Lama, pula ja työttömyys

Nousukaudesta pulavuosiin

Sisällissota oli pysäyttänyt tuotantolaitokset. Rauhan palattua tehtaat avasivat ovensa ja työllisyysaste nousi melko nopeasti vuotta 1918 edeltäneelle tasolle. Sisällissodan jälkeinen työttömyysongelma näytti olevan enemmänkin sodan seurauksiin liittynyt ohimenevä ilmiö. 1920-luvulla työttömyyttä ei varsinkaan maaseudulla esiintynyt.

Itsenäisyyden ajan ensimmäinen vuosikymmen oli lähes kokonaisuudessaan taloudellisen kasvun kautta. Vuodet 1919–1920 olivat hyviä, mutta siitä eteenpäin elettiin taantuman aikaa vuoteen 1923. Vuonna 1924 alkoi nousukausi, ja vuosikymmenen jälkimmäinen puolisko tunnettiin ”kultaisena 20-lukuna”. Vuosina 1926–1927 Helsingin pörssin käypähintainen liikevaihto nelinkertaistui. Rakennustoiminta lisääntyi, niin että pian alalla oli pulaa työvoimasta ja tarvikkeista.¹

Vienti veti, sillä markka oli vuosina 1918–1923 devalvoitunut 80 prosentilla Yhdysvaltain dollariin ja Englannin puntaan nähden. Pian markan arvo kuitenkin revalvoitui jonkin verran.² Vuonna 1926 Suomi palasi kultakantaan, mikä loi uskoa talouteen. Jon Hirvilahden mukaan kultakantaan palattiin alikurssiin, jotta vientiteollisuus olisi menestynyt.³ Ensimmäistä maailmansotaa seuranneen pienen laskusuhdanteen jälkeinen nousukausi oli maailmanlaajuinen.

Maatalouden edistymistä siivittivät maan jakaminen ja uusien peltojen raivaaminen. Myös uuden kansakunnan maatalouspolitiikaksi muotoutunut pyrkimys yhä suurempaan omavaraisuuteen innosti maanviljelijöitä investoimaan omiin tiloihinsa entistä enemmän. Meijerituotteiden kulutus laajeni kaupungeissa, ja yhä useammassa perheessä syötiin ostoleipää. Metsistä saaduilla tuloilla maksettiin uuden navetan vaatimat investoinnit tai paikallisesta pankista sai korkoa vastaan lainaa, joka oli määrä maksaa takaisin tulevien vuosien metsäkaupoista saaduilla tuloilla.⁴

Nykyaikainen tekniikkakaan ei vapauttanut maatalouden harjoittajaa ilmaston herruudesta. Taloushistoriaan ei ole kirjattava ainoastaan dramaattisia hallavuosia vaan myös poikkeuksellisen suotuisia kausia. Sääsuhteet olivat Suomessa maailmansotien välisenä aikana suotuisammat kuin milloinkaan siitä lähtien, kun niistä on tehty havaintoja. Talvet lyhenivät ja kasvukausi piteni. Kallavesi, joka vuosina 1834–1918 oli vapautunut jäistä useimmiten toukokuun keski- ja loppuvaiheessa, joskus jopa vasta kesäkuussa, suli vuosina 1919–1939 toukokuun alku- ja keskivaiheessa, pari kertaa jo huhtikuussa. Kevätauringon paistaessa on kymmenenkin päivää arvokas lisäaika kasvullisuudelle.

Vielä voimakkaampi oli säähavaintojen kuvastama ilmastonmuutos syksyllä, sillä Kallavesi oli aiemmin kahtena vuotena kolmesta jäätynyt jo marraskuussa, mutta ajanjaksolla 1919–1939 sen jäätyminen siirtyi 12 vuotena joulukuuhun ja kahtena vuotena tammikuuhun. Leuto syksy pidensi laiduntamisaikaa Savossakin.⁵

Sahatavaran vienti maailmalle ei juuri lisääntynyt enää 1920-luvulla, mutta uudet tuotteet tekivät kauppansa ja monipuolistivat maakunnan teollisuuden rakennetta. Metsäteollisuus oli toimialana kuitenkin erityisen suhdanneherkkä. Ulkomailla tapahtuneet muutokset kulutuksessa säteilivät Suomen vientiteollisuuteen. Sahateollisuuden tilannetta heikensi alan ylikuumeneminen 1920-luvun lopulla. Maassa oli paljon sahoja jo ennestään, mutta 1920-luvun nousukauden aikana niitä perustettiin vielä lisää, koska sahaaminen toi nousukauden ensimmäisinä vuosina houkuttelevan suuria voittoja.

Kultaisen kaksikymmentäluvun kasvun vuosia seurasi maailmanlaajuinen lama. Suomessa 1920-luvun lopun kestänyt noususuhdanne johti talouden ylikuumenemiseen. Etenkin sahateollisuus ja rakennusala kävivät ylikierroksilla. Ylikuumenemista lisäsi Suomen Pankin ekspansiivinen rahapolitiikka. Keskuspankki jatkoi talouden kuumentuessakin teollisuuden sekä pankkien rahoittamista ja laski korkoja. Tuonnin lisääntyminen vuoden 1928 huonon sadon myötä aiheutti maksutaseongelmia. Vienti ei vetänyt muun muassa sahatavaran liikatarjonnan vuoksi: Neuvostoliiton vahva dumppaus laski hintoja. Ylipäänsä hinnat laskivat. Suomen valuuttavaranto hupeni, mikä taas johti siihen, että rahoitusmarkkinat kiristyivät Suomen Pankin nostaessa korkoja ja kiristäessä rahahanojaan.

Lama toi Suomeen suurtyöttömyyden. Tavaroiden ja palvelusten hinnat laskivat vuosina 1928–1931 niinkin paljon kuin 20 prosenttia. Viennin määrä laski rymisten, ja tuontikin hiipui. Teollisuuden tuotanto supistui niin, että vuoden 1929 tasolle päästiin vasta vuonna 1934. Pulaa pahensi maailmanlaajuisen laman ulottuminen Suomeen. New Yorkin suuresta pörssiromahduksesta 29.10.1929 alkaneena pidetty 1930-luvun lama muistetaan suurena lamana ja pula-aikana.⁶

Maatalousväen kriisi

Pientilalliset sivuansioiden varassa

Suomi oli 1920-luvulla maatalousmaa, jossa metsäteollisuudella oli huomattava merkitys. Maatalous oli pientila- ja karjatalousvaltaista. Noin kolmella neljäsosalla tiloista oli peltoa alle 10 hehtaaria, mutta peltopinta-alasta niillä oli hallussaan vain kolmasosa. Karjatalous oli kaikilla pienviljelmillä päätulolähde ja sen merkitys kasvoi tilakoon pienentyessä. Pientiloilla oli yli 50 prosenttia Suomen kotieläinkannasta.⁷

Maatalouden rahatuloista saatiin puolet maitotaloustuotteista. Kaupallista viljantuotantoa harjoitettiin vain Länsi-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan suurilla ja keskisuurilla tiloilla, joilta viljaa myytiin Pohjois- ja Itä-Suomeen. Metsänmyynnistä saatiin keskikokoisilla ja suurtiloilla yli neljäsosa rahatuloista. Myös Pohjois- ja Itä-Suomen pientiloilla metsästä saatiin pääasiallinen elanto, tosin ei niinkään metsänmyynnistä, vaan metsä- ja uittotöistä. Esimerkiksi vuosina 1921–1928 saatiin 10–25 peltohehtaarin tiloilla metsä- ja uittotöistä 21,5 prosenttia kokonaistuloista, vuosina 1929–1932 puolestaan 12,5 prosenttia ja vuosina 1933– 1939 taas 21 prosenttia.⁸

Savo eli pellosta ja ennen muuta metsästä. Metsätöistä ja myös omista metsistä saaduilla tuloilla kehitettiin maataloutta, joka oli viljelyn rintamaihin verrattuna alkeellisella tasolla. Pienten peltojen ja karjojen korvikkeeksi maanviljelijät olivat saaneet runsaasti metsää. Tilan kokonaispintaala saattoi olla huomattavakin pellon vähyydestä huolimatta. Metsästä saaduilla rahatuloilla raivattiin peltoa, jonka lisäämisen tarpeesta saatiin konkreettinen näyttö vuosien 1917–1919 elintarvikepulan aikana. Se ja nälänhätä olivat pääasialliset perustelut alueen omavaraisuusasteen kohottamiselle.

Lisääntynyt kiinnostus maanviljelyn tehostamiseen teki Savon kääpiöviljelmien omistajat entistäkin riippuvaisemmiksi sivuansioista. Kun tähän liittyivät maan hallituksen pyrkimykset lisätä alueella uudisraivausta erilaisilla tuki- ja lainoitusjärjestelyillä, pienviljelijä oli siirtynyt rahatalouteen ja samalla riippuvaiseksi rahoituslähteistä.

Uudisviljelypalkkiot ja lainat oli tarkoitettu alle 10 peltohehtaarin tiloille viljelyalan lisäämiseen. Nämä tukitoimet näkyivät käytännössä välittömästi. Uutta peltoa raivattiin Pohjois-Savon ja Etelä-Savon maanviljelysseuran alueille. Vaikka peltoala kasvoi huomattavasti, viljelijät olivat lainoin ja palkkioin sidoksissa pankkeihin ja eri valvontajärjestelmiin. Lyhennyksiin tarvittavat varat oli hankittava tilan metsiä myymällä tai metsä- ja uittotöillä.

Lainoitustoiminta jatkui 1920-luvun lopullakin, jolloin uudisraivaukseen saatiin valtion korotonta lainaa. 1930-luvun alussa lainoja oli edelleen saatavissa, mutta nyt valtion lainoista piti maksaa korkoa. Vuoden 1929 ensimmäisillä valtiopäivillä perustettiin maataloustuotannon edistämisrahasto yhdistämällä useita pieniä rahastoja. Edistämisrahastosta annettiin vuodesta 1930 lähtien korollisia lainoja uudisviljelystä, laitumen perustamista, viljelysten perusparannusta sekä maataloudellisia uudisrakennuksia varten. Rahastolla oli käytettävissä vuosittain 20 miljoonaa markkaa.⁹

Näillä uudisraivaukseen tarkoitetuilla palkkioilla ja lainoilla lisättiin Savon peltoalaa tuntuvasti. Uudisraivausinto näyttää olleen suurimmillaan tiloilla, jotka suunnittelivat saavansa pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta. Uudisraivausta aloittaessaan tilalliset olivat riippuvaisia ulkopuolisesta rahoituksesta, ja lisääntynyt lainataakka vaati tavallisesti jatkuvaa työssäkäyntiä tilan ulkopuolella. Kun sivuansiot sitten vähenivät, oltiin ongelmien edessä.

