Jatkosota

Kohti uutta sotaa

Talvisodan jälkeen rauhaa ei kestänyt kauan, vaan toisen maailmansodan pyörteet veivät Suomen uudestaan sotaan jo kesäkuussa 1941. Suomen asema oli talvisodan jäljiltä tulenarka. Maa koki voimakkaana Neuvostoliiton jatkuvan uhan ja haki tukea voittoisalta Saksalta. Saksan avulla se myös uskoi voivansa saada takaisin juuri menettämänsä alueet. Saksa puolestaan halusi suomalaiset mukaan laajaan liittoutumaan Neuvostoliittoa vastaan. Saksaa kiinnosti myös Muurmannin rata ja Petsamon nikkeli. Suomen yritys lähentyä Ruotsia ei onnistunut, ja Saksan valloitettua Tanskan ja Norjan maamme jäi todella yksin. Kesän painostava tunnelma tihentyi entisestään Neuvostoliiton kaapattua Viron ja muut Baltian maat osaksi suurvaltaansa.

Operaatio Barbarossa – Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon – käynnistyi 22.6.1941. Korostaakseen käyvänsä erillissotaa Saksan rinnalla Suomi liittyi sotaan vasta hetkeä myöhemmin, sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli pommittanut useita maan kaupunkeja ja väestökeskuksia 25. kesäkuuta 1941. Käytännössä Suomen sotaan lähtö oli ollut selvä jo ennen Neuvostoliiton hyökkäystä, sillä yleinen liikekannallepano suoritettiin viikkoa aiemmin ja saksalaisjoukot olivat jo valmiina Pohjois-Suomessa.

Ensimmäisiä merkkejä Saksan kiinnostuksesta Suomea kohtaan oli maiden välisen kauppasopimuksen solmiminen kesällä 1940. Varsinaisen käännekohdan muodosti kuitenkin syksyllä 1940 neuvoteltu sopimus saksalaisten joukkojen kauttakulusta Suomen alueen läpi ja saksalaisten aseiden toimituksista Suomeen. Mauno Jokipii on ajoittanut Suomen ja Saksan sotilaallisen yhteistyön käännekohdaksi helmikuun lopun 1941, jonka jälkeen sotavalmistelut koordinoitiin – lopullinen varmuus sodan tulosta syntyi kuitenkin vasta kesäkuussa.

Näin savolaiset joutuivat taas mukaan sotaan. Edellisestä oli kulunut vain runsas vuosi. Monelle kyse ei ollut pelkästään maan puolustamisesta vaan menetetyn Karjalan takaisin valtaamisesta. Jotkut haaveilivat vieläkin suuremmista tavoitteista. Juuri tämän takia sotaan lähtö ei ollut kaikille aivan itsestään selvää. Liittoutumista Saksan kanssa myös kavahdettiin. Varsinkin vasemmistopiireissä vieroksuttiin lähtöä hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Suomalaiset olivat yleisesti ottaen optimistisia. Sodan odotettiin olevan ohi jo elonkorjuuseen tai viimeistään perunannostoon mennessä. Saksan hyökkäys eteni salamasotana Baltiassa, ja puna-armeijan uskottiin jo pelkästään yleistilanteen takia joutuvan vetäytymään Suomen rintamalta. Neuvostoliiton nopeaa luhistumistakin uumoiltiin. Kun sota ei päättynytkään myöhäissyksyllä 1941 ja maassa vallitsi kova työvoima- ja elintarvikepula, nousi uudelleen ja toisella tavalla kysymys suomalaisen yhteiskunnan kestävyydestä.

Armeijaa ryhdyttiin saattamaan sota-ajan kokoonpanoon kesäkuun 10. päivänä 1941 laajentamalla suojajoukkoina toimineet vakinaisen väen prikaatit rykmentin vahvuisiksi, vahvistamalla Pohjois-Suomen ilmatorjuntaa ja Petsamon puolustusta sekä kutsumalla palvelukseen linnoitus- ja ilmavalvontajoukkojen henkilöstö. Valmiutta nostettiin asteittain, ja 17. kesäkuuta määrättiin suoritettavaksi yleinen liikekannallepano. Kutsu koski vuosina 1896–1918 syntyneitä 23–45-vuotiaita miehiä.¹

Joukot koolle

Suojeluskuntapiirit olivat taas joukkojen kokoamisen ytimenä. Välirauhan aikana piirijakoa muutettiin jälleen: liikekannallepanossa pyrittiin muodostamaan talvisodan aikaisen yhdeksän divisioonan sijaan 16 divisioonaa. Jokaisen sotilasläänin tuli muodostaa yksi divisioona. Samalla myös suojeluskuntapiirijako meni uusiksi. Iisalmen suojeluskuntapiiri kuului eversti Erkki Raappanan komentamaan Maaselän (aikaisemmin Kainuun) sotilaslääniin, joka muodosti 14. divisioonan. Se toimi suoraan ylipäällikön alaisuudessa. Sen tehtävänä oli suojata pohjoisessa 3. armeijakunnan oikea sivusta ja etelässä Karjalan armeijan vasen sivusta.

Divisioonan taistelurungon muodostivat jalkaväkirykmentit JR 10, JR 31 ja JR 52. Rauhanaikaisesta 10. prikaatista tuli JR 10, jota komensi everstiluutnantti Urho Tähtinen. JR 31 oli leimallisesti kainuulainen komentajanaan everstiluutnantti Frans Ilomäki. Everstiluutnantti Kaarlo Raunion (myöhemmin eversti Kai Savonjousen ja eversti Lauri Könösen) komentama JR 52 oli koottu Ylä-Savon alueelta. Ensimmäinen pataljoona² oli muodostettu pääosin Varpaisjärven, Rautavaaran³ ja Sonkajärven sekä osaksi Iisalmen miehistä. Toisessa pataljoonassa oli Lapinlahden miehiä. Kolmas pataljoona koottiin pielavetisistä⁴. Tykistövoimana olivat kenttätykistörykmentti 18 (KTR 18) ja raskas patteristo 29. Raskas patteristo 29 koottiin Iisalmen reserviläisistä. Iisalmelaisia taisteli myös KTR 18:n riveissä. Kiuruvedellä perustettiin Kevyt osasto 2 ja Sissipataljoona 2. Lisäksi divisioonaan kuului runsaasti muita aselajijoukkoja, koska se tuli toimimaan erillisessä suunnassa.⁵

Rautalampi ja Vesanto kuuluivat Keski-Suomen sotilaslääniin ja Sisä-Suomen suojeluskuntapiiriin, ja näiden kuntien miehet taistelivat 11. divisioonassa, joka keskitettiin Ahvenisen ja Uimaharjun alueelle. 11. divisioonan Pioneeripataljoona 28 perustettiin Rautalammilla 17.–20. kesäkuuta 1941 Rautalammen, Vesannon ja Konneveden reserviläisistä. Pataljoona marssi Suonenjoelle 21. kesäkuuta ja matkasi sieltä junalla Liperiin 22. kesäkuuta 1941.⁶

Jääkäripataljoona 5 (JP 5) koottiin Keiteleen reserviläisistä. JP 5 tuli kuulumaan jääkärieversti, sittemmin jalkaväenkenraali V. A. Sundmanin komentamaan 2. Jääkäriprikaatiin, joka kuului kenraalimajuri Woldemar Oinosen johtamaan Ryhmä Oinoseen. Siihen kuului myös Pioneeripataljoona 3:n ensimmäinen komppania, joka perustettiin Heinävedellä. Ryhmä Oinonen osallistui Tolvajärven valtaukseen, joka saatiin suoritetuksi 12. heinäkuuta mennessä. Samalla vallattiin myös Kuolismaa. Ryhmä Oinonen oli toiminut Karjalan armeijan pohjoisena suojajoukkona sen hyökätessä Syvärille ja Itä-Aunukseen.

Joukot saavuttivat Suununjoen 19. lokakuuta ja alkoivat valmistella ylimenoa, jossa pioneereilla oli tärkeä osuus. Jokea alettiin ylittää 27. lokakuuta. Kontupohja vallattiin 2. marraskuuta ja sieltä suunnattiin kohti Sungunniemeä Äänisjärven luoteiskulmassa. Niemen valloitus kesti viikon (7.–13.11.), sillä neuvostosotilaat tekivät sitkeää vastarintaa varsinkin vesistöjen välisillä kapeilla kannaksilla. Osa ryhmästä eteni Karhumäkeä kohti. Miehet saapuivat 2. joulukuuta Kolijärvelle ja Kumsajolle ja ehtien Karhumäkeen 8. joulukuuta mennessä. Matkalla Karhumäkeen kaatui taisteluissa 35 keiteleläistä Jääkäripataljoona 5:n riveissä. Ryhmä Oinonen lakkautettiin ylipäällikön käskystä 18.6.1942.⁷

Liikekannallepanossa Savo-Karjalan sotilaslääni muodosti 7. divisioonan eli Kalpadivisioonan. Divisioonan rungon muodostivat kolme jalkaväkirykmenttiä, JR 9, JR 30 ja JR 51. Niistä JR 9 oli varusmiesrykmentti yhtä pataljoonaa lukuun ottamatta, muut olivat reserviläisrykmenttejä. Sotilasläänissä oli kaksi suojeluskuntapiiriä, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan piirit. Pohjois-Savon piirin esikunta sijaitsi Kuopiossa. Piirin päälliköstä, everstiluutnantti Erkki Ruotsalosta tuli JR 30:n komentaja. Pohjois-Karjalan piirin perustaman JR 9:n komentajaksi määrättiin eversti A. J. Kuistio, ja JR 51:n⁸ komentajaksi tuli Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin päällikkö A. R. Sainio. JR 30:n⁹ yksiköitä perustettiin Kuopiossa, Karttulassa, Leppävirralla, Maaningalla, Siilinjärvellä, Suonenjoella ja Tervossa. JR 51 koottiin Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirien reserviläisistä Kontiolahdella, Muuruvedellä ja Nilsiässä. Ensimmäinen pataljoona oli muodostettu pääosin Nilsiän ja Juankosken miehistä. Toisessa pataljoonassa oli Kontiolahden miehiä. 3. pataljoona koostui Tuusniemen, Säyneisen ja Kaavin miehistä.

Divisioonaan kuului lisäksi Kevyt osasto 15, Kenttätykistörykmentti 2 (KTR 2), Raskas patteristo 28 sekä pioneeri- ja viestipataljoonat. KTR 2 ja viestipataljoona 26 olivat Kuopiosta. Pioneeripataljoona 35 perustettiin Heinävedellä ja Polvijärvellä. Savo-Karjalan sotilasläänin komentaja, eversti Antero Svensson vastasi 7. divisioonasta, joka puolestaan kuului kenraalimajuri Woldemar Hägglundin 7. armeijakunnan alaisuuteen. Tämän divisioonan tie kulki monien vaiheiden kautta Syvärille ja sieltä takaisin Laatokan Karjalaan, osaksi Karjalan kannakselle ja lopuksi Tornion taisteluihin Pohjois-Suomessa.¹⁰

Kalpadivisioonan keskitysalueeksi määrättiin Kontiolahti–Eno, jonne joukot oli keskitettävä 19.–22. kesäkuuta marssien, autokuljetuksin ja rautateitse. Divisioonan ensimmäiseksi tehtäväksi oli määrätty Pielisjoen puolustus. Seuraavien vuorokausien aikana marssi jatkui kohti rajaa. Kalpa ylitti Moskovan rauhan rajan Jänisjärven länsipuolella 10. heinäkuuta klo 17 ukonilman raivotessa. 14. divisioonaan kuulunut JR 52 määrättiin Pielisjärven–Nurmeksen–Kuhmon alueelle, jonne keskitettiin myös KTR 18:n ja raskas patteristo 29:n osat. 2. jalkaväkiprikaatin JP5 ja JP 6 jätettiin päämajan reserveiksi. Sissiprikaati 2 määrättiin Sotkamoon 4. Armeijakunnan alaisuuteen.¹¹

Itä-Savon sotilasläänin tehtäväksi tuli perustaa 2. divisioona Puumalan ja Punkaharjun kaakkoispuolelle keskitetyn 2. Armeijakunnan (II AK) alaisuuteen. Sodan syttyessä armeijakunnan komentajana toimi kenraalimajuri Paavo Talvela, jonka tilalle astui kuitenkin jo 29. kesäkuuta haukivuorelaissyntyinen kenraalimajuri Taavetti ”Pappa” Laatikainen. Armeijakunnan joukoista aloitti ensimmäisenä hyökkäyksensä 2. divisioona.

2. divisioonan esikunta siirtyi Punkaharjulta Savonlinnaan ja asettui Olavinlinnan kylmiin suojiin. Divisioonan ytimen muodosti rauhanaikainen 7. prikaati, jota täydennettiin Savonlinnan suojeluskuntapiirin reserviläisillä. Näin siitä tuli jalkaväkirykmentti 7, joka tunnettiin myös nimellä Tyrjän rykmentti. JR 7:n komentajaksi määrättiin 7. prikaatin komentaja, eversti Armas Kemppi. Sekä 1. että 2. pataljoonaan oli koottu varusmiehiä eri puolilta Suomea. Savonlinnan suojeluskuntapiiri kokosi 3. pataljoonan Kerimäen Kumpurannassa Kiteen ja Kesälahden kuntien reserviläisistä ja nostomiehistä. Rykmentti oli taisteluvalmiina 13.6.1941.¹²

JR 28 ja JR 49¹³ olivat Savon rintapitäjien reserviläisiä. Savonlinnan suojeluskuntapiirin perustaman JR 28:n miehet olivat kotoisin muun muassa Kerimäeltä, Savonlinnasta, Säämingistä, Rantasalmelta, Joroisista ja Jäppilästä. Saimaan suojeluskuntapiirin JR 49:n miehet olivat Pieksämäeltä, Sulkavalta, Puumalasta, Juvalta, Kangasniemeltä, Virtasalmelta ja Haukivuorelta. Kenttätykistörykmentti 15 (KTR 15) oli Varkaudesta. Pioneeripataljoona 33:n miehistö oli Pieksämäeltä, Sulkavalta, Haukivuorelta ja Kangasniemeltä. Kevyt osasto 6 ja Raskas patteristo 27 saivat vahvuutensa Kintauksesta ja Jyväskylästä. Savonlinnan suojeluskuntapiirin perustaman Viestipataljoona 22:n miehet olivat Säämingistä ja Aholahdesta.

