Uuden ajan kynnyksellä

Voittajat ja voitetut

Sotatoimet savossa

Joulukuussa 1917 itsenäiseksi julistautunut Suomi sai täyden valtiollisen itsenäisyyden vasta vuonna 1919. Maa oli vihdoin päässyt irti Venäjästä elettyään 110 vuotta keisarin suuriruhtinaskuntana. Edellisenä vuonna käydyssä sisällissodassa maan hallituksen johtamat ”valkoiset” olivat saksalaisten avulla kukistaneet venäläisten bolsevikkien tukemat ”punaiset”. Saksan keisarikunnan hävittyä ensimmäisen maailmansodan ja menetettyä valtansa luovuttiin Suomessa monarkiasuunnitelmista ja tasavaltainen hallitusmuoto vahvistettiin heinäkuussa 1919. Sotilaallinen toiminta jatkui vapaaehtoisjoukkojen taisteluina Suomen rajojen ulkopuolella heimosodissa vielä vuoteen 1922 saakka.

Suomen itsenäistyminen on nähtävä ensi sijassa osana laajaa eurooppalaista murrosta, joka ilmeni imperiumien hajoamisena. Venäjän imperiumista irronneista osista muodostuivat Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, Valko-Venäjä, Transkaukasian liittovaltio (Armenia, Georgia ja Azerbaidžan) ja Tannu-Tuva. Myös Keski-Euroopan kartta muuttui perusteellisesti. Itävalta-Unkarin imperiumin hajottua syntyivät Itävalta, Unkari, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia. Isosta-Britanniasta irtosi Irlanti. Osmanien valtakunta hajosi, ja jäljelle jäi kokonaan erilainen Turkki.

Kunnallinen demokratia vakiintui Suomessa tammikuussa 1919, kun maassa toimitettiin yleiset ja yhtäläiset kunnallisvaalit. Sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin käytännössä uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Kommunistit löysivät kotinsa Moskovasta. Heinäkuussa vahvistettiin presidenttivaltainen hallitusmuoto ja valittiin ensimmäinen presidentti.

Itsenäistyneessä Suomessa mielialat olivat kireät ja ristiriitaiset vuonna 1919. Tuhansia punaisia oli vielä vangittuina. Vasemmiston ja oikeiston välinen kiista kiristyi, kun eduskunnassa käsiteltiin sosiaalidemokraattien aloitteesta sisällissodan punaisia koskenutta armahduslakia. Lopulta hyväksyttiin laki, joka päästi ehdonalaiseen vapauteen 3 600 punavankia ja palautti kansalaisluottamuksen 40 000:lle. Rikollisiksi leimatut vangit pysyivät kuitenkin selleissä nelisen vuotta.

Vuoden 1918 sisällissota oli koskettanut suoraan vähintäänkin puolta miljoonaa suomalaista – se oli tosin vain noin kuudesosa tuonaikaista väestöämme. Noin 200 000 suomalaista osallistui taisteluihin. Se oli lopulta vähän siihen nähden, millaiset tappiot sota tuotti.

Kolmen ja puolen kuukauden sisällissodassa ja sen jälkimainingeissa kuoli lähes 37 000 kansalaista – enemmän kuin suomalaisia kaatui ”sadan päivän talvisodassa” 1939–1940. Sotatoimissa sai surmansa yhteensä yli 9 000, yli 11 000 surmattiin taistelujen ulkopuolella, yli 12 000 kuoli vankileireillä, ja yli 3 000 sai muulla tavoin surmansa taistelujen yhteydessä tai katosi. Surmansa saaneista yli 27 000 kuului punaisiin.

Vankileirit olivat punaisille suurempi uhka kuin itse taistelut: valtaosa vuonna 1918 menehtyneistä punaisista kuoli vankileirillä. Yleisimpiä kuolinsyitä olivat sairaudet ja aliravitsemus. Valkoisia sekä niitä, jotka eivät selkeästi kuuluneet kummallekaan puolelle, menehtyi yhteensä noin 9 000. Noin 80 000–90 000 punaista tai sellaiseksi epäiltyä ehti olla valkoisten vankina vankileirillä, monet useita kuukausia. Vähintäänkin pari tuhatta suomalaista pakeni sodan seurauksena Neuvosto-Venäjälle.

Savossa taisteltiin Kuopion, Mikkelin ja Varkauden herruudesta. Mikkelissä oli sekä punakaarti että suojeluskunta, mutta Korian sillan räjäytyksen vuoksi punaisten asejuna ei ehtinyt ajoissa paikalle. Mikkelin heikosti aseistautuneet punakaartilaiset antautuivat 29. tammikuuta. Punaisten aikeita edetä Mikkelin suuntaan patosi tehokkaasti myös Hillosensalmen sillan räjäytys Mikkelin valtauspäivänä. Kun valkoisten onnistui työntää rintamansa Mäntyharjulle saakka, jäivät Kuopion ja Varkauden punakaartilaiset eristetyiksi kauaksi valkoisten selustaan.

Punaiset korjasivat nopeasti Hillosensalmen sillan ja alkoivat edetä kohti pohjoista. Mouhussa syntyi pieni kahakka, jonka jälkeen suojeluskuntalaiset vetäytyivät Mäntyharjun kirkonkylään. Punaisten päällikköHeikki Kröger käynnisti noin 850 miehen voimin hyökkäyksen Mäntyharjua vastaan 7. helmikuuta. Punaisten avuksi oli 6. helmikuuta saapunut 206-miehinen lättiläiskomppania. Lättiläiset olivat punaisten joukkoihin verrattuna eliittijoukko, jonka merkitys punaisten taistelumoraalin kohottajana oli suuri.

Punaisten onnistui vallata Mäntyharju helposti jo helmikuun 7. päivänä. Valkoiset suojasivat vetäytymistään räjäyttämällä Kiepin sillan. Tuon päivän taistelut olivat kiivaampia kuin ankarista taisteluista tunnetussa Vilppulassa käydyt: lättiläisiä kaatui kolme ja haavoittui kahdeksan; punaisia suomalaisia kaatui kolme valkoisten tappioiden ollessa viisi kaatunutta. Helmikuun 14. päivänä valkoiset aloittivat 1 400 miehen voimin vastahyökkäyksen, ja punaisten päällikkö Kröger evakuoi illalla joukkonsa Mäntyharjusta. Pysyvä rintama syntyi Mäntyharjun eteläpuolelle Mouhuun – tärkeän rautatielinjan varrelle.

Punaisten rintamantakaisia tukikohtia olivat Savossa Kuopio ja Varkaus. Valkoiset ryhtyivät ensiksi valtaamaan Kuopiota, jossa oli noin 500 punakaartilaista. Syksyllä 1917 kaupunkiin saapui ratsumestari C. V. Malm, jonka käytettäväksi määrättiin Suomen Pankin pääkonttorista noin puoli miljoonaa markkaa. Malm keräsi ympärilleen esikunnaksi täkäläisen aktivistijoukon, joka kokoontui A. H. Saastamoisen konttorissa.

Kuopion suojeluskunta oli aluksi vain 150 miehen vahvuinen, joten se ei heti uskaltanut ryhtyä aktiiviseen toimintaan. Vakavin ongelma oli aseiden puute. Suojeluskunnalla oli vain 41 kivääriä, satakunta taskuasetta ja käsikranaatteja sekä yhteensä 400 patruunaa kahtatoista Lewis-pikakivääriä varten. Punakaartilaisilla oli aseistusta riittävästi: 400 sotilaskivääriä ja 50 000 panosta. Punaisten valtakauden loppu on lähellä. Varkauden valloitukseen lähteviä joukkoja Pieksämäen asemalla. Oli selvää, ettei punaisten täysin saarretulla tukikohdalla valkoisten rintaman takana ollut mitään mahdollisuuksia torjua valkoisten 19.2.1918 aloittamaa hyökkäysliikettä.

Muutamaa viikkoa ennen sotaa Jukka Rahja oli punakaartilaisten kanssa tuonut aseita ja ammuksia Pietarista Kuopioon. Ne jaettiin Kuopion ja kaupungin ympäristökuntien sekä Varkauden kesken siten, että suurin osa aseista jäi Kuopioon. Tammisunnuntaina voimasuhteet kaupungissa olivat punaisten eduksi. Punakaartia komensi vanhanväen aliupseeri, puuseppä Isak Närhi, jota voi pitää varsin maltillisena punakaartin päällikkönä. Punakaartin esikunnan jäsenistä sen sijaan ei yksikään ei ollut palvellut päivääkään sotaväessä.

Kuopion punakaarti oli Keski- ja Pohjois-Suomessa vahvimmin varustautuneita kaarteja. Punaisia oli kasarmilla parhaimmillaan 800 miestä, joista suurin osa lähellä olevalta maaseudulta. Valkoisia komensi ratsumestari C. V. Malm, joka kutsui samana sunnuntaipäivänä maakunnan suojeluskunnat kaupunkiin.

Kuopion suojeluskunta oli aluksi jaettu kolmeen komppaniaan, joiden päällikköinä toimivat jääkärit Einar August Wichmann (vuodesta 1936 Vihma), Onni Purhonen ja Toivo Nousiainen. Kuopiossa sodan ensimmäisiä päiviä leimasi toimettomuus. Punaiset linnoittautuivat kasarmialueelle, ja valkoiset keskittyivät suojaamaan Suomen Pankin kultavarantoja. Suojeluskunnan esikunta siirrettiin Saastamoisen konttorista lyseolle, jossa oli enemmän tilaa. Lyseosta tuli valkoisten keskuspaikka, ja heille jäivät myös tärkeimmät laitokset eli puhelinlaitos, lennätin ja sähkölaitos.

Helmikuun 1. päivänä suojeluskuntalaiset saivat riveihinsä 180 miestä Pohjanmaalta ja vähän myöhemmin vahvistusta myös Kajaanista. Helmikuun 3. päivän vastaisena yönä valkoiset saartoivat kasarmialueen. Valkoiset halusivat kuitenkin välttää suoraa hyökkäystä ja jäivät odottamaan tykistönsä saapumista. Kesti kuitenkin helmikuun 7. päivään, ennen kuin tykistö saapui.

Pätevien ammattiupseereiden puuttuessa valkoiset eivät kyenneet ampumaan tykeillään epäsuoraa tulta, ja kun sopivaa tuliasemaa ei löytynyt, tykit jäivät hyödyttömiksi. Päivää myöhemmin saapui Karjalasta valkoisten omatekoinen panssarijuna, jossa oli kaksi Vuoksenniskalla sotasaaliksi saatua venäläistä laivatykkiä. Tykeistä puuttuivat lukot, mutta pienessä verstaassa Sortavalassa aseet oli saatu toimintakuntoon. Tarkoitus oli pommittaa punaisten tukikohtia panssarijunasta käsin, mutta siihen ei ollut mahdollisuuksia.

Kasarmit olivat rautatieltä katsoen piilossa. Pohjalaisilla oli tykki Kotkankalliolla, mutta sen teho oli heikko. Kun panssarijunan tykillä ei voinut ampua, kiskoivat junaa vastaan tulleet pohjalaiset junassa mukana varalla olleen tykin Huuhanmäelle, josta kasarmeille oli yli Valkeisenlammen hyvä näkyvyys. ”Klo 10 annettiin tulikomento”, muistelee tykinjohtajana toiminut Ernst Svensson Ruskealasta. Pienestä kaliiberistaan huolimatta oli tykki tehokas. Svensson ampui 29 laukausta, jotka ratkaisivat Kuopion kohtalon. Kaupungintalon tornissa olleet valkoiset, muun muassa Jalmari Tikkanen, välittivät puhelimella tietoja osumista.

Tykistötulen edessä punaiset antautuivat 8. helmikuuta kello 13. ”Kahdeksan päivän sodassa” tappiot olivat valkoisella puolella kahdeksan miestä ja punaisilla neljä miestä kaatuneina. Kuopion taistelun päätyttyä lähetettiin Kuopion 1. ja 2. komppania kohti Mikkeliä, jonka eteläpuolella ne osallistuivat taisteluihin jo 14. helmikuuta. Samoin ne osallistuivat Leppävirran ja Varkauden taisteluihin. Helmimaaliskuun aikana muodostettiin Kuopiossa vapaaehtoisista kaikkiaan kuusi komppaniaa, joihin kuului tuhat miestä. Osa komppanioista osallistui maaliskuun alussa Hillosensalmen ja Paljakanlahden suuriin taisteluihin.

