtipä mihin suuntaan tahansa, suurten järvien rannalla oli osuuskassojen rivi, eivätkä saaretkaan ilman jääneet. Savonlinnan kaupungin kohdalle jäi kuitenkin edelleen aukko.²¹

Vuonna 1920 Savonlinnan osuuskassojen yhteenlaskettu luottokanta oli 170 000 markkaa (61 223 euroa) eli ei juuri mitään. Vuonna 1925 se oli 3,3 miljoonaa markkaa ja vuonna 1930 jo 11,5 miljoonaa (3,4 milj. euroa).

Sodan jälkeen elettiin jälleenrakennuskautta, talous piti saada jaloilleen. Tilojen määrä kasvoi asutustoiminnan myötä, torpparit vapautuivat. Tämä kysyi rahaa. Peltoa raivattiin lisää, rakennettiin ja koneistaminekin pääsi vähitellen taas liikkeelle. Savossa torpparivapautus ja asutuslaki johtivat lukuisten itsenäisten pientilojen syntyyn.²²

Vuodesta 1920 tuli käännekohta osuuskassaliikkeen historiassa. Kassat saivat nyt oikeuden ottaa talletuksia jäsenkuntansa ulkopuoleltakin, mikä helpotti pääomien saantia. Samalla ryhdyttiin toimiin asiakaspiirin laajentamiseksi muun muassa tarjoamalla uusia pankkipalvelumuotoja.²³

Myöhemmin perustettiin toimipaikkoja myös kaupunkeihin. Osuuskassojen tarpeellisuutta uusissa oloissa kuvastaa niiden nopea vaurastuminen. Oleellisimmat piirteet Pohjois Savon osuuskassaliikkeen kehityksestä vuosina 1920–1935 käyvät ilmi seuraavasta:²⁴

Riittävän tiheyden osuuskassaverkko saavutti vuonna 1925. Jäsenmäärä näyttää vuonna 1930 saavuttaneen asutusta vastaavan huipun. Tuolloin osuuskassojen yhteinen jäsenmäärä oli 14 981. Vertailun vuoksi todettakoon, että Mikkelin läänissä oli 91 osuuskassaa vuonna 1930 ja niissä jäseniä 7 800. Jäseniä oli siis puolta vähemmän, joten Etelä-Savon osuuskassat olivat todella pieniä kyläkassoja, joissa kussakin oli keskimäärin vain 85 jäsentä. Kun vertauskohtana käytetään viljelmien lukua, niin vuonna 1930 Pohjois-Savossa jäsenmäärä oli 93,9 prosenttia siitä, Etelä-Savossa vain 55,7 prosenttia. Tietysti jäsenistöön kuului henkilöitä muistakin yhteiskuntaryhmistä, mutta he olivat vähemmistönä.

Pohjois-Savossa liikepääoma kasvoi jatkuvasti. Pohjois-Savon talouselämästä hyvää puhuvana käänteenä kannattaa ottaa huomioon, että liikepääoman kasvu vuoden 1930 jälkeen tapahtui talletusten muodossa OKO:lta saatujen lainojen osoittaessa pienenemisen merkkejä. Tavallisimmin talletusliike saatiin aloittaa aivan alusta: jakamalla koteihin säästölippaita ja perustamalla kouluihin koulusäästökassoja. Vuosikymmenessä 1920–1930 kasvoivat talletukset yli 19-kertaisiksi. Talletuskanta oli vuonna 1930 noin 34,2 miljoonaa markkaa ja viisi vuotta myöhemmin jo 47,4 miljoonaa (16,1 milj. euroa). Vuosina 1920–1935 olivat Pohjois-Savon osuuskassojen saatavat kasvaneet 25-kertaisiksi, talletukset 27- ja omat varat 18-kertaisiksi. Huiman kasvun taustalla oli hyvin alhainen lähtötaso.

Kaksikymmentäluvun kiihkeää nousukautta seurasi kolmikymmenluvun suuri lama. ”Elettiin epävarmojen tulojen ja varmojen menojen merkeissä.” Osuuskassojen jäsenten talouksissa lama näkyi maataloustuotteitten hintojen alenemisena ja metsätulojen romahduksena. Maatilojen käyttöpääoma hupeni hetkessä. Osuuskassoille lama merkitsi lainojen uusimista, rästien perimistä, vähien talletusten hupenemista lopulta jopa ”ruokatarpeitten ostoon”.²⁵

Melkein yhtä tärkeätä kuin maataloustuotantoa edistävien uudistusten tukeminen oli pulavuosina osuuskassojen toiminta maanviljelijäin epäedullisten lainojen vakauttamiseksi. Arvojen romahdusmaisesti laskiessa ja luottamuksen kadotessa olisi vuosina 1930–1932 ennen valtion auttamistoimenpiteiden väliintuloa satoja pohjoissavolaisia maanviljelijöitä ehtinyt kohdata tuho, elleivät he olisi saaneet osuuskassoista pitkä-aikaisia kuoletuslainoja.

Pohjois-Savon osuuskassoista annettujen kuoletuslainojen määrä oli vuonna 1935 noin 47 miljoonaa markkaa (16,1 milj. euroa). Pula-ajan Pohjois-Savon osuuskassat sivuuttivat suhteellisen vähin vaurioin valtavasti suurimman osan niistä kärsimättä lainkaan tappiota. Pula-ajan jälkeen vähänkin huomattavammat luotot varmennettiin kiinnitysvakuuksin, niin että vuoden 1935 lopussa vain 25 prosenttia saatavista oli annettu henkilötakauksia vastaan.²⁶

1930-luvun laman jälkeen myös strategia muuttui. Ryhdyttiin kiinnittämään huomiota alueelliseen yhteistyöhön, ja pieniä osuuskassoja ryhdyttiin kannustamaan fuusioihin. Säämingin kahdeksan kyläkassaa olivat perustaneet Vuoriniemen Osuuskassan aloitteesta vuonna 1926 Säämingin Osuuskassojen Piiriliiton. Sen käytännöllisenä tavoitteena oli muun muassa korkojen ja provisioiden yhdenmukaistaminen. Samanlaisia yhteenliittymiä syntyi osuuskassojen edustajakokouksen suosituksesta eri puolille maata. Yhdeksän vuotta myöhemmin kassojen yhteistoiminta organisoitiin maakunnalliselle pohjalle, perustettiin Suur-Savon Osuuskassaliitto. Säämingin liitto purettiin. Sittemmin perustettiin myös Pohjois-Savon Osuuskassaliitto.²⁷

Vuonna 1935 Enonkosken Osuuskassa oli jäsenmäärältään Mikkelin läänin suurin. Enonkosken talletukset ja vuoden aikana myönnettyjen lainojen määrä olivat ainoina koko alueella ylittäneet miljoonan markan rajan. Talletuskanta oli 2,3 miljoonaa markkaa ja jäsenmäärä yli 300. Kun vuonna 1937 neljä prosenttia suomalaisista oli osuuskassan jäseniä, Enonkoskella luku oli peräti 10,6. Kaiken kaikkiaan Savonlinnan ympäristö kuului maan edistyneimpiin osuuskassaseutuihin. Se oli suurin piirtein samaa tasoa kuin Kuopion lääni, maan vahvin osuuskassalääni, jonka asukkaista 6,3 prosenttia. kuului osuuskassaan. Mikkelin ja Viipurin läänit olivat jonkin verran koko maan keskiarvon yläpuolella.²⁸

Samalla kyläkassoista siirryttiin ”seudun osuuskassoiksi”. Niistä oli tarkoitus tehdä niin sanottuja suurkassoja, talousalueensa keskuksessa toimivia vahvoja rahalaitoksia. Ensimmäiset perustettiin vuonna 1928, jolloin syntyi myös Mikkelin Seudun Osuuskassa. Sen syntymisen vahvana taustatekijänä oli piiritarkastaja August Raulo (Reilin) (1893–1976), jolla tuli olemaan vahva rooli Mikkelin Seudun Osuuskassan hallinnossa 1920-luvun lopulta 1950-luvun alkuvuosiin asti. Raulo oli vuosina 1932–1944 kassan hallituksen puheenjohtaja, kassan toimitusjohtaja vuosina 1944–1946 sekä hallintoneuvoston puheenjohtaja vuosina 1946– 1953. Uusi kaupunkikonttori oli perin vaatimaton: karjanmyyntiosuuskunnan piharakennus, jota oli aiemmin käytetty saunana ja ruokalana.²⁹ Toimialue laajennettiin koko maalaiskuntaan, ja kassan toimisto päätettiin siirtää Mikkelin kaupunkiin. Vaikka konttori siirtyi kaupunkiin, ei Mikkelin kaupunkia vielä hyväksytty kassan viralliseksi toimialueeksi.³⁰

Mikkelin Seudun Osuuskassa kehittyi lujaa vauhtia rahamittareilla mitattuna. Vuonna 1928 talletusten määrä yli seitsenkertaistui, ja vuonna 1929 talletusten määrä löi rikki miljoonan markan rajan. Kassan jäsen- ja asiakaskunnan määrällinen kehitys oli kuitenkin hitaampaa. Vuonna 1929 jäseniä oli 113 ja talletustilejä 111. Suurten lainaus- ja talletusmäärien takana olivatkin kassan yhtymäjäsenet: Suur-Savon Osuuskassa, Mikkelin karjanmyyntiosuuskunta, Mikkelin osuusmeijeri sekä Mikkelin läänin maanviljelysseura. Tarkastaja Ville Salmi varoitti kassaa siitä, että se oli joutunut mukaan ”suuriin asioihin” ja että yksityistallettajien varoja ei olisi hyvä sijoittaa pitkäaikaisiin yrityslainoihin. Syksyllä 1929 OKO jäädyttikin kasvun huumaa ja lopetti lisäluoton myöntämisen kassan yhtymäjäsenille. Pulaaika teki elämän vaikeaksi kaikille osuuskassoille Etelä-Savon alueella, mutta suurin osa niistä selvisi melko vähällä. Osuuskassojen järjestämiä pakkohuutokauppoja oli vain muutamia. Mikkelin Seudun Osuuskassa selvisi pulavuosien suosta kuivin jaloin.³¹

Vuonna 1928 siirtyi Puurtilan Osuuskassa Varkauteen ja sai uuden nimen Varkauden Osuuskassa. Vuonna 1933 Varkauden Osuuskassa oli jäsenluvultaan maan suurin. Jäseniä oli tällöin 500 ja tallettajia 700–900. Tällöin suuri osa maanviljelijäväestöä likimain 20 kilometrin säteellä asioitsi osuuskassassa. Osuuskassan kehitys oli yksi linja sillä tiellä, joka teki Varkaudesta yhä selvemmin ympäröivän maaseudun keskuksen. Miltei puhdas maanviljelijöiden yhteenliittymä valitsi siis keskuspaikakseen Varkauden. Keskeinen hahmo Varkauden osuuskassan toiminnassa oli vuosikymmenet sen hoitaja ja johtaja talousneuvos Otto Emil Ropponen.³²

Uusia suurkassoja syntyi 1930-luvulla. Kuopioon sellaista puuhattiin jo vuonna 1929, mutta aie toteutui vasta viisi vuotta myöhemmin. Kuopion Seudun Osuuskassa oli pitkälti Salomo Suomalaisen tekoa. Hän juoksi kassan kokoon ja puhui vuosikaudet kassojen yhteenliittymisen puolesta. Lamavuosina puhe alkoi mennä perille, ja heinäkuussa 1934 uusi kassa oli valmis käynnistettäväksi. Siihen liittyi viisi Kuopion maalaiskunnassa toimineista kahdeksasta kassasta.³³

Vuoden 1940 lopussa Kuopion Seudun Osuuskassalla oli 462 jäsentä. Sen tase oli tuolloin jo 18,4 miljoonaa markkaa (4,8 milj. euroa), millä se oli Savon suurin niukasti ennen Mikkelin Seudun Osuukassaa (18,1 milj. mk). Kuopion kassa oli taseella mitattuna maan 12. suurin osuuskassa. Kolmantena tuli Varkauden Osuuskassa. Jäseniä sillä oli vuonna 1940 kaikkiaan 826, tase oli 17 miljoonaa markkaa. Vuoden 1939 alusta Osuuskassa Oraksesta tuli Savonlinnan Seudun Osuuskassa. Jäseniä oli vuonna 1940 kaikkiaan 413, tase oli 11 miljoonaa markkaa (2,8 milj. euroa). Suomen osuuskassojen joukossa Savonlinnan kassa oli 47. suurin, Mikkelin läänissä kakkonen.³⁴ Vuonna 1936 siirtyi Ruotaanlahden Osuuskassa aivan kaupungin rajan tuntumaan ja sai uuden nimen Iisalmen Osuuskassa. Ympäristökuntien osuuskassat sulautuivat vähitellen Iisalmen Osuuskassaan.³⁵

Maanviljelijät asioivat kaupungissa. Tekivät siellä ostoksensa, veivät sinne tuotteensa ja tallettivat liiat pankkiin ja ottivat lainatkin pankista. – – Kuopion maalaiskuntaan oli perustettu kuusi seitsemän kassaa, mutta ne olivat siellä syrjäkylillä. Kenenkään asiat eivät oikeastaan sopineet siellä hoidettaviksi. Siinä ensimmäinen tärkeä ehto oli se, että perustetaan kassan toimintatoimisto kaupunkiin. Ja jotta jotakin saataisiin taloudellista mahdollisuutta kaupunkitoiminnalle, silloin täytyi saada sikäli suurempi laitos jo alkuun, että se kykeni kustannuksensa maksamaan.³⁶

Näin selitti talousneuvos Salomo Suomalainen sitä, miksi kyläkassat vuonna 1934 muuttivat Kuopioon ja liittyivät Kuopion Seudun Osuuskassaan. Kyläkassojen suuri ongelma oli kuitenkin se, että ne eivät kyenneet hankkimaan talletuksia. Ja ilman niitä oli vaikea päästä eteenpäin. Siksi kyläkassojen aika oli menossa ohi.³⁷

Pankkien välisestä suhteesta voi kertoa sen, että vuonna 1938 Mikkelin Seudun Osuuskassassa oli jäseniä 241, jolloin se oli noussut jäsenmäärälläkin mitattuna Etelä-Savon kolmanneksi suurimmaksi osuuskassaksi. Kasvusta huolimatta Mikkelin Seudun Osuuskassa oli toki pikkupankki verrattuna Mikkelin Säästöpankkiin, jonka talletus- ja lainamäärät olivat yli kymmenen kertaa suuremmat. Osuuskassa oli kuitenkin hyvin kannattava pikkupankki. Sillä oli hyviä asiakkaita, jotka hoitivat velkansa tunnollisesti eräpäivään mennessä. Alle prosentti lainojen lyhennyksistä jäi rästiin, ja kassan maksuvalmius oli jatkuvasti hyvä.³⁸

Osuustoiminnalliset yritykset eivät olleet liiketaloudellisesti tarkasteltuina aina kovinkaan kannattavia, mutta niillä olikin huomattavasti suurempi merkitys maaseudun sosiaalisten ristiriitojen tasoittajana ja vuorovaikutussiteiden vahvistajana. Talolliset ja pikkutilalliset kohtasivat niissä tasaveroisina toimijoina ja yhtä suurella vaikutusvallalla varustettuina.³⁹

Kansallis-Osake-Pankki levittäytyy maaseudulle

Kansallispankki tuli täydentämään säästöpankin ja osuuskassojen tarjoamia vaihtoehtoja. Kansallis-Osake-Pankin konttori avattiin Kuopiossa vuonna 1891, Mikkelissä vuonna 1893, Iisalmessa vuonna 1893 ja Savonlinnassa vuonna 1898. Savon maakunta oli pankkia perustettaessa eturivissä, osakkeiden merkinnässä Uudenmaan jälkeen toisena; kaupungeista Kuopio lähinnä Helsinkiä ja silloisista maaseutukunnista Iisalmi oli toisena. Kuopion ja Iisalmen korkean sijoituksen taustalla oli ”fennomaani-affäärien” rahoittaminen.⁴⁰

Aluksi kaupunkipankkina toiminut KOP alkoi 1910-luvun jälkipuoliskolla levittäytyä myös maaseudulle. Haarakonttoriverkon mittavalla laajentamisella Kansallis-Osake-Pankki enemmän kuin kaksinkertaisti konttoriensa määrän runsaassa kolmessa vuodessa 1916–1919. Maan kaikista liikepankkien konttoreista oli vuonna 1919 joka kolmas Kansallis-Osake-Pankin. Vuoden 1917 kuluessa päätettiin avata konttorit Nilsiässä ja Suonenjoella. Vuoden 1918 aikana päätettiin perustaa Leppävirran konttori. Vuonna 1919 tulivat Savoon Heinäveden, Kangasniemen, Karttulan, Mäntyharjun, Puumalan, Rautalammin ja Varkauden konttorit. Useimmat maaseutukonttorit oli sijoitettu kirkonkyliin, jotka tavallisesti olivat paikallisia keskuksia. Liikepankkien haarakonttorien ja asioimistokonttorien määrä kasvoi 1920-luvulla aina pulavuosiin saakka melkoisesti. Haarakonttoreita ja asioimistoja perustettiin Savon eri paikkakunnille: Sulkavalle vuonna1921, Rantasalmelle vuonna 1923, Pieksämäelle vuonna 1926 ja Iisvedelle vuonna 1928.⁴¹

Vanhat kaupunkikonttorit takasivat ottolainauskertymällään KOP:n menestyksen jatkuvuuden. Kuopion konttorin ottolainaus nousi 30 miljoonaan markkaan ja Mikkelin 18 miljoonaan markkaan. Kuvaa eri konttorien menestyksen salaisuuksista piirtää osittain myös se tietoaines, jota on kerätty suurasiakkaista. ”Miljoona-asiakkaita” oli vuonna 1918 kaikkiaan 94, joista Kuopiossa 6.⁴² 1920-luvun alussa Kuopion konttori oli silti suorastaan tappiollinen. Kuopiossa oli vuonna 1922 poistettava peräti yli 2 miljoonan markan luottotappio, joka oli aiheutunut konttorin sittemmin tehtävästään vapautetun esimiehen virheellisestä menettelystä.⁴³

Vuonna 1920 kuolleen kauppaneuvos Herman Saastamoisen tukkuliikkeen ja teollisuuslaitosten (sahojen ja tehtaitten) muodostama konserni oli pääasiassa asioinut KOP:n Kuopion-konttorissa. Kun tuon konttorin arvioinnit asiakkaista eivät aina tuntuneet osuvan oikeaan, katsottiin pääkonttorissa aiheelliseksi ottaa Saastamoinen-konserni lähempään tarkasteluun. Vuoteen 1926 mennessä olivat konserniin kuuluvat yritykset – Oy H. Saastamoinen Ltd, Oy Saastamoinen & Pojat sekä Saastamoinen Faneri Oy – saaneet Kansallis-Osake-Pankilta luottoa runsaat 60 miljoonaa markkaa ja tuona vuonna kertyi lisäystä vielä 6 miljoonaa markkaa. Selvityksen mukaan konsernin ja sen omistajien velat ja vastuut olivat kaikkiaan yli 120 miljoonaa markkaa, mutta frmojen yhteinen osakepääoma ja vararahastot vain 57 miljoonaa markkaa. Hallintoneuvoston tarkastusvaliokunta kehotti johtokuntaa ryhtymään pikaisiin toimiin, sillä ”johto ei ole tehtävänsä tasalla”. KOP otti yrityksen haltuunsa, pakotti Yrjö ja Onni Saastamoisen pois hallitustyöstä ja esti heitä myymästä osakkeitaan. Veljekset saivat vasta 1930-luvun lopulla palata perheyritykseen.⁴⁴

Vuonna 1939 Saastamoinen Oy oli KOP:n neljänneksi suurin asiakas. Sen vastuut olivat 110,6 miljoonaa markkaa (34,1 milj. euroa). KOP:n hallintoneuvostossa vaikuttivat toimitusjohtaja, ministeri A. H. Saastamoinen vuosina 1921–1927 ja tehtailija, kauppaneuvos Heikki Peura 1931–1937.⁴⁵

Pulakausi koetteli ankarasti liikepankkeja. Kun Kansallis-Osake-Pankin johtokunta varsin huolestuneena seurasi pankin kulujen kasvua vuoden 1932 aikana, se katsoi täysin mahdottomaksi ajatellakaan konttoriverkon enempää lisäämistä. Päinvastoin, pääjohtaja J. K. Paasikivi merkitsi huolestuneena muistikirjaansa, että pankin asioimisliikkeistä muun muassa Nilsiä ja Rantasalmi olivat sellaisia, joista ”ei tule mitään”. Pääjohtaja oli valmis vaikka heti lopettamaan Leppävirran konttorin. Vuonna 1932 Nilsiän, Puumalan ja Rantasalmen toimipaikat lopetettiinkin. Edellisenä vuonna oli lopetettu Iisveden konttori. Heinäveden konttori lopetettiin jo 1921 ja Karttulan 1925. Vuosina 1933 ja 1934 pidättäydyttiin kuitenkin radikaaleista ratkaisuista, sillä niiden pelättiin vahingoittavan pankin mainetta. Toimipaikkojen määrä säilyi ennallaan. Siilinjärven konttori avattiin elokuussa 1944.⁴⁶

Edellä esiin tuotu pankkitoiminnan laajentaminen kuvastaa Savon taloudellista kehitystä, mutta se on myös samalla ollut tämän kehityksen välttämätön edellytys.