2. divisioonan eli Murtajadivisioonan komentajana toimi eversti Aarne Blick. JR 28:aa komensi eversti Torsti Kotilainen ja JR 49:ää eversti E. I. Järvinen. 2. divisioonan lohko oli 2. Armeijakunnan alueen vasemmalla sivustalla Pyhäjärven ja Simpeleenjärven välisellä alueella.¹⁴

Suur-Saimaan suojeluskuntapiiri perusti noin puolet 10. divisioonan joukoista. Näihin joukkoihin kuuluivat muun muassa Mikkelin maalaiskunnan, Ristiinan, Suomenniemen, Pertunmaan ja Mäntyharjun reserviläisistä koottu jalkaväkirykmentti 43 (JR 43),¹⁵ Mikkelin kaupungin ja maalaiskunnan sekä Anttolan miehistä muodostettu Kenttätykistörykmentti 9:n 2. patteristo (II/KTR 9). Viimeksi mainituista suurin osa oli taistellut talvisodan päivinä I/KTR 13:n riveissä Laatokan Karjalassa. Hirvensalmen ja Kangasniemen reserviläiset koottiin divisioonan pioneeripataljoonaksi (PionP 26) ja vanhemmista ikäluokista muodostettiin divisioonan viestipataljoona (VP 26). 10. divisioona, jonka komentajana toimi Mikkelissä sijainneen Päijänteen sotilasläänin rauhanaikainen komentaja Jussi Sihvo, keskitettiin Lappeenrannan–Lemin alueelle. Sieltä alkoi divisioonan taistelujen tie 12.heinäkuuta ja jatkui halki Karjalan kannaksen Lempaalaan, jonne saavuttiin syyskuun alkupäivinä.¹⁶

Savolaiset hyökkäystaisteluissa

Rukajärven tiellä

Rukajärven suunnalla operoinut 14. divisioona toimi suoraan päämajan alaisuudessa saavuttaen mainetta jo sodan aikana, mutta kuuluisaksi tuo Korpidivisioona tuli etenkin myöhempinä vuosina kirjoista ja elokuvasta. Eversti Erkki Raappanan käskyn mukaisesti 14. divisioonan tehtävänä oli aluksi vallata tasa Lentiera–Olvasjärvi–Roukkula–Luvajärvi. Täältä hyökkäystä jatkettaisiin Repolan ja Omelian valtaamiseksi. Reservikseen divisioonankomentaja pidätti muun muassa JR 52:n Sivakan tienhaarassa Saunajärven länsipuolisessa maastossa.

Suomalaista divisioonaa vastassa oli neuvostoliittolainen 54. divisioona, johon kuuluivat jalkaväkirykmentit 337 ja 137. Vihollisen tiedettiin linnoittavan puolustusasemia 20–30 kilometrin päässä rajalta.¹⁷

Hyökkäys yli rajan alkoi 14. divisioonan pääetenemissuunnissa heinäkuun 4. päivän vastaisena yönä 1941. Reserviin kuuluneet yläsavolaiset komppaniat ylittivät rajan puolilta päivin 5. heinäkuuta. Hyökkäysvaiheen ensimmäisissä taisteluissa saarrostamaan määrätty majuri Lauri Kumlinin komentama ”varpaisjärveläisten pataljoona” (I/ JR 52) katkaisi Repolasta Virtoihin johtavan tien 8. heinäkuuta. Pielavetiset osallistuivat Kolvasjärven kukkulan valloitukseen. Repolan portti oli auki, mutta kahtena peräkkäisenä päivänä taisteluissa oli kärsitty mittavat tappiot: 160 miestä kaatui tai haavoittui.

7. heinäkuuta kaatui 15 pielavetistä ja yksi iisalmelainen. Haavoittuneita oli 85. Heistä pari menehtyi matkalla sairaalaan tai sairaalassa. Osin saarrosliikkeiden johdosta neuvostojoukot vetäytyivät Repolasta. Repola vallattiin 8.7.¹⁸

14.divisioona eteni 12. heinäkuuta virran kapeikkoon Lieksajärven pohjoispuolella ja otti itärannalta sillanpään. Omelian kylässä puhkesi mottitaisteluja 13.–24. heinäkuuta 1941. Motit onnistuttiin laukaisemaan ja samalla saatiin satoja vankeja. Miehiä väsytti ja taistelujen sytyttämät metsäpalot sitoivat heidän voimiaan.¹⁹ Neljä päivää kestänyt Omelian taistelu oli ollut JR 52:lle raskas. Rykmentin miehistä 62 kaatui²⁰ ja 133 haavoittui. Kolvasjärven ja Omelian taisteluissa kaatui JR 52:n vahvuudesta 80 miestä ja noin 220 haavoittui. Vastapuolelle rykmentti oli kuitenkin aiheuttanut moninkertaiset tappiot. Neuvostosotilaita kaatui taistelussa noin 600 ja vangiksi jäi yli 300 miestä. Omelian motin onnistumista pidetään pitkälti everstiluutnantti Kaarlo Raunion ansiona: ei juoksenneltu pitkin korpia, vaan toiminta perustui tarkkaan suunnitteluun ja ajoitukseen. Huolto toimi suunnitelmallisesti. Raunio ylennettiin everstiksi, ja eversti Raappanasta tuli Mannerheim-ristin ritari ja kenraalimajuri.²¹

Omeliasta divisioona eteni kohti Ontrosenvaaraa, josta käsin voitiin hallita laajempaa maastoa. Venäläiset olivat miehittäneet kylän ympäristön liikkuvilla tulivoimaisilla joukoilla. Hyökkäys alkoi aamulla 31. heinäkuuta. Tykistön valmistelu epäonnistui osittain, ja ammuksia oli vähän. Sillanpää saatiin joen itärannalle, mutta eteenpäin ei päästy. II/JR 52 alistettiin 1. pataljoonalle ja se ylitti joen tien suunnassa, osin etelän kautta koukaten. Vihollinen saatiin motitettua Pajarinjärven niemeen.

Eversti Raunio päätti 3. elokuuta kiertää kahdella pataljoonalla Pajarinjärven pohjoispuolitse ja puristaa venäläisjoukot jokea vasten. I/JR 52 pääsi joelle, sai yhteyden sen länsipuolella olleisiin omiin joukkoihin ja aloitti vihollisasemien vyöryttämisen. Kun Sillanpää oli saavutettu, divisioonankomentaja päätti vallata vahvan Ontrosenvaaran ja katkaista tien Ontrosenvaaralta Rukajärvelle. JR 52 lähti koukkaamaan sillanpään kautta kohti Rukajärven tietä saatuaan käskyn ylittää joki 9. elokuuta ja edetä Ontrosenvaaralta Rukajärvelle johtavalle tielle Virmasjärven eteläpuolella sekä katkaista tie ja estää vihollisen vetäytyminen tietä pitkin Ontrosenvaaralta itään. JR 52:n reitti – runsas peninkulma – oli erittäin vaikeakulkuista ja vihollisen vastustus oli ankaraa.²²

Etelästä neuvostojoukot alkoivat vetäytyä Rukajärven tielle ja itään. Tien suunnassa edennyt III/JR 10 saavutti palavan Ontrosenvaaran illalla 12. elokuuta. JR 52 taisteli parin kilometrin päässä määränpäästä. Venäläiset onnistuivat nyt irrottautumaan ajoissa. 13. elokuuta iltaan mennessä JR 52:kin pääsi tielle Akanjärven maastossa.²³

Venäläiset vetäytyivät Ontrosenvaaralta ennalta valmistelemiinsa asemiin Pismajoelle säilyttäen sillanpääaseman joen länsipuolella. Elokuun 14. päivänä JR 52 sai käskyn lyödä vihollinen.²⁴ Ensimmäinen hyökkäys Pismajoen yli määrättiin suoritettavaksi jo seuraavana päivänä, vaikka joukot olivat väsyneitä ja taisteluun valmistautumiseen jäi liian lyhyt aika. Hyökkäyksen painopistesuuntaan muodostetun Osasto Kumlinin komentajan mielestä hyökkäykseen olisi pitänyt käydä kauempaa Vehkalammin maastosta. Sieltä hyökkäys kolmen viikon päästä onnistuikin. ”Takalinjan herrojen” määräämä hyökkäys vaati JR 52:lta 86 miehen tappiot. Seuraavaa hyökkäystä valmisteltiin kolme viikkoa.²⁵

5. syyskuuta kello 03.00 aloitettiin hyökkäys Rukavaaralle JR 52:n toimiessa tien suunnassa divisioonan kärkenä. Raappanan tykistö tulitti Rukavaaran asemia yli kaksi tuntia. Tulituksen turvin suomalaiset raahasivat Pismajoen varrelle ruuhensa ja pikasiltansa virran ylitystä varten. Mutta mitä he näkivätkään: venäläiset olivat tunkeneet jokiuoman täyteen tukkeja. Yritys siis kuivui kokoon, ja alkoi sataa.

Hyökkäys Rukavaaralle uusittiin seuraavana aamuna vähän eri paikasta. Vesivelliksi muuttuneiden rämeiden ylitys uuvutti miehiä. Mutta eteenpäin mentiin. Lopulta eräs komppania onnistui murtamaan vastustajan puolustusta, ja jalkaväki tunkeutui rintamaan syntyneestä aukosta Rukavaaralle ryhtyen vyöryttämään puolustusasemaa etelään ja pohjoiseen. Sen jälkeen venäläisten painostus oli olematonta. Taistelu Rukavaarasta ratkesi 8. syyskuuta. Suomalaistenkin tappiot olivat melkoiset, muiden muassa jalkaväkirykmentti 52:n komentaja, eversti Kaarlo Raunio astui miinaan. Rukavaaran valtauksen vanavedessä vastustaja sai järjestetyksi Rukajoelle puolustuksen, joka kuitenkin murtui tykistötuleen. Näin tie Rukajärven kylään oli auennut. 14. divisioona valtasi Rukajärven kylän 11. syyskuuta.²⁶

Rukajärveltä 14. divisioona eteni kohti Ontajokea ja Ontajärven pohjoispäätä saavuttaen joen 16.9. mennessä. Mannerheim antoi 17.9. käskyn pysäyttää hyökkäys ja ryhmittyä puolustukseen saavutetulle tasolle. Hyökkäyksen jatkaminen JR 52:n ja JR 31:n voimin olisi voinut koitua ylivoimaiseksi tehtäväksi kahdelle rykmentille. JR 52 oli pienentynyt voimakkaasti sen taistellessa jatkuvasti kärjessä. Kaatuneina ja haavoittuneina se oli menettänyt noin 700 miestä. Rykmentin kaksi pataljoonan komentajaa ja rykmentin komentaja olivat haavoittuneet. Komppanian päälliköitä oli menetetty hyvin paljon, ja yleensäkin upseeritappiot olivat olleet melko suuret.

Hyökkäyksen jatkamiseen olisi tarvittu ehdottomasti lisäjoukkoja. Alivoimaiset ja taitavat venäläiset saattoivat edullisissa maastokohdissa tuottaa raskaita tappioita suomalaisille ja näin vaikeuttaa heidän etenemistään. Lentotiedustelu oli havainnut vastustajan puolustusasemat niin vahvoiksi, että niiden murtaminen ei olisi onnistunut ilman apuvoimia. Mannerheim pysäytti 14. divisioonan hyökkäyksen paitsi ulkopoliittisista syistä myös siksi, että sivustat saataisiin varmistetuiksi eikä 14. divisioonan joukkoja voitaisi saarrostaa. Raappanan ajatus etenemisen jatkamisesta oli siis epärealistinen. Hänen joukkonsa olivat uupuneita yli kaksi kuukautta kestäneestä taistelujaksosta, eikä niiden henkikään ollut enää parhaimmillaan. 14. divisioona oli joka tapauksessa saavuttanut ne tavoitteet, jotka ylijohto oli sille asettanut.²⁷

Divisioona asettui puolustukseen ja säilytti asemansa 1944 aselepoon ja välirauhaan saakka, jonka jälkeen suomalaiset vasta vetäytyivät Rukajärveltä. Rintamalohko oli suhteellisen rauhallinen, ja 14. divisioona selvisi melko vähin tappioin. Suurimpia menetyksiä kärsivät Keitele ja Varpaisjärvi. Kaikkiaan Varpaisjärvi menetti jatkosodan kolmena ensimmäisenä kuukautena kaatuneina 69 miestä, kun seuraavat kolme vuotta vaativat 48 kaatunutta.²⁸ Keitele menetti jatkosodan hyökkäysvaiheessa 52 miestä.²⁹

 

********************

SS-MIESTEN VÄRVÄYS SAVOSSA

Korkeiden jääkäriupseerien piirissä syntyi elokuussa 1940 ajatus uuden Jääkäripataljoona 27:n perustamisesta Saksan armeijaan. Maisteri Erkki Räikkönen oli jo talvisodan aikana esittänyt, että Saksassa koulutettaisiin joukko suomalaisia aatteelliseksi valiojoukoksi, joka voisi Suomessa muokata mielialoja suopeaksi kansallissosialismille. Räikkösen ajatus poliittisesta eikä niinkään sotilaallisesta koulutuksesta tuli torjutuksi.

Päätös suomalaisen SS-pataljoonan perustamisesta tehtiin maaliskuussa 1941, ja pataljoona taisteli sodan aikana Ukrainassa ja Kaukasuksella. Tajuttuaan Saksan häviävän sodan Mannerheim lakkautti pataljoonan heinäkuussa 1943.

Waffen-SS ei ollut kansallissosialistisen puolueen suuri armeija, kuten SA (Schutzabteilung, meikäläisiä suojeluskuntia vastaava joukkojärjestö), vaan alun perin Hitlerin pieni aseellinen henkikaarti, jota kuitenkin sodan alettua ryhdyttiin voimakkaasti laajentamaan. Waffen-SS:lle annettiin vallattujen alueiden saksalaiset alokkaat perusryhmäksi, jota sitten lisättiin vapaaehtoisten ulkomaalaisten värväyksellä. Waffen-SS:llä oli keväällä 1941 jo neljä divisioonaa joukkoja ja viidettä – niin sanottua Wiking-divisioonaa, johon myös suomalaiset tulivat – juuri muodostettiin.

Julkisuudessa salassa mutta valtiojohdon tieten keväällä 1941 tapahtunutta värväämistä hoitamaan Suomen hallitus määräsi Etsivän keskuspoliisin entisen päällikön, hallitusneuvos Esko Riekin. Lopulliset ehdot tulivat 28. huhtikuuta Berliinistä. Tällöin oli myös selvää, että suomalaiset SS-miehet vannoisivat valansa ”Suur-germaanisen kohtalonyhteyden johtajalle Adolf Hitlerille”. Suomalaiset saivat tehdä valansa Führerille, muita valtioita kuin Neuvostoliittoa vastaan heitä ei saanut kuitenkaan käyttää. Minkäänlaisia kirjallisia sopimuksia valtioiden kesken ei kuitenkaan tarvinnut tehdä.

Suomalaisia lähti SS-joukkoihin eri aikoina noin 1 400 miestä, eli hieman vähemmän kuin jääkäreitä aikoinaan (n. 1 900 miestä). Värväyksessä vedottiin mielellään jääkäriperinteisiin. Matkaan lähdettiin Ostrobotnialta, mistä jääkäriksi aikovatkin olivat aloittaneet taipaleensa. SS-joukkoihin liittyi kuitenkin vain 32 jääkärin poikaa ja yksi jääkäri – Kalervo Kurkiala (ent. Groundstroem), joka toimi sittemmin yhdysupseerina. Kun SS-pataljoona pyrittiin näin samaistamaan ensimmäisen maailmansodan aikaiseen jääkäripataljoona 27:ään, ei otettu huomioon, kuten Anthony F. Upton on todennut, että asetelma vuonna 1941 oli kuitenkin toinen. Hänen mukaansa suomalaiset pyrkivät sulkemaan silmänsä siltä tosiasialta, että ideologisten tekijöiden vuoksi SS:ään liittyminen oli erilainen yritys.

