Pyrkimys supistettujen koulujen vähentämiseen

Savon kuten koko maankin kansakoulut erosivat toisistaan ensi sijassa kokonsa puolesta. Maalaiskylien koulut olivat pieniä, lähes kaikki yksi- tai kaksiopettajaisia, kun taas kirkonkylien ja muiden isompien taajamien koulut olivat suurempia. Kaupungeissa oli vähän kansakouluja väkilukuun nähden, joten ne olivat suurempia. Iisalmen kaupungissa oli vain yksi kansakoulu, joka käsitti 13 luokkaa. Mikkelissä ja Savonlinnassa kansakouluja oli kolme, Kuopiossa kahdeksan.²⁰

Jo ennen sotia korjattavaksi puutteeksi oli nostettu koulutuksellisesti heikkojen supistettujen koulun vähentäminen. Vuonna 1946 mietintönsä jättänyt ja monia sittemmin toteutettuja ehdotuksia esittänyt kansakoulukomitea esitti samaa. Pieniä koulupiirejä ja supistettuja kouluja oli syntynyt erityisesti sen oppivelvollisuuslain tavoitteen saavuttamiseksi, ettei kellään olisi yli viiden kilometrin koulumatkaa. Savossa vesistöt rikkoivat kulkuyhteyksiä ja pidensivät koulumatkoja.

Varsinainen supistettu koulu oli yksiopettajainen, ja siinä kaksi alinta luokkaa korvattiin yhteensä vain 12-viikkoisella tai pidemmällä 18-viikkoisella alakoululla. Vuonna 1945 annetun lainmuutoksen mukaan kunnan oli järjestettävä 36-viikkoinen alakoulu, mikäli piirissä ilmoittautui 12 lasta. Lukuvuonna 1947–1948 supistettuja kouluja oli Savon tarkastuspiireissä paljon: Mikkelin piirissä 69 koulua (39 % kaikista), Pieksämäen piirissä 48 koulua (28 %), Iisalmen piirissä 47 koulua (28 %), Savonlinnan piirissä 31 koulua (23 %) ja Kuopion piirissä 30 koulua (19 %).²¹

Supistettujen koulujen määrä vaihteli kunnittain suuresti. Sulkavalla ja Maaningalla oli vuonna 1947 vain yksi supistettu koulu 15:sta, kun taas monissa Savon maalaiskunnissa niitä oli jopa enemmistö; Pertunmaalla viisi koulua yhdeksästä, Hirvensalmella puolet eli yhdeksän 18:sta, Sonkajärvellä lähes puolet eli 15 koulua 31:stä, Suonenjoella yhdeksän 19:sta ja Pielavedelläkin 12 koulua 30:stä.²²

Sodan jälkeen oppilasmäärän lisääntyminen siirtoväen tulon ja ikäluokan kasvun myötä antoi mahdollisuuden supistettujen koulujen vähentämiseen. Joillakin paikkakunnilla näin tapahtuikin, mutta samasta syystä syntyi kokonaan uusia koulupiirejä ja uusia pieniä kouluja asutuksen painopisteen muuttuessa ja pyrittäessä edelleen lyhentämään koulumatkoja. Niinpä Iisalmen tarkastuspiirissä supistettujen koulujen määrä jo muutaman vuoden kuluttua oli lisääntynyt 45:stä 56:een ja pysyi siinä 1950-luvulla. Supistettujen koulujen osuus kuitenkin pieneni, kun kouluja tuli lisää. Mikkelin piirissä näiden koulujen määrä oli lukuvuonna 1953–1954 suunnilleen sama kuin aikaisemmin eli 66 koulua. Mutta muissa Savon piireissä määrä oli laskenut, Pieksämäen piirissä 38:aan, Kuopion piirissä 21:een ja Savonlinnan piirissä 28:aan. Lukuvuonna 1953–1954 supistettujen koulujen osuus Savossa oli suunnilleen samansuuruinen kuin koko maassa, 27 % kaikista yläkansakouluista. Muualla syrjäseuduilla osuudet olivat vielä suuremmat: Kainuussa 54 % ja Turun saaristossa yli 40 %.²³

Savon kuten koko maankin maaseudun suuri supistettujen koulujen osuus merkitsi suurelle oppilasjoukolle lyhyempää lukukautta sekä ala­ että yläkoulussa. Se loi suuren eron toisaalta keskusten ja kirkonkylien ja toisaalta syrjäkylien pienten koulujen välille. Se tuli ongelmaksi silloin, kun koulutoiminnaltakin alettiin vaatia tehokkuutta ja tuloksellisuutta.

Jos mukaan otetaan myös kaksiopettajaiset koulut, joissa toinen opettaja opetti kahta tai kolmea alempaa luokkaa ja toinen neljää tai viittä yläkoulun luokkaa yhdessä, Savon kansakouluista valtaosa oli pieniä kouluja. Myös kolmeopettajaisessa koulussa oli yhdysluokkia. Kouluja, joissa oli yhdysluokkia, oli sodan jälkeen peräti 90 % maaseudun kouluista, ja niitä kävi 75 % maaseudun oppilaista ja 63 % maan kaikista kansakoululaisista. Varsinkin vesistöjen pilkkomassa ja asutukseltaan hajanaisessa Etelä­ Savossa oli supistettuja ja kaksiopettajaisia kouluja, vuonna 1953 Mikkelin tarkastuspiirissä 153:sta koulusta peräti 133 eli 87 %. Se oli enemmän kuin koko maassa keskimäärin, 64 %. Keskimääräistä korkeampi osuus, 74 %, oli myös Savonlinnan tarkastuspiirissä ja niukasti korkeampi Kuopion tarkastuspiirissä.

Suhtautuminen osin supistettuihinkin, mutta ennen kaikkea kaksiopettajaisiin kouluihin vaihteli. Useiden luokkien opettamista yhtä aikaa eli ns. yhdysluokkia ei pidetty opetuksellisesti tehokkaina, mutta oli myös niitä, mm. professori Matti Koskenniemi, jotka eivät välttämättä pitäneet ikäluokkaan erikoistunutta opetusta parhaana. He näkivät yhdysluokassa ”yhteiskunnan pienoiskoossa”. Korostettiin myös pienten koulujen tuttuutta ja turvallisuutta.²⁴

Kun oppilaat alkoivat syrjäkyliltä vähetä, myös yksiopettajaisten koulujen määrä pieneni. Lukuvuonna 1965–1966 supistetut koulut olivat vähentyneet eikä niitä monissa kunnissa enää ollutkaan. Juvalla ja Ristiinassa Etelä-Savossa sekä Sonkajärvellä Pohjois-Savossa oli jokaisessa vielä neljä yksiopettajaista koulua, mutta esim. Kiuruveden 38 koulusta yksiopettajaisia oli vain yksi. Vuonna 1966 Mikkelin tarkastuspiirissä niitä oli enää 19 (13 %) ja Savonlinnan piirissäkin vain 11 (12 %). Lukuvuonna 1970–1971 yksiopettajaisia kouluja oli Mikkelin läänissä enää viisi, mutta Kuopion läänissä vielä 14.²⁵

Perusopetus suurten ikäluokkien ja muuttoliikkeen puristuksessa

Savon kuten koko maankin oppivelvollisuuskoulun ongelmaksi muodostuivat ensin sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat, sitten ikäluokkien pieneneminen ja siihen liittynyt maaltamuutto. Ikäluokkien suurentuessa kasvoi nopeasti tilojen ja opettajien tarve. Sitten ne olivat väärässä paikassa. Koulu rakennuksineen ja opettajanvirkoineen oli jäykkä instituutio, jota oppilasmäärän raju lisäys heilutteli.