Uudistuva kaupankäynti

Tukku- ja vähittäiskaupat eriytyvät

Mikkelin ja Savonlinnan tukkukauppiaat

Erikoistuminen kaupan piirissä jatkui ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tukku- ja vähittäiskauppa eriytyivät omiksi portaikseen sodan aikana tai pian sen jälkeen. Savonlinnassa And. Auvinen Oy luopui vuonna 1918 kokonaan vähittäiskaupasta, jolla oli ollut yrityksen laajassa liiketoiminnassa jo pitkän aikaa toissijainen merkitys. Ratkaisuun lienevät osaksi vaikuttaneet tavaran saannin ja säännöstelyn tuottamat vaikeudet. Toiminimi jäi harjoittamaan tukkukauppaa ja sen ohella sahaliikettä Putikossa ja myöhemmin myös Savolan sahalla Savonlinnassa.⁴⁷

Perustajansa kuoleman jälkeenkin liike pysyi Auvisen perheen hallussa ja sitä luotsasi toimitusjohtajana kauppaneuvos Johan Aleksander Auvinen aina kuolemaansa, vuoteen 1950 saakka. Auvinen tuli tunnetuksi myös valtakunnan tasolla keskeisenä vaikuttajana Suomen Sahaomistajayhdistyksessä, Keskuskauppakamarissa ja Pohjoismaiden Yhdyspankin hallintoneuvostossa. Auvisen liike-elämää varten hankkima koulutus, kokemus ja kielitaito olivat toisiin aikakauden liikemiehiin verrattuna todella monipuoliset. Kuopion kauppakoulun jälkeen sai hän opinnoilleen kansainvälistä pohjaa harjoittelemalla Lyypekissä vuosina 1893– 1896 Piehl & Fehlingin konttorissa ja opiskelemalla kirjanpitoa ja kansantaloustiedettä Lyypekin kauppakoulussa. Hän teki myös opintomatkan Venäjälle harjoitellakseen kieltä ja kauppiaskulttuuria. Tällaisella taustalla Auvinen olisi ollut haluttu minkä yhtiön johtoon tahansa, mutta hän valitsi perheyhtiön. Hänet tunnettiin äärimmäisen täsmällisenä johtajapersoonana. J. Aleksander Auvisen poika, kauppaneuvos Juhani Auvinen (1911–1989) toimi sittemmin myös And. Auvinen Oy:n toimitusjohtajana.⁴⁸

Helmikuussa 1917 perusti Alpo Jordan (1881–1953) yhdessä A. W. Karvosen kanssa Savonlinnan Tukkukaupan, joka sittemmin kohosi kaupungin suurimmaksi. Seuraavana vuonna Jordan osti liikekumppaninsa pois yrityksestä. Pääoman karttuessa Jordan investoi myllyteollisuuteen. Savonlinnan syväsataman viereen nousi vuonna 1928 valssimylly, joka oli valmistuessaan maan ajanmukaisimpia. Jordanin johdolla sekä mylly ja tukkukauppa menestyivät hyvin. Virtasalmella syntynyt Alpo Jordan sai kauppaneuvoksen arvonimen vuonna 1935.

Jordan kuuluu eittämättä niihin liikemiehiin, joilla oli suhteellisen vaatimaton koulutustausta, mutta sitäkin laajempi kokemus kaupasta ennen oman liiketoiminnan aloittamista. Jordan tunnetaan myös lahjoittajana ja kunnallisvaikuttajana. Edistyspuoluelainen Jordan oli Savonlinnan kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1919–1945 toimien kautensa kaksitoista viimeistä vuotta varapuheenjohtajana. Hän oli myös useita vuosia rahatoimikamarin ja kaupunginhallituksen jäsen.⁴⁹

Näiden kahden liikeyrityksen rinnalla toimi 1920-luvun alkupuolella pari muutakin tukkualan yritystä. Toinen oli vaatimattomasta sekatavarakauppiaasta aloittaneen Abel Häyrisen perustama siirtomaa-, kangas- ja lyhyttavaroiden tukkukauppa A. Häyrinen Oy. Sen osakepääoma oli 2,5 miljoonaa markkaa, mikä oli Savonlinnan oloissa poikkeuksellisen suuri pääoma. Yhtiöllä olikin liiketoimia ympäri Itä-Suomea, ja vuonna 1921 se siirtyi Kotkaan. Toinen oli P. J. Kososen Pojat Oy, jolla tukkukaupan lisäksi oli vähittäiskauppa Olavin- ja Kirkkokatujen kulmassa, Lehtiniemen saha ja höyrymylly sekä joukko laivoja. Perustajansa pojan Enok Kososen kuoltua vuonna 1922 liike lopetti toimintansa. Uuden tukkuliikkeen Savonlinna sai vuonna 1935, jolloin viipurilainen Savo-Karjalan Tukkuliike Oy avasi siellä sivukonttorin.⁵⁰

Maailmansodan syttyminen oli katkaissut ne perinteelliset liikesuhteet, joita Savonlinnan kauppiailla oli ollut Lyypekkiin ja muihin Pohjois-Saksan kaupunkeihin, ja Venäjän vallankumous oli tehnyt lopun ennen niin tärkeistä yhteyksistä Pietariin. Rauhan palattua hakeutui tavaroiden hankinta uusille urille. Pohjois-Saksan kaupungit eivät saavuttaneet takaisin aikaisempaa välittäjänasemaansa, vaan Savonlinnan tukkukauppiaat ryhtyivät entistä enemmän suorittamaan hankintoja suoraan eurooppalaisista ja valtamerentakaisista tuottajamaista, osaksi agenttien, osaksi keskusliikkeiden välityksellä.

Pietarin-yhteyksien katkettua laivaliikenne menetti sen aseman, joka sillä aikaisemmin oli ollut saapuvien tavaroiden kuljetuksessa. Enin osa tavaroista tuotiin rautateitse, sen jälkeen kun ne oli tullattu jossain suuressa tuontisatamassa. Myös suoraan Savonlinnasta suuntautuva vienti oli vähäistä, ja tullinkanto jäi varsinkin maailmansotaa lähinnä seuranneina vuosina lähes olemattomaksi. Kun valtion Savonlinnan tullikamarista saamat tulot olivat maailmansodan jälkeen pudonneet jyrkästi, ryhtyivät viranomaiset suunnittelemaan tullikamarin lakkauttamista. Kaupunkilaisten vetoomukset saivat tosin aikaan sen, että he saivat pitää kamarin, mutta heidän oli suoritettava valtiolle sen tuottamat kustannukset aluksi kokonaan ja vuodesta 1925 lähtien puoleksi. Pian savonlinnalaiset yrittäjät oppivat käyttämään kaupunkinsa tullikamaria enemmän. Vuonna 1925 oli tullinkanto Savonlinnassa yli 3 miljoonaa markkaa, mikä oli enemmän kuin monessa pienessä rannikkokaupungissa.⁵¹

Mikkelissä kauppaneuvos C. F. Pöndinen (1849–1928) lopetti tukkuliikkeensä vuonna 1925. Kauppaneuvos David Pulkkinen (1851–1925) puolestaan muodosti vuonna 1919 liikkeensä David Pulkkinen Oy:ksi. Toimitusjohtajaksi tuli hänen poikansa Walter Pulkkinen, ja tukkuliike harjoitti kauppaa etupäässä viljalla, kahvilla ja sokerilla sekä kotimaisilla teollisuustuotteilla. Pulkkinen omisti myös Mikkelin Valssimyllyn, joka jatkoi toimintaansa vuoteen 1930 asti. Esimerkiksi vuonna 1925 se toi ulkomailta 2,3 miljoonaa kiloa ruista. Mylly tuotti tuona vuonna ”Voima”-ruisjauhoa 2 miljoonaa kiloa myyntiarvoltaan 5,98 miljoonaa markkaa (1,65 milj. euroa). Työväkeä oli työnjohtajan lisäksi 6–8 miestä ja kaksi naista. 1920-luvun lopulla myllyn toiminta vaikeutui, muun muassa jauhettavan viljan puutteessa. Vuonna 1929 mylly seisoi lähes puoli vuotta, ja sen toiminta lopetettiin vapusta 1930. Vuonna 1939 mylly siirtyi Suomen Maanviljelijöiden Kauppa Oy:n haltuun.⁵²

Vuonna 1887 perustettu Albin Westerholmin liike oli vuodesta 1915 alkaen kauppias Paul Albin Luostarisen, kunnes Luostarinen vuonna 1918 muodosti liikkeensä Mikkelin Tukkukauppa Oy:ksi. Luostarinen hankki vuonna 1921 yhtiön kaikki osakkeet haltuunsa, ja siitä lähtien yhtiö toimi Luostarisen perheyhtiönä. Liike lakkasi olemasta osakeyhtiö ja jatkoi vuodesta 1930 toiminimellä Mikkelin Tukkukauppa omistajanaan

P. A. Luostarinen. Kauppaneuvos Luostarisen (1870–1940) johdolla yritys kehittyi Savon eri puolille vaikutustaan ulottaneeksi tekstiililiikkeeksi, joskin myös siirtomaatavaraa myytiin sekä tukkuliikkeessä että Mikkelissä myös vähittäisliikkeessä. Yhtiön myynti kohosi kymmeneen miljoonaan markkaan vuonna 1924 (2,9 milj. euroa).

Luostarinen toimi myös Mikkelin Höyrylaiva Oy:n toimitusjohtajana vuodesta 1917 alkaen. Yhtiö liikennöi 1920-luvulla Tähti-nimisillä laivoilla, vaikka osa matkustajalaivaliikenteestä siirtyi toisten hoidettavaksi. Mikkelin edustavimpiin kauppiaisiin luettu Luostarinen oli Suomen Tukkukauppiaiden Liiton lisätyn johtokunnan jäsen vuodesta 1920 alkaen. Hän vaikutti pitkään myös kunnalliselämässä. Kauppaneuvoksen arvonimen vuonna 1929 saanut Luostarinen luopui heikentyneen terveytensä ja ikänsä vuoksi osasta luottamustoimiaan vuonna 1934. Luostarinen menehtyi Mikkelin pommituksessa loppiaisaattona 1940. Mikkelin Tukkukauppa siirtyi ensin Mikko Hämäläiselle, ja yrityksestä muodostettiin vuonna 1949 jälleen osakeyhtiö nimellä Mikkelin Tukkukauppa Oy. Yritys poistettiin kaupparekisteristä 1995.⁵³

Vuonna 1904 perusti kauppias David Ikonen vähittäis- ja tukkukaupan. Liike menestyi varsin hyvin ja kohosi pian kaupungin suurimpien joukkoon. Perustajan kuoltua kesällä 1920 muodostettiin liike osakeyhtiöksi. Sen pääosakkaaksi ja toimitusjohtajaksi tuli kauppias Alpo Savolainen. Samanaikaisesti päätettiin vähittäiskauppa kokonaan lopettaa. Tukkuliike vakiintui, ja kymmenen vuoden perästä sen vuosivaihto oli jo kahdeksankertainen. Vuonna 1938 myynti oli 26 miljoonaa markkaa (8,2 milj. euroa), jolla se oli Mikkelin suurin tukkuliike. Samalla tavoin P. H. Kaihola muodosti liikkeensä (Kaihola, Viljakainen ja Kumpp.) vuonna 1924 osakeyhtiöksi ja lopetti vähittäiskaupan.⁵⁴

Tukkukauppias Pekka Kaihola oli Suur-Savon liikemiesten johtohahmo 1900-luvun alkupuoliskolla. Kaihola loi vaatimattomasta alusta merkittäviä kauppaliikkeitä ja muita yrityksiä, joista suurin oli koti- ja ulkomaantavaroilla kauppaa tehnyt tukkuliike P. H. Kaihola Oy. Etelä-Savon Juvalla 1883 syntynyt Pekka Kaihola lähti kansakoulun käytyään liikealalle. Kaihola toimi kauppa-apulaisena useissa kauppaliikkeissä Juvalla, Kurkijoella ja Mikkelissä kymmenen vuotta. Hän täydensi samalla opintojaan Mikkelin liikeapulaisten iltakoulussa sekä suorittamalla arvostetun Lithénin yksityisen kauppakoulukurssin. Kaihola aloitti vähittäiskauppiaana vuonna 1907. Liike kehittyi nopeasti yhdeksi paikkakunnan johtavista vähittäiskaupoista. Sen toiminta laajeni pian myös tukkukaupan alalle. Liike muutettiin vuonna 1922 P. H. Kaihola Oy:ksi, joka harjoitti vain tukkukauppaa. Kaihola perusti tukkuliikkeensä tueksi Savon Kahvipaahtimo Oy:n, jonka toimitusjohtajana hän toimi vuoteen 1941.

Vuonna 1938 toimitusjohtaja Kaihola luopui sairauden takia tukkuliikkeestään, jonka osakekannan hän myi johtaja Alpo Savolaiselle. Molemmat liikkeet toimivat kuitenkin erikseen. Sodan aikana tavarapulan vallitessa olikin kahden liikkeen pito yrittäjälle eduksi, sillä jako-osuuksia toimitettaessa ne erikseen toimien olivat paremmassa asemassa kuin yhdistettyinä. Vuonna 1942 kauppaneuvoksen arvonimen saaneella Kaiholalla oli monipuolinen vaikutus Mikkelin ja koko Suur-Savon talouselämään. Hän loi monikymmenvuotisen työn tuloksena tukkuliikkeen, joka hänen nimeään kantavana osakeyhtiönä muodosti yhden maan merkittävimmistä alan liikkeistä. Kaihola tuli tunnetuksi myös lahjoittajana, joka tuki erityisesti Mikkelin seudun sivistystoimintaa.⁵⁵

Vuonna 1902 perusti laajasti tunnettu liikemies ja tehtailija K. A. Sjöström Mikkelin Rautakaupan, joka muutettiin 1908 Mikkelin Rautakauppa Oy:ksi. Yhtiön toimitusjohtajaksi valittiin kauppias Edv. Parkkinen. Vuonna 1912 Aarne Jordanista tuli yhtiön toimitusjohtaja. Rantasalmelaiseen maanviljelijäperheeseen vuonna 1888 syntynyt Aarne Jordan aloitti työuransa kauppa-apulaisena ja päätti sen kauppaneuvoksena. Hän oli poliittisesti aktiivinen ja sai luottamusmiestehtäviä Mikkelin kaupungin hallinnossa sekä monissa paikallisissa yhdistyksissä. Hänet tunnettiin myös hyväntekijänä.⁵⁶

Jordan oli 1907–1912 viipurilaisen rautakaupan Oy Seth Sohlberg Ab:n palveluksessa. Sohlberg tuli vuonna 1912 mukaan Mikkelin Rautakauppa Oy:n eli Mikran toimintaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Jordan osti Mikkelin Rautakauppa Oy:n koko osakekannan itselleen. Mikkelin Rautakaupalla oli torin kulmassa liike, jossa myytiin rauta-, väri-, rakennus- ja taloustavaroita sekä koneita ja maanviljelystyökaluja. Yhtiö siirtyi vuonna 1919 ostamaansa kiinteistöön Maaherran- ja Savilahdenkadun kulmaan, ja seuraavana vuonna tuotevalikoimaa laajennettiin lasi- ja posliinitavaroilla. Myöhemmin myyntiin tulivat myös urheilu-, metsästys- ja kalastustarvikkeet.⁵⁷

Rautakaupan lisäksi Jordan oli osakkaana vuonna 1917 perustetussa Mikkelin Höyrylaiva Oy:ssä ja vuonna 1935 muodostetussa Höyrylaiva Oy Tähti-nimisessä yhtiössä. Hän oli perustamassa Suur-Savon Kustannus Oy:tä ja toimi Helsingin Osakepankin Mikkelin-konttorin valvojana sekä kaupungin sähkölaitoksen pitkäaikaisena puheenjohtajana. Mikkelin Kauppiasyhdistyksen puheenjohtaja hän oli vuosina 1938– 1939 ja Mikkelin Liikemiesseuran puheenjohtaja vuosina 1921–1923.⁵⁸ Jordan osallistui aktiivisesti politiikkaan sekä paikallisella että piiritasolla. Hän toimi Mikkelin Kansallisen Edistysseuran puheenjohtajana sekä oli Kansallisen Edistyspuolueen edustajana kaupunginvaltuustossa vuosina 1915–1941 ja kaupunginhallituksessa vuosina 1929– 1930 ja 1933–1941. Hän myös johti elintarvikelautakuntaa koko sen toiminnan ajan ja oli Mikkelin kauppakoulun johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Jordan lahjoitti perusrahoituksen Harjun kappelin rakentamista varten.⁵⁹

Kauppaneuvoksen arvonimen saanut Aarne Jordan johti Mikkelin Rautakauppa Oy:tä kuolemaansa, vuoteen 1941 saakka. Tämän jälkeen hänen puolisonsa Emma Jordan oli toimitusjohtajana vuosina 1941– 1953. Jordanin suvulta Mikkelin Rautakauppa Oy siirtyi 1990-luvun puolivälissä yhtiön palveluksessa pitkään olleelle Kaarina Kolehmaiselle ja hänen perheelleen. Yritys ajautui konkurssiin vuonna 2000, ja sen tarina päättyi lopullisesti vuonna 2002.⁶⁰

Uuden tukkuliikkeen Mikkeli sai vuonna 1920, jolloin viipurilainen Savo-Karjalan Tukkuliike Oy avasi kaupungissa sivukonttorin. Karjalan menetys pakotti Savo-Karjalan Tukkuliikkeen organisoimaan toimintansa uudelleen. Tuo Itä-Suomen mahtavin tukkuliike muuttui yhdellä kertaa tynkäliikkeeksi, jolla vähittäiskauppiaitten ryhmässäkin oli kiistaton asema vain Kuopion ja Joensuun konttoreiden alueella Savossa ja Pohjois-Karjalassa sekä Kotkan konttorin alueella Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa. Se sulautui kolmeen muuhun yksityisten kauppiaiden hallussa olleeseen tukkuliikkeeseen ja niin alkoi vuoden 1941 alusta Kesko Oy toimintansa. Talvisodan jälkeen asettui Mikkeliin tukkuliike K. E. Mäkinen, joka harjoitti kangas- ja lyhyttavaroiden tukkukauppaa.⁶¹

Kuopio – Savon tukkukaupan keskus

Kuopio on ollut perinteisesti Savon vahvan alueellisen tukkukaupan keskus. Tukkukauppiaita oli Kuopiossa enemmän kuin pikkukaupungeissa, mikä siirsi kaupungin vaikutusaluetta huomattavan laajalle alueelle. Kuopio oli 1920-luvulla edelleen vahva sisämaan tukkukaupan, erityisesti elintarvikealan keskus. Yli puolet Suomeen tuodusta viljasta jauhettiin 1920- ja 1930-luvuilla juuri Kuopiossa. Kuopiolaiset tukkuliikkeet eivät myyneet jauhoja ainoastaan omassa maakunnassa, vaan myös laajalti Keski-Suomessa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Tämä lähes neljä maakuntaa käsittävä kauppa-alue oli kuopiolaisten tukkuliikkeiden reviiriä. Eräät tekstiilialan tukkuliikkeet harjoittivat myyntiään vielä paljon laajemmalla alueella.