Helsingissä toimi etappina Oy Insinööritoimisto Ratas, jonka kautta värvätyt toimitettiin Turkuun tai Vaasaan ja sieltä laivalla Saksaan. Värvättäville oli tiukat vaatimukset. Esimerkiksi alaikäisiä ei olisi saanut päästää matkaan. Moni lähti väärennetyllä lupalapulla (joka olisi pitänyt olla vanhempien kirjoittama), ja miesten arjalainen, SS-vaatimusten mukainen tausta jäi tutkimatta.

Eri puolilla Suomea toimi maakunnallisia päävärväreitä, jotka etsivät sopivia vapaaehtoisia. Värväystoiminta keskittyi asutuskeskuksiin. Esimerkiksi Kuopiossa värväystä johti Sammon sahan johtaja Lennart Tapola (s. 1898), joka otti yhteyttä Kuopion yhteiskoulun rehtoriin, tunnettuun IKL-mieheen Kyösti Kauppiseen. Kauppinen olikin innostunut asiasta ja ”luvannut poikansa kautta saattaa asiasta tiedon muille ylempien luokkien oppikoulujen pojille”, kuten Tapola Valpon kuulustelussa 8.2.1947 kertoi. Parin päivän kuluttua Osmo Kauppinen (s.1921) ja Yrjö Pöyhönen (s. 1922) tulivatkin Tapolan asunnolle, jolloin tämä antoi heille Insinööritoimisto Rataksen osoitteen tarkempaa ohjeistusta varten. Molemmat värväytyivät SS-pataljoonaan kohtalokkain seurauksin. Osmo Kauppinen kaatui Lukjanowkassa 22.7.1941 ja Yrjö Pöyhönen Michailowkassa 22.8.1941. Myös Kuopion lyseon suomen kielen lehtorille Jalmari Karhulle Tapola oli puhunut värväystoiminnasta ja kehottanut tätä ilmoittamaan Rataksen osoitteen, jos Saksaan lähtijöitä ilmaantuisi.

Kuopiossa tieto siitä, että miehiä lähetetään Saksaan levisi aluksi koululaisten keskuuteen ja muodossa että ”nyt pääsee jääkäriksi Saksaan”. Saatuaan tällä tavoin värväystoiminnan alkuun oli Tapola myöhemmin kuullut, että ”kuopiolaisia oppikoulujen poikia oli runsaasti käynyt Helsingissä tarjolla Saksaan menoa varten”. Toisaalta SS-pataljoonaan värväytyi myös Kuopion yhteiskoulun opettaja, luutnantti Lauri Liljavirta (s. 1910), joka oli entinen Kuopion Sinimustien ja Mustapaitojen johtaja. SS-joukkojen yliluutnantti Liljavirta kaatui Rostovin rintamalla 19.11.1941. Sittemmin värväys siirtyi rintamamiesyhdistyksen kontolle, ja VRL:n Pohjois-Savon piirin päävärvärinä toimi opettaja Hannes Kotilainen Kuopiosta.

Mikkelistä pankinjohtaja, majuri E. J. Saarinen (s. 1899) lähetti 13.5. Ratakselle seitsemän miehen paperit, ja miehet saapuivat tarkastukseen 16.5. Samassa kirjeessä on puhetta ainakin kolmesta ennen lähetetystä. Saarinen kiitti miesten matkakuluja varten saamastaan 3 000 markan lähetyksestä ja pyysi lisää 50 lomaketta. 20.5. päivätyssä kirjeessä puhutaan yhteensä 11 miehen matka-asioista. Saarisenkin toiminta tuli Valpon tietoon.

Varkauden kauppalassa värväystä johti Pohjois-Savon rautakaupan johtaja Aarne Vilhunen (s.1908) apunaan opettaja Aarne Huttunen (s. 1910). Vilhunen lähetti 12.5. lisätietoja jo aiemmin suosittelemiensa viiden miehen asevelvollisuussuhteista. Kolme heistä oli niin nuoria, että he tarvitsivat vanhempiensa suostumuksen. Suostumukset saatiin ja liitettiin mukaan.

Savonlinnasta ja sen ympäristöstä on Rataksen papereissa kaksi värvättyjen nimiluetteloa henkilötietoineen. Toisessa listassa on 24 nimeä, toisessa 17. Ensin mainitussa luettelossa on lyijykynämerkintä: ”Pankinjohtaja Saarinen saanut tämän postissa 18.5.1941.”

Suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten matrikkelin (1999) mukaan Savosta värväytyi SS-pataljoonaan 114 vapaaehtoista, jotka syntymäpaikan perusteella jakaantuivat seuraavasti:

SS-pataljoonaan värväytyi miehiä kaikkiaan 32 savolaiskunnasta. Suurimmasta osasta vain 1–3 miestä. Värväys keskittyi asutuskeskuksiin, ja eniten lähtijöitä, 21 miestä, oli Mikkelistä. Kuopiosta lähti 18 miestä, muista kunnista alle kymmenen. Pienen Pertunmaan kirkkoherra ja IKL:n paikallinen johtaja Aarne Kalliala (1895–1953) sai värvättyä viisi nuorukaista Saksaan.

Värväytyneitä kuljettiin Saksaan kaikkiaan viisi erää ja vielä yksi täydennyserä. Ensimmäinen erä lähti toukokuussa 1941. Kolmas kuljetuserä, 326 miestä, lähetettiin 23.5.1941 Turusta höyrylaiva Adlerilla Danzigiin. Mukana matkusti 19-vuotias pertunmaalainen Pauli Vartiainen, joka myöhemmin muisteli matkaa seuraavasti:

Matkustin Helsingin kautta Turkuun ja laivalla 3. kuljetuserän mukana Danzigin kaupunkiin, josta edelleen Stralsundin kaupunkiin. Täällä sain sotilasvarusteet ja koulutus alkoikin melko pian, kielen opettelu oli tärkein, kun komentosanat olivat saksan kielellä. Matkattiin Wienin kaupunkiin. Wienissä koulutus jatkui jonkin aikaa, palattiin Stralsundiin, lopullinen koulutus jatkui Gross-Bornissa aina joulukuuhun saakka ja sitten junalla, autoilla ja lopuksi jalan kuljettiin etulinjaan Miusjoelle. Talvi 1941–42 kuluikin asemasodassa.

Saksan itärintamalla savolaisista SS-miehistä kaatui kaikkiaan 21 miestä eli lähes joka viides matkaan lähteneistä (ks. liite 6). Kaatumisprosentiksi tulee näin ollen 18,4. Myöhemmin savolaisia SS-miehiä kaatui lisää Suomen rintamilla).

Lähteet:
Ilm. 76/46, Ilm. 92/46, Ilm. 127/46, Ilm. 128/46,
Ilm. 133/46 ja 142/46, ko 140, Valpo II, KA;
Lennart Tapolan kuul.ptk. 8.2.1947, ko 124, Valpo II, KA. Pohjois-Savo 25.1.1936
Jokipii, Mauno, Panttipataljoona.
Suomalaisen SS-pataljoonan historia. 4. painos. 2000. Lackman, Matti, Esko Riekki. Jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, SS-pataljoonan luoja.  Helsinki 2007.
Pertunmaan kunta sotiemme veteraanit.
Suomalaisten Waffen-S-vapaaehtoisten matrikkeli 1941–1943. Jyväskylä 1999.
Upton, Anthony F., Välirauha. Helsinki 1965.

*********************

 

Sortavalan valtauksesta Goran taisteluihin

Karjalan armeijan 7. divisioonan, Kalpadivisioonan, tie oli 1941 hyvin rankka. Sitä komensi eversti Antero Svensson. Divisioonaa on pidetty etenkin hyökkäysvaiheessa poikkeuksellisen kovia kokeneena, mutta aina uudelleen taistelutahtonsa löytäneenä. Divisioonan sotatie kulki Sortavalan valtauksen jälkeen Aunuksen kannaksen poikki Syvärille. Eteneminen oli hidasta, sillä matkan varrella oli käytävä useita verisiä taisteluita.

Operaation ensimmäinen vaihe 10.–16. heinäkuuta johti Pälkjärven ja Pirttipohjan valtaukseen. Toinen vaihe 17.–25. heinäkuuta suuntautui Laatokan rannalle Sortavalan alueelle ja sieltä Rautalahden motin tuhoamiseen. Vihollisen vastarinta oli paikka paikoin erittäin kovaa, sillä vihollinen oli linnoittanut ja suluttanut asemansa ympäripuolustukseen. Lisäksi maasto oli mäkistä ja varsin vaikeakulkuista. Suomalaisten tappiot – etenkin pohjoissavolaisen JR 30:n – olivatkin varsin kovat.

Kalpadivisioona ylitti talvisodan rauhan rajan Jänisjärven länsipuolella heinäkuun 10 päivänä 1941. JR 30 oli saanut 14. heinäkuuta käskyn vallata Pirttipohja ja ajaa vihollista takaa Otrakkalan suuntaan. Rykmentin hyökkäyksen alettua iltapäivällä 3. pataljoona joutui tien länsipuolella erittäin ankariin taisteluihin, joissa se kärsi tuntuvia tappioita. Pataljoona tunkeutui 16. heinäkuuta majuri K. J. Castrénin johdolla Pirttipohjaan. JR 30:n tappiot Pirttipohjan taisteluissa olivat kaatuneina 52 miestä, haavoittuneina 189 sekä kadonneina 7.³⁰

Kalpadivisioonan tehtävänä oli vallata Sortavala. Sortavalan valtaamiseksi ylipäällikkö perusti eversti Einar Mäkisen komentaman 1. Armeijakunnan, johon 2. divisioona liitettiin; Hägglund siirrettiin esikuntineen itään suunnittelemaan hyökkäystä Petroskoin suuntaan.

Tiellä Sortavalaan käytettiin usein motitustaktiikkaa talvisodan malliin. Sortavalakin vallattiin motittamalla 15. elokuuta 1941. Kaupunkia lähestyttiin kaikista suunnista ja ”puristamalla” se saatiin jokseenkin ehjänä suomalaisten haltuun. Everstiluutnantti Erkki Ruotsalon komentama JR 30 eteni aivan Sortavalan tuntumaan lännessä, kun JR 37 saartoi kaupungin pohjoisesta ja idästä. Kaupunki yritettiin vallata suoraan liikkeestä, mutta tulivoimaiset neuvostojoukot torjuivat suomalaiset. Sortavalaa puolusti talvisodan aikana samoilla seuduilla toimeenpannusta Kitilän suurmotista selvinnyt, Suomen vastaisen rintaman parhaisiin divisiooniin kuulunut 168. neuvostodivisioona.

Suomalaiset laativat uuden suunnitelman, jonka mukaan kaupunkiin saarretut neuvostojoukot jaettaisiin kahtia. 15. elokuuta aamulla suunnitelmaa pantiin täytäntöön, kun JR 37:n 3. pataljoona aloitti hyökkäyksensä idästä kohti kaupunkia. Sitkeästi puolustaneet neuvostojoukot ajettiin Laatokan rantaan. Tämän jälkeen JR 30:n 2. pataljoona aloitti tunkeutumisen kaupunkiin lännestä ja pohjoisesta. Hyökkäykseen osallistui myös JR 37:n 1. pataljoona vahvistukKello 15.10 tuli viesti 2. pataljoonasta JR 30:n esikuntaan:

Kaupunki on vallattu ja kaupungintalon katolla liehuu siniristilippu. Omat tappiot yksi kaatunut ja kolme haavoittunutta. Vihollisen tappiot kymmeniä.

Luutnantti Olavi Hiekkala ja vääpeli Reino Saarinen vetivät Suomen lipun kaupungintalon salkoon JR 30:n 2. pataljoonan eli Leppävirran pataljoonan komentajan, jääkärikapteeni Juho Hännisen käskystä. Sortavalan valtauksessa suomalaiset saivat 540 vankia. Rykmentin historiikissa todetaan:

Näin oli saatettu päätökseen yksi JR 30:n kunniakkaimmista taisteluvaiheista, ehkä kunniakkain. Kuusi päivää kestänyt yhtämittainen taistelu oli johtanut ensimmäisen luovutetun alueen kaupungin takaisin valtaamiseen.

Ylipäällikkö nimitti Sortavalan kaupungin valtauksen jälkeisenä päivänä 16.8.1941 eversti Svenssonin järjestyksessä viidenneksi Mannerheim-ristin ritariksi.³¹

Sortavalan valtaustaistelun aikana elokuun puolivälissä saatiin pahaenteinen merkki motivaation hiipumisesta, kun runsaat kaksisataa 7. divisioonaan kuuluneen pohjoissavolaisrykmentin (JR 30) miestä kieltäytyi saamastaan hyökkäystehtävästä ja niskuroivan pataljoonan tilalle täytyi siirtää kokonaan toinen yksikkö. Sotaväen rikoslakia suoraviivaisesti lukien tässä olisi ollut Jukka Kulomaan mukaan joukko-oikeudenkäynnin ja ankarien kuritushuonetuomioiden ainekset, mutta koska miehet valtausta seuranneen lepojakson aikana palasivat taas järjestykseen, välikohtaus päätettiin vielä sivuuttaa rykmentin- ja divisioonankomentajan puhutteluilla ilman syytetoimia.³²

Osa Karjalan armeijaa sai hengähtää kuukauden verran, kun vihollisen hyökkäys oli pysäytetty Tuuloksessa. Svenssonin divisioonan tauko jäi lyhyeksi Sortavalan suunnan taistelujen jälkiselvittelyjen vuoksi. Sortavalan valtauksen jälkeen JR 30 lähti 23. elokuuta marssille Läskelään, josta rykmentti kuljetettiin 7. divisioonan muiden joukkojen kanssa rautateitse Koirinojalle 25. elokuuta. Valtakunnan rajan JR 30 ylitti elokuun 30. päivänä. Rajaa ylitettäessä rykmentin komentaja Erkki Ruotsalo antoi päiväkäskyn (n:o 8/30.8.1941):

Rykmentin sotilaat.
Ylittäessämme nyt vanhan valtakunnan rajan, teemme sen juhlallisin mielin. Astuessamme nyt siihen vanhaan suomalaiseen, kalevalaiseen maahan, jonka keinotekoinen, väkivaltainen raja on sulkenut meiltä pitkien vuosisatojen ajan, taistellen luomaan kansallemme ja jälkipolville uutta, valoisampaa tulevaisuutta, tehkäämme se lujin iskuin ja pyhin innoin. Nyt on sota todella meidän osaltamme pyhää sotaa, todellista ristiretkeä. Meidän osaksemme on suotu valtava Suomen kansan suurteko, jonka toteuttamiseen ovat uskaltaneet ainoastaan rohkeimmat uskoa…³³

Syyskuun alussa 7. divisioona jatkoi hyökkäystä edelleen Aunuksen kannaksen poikki Syvärille. Heti hyökkäyksen alussa JR 30 joutui ankariin Kotkatjärven taisteluihin. Pian seurasi Pyhäjärven suuri mottitaistelu. Motti laukesi – ja sotasaalis oli mittava. JR 30 kunnostautui valtaamalla kymmenen kilometriä pitkän neuvostokolonnan. Korpitaistelujen vakavasti rasittama rykmentti elpyi ja sai itseluottamusta, joka olikin pian tarpeen.³⁴

Pyhäjärven taistelun jälkeen alkoi tuskien tie – kirjaimellisesti. Soisessa, tiheässä kuusimetsässä JR 30:n etenemisreitti muuttui surkeasta tiestä kinttupoluksi. Kun tien nopeaan kunnostamiseen eivät eversti Svenssonin käytössä olleet Pioneeripataljoona 35:n ja Linnoitusrakennuspataljoona 231:n voimat riittäneet, hyökkäävät rykmentit tekivät itselleen tien.