Oppilasmäärän kasvuun vastattiin useimmiten laajentamalla entisiä kouluja. Kuitenkin joka maalaiskunnassa perustettiin uusia koulupiirejä, ja monissa toteutettiin jopa erittäin mittava koulujen rakennusohjelma joko rakentamalla uusia tai peruskorjaamalla vanhoja. Kaupungeissa sekä suuren ikäluokan tulo kansakouluikään että muuttoliike lisäsivät kouluissa jo ennestään vallitsevaa ahtautta. Rakentamisohjelman hidas käynnistyminen kaupungeissa selittyy sillä, että kaupungit eivät juuri saaneet valtionapua kansakoulujen rakentamiseen.

Savon kaupungeista tilanne oli vaikein Mikkelin kansakouluissa. Siellä oli vuonna 1954 opetettavia luokkia 64 ja luokkahuoneita 29. Näin opetustiloja oli – täydellisen vuoroluvun lisäksi – sijoitettava koulurakennusten ulkopuolelle. Tilanne tosin helpottui jo seuraavana vuonna, kun valmistui uusi Urpolan koulu, jossa oli kaksi voimistelusalia ja käsityöhuonetta. Kuitenkin vuoroluku edelleen jatkui. Vielä lukuvuonna 1961–1962 lähes puolet oppilaista (44 %) oli iltavuorossa. Ahtauden sanottiin olleen maan pahin. Vasta Lähemäen ja Siekkilän koulujen valmistuttua vuonna 1972 vuoroluku loppui.²⁷

Ahtaus oli suuri myös Kuopiossa, mutta se helpottui vuonna 1955, jolloin Kuopio sai ensimmäisen uuden kansakoulun, Haapaniemen koulun. Luokkien lisäksi siinä oli tilava voimistelusali, juhlasali sekä veisto- ja kotitaloustilat. Seuraavana oli vuorossa Männistön koulu, jossa mainittiin olleen Euroopan tilavimmat kotitaloustilat. Sen jälkeen tuli vielä Särkiniemen koulu, joten Kuopiossa tilanahtaus väistyi.²⁸

Ei vain kasvavissa kaupungeissa vaan myös useimmissa maalaiskunnissa toteutettiin mittava koulujen rakentamisohjelma. Sonkajärvellä rakennettiin sodan päättymisen jälkeen 12 uutta kansakoulua. Vuonna 1960 listalla oli vielä kolme kansakoulua sekä kansalaiskoulu. Kangasniemellä rakennettiin vuoden 1947 jälkeen 10 uutta koulua. Pienessä Savonrannassa ohjelma käsitti kolme uutta koulua ja kaksi koulupiiriä.²⁹ Juvalla todettiin vuonna 1956 sodan jälkeen rakennetun seitsemän uutta koulua, peruskorjatun viisi ja vielä yhden rakentamisen ja viiden peruskorjauksen käynnistyvän pian. Tästä mittavasta rakentamisesta huolimatta 250 oppilaalla oli vielä yli viiden kilometrin koulumatka.³⁰ Oppilasmäärän lisäyksestä koitui myös myönteisiä seurauksia siten, että supistettujen koulujen määrä paikoin väheni. Suonenjoella määrä väheni kolmeen.³¹

Uusien koulujen rakentamisesta käytiin myös kuntien välillä tiukkaa kamppailua. Koulujen rakennuslupia haettiin paljon enemmän kuin niitä annettiin. Ensin oli läpäistävä Kouluhallituksen, sitten opetusministeriön ja lopuksi valtioneuvoston seula. Useamman turhan hakukerran jälkeen jo hävinnyt hakemus saattoi tulla vuoroon. Piirustuksina käytettiin yleensä Kouluhallituksen hyväksymiä tyyppipiirustuksia. 1950-luvun loppupuolella alkoi olla nähtävissä, ettei uusia kouluja tarvittaisi, mutta sekä kylien että kunnan intressit heijastuivat valtuustoihin, ja työllisyysnäkökohdat painoivat ajamaan koulujen rakentamispäätösten sekä varsinkin peruskorjausten aikaansaamista. Talvi 1958 oli Savon maaseudulla vaikea työttömyystalvi. Hakkuut ja rakentaminen olivat vähissä. Jo aikaisemminkin varsinkin Rautavaaran – Kaavin – Nilsiän – Juankosken alue kärsi vaikeasta työttömyydestä.³²

1950-luvulla Varpaisjärvellä koulupiirejä ja koulujen rakentamista käsiteltiin lähes jokaisessa valtuuston kokouksessa. Pitkään omaa koulua vaatinut Karsanlahden kylä sai sen vuonna 1957.³³ 1960-luvun alkuun mennessä Savoon oli rakennettu alueellisesti kattava kansakoulujen verkosto. Se tarjosi suurelle ikäluokalle vuoden 1921 oppivelvollisuuslaissa suunnitellun ja sodan jälkeen tehostetun peruskoulutuksen. Vuoden 1957 laissa edellytetty päiväkansalaiskoulu ja apukoulu vaativat uutta rakentamista, mutta näitä kouluja rakennettiin yksinomaan kirkonkyliin tai keskuksiin.

Savon kansakoululaitos oli laajimmillaan 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Silloin suuret ikäluokat olivat siirtymässä pois kansakoulusta, jatkuvasti kasvavan osan mennessä oppikouluun ja muuttoliikkeen alkaessa pienentää syrjäkylien koulujen oppilasmääriä.

Kouluissa oli lukuisasti myös muuta henkilökuntaa: koulukeittäjiä, vahtimestareita ja talonmiehiä. Koulujen johtokunnissa oli paljon luottamusmiehiä. Vuonna 1945 koululautakunnan perustaminen tosin vähensi johtokunnan merkitystä, mutta se oli suuri aina peruskouluun asti. Silloin siirryttiin ylhäältä ohjattuun, keskitettyyn järjestelmään.