Maatilojen pakkohuutokaupat

Suomen maaseudun taloudellinen ahdinko 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa ei ollut mikään irrallinen kriisi vaan osa koko teollistunutta maailmaa koskettanutta lamakautta. Suomalaisen talonpojan näkökulmasta katsottuna asetelma oli poikkeuksellinen vain entisaikojen murheisiin verrattuna. Hallaöiden aiheuttama kato tai sodan tuoma elintarvikepula olivat konkreettisia ja tunnistettavia vaikeuksia, joista tiedettiin selviydyttävän – jos ei heti seuraavana suvena niin ainakin lähitulevaisuudessa. Maa ja sen tuotto oli mielletty toimeentulon turvaksi. Nyt tilanne oli kuitenkin ennen kokematon: pula ei ollutkaan maidosta ja leivästä, vaan niiden ostajista. Raha oli lakannut liikkumasta.

Maailmanmarkkinoilla alkaneen laskukauden merkkitapauksina pidetään New Yorkin osakepörssiromahdusta lokakuussa 1929 sekä itävaltalaisen suurpankin Credit-Anstaltin vararikkoa toukokuussa 1931. Vaikka ne eivät olleetkaan laman syy – taloudelliset vaikeudet Yhdysvalloissa ja Euroopassa olivat jo alkaneet ennen näitä yksittäisiä tapahtumia – ,ne olivat kuitenkin konkreettinen osoitus laskukauden alkamisesta. Huolimatta siitä että talouspulan syistä ei ole yksimielisyyttä, romahdusta on selitetty epäonnistuneella rahapolitiikalla, kulutus- ja investointimenojen supistumisella kerrannaisvaikutuksineen, maatalouden taantumalla ennen talouspulaa ja maailman kultavarannon riittämättömyydellä tai kaikkien näiden yhdistelmällä.¹⁰

Jo vuonna 1927 Suomessa oli havaittavissa ylikuumentumista erityisesti sahateollisuudessa ja rakennustuotannossa, mutta hyvien vuosien nostattama taloudellinen aktiivisuus vain kasvatti paineita lisätä tuontitavaroita. Oma vienti alkoi jo yskiä liikatarjonnan ja sitä seuranneen hintojen laskun myötä. Tämä puolestaan johti Suomessa entisestään kireimpiin rahamarkkinoihin, kun valuuttavaranto alkoi huveta. Tiukka rahapolitiikka ja viennin lasku olivat siten kääntäneet Suomen talouden laskuun jo ennen muuta maailmaa.¹¹

Suuressa osassa vanhempaa taloushistoriallista kirjallisuutta on usein korostettu, ettei 1930-luvun maailmanlaajuinen talouspula koskettanut Suomea niin kipeästi, koska olimme vielä niin maatalousvaltainen yhteiskunta. Joskus tätä ajatusta täydennetään viittauksilla tuotannon volyymin kehitykseen ja erityisesti esille nostetaan 1930-luvun hyvät sadot. Tällöin on saattanut unohtua se, että 1930-luvun pula oli markkinailmiö eikä kadon aiheuttama talouden ahdinkotila. Pula ei merkinnyt maataloudessa tuotannon supistumista (kuten teollisuudessa ja eräillä muilla aloilla), vaan useimmiten kävi juuri päinvastoin, ja entisestään vain paisunut tuotanto teki pulailmiöistä entistä raskaampia kestää. Pula ilmeni hintojen romahduksena ja kysynnän laskuna. Maatilatalouden kannalta keskeisen tuotteen voin hinnan pitkäaikainen romahdus oli vaikea isku. Maataloustuotteiden hintojen lasku ja huono menekki yhdessä metsätöiden loppumisen kanssa veivät maanviljelijöiltä elannon.¹²

Lama alkoi vaikuttaa Suomessa vuonna 1929, jolloin maataloustuotteiden hinnat alkoivat laskea huolimatta siitä, että kotimaassa oli saatu erittäin heikko sato. Viljatuotteiden hinnat Suomessa laskivat vuoteen 1930 mennessä 25 prosenttia ja maitotaloustuotteiden noin 20 prosenttia normaalivuosiin verrattuna. Maatilatalouden peruspilarin, metsän ja puutavaran, hinnat romahtivat samaan aikaan, osittain Neuvostoliiton aloittaman puutavaran dumppauksen takia. Maaseudun metsätulot vähenivät dramaattisesti pulakauden ensimmäisinä vuosina.

1920- ja 1930-lukujen taitteen lamakausi oli Suomen maataloudelle ankara. Maaseutuväen kasaantuneet ongelmat johtivat ulosottojen ja pakkohuutokauppojen vyörynomaiseen kasvuun. Kun koko kansantalouden näkökulmasta katsottuna pahin pula-aika osui vuosiin 1930–1931 teollisuuden eri haarojen tuotantomäärien laskiessa, olivat suurimmat vaikeudet maaseutuväen näkökulmasta katsottuna vasta edessäpäin.¹³ Ulosottojen ja pakkohuutokauppojen määrät talonpoikien keskuudessa alkoivat vasta tässä vaiheessa kasvaa painajaismaisen suuriksi: heidän kannaltaan pahin oli vasta edessä. Toki mistään aivan poikkeuksellisesta ilmiöstä vasaramarkkinoiden paukkeessa ei ollut kyse, sillä jo ennen taloudellista romahdusta 1920-luvulla maassa pakkomyytiin kahdesta kolmeensataan viljelmää vuosittain.¹⁴

Maakiinteistöpankin arvioimia tiloja tutkineen Lauri Sipilän mukaan maanviljelijöiden yleisin velkaantumisen syy oli tilan osto. Seuraavaksi suurin syy velkaantumiseen oli rakentaminen. Moni tila oli nousukautena rakentanut tuottavuuteensa nähden kalliin rakennuksen tai ostanut kalustoa velaksi. Suuri joukko oli myös veloissa lainojen takaamisen vuoksi. Muita syitä velkaantumiseen olivat Sipilän mukaan muun muassa epäonnistuneet liiketoimet ja kannattamaton tila.¹⁵

Maatalouden velkojen määrä suhteessa varoihin oli kaksinkertainen vuosina 1928– 1929 verrattuna vuosiin 1921–1922. Lamavuosina velkaantuminen kasvoi entisestään niin, että maatilojen velat olivat 17,2 prosenttia niiden varoista vuosina 1930–1932, kun velkojen osuus vuosina 1921–1922 oli ollut 6,6 prosenttia. Velkaa ei juuri otettu lisää: defaation seurauksena omaisuuden arvo laski. Tilannetta pahensi se, että ainoastaan viidennes maatalouden veloista oli pitkäaikaista luottoa. Maatalouden velat olivat pitkälti helposti irtisanottavaa vekseliluottoa. Kaikista veloista noin 40 prosenttia oli kiinnitysluottoa. Lainojen korot olivat pahimmillaan yli 10 prosenttia. Liikepankeilla kaikkien lainojen korot olivat keskimäärin 10,9 prosenttia. Maaseudulla korot olivat yleensä korkeampia kuin kaupungeissa.¹⁶

Suomalaisviljelijöiden taloudenpitoa vaikeutti velkojen lyhytaikaisuus. Esimerkiksi muissa Pohjoismaissa maatalousluotto oli valtaosin järjestetty pitkäaikaiseksi kiinnitysluotoksi. Suuri ongelma oli myös velkojen ketjuuntuminen takausten kautta. Myös koko suomalaisen maatalouden tuottavuus oli verrattain kehnoa ja kaupallistumisaste alhainen verrattuna muihin maihin. Suomalaisviljelijät myivät tuotteitaan eurooppalaisia kollegoitaan pienemmän osan, ja näin rahavirrat suomalaistiluksille olivat pienet. Kun rahaa liikkui vähemmän, oli pienikin velka suuri. Suomen eri osissa ja erilaisilla maatiloilla tuottavuus ja kaupallistumisaste vaihtelivat kovasti. Savossa ne olivat keskimääräistä alhaisemmalla tasolla.¹⁷

Taloudellisen tilanteen kiristyessä velkaantuneiden maatilojen oli vaikea maksaa lyhennyksiä ja korkoja. Kun samalla velkojat alkoivat vaatia saataviaan, oli moni maanviljelijä ylivoimaisen tilanteen edessä. Tiloja joutui ulosottomiesten kynsiin ja pakkomyyntiin. Pakkohuutokaupat alkoivat lisääntyä jo vuodesta 1928 lähtien, jolloin pulan merkit muutenkin ensimmäisen kerran ilmestyivät Suomeen. Konkurssien määrä nousi rajusti vuonna 1930, jolloin myös syntyivät merkittävimmät pulaliikkeet ympäri maata.

Maatalouslama alkoi etelästä ja taittui Uudellamaalla jo vuonna 1932, ja lähes samaan aikaan myös Varsinais-Suomessa. Etelä-Savossa lama taittui seuraavana vuonna, mutta Pohjois-Savossa vasta vuodesta 1934 lähtien voitiin nähdä konkurssiaallon heikkenemisen merkkejä. Vielä vuonna 1936, kun jo elettiin selkeää nousukautta, koettiin Pohjois-Savossa yli 120 maatilan pakkohuutokauppaa. Viivettä voi tosin selittää ainakin osittain pakkohuutokauppaprosessien siirtymisellä eteenpäin.¹⁸ Mutta merkittävä vaikutus on täytynyt olla myös maidon tuottajahintojen nopealla romahduksella vuonna 1930 ja sen jälkeisellä hitaalla elpymisellä. Maitotilien jyrkkä lasku ja jähmettyminen lopulta vaatimattomalle tasolle useiden vuosien ajaksi tekivät kalliiden lainojen hoitamisen velkaantuneille isännille mahdottomaksi tehtäväksi.¹⁹

Heikki Rantatuvan mukaan Suomessa myytiin pahimpien lamavuosien 1931–1936 aikana 15 144 maatilaa pakkohuutokaupalla, ja kun lukuun lisätään vielä Hannes Gebhardin kokoamat tiedot kahdelta edelliseltä vuodelta, meni vasaran alle yhteensä 16 628 viljelmää. Se oli noin 7 prosenttia koko Suomen silloisesta tilamäärästä.²⁰ Vaikeimpaan aikaan eli vuonna 1933 Suomessa oli lähes kymmenen pakkohuutokauppaa päivässä. Maatalouskiinteistöjä myytiin pakkohuutokaupoissa eniten Viipurin läänissä (27 %), Oulun läänissä (22 %) ja Kuopion läänissä (15 %). Suurimmat maatilat kärsivät pulasta ensimmäiseksi, ja pulan jatkuessa erityisesti pienviljelmät joutuivat vaikeuksiin. Pienviljelysalueiden pakkohuutokauppavyöry (kaikista pakkohuutokaupatuista 46 %) selittää osaltaan Itä-Suomen vahvan edustuksen.²¹ Maatalouskiinteistöjen pakkohuutokauppojen voidaan perustellusti sanoa olleen pohjoisen ja itäisen Suomen ilmiö.²²

Savossa maatilojen pakkohuutokauppoja toimeenpantiin vuosina 1931–1936 taulukon 56 mukaisesti. Savossa myytiin kyseisinä vuosina 1 821 maatilaa pakkohuutokaupalla. Se oli 12 prosenttia koko maan osuudesta. Pahin vuosi Savon kannalta oli 1932, jolloin maakunnassa toimeen pantiin 481 maatilan pakkohuutokauppaa, mikä oli 17 prosenttia koko maan maatilojen pakkohuutokaupoista.

