Lapuanliike Savossa

Aktivisteja, lakkoja ja lakonmurtajia

Venäjästä irtautuneiden rajamaiden tapaan Suomi nähtiin porvarillisella puolella yhä selkeämmin etuvartiomaana ”Itää” vastaan. Outi Karemaan mukaan venäläisvastaisuutta lietsottiin puolijulkisesti ja melko läpinäkyvästi, jotta kansakuntaan saataisiin yhtenäisyyttä.

Organisaatioina tähän asenteiden muokkaukseen osallistuivat täysin peittelemättömästi aktivistien aateperintöön sitoutuneet järjestöt, joista näkyvimpiä ja vaikutusvaltaisimpia oli porvarillisen sivistyneistön maailmankuvaan vaikuttanut Akateeminen Karjala-Seura. Venäläisvihan laajamittainen mytologisointi sekä sen leviäminen julkisuuteen yleiseksi mielipiteeksi saivat lopullisen muotonsa 1920-luvun alussa.¹

Akateeminen Karjala-Seura nautti laajinta kannatusta Savosta, Karjalasta ja Pohjanmaalta Helsingin yliopistoon saapuneiden suomenkielisten ylioppilaiden keskuudessa. AKS kehittyi varsin voimakkaaksi ylioppilasorganisaatioksi sekä Suomen että koko Euroopan oloissa: sen jäsenmäärä kohosi ensimmäisen toimintavuoden 1922 kaikkiaan 60:sta vuosikymmenen loppuun mennessä yli tuhanteen henkilöön.² Vaikka AKS:n jäsenmäärä ei ollut huomattava, sen vaikutusvalta oli suuri. Sen valajäsenet olivat vaitiolovelvollisuuden piirissä ja tunsivat järjestön kautta toimivansa osana itseä mahtavampaa kokonaisuutta ja tarkoitusta.

Seuraan ei vain kuuluttu, vaan sen jäsenyys omaksuttiin maailmankatsomukseksi. Ylioppilasnuorisoon iskostuivat järjestön välityksellä samat viholliskuvat, joita levitti myös suojeluskunta. Neuvostoliitto ja kaikki itäisestä naapurimaasta säteilevä edustivat perivihollista ja uhkaa Suomelle. Akateemisen nuorison isänmaanrakkauteen kuului järjestön lehden Suomen Heimon mukaan ryssäviha, ja kommunismiin kohdistuvaa halveksuntaa oikeutettiin heimokansoihin suuntautuneella sorrolla ja orjuutuksella.³

Vuoden 1933 alussa aloittivat toimintansa AKS:n maakunnalliset piirit. Ne järjestivät jäsenilleen keskusteluiltoja, tukivat piirin alueella olevia oppikoulujen Karjala-Seuroja ja avustivat heimopakolaisia. Piirijäsenet osallistuivat myös hyvin aktiivisesti paikkakunnillaan IKL:n toimintaan ja olivat usein niiden johtotehtävissä. Mikkelin piiripäällikkönä toimi Otavan kansanopiston johtaja, maisteri Antti Leinonen ja Kuopion piiripäällikkönä insinööri Helmer Wallenius.⁴

1920-luvun pienillä äärioikeistolaisilla tai -nationalistisilla järjestöillä – kuten Itsenäisyyden Liitolla, Suomen Suojelusliitolla tai Lalliliitolla – ei ollut laajempaa vaikutusta kommunisminvastaisten viholliskuvien tuottajina, sillä ne jäivät ilman oikeistolaisen talonpoikaiston kannatusta. Suojelusliitto, vanhojen aktivistien ja arvovaltaisten poliitikkoveteraanien perustama propagandajärjestö, koetti aktivistien tavoitteen mukaisesti markkinoida ”valkoisen Suomen” asiaa puoluerajat ylittäen. Suojelusliitto koki itsensä yhteiskunnan ”palovartijaksi”, kun taas ”palon sammuttamista” se piti suojeluskuntien tehtävänä. Tammikuussa 1922 Aseeton Suojeluskunta -järjestön nimi muutettiin Suomen Suojelusliitoksi. Virallisesti Suomen Suojelusliitto perustettiin 7. tammikuuta 1923, jolloin se alkoi toimia julkisesti. Järjestö sai rahaa ennen kaikkea teollisuuspiireiltä, ja sen toiminnassa olivat keskeisesti mukana Kai Donner, Eino Suolahti ja S. J. Pentti. Suomen Suojelusliitto ei milloinkaan kehittynyt näkyväksi poliittiseksi voimaksi.

Myös akateemisuudessaan Suojelusliitto jäi tavalliselle kansalle jokseenkin vieraaksi järjestöksi, mutta sen merkitys 1920-luvun poliittisen mielipideilmaston kehityksessä on syytä ottaa huomioon. Suojelusliiton toiminta hiipui vähitellen 1920-luvulla, mutta heräsi henkiin lapuanliikkeen myötä, vaikka osa sen jäsenistä piti lapuanliikettä Suomen Suojelusliiton kilpailijana. Liiton puolesta oli Kai Donner ja S. J. Pentti valtuutettu pitämään yhteyttä lapuanliikkeeseen.⁵ Suomen Suojelusliiton keskustoimikuntaan kuului johtaja A. H. Saastamoinen Kuopiosta,⁶ mutta järjestön toiminta Pohjois-Savossa jäi olemattomaksi maalaisliiton vastustuksen vuoksi. Edes piirijärjestöä ei ilmeisesti saatu perustettua.⁷

Sitä vastoin kommunistien masinoimien lakkoaaltojen vastareaktiona vuonna 1920 syntyneellä lakonmurtajajärjestöllä Yhtymä Vientirauhalla oli jo huomattavasti suurempi merkitys kommunisminvastaisuuden kanavoimisessa, kun järjestö sai mukaan etenkin maalaisliittolaista ja kokoomuslaista aktivistisukupolvea, joista monet – muun muassa Vihtori Kosola ja Martti Pihkala – kohosivat muutaman vuoden kuluttua näkyville paikoille lapuanliikkeen nousun myötä. Vientirauha perustettiin helmikuun viimeisenä päivänä 1920. Kymi-yhtiön toimitusjohtaja oli esittänyt jotenkin vastaavan toiminnan käynnistämistä jo edellisenä vuonna, mutta aloite ei ollut johtanut työnantajain keskusliitossa mihinkään.

Seuraavana vuonna toteutuneen idean isä lienee ollut Gösta Serlachius, jota Rudolf Walden kannatti. Serlachius tunsi ”vapaussodan” ajalta Martti Pihkalan, jota pyydettiin organisoimaan toiminta. Yhtymä Vientirauha, jota vastustajat kutsuivat Pihkalan kaartiksi, värväsi riveihinsä jopa 20 000–30 000 talonpoikaa ja pientilallista ja saikin tukahdutettua monia kommunistien käynnistämiä lakkoja.⁸ Toiminnan aloittaminen vuonna 1920 sai ”lämpimän, jopa monin paikoin kuten Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla ja Savossa innostuneenkin vastaanoton”.⁹ Kosolan Etelä-Pohjanmaalta lähettämät miehet muodostivat suurimman ja iskukykyisimmän lakonmurtajajoukon. Kymmenen vuoden aikana Kosola lähetti matkaan 22 000 miestä. Seuraavaksi eniten oli lakonmurtajia Kuopion seudulta, 1 600 miestä.¹⁰

Vuosikymmenen laajin lakko oli kesäkuun alussa 1928 alkanut satamalakko. Talouselämää halvaannuttaneesta työtaistelusta tuli pitkä ja sitkeä. Se koski noin 12 000:ta satamatyöläistä, ja se päättyi vasta huhtikuun puolivälissä 1929. Vientirauha mursi lakon toimittamalla satamiin noin 7 300 miestä, joista noin 4 300 tuli Vihtori Kosolan hoitelemasta Etelä-Pohjanmaan piiristä. Toiseksi eniten lakonmurtajia, 800 henkilöä (15 %), värvättiin Kuopion piiristä. Piirin tehokkaana asiamiehenä toimi sonkajärveläinen maallikkosaarnaaja, opettaja ja pienviljelijä Paavo Ruotsalainen.¹¹

Vientirauha ei saanut juuri lainkaan lakonmurtajia Etelä-Savosta, missä sosiaalidemokraattien korkea kannatus ja muuttoliike vähensivät lakonmurtotoimintaan kelpaavien nuorten miesten määrää.¹² Pohjois-Savon alueen innokasta lakonmurtohalukkuutta on hankala käsittää. Mahdollisesti äärivasemmiston korkea kannatus tiivisti paremmin toimeentulevien, suojeluskuntiin kuuluvien maalaisliittolaisten pienviljelijöiden rivejä siinä määrin, että he olivat poikkeuksellisen halukkaita osallistumaan lakonmurtotoimintaan. Lisäksi Kuopiossa toimi varsin tehokas värväysasiamies, jääkärikapteeni ja poliisimestari Ilmari Pohjanpalo, jonka työ ehkä tuotti tulosta myös alueen pienten kaupunkien vähälukuisten virkamiesten ja muun keskiluokan piirissä. Mahdollisesti myös vuoden 1923 katovuosi lisäsi lakonmurtajien määrää nimenomaan Pohjois-Savossa, missä tilat muutenkin olivat melko huonosti kannattavia. Pohjois-Savon lakonmurtajien lukumäärän nousu 1920-luvun lopussa selittyy kuitenkin paljolti talouslaman ennusmerkeillä, jotka ajoivat vuoden 1928 satamalakon aikana pienviljelijöitä joukoittain hakemaan lisäansioita lakonmurtotöistä.¹³

Pihkalan mielestä lakonmurtajajärjestön menestys suomalaisessa yhteiskunnassa perustui ”vapaussodan perinnön” vaalimiseen ja siihen, että ”isänmaalliset” miehet tahtoivat jatkaa ”taistelua kommunismia vastaan verettömästi taloudellisella alalla”.¹⁴ Monelle pohjoissavolaiselle lakonmurtaminen oli ilmeisesti muutakin kuin aatteellista toimintaa, itsenäisyystaistelun jatkoa. Alueelta löytyi lisäansioiden tarpeessa olevia pienviljelijöitä, talollisen poikia, opiskelijoita ja tilatonta väestöä, jotka olivat valmiita työkomennukselle lyhyelläkin varoitusajalla, vaikka toiselle puolelle maata. Lakonmurtoon värvätty sai saman palkan kuin työläinen ennen lakkoa kyseisellä työpaikalla, parakkimajoituksen, matkakulut ja päivärahan siitä hetkestä kun lähti kotoa.¹⁵

Vientirauhan pääasiamiehenä toimi Kuopiossa ensin toimittaja T. Kaukoranta. Hänen muutettua paikkakunnalta joulukuussa 1920 pääasiamieheksi ryhtyi poliisimestari Ilmari Pohjanpalo. Jopa poliisien värväys oli sallittua, sen sijaan suojeluskuntia ei järjestönä saanut sekoittaa lakonmurtotoimintaan. Mikkelissä pääasiamiehenä toimi Suomen Suojelusliitossa aktiivisesti toiminut pormestari Martti A. Eklund, mutta heikoin tuloksin. Vuonna 1922 perustetussa Iisalmen piirissä toimi pääasiamiehenä vanha aktivisti, kasööri Abel Lyytikäinen ja värvärinä opettaja Santeri Sahlström. Vientirauhan toimintatapoihin sisältyi myöhemmin lapualaisaktivismiin liittynyt ajatus kommunistien lujaotteisesta poistamisesta tietyltä yhteiskuntasektorilta, kuten teollisuuden työpaikoilta.¹⁶

Koulutetun väestön asenteiden muokkaajina toimivien järjestöjen – etenkin AKS:n – vaikutus näkyi siinä, että sivistyneistö omaksui välittömästi lapuanliikkeen tavoitteet ja asettui monin paikoin liikkeen keulille. Vientirauhan aktivisteilla oli puolestaan tarjottavanaan valmis verkosto ja oikeistolaista talonpoikaistoa miellyttävä johto. Antikommunististen mielialojen ja viholliskuvien levinneisyys oli laajaa – ilman niitä lapuanliikettä ei olisi ylipäänsä syntynyt.

Toisaalta lapuanliike ei olisi kohonnut suuruuteensa ilman viholliskuvien systemaattista levittämistä: vanhoja viholliskuvia levittämällä ja oikeuttamalla perusteltiin ”kansanliikkeen” välttämättömyyttä. Nyt mukaan tuli – ainakin aluksi – suppeiden oikeistolaisten järjestöjen lisäksi koko porvarillinen lehdistö ja lapuanliikkeeseen kytkeytyneiden toimijoiden suhdeverkosto, joka omi työväenliikkeeltä painostuspolitiikkansa välineiksi joukkokokoukset, joista käytettiin retorisen tehon lisäämiseksi nimitystä ”kansalaiskokous”. Talonpoikaiston mukaantulo liikkeen alkukuukausina kertoi maaseudulle levinneestä talouspulan aiheuttamasta epävarmuudesta ja turhautumisesta. Epävarmuutta ruokittiin myös kommunistien todellisilla tai uskotelluilla aikomuksilla. Molemmat tekijät muodostivat yhtä lailla epämääräisen ja hallitsemattoman uhan suomalaiselle yhteiskuntajärjestelmälle, omalle omistukselle ja perinteiselle elämänmenolle. Peloista päästiin parhaiten eliminoimalla niiden aiheuttajat ja lisäämällä elämänhallintaa.¹⁷

Savossa ei ollut yhtä kattavaa ja vaikutuksiltaan kouriin tuntuvaa kommunisminvastaista organisaatiota ennen lapuanliikettä ja sen ilmentymäksi noussutta Suomen Lukkoa. Kommunisminvastaisuutta esiintyi kuitenkin laajalti kautta porvarillisen järjestökentän niin virallisissa kuin epävirallisemmissakin puitteissa aktivistipiireistä suojeluskuntiin ja maalaisliitosta kokoomukseen.

Venäjä-yhteyden katkaisemista havitelleiden aktivistien verkostoista tuli myöhemmin oleellinen osa lapuanliikettä. Esimerkiksi Pohjois-Savossa, joka oli porvarillisen puolen osalta ollut enemmän perustuslaillisten kuin suomettarelaisten hallitsemaa, aktivistien keskukseksi muodostui Kuopio, jossa ”itsenäisyysmiesten” sisäpiirin muodostivat Saastamoisen tehtaiden isännöitsijä K. O. A. ”Oki” Larsson, Savottaren toimittaja Aarno Kemppainen, johtaja Jussi Canth, KOP:n konttorinjohtaja Hannes Saarinen, Pohjoismaiden Yhdyspankin pankinjohtaja F. ”Puti” Andersin, Pohjoismaiden Osakepankin konttorinjohtaja Knut Polón, tehtailija Antti Kaukonen, Kauppakoulun johtaja Yrjö Tuomikoski ja teollisuusmies A. H. Saastamoinen, joka kohosi maakunnan vaikutusvaltaisimpien aktivistien joukkoon.

Tämä ryhmä oli sosiaaliselta koostumukseltaan yläluokkainen, maailmaa nähnyt ja kontakteiltaan laajapintainen. Aktivistien rahoitus järjestyi jo heidän omasta varallisuudestaan tai teollisuus- ja pankkipiirien välityksellä. Kokouspaikkoina toimivat Saastamoisen keskustan konttori tai Kumpusaaren huvila sekä Kuopion Klubin nurkkahuone. Toiminta alkoi pienen piirin voimin, mutta Saastamoisen mukaan se imaisi varsin pian mukaansa suuren joukon Kuopion sivistyneistöä ja liikemiehiä.¹⁸

Kuopiolaiset aktivistit pitivät itseään napana, johon muu maakunta kiinnittyi. Yhteysverkosto kasvoi vähitellen Kuopion ulkopuolelle, jossa lujia aktivisteja edustivat A. H. Saastamoisen mukaan iisalmelaiset opettaja Santeri Sahlström, kasööri Abel Lyytikäinen ja kauppaneuvos Lauri Kärkkäinen, karttulalaiset maanviljelijä Juho Snellman, tehtaanhoitaja Georg Tengman ja opettaja Jaakko Tarkkanen, siilinjärveläinen maanviljelijä Juho Savolainen, lapinlahtelainen maanviljelijä Otto Räsänen ja kiuruvetinen maanviljelijä ja jääkärivärväri Antti Tikkanen.¹⁹

Aktivistihenki jäi elämään ”vapaussodan” jälkeen Savossa voimakkaimmin kokoomuksen ja suojeluskuntalaitoksen piirissä nousematta kuitenkaan politiikan johtotähdeksi: kun kokoomus oli ylipäänsä sellaiseksi elimeksi liian laaja ja monimuotoinen ja suojeluskunta sitoutui osaksi vallitsevan järjestelmän puolustusjärjestelyjä. Henkilöiden virallisen aseman ja kontaktien suhteen vaikutusvaltaiseksi, joskin institutionaalisten järjestelmien sisällä vallattomiksi jäivät aktivistien johtomiesten epäviralliset yhteenliittymät, joista merkittävin oli kuopiolaisten ”itsenäisyysmiesten” vuoden 1918 tapahtumien jälkimainingeissa perustama ”Firma”, joka toimi A. H. Saastamoisen kirjeenvaihdon perusteella kautta 1920-luvun muutaman kokoontumisen vuositahdilla. ”Firma” oli tarkoitettu salaiseksi yhdyssiteeksi ”jääkärien ja aktivistien välillä itsenäisyystaistelun muistojen elvyttämiseksi”, ja sen tehtävänä oli ”itsenäisyysliikkeen jatkaminen”.²⁰

Perustavassa kokoontumisessa olivat paikalla vanhat aktivistit Saastamoinen, Larsson, Tuomikoski ja P. J. Rinkinen ja joukko heidän värväämiään nuoria jääkärimajureita, -kapteeneita ja -luutnantteja. Pöytäkirjojen puuttuessa jää näkemättä, millaiseksi ”Firma” kehittyi – aktiiviseksi kabinettipolitikoinnin välineeksi vai pelkäksi samanhenkisten muisteluseuraksi. Todennäköistä on, että sen kehitys vei jälkimmäiseen suuntaan, sillä ryhmä hajosi Saastamoisen siirryttyä diplomaatinuralle ja nuorten upseereiden kasvettua osaksi vakiintunutta puolustuslaitosta. ”Firman” jäsenten vaikutusväylät löytyivät virallisen järjestökentän sisältä, missä aktivistien läheisimmäksi kokema kokoomus tarjosi Pohjois-Savossa erään osallistumiskanavan.²¹

Lapuanliikkeen ja Suomen Lukon kanssa samaan antisosialistiseen aatemaailman kuului myös vajaata vuotta aiemmin aloittanut Vapaussodan Rintamamiesten Liitto (VRL). Näiden liikkeiden tavoitteena oli kommunismin hävittäminen Suomesta, ja sosiaalidemokraatteihinkin ne suhtautuivat varauksellisesti. Päälähtökohtana oli ”vapaussodan perinnön” turvaaminen ja puolueriidoista erossa pysyttelevän yhtenäisen Valkoisen Suomen rintaman muodostaminen. Jäsenet olivat lähes poikkeuksetta suojeluskuntalaisia ja suojeluskuntaorganisaatio olikin näiden järjestäytymisen tukena.

Liiton syntysanat lausui kesällä 1927 ulvilalainen, Suomen Suojelusliitossa aktiivisesti toiminut maanviljelijä Kaarlo V. Huhtala. Kuopion valtauksen kymmenvuotisjuhlissa helmikuussa 1928 asetuttiin kannattamaan Huhtalan aloitetta valtakunnallisen rintamamiesjärjestön perustamisesta. Kuopiossa oli jääkärimajuri Lauri Saaren aloitteesta pohdittu rintamamiesjärjestön perustamista jo vuonna 1927. Esikuvina olivat olleet Saksan aseveliliitot. Pohjois-Savon Rintamamiesyhdistys – maan vanhin rintamamiesyhdistys – perustettiin Kuopion vapautusjuhlassa 8. helmikuuta 1928, jolloin yhdistykseen liittyi 111 vapaussodan rintamamiestä.²² Pohjois-Savon Rintamamiesyhdistys vaati rintamamiehiä liittymään ”suureksi, puolueita katsomattomaksi toveri- ja veljesliitoksi”. Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Kuopion Tiilikivitehdas Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja K. O. A. Larsson, joka sittemmin toimi myös lapuanliikkeen Pohjois-Savon piirin perustajana ja piiritoimikunnan puheenjohtajana. Häntä voidaan pitää lapuanliikkeen keskeisenä henkilönä Pohjois-Savossa.²³

Larsson syntyi Smoolannissa Ruotsissa vuonna 1884, mutta muutti vanhempiensa mukana Suomeen jo vuonna 1887 ja saapui heidän kanssaan Syväniemelle vuoden 1889 lopussa, siis vajaan kuuden vuoden ikäisenä. Syväniemellä Larsson kävi kansakoulunsa ”kasvaen näin savolaislasten parissa ja siten myös savolaistuen sekä mieleltään että kieleltään”. Kuopion Kauppakoulun ja Suomen Liikemiesten Kauppaopiston käytyään hän siirtyi liike-elämään. Ennen muuta hän oli isänmaan ystävä. ”Sellaisena hänet tunnetaan ei vain Kuopiossa vaan laajassa maakunnassa.” Hän kuului Kuopion aktivistien ytimeen. Jo nuoruudessaan Larsson liittyi Voimaliittoon ja osallistui aikaisempien aktivistien toimintaan. Jääkäriliikkeen värvärinä ja suojeluskunnan keskeisenä perustajana toiminut Larsson lähti vaimonsa kanssa Vienan retkelle joukkueenjohtajana vuonna 1918. ”Vapaussodan” jälkeen hän ”oli ensimmäisenä luomassa paikallista suojeluskuntaa, sitä sitten järjestämässä ja luomassa”. Kuopion suojeluskunnan esikuntaan Larsson kuului alusta alkaen ja useaan otteeseen myös piiriesikuntaan. Kuopion kaupunginvaltuustoon hän kuului vuosina 1919–1933.²⁴

VRL:n perustajat ja ensimmäisen työvaliokunnan jäsenet olivat paikallisia tunnettuja aktivisteja, kuten pankinjohtaja Fr. Andersin, valistusohjaaja T. Kaukoranta, agronomit A. Mikander ja T. Nissinen, maisteri Antti Sarvi ja piiripäällikkö Lauri Saari. Kokouksen puheenjohtajana toimi kuitenkin entinen Mikkelin läänin maaherra ja suojeluskunta-aktiivi, Kuopion tuomikunnan tuomari Ernst E. Rosenqvist, joka aikanaan oli ollut Mannerheimin ehdokas ensimmäiseksi suojeluskuntien ylipäälliköksi. Rosenqvist kuitenkin kieltäytyi tehtävästä ja jäi maaherraksi.²⁵ Samat miehet olivat perustamassa lapuanliikettä maakuntaan paria vuotta myöhemmin.

Huolimatta kuopiolaisten valtakunnalliselle rintamamiesliitolle antamasta kannatuksesta hanke rintamamiesten järjestäytymisestä joutui osittain vastatuuleen. Vapaussodan Rintamamiesten Liitto perustettiin lopulta toukokuussa 1929. Poliittisesti VRL:ää voidaan pitää lapuanliikkeen esiasteena, vaikkakin organisatorisesti enemmän tukirakenteena. Pohjois-Savossa liitolla oli vahva asema. Pohjois-Savoa VRL:n ensimmäisessä hallituksessa edusti jäsenenä johtaja K. O. A. Larsson ja myöhemmin johtaja Otto Oskar Eloranta. Lisäksi mikkeliläissyntyinen jääkärieverstiluutnantti, entinen Kuopion ja Mikkelin suojeluskuntien paikallispäällikkö Onni Purhonen (1895–1940) oli VRL:n perustamisen puuhamiehiä sekä liiton ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1929–1930. Pohjois-Savon Rintamamiesyhdistyksestä kasvoi maan toiseksi suurin piirijärjestö, jolla oli 600 jäsentä vuonna 1939.²⁶ VRL:n Mikkelin piiri perustettiin vasta 19.4.1931.²⁷

Lapuanliikkeen nousu

Lapuanliikkeen käynnistivät tapahtumat Lapualla viikonloppuna 23.–24. marraskuuta 1929. Kommunistinen nuorisoliitto järjesti haastejuhlat Lapuan työväentalolla – tietäen edustavansa kaikkea sitä, minkä pitäjän vallitseva mielipide jyrkästi tuomitsi. ”Valkoinen” Lapua käsitti tämän haasteeksi taisteluun. Joukko lapualaisia keskeyttikin väkivalloin kommunistien kokouksen ja tyhjensi työväentalon salin. Tappeluissa punapaidat repeilivät, mutta vakavampaa yhteenottoa ei tapahtunut. Vihtori Kosola rauhoitti väkeään, ja kommunistit ottivat huomioon syrjempänä odottaneet suojeluskunnan konekiväärit.²⁸

Jo viikon kuluttua Lapualla järjestettiin koko Etelä-Pohjanmaan käsittävä kansalaiskokous, jossa oli tarkoitus pohtia ”kommunistien yhä yltyvää kiihotustoimintaa”. Kokous hyväksyi ilmeisen kiihtyneiden tunnelmien vallitessa kommunistien toiminnan rajoittamista vaativat ponnet, joissa annettiin tuki valtiovallalle. Ponsiin sisältyi kuitenkin myös uhkaus ulkoparlamentaarisesta toiminnasta. Ponnet saattoi hallituksen tietoon 20-henkinen lähetystö Ilkan päätoimittaja Artturi Leinosen johdolla 6.12.1929.²⁹

Lapuan lisäksi järjestettiin kansalaiskokoukset Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa, Hämeenlinnassa ja Kotkassa sekä jo edellisenä päivänä Sortavalassa ja Ylivieskassa 1.12.1929. Lukuisat kansalaiskokoukset samana päivänä Lapuan kokouksen kanssa osoittavat, ettei kansa noussut spontaanisesti kommunismia vastaan, vaan jokin ”esikunta” tai verkosto organisoi kansannousua jo tässä vaiheessa.³⁰

Lapua sopi liikehdinnän keskukseksi, koska pääasiassa oikeistolaiseen keskiluokkaan nojannut poliittinen liike pyrittiin verhoamaan talonpoikaiseksi kansanliikkeeksi. Pohjalaispitäjä oli lisäksi liikkeelle sopivampi keskuspaikka kuin edellä luetellut kaupungit, kun haluttiin luoda vaikutelmaa Pohjanmaan talonpoikien noususta eräänlaisena tammikuun 1918 toisintona. Tässä mielessä Lapuan symboliarvo oli suuri, vaikkei pitäjä sen enempää kuin koko Etelä-Pohjanmaa ollutkaan poliittisesti läheskään niin yhtenäinen kuin myöhemmin on eri yhteyksissä annettu ymmärtää.³¹

Kansalaiskokoukset 1.12.1929 eivät olleet spontaaneja ”kansannousuja” vaan huolellisesti valmisteltuja tapahtumia. On mahdotonta, että kokoukset olisi ideoitu vasta marraskuun viimeisen viikon aikana, jolloin tieto seuraavana sunnuntaina pidettävästä Lapuan kokouksesta levisi ympäri maan. Suunnitelmien täytyi olla ennakkoon valmiina, sillä kokousten työjärjestykset olivat samanlaisia.³²

Kuopion kokoukseen suojeluskuntatalolla osallistui lehtitietojen mukaan 800 henkeä. Avauspuheen piti entinen aktivisti, maisteri Antti Sarvi. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin insinööri P. J. Rinkinen ja sihteeriksi varatuomari A. Rautakorpi. Keskustelun alusti kokoomuslainen kunnallispoliitikko, neuvosmies Eero Hämäläinen. Sarvi esitti muutoin laillisuutta painottavan puheensa lopuksi, että ”kai meidän on itse toimeenpantava puhdistus” ellei hallitus ja eduskunta ”pysty mihinkään”. Myös agronomi Aarne Mikander arveli, että kansan on uskallettava ajaa kommunismin levittäjät pois eduskunnasta, jolleivät isännät uskalla itse sitä tehdä. Puheiden uhmakkaista osuuksista huolimatta kuopiolaisten ponnet asettuivat lopulta laillisuutta tukevalle linjalle. Kokouksessa päätettiin lähettää pääkaupunkiin lähetystö vaatimaan toimia kommunisteja vastaan.³³

Pohjois-Savossa kommunisminvastaiseen liikkeeseen reagoitiin ensiksi sivistyneistön ja talonpoikaiston keskuudessa. Valitun Helsingin-lähetystön kokoonpanossa julkisen viran tai vapaan ammatin harjoittajien osuus oli peräti 46 prosenttia, talonpoikien 33 prosenttia ja teollisuuden ja liike-elämän johdon 15 prosenttia. Se oli myös vahvasti kokoomusvetoinen.³⁴

Pohjois-Savon kansalaiskokousten organisointi oli ollut paljolti aktivistitaustaisten ja aktiivisten suojeluskuntalaisten harteilla. Kuopion kansalaiskokouksessa puhuneet neuvosmies Eero Hämäläinen, maisteri Antti Sarvi ja agronomi Aarne Mikander olivat kaikki kokoomuksen paikallisia vaikuttajia. Muualla maakunnassa kokouksia olivat organisoimassa sekä kokoomuslaiset että maalaisliittolaiset. Maalaisliiton piiritason vaikuttajista tulivat valituiksi Helsingin-lähetystöön muun muassa maanviljelijät Ville Hiekkala Kuopion maalaiskunnasta, Esa Vainikainen Suonenjoelta ja Heikki Jauhiainen Keiteleeltä. Kokoomuksen paikallisten puolueosastojen nokkamiehiä lähetystössä edustivat neuvosmies Hämäläisen ohella muun muassa kasööri Abel Lyytikäinen Iisalmesta, maanviljelijä Martti Zitting Tuusniemeltä, pankinjohtajat Kalle Kanninen Suonenjoelta ja Nike Riihikallio Leppävirralta sekä apteekkari Aaro Hokkanen Leppävirralta.