Laajoissa savolaisissa kunnissa oli paljon kouluja, Kiuruvedellä eniten, 41 koulupiiriä ja koulua, Sonkajärvellä 34, vaikka Sukeva oli siitä vuonna 1950 erotettu, Pielavedellä ja Juvalla 33, Leppävirralla 32, Kangasniemellä, Iisalmen ja Mikkelin maalaiskunnissa 30. Useimmissa Savon kunnissa kouluja oli enimmillään 20:n kahta puolta. Monet niistä oli rakennettu sodan jälkeen ja erityisesti 1950-luvulla. Lähes kaikki koulut oli suunniteltu ja rakennettu koulukäyttöön. Yksiopettajaisten ns. supistettujen koulujen osuus vaihteli kunnittain, mutta koko ajan vähentyen.³⁵

Sodan seurauksista ja jälleenrakennusajan taloudellisista vaikeuksista huolimatta Savossa toteutuivat tehostuneina vuoden 1921 oppivelvollisuuslain tavoitteet. Ne käsittivät kaikkialla Savossa kansakoulun läpi käymisen siitä vapautettujen määrän supistuessa koko ajan ja laiminlyöneiden huvetessa lähes olemattomiin. Koulu oli monessa tapauksessa varsinkin Mikkelin läänissä yksiopettajainen ns. supistettu koulu, joka oli kestoltaankin lyhyempi ja jota pedagogisesti pidettiin heikkotehoisena. Oppivelvollisuuteen kuului kaupungeissa ja kauppaloissa myös päiväjatkokoulu ja maalaiskunnissa vaihteleva, koulutukselliselta panokseltaan kirjava sekä tuloksiltaan usein vaatimaton, yleensä koulupiireittäin järjestetty pikemminkin jatkokurssi kuin -koulu.³⁶

Kansakoulu alkoi tehostua myös siten, että vuodesta 1955 oppikouluun pääsyyn vaikutti kansakoulunopettajan lausunto, pyrkijän sijoittuminen kansakoululuokkansa lukuaineiden keskiarvon mukaisessa vertailussa sekä kokeet äidinkielessä ja laskennossa. Kun kouluun pääsy vaikeutui, kansakouluopetuksen tärkeäksi tavoitteeksi tuli valmentaa oppilaita oppikoulun pääsytutkintoon. Tämä edellytti opetuksen tehostamista.

Kuopiossa kansakoulu ylitti vuonna 1963 toisena Suomessa tärkeän kynnyksen käynnistämällä vapaaehtoisen vieraan kielen, englannin, opetuksen. Lahdessa se oli aloitettu vuotta aikaisemmin. Valtaosa Kuopion opettajista oli vieraan kielen opetuksen kannalla, ja 70 % heistä halusi kieleksi englannin. Opettajakoulutusta ruvettiin antamaan Kuopion kesäyliopiston yhteydessä. Vuonna 1965 alkoi pakollinen vieraan kielen opiskelu. Pari vuotta myöhemmin palkattiin sivutoiminen kielenopetuksen ohjaaja; heidän määränsä on sen jälkeen lisääntynyt. Myös kansakoulujen liikunnanopetusta kehitettiin valitsemalla tehtävään neuvottelukunta.³⁷

Rinnan uusien koulujen rakentamisen kanssa koulutyötä Savon maaseudulla helpotti nopeasti leviävä sähköistys. Maaseudun sähköistämisessä savolaiset läänit pitivät perää. Kun vuonna 1960 Uudenmaan läänin maaseututalouksista 95 % oli sähköistetty, Kuopion läänissä osuus oli vasta 50 %. Lapin ja Oulun lääneissä sähköistys oli edennyt ripeämmin, koska siellä asutus oli sijoittunut jokivarsiin. Savossakin monet koulut saivat sähköt jo 1950-luvulla ja erityisesti sitten 1960-luvulla valtion tukiessa sähköistystä. Rautalammin Koipinniemen ja Hankamäen koulut saivat sähköt 1960-luvun alussa.³⁸

Maalaiskunnissa jatkokoulutus kehittyy hitaasti

Jatkokoulun merkitys kasvoi vuodesta 1943, kun sen käyminen tuli kansakoulun päästötodistuksen saamisen ehdoksi. Oppilaiden kannalta päästötodistus oli tärkeä siksi, että mm. rautateillä ja postissa se oli alalle pääsyn ehtona. Jatkokoulu tai -kurssi, niin kuin sitä myös nimitettiin, kehittyi kaupungeissa ja kauppaloissa erilaiseksi kuin maaseudulla. Kaupungeissa ja kauppaloissa sen tuli vuodesta 1948 olla joko yksi- tai kaksivuotinen päiväkoulu. Jo lukuvuonna 1947–1948 kaikissa Savon kaupungeissa oli kaksivuotinen päiväjatkokoulu. Mikkeli perusti sen jo 1944. Kuopiossa tosin oli jatkokoulun kahdella vuosiluokalla vain 57 oppilasta kummallakin, kun neljännellä kansakoululuokalla, siis ennen oppikoulun menoa, oli 402 oppilasta. Kuopiossa jatkokoulu oli erikseen pojille ja tytöille; opetusta oli 32 viikkotuntia. Kuopiossa jatkoluokkia oli kuudessa koulussa, Savonlinnassa neljässä, Iisalmessa kahdessa ja Mikkelissä neljässä koulussa. Kauppaloista niitä oli Varkaudessa kolmessa ja Pieksämäellä vain yhdessä koulussa.³⁹ Sen sijaan useimmissa maalaiskunnissa jatkokoulu toimi iltakurssina. Vuonna 1947 jatkokouluja oli maalaiskunnissa lähes yhtä monta kuin kouluja. Hirvensalmella niitä oli 18, siis myös kaikissa supistettujen koulujen koulupiireissä. Joissakin niitä oli vähemmän kuin kouluja, Juvalla 29, kun kouluja oli 31.⁴⁰ Kansakouluaineiden kertaus ei tyydyttänyt oppilaita, opettajia eikä vanhempia.

Kaupungeissa jatkokoulujen opetus kehittyi. Mikkelissä alkoi vuonna 1945 jatkokoulun yhteydessä työharjoittelu. Tosin opetus oli osin vanhan kertausta, mutta myös uutta, jatkokoulun omintakeisuutta korostavaa. Pojille oli veistoa kymmenen ja tytöillekin ompelua kuusi viikkotuntia. Tyttöjen opetus liittyi kotitalouteen ja kodinhoito-oppiin. Molemmille sukupuolille oli uusina oppiaineina ammattipiirustusta sekä ammatinvalintaa. Historiasta voitiin irrottaa osa kansalaistieto- ja elämäntaito-nimisiin oppiaineisiin. Luonnonoppia opetettiin vain pojille.⁴¹

Vuonna 1953 hyväksytyssä Kuopion jatkokoulun opetussuunnitelmassa oli uutena oppiaineena historian yhteydessä yhteiskuntaoppi. Erikoisuutena ja uutuutena oli kotitalouden opettaminen pojille, toki suppemmin kuin tytöille. Vuosikymmenen puolivälissä Kuopion jatkokoulussa kehitettiin linjajakoa: yleisen linjan rinnalle muodostettiin kaupallinen linja. Käytössä oli peräti harjoittelukauppa, ja yleisemminkin kouluun kytkeytyi harjoittelu. Jo ennen kansalaiskouluun siirtymistä muotoutui myös kotitalouslinja.⁴²