Sodan loppupuolella Kuopion joukot olivat Savon rintamalla. Eräät kuopiolaiset osallistuivat sotatoimiin aina Viipurin valloitukseen saakka. He kuuluivat majuri Heiskasen komentamaan Pohjois-Savon Rykmenttiin.

Kuopion jälkeen valkoiset valtasivat Iisalmen 10. helmikuuta. Valkoisten selustassa oli enää Varkaus, jonka väki oli alkanut radikalisoitua jo marraskuussa 1917, kun paikallinen poliisipäällikkö oli joutunut murhayrityksen kohteeksi. Varkauden punakaartilaiset olivat sodan alussa uhanneet Pieksämäkeä.

Ensimmäisinä sotapäivinä aktiivisesti taistelleet punaiset jäivät Varkaudessakin passiivisina seuraamaan tapahtumia. Jälleen kerran oltiin epätietoisia siitä, mitä muualla tapahtui.

Varkauden punakaartin vahvuus oli noin 1 200 miestä, mutta sillä oli vain hieman yli 100 kivääriä. Päällikkönä oli jyrkän linjan kannattaja Matti Autio. Heikosta aseistuksesta huolimatta punakaartilaiset ryhtyivät tarmokkaasti saattamaan Varkautta puolustuskuntoon rakentamalla puolustusasemia ja valmistamalla konepajalla omatekoisen tykin.

Valkoisten sodanjohto ryhtyi suunnittelemaan Varkauden valtaamista. Lisäpotkua sotatoimille antoivat punaisen terrorin jäljet, paikkakunnalla tehdyt surmatyöt. Valkoiset yrittivät ensimmäistä kertaa vallata Varkauden 6. helmikuuta. Jääkäri Johan Sainion johtama hyökkäys epäonnistui molempien osapuolten menettäessä pari miestä kaatuneina.

Kun rintamatilanne oli vakiintunut Mäntyharjulla, valkoiset alkoivat koota voimia Varkauden valtaamiseksi. Savon rintaman komentajan kenraalimajuri Ernst Löfströmin ruotsalaisen esikuntapäällikön kapteeni Axel Rappen laatimaa hyökkäyssuunnitelmaa ryhdyttiin toteuttamaan 20. helmikuuta. Toden teolla hyökkäys pääsi käyntiin vasta seuraavana päivänä, ja jo illalla 21. helmikuuta punaiset antautuivat. Samalla kukistui punaisten viimeinen tukikohta valkoisten selustassa. Taistelun jälkipyykki oli sen sijaan verisempi.

Mäntyharjun rintamalla punaisten hyökkäys viivästyi aina helmikuun lopulle saakka. Punaisten eteneminen jäi täälläkin vaatimattomaksi, ja maaliskuun alkuun mennessä rintama kulki Paljakan–Mouhun–Tuohikotin tasalla. Kenraalimajuri Ernst Löfströmin komentamalla valkoisten Savon rintamalla oli myös hyökkäyssuunnitelmia. Kahden pataljoonan voimin toteutetussa operaatiossa toisen pataljoonan tehtävänä oli hyökätä rautatien varressa Mouhun asemaa vastaan ja toisen tuli koukata punaisten selustaan Hillosensalmelle katkaistakseen vihollisen perääntymistien. Hyökkäys Mouhua vastaan alkoi 3. maaliskuuta kapteeni Lundahlin johdolla. Iltaan mennessä punaiset vetäytyivät Voikoskelle.

Hillosensalmelle koukannutta valkoisten pataljoonaa komensi ruotsalainen luutnantti Gabriel Cronstedt. Koppavana ja ylimielisenä pidetty Cronstedt pääsi joukkoineen Hillosensalmelle, jossa valkoisten tarkoituksena oli räjäyttää rautatie. Paikalle ilmestyi kuitenkin etelästä tykillä varustettu punakaartilaisjuna, ja Cronstedt joutui antamaan perääntymiskäskyn. Valkoisten perääntyminen muuttui sekasortoiseksi paoksi, jota täydensi räjähdysainelastin tuhoutuminen Paljakanlahdella sillä seurauksella, että arviolta 15 valkoista sai surmansa.

Cronstedtin pataljoonan jäännökset samosivatpieninä ryhminä takaisin valkoisten rintamalle. Mouhulla punaiset ryhtyivät panssarijunan turvin vastahyökkäykseen 5. maaliskuuta. Etenevät punaiset joukot joutuivat kiivaaseen tulitukseen, ja panssarijuna joutui vetäytymään taistelusta saatuaan täysosuman. Panssarijunan vaurioituminen merkitsi punaisten hyökkäyksen päättymistä.

Kyse oli sisällissodassa harvinaisesta panssarijunien kaksintaistelusta, jossa punaisten panssarijunaa vaurioitti luutnantti Aarne Kuurinmaan johtaman valkoisten tilapäisen panssarijunan ampuma kranaatti.

Mäntyharjun rintaman taistelut 3.–5. maaliskuuta olivat Savon rintaman siihen saakka kiivaimmat yhteenotot. Valkoisten tappiot nousivat lähes 70 kaatuneeseen tai kuolettavasti haavoittuneeseen. Suurin osa sai surmansa epäonnistuneella Hillosensalmen retkellä, joka maksoi valkoisille kaatuneina, lopullisesti kadonneina, kuolettavasti haavoittuneina ja surmattuina vankeina 48 miestä. Cronstedtin miehistä ainakin 19 jäi punaisten vangeiksi. Heistä 13 säilytti henkensä ja vapautui toukokuun alussa punaisen vallan romahdettua. Punaisilta kaatui kolmen päivän aikana ainakin 36 miestä, joista valtaosa oli Kymenlaakson kaartilaisia.

Hillosensalmen retkellä kaatuneista valkoiset ehtivät evakuoida vain muutamia loppujen jäädessä taistelukentälle. Seitsemän ruumista hävisi kokonaan. Läheiseen suohautaan peiteltiin kevään aikana punaisten lehtikirjoitusten mukaan 22 surmansa saanutta valkoista (todellinen lukumäärä oli ilmeisesti 23). Hautaamisen toimittivat paikalliset siviilit. Sodan päätyttyä ruumiit siirrettiin valkoisten sankarihautoihin.

Huhtikuun lopulla valkoisten suunnitelmiin kuului iskeä Kouvolan–Mikkelin radan sivustoihin ja katkaista punaisten reitti etelään. Tuloksena oli kaksi suuria tappioita vaatinutta taistelua: radan itäpuolella Tuohikotin ja radan länsipuolella Mäkelän taistelut. Tuohikotin taistelu 29.4. muodostuiSavon rintaman verisimmäksi yksittäiseksi taisteluksi. Valkoisia kaatui välittömästi 29 ja taistelusta saamiinsa vammoihin menehtyi myöhemmin vielä viisi. Punaisia kaatui ainakin 23. Punaiset irrottautuivat Mäkelän kannakselta yöllä 28.–29. vetäytyäkseen puolustamaan Luumäkeä.

Mäntyharjun rintamalohkosta muodostui Savon rintaman pääpainopiste. Alueen taisteluissa kaatui 342 suomalaista ja noin 19 lättiläistä, entistä tsaarin armeijan sotilasta. Valkoisten tappiot olivat 173 kaatunutta ja punaisten tappiot 176 kaatunutta.

Myös Mäntyharjun lohkolla kaatuneiden määrä nousi maaliskuun kahtena ensimmäisenä viikkona. Mäntyharjun lohkon tappiollisimmat taistelut käytiin kuitenkin huhtikuun lopussa. Mäntyharjun rintamalohkolla kaatuneiden punaisten ja valkoisen määrät on esitetty taulukossa 1.

Taulukko 1. Mäntyharjun rintamalohkolla 1918 kaatuneet

Sisällissodan tappiot

Suomen sotasurma -projektin selvityksistä käy ilmi, kuinka paljon savolaisia kuoli vuoden 1918 sodassa eri puolilla Savoa kirjoillaolokuntansa mukaan. Suurimmalla osalla savolaisista kirjoillaolokunta oli tuohon aikaan sama kuin asuinkunta. Joillakin paikkakunnilla asui vähemmän ihmisiä kuin kirjoihin oli merkitty, sillä kuntalaiset olivat muuttaneet työn perässä muualle siirtämättä kuitenkaan kirjoja. Tämä on syytä ottaa huomioon myös tilastoja tutkittaessa. Kun tarkoituksena on saada yleiskuva niinkin laajan alueen kuin Savon sisällissodan uhrien määrästä ja kuolinsyistä, kirjoillaolokunnan perusteella tehdyt haut antavat riittävän tarkat tiedot.

Suomen sotasurma -tietokanta julkaistiin keväällä 2004. Tietokanta antaa tähänastista tutkimuksista kattavimman selvityksen sisällissodan seurauksena kuolleista henkilöistä Suomessa. Punaisten menehtyneiden lopullista lukumäärää ja kuolintapaa ei kuitenkaan välttämättä saada selville koskaan.

Ongelmia aiheuttaa jo pelkästään se, kuinka kuolintavat on määritelty ja merkitty alkuperäisiin tilastoihin. Oliko aseettomien punakaartilaisten ampuminen rintamalinjalla teloitus vai kaatuivatko he? Mikä oli niiden vankien kohtalo, joiden kuolinsyyksi oli merkitty virallisiin asiakirjoihin ”kuollut vankileirillä”? Varmuudella punaisiksi voidaan määritellä ne, jotka kuolivat vankileirillä, teloitettiin tai kokivat muuten häviäjälle ominaisen kuoleman.

Savossa sotatoimet keskittyivät Kuopion, Mäntyharjun ja Varkauden alueille. Useimten sotatoimien ulkopuolelle, mikä ei silti merkinnyt sitä, ettei sota lieveilmiöineen (terrori) olisi ulottunut näillekin paikkakunnille. Taistelu sodan herruudesta koitui lopulta 1 379 savolaisen kohtaloksi: osa heistä kaatui, osa teloitettiin tai murhattiin ja osa menehtyi vankileirillä (ks. taulukko 2).

TAULUKKO 2. Sisällissodassa 1918 kuolleet savolaiset

Yksikään Savon kunta ei säästynyt kuolonuhreilta. Kussakin kunnassa kuoli keskimäärin 31 henkeä, ja viidenneksessä kunnista uhrien lukumäärä oli vielä suurempi. Suurimmat menetykset koettiin Leppävirralla (236 henkeä), johon tuolloin kuului myös Varkaus, Mäntyharjulla (134), Kuopiossa (99), Joroisissa (90), Mikkelin maalaiskunnassa (64) ja Kuopion maalaiskunnassa (54).

Määrällisesti vähiten uhreja tuli väkiluvultaan pienten kuntien osalle Juankoskelle (3), Varpaisjärvelle (3), Rautavaaralle (5) ja Savonrannalle (5). Uhreista valkoisia oli 437 (31,7 %), punaisia 796 (57,7 %) ja sellaisia joiden osapuoli oli tuntematon 146 (10,6 %).

Kaiken kaikkiaan savolaisista kaatui 412 henkilöä eli 30 prosenttia kaikista sisällissodassa kuolleista savolaisista. Kaatuneista suurin osa (32) oli kuopiolaisia. Näistä noin kolmannes menetti henkensä Kuopion taistelussa, muut kaatuivat toisaalla. Kuopion jälkeen määrällisesti eniten kaatuneita oli Mikkelin maalaiskunnassa (24), Kerimäellä (18), Kuopion maalaiskunnassa (17), Savonlinnassa (16), Leppävirralla (16) ja Mäntyharjulla (16). Kun taistelut etenivät tietylle paikkakunnalle, oli paikkakunnan omien asukkaiden osuus kaatuneista luonnollisesti suuri. Mäntyharjun rintaman taisteluissa mäntyharjulaisia kaatui punaisten puolella neljä.

Kaatuneet valkoiset olivat pääasiallisesti kotoisin neljästä eri kunnasta: hirvensalmelaisia kaatui 5, Kuopion ja sen maalaiskunnan asukkaita 9, Mikkelin ja sen maalaiskunnan asukkaita 11 sekä mäntyharjulaisia 6. Tämä selittää silti vain osittain mainittujen kuntien kaatuneiden lukumäärän, sillä esimerkiksi kerimäkeläisistä valtaosa kaatui Viipurin seudun taisteluissa.