Kommunisminvastaisen hengen toivottiin elävän myös joulukuun jälkeen. Kuopiossa valittiin 12.12.1929 pysyvä toimikunta, jonka oli määrä olla kommunisminvastaisen taistelun kärkijoukkona: kyseiseen kaaderiin kuuluivat kuopiolaiset neuvosmies Eero Hämäläinen, työmies Otto Pitkänen, varatuomari G. W. Hellen, maisteri Väinö Hirvensalo, kamreeri J. B. Jauhiainen, maisteri Antti Sarvi ja insinööri P. J. Rinkinen. Toimikunnan puheenjohtajaksi³⁵ valittiin neuvosmies Hämäläinen. Kokoomusvetoiselle toimikunnalle annettiin valtuutus harkita, miten maakunnan ja Kuopion oli edustauduttava koko maan käsittävässä myöhemmin pidettävässä yleiskokouksessa.³⁶

Mikkelissä kokouksen avasi toimittaja Väinö J. Laamanen ja puheenjohtajana toimi suojeluskuntain piiriesikunnan jäsen ja edistyspuoluelainen varatuomari K. A. Raevaara, joka jo vuonna 1917 oli ollut nostattamassa ympäri Etelä-Savoa väkeä perustamaan suojeluskuntia ja liittymään ”vapaussotaan”³⁷. Sihteerinä toimi pankinjohtaja A. Kunnas. Kokoukseen Mikkelin suojeluskuntatalolle oli saapunut 150 henkeä.³⁸

Kokouksessa esitetyt puheenvuorot yllyttivät väkivaltaan ja hallitusmuodonvastaiseen toimintaan, elleivät hallitus ja eduskunta saisi pikaisesti sulkua kommunistiselle liikkeelle ja häätäisi sitä kokonaisuudessaan julkisuudesta. Mikkelin kokoomuksen piirijärjestön entisen puheenjohtajan³⁹ ja suojeluskuntain piiriesikunnan jäsen, hovioikeuden asessori Onni Heinonkoski totesi, että ”sosialismi ja kommunismi ovat pääsyylliset rikollisuuden ja huliganismin leviämiseen maassa”, ja ehdotti raippa- ja kuolemanrangaistusten ottamista käyttöön. Heinonkosken mielestä, jos ”asioihin ei näytä saatavan parlamenttaarista tietä korjausta aikaan, voi olla mahdollista, että ’isänmaallismielisten kansalaisten’ täytyy turvautua siihen rikoslain pykälään, jossa puhutaan hätävarjelusta”.

Kokous vakuutti sähkeessä Lapualle olevansa ”hengessä mukana kaikissa niissä edesottamuksissa, mitä Lapuan kokouksessa mahdollisesti päätetään”. Insinööri Ville Ruuskanen oli sitä mieltä, että nykyisten olojen korjaaminen vaati rangaistusten koventamista, kieltolain poistamista ja äänioikeuden muuttamista.⁴⁰

Mikkelissä pidettiin 22.12.1929 vielä koko Suur-Savoa koskeva kokous, jossa valittiin 30-henkinen lähetystö saattamaan kokouksen ponnet hallituksen ja eduskunnan tietoon. Paikalle oli saapunut 500 henkeä. Valitun Helsingin-lähetystön kokoonpanossa julkisen viran tai vapaan ammatin harjoittajien osuus oli 33,3 prosenttia, talonpoikien 36,6 prosenttia, muiden ollessa lähinnä keskiluokkaa.⁴¹

Myös Savonlinnassa kokouksen johto oli ylempään keskiluokkaan kuuluvien käsissä. Pankinjohtaja J. Rissasen avattua kokouksen puheenjohtajaksi valittiin pankinjohtaja J. Rajasalo ja sihteeriksi kaupunginkamreeri U. Saukkonen. Pääalustuksen piti piirilääkäri W. Vartiovaara, ja puheenvuoroja käyttivät pormestari A. Hietaro, kirkkoherra W. Malmberg, lehtori E. Pylkkänen, opettaja Adna Salama, toimittaja W.A. Rantala, varatuomari Mikko Holopainen ja maalari Pekka Pulkkinen. Savonlinnan kokouksessa korostettiin, että kommunistien toiminnan tukahduttamista rajoittavat lainsäädännölliset esteet oli nopeasti raivattava pois. Kokoukseen oli saapunut 300 henkeä.⁴²

Erityisesti sivistyneistön puheissa kommunismi vertautui ”huliganismiin”. Siten kommunismi koettiin sekä poliittisena että yhteiskuntamoraalisena uhkana. Kommunismi yhdistettiin usein modernisoituvan, eriytyneemmän yhteiskunnan sekä kaupungistumisen synnyttämiin lieveilmiöihin, kuten rikollisuuteen, vanhojen moraalikoodien löystymiseen ja ympärillä koettuun tapainturmelukseen. Lapuanliike halusi yhtenäistää kansakunnan pakkokeinoin ”valkoiseksi Suomeksi” Neuvostoliiton uhkaa vastaan.

Savon kommunisminvastaiselta rintamalta ei kuulunut vuosikymmenen vaihtuessa mitään uutta. Vasta Lapuan toisen kansalaiskokouksen lähestyessä maakunnan aktivistien yhteydenpito terävöityi ja alettiin järjestää kokoontumisia, joissa valittiin Lapualle lähtijöitä ja julistettiin kommunisminvastaisen taistelun jatkuvuutta. Eduskunta oli hylännyt ruotsalaisten ja vasemmiston äänin painovapaus- ja rikoslakia koskevat muutokset maaliskuussa 1930, ja Lapualle suunniteltiin miltei välittömästi toista kansalaiskokousta alkuperäisen viestin vahvistamiseksi.⁴³

Lapuan toinen, nyt virallisestikin valtakunnallinen kokous pidettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1930. Sen valmisteluissa olivat mukana myös Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ja Suomen Suojelusliitto. Valmistelutoimikunnan koollekutsuja oli tohtori Kai Donner. Kokoukseen päästettiin vain valtakirjoin varustetut kansalaiskokousten ja -järjestöjen edustajat, joita saapuikin Lapuan seurahuoneelle 350. Apteekkari F. J. Holopainen Juvalta lausui puheenvuorossaan kuuluisat sanat:

Ellei hallituksella ole laillisia keinoja, niin sen on ne hankittava. Ellei hallitus niitä hanki, silloin astuu voimaan Lapuan laki.

Vaatimusta suorasta toiminnasta kannattivat monet. Toinen savolaisedustaja, insinööri Ville Ruuskanen Mikkelistä uhosi, että parempi oli ”mieluummin olla isänmaallinen kapinoitsija kuin isänmaaton lainkuulija”.⁴⁴

Protestimielialasta ja eripuraisuudesta huolimatta kokous perusti Suomen Lukko -nimisen järjestön ja valitsi sitä johtamaan 32-henkisen valtuuskunnan. Mukana oli edustajia eri puolelta Suomea, joista hieman yli puolet oli kokoomuslaisia ja kolmannes maalaisliittolaisia. Savolaiset saivat edustajansa myös Suomen Lukon valtuuskuntaan, kun savolaisena jäseninä mukaan tulivat maanviljelijä Onni Oksanen Pieksämäeltä, työmies O. Pitkänen Kuopiosta, maanviljelijä A. O. Luostarinen Kerimäeltä ja maanviljelijä Vili Taskinen Juvalta. Työmies Pitkänen oli Vapaan Työväen liiton (VTL) eli niin sanottujen valkoisten työläisten miehiä. Savolaisilla oli siis vahva edustus valtuuskunnassa.⁴⁵

Jo perustamishetkellään Suomen Lukko joutui kuitenkin vaikeiden ristiriitojen temmellyskentäksi: alkanut suoran käden toiminta jakoi järjestön kahteen keskenään taistelevaan leiriin, joista toista edusti sen valtuuskunnan puheenjohtaja ja henkinen isä Artturi Leinonen ja toista sittemmin suoran toiminnan kannalle siirtynyt maanviljelijä Vihtori Kosola omine kannattajineen. Ristiriidoista ja jakaantumisesta huolimatta järjestö ryhtyi heti perustamaan piirijärjestöjä ja paikallisosastoja kaikkialle maahan.

Suomen Lukon Mikkelin piirijärjestön perustava kokous pidettiin 9. kesäkuuta 1930. Kokouksesta lähetettiin tervehdyssanoma Kosolalle Lapualle. 14-jäseniseen piiritoimikuntaan valittiin apteekkari F. J. Holopainen Juvalta kokoonkutsujana, maanviljelijä Eero Pulkkinen Mikkelin pitäjästä, seminaarinlehtori ja entinen kokoomuksen kansanedustaja Juho Kinnunen Heinolasta, maanviljelijä Fabian Hahl Heinolan pitäjästä, apteekkari Otto Kervinen Joutsasta, maanviljelijä Alf. Raatikainen Hartolasta, maanviljelijä Juho Mikkanen Mäntyharjulta, maanviljelijä Akseli Viinikainen Kangasniemeltä, kirkkoherra Lauri Haapaniemi Hirvensalmelta, kanttori Armas Salosaari Ristiinasta, tilanomistaja, agronomi Lauri Jalkanen Joroisista, varatuomari K. A. Raevaara Mikkelistä, maanmittausinsinööri Ville Ruuskanen Mikkelistä ja piirilääkäri A. A. Törnström Pieksämäen kauppalasta.

Piirin puheenjohtajaksi valittiin Mikkelin suojeluskunnan paikallispäällikkö, insinööri Ville Ruuskanen, varapuheenjohtajaksi apteekkari Fr. Hj. Holopainen, piiriasiamieheksi maanmittausinsinööri Otto Jussila ja sihteeriksi suojeluskuntain piiriesikunnan kansliapäällikkö F. E. Lättilä. Talonpoikaiseksi mainittu liike sai vain neljä edustajaa 14-henkiseen toimikuntaan.⁴⁶ Valitut maanviljelijät olivat järjestään ainakin savolaisen mittapuun mukaan suurtilallisia, joten tavallinen talonpoikaisväestö jäi ilman edustajaa.⁴⁷

Piiritoimikunta oli vahvasti kokoomusvetoinen, sillä kokoonkutsuja apteekkari Holopainen oli kokoomuksen Mikkelin piirin puheenjohtaja ja Suomen Lukon puheenjohtajaksi valittu Ruuskanen sen piiritoimikunnan jäsen.⁴⁸ Maalaisliittolaisia piiritoimikunnassa edustivat maanviljelijä Juho Mikkanen Mäntyharjulta ja kanttori Armas Salosaari Ristiinasta. Varatuomari K. A. Raevaara Mikkelistä oli edistyspuoluelainen.⁴⁹

Valtiovallan ja lapuanliikkeen kilpajuoksu kommunismin tukahduttamiseksi kiihtyi myös Pohjois-Savossa kesäkuun puolivälin tienoilla, jolloin polttopisteeseen joutuivat kommunistiset kirjapainot. Maakunnan lapualaisaktivistit vaativat valtakunnallisten esikuvien mukaisesti kuopiolaisen Savon Kansan kirjapainon sulkemista suuntaamalla viestin pääasiassa maaherra Gustav Ignatiukselle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun muutoin varsin samanhenkiset maakunnan aktiivilapualaiset ja maaherra joutuivat vastakkain laillisuutta ja virallista päätösoikeutta koettelevan arvovaltakamppailun merkeissä.⁵⁰

Erilaiset lähetystöt olivat olleet Ignatiukseen niin usein yhteydessä kevään 1930 jälkeen, että hän oli jo varsin hyvin perillä maakunnan lapualaisaktivistien aikeista. Hän soitti 14.6. yhdessä Oulun läänin maaherra E. Y. Pehkosen kanssa pääministeri Kalliolle ja pyysi lupaa kommunististen kirjapainojen sulkemiselle. Ignatiuksen mukaan pääministeri vastasi, että hän ”ei juokse torikokousten perässä”. Lapuanliikkeen omavaltaisten toimien uhka jäi yhä päälle.⁵¹

Ignatius muisteli myöhemmin, että suunniteltua sulkemismarssia edeltävänä päivänä ”useampia autoja saapui” hänen Haminalahden huvilalleen ja ”seasta tuli Kiuruveden miehiä”⁵², jotka ilmoittivat, että ”kansa aikoo tehdä vaarattomaksi Savon Kansan kirjapainon ja että maakunnan miehet ovat matkalla Kuopioon”. Ignatius puhui miesten kanssa ja huomautti, että ”oli järjetöntä vahingoittaa kirjapainoa, kun lehti oli lakkautettu”. Vaikka maakunnan miesten lähetystö epäili, ettei pelkkä lehden lakkauttaminen lopettaisi kommunistien toimintaa, he sanoivat luottavansa Ignatiukseen, pitäjän kunniasuojeluskuntalaiseen.

Ignatius lähti välittömästi Kuopioon ja kutsui virkahuoneeseensa poliisimestarin ja lääninsihteerin, joiden kanssa neuvoteltuaan hän otti puhelun sisäministeri Arvo Linturille, joka antoi lopulta luvan painotalon ovien sulkemiselle. Sen jälkeen maaherra antoi ”poliisimestarille toimeksi sulkea painon ja panna vahdit ovelle” ja kutsui luokseen ”Suojalinnasta maakunnan miesten lähetystön”. Ignatius muisteli puhuneensa heille järkeä ja saaneensa ”heitä taivutetuksi antamaan kirjapainon olla rauhassa”. Marssi sujuikin seuraavana päivänä 16.6. ilman välikohtauksia. Savon Kansan kirjapainon edustalle kokoontuneet maakunnan miehet – heitä oli yhteensä 600 – ylistivät vuolaasti maaherraansa ja kommunistipesän vaientamista.⁵³

Sosiaalidemokraatit olivat jo edellisenä vuonna yrittäneet kirjapainon yhtiökokouksessa vaihtaa yhtiön johtokuntaa ja edessä näytti olevan joko konkurssi tai kirjapainon luovuttaminen sosiaalidemokraattien käsiin. Tässä tilanteessa yritti kirjapainon isännöitsijä Paavo Leskinen viimeisenä keinona kirjapainorakennuksen murhapolttoa 28.7.1930. Määräys oli annettu SKP:n ylemmiltä tahoilta. Tarkoituksena lienee ollut pelastaa vakuutusmaksujen avulla yhtiön talous ja estää kirjapainon joutuminen ”vihatuille noskeille”, jotka olivat siitä tehneet jo tarjouksen aikomuksenaan ryhtyä julkaisemaan sosiaalidemokraattista lehteä. Murhapolttoyritys oli kuitenkin lavastettu niin kömpelösti, ettei se vaikuttanut uskottavalta. Murhapolttoyönä muka tapahtunut Leskisen autokyyditys ja pahoinpitely sen yhteydessä näyttivät heti vain heikosti järjestetyiltä tai kokonaan keksityiltä operaatioilta uskottavan alibin saamiseksi, miksi ne myöhemmin paljastuivatkin. Leskinen sai hovioikeudessa kolmen vuoden kuritushuonetuomion, ja elokuussa pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa yhtiön johtoon nousivat sosiaalidemokraatit.⁵⁴

Kirjapainon edestä maakunnan miehet marssivat sankaripatsaalle, jossa Elias Simojoki piti voimakashenkisen puheen. Maakunnan edustajat siirtyivät sitten Kuopion suojeluskuntatalolle Suojalinnaan, jossa lausuttiin Suomen Lukon Pohjois-Savon piirijärjestön syntysanat.⁵⁵

Suomen Lukon Pohjois-Savon piirijärjestöön valittiin osittain samoja henkilöitä, jotka olivat olleet puolen vuoden takaisten kansalaiskokousten puuhamiehinä. Perustavan kokouksen avasi neuvosmies Eero Hämäläinen Kuopiosta, puheenjohtajaksi valittiin jääkärien ja lakonmurtajien värvääjänä toiminut aktivisti-opettaja Santeri Sahlström Iisalmesta ja pöytäkirjan pitäjäksi Vienan retken veteraani,⁵⁶ pankinjohtaja Nike Riihikallio Leppävirralta.

Suomen Lukon Pohjois-Savon piirijärjestön toimikuntaan valittiin 32 kuntien edustajaa. Kuopio sai siihen peräti viisi jäsentä, joita olivat neuvosmies Hämäläinen, herra Matti Jalkanen, johtaja K. O. A. Larsson, johtaja Otto Eloranta ja johtaja V. A. Niinivaara. Leppävirtaa edustivat johtaja Nike Riihikallio ja maanviljelijä Veikko Kansanen, Karttulaa maanviljelijä Elmar Tervola ja opettaja A. W. Karttunen.

Muut kokouksessa paikalla olleet kunnat saivat yhden edustajan: Iisalmi opettaja Santeri Sahlströmin, Iisalmen maalaiskunta maanviljelijä Herman Kiiskisen, Kiuruvesi pastori Elias Simojoen, Vieremä kauppias Herman Räisäsen, Sonkajärvi metsänhoitaja Emil Tuompon, Varpaisjärvi rovasti K. Hyvämäen, Nilsiä pastori A. Alikosken, Juankoski tohtori K. Purasen, Kaavi opettaja Kilpeläisen, Muuruvesi maanviljelijä Yrjö Zittingin, Tuusniemi maanviljelijä Martti Zittingin, Riistavesi maanviljelijä Taavetti Smolanderin, Siilinjärvi tohtori Elon Enrothin, Maaninka maanviljelijä Frans Anderssonin, Pielavesi eläinlääkäri Lauri Durchmanin, Keitele opettaja Lauri Kukkosen, Vesanto liikemies Yrjö Turdénin, Tervo agronomi Väinö Purasen, Rautalampi pankinjohtaja Jussi Jalkasen, Suonenjoki pankinjohtaja Kalle Kannisen, Varkaus osastonjohtaja L. Oinaksen ja Vehmersalmi maanviljelijä E. F. Rautaharjun. Edustajaa vaille jäivät kokouksesta poissa olleet Säyneinen ja Rautavaara.⁵⁷

Piiritoimikunnan jäsenten sosiaalinen tausta kielii liikkeen herraskaisuudesta: julkisen viran ja vapaan ammatin harjoittajia oli jäsenistä 39 prosenttia, teollisuuden ja liikeelämän johtokerrosta 29 prosenttia ja maanviljelijöitä vain 26 prosenttia.⁵⁸ Kun ottaa huomioon, että vuonna 1930 Savossa 73,3 prosenttia väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, oli talonpoikaisto suhteettoman aliedustettu. Kaikki piiritoimikuntaan valitut maanviljelijät olivat suurtilallisia.⁵⁹ Sosiaaliselta taustaltaan Pohjois-Savon lukkolaiset edustivat pitäjien sivistyneistöä: maanviljelys- tai oppikoulujen opettajia, apteekkareita, kirkonmiehiä, liikepankkien johtajia, puunjalostusteollisuuden toimihenkilöitä tai vanhojen manttaalitilojen jälkeläisiä. Koska maalaisliiton Pohjois-Savon piiri vastusti jyrkästi radikalisoituvaan Suomen Lukkoon menoa, järjestön puoluetausta oli lähes puhtaasti kokoomuslainen.⁶⁰

Suomen Lukon Savonlinnan-piirijärjestö perustettiin 21.6.1930 Savonlinnan Seurahuoneella. Kokoukseen oli saapunut 600 henkeä eri puolilta Itä-Savoa. Kokouksen avannut Savonlinnan pormestari August Hietaro ehdotti piirijärjestön perustamista, joka käsittäisi Savonlinnan kaupungin ja sen 10 ympäristökuntaa. Päätös piirijärjestön perustamisesta oli yksimielinen. Suomen Lukon Savonlinnan piirijärjestön toimikuntaan valittiin 25 kuntien edustajaa.

Savonlinnasta toimikuntaan valittiin kolme jäsentä: ”Savonlinnan Mussolini”, piirilääkäri William Vartiovaara, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, lehtori Eetu Kekomäki ja Savo-Karjalan Osakepankin johtaja Jon Rajasalo. Säämingistä tuli peräti neljä jäsentä: kirkkoherra V. Malmberg, maanviljelijä J. Ikonen, maanviljelijä Tauno Hannikainen ja kirkonisäntä A. Pärnänen. Enonkoskea edustivat kirkkoherra M. M. Heliövaara ja kunnallislautakunnan esimies Verner Vainio, Heinävettä maanviljelijä Matti Luostarinen ja metsänvartija Ernst Lahti, Kangaslampea luutnantti Olavi Sopanen ja maanviljelijä Onni Matti Eronen, Kerimäkeä maanviljelijä Emil Pesonen ja herastuomari Niilo Kosonen, Punkaharjua edustivat maanviljelijä Hugo Leskinen ja isännöitsijä Helmer Winter, Puumalaa lakitieteen kandidaatti Aarni A. Puupponen ja kelloseppä Edward Lindell, Rantasalmea maanviljelijä Eino Eronen ja pankinjohtaja Vilho Bagge, Savonrantaa kansakoulunopettaja Toivo Tolvanen ja johtaja Lauri Kumlin, Sulkavaa kirkkoherra O. Hj. Pakarainen ja sahanhoitaja Gunnar Blomqvistin.⁶¹

Piiritoimikunnan puheenjohtajaksi valittiin piirilääkäri W. Vartiovaara, varapuheenjohtajaksi pankinjohtaja J. Rajasalo ja piiriasiamieheksi Savonlinnan pormestari A. Hietaro.⁶² Hietaroa, Kekomäkeä ja Rajasaloa yhdisti se, että he olivat Savonlinnan suojeluskunnan perustajia tai sen ensimmäisen esikunnan jäseniä sekä näkyviä kokoomusvaikuttajia.⁶³

Talonpoikaisliikkeen ”muottiin” Savonlinnan piiritoimikunnan valittu johto ei myöskään oikein istunut, jos kriteerinä käytetään ammattia, sillä vain seitsemän sen jäsenistä oli maanviljelijöitä muiden ollessa lähinnä vapaan ammatin harjoittajia (yliopistosivistys tai vastaava) sekä paikallisia teollisuuden ja liike-elämän johtohenkilöitä.

Kokouksen hyväksymien ponsien ensimmäisessä kohdassa ilmoitettiin, että kokous ”ymmärtää ja hyväksyy täydellisesti ne toimenpiteet, joiden kautta monin paikoin maatamme on ryhdytty oma-aloitteisiin tekoihin kommunisteja vastaan”. Kokouksesta lähetettiin sähke lapuanliikkeen keulamiehelle:⁶⁴

Kosola, Lapua. Kokoontuneina 600-lukuisena joukkona Itä-Savon yhdestätoista kunnasta Savonlinnaan perustamaan Suomen Lukon Savonlinnan piiriä kiitämme teitä, että ette antanut tulen sammua.

Hietaro. Wennerström.

Sähkeen lähettäminen Kosolalle Suomen Lukon Helsingissä toimivan päämajan sijaan osoittaa, että Savonlinnan piirijärjestö, kuten Kuopion ja Mikkelinkin, sulautui jo syntyessään Kosolan symboloimaan väkivaltaa suosivaan niin sanottuun uuslapualaisuuteen. On muistettava, että kesällä 1930 lapuanliikkeeksi käsitettiin sekä laillisia keinoja kannattava Suomen Lukko että Kosolan symboloima väkivallan hyväksyvä aines, joka piti ”päämajanaan” Kosolan taloa Lapualla. Paikallisella tasolla jako ei kuitenkaan ollut näin selkeä, sillä lapualaismieliset eivät kovinkaan usein jakaantuneet lakia kunnioittaviin lukkolaisiin ja Kosolaa totteleviin väkivaltamiehiin, vaan laillisuutta kannattavat antikommunistit olivat jättäytyneet syrjään liikkeestä jo keväällä. Jolleivät lukkolaiset jättäytyneet sivuun, he johtivat koko toimintaa.

Näin tuli tapahtumaan Savossa, sillä nyt perustetut piirijärjestöt paikallisosastoineen tulivat näyttelemään pääosaa tulevissa tapahtumissa. Tähän vaikutti ennen kaikkea se, että Suomen Lukon johtopaikoille tulivat äärioikeistolaiset suoran toiminnan kannattajat. Tästä kertoo, että lukkolaiset jatkoivat pääosin IKL:n työssä. Joulukuussa 1929 Helsingin-lähetystössä mukana olleet ja laillisia keinoja kannattaneet maalaisliittolaiset ja edistysmieliset aktiivit olivat jättäytyneet jo valtaosin sivuun.

Uhoa ja kyydityksiä

Kommunistiasianajaja Asser Salon vapaudenriisto Vaasassa kesäkuun alussa 1930 aloitti kommunistien tai sellaisiksi epäiltyjen henkilöiden laajemman kyyditsemisen itärajalle tai pitäjän rajojen ulkopuolelle. Organisoituina kyyditykset olivat reaktio valtakunnallista politiikkaa ja erityisesti Kallion hallitusta vastaan. Kyydityksiä ja kyyditysyrityksiä tehtiin Juha Siltalan mukaan 1.5.– 15.9.1930 yhteensä 254.⁶⁵

Valtakunnallisen kyyditysverkoston luomiseksi pidettiin helluntaipäivänä 8. kesäkuuta Seinäjoella jyrkän linjan miesten kokous, joka valitsi eri maakuntiin lähetettäviä miehiä järjestämään Länsi-Suomesta itärajalle useita etappiteitä.⁶⁶ Nämä miehet ottivat sitten yhteyttä liikkeen paikallisiin johtohenkilöihin, joiden tehtäväksi jätettiin kyyditysverkoston luominen. Kunkin etapin päämiehen oli itse hankittava jatkokyyditsijät. Jos vaihtoauto jäi saapumatta, oli muilutus keskeytettävä tai jatkettava suoraan seuraavaan etappipaikkaan.

Keski-Suomen etappitie alkoi Lapualta kulkien Karstulan kautta Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Sen jälkeen matka jatkui Pihtiputaan kautta Keiteleelle. Etappitie alkoi hahmottua vähitellen, kun Keiteleen lapualaisten moottoriveneestä kaappaama kuopiolainen kommunistikansanedustaja August Turunen tuotiin Viitasaarelle 13.6. ja vietiin edelleen Pihtiputaan ja Reisjärven kautta Kokkolaan, jossa hänet vapautettiin. Keiteleeltä karkotettiin pian toinenkin kommunistikansanedustaja. William Tanner vietiin niin ikään moottoriveneellä Keiteleeltä Konnevedelle 17.6.1930.⁶⁷

Keiteleen kautta kyyditettiin edelleen ainakin kahdeksan henkilöä. Keiteleen etappia hoiti apteekkari Lauri Kokkonen. Keiteleeltä kyyditysreitti kulki Pielaveden ja Kiuruveden kautta Iisalmelle. Tähän yhtyi Haapajärveltä Kiuruvedelle tuleva haara.⁶⁸

Pielaveden etappia hoitivat ainakin kunnanlääkäri Oiva Wallenius, farmaseutti Väinö Gyllenbögel ja pankinjohtaja Yrjö Penttinen. Pielavetiset toimittivat kyydit edelleen Kiuruvedelle, jossa asioista vastasi vanha aktivisti ja suojeluskunnan paikallispäällikkö, talollinen Paavo Jauhiainen. Hän toimi myös Suomen Lukon piiriasiamiehenä Kiuruvedellä⁶⁹. Jauhiainen sai ilmoituksen Kiuruvedelle saapuvista kyydeistä ja järjesti jatkokuljetuksen Iisalmeen teologian ylioppilas Martti Huuskosen ja talollisten Niilo, Heikki ja Pekka Huuskosen avustamana. Sulkavan Kerälän talo oli tässä merkittävänä etappipaikkana. Mäntsälästä kotoisin olleen kirvesmies Kalle Lehtisen ”kuletuspassi” tarkastettiin Kiuruvedellä ja hänet mainittiin siinä ”punakapinan aikana tehneen 5 eri murhaa”, ”Lapuan miesten” allekirjoittamassa Lehdon ja Miettisen passituksessa taas vaadittiin toimittamaan hänet ”ehdottomasti itärajan yli”.⁷⁰

Kiuruveden ”paketit” otti vastaan Oulun ja Kajaanin teiden risteyksessä Iisalmessa opettaja Santeri Sahlström, joka aikanaan oli toiminut E. E. Kailan johtaman Uuden Metsätoimiston asiamiehenä ja heimosotien ja lakonmurtajien värvärinä sekä organisoinut ensimmäisen yleisen suojeluskunnan päällikkönä etappitien Ylivieskaan. Sahlström oli tyypillinen kailalainen etappimies ja konspiraattori. Suomen Lukon Pohjois-Savon piiritoimikunnan ja Iisalmen paikallistoimikunnan jäsen⁷¹ Sahlström tunnusti kyydinneensä edelleen ainakin kymmenen henkilöä, joiden saapumisesta oli ilmoitettu Haapajärveltä, Kiuruvedeltä ja Kuopiosta. Ensimmäinen Sahlströmin kyyditettävistä oli SAJ:n puheenjohtaja Isak Heikka, joka kuljetettiin Ylivieskasta itärajan taa 17.6.1930.

Jatkokyydit Sahlström hoiti soittamalla Iisalmesta tai matkan varrelta Rautavaaralta eri henkilöille Nurmekseen.⁷² Ainoaa kommunistista kansanedustajaa, Iisalmen työväentalon vahtimestaria Heikki Väisästä, etsittiin tuloksetta. Hän onnistui piilottelemaan syksyyn 1930 saakka, jolloin hänet vangittiin poliittisista syistä. Yhtään iisalmelaista ei kyyditetty lapualaisvuosina.⁷³

Poliisitutkintapöytäkirjojen mukaan Santeri Sahlströmillä oli kyydityksissä apunaan muutamia iisalmelaisia aina sen mukaan, keneltä hän kulloinkin apua pyysi. Kun syksyllä 1930 alettiin selvittää kyydityksiin liittyviä tapahtumia ja rikoksia, Iisalmesta ilmoittautui vapaaehtoisesti kymmenen henkilöä. Ilmoittautuneista viisi, kultaseppä Janne Julkunen, toimitusjohtaja Taavetti Tossavainen, metsänhoitaja Unto Myntti, Kärkkäinen & Putkonen Oy:n johtaja, insinööri Olavi Kärkkäinen ja konttoristi Yrjö Tenhunen olivat osallistuneet varsinaisesti kyydityksiin. Viisi muuta ilmoittautunutta,

A. Ahlström Oy:n metsänhoitaja W. A. Gulin, lääkäri U. J. Matinolli, pankinjohtaja E. Nyrhinen, apteekkari Yrjö Hirvensalo ja lääkäri Erkki Pelkonen olivat Iisalmen poliisilaitoksen V. Laineen antaman tiedon mukaan vain ”aatteellisia kannattajia”. Kuulustelupöytäkirjoissa kuultavat muistivat tapahtumat huonosti tai eivät muistaneet niitä ollenkaan.⁷⁴ Sama muistamattomuus oli kyyditsijöiden keskuudessa enemminkin sääntö kuin poikkeus.