Maalaiskunnissa koulupiirien puitteissa tapahtuva jatko-opetus jäi pakostakin sirpaleiseksi, ja vuonna 1946 kansakoulukomitean mietinnössä sen sanottiin olevan ”vähäistä ja epätyydyttävästi järjestettyä”. Oppilaita oli vähän, eikä koulupiireihin pirstoutuvaa opetusta voitu kehittää. Tosin laissa oli rajoituksia siten, että oppilaita tuli piirissä olla vähintään kahdeksan, jotta siellä annettaisiin opetusta, mutta toisaalta viidellekin opetusta piti antaa omassa piirissä, jos matka naapuripiiriin oli pitkä. Etäisyydet estivät jatkokoulun kehittämisen. Pieneksi hajonnut iltakurssi oli lähinnä vanhan kertausta, eikä opettajiakaan tahtonut saada. Monissa koulupiireissä jatkokouluopetusta järjestettiinkin vain joka toinen vuosi.

Vuonna 1946 yhdessä kunnallisia kokeilukeskikouluja koskevan lain kanssa maalaiskunnille annettiin mahdollisuus korvata kaksivuotinen jatkokoulun iltakurssi yksivuotisena päiväkouluna tai vaihtaa kansakoulun seitsemäs luokka kaksivuotiseen päiväjatkokouluun. Maalaiskuntien päiväjatkokoulua luonnehdittiin maa-, metsä- ja kotitaloudelliseksi kouluksi. Oppiaineiden luettelossa mainittiin lisäksi puutarhan-, kodin- ja lastenhoito sekä mm. uskonto, äidinkieli ja laskenta. Uuteen jatkokouluun sai saman valtionavun kuin kansakouluun ja lisäksi avustusta eduskunnan myöntämästä määrärahasta. Maalaiskunnat kyllä hakivat innokkaasti samassa laissa luvattua kunnallista keskikoulua, mutta päiväjatkokoulua haki vain muutama, ja aluksi vain Uudenmaan läänin Orimattila sen sai.⁴³

Iltakurssimuotoisen jatko-opetuksen tuli käsittää vähintään 100 tuntia vuodessa. Tämä ehto yleensä täyttyi. Kuitenkin opetuksen laajuus ja laatu vaihtelivat kunnittain ja koulupiireittäinkin. Joissakin Savon tarkastuspiireissä se oli suppea varsinkin pojille, joissain tytöillekin. Useissa tapauksissa opettajat omin päin järjestivät ohjelmaa. Tytöille opetus oli yleensä laajempaa, koska myös maalaiskunnat alkoivat palkata talousopettajia. Laki nimittäin määräsi, että päiväjatkokoulussa oleville 50 tytölle oli palkattava talousopettaja. Iltakoulussakin se oli mahdollista 50 tytölle. Siilinjärvellä oli iltajatkoluokalle opetusta antava talousopettaja. Myös Lapinlahdella, Hirvensalmella ja Mäntyharjussa palkattiin kotitalousopettaja kiertämään kou­upiireittäin antamassa opetusta. Näissä kunnissa tytöillä oli pitempiä, jopa 200 tuntia käsittäviä jatkokursseja.⁴⁴

Maalaiskunnissa oltiin tyytymättömiä jatkokouluun. Haluttiin tehokkaampaa ja ennen kaikkea käytännönläheisempää opetusta varsinkin pojille. Maalaiskunnissa tapahtui muutosta sikäli, että osassa kuntia jatkokoulujen määrä väheni. Juvalla se oli 1950 laskenut 20:een, kun kansakouluja oli 32, joista kahdeksan supistettuja. 1950-luvulla jatkokoulu oli kehittymässä koulupiireittäin annettavasta kurssimuotoisesta kansakoulun kertauksesta kohti kirkonkylässä annettavaa koti-, maa- ja metsätalouden alkeiden opetusta. Jo 1950-luvulla jatkokoulu kurssimuotoisena päiväkouluna keskitettiin eräissä maalaiskunnissa yhteen paikkaan, esimerkiksi Riistavedellä vuonna 1955 Melalahteen, jonne kunta järjesti kyydityksen. Seuraavana vuonna Kuopion maalaiskunta järjesti koulun Leväselle. Jatkokoulusta ei kehittynyt ammattikoulutusta, mutta siitä nousi ensin kaupungeissa ja sitten maalaiskunnissakin ammatinvalinnan ohjaus ja myös työpaikkaharjoittelu.⁴⁵

Vuoden 1957 kansakoululaki luo kansalaiskoulun

Vuoden 1957 kansakoululaki oli tärkeä askel perusopetuksen tehostamisessa. Se lakkautti vanhan jaon ala- ja yläkouluun merkiten sitä, ettei alakoulua pidetty enää opettajan koulutuksen, pätevyyden ja palkkauksen osalta vähempiarvoisena kuin yläkoulua eikä se ollut enää vain yläkouluun valmistava. Tosin opettajapiireissä esiintyi tämänkin jälkeen nostalgialuonteista ihailua lopetettuja alakansakoulun opettajaseminaareja kohtaan. Näissä seminaareissa opittiin niissä koulutuksensa saaneiden mielestä pienten koululasten opettamiseen juuri heille soveltuvin menetelmin.⁴⁶

Uusi laki tehosti ja muutti kansanopetusta siten, että se velvoitti kunnat järjestämään kaksi uutta koulua. Toinen niistä oli paljon arvostelua saaneen jatkokoulun tilalle jo vuoden 1946 kansakoulukomitean ehdottama, yksi- tai kaksivuotisena päiväkouluna tai vuoden 1962 ratkaisun mukaan mahdollisesti vapaaehtoisesti kolmivuotisena toimiva kansalaiskoulu. Siirtymisajaksi annettiin 12 vuotta, eli viimeistään vuonna 1970 kansalaiskoulun piti olla kaksivuotinen päiväkoulu, jos kansakoulu oli kuusivuotinen. Kansalaiskoulussa pyrittiin yhdistämään ammatillisia ja yleissivistäviä aineksia, mikä oli uutta koululaitoksessa. Kunnallisten keskikoulujen ja yleensä oppikoulujen yleistyessä varsinkin kansakoulunopettajat korostivat, ettei kansalaiskoulusta saanut tulla matematiikan ja kielten pohjalta syntyvää ”tietokoulua”. vaan sen tuli olla kasvattava ja kehittävä ”työkoulu”, jossa kotitalous, käsityöt ja piirustus olivat tärkeitä.⁴⁷

Vuoden 1954 jatko-opetuskomitean mukaan täydellisessä kansalaiskoulussa tuli olla kaikkiaan viisi linjaa: kotitalous-, käsityö-, liike-, maatalous- ja teknillinen linja. Pienissä kirkonkylissä ei tietenkään voinut olla näin monta linjaa, vaan niissä perustettiin yleensä yksi linja, jolta valmistui silloisen vallitsevan elinkeinon työntekijäksi. Vuoden 1946 kansakoulukomitean mietinnössä, jossa oli kansalaiskoulun juuret, korostettiin maa-, metsä- ja kotitalouden koulutusta ja kasvatusta maalaiselämään. Tavoitteet edustivat senhetkistä, mutta pian jo osin väistyvää tilannetta maalaiskunnissa. Oli luonnollista, että silloin vielä maatalousvaltaisissa kunnissa valittiin maatalouslinja ja kansalaiskoulu valmisti oppilaita lähinnä vanhempien ammattiin.⁴⁸ Kärjistäen voi sanoa, että kansalaiskoulu oli maaseudulla jo syntyessään vanhanaikainen.