Kuopiossa toimi kolme suurta ja perinteistä tukku- ja teollisuusliikettä, nimittäin Gust. Raninin Perilliset, Birger Hallman ja H. Saastamoinen. Kaikki kolme kuopiolaista liikettä kuuluivat maan suurimpien tukkukauppojen joukkoon. Kahden viimeksi mainitun yhtiön toimintaa on jo käsitelty maakunnan teollista toimintaa tarkasteltaessa. Kuopiossa harjoitti vielä tukkuliikettä etupäässä kangastavaroilla Osakeyhtiö Minna Canthin Perilliset sekä tehdastavaroilla Nevala & Karttunen Oy. Suuria rautakauppoja olivat Oy Carlson ja Pohjois-Savon Rautakauppa Oy.⁶²

Oy Gust. Ranin

Oy Gust. Ranin on Savon vanhin kauppahuone. Se aloitti vähittäistavarakaupan Kuopiossa vuonna 1852. Yhtiön perustajan Gustav Raninin kuoltua vuonna 1896 johtoon astui hänen poikansa Petter E. Ranin, jonka suurimmaksi harha-askeleeksi osoittautui Karhon sahan ja myllyn osto Kuopion pohjoispuolelta. Saaressa vaikeiden liikenneyhteyksien takana toiminut tappiollinen saha oli viedä koko yhtiön nurin, mutta yhtiö ajautui ennen sitä vakavaan omistajuuskriisiin toimitusjohtaja P. E. Raninin kuoltua vuonna 1906. Johtoon tuli lopulta Petterin Alma-sisaren puoliso, Ilmatieteen laitoksen johtajana toiminut tiedemies Ernst Biese. Ensitöikseen hän onnistui myymään Karhon sahan kotkalaiselle Halla Oy:lle, joka sulki pian sahan puutavarakaupan ajautuessa lamaan. Biese vankisti muutenkin sukuyhtiön taloudellista asemaa karsimalla toimialoja. Toisaalta omistusta keskitettiin maksamalla Raninin muita perillisiä ulos yhtiöstä.⁶³

Raninin perheyhtiön omistuksen enemmistö on pysytellyt siitä lähtien Biesen jälkeläisillä, mutta yrityksen johtoon on pestattu useampaan otteeseen sukuun naituja vävyjä. Ranin-nimisiä yhtiön johdossa ei ole esiintynyt P. E. Raninin jälkeen. Suurliikemies Herman Saastamoinen uudisti myllynsä uudenaikaiseksi valssimyllyksi vuonna 1913 ja Ranin vuonna 1922 pystyäkseen kilpailemaan naapurimyllyn kanssa. Vuoden 1922 maaliskuussa valmistui hallitsevalle paikalle Kuopion satamaan Suomen ajanmukaisin myllylaitos, jota vielä vuoden 1924 alussa suurennettiin. Koljonniemen mylly kykeni jauhamaan vuorokaudessa 45 000 kiloa lestyjauhoja ja 100 000 kiloa ruisjauhoja. Jauhamista riitti molemmille, sillä Kuopio oli noussut maamme johtavaksi myllykeskukseksi nimenomaan rukiin jauhatuksen osalta. 1930-luvun lama heikensi myllytoimintaa, mutta sen jälkeen vuosikymmenen loppu oli taas menestyksen aikaa.⁶⁴

Ranin-yhtiöiden tulevaisuuden kannalta merkittävimmäksi kaupaksi voitaneen jälkikäteen nimetä toiminimi Lignell & Piispasen hankinta vuonna 1932. Vuonna 1882 perustettu Lignell & Piispanen oli niittänyt kansainvälistä mainetta ja kunniaa likööriresepteillään, mutta yhtiön liiketoiminta oli kuihtunut 1920-luvulla. Liköörintuotantoon liittyvät patentit ja tuoteoikeudet olivat siirtyneet kauppias A. J. Kotilaiselle, joka kauppasi ne Raninin silloiselle toimitusjohtajalle Veikko Nylundille. Mesimarjalikööristä tuli pelinavaaja Raninin alkoholijuomatuotannon uuteen kukoistuskauteen heti kieltolain kumouduttua. Veikko Nylund, joka oli valittu johtokunnan puheenjohtajaksi vuonna 1923, hoiti tätä tehtävää kevääseen 1977 saakka eli 54 vuoden ajan. Toimitusjohtajan tehtävistä hän luopui vuonna 1964, mutta jatkoi vielä likööritehtaan johtajana. Nylundin johdolla alkoholiteollisuudesta muotoutui kauppahuoneen kulmakivi.⁶⁵

Veikko Nylund (1895–1982) vietti lapsuutensa Kuopiossa, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1917 ja kävi Helsingin kauppakorkeakoulua vuoteen 1918. Hän toimi muutaman vuoden Oy J. Cronwallin edustajana 1920-luvun alussa sekä Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n palveluksessa. Kutsu Oy Gust. Raniniin tuli vuonna 1923 hieman äkillisesti. Nylundin vaimon Siiri Biesen äiti Alma Biese, Gustaf Raninin tytär, ja tämän puoliso Ernst Biese ostivat Raninin kauppahuoneen kokonaan itselleen. He antoivat samalla johtotehtävät vävyilleen Veikko Nylundille ja maisteri Toimi Leinoselle (s. 1891), josta tuli kauppahuoneen toimitusjohtaja.⁶⁶

Nuoret johtajat uudistivat vanhentunutta kauppahuonetta ja tehostivat tuotantoa. Uudistukset takasivat hyvät edellytykset 1920- ja 1930-luvun taloudellisen nousun vuosille lukuun ottamatta 1930-luvun alun lamakautta. Toimitusjohtaja Leinonen joutui 1930-luvun alussa luopumaan tehtävistään, ja johto keskitettiin kokonaan Nylundille. Toimi Leinonen kuoli vuonna 1934. Nylund päätti ostaa Lignell & Piispasen oikeudet ja jatkaa Raninin perinteitä alkoholiteollisuudessa. Nylund tähtäsi alusta alkaen yrityksen kansainvälistämiseen ja kiersi myös itse eri puolilla Eurooppaa. Merkittävin kansainvälisistä palkinnoista tuli New Yorkin maailmannäyttelystä vuonna 1939. Tämä olisi tiennyt normaalioloissa ulkomaisen menekin suurenemista, mutta sodat tulivat väliin. Ne aiheuttivat myös sokerin säännöstelyn, joten liköörien valmistus oli supistettava minimiin.⁶⁷

H. Saastamoinen & Pojat Oy

Hieman ennen kuolemaansa (1920) kauppaneuvos Herman Saastamoinen oli järjestellyt luottojaan, joista tuli perheyritykselle uusi rasite Armas Saastamoisen johtajakauden alussa. Herman Saastamoinen oli nimittäin siirtänyt tukkuliikkeensä lainoituksen Pohjoismaiden Yhdyspankkiin, mistä pojat eivät tienneet mitään. Pääjohtaja Saastamoinen sai jatkossakin selvitellä KansallisOsake-Pankissa isänsä ratkaisua ja se uhkasi jo vaikuttaa perheyrityksen lainansaantiin.⁶⁸

Syyskuussa 1920 veljekset päättivät korottaa H. Saastamoinen & Pojat Oy:n osakepääoman 3,5 miljoonasta 5 miljoonaan markkaan. Käytännössä osakepääoman lisääminen hoidettiin Oy H. Saastamoinen Limitedin omistajille myönnetyllä luotolla. Saastamoisen veljekset laskivat, että tilivelka lyhenisi tulevien vuosien osinkovoitoilla. Tukkukauppa ei mainittavasti kiinnostanut Armas Saastamoista, ja kun hänen aikansa kului erilaisten teollisuusinvestointien pohtimiseen, sai Georg Tengman (s. 1870) pitää paikkansa tukkukaupan strategisena johtajana. Liiketoimien kannalta tämä ei ollut paras ratkaisu. Tengmanin johtajan taidot eivät olleet korkeassa kurssissa. Liiketoimet sujuivat 1920-luvun alussa jo hieman paremmin, mutta mitään kultakaivosta kauppatoiminnasta ei perheyhtiölle kuitenkaan tullut.⁶⁹

Kolmen peräkkäisen tappiovuoden 1925– 1927 jälkeen H. Saastamoinen & Pojat Oy:n prokuristiksi palannut K. J. Riihikallio laati suunnitelmia, joilla tukkuliikkeen tulos saataisiin kohentumaan. Konttorirationalisoinnilla, sisäisillä henkilöjärjestelyillä, varastojen myymisillä ja erilaisilla säästötoimenpiteillä osaltaan päästiin siihen, että tukkuliike saavutti selvästi plus-merkkisen tuloksen vuosien 1928 ja 1929 tilinpäätöksissä.⁷⁰

Tengman jatkoi perheyrityksen johdossa, kunnes 1930-luvun alun pulavuodet ajoivat puuteollisuutta harjoittaneen Oy H. Saastamoinen Ltd:n ja tukkukauppaa hoitaneen H.Saastamoinen & Pojat Oy:n syviin vaikeuksiin. Tengman joutui maaliskuussa 1930 pidetyissä ”Limitedin” ja ”Poikain” yhtiökokouksissa tekemään tilaa ulkopuoliselle ammattijohtajalle, kapteeni J. W. Snellmanille (1888–1968). Kuukautta myöhemmin huhtikuussa 1930 Tengman sai kauppaneuvoksen arvonimen tunnustuksena perheyritykselle tekemistään palveluksista. Toimitusjohtaja Snellmanin esityksestä tuotanto Syväniemen rullatehtaalla päätettiin lopettaa vuodesta 1932 alkaen ja Tengman siirrettiin eläkkeelle. Seuraavana vuonna Saastamoisen veljekset Yrjö ja Onni Herman (Armas Herman oli kuollut 1932) pakotettiin luovuttamaan omistamansa osakkeet KOP:n haltuun ja heidät siirrettiin sivuun perheyrityksen johtotehtävistä. Pula-ajan ankarassa paineessa kauppaneuvos Tengmanin terveys horjui, ja hän kuoli vuonna 1935.⁷¹

Yksissä tuumin KOP:n Kuopion konttori ja Snellman etsivät uutta toimitusjohtajaa tukkuliikkeelle. Ehdolla oli useita henkilöitä, jotka kuitenkin olivat vetäytyneet nähtyään tiedot yhtiön taloudellisesta asemasta. Lopulta maaninkalainen Kinnulan hovia viljellyt Frans Andersson (s. 1884) oli suostunut tehtävään. Andersson oli hankkinut vankan kokemuksen tukkuliikkeen hoitamisesta toimiessaan Saastamoisen pahimman kilpailijan Birger Hallman Oy:n prokuristina 1920-luvulla. Andersson aloitti tehtävänsä toimitusjohtajana ja johtokunnan jäsenenä maaliskuun puolivälissä 1931.⁷²

Ensimmäinen puolivuotisjakso oli Anderssonille raskasta aikaa, sillä luottotappiot vetivät tukkuliikkeen tuloksen syöksykierteeseen. Suurin yksittäinen tappio, miljoona markkaa, tuli Säyneisillä liiketoimia harjoittaneen Paavo Keinäsen vararikosta. Lisäksi suurempia luottotappioita tuli sonkajärveläisen kauppias Kaarakaisen ja keiteleläisen Lauri Heikkisen vararikoista. Maakunnassa Anderssonia pidettiin tiukkana, asiansa osaavana ja työnantajalleen uskollisena.⁷³

Frans Anderssonin terveys kuitenkin horjui sekä kovan työpaineen alla että hänen huonosti sujuneiden omien liiketoimiensa vuoksi. Hän oli ostanut vasaran alle joutuneita maatiloja eri puolilta Pohjois-Savoa, mutta ei heikentyneessä taloustilanteessa kyennytkään hoitamaan kaikkia sitoumuksiaan eri rahalaitoksille ja yksityisille. Lisäksi hän oli taannut konkurssiin menneiden liikemiesystäviensä lainoja ja joutunut niiden takia vaikeuksiin. ”Kova Frans” -lempinimellä tunnettu Andersson ei kestänyt painetta vaan menehtyi sydänkohtaukseen syyskuussa 1934.⁷⁴

KOP:n Kuopion konttorin johdolla ryhdyttiin välittömästi etsimään H. Saastamoinen & Pojat Oy:lle uutta toimitusjohtajaa. Ehdokkaita oli neljä, KOP:n Kuopion konttorin johtaja Jaakko Suomalaisen esityksestä tehtävään valittiin kauppias Pekka Karttunen.⁷⁵

Pienviljelijäperheeseen Liperissä vuonna 1878 syntynyt Pekka Karttunen oli toiminut Herman Saastamoisen kauppamatkustajana vuosina 1911–1916. Vuonna 1916 hän oli perustanut yhdessä konttoristi Kaarlo Roinilan kanssa tukkuliike Savon Kauppa Oy:n. Karttunen myi osuutensa liikekumppanilleen tammikuussa 1918. Saman vuoden elokuussa Karttunen perusti yhdessä liikemies Matti Nevalan ja Juho Pulkkisen kanssa Nevala & Karttunen Oy:n tukkuliikkeen, jonka osakkaana ja toimitusjohtajana hän toimi vuoteen 1934 Saastamoiselle siirtymiseensä asti.⁷⁶

Nevala & Karttunen Oy:n pääasiallisimmat myyntiartikkelit olivat kahvi, amerikkalainen silava ja vehnäjauhot, kotimaiset puuvilla- ja tupakkatuotteet, sokerit ja muu tehdastavarat. Liikevaihto, joka yrityksen ensimmäisenä toimintavuotena oli 3 miljoonaa markkaa, kohosi tasaisesti ja sivuutti 20 miljoonan rajapyykin vuonna 1925. Vuonna 1918 oli liikkeelle ostettu talo osoitteesta Kauppakatu 1–3, jossa olivat liikkeen konttori ja varasto. Nevala & Karttunen Oy lopetti toimintansa tammikuussa 1935 ja yhtiö poistettiin kaupparekisteristä maaliskuussa 1941. Pekka Karttunen osti poikiensa Osmo Pekka ja Martti Juhanin nimiin yhtiön omistaman kauppaliikkeen ja tontin Kauppakadulta.⁷⁷

KOP:n kannalta 55-vuotias Karttunen osoittautui hyväksi valinnaksi. Luonteeltaan hän oli vastuuntuntoinen, harkitseva ja rauhallinen, eikä hän suunnitellut siirtymistä muihin töihin. Jatkamalla Frans Anderssonin tiukkaa taloudenpitoa Karttunen onnistui parissa vuodessa tekemään H. Saastamoinen & Pojat Oy:stä kannattavan ja voittoa tuottavan liikeyrityksen. Pulavuosien aikana tukkuliikkeen oma pääoma oli kuitenkin menetetty kokonaan, ja Karttusella oli kova työ palauttaessaan yhtiön varallisuutta. Tästä syystä tukkuliikkeen tulos jätettiin vuodesta toiseen yhtiön voitto/tappiotilille, eikä osakkaille jaettu osinkoja. KOP:n strategia sopi erinomaisesti myös Karttuselle, joka ei omistanut johtamansa yhtiön osakkeita.⁷⁸ H. Saastamoinen & Pojat Oy:n myynti oli 68 miljoonaa markkaa (21,3 euroa, ks. taulukko 51) vuonna 1938.

Sotavuosien säännöstellyssä taloudessa H. Saastamoinen & Pojat Oy:n liikevaihto ei kasvanut, vaikka se onnistui vakiinnuttamaan asemansa Pohjois-Savossa ja laajentamaan jonkin verran markkina-aluettaan Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa.⁷⁹

Saastamoisen perheyrityksen vaiheet eivät olleet ainutlaatuisia 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Teollisuustuotteiden alhainen hintataso, raskas lainataakka ja lopulta kysynnän kertakaikkinen romahtaminen ajoivat monet teollisuusyritykset vararikkoon tai kuilun reunalle. Yksi Saastamoisen kaltaisista vararikon partaalla käyneistä perheyrityksistä oli säynätsalolainen Joh. Parviainen Oy, jonka johtokunnan KOP ja Suomen Pankki yhdessä miehittivät vuonna 1931.⁸⁰

Oy Minna Canthin Perilliset

Vanhin Kuopiossa toimivista tukkuliikkeistä oli Osakeyhtiö Minna Canthin Perilliset. Finlayson & Co perusti vuonna 1853 Kuopioon lanka- ja kangaskauppavaraston nimellä Tampereen Lankakauppa, ja sen hoitajaksi tuli silloinen puuvillatehtaan mestari G. W. Johnson (myöh. Johnsson, 1816– 1877) – kirjailija Minna Canthin isä. Pian yritys itsenäistyi Johnsonin alkaessa ulottaa liiketoimiaan aina Pietariin saakka. Liike saavutti huomattavan suosion.

Jäätyään leskeksi Minna Canth (1844– 1897) muutti seitsemine lapsineen Jyväskylästä Kuopioon maaliskuussa 1880 isänsä lankapuotia pitämään ja kirjoittamaan. Vuonna 1902 yhdistetty vähittäis- ja tukkuliike muutettiin osakeyhtiöksi 180 000 markan pääomalla. Toiminimeksi tuli Oy Minna Canthin Perilliset. Äitinsä tahdon mukaisesti lapset jatkoivat yritystä. Yhtiöllä oli kuusi osakasta: tyttäret Elli Canth, Anni Levander, Maiju Vuorisalo ja Lyyli Andersin sekä pojat Jussi ja Pekka Canth. Yhtiö harjoitti tukku- ja vähittäiskauppaa sekä kangas- että siirtomaatavaroilla. Vuonna 1929 perustettiin alusvaatetehdas, jossa valmistettiin paitsi alusvaatteita myös tehdasmaisesti miesten ja naisten työvaatteita. Liikkeen myynti oli vuonna 1928 noin 23,4 miljoonaa markkaa (6,4 milj. euroa) ja henkilökuntaan kuului 60 henkeä.⁸¹

Yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja oli neiti Elli Canth, ja häntä seurasi vuodesta 1907 alkaen pankinjohtaja Fjalar Andersin. Minna Canthin vanhempi poika Jussi (Kaarlo Juho, 1874–1929) ryhtyi toimitusjohtajaksi vuonna 1916. Maanviljelijänä Iisalmessa toimiessaan Jussi Canth oli ollut laittomia asevelvollisuuskutsuntoja vastustamaan syyskuussa 1901 perustetun kagaalin johtohahmoja, minkä johdosta hänet oli määrätty vangittavaksi ja Tomskiin vietäväksi ja pakotettu siirtymään Ruotsiin vuonna 1902 ja myöhemmin Amerikkaan. Siellä hän toimi chicagolaisen suurliikkeen Gately & Vigginsin palveluksessa. Kotimaahan Jussi Canth palasi vuonna 1904, minkä jälkeen hän toimi maanviljelijänä Parikkalassa, kunnes tuli vuonna 1916 hoitamaan Minna Canth Perilliset Oy:tä. Vuonna 1918 Canth kuului A. H. Saastamoisen johtaman Kuopion aktivistien ydinjoukkoon.⁸²

Kauppaneuvoksen arvon saanut ja Latvian varakonsuliksi nimitetty Jussi Canth johti liikettä kuolemaansa, joulukuuhun 1929 saakka. Hänen tyttärensä Venny Burnice (s. 1905) oli avioitunut varatuomari Kaarlo Lommin kanssa (s. 1895). Vuonna 1929 Lommi valittiin Kemin kaupunginjohtajaksi, mutta hän siirtyi appensa, kauppaneuvos Jussi Canthin kuoleman jälkeen yhtiön johtajaksi, ja hänen kälynsä Aune Canth vastasi kangaspuolesta vuosina 1930–1966.⁸³ Kankaiden, lankojen ja ompelutarvikkeiden myynti oli liikkeessä Minna Canthin ajoista ollut suurempaa kuin elintarvikkeiden. Ihmisenä Aune Canthia luonnehdittiin voimakkaaksi persoonallisuudeksi. Hän oli perustamassa Kuopion NMKY:tä ja Karmel-yhdistystä ja avasi kotinsakin kokoontumisille. Näiden kristillisten järjestöjen aatemaailmassa häneen vetosi kansainvälisyys.⁸⁴ Varatuomari, konsuli Kaarlo Lommi oli yhtiön toimitusjohtajana kuolemaansa, vuoteen 1965 saakka.