Keiteleeltä kulki myös kyyditysreitti, joka kaartoi Karttulan, Leppävirran, Taipaleen kanavan ja Joensuun kautta samalle Nurmeksen ja Lieksan rajanylitysetapille. Leppävirran etappi oli valmiina toimintaan 16.6., kun kiuruvetisen pastori Elias Simojoen johtama iskuryhmä kyyditsi kuopiolaiset kommunistiaktiivit Aarne Hiltusen ja Emanuel Juutin Leppävirran kautta ”ikitielle” Neuvostoliittoon. Kyyditsijät olivat pitäneet kyydittyjä salaisen työväen järjestyskaartin päällikköinä. Juutin myöhemmin ilmoittamien tietojen mukaan kyyditsijät oli johdattanut hänen asunnolleen Etsivän keskuspoliisiin Kuopion alaosaston etsivä Oiva Pajari. Savon Työn päätoimittaja Kalle Korhonen, jota Simojoen iskuryhmä turhaan haeskeli, onnistuttiin toimittamaan Kuopion maalaiskunnasta ”ikitielle” vasta 4.7. Hänet kuljettiin itärajalle samaa etappitietä myöten kuin Hiltunen ja Juuti. Asialla oli kymmenen siilinjärveläistä, joista viisi sai kaksi kuukautta ehdotonta vankeutta, kaksi alaikäistä saman verran ehdollista vankeutta ja kolme syytetyistä vapautettiin.⁷⁵

Hiltusen Simojoki hyvästeli Pitkälahden asemalla kädestä pitäen:

Palatkaa sitten isänmaallisena kansalaisena kertomaan, minkälaista siellä ryssänmaalla oikein on.

Tämän jälkeen Hiltunen siirrettiin takana tulleeseen isompaan autoon. Simojoki palasi autoineen takaisin Kiuruvedelle. Juutin kyyditsijöinä puolestaan toimi ryhmä Rautalammilta Kuopioon mieltään osoittamaan tulleita miehiä. Juuti napattiin, kun hän oli parhaillaan Itkonniemellä siltaa tervaamassa. Juuti ei ollut yhtä helppo saalis kuin Hiltunen. Hän huusi apua ja tappeli, mutta eihän siinä mikään auttanut.⁷⁶

Kyydityksen järjestäjät olivat soittaneet Leppävirran etapin johtajalle ja suojeluskunnan esikunnan jäsenelle⁷⁷ eläinlääkäri Aaro Hokkaselle, että kaksi kyyditettävää oli tulossa. Myös pankinjohtaja ja Suomen Lukon Pohjois-Savon piiritoimikunnan ja suojeluskunnan esikunnan jäsen⁷⁸ Nike Riihikallio oli tiivisti mukana etappitoiminnassa. Samoin tilanhoitaja Paavo Karikoski, työnjohtaja Otto Liimatainen ja kanttori, suojeluskunnan aluepäällikkö Kaarlo Ruonakangas. Ensin tuotiin Hiltunen Riihikallion asuntoon, mistä hänet kuljettiin Heinävedelle majatalonpitäjän Hannes Koposen autolla. Juutin kertoman mukaan Riihikallioksi tunnistettava pankinjohtaja ilmoitti puhelimitse ”päämajaan”, että ”paketti numero kaksi on saapunut”.⁷⁹

Kyydityksistä saadut tuomiot olivat lähinnä muodollisuuksia. Juutin asia oli oikeudessa esillä neljä kertaa. Rautalampilaisista kyydittäjistä raastuvanoikeus tuomitsi 13.7.1931 maanviljelijä Jussi Jalkasen, maanviljelijän pojat J. Hintikan ja J. Tiihosen sekä Rautalammin suojeluskunnan paikallispäällikön Erkki Törnqvistin vapaudenriistosta ehdollisiin vankeusrangaistuksiin. Viipurin hovioikeus vahvisti raastuvanoikeuden päätöksen.⁸⁰

Hiltusen jutussa mentiin aina korkeimpaan oikeuteen asti. Pastori Simojokea, teologian ylioppilas Paavo Malmivaaraa ja muita kyyditsijöitä asettui tukemaan 56 Kiuruveden seurakunnan jäsentä. Raastuvanoikeudelle toimittamassaan kirjelmässä he ilmoittivat, että syytetyt tunnettiin paikkakunnalla ”kaikin puolin luotettaviksi ja arvonantoa nauttiviksi henkilöiksi”. Allekirjoittajat halusivat kertoa oikeudelle, että Simojoki ja hänen kumppaninsa olivat toimeenpanneet kommunistikyydityksen ”puhtaasti isänmaallisen mielialan vallassa” ja että teon vaikuttimena olivat ”jalot isänmaalliset periaatteet”. Tuomiokapitulin edustaja asettui myös vastaajien kannalle, koska kyyditetty ”oli suuressa määrin esiintynyt pahennusta herättävästi ja rienannut uskontoa ja kirkkoa sekä ollut kommunisti”.⁸¹

Kyyditysten selityksissä oli nähtävissä samanlaista ylenkatsetta lakia kohtaan, jonka Matti Lackman on katsonut juurtuneen jo jääkäriliikkeen ideologiasta. Vastustajien lait eivät sitoneet toimijoita. Rikos ”ryssän” lakeja vastaan saattoi olla aivan muuta liikkeen omien normien mukaan, ja samalla tavalla saatettiin ajatella kommunisteja ”hyysäävästä demokratiasta”.⁸²

Korkein oikeus tuomitsi Simojoen, Paavo Malmivaaran ja Jauhiaisen veljekset Kiuruvedeltä, kokoomuksen kansanedustaja Emil F. Rautaharjun (ent. Zitting) Vehmersalmelta sekä pankinjohtaja J. Heikkisen Nilsiästä kahdeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen.⁸³ Tuomituista kyyditsijöistä Suomen Lukon Pohjois-Savon piiritoimikuntaan kuuluivat Jauhiainen, Rautaharju ja Simojoki.⁸⁴

”Paketteja”, joita Leppävirran kautta kulki, oli ainakin viisi, edellä mainittujen Hiltusen ja Juutin lisäksi kommunistien kansanedustaja Juho Perälä Teuvalta, Äänekosken sosiaalidemokraattinen kunnankamreeri Ahti Kärkkäinen ja salolaiskommunisti Viljami Salonen. Ainakin kerran, Salosen tapauksessa, jatkoyhteyden järjestäminen epäonnistui Leppävirralla ja kyyditys keskeytyi.⁸⁵ Leppävirralta ”paketit” kuljettiin Heinäveden puolelle Karvion kanavalle. Karvion etappia hoiti vanha suojeluskunta-aktivisti, majatalonpitäjä Erkki Koponen, joka tuomittiin Kärkkäisen kyydityksestä Joensuuhun. Koponen ei toki yksin vastannut kaikista Heinäveden kautta kulkeneista kyydityksistä, vaan jatkoautoja tuli Karviolle Joensuusta.⁸⁶

Mikkelin etapin järjestämiseen olivat ottaneet osaa oman tunnustuksensa mukaan ainakin Lapuan toisessa kokouksessa suoraa toimintaa kannattanut apteekkari F. J. Holopainen Juvalta, Juvan suojeluskunnan ensimmäinen esikuntapäällikkö ja kaiken kaikkiaan näkyvin hahmo, kokoomuksen Mikkelin piirin puheenjohtaja ja Suomen Lukon Mikkelin piiritoimikunnan jäsen, sekä mikkeliläiset liikemies Hugo Riipinen, työnjohtaja Kaarlo Ahvenainen ja varatuomari, Suomen Lukon Mikkelin piiritoimikunnan ja suojeluskunnan piiriesikunnan jäsen K. A. Raevaara. Halukkaista automiehistä ei ollut pulaa. Maanviljelijä, Vapaussodan Invalidien Liiton Kyyhkylän tilanhoitaja⁸⁷ Rolf Mennander kertoi, että saatuaan tietää kyydityksistä hän oli ”joillekin nyt ilmoittautuneille henkilöille” ilmoittanut osallistumishalukkuutensa. Hammaslääkäri Erik Gustafsson, vanha aktivisti, oli luovuttanut myös autonsa ”käytettäväksi isänmaan etua silmällä pitäen vaaran uhatessa”.⁸⁸

Myös Savonlinnassa riitti autoja ja miehiä enemmän kuin tarvittiin. Siellä etappiliikennettä edesauttoivat itse pormestari ja Suomen Lukon piiriasiamies⁸⁹ August Hietaro, poliisikomisario Veikko Jalkanen ja kaupunginviskaali ja jääkäriluutnantti Kaarlo Wennerström (myöh. Vennervirta). Savonlinnan lapualaiset kertoivat ”kevätkesällä” keskustelleensa kyydityksistä usein, ”ja olivat tällöin muun muassa sopineet, että jos vieraspaikkakuntalaiset pyytäisivät jonkinlaista apua mainituissa kyydityksissä olisi piirimies Viljo Pasasen järjestettävä asiat ja ilmoitettava toisille kulloinkin tarvittavasta avusta”. Metsäpiiripäällikkö Pasanen myönsi olleensa ”Savonlinnassa se henkilö, joka on antanut puhelimella saamiaan ohjeita ja määräyksiä kyydityksiin osaaottaneille henkilöille”.⁹⁰

Savonlinnan kyyditsijät kokoontuivat ilmoituksen saatuaan Pasasen luo. Kyyditettävät piti viedä Joensuuhun tai Sortavalaan. Varmuuden vuoksi Pasanen tiedusteli pormestarin kantaa asiaan. Pormestari Hietaro ilmoitti käsityksenään, että ”kommunistit on juurrutettava tästä maasta pois” ja ilmoitti antavansa ”aatteellisen tukensa niille miehille, jotka ehkä paikkakunnalta ilmoittautuisivat avustamaan kommunistikyydityksissä”. Myös komisario Jalkanen vastasi Pasaselle, ”ettei hän puolestaan tulisi ryhtymään toimiin estääkseen kyydityksen onnistumista”. Heinolalainen työmies Alfhild Salonen saatiin kiinni 27.6. Hänet kuljetettiin Hietasen asemalle, mistä mikkeliläisten järjestämä auto jatkoi Ristiinan, Anttolan ja Juvan kautta Mikkelin ohitse lähelle Savonlinnaan. Savonlinnalaiset kyyditsivät Salosen sieltä Joensuun tienoille, mistä matka jatkui itärajalle. Salosen jälkeen kyyditettiin Savonlinnan kautta Kalle Koivula Säämingin vaihtopaikalle, sen jälkeen Viljami Salonen Leppävirroille.⁹¹

Apteekkari Holopainen kertoi saaneensa heinäkuun alussa Lapuan johdolta käskyn lopettaa kyyditykset ilmaisematta kuitenkaan, oliko käsky välitetty ehkä muutakin tietä kuin lehdistön kautta. Joka tapauksessa sitä noudatettiin.⁹²

Edellä esiin tuotujen Hiltusen, Juutin ja Korhosen ohella kaksi muuta savolaisista kyyditetyistä päätyi Neuvostoliittoon. Lähes 60-vuotias sonkajärveläinen pienviljelijä Heikki Timonen oli saanut paikkakunnan harvalukuisen valkoisen väestön vihat niskoilleen yllyttämällä sisällissodan aikana miehiä kutsuntalakkoon ja vastustamalla suojeluskuntamäärärahoja kunnanvaltuustossa, jonne hänet oli valittu ensi kerran vuonna 1927 sosialistisen työväen ja pienviljelijäin listalta. Viime vuosina Timonen oli kuitenkin esiintynyt hyvin maltillisesti, mutta tullut onnettomuudekseen paljastaneeksi kauppias J. Kaaralaisen vaalilautakunnan puheenjohtajan ominaisuudessa tekemän vaalirötöksen. Timosen kyydityksen panivat toimeen talollisen pojat Eino ja Taavetti Kainulainen 28.6. tultuaan edellisenä päivänä siihen tulokseen, että Sonkajärvellä ei ollut kyyditetty vielä ketään. Kauppias Kaaralainen luovutti auton kuljettajineen tarkoitusta varten. Timonen päätyi Petroskoihin.

Juttu eteni aina korkeimpaan oikeuteen, jossa Kaarakainen tuomittiin yllytyksestä kolmeksi kuukaudeksi ja Taavetti Kainulainen vapaudenriistosta neljäksi kuukaudeksi vankeuteen. Kerrotaan, että Timonen sai surmansa vuonna 1941, kun suomalaiset syöksypommittajat Petroskoita evakuoitaessa upottivat siviiliväestöä kuljettavan proomun Äänisellä.⁹³

Kaksi aseistautunutta miestä haki aamuyöllä 29.6.1930 klo 4.30 Pielaveden kommunistisen työväenyhdistyksen puheenjohtajan ja kunnanvaltuutetun Hugo Pietikäisen kotoaan automatkalle. Vaikka hänet Savo-lehden tietämän mukaan vietiin itärajalle, eivät viranomaiset ottaneet pitkään aikaan ilmiantoa todesta. He arvelivat Pietikäisen poistuneen maasta oma-aloitteisesti.

Maaninkalaiset talollisen pojat Armas Korhonen ja Väinö Valta ilmoittautuivat kuitenkin vuoden 1931 alussa Pietikäisen kyyditsijöiksi. Pielaveden kihlakunnanoikeus käsitteli juttua kahdesti, mutta lykkäsi sen vielä vuoden 1932 talvikäräjille. Syytetyt väittivät Pietikäisen mielineen Venäjälle ja sanoivat vain auttaneensa häntä tämän mieliteon toteuttamisessa. Oikeus tuomitsi heidät siitä huolimatta 15.3.1932 kuudeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen kolmen vuoden koetusajalla.⁹⁴

Juha Siltalan väitöskirjan tärkeitä huomioita on se, että lapuanliike oli suojeluskuntalaisuuden poliittinen ja ulkoparlamentaarinen jatke. Kari Selén on suojeluskuntahistoriassaan myöhemmin todennut, että kaksi kolmasosaa tuomituista kyyditsijöistä oli suojeluskuntalaisia. Savon osalta tilannetta
– edellä kerrottujen yhteyksien lisäksi – ehkä kuvaa parhaiten Kuopion aluepäällikön, majuri Hugo Kahvan lausunto heinävetisen Onni Happosen kyyditys- ja murhaoikeudenkäynnissä marraskuussa 1933, jolloin hän kertoi ”aluepäällikkönä tunteneensa Pohjois-Savon maakunnan ’muiluttajakaartin’ erittäin hyvin ja oli suorittanut matkansa uteliaisuudesta nähdäkseen, ketkä olivat nyt muiluttamassa Happosta”. Oikeudenpuheenjohtajan ihmetellessä, miksi hän sitten ajoi näin pitkän matkan kääntyäkseen heti takaisin, vastasi Kahva, että ”hän saa joskus omituisia päähänpistoja”.⁹⁵

Suojeluskuntaidentiteetin ja puoluesidonnaisuuden ongelmallinen suhde tuli ilmi myös esimerkiksi vuonna 1934, jolloin yliesikunnan valistusosaston päällikkö Martti Kivilinna suoritutti kiertokyselyn puolueiden voimasuhteista esikunnissa. Tilastot osoittivat vain kolmanneksen jäsenistä kuuluvan ”keskustaan”, muut olivat kokoomuslaisia tai IKL:n kannattajia. Esimerkiksi Mikkelin piirissä IKL:n väkeä oli peräti 48,9 prosenttia kaikista esikuntien jäsenistä. Etelä-Savossa oikeistoradikaalilla ajatustavalla oli erittäin vahva asema järjestössä.⁹⁶

********************

MUILUTUS MUUTTUI MURHAKSI

”Savon Lapuaksi” nimetyn Heinäveden kunnallislautakunnan sosiaalidemokraattinen esimies Onni Happonen murhattiin kyydityksen päätteeksi syyskuun ensimmäisenä maanantaina 1930. Onni Happosen pahoinpidelty ruumis virui matalassa metsähaudassa Heinäveden Papinniemessä lähes kaksi vuotta. Happosta oli ammuttu päähän takaapäin. Kyyditsijät olivat repineet Happosen vasemman käden sormet irti kämmenluusta ja asettaneen ruumiin päälle muurahaispesän.

Happosen surmasta tuomittiin työmies Otto Pakarinen ja vahtimestari Anselm Puustinen Heinävedeltä. He olivat kuitenkin maksettuja uhrilampaita. Onni Happosen todennäköisiä tappajia ei saatu koskaan kiinni.

Onni Happosen kohtaloksi tuli hyväosaisten viha. Heinäveden vähäosaiset olivat valinneet sanavalmiin Happosen edustajakseen kunnan luottamustehtäviin. Vuonna 1930 Onni Happonen oli vasta 31-vuotias, mutta johti jo kunnallislautakunnan (nykyinen kunnanhallitus) esimiehenä vasemmistoenemmistöisen (14–9) kunnan talousasioita.

Tätä poliittista voimaa hän käytti esimerkiksi verottamalla suurtilallisia ankarimman mukaan. Erityisesti Happosta vihasivat talolliset Leo Pelkonen ja Evert Sallinen sekä nimismies Onni Hartio. Taksoituslautakunta oli määrännyt Emil Sallisen perinnölle ankaramman veroasteen. Happonen oli tuolloin lautakunnan jäsen. Kotilanmäen Pelkonen oli jättänyt ilmoittamatta verotukseen suurimman osan miljoonaperinnöstään. Happonen valvoi kunnan etuja, ja Pelkonen joutui pulittamaan perinnöstään suuren osan kunnan kassaan. Nimismies Onni Hartio hävisi Happoselle tieriidan. Tien oli rakentanut Happosen johtama työporukka. Hartio väitti tietä liian kapeaksi, ja komensi miehet lisätöihin Happosen laskuun. Happonen valitti nimismiehen päätöksestä lääninoikeuteen. Hartio sai kaivaa ylimääräiset tientekorahat omasta pussistaan. Happonen leimattiin kommunistiksi. Kommunisti hän tuskin oli, mutta epäilemättä herkästi kiivastuva ja jyrkkäotteinenkin ajaessaan hyväksi katsomaansa linjaa Heinäveden kunnallispolitiikassa.

Happonen sai tutustua ”Lapuan lakiin” ensimmäisen kerran 3. heinäkuuta 1930. Iltamyöhäisen kotitarkastuksen päätteeksi Leo Pelkonen sekä suojeluskunnan paikallispäällikkö Aulis Hänninen ja maanviljelijä Matti Luostarinen kyyditsivät Happosen ja köyhäinhoitolautakunnan esimiehen Emil Luostarisen Liperin Pöytälahteen. Liperin kyyditys oli varoitus järeämmistä toimenpiteistä, elleivät miehet luopuisi luottamustoimistaan. Lapualaisten organisoima kansalaiskokous vaati 9.8. valtuustoa erottamaan 12 sosiaalidemokraattista jäsentä. Happonen erotettiin vastoin tahtoaan. Hän ei pitänyt itseään kuitenkaan eronneena.

Heinäveden lapualaiset siirtyivät lopullisen ratkaisun tielle. Leo Pelkonen ja Aulis Hänninen ryhtyivät organisoimaan Happoselle kyytiä itärajan taakse. Apuun pyydettiin lapualaiset aateveljet Kuopiosta. Suomen Lukon kuopiolaiset johtomiehet, aluepäällikkö majuri Hugo Kahva, liikemies V. A. Niinivaara ja piiriasiamies, hovioikeuden auskultantti Uolevi Kotilainen nähtiin liikuskelemassa Heinävedellä. Yhdysmiehenä ja organisaattorina Kuopiossa toimi liikeapulainen Edvard Kuvaja. Ratkaiseva yhteenotto suunniteltiin valtuuston seuraavaksi kokouspäiväksi syyskuun ensimmäiseksi. Iskuryhmään lähti Kuopiosta kaksi autoa ja seitsemän miestä. Happonen varautui pahimpaan: hän hankki Mauser-pistooliinsa panoksia. Ostolupa hankittiin nimismieheltä, panokset Ratian kaupasta kirkonkylältä. Kun käytön aika tuli, osoittautuivat panokset kelvottomiksi.

Syyskuun 1. päivänä kirkonkylässä oli väkeä. Huhu mahdollisesta kyydityksestä oli kiirinyt ympäri pitäjää. Ulkopaikkakuntalaisiakin oli 50–60, heistä suurin osa Kuopiosta. Lapualaisjoukko tuli kunnantalolle, kun valtuuston kokous oli hajoamassa. Miehiä tuli myös sisälle. Muiden vasemmistovaltuutettujen tavoin Happonen pyrki ulos talosta. Leo Pelkonen sulki Happosen tien. Happonen perääntyi ja yritti soittaa apuun konstaapeli Onni Piirosen. Se ei onnistunut. Suojeluskunnan paikallispäällikkö Hänninen oli kieltänyt yhdistämästä puheluja kunnantalolle.

Happonen hyppäsi kunnantalon ikkunasta pistooli ampumavalmiina sadetakin alla. Takapihalla piikkilanka-aita katkaisi paon. Happonen aikoi hädissään yrittää vapauteen väkisin etupihan kautta. Talollinen Erkki Koponen yritti pysäyttää Happosen, jolloin tämä laukaisi aseensa olkansa yli. Panos oli viallinen, nalli tupsahti vaimeasti ja luoti jäi piippuun. Väkijoukko kuitenkin kuuli sen. Lapualaisjoukko hyökkäsi Happosen kimppuun ja väkivalloin kiskoivat häntä autoja kohti. Happosen henkivartijat yrittivät estää, mutta turhaan.

Nimismies Hartio oli vetäytynyt kunnantalon sivuhuoneeseen. Valtuutettu Pekka Mikkonen tuli pyytämään, että Hartio pelastaisi Happosen. Hartio hakikin Happosen ja ilmoitti pidättävänsä tämän ampumisen vuoksi.

Happonen halusi mennä putkaan suorinta tietä pihan poikki. Matti Luostarinen ja Leo Pelkonen vaativat, että oli kuljettava maantiellä seisovan väkijoukon läpi. – No, mennään sieltä mistä kansa vaatii, nimismies Hartio vastasi nykäisten Happosen kohti väkijoukkoa ja talutti hänet suoraan kyyditsijöiden käsiin. Aseistettu Hartio ei tehnyt elettäkään, kun Matti Luostarinen, Leo Pelkonen, Frans Ranta, Evert ja Eero Sallinen ja Matti Tuovinen tarttuivat ja paiskasivat hänet autoon. Happonen rimpuili ulos autosta. Hänet ruhjottiin lyönnein takaisin. Kolmen kyyditysauton letka lähti liikkeelle.

Onni Happosen katoamisen jälkeen lapualaisten uho kasvoi. Kaksi päivää kyydityksen jälkeen Heinäveden lapualaiset tulittivat kiväärein Pölläkän koulun opettajan Anna Turkian asuntoa. Yksi luoti pysähtyi vuodepatjaan. Lapualaisten ”epäisänmaalliseksi” luokittelema opettajatar oli sosiaalidemokraattien kansanedustajan Matti Turkian tytär. Matti Turkian suureksi erheeksi taas langetettiin osuus sisällissodan aikaiseen punaiseen terroriin. Anna Turkiaa ei nähty sen koommin Pölläkällä. Nuori opettaja pakeni Helsinkiin.

Heinäveden ilmapiiri kiristyi ahdistavaksi. Epämääräiset huhut lainehtivat. Happosen jutun todistajia peloteltiin kuolemalla. Tutkinta eteni vitkastellen. Tutkintaa hidasti virkavallan myötäsukaisuus lapualaisia kohtaan. Happosen omaiset ja Heinäveden sosiaalidemokraatit vaativatkin, että jutun tutkintaan on saatava objektiivisempi henkilö kuin nimismies Onni Hartio.

Sisäministeri määräsi tutkijaksi poliisitarkastaja Hanno Kunnaksen. Tutkinta alkoi edetä. Lokakuussa 1930 Happosen kuopiolaiset kyyditsijät ilmoittautuivat Kunnakselle. Selvisi, että Happosen kyyditys oli suunniteltu elokuun viimeisenä päivänä Kuopion Seurahuoneella Heinäveden lapualaisten pyynnöstä.

Piakkoin Kunnas keskeytti tutkimukset, osin lapualaisten ahdistelun vuoksi. Tutkimuksia jatkoi lapualaismielinen lääninrikosetsivä A. H. Piessa, joka käytti avoimesti sinimustaa kravattia. Hän pikemminkin vaiensi epämääräiset huhut kuin otti selvää niistä. Jutun tutkijat vaihtuivat jatkuvasti. Aina kun asiat alkoivat valjeta, tutkijaa vaihdettiin.

Huhtikuussa 1932 tutkinnan johtoon tulivat ylietsivä Pekka Koivulainen ja komisario Harri Hahla. Kesäkuussa he pidättivät Evert Sallisen rengin Otto Pakarisen ja kunnantalon vahtimestarin Anselm Puustisen Heinävedeltä. Kovakouraisten kuulustelujen jälkeen Pakarinen ja Puustinen tunnustivat yöllä 1.–2. heinäkuuta. Pakarinen vei tutkijat Happosen ruumiin luo.

Elokuussa 1932 Pakarinen tuomittiin taposta yhdeksäksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Puustinen sai avunannosta kuusi vuotta. Kuopiolaiset ja heinävetiset saivat 10–11 kuukauden tuomiot. Viipurin hovioikeus vapautti heinävetiset kokonaan ja alensi kuopiolaisten tuomioita. Pakarinen ja Puustinen vaativat vankilassa syömälakolla uutta oikeudenkäyntiä. Miehet sanoivat olevansa sijaiskärsijöitä. Todelliset surmaajat olivat maksaneet kummallekin 30 000 markan palkkion (nykyrahassa 8 992 Ð) ja lupailleet lieviä tuomioita.

Korkein oikeus palautti jutun tammikuussa 1933 takaisin. Uusissa oikeudenkäynneissä Pakarinen ja Puustinen eivät halunneet tai uskaltaneet tunnistaa korkeimman oikeuden epäilemiä henkilöitä murhaajiksi. Lisäksi epäillyt kykenivät todistamaan, että he olivat olleet murhan aikoihin kirkonkylässä. Pakarisen rangaistus pysyi entisellään, mutta lopulta Puustinen vapautettiin avunannosta tappoon, tuomioksi jäi avunanto vapauden riistoon – 5 kuukautta vankeutta.

Rikostutkimuskeskuksessa suoritetuissa koeammunnoissa todettiin, ettei Happosen päästä löydettyä luotia ollut ammuttu Otto Pakarisen pistoolilla.

Toimittaja Juha Mikkonen on Savon Sanomissa julkaistuissa artikkeleissaan selvittänyt Otto Pakarisen elämänvaiheet. Vuosina 1935–1938 Pakarinen teki joka vuosi armahdusanomuksen presidentille esittäen joka kerta saman perustelun: ”En ole Happosen murhaaja.” Presidentti ei armahtanut. Sitten syttyi talvisota, ja miehiä tarvittiin Kannakselle. Sinne kelpasi alikersantti Pakarinenkin. Pakarinen soti sotansa hyvällä menestyksellä. Talvisodasta hän kotiutui kersanttina, jäi välirauhan ajaksi armeijan palvelukseen ja yleni jatkosodassa vääpeliksi.

Vankilavuodet ja todellisilta murhaajilta saamatta jäänyt korvaus katkeroittivat miehen, viina piti otteessaan. Luvattua maksua Pakarinen peräsi kuolemaansa saakka. Otto Pakarinen kuoli varhain itsenäisyyspäivän aamuna 1962 Iisalmessa 56 vuoden iässä. Kerrotaan, että Pakarinen olisi vielä vuonna 1961 yrittänyt kiristää korvausrahaa lisää 40 000 markkaa. Kohta tämän jälkeen Pakarinen sairastui vakavasti ja kutsui viranomaisen luokseen tehdäkseen täyden tunnustuksen. Yllättävä parantuminen muutti miehen mielen ja tunnustus jäi tekemättä. Jonkin aikaa tuon jälkeen Pakarinen löydettiin pahoinpideltynä asuntonsa läheltä Iisalmesta ja vietiin sairaalaan. Hän toipui muutamassa päivässä ja odotti kotiin pääsyä. Luvatun kotiuttamispäivän edellisenä iltana Pakarista tapaamaan saapui ”tuntematon henkilö”, ja aamuyöllä Pakarinen löydettiin kallonmurtumaan kuolleena vuoteestaan. On arveltu, että uhrilammas koki väkivaltaisen lopun, hänet vaiennettiin. Kuolemasta kerrotaan myös toista versiota, joka on paljon arkisempi: viinasta ja väkivaltaisesta yhteenotosta naisystävän kanssa seuranneesta sairaalaan joutumisesta, ja lopulta vaipumisesta tajuttomuuteen ja kuolonuneen.

Hartion jälkeen Heinäveden nimismieheksi (1931– 1935) tullut Valentin Soine pitää julkaisemattomissa muistelmissaan selvänä, että teon takana olivat muut kuin Pakarinen. Entinen maaherra Urho Kiukas kertoo muistelmissaan ajastaan Heinäveden nimismiehenä. Kiukas tuli Heinävedelle Soinen jälkeen vuonna 1935. Hänen mukaansa ”murhajuttu lienee suunniteltu ja järjestetty Kuopiossa”. Kysymykseen kuka tai ketkä Happosen murhasivat, Kiukas lienee tiennyt vastauksen, mutta ei kerro:

Kyllä me Pakarisen kanssa siitä sitten keskustelimme, mutta se jääköön meidän keskeiseksi asiaksemme. – – se oli luottamuksellisesti minulle kerrottu. Saa mennä mukanani hautaan. Historioitsija Juha Siltalan mukaan Happosen murha on jäänyt epäselväksi ”kolmannen auton” arvoituksen takia: ottivatko jotkut henkihieveriin käsitellyn kyydittävän kuopiolaisilta alkukyyditsijöiltä Karvion kanavan takana ”lopettaen” hänet sitten kyyditystä jatkamaan lähteneiden Pakarisen ja Puustisen nähden, jotka puolestaan ottivat maksua vastaan syyn niskoilleen? Lähes kaikki Happosen vihamiehet autoilivat tapahtuma-aikana, ja epäselväksi jää myös Kuopion suojeluskuntaupseerien ”metsästysseurueen” rooli; Erkki Koposen mukaan aluepäällikkö majuri Hugo Kahva yritti saada hänet jatkamaan kyyditystä. ”Välittävä linkki” jää epäselväksi ja Happosen kyyditys avoimeksi tapaukseksi.