Kun kansalaiskoulun opetus yhdisti yleissivistävää ja ammatillista koulutusta, sitä arvosteltiin kahdesta suunnasta. Varsinainen ammattikouluväki piti sen ammatillista osaa riittämättömänä varsinkin teollisiin ammatteihin. Kouluhan ei ottanut huomioon juuri alkavaa nopeaa elinkeinorakenteen muutosta. Oppikouluväki, erityisesti kielten opettajat, arvostelivat 1960- luvun alussa käynnistyvää vapaaehtoista kielten opetusta epäillen sen tasoa. Uusissa, varta vasten kansalaiskoululle rakennetuissa koulutiloissa oli usein aikaisempaa paljon paremmat mahdollisuudet opettaa ammattiaineita, varsinkin tyttöjen kotitaloutta ja käsitöitä, joissakin kouluissa myös poikien metalli- ja puutöitä. Eräissä kunnissa, mm. Sulkavalla, hankittiin opetus­ käyttöön uusia metallintyöstökoneita.⁴⁹

Kaupunkien ja maalaiskuntien kouluolot erosivat tuolloin vielä paljon toisistaan. Kaupungeissa siirtyminen päiväjatkokoulusta kansalaiskouluun kävi kivuttomasti. Mikkelissä se tapahtui 1958. Mikkelin kansalaiskouluun tuli kaksi linjaa, yleinen ja liikelinja, ja liikelinjan yhteyteen perustettiin 1963 vapaaehtoinen yhdeksäs luokka. Maalaiskunnissa päiväkansalaiskoulu merkitsi suurta muutosta, sillä niissä ei ollut päiväjatkokouluja. Sellainen oli vuonna 1960 Mikkelin läänin maalaiskunnista vain Punkaharjulla. Tosin kurssimuotoinen kansalaiskoulu toimi kaikissa maalaiskunnissa kirkonkylässä.⁵⁰ Jatkossa yhä useampi kunta käynnisti lain velvoittamana päiväkansalaiskoulun. Kirkonkylään perustettu kansalaiskoulu merkitsi sitä, että kaikki kunnan 14–15-vuotiaat, lukuun ottamatta oppikouluun menneitä, koottiin ensi kerran yhteen. Miltei kaikissa Savon maalaiskunnissa oli yksi kansalaiskoulupiiri. Vain Mikkelin maalaiskunnassa ja Kiuruvedellä piirejä oli aluksi kaksi. Kaupungeista Kuopiossa, Varkaudessa ja Savonlinnassa oli kaksi piiriä, muissa yksi.⁵¹

Monille oppilaille, erityisesti syrjäkylien pienistä supistetuista kouluista tuleville, kansalaiskoulu merkitsi suurta hyppäystä, siirtymistä suureen kouluun, jossa osaa aineista opettivat erityisopettajat. Osa oppilaista kävi Savon laajoissa kunnissa koulua asuntolasta tai vieraasta yksityisperheestä käsin, tai heitä kuljetettiin pitkiäkin matkoja. Pielavedellä kuljetusta pidettiin kansalaiskoulua järjestettäessä vuonna 1960 vaikeana ongelmana. Kangaslammilla 2/3 kansalaiskoululaisista tarvitsi kuljetusta. Asuntolaratkaisut jäivät harvinaisiksi, vaikka lain mukaan niille luvattiin valtion tukea. Kunnissa, joissa toimi asuntola, järjestettiin myös kuljetusta. Vesien pirstoman Säämingin asuntolassa vuonna 1959 asui 198 tällöin vielä kurssimuotoisen kansalaiskoulun oppilasta.⁵²

Aluksi monet kansalaiskoulut joutuivat toimimaan tilapäisesti vuokratiloissa ja eri puolilla kirkonkylää. Näin oli mm. Hirvensalmella, Ristiinassa ja Mäntyharjussa. Kangasniemellä kansalaiskoulu toimi peräti 12 paikassa.⁵³ Tilanne parani 1960-luvun kuluessa, jolloin Savossa käynnistyi mittava koulujen rakentamisohjelma. Joroisista todettiin vuonna 1962, että lähivuosien suurin rakennuskohde oli kansalaiskoulu. Koulujen rakentaminen keskittyi yksinomaan kirkonkyliin ja keskuksiin. Kirkonkylissä oli muutoinkin tarvetta koulurakentamiseen, koska ne kasvoivat tässä vaiheessa. Tosin kouluviranomaiset olivat tiukkoja myöntäessään lupia koulujen rakentamiseen, kun koko ajan jäi kouluja tyhjiksi. Vuonna 1966 kunnat hakivat lupaa 281 koululle, Kouluhallitus esitti 20:tä, mutta opetusministeriön seulan läpäisi vain viisi, joista yksi oli Savossa Peltosalmen kansalais- ja kansakoulu Iisalmen maalaiskunnassa. Vuonna 1967 Sulkavalle valmistui ”hehtaarikoulun” nimellä tunnettu koulukompleksi ja kaksi vuotta myöhemmin Mikkelin maalaiskunnalle uusi koulurakennus, jossa maalaiskunnan ja Anttolan yhteinen kansalaiskoulu aloitti.⁵⁴

Kansalaiskoulun kurssimuotoisuus jatkui vaihtelevan ajan vuoden 1958 jälkeen, mutta ennen päiväkouluun siirtymistä kurssit pitenivät ja laajenivat. Kangasniemellä ja Kuopion maalaiskunnassa kansalaiskoulu oli vielä 1965 kurssimuotoinen, mutta kurssit olivat aikaisempaa laajempia. Kangasniemi järjesti kuuden viikon kurssin pojille Otavan kansanopistossa ja tytöille samanmittaisen kurssin, mutta pienemmissä, kuuden oppilaan ryhmissä. Maaningalla kurssien laajuus nousi 300 tuntiin. Tytöille oli varsinkin alussa enemmän ohjelmaa. Heille järjestettiin aikaisemmin ja pitempiä jaksoja erityisopettajien, kotitalous- ja käsityönopettajan sekä jatkossa myös tekstiiliopettajan, opetusta. Tästä huolimatta tytöt pyrkivät poikia innokkaammin oppikouluun ja myös pääsivät sinne yleisemmin kuin pojat. Tämä näkyi mm. Maaningalla, jossa poikia oli kansalaiskoulussa 85 ja tyttöjä vain 57.⁵⁵ Pojatkin saivat, mutta yleensä myöhemmin, puu- ja metallitöihin erikoistuneen opettajan. Kotitalouttakin alettiin heille opettaa, toki vähemmän kuin tytöille.

