Eino Murtorinne, Savon maakuntahistoriasarjan vaiheita
Historiatyö alkoi 1930-luvulla
Me vietämme Savon maakuntahistorian valmistumisjuhlaa samalla paikalla (Mikkelissä), missä maakuntahistorian syntysanat yli kahdeksan vuosikymmentä sitten lausuttiin. Ei ollut sattuma, että aloite Savon maakuntahistorian kirjoittamiseksi nousi juuri täältä, Savon asutuksen vanhimmasta keskiöstä. Jo maakuntahistorian pitkähköksi venähtänyt syntytausta antaa kuitenkin selvästi ymmärtää, ettei asian toteuttaminen ollut kuitenkaan kovin suoraviivainen ja nopea toimenpide. Päinvastoin asia lähti liikkeelle ehkä hieman vitkastellen. Niinpä maaherran johdolla istunut Savon historian työvaliokunta saattoi vasta – talouslaman väistyttyä – 1930-luvun lopulla asettaa historiatoimikunnan pohtimaan työn toteutusta ja sisältöä.
Savolaisperäisistä tutkijoista koostunut toimituskunta, jonka muodostivat professorit Martti Ruuth, Leo Harmaja ja Kauko Teräsvuori sekä silloiset tohtorit Ilmari Salomies ja Heikki Varis kaavaili maakuntahistorian toteuttamista kolmiosaisena julkaisuna, jonka kunkin osan kirjoittamiseen osallistuisi useampia kirjoittajia ja joka nojaisi mahdollisimman paljon aiempaan tutkimustietoon. Sinänsä oivallinen suunnitelma osoittautui kuitenkin kestämättömäksi, kun sitä yritettiin toteuttaa Savon varhaisinta historiaa kirjoitettaessa sotakautena. Kävi ilmi, ettei aiempaa tutkimustietoa monista tärkeistäkään kysymyksistä ollut ja lähdeaineistokin oli Savon osalta monesti puutteellista. Vaikka varhaisin Savon esihistoriaa koskeva nide onnistuttiin Martti Ruuthin johdolla ja hänen pitkän poikansa Martti Ruudun avustuksella sota-ajan viivytyksen jälkeen 1947 saamaan valmiiksi, se oli jo syntyessään monin osin vanhentunut.
Savon säätiö rahoittamaan tutkimustyötä – linjaus yhdestä kirjoittajasta
Kyseinen kokemus, mutta ennen muuta yleisessä tutkimustilanteessa tapahtunut muutos etenkin asutushistorian ja arkeologian edistymisen osalta johtivat siihen, että myös Savon maakuntahistorian kirjoitustyö joutui maailmansodan jälkeen uuteen harkintaan. Samalla kun Savon historian työvaliokunnan työtä jatkamaan perustettiin 1955 Savon säätiö, jonka oli määrä huolehtia suunnitelman taloudellisesta pohjasta, suunnitelma historiatyön sisällölliseksi toteuttamiseksi sai historiatoimikunnan käsittelyssä uusia piirteitä. Keskeisenä muutoksena oli päätös luopua usean kirjoittajan voimin toteutettavasta esityksestä kunkin ajanjakson osalta ja korvata se yhdelle luotettavalle tutkijalle annettavalla tehtävällä historiallisen kokonaiskuvan laatimiseksi tutkimastaan ajanjaksosta. Maakunnan asutuksen, väestön, elinkeinoelämän, kulttuurin, kirkollisen elämän jne. tarkastelun tuli tapahtua kunkin ajanjakson osalta saman kokonaisesityksen puitteissa. Historiatoimikunnan tehtäväksi jäi puolestaan huolehtia siitä, ettei yhden kirjoittaman laatima esitys saanut muodostua vain kirjoittajan subjektiiviseksi tulkinnaksi ajastaan.