Kaikesta tästä vaivasta ja kohusta koitui lapualaisille vain niukasti hyötyä. He saivat pari kuukautta itsevaltaisesti hoitaa Heinäveden kunnan asioita pakotettuaan Happosen kyydityksen jälkeen muut sosiaalidemokraattiset valtuutetut allekirjoittamaan eropaperit. Vuoden 1930 lopulla järjestetyissä kunnallisvaaleissa vasemmisto kuitenkin valtasi takaisin entiset paikkansa yhtä lukuun ottamatta. Vain Happosen paikka jäi tyhjäksi.

Lähteet:
Isänmaallisen Kansanliikkeen Heinäveden paikallisyhdistys ry. 24045. Lakkautettujen yhdistysten arkisto. OMA. KA.
Soine, Valentin, ”Poliisimiehenä ja vankeinhoitajana.”
(Nähtyä ja koettua kriminaalipolitiikan parissa itsenäisyytemme ensimmäisten vuosikymmenien varrella.) Muistelmakäsikirjoitus v. 1972. Valentin Soinen kokoelma, KA.
Issakainen, Martti, Happosen tapaus. Kyyditysten ja lapualaisajan kertomukset Heinävedellä. Heinävesi 2010. Martikainen, Heimo, Heinäveden historia 2. Heinäveden historia kunnallisuudistuksesta nykypäiviin. Heinävesi 1989. Mikkonen, Juha, Mustasta maanantaista 66 vuotta. Savon Sanomat 1.9.1996.
Mikkonen, Juha, Sota armahti uhrilampaan. Savon Sanomat 26.1.1997.
Muhonen, Ritva, Kanavalla Urho Kiukas. Juva 1988.
Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. III: Muilografia.  Lisensiaattityön liiteosa. Helsingin yliopisto 1982.
Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Keuruu 1985.

*********************

 

Talonpoikaismarssille asein

Talonpoikaismarssi – myytti ja todellisuus

Heinäkuun 7. päivänä 1930 Suomessa toteutettiin tuon ajan oikeistoradikalismin suurin voimannäyttö: talonpoikaismarssi Helsinkiin. Marssin taustalla oli oikeiston huoli kommunismin vaarasta, joka heidän mukaansa uhkasi Suomen hyvinvointia. Viestinä oli, että Suomen talonpojat marssivat Helsinkiin ilmoittaakseen vakaasti, että kommunismi on kitkettävä pois Suomesta. Kolmekymmentäluvun eurooppalaisessa oikeistolaisliikkeessä samantyyppisiä kollektiivisen voiman osoituksia oli jo nähty Italiassa, jossa Benito Mussolinin mustapaidat marssivat Roomaan vuonna 1922 ja tekivät erittäin helpon vallankaappauksen ja pakottivat vasemmiston luopumaan toiminnastaan. Ulkomainen lehdistö luonnehti talonpoikaismarssia suomalaisten fasistien marssiksi Helsinkiin, ruotsalaiset ja englantilaiset lehdet rinnastivat sen Mussolinin Rooman-marssiin.⁹⁷ Italialaiselle lapualaisuus, il Lappismo, oli ”äärimmäinen linnake venäläisvaaraa vastaan”.⁹⁸

Suomessa oli tarkoitus kokoontua lapuanliikkeen johdolla Helsingin Senaatintorille, aivan kuten oli tehty vuoden 1918 sodan päättyessä. Alkujaan hallituksen painostamiseksi ja kaatamiseksi suunniteltu talonpoikaismarssi muodostui hallituksen vaihduttua valtiovallan ja kansanliikkeen mahtavasti lavastetuksi kädenlyönniksi. Talonpoikaismarssin vastaanotti Helsingin Senaatintorilla tasavallan valtaeliitti etunenässään presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud ja valkoinen kenraali C. G. E. Mannerheim. Marssi voidaankin nähdä vuoden 1918 voitonparaatin ja vallanluovutuksen vertauskuvallisena toisintona.⁹⁹

Talonpoikaismarssi suunniteltiin ja toteutettiin suojeluskuntaorganisaatioon tukeutuen. Marssia olikin alun perin suunniteltu suojeluskuntamarssin nimellä, mutta kun suojeluskuntien ylipäällikkö, kenraalimajuri Lauri Malmberg kielsi marssiin osallistuvilta suojeluskuntalaisilta univormujen käytön, vakiintui mielenosoituksen nimeksi talonpoikaismarssi. Valtaosa 12 000 osallistujasta kuului suojeluskuntaan, joka oli ympäri maan rakenteeltaan hyvin talonpoikainen järjestö, luonnollisesti kaupunkeja lukuun ottamatta. Kullekin suojeluskunnan 22 piirille ja niiden yhteensä 250 suojeluskunta-alueelle oli jaettu osallistujakiintiönsä, joita ei saanut sen paremmin ylittää kuin alittaakaan. Mukana ei saanut olla alkoholia eikä aseita, alaikäraja oli 24 vuotta.

Mikään esitetyistä ennakkoehdoista ei Savon eikä monen muunkaan maakunnan osalta lopulta toteutunut.¹⁰⁰ Aikaisempi tutkimus on esittänyt virheellisesti, ettei marssijoilla olisi ollut aseita mukanaan. Ensinnäkin eteläsavolaiset olivat varautuneet ”muunkinlaiseen toimintaan kuin tavalliseen mielenosoitukseen”. Eteläsavolaisilla marssijoilla oli ”lukuisasti aseita” mukana marssilla. Mikkelin suojeluskuntapiirin 2. sotilasohjaaja, luutnantti Kaarlo Martti Jonatan Hirvikoski (ent. Breitholtz, 1899–1951)¹⁰¹ johti joukkoa, joka lähti Mikkelin asemalta. Hänen johtamallaan noin joukkueen kokoisella iskuryhmällä oli aseet mukana. Osalle oli komennettu pitkät palttoot niskaan, ja aseita pidettiin palttoon alla. Aseina oli ainakin konepistooleja. Asiasta kertoi everstiluutnantti Paavo Susitaipaleelle vuonna 1955 toimitusjohtaja Erkki Kuussaari (s. 1906) Kuopiosta. Hirvikoski oli Kuussaaren silloinen lankomies.¹⁰² Turkulaisilla oli myös samanlainen kärkiryhmä, ”susiryhmä”, joka oli ottanut mukaansa ”kaksi pikakivääriä, kymmenkunta käsikranaattia ja pistoolin mieheen”. Talonpoikaismarssissa muodosti juuri tämä ”susiryhmä” pääasiallisesti Varsinais-Suomen rivistön kärjen.¹⁰³

Edelleen kenraali Martti Wallenius kirjasi Mäntsälän kapinasta syytettynä ollessaan vankilassa muistiin, että ”erotus talonpoikaismarssin ja tämän liikehtimisen (Mäntsälän kapinan, E.K.) välillä oli siinä, että silloin aseet olivat takin alla, nyt osalla näkyvissä”.¹⁰⁴ Jääkärieverstiluutnantti, heimosoturi, Suomen suurin yksityinen laivanvarustaja ja Loviisan kunniaporvari Ragnar Nordström laati muistelmansa sotien jälkeisinä vuosina 1945–1948 ollessaan poliittisena pakolaisena Ruotsissa. Muistelmat pysyivät salaisuutena aina vuoteen 1996 saakka, jolloin ne julkaisi suomen kielellä Nordströmin poika Raimo Ragnar Nordström. Talonpoikaismarssista jääkärieversti Ragnar Nordström kirjoitti:

Kaikki sujui rauhallisesti, hillitysti ja arvokkaasti, mutta monet marssiin osallistujat olivat olleet myös muuhun varautuneet, sillä joillakuilla oli mukana aseita, vaikkakaan ei näkyvästi.¹⁰⁵

Aseita oli siis mukana neljän eri lähteen kertoman mukaan. Esille näitä aseita ei marssilla kuitenkaan otettu ja myytti aseettomasta marssista rakennettiin.¹⁰⁶ Talonpoikaismarssinhan piti poiketa ulkomaisesta esikuvastaan Rooman marssista nimenomaan siinä suhteessa, että suomalaiset talonpojat aikoivat tulla pääkaupunkiin aseettomina. Näin ei käynyt. Todellisuudessa marsseilla oli se ero, että toinen onnistui ja toinen epäonnistui.

Talonpoikaismarssi ”epäonnistui” siinä, että sen alkuperäiset, äärimmäiset tavoitteet, kuten vallankaappaus ja diktatuuri, jäivät saavuttamatta. ”Tunsimme suurta pettymystä, kun Kosolan Vihtori ei ottanutkaan valtaa käsiinsä kuin olimme ajatelleet.”¹⁰⁷ Syitä hankkeen raukeamiseen on poliittisten johtajien neuvottelu- ja järjestelytyön lisäksi löydettävissä myös liikkeestä itsestään. Liikkeen epämääräisyys ja sen sisällä vaikuttavien eri ryhmien erilaiset intressit ja tavoitteet sekä sen organisoitumistapa, johdon puutteellisuus ja johtajan puute olivat niitä seikkoja joihin diktatuurin toteuttaminen kariutui silloin, kun se olisi ollut mahdollista.¹⁰⁸

Talonpoikaismarssimyytti palveli aikanaan lapuanliikkeen aktiivisen, ei-talonpoikaisen ytimen tarkoitusperiä. On muistettava, että turvautuminen yhteiskunnallispoliittisiin myytteihin ei ollut sattumaa tai ”ideologinen virhe”, vaan strateginen valinta. Tutkimuksessaan fasismin kulttuurisesta taustasta vuosisadan vaihteessa Zeev Strenhell korostaa myyttisen maailmankuvan merkitystä muotoutuvalle fasismille. Fasistit päätyivät strategiassaan johtopäätökseen, jonka mukaan massojen mobilisointi edellytti myyttien luomista.¹⁰⁹

Herrat sarkapuvuissaan – savolaiset marssijat

Marssijat oli jaettu maakunnittain rykmentteihin ja rykmentit alueittain pataljooniin ja komppanioihin. Savon rykmentti jakaantui Etelä-Savon, Pohjois-Savon ja Kainuun, Pohjolan sekä ruotsinkielisen Pohjanmaan pataljooniin. Etelä-Savon pataljoonaa johti Suomen Lukon Mikkelin piirin puheenjohtaja ja Mikkelin suojeluskunnan paikallispäällikkö insinööriluutnantti Ville Ruuskanen Savonlinnasta. Apulaiskomentajana toimi Suomen Lukon Mikkelin piirin varapuheenjohtaja apteekkari F. J. Holopainen Juvalta. Pohjois-Savon ja Kainuun pataljoonan komentajana oli johtaja V. A. Niinivaara Kuopiosta adjutanttinaan Gust. Raninin johtaja Veikko Nylund Kuopiosta. Molemmat olivat Suomen Lukon Pohjois-Savon piirin johtohahmoja.¹¹⁰

Talonpoikaismarssissa kiteytyi vallalla ollut myytti joukkovoimaltaan mahtavasta kansanliikkeestä. Vihtori Kosolan puheet marssin alla siitä, että 75 prosenttia kansasta olisi lapuanliikkeen kannalla, ja toisaalta väitteet, joiden mukaan marssille lähtijöitä olisi ollut 40 000 ellei peräti 100 000, mutta että määrää olisi epäluulojen hälventämiseksi karsittu 12 000:een tai 12 600:een valitsemalla mukaan ainoastaan valioväkeä, antoivat ulospäin kuvan ”koko kansan” liikkeestä.¹¹¹

Savonkin osalta jäätiin alle asetetun osallistujakiintiön, joka oli 700 marssijaa.¹¹² Savosta marssille otti osaa 584 miestä, joista eteläsavolaisia oli 267 ja pohjoissavolaisia 317.¹¹³ Kunnittain marssijat jakautuivat taulukon 59 mukaisesti. Tiedot perustuvat alkuperäisiin marssiluetteloihin, joiden laatijoina toimivat yleensä kunkin joukko-osaston komentajat, joten niitä voi pitää varsin luotettavina. Ensimmäiset luettelot on laadittu heinäkuussa 1930 ja viimeiset lokakuussa 1930.¹¹⁴

Eri tutkimuksissa talonpoikaismarssijoista on käytetty lähteenä Arvo Kokon Lapuan laki I -teosta (1930), jonka hyöty tutkijalle on kuitenkin vähäinen, koska sen liitteessä oleva marssijoiden luettelo sisältää kunnittain vain marssijoiden nimet ilman ammattia tai syntymäaikaa. Lisäksi luettelossa on lukuisia virheitä jo pelkästään Savon osalta: esimerkiksi F. J. Holopainen Juvalta on Kangasniemen kuntaluettelon alla, Holopaisen jälkeen seuraavat 10 miestä on myös merkitty kangasniemeläisiksi, vaikka he ovat Pieksämäen kauppalasta. Pieksämäen kauppalalaiset V. Matilainen, Uuno Pontán ja K. A. Meriluoto on puolestaan liitetty Mikkelin kaupungin alle. Viimeksi mainittu, Pieksämäen yhteiskoulun johtaja Meriluoto (1885–1972) tunnetaan nykyään paremmin kirjailija Aila Meriluodon isänä. Savonlinnan pormestarin A. Hietaron nimi on muodossa A. Hietala, kiuruvetisen Mauri Rädyn etunimeksi on laitettu Mari ja leppävirtalaisen Nike Riihikallion etunimeksi on tullut Niku, ja O. Sopanen on luettelossa muodossa A. Sopanen.¹¹⁵

Talonpoikaismarssiin osallistuneiden savolaisten nimilista on liitteessä 4. Missään aiemmassa tutkimuksessa ei alkuperäisiin marssiluetteloihin perustuvia nimilistoja ole julkaistu, joten jo tästä syystä on paikallaan julkaista kyseinen lista. Samalla Arvo Kokon teoksessa olevat virheellisyydet tulevat esiin.

Lukumääräisesti eniten marssijoita oli odotetusti Kuopiosta (39 miestä), mutta toisena tulee kartanopitäjänä tunnettu Joroinen (28) ennen Mikkeliä (26). Joroislaisia marssijoita johtikin Torstilan kartanon isäntä Lauri Jalkanen, ja mukana etunenässä olivat Kotkan kartanon omistaja Ferd. Taskinen, Koskenhovin ja Korholan kartanoiden omistaja, agronomi Hannes Kettunen, Pasalan kartanon omistaja O. E. Tanner ja Hoviniemen kartanon omistaja Samuel Wiedmer. Kartanonherrat olivat näyttävästi edustettuina, mikä kielii siitä, mistä piireistä lapuanliike Etelä-Savon maaseudulla sai kannatustaan. Joroislaisten marssijoiden nimilista kertoo, että marssille osallistuneet olivat valtaosaltaan pitäjän suurtilallisia. Yleensäkin savolaiset lapuanliikkeen kannattajat olivat suurimpien tilojen haltijoita.¹¹⁶ Isojen isäntien kautta syntyi yhteys paikallisten rahalaitosten, liike-elämän, maatalouden järjestötoiminnan, kunnan ja seurakunnan päättäviin elimiin.

Neljänneksi eniten marssijoita oli pienestä ja sisällissodassa kovia kokeneesta Kangaslammin pitäjästä (22), josta jo aiemmin oli lähdetty joukkoliikkeenä Vienan retkelle vuonna 1918. Samoja miehiä oli mukana myös talonpoikaismarssilla. Marssijoukkoa johti jälleen ”luutnantti-Sopasena” tunnettu antaumuksellinen suojeluskuntalainen ja isänmaan ystävä Olavi Sopanen (1897–1950) adjutanttinaan ”uskollinen seuralainen”¹¹⁷ jo Vienan retkeltä, ratamestari Uuno Koponen. Sopanen oli Joutsenlahden Sopalan perijä ja isäntä. Sopala oli aivan omaa luokkaansa pitäjän muihin tiloihin verrattuna, ja sitä on sanottu Kangaslammin ainoaksi kartanoksi. Puitteiltaan se kartanoluokkaan yltääkin, mutta aatelistaustaa sillä ei ole.¹¹⁸

Olavi Sopasen isä oli Rantasalmen kihlakunnan tuomari, hovioikeuden asessori ja hetken oikeusministerinäkin toiminut E. W. Sopanen (1863–1926). Koulunsa hän kävi vuonna 1872 perustetussa Kuopion lyseossa, minkä jälkeen hän aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Kihlakunnan tuomarina Sopasta arvostettiin taitavana ammattilaisena, jonka johdolla käräjät sujuivat leppoisissa merkeissä. Toisenlainen kuva E. W. Sopasesta tuomarina syntyi, kun hän keväällä 1918 johti suojeluskunnan kenttäoikeutta Varkaudessa. Tässä toimessaan häntä pidettiin säälimättömänä. Liiketoimillaan hän hankki laajat maa-alueet Kangaslammilta, mikä ei saanut pelkästään myönteistä vastakaikua. Elias Sopasen puoliso oli luotsipäällikkö Lönneströmin tytär Savonlinnasta. Sopasilla oli kolme poikaa, joista Joutsenlahden perijäksi kaavailtu esikoinen, maa- ja metsätieteiden ylioppilas, menehtyi lavantautiin kesken opintojensa. Pojista keskimmäinen, Rainer, opiskeli Helsingin yliopistossa oikeustiedettä. Kangaslammille, ja Sopalan tilaa hoitamaan jäi lopulta lapsista nuorin Olavi, Olli. Hänestä piirtyy kuva valkoisen Suomen ihanteiden esikuvallisena kantajana ja toteuttajana.

Nuori Olli Sopanen oli ystäviensä silmissä ”täysiverinen idealisti”, kirjatoukka ja äärimmäisen omistautunut isänmaan asialle. Olli Sopanen oli käynyt Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun ja opiskellut yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta, mutta ei koskaan valmistunut. Sisällissodan aikana Olli Sopanen kuului Kangaslammin suojeluskunnan ytimeen. Sodan vielä riehuessa hän oli kangaslampilaisten toveriensa mukana vapauttamassa Itä-Karjalaa. Kangaslammilta kootut vapaaehtoiset miehet (36) kuuluivat everstiluutnantti Malmin johtamaan Uhtuan seudun ryhmään. Vienan retkellä Olli Sopasella oli repussaan Lönnrotia ja J. K. Inhaa, mutta toiminnan miehenä hänet nimitettiin myös Uhtuan suojeluskunnan päälliköksi. Sopanen oli militanttilapualainen, joka jatkoi toimintaansa IKL:n Kangaslammin paikallisosaston puheenjohtajana.¹¹⁹

Kangaslammillakin suojeluskuntajärjestöllä ja kunnallishallinnolla oli läheinen yhteys. Kangaslammin kunnallispolitiikassa maltillisen sosiaalidemokratian linjakseen omaksunut työväenliike hyväksyttiin kunnan asioita hoitamaan. Kiistaton johtoasema kunnassa oli kuitenkin suojeluskuntaan läheisesti kytkeytyneillä tahoilla eli isä ja poika Sopasella sekä heidän hengenheimolaisillaan. Kunnanvaltuuston puheenjohtajina toimivat vuosina 1919–1926 E. W. Sopanen ja vuosina 1927–1934 hänen poikansa Olavi Sopanen. Kunnanhallitusta puolestaan johtivat talolliset A. J. Tanninen 1921–1927 ja Antti Eronen 1928–1938, joka oli mukana myös talonpoikaismarssilla.

Kangaslammin kirkonkylää halkovan Pajamäen harjanteen päällä seisoo linnamainen ”Manttu”, entinen Kangaslammin suojeluskuntatalo, joka on lähiympäristöineen suojeltu valtakunnallisesti ainutlaatuisena kohteena. Arkkitehti Oiva Kallion suunnittelemaa taloa ryhdyttiin rakentamaan 1920-luvun alussa. Talon rakentamisen aikaan ja siitä pari vuosikymmentä eteenpäin Kangaslammin kunnalliselämän ja suojeluskunnan välillä oli vahva sidos. Mantun alullepanija, rakennettuja ja ensimmäinen omistaja vuoteen 1944 saakka oli Kangaslammin suojeluskunta, jossa vaikuttajahahmoina toimivat isä ja poika Sopanen. Suureellisen hankkeen tärkeimpänä mahdollistajana oli Sopasten huomattavaan yksityiseen varallisuuteen pohjautunut sitoutuminen. Kunnanvaltuusto kokoontui suojeluskunnan talolla ensimmäisen kerran 31.3.1924. Talosta tuli alusta lähtien myös monipuolisen kulttuurielämän keskus.¹²⁰

Uusi aika oli kuitenkin jo tuloillaan. Vuonna 1935 Kangaslammin kunnanvaltuuston johtoon nousi vuosikymmeneksi osuusliike Työnvoiman myymälänhoitaja, täpärästi vuodesta 1918 hengissä selvinnyt Matti Tolonen, jonka yhteiskunnallinen ura oli alkanut Kangaslammin työväenyhdistyksessä pari vuosikymmentä aiemmin. Hänen aikanaan tehtiin linjauksia, jotka etäännyttivät kuntaa suojeluskunnasta. Vuonna 1937 valtuusto katsoi suojeluskuntatalon liian suureksi kunnan tarpeisiin. Kunnan asioiden hoito ja toimistopalvelut päätettiin siirtää tien toisella puolella sijaitsevaan kaupparakennukseen, joka sittemmin on tunnettu Kangaslammin museona.¹²¹

Kangaslampilaisten joukossa marssi myös 22-vuotias AKS:n valajäsen numero 848, ylioppilas Yrjö Kilpeläinen (1907–1955), joka sittemmin sota-aikana tunnettiin legendaarisena radiopropagandisti ”Jahvettina”. Sotavuosina Jahvetin varsinaisia vastapelureita olivat ”Tiltu”, Armas Äikiä ja muut itäiset radioäänet Suomen aaltopituuksilla. Ei kovin paljon liioiteltu, kun sanottiin, että Jahvetin panos idän ja lännen sanasodassa vastasi noin kahta divisioonaa. Kilpeläinen oli eronnut vuonna 1932 AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkimainingeissa. Hän toimi aktiivisesti Yrjö Ruudun johtamassa Suomalaissosialistisessa puolueessa, kunnes puolue vuonna 1937 lopetti toimintansa. Suurin osa sen jäsenistä liittyi Ruudun johdolla Sdp:hen, muiden mukana myös Yrjö Kilpeläinen. Vuonna 1938 hänet valittiin Työväen akatemian johtajaksi. Hänet savustettiin ulos radiosta ja Työväen akatemiasta, mutta Pohjois-Savo lähetti ”uusien kasvojen” eduskuntaan maalisvaaleissa 1945 kansanedustaja Yrjö Kilpeläisen, katumattoman tannerilaisen. Vaaran vuosina hän toimi ”asevelisosialistien” kärkiryhmässä.¹²²

Iisalmen maalaiskunta, Kuopion maalaiskunta, Rautavaara, Anttola, Enonkoski ja yllättävästi ”Savon Lapuana” tunnettu Heinävesi edustivat kuntia, joista ei ollut yhtään marssijaa. Osanottajamäärän jäämiseen alle asetetun kiintiön vaikutti ennen kaikkea paikallisten maalaisliittolaisten vastustus hanketta kohtaan. Erityisesti puolueen lehtien Savon Sanomien ja Iisalmen Sanomien energinen kampanja marssia vastaan karsi varmasti pois ne liikkeen paikalliset maalaisliittolaiset kannattajat, jotka muussa tapauksessa olisivat olleet valmiit näyttämään kannatuksensa ”isänmaalliselle” asialle.¹²³

Pohjois-Savon laajimmin levinnyt porvarillinen lehti Savon Sanomat ja sen maltillinen päätoimittaja Eero Hiekkala toivat varhain esiin lapuanliikkeeseen sisältyvät vaarat puolueensa yhtenäisyydelle. Vaasan tapahtumat kesäkuun alussa toimivat Savon Sanomille varoittavana tuloksena ”kiihotustyöstä”, jota ”muutamat ajattelemattomat yltiöpäät” ja ”laittoman hurmahenkisyyden polulle hairahtuneet” olivat jatkaneet hallituksen kommunisminvastaisista toimenpiteistä huolimatta. ”Hurmahenkisten kiihottajien” ja ”laittomien tekojen” varomista lehdessä korostettiin pitkin kesäkuuta.¹²⁴ Kuopion läänin läntisen vaalipiirin maalaisliittolaiset kokoontuivat yleiseen kokoukseen 22.6.1930 Kuopion Seurahuoneelle, jossa maakunnan maalaisliittolaiset yksimielisesti ilmoittivat seisovansa hallituksen takana ja kannattivat kommunismin hävittämistä laillisin keinon sekä tuomitsivat marssin Helsinkiin ”yhteiskuntarauhalle vaarallisena”.

Samana päivänä pidettiin Iisalmessa 4–5 000 hengen ”maalaisliittolaisten ja heihin yhtyneiden tasavaltalaisten” kansalaiskokous, joka ”pitää jyrkästi kiinni laillisuuskannasta”.¹²⁵ Iisalmen Sanomien päätoimittajaa K. V. Piilosta käytiin kotona uhkailemassa kyydityksellä tämän horjuttua ensin asenteellisesti ja otettua lopulta negatiivisen kannan lapualaisuuteen. Maalaisliiton vasempaan siipeen kuulunut Piilonen näki alkuinnostuksen jälkeen lapualaisuudessa selvän oikeistouhan järjestelmälle. Piilosen pelasti kyyditykseltä Iisalmen Sanomien historiikista löytyvän tiedon mukaan Santeri Sahlström. Hän oli estänyt Kajaanista tullutta muiluttajaa viemästä Piilosta.¹²⁶

Mikkelin piirin maalaisliittolaiset kokoontuivat myös 22.6.1930 Mikkelin VPK:n talolle pohtimaan maan poliittista tilannetta. Kokouksen yksimielisesti hyväksymissä ponsissa toivottiin, ettei ”maakunnan väestö lähtisi heinäkuun alussa Helsinkiin, vaan rauhallisena odottaisi hallituksen ja eduskunnan toimenpiteitä”.¹²⁷

Vaikka marssi korostetusti verhottiin talonpoikaiseen ulkoasuun, niin jo aikalaiset esittivät epäilyksiä sen ”talonpoikaisuudesta”. Marssin talonpoikaisuus olikin myytti, joka takasi sen, että spekulaatiot mahdollisesta vallankaappauksesta marssin aikana vaimenivat. Vuoden 1918 jälkeen talonpoikaisyhteiskunnan merkitys korostui suomalaisuuden rakentamisessa. Valkoisen Suomen ihannesuomalaisuus oli talonpoikaista. Talonpoikaisuuden ihailua vahvisti se, että valkoisen armeijan miehistön rungon olivat muodostaneet maalaistalojen pojat. Talonpoikaisen Suomen hyveitä korostaneet painotukset voimistuivat selvästi vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisuuden keskeiseksi ihanteeksi nousi entistä selvemmin itsenäinen ja ahkera talonpoika. Tälle ideaalille myös lapuanliike rakennettiin, vaikka aktiivisimman kannattajakuntansa puolesta se ei sitä vastannut.

Taulukossa 60 on ryhmitelty savolaiset talonpoikaismarssijat sosiaalisen aseman mukaan. Taulukkoon on sovellettu Heikki Wariksen vuonna 1940 laatimaa kerrostumaluokitusta, jossa hän jakoi suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliset kerrostumat neljään pääryhmään: työväestö, talonpojat, keskiluokka ja ylin kerros ruokakuntain päähenkilöitten mukaan.¹²⁸

Taulukosta voidaan havaita, että Etelä-Savon marssijat painottuivat selvästi sosiaaliselta asemaltaan ylimpiin ryhmiin. Ylintä virkamies- ja ammatinharjoittajakuntaa sekä liike-elämän johtokerrosta eli ylintä kerrosta oli marssijoista 22,5 prosenttia ja pienyrittäjiä, toimihenkilöitä sekä alempaa virkamiehistöä eli keskiluokkaa 21,7 prosenttia, eli yhteensä 44,2 prosenttia marssijoista, mikä merkitsee yli kymmenkertaista yliedustusta sen osuuteen koko ammatissa toimivasta väestöstä. Lähes samassa suhteessa kuin ylin kerros ja keskiluokka olivat yliedustettuina, oli työväestö aliedustettuna. Talonpoikia marssijoista oli 52,8 prosenttia, mikä merkitsee selvää aliedustusta suhteessa sen osuuteen koko ammatissa toimivasta väestöstä.

Pohjois-Savon osalta ei yhtä tarkkoja johtopäätöksiä voi tehdä, koska ”ilman ammattia” -luokkaan kuuluu aineistossa 11,4 prosenttia marssijoista, mutta sama painopiste sosiaaliselta asemaltaan ylimpiin ryhmiin on toki esiin nostettavissa. Pohjois-Savossa marssijoista ylä- ja keskiluokkaa oli 36,8 prosenttia, mikä yhteensä merkitsee yli seitsenkertaista yliedustusta sen osuuteen koko ammatissa toimivasta väestöstä (5,2 %). Keskiluokasta erityisesti toimihenkilöt olivat hyvin edustettuina (28 marssijaa). Sen sijaan maanviljelijöitä oli alle puolet marssijoista (49,1 %). Työväestöä marssijoista oli vain 3,8 prosenttia, kun heidän osuutensa Kuopion läänin koko ammatissa toimivasta väestöstä oli kymmenkertainen (39,3 %).¹²⁹

Talonpoikaismarssijoiden sosiaalinen tausta kertoo, että Savossa lapuanliike oli ylemmän kerroksen ja keskiluokan liike. Kommunisminvastaisella liikkeellä oli alkuvaiheessa kiistatta myös talonpoikaisväestön tukea. Savossa se oli alusta alkaen kuitenkin suurtilallisten tai suurempien tilojen omistajien varassa. Liikkeen talonpoikaista kannatusta on pyritty korostamaan ja liioittelemaan todisteena laajojen kansankerrosten tuesta toiminnalle, johon viimeistään kesällä 1930 liittyi laajamittaista rikollisuutta. Maanviljelijäväestö muodostikin 1930-luvun agraarivaltaisessa Suomessa sen yhteiskunnallisen ja poliittisen mahdin, johon lapuanliike murtui.