Sotahistoriallisesti ajatellen tämä lienee harvinainen tapa edetä. Korpeen syntyi hädin tuskin hevoskärryillä ajettava ura. 7. divisioonan joukot rakensivat Kaskanan ja Tarsepolin välille muutamassa päivässä 35 kilometrin pituisen tien taistelujoukkojen siirtämiseksi Tarsepoliin ja edelleen Latvan alueelle. Kaksitoista kilometriä oli tehtävä kapulatietä puiden rungoista. Lisäharmina olivat sadat miinat ja metsissä lymyilevät vihollisosastot.³⁵

Kaskanan korven kautta koukaten divisioona katkaisi Muurmannin radan ja osallistui Itä-Karjalan pääkaupungin Petroskoin valtaukseen 1. lokakuuta 1941. Sitten hyökkäys suuntautui Syvärille. Mutta kun Jalkaväkirykmentti 51:n 3. pataljoona sai käskyn ylittää Syväri, noin 160–170 miestä kieltäytyi. Kun lieventäviä syitä löytyi – tehtävän poikkeuksellinen luonne, väsymys, suuret tappiot ja heikko huolto – , syytteistä luovuttiin. Pataljoona ylitti Syvärin muiden jäljessä 7. lokakuuta.³⁶

Hyökkäys päättyi lokakuun lopulla Orenshenskojen rajuihin taisteluihin. Neuvostoliitto oli alkanut siirtää tuoreita divisioonia Siperiasta lännen rintamille. Taka-Baikalilta saapui valiojoukon maineen saavuttanut 114. divisioona. Puolustava 7. divisioona oli pahoin kulunut hyökkäysvaiheen aikana: komppanioiden vahvuus oli paikoin vain 30–35 miestä. Tällä pikkujärvien täplittämällä rintamaosalla savolais-karjalaiset ja siperialaiset olivat lokakuun puolivälissä kuin kaksintaisteluasemissa. Siperialaiset hyökkäsivät 17. lokakuuta ja suomalaiset lähtivät vastaiskuihin.

7. divisioonan rykmenttien rivit rakoilivat jälleen: Syvärin eteläpuolelle komennetusta Jalkaväkirykmentti 51:stä taistelutehtävään lähtemästä kieltäytyi 17. lokakuuta 74 miestä (joukossa 9 aliupseeria). Neljää lukuun ottamatta miehet luopuivat aikeesta paria päivää myöhemmin, kun heille oli selvitetty odotettavissa olevia rangaistusseuraamuksia. Rykmentin neljä kieltäytyjää tuomittiin kenttäoikeudessa kapinasta kuolemanrangaistukseen 23.10.1941.

Päätös alistettiin tarkastettavaksi sotaylioikeuteen, joka lievensi (12.1.1942) tuomiot seitsemäksi vuodeksi kuritushuonetta.³⁷ Jalkaväkirykmentti 30:stä lokakuussa selustaan paenneet noin 230 ”kirkkomiestä” olivat taistelujen uuvuttamia, mutta kieltäytyivät pääosin palaamasta palvelukseen senkin jälkeen kun olivat saaneet levätä. Karkureiden kokoamispaikkana käytettiin selustassa ollutta kirkkoa, josta ”kirkkomies”-nimi juontuu. JR 30:n karkurit lähtivät riveistä yksitellen tai pienempinä ryhminä noin viikon kuluessa.³⁸

Pääosin divisioona oli yhä sotakelpoinen. JR 30 yritti motittaa kaistalleen tunkeutuneen viholliskiilan. Vastustaja koukkasi kuitenkin selustaan, ja kaksi rykmentin pataljoonaa havaitsi olevansa motissa 21.lokakuuta. Motitettujen tuho olisi heikentänyt divisioonan taisteluvoimaa kohtalokkaalla tavalla. Divisioonankomentaja Svensson haali miehiä joukkojensa avuksi. Pataljoonan vahvuinen osasto Riitesuo saatiin paikalle, samoin yksi rajajääkärikomppania. Apujoukkojen ja motitettujen raivokas hyökkäys mursi saartorenkaan, ja tilanne ratkesi. JR 30:n joukot jatkoivat iskua ja onnistuivat saartamaan entiset piirittäjänsä uuteen mottiin, joka tuhottiin täysin 22. lokakuuta. Raskaiden tappioiden ja lopen uupuneiden joukkojen hyökkäys Orenshenskojessa keskeytettiin ja hyökkäysoperaatio koko Aunuksen kannaksella päätettiin 23.10.1941. Suomalaiset ryhmittyivät puolustukseen linjalle Ostan–Goran–Kimjärvi.³⁹

6. Armeijakunnan jalkaväkijoukot olivat menettäneet lokakuun 24. päivään mennessä 10 475 miestä kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina. Rykmenteistä raskaimmat tappiot kärsi Jalkaväkirykmentti 51, joka menetti 1 363 miestä. 7. divisioona oli ollut kaikkein kovimmalla, ja asevelvolliset rykmentit olivat kärsineet suhteellisesti enemmän kuin muut.⁴⁰

Ylä-Syvärillä, parinkymmenen kilometrin päässä virran toisella puolella, nousivat puna-armeijan joukot vastahyökkäykseen 14.12.1941. Goran taistelu puhkesi, kun suomalainen partio valtasi kukkulan. Kun partio sai äkkilähdön kukkulalta, tiedettiin jotain varmasti olevan tulossa. Neuvostojoukot jatkoivatkin vahvoin voimin kohti pohjoista ja tunkeutuivat Goraan menevälle tielle. Divisioona ryhtyi vastatoimiin ja pääsi etenemään noin 50 metrin päähän tiestä, jolloin oli pakko suojautua maastoon. Puna-armeijan joukot valloittivat Goran kylän ankarien taistelujen jälkeen 19. joulukuuta. Taisteluja käytiin erittäin ankarissa olosuhteissa: pakkasta oli ajoittain jopa -40 astetta. Paleltumisilta ei voitu välttyä.

Joukkojaan vahvistaneet suomalaiset tekivät vastahyökkäyksen kylää kohti 27. joulukuuta, mutta aukea maasto vaikeutti etenemistä. Joukot kärsivät tappioita ja hyökkäys oli pysäytettävä. Jääkärit ja pioneerit onnistuivat kuitenkin katkaisemaan Goraan johtavan tien, jolloin kylän huolto vaikeutui. Suomalaiset jatkoivat hyökkäyksiään, mutta vastus oli erittäin luja. Vihollisella oli vahvat asemat, tulivoimainen tykistö ja lentokoneita. Goran korsualueen suomalaiset valtasivat 8. tammikuuta 1942 ja saivat kylän saarrettua. Vastapuolen yritykset murtautua saarrostuksen läpi torjuttiin ja vihdoin 10. tammikuuta Gora oli suomalaisten hallussa.⁴¹

Kuukauden kestänyt Goran taistelu oli yksi jatkosodan ankarammista taisteluista. Siperialaissotureita kaatui taistelussa noin 2 700. Suomalaisia kaatui 242 taisteluihin osallistuneista 4 541 miehestä. Taisteluvahvuudesta menetettiin noin 22 prosenttia eli 1 007 miestä. JR 30:n kokonaistappiot olivat 235, joista kaatuneita 40, haavoittuneita 191 ja paleltuneita 4. JR 51:n kokonaistappiot olivat 71, joista kaatuneita 19, haavoittuneita 51 ja paleltuneita 1.⁴²

Vasta nyt 7. divisioonalle koitti asemasodan aika. Kesästä lähtien sen kestävyyttä olivat koetelleet lukemattomat hyökkäykset ja kymmenien kilometrien korpitaipaleet Aunuksen korvissa, lopulta Syvärin ylitys ja eteneminen Ostan–Goran–Kustjärven linjalle. 7. divisioona oli menettänyt lähes puolet vahvuudestaan. Ei ollut siis ihme, että Goran taistelut lietsoivat kieltäytymisen henkeä väsyneiden keskuudessa. Divisioonan esikuntaan joulukuun 19. päivän vastaisena yönä tulleessa viestissä arvellaan, että ”väsymyksessään pikku-ukkoja näkevät I/ JR 30:n miehet tulevat aamuun mennessä pyrkimään oma-aloitteisesti pois linjasta”.⁴³

19.12.1941 poistuikin Syvärin rintamalla Jalkaväkirykmentti 30:n riveistä luvatta 21 miestä, joukossa kaksi aliupseeria, jotka kaikki suostuivat puhuttelun ja levon jälkeen palamaan takaisin yksikköön.⁴⁴

Divisioonankomentaja Svensson ilmoitti 6. Armeijakunnan komentajalle, kenraalimajuri Paavo Talvelalle 19.12. kello 22, että ”joukot ovat väsyneitä ja 30–50 miestä on karannut Baraniin”. Svenssonilla ei ollut varaa menettää miehiä, ja kenttäoikeus oli tuossa tilanteessa aivan liian hidas järjestelmä kurinpalautukseen. Useimmat omin luvin lähteneet eivät päätyneet esikunnan maastoa pitemmälle, ja he palasivat takaisin syötyään ja levättyään. Baranin kylään koottiin joukko kieltäytyjiä sekä JR 30:stä että 2./ JR 9:stä. Tieto pikaoikeuden asettamisesta sai suurimman osan omille teilleen lähteneistä palaamaan linjaan.

Toistakymmentä miestä kieltäytyi edelleen. Svensson käski vielä koettamaan taivuttelua. Pastori Eino Häyrinen vietti vangittujen kanssa useita tunteja. Häyrinen vakuutti, että pikaoikeuden eteen joutuminen merkitsi varmuudella kuolemantuomiota. Muut palasivat yksikköihinsä, paitsi kaksi 2./JR 9:n pohjalaismiestä. He joutuivat teloituskomppanian eteen. Kuolemantuomiot määräsi 6. Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvela. Teloituksesta on kuvaus Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa⁴⁵. 7. divisioonan ammutut herättivät järkytystä, mutta karkuruus ja kieltäytyminen Goran taisteluissa loppui siihen. Varoitusmielessä teloituksesta valistettiin koko kenttäarmeijaa. Asemasodan aikana 7. divisioona vietti samoilla sijoilla kaksi ja puoli vuotta.⁴⁶

Tyrjän veripäivistä Leningradin porteille

Itä-Savon sotilasläänin perustaman 2. divisioonan komentajana toimi vuonna 1941 eversti Aarne Blick, ja siihen kuuluivat jalkaväkirykmentit JR 7, JR 28 ja JR 49. Sodan alkaessa jääkärieversti E. I. Järvisen komentama JR 49 määrättiin 2. Armeijakunnan reserviksi, ja rykmentti taistelikin sodan alkupuolen erillään muusta divisioonasta alistettuna muun muassa 18. divisioonalle.⁴⁷

Jalkaväkirykmentti 7 juuttui kiivaisiin taisteluihin Parikkalan Tyrjän kylässä, josta se sai lempinimekseen Tyrjän rykmentti. Nimen keksi rykmentin valistusupseeri, vänrikki, sittemmin akateemikko Matti Kuusi. JR 7 on yksi tunnetuimmista jatkosodan rykmenteistä. Taipale oli talvisodassa se rintaman osa, missä vihollinen ei päässyt eteenpäin. Talvisodan jälkeen Taipaleen eloonjääneistä ammattisotilaista ja asevelvollisista oli muodostettu 7. Prikaati. Taipaleen kantarykmentit, JR 19 ja JR 21, sekä Kollaan rykmentti JR 35 muodostivat rungon, jota sitten täydennettiin nuoremmalla väellä. Näin syntyneen 7. Prikaatin komentajaksi tuli eversti Armas Kemppi, Taipaleen JR 21:n komentaja. Taipaleen upseereja, aliupseereja ja miehiä oli silloin jokaisessa komppaniassa, melkein joka joukkueessa. Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, 7. Prikaatista muodostettiin Jalkaväkirykmentti 7. JR 7 oli Matti Kuusen mukaan ”tavallista suuremmassa määrin ensimmäisen komentajansa, eversti Armas Kempin luoma. Sen henki oli hänen henkeään ja sen sisu oli hänen sisuaan.”⁴⁸

Tyrjän rykmentin taistelijoille myönnettiin ylivoimaisesti eniten Mannerheim-ristejä, 13 kappaletta eli puolta enemmän kuin millekään muulle rykmentille. Ritareista kuusi oli savolaissyntyisiä. Jalkaväkirykmenteissä palkittiin Mannerheim-ristillä keskimäärin 3 valiotaistelijaa. Jalkaväkirykmentti 7:n 1. ja 2. pataljoonan varusmiehistä suunnilleen puolet oli kevään 1941 alokkaita, kun taas 3. pataljoonan kiteeläisten ja kesälahtelaisten reserviläisten keski-ikä oli 37 vuotta. Tyrjän rykmentti vaali Savon prikaatin perinteitä hyvillä taistelusuorituksillaan.⁴⁹

Sodan keskivaiheilla (28.1.1943) miesten suuresti ihailema eversti Armas Kemppi siirrettiin liiasta alkoholinkäytöstä johtuneiden ongelmien⁵⁰ takia toisiin tehtäviin ja everstiluutnantti (6.7.1944 eversti) Adolf Ehrnroothista tuli JR 7:n komentaja. Häntä tarkasteltiin ensi alkuun hieman nenänvartta pitkin. Karhumainen ”Ukko” Kemppi oli kokonaan toista maata kuin liian nuoreksi katsottu ruotsinkielinen aatelismies. Uusi komentaja saavutti kuitenkin pian sotilaittensa täyden luottamuksen ja alkoi kantaa miesten parissa Aatu-nimeä. Hän piti kiinni sotilaallisista muodollisuuksista, mutta harjoitti asemasodan aikanakin joukkoaan, vaati asemien parantamista ja kävi eräänlaista aktiivista asemasotaa.⁵¹

Tyrjän taistelu on jäänyt historiaan verisenä yhteenottona. Rykmentti aloitti hyökkäyksen rajalta kohti Tyrjän kylää illalla 30.kesäkuuta 1941 ja sai heti tulikasteensa. Tyrjä oli maanteiden risteyspaikka, jota neuvostoarmeijan Jalkaväkirykmentti 461 ja rajavartiojoukot puolustivat pysäyttääkseen suomalaisten etenemisen Elisenvaaran–Lahdenpohjan–Sortavalan rautatiellä.⁵²

JR 7:n vasemmalla sivustalla hyökkäsi everstiluutnantti Torsti Kotilaisen komentama Jalkaväkirykmentti 28 (pl. III P). Sen tehtävänä oli edetä Kurkelanjärven lounaista puolta ja ottaa haltuunsa Pienen Iijärven-Kurkelan välinen kannas. JR 28:n hyökkäys alkoi 30. kesäkuuta kello 19. Rykmentti ylitti valtakunnan rajan kello 19.30 ja eteni vastarintaa kohtaamatta. JR 28:n 1. pataljoona valtasi Pääsiäisvaaran puolenyön aikaan. Sieltä pataljoonan komentaja, majuri Eino Müller suuntasi joukkonsa pääosat Kurkelanjärven–Pienen Iijärven kannakselle, missä hyökkäys pysähtyi 1.7. aamuyöllä vihollisen vastarintaan.