Pakkohuutokauppojen kihlakunnittaisessa tarkastelussa nousevat Rautalammin ja Iisalmen kihlakunnat omaksi ryhmäkseen (taulukko 56). Eniten vasara paukkui Rautalammin kihlakunnassa: 392 maatilan konkurssia oli suhteellisestikin suuri määrä, sillä se oli 8,2 prosenttia kihlakunnan kaikista tiloista. Iisalmen kihlakunnassa oli yli 380 konkurssia, Rantasalmen ja Juvan kihlakunnissa kolmisensataa. Lukumääräisesti vähiten pakkohuutokauppoja oli Mikkelin kihlakunnassa, jossa 164 tilaa joutui vasaran alle.

Merkille pantavaa on, että Iisalmen kihlakunnassa pakkohuutokauppojen huippu ajoittui vasta vuosiin 1934–1936, kun taas Rautalammin kihlakunnassa selvä aallonharja saavutettiin jo vuonna 1932, kuten myös Rantasalmen kihlakunnassa. Iisalmen kihlakunnan myöhäiseen huippuun oli syynä useita tekijöitä. Ensinnäkin alueen maatalous perustui nautakarjatalouteen, joten maidon hinta putosi viljan tuottajahintoja myöhemmin ja vaikeudet tulivat pohjoisimpaan Savoon eteläisen Suomen viljatuotantoalueita myöhemmin. Maidon, vehnän ja rukiin tuottajahintojen indeksikehitys kymmenvuotiskaudella 1926–1936 käy ilmi taulukosta 57.²⁴

Maidon tuottajahintojen voimakas lasku ja muut pulakauden mukanaan tuomat vaikeudet kasvattivat viljelijöiden velkataakankohtalokkaan suureksi. Tämä selittää sitä, miksi Pohjois-Savossa todellinen huutokauppojen vyöry alkoi eteläistä Suomea myöhemmin ja miksi vasarat paukkuivat vielä senkin jälkeen, kun muualla käänne parempaan oli jo tapahtunut. Koska alueen väestölle metsätaloudella oli suuri merkitys, sinetöivät puukaupan lama ja metsätöiden loppuminen monien vaikeudet. Alimmillaan kantohinnat olivat vuonna 1931 – vain viidenneksen vuoden 1927 tasosta. Puun hinta alkoi nousta vasta vuoden 1934 loppupuolella.

Oma vaikutuksensa myyntien kasaantumiseen pulan jälkipuolelle oli pakkohuutokauppojen lykkäämisellä lainsäädäntöteitse enimmillään jopa vuodella. Poliittiset päätökset valmistuivat siinä vaiheessa, jolloin maatalouskriisin akuutti vaihe oli saavuttamassa Iisalmen kihlakunnan. Myös vallinneet rahoitusolosuhteet pitkittivät pulaa.

Esimerkiksi Ylä-Savon osuusliikkeiden säästökassatalletukset kääntyivät pulan johdosta selvään laskuun. Tämä merkitsi paikkakuntien työväestölle säästöjen huomattavaa pienentymistä todella pitkäksi aikaa, sotaa edeltävään tai sodanjälkeiseen aikaan asti. Pula vaikutti lisäksi väestönosan kulutukseen, mikä näkyi markkamääräisesti supistuneina ostoksina jo vuosina 1927–1928. Antti Häkkisen mukaan Ylä-Savossa saavutettiin lamaa edeltänyt kulutustaso vasta vuonna 1938.²⁵

Kuopion läänin maaherran Gustaf Ignatiuksen mukaan pakkohuutokaupat Iisalmen kihlakunnassa lisääntyivät 1930-luvun puolivälissä varsinkin asuintiloilla, joiden velat olivat peräisin jo tilan ostovaiheesta.²⁶

Joskus isotkin tilat joutuivat vasaran alle, kuten Lahden tila 349 hehtaarin aloineen Kiuruveden Luupuvedellä vuonna 1932. Saatavia oli noin 63 000 markkaa ja huutosummaksi tuli 155 000 markkaa. Samana vuonna joutui yhtä kovan kohtalon kokemaan Kiuruveden Hautakylän Läävän tila, jossa oli viljeltyä alaa oli 66 hehtaaria. Velat olivat 240 000 markkaa ja huutosummaksi tuli 485 000 markkaa.²⁷

Eri tilakokojen myyntimäärissä oli Suomessa selvää vaihtelua. Savossa pakkomyyntien painopiste oli pientiloissa. Sen sijaan Länsi-Suomessa suurtiloja pakkohuutokaupattiin enemmän kuin keskisuuria, kun taas Pohjanmaalla ja Viipurin läänissä pakkohuutokauppojen määrä laski tilakoon kasvaessa.²⁸

Savossa poikkeuksen muodostaa Mikkelin kihlakunta. Markku Mäenpään tutkielman mukaan Mikkelin kihlakunnassa joutui vasaran alle yli 10 peltohehtaarin tiloja suhteellisesti eniten vuosina 1927–1934, vaikka kihlakunta oli erittäin pientilavaltainen.²⁹ Mikkelin kihlakunnan 154 pakkohuutokaupatusta tilasta reilu kolmannes (53 kpl) oli isompia kuin kymmenen peltohehtaarin tiloja. Kahdella suurimmalla omistajaa vaihtaneista tiloista oli peltoa yli 100 hehtaaria. Suurin oli maanviljelijä T. K. Hahlin Visulahden 514 hehtaarin suuruinen tila, joka pakkohuutokaupattiin vuonna 1932.³⁰

Pakkohuutokauppatiloille oli myös ominaista omistusoikeuden lyhytaikaisuus: yli 70 prosenttia kiinteistöistä oli hankittu 1920-luvun vilkkailla ostomarkkinoilla. Pakkohuutokaupatun kiinteistön omistaja oli useimmiten maataloudesta elantonsa saava keski-ikäinen maanviljelijä, jonka ruokakuntaan kuului kuusi henkilöä. Hän asui itse vararikkoon menneellä tilalla, jonka viljelmäala vaihteli 10 hehtaarin molemmin puolin metsäalan ollessa noin 60 hehtaaria. Suurin osa heistä joutui jättämään tilansa ja muuttamaan. Pelätystä keinottelusta ei löytynyt merkkejä. Yksityiset – etenkin talolliset – olivat suurin ostajaryhmä. Sen sijaan maata omistamaton maaseudun väestö ei Mikkelin kihlakunnassa juuri siirtynyt tilallisiksi.

Yleensä pakkohuutokaupan alullepanijoita oli useita, ja 40 prosenttia myynneistä oli yksityisten hakijoiden toimeenpanemia. Milloin pakkohuutokaupalla oli vain yksi hakija, oli se useimmiten kuitenkin pankkilaitos. Pakkohuutokauppojen velkamäärät kohosivat Mikkelin kihlakunnassa yli 36 miljoonaan markkaan. Suurin osa tästä summasta koostui velkakirjalainoista, mutta myös vekselit, takausvelat ja kauppakirjavaateet olivat huomattavat. Eniten rahallisesti oli valvottavaa liikepankeilla, joiden osuus yksistään oli 45 prosenttia. Sen sijaan osuuskassojen osuus jäi vaatimattomaksi, vain 2,4 prosenttiin, kun se koko maassa oli lähes 21 prosenttia. Samoin valtion luotto oli vähäistä koko maahan verrattuna ja vakuutusyhtiöiden luotonanto puuttui Mikkelin kihlakunnasta kokonaan.

Velkakirjatyyppi liikepankeilla oli yleensä haltijavelkakirja, joka voitiin irtisanoa. Velkakirjat oli tavallisesti allekirjoitettu viiden vuoden sisällä pakkohuutopäivästä. Iältään yli kymmenen vuoden luottoja oli vain 7 prosenttia. Keskimääräinen velkakirjakorko oli 8,64 prosenttia, mikä verrattuna maatalouden kannattavuuslukuihin oli pula-aikana erittäin korkea. Kirjanpitotiloilla kannattavuus oli esimerkiksi vuonna 1931 vain 3,3 prosenttia³¹. Näin ollen pelkkien korkomenojen hoitaminen tulojen pienetessä osoittautui usein mahdottomaksi.

O. W. Willandt päätyi vuonna 1931 tutkimuksessaan maanviljelijöiden velkaantumisesta tulokseen, että maatilat, joiden velkamäärä peltohehtaaria kohden oli 6 000 markkaa tai enemmän, olivat vaaranalaisessa asemassa.³² Mikkelin kihlakunnassa pakkohuutokaupattujen kiinteistöistä eniten oli viljelmiä, joiden velkamääräksi peltohehtaaria kohden saatiin 10 000–20 000 markkaa. Viljelmiä, joiden velkamäärä kohosi yli 6 000 markan peltohehtaaria kohden, oli yli 70 prosenttia koko määrästä. Keskimääräinen velkaantuminen nousi peräti 18 272 markkaan. Pakkohuutokaupoista oli miltei 80 prosenttia sellaisia, joissa myyntihinta ei riittänyt peittämään kaikkia vaateita. Pakkasen puolelle jäi saatavista kaikkiaan noin 17 miljoonaa markkaa.³³

Mikkelin läänin maaherra Albin Pulkkinen pohdiskeli myös suurta lamaa. 7.2.1931 valtioneuvostolle osoittamassaan pitkässä kirjeessä hän luettelee syitä pakkohuutokauppoihin. Tärkeimpänä yksittäisenä tekijänä hän pitää siirtymistä luontoistaloudesta rahatalouteen. Ennen verot eivät olleet suuret, ja ne maksettiin luonnontuotteissa. Sittemmin verorasitus oli maaherran mukaan itsenäisyyden myötä noussut tuntuvasti, koska julkiseen talouteen oli syntynyt uusia menoeriä. Myös maatalouden uudenaikaistuminen sisällissodan jälkeen oli vaatinut paljon pääomia, mikä aiheutti suuria ongelmia epäedullisen korkokannan vuoksi.³⁴ Markku Mäenpään mukaan tärkein syy kiinteistöjen pakkohuutokauppojen suuriin määriin pulakautena Mikkelin kihlakunnassa oli se, että velalliset eivät pystyneet tulojen vähenemisen myötä selviytymään lainojensa koroista ja lyhennyksistä.³⁵

Kun maatilat joutuivat koko maassa suuriin vaikeuksiin, puuttui valtio asiaan. Vuonna 1932 annetulla lailla pyrittiin pakkohuutokaupassa myydyt kiinteistöt lunastamaan valtiolle. Lakia uudistettiin vuosina 1936 ja 1938. Säädösten mukaan Asutushallituksella oli oikeus lunastaa maalaiskunnissa pakkohuutokaupalla myytävä kiinteistö vielä huutokaupan toimittamisen jälkeenkin. Tällainen lunastamispäätös oli ilmoitettava huutokaupan pitäjälle 20 päivän kuluttua huutokaupan toimittamisesta.