Marssiin osallistujien yhtenä valintakriteerinä oli vähintään 24 vuoden ikä.¹³⁰ Tästä kriteeristä ei kuitenkaan pidetty kiinni, vaan mukana oli monia huomattavasti nuorempia. Marssin laaja-alaisuuden korostamiseksi mukaan kelpuutettiin nähtävästi kaikki vähänkin halukkaat. Savolaisten talonpoikaismarssijoiden ikäjakauma oli laaja. Käytettävissä olevien tietojen perusteella nuorin talonpoikaismarssille osallistunut oli 18-vuotias juvalainen kauppa-apulainen Eero Pulliainen. Vanhin taas oli 77-vuotias pieksämäkeläinen maanviljelijä A. Vauhkonen. Nestoreihin kuului myös kuopiolainen neuvosmies Eero Hämäläinen, jolle ikää oli kertynyt 74 vuotta.¹³¹

Etelä-Savon marssijoiden syntymävuodet ovat yhtä marssijaa lukuun ottamatta tiedossa.¹³² Niiden perusteella voidaan todeta, että eteläsavolaisten marssijoiden keski-ikä oli 41 vuotta. He kuuluivat siis niin sanottuun vapaussotasukupolveen, joka edusti mentaalisesti toista maailmaa kuin suurlakkosukupolvi. Vapaussotasukupolven edustajat olivat syntyneet viimeistään 1880-luvun lopulla. Heiltä puuttui näin ollen kokonaan kokemus ”hyvästä ajasta” Venäjän alaisuudessa oman tiedostavan elämänsä aikana: keisari ja venäläisyys edustivat heille vain valapattoisuutta ja vainoa.¹³³

Vapaussotasukupolven edustajille olikin ominaista idealismi, jyrkkyys ja halveksunta ”pieniä politiikkoja” sekä ylimalkaan pragmaatikkoja ja kompromisseja kohtaan. Vihollisena he pitivät nimenomaan suurlakkosukupolven mentaliteettia, josta näytti tyystin puuttuvan uskallus ja uhrivalmius. Vapaussotasukupolvi koki Venäjän ja venäläisyyden suurimmaksi uhaksi sen yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Tässä suhteessa sen uhkakuvien järjestys oli päinvastainen kuin suurlakkosukupolvella. Jääkäriliikkeen ja aktivismin onnistuminen ja itsenäisyyden toteutuminen olivat avainkokemuksia, jotka loivat uskon aktiivisen ja suorasukaisen toiminnan siunauksellisuuteen.

Onnistuminen jätti vapaussotasukupolveen myös uskon, että ryhmä, jolla oli hallussaan kansakunnan edun kannalta ”oikea” tieto, saattoi nousta enemmistöäkin vastaan. Itse asiassa sen olisi jopa velvollisuus tehdä niin, kun kansakunnan suuret arvot ovat kysymyksessä. Henkenä oli, että oikea asia voittaisi – mutta ei omalla painollaan, vaan vain jos sitä jaksettaisiin ajaa. Vapaussotasukupolven johtajat turhautuivat maailmansotien välillä, kun he eivät olleet saaneet sitä paikkaa kansakunnan kaapin päällä, joka heille mielestään itsenäisyyden luojina kuului. Heissä eli usein nostalginen usko vanhempien aikojen sukupolvien kunnollisuuteen ja usko nousevien kehityskelpoisuuteen, mutta turhautuminen heitä edeltävään sukupolveen ja oman sukupolven enemmistöön, joka ei ollut heidän linjallaan.

Suomen Lukko puhdistaa valtuustot

Kommunistien asema Savon kunnanvaltuustoissa

Kommunistisen liikkeen joukkokannatus ilmeni näkyvästi monissa pohjoissavolaisissa pitäjissä pian sisällissodan jälkeen. Sanelulinjaan Työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton edustajilla ei kuitenkaan ollut edellytyksiä, koska heillä ei ollut yhdessäkään kunnassa kahden kolmasosan määräenemmistöä. Sen sijaan vaaliliitto muodosti useissa kunnissa suurimman valtuustoryhmittymän, jolloin kunnalliset kysymykset voivat painottua heidän haluamaansa suuntaan.

Toisen aspektin muodostivat kommunistien yhden kolmasosan määrävähemmistöt, joilla saatettiin jarruttaa kunnallista päätöksentekoa; ideologisesta jarrutuspolitiikasta ei asiaa Pohjois-Savon osalta tutkinut Esa Ruuskanen kuitenkaan ole löytänyt merkkejä muiden kuin kunnallisiin suojeluskuntamäärärahoihin liittyvien päätösten osalta.¹³⁴

Suojeluskuntamäärärahojen epääminen riitti kuitenkin nostattamaan kiukkua pitäjän porvarillisten keskuudessa, varsinkin kun suojeluskunnat harjoittelivat työväenliikkeen dominoimissa maaseutukunnissa äärimmäisen niukoin varoin. Elettä pidettiin symbolisestikin hyvin loukkaavana, joutuivathan sodan voittajat nyt nöyrtymään ja kulkemaan lakki kourassa häviäjien edessä.

Kommunistien asema Savon kunnanvaltuustoissa ennen lapuanliikettä ja valtuustojen puhdistusta kommunistisista aineksista ja sen jälkeen käy ilmi taulukosta 61. Taulukon tiedot on saatu Etsivän keskuspoliisin Kuopion alaosaston laatimista kunnallisvaalitilastoista, joissa, päinvastoin kuin valtiollisissa kunnallisvaalitilastoissa, on eroteltu kommunistien ja sosiaalidemokraattien valtuustopaikat. Ne kunnat, joiden kohdalla ei ole tietoja, ovat kuuluneet jonkun muun edustuksen (esim. Sääminki-Sortavalan alaosaston) toimialueelle, jonka arkistoista ei ole löytynyt kuopiolaisten virkaveljien mallin mukaan laadittua kunnallisvaalitilastoa. Pohjois-Savon osalta on käytetty myös Kuopion läänin maaherran vuosikertomuksia, joiden perusteella on täydennetty Etsivän keskuspoliisin tietoja.

Taulukosta 61 nähdään, kuinka poliittinen profili oli erilainen maakunnan pohjoisja eteläosassa, minkä seikan jo eduskuntavaalit toivat esiin. Pohjois-Savossa kommunistit olivat selvästi niskan päällä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ja Etelä-Savossa vastaavasti sosiaalidemokraatit. Pohjois-Savossa vasemmiston voimasuhteet jakautuivat vuoden 1928 kunnallisvaalien jälkeen 184–83 kommunistien hyväksi. Kommunisteilla oli siis hallussaan lähes 70 prosenttia vasemmiston valtuustopaikoista. Kaavilla, Kuopion maalaiskunnassa, Riistavedellä, Suonenjoella, Tervossa ja Tuusniemellä kommunistit saivat kaikki vasemmiston paikat. Etelä-Savossa vasemmiston voimasuhteet jakautuivat sen sijaan sosiaalidemokraattien hyväksi 182–5. Ainoastaan Anttolan (3 paikkaa), Jäppilän (1) ja Mikkelin maalaiskunnan (1) valtuustoihin kommunistit saivat edustajansa.

Vuoden 1930 kunnallisvaalit merkitsivät voimasuhteissa lähes vallankumousta. Näin nimenomaan kommunistisessa Pohjois-Savossa. Taulukosta havaitaan, että verrattuna vuoden 1928 vaaleihin Pohjois-Savossa vasemmisto menetti peräti 121 valtuustopaikkaa eli 45 prosenttia paikoistaan. Koko maassa vasemmisto menetti vain 10 prosenttia paikoistaan,¹³⁶ joten Pohjois-Savossa menetys oli yli nelinkertainen. Porvarilliset puolueet kasvattivat edustustoaan valtuustoissa 132 paikalla. Suurin näistä puolueista oli luonnollisesti maalaisliitto, jolla oli Pohjois-Savon valtuustoissa vuoden 1930 vaalien jälkeen yhteensä 298 edustajaa eli 67,4 prosenttia porvarillisista paikoista.

Etelä-Savossa sen sijaan vuoden 1930 vaalit eivät käytännössä muuttaneet vallinneita voimasuhteita juuri lainkaan. Vasemmisto – eli käytännössä Sdp– säilytti lähes täysin asemansa. Menetystä tuli vain kahdeksan paikkaa. Porvarilliset puolueet saivat reilut kymmenen lisäpaikkaa.

Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius oli ennen vaaleja hylännyt Kuopion läänissä kaikkiaan 68 ehdokaslistaa, niistä useimmat Pohjois-Savosta. Tämä merkitsi sitä, että 12 pohjoissavolaista kunnanvaltuustoa jäi seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi kokonaan vaille vasemmistoedustusta. Tällaisia kuntia olivat Juankoski, Kiuruvesi, Kuopion maalaiskunta, Riistavesi, Siilinjärvi, Sonkajärvi, Suonenjoki, Tervo, Tuusniemi, Varpaisjärvi, Vehmersalmi ja Vieremä. Näiden kuntien valtuustoissa oli ollut voimakas vasemmistoedustus, jopa enemmistökin, kuten Tervossa, Juankoskella ja siihen asti Suomen ehkä kommunistisimmassa kunnassa Tuusniemellä.

Sosiaalidemokraatit väittivät, että mainittujen kuntien hylätyt ehdokaslistat ovat olleet heikäläisten. Etsivä keskuspoliisikin myönsi, että ”tässä väitteessä saattaa sikäli olla perää, että niiden perustajat alun perin ovat olleet sosiaalidemokraatteja, mutta pienenä vähemmistönä ollen ovat ryhtyneet yhteistoimintaan kommunististen aineksen kanssa, ottaen kommunistisiin järjestöihin kuuluneita ehdokaslistoille saadakseen koko vasemmiston yhteisrintamassa äänestämään listojaan”. EK:n mukaan aivan puhdas kommunistinen ehdokaslista esitettiin tiettävästi ainoastaan Varkaudessa.¹³⁷ On aivan ilmeistä, että monet kommunistit jättivät kokonaan äänestämästä tai sitten antoivat äänensä maalaisliitolle sosiaalidemokraattien sijaan.

Kunnanvaltuustoja puhdistetaan

Pohjois-Savossa kunnanvaltuustojen puhdistusten käynnistyminen ei johtunut kommunistien toiminnasta sinällään vaan lapuanliikkeen yllykkeestä. Puhdistukset alkoivat Leppävirralta 21.7.1930, jolloin kommunisteiksi todetut valtuutetut K. Räsänen, O. Turunen ja A. Leivo erosivat kirjallisesti valtuustosta ja paikalle saapuneet A. Immonen, A. Kosonen ja A. Hartikainen suullisesti. Lyhyen keskustelun jälkeen vapautti valtuusto heidät jäsenyydestä, minkä jälkeen ”he rauhallisesti poistuivat kokouksesta”.¹³⁸ Esa Ruuskanen esittää väitöskirjassaan erheellisesti, että puhdistukset olisivat alkaneet läänin pääkaupungista Kuopiosta. Kuopion vuoro oli seuraavana.¹³⁹

Kuopiossa valtuusto tarjosi kommunisteille Savon Kansan kirjapainon ja työväentalon sulkemisten jälkeen ainoan julkisen esiintymispaikan.

Kuopio oli Pohjois-Savon lapualaisaktivistien keskuspaikka, josta vaikutteet levisivät muualle maakuntaan. Kuopiolaiset olivat saaneet vahvan edustuksen Suomen Lukon piiritoimikuntaan jo kesäkuussa, ja kaupungin painoarvo vain lisääntyi piirijärjestössä heinäkuun loppupuolella, kun sen johtokolmikoksi valittiin 27.7. Kuopiosta neuvosmies Eero Hämäläinen, johtaja V. A. Niinivaara ja liikemies Otto Eloranta. Kokouksessa käsiteltiin lapuanliikkeen valtuuskunnan vaalijulistusta ja päätettiin toimia maakunnassa porvarillisen vaaliliiton hyväksi ja aktivoida Suomen Lukon paikallisosastojen perustamista. Paikallisosastoista kaavailtiin tukipilareita Isänmaalliselle vaaliliitolle suopean ilmapiirin muokkaamisessa ja moraalisia muistuttajia porvarillisille puolueille kommunisminvastaisen taistelun jatkumisesta.¹⁴⁰

Piirijärjestö myös ohjaili Kuopion kaupunginvaltuuston puhdistusta kommunistivaltuutetuille lähettämällään kirjeellä, jossa heitä kehotettiin jo ennen elokuista valtuuston kokousta sanoutumaan irti luottamustoimistaan. Kirjeen pelotevaikutus oli tuntuva, sillä kaikki 11 kommunistivaltuutettua pyysivät eroa ennen kokousta. Jalkinetyöläinen Kalle Kortelainen totesi erokirjeessään lakonisesti, että ”syyt erohakemukseen ovat tiedettävissä”. Viilaaja Elias Rihu pyysi puolestaan eroa, ”koska nykyisen valtuuston jäsenenä työskentely ei liene mahdollista”. Suomen Lukon piirijärjestö postitti kirjeensä myös kommunistisille varavaltuutetuille, jotka pyysivät eroa saman päivän kuluessa. Valtuusto täydennettiin porvarillisilla ja sosiaalidemokraattisilla varajäsenillä.

Kuopion kommunistiset kaupunginvaltuutetut olivat olleet vastapuolen silmissä huonossa huudossa kautta 1920-luvun. Jopa sosiaalidemokraatit tukivat puhdistusta. Porvarillisissa piireissä juhlittiinkin sitä, että enää valtuustossa eivät istuneet punakaartilaistaustasta tunnetut Rihu, kuorma-ajaja Otto Tissari, varastonhoitaja Salomo Savolainen ja kirvesmies Yrjö Niskanen. Lisäksi valtuustoryhmän jäsen, varastotyöläinen Martti Miettinen oli tuomittu 1920-luvun alkupuolella vankeuteen Skp:n salaisen aineiston levittämisestä. Lukkolaisten katsannoissa suuri osa kommunistivaltuutetuista muistettiin myös marraskuun 1917 suurlakon toimeenpanijoina.

Kuopion esimerkin viitoittamana Suomen Lukko tuli ottamaan tiiviisti osaa maakunnan kunnanvaltuustojen puhdistuksiin. Isänmaallisen vaaliliiton takeeksi perustetuilla Suomen Lukon paikallisosastoilla oli välitön vaikutuksensa kunnanvaltuustojen puhdistuksiin muun muassa Iisalmessa, Karttulassa, Kiuruvedellä, Maaningalla, Pielavedellä ja Varkaudessa.

Porvarillista yhtenäisyyttä havitteleva lukkolaisuus muuttui Pohjois-Savossa heinäkuun lopulla miltei täysin kokoomuslaisen sivistyneistön ja talonpoikaiston projektiksi, kun maalaisliitto päätti lähteä eduskuntavaaleihin omilla listoilla. Esimerkiksi Karttulassa, jossa paikalliset maalaisliittolaiset olivat tukeneet vahvasti lapuanliikettä vielä kesäkuussa 1930, Suomen Lukon paikallisosasto perustettiin 27.7. pitäjän kokoomusaktiivien, maanviljelijöiden Elmar Tervolan, J. Liljan, J. Eskelisen, E. Lyytikäisen ja opettaja J. Tarkkasen voimin. Tervola oli pitäjän suurimpia yksityisiä maanomistajia ja metsänhoitoyhdistyksen puuhamiehiä, ja Eskelinen lukeutui pitäjän vakaisiin talollisiin ja toimi muun muassa kirkonisäntänä. Poissa perustavasta kokouksesta oli esimerkiksi vielä kesäkuussa Suomen Lukon piirijärjestössä mukana ollut maalaisliiton piiritason vaikuttaja, maanviljelijä P. J. Jäntti, joka tunnettiin muun muassa karttulalaisen osuusliikkeen pioneerina ja myllytoiminnan kehittäjänä. Jäntistä tuli sittemmin maakunnan johtavia pulamiehiä.

Ylipäänsä Suomen Lukon paikallisosastot epäonnistuivat Pohjois-Savossa maalaisliiton houkuttamisessa ja painostamisessa Isänmaallisen vaaliliiton kannalle muutamaa riveistä horjunutta jyrkän linjan maalaisliittolaista lukuun ottamatta. Sitä vastoin kunnanvaltuustojen puhdistuksissa ja niitä seuranneissa työväentalojen sulkemisissa Suomen Lukko toimi tehokkaasti. Olennaista oli, että paikallisosastot kanavoivat pitäjien kommunisminvastaisen hengen yhtenäisen ja suunnitelmallisen toimintamallin alle.

Suomen Lukon tavoitteeksi nousi Pohjois-Savossa erityisten kunnanvaltuustojen puhdistusta ajavien kansalaiskokousten masinoiminen heinä-elokuun vaihteessa 1930. Sellaisia saatiinkin koolle monin paikoin. Kokouksilla haluttiin osoittaa kommunisminvastaisten mielialojen voimakkuus ja kärsivällisyyden kertakaikkinen loppuminen paitsi pitäjien maalaisliittolaisille ja viranomaisille myös itse kohteelle eli työväenliikkeelle. Kokoukset olivat jo nimensä puolesta osa sitä ”kansa”-käsitteestä käytyä kamppailua, joka oli kiihtynyt maalaisliittolaisten livettyä radikaalin lapualaisuuden ulkopuolelle.

Kunnanvaltuustojen puhdistusaalto levisi Kuopiosta ensin Karttulaan ja Tervoon. Karttulassa kunnanvaltuuston kommunistinen puheenjohtaja Emil Karttunen sekä valtuutetut Kalle Leskinen ja E. Korhonen pyysivät kunnanvaltuustolle osoittamassaan kirjelmässä vapautusta kaikista kunnallisista luottamustoimista. Pyydetyt erot myönnettiin 31.7.1930 kokoontuneen valtuuston kokouksessa. Karttulan kunnanvaltuustoon kuului yhdeksän kommunistista jäsentä, jotka kaikki joutuivat eroamaan. Kuten edellä tuotiin esiin, Karttulan Suomen Lukon paikallisosasto oli perustettu 27.7.1930. Tervon kunnanvaltuuston puheenjohtaja Emil Koskinen ja kunnallislautakunnan puheenjohtaja Onni Mäkeläinen pyysivät kunnanvaltuustolle osoittamissaan kirjeissä vapautusta kaikista kunnallisista luottamustoimistaan. Kunnanvaltuusto kokoontui 31.7.1930, jolloin pyydetyt erot myönnettiin. Tervossa eroamaan joutui myös sosiaalidemokraatteja, joita syytettiin kommunistien tuella valituiksi.¹⁴¹

Seuraavaksi puhdistusaalto ylsi Koillis-Savoon Kaaville ja Tuusniemelle, missä työväenliikkeen hallitseva rooli kunnallishallinnossa oli ruokkinut pitäjän kommunisminvastaisia mielialoja 1920-luvun alusta alkaen. Tuusniemi oli koko maan punaisimpia kuntia, jossa Työväen ja pienviljelijäin vaaliliittoa äänesti enimmillään 1920-luvulla peräti 60 prosenttia äänioikeutetuista. Vilkkaalla sahateollisuuspaikkakunnalla toimi kolme SAJ:n osastoa ja yhdeksän Työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton jäsenyhdistystä. Vuonna 1928 jopa 12 kunnanvaltuuston 19 jäsenestä oli valittu Työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton listoilta, ja valtuuston puheenjohtaja, palstatilallisen poika Otto Savolainen lukeutui pitäjän kommunisteihin. Sosiaalidemokraateilla ei ollut valtuustossa yhtään jäsentä.

Kunnanvaltuuston puhdistusta ajava kansalaiskokous pidettiin paikallisella suojeluskuntatalolla Suojaharjulla valtuuston kokousta edeltävänä päivänä 3.8. Paikalla oli 250 pitäjäläistä, jotka paheksuivat yhteen ääneen sitä, miten ”kaikista kunnallisista asioista on määrännyt kommunistinen ja niin ollen epäisänmaallinen ja nykyistä porvarillista kunnallisjärjestelmää vastustava suunta”. Kokouksen alustajana toimi suojeluskunnan aluepäällikkö A. Smolander, ja istunnon päätteeksi perustettiin Suomen Lukon paikallisosasto. Kansalaiskokous valtuutti opettaja Paul Haapkylän sekä maanviljelijät Simo Mustosen ja Juho P. Happosen laatimaan kunnallisiin luottamustoimiin valituille kommunisteille erokirjelmän. Siinä viitattiin kommunistien toiminnan saaneen ”isänmaallisten kansalaisten taholta paheksumista ja syvää halveksuntaa osakseen”, minkä vuoksi kirjelmän saaneiden toivottiin eroavan omasta aloitteestaan. Ellei kommunistivaltuutetuilla ollut ”kunnian tuntoa” erota “suosiollisesti”, kansalaiskokouksen osanottajat olivat ”pakotetut ryhtymään voimatoimenpiteisiin”.

Kansalaiskokouksen erovaatimus pelästytti Tuusniemen Työväen ja pienviljelijäin listoilta valitut luottamusmiehet niin, että kunnanvaltuuston kokouksesta 4.8. olivat poissa valtuuston puheenjohtaja Otto Savolainen, palstatilallinen Kalle Hakkarainen, työmies Aaro Hätinen, lampuodin poika Juho P. Mustonen, suutari Taavetti Ihalainen ja palstatilallinen Imanuel Räsänen, jotka olivat lähettäneet etukäteen kirjalliset eronpyyntönsä. Kun valtuuston puheenjohtaja oli poissa, kokousta valittiin johtamaan lapualaismielinen maanviljelijä Martti Zitting. Eroa pyysivät lisäksi suullisesti palstatilallinen Juho Pekka Smolander, palstatilallinen Juho Holopainen, työmies Matti Vartiainen, palstatilallinen Matti Rissanen, mäkitupalainen Taavetti Keränen ja palstatilallinen Olli Heiskanen. Lopulta näiden varajäseniäkään ei voitu kutsua paikalle, koska he olivat myös pyytäneet eroa etukäteen. Sen jälkeen paikalle kutsuttiin porvarillisten listojen varamiehet, jotka olivat odotelleet koko ajan salin ulkopuolella.

Tuusniemen poliittiset valtasuhteet muuttuivat perusteellisesti, kun siitä tuli hetkessä porvarillisesti johdettu kunta. Sosiaalidemokraatteja ei voitu valita varajäseniksi, koska he eivät olleet aikaisemmin ottaneet osaa vaaleihin.

Kunnanvaltuustojen puhdistukset jatkuivat Pohjois-Savossa kautta elokuun 1930 saattaen naapurikuntien vielä valtuustossa istuvien kommunistien aseman koko ajan tukalammaksi. Viimeisimpiä kansalaiskokouksia pidettiin Sonkajärvellä 18.8., jolloin tulilinjalle joutuivat myös sosiaalidemokraattiset valtuutetut ja maalaisliittolainen kunnankirjuri Eino Rahikka, jota syytettiin kommunistien äänillä valituksi. Sosiaalidemokraattisia valtuusmiehiä pidettiin puolestaan ”piilokommunisteina”. Kansalaiskokouksen valitsemina edusmiehinä valtuuston kokousta painostivat läsnäolollaan metsänhoitaja Emil Tuompo ja kauppias Iisak Kumpulainen, molemmat Suomen Lukon Ylä-Savon paikallisjärjestön vaikuttajia. Lisäksi kunnantalon pihalla hyrisi kauppias Kaarakaisen Nash-merkkinen henkilöauto. Samaisella autolla oli kyyditty sosiaalidemokraattinen kunnallismies Heikki Timonen kesäkuussa Neuvostoliittoon.

Varsin suora kyydityksellä pelottelu johti siihen, että valtuusto tyhjeni lopulta kaikista vasemmistolaisista jäsenistä; kommunistivaltuutettu Pekka Kaarakainen oli pyytänyt eroa jo etukäteen, ja kokouksessa eroa pyysivät myös Lauri Huttunen, Ville Räikkönen, Pekka Komulainen ja Kalle Eskelinen. Heistä Eskelinen ja Räikkönen ilmoittivat tosin olevansa sosiaalidemokraatteja. Eroihin myönnyttiin lyhyen keskustelun jälkeen yksimielisesti.

Maalaisliittolaisten painostuksessa lapualaisaktivistit eivät sitä vastoin onnistuneet. Kunnankirjuri Rahikka mittautti kannatuksensa valtuuston kokouksessa äänestyksellä, jolloin hänen eroaan vaati valtuutetuista vain lapualaismielinen opettaja Eero Tuovinen. Lapualaisaktivistien syytöksiltä katosi pohja, kun Rahikka osoitti arkistojen perusteella hänen valintaansa tukeneen ainoastaan porvarillisten valtuutettujen.

Kunnanvaltuustojen puhdistukset johtivat Pohjois-Savossa lopulta kaikkien kommunistivaltuutettujen eroihin. Paikoitellen – esimerkiksi Sonkajärvellä ja Tervossa – eroamaan joutui myös sosiaalidemokraatteja, joita syytettiin kommunistien tuella valituiksi. Sosiaalidemokraateilla olikin selittelemistä, mikäli he olivat olleet joskus yleisehdokkaina kaikilla työväenliikkeen listoilla. Tämä käytäntö oli ollut melko yleistä ennen 1920-luvun loppua, jolloin kommunistit ja sosiaalidemokraatit ottivat toisiinsa tuntuvaa etäisyyttä. Luonnollisesti Sdp kritisoi äänekkäästi omien valtuutettujen joutumista tulilinjalle: pelkona – eikä aina ihan aiheettomanakaan – oli puhdistusten ulottuminen heihin ja yleinen oikeistoliikkeen kasvu.

Sosiaalidemokraateille valtuuston puhdistus näyttäytyi oikeistoliikkeen projektina, miksi sitä myös kritisoitiin. Kommunistien eroa sosiaalidemokraatit sitä vastoin eivät vastustaneet. Esimerkiksi Varkaudessa ero myönnettiin kommunisteille valtuuston sosiaalidemokraattisen enemmistön toimesta, ja Iisalmen maalaiskunnassa sosiaalidemokraattisen valtuuston puheenjohtajan kannatuksella. Siten kommunistien eroamisessa vastustettiin kunnallislain muotojen rikkomista eikä niinkään kommunistien toimintaoikeuksien kaventamista. Kommunistit olivat omalla sanaradikalismillaan aiheuttaneet sen, että sosiaalidemokraatit todellakin pitivät heitä vihollisinaan.¹⁴²

Suomen Lukon paikallisosastojen osuus Pohjois-Savon kunnanvaltuustojen puhdistuksissa oli kaiken kaikkiaan merkittävä: painostuspolitiikan muotoihin ne vaikuttivat yli puolessa maakunnan kunnista. Maaninkaa lukuun ottamatta lukkolaisten aloite johti kunnallisten hallintoelinten kommunistijäsenten eroihin kaikissa esimerkkitapauksissa. Painostuspolitiikan taustavaikuttajana Suomen Lukko toimi valtuustojen kommunistisille jäsenille valtuustojen porvarillisia jäseniä huomattavasti suurempana pelotteena.

Pohjois-Savossa lapualaisuus yhdistyi heinäkuun lopun jälkeen yhä ratkaisevammassa määrin Suomen Lukkoon. Tällaisen virallisen järjestöverkoston kautta painostuspolitiikka muuttui entistä aloitteellisemmaksi, yhdenmukaisemmaksi ja suunnitelmallisemmaksi. Heinäkuun puolivälin jälkeistä lukkolaisuutta voi Esa Ruuskasen mukaan pitää paljolti kokoomuslaisen sivistyneistön, teollisuuspiirien ja talonpoikaiston projektina, jonka tavoitteena oli tukahduttaa kommunismia kansalaistasolla viranomaisrepression rinnalla ja kenties hieman sitä vauhdittaen.

Kokoomuslaisesta ilmiasusta johtuen Suomen Lukon paikallisosastot eivät kuitenkaan saaneet pohjoissavolaisia laajemmin liikkeelle, joten niiden retoriikka tukeutui paljolti kansan potentiaaliseen kommunisminvastaisuuteen ja siihen, että lukkolaiset edustivat ja tunsivat näitä ”kansan enemmistön mielialoja”. Tässä suhteessa lukkolaiset yrittivät pysyttäytyä puoluepolitiikan yläpuolella, samalla kun he kuitenkin sitoutuivat tiiviisti kokoomusvetoiseen Isänmaalliseen vaaliliittoon.

Lukkolaisia yhdisti kommunisminvastaisuuden lisäksi kansallisen yhtenäisyyden ideaaliin tukeutuminen. Kansallisen yhtenäisyyden romahdus vuonna 1918 oli iskenyt kipeästi sitä vaalineisiin ryhmiin, sivistyneistöön ja maata omistaviin talonpoikiin. Kommunistien toiminta loukkasi pyhäksi ymmärrettyä kansakuntaa. Risto Alapuron mukaan pitäjän hallitsevaan kerrokseen oli patoutunut moraalisen ja poliittisen puhdistautumisen tarvetta kansalaissodan tilanteen etääntyessä ja arkipäivän hajaannuksen vakiintuessa ja lisääntyessä.¹⁴³

On tosin tulkinnanvaraista, voiko sivistyneistöä – kenties kirkkoherroja lukuun ottamatta – enää pitää pitäjien hallitsevana ryhmänä 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Pitäjänyhteisöjen porvarillisten piirien suunnannäyttäjiksi tulivat yhä enemmän myös maaseudun tuottajien tarpeisiin linkittyneiden ammattiryhmien edustajat, joista tärkeitä olivat muun muassa osuustoiminnallisten yritysten – meijereiden, osuuskassojen ja -kauppojen sekä metsänhoitoyhdistysten – johtajat ja hallintomiehet. Sivistyneistön liikehdinnän taustalla oli myös sen oman yhteiskunnallisen statuksen laskun aiheuttamaa tyytymättömyyttä. Teollisuuspiirien ja osittain myös vanhojen tilallissukujen vesojen mukanaoloa selittää lisäksi arkipäivän työmarkkinasuhteissa muotoutunut kauna, jota kommunismin perinteisen järjestelmän, vapaan yritteliäisyyden, omistusoikeuden ja työrauhan loukkaukset ruokkivat.¹⁴⁴

Etelä-Savossa puhdistettiin ensimmäisenä Mikkelin maalaiskunnan kunnanvaltuusto jo 30.6.1930, kun valtuutettu K. H. Hämäläinen pyysi kirjelmällä eroa valtuuston jäsenyydestä, koska ”hänet oli valittu kommunistien äänillä”. Kunnanvaltuusto myönsi hänelle yksimielisesti eron.¹⁴⁵ Sitten lapualaiset iskivät vasemmistoenemmistöiseen Säämingin kunnanvaltuustoon. Kiilanmäkeläinen maanviljelijä Tauno Hannikainen nousi 19. heinäkuuta pidetyssä istunnossa dramaattisesti ylös, kääntyi vasemmistovaltuutettujen puoleen ja pyysi heitä ilmoittamaan, ketkä joukosta kuuluivat kommunistiseen puolueeseen. Samalla hän vaati keskusteltavaksi, olivatko kommunistit ylipäätänsä oikeutettuja osallistumaan valtuuston työskentelyyn.