Minna Canthin perilliset laajensi toimintaansa 1920-luvulla huomattavasti. Samalla se ryhtyi Tukkukauppojen Oy:n (Tuko Oy) osakkaaksi. Se oli Suomen Tukkukauppojen liiton jäsenenä kuulunut osuuskunta Tukkukuntaan. Yritys laajensi toimintaansa myös kotimarkkinoilla hankkimalla uusia liikekiinteistöjä kaupungista ja maakunnasta. Liikkeen päätoimipaikkaa Minna Canthin ja Kuninkaankadun kulmassa laajennettiin huomattavasti talvisodan alla. Yritys oli laajentanut toimintaansa vaatetusteollisuuden alalle sekä rakennuttanut itselleen oman kahvipaahtimon. Yhtiön myynti oli 34 miljoonaa markkaa (10,7 milj. euroa) vuonna 1938.⁸⁵

Yritys laajensi tukkukauppaansa perustamalla vuonna 1937 Varkauteen tukkukauppaa harjoittavan toimipisteen, jolle valmistui poikkeusluvan turvin oma liikekiinteistö viisi vuotta myöhemmin. Vuonna 1948 yritys perusti Pieksämäelle tukkukauppaa harjoittavan tytäryhtiön. Yrityksen liiketoiminnan laajennuttua toiminimen eri osia yhtiöitettiin. Emoyhtiö Minna Canthin perilliset harjoitti tukkukauppaa Kuopiossa ja sen ympäristössä sekä vähittäiskauppaa perinteisellä paikalla. Tukkukauppaa harjoitti Pieksämäellä Oy Canth ja Kumppanit (Ky P. Canth ja kumppanit) ja Varkaudessa Ky A. Canth ja Kumppanit. Kuopiossa ja sen ympäristökunnissa kymmenkunnassa myymälässä harjoitettu vähittäiskauppa siirrettiin Ky P. Canth ja K. Lommi -yhtiön nimiin.⁸⁶

Pääliikkeen tontti oli koko ajan pysynyt Minna Canthin perikunnan omistuksessa. Kanttila realisoitiin 7. maaliskuuta 1974 pidetyssä huutokaupassa, jossa Suomen valtio tarjosi siitä korkeimman hinnan, 950 000 markkaa (836 000 euroa). Vanha kauppakartano siirtyi virastokäyttöön, ja Minna Canthin Perilliset Oy:n liiketoiminta siirtyi Itkonniemelle, jossa vietettiin uuden pääkonttorin vihkiäisiä helmikuussa 1975. Samalla lopetettiin vähittäiskauppa kokonaan. Yrityksen varat eivät enää riittäneet tukkukaupan harjoittamiseen, joten oli aika päättää tilit viimeisen kerran. Ylimääräinen yhtiökokous syyskuussa 1975 päätti myydä yhtiön koko osakekannan kuopiolaiselle Hallman-yhtiölle. Minna Canthin Perilliset Oy lakkautettiin, kun se liitettiin loppuvuodesta 1977 toiseen kuopiolaisosakeyhtiöön Hallmaniin.⁸⁷

Oy Birger Hallman

Hallman-yhtiöiden perustaja oli kauppaneuvos Birger Hallman (1851–1936), joka avasi yhtiön ensimmäisen sekatavarakaupan Kuopion keskustaan vuonna 1875. Yhtiön toiminta laajeni nopeasti myös teollisuuden alalle, ja vuonna 1914 Birger Hallmanin poika Lauri jatkoi isänsä aloittamaa toimintaa. Siirron takana oli Laurin suurieleinen kauppa, jolla hän osti Danzigissa futuurin miljooniin kiloihin kohoavaan ruiserään. Kun isä Kuopiossa kuuli poikansa ostoksesta hän sähkötti tälle vastauksen: ”Tuu poekkeen, tehhään konkurssi.” Viljan hinta kohosi kuitenkin nopeasti, ja Lauri saattoi muutamaa päivää myöhemmin myydä ruiserän merkittävällä voitolla. Niinpä isä katsoi, että hänen aikansa päivittäisessä liike-elämässä alkoi olla ohitse. Hän pysyi kuitenkin Oy Birger Hallmanin johtokunnan puheenjohtajana kuolemaansa, vuoteen 1936 asti.⁸⁹

Vähittäiskaupan yhteyteen syntyi myös tukkuliike, josta muodostettiin vuonna 1914 monialainen Oy Birger Hallman yhden miljoonan markan osakepääomalla (3,4 milj. euroa). Tukkukaupan harjoittamisen muodostaessa vähitellen koko Hallman-yhtiöiden toiminnan rungon lopetettiin vähittäiskauppa Kuopiossa helmikuussa 1916, minkä jälkeen yhtiö keskittyi hoitamaan vähittäiskauppiaina toimivia asiakkaitaan. Tukkukaupan tavaravalikoima oli aluksi yhtä laaja kuin miksi se oli vuosisadan alkukymmeninä kehittynyt: siirtomaa- ja sekatavaraa sekä kankaita. Vuonna 1927 perustettiin erikoinen lyhyttavaraosastokin täydentämään valikoimaa.⁹⁰

Oy Birger Hallmanin omat varat olivat 12 miljoonaa markkaa ja myynti 38 miljoonaa markkaa vuonna 1938. Toiminimellä oli itsenäiset tytäryhtiöt Oy Lauri Hallman Kotkassa ja Oy Hallman Joensuussa, joten kokonaismyynti ylitti 100 miljoonaa markkaa (31,4 milj. euroa). Se oli tuolloin Savon suurin tukkuliike. Kuopion liike keskittyi pääasiallisesti kankaiden ja lyhyttavaran myyntiin. Oman valmisvaatetuotannon markkinointi alkoi vähitellen muodostaa tärkeimmän osan myyntityöstä. Myyntialueena oli Turun talousaluetta lukuun ottamatta koko maa ja parhaimmillaan hoiti 11 kauppaedustajaa yhteyksiä Osakeyhtiö Birger Hallmanin asiakkaisiin. Liikkeen teollisuuslaitoksista oli jäljellä höyrymylly. Kilpailijoista H. Saastamoinen & Pojat Oy:n myynti oli 68 miljoonaa markkaa (21,3 milj. euroa) vuonna 1938 ja Oy Gust. Raninin 25 miljoonaa markkaa (7,8 milj. euroa). Etelä-Savon suurin tukkuliike oli D. Ikonen Oy Mikkelistä, jonka myynti 1938 oli 26 miljoonaa markkaa (8,2 milj. euroa).⁹¹

Rautakauppiaat Oy Carlson ja Pohjois-Savon Rautakauppa Oy

Ensimmäinen varsinainen rautakauppa syntyi Kuopioon 1859 kolmantena koko maan rautakaupoista.⁹² Oy Carlsoniksi muuttuneen yhtiön suurosakkeiden osakkeet osti vuonna 1907 silloinen Saastamoisen konttoriapulainen, sittemmin Italian varakonsuli Justus Luukkonen (1876–1956), joka vasta kehitti yrityksestä suurliikkeen. 1920-luvulla tärkeimmät rautakaupat alkoivat myydä autoja ja niiden varaosia. Oy Carlsonille autojen myynti siirtyi 1920-luvulla Oy Urheilulta, jolla oli amerikkalaisen General Motorsin paikallisedustus. Carlsonin tavaratalo valmistui Kauppakadun varteen vuonna 1930. Niin sanotusta Carlsonin kulmasta tuli yksi Kuopion keskeisimmistä kauppapaikoista. Vuonna 1938 yhtiön myynti oli 40 miljoonaa markkaa (12,5 milj. euroa).⁹³

Toinen suuri kuopiolainen rautakauppa oli vuonna 1907 perustettu Pohjois-Savon Rautakauppa Oy. Osakeyhtiöksi liike muuttui 1913. Toimitusjohtajaksi valittiin Janne Vartiainen (s.1883), joka toimi tehtävässä vuoteen 1930. Vuosina 1931–1933 toimitusjohtajana oli Tatu Tolonen ja hänen jälkeensä vuodesta 1933 lähtien konsuli Osmo Vartiainen. Vuonna 1916 yhtiö osti tehtailija Aug. Saaristolta Viipurista konepajan ja valimon sekä Kuopion Osuuskonepajan omistaman konepajan, valimon ja laivatelakan. Viipurin konepaja myytiin muutaman vuoden kuluttua, mutta Kuopion konepajan toimintaa jatkettiin vuoteen 1935 asti. Yhtiö harjoitti myös puusepänteollisuutta ostettuaan syyskuussa 1918 Osakeyhtiö Puusepän Kuopiossa omistamat tehdaslaitokset kiinteistöineen, irtaimistoineen ja varastoineen jatkaen yritystä Puuseppätehdas Oy-nimisenä. Toiminnan ollessa vilkkaimmillaan oli yhtiön teollisuuslaitoksissa useita satoja työntekijöitä. Yhtiö omisti myös 1920–1930-luvuilla osake-enemmistön Savo-lehteä kustantavasta Kuopion Uusi Kirjapaino -osakeyhtiöstä.⁹⁴

1920-luvulla rautakaupan vuosimyynti lisääntyi ja nousi ennen pulavuosia 19 miljoonaan markkaan. Autojen ilmestyessä Suomen maanteille perusti yhtiö myös auto-osaston ja -korjaamon. Viimeisenä kokonaisena rauhanvuotena 1938 oli liikevaihto 21 miljoonaa markkaa (6,6 milj. euroa). Liiketoimintaa laajennettiin avaamalla vuonna 1935 toinen myymälä Kuopion kauppatorin kulmaukseen. Vuonna 1936 perustettiin Varkauden myymälä ja 1938 ostettiin Kuopiossa Rauta- ja Taloustarve Oy tytäryhtiöksi. Talvisodan aattona avattiin Pieksämäellä tytärliike.⁹⁵

Kärkkäinen & Putkonen Oy Iisalmessa

Iisalmen vanhoista sekä vähittäis- että tukkuliikkeistä oli huomattavin Kärkkäinen & Putkonen Osakeyhtiön ja vuodesta 1937 Putkola Oy:n omistama Putkola. Iisalmen kauppala-aikana alkanut Kärkkäisen ja Putkosen sukujen välinen yhteistyö oli nostanut 1890-luvulla Putkolan kauppaliikkeen merkittäväksi tukku- ja vähittäiskaupaksi ja johtanut saha- ja myllyliikettä hoitavan Kärkkäinen & Putkonen -toiminimen perustamiseen vuonna 1900. Kärkkäinen & Putkonen Osakeyhtiö oli perustettu vuonna 1910 näiden kahden varakkaan kauppiassuvun yhteisyrityksenä harjoittamaan kauppaa, teollisuutta ja laivaliikennettä. Yhtiön johdossa oli kaksi voimakasta miestä, kauppaneuvos Lauri Kärkkäinen ja tirehtööri Jonas Putkonen. Kauppaneuvos Kärkkäisen rooli nuoren Iisalmen kauppalan ja kaupungin hallinnon ja elinkeinoelämän kehittäjänä oli keskeinen.⁹⁶

Suomen itsenäistyttyä kauppa suuntautui länteen, ennen kaikkea Englantiin. Laajimmillaan Kärkkäinen & Putkonen oli vuoden 1920 tienoilla. Silloin se omisti Iisalmessa kaksi sahaa, kaksi myllyä, tiilitehtaan, sementtivalimon, höyläämön, terva- ja tärpättitehtaan, puusepäntehtaan ja Suomen ensimmäisen puutalotehtaan. Kaupungin kauppalaivasto oli käytännössä kauppahuoneen omistuksessa. Kärkkäisen & Putkosen laivasto oli suurimmillaan vuonna 1918, jolloin sillä oli yhdeksän höyryalusta ja kaksitoista lotjaa. Puun saannin turvaamiseksi Kärkkäinen & Putkonen hankki huomattavat metsä- ja maaomaisuudet. Vuoden 1916 jälkeen se omisti eri puolilla Ylä-Savoa ja Kainuuta 23 maatilaa, yhteensä noin 18 000 hehtaaria.⁹⁷

Yhtiön sahalla tuotettiin kotimaan myynnin lisäksi vuosittain 5 000–6 000 standarttia vientitavaraa, joka toimitettiin pääasiassa Englantiin, Hollantiin ja Ranskaan. Joitakin eriä vietiin omilla laivoilla suoraan Lyypekkiin ja Danzigiin, joista tuotiin kauppatavaraa kotiin. Kauemmaksi myyty vientitavara lastattiin Uuraassa ja Kotkassa. Teollisuuslaitosten lisäksi yhtiö harjoitti laajaa tukkuja vähittäiskauppaa, josta selvimmin erottautuivat vielä rautakauppa, rakennusaineiden, maatalous- ja teollisuuskoneiden kauppa, kangaskauppa, pukutehdas sekä laaja henkilö- ja rahtialusliikenne. Pietarin toimiston lakattua vuonna 1917 jäivät toimimaan tukkuliikkeen Kuopion ja Kajaanin haarakonttorit, joista jälkimmäinen oli perustettu syksyllä 1916, jolloin sille myös ostettiin Kajaanista oma kiinteistö. Kajaanin konttori myytiin vuonna 1929. Yhtiö omisti kiinteistöjä myös Kuopiossa ja Viipurissa. Sen liikevaihto oli vuonna 1923 yli 62 miljoonaa markkaa (18,4 milj. euroa) ja nettovoitto liki 770 000 markkaa.⁹⁸

Jonas Putkonen kuoli vuonna 1918. Lauri Kärkkäinen menehtyi pitkällisen ja vaikean taudin murtamana jouluyönä 1922. Kärkkäinen ei ollut yrityksistään huolimatta pystynyt suuntamaan yhtiön puutavaraliikennettä kilpailukykyisesti länteen. Seuraavalla sukupolvella oli vaikeat vuodet edessään. Yhtiön teollisuuslaitokset sulautuivat 1936 Iisalmen Puutavara Oy:n kanssa Iisalmen Sahat Oy:ksi. Myös kaupallinen toiminta siirtyi uusille omistajille ja jatkui Putkola Oy:nä. Siten toistui vanha sanaparsi Iisalmessa: ”Mitä Puustinen edellä, siitä Kärkkäinen perässä.” Myös kauppaneuvos Kärkkäisen pojat ja vävyt menettivät sen omaisuuden ja vankan liikeperustan, jonka uranuurtaja oli edellisen sukupolven aikana sitkeydellään ja taitavuudellaan luonut.⁹⁹

Sekatavarapuodeista erikoisliikkeisiin

1920-luvulla kotimaankauppa kasvoi nopeasti. Kauppiaiden määrä nousi ja erityisesti kasvoi myynti osuuskauppaliikkeissä. Maaseudulla kasvanut myynti mahdollistui kantorahojen sekä meijeri- ja viljatulojen lisääntymisen myötä. Kaupungeissa yritystoiminta laajentui ja palkat nousivat, joten laajojen kansanrivien kulutuskyky nousi. Puhelimien ja autojen yleistyminen helpotti kaupan tekemistä ja tuotteiden jakelua. Linjaauton kyydissä saattoi jo 1920-luvulla nopeasti poiketa kaupungissa ostoksilla – tai auto toi tavaran samana päivänä.

Lamakausi merkitsi katkosta tähänkin kehitykseen. Kauppaliikkeet tekivät konkursseja enemmän kuin koskaan. Lama kohteli erityisen kaltoin pieniä yksityisyrittäjiä, joiden riskit olivat aina henkilökohtaisia ja suurempia. Osuuskaupoilla oli takanaan iso organisaatio, eikä muutaman myyntipisteen heikompi myynti vielä kaatanut osuusliikettä. Yksittäiset osuusliikkeet saattoivat ajautua vaikeuksiin joutuessaan turvautumaan keskusliikkeiden apuun. Osuuskauppojen eteneminen johtui myös jäsenkunnan sitoutumisesta. Osuuskauppojen jäsenethän olivat yrityksen osaomistajia, jolloin kuluttajalla oli ainakin teoriassa kaksinainen rooli ostajana ja myyjän työnantajana.¹⁰⁰

1930-luvulla osuuskauppojen kasvu jatkui. Vaikka yksityisyrittäjien liikkeitä oli määrällisesti selvästi enemmän, vähentyi yksityisten kauppojen osuus alan työllisyydestä ja myynnistä. Osuuskauppaliikkeiden osuus kaupan alan työllisyydestä nousi 1930-luvun aikana 80 prosenttiin.¹⁰¹ Koventunut kilpailu johti yksityiskaupan puolella kauppojen keskimääräisen koon suurenemiseen.

Myös tavaroiden jakelu ja varastointi muuttuivat. Tiukentunut elintarvikelainsäädäntö johti kaupungeissa sekatavarakauppojen eriytymiseen maito-, leipä-, liha- ja siirtomaatavarakaupoiksi. Esimerkiksi Savonlinnaan ensimmäiset maitokaupat ilmestyivät maailmansodan edellä. 1920-luvun alussa molemmat Savonlinnassa toimivat osuusmeijerit – Tuote ja lyhytikäiseksi jäänyt Maakunta – perustivat kaupunkiin maitomyymälöitä. Tämä oli suuri edistysaskel, ja Tuotteen elintarvikemyymälät kulkivat vastakin kehityksen kärjessä. 1930-luvulla osuuskunta ryhtyi avaamaan myös liha- ja leikkelemyymälöitä.¹⁰²

Esikaupunkialueilla ja kirkonkylissä sekatavarakaupat säilyivät, oli sitten kyse osuuskaupoista tai yksityisistä kaupoista. Kaupungeissa ja kauppaloissa elintarvike-, vaatetus- ja rautakauppojen rinnalle perustettiin uusia. Niiden lisäksi tuli sellaisia erikoisliikkeitä kuin sähkötarvike-, huonekalu- ja autokaupat sekä kemikalioliikkeet. Nämä erikoisliikkeet osoittivat Savon kaupunkilaisväestön rahojen riittävän muuhunkin kuin ruokaan ja asuntoon.¹⁰³ Ilmauksena esimerkiksi Varkauden kasvusta ja varkautelaisten elintason kohoamisesta olivat muun muassa toisen apteekin avaaminen paikkakunnalle vuonna 1929, uuden kirjakaupan saaminen vuonna 1927 ja kukkakaupan avaaminen vuonna 1928. Vuosikymmenen lopun nousuaika toi Varkauteen kahviloita, lihakauppoja ja uusia kenkäkauppoja.¹⁰⁴

Kuten taulukosta 50 havaitaan, Savon kaupunkien kauppiaiden määrä saavutti huippunsa vuonna 1926, jolloin kauppatoimintaa harjoittaneita kauppiaita oli 500. Tämä johtui lähinnä Kuopion kaupungin tilanteesta, sillä läänin pääkaupungissa oli koko ajan selvästi enemmän kauppiaita kuin Savon muissa kaupungeissa. Kuopio olikin Savon kiistaton kaupan keskus, mutta hyvin kaukana Itä-Suomen kaupan pääkeskuksesta Viipurista, jossa esimerkiksi vuonna 1930 oli 2 543 kauppiasta. Hämmästyttävä on kauppiaskunnan suuri vähentyminen Kuopiossa; neljässä vuodessa laski siellä kauppiasluku noin 160:lla eli lähes 50 prosenttia.

Kuopion taloudelliset vaikeudet ja pitkäaikainen taantuma näkyivät myös muuten. Työttömyys kasvoi ja väkiluvun kasvu hidastui. Kuopion väestö kaksinkertaistui vuosina 1900–1920. Vuoteen 1940 mennessä tuli uutta väkeä saman verran, mutta kasvun määrä oli vain 26 prosenttia.

Siinä missä Kuopio oli koko maakunnan alueen kiistaton kauppakeskus, olivat muut kaupungit omien lähialueidensa keskuksia. Mikkelin kauppiaiden luku oli 68 vuonna 1930. Savonlinnassa kauppiaita oli 25 vuonna 1915 ja jo 58 vuonna 1920, mikä määrä sen jälkeen vuosikymmenessä nousi vain 59:ään. Iisalmessa kauppiaita oli 22 vuonna 1915 ja 49 vuonna 1930. Suomen kaupungeissa kauppatoimintaa harjoittaneita kauppiaita oli kaikkiaan 15 300 vuonna 1930, joten Savon osuus heistä oli ainoastaan 2,3 prosenttia.