Kansalaiskoulun liikunnanopetusta alettiin Kuopiossa kehittää siten, että opetusta tukemaan valittiin asiantuntijaelin, neuvottelukunta.⁵⁶

Kansalaiskoulun toteuttaminen merkitsi koulumuotoisen oppivelvollisuuden jatkamista kahdella vuodella. Kun aikaisemmin oppivelvollisuus oli päättynyt 13-vuotiaana, niin sodan jälkeen kansakouluun tuli ensin seitsemäs luokka tai sitten vaihtoehtoisesti päiväjatkokoulu. Kaksivuotinen kansalaiskoulu jatkoi oppivelvollisuutta vielä vuodella, joten se päättyi 15-vuotiaana. Näin 1950-luvulla syntyneet olivat maaseudullakin saaneet paljon laajemman yleissivistävän ja osin ammattiin valmentavan koulutuksen kuin aikaisemmin oppivelvollisuutensa suorittaneet ikäluokat.

Apukoulu vakiinnuttaa erityisopetuksen

Vuoden 1957 koululait edellyttivät myös toista uutta koulumuotoa, nimittäin apukoulua henkisessä kehityksessä viivästyneille lapsille. Oppivelvollisuuslaissa erityisopetuksen antaminen oli velvoittanut vain suurempia kaupunkeja, mutta nyt velvoite koski kaikkia kuntia. Kuopiossa apukoulu oli jo vuodesta 1912. Sen sijaan Mikkeli ei sitä 1930-luvulla perustanut, vaikka asukasmäärä velvoitti, eikä Savonlinnakaan vielä 1940-luvun lopulla. Vuonna 1955 apukouluja oli vain kaupungeissa ja niissäkin oli vähän oppilaita, Mikkelin läänissä vain 67 ja Kuopion läänissä 133; tähän lukuun sisältyi myös Kuopion lääniin tuolloin kuulunut Joensuun kaupunki.

Kuopio oli uranuurtaja oppimisvaikeuksista kärsivien koulutuksessa. Se perusti ensimmäisten joukossa apukoulun, jossa käsityöt, askartelu ja kotiseutuopetus painottuivat enemmän kuin tavallisessa kansakoulussa. Vuonna 1952 valmistui ensimmäinen asetus erityisopetuksesta koskien apukoulua . Vuotta myöhemmin Kuopio uudisti apukoulun opetussuunnitelman. Tilanne parani myös siten, että apukoulu sai oman erillisen koulunsa, Maljapuron koulun. Kymmenvuotiskautena 1952–1962 Kuopiossa oli erityisiä hitaasti edistyvien luokkia. Vuonna 1954 siellä aloitti uusi erityisluokka, levottomille oppilaille tarkoitettu tarkkailuluokka, ja kahta vuotta myöhemmin käynnistyi klinikkamuotoinen erityisopetus puhe-, lukemis- ja kirjoitushäiriöistä kärsiville oppilaille. Vuonna 1958 käynnistyi heikkokuuloisten erityisluokka ja siitä kahden vuoden päästä keskivaikeille kehitysvammaisille tarkoitettu askarteluluokka. Vuonna 1963 oli vuorossa aivovauriolapsille tarkoitettu erityisluokka. Mikkeli perusti apukoulun heti sodan jälkeen 1944 ja tarkkailuluokan 1962.⁵⁷

Vuoden 1957 laissa kunnat velvoitettiin yhteistoimintaan ja lain mukaan apukoulupiiri voitiin muodostaa myös yli kuntarajan, jopa yli kaupungin ja maalaiskunnan rajan. Apukoulu tuli perustaa jokaista yli 8 000 asukkaan aluetta varten. Uusissa suurissa koulurakennuksissa oli yleensä varattu tilat apukoululle, tai sitten uuteen rakennukseen muuttavalta koululta vapautuva erillinen koulurakennus jäi apukouluksi. Apukoulun suurimmaksi luokkakooksi laki määräsi 15 oppilasta. Kunnassa, jossa oli apukoulu, oli mahdollisuus perustaa vaikeasti kouluun sopeutuville tarkkailuluokka, jonka suurin oppilasmäärä sai olla 10 oppilasta. Apukoulun oppilaista oli yli 60 % poikia ja tarkkailuluokilla yli 90 %. Yli 80 % oppilaiden vanhemmista oli työväestöä ja 10 % keskiluokkaan kuuluvia. Luvut kertovat, että osalle poikia, ja erityisesti osalle vaatimattomista oloista lähteviä poikia, pärjääminen kansakoulussa ja sopeutuminen kouluun oli vaikeaa.⁵⁸

Apukoulun toteuttaminen monissa maalaiskunnissa siirtyi yleensä lähelle lain velvoitteiden takarajaa eli vuotta 1970. Lukuvuonna 1965–1966 Mikkelin läänin maalaiskunnissa oli vain 10 oppilasta apukoulussa eikä Kuopion läänissäkään kuin 36. Koulut olivat tuolloin kaupungeissa. Mikkelin läänin kaupungeissa apukoulua kävi 116 oppilasta, 1,7 % kansa- ja kansalaiskoulussa olevista. Kuopion läänin kaupungeissa vastaavat luvut olivat 140 ja 1,6 %. Kansakoululain edellyttämiä apukouluja kunnat olivat vuonna 1975 toteuttaneet joko yksin tai osa pienistä alle 8 000 asukkaan kunnista yhdessä toisten kanssa. Kuopion läänissä oma apukoulu puuttui pienistä kunnista Karttulalta, Keiteleeltä, Maaningalta ja Vesannolta. Mikkelin läänin savolaisista kunnista se puuttui 13:lta. Mm. Mikkelin kaupungilla ja maalaiskunnalla sekä Varkaudella ja Joroisilla oli yhteinen apukoulu. Yhteisten apukoulujen ongelmana oli kuljetus. Erityiskouluissa olevien määrä ei ollut 1975 kovin suuri: Mikkelin läänissä 426 oppilasta ja Kuopion läänissä 545.⁵⁹

Kuopiossa ja Mikkelissä jatkoivat sodan jälkeen vammaisille lapsille tarkoitetut valtion omistamat erikoiskoulut. Mikkelissä ja Kuopiossa oli kuuromykkäinkoulu ja Kuopiossa myös sokeainkoulu. Vuoden 1962 laissa koulujen nimestä pudotettiin pois sana mykkä.