Puheenjohtajana toimineen sosiaalidemokraatti Toivo Halosen mielestä mikään pykälä ei velvoittanut yhtäkään läsnä olevista jättämään paikkaansa, mutta asiaa koskevalle keskustelulle hän ei nähnyt esteitä. Keskustelua ei syntynyt, sillä puutyöntekijä Jalmari Leikas otti syntipukin osan kontolleen tunnustamalla kommunistisyytökset omalta kohdaltaan oikeiksi. Hän pyysi ”vapaaehtoisesti” eroa, joka hänelle vitkastelematta myönnettiin. Tämän jälkeen Leikas poistui salista.

Samassa kokouksessa 19.7. myönnettiin ero myös ”kommunistisille jäsenille” Oskari Toivaselle ja Kalle Ahlroosille. Nämä olivat saaneet aiemmin postitse kehotuksen ja päättäneet yhdessä jäädä pois valtuuston työskentelystä poliittisiin syihin vedoten. Seuraavassa kuussa Leikkaan ensimmäinen varamies Ernest J. Silainen puolestaan totesi valtuustolle lähettämässään kirjeessä olevansa esteellinen ottamaan vastaan tämän avoimeksi jättämää paikkaa.¹⁴⁶

Etelä-Savossa toimeenpantiin Mikkelin maalaiskunnan ja Säämingin ohella ainakin yhdeksän muuta valtuuston puhdistusta, huolimatta siitä, että täällä vasemmiston hallitseva puolue oli sosiaalidemokraatit. Kaava oli aina sama: ensin pidettiin ”isänmaallisten kansalaisten kokous” ja mahdollisesti perustettiin Suomen Lukon paikallisosasto, joka marssi valtuuston kokoukseen esittämään eroamisvaatimuksensa, jota tehostettiin kunnantalon eteen pysäköidyillä kyyditysautoilla.¹⁴⁷

Pieksämäen kauppalassa mentiin jopa niin pitkälle, että vaadittiin samalla myös edistysmielisen kauppalanjohtajan J. W. Laston välitöntä eroa. Pieksämäen kauppalan valtuuston toiminta joutui elokuussa 1930 kaaostilaan: ”Kauppalan kunnalliselämässä tapahtui vakava pysähdys. Valtuusto oli tullut toimintakyvyttömäksi.” Asioita ei voitu käsitellä, koska porvarilliset valtuusmiehet, yhtä lukuun ottamatta, poistuivat neljästä kokouksesta tahtoen painostaa niitten kommunisteiksi leimattujen jäsenten eroa, jotka eivät vielä olleet jättäneet valtuustoa, vaikkakin heitä oli siihen vaadittu. Vasta joulukuussa tehtiin sitten väliaikaiseksi jäänyt ”linnarauha”, kun maaherran vetoomuksen johdosta lääninrovasti Kaarlo Salovaara ilmoitti oikeistoryhmän kantana, että vaikka porvarit olivat maaherran kanssa eri mieltä asiasta, he olivat päättäneet jatkaa valtuustossa ja muuttaa toimintatapansa. Kiistat jatkuivat kuitenkin myöhemmin.¹⁴⁸

Ainakin Enonkosken, Haukivuoren, Heinäveden, Joroisten, Kangaslammin, Puumalan, Savonrannan ja Sulkavan kunnanvaltuustot joutuivat edellä mainittujen valtuustojen lisäksi puhdistusten kohteeksi.¹⁴⁹ Viimeisenä puhdistettiin Sulkavan kunnanvaltuusto niinkin myöhään kuin 15.10.1930.¹⁵⁰

Sulkavalla kunnanvaltuustosta tuli taisteluareena, kun valtuuston puheenjohtajan paikalta pudonnut maanviljelijä Kusti Vesterinen ehdotti 11.8.1930 tutkimuksen suorittamista valtuutettujen kommunistisiin järjestöihin kuulumisista. Sosiaalidemokraattinen puheenjohtaja, työmies Emil Sairanen ei päästänyt ehdotusta äänestykseen. Painostus jatkui siten, että 14. syyskuuta VPK:n talolla pidetyssä kansalaiskokouksessa, johon saapui noin 250 henkeä, vaadittiin kommunistisiin järjestöihin kuuluvien eroa valtuustosta. Kokouksessa naapuripaikkakunnalta kutsutut alustajat, Savonlinnan pormestari A. Hietaro ja maanviljelijä Viljo Taskinen Juvalta, vaativat kommunismin pois juurtamista. Sulkavalaisista puheenvuoron käyttäjistä Vesterinen ja Tikkanen valittivat, ettei ollut syntynyt isänmaallista vaaliliittoa. Kokous valitsi 8-henkisen toimikunnan viemään hanketta eteenpäin.¹⁵¹

Valtuuston kokouksessa 15. lokakuuta 1930 Vesterinen toteutti kansalaiskokouksen valtuutusta vaatimalla puheenjohtaja Sairasta ja valtuuston jäsentä Albin Uotista eroamaan, koska he kuuluivat Suomen Puuteollisuustyöväen Liiton Sulkavan Kukkapään osasto n:o 135:een. Sairanen joutui painostettuna jättämään puheenjohtajuuden ja yhdessä Albin Uotisen kanssa poistumaan valtuuston kokouksesta.¹⁵²

Kun joulukuun alussa 1930 pidetyissä kunnallisvaaleissa vasemmisto menetti enemmistönsä ja tammikuussa 1931 valtuuston kokouksessa Vesterinen valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi ja Aarne Tikkanen varapuheenjohtajaksi äänin 10– 8, saavutti liike ensimmäisen tavoitteensa. Porvarillisten panos vahvistui vielä sikäli, että heidän edustajansa valittiin paitsi valtuuston puheenjohtajan myös varapuheenjohtajan tehtävään ja kunnallislautakunnan sekä muiden lautakuntien puheenjohtajiksi ja varapuheenjohtajiksi. Vuonna 1932 sosiaalidemokraatit eivät edes esittäneet omaa ehdokastaan varapuheenjohtajaksi, vaan puheenjohtajiksi valittiin Vesterinen ja maanviljelijä Otto Reponen Pulkkilasta.¹⁵³

Työväentaloja suljetaan

Kansanliike painostaa

Pohjois-Savo erosi työväentalojen sulkemisiltaan monin tavoin lapuanliikkeen ydinalueesta Pohjanmaasta, jossa jo pelkkä painostava ilmapiiri ja aktiivinen toimijajoukko olivat luoneet poikkeustilan, minkä vuoksi omavaltaisuuksiin ei uskallettu puuttua. Pohjois-Savossa työväentaloihin ei ollut kohdistunut omavaltaisuuksia tai viranomaisten tietoon tullutta systemaattisempaa häirintää vuoden 1930 alkupuoliskolla. Väkivaltaisuudet eivät saaneet maakunnassa kannatusta lukuun ottamatta muutamia kyydityksiä, joissa tarvittava rohkaisu tuli usein maakunnan ulkopuolelta.¹⁵⁴

Pohjoissavolaisten lapuanliikkeen aktiivien täytyi myös huomioida työväenliikkeen joukkokannatus, joka oli aivan eri suuruusluokkaa kuin Pohjanmaalla. Olennaisinta kuitenkin oli, että kommunismin juuriminen ei saavuttanut koskaan Pohjois-Savossa yhtä varauksetonta tukea kuin ydinalueillaan. Tapio Huttulan kuvaama yhtenäiskulttuuri vaikuttikin Pohjois-Savossa 1920- ja 1930-lukujen taitteessa pikemminkin ideaalitasolla kuin jokapäiväisessä elämässä. Keskikokoisten tilojen maalaisliittolaisilla isännillä alkoi olla eriytyneeseen maatalouteen siirtyvän yhteisön arjessa paikoitellen enemmän yhtäläisyyksiä kommunisteja äänestäneiden pienviljelijöiden kuin kokoomuslaisen sivistyneistön ja liikeyritysten johdon kanssa. Suojeluskuntalaitoksesta ei ollut kehkeytynyt toiveista huolimatta vuoden 1918 poikkeustilan jälkeen yksimielisyyden ilmentäjää ja taetta: suojeluskunnat lähtivät Pohjois-Savossa liikkeelle varsin vähäisellä aktiivijoukolla, kun porvarillisen maailmankatsomuksen omaavien talonpoikien toimintatarmo suuntautui omien tilojen kehittämiseen ja maailmankaupan suhdanteisiin temmattujen tuottajaetujen vaalimiseen.¹⁵⁵

Maalaisliiton ja kokoomuksen välit muuttuivat Pohjois-Savossa vuoden 1930 aikana niin jännittyneiksi, että maalaisliitto lähti kokoomuslaisten toiveista ja painostuksesta huolimatta vuoden 1930 vaaleihin omilla listoillaan. Kommunisminvastaisuus olikin miltei ainoita tekijöitä, jotka pitivät porvarillista yhtenäisyyttä vielä kasassa. Tämä natiseva liitto pysyi koossa ainoastaan niin kauan kuin kyse oli pelkästään kommunisminvastaisuudesta. Isänmaa olikin alkanut merkitä maanviljelijöille jotain muuta kuin sivistyneistölle, jonka eheänä säilyneessä maailmankuvassa isänmaa näyttäytyi muut pyyteet ylittävänä ja pakottavana rakenteena.¹⁵⁶

Maanviljelijäväestön maailmankuvassa ja identiteetissä isänmaallisuus kytkeytyi omaan maakaistaan – siellä toteutuvaan tuottajuuteen ja oman maan liittymiseen kotiseutuun ja laajemmin maakuntaan ja valtioon – sekä vapaiden kansalaisten demokraattiseen asioiden hoitoon. Yksinkertaistetusti ilmaistuna politiikassa ei ollut kyse asenteesta vaan asioiden hoidosta ja yhteistoiminnasta. Isänmaallisuus kohotti talonpoikaistonkin mieltä usein liikutuksiin asti, mutta oman maan lipun rinnalle voitiin nostaa myös omien puolueiden, järjestöjen ja tuottajajärjestöjen tunnukset.¹⁵⁷

Pohjois-Savossa kunnanvaltuustojen puhdistuksissa lapuanliikettä edustamaan syntynyt Suomen Lukon paikallisosastojen verkosto kumpusi osittain kommunisminvastaisuudesta ja kesän 1930 poliittisesta tilanteesta, jossa kansalaispainostus toimi – ainakin omasta mielestään – valtiovallan herättelijänä ja moraalisena muistuttajana. Lukkolaisten nousemisella paikallispolitiikan keskiöön oli myös muita syitä. Osaltaan Suomen Lukon paikallisosastojen toiminnan voi nähdä pitäjien sivistyneistön tyytymättömyyden ilmauksena, joka kumpusi rauenneiden odotusten synnyttämistä turhautumista ja henkilökohtaisista pettymyksistä. Nyt sivistyneistö nousi jälleen kerran pitäjien suunnanmäärittelyn keskiöön ja moraaliseksi edelläkävijäksi. Yhtenäisyyden vetoomus esitettiin kommunisminvastaisuuden nimissä.¹⁵⁸

Maaseudun sivistyneistönä itseään pitävä oppineisto oli kokenut vieraaksi ristiriitaisuuksien esille nousun ja ryhmäetujen korostumisen kunnallishallinnon avauduttua.

Lapuanliike olikin hätähuuto modernisoitumista vastaan ikuisiksi miellettyjen arvojen puolesta ja yritys palauttaa ”vapaussodan” voittajien yksimielisyys vallitsevaksi olotilaksi. Kommunistit suljettaisiin puolue-elämästä kokonaan pois ja pitäjät puhdistettaisiin kommunistisista tunnuksista, jolloin jäljellä olisi kuntakokousten kaudelta tuttu jako sosialisteihin ja ei-sosialisteihin ja turmiollinen aate ei enää pistäisi siveellisten kuntalaisten silmiin.¹⁵⁹

Pohjois-Savossa työväentalojen toiminnan rajoittamisaloitteen olivat ottaneet ensiksi haltuun viranomaiset. Kuopion lääninkansliassa koettiinkin yllättäen hämmennystä, kun työväentaloilla vallinnut rauha rikkoutui heinä-elokuun taitteessa 1930. Levottomuuden aiheuttajina toimivat kokoukset, joita niiden järjestäjät kutsuivat osanottajamääristä riippumatta kansalaiskokouksiksi.¹⁶⁰

Ensimmäinen työväentalojen vastainen kansalaiskokous pidettiin maakunnan tulenpunaisimmalla paikkakunnalla Tuusniemellä heti kunnanvaltuustojen puhdistusta ajaneen kokouksen päätteeksi 3.8.1930, kun suojeluskuntatalolle, ”Suojaharjulle” jääneet 70 pitäjäläistä hyväksyivät kommunististen työväentalojen sulkemista vaativan adressin, joka totesi talojen aukiolon vaarantavan ”yleisen turvallisuuden”. Julkilausuma osoitettiin nimismiehen kautta maaherralle.

Työväentalojen sulkemisvaatimuksen olivat muotoilleet Suomen Lukon paikallisosastoksi järjestäytyneet suojeluskunnan paikallispäällikkö A. Smolander, opettaja Paul Haapkylä sekä maanviljelijät Simo Mustonen ja Juho P. Happonen. Osa kokousyleisöä tunkeutui lukkolaisten johdolla myös kirkonkylän työväentalolle, josta saaliiksi saadut punaliput ja punaiset paidat poltettiin suojeluskuntatalon edustalla Kuullos pyhä vala -laulun säestämänä. Väkijoukko vannotti samalla, että ”nyt Tuusniemellä puhaltavat uudet tuulet ja kommunistinen hapatus on paikkakunnalla kerta kaikkiaan lopussa”.¹⁶¹

Työväentalot ja niiden punainen symboliikka edustivat oikeistolaisille ääriaineksille ikään kuin vieraan vihollisheimon uskonnollista pyhättöä, jonka sulkemisella ja pakkoliputtamisella he pyrkivät saavuttamaan ristiriidattoman harmonian. Kaikki omaa ryhmäidentiteettiä uhkaavat ja sitä jäytävät elementit täytyi poistaa, padota ja vallata omin tunnuksin. Lapualaisille työväentalot edustivat luokkasolidaarisuutta. Punalippuihin kiteytyi valkoista järjestystä rapauttava uhka ja vieraan pelko. Siksi lapuanliike vaati punalippujen hävittämistä.¹⁶²

Työväentalojen sulkemisliike levisi Tuusniemeltä Vieremälle, Suonenjoelle, Kiuruvedelle, Lapinlahdelle, Kuopion maalaiskuntaan ja Sonkajärvelle. Kriteerinä oli, että näillä paikkakunnilla oli vielä avoimia kommunistisia työväentaloja. Karttulassa, jossa ei saatu koolle kansalaiskokousta, työväentalojen sulkemisvaatimus lähetettiin maaherralle Suomen Lukon paikallisosaston toimesta 11.8.1930. Karttulalaisten ponnessa todettiin, että toimenpide olisi omiaan rauhoittamaan pitäjän ”isänmaallisia aineksia”.¹⁶³

Kansalaiskokoukset saivat paikoin sangen laajan väkijoukon taakseen. Suonenjoella kunnanvaltuustojen puhdistusta ajaneen kokouksen päätteeksi 10.8. pidetty työväentalojen sulkemiskokous keräsi 200 kuntalaista kuulemaan sahanhoitaja Aleksi Nykäsen alustusta, jossa hän ihmetteli, miksi työväentalot olivat yhä auki, vaikka kommunistien julkinen esiintyminen oli muutoin kielletty. Kokousyleisö syttyi ajatukselle ja pohti ääneen, miten työväentaloilla voitiin yhä kokoontua perhejuhliin, jotka nähtiin vain naamiona laittomalle poliittiselle toiminnalle.

Maaherralta vaadittiin yksimielisesti Suonenjoen, Iisveden, Lietemäen ja Lyytilänmäen työväentalojen sulkemista. Vaatimuksen muotoilu jätettiin Nykäselle ja Suonenjoen saha Oy:n johtajalle, Pohjois-Savon suojeluskuntien piiriesikunnan jäsenelle Hugo Lindforsille, joka oli aikanaan perustamassa paikkakunnalle suojeluskuntaa. (Kokouksessa 18.11.1917 kirjattiin suojeluskuntiin kuuluvat: Hugo Lindforsilla on jäsennumero 1).¹⁶⁴ Nykänen vaati toimenpidettä, jotta ”voitaisiin välttyä yksityisten taholta mahdollisesti kohdistuvista sulkemistoimenpiteistä, jollaisia ympäri maata on ilmaantunut”. Nykänen tuo näin puheessaan esille Pohjois-Savon ja Etelä-Pohjanmaan tapahtumien eron.¹⁶⁵

Kiuruveden kansalaiskokous veti nuorisoseurantaloon 13.8.1930 toista sataa kuulijaa. Alustajina kokouksessa toimivat vapaussodan veteraanit ja suojeluskunta-aktivistit, maanviljelijä Paavo Jauhiainen ja talonomistaja Antti Tikkanen. Kokouksessa vaadittiin kommunististen työväentalojen sulkemista, ja vaatimuksen muotoilijoiksi valittiin Jauhiainen ja Tikkanen sekä pitäjän tunnettua pappissukua edustava teologian ylioppilas Paavo Malmivaara. Pitäjän kommunististen työväentalojen sulkemisvaatimus toimitettiin nimismies Vilho Heinolle samana päivänä, kun kunnanvaltuusto oli tyhjentynyt kommunisteista. Siinä todettiin:

Sen johdosta, että kommunistinen kiihoitus on vuosi vuodelta seutukunnallammekin käynyt yhä julkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi maanalaisen toiminnan ohella, mikä sekin on jo levittänyt kylvöänsä saloseutujenkin sopukoihin, on tärkeimpinä tämän ruton henkisenä saastuttajana useimpaan kyläkuntaamme rakennetut työväentalot, mitkä talot ovat enimmäkseen sosialidemokraattinen työväki rakentanut, mutta sittemmin kun kommunistinen kiihotus on voittanut työväestön enemmistön, ovat ne sosialidemokraateilta vallattu, sekä sen jälkeen joutuneet kumouksellisen toiminnan pesäpaikoiksi ja kiihotuskeskukseksi, missä venäläisillä rahoilla palkatut organisaattorit ja agentit ovat saaneet työväestömme mielen myrkyttää, sammuttaen heidän sydämistään isiemme uskon, Jumalan pelon, sekä lähimmäisen ja isänmaanrakkauden.¹⁶⁶

Kiuruveden kansalaiskokous 15.8.1930.

Vanhurskasta, isänmaallista yhteisöä oli koetellut ”idästä levinnyt tauti”, joka oli jo tartuttanut työväestön miltei parantumattomasti. ”Ruton kaltaisen taudin” lailla kommunismilta ei ollut suojassa kukaan ellei sen tartuttajia tuhottaisi ja saastuneita pesäkkeitä puhdistettaisi. Herännäisyydestä tunnetun Kiuruveden pitäjän talolliset ilmaisivat nousseensa ”yhtenä miehenä päättävään toimintaan” ”kaameana liikkeenä” pitämäänsä kommunismia ja sen ”moskovalaisia kätyreitä” vastaan ”kautta isiemme maan” kiirineen kansannousun rinnalla. Kommunismin ”valtioelämää sekä kristinuskon pyhiä totuuksia perin pohjin kumoava toiminta” oli tullut tiensä päähän ”kansanliikkeessä”, johon olivat liittyneet ”kaikki isänmaalliset kansalaiset” ja ”kansamme olemassa oloa säilyttävää ainesta”. Oli sanomattakin selvää, kenen katsottiin edustavan kansakunnan terveitä ja puhdistavia voimia.¹⁶⁷

Pienimuotoisempia kansalaiskokouksia pidettiin Lapinlahdella 14.8. ja Sonkajärvellä 18.8.1930. Lapinlahdella kansalaiskokouksen taakse saatiin 60 osanottajaa, joille piti avauspuheen agronomi Hemmo J. Salmi. Kokouksella hyväksytettiin Lapinlahden kirkonkylän, Mäntylahden ja Pohjois-Ollikkalan työväentalojen sulkemista vaativa ponsi, jossa omistajayhdistysten linjan määrittelyssä viitattiin siihen, että niiden johtokuntien jäseniä oli juuri eronnut kunnanvaltuustosta kommunisteina. Erityisenä ärsykkeenä lapualaismielisille oli ollut Lapinlahden kirkonkylän työväentalon kahvila, josta oli voitu jakaa kommunistisia oppeja. Kokousyleisö kehotti viranomaisia pitämään silmällä myös sosiaalidemokraattisia työväentaloja, jottei niihin pesiytyisi kommunistista toimintaa.

Kokouksen jälkeen päätettiin perustaa Suomen Lukon paikallisosasto, johon kaikki paikallaolijat eivät kuitenkaan liittyneet, sillä jäseniksi ilmoittautui vain 20 paikkakuntalaista. Suomen Lukon paikallisosaston toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin kansanopistonjohtaja Vilho Pesonen, sihteeriksi rovasti Kaarlo Parikka ja jäseniksi nimismies Vilho Räsänen, maanviljelijä Juho Martikainen ja maanviljelijä Mauno Mykkänen. Lapinlahdella lukkolaisuus sai Kiuruveden tapaan sisälleen vahvan herännäisyyden leiman, sillä Pesonen oli tunnetusti puolueessaankin ”körttikansan edustaja”.¹⁶⁸

Sonkajärven kansalaiskokoukseen kerääntyi 18.8.1930 saman verran yleisöä kuin Lapinlahdella. Työväentalojen sulkemista vaatinut ponsi hyväksytettiin samassa kokouksessa kuin kunnanvaltuuston kommunistijäsenille esitetty erovaatimus, jossa työväentalokysymystä alusti opettaja Eero Tuovinen. Ponsilauselmaa muotoilemaan valittiin kahdeksanhenkinen toimikunta, johon kuului tasapuolisesti pitäjän maanviljelijöitä, elinkeinonharjoittajia ja sivistyneistöä. Lapualaisten ydinryhmittymää – lukkolaisia – toimikunnassa edustivat kauppias Iisak Kumpulainen ja metsänhoitaja Emil Tuompo. Toimikuntaan otti osaa myös suojeluskunnan paikallispäällikkö O. Hänninen. Ponnessa ei eroteltu kommunistisia ja sosiaalidemokraattisia työväentaloja toisistaan, sillä molempien koettiin vaarantavan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden paikkakunnalla.¹⁶⁹

Kansalaiskokousten aallon suojissa järjestettiin myös pienimuotoisempia kokoontumisia, joiden kansalaiskokous-statusta voi pitää kyseenalaisena. Esimerkiksi Vieremän Haajaisten kylällä 5.8.1930 järjestäytynyt kokous käytti itsestään nimitystä kansalaiskokous, vaikka siihen osallistui vain kymmenen paikallista talollista sekä suojeluskunnan osastopäällikkö R. Ahonen. Adressin laatijat väittivät nähneensä Haajaisten työväentalolle viedyn ”kiihoituskirjallisuutta”, ja työväentalon pelättiin olevan muutoinkin etenkin vaalien alla ”taas erinomainen kiihoituksen pesäpaikka, mikä johtaisi lopulta rauhattomuuteen”. Maaherralta vaadittiin talon sulkemisen lisäksi sen takavarikoimista valtiolle.

Kansalaiskokoukset eivät syntyneet tyhjästä vaan niitä oli usein organisoimassa samoja toimijoita kuin aikaisemmissa kunnanvaltuustojen puhdistuksissa. Suomen Lukon paikallisosasto vaikutti työväentalojen sulkemisliikkeen kärjessä kaikissa niissä kunnissa, joissa ylipäänsä esiintyi laajempaa viranomaisten painostusta.¹⁷⁰ Paikallisosastot toimivatkin eräänlaisina moottoreina, joiden yllykkeestä kommunisminvastaiset mielialat kanavoituivat painostustoimiksi, ja napoina, joissa viranomaisille suunnattu painostus sai kirjallisen muotonsa.

Muutamin paikoin nimismiehet asettuivat Pohjois-Savossa tukemaan työväentalojen sulkemisliikettä enemmän kuin heidän virkansa olisi edellyttänyt. Esimerkiksi Lapinlahden piirin nimismies Vilho Räsänen ja Suonenjoen piirin nimismies Jussi Saarinen olivat mukana kunnanvaltuustojen puhdistuksia ja työväentalojen sulkemisia ajaneiden Suomen Lukon paikallisosastojen toimikunnissa ja siten myös muotoilemassa työväentalojen sulkemisvaatimuksia. Pisimmälle menivät Iisalmen pohjoisen piirin nimismies Aku Räihä, joka ajoi työväentalojen sulkemista pontevammin kuin toimialueellaan kokoontunut kansalaiskokous, sekä Pielaveden piirin nimismies Väinö Mielonen, joka otti ohjelmakseen toimipiirinsä työväentalojen vaientamisen, vaikka siellä ei syntynytkään varsinaista sulkemisliikettä.

Räihä kannatti Haajaisten työväentalon sulkemista, kertoihan kansalaiskokouksen anomus hänen mukaansa selkeästi vallitsevista mielialoista. Räihä ei kuitenkaan tyytynyt ainoastaan puoltamaan Vieremän Haajaisten kyläläisten vaatimusta: hän liitti luetteloonsa myös muut Vieremän ja Iisalmen maalaiskunnan työväen ja pienviljelijäin yhdistysten toimitalot, perusteluinaan niiden kommunistisuus.¹⁷¹

Pielavedellä nimismies Väinö Mielonen oli aktiivisesti mukana heinäkuun loppupuolella perustetun Suomen Lukon paikallisosaston toimikunnassa yhdessä kolme vuotta aiemmin Kuopiosta kunnan eläinlääkäriksi muuttaneen Lauri Durchmanin sekä tohtori L. Penttisen ja maanviljelijöiden Iisakki Jauhiaisen ja Juho Tossavaisen kanssa. He esittivät vaatimuksen pitäjän kommunisteille kunnallisista luottamustehtävistä eroamisesta. Tossavainen toimi myös loppuvuoden valtuuston puheenjohtajana. Työväentalojen sulkemiseksi ei paikkakunnalla sitä vastoin syntynyt liikehdintää eikä edes Suomen Lukon muotoilemaa anomusta. Työväentalojen vaientamisten puoltajana toimikin näkyvimmin nimismies Mielonen. Oman lukunsa muodosti Leppävirran nimismies Tyko Havas, joka ajoi yhdessä paikallisten lapualaisaktivistien kanssa kahden sosiaalidemokraattisen työväentalon sulkemista piilokommunistisena.¹⁷²

Maaherra ja nimismiehet työväentaloja sulkemaan

Työväentalojen sulkemisliikkeen painostus vaikutti kaikkialla Pohjois-Savossa nimismiehiin vahvistaen ja vauhdittaen heidän aloitteentekijän rooliaan. Maakunnassa ei syyllistytty omavaltaisiin työväentalojen sulkemisiin, joten siinä suhteessa nimismiehiin myös luotettiin pitäjän tuntojen välittäjinä. Nimismiehet vaikuttivatkin keskeisesti siihen, että kansalaiskokousten, olivatpa ne olleet osanottajamääriltään minkä kokoisia tahansa, viesti otettiin ylemmällä viranomaisportaalla vakavasti. Kaikki nimismiesten maaherralle lähettämät anomukset – jopa Kuopion maalaiskunnan nimetön kirje – siirtyivät lopulta hallinnollisen prosessin piiriin.¹⁷³

Maaherra Ignatius – vaikka inhosikin kommunismia syvästi – ei määrännyt heti kaikkia läänin kommunistisia työväentaloja suljettaviksi. Tuolloin viranomaisilla ei vielä ollut yksiselitteistä käytäntöä talon omistajayhdistyksen kommunistisuuden osoittamiseksi. Kun yksistään Pohjois-Savossa oli liki 60 työväen ja pienviljelijäin yhdistysten omistamaa toimitaloa, niiden aatteellisen linjan määrittäminen ei käynyt käden käänteessä. Etsivä keskuspoliisi keräsikin koko ajan aineistoa omistajayhdistysten vanhoista järjestöyhteyksistä. Kommunistiseksi määrittely osoittautui varsin tulkinnanvaraiseksi, jos yhdistystä vastaan ei löytynyt raskauttavaa aineistoa, kuten laittomia julkaisuja tai yhteyksiä maanalaisiin Skp:n toimijoihin. Määrittelytyö oli vielä kesken heinäkuun ensimmäisinä viikkoina, ja ketjuuntumisperiaate hahmottui vähitellen, kun Sstp:n lakkauttamista alettiin tarkastella eräänlaisena ennakkotapauksena Työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton hajottamiselle.¹⁷⁴

Ignatiuksen heinäkuun alkupuolella osoittama varovaisuus työväentalojen sulkemiset oikeuttavan erityisvaltuuden käyttöön otossa johtui yhtä lailla myös siitä, että hän oli paitsi kommunisminvastaisuudessaan ehdoton myös pesunkestävä autonomian ajan pedanttinen lakimies, jolle lain kirjainten rikkominen oli miltei yhtä kuin moraalinen rikkomus. Työväentalojen sulkemiselle piti löytää ainakin muodollinen syy, jotta kaikki sulkemisvaltuuden reunaehdot täyttyisivät. Kuopion ja sen naapurikuntien osalta voitiin soveltaa pitkälti ennaltaehkäisevyyden periaatetta järjestyksen turvaamiseksi, mutta maaseudulla sulkemisista tulikin jo tulkinnanvaraisempia, koska siellä oli vielä voittopuolisesti rauhallista.