Maakauppiaiden vaikeat ajat

Suuressa osassa Savoa taloudellinen tilanne oli Suomen itsenäistymisen myötä suuresti vaikeutunut, kun vanhat ansaintamahdollisuudet Pietarin suuntaan olivat katkenneet. Kuopion ja Savon muuttuneista olosuhteista kirjoitettiin tuolloin näin:

Kauppayhteydet Venäjään, jotka olivat muodostaneet Kuopion ja koko Savon talouselämän erään kaikkein tärkeimmän kulmakiven, katkesivat v. 1917. Savolaisen voin täytyi hakeutua toisille markkinoille. Myllytuotanto vaikeutui, koska viljaa tuotiin kauempaa kuin Venäjältä.¹⁰⁵

Tästä huolimatta tuntuvampaa maaseudun kauppiaiden vähentymistä on havaittavissa vain Heinävedellä (9), Juvalla (8), Joroisissa (11) ja Leppävirroilla (7). Maakauppiaiden luku sitä vastoin lisääntyi juuri keskusten lähettyvillä Kuopion ja Iisalmen maalaiskunnissa kummassakin puolellatoista kymmenellä. Kun voin ja tuotteiden vienti monimutkaistui, tarvittiin ilmeisesti lisää välikäsiä.¹⁰⁶

1920-luvun alkuvuodet olivat olleet monelle Savon maakauppiaalle sangen vaikeat alituisten kurssiheilahtelujen vuoksi. Mutta vaikeammat ajat olivat tulossa. Puutavaramarkkinamme heikkenivät vuonna 1922. Jo tammikuun puolivälissä täytyi pielavetisen maakauppiaan J. P. Nousiaisen (s. 1876) todeta:

Nyt on ahdas aika, ahtaampi kuin ehkä 10:een vuoteen.

Ja maalikuussa Nousiainen kirjoitti:

Yleinen rahan niukkuus on seuraavista syistä: tukkitöitä paljon vähemmän kuin ennen ja huonompipalkkaisia, meijereistä saadaan vähemmän kuin ennen, sillä heinävuosi oli huono, entisiä rahoja ei ole, korkokanta on 11–12 %, verot ovat ’liipanneet’ rahat pois, näin ollen on kansa todellakin velkaantunut sangen arveluttavasti.¹⁰⁷

Mutta vieläkin ajat heikkenivät. Nimenomaan Saksan infatorisen kehityksen vaikutus ilmeni voimakkaasti Suomen puutavaramarkkinoilla vuonna 1923, joka oli paha katovuosi muutenkin. Vuoden lopulla Nousiainen vertasi kesää vuoteen 1867:

Kulunut vuosi oli surun synkkä vuosi aivan kuin v. 1867 ja se tulee ihmisten muistoissa säilymään varsinkin Pohjois-Suomessa, sillä veihän vilu viljan, ja jos olot ja kulkuneuvot olisivat yhtä kehittymättömiä kuin v. 1867, niin yhtä kamalaa jälkeä se olisi saanut aikaan.¹⁰⁸

Maakauppiaiden vaikeudet näkyivät siinäkin, että vuoden 1924 aikana tapahtui jopa 132 vararikkoa. Nousiainen ei voinut kuin päivitellä:

Maa kasvoi kansalle syötävää vaan raha-aika oli tiukka, velkaiset eläjät myyvät ja vallesmanni ja vouti vaativat pikkutiloja sen kuin ehtivät, 30 hehtaarin pientiloja siinä 15–30 tuhannella, puutavaran hinta ei vielä noussut, ja sen vuoksi onkin nyt huono raha-aika meidän seuduilla.¹⁰⁹

Parempiosaisilla seuduilla olot eivät missään vaiheessa kärjistyneet siinä määrin kuin Pielavedellä ja muualla Pohjois-Savossa.¹¹⁰ Pohja oli kuitenkin toistaiseksi saavutettu, ja olot alkoivat kohisten parantua. ”Kansamme ajaa tukkeja niin että humisee, joka talo myy nyt tukkeja, kansa syö Amerikan sianlihaa”, kirjoitti Nousiainen 25.1.1927 ja saman vuoden joulupäivänä:

”Kaikilla on työtä, niin eläähän silloin, jokainen touhuaa, minkä ehtii.” Mainitut metsä- ym. konjunktuurit kasvattivat Kuopion läänin kauppiaskuntaa lähes 50 prosentilla 20-luvun kuluessa. Nousu oli, kuten myöhemmin paljastui, kuitenkin varsin keinotekoista. Sen sijaan Mikkelin läänin maakauppa kokikin vaikean kriisin 1920-luvun puolivälissä.¹¹¹

1930-luvun lamavuosina keskimäärää vähäisimmillä vararikoilla selvittiin Mikkelin läänissä, jossa kaupan kriisi oli kipeimmin tuntunut jo 1920-luvulla. Vuonna 1930 kauppiaiden vararikkoja oli 48. Mutta vuonna 1931 kauppiaitten vararikot olivat Mikkelin läänissä jo vähentyneet 26:een. Sitä vastoin koko maassa ne sinä vuonna lisääntyivät entisestään.¹¹² Vuoden 1931 lopussa J. P. Nousiainen totesi:¹¹³

Todella huono aika, joka päivä pakkohuutokauppoja, joissa lehmät 200–300 hevoset 400– 900 hankmot (äkeet) 100–300 kpl jne. – – Kaikki sanomalehdet vain vararikkoja täynnä.

Kolmikymmenluvun alku oli ollut maakauppiaskunnan kannalta ankeata aikaa. Se näkyi koko maan kauppiaskunnan vähenemisenä vuodesta 1930 vuoteen 1933. Kauppiaiden määrä pieneni noin 30 prosenttia koko maassa. Pulakausi koetteli pahiten maan köyhimpiä seutuja, Oulun ja Kuopion läänejä. Oulun läänin kauppiaskunta väheni yli puolella. Kuopion lääni oli tässä suhteessa hyvänä kakkosena, sillä 40 prosenttia kauppiaista lopetti myynnin. Syynä oli yleisön ostokyvyn väheneminen ja ajautuminen velkakauppaan, joka puutteellisten vakuuksien ja osaksi kauppiaiden asiantuntemattomuuden takia koitui kauppiaille kohtalokkaaksi.¹¹⁴

Vuosikymmenen lopulla hyvät ajat alkoivat vaikuttaa ja maakauppiaskunta kasvoi 22,1 prosenttia kuuden vuoden aikana, vuoteen 1938 mennessä. Kuopion läänin maakauppiaskunta oli vielä noin 15 prosenttia pienempi kuin vuonna 1930. Mikkelin lääni ei liioin ollut jaksanut kasvattaa maakauppiaslukuaan täysin mainitun vuoden tasolle. Viipurin lääni menetti talvisodan vaikutuksesta kaksi kolmannesta maakauppiaskunnastaan, minkä seurauksena maakauppiasluku kohosi melkoisesti Kuopion läänissä. Maakauppiaiden luku kasvoi lähes 60 yrittäjällä. Mikkelin lääniin Karjalan menetyksellä ei ollut vaikutusta, sillä kauppiaskunta kasvoi vain vaivaisella kolmella yrittäjällä.¹¹⁵

Osuuskauppojen kulta-aika

Kolmas tärkeä osuustoiminnan osa Suomessa oli osuuskauppaliike. Suomessa säädettiin osuustoimintalaki vuonna 1901, ja pian sen jälkeen osuuskaupoista tuli yksityisten liikkeiden pysyviä kilpailijoita. Leimallista oli se, että alkuvaiheessaan osuuskauppaliikekin keskittyi vahvasti maaseudulle. Vuonna 1912 Suomessa oli kaikkiaan 420 osuuskauppaa, joista ainoastaan 34 oli kaupungeissa. Myös yhtiömuotoisten kauppojen määrä lisääntyi. Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta (SOK) perustettiin vuonna 1904. Vuonna 1916 perusti 89 edistysmielistä osuuskauppaa keskusjärjestökseen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK).¹¹⁶

”Puolueettomat”

Sisällissodan jälkeen Savossakin jatkui taistelu osuuskauppojen hallinnasta. SOK:lainen Kuopion Osuusliike r.l. avasi ensimmäisen myymälänsä 6. kesäkuuta 1919. Sille ettei Kuopioon ollut aikaisemmin syntynyt puolueetonta osuuskauppaväkeä yhdistävää omaa liikettä, oli omat syynsä. Ratkaisevan askeleen ottoa oli estämässä Kansalliskauppa Oy.¹¹⁷

Kuopion Osuusliikkeen hallintoneuvosto tarjoutui ostamaan Kansalliskaupan kiinteistöineen ja varastoineen, mutta Kansalliskaupan yhtiökokous hylkäsi tarjouksen 11.4.1919 äänin 350–77. Lopputulos ihmetytti monia. Olihan koko läänin osuustoimintaväen johtaja, agronomi E. Y. Pehkonen antanut varauksettoman todistuksen siitä, että Kansalliskauppa oli perustettu käytännössä osuustoiminnalliselle pohjalle ja että myös sen toiminta 25 vuoden ajan oli rakentunut samalle pohjalle. Vain muodollinen, osuustoimintalain mukainen järjestäytyminen puuttui. Tätä koskevaa muutosta Kansalliskaupan johtokunta oli yksimielisesti kannattanut ja yhtiökokous oli lähes yksimielisesti ajatuksen hyväksynyt. Vain yleisten olosuhteiden sekasortoisuus oli viivyttänyt päätöksen toteuttamista.¹¹⁸

Uuden osuusliikkeen perustaminen kesken valmisteluja ja neuvotteluja jollain tavoin loukkasi Kansalliskaupan osakkaita ja aiheutti käänteen mielipiteissä. Kansalliskaupan takana ollut kuluttajaväestö myös alkoi pelätä määräämisvallan luisumista tuottajien käsiin.¹¹⁹

Kuopion Osuusliike levittäytyi yhdeksän pitäjän alueelle. Vilja jalostettiin liikkeen omassa myllyssä ja leipomossa. Kuopion Osuusliike oli vuonna 1938 Savon suurin ja Suomen 6. suurin SOK-osuuskauppa. Sen myynti oli 39,7 miljoonaa markkaa, toimipaikkoja oli 34 ja jäseniä 5 283. Vuoteen 1944 mennessä liikkeen jäsenmäärä kohosi 8 172.¹²⁰

Iisalmen osuuskaupat olivat passiivisempia laajenemishankkeissaan, vaikka Iisalmessa ja sen ympäristössä oli maataloudellisella osuustoiminnalla vanhat ja vankat juuret. Iisalmen Osuusmeijeri oli aikoinaan maan suurin. Vuonna 1905 perustettu Iisalmen Osuuskauppa r.l. sijaitsi Savonkadun ja Louhenkadun kulmauksessa vuoden 1923 aikana valmistuneessa puutalossa. Vuonna 1930 liikkeen omistavassa osuuskunnassa oli lähes 600 jäsentä, joista huomattavin osa oli tilallisia ja itsenäisten tilojen vuokraajia. Hallintoneuvoston ja johtokunnan jäsenet olivat yleensä Iisalmen maalaiskunnan ja Vieremän vauraiden maalaistalojen isäntiä. Iisalmen Osuuskauppa palvelikin pääasiassa maaseudulta tulevia asiakkaita. Sillä oli sivumyymälät Sukevalla, Kauppilanmäellä, Vieremällä ja Runnilla. Vuonna 1935 myynti ylitti 7,5 miljoonaa markkaa.¹²¹

Kuopion Osuuskauppapiirin rajat eivät tarkalleen sopeudu Savon maakuntarajoihin. Kuopion osuuskauppapiirin kuului esimerkiksi Osuusliike Maakunta Kajaanista monine maaseutumyymälöineen. Etelästä taas Pieksämäkeä myöten Suur-Savon osuuskaupat kuuluivat Kymenlaakson osuuskauppapiiriin.¹²²

Vuonna 1919 Kuopion Osuuskauppapiirin alueella toimi 30 puolueetonta osuuskauppaa. Nämä olivat nuoria liikkeitä, 23 niistä oli aloittanut toimintansa vuonna 1915 ja sen jälkeen ja 7 ennen maailmansodan alkua. Myymälöiden luku vuonna 1919 oli 110. Vuosien 1921–1922 laskusuunnan aikana oli pakko supistaa toimintaa useissa piirin osuuskaupoissa myymälöitäkin lakkauttamalla. Pienin oli myymälöiden luku vuoden 1923 lopussa, jolloin niitä oli vain 87. Sen jälkeen luku jatkuvasti lisääntyi, ja vuonna 1935 myymälöitä oli 141. Vuonna 1919 oli piirin jäsenmäärä 10 038. Sen jälkeen jäsenmäärä tasaisesti kasvoi ja oli vuoden 1935 lopussa 15 764, eli jokaista piirin alueen tuhatta asukasta kohden oli 54 jäsentä.¹²³

Piirin osuuskauppojen yhteinen liikevaihto oli 42,8 miljoonaa markkaa vuonna 1919 nousten 72,9 miljoonaan markkaan vuonna 1921. Sinä vuonna alkanut laskusuunta alensi myyntimääriäkin, niin että osuuskauppojen yhteinen liikevaihto oli 59,6 miljoonaa markkaa vuonna 1923. Vuonna 1935 se oli noussut peräti 115 miljoonaan markkaan (noin 39 milj. euroa).¹²⁴

Uutta tekijää Varkauden kaupalliseen elämään tiesi se seikka, että vuonna 1936 siihen asti Leppävirran pitäjässä toiminut SOK:lainen osuuskauppa, Talous-Osuuskauppa, siirsi keskustoimipaikkansa Varkauteen. Samana vuonna osuuskaupalle valmistui keskeiselle liikepaikalle Ahlströminkadun varrelle uusi suuri liiketalo, jossa oli jo tavaratalon tuntua. Lisäksi liike perusti nopeasti sivumyymälöitä ympäri Varkautta.¹²⁵

”Edistysmieliset”

Vuonna 1921 oli Kuopion läänissä eniten myymälöitä tuhatta asukasta kohti ja vähiten niitä oli Mikkelin läänissä. Näissä naapurilääneissä KK:lainen osuuskauppaliike oli tässä suhteessa kehittynyt hyvin eri tavalla. Suhde pysyi samana sotiin saakka. Vuonna 1938 KK:n jäsenkauppojen jäsenten osuus Mikkelin läänin väkiluvusta oli 4 prosenttia, kun SOK:n jäsenten osuus oli 10 prosenttia. Kuopion läänissä vastaavasti 9 prosenttia ja 7 prosenttia.¹²⁶

Varkaudessa Osuusliike Työnkulma oli maan ja maakunnan suurimpia edistysmielisiä osuuskauppoja. Vuosi 1918 tiesi osuuskaupalle vaikeata kriisiä, mutta vuotta myöhemmin liike oli jo nousussa. Erään puolen tästä noususta muodosti Varkauden Työväen Osuuskaupan levittäytyminen ympäröivälle maaseudulle. Tämä kehitys oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Varkaudesta alkoi tulla myös ympäröivän maatalousalueen keskus. Osuusliikkeen myymälä avattiin syyskuussa 1919 Joroisten kirkolla ja seuraavan vuoden helmikuussa Rantasalmen kirkolla. Vuonna 1921 liike suoritti ”valtauksen” Heinäveden kirkolla.

Kun osuuskaupan jäsenistöön tuli näin huomattava määrä ei-varkautelaisia, muutettiin nimi vuonna 1919 Osuusliike Työnvoimaksi. Vuoden 1921 lopulla Työnvoima sai huomattavan vahvistuksen, kun Leppävirran osuuskauppa liittyi siihen. Samaan aikaan Työnvoimasta tuli monihaarainen liikelaitos. Se osti valtiolta kruununtehtaiden rakennukset, joihin sijoitettiin virvoitusjuomatehdas ja koneellinen leipomo. Uusia myymälöitä perustettiin Taipaleen kanavalle ja Käärmeenniemeen. Osuusliikkeestä oli vuonna 1931 kehittynyt suurliike, jolla oli kaikkiaan yli 5 000 jäsentä ja myynti melkein 32 miljoonaa.¹²⁷

Etelä-Savon kaupungeissa edistysmielinen osuuskauppa oli niskan päällä. Mikkelin työväen osuuskauppa oli perustettu vuonna 1915. Kauppa levittäytyi Mikkelin maalaiskunnan lisäksi Anttolan, Ristiinan, Puumalan, Haukivuoren, Juvan, Kangasniemen ja Hirvensalmen alueelle. Mikkelissä ja sen lähiympäristöön ulottuneesta laajenemisesta mainittakoon Lähemäelle vuonna 1919 omaan taloon perustettu kauppa, seuraavana vuonna Hallituskatu 9:ssä avattu kahvila, josta myöhemmin kehittyi ravintola. Vuonna 1924 valmistui kaksikerroksinen tehdas- ja liikerakennus, johon tuli muun muassa maito- ja leipämyymälät, leipomo, sikala, autotalli ja virvoitusjuomatehdas. Jäseniä liikkeeseen kuului 5 773. Myynti oli vuonna 1924 peräti 24,5 miljoonaa markkaa ja huomattavasti suurempi kuin SOK:laisen Suur-Savon Osuuskaupan. Mikkelin työväen osuuskaupasta kasvoi ajan myötä Savon suurin edistysmielinen osuuskauppa.¹²⁸

Lähes uutta piirrettä Savonlinnan liikeelämässä merkitsi osuuskauppaliikkeen mukaantulo. Ennen ensimmäistä maailmansotaa tällä alalla tehdyt yritykset olivat päättyneet lyhyeen. Savonlinnan Osuusliike r.l. perustettiin tammikuussa 1916 ja heinäkuussa 1917 avattiin ensimmäinen myymälä Olavinkatu 45:ssä. Jäsenmäärä kasvoi ja vuoden 1919 alkupuolella voitiin toimintaa laajentaa perustamalla kolme uutta myymälää. Mutta saman vuoden kuluessa liikkeen asema heikkeni, ja vuoden 1919 tappiollisesta tilinpäätöksestä selviydyttiin ainoastaan OTK:n antaman akordin turvin. Kilpailevan osuuskaupan syntyminen keväällä 1920 kavensi edelleen Savonlinnan Osuusliikkeen elinmahdollisuuksia. Kuitenkin vielä saman vuoden aikana liike pääsi paremmalle pohjalle. Vuonna 1923 sen nimi muutettiin Itä-Savon Osuusliike r.l:ksi.¹²⁹

Savonlinnan Osuusliike oli alusta alkaen ollut työväen osuusliike. Sen perustamisajatus oli lähtenyt työväen piiristä ja sillä oli läheiset yhteydet Savonlinnan Työväenyhdistykseen ja ammattiosastoihin. Sisällissodan aikana valkoiset olivat kohdelleet sitä ”punaisena liikkeenä”. Oli luonnollista, että maamme osuusliikkeen jakaantuessa vuonna 1919 se jäi kuulumaan edistysmieliseen osuusliikkeeseen. Pian sille syntyi kilpailija, joka kuului SOK:hon. Huhtikuun 18. päivänä 1920 pidettiin Savonlinnan raatihuoneella kokous, joka johti Savonlinnan-Säämingin Osuusliike r.l:n perustamiseen. Ensimmäinen myymälä avattiin heinäkuussa. 1920-luvun jälkipuoliskolla sen nimi muutettiin Keski-Saimaan Osuusliike r.l:ksi. Lamasta toivuttuaan liike lähti voimakkaasti laajenemaan. 1930-luvun jälkipuoliskolla perustettiin Talvisaloon ja Miekkoniemelle myymälät, ja lisäksi PYP:n uuteen taloon erityinen liha- ja maitomyymälä.¹³⁰

Iisalmen Työväen Osuuskauppa r.l. oli perustettu vuonna 1907. Osuuskunnan jäsenmäärä oli vuonna 1925 suuri: 4 275. Yhtä suureksi jäsenmäärä kohosi vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin. Työväen Osuusliike Taisto r.l:ksi vuonna 1924 muuttuneella liikkeellä oli Iisalmessa ja naapurikunnissa yhteensä 29 toimipistettä, joista 23 oli sekatavarakauppoja.¹³¹

Laman tuoma työttömyys ja ihmisten köyhtyminen lisäsivät velkakauppaa ja aiheuttivat 1930-luvun alussa osuusliikkeelle kriisitilanteen. Vuonna 1932 tilanne vaikeutui niin, että Osuusliike Taisto pelastui konkurssilta vain OTK:lta saamansa lainan turvin. Se joutui keskusjärjestöjen valvontaan, ja sen nimi muutettiin Ylä-Savon Osuusliike r.l:ksi. Liike selvisi veloistaan, ja 1930-luvun lopulla se osti itselleen yhden Iisalmen parhaita liiketontteja, Savonkadun ja Pohjolankadun kulmatontin.¹³²

Kuopion kaupungissa edistysmielinen osuuskauppa oli niskan päällä 1930-luvun puoliväliin asti. Kuopiossa vuonna 1902 perustetun Osuusliike Kallan jäsenmäärä oli korkeimmillaan vuonna 1926: 6238. Liikevaihto oli 18,1 miljoonaa markkaa. Vuonna 1943 osuusliikkeellä oli 40 toimipaikkaa, ja sen palveluksessa oli 295 toimihenkilöä. Vuosina 1919–1933 Osuuskunta omisti virvoitusjuomatehtaan. Kalla aloitti ravintolatoiminnan vuonna 1931 avaten Kuopiossa Kauppakatu 13:ssa Sampo-ravintolan. Vuonna 1938 avattiin Kalla-ravintola Vuorikatu 25:ssä.¹³³

Vuonna 1946 Savon suurimmat edistysmieliset osuuskaupat, Osuusliike Savonseutu Mikkelissä, Osuusliike Työnvoima Varkaudessa ja Osuusliike Kalla Kuopiossa, sijoittuivat maamme 20. suurimman liikkeen joukkoon:¹³⁴

Liikenne ja tietoyhteydet

Laivaliikenne taantuu

Suomen itsenäistyttyä sisävesiliikenne selvästi taantui. Sekä konealusten että proomujen määrä aleni. Vuosina 1925–1938 sisävesiliikenteen tavarankuljetussuorite aleni maassamme noin 15 prosenttia, ja matkustajaliikenteen puolella vastaava lasku oli peräti 30 prosenttia. Samaan aikaan linja-autojen välittämä henkilöliikenne lähes kuusinkertaistui. Tieverkoston parantuessa ja autokannan kasvaessa lähiliikenne siirtyi höyrylaivareiteiltä maanteille. Monet laivalaiturit jäivät tarpeettomina lahoamaan. Lomaliikenteen turvin monet yhtiöt pystyivät kuitenkin vielä jatkamaan toimintaansa.¹³⁵

Ainoaksi kasvavaksi sisävesisuoritteeksi jäi puutavaranuitto, josta aiemmin on ollut puhetta. Metsäteollisuuden nopean kasvun turvin uittomäärät lisääntyivät tasaisesti aina sotiin saakka. Sisävesiliikenteen kokonaismerkityksen vähenemistä osoittaa sekin, että vaatimukset kanavien rakentamisesta saivat siirtyä vuosikymmeniksi historiaan.