Sisällissodan savolaisista uhreista 967 eli 70 prosenttia kuoli taistelujen ulkopuolella. Heistä 720 (52,2 %) kuoli teloituksissa ja vankileireillä ja 166 (12,0 %) katosi, murhattiin tai julistettiin kuolleeksi.

Vankileirit

Savon alueella oli keväällä 1918 viisi vankileiriä, joista suurin oli Kuopiossa. Kuopion punavankileiri oli yksi sisällissodan jälkeisistä suurista vankileiristä. Asiakirjojen mukaan Kuopion suurleirillä oli enimmillään lähes 2 500 vankia. Kuopion kasarmivankilan vankiluetteloiden mukaan kaikkiaan 3 523 joutui tavalla tai toisella kestämään vankileirin koettelemuksia. Kuopiosta ja Kuopion pitäjän alueelta vankeja oli kaikkiaan 736, joista yli kaksi kolmasosaa itse kaupungista. Leppävirtalaisia oli kuopiolaisten jälkeen toiseksi eniten, 331, joista Varkauden kylältä tuli 58.

Joroisten kunta Mikkelin läänin puolella kuului myös tähän selvästi valkoisen Suomen puolella olleeseen Varkauden kapinapesäkkeeseen, ja sieltä tuotiin Kuopioon 100 punaista vangiksi otettua. Myös naapurikunta Kangaslampi menetti 68 miestä vangiksi Kuopioon. Kuopion lähikunnista tuli huomattava määrä vankeja. Kuopion rajanaapurista Karttulasta vankileirille joutui 125, kaupungin itäpuolelta Tuusniemeltä 88, Kuopion ja Vaasan läänin rajakunnasta Rautalammilta 84 ja Kuopion pohjoispuolelta Iisalmelta 113 punaista.

Huoltotilanne oli Kuopion leirillä keväällä pitkään melko hyvä ja kuolleisuus vähäistä, koska ruokaa saatiin ympäristöstä. Kun sotavankileirien huolto kytkettiin toukokuussa sotavankilaitoksen intendentuuriin ja leireille laadittiin yhteinen ruokajärjestys, tilanne huononi dramaattisesti. Kuolleisuus alkoi kesäkuussa kasvaa ja huipentui jyrkästi heinäkuussa. Tuusniemeläinen ”Lintan Jussi”, Juho Holopainen, oli kapinavankina Kuopiossa toista vuotta. Hän on kertonut, että nälkään syötiin heinääkin, kun ruoka-annos oli niin pieni, että se sopi tulitikkulaatikkoon. Tällainen laatikko kuljeksi Holopaisten vintillä pitkään muistona kapina-ajalta. Kuopion vankileirillä kuoli pääasiassa nälkään ja tauteihin 475 vankia, joista osa oli kotoisin Savon ulkopuolelta. Vastaavasti savolaisia oli vankeina muualla Suomessa.

Kaiken kaikkiaan 439 savolaista kuoli maan eri vankileireillä. Yli kolmannekselle (161) vangeista ei määritelty tarkempaa kuolinsyytä, vaan heidät tilastoitiin kategorioihin ”kuollut vankileirillä” tai ”kuollut vankeudessa”. Loput vajaat 280 menehtyivät sairauksiin ja aliravitsemukseen.

Vankeudessa menehtyneiden suuri määrä oli suhteessa paikkakunnalla vangittujen määrään. Eniten punaisia pidätettiin taistelupaikkakunnilla sekä alueilla, joissa työväenliike oli ollut aktiivinen. Ne kunnat, joissa oli eniten kaatuneita, muodostavat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta myös vankileirikuolemien kärkikuusikon: eniten leireillä kuoli leppävirtalaisia (83), Kuopion kaupungin ja maalaiskunnan asukkaita (76), mäntyharjulaisia (37), joroslaisia (22) ja karttulalaisia (22).

Teloitetut ja murhatut

Sodan aikana esiintyi kahdenlaista terroria: henkilökohtaista ja sotajoukkojen toimintaan liittynyttä. Uusin tutkimus on korostanut nimenomaan taktisen ja ideologisen terrorin merkitystä. Molemmat osapuolet harjoittivat taktiikkaa, johon kuului selustan puhdistaminen väkivalloin. Sota pyrittiinvoittamaan väkivallalla ja terrorilla.

Suomen sotasurma -projektin mukaan teloitettujen määrä Savossa oli 281. Luvussa ovat mukana ainoastaan ne punaiset, joiden kuolinsyyksi on merkitty teloitus, mestaus tai ampuminen – siis yksiselitteinen, julkinen kuolemantuomio. Luvusta puuttuvat kokonaan murhatut, kadonneet ja kuolleiksi julistetut uhrit, joista projektissa on tehty omat tilastot. Tämän kategorian kuolleista suurin osa oli punaisia, mutta heidän kuolintapansa on jäänyt selvittämättä tai sitä ei haluttu nimetä virallisesti. Seuraavassa tarkastelen, missä päin Savoa punaisia teloitettiin.

Kirjoillaolokunnan mukaan tilastoituja, puhtaasti teloitukseksi ilmoitettuja kuolemia kertyi selvästi eniten Leppävirralle (100), Mäntyharjulle (43) ja Joroisiin (40). Teloituksista siis kaksi kolmasosaa tuli näiden kolmen paikkakunnan osalle. Suuret teloitusluvut johtuivat pääosin Varkauden tapahtumista.

Varkauden pienen ruukkiseurakunnan miespuolisesta väestöstä 12,3 prosenttia teloitettiin, ja se oli ylivoimaisesti suurin prosenttiosuus koko maassa. Kaikkiaan Varkaudessa teloitettiin massatehtaan valtauksen jälkeen Hannu Soikkasen mukaan 220 henkilöä, mutta suurin osa heistä oli muualta valtaukseen tulleita. Varkaudessa teloitettiin esimerkiksi suuri joukko joroislaisia, leppävirtalaisia ja kangaslampilaisia.

Tieto Varkauden antautumisesta pyyhkäisi pois viimeiset taisteluhalun rippeet myös Leppävirran pitäjässä, jossa punaiset niin ikään olivat ehtineet tehdä väkivallantöitä. Ratsumestari C. W. Malmin Kuopionkomppaniat lähtivät ilmeisesti jo seuraavana päivänä, 23. helmikuuta, ”puhdistamaan” Leppävirtaa. Ratsumestari Malm asetti välittömästi Leppävirralle saavuttuaan tutkijalautakunnan, joka ryhtyi käsittelemään vangittujen kohtaloa 25.2. Heti alkuun lautakunta langetti 17 kuolemantuomiota, jotka sotilaspiirin päällikkö vahvisti. Sen jälkeen tuomiot pantiin täytäntöön välittömästi. Punaisia ammuttiin muilla kylillä puhdistuksen luonteisesti. Teloitusten painopiste Leppävirralla osuu Leppävirran miehitystä seuranneisiin viiteen päivään, jolloin teloitettiin 29 punaista.18 Maaliskuussa ammuttiin lisäksi ainakin 15 leppävirtalaismiestä, joista 11 Varkaudessa.

Mikkelin maalaiskunnan punaisista teloitettiin 13, joista kahdeksan ”yllyttäjinä” Otavassa 24.3. Muissa kunnissa punaisia teloituksen uhreja oli alle kymmenen. Yhdessätoista savolaiskunnassa ei suoritettu yhtäkään teloitusta (ks. taulukko 2). Kuolinsyyksi saatettiin merkitä myös ”murhattu”, ”kadonnut” tai ”julistettu kuoliaaksi”.

Tutkimuksen mukaan koko Suomen alueella murhatuksi tuli noin 3 100 ihmistä, joista 52 prosenttia oli punaisia ja 43 prosenttia valkoisia. Sen sijaan 1 889 kadonneesta ja 241 kuolleeksi julistetusta 80 prosenttia oli punaisia. Sisällissodan seurauksena kuolleista savolaisista 12 prosenttia eli 166 luokiteltiin tähän kategoriaan. Edellä mainitut kuolinsyyt olivat muihin kuntiin verrattuna yleisempiä Leppävirralla (26), Mäntyharjulla (32), Mikkelin maalaiskunnassa (17) ja Kuopiossa (13). Tutut kunnat
olivat jälleen kärjessä.

Vuonna 1918 murhattiin 126 savolaista, joista 48,8 prosenttia oli punaisia ja 45,5 prosenttia valkoisia. Murhatuista oli 33 leppävirtalaisia, 26 mäntyharjulaisia, 16 Mikkelin maalaiskuntalaisia ja 13 kuopiolaisia. Leppävirtalaisista murhatuista 21 oli punaisia. Mäntyharjulaisista murhatuista puolestaan 20 oli valkoisia ja Mikkelin maalaiskuntalaisista 14. Mäntyharjulla ainakin osittain oli kysymys paikallisten punaisten kostoteoista.

Ristiinan kuudesta murhatusta neljä oli valkoista, jotka kokivat kohtalonsa Mäntyharjulla 8.2. Säämingin neljästä murhatusta kolme oli punaista ja yksi valkoinen. Toisaalta oli 19 sellaista savolaista paikkakuntaa, joissa tehtiin murhia vain 1–3, mutta luonnollisesti uhrien määrä niissä jää suhteellisen pieneksi (26).

Sodan arvet

Sodanaikaiset tapahtumat jättivät sekä punaisten, valkoisten että syrjään jättäytyneiden mieliin pysyvät arvet. Niitä syvensivät pelko, kyräily, epäluulo ja huhut. Savon pohjoiskulmilla purtiin pettua ja käytiin kerjuulla.

Elintarvikkeiden pakkoluovutukset jatkuivat ja leipä sekä monet muut ruokatavarat olivat vielä pitkään kortilla. Pisimmälle pysytettiin voimassa viljan ja sokerin säännöstely. Vaikeampaa kuin puutteesta selviytyminen oli katkeruuden voittaminen.

Myös savolaiset olivat sisällissodan jälkeen pahasti jakautuneet. Maa oli itsenäistynyt, mutta uutta kansakuntaa jäyti näkyvä kahtiajako. Toisiaan syyttivät ”lahtarit” ja ”punikit”. Savolaiset jakoivat sodan erilaiset kokemukset – hävinneiden katkeruuden ja pettymyksen sekä voittajien kostonhimon sekä epäluulon. Jokainen savolainen kohtasi jollakin tavoin tämän tilanteen. Siltä ei voinut sulkea silmiään, halusipa tai ei. Viholliskuvia rakennettiin puolin ja toisin. Valtakunnallisten, kauempaa ohjattujen tapahtumien vyöry oli jyrännyt maakunnan yli, ja savolaiset olivat joutuneet sen syövereihin, kuka tietoisen valinnan tuloksena, kuka kohtalon ajamana, kuka tahtomattaan. Vaikka Savo ei ollutkaan sotatoimien pääaluetta, savolaiset taistelivat niin omassa maakunnassaan kuin muuallakin. Syvimmät haavat sota jätti työväen keskusten läheisyyteen Kuopion seudulle, Leppävirralle ja Varkauteen sekä Mäntyharjulle.

Sodassa oli niin alueellinen kuin myös sosiaalinen rintamalinja. Voittajat edustivat omistavaa kerrosta, talonpoikia sekä ylä- ja keskiluokkaa, kun taas hävinneet olivat pääosin työväkeä. Sodan välittömien seurausten lisäksi yhteiskuntaa jakoivat pitkään sodan vahvistamat sosiaaliset rajat. Sodan jälkeen oli urheiluseuroja ja osuusliikkeitäkin oltava joka pitäjässä kaksi. ”Porvari” ei voinut mennä työväenseuraan urheilemaan eikä työläinen suojeluskuntaan tai ”porvariseuraan”.

Asiointi ”porvarillisessa” tai ”edistyksellisessä” osuuskaupassa oli pieni, mutta näkyvä kannanotto, jonka perusteella saattoi päätellä henkilön poliittisen kannan. Jakoa piti yllä myös seuran- ja työväentaloilla harrastettu järjestötoiminta.