Ignatius määräsi suljettaviksi Kuopion, Kuopion maalaiskunnan, Siilinjärven ja Iisalmen työväen ja pienviljelijäin yhdistysten toimitaloja varsin paineettomassa viranomaisympäristössä aina heinäkuun lopulle saakka. Kansalaiskokouksissa muotonsa saanut työväentalojen vastainen liike muutti kuitenkin kaiken. Lääninkanslia oli luottanut työväentalojen valvonnassa kaupunkikeskusten kommunististen talojen ennaltaehkäiseviin sulkemisiin ja maaseudun osalta sisäasianministeriön 19.7. määräämään kokous- ja huvikieltoon, mutta nyt niihin tukeutuminen oli vaakalaudalla, koska lapuanliikkeelle vallitseva viranomaislinja ei riittänyt. Kautta maakunnan maaherralle saapuneet kommunististen työväentalojen sulkemisvaatimukset tavallaan pakottivat Ignatiuksen tilanteen eteen.¹⁷⁵

Vetoamalla lapuanliikkeen uhkaan maaherra päätyi kaikkien työväen ja pienviljelijäin yhdistysten toimitalojen sulkemiseen myös Karttulassa ja Pielavedellä elokuussa 1930. Nämä tapaukset olivat jo tulkinnanvaraisempia, sillä niissä ei ollut esiintynyt laajempaa työväentalojen vastaista liikehdintää: Karttulassa ”kansan” tahtoa edusti kokoomusjohtoinen Suomen Lukon paikallisosasto, ja Pielavedellä ”isänmaallisten kansalaisten” tunnot välittyivät pelkästään nimismiehen kuvailujen kautta. Työväentalojen vastaisen liikehdinnän synnyttämä pelote heijastui myös Kuopion maalaiskuntaa, Suonenjokea ja Lapinlahtea koskevissa päätöksissä. Kuopion piirin nimismies oli viitannut nimettömään kirjeeseen tuohtuneiden mielialojen kuvaajana, ja Suonenjoen sekä Lapinlahden nimismiehillä oli jääviysongelma ilmapiirin tulkkeina, koska he molemmat kuuluivat Suomen Lukon paikallisosastojen kautta paikallisen lapualaisuuden kovaan ytimeen.¹⁷⁶

Maaherra määräsi Kuopion maalaiskunnan Autiorannan, Haminalahden ja Niemisjärven työväentalot suljettaviksi 20.8., Suonenjoen Iisveden, Lietemäen ja Lyytilänmäen talot 23.8. ja Lapinlahden kirkonkylän, Mäntylahden ja Pohjois-Ollikkalan työväentalot suljettaviksi 4.9.1930 niiden omistajayhdistysten kommunistisuuden ja omavaltaisuuksien perusteella. Vieremän ja Iisalmen maalaiskunnan työväen ja pienviljelijäin yhdistysten toimitalot sulkeutuivat 30.9.–7.10.1930 ilman näkyviä merkkejä järjestyksen ja turvallisuuden ylläpidon vaarantumisesta. Maaherra määräsi Nilsiän ja Varpaisjärven työväen ja pienviljelijäin yhdistysten toimitalot suljettaviksi 29.12.1930.

Elokuiset työväentalojen sulkemiset osoittivat, että kommunismi koettiin uhaksi, vaikka näyttö uhkaavista teoista puuttuikin. Maaherran päätöksissä näkyikin se, miten lapuanliike oli määrittänyt järjestyksen ja turvallisuuden käsitettä omilla viholliskuvillaan. Koko kommunistinen työväenliike leimautui vaaralliseksi, maanpetokselliseksi ja moraalittomaksi, ja työväentalojen sulkemisista tuli yhä enemmän osa kommunismin tukahduttamista. Näin ei olisi käynyt ilman Suomen Lukon paikallisosastojen väliin tuloa ja painostusta. Maaherran päätökset tavallaan oikeuttivat lukkolaisten levittämiä viholliskuvia.¹⁷⁷

Sisäasiainministeriön laskelmien mukaan koko maassa suljettiin 202 kommunistista työväentaloa vuonna 1930. Kuopion läänin osalta oli päädytty 65 suljettuun taloon, joista 59 oli Pohjois-Savon ja 6 Pohjois-Karjalan puolella. Mikkelin läänissä suljettiin vain neljä kommunistista työväentaloa.¹⁷⁸

Lähes kolmasosa suljetuista työväentaloista sijaitsi Pohjois-Savossa. Tapio Huttula on selvittänyt Sdp:n puoluetoimiston tilastojen perusteella suljettujen työväentalojen määrät lääneittäin vuonna 1930:¹⁷⁹

Suljettujen talojen luettelo toimi samalla kommunistien maakunnallisen kannatuksen mittarina. Pohjois-Savon lisäksi kommunistisella työväenliikkeellä oli ollut vahva jalansija Kainuun ja Lapin maaseuduilla ja paikoitellen Pohjois-Pohjanmaalla. Kommunistien järjestötoiminta oli puolestaan ollut erityisen heikkoa sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen hallitsemissa Etelä-Savossa ja Karjalassa.

Mikään muu lääni ei muodostanut yhtä selkeärajaista ja järjestelmällisesti viranomaistoimina läpivietyä sulkemisaluetta kuin Pohjois-Savo. Muualla maassa sulkemiset toteutuivat jonkinlaisena suoran lapualaispainostuksen ja viranomaistoimien välimuotona. Pohjois-Savossa talot suljettiin yleensä väkivallattomasti, järjestäytyneesti ja selkeästi painostuspolitiikkaa hyödyntäen. Toisaalta yksikään toinen maakunta ei ollut yhtä selkeästi kommunistien dominoima ja kommunististen työväentalojen kattama kuin Pohjois-Savo.

Suljettujen työväentalojen myöhemmät vaiheet hautautuvat osittain täydelliseen pimentoon tai sisältävät tilastoijasta riippuen epäyhtenäistä tietoa. Sdp sai Pohjois-Savon suljetuista työväentaloista haltuunsa vain 15. Maakunnan siihen saakka näkyvin ja kuuluvin radikaalivasemmiston kokouspaikka ja pitkällisten omistajakiistojen hiljentämä Kuopion työväentalo luovutettiin sosiaalidemokraateille vuonna 1934. Talo oli avattu säännölliselle toiminnalle vasta Mäntsälän kapinan jälkeen kesällä 1932. Sosiaalidemokraatit saivat haltuunsa myös maakunnan toisen kaupunkimaisen keskuksen, Iisalmen työväentalon: talo avattiin ja luovutettiin lokakuussa 1932 TUL:n urheiluseuralle, ja seuraavana vuonna sen osti osuusliike, joka puolestaan myi talon edelleen Iisalmen sosiaalidemokraattiselle työväenyhdistykselle vuonna 1936.

Lapuanliikkeen sulkemislistalle päätyneistä taloista sosiaalidemokraattinen työväenliike – Sdp, KK:lainen osuusliike tai TUL:n urheiluseura – sai lopulta haltuunsa Iisalmen maalaiskunnan Laidinmäen ja Poroveden, Karttulan Syvänniemen, Kiuruveden Kalliokylän, Kuopion maalaiskunnan Haminalahden ja Vehmasmäen, Lapinlahden Nerkoon, Pielaveden kirkonkylän ja Tuusniemen kirkonkylän työväentalot. Nämä olivat samalla niitä Pohjois-Savon kyläkeskuksia, joissa sosiaalidemokraattinen liike varmuudella ainakin yritti saavuttaa jalansijaa 1930-luvulla.¹⁸⁰

Mikkelin lääni muodostaa oman mielenkiintoisen tilanteensa. Läänissä ei esiintynyt väkivaltaa kommunistisia taloja vastaan ja vain viisi niistä suljettiin. Listalla ovat läänin suurimmat paikkakunnat Mikkeli ja Heinola sekä muuten äärivasemmiston kannatuksen kautta merkittävät Joroinen ja Sääminki.

Säämingin Miekkoniemellä sijaitsevan työväentalo Ilolan sulki apulaisnimismies heinäkuussa 1930. Sosiaalidemokraateilla oli pyrkimyksiä saada yhtiön osake-enemmistö haltuunsa ja sitä kautta talo avatuksi. 3.8.1930 pidetyssä yhtiökokouksessa kommunistinen johto erosi ja tilalle valittiin sosiaalidemokraattien edustajat. Osake-enemmistö siirtyi sosiaalidemokraateille 16.9.1930. Talo avattiin sisäministeriön luvalla 11.6.1931. Talo myytiin Sdp:lle rukoushuoneeksi 30.10.1933. Savonlinnan työväenyhdistyksen 100-vuotishistoriikin kirjoittajan Markku Virtasen mukaan talo avattiin kesällä 1931, kun riittävä osa osakkeista oli siirtynyt sosiaalidemokraateille. Pahimpaan pula-aikaan talon pito ei Virtasen mukaan kuitenkaan kannattanut ja lokakuussa 1933 se jouduttiin myymään 110 000 markalla Savonlinnan Rukoushuone Oy:lle, jolta se myöhemmin joutui Savonlinnan kaupungille. Joroisten Kolman työväentalo suljettiin 1930 ja omistajayhdistys lakkautettiin Helsingin raastuvanoikeudessa 17.8.1931 SAJ:n jutun yhteydessä. Talon myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Oy Mikkelin Työväen Omakoti -talon sulkemisajankohdasta ja sen myöhemmistä vaiheista ei ole tarkkaa tietoa.¹⁸¹

Työväentalojen naulaukset ja tuhotyöt

Sosiaalidemokraattiset työväentalot joutuivat lapuanliikkeen järjestelmällisten omavaltaisuuksien kohteiksi vasta vuoden 1931 aikana.¹⁸² Ne eivät kuitenkaan olleet tyystin lapuanliikkeen valvovan katseen ulottumattomissa kesällä 1930: etenkin Pohjanmaalla viranomaisia syytettiin vitkuttelusta sosiaalidemokraattien haltuun siirtyneiden entisten kommunististen työväentalojen avaamisissa, ja sosiaalidemokraattiset työväentalot joutuivat paikoin myös ilkivallan kohteeksi syksystä 1930 lähtien. Lapuan työväentalon toista naulausta syksyllä 1931 voi pitää lähtölaukauksena sosiaalidemokraattisia työväentaloja vastaan suuntautuneelle liikehdinnälle.¹⁸³ Naulausta tervehdittiin ilolla Pieksämäen kauppalassa, josta lapuanliikkeen paikallisosasto lähetti kannustavan sähkösanoman:¹⁸⁴

Lapuan liikkeen johto, Lapua.
Vasaranne iskut kuuluneet Savoon saakka.
Valveilla ollaan.

Pieksämän L.L.

Lapuan työväentalon naulauksesta innoituksensa saanut sosiaalidemokraattisten työväentalojen omavaltainen sulkeminen ei levinnyt laajamittaisemmin Itä-Suomeen. Pohjois-Savossa yhtenä vaikuttimena oli sosiaalidemokraattisten työväentalojen vähäisyys, toisaalta myös laillisuutta kunnioittava perinne, jolloin omavaltaisuuksiin lähtemisen kynnys oli huomattavasti korkeampi kuin esimerkiksi Pohjanmaalla. Lapuanliikkeen Pohjois-Savon piiriosasto lähetti pian Lapuan tapahtumien jälkeen syyskuussa 1931 maaherralle kirjelmän, jossa varoitettiin työväentalojen avaamishankkeiden kiihdyttävän isänmaallisten piirien mielialoja. Kirjelmä ei johtanut erityisiin toimenpiteisiin. Sosiaalidemokraattien haltuun siirtyneitä taloja avattiin muutenkin hyvin verkkaiseen tahtiin, mikä kertoi maaherran varovaisuudesta jo ennen Lapuan tapahtumia.¹⁸⁵

Kun sosiaalidemokraattiset työväenyhdistykset ja -talot joutuivat oikeistoradikaalien aktivismin kohteiksi, kyse ei enää ollut ”politiikasta” vaan selkeärajaisen valkoisella verellä lunastetun maailmankatsomuksen palauttamisesta. Samalla lapuanliikkeen vaatimusten kannatus romahti; oikeistovallankaappausta pelättiin poliittisessa keskustassa ennen Mäntsälän kapinaa 1932.¹⁸⁶

Pohjois-Savossa lapuanliike kohdisti toimensa kahta sosiaalidemokraattien omistamaa taloa vastaan. Sonkajärven työväentalo poltettiin 4.12.1931 ja Maaningan Tuovilanlahden työväentalolla keskeytettiin iltamat 13.12.1931, minkä jälkeen 30-henkinen miesjoukko naulasi talon kiinni. Koko työväentalo joutui ilkivallan kohteeksi: ikkunat rikottiin ja kaikki irtonainen sisustus särjettiin.¹⁸⁷

Sonkajärven työväentalon polttoa seuranneena päivänä talollinen Israel Huttunen Sonkajärveltä ja talollisen poika Eino Kainulainen Rutakolta ilmoittautuivat paikalliselle nimismiehelle Sonkajärven talon tuhopolttajiksi. Teon motiiviksi miehet ilmoittivat talolla vietetyn paheellisen elämän. Maaherra Ignatius merkitsi päiväkirjaansa:

Miehet, jotka valitettavasti suojeluskuntalaisia ja luultavasti Lapuan miehiä, olivat teon tehneet humalapäissään, mutta väittivät tekonsa aiheutuneen siitä että talolla vietettiin juopottelevaa ja huonoa elämää!¹⁸⁸

Pohjois-Savossa joulukuun alussa vietettyyn suojeluskuntaviikkoon ja lähestyvään itsenäisyyspäivään viitaten Sonkajärven teon motiivina pidettiin ensitietojen pohjalta juovuspäissä kohonnutta isänmaallisuutta. Sonkajärven tapausta selvitettiin myöhemmin käräjillä, jossa syytettyjen selkeä syyllisyys todettiin. Puolustuksessaan miehet perustelivat tekoaan puhtaalla isänmaallisuudella. Vähitellen oikeudenkäynti kääntyikin selvittelemään työväenyhdistyksen menneisyyttä ja yhdistyksen lakkauttamisprosessi käynnistettiin. Tuhopolttoon syyllistyneet miehet saivat kumpikin yhden vuoden kuristushuonerangaistuksen.

Maaningalla kolmikymmenpäinen miesjoukko tapasi heti työväentalon naulaamisen jälkeen nimismiehen ja ilmestyi kuulusteluihin seuraavana päivänä 14.12.1931.¹⁸⁹ Maaningankin tapausta jouduttiin lopulta selvittämään käräjillä, vaikka Maaningan kirkkoherra K. Kröger vetosi sovittelun puolesta. Samalla hän tuomitsi selkeästi miesten teot.¹⁹⁰

Maaningan Tuovilanlahden työväentalon naulaamisen oikeuskäsittelystä sukeutui erikoislaatuinen tapaus, sillä asianosaisena kuultava työväenyhdistys lakkautettiin vain pari päivää ennen kuin naulaajat joutuivat kuultaviksi samoilla käräjillä. Talon naulaaminen ja maaherralle osoitettu anomus olivat saaneet maaherra Ignatiuksen käynnistämään helmikuussa 1932 tutkinnat Tuovilanlahden työväenyhdistyksen aatteellisesta linjasta, vaikka yhdistys kuuluikin nimellisesti Sdp:hen. Anomuksen allekirjoittajat olivat vakuuttuneita siitä, että yhdistys toimi kommunistisilla periaatteilla, koska se oli kuulunut aiemmin Sstp:hen, josta se oli muutettu ”demokraattiseksi” ainoastaan ”olosuhteiden pakotuksesta”. Työväenyhdistyksen järjestämiä iltamia syytettiin ”ala-arvoisiksi” ja pahennukseen kiihottaviksi”.¹⁹¹

Yhtenäisenä ryhmänä esiintyneitä 20 naulaajaa syytettiin virkavallan anastuksesta ja omaisuuden hävittämisestä. Asianosaisena toimivan, jo lakkautetun työväenyhdistyksen edustaja yhtyi syytteisiin ja vaati syyllisiltä vahingonkorvauksia aiheutuneista tappioista. Syytettyjen puolustusasianajajana toimi kuopiolainen hovioikeudenauskultantti Uolevi Kotilainen. Mitään yhteyttä lapuanliikkeen Pohjois-Savon piirin ja naulaamisen välillä ei kuitenkaan koskaan osoitettu, eikä sellaista edes epäilty. Tekoa pidettiin paikallisena, jollaiseksi myös tekijät sen ilmaisivat. Maaningalle ei ollut perustettu Lapuan liike ry:n paikallisosastoa, joskin Suomen Lukko oli vaikuttanut siellä aktiivisesti, ja useat naulaajat ja työväentalon sulkemista vaatineen adressin allekirjoittajat olivat kuuluneet siihen kesällä ja syksyllä 1930. Kotilaisen asettuminen naulaajien puolustajaksi tuli ymmärrettäväksi sillä, että hän itse oli lapuanliikkeen maakunnallisia johtohahmoja. Kotilainen toimi Suomen Lukon Pohjois-Savon piiriasiamiehenä vuonna 1930.¹⁹²

Syytetyt kuvailivat Kotilaisen laatimassa kirjelmässä motiivikseen yhteiskunnan suojelemisen, sillä vastassa oli ollut maanpetoksellista sosialismia levittävä yhdistys, jonka taloa pidettiin paikkakunnalla kommunismin ja siveettömän elämän keskuksena. Naulaajat kuvailivat nähneensä aina työväentalolla vietettyjen iltamien aikaan talon edustalla juopuneita ja kuulleensa lähiseudun asukkailta valituksia metelistä. Talon katolla oli myös havaittu vappuna punainen lippu Suomen lipun rinnalla. Epäselväksi jäi, millaisesta punaisesta lipusta oli ollut kyse, olihan sellaisia sosiaalidemokraateillakin.¹⁹³

Oikeudessa esitetyn retorisen vastakkainasettelun myötä naulaajia ei voitu kohdella tavallisina rikollisina, eiväthän isänmaallisuus ja siveellisyys olleet tuomittavia periaatteita. Kotilainen esittikin syytteen hylkäämistä, ja jos tekoa pitäisi muodollisesti arvostella, siihen tulisi soveltaa hätävarjelun juridista käsitettä. Syytetyt olivat vain halunneet kiinnittää mielenosoituksellisella teollaan viranomaisten huomion työväentaloon. Päämäärä oli saavutettu, kun Tuovilanlahden työväenyhdistys oli lakkautettu samoilla käräjillä. Tämä kertoi Kotilaisen mielestä miesten olleen oikeassa.

Oikeuden päätöstä voi pitää muodollisena rankaisuna – ikään kuin pienenä näpäytyksenä viranomaisten arvovallan loukkauksesta. Naulaajat tuomittiin omankädenoikeudesta 20 päiväsakkoon, joka liikkui syytettyjen päivätulojen perusteella 200 ja 400 markan välillä. Oikeus hylkäsi syytteet vahingonteosta sekä asianomistajan korvausvaatimukset. Rangaistukset määrättiin lykkäytyviksi kahden vuoden koetusajalla, minkä aikainen käytös tulisi vaikuttamaan rangaistusten täytäntöönpanoon. Tuomion ehdollisuuteen vaikuttivat rikoksen motiivit ja seikat, jotka olivat tulleet oikeuden tietoon asianomistajayhdistyksestä. Tuomari uskoi, että miehet ”ottaisivat ojentuakseen, vaikkei rangaistuksia pantaisikaan täytäntöön”. Naulaajia pidettiin kylällä arvossa, mitä osoitti jo heidän puolestaan todistajiksi saapuneiden joukko. Valtuustossa naulaajista istui lautamies Risto Puurunen Viannon kylästä.¹⁹⁴

Pohjois-Savossa kiuruvetiset, lapinlahtelaiset, leppävirtalaiset, maaninkalaiset ja sonkajärveläiset lapualaisaktivistit ulottivat jahtinsa myös sosiaalidemokraattisiin työväentaloihin. Sonkajärvellä Suomen Lukon masinoima kansalaiskokous vaati kommunististen työväentalojen lisäksi Sonkajärven ja Kauppilanmäen työväenyhdistysten toimitalojen sulkemista, koska niitä pidettiin vain nimellisesti sosiaalidemokraattisina. Lapinlahden kansalaiskokous kehotti puolestaan viranomaisia pitämään sosiaalidemokraattisia taloja silmällä, ja tässä kansalaiskokous lupasi antaa apua. Kumpikaan anomus ei johtanut varsinaisiin toimenpiteisiin. Sitä vastoin Maaningan, Leppävirran ja Kiuruveden sosialidemokraattiset työväentalot joutuivat hallinnollisen prosessin piiriin.

Pohjois-Savon kommunistinen liike oli syksyn 1930 loppuun mennessä tukahdutettu. Etsivän keskuspoliisin Kuopion edustuksen päällikkö Aarne Korpimaa summasi kommunistien lohduttoman tilanteen heinäkuussa 1930:

Yksityiset terroriteot tai sellaisten uhka kommunistien taholta tuntuisi tällä hetkellä olevan ajateltavissa, mutta siinäkään suhteessa ei ollut mitään huomioitavissa. Tosin on edustuksen tietoon tullut, että jotkut kommunistit (Kuopiossa lymyilevä nykyinen viipurilainen Otto Emil Virtanen ja Savon Kansan kirjapainon isännöitsijä Paavo Leskinen) ovat keskustelleet terrorin käytöstä lapualaisliikkeen johtajia ja joitakin viranomaisia vastaan.

Mitään suunnitelmia he eivät kuitenkaan olleet laatineet, vaan olivat yksityisinä mielipiteinään lausuneet, että ”mieliala terroristisille teoille olisi tällä hetkellä kypsä”. Mitään yhtenäistä esiintymistäkään ei täkäläisten kommunistien taholta ole sen vuoksi ajateltavissa, että entiset johtajat ovat poissa näyttämöltä ja uusista kyvyistä on auttamaton puute. Jotkut aikaisemmista johtomiehistä ovat ”hoipertelijoita”, kolme: Kalle Kusti Korhonen, Emanuel Juuti ja Aarne Hiltunen ovat kansanliikkeen toimesta N-Venäjällä, Antti Juho Kinnunen, Taimi Kuusivirta, Helmi Launonen (S.K.N.L:n Kuopion pikin jäseniä) ja johtavin naiskommunisti Liinu Väisänen edustuksen pidättäminä lääninvankilassa, mainittu Paavo Leskinen on pidätettynä Savon Kansan kirjapainon murhapoltosta ja vaalikomitean piirijärjestäjä Esa Hietanen piileksii jossain maaseudulla. Harvat jälellä olevat arkailevat, peläten kansanliikkeen omavaltaisia toimenpiteitä tai ”ohranaa”.¹⁹⁵

Ennen kommunistien työväentaloilla käynyt pienviljelijäväestö alkoi kokoontua aiemmin hiljaiseloa viettäneiden, sosiaalidemokraatteja lähellä olevien pienviljelijäyhdistysten toimitaloille ja hiljalleen elvytettyjen sosiaalidemokraattisten järjestöjen suojiin. Poliittisia järjestöjä vetovoimaisemmiksi kohosivat TUL:n urheiluseurat, joita ulkopuolinen painostus ei kohdellut yhtä tukahduttavasti kuin poliittisia järjestöjä.¹⁹⁶

Tasavalta veitsen terällä – vuoden 1930 vaalit

Kun eduskunta kesällä 1930 hylkäsi kommunistilakien toimeenpanon, tasavallan presidentti hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettavaksi lokakuun alussa. Mikkelin läänin kokoomuksen piiriliiton edustajat päättivät, että puolue menee vaaleihin kommunismin hävittämisen merkeissä ”kaikki puoluepyyteet sivuuttaen”. Puolueen tavoitteena oli muodostaa yhteinen isänmaallinen vaaliliitto porvaripuolueiden kesken. Piiriliiton puheenjohtajan ja ”Lapuan liikkeen valtuuskunnan” jäsenen F. J. Holopaisen johdolla porvarillisille puolueille laadittiin julkilausuma nimeltään ”Kommunismin perinjuurin hävittämiseksi tästä maasta”.¹⁹⁷

Maalaisliitto ja pienviljelijät jättäytyivät vaaliliiton ulkopuolelle. Kun maalaisliitto kieltäytyi osallistumasta vaaliliittoon, Mikkelissä järjestettiin kansalaiskokous isänmaallisen vaaliliiton perustamiseksi. Vaaliliitossa päätettiin antaa neljä paikkaa maalaisliiton tyytymättömille, kaksi paikkaa kokoomukselle sekä edistyspuolueelle ja yksi paikka pienviljelijäin puolueelle. Vaaliliiton nimeksi tuli Isänmaallisten kansalaisten vaaliliitto ja sillä oli yhteinen vaalitoimikunta Suomen Lukon kanssa.¹⁹⁸

Osa lapuanliikettä kannattaneista maalaisliittolaisista eli ”Itsenäiset maalaiset”, kuten he itseään nimittivät, oli vaaliliiton kannalla. Maalaisliiton viralliset edustajat syyttivät kokoomusta maalaisliiton hajottamispyrkimyksistä. Suursavolaisessa kirjoitettiin, että kansalaiskokouksessa ei ollut mukana yhtään puolueen virallisesti valitsemaa edustajaa. Toisaalta kenelläkään kokoukseen osallistuneella ei ollut oikeutta päättää asioista puolueen nimissä. Lisäksi lehdessä kirjoitettiin, että vaaliliiton niin sanotuista maalaisliiton ehdokkaista vain yksi kuului puolueeseen ja kaksi valittua ehdokasta oli sittemmin kieltäytynyt vastaanottamasta ehdokkuutta vaaliliiton riveissä.¹⁹⁹

”Itsenäiset maalaiset” -listan ehdokkaina olivat maanviljelijä Hugo Leskinen Punkaharjulta, työnjohtaja Kaarlo Ahvenainen Pertunmaalta, maanviljelijä Kustaa Ruuskanen Rantasalmelta ja maanviljelijä Vili Taskinen Juvalta. Ruuskanen ja Taskinen olivat entisiä edistyspuolueen kansanedustajia 1920-luvun alusta, jotka sittemmin olivat siirtyneet maalaisliittoon. Hajotuslistan äänimäärä jäi kuitenkin heikoksi. Se sai 1 525 ääntä, kun maalaisliitto keräsi vaalipiirissä yli 20 000 ääntä.²⁰⁰ Valtaosa Etelä-Savon maalaisliiton äänestäjistä suhtautui pidättyvästi kansanliikkeeseen. P. V. Heikkisen piirin, Kuopion läntisen piirin, vaalitoimintaa elävöitti ”maalaisliitto puolueettomana isänmaan hyväksi” -niminen vaaliliiton porvarillinen kylkiäinen.²⁰¹

Savossa näkyvin merkki maalaisväestön etääntymisestä lapuanliikkeestä oli nimenomaan poisjäänti syksyn eduskuntavaalien ”isänmaallisesta vaaliliitosta”. Myöhemmin syksyllä Ylä-Savon maalaisliiton piirikokous asettui sille kannalle, että puolue ei voi kannattaa kansanliikettä, joka yrittää toimia ohi eduskunnan. Maalaisliiton piirikokous asettui näin Iisalmen Sanomien päätoimittajan K. V. Piilosen taakse. Piilosen mukaan maalaisliittolaiset kokivat oikeiston pyrkivän painostamaan heitä ja ”vaativan juuri jullilleen samanlaista isänmaallista ajattelua”. Myös Savon Sanomien päätoimittaja Eero Hiekkala ja Kallion hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä sekä maalaisliiton Pohjois-Savon piiritoimikunnan puheenjohtajana toiminut P. V. Heikkinen asettuivat maalaisliittolaisina mielipidevaikuttajina radikalisoitunutta lapualaisuutta vastaan.²⁰²

Kaikkeen hajanaisuuteen nähden tulos oli maalaisliiton kannalta valtakunnallisesti hyvä. Savossa se oli erinomainen, sillä puolue saavutti molemmissa vaalipiireissä kaikkien aikojen parhaimman tuloksen. Yleisesti ottaen porvarit menestyivät hyvin.

Esimerkiksi Mikkelin läänistä tuli oikeistoenemmistöinen paikkaluvuin 9–7. Vaaleissa kokoomus kasvatti läänissä äänimääräänsä edellisiin vaaleihin nähden peräti 43 prosenttia, mutta Sdp vain 17 prosenttia ja maalaisliittokin vain 23 prosenttia. Tästä johtuen Sdp menetti yhden paikan kokoomukselle. Voimakkaimman kasvun edellisestä vuodesta kokoomus teki Mikkelin seudulla. Isämaallisten kansalaisten vaaliliitosta valittiin eduskuntaan kokoomuslaiset Mikkelin kaupungin pormestari E. V. Kuokkanen ja maanviljelijä Emil Pesonen Kerimäeltä. Mikkelin läänin vaalitulos varmisti historiallisen kahden kolmasosan porvarillisen määräenemmistön eduskuntaan. Presidentti Lauri Kristian Relander kirjasi päiväkirjaansa historiallista tapahtumaa tunti tunnilta 8.10.1930:

Tämä päivä on muuten vaalinumeroiden laskussa erittäin kohtalokas. Olin jo eilen saapuneiden numeroiden perusteella selvillä siitä, että määräenemmistön saaminen porvareille tulisi riippumaan vaalien tuloksista Mikkelin läänissä.

Jo varhain aamulla soitin Mikkelin maaherralle. Hän ei ollut silloin kotona. Maaherra soittikin aamulla ja antoi numerot, jotka olivat huolestuttavat. Pyysin häntä päivemmällä uudelleen palaamaan asiaan. Hän soitti siinä 2–3:n paikkeilla, ja numeroista kävi selville, että asema porvarilliselta kannalta katsottuna näyttää melkein toivottomalta – samalla hän ilmoitti minulle, mitkä kunnat olivat vielä laskematta. Kello 5:n tienoissa hän soitti uudelleen ja sanoi, ettei ollut enää jäljellä kuin osa Säämingin pitäjästä ja samoin osa Virtasalmea, ja numerot osoittivat selvää voittoa vasemmistolle, ts. että he jaksaisivat pitää paikkansa.

Kun maaherra sitten kysyi, oliko hänen soitettava vielä illemmalla, kun lopputulos on valmis, sanoin: ”Minusta on jo aivan varmaa, että vaalin tulos Mikkelin läänissä ei tällä kertaa enää muutu, joten on turhaa vaivata maaherraa, mutta jos jotain arvaamatonta tapahtuisi, niin olen tietenkin kiitollinen, jos maaherra siitä ilmoittaa.” Siihen päättyi keskustelumme, mutta sitä mukaa kuin ilta kului sitä enemmän alkoi minusta tuntua: ehkä ihme tapahtuu ja Mikkelistä vielä tänään soitetaan? Kun sitten puhelin soi ja soitosta päätin, että ulkolinja on kyseessä, menin puhelimeen sydän kurkussa. Sain puheluja Viipurista ja Oulusta. Ja lopuksi tapahtui ihme – tuli vielä uusi ulkolinjapuhelu siinä 7–8:n tienoissa ja se oli Mikkelistä. Maaherra Pulkkinen ilmoitti, että sosialistit sittenkin menettivät yhden paikan Mikkelin läänissä. Tämä oli historiallinen hetki – en tahtonut uskoa korviani. Mutta totta se oli. Soitin heti tuttavilleni, pääministerille, muille ministereille ja Kalliolle sekä Sunilalle ja Suomenmaahan. Soitin lopuksi Tietotoimistoon ja kysyin uutisia Mikkelistä, eivät olleet vielä saaneet. Annoin heille ja pyysin heitä vielä varmuuden vuoksi tarkistamaan. He soittivatkin ja ilmoittivat, että kyllä pitää paikkansa. Tilanne oli pelastettu.²⁰³

Vaalien tuloksena oikeistosuuntaus yhteiskunnassa vahvistui. Marraskuussa 1930 eduskunnassa hyväksyttiin kommunistilait, joilla kiellettiin kommunistinen järjestötoiminta Suomessa. Helmikuussa 1931 olivat edessä presidentinvaalit. Sosiaalidemokraattien Väinö Tanner oli selvästi ilman mahdollisuuksia. Ongelman muodosti edistyspuolueen ehdokas K. J. Ståhlberg, jolla arvioitiin olevan mahdollisuuksia. Pääministeri P. E. Svinhufvud oli kokoomuksen ja lapualaisten ehdokas.