Taistelu koulujen lakkauttamisesta

Ikäluokan pieneneminen, väen siirtyminen pois maataloudesta ja siihen liittyen muuttoliikkeen suunta etelään, pois Savosta, aiheutti sen, että oppivelvollisuusiässä olevien lasten määrä väheni nopeasti 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa.

Oppivelvollisuusikäiset keskittyivät kaupunkeihin, keskuksiin ja kirkonkyliin. Myös oppikoulun käynnin lisääntyminen, jota vauhditti koulun tulo omaan kirkonkylään, ja kansakoulun seitsemännen luokan siirtyminen kansalaiskouluun vähensivät oppilaita syrjäkylien kansakouluista, joita jouduttiin oppilaspulan vuoksi lakkauttamaan. Myös pedagogisista syistä pyrittiin eroon yksiopettajaisista kouluista. Syrjäkylien koulujen lakkauttaminen johti koulukuljetusten lisääntymiseen. Niitä helpottivat tiestön paraneminen ja autokannan kasvu.

Oppivelvollisuusikäisten määrän huomattavaan kasvuun Kuopion läänin kaupungeissa ja kauppaloissa ja vastaavasti sen suureen vähenemiseen maalaiskunnissa vuosina 1960–1970 vaikutti merkittävästi se, että lääniin syntyi uusi kauppala, Suonenjoki, ja kaupunkeihin liitettiin kolme maalaiskuntaa, Kuopion ja Iisalmen maalaiskunnat sekä Riistavesi.

Koulujen lakkauttamiseen ajoi valtionavun menettäminen. Valtionavun saamiseksi yksiopettajaisessa koulussa tuli olla 15 ja kaksiopettajaisessa 25 oppilasta. Useimmissa maalaiskunnissa oli 1950-luvun lopulla tai 1960-luvun alussa nähtävissä, että lakkautusuhan alle oli joutumassa niiden alueella toimivia kouluja. Samalla tavoin kuin vuoden 1866 kansakouluasetuksesta alkaen aina 1950-luvulle kylät kilpailivat koulun saannista, 1960-luvun alusta koulujen johtokunnat joutuivat kamppailemaan siitä, kenen koulu saisi jäädä. Usein lakkautuspäätöstä edelsi katkera taistelu ensin kansakoululautakunnassa, sitten kunnanvaltuustossa, ja monesti hävinneen koulupiirin johtokunta tai vanhemmat vielä valittivat korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Samaan aikaan, kun maaseudulla varsinkin syrjäkylien kouluja lakkautettiin, kaupungeissa ja kirkonkylissä niitä jouduttiin rakentamaan. Lakkautuslistalle joutui uusiakin kouluja. Mikkelin läänissä lakkautetuista kouluista seitsemän oli rakennettu vuoden 1958 jälkeen. Lakkauttaminen johtui osaksi siitä, että oppilaat siirtyivät kunnankin puitteissa uuteen paikkaan, ei vain kylistä kaupunkeihin. Vuosien 1960 ja 1965 välillä kaupungit saivat yleensä yhden kansakoulun lisää. Kuopiossa määrä kasvoi 10:stä 11:een, Iisalmessa yhdestä kahteen ja Varkaudessa eniten, 9:stä 11:een. Mikkelissä oli samat neljä, mutta Savonlinnan koulujen määrä kasvoi neljästä viideksi ja Pieksämäki sai kolmannen koulunsa. Vuonna 1965 Kuopio sai kaksi uutta kansakoulurakennusta.⁶¹

Maalaiskunnissa luovuttiin ensin koulupiirien perustamisesta ja osasta koulujen rakennus- ja korjaussuunnitelmia. Pian syntyi paineita koulujen lakkauttamiseen. Väliaikaiseksi vaihtoehdoksi nousi kaksiopettajaisen koulun muuttaminen yksiopettajaiseksi. Yleensä kallistuttiin lakkauttamisen kannalle. Juvalla ennakoitiin vuonna 1960 edessä olevan kahden tai kolmen koulupiirin lakkauttaminen. Riistavedellä lopetettiin ensimmäinen koulu 1961. Se oli vuokratiloissa toiminut Väänälän koulu. Asia päätettiin valtuustossa selvin numeroin, tosin äänestyspäätöksellä, äänin 10–2. Ratkaisun kiusallisuudesta kertoo, että kuusi valtuutettua äänesti tyhjää.⁶² Samana vuonna Kangaslammilla yhdistettiin jo kolme koulupiiriä, mutta tilanteen monimutkaisuutta kuvaa se, että yhteen koulupiiriin suunniteltiin uutta rakennusta.⁶³ Heinävedellä lakkautettiin 1964 Ruunalehdon ja Papinniemen koulut. Kunnan eri osissa tilanne saattoi olla hyvin erilainen. Vuonna 1963 oli vielä rakennettu koulut Lajulahteen ja Suurmäkeen, ja seuraavana vuonna laajennettiin Malkkilan koulua. Vuonna 1964 alkoi koulujen lakkauttaminen yleisesti. Tuolloin tapahtui esimerkiksi Mäntyharjussa ensimmäinen koulu­ piirien yhdistäminen.⁶⁴

Maalaiskunnista lähes kaikki olivat 1960-luvun puoliväliin tultaessa menettäneet ainakin yhden tai kaksi koulua, Sonkajärvi peräti neljä 34:stä, Varpaisjärvi suhteellisesti vielä enemmän, kolme 15 koulustaan. Myös Rautalammilla ja Leppävirralla oli vähennys kolme koulua, edellisessä 17:stä 14:ään ja jälkimmäisessä 35:stä 32:een. Mikkelin läänin savolaisista pitäjistä suhteellisesti eniten kansakouluja oli tässä alkuvaiheessa lopetettu Kangaslammilla, jossa koulut vähentyivät 1960-luvun alkuvuosina yhdeksästä kuuteen. Pieksämäen maalaiskunnassa koulukato oli Mikkelin läänin puolella suurin, neljä 23 koulusta. Muita kolme koulua menettäneitä olivat Heinävesi ja Mikkelin maalaiskunta.⁶⁵

Vuosina 1965–1966 koulujen lakkauttamistahti kiihtyi. Kuopion läänin alueella tyhjeni kaikkiaan 41 ja Mikkelin läänissä 16 koulua. Vuonna 1967 koulujen lakkauttaminen huipentui Mikkelin läänin alueella, missä koulukato oli tuolloin nopeinta koko maassa. Vuodessa tyhjeni 32 koulua eli lähes 9 % kaikista kouluista. Kuopion läänin alueella vastaava osuus oli 5,5 %.⁶⁶ Pitemmälläkin jaksolla, 1964–1971, Mikkelin läänissä lakkautettiin kouluja suhteellisesti eniten koko maassa, 51 %. Kuopion lääni oli toisena yhdessä Hämeen läänin kanssa 49 %:lla. Lapissa lakkautettiin samana aikana 29 % kouluista.