Poliittisesti sodan voittajat hallitsivat Savoa täydellisesti syksyllä 1918. Monet työväenliikkeen aktiivit olivat saaneet sodassa surmansa tai viruivat vankiloissa, osa oli paennut Venäjälle ja loput olivat lamaantuneet talven ja kesän tapahtumista. Muillakaan ei ollut mitään mahdollisuuksia toimia. Perusjärjestöt, joissa kaikki kokemus ja tieto saattoivat kadota muutaman kuolemaan tai vankileirille tuomitun aktiivin mukana, olivat erityisissä vaikeuksissa. Tosin Sdp:n johtokaan ei saanut rivejään kootuksi ennen syksyä 1918. Työväenliike oli hetken toimintakyvytön.

Työväentalotkin olivat monin paikoin otettu muuhun käyttöön. Sota-aikana ne oli määrätty takavarikoiduiksi valtiolle, ja niiden valvonta siirtyi nimismiehille. Omistajayhdistysten toimintaa rajoittaneesta myynti- ja hukkauskiellosta työväentalot vapautuivat vuoden 1919 aikana. Työväenlehdet alkoivat yleensä ilmestyä pian omaisuuden palautuksen jälkeen. Sota-aikana muodostuneista ja vahvistuneista uhkakuvista työväentalot eivät sitä vastoin vapautuneet yhtä nopeasti. Myöhemmät uhkakuvat saivat runsaasti käyttövoimaa näistä ajoista, jolloin työväenkaartit olivat äkseeranneet työväentalojen pihalla, taloilla oli pidetty arkipäivän valtasuhteita mullistaneita lakkokokouksia tai niiden sisällä oli kuulusteltu valkoisen armeijan jäseniä tai sellaisiksi epäiltyjä.

Työväenliikkeen kontrolli alkoi lieventyä kesällä 1919, mistä oli osoituksena niin sanotun sosialistilain mitätöinti kesäkuussa 1919. Varsinkin helmikuussa 1919 pidetyissä eduskuntavaaleissa saavutetut 80 kansanedustajapaikkaa rohkaisivat toiminnan jatkamiseen.

Pohjois-Savossa ensimmäinen näkyvä työväenliikkeen elonmerkki oli joulukuun alussa 1918 pidetty Kuopion sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön kokous, josta alkoi työväenliikkeen ”ylösnousemus”. Vuoden päästä piirin yhdistykset ja osastot olivat lähes kaikki toiminnassa. Ainoastaan Leppävirralla oli vielä ”henkitoreissaan kokonaista 10 yhdistystä”, mikä johtui siitä, että ”puhdistus” siellä oli ollut ”kaikista tarkinta koko piirissämme”.

Vuonna 1917 Pohjois-Savossa oli ollut 208 työväenyhdistystä, nyt vuonna 1919 niitä oli 170. Mikkelin työväenyhdistyksen ensimmäinen sodanjälkeinen kokous pidettiin vapaapalokunnan talossa 22. joulukuuta 1918. Työväentalo saatiin takaisin yhdistyksen käyttöön vasta seuraavana kesänä. Mikkelin läänissä järjestötoiminta elpyi poikkeuksellisen nopeasti vuonna 1918. Eräät työväenjohtajat keskustelivat jo kesällä 1918 Mikkelin vankileirillä ollessaan seuraavien vaalien ehdokkaista.

Työväestön keskuuteen syntyi vielä oma kahtiajako, joka oli kommunistien valitsemasta kolmannen vaiheen taktiikasta johtuen jyrkimmillään vuosina 1928–1930. Tauno Saarela on kuvannut Sdp:stä vasemmalle sijoittuvaa poliittista ilmiötä termillä ”suomalainen kommunismi”, johon sisältyvät erilaisten kommunististen organisaatioiden piirissä esiintyneet ajattelu- ja toimintatavat. Näitä organisaatioita olivat Skp, Suomen Sosialistisen Työväen Puolue (vuoteen 1923 asti) ja Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliitto (vuoden 1924 jälkeen) eduskuntaryhmineen sekä erilaiset kulttuurijärjestöt.

Suomalainen kommunismi syntyi uuden kommunistisen opin ja vanhan työväenliikkeen ajatusten ja toimintamallien sekoituksena. Se ei kuitenkaan muodostanut Saarelan mukaan homogeenista poliittista ilmiötä, vaikka Skp ja sen julkilauselmien säikyttämä vastapuoli niin mielellään näkivätkin.24 Skp:lla oli sysäävä ja ohjaavakin vaikutuksensa, mutta suomalaiset eivät tarvinneet Kominternin ohjeita tehdäkseen pesäeron työväenliikkeen elvyttäneisiin sosiaalidemokraattisiin johtajiin, sillä yksinomaan heidän tulkintansa kansalaissodasta synnyttivätvastarintaa. Suomalainen työväenliike olisi tuskin koskaan jakautunut yhtä rajusti ilman kansalaissodan kokemuksia.

Kuopiolainen punaisten puolelle kuulunut Yrjö Nurmi on myöhemmin muistellut vallinnutta tilannetta sellaisena, kuin se hänen näkökulmastaan Kuopiossa avautui hänen vapauduttuaan vankileiriltä heinäkuussa 1918: Elämä tuntui todellakin aralta ja oudolta ja ettei sitten millään pääse elämänjuoksuun kiinni. Olimme kuluneena aikana kadottaneet kaiken, järjestöt olivat hajalla, monet toverit olivat kuolleet ja lukemattomat viruivat vankileirissä. Meidät työläiset oli alistettu ja nujerrettu. Kaikkialla vallitsi huutava elintarvikepula. Kuopiossakin syötiin pettua. Petäjiä sai kaataa kaupungin luvalla nykyisen Lastenlinnan seutuvilla pettuleipätarvetta varten. Tuskinpa elämä maassamme on monta kertaa tämän epätoivoisemmaksi mennyt. Tuntui siltä, että tämä epätoivo kiertyi uhkaavammin sen osan työväenluokan ympärille, joka ei ollut kuulunut järjestöihin, sillä se ei edes halunnut tai ymmärtänyt ajatella. Tietoinen osa toki sentään joskus ajatteli: Viel’ uusi päivä kaikki muuttaa saa.

Kuopiossakin siis syötiin kesällä 1918 pettuleipää. Vallitsevan nälänhädän poistamiseksi osoitti rahatoimikamari valtuuston suostumuksella kaupunkilaisille sopivia petäjäpuita pettuaineen valmistamista varten.

Kunnallisen vaalilainsäädännön uudistus tasoitti kuitenkin yhteiskunnan eheytymistä. Vuoden 1918 lopussa järjestetyissä ensimmäisissä yleiselle ja yhtäläiselle äänioikeudelle perustuneissa kunnallisvaaleissa aiemmin syrjäytetyt kansanosat astuivat ensimmäisen kerran täysivaltaisina mukaan paikalliseen päätöksentekoon. Vaikka työväki oli hävinnyt sodan, saattoi se näyttää voimiaan vaaleissa heti sodan jälkeen. Vaalit olivat poliittinen lähtölaukaus, ja ne antoivat suuntaviivoja siitä, miten sisällissota oli vaikuttanut kansalaisten poliittiseen mielipiteeseen.

Täydellistä kuvaa ne eivät antaneet, sillä monella paikkakunnalla vaalit pidettiin poikkeuksellisissa oloissa. Suomen talous oli sodan jäljiltä sekasorrossa. Perinteinen vienti Venäjälle katkesi täysin, ja uusia yhteyksiä Eurooppaan oli vaikea luoda suursodan kestäessä. Maata rasitti myös jatkuvasti paheneva elintarvikepula.

Syksyllä 1918 ongelmia tuottivat vanki- ja sotaorpokysymysten lisäksi työttömyys sekä yleinen puute ja epävarmuus. Rahanarvon ennennäkemätön romahtaminen lisäsi vielä epävakauden tunnetta. Inflaation todellisuus ja peruuttamattomuus valkeni suomalaisille vasta sodan jälkeen. Valtion alijäämäistä budjettia rahoitettiin laskemalla liikkeelle uutta rahaa niin, että vuoden 1918 loppuun mennessä liikkeellä oleva setelistö oli kymmenkertainen vuoteen 1913 verrattuna.

Setelirahoitus jatkui vuosina 1919 ja 1920. Vuoden 1920 hintataso oli noin kymmenkertainen vuoteen 1914 verrattuna. Inflaation katkaisi vasta vuoden 1921 kansainvälinen laskusuhdanne.

Ensimmäinen maailmansota vaikutti taloudellisesti Savoon enemmän kuin moniin muihin maakuntiin. Itärajan sulkeutuminen ja Pietarin kauppayhteyksien katkeaminen olivat kovia iskuja koko Itä-Suomelle. Karjala ja Savo olivat kuuluneet pitkään Pietarin välittömään huoltoalueeseen, ja kauppavaihto Pietarin kanssa aivan yksityistasollakin oli ollut vilkasta. Savossakin kauppamiehet ostivat kilvan ja hyvään hintaan mitä moninaisimpia tavaroita paikalliselta asujaimistolta Pietariin vietäväksi, ja niinpä kaikenlaisen lisätulon hankkiminen Pietarin kaupan kautta oli Savossa helppoa. Myyntiin kelpasivat marjat, sienet, kaikki maataloustuotteet, kalat, riista, halot ja mitä moninaisimmat suuressa kaupungissa kulutettavat tuotteet. Pietarilaiset ostivat lähes kaiken, mitä Itä-Suomi pystyi tuottamaan. Sääminkiläinen Eero Mielikäinen (s. 1903) kuvasi haastattelussa, kuinka ”Pietari oli kuin suo, johon upposi aina tavaraa”.

Pietarin väkiluvun kasvu ja vesikuljetuksen edullisuus kiihdyttivät kysyntää. Pietarin väkiluku nousi sotavuosina, ja kaupungissa asui vuonna 1917 suunnilleen 2,5 miljoonaa henkeä, lähes saman verran kuin koko Suomessa. Tämän kauppasuhteen katkeaminen vallankumouksen jälkeen oli jo muuttanut ratkaisevasti savolaisten elämää ja heikentänyt merkittävästi jokapäiväisen perustalouden ehtoja. Uudeksi tuotteiden markkina-alueeksi tuli teollistunut Länsi-Eurooppa, mutta sinne eivät kelvanneet samat vientiartikkelit kuin Pietariin. Kun Pietariin vietiin huonosti säilyviä tuoretuotteita, oli Länsi-Eurooppaan vietävä säilyviksi jalostettuja tuotteita. Kun korvaavia markkinoita haettiin lännestä, Savo jäi takamaastoon.

Huhuja uusista kapinavalmisteluista lähti liikkeelle aina silloin tällöin: kuumimmillaan ne olivat keväällä 1919 ja 1920. Hävinneiden joukossa iti katkeruus, ja pieni joukko teki suunnitelmia ja hahmotteli operaatioita. Tukea se sai rajan takaa tulevilta kuriireilta, jotka kannustivat vallankumouksen pääjoukkoa toimintaan. Kapinahuhut käsitettiin kuitenkin katteettomiksi ja osaksi käynnissä olevaa poliittista peliä. Tämä näkyi harvinaisen selvästi Kuopion maaherran Gustaf Ignatiuksen kirjeessä tammikuulta 1920.

Kuopiolaisten aktivistien äänenkannattajassa Savon Jääkärissä oli tammikuun alussa uutinen, jonka mukaan punaiset aivan avoimesti pitivät ase- ja sotilasharjoituksia paikallisella työväentalolla. Tieto kulkeutui pääkaupunginkin lehtiin, ja sisäministeri vaati asian selvittämistä heti jutun nähtyään. Kuopion läänin maaherra Gustaf Ignatius kutsui asian johdosta neuvonpitoon toimistoonsa paikallisen valtiollisen poliisin päällikön, poliisimestarin ja suojeluskunnan tiedusteluosaston päällikön. Lyhyessä neuvottelussa kävi ilmi, ettei ”tarkasta silmälläpidosta huolimatta niin hyvin EK:n poliisilaitoksen kuin suojeluskunnan tiedusteluosastonkin taholta” mitään punakaartin harjoituksiin viittaavaa ollut havaittu. Todellakin – kaikki kolme tahoa olivat siis valvoneet Kuopion ”punikkien” toimintaa ja voivat näin suoralta kädeltä osoittaa jutun perättömäksi.

Ignatiuksen mielestä kapinahuhuihin ei ollut mitään syytä uskoa: He ymmärtävät varsin hyvin ettei heillä ole tilaisuutta eikä mahdollisuutta tässä maassa koota, järjestää tai harjoittaa väkeä jolla olisi minkäänlaista merkitystä meidän suojeluskuntiimme nähden.