Mainittakoon, että JR 28:n majuri Eino Kuvajan 2. pataljoonan kaksi miestä, alikersantti ja sotamies pelastivat 1.7.1941 Parikassa vaikeasti haavoittuneen, silloisen ratsuväen majurin Adolf Ehrnroothin linjojen välistä. Sotamies Aulis Partanen oli kotoisin Kangaslammilta, alikersantti sen sijaan jäi tuntemattomaksi. Ehrnrooth häilyi pitkään elämän ja kuoleman välillä. Lääkäri Rainer Nuutinen leikkasi onnistuneesti Ehrnroothin Punkaharjulla Takaharjun parantolassa Sotasairaala 23:ssa.

Joukkojen eteneminen pysähtyi Tyrjänkylän pohjois- ja itälaitaan koko heinäkuun ajaksi. Kuun lopulla 2. Armeijakunta sai käskyn hyökätä Laatokan rantaan. Taisteluosasto Kempille, vahvennetulle JR 7:lle, annettiin tehtäväksi tuhota Tyrjän alueella oleva vihollinen ja vallata tärkeä tienristeys. Vastapuolen puolustaessa sitkeästi jouduttiin Tyrjänjärvellä taistelemaan neljä vuorokautta viidestä kilometristä. Taisteluosasto Kemppi selvitti pesäke pesäkkeeltä vihollisen puolustusryhmitystä. 2. divisioona toimitti uuden rykmentin Akkaharjun suuntaan. Everstiluutnantti Torsti Kotilaisen JR 28 pääsi Tyrjän–Akkaharjun tielle ilman tykistön tukea. Taisteluosasto Kemppi siirtyi sekin koukkaukseen etelästä ja katkaisi samaisen tien toisestakin kohdasta. Tyrjän alueella neuvostojoukot olivat motissa ja tie itään poikki. Tyrjän tienristeys oli vallattu.

Tyrjän ”Raatteen tien” motissa kaatui yhden päivän aikana 250 venäläistä. Suomalaiset saivat 200 vankia, joista puolet oli haavoittuneita. Myös suomalaisten tappiot olivat raskaat. JR 7 menetti Tyrjän taisteluissa kaatuneina 147 ja haavoittuneina 612 miestä. Mutta venäläisten puolustus Laatokan Karjalassa oli murtunut. Tie Laatokalle oli avattu.

Tyrjän voitto elokuun 4. päivän aamutunneilla oli monien tekijöiden tulos. Raskaimman taakan olivat kantaneet jalkaväen taisteluosastot murtaessaan kolme voimakasta puolustuslinjaa 31. heinäkuuta sekä 2. ja 3. elokuuta. Ilman tykistön ja erityisesti omien kranaatinheittimien tukea ei voitto olisi ollut mahdollinen. Pioneerit ja viestimiehet suorittivat 31.7.–4.8. miltei yli-inhimillisen raskaita päivätöitä. Tarmokkaasti ja rohkeasti toimineella huollolla, erityisesti lääkintämiehillä, ammusajoneuvojen ja kenttäkeittiöitten ajomiehillä oli samoin mitä tärkein osuus voiton saavuttamisessa.⁵³

Hyökkäys eteni Tyrjästä vanhalle rajalle Kannasta myöten. Elokuun 31. päivänä rykmentin 1. pataljoonan 3. komppania saavutti ensimmäisenä vanhan valtakunnan rajan. Kunnian suorituksesta on ominut myös Aaro Pajarin divisioona, mutta JR 7:n miesten mukaan 3. komppania oli ollut Rajajoella 6 tuntia muita ennen. ”Meille on päämäärä tärkeämpi kuin kunnia”, Kemppi oli sanonut.

Hyökkäys aiheutti divisioonalle kovia menetyksiä. Jalkaväkirykmentti 7:n miehistä kaatui 326 ja 1 528 haavoittui. Yksistään taistelujen viimeisenä neljänä päivänä kaatui 147 miestä. Kunnista Virtasalmi, Kerimäki, Kesälahti ja Punkaharju menettivät eniten miehiään. Suurin osa riveistä poistuneista tosin oli lievästi haavoittuneita.

2. pataljoonan jääkärijoukkueen johtajan, kuopiolaisen vänrikki Hannes Sihvon (1919–1941) urhoollisuus ja kaatuminen vain 21-vuotiaana vaikuttivat eversti Kemppiin niin suuresti, että hän teki Sihvosta esityksen Mannerheim-ristin ritariksi. Esitys ei mennyt läpi, koska jatkosodan alussa ritareita ei nimitetty postuumisti, kuoleman jälkeen.⁵⁴

Yhden vuorokauden levon jälkeen hyökkäys jatkui. Rykmentti valloitti Ihalan ja Jaakkiman asemat, Lahdepohjan kauppalan sekä Huuhanmäen kasarmialueen ja oli omalta osaltaan mukana sulkemassa kuuluisaa Rautalahden mottia.

Vallattuaan Akkaharjun 2. elokuuta ja tuhottuaan Tyrjästä etelän pyrkineen jalkaväkeä, tykistöä ja kuormastoa käsittävän vihollisosaston Haukkavaarassa 3. elokuuta JR 28 valtasi Kostamojärven alueen 6. elokuuta sekä avasi Tyrjän–Akkaharjuntien. Samana päivänä osa JR 28:n miehistä tunkeutui Mikrilän pohjoispuolisille kukkuloille.

JR 28:n 1. pataljoona, jota komensi majuri Eino Müller, marssi vihollisen jo tyhjentämään Elisenvaaraan ja saavutti Maasillan 9. elokuuta. JR 28 oli nyt varmistanut Akkaharjun–Elisenvaaran seudulta etelään haarautuvien teiden suunnat yhdessä Erillisen Rajajääkäripataljoonan kanssa. Kapteeni Eino Kuvajan komentama JR 28:n 2. pataljoona valtasi Lankisenryhmän kylän iltapäivällä 8. elokuuta. Kuvajan pataljoona ajoi vihollista takaa Maasillan suuntaan, missä Kuvaja sai yhteyden Müllerin pataljoonaan.

2. divisioonan hyökkäyksen jatkuessa Lahdenpohjan–Ristilahden-linjalta Laatokan rannikkoa kohti JR 28 eteni aluksi JR 48:n jäljessä Nivan–Mensuvaaran-tielle. JR 28 valtasi Mensuvaaran elokuun 28. päivän kuluessa. Tässä vaiheessa JR 28 sai käskyn lähettää joukkojaan puhdistamaan Mensuvaaran ja Pyhäjärven välinen maasto. Rykmentin pääosat määrättiin 2. divisioonan reserviksi.

Oppolaan koottu JR 28 sai 15. elokuuta käskyn jatkaa etenemistä kohti Korteelaa, joka vallattiin seuraavana päivänä. Saavutettuaan Ahvenjärven–Latvajärven-linjan rykmentti sai käskyn edetä päävoimin Rautalahteen. Se juuttui kuitenkin ankariin taisteluihin Ahvenjärven–Poikkelusjärven kannaksella eikä pystynyt murtamaan sitä. Tässä vaiheessa 1. pataljoona alistettiin JR 48:lle. Pataljoona eteni Rautalahden eteläpuolitse Karilahteen 20. elokuuta. Tähän päättyivät JR 28:n taistelut Laatokan rannikolla. Karilahdesta saatiin huomattava sotasaalis.

Valtakunnanrajan ylitys päärintamilla elo-syyskuussa sujui yleensä ilman kuriongelmia, sillä etenemisen jatkaminen ei tullut joukoille yllätyksenä ja vastarinta oli tässä vaiheessa jo kokonaisuudessaankin heikompaa kuin aiempien läpimurtotaistelujen aikana. Marssikäskyt synnyttivät kuitenkin keskusteluja siitä, mihin sotilasvalassa itse asiassa oli sitouduttu, ja muutamissa joukko-osastoissa ilmeni jyrkempääkin kollektiivista vastaanhangoittelua. Joukkokieltäytymishankkeisiin osallistuneiden määrä kohosi nyt ainakin noin seitsemään ja puoleensataan mieheen.

Hyökkäysvaiheen aikana karkaaminen ja sotapelkuruus olivat lähes yksinomaan jalkaväen ongelma, kantoihan jalkaväki taistelukentän raskaimman taakan. Eniten karattiin ja kieltäydyttiin Syvärillä syksyllä 1941 ja Karhumäen valtauksen aikoihin marrasjoulukuussa. Karjalan kannaksellakin tapahtui vastaavaa, kun syyskuun alkupäivinä 2. divisioonassa valtakunnan rajan ylityksestä kieltäytyi yhteensä 149 miestä (keskisuomalaisessa Kev.Os 6:ssa 74, itäsavolaisessa JR 28:ssa 54 ja samalta seudulta lähteneessä JR 7:ssä 21 miestä). Divisioonankomentajan puhuttelun jälkeen 135 heistä vapautettiin ja 14 toimitettiin sairaalahoitoon. Kieltäytymisen perimmäinen syy tuskin oli niinkään rajan ylitys sinänsä kuin pelko toisella puolella odotettavissa olevasta kovasta vastarinnasta ja epätietoisuus siitä, kuinka pitkälle eteneminen tulisi jatkumaan.⁵⁵

2. divisioona siirtyi Laatokan rannikolta Vuosalmen kautta autoilla jo vallatun Karjalan Kannaksen poikki Vuoksenrantaan, josta hyökkäys jatkui vihollista takaa-ajamalla Punnusjärven–Kirkkojärven kannaksen, Pihlaisten Kekrolan ja Tonterin kautta Karjalan Kannaksen keskiosaan Ohdan kylän edustalle, mihin eteneminen pysäytettiin syyskuun 4. päivänä 1941. Suomalaiset olivat saapuneet Leningradin uloimman puolustuskehän lähelle.

Aamulla 4. syyskuuta 2. divisioona miehitti noin kuusi kilometriä vanhalta rajalta Leningradin suuntaan sijaitsevan, noin kahdeksan kilometrin levyisen etulinjan, ”vitjan”. Vasemmalla, Riihiön lohkolla, oli JR 49, komentajanaan eversti Ragnar Wahlbeck, ja oikealla Vaskisavotan lohkolla, Erillinen pataljoona 12, komentajanaan everstiluutnantti Viktor Ursin. Tämä pataljoona oli entinen Jalkaväkirykmentti 49:n 3. pataljoona. Puolustusalueen keskustassa Ohdan lohkolla oli everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin komentama JR 7. Tällä alueella 2. divisioona kävi asemasotaa 45 kuukautta, 10.6.1944 saakka. Tyrjän Rykmentin valistusupseerina toiminut luutnantti Matti Kuusi on muistellut asemasotavaihetta:

Sotatalvi 1941–1942 oli Karjalan kannaksella poikkeuksellisen kylmä. Syksyllä oli päätöksentekijöistä tuntunut tarpeettomalta varustaa asumuksia, vaate- ja muonavarastoja, kulkuvälineitä ja muita elinehtoja pitkäaikaiseen talvikäyttöön. Varhainen yllättävä pakkaskausi palellutti divisioonan koko perunavaraston. Myös rykmentin esikunta söi koko talven paleltuneita perunoita, stoalaisen tyynesti tai ankarasti purnaten. – –

Tammikuussa puhalsi kaakosta Ohdan aukeiden yli niin sietämätön pakkasviima, että yölliset vartiovuorot oli paikoin supistettava neljännestunnin mittaisiksi. Unen puute koetteli hermoja. – –

Vierailin harva se päivä etulinjan korsukylissä, tekosyynä Tyrjän taistelua koskevien tietojen kokoaminen tai kenttälehden uutishankinta. Mieliala oli apea mutta harvoin katkera. (Odotettiin kirjettä tai pakettia tai komppanian lepovuoroa.) Pimeässä korsussa saattoi olla vettä puolisääreen. Rasvatuijun valossa pystyttiin jotenkuten pelaamaan venttiä tai raminaa. Kokemus opetti, että vanjat, rotat ja pienemmät syöpäläiset olivat luontevin avaus keskusteluun. Odotettiin postia ja paketteja ja komppanian lepovuoroa.

Leningrad edessä ja Taipaleenjoen muistot takana pitivät murjotuksen kohtuumitoissa. Joka porukassa oli joku kertomassa, millaista oli sota toissa talvena Taipaleenjoella. Ei tämä vielä mitään.⁵⁶

On kuitenkin korostettava sitä, että 2. divisioona kiinnitti asemasotavaiheessa erityistä huomiota linnoittamiseen. Kun Suomen marsalkka kävi toukokuun lopulla 1943 tutustumassa divisioonaan, ”erityisesti häntä miellytti se taito ja tarmo, jolla divisioonan kenttävarustuksia on kehitetty ja puolustusmahdollisuuksia parannettu”, kuten 2 divisioonan päiväkäskyssä (29.5.) sanotaan. Etenkin JR 7 kävi eräänlaista aktiivista asemasotaa. Rykmentin partio liikkui vihollisen puolella ”kaikenlaista ilkeyttä tekemässä”.⁵⁷

Harrastustoiminta kehittyi Ohdan lohkolla talvella 1943–1944 mittasuhteisiin, joita naapurit salaa tai julkisesti päivittelivät. JR 7:n huoltopäällikön, majuri Veli Kuoven aloitteesta rakennettiin Rajajoen pohjoisrannalle iltalomalaisten ruokala Rajatalo samoin kuin Tyrjänlinna-niminen elokuvapalatsi, jonka avajaisissa 27.3.1944 Suomalainen Ooppera esitti Kreivitär Maritzan viidelle kenraalille ja sadoille etulinjan sotureille.⁵⁸

Vuoden 1942 helmikuussa 2. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Blick nimitettiin 6. Armeijakunnan komentajaksi Aunukseen. Hänen tilalleen divisioonankomentajaksi nimitettiin kenraalimajuri Hannu Hannuksela, joka kuoli sydänkohtaukseen komentopaikallaan toukokuussa 1942. Kesäkuussa Mannerheim nimitti 2. divisioonan komentajaksi Kotijoukkojen esikunnasta rintamalle halunneen kenraalimajuri Armas-Eino Martolan. Yleisesti oli odotettu, että Kemppi olisi saanut divisioonan komentajuuden, olihan hän kovan luokan rintamakomentaja.

Asemasotavaihe vuoden 1942 alusta kesäkuun alkuun 1944 oli taistelutoiminnaltaan sangen hiljaista. Joukot oli ryhmitetty yleensä niille alueille, jonne hyökkäysvaihe oli päättynyt. Vanhemmat ikäluokat (vuosina 1896–1911 syntyneet) kotiutettiin kevättalvella 1942, jolloin myös lakkautettiin Jalkaväkirykmentti 28 ja Jalkaväkirykmentti 51 (I P), Sissipataljoona 2 ja 2. Jalkaväkiprikaati.⁵⁹

Kesän 1944 rajumyrsky

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys

Tammikuussa 1944 saksalaiset luopuivat Leningradin piirityksestä ja itärintama lähestyi Suomea. Mannerheimin määräyksestä armeija ryhtyi linnoitustöihin Salpalinjalta aina pääpuolustusasemaksi kaavailtua Vammelsuu–Taipale-linjaa myöten. Vielä keväällä kaikki näytti rauhalliselta ja linnoitustyöt etenivät verkkaisesti. Kesäkuun alussa puna-armeija keskitti suomalaisten huomaamatta kaksi armeijakuntaa Valkeasaareen ja Lempaalaan.