Vuoden 1932 lain vaikutuksesta saatiin melkoinen osa pakkohuutokaupattavaksi joutuneista tiloista takaisin entisille omistajille. Valtio pyrki luovuttamaan tilat entisille omistajilleen, jos heidät katsottiin kykeneviksi ja halukkaiksi jatkamaan viljelyä. Lunastustoimintaan mukaan pääsi Kuopion läänissä 657 tilaa ja Mikkelin läänissä 202 tilaa. Mikkelin läänissä 28 prosenttia pakkohuutokaupatuista tiloista tuli lunastettua valtiolle ja Kuopion läänissä reilu kolmannes eli 35 prosenttia.³⁶

Talouspulan syvetessä ja tunnelmien synkentyessä isäntien keskinäiset puheet alkoivat yhä useammin kiertyä taloudellisten vaikeuksien ympärille. Muun Suomen tapaan myös Savossa ahdinkoon joutuneet talonpojat alkoivat järjestää omia pulakokouksiaan.

Pohjois-Savon ensimmäisenä varsinaisena pulakokouksena voidaan pitää Iisalmen kunnantalolla 21. helmikuuta 1931 pidettyä tapaamista. Yhteinen hätä oli saanut alueen isännät liikkeelle. Maakunnallinen MTK:n pulakokous pidettiin Kuopiossa 26.1.1932. Paikalla olleet noin 300 henkilöä syyttivät Suomen Pankkia väärästä rahapolitiikasta ja vaativat entisten maatalouslainojen muuttamista, koron alentamista ja rahamäärän lisäämistä.³⁷ Kuopiossa oli myös toinen ”yleinen pulakokous” 23.9.1932. Kokous oli maalaisliiton ”vasemmiston hommaama” ja eturivissä olivat paikalliset pulamiehet maanviljelijä P. J. Jäntti Tervosta, toimittaja K. V. Piilonen Iisalmelta ja maanviljelijä Otto Laitinen Iisalmelta. Läsnä kokouksessa oli noin 200 henkeä ja ”ponnet tunnettuun tyyliin”, kuten maaherra Ignatius tuoreeltaan päiväkirjaansa merkitsi.³⁸

Etelä-Savon pulakokous pidettiin Pieksämäellä 17.5.1931. Läsnä oli vain noin 80 henkeä. Kokouksen avaajana toimi maanviljelijä Jalmari Riipinen Virtasalmelta. Professori Yrjö Jahnsson Helsingistä piti laajahkon esitelmän. Kokous hyväksyi niin sanotut Loimaan ponnet erinäisin lisäyksin.³⁹ Kaiken kaikkiaan pulaliike- ja -puolueet jäivät Savossa marginaaliin.

Vasara paukkuu Maaningalla

Miltä tilanne näytti paikallistasolla? Maaninka tunnettiin vanhastaan Pohjois-Savon vilja-aittana. Viljavat ja hyvin hoidetut pellot antoivat kuvan vakavaraisuudesta. Pitäjän maanomistusoloissa koettiin kuitenkin todellinen ”hevoskuuri”, kun 1930-luvun pulakausi kouraisi maaninkalaisia keskimääräistä tuntuvasti kovemmin. Muutamien vuosien aikana (1930–1933) Maaningan peltoalasta noin 30–40 prosenttia vaihtoi omistajaa. Tämä oli pitäjälle valtava mullistus. Kehuttava ei ollut niidenkään ”vointi”, jotka sentään jaksoivat pysyä taloissaan. Pohjois-Savon koeaseman johtaja (1930–1964) ja silloinen Maaningan kunnanhallituksen esimies, maisteri Martti Salminen arveli, että Maaningan kaltaista pakkohuutokauppaaaltoa tuskin koettiin muualla maassa kuin Loimaalla, joka tunnettiin maamme kehittyneimpiin maatalouspitäjiin kuuluvana paikkakuntana.⁴⁰

Maaningan maatalous oli tunnettu maakunnassa ja sen ulkopuolellakin. Maaninkalainen vanha maatalousmahti perustui viljavaan ja vauraaseen Maaninkajärven ympärykseen, jossa maatalouden edellytykset olivat savolaisittain erinomaiset. Pitäjässä oli paljon vauraita ja suuria tiloja. Keskimääräinen peltoala tilaa kohti oli Maaningalla tuntuvasti maakunnan keskiarvoa suurempi.⁴¹ Mutta kun yleinen pula-aika tuli, tuotteiden menekki vaikeutui ja hinnat laskivat. Liikavelkaantuneisuus kävi usealle tilalle kohtalokkaaksi. Rahalaitokset alkoivat yleisen pulakauden ja rahankireyden seurauksena sanoa irti saataviaan, jotka olivat hoitamatta. Tiloja joutui sitten pankeille varsin pienienkin velkojen vuoksi. Tilannetta täydensi samanaikainen puukaupan lama. Metsillä ei kuitenkaan Maaningalla ollut ratkaisevaa merkitystä, sillä metsäalat olivat peltoaloihin nähden suhteellisen pieniä.

Ensisijaisena syynä maaninkalaisten talonpoikien silloisiin koviin kohtaloihin pidettiin pitäjän meijeritalouden heikkoutta. Tähän oli syynä yhteistoiminnan puute, joka oli ollut kautta aikojen maaninkalaisten heikko kohta. Maaninkajärvi jakoi pitäjän kahteen osaan. Tämä oli haitannut yhteistoimintaa. Aikaisemmin pitäjässä oli kolme meijeriä, Pulkonkoskella, Sinikivessä ja Tuovilanlahdessa, mikä sinällään jo kertoo karjatalouden edistyneisyydestä. Sinikiven meijeri oli laitoksista suurin ja keskeisin, mutta maaninkalaisilta puuttui luottamus omaan meijeriin. Niinpä Sinikiven meijeri joutui lopulta lopettamaan toimintansa vuonna 1934.

Ratkaiseva käänne parempaan tapahtui Maaningalla vasta sen jälkeen, kun Kuopion Osuusmeijeri otti haltuunsa Sinikiven meijerin. Kuopion Osuusmeijerin turvin saatiin maidon markkinointi kuntoon Maaningalla ja luottamus karjatalouteen vahvistui. Samanaikaisesti alkoivat 1930-luvun hyvät satovuodet ja viljanviljely elpyi Maaningalla. Talvisotaan mennessä pitäjän maatalous oli jo täysin selvinnyt vuosikymmenen alkupuolen kolhuistaan. Monen yksittäisen viljelijän kohdalla näin ei ollut tapahtunut.⁴²

1930-luvun pulan taustalla voidaan nähdä vanhakantaisen maaseutuyhteisön perinteisten toimintamallien yhteentörmäys modernin rahajärjestelmän kanssa. Edellisen vuosikymmenen taloudellisen nousun aikana maaseutukuntiin levittäytynyt paikallisten pankkien verkosto lainoitti yhä enemmän paikallisia talonpoikia. Etenkin kaupallisen maatalouden tulevaisuudennäkymät innostivat isäntiä hankkimaan lisämaata sekä uusia koneita tarvittaessa vaikka lisärahalla. Investointeja saatettiin tehdä hyvien vuosien aikana useampia. Vaikka yksittäiset lainasummat eivät olleet suuria, olivat uhkana niiden raskaat kuoletuskustannukset. Maaseutuyhteisön lainajärjestelmän vanhoillisuutta osoitti yleisesti käytössä ollut tapa käyttää omavelkaista henkilötakausta luottojen vakuutena. Sitä olivat tottuneet käyttämään niin lainaa nostaneet isännät kuin rahoitusta myöntäneet paikalliset pankitkin.

Talouspula ravistelee sahateollisuutta

Lama-aikana pienet paikalliset sahat olivat vaikeuksissa ja sahateollisuus alkoi keskittyä. Suurten sahojen edustajat pyrkivät edistämään kehitystä lobbaamalla rahalaitoksia selkeällä sanomalla: sahoja on liikaa, vaikeuksiin joutuneita sahoja ei saa enää rahoittaa. Emme tiedä, mikä merkitys tällä lobbauksella oli, mutta vuonna 1932 merkittiin teollisuustilastoon maassamme enää 383 sahaa, kun huippuvuonna 1927 sahoja oli ollut yli 600. Sitten luku alkoi uudestaan nousta, ja vuonna 1937 oli jälleen rikottu 600 sahan raja (602).⁴³

Iisalmessa Kärkkäinen & Putkonen Oy:n joutumista vähitellen Kansallis-Osake-Pankin määräämisvaltaan käyttivät hyväkseen Iisalmen Puutavara Oy:n perustajat A. E. Aminoff ja Taavetti Tossavainen, ”jotka etevän kovakouraisesti olivat luoneet oman asemansa ja ennen pitkää raivasivat tieltään lähimmän kilpailijansakin”.⁴⁴

Pankit olivat ratkaisevassa asemassa sahojen eloonjäämistaistelussa. Kansallispankki ja Pohjoismaiden Yhdyspankki rahoittivat kumpikin runsasta neljännestä sahoista (vientilaivauksilla mitattuna), ja kummankin pankin omistukset saha-alalla lisääntyivät merkittävästi näinä vuosina. Kansallis-Osake-Pankki opittiin tuntemaan 1930-luvun laman aikana niin sanottuna ”sahapankkina”, jopa niin, että sahapankki-nimike muuttui ajoittain ”pahapankiksi”.⁴⁵ Pankki osti, myi ja yhdisteli heikkoon tilaan ajautuneita sahoja. Lopputulos 1920-luvulla alkaneesta kehityksestä oli, että 14.10.1936 tehdyllä sopimuksella johtajat Aminoff ja Tossavainen perustivat KOP:n tukemina Iisalmen Sahat Oy:n, johon sulautettiin Iisalmen Puutavara Oy ja Kärkkäinen & Putkonen Oy:n Luuniemen teollisuuslaitokset. Samalla Iisalmen kaupunki menetti suurimman työnantajansa, koska Iisalmen Puutavara Oy:n ja Iisalmen Sahat Oy:n toiminta oli alusta alkaen keskitetty maalaiskunnan puolelle perustetulle Peltosalmen sahalle.⁴⁶ Sahalla oli vuonna 1939 yhteensä 80 työntekijää. Tuotanto oli 2 655 standarttia (12 400 m³).⁴⁷

Metsänhoitaja, sittemmin kauppaneuvos Adolf Esaias Aminoff (1890–1949) toimi uuden yhtiön toimitusjohtajana ja johtokunnan jäsenenä kuolemaansa saakka. Myös Kärkkäinen & Putkonen Oy:n kaupallinen puoli siirtyi Aminoffen ja Tossavaisen omistukseen. He perustivat vuonna 1937 Putkola Oy:n, joka ”omistaa kiinteistöjä ja harjoittaa kauppaa”. Yhtiön hallituksen muodostivat metsänhoitaja A. E. Aminoff, johtaja Taavetti Tossavainen ja KOP:n pankinjohtaja Aleksanteri Syrjäläinen.⁴⁸