Vaikka säätiö ja historiatoimikunta onnistuivat jo 1950-luvun alussa saamaan maakuntahistorian seuraavien osien kirjoittajaksi kaksi maineikasta tutkijaa Savon omana poikana ja ansiokkaana tutkijana tunnetun fil.tri Kaarlo Wirilanderin ja maan johtaviin arkistomiehiin lukeutuvan historioitsijan fil.tri Kauko Pirisen, jotka tulivat samalla myös historiatoimikunnan jäseniksi, kirjoitustyölle asetetut uudet ehdot asettivat heidät varsin vaativaan tilanteeseen. Edellyttiväthän ne maakunnan kehityksen kokonaisvalta tarkastelua. Kun Savon historialliseen menneisyyteen kohdistettu aiempi tutkimus oli niin ikään osoittautunut varsin kapea-alaiseksi ja puutteelliseksi, kokonaisvaltaisen kuvan luominen edellytti suurelta osin myös alkuperäislähteisiin ulottuvan perustutkimuksen suorittamista. Kun Savon historiatyöhön lupautuneilla tunnetuilla tutkijoilla oli tämän tehtävänsä lisäksi lukuisa joukko muita tehtäviä, ei ollut suinkaan sattuma, että Savon maakuntahistoriatyö joutui sodan jälkeisinä vuosikymmeninä pitkälliseen ja ajoittain turhauttavaankin odotteluvaiheeseen.
Pitkähkön ensimmäisen odotusvaiheen katkaisi historian III osan tehtäväkseen saanut Mikkelin oma poika Kaarlo Wirilander, jonka mahtava työ Savo kaskisavujen kautena 1721–1870 ilmestyi 1960. Wirilanderin työ edusti selvästi sodanjälkeisen kauden uutta aaltoa sikäli, että se pyrki täsmälliseen tieteelliseen tarkkuuteen ja antamaan sen pohjalta kokonaisvaltaisen kuvan maakunnan kehityksestä kyseisenä kautena. Kun Wirilanderin työlle oli niin ikään tunnusomaista loistava, lähes runollinen esitystapa, työstä muodostui tavallaan eräänlainen savolaisen historiallisen ilmaisun symboli, jonka toimituskunnan silloinen puheenjohtaja Martti Ruutu saattoi pitkän odotusten jälkeen ottaa syvästi tyytyväisenä vastaan. Saatiinhan työstä myöhemmin ottaa peräti kaksi uusintapainosta.
Tuntuvasti kauemmin kuin Wirilanderin työtä jouduttiin odottamaan teossarjan toisen osan kirjoittajaksi lupautuneen prof. Kauko Pirisen osuutta. Odotus kesti siinä määrin kauan, että eräs Savon Sanomien toimittaja sai aiheen pilaillen luonnehtia Piristä maan lupaavimmaksi tutkijaksi, koska hän oli luvannut työn valmistuvan jo 17 vuotta sitten. Pirisen työtä viivyttivät paitsi lukuisat muut tehtävät ja elämän vastoinkäymiset ennen muuta hänen viimeistelevän tarkka ja huolellinen tutkijan otteensa, joka ei sallinut jättää viimeistäkään kiveä kääntämättä. Näin jälkikäteen katsoen Pirinen lunasti kuitenkin lupauksensa odotusten jälkeen jopa moninkertaisesti. Jo hänen 1982 julkaisemansa 900-sivuinen jättiteos Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534–1617 hakee epäilemättä vertaistaan kaikkienkin maakuntahistorioiden joukossa. Se oli maan arkistolähteiden perusteellisen tuntijan ja monipuolisen historioitsijan ”tiheällä kammalla” piirtämä kuva Savon asutuksen, väestön, elinkeino- ja kulttuurielämän jne. kehityksestä tänä maakunnan keskeisen kasvun ja muotoutumisen vaiheessa. Ei ihme, että Pirisen työ on muodostunut myöhemmin esim. kaikkien itäsuomalaisten sukututkijain suosituksi alkulähteeksi.