Venäjän vallankumousta seurannut yhteyksien lähes täydellinen katkeaminen Pietariin oli Saimaan tervahöyryliikenteelle raskas isku. Sen oli etsittävä uusia satamia ja uusia tehtäviä. Saimaan kautta vietiin nyt sahatavaraa, parruja sekä paperi- ja kaivospuita Viipurinlahden satamiin tai rahdattiin halkolasteja Suomenlahden rannikkokaupunkeihin, Helsinkiin, Kotkaan ja Tallinnaan. Joskus käytiin Tukholmassa, ani harvoin Leningradissa. Paluulastina oli usein viljaa.

Tämän rahtiliikenteen kannattavuudesta voidaan tehdä päätelmiä ainoastaan välillisesti niiden lukujen perusteella, joita virallinen merenkulkutilasto antaa alusten määrästä ja kantavuudesta, rahtituloista ja seiso massa olleiden laivojen lukumäärästä. Taulukossa 51 on seurattu laivaliikenteen kehitystä koko Saimaan alueella, jonka on katsottu käsittävän Mikkelin ja Kuopion läänit sekä Viipurin läänistä Lappeenrannan tullikamaripiirin. Varsinkin rahtitulojen ja seisoneiden laivojen määrän vaihtelut kuvastavat herkästi rahtiliikenteen nousu- ja laskukausia. Niiden perusteella näyttää siltä, että rahtiliikenteen kannattavuus Saimaan alueella oli parhaimmillaan 1920-luvun alkupuolella, jolloin myös alusten kokonaismäärä ja -tonnisto vielä kasvoivat. Vuosikymmenen puoliväliin sijoittuvaa lyhyttä laskukautta seurasi uusi nousu, joka huipentui vuonna 1928.

Kansainvälisen lamakauden vaikutukset alkoivat varsinaisesti näkyä vuonna 1930 ja ne olivat pahimmillaan kaksi vuotta myöhemmin. Tällöin rahtitulot olivat pudonneet noin puoleen vuoden 1928 tasoon verrattuna ja yli viidesosa aluskannasta seisoi. Lamakauden aikana alkoi myös alusten kokonaismäärän ja -tonniston lasku, joka hitaasti mutta varmasti jatkui pulasta päästyäkin. 1930-luvun lopulla oli Saimaan alueen laivasto jo supistunut niin, että se oli pienempi kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tämä kokonaistonniston vähentyminen selittää sen, että seisoneiden alusten määrä pysytteli vuodesta 1934 lähtien suunnilleen 1920-luvun tasolla. Mutta rahtitulojen määrä ei edes 1930-luvun parhaimpana vuonna 1937 kohonnut siihen, mitä se oli ollut 1920-luvun huonoimpana vuonna 1926. Tähän Saimaan laivaliikenteen yleiseen taantumiseen oli rautateiden tuomalla kilpailulla epäilemättä oma osansa.

Savonlinnan merkitys Saimaan alueen järviliikenteen keskuksena oli nopeasti kasvanut 1890-luvulta lähtien. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä se oli höyrylaivojen lukumäärän ja kantavuuden puolesta mennyt alueen kaikkien muiden kaupunkien ohi. Muilla oli kuitenkin enemmän purjelaivoiksi rekisteröityjä aluksia, minkä vuoksi Savonlinna jäi kokonaistonniston puolesta jälkeen niin Kuopiosta, Joensuusta kuin Lappeenrannasta.¹³⁶

Vuonna 1913 Savonlinnassa rekisteröity kauppalaivasto oli ollut neljä ja puoli tuhatta nettotonnia, mutta vuonna 1917 se oli jo yli 10 000 nettotonnia. Maailmansodan jälkeen nousu jatkui, kunnes Savonlinnassa rekisteröity laivasto vuonna 1923 oli yli 26 000 tonnia. Tällöin se oli jättänyt kauas jälkeensä Saimaan muiden rantakaupunkien laivastot. Vuonna 1925 Savonlinna oli kokonaistonnistonsa puolesta neljännellä tilalla koko maassa. Sen edelle menivät ainoastaan Helsinki, Viipuri ja Maarianhamina. Kun Savonlinnan laivojen yhteinen kantavuus oli yli 26 000 tonnia, esimerkiksi Mikkelissä se oli vain 2 500 tonnia. Savonlinnan laivarekisteriin oli merkitty tuolloin kolmisensataa alusta. Tämän jälkeen ei Savonlinnan alusrekisteriin merkittyjen laivojen yhteenlaskettu kantavuus enää kasvanut. Höyrylaivaliikenne jopa taantui, mutta kun proomulaivasto pysyi suunnilleen entisellään tai lisääntyi, jäi kokonaistonnisto 25 000 nettotonnin tienoille. Huomattakoon, että alusrekisteriin merkittiin ainoastaan vähintään 19 nettotonnin kantoiset alukset. Sitä pienemmät laivat jäivät myös merenkulkutilaston ulkopuolelle. Näihin kuului suurin osa hinaajia, joita Savonlinnan seudulla oli paljon.¹³⁷

Savonlinnan alusrekisteriin merkitty tonnisto kasvoi vuosina 1913–1925 lähes 500 prosenttia, kun koko Saimaan alueen tonnisto kasvoi vajaat 30 prosenttia. Tuohon nousuun ei kuitenkaan Savonlinnan omilla yrittäjillä – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta – ollut mainittavaa ansiota. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että suuret puutavarayhtiöt Ab W. Gutzeit & Co, Tornator Oy ja A. Ahlström Oy ryhtyivät rekisteröimään laivojaan Savonlinnassa, josta oli tullut niiden uittojen tärkeä keskuspaikka. Ainoa poikkeus oli savonlinnalaisen puutavarakauppiaan Nestori Kojosen perustama Savonlinnan Puutavara Oy, jolla niin ikään oli Saimaan vesillä suuri hinaaja-, terva- ja lotjalaivasto.¹³⁸

Gutzeitilla – sittemmin Suomen valtion omistamalla Enso-Gutzeit Oy:llä – samoin kuin Savonlinnan Puutavara Oy:llä, joka myöhemmin muutti nimensä Sulka Oy:ksi ja lopulta fuusioitui Rauma-Repola Oy:hyn, tuli olemaan huomattava vaikutus Savonlinnan seudun talouselämään sekä laivojensa että laivaliikenteen virittämän teollisuustoimintansa ansiosta. Näille molemmille yhtiöille Savonlinna oli tärkeä tukikohta, ja oli luonnollista, että ne rekisteröivät laivansakin siellä. Ahlström puolestaan tukeutui lähinnä Varkauteen, mutta kun siellä ei ollut omaa alusrekisteriä, merkittiin Ahlströminkin laivojen kotipaikaksi Savonlinna.¹³⁹

Matkustajalaivaliikenteen turmioksi koitui linja-autoliikenteen kilpailu, joka vei sisävesilaivoilta suurimman osan paikallisliikenteestä. Mikkelin läänin maaherra Albin Pulkkinen kirjoitti vuoden 1930 kertomuksessaan:

Kilpailussa matkustajahöyrylaivojen kanssa on autoliikenne jo tähän mennessä osoittautunut olevansa siitä edellä, pakottaen laivoja joko tykkänään lopettamaan liikenteensä tahikka muuttamaan sitä joustavammaksi ja yleisön tarvetta paremmin vastaavaksi, kuin mitä se on ennen ollut. Onpa rautateidenkin ollut pakko ottaa huomioon tämä kansanomaisempi kulkuväline.¹⁴⁰

Paikallisliikenteessä pienet alukset silti kilpailivat kauan kasvavan linja-autoliikenteen kanssa. VR joutui kilpailun takia ottamaan käyttöön niin sanottuja moottorijunia, jotka varsin lyhyin välimatkoin seisahtuen vaihtoivat matkustajia. Nämä kansan suussa nimetyt ”pula-ajan pikajunat” saavuttivat suurta suosiota ja matkustajaliikenne niillä oli kohtuullisen vilkasta.¹⁴¹

********************

”LOUHEN TUHO” 15.5.1934

S/S Louhi oli suomalainen sisävesimatkustajalaiva, joka kaatui ja upposi Suvasveden Enonlahdessa 15. toukokuuta 1934. Kaikkiaan 33 laivan matkustajaa menehtyi. Tämä on pahin Saimaan alueella tapahtunut laivaonnettomuus. Ainoastaan Tampereella Näsijärvellä 138 kuolonuhria vaatinut Kuru-laivan uppoaminen vuonna 1929 on tuhoisampi sisävesillämme sattunut onnettomuus.

Suvasveden Höyrylaiva Oy:n ja vuodesta 1933 Höyrylaiva Oy Louhen omistama S/S Louhi aloitti säännöllisen vuoroliikenteen vuonna 1929 Kuopiosta Leppävirran Näädänmaahan. Alus lähti 15.5.1934 kevään ensimmäiselle säännölliselle vuorolleen Kuopiosta kohti Näädänmaata kipparinaan jälkeenpäin kokemattomaksi luonnehdittu August Ovaskainen. Laivassa oli runsaasti lastia ja 50–60 matkustajaa. Sää oli höyrylaivan kulkua ajattelen ihanteellinen, lähes tyyni. Kun laiva oli saapunut Enonlahteen ja lähtenyt Pulkkisen laiturista, se teki jyrkän käännöksen oikealle, kallistui vasemmalle kyljelleen ja alkoi täyttyä vedellä. Se nousi uudelleen pystyyn, mutta

Kului kolme minuuttia
Kun ”Louhi” vaipui kokonaan
Jolloin siitä enää näkyi
Savupiippu ja masto vaan.

Laivan matkustajista osa ja miehistö kokonaisuudessaan onnistuivat pelastautumaan uimalla läheiseen rantaan, mutta 33 matkustajaa hukkui. Onnettomuuden uhreista valtaosa oli leppävirtalaisia. Lisäksi menehtyi seitsemän vehmersalmelaista sekä muutamia kuopiolaisia. Lapsia hukkui viisi.

Uhrit olivat pääosin maataloudesta elantonsa saaneita sekä kauppiaita. Lisäksi menehtyi opettaja, työmies ja oppilaskodin johtajatar. Eräästä perheestä menehtyivät äiti ja kaksi pikkulasta. Kuin ihmeen kaupalla perheen nelivuotias Heikki-poika pelastui. Mitä ilmeisimmin äiti oli ehtinyt työntää hänet ulos hytin ikkunasta ja joku veden varaan joutuneista oli huomannut lapsen käden ja tarttunut siihen.

Onnettomuus lienee ollut usean tekijän yhteisvaikutusta. Kapeana ja korkeana aluksena S/S Louhi oli suhteellisen kiikkerä. Kun laiva sitten onnettomuuden jälkeen oli toukokuun lopulla nostettu ja hinattu Kuopion Haapaniemen telakalle tutkimuksia varten, ilmeni, että sille määrätystä 3 500 kilon pohjalastista oli onnettomuushetkellä paikoillaan vain neljännes, 855 kiloa. Kun laivan jyrkästi ja liian suurella tilannenopeudella kaartaessa myös runsas, huonosti tuettu kansilasti pääsi liikkumaan ja lisäämään kallistumista, oli onnettomuus selvä. Ilmeisesti kapteenin kokemattomuus pani alulle prosessin, joka vei Louhen Suvasveden pohjamutiin.

Tieto onnettomuudesta kiiri nopeasti eri puolille maata, sillä kylällä oli tuolloin jo puhelin. Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud ja valtioneuvosto lähettivät surunvalittelunsa sähkösanomana, jonka nimismies Kekäläinen luki onnettomuusiltana tapahtumapaikalle kokoontuneelle suurelle väkijoukolle.

Seuraavana sunnuntaina – helluntaina – Leppävirralla järjestettiin surujumalanpalvelus ja -liputus. Leppävirralla 27.5. järjestettyihin 20 uhrin yhteishautajaisiin osallistui 5 000–6 000 henkeä. Surusaattueessa kulki 1 500 henkeä.

Leppävirran vanhalla hautausmaalla on vuonna 1964 paljastettu taiteilija Tauno Gröndahlin veistämä haaksirikon uhrien muistomerkki Louhen kivi. P. J. Tynkkynen teki onnettomuudesta arkkiveisun Louhen tuho.

Lähteet:
Savo 16.5.–20.5.1934, 24.5.1934, 26–29.5.1934.
Surulaulu “Louhen” uppoamisesta, kirjoittanut nimim. K.L. Pori 1934.
Olavi Hovi, Leppävirran historia II. Kunnan ja kuntalaisten vaiheita kunnallishallinnon uudistamisesta 1990-luvulle. Pieksämäki 1995.

********************

 

Kanavointihankkeet

Jotta vesitietä olisi pystytty käyttämään hyväksi koko maakunnassa, oli rakennettava kanavia ja perattava koskia. Ennen Suomen itsenäistymistä Saimaalta päästiin Kallaveden reittiä pitkin Kiuruvedelle saakka, Pielisen reittiä puolestaan voitiin laivoilla liikennöidä Nurmekseen ja Juojärven reittiä Kaaville saakka. Myös Rautalammin reitillä harjoitettiin laivaliikennettä, jonka keskus oli Iisveden satama. Sieltä päästiin Iisvettä ja Nilakkaa pitkin Pielavedelle.¹⁴²

Iisveden ja Keiteleen yhdistäminen kanavilla sen sijaan viivästyi. Kanavia päästiin rakentamaan vasta vuonna 1918, ja väylätyön valmistuminen lykkääntyi vuoteen 1927 epävakaiden aikojen ja valtion rahoitusvaikeuksien vuoksi. Noin 25 kilometrin pituinen laivaväylä avattiin reitille Iesvesi– Niinivesi–Konnevesi–Keitele. Iisveden ja Niiniveden välille rakennettiin 206 metrin pituinen Säynässalmen avokanava ja kanavan yli rakennettiin teräksinen kääntösilta. Muiden järvien korkeuserot olivat niin suuria, että ne oli yhdistettävä sulkukanavilla. Laivaväylä kulki peräti kahdesti vedenjakajan yli, niin että Iisvedeltä laskeuduttiin Niinivedelle, Niinivedeltä noustiin Kiesimänjärvelle, Kiesimänjärveltä laskeuduttiin Konnevedelle ja Konnevedeltä noustiin Keiteleelle.¹⁴³

Niiniveden ja Kielimänjärven väliin rakennettiin Kerhonjoen kohdalle 4 820 metrin pituinen Kerkonkosken sulkukanava. Kiesmänjärven ja Konneveden yhdistävä 460 metrin pituinen Kiesimäntaipaleen sulkukanava rakennettiin järvien välisen kannaksen poikki. Sulkukanavan kohdalla putouskorkeus on 5,4 metriä. Sulun kohdalla on kääntösilta.

Konnevesi yhdistettiin Keiteleeseen kaivamalla työpajojen suojassa järvien välisen kannaksen poikki 970 metrin pituinen Neiturintaipaleen kanava, johon rakennettiin sulkuallas järvien välisen 4,1 metrin korkeuseron voittamiseksi. Tämänkin sulun alaportin kohdalla oli kääntösilta.¹⁴⁴ Lisäksi Ruokovirran ja Neroon kanavat uusittiin vuosina 1917–1920 ja Kannuksen kanavaa laajennettiin uittokanavaksi vuosina 1917–1919.¹⁴⁵

Autojen aikakausi alkaa

Maanteistä valtion teitä

Autoistuminen mullisti liikenne- ja kuljetustavat maailmansotien välillä. Linja-autot kilpailivat hevosten ja rautateiden kanssa henkilökuljetuksesta, kuorma-autot puolestaan rahdinkuljetuksesta. Myös henkilöautojen määrä alkoi kasvaa 1920-luvulla. Kehitys aiheutti tienpidolle uusia haasteita.

Autoja oli alettu tuoda maahan jo autonomian ajan lopulla, mutta tarkkoja tilastoja on vasta vuodelta 1922, jolloin voimaan tuli rekisteröintipakko. Suomessa oli tuolloin 1 131 henkilöautoa, mutta jo 29 002 vuonna 1939. Nopeasti kasvoi myös linja-autojen, omnibussien määrä. Vuonna 1922 niitä oli noin 120, vuonna 1939 noin 3 000. Kuorma-, paketti- ja erikoisautojen määrä puolestaan oli paisunut muutamasta sadasta 19 609:ään vuonna 1939.¹⁴⁶

Auton eli automobiilin voittokulkua auttoivat sen ilmiselvät edut kilpailijaansa junaan nähden. Autot olivat riippumattomia kiskoista, osaksi myös aikatauluista, ja sen takia joustavia nimenomaan yksilöllisten liikennetarpeiden tyydyttämisessä. Autoliikenne teki ikiaikaisen kyyti- ja kestikievarijärjestelmän tarpeettomaksi.