Aminoff toimi talvi- ja jatkosodan aikana Kuopion teollisuuspiirin Iisalmen teollisuusalueen päällikkönä. Sodan jälkeen hän vastasi alusta alkaen Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnassa toimistopäällikkönä metsäteollisuusosaston ”pyöreän puutavaran toimistosta”. Hän organisoi paperipuiden ja junttapaalujen sotakorvaustoimitukset Neuvostoliittoon. A. E. Aminoff oli useiden Iisalmessa toimineiden, lähinnä kauppaa ja teollisuutta harjoittaneiden osakeyhtiöiden perustaja, suurin osakkeenomistaja ja toimitusjohtaja. Aminoffn perustamia yrityksiä olivat Hiiltopuu Oy, Pino Oy (sittemmin Ahmo Oy), Iisalmen Sementtivalimo Oy, puutavaraliikennettä harjoittanut Katerma Oy, Foresta Oy ja Iisalmen Auto Oy. Aminoff kuului kokoomuslaisen Salmetar-lehden ja kirjapainon omistajiin ja johtokuntaan. Lisäksi hänellä oli omistuksessaan useita liike- ja asuinkiinteistöjä sekä maatiloja Ylä-Savossa ja Kainuussa.⁴⁹

Samanlaista keskittymistä tapahtui myös Kuopion seudulla. Vuonna 1920 Kuopion kihlakunnassa oli vielä 12 sahaa. Vuonna 1930 kihlakunnassa oli neljä sahaa, joissa oli työntekijöitä yhteensä 163. Vuonna 1939 sahoja oli enää Pitkälahden saha ja Kuopion Puu- ja Tiili Oy:n saha Kuopion maalaiskunnassa, mutta näissä oli työntekijöitä yhteensä 246. Sahateollisuudessa oli paljolti keskitytty suurtuotantoon piensahojen jäädessä kokonaan pois, ja kihlakunnan koko puunjalostusteollisuus oli keskittynyt Kuopion kaupungin ympäristöön.⁵⁰

Iisveden Metsä Oy:n rahoitus oli ollut tiukalla jo korkeasuhdanteen aikana. Suuret investoinnit ja siirtyminen kiinteisiin puutavarakauppoihin olivat jo tällöin aiheuttaneet velkaantumista. Pulan purressa pahiten vuosina 1929–33 joutui yhtiön johto hankkimaan kaiken mahdollisen pääoman, ei suinkaan kannattavuuden parantamiseksi, vaan ylipäänsä yrityksen olemassaolon pelastamiseksi. Rahoituksen kannalta ratkaisevaksi muodostuivat Metsäkeskukselta saadut luotot, jotka vuoteen 1933 mennessä kohosivat yli viiteen miljoonaan markkaan, kun ne pulakauden alkaessa olivat olleet vain runsas miljoona markkaa. Lainaa saatiin myös Osuuskassojen Keskuslainarahastolta, Suomen Maatalousosakepankilta sekä paikallisilta rahalaitoksilta, Suonenjoen Osuuskassalta ja Suonenjoen Säästöpankilta. Rahansaannin kireyttä kuvaa se, että yhtiön irtain omaisuuskin oli asetettava vakuudeksi ja että hallinnon kunkin jäsenen oli ruvettava henkilökohtaiseen takaukseen pankkilainojen saamiseksi. Valtio oli alkanut vuonna 1931 myöntää metsäalan yrityksille halpakorkoista lainaa sahateollisuuden pelastamiseksi. Keväällä hallintoneuvosto anoikin kolmea miljoonaa markkaa, mutta ei saanut penniäkään.⁵¹

Yhtiön tuotantoa oli näissä oloissa supistettava. Jo vuoden 1929 lopulla hallintoneuvosto harkitsi puutavaraostojen lopettamista kokonaan sinä hakkuukautena, mutta päätyi kuitenkin vähennyksiin. Tukkipuun hinta vuonna 1930 oli noin 25 prosenttia alhaisempi kuin edellisenä vuotena ja aleni roimasti vielä seuraavanakin vuonna. Sahatavaran myynti saavutti aallonpohjan juuri vuonna 1931, jolloin se oli enää vajaat puolet 1920-luvun huippuvuosista, eli 3 205 standarttia. Sahatavaralla ei ollut menekkiä, eikä varastojakaan voitu pääomapulan vuoksi kasvattaa. Ajan totisuus näkyy lisäksi siinä, että toimihenkilöiden palkkoja ja raaka-aineen ostohintoja jouduttiin alentamaan. Niinpä kun sahapuusta oli vuonna 1928 maksettu 2,60 markkaa kuutiojalalta, sai myyjä vuonna 1931 tästä määrästä enää 1,77 markkaa.⁵²

Iisveden Metsä Oy selvisi pulakudesta vain suuresti velkaantuneena, mutta selvisi kuitenkin. Tilinpäätösten osoittama tappio synkimpinä vuosina 1930 ja 1931 oli yhteensä yli 1,1 miljoonaa markkaa. Vaikka jo vuosi 1933 osoitti kohtalaista voittoa, ei osinkoa voitu osakkaille jakaa ennen kuin vuonna 1937, jolloin yhtiön taloudellinen tila oli jo merkittävästi parantunut. Tätä merkityksellisempää osakkaille tietysti oli se, että yhtiö jälleen pystyi ostamaan puutavaraa ja maksamaan siitä kunnollisesti. Näytti taas siltä, että ”piimän saha”, maanviljelijöiden meijeritilirahoilla perustettu Iisveden Metsä Oy, oli tullut jäädäkseen kohentamaan sisäsavolaisten metsätaloutta.⁵³

Mikkelin seudun sahateollisuutta lama koetteli ankarasti. Edellä tuotiin jo esiin, kuinka aikanaan läänin suurimman sahan, Halla Oy:n Saksalan höyrysahan, toiminta pitkän kangertelun jälkeen lopetettiin vuonna 1932. B. I. Breitholtzin perustama Mikkelin Puutavara Oy oli hankkinut omistukseensa kauppias Antti Mannisen perustaman Tuppuralan höyrysahan. Saha rakennettiin vuonna 1921 kolmiraamiseksi, ja samana vuonna valmistui sähkövoimalaitos, jossa hyödynnettiin sahasta tulevat jätteet. Lautatarha järjestettiin salmen vastakkaiselle rannalle pappilan pellolle. Sähkövoimaa riitti myös yhtiön perustaman Savon Valssimyllyn ja jopa Mikkelin kaupungin ja muutamien ympäristön kyläkuntien tarpeiksi. Saha tuhoutui tulipalossa vuonna 1925, mutta se rakennettiin seuraavana vuonna entistä ehommaksi.⁵⁴

Sahan toiminta oli ilmeisen menestyksellistä 1920-luvun alkupuolella. Työntekijöitä oli vuonna 1922 noin 200 ja tuotanto oli 6 000 standarttia eli noin 28 000 kuutiota sahatavaraa. Lisäksi yritys valmisti noin 14 000 parrua. Vuonna 1928 sahalla oli työntekijöitä peräti 265, mutta laman vaikutuksesta sahan toiminta lopetettiin elokuussa 1931. Saman vuoden alussa oli sahan tontti siirtynyt esikaupunkiliitoksessa Mikkelin kaupunkiin. Karl Grahnin perustama Kalso Oy osti vuonna 1939 sahan ja samalla Mikkelin Puutavara Oy:n osakkeet ja aloitti vanerinvalmistuksen vanhalla sahan paikalla vuonna 1946.⁵⁵

Kolmas suurempi metsäteollisuusyritys Mikkelin esikaupunkialueella oli Saimaan Puunjalostus Oy:n rakennuttama saha ja tynnyritehdas, joka sijaitsi Tuppuralan sahan vieressä. Tehtaan perustivat vuonna 1919 helsinkiläiset tohtori Karl Alfred Paloheimo ja insinööri Veli Paloheimo sekä mikkeliläinen metsänhoitaja Johannes Puupponen. Karl Alfred Paloheimo oli Paloheimoyhtymän perustajan Hjalmar Paloheimon nuorempi veli, ja hänellä oli Saimaan Puunjalostus Oy:n osakkeiden enemmistö.⁵⁶

Ensin rakennettiin tynnyritehdas ja vuonna 1921 yksiraaminen höyrysaha, joka vuonna 1923 laajennettiin 2-raamiseksi. Sahan vuotuinen tuotto oli 1920-luvun alussa noin 3 500 standarttia eli 16 400 kuutiota. Kun tynnyritehdas paloi vuonna 1922 eikä sitä rakennettu uudelleen, jäi yhtiön toimialaksi puutavaran sahaus. Yhtiö vei puutavaraa ulkomaille Haminan kautta.⁵⁷

Saimaan Puunjalostus ei ollut menestyvä yritys, ja se joutuikin alusta alkaen turvautumaan Kansallis-Osake-Pankkiin ja muihin luotonantajiin. Karl Alfred Paloheimo menetti tiettävästi itse noin 10 miljoonaa markkaa tässä yrityksessä. Yhtiön toiminta oli tappiollista vuosina 1923 ja 1924. Vuoden 1923 tappio oli yli 1,5 miljoonaa markkaa, eikä vuoden 1924 tulos ollut paljoa parempi. Lisäksi yrityksen johdolla oli vaikeuksia työväen kanssa, mitä yrityksen johto ja omistajat pitivät osaltaan tappioiden syynä. Ilmeisesti näiden vaikeuksien vuoksi yritys myytiin vuonna 1924 Mikkelin Puutavara Oy:lle, joka jatkoi sahaustoimintaa ja mahdollisesti myös keskeytynyttä tynnyreiden valmistusta. Saimaan Puunjalostus Oy:n toiminta päättyi lopullisesti vuonna 1931 Mikkelin Puutavara Oy:n lopettaessa sahaustoiminnan.⁵⁸

Vuonna 1920 perustetun Otavan sahan hyvin alkanut toiminta päättyi monien muiden sahojen tavoin taloudellisiin vaikeuksiin 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Edellisinä vuosina korkeilla hinnoilla tehdyt metsäkaupat yhdessä sahatavaran hinnanlaskun ja menekkivaikeuksien kanssa pakottivat yrityksen tekemään vararikon vuonna 1930. Samassa yhteydessä Sokkalan tila joutui pakkohuutokaupattavaksi. Velkojensa vuoksi saha joutui tilapäisesti Kansallis-Osake-Pankin omistukseen kevättalvella 1930, mutta 13.5.1930 perustettu Otavan Saha Oy jatkoi sen toimintaa.⁵⁹

Otavan Saha Oy:n perustajat olivat pankinjohtaja F. E. Saari ja rakennusmestari Anton Kehä Helsingistä, pankinjohtaja M. Vennikoski Riihimäeltä ja veljekset Hjalmar ja Kalle Pölhö. Uusien omistajien johdossa saha selviytyi 1930-luvun pulavuosista, ja jo vuonna 1930 sahalla oli työssä 85 henkeä ja tuotanto oli 6 900 standarttia (32 200 m³). 1940-luvun alkuun mennessä yrityksen koko osakekanta oli siirtynyt veljesten Hjalmar ja Kalle Pölhön haltuun. Saha tunnettiinkin Pölhön sahana.⁶⁰