Maalaisliitto hylkäsi istuvan presidentin ja päätyi Kyösti Kallion ehdokkuuteen. Presidentinvaalit sujuivat rauhallisesti. P. E. Svinhufvud voitti 16.2.1931 illalla pidetyssä toimituksessa. Svinhufvudin voitossa ja tätä seuranneessa Mannerheimin paluussa armeijan johtotehtäviin onkin nähtävissä oikeistoaallon kulminaatio. ”Vapaussodan” sankarit ja vanhat valtionhoitajat ja samalla vuoden 1918 konservatiivit olivat saaneet revanssin ståhlbergiläisestä tasavallasta.

Kapinan kaikuja Savossa

Oikeistoradikaalien pyrkimys ottaa valkoisen Suomen hegemoninen johto väkipakolla haltuunsa päättyi Mäntsälän kapinayritykseen helmikuussa 1932. Se oli päivitetty versio hyväksi koetusta lapualaistaktiikasta, jossa valtiovallan linjaa pyrittiin muuttamaan väkivallan eskaloitumisen uhalla. Suunniteltu kolmas marssi Helsinkiin meni pahanlaiseksi kompuroinniksi.²⁰⁴

Etelä-Savossa oli eräissä lehdissä kumoukselliseen suuntaan kallistuvien haastatteluja, joissa ”miesten” sanottiin olevan valmiita liittymään Mäntsälän uhkavaatimuksiin, ja Pieksämäki-lehden maaliskuun 4. päivän numerossa julkaistiin kapinallisten julistukset ja tiedonannot täydellisinä, mutta hallituksen toimista sanottiin vain, että ”tasavallan presidentti on antanut sekä suojeluskunnille että koko maalle osoitettuja erilaisia julistuksia” ja että niin ikään arkkipiispa oli antanut julistuksen. Lehdessä kerrottiin, että hallituksessa oli jäseniä, jotka eivät nauttineet isänmaallisten kansalaisten luottamusta, ja muistutettiin suojeluskuntalaisten katsovan, että jokainen suojeluskuntalainen voi hyväksyä lapuanliikkeen ohjelman ja että niin tulikin tehdä – vala ei velvoittanut suojeluskuntalaisia puolustamaan sellaista suuntaa, joka suosi suojeluskuntain verivihollisia. Näiden kannanottojen takia Pieksämäki-lehti takavarikoitiin, kunnes se myöhemmin vapautettiin tuomioistuimen päätöksellä.²⁰⁵

Ainoana varta vasten lapualaisessa hengessä perustettuna maaseutulehtenä Pieksämäki alkoi ilmestyä joulukuussa 1930. Lapuanliikkeen sikäläinen johto oli käytännössä sama kuin Pieksämäki-lehden johtokunta. Lehden ja lapuanliikkeen johtokunnan puheenjohtajana toimi varatuomari Aarne Morja (1898–1969). Morja oli yksi vaikutusvaltaisimmista, aikaansaavimmista ja värikkäimmistä pieksämäkeläisistä kautta aikojen, olipa sitten kysymys kunnallispolitiikasta tai yhdistystoiminnasta. Tytärsaaressa syntynyt Morja muutti vuonna 1922 Mikkelistä Pieksämäelle perustaen Pieksämäen asianajotoimiston. Hän toimi kunnanvaltuutettuna vuosina 1923–1925 ja Juvan kihlakunnan vt. henkikirjoittajana vuosina 1926– 1935. Hän oli Pieksämäen kauppalan perustamistoimikunnan jäsen ja pitkäaikainen kauppalanvaltuuston ja -hallituksen jäsen vuodesta 1930 alkaen toimien useita vuosia kauppalanjohtajan varamiehenä.²⁰⁶

Lapuanliikkeen Pieksämäen kauppalan paikallisosaston johtokunnan muodostivat vuonna 1931 lääninrovasti Kaarlo Salovaara, tilanomistaja J. H. Roschier, yhteiskoulun johtaja Kaarlo Meriluoto, insinööri E. Gustafsson, maisteri Valter Harlin ja varatuomari Aarne Morja sekä varajäseninä tohtori Viljo Weijo ja varatuomari Joos. Saarinen sekä rouvat Kaarin Ottelin ja Elli Brink. He myös tarvittaessa rahoittivat lehteä omasta pussistaan. Pieksämäen ”kannattavuus ja tilaajamäärä ei ollut erittäin hyvä, mutta se kumminkin meni vuodesta toiseen. Jos se ei omalla painollaan jaksanut mennä, niin me sitten täytimme vajauksen”, muistelee lääninrovasti Salovaara.²⁰⁷

Pieksämäki-lehti oli ollut perustamisestaan, vuodesta 1930 lähtien lapuanliikkeen linjoilla ja seurasi sittemmin IKL:n lippua, kunnes sen päätoimittajana toiminut IKL:n paikallissihteeri erotettiin ja lehti muutettiin puolueettomaksi paikallislehdeksi vuoden 1936 alusta.²⁰⁸

Lapuanliikkeen Mikkelin läänin piiritoimikunnan jäsen ja Pieksämäen paikallisosaston puheenjohtaja Morja lähetti kenenkään kanssa etukäteen asiassa neuvottelematta – lapuanliikkeen johdon määräyksestä – tasavallan presidentille sähkeen maaliskuun 1. päivänä:

Tasavallan Herra Presidentti, Helsinki. Pieksämäen ja sen ympäristön Lapuan miesten ehdoton vaatimus on että hallituksen on erottava ja kaikki isänmaallisiin miehiin ja kansanliikkeeseen kohdistetut poliisi- ja sotilastoimet on heti peruttava. Pieksämäen, Virtasalmen, Jäppilän, Joroisten ja Haukivuoren Lapuanliikkeen paikallisosastot.²⁰⁹

Posti- ja lennätinlaitoksen katkaistua puhelinyhteyden yhteen kapinapesäkkeeseen Jyväskylään maaliskuun 3. päivänä kello 20 marssi Morja seuraavana päivänä kello 12 valtion puhelinkeskukseen kehotettuaan valtion puhelinkeskuksen monttööriä Yrjö Nevalaista seuraamaan mukanaan. Morjan määräyksestä Nevalainen yhdisti johdot Jyväskylään. Yritettyään turhaan saada yhteyttä Jyväskylään Morja soitti Pohjois-Savon rykmentin komentajalle eversti Hannes Olkkoselle Kuopioon ja ilmoitti, että ”Keski-Suomi on valkoisten vallassa” ja tiedusteli asioita Kuopiossa. Hän oli myös yhteydessä Mikkeliin. Oikeudessa Morja kiisti yllyttäneensä näitä paikkakuntia toimintaan. Myöhemmin samana päivänä asetti hallitukselle uskollinen suojeluskuntapäällystö vartion puhelinkeskukseen.²¹⁰

Jyväskylän linjojen jäätyä edelleen käyttökuntoon Morja oli useamman kerran yhteydessä Jyväskylän kapinallisten johtoon. Näissä keskusteluissa hän antoi tukensa kapinallisille. Oikeudessa Morja sanoi, että Jyväskylän keskus olisi saanut määräyksen linjan aukipitämiseen ja puhelujen yhdistämiseen Pohjois-Savon rykmentin komentajalta eversti Hannes Olkkoselta, joka oli myös hyväksynyt Morjan toimenpiteet. Morja kertoi vain täyttäneensä Olkkosen käskyjä. Myös suojeluskunnan aluepäällikkö Aulis Airaksinen sai sen kuvan, että nimenomaan Olkkonen piti suotavana linjan pitämistä auki ja yhteydenpitoa Jyväskylään. Niin ikään Morja todennäköisesti lähetti Jyväskylään lähetin ja sen mukana lapuanliikkeen johdolta saamansa perättömät tiedot siitä, että suojeluskuntain päällikkö ja esikuntapäällikkö olivat erottuaan lapuanliikkeen käytettävissä sekä ilmoituksen siitä, että oli tarkoitus syrjäyttää tasavallan presidentti ja hallitus.²¹¹

Pieksämäen kauppalassa Morja soitti uskottuja miehiä kokoon maanteiden risteykseen, niin sanotulle Ristille. Maaliskuun 4. päivänä noin klo 15.35 miehitti tämä 11-henkinen joukko puolueettoman paikallislehden Pieksämäen Sanomain toimituksen ja kirjapainon. Pihan puoleinen ovi suljettiin ja ulosmenevälle ovelle asetettiin vartija sekä estettiin puhelimen käyttö. Pieksämäen Sanomiin tunkeutunutta joukkuetta johti Pieksämäen lapuanliikkeen primus motor, Morja. Kymmenen muuta tunkeutujaa olivat lakitieteen kandidaatti Leo Saarinen, rautatievirkamies, sähköttäjä Sulo Toikka, KOP:n konttorin johtaja Eino Ottelin, yhteiskoulun opettajat Onni Hänninen ja Jussi Seppä, postivaunuvirkailijat Viktor Siro ja A. Sinisalo, pankinprokuristi Samuli Kärkkäinen, veturinlämmittäjä Atte Kolström ja entinen kauppias Uuno Pontan – kaikki paikkakunnalla tunnettuja lapuanliikkeen ja sittemmin IKL:n kärkimiehiä.²¹²

Lapualaiset pitivät Pieksämäen Sanomia ”hyvin vasemmistohenkisenä, vaikka sanoi puolueeton olevansa”. He nimittivät sitä ”Patkulin Sanomiksi”.²¹³ Asiaan lienee vaikuttanut, että lehden päätoimittaja ja omistaja Emil Mäki oli toiminut vuosina 1922– 1923 sosiaalidemokraattisen Vapaus-lehden vastaavana toimittajana Mikkelissä.²¹⁴ Kirjapainossa Morja vaati Mäeltä nähtäväkseen seuraavan päivän lehteen aiottujen kirjoitusten oikaisuvedokset. Tarkastettuaan ne Morja kielsi toimittaja Mäkeä julkaisemasta lehdessä punaisten kokoontumisilmoituksia ja mitään uutista toimituksessa käynnistään uhalla, että kirjapainossa ei muussa tapauksessa painettaisi sen jälkeen enää mitään. Viivyttyään paikalla noin 15 minuutin ajan Morja poistui seuralaistensa kanssa. Varatuomari Aarne Morja sai korkeimman oikeuden 22.2.1934 antamalla päätöksellä kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta avunannosta kapinaan ja oman käden oikeudesta.²¹⁵

Mäntsälän kapina aiheutti muutakin tohinaa kauppalassa. Mäntsälän kapinan näkyvimmäksi savolaishahmoksi nousi lapuanliikkeen Mikkelin piiritoimikunnan puheenjohtaja, lääninrovasti Kaarlo Salovaara (1874–1956). Lapuanliikkeen 40-jäsenisen valtuuskunnan jäsen Salovaara osallistui Hämeenlinnan kaupungintalolla 29.2.1932 pidettyyn valtuuskunnan kokoukseen.²¹⁶

Lapuanliikkeen keskusjohdosta paikalla olivat maanviljelijä Vihtori Kosola, pankinjohtaja Iivari Koivisto, maanviljelijä Matti Malkamäki, insinööri Martti Tulenheimo ja konsuli Walde Sario – kaikki jyrkän linjan miehiä.²¹⁷ Ehdottomana raittiusmiehenä tunnettuun Salovaaraan teki Hämeenlinnassa heti ikävän vaikutuksen havainto, että ”muutamat olivat liian paljon alkohoolin vaikutuksen alaisena”.²¹⁸ Myöhemmin iltapäivällä lapuanliikkeen johto sekä paikalle ehtineet valtuuskunnan jäsenet ottivat ratkaisevan askeleen. He ilmoittivat julkisesti solidaarisuutensa Mäntsälän joukoille. Samalla annettiin maanlaajuinen ”liikekannallepanomääräys”, jossa kehotettiin liikkeen tukijoita kokoontumaan edeltä sovittuihin keskuksiin mukanaan täysi aseistus ja neljän päivän muona.²¹⁹

Keskiviikkoaamuna 2.3. lapuanliikkeen harmaa eminenssi Kai Donner odotti kotonaan kuumeisesti ilmoitusta siitä, koska liikkeen johdon edustajat ja neuvottelijat saapuvat Helsinkiin. Puhelimen käyttö oli ongelmallista, sensuuri oli tarkkana, kaupungin rautatieasemalla ja linja-autoasemalla oli vartioita, samoin suurten katujen solmukohdissa, kadulla partioi sotilaiden lisäksi runsaasti poliiseja.²²⁰

Vanajalla lapuanliikkeen johto oli valinnut neuvottelijoikseen valtuuskunnan jäsenen, rauhalliseksi tunnetun rovasti Kaarlo Salovaaran ja vähemmän rauhalliseksi tunnetun urjalalaisen maanviljelijän Boris Visan. Heidän kanssaan matkusti Donnerin tunnustelija, insinööri Magnus Hartman. Boris Visa katosi oudosti jo matkan alkuvaiheissa. Salovaara ja Hartman eivät kumpikaan olleet etsintäkuulutettuja. He istuivat kuitenkin kaiken varalta junassa eri vaunuosastoissa. Helsingissä he kulkivat kaupungilla omia reittejään.²²¹

Pääkaupungissa tapaamispaikaksi – ennen menoa Donnerin luo – oli varomattomasti valittu Lapuan liike ry:n toimisto Wreden pasaasissa, Mikonkatu 2:ssa. Mikonkadulla Salovaara huomasi, että poliisi oli kadulla vartiossa. Rovasti meni rohkeasti rappukäytävään, kipusi toiseen kerrokseen, huomasi, että poliisi sielläkin seisoi, kapusi kolmanteen, odotti hetken, käveli sitten muina miehinä alas ja ulos. Myöhemmin joukkio kokoontui Pohjoisranta 12:ssa, Donnerin asunnossa. Kokouksessa oli mukana myös Lohjan kalkkitehtaan omistaja ”Kalkki-Petteri”, Petter Forsström. Salovaara kertoi, että päämaja toivoi Donnerin ja Forsströmin ottavan aloitteen haltuunsa. Vuosia myöhemmin Salovaara kertoi tapaamisesta Pohjoisrannassa. Tunnelma oli ollut pessimistinen. Liian vahvat voimat olivat jo kapinaa vastustamassa, muisteli rovasti, joka omien sanojensa mukaan ei ollut ”mikään ammattimies sillä alalla”. Pohjoisranta 12:ssa istuneista ainoastaan Petter Forsström alkoi kallistua kapinan jatkamisen kannattajaksi.²²²

Erottuaan Kai Donnerista kapinajohdon murheellinen lähettiläs, rovasti Salovaara suuntasi askeleensa kohti rautatieasemaa. Määränpää oli Riihimäki. Sinne oli kapinallisten ”päämaja” siirtynyt. Salovaara lähti tekemään käännytystyötään lähestulkoon toivottomana.²²³

Helsingin rautatieasemalla hän kuitenkin piristyi. Asemasillalla seisoivat myös kenraaliluutnantti Hannes Ignatius ja majuri Ragnar Gröning. Hekin olivat matkalla Riihimäelle. Kuopion läänin maaherran Gustaf Ingatiuksen veli Hannes Ignatius oli nyt pääosassa. Sen tiesi varmasti hyvin myös rovasti Salovaara, lapuanliikkeen johdon neuvottelija. Hänen viestejään Donnerilta tuskin kuunneltiin, kun itse kenraali Ignatius ilmestyi Riihimäelle. Rovasti vetäytyi apeana syrjään. Ammattimiehet aloittivat neuvottelunsa pienessä piirissä.²²⁴

Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa kolmantena päivänä maaliskuuta. Kapinallisten johto oli nyt lannistettu, ja muutkin kapinalliset menettivät uskonsa voittoon. Kaiken voi sanoa olleen ohi 5.3.1932. Kapina käsiteltiin aikanaan Turun hovioikeudessa, joka antoi päätöksensä 21.11.1932. Kaarlo Salovaara oli toinen syytteen saanut pappismies. Hänet kuitenkin vapautettiin syytteistä. Salovaara oli kuulusteluissa ”enempi vähäpuheinen” ja selvisi pälkähästä. Salovaara jätti ensimmäisessä kuulustelussa kertomatta, että oli matkustanut Helsinkiin tapaamaan Kai Donneria ja eräitä muita miehiä Lapuan johdon käskystä, ja välttänyt täpärästi joutumasta poliisien pidättämäksi. Kiireinen Salovaara ehti käydä kapinapäivinä Riihimäen ohella Kuopiossakin.

Paavo Susitaipaleen vuonna 1955 tekemässä haastattelussa Salovaara toteaa onnistuneensa kuulusteluissa olemaan paljastamatta mitään. Salovaaraa kuulusteltiin kahteen kertaan ja hän onnistui erinomaisesti esittämään kapinallisten sieluista korkeintaan huolestunutta hengenmiestä. Kuultuaan, mitä Turun hovioikeuden istunnossa oli tullut esiin, Salovaaran esimies, Viipurin hiippakunnan piispa Erkki Kaila puisteli päätään ja sanoi ”että ei sen [Salovaaran] olisi pitänyt ihan niin päästä”. Sen jälkeen piispa aina vielä silloin tällöin sopivassa tilaisuudessa osoitti, ”ettei semmoinen IKL:n pappi oikein sopisi hänen hiippakuntaansa”. Piispan puhutteluun Salovaara kyllä joutui, mutta kirkolliseltakaan taholta ei maallista rangaistusta tullut.²²⁵

Lääninrovasti Kaarlo Salovaara kieltäytyi kapinan jälkeen antamasta enää kirkollisia ilmoituksia Pieksämäen Sanomille. Pieksämäen kirkossa eivät seurakunnan omat sielunpaimenet myöskään rukoilleet esirukousta tasavallan presidentin puolesta sitten Mäntsälän kapinan. Salovaaran ”Akka-Pekalle” langettama hiljainen kirkonkirous kesti Mäntsälän kapinasta aina toukokuun 16. päivään 1933 asti, sikäli ettei kirkossa eräinä määrättyinä pyhinä luettu esirukousta hänen puolestaan.²²⁶

Ainakin Mikkelissä, Kiuruvedellä ja Kuopiossa ilmeni myös liikehdintää Mäntsälän kriittisinä päivinä. Iisalmessa ja Savonlinnassa näyttäisi olleen rauhallista, vaikka iisalmelaisista lehdistä Salmetar haparoi suhtautumisessaan rajalinjalla: rauhanomaista ratkaisua toivottiin, mutta rivien välissä hellittiin ajatusta hallituksen mahdollisesta kaatumisesta. Savonlinnasta lähetettiin presidentille hallituksen eroa vaativa sähke, mutta siihen se jäikin.²²⁷

Keskiviikkona 2.3 suojeluskuntien eri piiriesikunnista soitettiin yhtä mittaa hälyttäviä tietoja yleisesikunnan puhelinpäivystykseen. Mielet olivat kiihdyksissä myös Mikkelin piirissä, ilmoitti piiripäällikkö, jääkärikapteeni Kaarlo Herman Kaarlonen. Klo 14.50 ilmoitti piiripäällikkö P. A. Autti Kuopiosta, että rintamamiehet ja lapuanliikkeen alaosasto olivat koossa ja lähettäneet presidentille sähkösanoman: toiminta aloitetaan, ellei esitettyihin vaatimuksiin suostuta. Autti ilmoitti samalla, että edellä mainittuihin yhdistyksiin kuului hänen piirissään noin 2 000–3 000 suojeluskuntalaista, ”joten tilanne on vain toistaiseksi hänen hallinnassaan”. Puhelinpäivystyksen yhteenvedon mukaan mieliala oli sangen kiihtynyt suurimmassa osassa maata ja piiripäällikköjen asema oli ”erikoisen vaikea”.²²⁸

Lapuanliikkeen Mikkelin paikallisosaston puheenjohtaja, metsänhoitaja A. K. Achté ilmoitti 4.3.1932 Pieksämäki-lehden sittemmin takavarikoidussa numerossa julkaistussa haastattelussa:

Toistaiseksi ei ole vielä annettu mitään lähtömääräystä eikä kokoontumiskäskyä Mikkelissä, lausui metsänhoitaja Achté, vaan ollaan täällä asioihin nähden odottavalla kannalla. Kuitenkin jos tarvis vaatii, ollaan täällä valmiita mukaan lähtemään. Kun nyt näyttää kuitenkin siltä, että hallitus alkaa kannastaan rivetä, niin ei mitään syytä suurempaan painostukseen ole, koska jo tähänastinenkin näyttää tehoavan. Muuten ei lapuanliike tule missään tapauksessa antamaan perään vaatimuksistaan, vaan ajaa tahtonsa läpi varmasti. Sekin, että tasavallan presidentti on ottanut ylimmän johtovallan käsiinsä, osoittaa, että hallitus ei enää johda tilannetta, vaan perääntyy. Hänen tietämänsä mukaan on miehiä valmiina joka puolella, Joensuussa suurempi joukko, omassa Mikkelin piirissä parissa paikassakin miehiä, samoin Jyväskylässä, Porissa yms. Kaikkialla odotetaan lähtömääräyksiä, eikä tule kysymykseenkään, että missään peräännyttäisiin lähdetyltä tieltä.²²⁹

Kuopion maaherra Gustaf Ignatius kirjoitti tuona kiihkeänä kapinapäivänä 2.3.1932, jolloin vielä kaikki näytti mahdolliselta, henkilökohtaisen kirjeen tasavallan presidentti P. E. Svinhufvudille, jonka kanssa hän oli muutenkin kirjeenvaihdossa:

Vanha ystävä.

Ehken tee oikein kirjoittamalla tämän kirjeen mutta teen sen omatuntoni pakotuksesta ja raskaalla mielellä. Minua painaa se, että valkoinen rintama nyt ajetaan hajalle ja siten heikennetään sitä voimaa, jota niin kipeästi kerran taas tarvitaan kun punainen vyöry idästä alkaa. En tietenkään puolusta sitä mitä Mäntsälässä on tapahtunut, mutta esitelmätilaisuus olisi lain mukaan hyvin voitu ja pitänytkin estää ja silloin ei olisi nykyistä tilannetta syntynyt. Nykyisen Sisäministerin aikana on huonosti harkituilla toimenpiteillä yhtä mittaa ärsytelty lapualaismielisiä; sekin olisi tilannetta arvosteltaessa huomioon otettava.

Eikö olisi ollut syytä hallituksen vaihdokseen ja siten saatu mieliala rauhoittumaan. Uusi hallitus olisi voitu panna kokoon miehistä jotka eivät edusta puolueita eivätkä kuulu lapualaisiin, vaan taloudellisista voimista joita nyt kaivataan. – Nyt on se liike joka kerran meidät pelasti leimattu kapinalliseksi. Vihtori Kosola vangitaan! Mikä riemu kommunistileirissä.

Katkeruus on suurta rintamamies-, lapualais- ja oikeistopiireissä rauhallisessa läänissänikin. Nyt saa pelätä harkitsemattomia tekoja; se ei ennusta hyvää maan tulevaisuudelle.

Olen tahtonut avoimesti esittää huolestumiseni Sinulle. Olen kannattanut lapuanliikettä ja katson että sen käsitys kommunismista ja puoluevallan vaarallisuudesta ovat oikeita.²³⁰

Maaherra Ignatius oli vanha aktivisti ja lapuanliikkeen kannattaja, joka monen muun ”valkoiseen rintamaan” kuuluvan kanssa mielsi ajan Neuvostoliiton kanssa vääjäämättömäksi koetun välienselvittelyn odotukseksi. Valkoisen rintaman tuli siksi olla eheä, koska sitä ”niin kipeästi kerran taas tarvitaan kun punainen vyöry idästä alkaa”. Mieleen tuli varmasti kirjettä kirjoittaessa rintamamiesten iltama 8.2.1932, jolloin ”suojeluskunnan sali oli täpötäynnä; olimme mekin koko perhe. Puhujina olivat Kenr. Martti Wallenius ja Eversti A. Somersalo, jotka puhuivat hyvin, yleisö oli kovin innostunutta”. Päiväkirjamerkintä 8.2. päättyy profeetallisesti:

Somersalo arveli että Idän ja Lännen – punaisten ja valkoisten – kamppailu alkaa kautta maailman; ja sitä mielestäni tuntuu että kummia kuuluu ennen kuin vuosi 1932 on ummessa.²³¹

Vanha aktivisti ja Kuopion kauppaoppilaitoksen johtaja, tohtori Yrjö Tuomikoski kävi informoimassa maaherraa tuoreeltaan 2.3.1932 pidetystä rintamamiesten ja lapualaisten yhteisestä neuvottelusta suojeluskuntatalolla. Tuomikoski kertoi, että he olivat soittaneet Mäntsälään, ”josta ilmoittivat ettei sinne tarvita väkeä lisää, että he eivät aijo ampua hallituksen joukkoja, koska niitä kyllä tarvitaan ryssää vastaan, mutta he eivät väisty, vaan kaatuvat paikoilleen”. Rintamamiehet olivat lähettäneet 2 000 miehen puolesta sähkösanoman presidentille ja vaatineet hallituksen eroa. Ministeri A. H. Saastamoisen aktivistitoveri ja perheyhtiön ensimmäinen ulkopuolinen toimitusjohtaja ja hallituksen jäsen, jääkärikapteeni J. W. Snellman oli mennyt Lapuan valtuuskunnan kokoukseen Hämeenlinnaan, jossa hän oli tavannut muun muassa lääninrovasti Salovaaran.²³²

Ignatius kertoo sisäasiainministeri Ernst von Bornin soittaneen hänelle 3.3.:

Onko rauhallista, vastasin myöntävästi, mutta lisäsin, että verenvuodatukseen ei saa mennä minä ainakin poistun, jos niin käy. – Raskasta on tunnelma.²³³

Maaherra kirjasi jälleen päiväkirjaansa 9.3.1932:

Tämä lääni on ollut ainakin ulkoisesti vallan rauhallista. Mikäli täkäläisiä L.L:n miehiä tunnen, ei ollutkaan odotettavissa että olisivat yhtyneet Mäntsälän kapinaan.²³⁴

Yrjö Matilainen (s. 1903) muistelee Kiuruveden tilannetta:²³⁵

Mäntsälän kapinan aikaan suojeluskunnat on kutsuttu kokoon, mutta kukaan ei tunnu olleen selvillä, mitä oikein tapahtui ja ketä tai mitä vastaan toimittiin. Svinhufvudin puhe ja suojeluskuntien kotiin marssikäsky otettiin tyydytyksellä vastaan.

Nähtävästi Mäntsälään ei tullut Kuopion läänistä juurikaan miehiä. Porua syntyi ja lähtöhaluakin esiintyi, mutta villat jäivät Mäntsälään toimittamatta.²³⁶

Kapinayritys osoitti porvareille viimeistään nyt suojeluskuntajärjestössä vallitsevan demokratianvastaisen potentiaalin. Valkoisten hegemonialle järjestö oli silti aivan välttämätön järjestelmä turvallisuudentunteen säilymisen kannalta. Näin kapinan jälkiselvittely, suojeluskuntajärjestön ”puhdistaminen”, jäikin aivan näennäiseksi.²³⁷ Juhani Mylly toteaa, että suojeluskunnissa oli maalaisliiton riveissä myös epäilijänsä, joiden yhdeksi vaikutuskanavaksi hän nimeää Kuopiossa ilmestyneen Savon Sanomat -lehden.²³⁸ Pohjois-Savon maalaisliittolaisten mielestä kapinallisia kohdeltiin liian kepeällä kädellä ja ”silitellen”.²³⁹

Englantilaisen parlamentarismin ihanteen läpilyömä kirkkoherra Lennart Helenius (vuodesta 1935 Heljas) oli tyrmistynyt jo Lontoon aikoinaan suomalaisen oikeistoradikalismin noususta, ja hän tuli valtakunnallisesti tunnetuksi noustessaan kaavilaispappina lapualaismenoa vastaan. Helenius vetosi Mäntsälän kapinan aikoihin kirkkorukouksen kohtiin laillisen hallitusmuodon suojelemisesta ja kuuliaisuudesta esivallalle. Se osui niin kipeään kohtaan, että hän sai pappispiirit laajemminkin vastaansa. Lapuanliikkeen ja sittemmin IKL:n riveissä toimi huomattava määrä kirkonmiehiä. Heleniuksen mielestä lapuanliikkeen johto oli moraalittomien käsissä, ja hän oli siksi huolissaan Suomen maineesta oikeusvaltiona, semminkin kun liike ei mitenkään itse tuominnut väkivaltaisuuksia. Päinvastoin, se pyrki sekoittamaan käsitteitä kuurnitsemalla lain kirjaimen ja lain hengen rikkomisen eroja. Kirjoitusta siteerattiin Savon Sanomien ”Muut lehdet” – osastoissa.²⁴⁰

Pian Mäntsälän kapinan jälkeen Savon Sanomissa julkaisussa kirjoituksessa ”Oikeusvaltio” hän kohdisti voimakkaan arvostelun lapuanliikettä ja sen harjoittamaa laittomuutta vastaan.²⁴¹ Virkaveljet ottivat Heleniukseen etäisyyttä Mäntsälän jälkeen, mutta muutkin ovet pamahtelivat kiinni, niin että poliittisista vaikutuskanavista jäi jäljelle vain maalaisliitto. Vaikka maalaisliiton agraarinen luonne oli Heleniukselle perin outo, hänet valittiin keväällä 1933 puolueen kansanedustajaehdokkaaksi ja syksyn kunnallisvaalien ääniharavana Kaavin kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi. Omalla tontillaan hän herätti huomiota myös siksi, että Kaavilla sattui olemaan samaan aikaan kunnanlääkärinä Niilo Pesonen, sittemmin Lääkintöhallituksen pääjohtaja. Pesonen ryhtyi sotimaan Heleniusta vastaan Savon sivuilla väittäen, ettei koko 1920-luvun Englannissa asunut Helenius ymmärtänyt Suomen oloista yhtään mitään.²⁴²