Asemasodan hiljaiselo päättyi aamulla 9. kesäkuuta 1944 ennennäkemättömään tykistötuleen ja lentopommituksiin Riihiön lohkolla, jolla rintamavastuuta jakoivat monet savolaiset JR 49:ssä. Pääpainopiste oli tosin vielä naapurilohkolla Valkeasaaressa Suomenlahteen nojaavan 10. divisioonan alueella. Venäläisillä oli kilometriä kohti tykistöä enemmän kuin missään siihen asti koko toisessa maailmansodassa. Jo heti ensipäivän rajussa tykistötulessa kaatui savolaisista ainakin 35 miestä. Venäläisten murtauduttua naapurilohkon läpi joukko-osaston oikea sivusta tuli avoimeksi ja rykmenttiä uhkasi vastapuolen hyökkäys. Neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen ensimmäisenä päivänä 10. kesäkuuta kaatui tai katosi 118 savolaista. Taistelujen edetessä saapui maakunnan kotipaikkakunnille suruviestejä joka päivä.⁶⁰

2. divisioonan rungon muodostivat kaksi jalkaväkirykmenttiä, JR 7 ja JR 49, joista jälkimmäinen tunnettiin Saimaan rykmentti -nimisenä. Tämä reserviläisrykmentti oli koottu Saimaan suojeluskuntapiirin reserviläisistä. Rykmentin komentaja oli jääkärieversti Ragnar Wahlbeck. 2. divisioonan puolustuslohko oli jaettu kolmeen alalohkoon: oikealla laidalla toimi Vaskisavotan lohko, keskellä Ohdan lohko ja vasemmalla Riihiön lohko.⁶¹

Monissa veteraanitutkimuksissa ja joukko-osastojen historiikeissa on väitetty, että etulinja tiesi varsinaista sodanjohtoa paremmin tulevasta suurhyökkäyksestä. 2. divisioonan JR 49:n historiikissa todetaan:

Suomalaiset etulinjan joukot olivat jo aikaisin tietoisia vihollisen suurhyökkäyksen valmisteluista ja vakuuttuneita sen tulosta. Toukokuun 10. päivänä alkanut täydellinen radiohiljaisuus oli selvä hyökkäysvalmistelujen merkki. Kesäkuun alkuun mennessä hyökkäysuhka oli jo aivan ilmeinen, kysymys oli enää vain sen tarkasta alkamisajasta.⁶²

Jos rivisotilaat ehkä aavistelivat jotain suurta tapahtuvaksi, ei 4. Armeijakunnan johdosta voi väittää samaa. Armeijakunnan tilannekatsaukset olivat rauhallisempia kuin muiden armeijakuntien. Virallisissa asiakirjoissa vihollisen hyökkäysvalmistelut todettiin, mutta niiden ilmoitettiin merkitsevän vain rajoitettua hyökkäystä alkukesästä tai vaihtoehtoisesti Leningradin puolustuksen vahventamista.⁶³

Selvä osoitus vastustajan aktiivisuuden lisääntymisestä olivat 2. divisioonan tappiot toukokuussa 1944: 25 kaatunutta ja 158 haavoittunutta, eli menetykset olivat ankarimmat sitten kesän 1942. Kesäkuun 1. päivänä divisioonankomentaja Martola kirjoitti, että divisioonan oli valmistauduttava vastaanottamaan hyökkäys. Mitään suurhyökkäystä kenraali ei kuitenkaan odottanut.⁶⁴

Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942–1943 kävi Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle selväksi, että jatkosodan alkuperäinen tavoite – talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden takaisin valtaaminen – jäisi saavuttamatta, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen kyse oli enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.

Liittoutuneet olivat suorittaneet 6. kesäkuuta 1944 maihinnousun Normandian rannikolle Ranskassa (operaatio Overlord). Stalin oli luvannut Teheranin konferenssissa vuonna 1943 liittoutuneille, että maihinnousua tukisi puna-armeijan samanaikainen hyökkäys idästä. Suomessa uskottiin Neuvostoliiton pyrkivän kilpajuoksussa Berliiniin mahdollisimman pitkälle ennen länsiliittoutuneita, joten hyökkäystä ei odotettu Suomen rintamalle lähiaikoina.

Päämajalle Neuvostoliiton suurhyökkäys tuli yllätyksenä. Tilanteen ei uskottu kehittyvän niin nopeasti. Hyökkäyksen uskottiin alkavan heinäkuussa. Näin asian määritteli päämajan tiedusteluosastolla 29.5.1944 laadittu vihollistilannekatsaus. Siinä todettiin, että tehdyt havainnot viittasivat todennäköisimmin suurhyökkäykseen Suomea vastaan (painopiste Kannaksella), joskin mahdollisuuksia olivat myös puolustuksen vahvistaminen ja joukkojen vaihto. Katsottiin kuitenkin, että hyökkäys ei voisi alkaa aivan heti.

Kannakselle saapuvien muilla rintamilla kuluneiden joukkojen järjestely vaatisi melkoisesti aikaa. Erään sotavangin mukaan tiedusteluhyökkäys alkaisi Lempaalassa 22.6. Näillä perusteilla arvioitiin, että varsinaisen hyökkäyksen alkamishetki siirtyisi heinäkuulle.⁶⁵

Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella perustui ensisijaisesti tykistön ja heittimistön sekä ilmavoimien massiiviseen tulen keskittämiseen, jonka avulla valittuun murtokohtaan ammuttiin aukko. Sen läpi suunnattiin varsinaiset läpimurtovoimat, panssariryhmät ja -yksiköt, syvälle puolustajan selustaan. 2. divisioonaa komentanut kenraalimajuri A. E. Martola kuvailee päiväkirjassaan 10.6.1944, miten vihollinen hirmuisten tykistö- ja lentopommitusten jälkeen pääsi lävitse hänen joukkojensa ja Sihvon johtaman 19. divisioonan saumakohdasta ja murtuma leveni vääjäämättömästi.⁶⁶

Tilanne paheni 11. kesäkuuta. Divisioonan lohkolla jouduttiin vetäytymään kohti Vammelsuo–Taipale-linjaa, jolle saavuttiin 12. kesäkuuta iltaan mennessä. Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu–Taipale-linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta 1944. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan – yhtäältä siksi, että joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteeksi.

Siiranmäestä Vuosalmeen

Stalin oli vaatinut suomalaisilta ehdotonta antautumista vielä 22. kesäkuuta. Torjuntavoitot Kannaksella, Laatokan Karjalassa ja Itä-Karjalassa varmistivat Suomelle rauhanehdot, jotka sallivat kansamme jatkaa elämäänsä itsenäisessä ja vapaassa valtiossa.

Everstiluutnantti Ehrnroothin komentama taisteluosasto Ehrnrooth puolusti Siiranmäen lohkoa. Siiranmäkeä on pidetty JR 7:n työmaana, mutta taisteluihin osallistui runsaasti muitakin joukkoja. Apuna Siiranmäen taisteluissa oli muiden muassa 18. divisioonaan kuulunut JR 6, joka kärsi myös raskaat tappiot. Siiranmäen taistelulle oli ominaista joukkojen sirpaloituminen. Joukkueet ja komppaniat riensivät sinne, missä apua tarvittiin. Osasto Ehrnrooth muutti yhtenään muotoaan, koska 2. divisioonasta haalittiin lisäosastoja kaiken aikaa. Everstiluutnantti Lasse Varkon komentama JR 49:n 2. pataljoona eli juvalaispataljoona alistettiin Ehrnroothille 14.6. aamupäivällä. Pataljoona sai käskyn vallata Siiranmäki takaisin. Iltapäivällä käynnistetty vastaisku oli johtaa tulokseen, mutta aivan Siiranmäen laelle ei päästy, eikä uutta yritystä saatu illalla heti liikkeelle olemattoman panssarintorjunta-aseistuksen vuoksi.⁶⁷

Kolmen vuorokauden ajan 13.–15.6. hyökkäsi Siiranmäkeä ja Riihisyrjää (2. divisioonan lohkoa) vastaan vihollisen 98. Armeijakunta, johon kuului kolme divisioonaa. Apuna sillä oli suuret panssari-, lentokone-ja tykistömuodostelmat. Aamupäivällä 15. kesäkuuta venäläisten todettiin keskittävän voimia Kekrolan tien suunnasta Suurselän alueelle. Kenraalimajuri Martola alisti nyt Ehrnroothille viimeisen reservinsä, Jalkaväkirykmentti 7:n 2. pataljoonan, joka siirtyi Palomäen pohjoispuolelle.

Tämä kapteeni Aimo Raassinan johtama joukko oli kuihtunut taisteluissa varsin pieneksi, noin 350 miehen vahvuiseksi. Kapteeni Raassinan pataljoona iski voimakkaita rynnäkköhuutoja kajautellen ja panssarien tulesta välittämättä neuvostokiilan kylkeen Vuotteen tiellä. Vastustamaton rynnäkkö eteni Siiranmäen pohjoispuolitse ja vyörytti etelään aina Vehmaisten tien tasalle, kunnes kello 20:n aikoihin alkoi menettää terävyyttään. Samaan aikaan majuri Arvo Aholan muiden joukkojen jäännöksistä kokoama kirjava taisteluosasto iski venäläisten kiilan poikki Kylmäojalta kaakkoon ja saavutti entisen pääpuolustuslinjan Siiranmäestä pohjoiskoilliseen sekä sai yhteyden Raassinan pataljoonaan. Näiden hyökkäysten aikana muut irtisaadut ryhmät ja joukkueet puhdistivat maastoa venäläisistä.

Nämä hyökkäykset ratkaisivat Siiranmäen taistelun. Vammelsuu–Taipale-linja oli palautettu suomalaisille Siiranmäen lakea ja pientä taisteluhaudan pätkää lukuun ottamatta. Seuraavana päivänä koettiin vielä joitakin hyökkäyksiä, mutta puna-armeijalaisten into oli lopussa. Siltä kohtaa ei venäläisille auennut tärkeätä läpimurtoa pohjoiseen. Taistelukuvaukset kertovat, että vihollisen kaatuneet peittivät röykkiöittäin Siiranmäen laen ja taisteluhautojen jäännökset.

Siiranmäen taisteluissa neuvostojoukoille tuotettiin 4 000–5 000 miehen tappiot kaatuneina sekä tuhottiin ainakin 21 panssarivaunua. 2. divisioona menetti torjuntataisteluissa lähes 1 000 miestä, joista kaatuneina 164, kadonneina 49 ja haavoittuneina 760 miestä. Kesäkuun 15. päivän vastaisena yönä JR 49:n tykkikomppanian riveissä taistellut punkaharjulainen sotamies Eero Seppänen tuhosi yksinään panssarikauhuksi kutsutulla singolla kuusi vihollispanssaria. Yhden hän joutui tuhoamaan kiertämällä sen taakse ja ampumalla sen polttoainesäiliön tuleen. Seppänen haavoittui lievästi, mutta jatkoi taistelua tuhoten vielä pari panssaria parin päivän aikana. Seppänen tuhosi siis yli kolmanneksen Siiranmäen taisteluissa tuhotuista yhteensä 21 vaunusta. Ansioistaan hän sai Mannerheim-ristin 4. heinäkuuta 1944. Tunnustuksen myöntämisperusteissa korostettiin panssarintorjuntojen merkitystä:

Näillä teoillaan sotamies Seppänen vaikutti ratkaisevasti etenkin Siiranmäen puolustustaisteluihin, sillä vihollisen panssarivaunut alkoivat karttaa asemiamme jääden kauas niiden taakse.

Seppänen kuuli kunniamerkistä Varkauden sotasairaalassa. Hän oli haavoittunut Äyräpään sillanpääasemassa, johon Siiranmäen puolustajat oli siirretty venäläisten läpimurtoa torjumaan. Vasta 19-vuotias Seppänen oli yksi harvoista sotamiehistä, joille myönnettiin Mannerheim-risti. Helmikuussa 1951 Seppänen oli kantamassa marsalkka Mannerheimin arkkua, kun sodanaikainen ylipäällikkö haudattiin suurin kunnianosoituksin Helsingissä. Arkkua oli laskemassa hautaan kaksi kenraalia, kaksi upseeria, kaksi aliupseeria ja kaksi sotamiestä, kaikki Mannerheim-ristin ritareita.⁶⁸

Siiranmäen onnistuneiden torjuntataisteluiden jälkeen Kuuterselän murtuminen 15. kesäkuuta pakotti suomalaiset jättämään myös Siiranmäen ja vetäytymään viivyttäen Karjalan kannaksen keskustaan Vuosalmelle, jonne joukot ryhmittyivät talvisodan tapaan. Kenraalimajuri Martolan 2. divisioona ryhmittyi puolustukseen siten, että oikean Kaskiselän lohkon miehitti eversti Ragnar Wahlbeckin Jalkaväkirykmentti 49 ja vasemman Äyräpään lohkon Jalkaväkirykmentti 7. Sen komentaja Adolf Ehrnrooth ylennettiin everstiksi näiden taistelujen aikana 6. heinäkuuta. Sillanpäähän Vuosalmen lounaisrannalle pitkin harjumaastoa ryhmitettiin kaksi pataljoonaa, aluksi oikealle Erillinen pataljoona 12 ja vasemmalle JR 7:n 2. pataljoona. Eversti Bernhard (Perttu) Heimolainen toimi 2. divisioonan tykistökomentajana. Hän jakoi 2. divisioonan tykistön kahteen ryhmään.