Hjalmar Pölhöstä tuli sahan pitkäaikainen toimitusjohtaja ja hänen toimestaan aloitettiin sahan laajentaminen ja uudistaminen. Uusia rakennuksia, muun muassa kuivaamot, rakennettiin jo 1930-luvun alkuvuosina ja vuosikymmenen puolivälissä uusittiin raamit ja höyrykone. Suurimmillaan työntekijämäärä lienee ollut vuonna 1934, jolloin sahalla työskenteli noin 450 henkeä.⁶¹

Sahateollisuuden merkitys Mikkelin maalaiskunnalle on ollut hyvin suuri, vaikka kolme esikaupungin sahaa työllistikin paljolti kaupungin asukkaita. Otavan saha ja esikaupungin sahat olivat pitkään koko paikkakunnan ainoita todellisia teollisuuslaitoksia. Sahat tarjosivat monelle työpaikan ja usein asunnonkin sekä myivät sähköä paikkakunnan tarpeisiin. Sahojen konkurssit 1930-luvun alussa olivatkin raskas isku niin kaupungille kuin maalaiskunnalle, vaikka Otavan saha jatkoikin toimintaansa. Mikkelin läänin maaherra merkitsi murheissaan vuoden 1932 kertomukseen:

Mutta ahtaan ajan aiheuttama hätä on yhtä suuri, ellei suurempi, teollisuustyöväestön kuin maalaistyöväen ja tiloiltaan pois joutuneiden maalaisten keskuudessa. Esimerkiksi Mikkelin kaupungin laidassa oli ennen pulakautta useampia sahoja, ja niissä työskenteli satoja henkilöitä, joiden perheet saivat puutavarayhtiöiltä elatuksensa. Nyt nämä sahat seisovat ja niissä työväki elää suureksi osaksi kaupungin köyhäinhoidon varassa.⁶²

Pulan taittuminen näkyi Etelä-Savossa vuonna 1933, jolloin puutavaranmyynti muodostui jo hyvin vilkkaaksi. Etelä-Savon metsänhoitolautakunnan hakkuutilaston mukaan oli vuonna 1933 hakattavaksi ilmoitettu sahapuumäärä 3 327 500 runkoa ja muun puutavaran määrä 610 744 kuutiota pinotavaraa hakkuiden luvun ollessa 4 398. Hakkuumäärien lisääntyminen edelliseen vuoteen verrattuna oli lähes 1,4 miljoonaa runkoa ja muun puutavaran 176 000 pinokuutiometriä. Kokonaishakkuumäärä oli vuoteen 1932 verrattuna lisääntynyt 581 907 kuutiolla eli 60,6 prosentilla.⁶³

”Firman työ ja kunnan leipä”

Tuotannon supistuessa ja kannattavuuden heikentyessä vientiteollisuuden ongelmat alkoivat näkyä koko tuotantoketjun häiriöinä: Työttömyys lisääntyi ja vientiteollisuuden vanavedessä kotimarkkinateollisuus alkoi yskiä. Paperi- ja puunjalostusteollisuuteen perustuvassa kansantaloudessa teollisuuden alamäki vei mukanaan myös maa- ja metsätalouden.

Lamakausi pysäytti Savonlinnan seudun teollisuuden kasvun. Parempien aikojen palattuakaan ei teollisuusyritysten määrä Savonlinnassa juuri noussut. Työttömyyden torjunta oli kuten ennenkin pääasiassa kuntien vastuulla, mutta kun tehtävä kävi niille ylivoimaiseksi, oli valtion puututtava asiaan. Savonlinnassa asetettiin työttömyyslautakunta elokuussa 1931. Ensimmäiseksi suureksi työkohteeksi tuli Kyrönniemen urheilukentän rakentaminen. Lama tuntui tietenkin myös kaupungin köyhäinhoitorasituksen lisääntymisenä: vuonna 1930 sai 7,1 prosenttia Savonlinnan asukkaista köyhäinapua kunnalta, vuonna 1931 jo 23,3 prosenttia. Yhdessä vuodessa kohosivat köyhäinhoitokustannukset 162 markasta 206 markkaan asukasta kohden. Vuonna 1931 oli asukasta kohden laskettu köyhäinhoitorasitus Savonlinnassa Helsingin ja Tampereen jälkeen maan korkein.⁶⁴

Lamakauden aiheuttama köyhäinhoitojärjestelmän kriisi jakoi kaupunginvaltuuston kahteen leiriin: porvarit moittivat köyhäinhoitoa, joka tuli kalliiksi veronmaksajan kukkarolle, ja sosialistit arvostelivat yhteiskuntarakennetta, josta työttömyys heidän mielestään johtui. Edistysmielisen valtuutetun Aug. Alhon aloitteesta asetettiin valiokunta tekemään ehdotusta kaupungin köyhäinhoidon uudistamiseksi. Valiokunta katsoi, ettei köyhäinapua tulisi antaa vastikkeetta, vaan se oli milloin mahdollista sidottava sopivaan työsuoritukseen, ja että raha-avustusten sijasta oli yleensä annettava luontoisapua. Se ehdotti myös, että palkattaisiin erityinen köyhäinhoidon tarkastaja, jonka velvollisuutena olisi käydä tarkastamassa avunsaajien koteja ja elämää sekä valmistella avunanomusasiain käsittely köyhäinhoitolautakunnan kokouksiin. Mietintö sai valtuustossa suopean vastaanoton, ja siinä esitetyt suunnitelmat hyväksyttiin.⁶⁵

Mutta köyhäinhoidon kaupungin taloudelle asettama rasitus ei suinkaan helpottunut. Lama jatkui, ja vuoden 1932 alueliitos lisäsi vaikeuksia: Miekkoniemen köyhät tulivat nyt Savonlinnan huollettaviksi. Vuonna 1932 oli köyhäinhoitorasitus 209 markkaa asukasta kohden. Tuolloin muodostivat köyhäinhoitomenot kolmanneksen koottavien kunnallisverojen määrästä. Vasta vuonna 1933, kun pahin työttömyys oli voitettu, köyhäinhoitomenotkin kääntyivät laskuun.⁶⁶

Tehdaspaikkakunnalla Varkaudessa köyhäinhoidon tarve 1930-luvun alun vuosina oli lähes rajaton. Vaatimattomissa olosuhteissa ja suoranaisessa puutteessa eläneiden ihmisten avustamiseen upposivat kaikki liikenevät varat. Niinpä avustettavien määrä lähes nelinkertaistui vuosina 1929–1932. Kun kunnallisen itsenäisyyden ensimmäisenä vuonna avunsaajia oli 544 henkeä, avusti kunta kolme vuotta myöhemmin 1 977 hädänalaisessa tilanteessa olevaa ihmistä. Samanaikaisesti köyhäinhoidon nettomenot henkeä kohden kasvoivat 87,81 markasta 128,34 markkaan.⁶⁷

Pohjois-Savon talousveturina tunnetun Kuopion työnvälitystoimistossa oli vuonna 1928 noin 2 500 työnhakijaa 1 400 avointa työpaikkaa kohden ja vaikeimpana työllisyysvuonna 1932 yli 11 500 työnhakijaa 5 000 avointa työpaikkaa kohden. Huomattavan suuria lukuja kaupungissa, jossa oli 24 000 asukasta. Numeroiden suuruus johtuu siitä, että Kuopion talousalue oli jo muutenkin ollut 1920-luvulla tukalassa asemassa ja yleismaailmallinen lamakausi vain pahensi tilannetta Pohjois-Savon kaupan ja teollisuuden keskuksessa.⁶⁸

Maaherra Gustaf Ignatius päivitteli, että joka päivä sai neuvotella kaupungin köyhäinhoidon esimiehen Paavo Heikkisen kanssa:

Avunsaajia [Kuopion läänissä tammikuusta lokakuun loppuun 1931] ollut tähän mennessä 11,188 henkeä, joille satunnaisina avustuksina on jaettu yli 800,000 mk. Koko viime vuonna oli niitä 48 000 kpl. ja se oli kova työttömyysvuosi! Heikkinen alkoi olla vallan toivoton eikä luullut kauan jaksavansa.⁶⁹

Pohjois-Savon maaseudulla ei mennyt sen paremmin. Syksyllä 1931 työttömyystilanne kärjistyi ennen kokemattomaksi. Maaherra Ignatius kirjelmöi helmikuussa 1932 kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle, että työttömiä oli Iisalmen maalaiskunnassa 509, Kiuruvedellä 465, Kuopion maalaiskunnassa 279, Leppävirralla 738, Nilsiässä 323, Varpaisjärvellä 132 ja Kaavilla 207.⁷⁰ Päiväkirjaansa maaherra kirjasi murheellisena 19.2.1932:

Tilanne vain kiristyy. S.P.R:n neuvoja, joka oli käynyt Iisalmen maalaiskunnan, Vieremän, Sonkajärven ja Keiteleen perukoilla kertoi että ruoka- ja vaatepuoli on ylen heikkoa: Keiteleen ja Leppäselän kylässä oli mökkejä, joissa oli toista päivää oltu ilman leipää, hiukan perunoita ja maitoa oli; (oli täytynyt omista rahoistaan ensi hätään ostaa.) Ansiot niillekin jotka töissä kovin alhaiset, 10 mk keskimäärin; ”frman työ ja kunnan leipä” on sananpartena. Töihin menijöiltä puuttuu vaatteita – vaimot luovuttaneet miehille villapuseronsa ja kenkänsä – lapset alastomia j.n.e. Rautavaaralta tuli Mannerkorvelta synkkä kuvaus (Herra kauanko annat kansasi kärsiä) Punaiselle Ristille pyydetyt tiedot sangen synkkiä. Ei missään näy valoa; puutavara-ala lamassa, rahaa ei ole – maaseudulla puute maksuvälineistä. – Jotain olisi keksittävä jotta pyörät saataisiin pyörimään edes joksikin aikaa; tottapa muutoksen täytyy tulla.⁷¹

1930-luvulla tilastoidun köyhyyden lisääntyminen kytkeytyi talouspulan aiheuttamiin ongelmiin, ennen kaikkea työttömyyteen. Laman seurauksia pyrittiin lievittämään köyhäinhoidon ja hätäapujärjestelmän avulla. Pulan vaikutukset ulottuivat kauaksi 1930-luvun loppupuolelle. Esimerkiksi Ylä-Savon osuusliikkeiden säästökassatalletukset kääntyivät pulan johdosta selvään laskuun. Tämä merkitsi paikkakuntien työväestölle säästöjen huomattavaa pienentymistä todella pitkäksi aikaa, aina sotaa edeltävään tai sodanjälkeiseen aikaan asti. Pula vaikutti lisäksi väestönosan kulutukseen, mikä näkyi markkamääräisesti supistuneina ostoksina jo vuosina 1927–1928. Ylä-Savon Osuusliikkeen toimintakertomuksessa vuodelta 1930 todetaan: ”Varsinaisten palkkatyöläisten asema on liikkeemme toimintaalueella käynyt melkein toivottomaksi.” Ylä-Savossa saavutettiin lamaa edeltänyt kulutustaso vasta vuonna 1938.⁷²