Suomen yleiset tiet oli vuoteen 1918 asti rakennettu pelkästään hevosajoneuvoja varten. Tientekovelvollisuus oli ollut maata omistavalla väestöllä, joskin oli jouduttu rakentamaan teitä syrjäseuduille ja siltoja tärkeimmille maanteille. Vasta vuonna 1921 voimaan tullut laki siirsi maanteiden rakentamisen ja kunnossapidon valtion hoitoon. Valtiolla ei ollut riittävän laajaa organisaatiota kunnossapitoa varten, joten ainoastaan vilkkaimmin liikennöidyt maantiet määrättiin sen toimesta kunnossapidettäviksi. Muut maantiet jäivät valtion varoilla kunnallisten tielautakuntien sekä nimismiesten ja lääninhallitusten vastuulle. Toisin sanoen kustannukset siirtyivät valtion maksettaviksi, mutta varsinaiset rakennus- ja kunnossapitotehtävät jäivät toistaiseksi kuntien harteille.¹⁴⁷

Vuonna 1921 voimaan astuneen uuden tielain myötä teiden rakentamis- ja kunnossapitokysymykset nousivat keskeisiksi tie- ja vesipiireissä. Uudet tuulet puhalsivat myös Savossa. Heinäkuussa 1920 Kuopioon pysyvästi muuttanut William Forss (s. 1875) olikin piiri-insinöörikautenaan leimallisesti tiemies. Häntä kuvattiin suunnannäyttäjäksi maakuntansa tieolojen uudistajana ja kehittäjänä. Itse hän piti pitkän uransa tärkeimpinä hankkeina Punkaharjun harjumaantien parannustyötä sekä Kallantien rakentamista. Järjestötoimintansa ja innokkaan kirjoitustyönsä ansiosta William Forss oli vahva vaikuttaja. Erityisesti hänen mielipiteensä muokkasivat teiden kunnossapidon suuntaviivoja ja TVH:n sisäisiä linjauksia.¹⁴⁸

Vuonna 1927 säädetyn tielain mukaan yleiset tiet jaettiin maanteihin, kunnanteihin ja kyläteihin. Vastuu lääninhallituksen hoidossa olleiden maanteiden kunnossapidosta siirtyi kunnallisilta tielautakunnilta maaherran alaisille nimismiehille. Heinäveden nimismies Valentin Soine muistelee:

Maanteiden hoito kuului nimismiehen velvollisuuksiin. Kokemattomana helsinkiläispoikana sain yli 160 kilometriä Heinäveden teitä kunnossa pitääkseni. Kyläteiden hoito kuului tieosakkaille, mutta nimismiehen tuli valvoa tien kelvollisuutta. Vaimoni toimi tiekassan hoitajana ja oli useasti mukana matkoilla. Puolivuosittain kuulutin tarkastukset.

Kunnossapitovelvollisuus oli monelle viljelijälle vastenmielinen, uusintatarkastuksia joutui pitämään, mutta puhumalla selvittiin. Useasti kaivettiin ojia ja levitettiin rapaa tielle vasta tarkastushetkellä.¹⁴⁹

Liikennelaskentoja Suomessa on suoritettu säännöllisesti vuodesta 1924 alkaen. Aluksi niitä tehtiin suurimpien kaupunkien läheisyydessä ja siellä, minne suunniteltiin uusia tietöitä. Esimerkiksi Pohjois-Savon ensimmäinen tielaskenta tehtiin Kuopio–Pitkälahti-maantiellä 26. elokuuta 1924. Laskentapisteen ohitti 48 hevosajoneuvoa, 21 henkilöautoa ja kaksi omnibussia.¹⁵⁰

Vuonna 1934 koko maassa suoritetun yleisen liikennelaskennan mukaan Vaasan ja Karjalan piireissä moottoriajoneuvoliikenne oli vähäisempää kuin Savon piirissä. Erot eivät kuitenkaan olleet suuria. Vain Uudenmaan ja Peräpohjolan piirit olivat selkeämmin autoistuneita. Moottoriajoneuvoliikenne muodosti Savon piirissä 54 prosenttia ja hevosajoneuvoliikenne 46 prosenttia kaikista ajoneuvokilometreistä. Tonnikilometreissä ero oli vielä selkeämpi moottoriajoneuvojen hyväksi.¹⁵¹

Liikennelaskennan tulokset vuodelta 1939 jatkuivat samoilla linjoilla: ajoneuvoja tonnikilomerimäärät kasvoivat huomattavasti. Pohjois-Savon liikenne keskittyi viitostien varrelle Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen ympäristöön. Muita voimakkaita keskittymiä olivat Suonenjoen ja Kiuruveden taajamat. Liikenteellisesti vilkkaita tielinjoja olivat myös Pieksämäki–Karttula–Tervoosuus sekä Siilinjärveltä Säviään ja Nilsiään haarautuvat tiet.¹⁵²

Etelä-Savon maantieliikenteen keskuksia 1930-luvulla oli Mikkeli, josta oli yhteys Heinolaan ja Lahden kautta Helsinkiin, yhteydet Lappeenrantaan, Viipuriin, Savonlinnaan ja Pohjois-Savoon.

Vielä 1920- ja 30-luvuilla rautatiet olivat kiistaton pääkuljetusjärjestelmä. Autoilu nähtiin pelkästään kanava- ja rautatieliikenteen täydentäjänä.
Savon teitä ryhdyttiin säännöllisesti auraamaan vuosina 1927–1928. Posti- ja puolustuslaitos hoitivat aurauksen, sillä niiden tarpeita tiestö pitkälti palvelikin. Autoliikenne oli vähäistä talvisin, sillä ihmiset eivät uskaltautuneet pitkille automatkoille lumeen juuttumisen pelosta. Kuopion läänissä pidettiin aurattuna 1930-luvun alussa vain kaksi tiejaksoa: Varkaus–Kuopio–Karttula–Pielavesi-osuus ja Suonenjoki–Vesanto-maantie.¹⁵³ Etelä-Savossa aurattiin ensimmäisenä talvella 1927–1928 Mikkelin ja Juvan välinen tie. Aurauskilometrit kasvoivat vuosittain. Talvisotaa edeltävänä vuonna Tie- ja vesirakennuslaitos aukaisi Kuopion läänissä 1 164 kilometriä, mistä 574 kilometriä Pohjois-Savossa. Oulun läänin ohella se oli suhteellisesti vähäisintä. Savossa ja yleensä Itä-Suomessa yksityisten merkittävä osuus auraustoiminnassa johtui siitä, että lunta oli runsaasti eikä esimerkiksi Postihallitus osallistunut aurauksiin niin aktiivisesti kuin Oulun läänissä.¹⁵⁴

Kallantie ja muita tietöitä

Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä 1918–1939 Suomessa valmistui uusia maanteitä lähes 3 700 kilometriä. Valtaosa niistä tehtiin harvatiestöiseen Pohjois-Suomeen. Kuopion läänissä itärajan tietyöt veivät suurimman osan tiemäärärahoista. Pohjois-Savossa teitä rakennettiin kuudessa kohteessa 42 kilometrin pituudella, mikä muodosti vain runsaan prosentin koko maan tierakennuksista.¹⁵⁵

Pohjois-Savon vilkkain rakentamiskausi sijoittui pulavuosiin 1930–1934, jolloin muun muassa Kallantie rakennettiin. Töiden lisääntymiseen vaikuttivat autoliikenteen vaatimukset ja laman aiheuttama työttömyystöiden tarve. Vaajasalmi–Tervomaantie oli pisin kohde, lähes 19 kilometriä, jonka tie- ja vesirakennuslaitos rakensi 1920- ja 1930-luvuilla. Maantie liittyy jatkoksi Suonenjoen kunnan rakentamalle Iisvesi–Vaajasalmi-kunnantielle. Tieyhteyden valmistuttua Tervon asukkaille avautui lyhyempi yhteys muun muassa Iisveden rautatieasemalle, vaikka tie ei aivan Tervon kirkonkylälle ulottunutkaan.¹⁵⁶

Ehdottomasti tärkein hanke Kuopion seudulla oli Kallaveden maantien rakentaminen vuosina 1929–1931. Kallantie avasi tieliikenteen vaikean pullokaulan Kuopiosta pohjoiseen ja itään. Vuosina 1922–1931 liikenne hoidettiin erikoisilla autovaunuilla rautatietä pitkin, mikä aiheutti liikenteen lisääntyessä todellisia ruuhkia ja pitkiä odotusaikoja. Muuten olisi pitänyt koukata etelään Pitkälahteen, ja tehdä 72 kilometrin pituinen kierros, jos aikoi matkustaa Iisalmeen tai Nurmekseen tai jonnekin sillä välillä.¹⁵⁷

Kuopion läänin maaherra Ignatiuksen lempilapsi, hänen ceterum censeonsa kaikkina vuosina ja kaikissa mahdollisissa tilanteissa oli nimenomaan Kallantie. Jo vuonna 1918 hän teki ensimmäisen ehdotuksensa sen aikaansaamiseksi ja piti sitä jatkuvasti esillä seuraavina vuosina. Maaherra Ignatiuksen ansiota suureksi osaksi oli, että asia saatiin vuonna 1928 myönteisesti ratkaistua, vaikka suunnitelmalla ei ollut ainoastaan taloudellisia vaikeuksia, vaan sillä oli myös paikalliset vastustajansa. Eduskunta-aloitteen tien rakentamisesta teki edustaja Armas Paasonen. Kallantien rakennustyöt aloitettiin vuonna 1929 – tarkoituksena oli tehdä Savon läpi kulkeva liikenteen valtaväylä.¹⁵⁸

Huomattavimpina töinä olivat lukuisat maantiesillat. Kaupungista päin ensimmäinen oli kaksiaukkoinen Päivärannan kääntösilta, jonka kautta Iisalmi–Kuopio-reitin laivat kulkivat. Silta jäi rauta- ja maantieliikenteen kanssa yhteiseksi. Seuraavina olivat Suosaaren ja Tikkalan ristikkosillat leveydeltään 3,7 metriä. Sorsasaloon ja Virtasalmeen rakennettiin 5 metriä leveät ristikkosillat. Virtasalmen pohjoispuolella maantie johdettiin kallioleikkauksessa rautatien yli holvisiltaa pitkin. Kallaveden maantiesillat valmistuivat juhannukseksi 1932.¹⁵⁹

Kun Kallantie vuoden 1932 toukokuussa avattiin liikenteelle, oli kieltolaki juuri saatu kumottua, ja ensimmäiset kulkijat olivatkin viinamiehiä. Kerrotaan, että ensimmäisenä Kallansillat ylitti kahdeksan hevosen kolonna rankkilastissa.¹⁶⁰ Pituudeltaan Kallantie oli noin 13 kilometriä, josta 2,6 kilometriä oli järvipengertä. Autoilijat saivat 1930-luvun lopussa ”esimakua” siitä, millainen tien tulisi olla: Kallantie kestopäällystettiin kolmen kilometrin pituudelta ensimmäisenä tieosuutena Savossa.

Kallantien maakunnallinen merkitys oli tuntuva, se muutti ajoneuvoliikenteen mullistavasti vaikutusalueellaan. Kallantien valmistuttua Kuopion läänin pohjoiset osat liittyivät tiiviimmin seudun pääkaupungin yhteyteen. Nurmeksen ja Joensuun yhteydet olivat hallinnolliselta kannalta tärkeitä, koska Pohjois-Karjala kuului Kuopion lääniin. Lisäksi Kuopion ja Joensuun välillä on useita kirkonkyliä ja teollisuuslaitoksia. Valtatie palveli myös Kuopion kautta Sortavalaan suuntautuvaa liikennettä.

Maaliskuun alusta 1935 lähtien tiellä on suoritettu liikennelaskentaa yötä päivää. Vuosina 1935–1939 hevosliikenne väheni puolella, mutta autoliikenne kaksinkertaistui. Jo vuonna 1940, kahdeksan vuotta valmistumisensa jälkeen, maantietä pidettiin liian kapeana. Varsinainen pullonkaula oli Päivärannan kääntösilta, joka palveli rautatie-, auto- ja vesiliikennettä (leveys 3,3 m). Maantieyhteys jouduttiin katkaisemaan junien kulkiessa, ja myös laivojen aiheuttamat ajoneuvoruuhkat olivat kiusallisia kesäisin.¹⁶¹

Mainittavia rakennustöitä Pohjois-Savossa olivat myös Kuopion ja Varkauden välisen maantien, tulevan viitostien, uusiminen vuosina 1930–1933 sekä matkailullisesti tärkeän Puijon maantien parantaminen vuosina 1937–1938.¹⁶²

Myös Mikkelin läänin teiden rakentaminen jäi verrattain vähäiseksi. Kuten Touko Perko on todennut Suomen teiden historiassa, oli seutukunnan tietöiden ominaispiirteenä eri liikennemuotojen välisen yhteistoiminnan tehostaminen. Läänin liikenteellisen selkärangan muodostivat rautatiet, joiden toimintaan höyrylaivavuorot niveltyivät. Uusien teiden määrä jäi seudulla kuitenkin mitättömän vähäiseksi. Niistä voi mainita muun muassa Jäppilän–Varkauden-tien (rakennettiin vuosina 1928–1931) ja Jäppilän– Pieksämäen-tien (1932–1935).¹⁶³

Autoistumien alkuvaiheet

Liikkuvuus oli 1920-luvulla varsin vähäistä. Tavarat hankittiin kotipitäjän kauppiaalta, eikä aina edes ollut tarvetta pitkän matkan liikenteeseen. Linja-autoliikenne syntyi Matti Viitaniemen mukaan palvelemaan maaseudun asukkaiden tarpeita. Aluksi kauppiaat kuljettivat niin sanotuissa sekaautoissa tavaraa ja matkustajia keskuksista ja rautatieasemilta syrjäisemmille kylille. Kun matkustajien määrä näissä tavaraa kuljettavissa autoissa lisääntyi, perustettiin henkilölinjoja, joissa vietiin matkustajien ohella edelleenkin huomattavasti tavaraa.¹⁶⁴

Linja-autojen aiheuttamaa mullistusta paikallisliikenteessä voidaan verrata rautateiden aikanaan tuomiin muutoksiin kaukoliikenteessä. Säännölliset, nopeat ja suhteellisen halvat ja kaikkien käyttöön tarkoitetut kulkuyhteydet merkitsivät liikenteen vallankumousta ennen muuta sellaisille, joilla ei ollut omaa kulkuvälinettä.¹⁶⁵

Autojen määrän perusteella arvioiden linja-autoliikenteen kasvu oli Suomessa voimakasta jo vuonna 1923. Kuopion läänissä oli tuolloin 15 linja-autoa ja Mikkelin läänissä 6. Kuopion läänin lisäys oli edelliseen vuoteen verrattuna suuri, kuten taulukon 53 luvut osoittavat. Varhaisin linjaliikennetilasto on saatavissa vuodelta 1922.

Linja-autoliikenne kasvoi Kuopion läänissä varsin voimakkaasti vuoden 1924 loppupuolella ja vuonna 1925. Samanlainen hyppäys tapahtui myös Mikkelin läänissä. Rekisterissä olleiden linja-autojen määrä väheni Kuopion läänissä vuonna 1928, mitä ei tapahtunut missään muussa läänissä. Jo edellisenä vuonna oli tapahtunut jyrkkä lasku Mikkelin läänissä. Syitä vähenemisiin on vaikea arvailla.

Kesällä 1923 ilmoittivat herrat Siira ja Vesalainen ryhtyvänsä harjoittamaan säännöllistä autoliikennettä Savonlinnan ja Punkaharjun välillä. Heidän ”Punkaharju”-autonsa lähti Punkaharjulta joka aamu kello 7 ja Savonlinnasta kello 10. Omistajat lupasivat, että ”matkustajia otetaan matkan varrelta sikäli kuin tilaa riittää”. Kaksi vuotta myöhemmin Savonlinnalla oli säännölliset linja-autoyhteydet muun muassa Rantasalmelle, Sulkavalle, Kerimäelle, Enonkoskelle ja Juvan pitäjän rajalle Härkälään. Varhaisimpiin liikennöitsijöihin kuului Veikko Uotila, joka aluksi ylläpiti linja-autoliikennettä Savonlinnasta Kesälahdelle. Vuodesta 1935 lähtien hänen linja-autonsa huolehtivat myös kaupungin sisäisestä liikenteestä.¹⁶⁷

Mikkelin linja-autoliikenteen kehittyminen liittyy kiinteästi Toivo J. Honkaseen ja tämän Savonlinja Oy:hyn. Toivo J. Honkanen alkoi toukokuussa 1927 liikennöidä Mikkelin ja Heinolan väliä tuon ajan komealla 21-paikkaisella Rochet-Schneiderbussilla. Jo edellisenä vuonna Nestor Hälikkä oli ulottanut Mikkeliin vuonna 1925 Mäntyharjulta Ristiinaan kulkeneen reittinsä, ja samoihin aikoihin Uuno Saresma aloitti liikennöinnin Mikkeli–Anttola-reitillä. Vuonna 1929 edellä mainitut liikennöitsijät perustivat yhdessä H. M. Piispasen kanssa ”Toivo J. Honkanen ja kumppanit” -toiminimen, joka osti Ford-omnibussin. Kun Piispanen seuraavana vuonna möi osuutensa Honkaselle ja Hälikälle, nämä perustivat Joutsaan liikennöivän Onni Nojosen kanssa yhtymän ”Honkanen, Nojonen & Hälikkä”. Yhtymän osakkaat jatkoivat liikennöintiään toisaalta myös omissa nimissään, näin Honkanenkin ajoi Mikkeli–Heinola-reittiä kahdella linja-autolla.¹⁶⁸

1930-luvulla keskittyminen jatkui ja yhtymä osti uusia linjoja muilta liikennöitsijöiltä. Vuonna 1935 perustettiin Savonlinja Oy, joka vuonna 1938 oli 75 autollaan maamme suurin yksityinen linja-autoyritys. Yli puolet Mikkelin läänin linja-autoista oli Savonlinja Oy:n autoja.¹⁶⁹

Liikenneneuvos Emil Halosen ura eteni kotitorpan taksvärkintekijästä suurliikemieheksi. Yhdessä perheensä kanssa hän loi Kuopion Liikenne Oy:stä maamme merkittävimpiin kuuluneen linjaliikenneyrityksen. Yhtiön pääreittinä oli Varkauden–Kuopionlinja, jonka säännöllinen liikennöiminen alkoi vuonna 1929 seitsemän hengen Buickhenkilöautolla.¹⁷⁰

Mutta jo ennen Halosta tällä reitillä oli harjoitettu säännöllistä autoliikennettä. Majatalonpitäjä ja vuokra-autoilija Hannes Koponen sai kesäkuussa 1924 liikenneluvan Leppävirran ja Varkauden välille. Kilometritaksaksi määrättiin markka henkilöltä ja kaksi penniä matkatavarasta kilolta. Aikataulun mukainen lähtö oli Leppävirralta klo 11 ja Varkaudesta klo 13.30. Autona oli 14 hengen Ford omnibus -automobiili. Kauppias P. Oinoselle myönnettiin elokuussa 1925 liikennelupa linjalle Kuopio–Karttula–Keitele. Ilmeisesti Oinonen lopetti linjaliikenteen jo vuonna 1927.

Yksi Varkauden ja Kuopion välisen linjaliikenteen uranuurtajia oli Kustaa Vihavainen, joka ilmoitti aloittavansa 21.5.1925 liikenteen tällä linjalla. Lähtö oli Varkaudesta ”Kansankeittiöltä” aamulla kello 6 ja paluumatkalle Kuopiosta lähdettiin kello 16.45. Heinäkuussa 1928 julkaistusta aikataulusta ilmenee, että matka Varkaudesta Kuopioon kesti tuolloin kolme tuntia.

Vuosikymmenen lopussa Varkauden ja Kuopion väliselle osuudelle alkoi ryntäys kuten aikoinaan Kalifornian kultakentille. Kauppias Juho Miettinen sai syyskuussa 1928 liikenneluvan linjalle Kuopio–Leppävirta–Varkaus. Myös Juvalta Kuopioon suuntautunut liikenne kulki Varkauden kautta. Erkki Lindholm ilmoitti elokuussa 1928 ajavansa reittiä Juva–Kuopio. Linja ei kannattanut. Tappiota kertyi lopulta niin paljon, että yrittäjältä meni maat ja mannut.

Lisääntyneistä lamakauden merkeistä huolimatta linjaliikenne houkutteli 1920-luvun lopulla uusia tulijoita. Nyt Emil Halonen halusi aloittaa säännöllisen linjaliikenteen. Lääninhallitus myönsi autonkuljettaja Emil Aatunpoika Haloselle liikenneluvan 1.10.1929 Varkaus–Kuopio-linjalle. Täsmälleen samana päivänä ja samalle linjalle myönnettiin liikenneluvat myös autonkuljettaja Eino Pölläselle ja työmies Onni Auviselle.