Majuri Olavi Arimon komentama Tykistöryhmä Arimo tuki Taisteluosasto Ehrnroothia. Siihen kuuluivat I/Kenttätykistörykmentti 15, Raskaspatteristo 12 ja Raskaspatteristo 27. Taisteluosasto Wahlbeckin tukena oli Tykistöryhmä Swendelin komentajaan everstiluutnantti Torsten Swendelin. Ryhmään kuuluivat II/ Kenttätykistörykmentti 15, III/ Kenttätykistörykmentti 15 ja Raskaspatteristo 13. Pääpuolustuslinja oli Vuosalmen koillisrannalla varsin avoimessa maastossa, aivan kuin tarjottimella salmen toisen rannan harjulta katsottuna.⁶⁹

Sillanpää oli noin seitsemän kilometriä leveä, mutta syvyyttä sillä oli vain muutama sata metriä, paikoin vähemmänkin. Sillanpään puolustajien takana virtasi vuolas, 300–400 metriä leveä Vuosalmi. Ylivoimaisen vihollisen hyökätessä puolustajat olivat tukalassa asemassa, mutta sillanpää oli pidettävä ainakin jonkin aikaa, jotta puolustusvalmisteluille toisella rannalla jäisi aikaa. Suuri vaara oli ohitettu, kun divisioonan joukot ehtivät tappioitta ylittää Vuosalmen ponttonisiltaa pitkin 20. kesäkuuta eli ennen venäläisten tuloa.⁷⁰

Vastapuolella oli taistelujen alkaessa neuvostoliittolainen 98. Armeijakunta kaksine divisioonineen, joita tuki tusinan verran patteristoja, sekä runsaat 50 panssaria, pieni osa niistä raskaita vaunuja. Armeijakunnan tehtävänä oli vallata Äyräpäänharju Kylä-Paakkolasta Pölläkkälään, ylittää Vuoksi ja muodostaa sillanpää Vuosalmen koillisrannalle hyökkäyksen jatkamiseksi Imatralle ja Käkisalmeen. Myöhemmin sillanpäätä vastaan jääräpäisesti hyökkäillyt ja aina torjutuksi tullut 98. Armeijakunta oli kulunut liki loppuun. Vuosalmelle saapuikin uusi veres 115. Armeijakunta, joka sai tehtäväkseen ylittää Vuoksi. Kaikki valmistelut viittasivat tulevaan hyökkäykseen Vuoksen yli.⁷¹

2. divisioonan lohko tulikin olemaan raskaan suurtaistelun aluetta 4.–15.7.1944. Divisioonankomentajaksi vaihtui 7.7. kesken suurtaistelun kenraalimajuri Aarne Blick. Perääntymisvaiheessa kesällä 1944 Blick riitaantui kenraali Paavo Talvelan kanssa. ”Joko Blick lähtee, tai minä”, Aunuksen ryhmän komentaja Talvela sanoi. Blick lähti komentamaan ”omaa” 2. divisioonaansa Vuoksen torjuntataisteluihin Äyräpäässä ja Vuosalmessa. Blickiä pidettiin yleisesti viivytystaistelujen asiantuntijana. ”Tästä ei tulla yli”, oli mottona. Näin hän sanoi Äyräpäässä ja Vuosalmella. Puna-armeija pääsi kuin pääsikin yli, mutta ei sen pidemmälle.⁷²

Varsinaisen hyökkäyksen alkurynnistyksen 4. heinäkuuta otti Äyräpään sillanpäässä vastaan JR 7:n ensimmäinen pataljoona. Sitä komentanut kuopiolainen majuri Eino Kuvaja haavoittui vaikeasti heti taistelujen alkuvaiheessa. Zakopanen sotilaspartiohiihdon maailmanmestari ja Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisten hopeamitalisti Kuvaja nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi samana päivänä – kenraalimajuri A. E. Martolan esitys oli saapunut Päämajaan 27. kesäkuuta 1944. Kuvajan seuraajaksi määrätty kaavilaissyntyinen kapteeni Eino Simola kaatui aamulla 6. heinäkuuta. Simolan jälkeen pataljoonaa komentanut sääminkiläinen kapteeni Arvo Kuparinen kaatui 10. heinäkuuta. Tällöin pataljoonan komentajaksi tuli kapteeni E. Tirronen. Kuvajan haavoituttua rintamavastuun sillanpäässä otti vastaan JR 7:n 2. pataljoona komentajanaan kapteeni Aimo Raassina.⁷³

Myös JR 49 menetti monta johtavaa upseeria. Rykmentin komentaja eversti Ragnar Wahlbeck haavoittui kuolettavasti kranaattitulessa komentopaikallaan Taljalassa 4. heinäkuuta. Uudeksi rykmentinkomentajaksi tuli seuraavana päivänä everstiluutnantti Eino Vänttinen, joka oli syntynyt Joroisissa vuonna 1897. Heinäkuun 4. päivänä osui JR 49:n kolmannen pataljoonan komentopaikalle lentopommi surmaten viisi upseeria ja haavoittaen viittä upseeria. Kaatuneiden joukossa olivat pataljoonan komentaja ja tykistön komentaja. Ensimmäisen taistelupäivän aikana Äyräpään sillanpäässä 2. divisioonan tappiot olivat yli 500 miestä: 85 kaatui, 439 haavoittui ja 14 katosi. Pulmia tuotti haavoittuneiden auttaminen pois sillanpäästä. Äyräpään sillanpää oli yksi kesän 1944 vaikeimmista taistelu-alueista – ehkä vaikein.⁷⁴

Kenraalimajuri Martola arvioi sillanpään pitämisen väsyneille ja tappioita kärsineille joukoille ylivoimaiseksi ja pyysi 5. heinäkuuta aamuyöllä armeijakunnan komentajalta kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuolta lupaa tyhjentää se. Pyyntöön suostuttiin, mutta sillanpää oli tyhjennettävä rauhallisesti ja raskas kalusto oli tuotava mukana pois. Samalla Siilasvuo ilmoitti, että Martolalle alistetaan Erillinen pataljoona 25. JR 7:n komentaja everstiluutnantti Ehrnrooth ilmoitti, että Äyräpään harjut voitaisiin pitää, mikäli hänelle alistettaisiin yksi tuore pataljoona. Hänelle osoitettiinkin Erillinen pataljoona 25, joka kuljetettiin kranaattisateessa Vuoksen yli. Harjuja Ehrnrooth ei lopulta pystynyt pitämään.⁷⁵

Aamuun mennessä Erillinen pataljoona 25 irrotti Äyräpään kirkkoharjulta Jalkaväkirykmentti 7:n 1. ja 3. pataljoonan rippeet. Illalla venäläiset uusivat hyökkäyksensä ja pääsivät jälleen Vuokselle Mansikkamäen maastossa. JR 7:n 2. pataljoonan komentaja kapteeni Aimo Raassina kokosi sotilaitaan vastaiskuihin, mutta kun yhteydet osastojen kesken eivät toimineet ja kun toisaalta venäläiset olivat ehtineet kaivautua ja järjestää tulensa, niillä ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Venäläisten tulitus oli niin murhaavaa, että sillanpäähän tuotu ja taisteluun tottumaton Erillinen pataljoona ei sitä kestänyt, vaan suuri osa miehistä pakeni veneillä ja uiden Vuoksen yli. Salmeen hukkui joitakin uimataidottomia.

Aamuyöllä 6. heinäkuuta neuvostojoukoilla oli hallussaan jo pari kilometriä leveä kaistale Vuoksen lounaisrantaa. Eivät auttaneet vastaiskut, vaikka niitä tuettiin syöksypommituksilla ja tykistötulella. Mutta ilman niitä sillanpää ei olisi kestänyt niinkään kauan. Kiinnisaadut pakenijat palautettiin pataljoonaansa sillanpään Äyräpään puoleiseen osaan. Aamulla ja iltapäivällä 7. heinäkuuta sillanpäässä yritettiin jälleen vastaiskuja, mutta ne kilpistyivät venäläisten tuleen. Äyräpään kirkon raunioissa puoliaan pitäneen noin 30-miehisen osaston oli iltapäivällä antauduttava – kirkonmäki oli menetetty. Sillanpään luoteisosa Kylä-Paakkolan alueella piti vielä puoliaan.

Aamuyöllä 9. heinäkuuta neuvostojoukot hyökkäsivät Vuoksen yli ainakin kahden divisioonan voimin. Varsin nopeasti venäläiset tunkeutuivat aivan JR 7:n komentopaikan tuntumaan. Tilanne muuttui kriittiseksi. Siilasvuo pyysi apuvoimia ja saikin kenraalimajuri Ruben Laguksen Panssaridivisioonan pääosat, Jääkäriprikaatin ja Rynnäkkötykkipataljoonan. Ne saapuivat paikalle Ihantalasta 10. heinäkuuta. Siilasvuo käski Panssaridivisioonan lyödä Vuosalmen ylittäneet neuvostojoukot takaisin. Vastahyökkäys alkoi 11. heinäkuuta aamuyöllä kahdeksan patteriston tukemana. Mutta varsinkaan Jääkäriprikaati ei enää ollut entisensä; se oli menettänyt parhaan teränsä Kuuterselässä, Rokkalanjoella ja Talissa. Täydennysmiehistä ei ollut aivan samaan kuin kokeneista veteraaneista. Kun neuvostojoukot olivat vallanneet Vasikkasaaren, heidän ylimenomahdollisuutensa paranivat. Tilanteen takia Jalkaväkirykmentti 49:n oli luovuttava sillanpäästä Kylä-Paakkolassa.

Martolan divisioonan rykmentit olivat kärsineet ankaria tappioita Vuosalmen sillanpään taisteluissa ja myöhemmin Vuoksen takana. 2. divisioonan taistelukertomuksen mukaan se kärsi sillanpäässä 3 727 miehen tappiot 20.6.–8.7. Näistä kaatuneita oli 423.⁷⁶

Panssaridivisioonan vastahyökkäyksen juututtua venäläisten saavuttaman sillanpään kurissapitämiseen Siilasvuo päätti irrottaa 2. divisioonan taisteluista ja antaa rintamavastuun Vuosalmella Lagukselle. Kovia kokenut Jalkaväkirykmentti 7 marssi Oravankytöön. Sen sijaan Jalkaväkirykmentti 49 jäi edelleen rintamavastuuseen yhdessä Heimopataljoona 3:n kanssa Kaskiselän lohkolle ja Sintolanniemeen, kunnes everstiluutnantti Wolf Halstin Jalkaväkirykmentti 11 saapui Vuosalmelle 16. heinäkuuta ja irrotti Jalkaväkirykmentti 49:n rintamasta. Rykmentin komentaja vaihtui 9.8.1944, kun everstiluutnantti Eino Vänttisen tilalle tuli everstiluutnantti Tapio Peitsara.

Vuosalmen puolella suomalaisten sillanpää oli 18. heinäkuuta 1944 noin 7 kilometriä leveä ja 2 kilometriä syvä. Asemat pidettiin aselepoon saakka. Suurin ansio siitä kuuluu 2. divisioonan joukoille, JR 7:lle, JR 49:lle, Erillinen pataljoona 12:lle sekä divisioonan tykistölle ja heittimistölle.

Siiranmäen, Äyräpään ja Vuosalmen taisteluita pidetään kunniakkaina Suomen sotahistoriassa, mutta joukoille ne olivat erittäin raskaat. Tyrjän rykmentti menetti kesän 1944 taisteluissa kaatuneina noin 450, haavoittuneina noin 2 100 ja kadonneina noin 70 miestä. Sen upseeritappioiksi mainittiin Vuosalmen aikaan 125 prosenttia. Täydennystäkin siis oli tullut. Siiranmäen tieristillä taistelleen Lauri Waldenin komppanian 2/JR 7:n miehistöstä oli 13.7.1944 kesäkuun alun kokoonpanosta mukana enää yksi sotamies.⁷⁷

JR 49 oli neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alkaessa 9. kesäkuuta 1944 täysvahvuinen, vaikka sille oli jo hyökkäys- ja asemasotavaiheen aikana tullut tappioita yhteensä 1 950 miestä. Tappioluvut vihollisen suurhyökkäyksessä kesällä 1944 olivat valtavan suuret: noin 850 miestä kaatui, noin 3 550 haavoittui ja noin 70 katosi. Kokonaistappiot, noin 4 470 miestä, olivat suuruudeltaan siis lähes puolitoista kertaa rykmentin kokonaisvahvuus. Upseerien kokonaistappiot olivat 164, joista kaatuneita 43 ja kadonneita kaksi. Rykmentti menetti kaatuneina yhden komentajan, kaksi pataljoonan komentajaa sekä yhdeksän komppanian päällikköä ja 32 joukkueenjohtajaa.⁷⁸

Keski-Kannaksen läpi vetäytyneellä 2. divisioonalla oli suuremmat tappiot kuin millään muulla samankokoisella joukolla. Taistelujen rasitukset huomioon ottaen karkuruutta esiintyi silti divisioonassa erittäin vähän. Kesäkuussa 1944 arveltiin noin 30 000 sotilaan olevan erossa joukostaan: osa oli eksynyt ja osa lähtenyt karkuteille. 2. divisioonan riveistä karkasi kesäkuussa noin 800 miestä. Kesä-elokuussa 1944 karkureita oli 2. divisioonassa noin 1 000, kun taistelutappiot (kaatuneet ja haavoittuneet) kohosivat yli 7 300:aan. Joukkojen vetäydyttyä karkuruus ja muu harhailu vähenivät muutamassa päivässä vain noin kolmannekseen edeltäneestä tasosta.⁷⁹

Joskus kesäkuun lopulla 1944 eräs Mikkelin kautta palannut upseeri kertoi kuulleensa, että kenraali Erik Heinrichsin arvion mukaan enää kahdessa rykmentissä oli jäljellä talvisodan henki: JR 7:ssä ja 49:ssä.⁸⁰

JR 30 Tali-Ihantalassa

Neuvostojoukkojen pääiskun suuntautuessa Kannakselle irrotti Suomen sodanjohto osan Syväriä valvoneista joukoista vahvistamaan etelässä horjunutta rintamaa. Myös jääkärieversti Eino Polónin komentama Kuopion seudun reserviläisistä koottu JR 30 sai lähtökäskyn. Evakuoituaan kaiken Baranyin kaistalta siirrettävissä olleen kaluston sähkö- ja sahalaitoksia myöten irrottautui rykmentti kiivaassa tahdissa. Polón päätti jättää viivytyspartioiden järjestämisen sikseen saadakseen kaikki miehensä kokoon ajoissa.⁸¹ Laskettuaan miinoitukset 19. kesäkuuta ja taitettuaan kahdeksankymmenen kilometrin matkan alituisessa ilmavaarassa marssien saavutti rykmentti Tokarin aseman ja jatkoi matkaansa rautateitse valtakunnan rajan yli ja edelleen kohti Kannasta. Kesäkuun 26. päivänä, kuusi päivää sen jälkeen kun neuvostojoukot olivat vallanneet Viipurin, liittyi JR 30 viimein Kannaksen taisteluihin Talin ja Ihantalan maastoissa. Ensimmäinen pataljoona asettui aluksi reserviin Portihoikan pohjoispuolelle, toinen ja kolmas pataljoona Murokallion maastoon Portinhoikan risteyksestä kilometri Talin suuntaan.⁸²

Jääkärieversti Eino Polónin saapuessa rykmentteineen näyttämölle olivat Tali-Ihantalan taistelut kiivaimmillaan sadanviidenkymmenentuhannen neuvostoliittolaisen ja viidenkymmenentuhannen suomalaisen sotilaan iskiessä rajusti yhteen halkaisijaltaan kymmenen kilometrin suuruisella alueella. Talin-Ihantalan torjuntataisteluissa runnellun 18. divisioonan sodanjohto päätti vetää pois taisteluista 27. kesäkuuta. Rintamavastuu siirtyi nyt kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. divisioonalle, johon myös JR 30 oli yhdistetty.⁸³

JR 30 sai asemissaan Murokallion luona osaltaan kokea voitonvarmain ja ylivoimaisten neuvostojoukkojen hyökkäyksen täydessä voimassaan. Kivikkoisen ja rikkonaisen maaston moninkertaistaessa sirpalevaikutuksen tappoi ja haavoitti venäläisten tykkituli rykmentin miehiä arvoasteeseen katsomatta. Ylikersantti, Mannerheim-ristin ritari Erkki Oinonen (1915–2005) muisteli myöhemmin:

Murokalliolla ryssä teloi meitä urkupyssyillä. Jos meidät olisi siirretty sata metriä taaksepäin, maasto olisi ollut vähemmän kivikkoinen, miehet olisivat löytäneet jonkinlaista suojaa ja moni säilynyt ehjänä. Murokalliolta lähti meidän porukasta paljon kirkkomiehiä tajuttuaan tilanteen toivottomaksi ja maastokohdan puolustamisen mahdottomaksi. Minullekin huudettiin kranaattimyrskyn läpi: ”Mitä sanot, Oinonen, jos minä lähden?” Kaveri lähti, enkä minä siihen mitään sanonut. Hän palasi rintamalle paremmassa tilanteessa eikä joutunut vastuuseen.⁸⁴

Aamun koitteessa 27.6. menetti JR 30:n tykkikomppania yhdellä iskulla koko päällystönsä komentotelttaan osuneen kranaatin surmattua komppanianpäällikkö, kapteeni Erkki Mäntylän ja kolme muuta upseeria sekä haavoittaen yhtä. Tykkimiesten hajaantuessa paniikin vallassa menetti myös viestijoukkue johtajansa molempien upseeriensa haavoituttua. Yhdeksältä aamulla alkanut sadankolmenkymmenen maataistelukoneen hyökkäys osoittautui vielä pahemmaksi koettelemukseksi. JR 30:n menetettyä ilmahyökkäyksessä myös huoltonsa neuvostokoneiden tuhottua kahdesti sadan hevosen kuormaston Vakkilan eteläpuolella.⁸⁵

Jälkikäteen rykmentinkomentaja Eino Polón tunnusti verkkaista asemasotaa lähes kolme vuotta viettäneen rykmenttinsä täysin tottumattomaksi Tali-Ihantalan kaltaisen suurtaistelun ”voimakkuusasteeseen”, myöntäen avoimesti JR 30:n miesten keskuudessa taistelun kurimuksessa ilmenneen pakokauhun sekä myös rykmentin johdon ankarat toimenpiteet sen patoamiseksi:

On myönnettävä, että yksityisiä miehiä alkoi omavaltaisesti pyrkiä taaksepäin, mikä aiheutti toimenpiteitä rykmentin taholta. Näissä olosuhteissa ilmenevä pyrkimys siirtyä oma-aloitteisesti taaksepäin oli tosin ymmärrettävä, mutta sitä ei saanut sallia, vaan oli se estettävä.⁸⁶

”Rykmentin toimenpiteet” jäivät karkurien vangitsemiseen sotapoliisien voimin ja tapausten siirtämiseen sotatuomioistuinten käsiteltäviksi. Pakokauhun laajasta levinneisyydestä huolimatta ei ”omavaltainen taaksepäin pyrkiminen” kertaakaan johtanut JR 30:ssa esimiehen aseenkäyttöoikeuden soveltamiseen, missä suhteessa rykmentti ei sinänsä poikennut useimmista muista suomalaisista joukko-osastoista.