Köyhyyden, kehnon ravintotilanteen ja terveyden vuorovaikutusta on tutkimuksissa pystytty osoittamaan, vaikkakaan ei kaikilta osin tyhjentävästi. Puutteellinen asuminen, huono ravinto tai aliravitsemus ja alentunut elintaso, sanalla sanoen köyhyys, ovat tekijöitä, joita esimerkiksi Iisalmen kunnanlääkäri toistuvasti mainitsi vuosikertomuksissaan 1930-luvun puolivälissä syinä väestön huonoon terveydentilaan ja muun muassa tuberkuloosin esiintymiseen.⁷³ Ahdas asuminen ja huonot mahdollisuudet huolehtia hygieniasta olivat tuberkuloositartunnalle otolliset.⁷⁴ Keuhkotautipotilaita ja muita sairaita hoidettiin paljon kotona: ”ei ollut kulkupeliä (millä viedä sairas lääkäriin) eikä varaa.” Iisalmen maalaiskunnassa tuberkuloosikuolleisuus ylitti koko maan keskiarvot. Vuonna 1936 Iisalmen maalaiskunnan kaikista kuolleista noin joka neljäs oli menehtynyt tuberkuloosiin. Iisalmen maalaiskunnassa pula-aikana lisääntyneet sairauksien perusteella myönnetyt avustukset eivät koko 1930-luvulla palautuneet ennen pulaa vallinneelle tasolle.⁷⁵

Vuonna 1922 annetun köyhäinhoitolain tärkein ero edeltäjäänsä, vuonna 1879 säädettyyn vaivaishoitoasetukseen, oli siinä, että kunnan köyhäinhoitolautakunta oli velvollinen avustamaan myös työkykyistä henkilöä, joka ”ilman omaa syytänsä on joutunut puutteeseen” eikä pysty hankkimaan elatusta. Vanhan lain mukaan kunta oli ollut velvollinen huolehtimaan ainoastaan fyysisesti tai henkisesti vammaisista aikuisista sekä sairaista ja turvaa vailla olleista vanhuksista ja lapsista.⁷⁶

Savolaisten pieneläjien isät olivat suurimmaksi osaksi ammatiltaan metsätyömiehiä, joskin he hankkivat elantonsa muiltakin aloilta. Savottapaikkakunnilla on laskettu pulavuosina hakkuumiesten päivittäisten elinkustannusten nousseen noin 10–12 markkaan niin Pohjanmaan kuin Kuopion ja Iisalmen seuduilla. Esimerkiksi Iisalmesta itään sijaitsevalla Rautavaaralla oli työmiehen elinkustannus päivää kohti 12 markkaa. Palkat olivat puolestaan niin alhaiset, että työvoimasta oli kunnassa puutetta. Nilsiän kunnassa hakkautetun metsän huonon laadun takia palkat jäivät liian vähäisiksi.

Metsätyömiehille myönnettiin monessa kunnassa köyhäinavustuksia. Gia Virkkusen tutkimuksen mukaan huonon työtehon tai -kyvyn arveltiin Kiuruvedellä, Nilsiässä ja Rautavaaralla johtuvan ”aliravinnosta ja haluttomuudesta tai saamattomuudesta”, ”sillä miehet eivät tee tarpeeksi pitkiä päiviä”, mistä syystä ansiot jäivät alhaisiksi. Metsätyömaiden tarkastuspöytäkirjoihin kirjattiin usein suoraan, ettei palkalla voinut elättää suuria perheitä. Liian alhaiset metsätyöpalkat ajoivat miehiä muun muassa Nilsiän savotasta muualle työn etsintään. Nilsiästä mainittiin, että ”heikossa kunnossa oleva työväestö ei voi saavuttaa sellaisia päiväansioita, että niillä voisi kunnolla elää”.⁷⁷

Iisalmen maalaiskuntaa voi luonnehtia tyypilliseksi metsätyöläis-pienviljelijäkunnaksi, entiseksi loisalueeksi. Iisalmen läsnä oleva väestömäärä oli 12 176 henkeä vuonna 1930. Iisalmen maalaiskunnassa tärkein työllistäjä oli Peltosalmen saha. Vielä vuonna 1926 teollisia työpaikkoja oli yli 250, mutta teollisuusyritysten vähentyessä työpaikkojen määrä laski seuraavana vuonna jo noin sataan ja lamavuosina 1930–1933 työpaikkoja ei välillä ollut lainkaan tarjolla. Työttömyys kohdistui Iisalmen maalaiskunnassa ennen kaikkea maa- ja metsätaloustyöntekijöihin.⁷⁸

Iisalmen maalaiskunnassa köyhäinhoitoavustuksen merkitys oli suuri ja sen määrä kolminkertaistui pulan aikana. Avustuksen rahallinen arvo ei ollut suuri. Vuoden 1932 keskimääräinen koko vuodeksi annettu apu vastasi kolmen viikon varatyöstä maksettua palkkaa, noin 320:tä markkaa. Avustettujen osuus oli noin kahdeksan prosenttia asukasluvusta, mikä ylitti maan keskimääräisen tason. Antti Häkkisen mukaan eri tavoin – muun muassa köyhäinavulla ja varatöillä – avustettujen määrä perheenjäsenet mukaan lukien oli noin 4 000 henkeä. Väestöön suhteutettuna luku oli korkea, sillä avustettaviin lukeutui peräti kolmasosa väestöstä.⁷⁹ Pulan vaikeimpana vuonna 1932 oli avustettavien määrä perheenjäsenet mukaan lukien koko maassa noin 10 prosenttia väestöstä.⁸⁰

Iisalmen maalaiskunnan palkkatarkasteluissa todetaan hakkuumiesten keskipalkaksi noin 14 markkaa päivässä. Raporteissa palkkaa pidetään liian alhaisena ja voidaan nähdä syynä siihen, että kunnan on pakko avustaa lapsiperheitä. Ansiot olivat riippuvaisia muun muassa metsän laadusta, työntekijän fyysisistä voimista sekä erityisesti kokemuksen kasvattamasta taidosta ja tekniikasta. Kokenut metsätyömies teki päivässä viisi halkomottia ja ansaitsi noin 20–25 markkaa eli saman kuin kolmisin työskennellyt perhe, jolla ei ollut kokemusta työstä.

Aina ei metsätyöstä ansaittua palkkaa suoritettu rahana. Muistitiedon mukaan Varpaisjärvellä talolliset hakkauttivat metsää vuosina 1932–1933 maksaen työntekijälle puolet palkasta rahana, puolet jyvinä. Myllyssä oli maksettava jauhatusmaksu, jonka jälkeen sai palkkajyvät jauhoina.⁸¹

Iisalmen maalaiskuntalaisten pula-ajan muistoissa välittyi Gia Virkkusen mukaan vahva kuva siitä, että erityisesti metsätyöläisten ansiot laskivat kohtuuttoman alas. Iisalmelainen Viljami muisteli pula-ajan palkkoja ja ankaria työehtoja. Viljamin ja hänen isänsä yhteisesti tienaama palkka oli 15–20 markkaa päivässä, eikä se kunnolla riittänyt perheen elättämiseen. Kokemus tiivistyi toteamukseen köyhien tappamisesta nälkään:

Kyllä se ol tiukassa ja sitten ihan silloin, oliko se kolmekymmentäluvulla kun minkä takia tuo lie ollut ne kait meinas köyhät tappoo. Se ei oo kun kakskymmentä penniä ol kaksmetrisen ropsin teosta ja se piti parkata vielä koloja puhtaaksi, puolipuhtaaksi ja talvellakii tukinteosta markkaviiskymmentä penniä isosta metästä, niin se ol hyvä jos kymmenen kappaletta sai, ja ne latvapöllit tippui (mistä ei maksettu mitään) mitenkä siinä viistoista markkoo tukit korkeintaan parikymppiä siinä sai.⁸²

Tulotason laskuun liittyneet kertomukset ovat varsin yhdenmukaisia niiden käsitysten kanssa, jotka vuoden 1934 työpalkkakomitea kirjasi mietintöönsä. Työpalkkakomitean mietinnön mukaan vuosina 1930–1934 keskimäärin 28–30 prosenttia kaikista maalaiskunnissa köyhäinavustusta saaneista 4 429 oli metsä- ja uittotyöntekijöitä, joka oli selvästi suurin ryhmä muihin eri töissä olleisiin avustettuihin verrattuna.⁸³ Valtion töissä aikapalkalla olleiden sekatyömiesten keskimääräinen palkkataso oli Mikkelin läänin alueella vuonna 1933 huonoin ja Kuopion läänin alueella toiseksi huonoin. Urakkatöissä Kuopion läänin keskimääräinen palkkataso oli selvästi muuta maata alhaisempi, eikä tätä epäsuhtaa korjannut edes elinkustannusten erilaisuus.⁸⁴

Työttömiä oli vuoden 1932 lopussa Mikkelin läänin maalaiskunnissa 6 993 henkeä ja Kuopion läänin 7 343 henkeä. Työttömistä maatyöntekijöitä oli Mikkelin läänissä lähes 70 prosenttia ja Kuopion läänissä vajaa 50 prosenttia.⁸⁵

Kuntatalous pulan kourissa

Kuntatalouden kannalta katsottuna pulaajan tuomat vaikeudet itse asiassa kaksinkertaistuivat, sillä tulojen hiipuessa paineet sosiaalimenojen kasvattamiseen lisääntyivät. Kuntataloutta tarkasteli myös Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius vuoden 1933 kunnallispäivien avajaispuheessaan.⁸⁶

Kuopion läänin korkean verorasituksen päätekijöinä Ignatius näki viljellyn pintaalan pienuuden ja loisasutuksen suuruuden. Kun veroäyri oli keskimäärin koko maassa 7:52 vuonna 1922, oli se Kuopion läänissä 10:17. Kuopion läänissä saatiin veroäyri hyvinä vuosina jonkun verran alenemaan – vuonna 1929 se oli keskimäärin 9:03, mutta lähti siitä pitäen nousemaan. Taulukossa 58 on esitetty Kuopion läänin ja koko maan maalaiskuntien keskimääräinen veroäyrin hinta vuosina 1931–1933.⁸⁷

Kuopion läänin maalaiskuntien veroäyri oli siis vuonna 1933 huomattavan korkea, ja se vaihteli eri kunnissa suuresti, ollen alhaisin Kesälahdella (8:60) ja korkein Rautavaaralla (19:75). Rautavaaralla se oli yli kaksinkertainen muihin maalaiskuntiin verrattuna. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi kuntalaiset eivät yksinkertaisesti pystyneet maksamaan kunnallisia maksujaan; monet saatavat olivat kaatumassa päälle eikä rahasta ollut tietoakaan. Loppujen lopuksi Rautavaaran kunta ajautui 1930-luvulla sellaiseen tilanteeseen, ettei se voinut selviytyä omin voimin, vaan vaikeuksissa jouduttiin kääntymään valtion puoleen.