Ilmassa leijuneita uhkakuvia ja sisällissodan jälkeistä ilmapiiriä ei kuitenkaan niin helposti hälvennetty. Ne tulivat leimaamaan sotien välistä aikaa. Kirvelevät muistot ja hitaasti arpeutuvat haavat lomittuivat oikeisto- ja vasemmistoradikalismiksi, jotka saivat kannatuspohjaa myös Savossa.

Suur-Suomea Luomassa

”Aseisiin!
Ei vielä loppunut se taisto julma,
mi hetki sitten meillä voitettiin,
on vielä punaisena Viron kulma,
sen uhkaa ryssät syöstä sorruksiin!
Ja silloin rajoillemme punahurtat
taas käyvät, vartoo meitä uudet murhat,
ja uudet kostonliekit leimuu yli maan, –
ellei vaan Suomen mies lie varppeillaan!
Ei vielä ruostumaan siis miekka jouda,
ei naulassansa pyssy nuokkumaan;
ei mieli hän sen taistohon ei jouda
kun alkaa vihamies noin ilkkumaan.

Ei Suomen urhot nähdä sitä voine,
silmänsä eessä että kaatuu toinen,
mi saman suuren heimon perikuntaa on,
on kansaa Väinön, kansaa kantelon.
Aseisiin savolaiset! Viro kutsuu;
se mies sen ensimmäisnä ennättää!
Pian verivirtaan ryssäin laumat sortuu
kun uljaat Kalmin pojat lennättää!
Saa maine Vilppulan ja Raudun mailta,
nyt täyttymyksen Narvan tantereilta;
Suur-Suomen kaivatun me siten luomme vaan ett’
Pietarissa voitto juhlitaan!

3.1.19 Väinämö Killinen.

Vapaussoturi Väinämö Killisen (1888–1941), Kuopion kaupunginvaltuuston pitkäaikaisen puheenjohtajan, kaupungin kuuromykkäin koulunjohtajan ja entisen kansanedustajan Kustaa Killisen pojan sotainen Aseisiin -runo julkaistiin kuopiolaisessa aktivistien äänenkannattajassa Savon Jääkärissä 5.1.1919. Killisen pojista nuorin, arkkitehdiksi muutamaa vuotta aiemmin valmistunut Väinämö osallistui suojeluskuntajoukoissa taisteluihin eteläisellä rintamalla. Se ei riittänyt.

Hänen silmissään kiilsi Suur-Suomi ja heimokansojen auttaminen. Tuolloin 30-vuotiaan Väinämö Killisen runo tiivistää ne tunnelmat ja motiivit, joiden voimalla tuhannet vapaaehtoiset miehet riensivät vapauttamaan heimoveljiä bolsevikkien kynsistä ja liittämään Suomen suvun maata suureen
Suomeen.

Suomalaiset vapaaehtoisjoukot tekivät vuosina 1918–1922 sarjan sotaretkiä itärajan taakse Itä-Karjalaan, Inkeriin ja Petsamoon sekä Suomenlahden yli Viroon. Nämä retket muodostavat Suomen sotahistoriassa kokonaisuuden, josta yleensä käytetään nimitystä heimosodat. Ne olivat kiinteä osa vastaitsenäistyneen Suomen maantieteellistä muotoutumista.

Heimosotaretkien tarkoituksena oli suomensukuisten heimojen asuinalueiden irrottaminen sisällissotaan ajautuneesta Venäjästä joko niiden itsenäistämiseksi tai liittämiseksi yhdeksi suureksi Suomeksi. Aunuksen ja Viron retkikunnat olivat henkilömäärältään suurimmat operaatiot.

Savolaisia vapaaehtoisia oli mukana kaikilla heimosotaretkillä, jos kohta heistä ei ole mahdollista muodostaa täydellistä kuvaa arkistojen puutteellisuuksista johtuen. Heimosodat eivät kuuluneet Suomen viralliseen politiikkaan, vaikka valtio tuki retkikuntia niin poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Ensimmäiset retkikunnat marssivat Itä-Karjalaan jo keväällä 1918, jolloin Suomen ”vapaussota” oli vielä kesken. Suomen sisällissota siis jatkui maan rajojen ulkopuolella saaden suurpoliittisia ulottuvuuksia.

Vienan retki 1918

Ylipäällikkö Mannerheim oli antanut Antreassa 23.2.1918 päiväkäskyn, kuuluisan miekkavalansa, jossa hän vakuutti, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin ”viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin”. Tämä innosti monia heimoaatteen ystäviä ja Suomessa asuvia itäkarjalaispiirejä, vaikka Mannerheimin miekkavalan taustalla on nähty ennen muuta sotilaalliset ja bolsevisminvastaiset näkökohdat, ei niinkään heimosympatioita. Mannerheimiä innokkaampana Itä-Karjalan valtausta suunnitteli maan hallitus eli Vaasan senaatti, joka luotti Saksan aseveliapuun.

Päiväkäsky oli kuin toimintaan kannustava herätyshuuto niille piireille, joiden mielissä, toiveissa ja harrastuksissa oli Itä-Karjalan asia. Toiminnan pesäkkeitä olivat nyt erityisesti Kuopio, Joensuu, Sortavala ja Jyväskylä, kun Karjalan ystäväin pääpaikat Helsinki, Tampere ja Viipuri olivat punaisten käsissä. Kuopiossa oli pohdittu Suomen itärajan luonnottomuuden ja Venäjän vaaran ongelmaa jo joulukuusta 1917 lähtien.

Aktivistien keskushenkilöitä olivat suojeluskuntapiirin päällikkö, ratsumestari Carl Vilhelm Malm, Pohjois-Savon aktivismin sielu ja koossapitävä voima, johtaja A. H. Saastamoinen ja johtaja K. O. A. Larsson. Kuopio, Pohjois-Savon aktivismin keskus, on selvä esimerkki siitä miten aktivistit, nyt kun heidän toimintansa päätavoite, Suomen itsenäistyminen, oli toteutunut, löysivät uudeksi kohteekseen Karjalan liittämisen Suomeen.

Innostusta toimintaan Suur-Suomen luomiseksi juuri tällä alueella antoi sen kohtuullisen nopea vapautuminen punaisten vallasta.

Kun Varkaus oli miehitetty 21. helmikuuta ja Mannerheim antanut päiväkäskynsä, syntyi kuopiolaisaktivistien piirissä ajatus koota vapaaehtoisjoukko ja lähteä vapauttamaan Karjalaa. Malm, Saastamoinen ja Larsson matkustivat neuvottelemaan asiasta senaatin (2.3.) ja ylipäällikön (3.3.) kanssa. Kuopiolaislähetystö teki tuolloin – talvella 1918 – ensimmäisenä aloitteen senaatille ja Mannerheimille Itä-Karjalan aseellisesta valtauksesta. Sekä hallitus Renvallin johdolla että Mannerheim suhtautuivat myönteisesti suunnitelmaan värvätä noin 400 miestä käsittävä vapaaehtoisjoukko ja miehittää Muurmannin rata ja Vienanmeren rannikko.

Ehtona oli, että everstiluutnantiksi ylennetyn Malmin oli otettava operaatiota varten ero armeijasta. Näin hänet asetettiin suoraan päämajan ja Mannerheimin alaisuuteen.

Malm saapui maaliskuun alussa Kuopioon, jonne muutenkin koottiin sekä asevelvollisia että vapaaehtoisia. Retkeläiset värvättiin nopeasti ja tietenkin täysin julkisesti. Ilmoitus ”eräästä kunniakkaasta sotaretkestä” oli naulattu Teollisuuskoulun ilmoitustaululle ja joukot kutsuttiin koolle lehti-ilmoituksella. Osa joukoista koottiin Kuopiossa ja osa Kajaanissa. Aika oli täpärällä, sillä kelirikko oli tulossa.

Retkikuntaa johti esikunnan päällikkö everstiluutnantti C. V. Malm (1865–1930), adjutanttinaan kuopiolainen johtaja Jussi Canth – kirjailija Minna Canthin poika. Agronomi Eino Levonius toimi muonituspäällikkönä, kauppias M. Kervinen kuormastopäällikkönä ja metsänvartija Yrjö Eskelinen esikunnan vääpelinä. Mukana olivat kirjeenvaihtajina ja historioitsijoina agronomi Tatu Nissinen ja toimittaja Toivo Kaukoranta, neuvottelevana jäsenenä kauppias I. Sergejeff ja pappina Varpaisjärven kirkkoherra K. A. G. Hymander (Hyvämäki). Retkikuntaan kuului kolme komppaniaa, joiden päällikköinä toimivat rakennusmestari Ahto Sippola, jääkäriluutnantti Toivo Kuisma ja johtaja K. O. A. ”Oki” Larsson.

Mukana oli siis keskeisiä kuopiolaisia aktivisteja, ja olettaa sopii, että rahoitus tuli sieltä mistä ennenkin eli Saastamoisen perheyritykseltä. Kullakin komppanialla oli myös lääkäri ja tällä apuna vapaaehtoisia naisia, joita tiedetään olleen retkellä mukana ainakin kolme. Yksi heistä oli puolisoaan K. O. A. Larssonia seurannut Helmi Larsson, joka kulki miehensä johtaman 3. komppanian mukana maaliskuusta vapunpäivään asti.

Vienan retkikunta koostui noin 370 vapaaehtoisesta sotilaasta. Joukko-osastoihin pyrittiin keräämään miehiä samoilta seuduilta: kaksi ensimmäistä komppaniaa koostui savolaisista ja kolmas kainuulaisista ja kymmenestä savolaisesta. Tietyt alueet nousivat kärkeen miesten luovuttajina: Iisalmesta (63 miestä), Kiuruvedeltä (42), Kangaslammelta (36), Kuopiosta (30) ja Sotkamosta (34) matkaan lähti yli puolet retkikunnan miehistöstä, mikä on paljon, kun otetaan huomioon, että miehiä tuli kaikkiaan 55 pitäjästä. Kuopio ei kuitenkaan päässyt kärkisijalle, vaikka se oli päävärväyspaikka ja vanha aktivismin keskus.

Selityksenä tähän on nähtävästi ensinnäkin sotilaspiirin esikunnan vastustus ja toiseksi se, että Kuopiosta oli lähtenyt rintamalle jo useita vapaaehtoiskomppanioita. Ylipäätään sotaretki

Itä-Karjalaan koettiin miehistön tasolla hyvin pitkälle käynnissä olevan ”vapaussodan” osaksi. Taustaltaan kuopiolaiset olivat kansankoulunopettajia ja akateemisesti sivistyneitä henkilöitä.

Kiuruvetisten innokkuutta lähteä heimosotiin selittää maanviljelijä Yrjö Matilainen (s. 1903): Kannatus johtui siitä, että herännäisyys hyväksyi sen. Sanottiin toimittavan kirkon puolesta. Kerrottiin näet, kuinka rajan takana Raamatut poltetaan ym. Kiuruvedellä kirkko on ollut aina hyvä ase.

Tällä perusteella hyväksyttiin rajan yli meno. Herännäisyys oli se ydin, josta yläsavolainen heimoushenki ja oikeistoradikalismi versoivat. Seikkailunhalun lisäksi sotaretkille lähtöön kannustivat kansallisromantiikkaan pohjautunut heimoaate ja unelmat Suur-Suomesta, mutta kysymys oli muustakin.

Rajojen ulkopuolelle lähdettiin pysäyttämään maailmanvallankumousta, bolsevismia. Savolaisia retkikunnan jäsenistä oli 260 eli 70 prosenttia retkikunnan kokonaisvahvuudesta. Miehiä tuli kaikkiaan 26 savolaispitäjästä. Huomattavin osa kuitenkin edellä mainituilta neljältä paikkakunnalta.