Kesäkuun 27. päivänä aloitti Laguksen vahvennettu Panssaridivisioona uuden vastahyökkäyksen edellisen päivän taistelussa pysäytettyjä neuvostojoukkoja vastaan, ja Laguksen komentoon asetettu Polón sai tehtäväkseen liittyä rykmentteineen hyökkäykseen ja miehittää Leitimojärven itärannalla sijainneet asemat Panssaridivisioonan vallattua ne. Rykmentin vielä kootessa miehiään seuraavana iltana vihollinen murtautui Jääkäriprikaatin asemiin Aniskalan pohjoispuolella. Järjestäytymistä kiirehtiäkseen Eino Polón katsoi välttämättömäksi rientää pataljoonakomentajiensa tueksi.

Rykmentinkomentajan seurue joutui vastatusten vihollispartion kanssa, ja seuranneessa tulitaistelussa Eino Polón selvisi hengissä vain täpärästi hänen adjutanttinsa kapteeni Jarmo Soinisen onnistuttua surmaamaan partion johtajan. Yleisen sekasorron keskellä Jääkäriprikaatin komentaja, eversti Albert Puroma luuli Polónin jääneen vangiksi ja määräsi majuri Jussi Hännisen ottamaan JR 30:n komentoonsa ja toteuttamaan vastaiskun. Määräys sitoi Ryhmä Laguksen viimeisen vereksen hyökkäysvoiman puolustukseen, ja Eino Polónin palatessa viimein komentopaikalleen oli kaavailtu hyökkäys jo muuttunut torjuntataisteluksi.⁸⁷

Valoisan keskikesän yön viimein laskeutuessa Ihantalan ylle olivat äärirajoilleen ajetut JR 30:n miehet vaihtaneet Jääkäriprikaatin jäljelle jääneet joukot pois etulinjasta ja pitäneet asemansa Murokallion maastossa samalla surmaten tai tehden muuten taistelukyvyttömiksi runsaat kaksisataa kenraalimajuri Saveli Mihailovitš Putilovin 45. kaartindivisioonan sotilasta.⁸⁸ Erityisesti vastaiskussa kunnostautui 3. pataljoona, jonka komentajana koko jatkosodan toimi miestensä syvästi arvostama jääkärimajuri Juho (Jussi) Alfred Hänninen. Leppävirtalainen Hänninen oli kesän 1944 ratkaisutaistelujen aikaan jo 48-vuotias, kaiken kokenut veteraani.⁸⁹

Vihollisen kohtaaminen silmästä silmään taistelukentällä oli taittanut terän aiemmilta pakokauhun ja voimattomuuden tunteilta, mutta seuraavana päivänä lähtö kävi välttämättömäksi etelästä hyökänneiden neuvostojoukkojen työntäessä suomalaisten puolustusta pohjoisen suuntaan.

Itäiselle laidalle sijoitetun JR 30:n selusta uhkasi jäädä avoimeksi, ja saatuaan tiedon länsipuolellaan Portinhoikan maantiellä ajaneista neuvostopanssareista tajusi rykmentinkomentaja Polón, että luoteen suuntaan vetäytyminen oli mahdotonta. Jouduttuaan vihollispartion tulituksen kohteeksi omalla komentopaikallaan antoi Polón nyt JR 30:n pataljoonille käskyn siirtyä Murokalliolta suoraan pohjoiseen kohti Ihantalaa ja Vakkilaa.

Rykmentinkomentaja jätti itsekin asemansa yhdessä tykistökomentajan ja taistelulähetin kanssa. Rykmentin säästämiseksi varmalta tuholta oli jääkärieverstiluutnantin tullut aika antaa oma henkilökohtainen valtuutuksensa miehistön ”taaksepäin pyrkimiselle” ja hylättävä komentopaikkansa niin pian kuin mahdollista. Rykmentti vetäytyi hajanaisena, ja Polón harhaili taistelumaastossa puolisokeana.⁹⁰

Ankarassa hermopaineessa henkensä uhalla rykmenttiään koossa pitänyt ja saamaansa tehtävän tinkimättömään täyttämiseen pyrkinyt Mannerheim-ristin ritari ja rykmentinkomentaja ei tapahtumien jälkeen säästänyt itseään arvostelulta. Kenraalimajuri Heiskaselle Polón totesi katkerasti olevansa valmis sotaoikeuteen epäonnistuttuaan saamansa käskyn toteuttamisessa. Muistelmissaan jääkärieversti selitti sittemmin yksityiskohtaisesti JR 30:n tehtävän hankaluutta.

Taistelureservissä vihollisen tykkitulelle ja rynnäkkökoneille alttiina vietetty passiivinen aika ennen hyökkäystä, vihollistulen välttämiseksi joukkojen liikuttelemista vaikeuttanut maastotilanne, huollon katkeaminen ilmahyökkäysten seurauksena sekä puutteelliset hyökkäysvalmistelut saavat epäonnistumiseen vaikuttaneina tekijöinä kaikki osansa Eino Polónin selostuksessa.⁹¹

Tapahtumiin etäisyyttä saanut historiankirjoitus on suhtautunut JR 30:n osuuteen maltillisemmin, ja Tali-Ihantalan taistelun yleiskuvaukset tyytyvät mainitsemaan Eino Polónin ja JR 30:n suorittaman rintamavastuun vaihdon Leitimojärven tuntumassa sujuneen onnistuneesti ja rykmentin selviytyneen puolustustaisteluissaan yhtä hyvin kuin muutkin.⁹²

Eino Polónin itsekritiikkiä on jälkikäteen helppo pitää liioiteltuna. Tositilanteessa oli JR 30 täyttänyt vereksenä rykmenttinä paikkansa siinä missä muutkin Ihantalan taistelijat, ja sen komentaja oli kiistatta tehnyt parhaansa oman turvallisuutensa riskeeraten. Epäonnistuminen hyökkäyskäskyn toteuttamisessa ei ollut myöskään Eino Polónin oma syy, ja tilanteessa jossa kaikki suomalaisten vastaiskuyritykset oli pysäytetty, ei JR 30:n alkuperäisen tehtävän suorittamiselle ollut realistisia mahdollisuuksia. Oman vastuunsa kantaa ylin sotajohto, etenkin kenraaliluutnantti Oesch, joka oli tehnyt virhearvion uskoessaan vielä 28. kesäkuuta, että neuvostojoukkojen läpimurto Leitimojärvellä olisi voitu sulkea.⁹³

Kesäkuun 28. ja 29. päivän taisteluissa oli JR 30 menettänyt tiedustelu-upseeri Leo Tukiaisen myöhemmin laatiman arvion mukaan 49 upseeria sekä 1 342 aliupseeria ja rivimiestä kaatuneina ja haavoittuneina valtaosan jo Murokallion tykistö- ja ilmahyökkäyksissä. Rykmentin tappiot suurtaistelun ensimmäisinä päivinä olivat siis erittäin raskaat. Taistelun jälkeen sai kenraalimajuri Einar Vihman joukkoihin liitetty rykmentti siirron reserviin. Tali-Ihantalan taistelu ratkesi 4. heinäkuuta suomalaisten eduksi. Ilman torjuntavoittoa olisi puna-armeijalle avautunut tie Lappeenrantaan ja suomalaisten selustaan Itä-Kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle. JR 30:n taistelut jatkuivat vielä tämän jälkeen Juustilan lohkolla ennen aselepoa.⁹⁴

Ihantalan savolaisista sankareista kenraali Einar Vihman ohella voidaan nostaa esiin muiden muassa Taisteluosasto Björkmanin panssarinyrkkimiehiin kuulunut rajakorpraali Ville Väisänen, jonka panssarinyrkin jäljiltä aamupäivään 29.6. mennessä ainakin kahdeksan venäläisten sotavaunua roihusi liikkumattomana sijoillaan. Sinne taistelukentän tomuun häipyi myös Ville Väisänen itse, 26-vuotias Sonkajärven mies, jonka ylipäällikkö nimitti pari viikkoa myöhemmin 145:nneksi ritarikseen.⁹⁵

Suomen irtautuminen Saksan vanavedestä, presidentti Rytin ero ja Mannerheimin valitseminen hänen tilalleen sekä hallituksen vaihdos johtivat rauhantunnustelujen käynnistymiseen. Aselepo astui kaikilla rintamilla voimaan 4. syyskuuta 1944 kello 7. Tosin neuvostoliittolaiset lopettivat tulituksen vasta seuraavana päivänä. Raskas sota oli loppunut, ja sodasta selviytyneet savolaissotilaat saattoivat usean vuoden sotaretken jälkeen palata syksyllä kotikonnuilleen. Tilanne ei kuitenkaan vielä ollut selvä. Ennen lopullista rauhaa Neuvostoliitto vaati saksalaisten karkottamista Pohjois-Suomesta. Näihin taisteluihin osallistui muun muassa kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11. divisioona, joka valtasi Muonion. Nuoria sotilaita osallistui Lapin sotaan kaikista Pohjois-Savon kunnista. Esimerkiksi leppävirtalaisia asevelvollisia osallistui Lapin sotaan yhteensä kolmisen sataa nuorta miestä. Lapin sota päättyi viimeisten saksalaisten poistuttua Suomesta Kilpisjärven kautta huhtikuun viimeisinä päivinä vuonna 1945.⁹⁶

Savolaisten sodassa osoittamaa rohkeutta ja uhrautuvaisuutta kuvaa osaltaan se, että yhteensä 31 Mannerheim-ristiä 191:stä myönnettiin maakunnassa syntyneille henkilöille. Synnyinmaakunnan mukaan Savosta tuli kolmanneksi eniten ritareita. Edellä olivat Karjala (49) ja Pohjanmaa (34).⁹⁷

 

********************

********************

Sodissa menetetyt

Vaikka Suomi menetti Karjalan ja Petsamon, selvisi se miehittämättömänä ja säilytti kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksensä. Hinta tosin oli kallis. Suomalaisia kaatui tai katosi viime sodissa yli 90 000. Savolaisia kaatui talvisodassa yli 3 300 ja jatkosodassa yli 7 400, eli yhteensä yli 10 700.

Jatkosodassa kaatui 7 409 savolaista, mikä oli 3,80 prosenttia maakunnan miespuolisesta väestöstä vuoden 1939 lopulla. Tappioluvuissa erottuivat selvinä piikkeinä vuoden 1941 hyökkäysvaihe ja kesän 1944 torjuntataistelut. On myös muistettava talvisodan ankaruus Savon maakunnalle: vuoden 1940 kolmena sotakuukautena kaatui 2 500 miestä eli saman verran kuin vuoden 1944 perääntymisvaiheessa. Talvi- ja jatkosodassa kaatuneet savolaiset ilmenevät seuraavasta:⁹⁸

Suurimmat tappiot savolaisosastoille koituivat vuoden 1941 loppupuolen hyökkäysvaiheessa, jolloin miehiä kaatui tai haavoittui kuolettavasti 3 132, eli 42,3 prosenttia koko jatkosodan tappioista. Vuoden 1944 perääntymisvaiheessa Savon tappiot olivat 2 474 miestä. Asemasodan tappiot olivat 1 008 miestä ja seuraavana vuonna 707 miestä. Jatkosodassa Kerimäki, Virtasalmi, Keitele, Tervo ja Ristiina kärsivät Savossa suhteellisesti suurimmat menetykset ja Iisalmen maalaiskunta pienimmät (Taulukko 69). Vuoden 1945 kaatuneet ovat suurimmaksi osaksi niin sanotussa Lapin sodassa kaatuneita. Kaatuneissa on myös sotasairaaloissa haavoihinsa kuolleita sekä muutamia tapaturmaisesti ja sairauksiin kuolleita sotilaita.

Kun talvi- ja jatkosodan kaatuneet lasketaan yhteen, Savon tappiot olivat selvästi keskimääräistä suuremmat. Savo menetti talvi- ja jatkosodassa 55 henkeä tuhannesta, koko maa 47,3. Suurimmat tappiot olivat Virtasalmella, jossa kaatui 87 henkeä tuhannesta. Yli 8,5 prosentin tappiot koettiin myös Ristiinassa (8,52 %). Lähelle 8 prosenttia ylettiin Kerimäellä (7,91), Tervossa (7,89), Keiteleellä (7,84) ja Punkaharjulla (7,68). Pienimmät tappiot koettiin Iisalmen maalaiskunnassa (3,13), Kuopion maalaiskunnassa (3,46) ja Kuopion kaupungissa (3,69). Syitä eroihin eri paikkakunnilla käsiteltiin jo talvisodan uhrien kohdalla.

Kansallisarkiston tietokannan mukaan talvi- ja jatkosodassa kaatui Savosta 10 734 miestä. Kun haavoittuneita oli viime sodissa noin kaksi kertaa enemmän kuin kaatuneita, voidaan laskea lähes 21 500 savolaisen haavoittuneen ja noin puolen heistä jääneen invalideiksi. Haavoittuneista ja invalideista ei ole kuntakohtaisia tietoja. Sodan uhreja ovat myös sotalesket ja sotaorvot, jotka kantoivat sodan seurauksia koko loppuelämänsä.