Useimmat kunnat saivat pääasiallisimmat tulonsa pinta-alaverotuksella. Kuopion läänin monissa kunnissa oli kuitenkin viljellyn maan ja metsämaan mittaus ja luokittelu ”vallan toimittamatta”, ja monissa toimituksesta oli kulunut lähes kymmenen vuotta. Tällaisissa kunnissa oli verotuksen pakko perustua ilmoitusvelvollisten antamiin tietoihin, jotka kokemuksen perusteella eivät aina vastanneet todellisuutta. Useimmissa kunnissa mittauksia ja luokituksia ei ryhdytty tekemään niiden tuottamien kustannusten pelossa.⁸⁸

Vaikka Savon kuntien verotulot vähentyivät pulavuosina, olivat paineet kasvattaa etenkin sosiaalimenoja entistäkin suuremmat. Köyhäinhoitomenojen voimakas lisääntyminen näkyi erityisesti kuntien budjeteissa, sillä silloisen lainsäädännön perusteella huoltotoimi oli pääasiassa niiden vastuulla. Koskaan aikaisemmin huoltoapuun turvautuneiden määrä suhteessa väkilukuun ei ollut kohonnut niin suureksi kuin nyt.⁸⁹ Kaikista mahdollisista menoista pyrittiin pidättäytymään silläkin uhalla, että vastaan tuli ankaraa kritiikkiä. Osaltaan kyllä aiheesta, sillä kunnan isännät olivat aikaisempina vuosikymmeninä käyneet sitkeää viivytystaistelua kansakoulujen perustamista vastaan. 1920-luvulla säädetyn oppivelvollisuuslain mukaiset suunnitelmat uusien koulujen rakentamisesta siirtyivät monessa kunnassa pulavuosien vuoksi. Samoin kunnalliskotien rakentamista siirrettiin, vaikka se oli köyhäinhoitolain vastaista.

Pulavuosien aikana köyhäinhoidon ja muun sosiaalipuolen menot kasvoivat erittäin suuriksi. Valtavat köyhäinhoitomenot olivat jatkuva Pohjois-Savon kuntien talouden vaiva. Syynä oli maakunnan köyhyys ja loisasutus. Savon ja Kainuun verojen korkeus oli huomattu myös valtiovallan taholla, joka oli asettanut asiaa selvittämään erillisen komitean. Parannuksia ei kuitenkaan ehditty tehdä ennen taantuman syvenemistä talouspulaksi 1920-luvun lopulla.⁹⁰

Köyhäinhoitomenot nousivat luonnollisesti entisestäänkin pulakauden vaikutuksesta. Kun köyhäinhoitomenot Kuopion läänin maalaiskunnissa olivat vähän yli 26,3 miljoonaa markkaa vuonna 1931, olivat ne vuonna 1932 yli 28,8 miljoonaa veronkannon tuodessa 54,7 miljoonaa markkaa. Täten yli puolet veronkannosta oli käytettävä köyhäinhoidosta johtuviin menoihin. Jos vielä mainitaan, että maalaiskuntien köyhäinhoitomenot Kuopion läänissä vuonna 1922 olivat 17,5 miljoonaa markkaa, on sekin omiansa osoittamaan, miten suuresti menot olivat nousseet.

Kuopion läänin maalaiskuntien velat olivat maaherran vuosikertomuksessa annettujen tietojen mukaan noin 48,3 miljoonaa markkaa vuoden 1927 lopussa. Viisi vuotta myöhemmin, 31.12.1932, velka oli noussut 103,6 miljoonaan markkaan, josta pitkäaikaisia lainoja oli hieman yli 73 miljoonaa ja lyhytaikaisia noin 30,5 miljoonaa markkaa.

Velkataakka oli siis viidessä vuodessa yli kaksinkertaistunut. Se tietenkin saa selityksensä siitä raskaasta taakasta, jonka rakennusvelvollisuus oli kuntien kannettavaksi asettanut. Yksin Kuopion läänin kuntien kansakoulukustannusten ilmoitettiin nousevan vuosina 1926–1932 yli 44,3 miljoonaan markkaan. Pulakausi oli lisännyt paitsi köyhäinhoitomenoja myös menoja työttömyyden torjumiseksi. Työttömyyttä torjuttiin 5,5 miljoonalla markalla vuonna 1931 ja 6,8 miljoonalla vuonna 1932.⁹¹

Varsinaisten maalaiskuntien menot nousivat Mikkelin läänissä yhteensä 59 miljoonaan markkaan eli 331 markkaan asukasta kohden vuonna 1931. Tämä keskimäärä oli vähän pienempi kuin koko maan maalaiskuntien vastaava luku. Mielenkiintoista on, että kuntien taloudessa Mikkelin läänin maaseudulla oli luontoissuorituksia puheena olevana vuonna kokonaista 8,3 prosenttia, kun Kuopion läänin vastaava suhdeluku oli vain 7,4 ja koko maan maalaiskuntien 5,8. Mikkelin läänin maalaiskunnilla oli suhteellisesti enimmän maa- ja metsätiloja.

Suurimpana menoeränä olivat opetus- ja valistustoimen kustannukset, joita oli yhteensä 19,3 miljoonaa markkaa eli 32,7 prosenttia kaikista. Toisella sijalla suuruutensa puolesta olivat köyhäinhoidon kustannukset, joita oli 13,8 miljoonaa markkaa eli 23,3 prosenttia. Maalaiskuntien tuloista kertyi 44,6 prosenttia veroista ja 25,6 prosenttia valtionavuista. Kuntien velkaantumisprosentti oli 28,1 ja koko maan vastaava suhdeluku hiukan suurempi, 28,5.⁹²

Virallisen köyhäinavun rinnalla jatkui 1930-luvulla epävirallinen, yksityisten ihmisten ylläpitämä avustusmuoto. Muistitiedossa on paljon havaintoja kylissä pyytämisellä eläneistä vanhuksista, vammaisista ja monilapsisista perheistä.⁹³

 

********************

PIRTUA KIELTOLAIN AIKAAN

Kuopio sai huomattavan osan väkevistä juomistaan Suomenlahden ja Itämeren satamissa käyvien viljalaivojensa kautta. Poliisien tehtävänä oli partioida moottorivenein Kallavedellä ja tarkastaa alukset ennen kuin ne ehtivät kaupungin satamaan. Trokareiden mielikuvitus keksi viranomaisten eksyttämiseksi yhä uusia ja uusia kätköpaikkoja. Kerran havaitsivat tarkkasilmäiset poliisit tervahöyry Vierin käymälän pienentyneen, ja kun seinä rikottiin, löytyi entisistä käymälän tiloista kunnioitettavan suuri määrä kymmenen litran pirtukanistereita. Tavallisin kätköpaikka oli lastiruuman vilja. Kerran poliisipartio kahlitsi laivan päällystön voidakseen suorittaa tarkastuksen rauhassa. Jatkuvat pirtulöydöt johtivat lopulta siihen, että koko Vierialus takavarikoitiin.

Suonenjoella ja Iisvedellä turvautuivat pirtukauppiaat rautatie- ja autokuljetuksiin. Monta autoa ehdittiinkin takavarikoida. Junakuljetuksia tarkkailtiin matkustelemalla ahkerasti Pieksämäen ja Suonenjoen väliä. Jos matkalaukkuja lensi junasta rautatien varteen, hyppäsi sinne kohta trokareita ja usein myös poliiseja heitä pidättämään. Jos halusi poistua liikkuvasta junasta onnistuneesti, oli hypättävä etuviistoon kovasti ponnistaen, kertoo kokenut poliisi.

Litteät kanisterit kehittivät trokareille oman pukumuodin, jonka erikoisuutena oli taskujen runsaslukuisuus. Kuopion museon nähtävyyksiin kuuluu muun muassa 11-taskuinen naistrokarin hame. Sen heikkous väkijuomien salakuljettamisessa oli, että juostessa kanisterit tippuivat yksi toisensa jälkeen tielle. Lumihanget talvella ja suomättäät sekä risukasat kesällä olivat tavallisimpia pirtulähetysten kätköpaikkoja.

Liikkuvassa pikamyymälässä ei asiakasta aina kohdeltu rehellisesti. Trokarit olivat oppineet valmistamaan kaksiosaisia kanistereita, joiden pienikokoinen yläosa täytettiin maistiaisryyppyjä varten alkoholilla ja alaosa vedellä. Tottunut ostaja kykeni kuitenkin päättelemään tavaran aitouden punnitsemalla kanisterin painoa käsissään.

Kolkolta tuntui nuoren poliisimiehen elämä aluksi Iisvedellä. ”Kunhan syyspimeät tulevat, niin poliisit tapetaan”, hoettiin konstaapeli A. P. Sutiselle. Iisvedellä, sisämaan suurimpiin kuuluneessa puutavarasatamassa oli Kymi Oy:llä kesäisin töissä 450 miestä, Enso-Gutzeitilla saman verran ja lisäksi käsiteltiin puita monen muunkin yhtiön ranta-alueella. Eri tahoilta maata saapunut työväki asui toivottoman ahtaissa oloissa, pelasi korttia, tappeli ja joi. Moni pohjalainen piti taskussaan vasaraa lyödäkseen sillä vastenmielistä tyyppiä. Laiva- ja proomumiesten tärkein matkaeväs oli pirtu, ja proomuissa tapeltiin, niin että laidat ruskivat.

Vaikka Iisvedelle oli tuohon aikaan sijoitettu kolme poliisia, riitti heillä työtä liiaksikin. Maastossa lojuvilta uhkapelureilta takavarikoitiin korttipakkoja niin runsaasti, että kerrankin poliisiasemalla oli 23 pakkaa. Kerran tuoksahtelivat ratapihalla seisovat heinävaunut oudosti konstaapeli Sutisen tarkkaan nenään, ja kun ne tutkittiin, löytyi heinäpaalujen sisältä pirtua monta sataa litraa. Jos takavarikko oli huomattava, kaadettiin pirtu tynnyreihin, jotka lähtivät sitten Rajamäen tehtaalle, mutta pienet erät sai kumota maahan.

Konstaapeli A. P. Sutinen joutui matkaamaan Kuopiosta käsin kolme kertaa vuodessa Iisalmen markkinoille. Hänen mukaansa tuossa Ylä-Savon pääkaupungissa kielenkantoja ei kirvoittanut trokarien tuoma vaan apteekista haettu pirtu. Olivatpa kaikki punaiset reseptit lääkärien määräämiä tai eivät, joka tapauksessa apteekeissa vallitsi noina päivinä korkeapaine.

Lähteet:
Kauko Tervamäki: A. P. oli kieltolakivuosina poliisimiehenä.
Savon Sanomat 2.4.1972.

********************