Epäilemättä on niin, että eniten miehiä matkaan saattaneilla paikkakunnilla esiintyi jonkinlaista joukkoliikettä. Selväpiirteisin esimerkki tästä yksituumaisuudesta on Kangaslampi, josta tuomarinapulaisena toimineen Harry Brotheruksen johdolla lähti 36 miestä muodostaakseen Kuisman komppanian 1. joukkueen. Selittävä tekijä joukon lähdölle oli pitkälti se, että Malm oli Brotheruksen eno. Joukkoa ryhtyi kokoamaan luutnantti Olli Sopanen, Kangaslammin suojeluskunnan perustaja. Joukko lähti hevoskaravaanissa kohti Varkautta 15. maaliskuuta 1918. Tarkasti valitussa ryhmässä oli mukana myös punaisella puolella toimineita, kuten nimismiehen ampumisesta syytetty Oskar Immonen, joka oli suojeluskunnan kuulustelujen jälkeen pyydetty mukaan Olli Sopasen ehdotuksesta. Oski Immonen viihtyi Vienan Karjalassa ja jätti sen viimeisten joukossa.

Kun vapaaehtoisjoukko syksyllä joutui vetäytymään Suomen puolelle ja hajotettiin, Oskin oli pakko seurata muiden mukana ja palata Kangaslammille. Arkinen elämä alkoi uudelleen. Mutta yhteiskunta oli heti niskassa, ja Oski uhattiin panna syytteeseen nimismiehen ampumisesta. Tämä saatiin kuitenkin estetyksi, ja joitakin vuosia Oski eleli hiljakseen mökissään. Eräänä päivänä hän oli kadonnut. Naapurit tiesivät kertoa, että Oski oli palannut omia teitään Vienaan, suurille metsästysmaille. Sieltä hän kuitenkin vielä kerran kulkeutui takaisin Kangaslammille, ”kurjana ja puolihöperönä”.

TAULUKKO 3. C. V. Malmin johtaman Vienan Karjalan retkikunnan savolaisten kotipaikat

Eri paikkakunnilta tulleet pitivät muutenkin yhtä joukkueita muodostaessa. Niinpä 1. komppanian 1., 2. ja 4. joukkueessa rungon muodostivat iisalmelaiset ja kiuruvetiset. Komppanian kuormasto oli seitsemän maaninkalaisen käsissä ja ambulanssi nilsiäläisten ja kuopiolaisten hallinnassa (lääkäri Eljas Varila oli Nilsiästä). Kun 2. komppanian 2. joukkueessa oli yhdeksän lyseolaista Savonlinnasta, asetettiin joukkueenjohtajaksi heidän lehtorinsa, vanhan sotaväen aikuinen luutnantti, harmaaviiksinen voimistelunopettaja Johan Ludvig Markkanen (1866–1923), joka oli myös Savonlinnan suojeluskunnan päällikkö ja esikunnan jäsen. Ylipäätään komppania- ja varsinkin joukkuejaossa pyrittiin noudattamaan ”aluejärjestelmä”-periaatetta.

Malmin retkikunta lähti Kuopiosta 16. maaliskuuta 1918 ja matkasi Kajaanista Suomussalmen Raatteen kautta rajalle, jonka sen ensimmäinen komppania ylitti 21. maaliskuuta 1918 paraatimarssia ja leijonalippu liehuen. Malm antoi rajalla päiväkäskyn, jossa hän nimesi retkikuntansa ”Vienan-Karjalan joukoiksi”. Miehet olivat varsin siististi ja yhdenmukaisesti puettuja. Lakeissa oli mustakeltaiset kokardit merkiksi siitä, että vapaaehtoisjoukko oli lähtöisin Savosta. Oikeassa olkavarressa oli valkoinen nauha, jossa luki ”Karjalan puolesta”. Ylitettäessä rajalinjaa keskellä autiota erämaata pysäytti 2. komppanian päällikkö Kuisma pitkän rekiletkan ja huusi kantavalla äänellä: Historioitsija, ota mahtavin honka Karjalan metsistä ja kirjoita Karjalan soihin, että vuonna 1918 maaliskuun 30. päivänä ylitti toinen suomalainen komppania rajan matkallaan vapauttamaan Vienaa.

Suomalaisretkikunnan päämääränä oli Vienan Kemin valtaaminen ja Muurmannin radan katkaiseminen, mutta nämä tavoitteet siltä jäivät saavuttamatta. Niinpä heidän oli peräännyttävä ja pyrittävä saamaan otetta väestöön alueella, jossa ei ollut puolustusta vastassa. Retkikuntalaiset kotiutuivat Uhtualle, Vienan runsasväkisimpään kylään Kuittijärven rannalle. Osa joukoista palasi jo huhtikuussa takaisin Suomeen. Alkukesällä retkikunta kuihtui lähes olemattomiin, kunnes uusia miehiä saapui loppukesästä. Heinäkuussa Malm sairastui espanjantautiin, jota sittemmin seurasi pitkäaikainen jälkitauti.

Retkikunnan johtoon asettui jääkärikapteeni Toivo Kuisma (1885–1919). Malmin joukoista oli kaksi heimosoturia jäänyt vangiksi. Molemmat selvisivät elävinä takaisin Suomeen. Kuopiolaiselta Martti Tuhkaselta (s.1898) paluu kesti kuitenkin vuoden hänen poikettua kotimatkallaan Englantiin.

Savo ehti jo uutisoida 30. huhtikuuta 1918, kuinka Tuhkanen ”kaatui sankarina taistelussa Vienan Kemin edustalla”. Saksa oli tehnyt rauhan Venäjän kanssa maaliskuussa 1918, mutta liittoutuneet olivat avanneet uuden itärintaman Muurmannin- Arkangelin suunnalla. Liittoutuneiden joukot karkottivat viimeisetkin Vienan retkeen osallistuneet vapaaehtoiset elokuussa 1918. Lopullisesti joukko hajotettiin Kuopiossa lokakuun lopulla. ”Pikku Napoleoniksi” kutsuttu kapteeni Kuisma kätteli jokaista miestä hyvästiksi.

Noin 300:sta taistelutoimintaan osallistuneesta suomalaisesta heimosoturista kaatui 83, eli enemmän kuin joka neljäs vapaaehtoinen heitti henkensä Vienan veritiellä. Kaatuneista 10 oli savolaisia (ks. liite 1).

Viron vapaussota

Vuoden 1918 lopulla puna-armeija oli vain noin 30 kilometrin päässä Viron pääkaupungista Tallinnasta. Yli puolet Viron maaalasta oli nyt vihollisen hallussa, ja kotikommunistit puuhasivat vallankumousta etenevien bolsevikkien tukemiseksi. Tappio tuntui väistämättömältä, kunnes tapahtui käänne. Englanti lähetti kahdentoista aluksen laivasto-osaston, joka toi aseita ja esti mereltä tulevat hyökkäykset Tallinnaan ja muualle pohjoisrannikolle. Pohjoismaat sen sijaan kieltäytyivät avustamasta Viroa vedoten puolueettomuutensa. Poikkeuksen teki Suomi. Suomen etujen mukaista oli, että bolsevismin eteneminen padottaisiin ja että Suomenlahden eteläranta pysyisi ystävällismielisen valtion käsissä.

Viron vapaussotaan Neuvosto-Venäjää vastaan otti osaa vuoden 1919 alkupuolella vajaat 4 000 suomalaista, joista taistelutehtävissä toimi noin 3 500. Joukko jakaantui pääesikunnan lisäksi kahteen osastoon: ruotsalaisen majurin Martin Ekströmin komentamaan ja Narvan valtaukseen menestyksellisesti osallistuneeseen 1. Suomalaiseen Vapaajoukkoon (1 358 henkilöä) sekä virolaisen everstiluutnantin Hans Kalmin Pohjan Poikain rykmenttiin (2 316 henkilöä), joka osallistui etelärintamalla Pajun-Valgan, Marienburgin ja Petserin taisteluihin.

Suomen lehdistössä oli jo marraskuussa 1918 runsaasti kirjoituksia puna-armeijan hyökkäyksestä ja veljesmaan tukalasta tilanteesta. Mielipiteet avun antamisesta vahvistuivat eri kansalaispiireissä. Erittäin aktiivinen kirjoittaja oli kielitieteilijä, estofiili Lauri Kettunen (1885–1963). Joroislaissyntyiselle Kettuselle Eesti, jota nimeä hän estofiilinä luonnollisesti käytti Virosta, edusti suomalaisuutta, jota Ruotsi ei ollut pilannut. Hänen kontaktinsa naapurimaan kanssa jatkuivat tiiviinä koko maan itsenäisyyden ajan.

Heti maan vapaussodan jälkeen hän hoiti itämerensuomalaisten kielten professuuria Tarton yliopistossa ja myöhemmin 1930-luvun lopulla viron ja sen lähisukukielten professuuria Helsingin yliopistossa. Viron vapaussodan aikana Kettunen toimi Tallinnassa poliittisena yhteyshenkilönä ja avustuskomitean edustajana.

Savolaiset olivat hyvin edustettuina Viron retkellä. Savossa Kuopion kansliasta muodostui keskeinen keräilypiste. Viron auttamisen Pohjois-Savon toimikunnan puheenjohtajana toimi Kuopion lyseon rehtori, tohtori O. Hannikainen. Tammikuussa 1919 Savon Jääkäri kertoi, että Kuopion kansliaan oli ilmoittautunut jo liki 70 vapaaehtoista ja että heistä yli 60 oli matkustanut Helsinkiin, mistä joukot laivattiin Tallinnaan.

Mikkelissä vapaaehtoisia värväsi Mikkelin lyseon voimistelun ja terveysopin lehtori Onni Pesonen, joka sittemmin toimi Mikkelin suojeluskuntapiirin kansliapäällikkönä. Iisalmessa värväystä veti opettaja-aktivisti Santeri Sahlström.

Savolaiset kuuluivat suurimmaksi osaksi Pohjan Poikiin. 1. Suomalainen Vapaajoukko kotiutettiin taistelujen tyynnyttyä pohjoisrintamalla maaliskuun lopulla. Pohjan Poikien rykmentin pääosa puolestaan kotiutettiin huhtikuun alussa 1919.

Kaikista suomalaisista vapaaehtoisjoukkoihin värvätyistä sai surmansa puolitoistasataa miestä. Heistä savolaisia oli 18 (12,2 %, ks. liite 1). Ekströmin joukoissa sotineista savolaisista kaatui anttolalainen Artturi Liikanen Kahalan taistelussa Liivan majatalon luona 8. tammikuuta 1919. Liikanen oli isättömän, yksitoistalapsisen perheen vanhin poika. Äidin kirjeen mukaan hän oli auttanut nuorempien sisarusten huoltamisessa.

Liikanen oli osallistunut vuoden 1918 sotaan sotapalveluksessa, ja hän oli lähtenyt Viroon ensimmäisten joukossa. Pojan lähtöä lienee motivoinut sotilaallisen innostuksen lisäksi perheen taloudellinen tilanne.

Pohjan Poikia oli enemmän, ja heidän taistelukautensa kesti kauemmin, mikä näkyy myös tappioluvuissa. Savolaisista kaatui 17: tunnetuimpia heistä oli Marienburgin taistelussa 21. helmikuuta 1919 surmansa saanut mikkeliläissyntyinen jääkäriluutnantti Einar Iisakki Marttinen. Koikylän taistelussa vaikeasti päähän haavoittunut Hannes Oksman puolestaan menehtyi Tarton sairaalassa 6. maaliskuuta 1919 yhtenä nuorimmista Viron vapauden puolesta henkensä antaneista sotureista. Tämä lämmittäjä Leppävirroilta oli kuollessaan vasta 15-vuotias.

Nuoresta iästään huolimatta Oksman oli sotilaana jo vanha konkari. Hän oli osallistunut vapaaehtoisena suojeluskunnan toimintaan alkuvuoden verisissä tapahtumissa, ottanut osaa vapaussodan taisteluihin ensin Pohjois-Savon Rykmentin toisen pataljoonan ensimmäisessä komppaniassa ja sitten Lapin Rajavartiorykmentin toisessa pataljoonassa. Hän toimi tilapäisenä ja vapaaehtoisena rykmentinkomentajan ratsulähettinä kohtalokkaassa Koikylän taistelussa.

Nykyajan näkökulmasta lapsisotilaiden (15–18-vuotiaiden) käyttö heimosodissa vaikuttaa vähintäänkin arveluttavalta. Tuolloin valkoisten nuorukaisten keskuudessa oli kuitenkin vahvasti vallalla eetos, että mikään ei ollut suurempaa kuin ”sankarikuolema”.