Tutkimustyö aktivoitui 1980-luvulla
Pirisen rooli ei kuitenkaan rajoittunut vain Savon historian II:1 osan kirjoittamiseen. Kun historiatoimikunta katsoi jo aiemmin julkaistun Savon historian I:n osan auttamattomasti vanhentuneeksi ja se päätettiin uudistaa, vastasivat uudistetun laitoksen kirjoitustyöstä esihistorian osalta arkeologina tunnettu Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander ja keskiajan osalta Kauko Pirinen. Kun keskiaikaa koskevat lähteet olivat Savon osalta varsin puutteelliset, saattoi Pirinen käyttää äsken valmistuneen, myöhempää ajankohtaa koskeneen työnsä tietoja myös keskiajan kuvan rekostruointiin. Toisaalta Pirisen suosituksesta historiatoimikunta päätti valita fil.tri Veijo Saloheimon Karjalan tutkimuslaitoksesta jatkamaan ajallisesti hänen työtään 1600-luvun osalta. Saloheimo saattoikin käyttää Pirisen laajaa tietämystä ja arkistoaineiston tuntemusta hyväkseen ja julkaisi jo 1990 Savon historian II:ta osaa täydentävän mittavan tutkimuksen Savo suurvallan valjaissa 1617–1721.
Savon historiankirjoituksen pitkän odotuksen jälkeen 1980-luvulla kokema mahtava buumi näyttävine tuloksineen loi selvästi uskoa tulevaisuuteen ja vahvisti käsitystä, että teossarjan myöhempien osien kirjoitustyötä oli syytä jatkaa koetulla tavalla. Tämän teki mahdolliseksi myös Savon säätiön vilpitön tuki ja sen taustalla Savon kuntien osoittama pitkämielisyys työn viivästymistä kohtaan. Sen sijaan työtä johtamaan asetetun historiatoimikunnan kokoonpano koki luonnollisia muutoksia vanhojen konkarien Ruudun, Variksen, Pirisen, Wirilanderin jne. väistyessä. 1980-luvulta lähtien heidän tilalleen valittiin meitä nuorempia ”savolaisia”, kuten Arvo M. Soininen, Hannu Soikkanen, Ohto Manninen, Paavo Seppänen ja allekirjoittanut sekä hetkeä myöhemmin Jorma Ahvenainen, Eino Lyytinen, Antero Heikkinen, Martti Häikiö ja Jyrki Paaskoski. Toimituskunnan ansiokkaina sihteerinä ovat puolestaan toimineet Antero Nederström ja hänen jälkeensä Pia Puntanen.
Loppukiri 2000-luvun ensi vuosikymmenellä
Sen jälkeen kun tri Ohto Manninen oli pitkähkön empimisen jälkeen luopunut aikomuksestaan kirjoittaa Savon historian osa IV ja uudet kirjoittajat oli valittu, Savon maakuntahistoriatyö saikin kokea tämän vuosisadan ensi vuosikymmenen myötä uuden nousukauden modernin historiantutkimuksen mitat täyttävine julkaisuineen. Niin kuin hyvin muistamme, näistä ensimmäisenä ilmestyi 2006 maailmansodan jälkeistä aikaa käsittelevä VI osa Heimomaakunnasta maakuntien Eurooppaan 1945–2000, joka poikkeuksellisesti oli neljän kirjoittajan Erkki Kinnusen, Eino Lyytisen, Hannu Soikkasen ja Teppo Viholan työn tulosta. Tätä seurasi vain muutaman vuoden viiveellä 2008 Hannele Wirilanderin kirjoittama mainio IV osa Uudistuksiin heräävä Savo 1870–1918. Kun Hannele Wirilander ei kuitenkaan ollut halukas jatkamaan ajallisesti työtään maailmansotien välisen ajan osalta, tämän osan kirjoittaminen päätettiin antaa Erkki Kinnusen tehtäväksi. Kyseisen V:n osan Vastakohtien aika 1919–1944 ilmestyminen, josta pian saamme kuulla enemmän, merkitsi samalla vuosikymmeniä kestäneen historiaprojektin lopullista toteutumista. Mutta kaikkea tätä täydensi edelleen erinomaisella tavalla Riitta Räsäsen toimittama ja 2008 ilmestynyt avoa koskeva kansatieteellinen kokoomateos Savo ja sen kansa, joka koostui useiden alansa johtavien tutkijain Savoa koskevista esityksistä. Näin Savo oli 2013 saanut lopullisesti valmiiksi nykyaikaisen historian ja kansatieteen tutkimuksen kriteerit hyvin täyttävän kokonaisesityksen, joka hakee epäilyksittä vertaistaan kaikkien muiden maakunnallisten esitysten joukossa.