Halosen toimista ei saa aluksi tietoa sanomalehdistä, sillä hän ei mainostanut linjaansa lehti-ilmoituksin vaan jakoi matkustajille autosta aikataululippusia. Muut yrittäjät luopuivat pulan puristuksessa yksi toisensa jälkeen ja Varkaus–Kuopio-linja jäi kokonaan matkustajien hyvään palveluun omistautuneen Emil Halosen hoitoon. Halosen yritys kasvoi voimakkaasti. Vuonna 1939 Kuopion Liikenne Oy:ksi muuttuneella yhtiöllä oli ennen talvisotaa lähes 40 linja-autoa. Se oli maan kahdeksanneksi suurin linjaliikeyritys.¹⁷¹

Kuopiossa ja sen ympäristössä herätti suurta paheksuntaa kaupunginhallituksen vuoden 1932 lopulla tekemä päätös siirtää linja-autot Kauppatorilta ”Jumalan selän taakse” poliisilaitoksen vierustalle Puistokadulle. Lopulta tilanne johti siihen, että Kuopion valtuusto päätti toukokuussa 1933 luovuttaa kaupungintalon tontista alueen linjaautojen asemapaikaksi ja rakennuttaa kaupungin kustannuksella noin 160 00 markkaa maksavan asemarakennuksen. Linja-autoasema otettiin käyttöön kesäkuussa 1934. Vuoden 1935 lopussa linja-autoasemalta lähti päivittäin 31 linja-autoa, mutta vuoden 1936 lopussa lähtöjä oli jo 45, kun mukaan laskettiin myös Kuopiosta liikennöineet postiautot.¹⁷²

Iisalmi sijaitsi jo perustamisvaiheessaan merkittävän Mikkelistä Kuopion kautta Ouluun johtavan tien varrella. Kuopion ja Oulun tieyhteyksien merkitys oli 1930-luvulla edelleen Iisalmelle suuri. Iisalmesta kehittyi vähitellen Ylä-Savon autoliikenteen keskus. Ensimmäinen henkilöauto oli ajellut Iisalmen kaupungin läpi vuoden 1910 tienoilla, mutta vasta 1920-luvulla iisalmelaisten omat autot vähitellen yleistyivät. Seudun ensimmäiset linja-autot liikennöivät kesällä 1924 reiteillä Iisalmi–Vieremänjärvi, Soinlahti–Sonkajärvi ja Lapinlahti–Varpaisjärvi– Nilsiä–Siilinjärvi. Iisalmesta kulki autoja erityisesti Vieremän suuntaan, jossa rautatie ei kilpaillut matkustajista.¹⁷³

Linja-autot lähtivät aluksi kauppojen pihoista, jonne ostoksiltaan palaavat matkustajat tavaroineen kerääntyivät. Se oli luontevaa jatkoa hevosaikaan, jolloin puomiin kiinnitetyt hevoset olivat odottaneet lähtijöitä samoissa pihoissa. Kaupunki varasi vuonna 1928 Pohjolan- ja Louhenkadun välistä Kauppakadun eteläiseltä reunalta paikan linja-autoille. Vähitellen alkoi kuitenkin kuulua vaatimuksia kunnollisen linjaautoaseman tarpeellisuudesta. Uusi linjaautoasema valmistui Kauppakadun varteen Kansallis-Osake-Pankkia vastapäätä vuonna 1936, ja kaupunki kunnosti linja-autoille seisontapaikat aseman itäpuolelle puistoksi auratulle alueelle. Matkahuollonkin toiminta pääsi alkamaan uudella linja-autoasemalla. Koko maan ensimmäiset linja-autoasemat oli perustettu vuonna 1931 Helsinkiin ja Viipuriin sekä pian sen jälkeen Kuopioon, Lappeenrantaan, Mikkeliin ja Joensuuhun. Iisalmi toimi siis kohtalaisen ripeästi asemansa saamiseksi.¹⁷⁴

Huomattavin osuus Iisalmen seudun liikenteestä oli Pauli Huttusen ja Toivo Makkosen perustamalla Iisalmen Liikenne Oy:llä, jonka kahdeksan autoa hoitivat liikennettä Vieremän, Kiuruveden ja Pielaveden suuntaan. Ennen sotia Iisalmen Liikenteen autojen määrä ehti nousta yhteentoista. Liikennöitsijä Hannes Tolonen kokeili ensimmäisenä Iisalmessa 1930-luvun loppupuolella lähiliikenteen järjestämistä. Tolosen autot ajoivat reittiä Ohenmäki–Iisalmi–Iiranta, mutta talvisodan kynnyksellä hän joutui lopettamaan.¹⁷⁵

Sota-aikana Iisalmen kuten muunkin Suomen linja-autokanta väheni jyrkästi, kun autot tarvittiin Puolustusvoimille. Renkaiden sekä voitelun ja polttoaineen puute rajoitti liikkumista. Matkustajia oli paljon. Oli kansanhuoltoon tulijoita, maalle hamstrausmatkalle menijöitä, sotilaita, evakkoja ja monenlaista muuta väkeä. Täyteen ahdetut ”häkäpönttöautot” nousivat vaivoin jyrkkiä rinteitä, ja matkustajien oli niitä välillä työnnettävä. Perilletulo oli monien hankaluuksien vuoksi epävarmaa. Linja-autoissa kulki myös paljon tavaraa, niin että katolla saattoi olla vaikkapa elävä lammas laatikkoon pakattuna.¹⁷⁶

Mikkelin paikallisessa liikenteessä taksit alkoivat syrjäyttää hevosajurit 1920-luvulla. Keväällä 1925 kaupungissa oli jo kuusi taksia ja lisää oli tulossa kolme–neljä. Länsi-Savo toteaakin:

Kun autojen ajomaksutkaan eivät ole hevospika-ajurien ajomaksuja juuri kalliimpia, niin tietää tämä sitä, että autoajuriliike alkaa viedä vähitellen voiton hevosajuriliikkeestä meillä kuten muuallakin.

Vuonna 1930 takseja oli jo 30, mutta se ylitti kysynnän ja parisen vuotta myöhemmin heitä oli enää 21. Vuonna 1920 muutettiin Mikkelin autoliikennesääntöä siten, että kaupungissa oli korkein sallittu nopeus päivällä 25 kilometriä tunnissa, yöllä ja hämärässä 20 kilometriä tunnissa. Vuonna 1922 siirryttiin valtakunnallisiin säädöksiin.¹⁷⁷

Vuonna 1928 oli Savonlinnassa rekisteröitynä jo noin 60 moottoriajoneuvoa. Kolmasosa niistä oli vuokra-autoja. Silti hevosajoneuvot hallitsivat Savonlinnan katuliikennettä seuraavalle vuosikymmenelle saakka. 1930-luvun alkuvuosina toimeenpannut liikennelaskennat osoittivat, että ylivoimaisesti suurin osa Kyrönsalmen lossilla kulkeneista ajoneuvoista oli hevosten vetämiä. Vasta lamakauden jälkeen ajoi moottoriajoneuvoliikenne hevosvetoisen liikenteen ohi. Tammikuussa 1938 ilmoitettiin Kyrönsalmen sillan moottoriliikenteen kasvaneen kolmessa vuodessa yli kaksinkertaiseksi. Tuolloin laskettiin, että sillan ylitti keskimäärin 241 moottoriajoneuvoa ja 154 hevosajoneuvoa päivässä.¹⁷⁸

Poikkiradat yhdistämään

Jo vuoden 1897 komitea oli puoltanut Iisalmen–Ylivieskan-ratasuuntaa, ja se oli vahvistettu poikkiratojen yleissuunnitelman yhteydessä 1907. Radan pääasiallinen tarkoitus oli Savon ja Oulun ratojen yhdistäminen sekä yhteyden tarjoaminen Kajaanin kauppa-alueelle Pohjanlahden rannikkokaupunkeihin. Tämä 154 kilometrin rataosa otettiin liikenteen käyttöön joulukuussa 1925. Talouselämän kannalta tarkastellen yhtenä 1920-luvun ratapolitiikan periaatteena oli ulkomaankaupan palveleminen. Vienti suuntautui lähes yksinomaan merentakaisiin maihin. Iisalmen–Ylivieskan-rata tuli Ykspihjalan sataman kautta tärkeäksi vientiradaksi.¹⁷⁹

Taloudellisilla seikoilla – raaka-ainepulaa potevan Kymenlaakson teollisuuden aseman kohentamisella – oli ratkaiseva osuus Joensuun Savon rataan yhdistävän, 101 kilometrin pituisen Varkauden ja Viinijärven välisen rataosan rakentamisessa. Sen avulla arveltiin voitavan kuljettaa paperipuuta jopa Pielisen ympäristöstä saakka, ja Varkauden tehtaillekin saataisiin puuta, joka uitettuna olisi joutunut matkan pituuden takia talvehtimaan eli sitä ei olisi ennättänyt uittaa perille yhtenä uittokautena. Lisäksi rataosa lyhentäisi Pohjois-Karjalan yhteyksiä Lounais-Suomeen ja sen talvisatamiin. Ja kuten yleensä kaikissa näiden vuosikymmenten Itä- ja Kaakkois-Suomen ratahankkeissa, nytkin painotettiin maanpuolustuksellisia seikkoja. Rataosa avattiin liikenteelle talvisodan jo alettua, joulukuussa 1939.¹⁸⁰

Rautatieliikenne vilkastuu

Savon ja muun Itä-Suomen vienti- ja tuontitavaroita kuljetettiin 1900-luvun alkupuolella suuri osa rautateitse. Vuosina 1910 ja 1920 oli Savon radalla kuljetettu tavaraa toiseksi eniten maanrataosista – eniten oli käytetty Helsinki–Pietari-väliä. Savon radan tavaramäärät olivat tuon kymmenvuotiskauden aikana lähes kolminkertaistuneet ja olivat yli 150 000 000 tonnikilometriä, mikä merkitsi lähes viidennestä koko maan rautatiekuljetuksista; huippunsa rautatieliikenne saavutti 1930-luvun loppupuolella.¹⁸¹

Rautatiekuljetusten määrissä oli Etelä-Savon kaupungeista Mikkeli tärkein koko toiseen maailmansotaan ulottuvan jakson aikana; Savonlinna piti yllä vahvaa vesiliikennettä, eikä Pieksämäki risteysasemastaan huolimatta muodostunut kovin merkittäväksi lastauspaikaksi.¹⁸²

Tarkasteltaessa Etelä-Savon suurimpien asemien tavaraliikennettä vuosisadan vaihteesta 1930-luvun lopulle on ensiksikin Pieksämäen liikenteestä todettu se, että sieltä lähetetyt ja sinne saapuneet tavarat kulkivat pääasiassa Savon rataa eikä poikkiradan avautuminen ollut kovin paljon muuttanut tavaramääriä. Pieksämäen maataloustuotteiden tuonti- ja vientimäärät pysyivät tuona aikana suurin piirtein samoina, paperiteollisuustuotteiden ja malmien vientikuljetukset olivat vuosisadan vaihteessa suuria, mutta kävivät nopeasti aivan vähiin. Yleensä puutavaran ja erityisesti pyöreän puun vienti lisääntyi huomattavasti ja malmin, kalkin ja sementin tuonti lisääntyi sekin jonkin verran.¹⁸³

Mikkelin rautatieaseman kautta kulkenut tavaraliikenne oli jo vuosisadan vaihteessa merkittävää. Rautatie oli Mikkelissä varsin tärkeä sen vuoksi, että sen laivaväylät olivat suurille laivoille liian matalia. Nimenomaan puutavaran vienti rautateitse oli runsasta, suurimmillaan vientiluvut olivat täysiä vuosikymmeniä verrattaessa vuonna 1930, jolloin puutavaraa oli viety 65 000 tonnia. Mikkelistä viety puutavara oli jo vuosisadan vaihteessa pääasiassa hirsiä ja propseja, kymmenen vuoden kuluttua lautoja ja lankkuja ja uudelleen hirsiä, propseja ja pyöreätä puuta 1920-luvulla. Puutavaran vienti oli runsasta myös Mikkelin lähellä Otavan asemalla. Teollisuustuotteiden vienti Mikkelistä oli poikkeuksellisen suurta vuonna 1920, jolloin sieltä lastattiin Hirvensalmen Kissakosken paperitehtaan tuotteita – myöhemmin ne lastattiin junaan Otavassa.¹⁸⁴

Savonlinna sai ratansa Elisenvaaraan vuonna 1908 ja Pieksämäelle vuonna 1914, joten sen rautatieliikenne alkoi voimistua huomattavasti myöhemmin kuin Mikkelin, varsinkin, kun vielä laivaliikenne kukoisti Savonlinnassa. Varsinaisen sahatavaran vienti rautateitse Savonlinnasta oli vähäistä. Aluksi vietiin pääasiassa halkoja, mutta jo 1920-luvulla olivat Itä-Suomen Kutomo Oy:n vaneritehtaan tuotteet metsäteollisuuden suurin vientiartikkeli. Myöhemmin vanerin vientiä jatkoi Oy Wilh. Schauman. Savonlinnaan tuotiin noina aikoina etupäässä metalleja ja metalliteollisuuden tuotteita useiden telakoiden ja konepajojen käyttöön.¹⁸⁵

Tietoyhteydet paranevat

Savon yhteydet muualle Suomeen kehittyivät maailmansotien välisenä aikana huomattavasti rautatieyhteyksien tullessa nopeammiksi ja joustavammiksi, maanteiden tullessa paremmiksi ja linja-autoliikenteen kasvaessa. Myös tietoliikenneyhteydet kohentuivat. Posti kulki entistä nopeammin rautateiden aikataulujen kiristyessä. Vuodesta 1936 lähtien saatiin Helsingin aamulehdet esimerkiksi Savonlinnaan ilmestymispäivän iltana.¹⁸⁶

Myös puhelinoloissa tapahtui edistystä. Suomen puhelintoimen historiikissa on esitetty tilasto puhelimen levinneisyydestä maassa vuonna 1910. Sen mukaan Savonlinnassa oli 186 puhelintilaajaa eli 449 tilaajaa 10 000 asukasta kohden vuonna 1910. Kaupunki sijoittuu valtakunnallisen kaupunkikohtaisen keskiarvon alapuolelle siten, että kaikkien kaupunkien suhdeluvun ollessa 100 oli Savonlinnan luku 90. Mikkeli oli huimasti edellä, sillä siellä oli suhdeluku 140, vain Maarianhaminassa, Lahdessa, Porvoossa, Loviisassa ja Kemissä oli korkeampi suhdeluku. Sen sijaan Kuopio oli huomattavasti kehityksestä jäljessä. Siellä suhdeluku oli vain 60.¹⁸⁷

Savonlinnaa ympäröivä maaseutu eli Rantasalmen kihlakunta oli puhelintiheydeltään samaa luokkaa kuin esimerkiksi Mikkelin seutu. Suhdeluku oli 60. Sen sijaan Kuopion ympäristössä puhelintiheys oli selvästi heikommin kehittynyt.¹⁸⁸

Savonlinnan Telefooni-Osakeyhtiön siirryttyä vuonna 1920 yhden henkilön valvontaan johti tilaajakunnan keskuudessa kasvanut tyytymättömyys Savonlinnan Puhelinyhdistyksen perustamiseen talvella 1921. Se oli omistuspohjaltaan lähes koko käyttäjäkunnan laitos. Aiemmalla yhtiöllä ei ollut enää edellytyksiä toiminnan jatkamiseen, ja verkko myytiin vastaperustetulle yhdistykselle.¹⁸⁹

Savonlinnan Puhelinyhdistyksen verkko kehittyi ripeästi. Keskusteltaessa kaupunkiliikenteen automatisoinnista tehtiin ratkaisu, jolla Savonlinnan kaupungista tuli vuonna 1929 ensimmäinen kokonaan automatisoitu kaupunki. Se vaati huomattavia uudistamistöitä, mikä aiheutti vakavia taloudellisia pulmia yhdistyksen johtokunnalle. Se oli edelleenkin pääasiassa kaupungin johtavien liikemiesten käsissä. Tärkein intressiryhmä palvelun kehittämisessä oli liike-elämä.¹⁹⁰

Radiosta tuli tietoliikenteen tärkeä kanava jo 1920-luvun jälkipuoliskolla, jolloin radiovastaanottimien määrä lisääntyi nopeasti. Keväällä 1928 saattoivat Savonlinnan kylpylaitoksen vieraat seurata Amsterdamin olympiakisoja radion ja kaiuttimien eli kovaäänisten, avulla.¹⁹¹

Ensimmäiset radioluvat Mikkeliin myönnettiin vuoden 1924 alussa, alkajaisiksi Suomen radioyhdistyksen jäsenelle teknikko Alfons Gustafssonille. Samana vuonna syntyi eräänlainen Mikkelin radioasema, joka keskittyi aluksi Mikkelin kaupunginkirkossa pidettyjen jumalanpalvelusten radioimiseen. Kirkossa oli huonokuuloisten ihmisten tarpeita ajatellen mikrofoneja, ja niistä johdettiin lanka vieressä talossa sijainneeseen prokuristi Leo Pulkkisen asuntoon ja sieltä puhelinlinjaa myöten vesijohtolaitokselle, missä oli pienoinen lähetysasema. Asema siirrettiin vuonna 1926 yhteiskoululle, jonka juhlasalista lähetettiin ohjelmia. Tuona vuonna perustettu Mikkelin radioyhdistys sai kaupungilta 5 000 markkaa sillä ehdolla, että kansalaisopiston esitelmät välitettäisiin kahden vuoden ajan radion kautta maksuttomasti. Lahden suuraseman alettua toimintansa 1.3.1928 pidettiin Mikkelin asemaa tarpeettomana. Mikkelin radioaseman viimeinen lähetys oli 24.2.1928 pidetyn jumalanpalveluksen radiointi, ja yhdistys purettiin vuoden 1928 lopulla.¹⁹²

Marraskuun 16. päivänä vuonna 1923 pidettiin Kuopion lyseolla kokous, jossa koolla olleet asianharrastajat perustivat Kuopion Nuoren Voiman Liiton alaisen radiokerhon. Sen puheenjohtajaksi valittiin kaupungin palomestari Theodor Antman, joka aktiivisena radionrakentajana ja radioharrastuksen innokkaana ystävänä oli itseoikeutettu tehtävään. Kuopiossa kuultiin ensimmäisen kerran ulkomaista ohjelmaa omatekoisella radiolla marraskuun 12. päivänä 1921. Paikka oli silloinen teollisuuskoulu Maaherrankadulla. Vähän myöhemmin saatiin kuuluville englanninkielistä puhetta ja musiikkia Oslosta.¹⁹³

Toisena toimintavuotenaan kerho pystyi rakentamaan pienen radiolähetinkoneen, jonka lähetysten todettiin kuuluneen Siilinjärvellä – noin 25 kilometrin päästä lähetyspaikalta. Marraskuussa 1925 keskipäivällä pidetyn esitelmän kerrotaan kuuluneen noin 40 kilometrin päässä Nilsiässä ja musiikkiesityksiä tarjonneen iltapäivälähetyksen mainitaan kuuluneen jopa 90 kilometrin päässä Iisalmella. Tämä Kuopion ensimmäinen radioasema toimi vuosina 1923–1925. Amatöörivoimin rakennettu radiolähetin oli niin heikko, että se särkyi noin kahden ja puolen vuoden käytön jälkeen.¹⁹⁴

Sittemmin Kuopioon perustettiin jälleen yksityisten asianharrastajien toimesta radiolähetysasema. Lähetykset alkoivat kevättalvella 1928. Suomen Yleisradio olisi ollut halukas ottamaan Kuopion aseman hoitoonsa, mutta asian tiimoilta kaupungintalon saliin kutsuttu kansalaiskokous melkein ”ajoi pellolle” neuvotteluun saapuneet Helsingin herrat. Kerrotaan, että tällaisen kohtalon Kuopion radioasemalle saivat aikaan ”Kuopion ruotsalaiset”, jotka pelkäsivät, etteivät he Kuopion aseman ollessa toiminnassa saa koneistaan kuuluville riikinruotsalaisia asemia. Kidekoneita jopa kymmenen kertaa kalliimmat putkikoneet olivat jo melko yleisiä herrasväen keskuudessa ja niillä kuunneltiin ulkomaalaisia lähetyksiä. Kuopion oman radioaseman lähetykset häiritsivät kuitenkin voimakkaampina tätä kuuntelua. ”Radiosodan” lopputuloksena radioasema lakkautettiinkin vuoden 1929 alussa.¹⁹⁵

Vasta vuonna 1935 Oy Suomen Yleisradio Ab perusti Kuopioon studioaseman, joka ”silloin tällöin, aluksi arastellen ja ääni jännityksestä värähdellen, mutta kerta kerralta varmaotteisemmin, alkoi tarjota ylen laajaksi paisuneelle ja kriittiselle radiokuuntelijain joukolle omaa savolaispitoista ohjelmaansa”. Kuopion radioaseman vihkiäisjuhlaa vietettiin 18.9.1937. Vuonna 1944 lunastettuja kuuntelulupia oli Kuopion seudulla 6 374 ja Iisalmen seudulla 1 921 kappaletta.¹⁹⁶