Vuoden 1918 sodan valkoiset alaikäisinä kaatuneet poikasoturit oli niin ikään nostettu jalustalle isänmaan valkoista ihannetta ruokkimaan. ”Sankaripojat” pelastivat verellään Suomen ja asettivat malliesimerkin uhrautuvalle nuorisolle.

Sotilaskantakirjassa kadonneeksi Bejassa 23.2.1919 merkitty iisalmelainen Juho Kejonen on suurella todennäköisyydellä haudattu Bejan kylään. Kadoksiin joutui myös toinen iisalmelainen Pohjan Poika, Reino Manner, joka katosi 25. tammikuuta 1919. Manner kuului monessa suhteessa harvinaiseen ryhmään. Hän oli naimisissa, keskimääräistä vanhempi – vuonna 1873 syntynyt – ja hänen kohtalonsa Pohjan Poikien rykmentissä oli harvinainen. Lisäksi hän oli kansakoulunopettaja, joita koko joukossa oli vain kahdeksan. Paikkakuntien osallistumisaktiivisuutta heijastelevat myös surmansa saaneiden kotipaikat. Neljä oli kotoisin Iisalmelta, kolme Kuopiosta, kaksi Haukivuorelta ja Karttulasta.

Suomalaisten vapaaehtoisten antama panos Viron vapaussotaan oli lyhytaikaisuudestaan huolimatta merkittävä koko sodan lopputulokselle. Parhaimmillaan tammikuussa 1919 arviolta jopa kolmasosa Viron armeijasta oli suomalaisia. Suomalaisten saapumisella oli myös moraalinen vaikutus virolaisiin.

Sota jatkui vielä suomalaisten poistuttua ja päättyi Virolle varsin edulliseen rauhantekoon Tartossa helmikuussa 1920. Viron vapaustaistelu oli ainoa heimosota, jonka suomalaiset voittivat.

Aunuksen retki

Heimohenkisten aktivisti- ja jääkäripiirien toiveet ja toiminta kohdistuivat Vienan retken epäonnistuttua Aunuksen Karjalaan, josta virtasi Suomeen avunpyyntöjä ja pakolaisia talvella 1918–1919. Aunuksen retken keskeisinä käynnistäjinä toimivat jääkärimajurit Gunnar von Hertzen ja Paavo Talvela sekä jääkärikapteeni Ragnar Nordström.

He kokivat Itä-Karjalan Suomeen liittämisen olennaiseksi itsenäisen Suomen turvallisuudelle ja taloudelliselle menestykselle. Heidän mielestään Suomi voisi menestyksellisesti puolustautua Venäjää vastaan vain linjalla Laatokka–Syväri–Ääninen–Vienanmeri.

Tavoitteena oli vallata Aunus nopeasti Syväriä myöten, nostattaa aunuslaiset ja pitää kansalaiskokous, jossa Aunus julistaisi halukkuutensa liittyä Suomeen, sekä lopuksi miehittää alue vakinaisen armeijan joukoilla.

Eduskunta antoi tukensa hankkeelle huhtikuun lopulla 1919, mikä varmisti retken rahoituksen.

Aunuksen retken värväys oli aluksi uskottu suppean piirin hoidettavaksi, koska retki oli pidettävä ankarasti salassa tilanteen poliittisen herkkyyden vuoksi. Siksi myös tiedot värväyksestä ennen retken alkua ovat vähäiset.

Kun hallitus maaliskuun alussa salli värvätä yksityisiä vapaaehtoisia korkeintaan 1 000 miestä edesauttamaan Aunuksen kansannousua, aktivistijohtaja Elmo E. Kaila lähetti 14. maaliskuuta järjestönsä Uuden Metsätoimiston asiamiehille, aktivistiveljilleen, salanimellä Johansson kiertokirjeen vapaaehtoisen sotaretken alkamisesta Aunuksen vapauttamiseksi. Savossa Kailan värväyskehotuksen saivat varatuomari V. A. Kotilainen Mikkelissä, johtaja Fjalar Andersin Kuopiossa, apteekkari Ewald Piispanen Kuopiossa ja kasööri Abel Lyytikäinen Iisalmessa.

Iisalmessa paikallinen aktivisti, suojeluskunnan aluepäällikkö ja opettaja Santeri Sahlström julkaisi jo 29. huhtikuuta Salmettaressa ilmoituksen kehottaen ”ahdistettuja heimolaisia” auttamaan haluavia ilmoittautumaan hänelle hänen kotonaan. Sittemmin värväyksen otti hoitaakseen lakiasiaintoimisto Väisälä & Puustinen, joka julkaisi Salmettaren etusivulla useita ilmoituksia ”Pohjois- Savon uljaille pojille” innostaen heitä rientämään Aunuksen sorretun veljeskansan avuksi.

Iisalmessa pormestari Anto Puustisen, kauppaneuvos Lauri Kärkkäisen ja tehtailija Evert Åbergin johdolla paikalliset liikemiehet, kauppiaat ja muut silmäätekevät takasivat retkikunnalle 20 000 markkaa ( 7 200 euroa) käyttövaroja. Rekrytoinnissa suojeluskunnat eri puolilla maata toimivat tehokkaasti asian hyväksi.

Kiuruvedellä Viroon lähtijöiden ilmoittautumisia otti vastaan suojeluskunnan kansliassa kansliapäällikkö. Kuopion seudulla värväyksen ottivat hoitaakseen vääpeli Anttonen ja jääkärivääpeli Yrjö Ahlberg (myöh. Haussila) ja sen he tekivätkin tehokkaasti. Reservin vänrikki Vilho Pasanen tuli huhtikuun alussa Sortavalaan, jossa hän sai tehtäväkseen lähteä värväämään miehiä Mikkeliin. Siellä hänen toimeksiantajanaan oli ”Karjalan retkikunnan Mikkelin piirikomitea”, johon kuuluivat johtomiehinä varatuomari V. A. Kotilainen, toimittaja K. Karlin ja apteekkari A. A. Vatanen sekä 11 muuta silmäätekevää. Pasanen hoiti käytännön järjestelyt ja otti vapaaehtoiset vastaan suojeluskunnan kansliassa. 30. maaliskuuta hän ilmoitti värväyksestä sanomalehti-ilmoituksella, jossa mainittiin miehiä tarvittavan ”Salmin suojeluskuntaan itäisten rajaseutujemme turvaamiseksi”. Pasasen mukana lähti Mikkelistä runsaat 50 miestä toukokuun 6. päivänä.

Pasasen lähdettyä värväys jatkui. Asiamiehinä maakunnassa toimivat suojeluskuntien paikallispäälliköt, ja käytännössä ilmoittautumiset otti vastaan Karjalan retkikunnan piirikanslia, jona itse asiassa toimi suojeluskuntapiirin kanslia. Vastaavia piirikanslioita järjestettiin Mikkelistä käsin myös Heinolaan, Pieksämäelle ja Savonlinnaan.

Vasta toukokuun lehti-ilmoituksissa alettiin puhua ”Itä-Karjalan apuretkikunnasta”. Käsitettä ”apuretkikunta” käytettiin paljon julkisuudessa. Haluttiin näet korostaa sitä, että sotimaan lähdettiin aunuslaisten pyynnöstä heidän avukseen.

Mikkelissä myös paikallinen sanomalehti Mikkelin Sanomat oli värväämisen hengessä mukana ja julkaisi lähtöön innoittavia kirjoituksia. 12. toukokuuta lehti hehkutti:

Voimakas kansan nousu Itä-Karjalan auttamiseksi on alkanut kautta maan. Niinpä kutsutaan nyt Mikkelin lääninkin uljaita nuorukaisia ilmoittautumaan apuretkikuntaan, jonka tarkoituksena on Itä-Karjalan vapaustaistelun tukeminen ja valtakuntamme itäisen rajan suojeleminen. Viittaamme etusivulla olevaan ilmoitukseen ja toivomme, että vapaan Savon reippaat ja rohkeat pojat nousevat joukolla suureen työhön, johon heitä kutsuu heimoushengen ääni ja huoli isänmaan rajojen turvallisuudesta.

Ja kutsuun vastattiin, sillä Mikkelistä lähti lopulta satoihin nouseva joukko vapaaehtoisia.

Myös Kuopiosta värvättiin useita suurehkoja vapaaehtoisryhmiä. Ensimmäisen osaston, noin 60 poikaa, värväsivät heti huhtikuun alussa jääkärivääpelit Yrjö Sirola ja Karl Petterson. Osaston sotilaiden värväytymisestä kertoo silloinen lyseolainen E. W.

Maaliskuun lopulla v. 1919 ilmestyi Kuopion lehtiin vaatimaton ilmoitus, jossa henkilöitä, jotka olivat kiinnostuneita heimokansojen vapausasiasta, kehotettiin kääntymään erään määrätyn henkilön puoleen Kuopio-hotellissa.

Me koulupojat aavistimme heti, mistä oli kysymys, ja värväri saikin ensimmäiset asiakkaat juuri meistä. Kuopion lyseon rehtori Hannikainen ei asettanut mitään esteitä, ja kun muitakaan esteitä ei ollut – kotiin ei ilmoitettu mitään – tuli meistä Aunuksen Vapaaehtoisen Armeijan sotureita. Huhtikuun alkupäivinä, muistaakseni 8.4., lähti meitä vaunulastillinen, pari-kolmekymmentä koulupoikaa ja joukko muita kohti Sortavalaa. Asemalla piilottelimme toinen toisiamme vaaniskelevilta ja poikiaan haeskelevilta sukulaisilta ja onnistuimmekin kaikki pääsemään Sortavalaan, jossa meidät majoitettiin seminaarille. Kuopion innostuksen taustalla oli tehokas koululaisten värväys.

Retkikuntalainen V. Makkonen kertoo muistelmissaan, kuinka 2472 lyseon oppilasta ilmoittautui vapaaehtoisiksi Aunukseen. Tästä ei kuitenkaan koitunut haittaa koulunkäynnille, sillä opettajat olivat yhtä innostuneita ja kehottivat oppilaita osallistumaan retkeen. Usein innostus saattoikin johtua yksittäisistä värvääjistä tai opettajien ja muiden auktoriteettien myönteisestä suhtautumisesta asiaan.

Sittemmin värväystä jatkoi erityinen ”Kuopion toimisto”, joka haki vapaaehtoisia sanomalehti-ilmoituksilla. Käytännössä ”toimisto” oli täälläkin sama kuin suojeluskuntapiiri ja suojeluskuntapiirin kanslia. Sanomalehti Savo oli hengessä mukana. Värväysilmoituksia julkaisivat myös muutamien maalaispitäjien suojeluskunnat, kuten esimerkiksi Kiuruvesi: ”Kiuruveden pojat, rientäkää Aunuksen sorretun veljeskansan avuksi.”

Heimoushenki oli tullut Kiuruvedellä vahvasti esille jo vuonna 1918 pitäjän aktivistien hakeutuessa innolla Vienan vapaaehtoisjoukkoihin.

Aunuksen retkelle värväytyi myös kymmeniä naisia, jotka toimivat pääasiallisesti sairaanhoito- ja esikuntatehtävissä. Erityisesti kunnostautuneita sairaanhoitajia oli kuopiolainen Toini Zidbäck (1893–1978), sittemmin Malkamäki), jolta ammuttiin hevonen alta Munjärven taistelussa. Zidbäck osallistui sairaanhoitajana myöhemmin vielä Karjalan kansannousuun.

Värväytyessään vapaaehtoinen allekirjoitti sopimuksen, jossa hän sitoutui palvelemaan kahden kuukauden ajan. Sotatoimien uskottiin siis päättyvän verrattain nopeasti. Rivimiehen palkka oli 300 markkaa kuukaudelta (108 e/kk). Hyökkäys aloitettiin vajaan 900 miehen voimin, mutta miehiä värvättiin kaiken aikaa. Vapaaehtoisten määrä ylsi lopulta lähes 4 500:een. Aunuksen retkeen osallistuneiden suomalaisten ikärakenne oli varsin samanlainen kuin Viron retkelle lähteneillä: valtaosa oli 16–20-vuotiaita. Nuorimmista ei monellakaan ollut entuudestaan sotakokemusta.

Asevelvollisuusikäisiä (vuosina 1897 ja 1898 syntyneitä) ei saanut Aunukseenkaan värvätä. Vapaaehtoisten suurimmiksi ammattiryhmiksi muodostuivat työmiehet ja koululaiset.