Vaikka Savon historian kirjoitustyö on toteutettu pääsääntöisesti yhden kirjoittajan kutakin ajanjaksoa koskevana esityksenä, tämä ei ole kuitenkaan merkinnyt kulloisenkin esityksen rajoittumista vain kirjoittajan omaan tulkintaan käsiteltävänä olleesta aikakaudesta. Tästä on osaltaan pitänyt huolen kirjoitustyötä valvomaan asetettu historiatoimikunta, jonka varsin monipuolinen asiantuntemus on saanut runsaastikin tilaa useimpien osien sisällössä ja tulkinnoissa. Historiatoimikunnan monipuolinen koostumus ja eri alojen asiantuntemus on tehnytkin mielestäni toimikunnan kokouksista monesti todella mielenkiintoisia ”seminaareja”, jotka ovat hyvin vetäneet vertoja korkeakoulujen vastaaville tilaisuuksille. Sen myötä toimikunnan jäsenten niin eri alojen kuin maakunnan eri osien tuntemus on saanut tilaa teoksissa.
Savon maakuntahistorian valmistuttua olen monesti pohdiskellut mielessäni oliko viisasta, että köyhä Savo otti tehtäväkseen toteuttaa historiatyönsä näin jättimäisessä, runsaasti taloudellisia uhrauksiakin vaativissa puitteissa. Ehkä vaatimattomampikin yleisesitys olisi täyttänyt ainakin edustukselliset tarpeet. Samalla on kuitenkin mielestäni todettava, että se historiallinen syväkyntö, jota mittavaksi paisunut historiatyö edustaa, ei ole ollut vain köyhän maakunnan suuri kunnianteko menneitten sukupolvien mittavalle uurastukselle vaan se on samalla lähtökohta ja vahva perusta maakunnan tulevaisuudelle. Uskon, että näin vaativa kulttuuriteko, jota kyseinen työ edustaa, ei voi koskaan jäädä vaille säteilyvaikutuksia. Millaisia ne ovat, sitä emme ehkä vielä näe.
Näitä pohtiessani mieleeni on tullut toistuvasti se juttu vehmersalmelaisesta isäntämiehestä, joka kerran vei poikaansa oppikouluun Kuopioon ja sai hankittua hänelle vielä kortteerinkin. Näin oli poika isän mielestä onnellisesti saatettu herrahissiin. Laivarantaan palatessa hän tapasi toisen vehmersalmelaisen, jonka kanssa he kulkivat Snellmanin puiston läpi ja jäivät ihailemaan pulujen kirjomaa Snellmanin patsasta. Katseltuaan pulujen tahrimaa patsasta mies päätyi hetken ylevissä tunnelmissa toteamaan: ”Suattaa se pulu joskus vielä paskantoo meijännii poejan piälle.”
Näin minäkin uskon, että kyllä ne pulut vielä joskus ymmärtävät sen merkittävän panoksen, minkä Savon maakuntahistoria pitää sisällään.
Mikkelissä 16.10.2013
Eino Murtorinne
Kirjoittaja on Savon historiatoimituskunnan puheenjohtaja.