Alkumenestyksen jälkeen Aunuksen retki kuitenkin päättyi perääntymiseen Syvärin seuduilta ja Petroskoin porteilta. Taitekohdaksi muodostui bolsevikkien maihinnousu kesäkuun lopulla Laatokalta suomalaisten rintaman selustaan Vitelessä. Saarrostuksen uhatessa heimosoturit joutuivat vetäytymään Suomen puolelle.

Aunuksen retki oli merkittävin niistä sotilaallisista operaatioista, jotka tunnemme nimikkeellä ”heimosodat”. Täsmällisiä tietoja Aunuksen retken tappioista ei ole etenkään etelärintaman osalta. Kaatuneita oli ainakin 330, ellei peräti 400, mikä tekee 10–15 prosenttia retkikunnan kokonaisvahvuudesta. Se on varsin korkea luku. Aunuksen retkellä kaatui 27 savolaista, joista kuopiolaisia oli lähes puolet (13). Kuopion lyseon oppilaista 22 lähti Aunukseen, heistä kaatui 6 (ks. liite 1). Ruumiit lähetettiin yleensä kotimultaan, mutta Kuopion lyseon oppilas Matti Simonen haudattiin paikan päällä Säämäjärven Jessoilassa, koska hän oli ”jäykistynyt sellaiseen asentoon, ettei häntä saatu kirstuun”.

Heimosodista viimeinen käytiin Itä-Karjalassa talvella 1921–1922, kun Tarton rauhaan ja neuvostohallintoon pettyneet karjalaiset talonpojat nousivat epätoivoiseen kapinaan. Tapahtuma oli karjalaisten viimeinen yritys vastustaa bolsevikkeja ja Neuvosto-Venäjää, ja se oli myös viimeisempiä suuria aseellisia taisteluja bolsevikkihallintoa vastaan. Suomalaisten panos tässä viimeisessä heimosodassa ei ollut yhtä suuri kuin aiemmissa. Kapina oli alusta lähtien karjalaisten oma yritys. Suomalaisten värväys Karjalaan ei tällä kertaa tuottanut kovinkaan hyvää tulosta. Noin 500 vapaaehtoista ilmoittautui. Mikkelissä aseita hankki ja toimitti sekä miehiä värväsi Karjalaan varatuomari Arvi Muukkonen.

Sodissa surmansa saaneiden suomalaisten määrää talvella 1921–1922 on hyvin vaikea selvittää. Heimosota-arkistosta löytyy 25 kaatuneen suomalaisen nimet. Erkki Räikkönen, Akateemisen Karjala-Seuran perustaja ja kapinaan osallistunut vapaaehtoinen, väitti noin 50 suomalaisen saaneen surmansa.

Kaatuneista kaksi oli savolaista. Toinen heistä oli kuopiolainen kokenut heimosoturi Erkki Kuvaja, joka jo 15-vuotiaana oli osallistunut Viron vapaussotaan ja Aunuksen retkikuntaan. Hänen taistelutiestään kertoo nuorempi veli, sittemmin everstiluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari Eino Kuvaja: Vanhin veljeni Erkki lähti tammikuun kuudentena päivänä 1919, täyttäessään 15 vuotta, Viron vapaussotaan. Hän toimi siellä Kalmin joukoissa erään komppanian lähettinä.

Saavuttuaan keväällä takaisin kotiin oli hän mielestämme suuri sotasankari. Syksyllä hän osallistui Aunuksen retkeen ja hänen sädekehänsä vain kasvoi silmissämme. Vuonna 1921 Karjalan noustessa hän oli uudelleen mukana ja taistelujen päätyttyä etelärintamalla hän pistäytyi joulun seutuun kotona ja lähti taas muutaman päivän kuluttua Kajaanin kautta pohjoisrintamalle.

Häntä tuntui aivan kuin pakote vaativan lähtemään, vaikka hän oli monta kertaa sanonut, että Karjalan asia on menetetty. Kohtalo lienee ollut tuo pakottaja, sillä samana päivänä kun hän ilmoittautui yksikössään, hän sai kuolettavan haavan toimiessaan tunnustelijana, ja parin tunnin kuluttua oli hänen taistelutiensä päättynyt. Tiirovaaran taistelu 22.2.1922, joka muodostui hänen viimeisekseen, oli myös viimeinen Itä-Karjalassa suoritettu taistelu tämän sotaretken aikana.

22.2.1922 kaatunut Erkki Kuvaja oli viimeinen savolainen uhri heimosodissa. Näillä sotaretkillä kuoli yhteensä 58 savolaista – puolet heistä Aunuksella. Suurimmat tappiot koituivat Kuopiolle, joka menetti heimosodissa 28 kaatunutta (ks. liite 1). Kuopion vapaudenpatsaaseen on kaiverrettu kahdeksan Aunuksen retken uhrin nimi.

Tämän tutkimuksen perusteella Aunuksen retkellä kaatui kuitenkin 13 kuopiolaista. Vapaudenpatsaasta puuttuvat jostakin syystä Johannes Hartikaisen (k. 1919), Eino Koiviston (1902–1919), Eino Korhosen (1901–1919), Aatu Pekkarisen (1899–1919) ja Aapeli Ruotsalaisen (1890–1919) nimet. Heimosodissa surmansa saaneiden savolaisten henkilötiedot löytyvät liitteestä 1.

Viitteet:

1 Westerlund (toim.) 2004.
2 Pohjois-Savo 8.2.1938.
3 Maisteri Väinö Karvinen: ”Lehtisiä Kuopion Suojeluskunnan historiasta”, ”Hajamuistoja tapahtumarikkailta päiviltä”, Savon Miekka 2/1933, s. 8-10; Nummela 1989, s. 398–404; Kuopion punakaartin päällikön I. Närhen haastattelu, ks. Pohjois-Savo 8.2.1938.
4 V.N. ”Kuopion valtauksen loppuvaihe”, Savon Miekka 3/1938, s. 8-10.
5 ”Pohjoissavolaiset vapaaehtoiset vapaussodassa.” Savon Miekka 11/1939, s. 26–27.
6 Roselius 2006, s. 73–84; Hoppu 2009, s. 149–151, 156–157, 167–170.
7 Roselius 2006, s. 76.
8 Henkilö rekisteröidään kirjoillaolokuntaansa, vaikka hän voi esimerkiksi työnsä vuoksi asua toisella paikkakunnalla.
9 Suomen Sotasurmat osoitteessa. http://kronos.narc.fi/menehtyneet
10 Kuolintavat, jotka on määritelty punaisiin kohdistuviksi ovat: ammuttu, ammuttu vankileirillä, kuollut nälkään/haavoihin/sairauteen /vankityössä/ murhattu/tapettu vankileirillä, kuollut vapauduttuaan vankeudesta, mestattu, teloitettu, tuomittu kuolemaan, saanut kuolemanrangaistuksen.
11 Vrt. Wirilander 2008, s. 697.
12 Loput 5,9 % (81) kuoli tapaturmaisesti tai jostain muusta edellä mainitsemattomasta syystä.
13 Paavolainen 1971, s. 56–57, 111.
14 Tuusniemen pitäjänkirja, s. 333.
15 Paavolainen 1971.
16 Tikka 2004, s. 21, 108, 112–113, 211–213, 304– 307, 382; Turunen 2005, s. 77, 294–295; Ylikangas 2005, s. 115. Vrt. Siltala 2009, s. 331–337.
17 Emeritusprofessori Hannu Soikkasen tiedonanto tekijälle.
18 Leppävirran teloituksista laajemmin, ks. Paavolainen 1967, 75–76; Hovi 1995, s. 350–354.
19 Westerlund (toim.) 2004, s. 54, 57.
20 Kuopiolaisista murhatuista kuusi ja kangasniemeläisistä yksi oli sellaista, joita ei voi ryhmitellä punaisiksi eikä valkoisiksi.
21 Paavolainen 1966, s. 146.
22 Smeds 1987, s. 232–235; Tuomisto 1991, s. 7.
23 Viitamies 1990, s. 400.
24 Saarela 1996, s. 15–17.
25 Saarela 2008, s. 27.
26 Tuomisto 1982, s. 208.
27 Kuopion kunnalliskertomus 1918, s. 99. KKA.
28 Soikkanen 1966, s. 325–328; Soikkanen 1975.
29 Ahvenainen – Vartiainen 1982, s. 175–178; Rasila 1982, s. 164–165.
30 Kupiainen 2007 (lainaus), s. 146.
31 Kuopion L MH SisMlle 19.1.1920. Kirjeet 1920, Ea32, SisM, KA; Tikka 2006, s. 206.
32 Savon Jääkäri 5.1.1919.
33 Hovi & Joutsamo 1971, s. 1-5; Vahtola 1989, s. 13– 17; Vahtola 1997; Roselius 2002, s. 9-13; Niinistö 2005.
34 Vahtola 1989, s. 29–31.
35 Vahtola 1989, s. 31–32.
36 Savo 14.3.1918; Kemppainen 1927, s. 136–137; Kuussaari 1957, s. 53–57.
37 Vahtola 1989, s. 98–102.
38 Brotherus 1965, s. 214.
39 Maanviljelijä Yrjö Matilaisen haast. (s. 1903). Historiallisten seurojen muistitoimikunnan arkisto, kansio 11. KA. 672
40 Vahtola 1989, s. 101.
41 Brotherus 1965, 210–220; Ikonen 2009, s. 274–275.
42 Brotherus 1965, s. 271.
43 Markkasen henkilötiedot, ks. Savonlinnan Lyseo 1884–1959, s. 187.
44 Vahtola 1989, s. 102.
45 Niinistö 1998, s. 16; Niinistö 2005, s. 23.
46 Brotherus 1965, s. 232–237; Kuussaari 1957, s. 61– 64; Vahtola 1989, s. 40.
47 Roselius 2002, s. 23.
48 Savo 30.4.1918.
49 Niinistö 2005, s. 52.
50 Roselius 2002; Niinistö 2005, s. 53.
51 Ks. Liite 4.
52 Helsingin yliopiston professorimatrikkeli 1918– 1996, s. 209–210.
53 Savon Jääkäri 29.12.1918.
54 Savon Jääkäri 8.1.1919.
55 Salmetar 31.12.1918 ja 4.1.1919.
56 Heino 2000, s. 87–91.
57 Heino 2000, s. 59.
58 Suomen jääkärien elämänkerrasto 1975, s. 401–402.
59 Hästesko (toim.) 1918–1919; Tepora 2011, s. 332.
60 Heino 2000, s. 39, 50.
61 Vahtola 1997, s. 17–36; Kangaspuro 2000, s. 71; Niinistö 2005, s. 148–153.
62 Vahtola 1997, s. 17–36; Kangaspuro 2000, s. 71; Niinistö 2005, s. 148–153.
63 Vahtola 1997, s. 100–101.
64 Salmetar 29.4.1919 ja 3.7.1919; Vahtola 1997, s. 107.
65 Ks. kyseisten henkilöiden henkilökortit, Karjalan ja Aunuksen muistomitalien jakokortisto, KA, S.
66 Salmetar 5.7.1919.
67 Vahtola 1997, s. 108, 111.
68 Vahtola 1997, s. 111.
69 Mikkelin Sanomat 12.5.1919.
70 Vahtola 1997, s. 111–112, 130.
71 Vahtola 1997, s. 112.
72 Kuopion suomalaisen lyseon vuosikertomuksen 1918–1919 mukaan Aunukseen lähti 22 koulun oppilasta. Ks. Kuopion suomalainen lyseo vk 1918– 1919, Kouluhallituksen arkisto, Oppikouluosasto, kansio E 56, KA.
73 Makkosen muistelmat, KVHM, KA, S.
74 Vahtola 1988, s. 101–102; Vahtola 1997, s. 112.
75 Niinistö 2005, s. 154–155.
76 Vahtola 1997, s. 120–130.
77 Vahtola 1997, s. 581–583. Vrt. Roselius 2002, s. 68–80 ja 116–123.
78 Toini Zidbäckin kirje kotiväelle 4.6.1919 (lainaus). Ks. Niinistö 2005, s. 154, jossa julkaistu kirje.
79 Roselius 2002, s. 84–85; Räikkönen 1924, s. 227.
80 Kuvaja 2003, s. 33–34.
81 Ks. esim. Savo 14.9.1920, jossa on lueteltu vapaussodan sankaripatsaaseen ikuistetut nimet.