Lakkauttamisen vaikutusta koulunkäyntiin lievensi se, että valtaosa lakkautetuista kouluista oli yksi- tai kaksiopettajaisia. Oppilaat siirtyivät yleensä suurempiin kouluihin. Lukuvuonna 1965–1966 oli Kuopion läänin maalaiskunnissa enää vain 34 yksiopettajaista koulua ja monissa kunnissa vain yksi tai ei yhtään. Tosin Sonkajärvellä niitä oli vielä neljä ja parissa muussa kunnassa kolme. Viisi vuotta aikaisemmin Sonkajärvellä yhden opettajan kouluja oli 10 ja Lapinlahdella seitsemän. Mikkelin läänissä niitä oli enemmän, kaikkiaan 44, Hirvensalmella viisi, Juvalla, Ristiinassa ja Säämingissä neljä. Läänissä oli myös kuntia, joissa yhden opettajan kouluja ei ollut yhtään tai oli vain yksi.⁶⁸

Vaikka lakkauttaminen osin paransikin koulutusta, se oli kuntakohtaisesti suuri ja vaikea prosessi. Monessa Mikkelin läänin savolaisista kunnista koulujen määrä väheni peruskoulun tuloon mennessä jo puoleen ja sen allekin. Suhteellisesti suurin vähennys vuoteen 1976 oli Haukivuorella, jossa 12 koulusta lakkautettiin yhdeksän eli 75 %. Savonranta menetti 11 koulustaan kahdeksan ja Punkaharju 10:stä seitsem än. Yli puolet kouluista lopetti Hirvensalmella, Juvalla, Jäppilässä, Kangasniemellä, Mäntyharjussa ja Pieksämäen maalaiskunnassa. Suurissa kunnissa, joissa oli paljon kouluja, myös lopettaneita oli paljon, Juvalla 18, Kangasniemellä 15 sekä Mäntyharjussa ja Pieksämäen maalaiskunnassa 14.

Kuopion läänissä suhteellisesti eniten lakkautettuja kouluja oli Rautavaaralla, 21:stä 13 eli 62 %. Tuusniemellä 20 koulusta lakkautettiin 12 ja Lapinlahdella 26:sta 15. Pielavedellä oli enimmillään 34 koulupiiriä, mutta 1980-luvun alussa toimi enää 15 ala-astetta. Kiuruvedelläkin lopetettuja kouluja oli 17, mutta niiden osuus ei ollut niin suuri kuin edellä mainituissa kunnissa.⁶⁹

Koulujen lakkauttamiskierre oli monin verroin nopeampi kuin niiden perustamistahti oli ollut. Yleistä turhautumista ilmaisi sääminkiläinen maanviljelijä Eino Mikkonen sanoessaan: ”Neljässä vuodessa revittiin se, minkä aiemmat polvet olivat 50:ssä rakentaneet.”⁷⁰ Koulujen lopettamiseen liittyi myös kansakoulunopettajan virkojen lakkauttaminen. Niitä oli vuoteen 1966 Kuopion pohjoisessa tarkastuspiirissä lakkautettu jo 15 (4,7 %), Savonlinnan piirissä seitsemän ja Kuopion eteläisessä kolme.⁷¹

Koulut kylien keskuksina

Maaseudun kylissä koulu oli perinteisesti paljon muutakin kuin paikka, jossa lapsia opetettiin. Siksi koulun lakkauttaminen ei merkinnyt vain koulumatkojen pitenemistä. Koulu oli usein kylän keskus, kylän identiteettiä luova ja vahvistava paikka. Siellä pidettiin monesti äitiys­ ja lastenneuvolaa, siellä rokotettiin, se oli vaalien äänestyspaikka, siellä saattoi olla kunnan kirjaston sivutoimipiste, ja kyläseuran voimistelu­ ja urheiluharjoitukset olivat joko koululla tai koulun kentällä.

Opettajan johdolla harjoitettiin monenlaista kansalaistoimintaa. Koulujen yhteydessä toimi kerhoja ja koulun tontilla hoidettiin kasvimaata. Niin oppilaat kuin johtokunnan jäsenetkin olivat mukana koulua tukevissa tehtävissä. Johtokunnalla oli paljon päätösvaltaa, ja koulupiiri muodosti oman kokonaisuutensa niin, että koulupiirien välinen yhteistoiminta koko kunnan puitteissa rajoittui pääasiassa yhteisiin yleisurheilu­ ja hiihtokilpailuihin. Opettajakunta oli omaksunut vahvan valistuksellisen asenteen, ja sen rinnalla eli kansalliskristillinen perusvire, joka vahvistui opettajien panoksen myötä koko yhteiskunnassa. Koulu oli myös tärkeä tapa- ja siisteyskasvattaja sekä kulttuurin levittäjä.⁷² Koulun lakkauttaminen merkitsi syvää murrosta.

Pienestä koulusta suurempaan siirtyminen tehosti kyllä opetusta, mutta oppilaiden vanhemmat kokivat sen useimmiten menetyksenä. He suhtautuivat kuljetuksiin varsinkin aluksi epäillen; olihan se oppilaille lisärasitus. Kansalaiskoulun ja oppikoulun tulo kirkonkylään merkitsi sitä, että kulkijoita oli aikaisempaa paljon enemmän, mutta enemmän oli myös odottelua kirkonkylässä, ja siihen liittyi kurittomuuttakin.

Liikenneyhteyksien parantuminen vähensi sekä asuntoloiden että yksityisperheisiin majoitettavien määrää. Asuntoloita oli Savon lähes kaikissa tarkastuspiireissä yksi tai pari, mutta niissä asui oppilaista vain alle prosentti. Vesien rikkomassa Savonlinnan tarkastuspiirissä asuntoloita oli kuitenkin neljä ja niissä yhteensä 83 oppilasta. Esimerkiksi siihen kuuluvan Kangaslammin kunnan koululaisista oli 5 % majoitettuina asuntolaan.⁷³

Lakkautetuista kouluista käytiin jälkeenpäin vielä kova taistelu. Koulunsa menettänyt kylä halusi tyhjentyneestä rakennuksesta toimintakeskusta ja saattoi saadakin sellaisen. Vuoden 1965 kesäkuussa hyväksytyllä kansakoululain muutoksella kunnalle annettiin mahdollisuus valtionapua palauttamatta käyttää koulua kunnan toimialaan kuuluvaan tarkoitukseen. Tällaisina mainittiin opetus- ja sosiaalialan tehtävien lisäksi myös urheilu, retkeily ja matkailu. Joistakin tyhjistä kouluista tulikin kyläläisten kokoontumispaikkoja. Eräät kylät halusivat kouluun yrittäjän, joka toisi vauhtia koko kunnan tai ainakin kylän talouteen. Ristiinan Koivakkalan koululle tuli keramiikkapaja, Varpaisjärven Maaselän koululle kalkkunafarmi ja Sulkavan Auvilan koululle matkailuyrittäjä pitämään lomakotia. Osa kouluista myytiin huutokaupalla kesäasunnoiksi, ja parhaissa tapauksissa tällä tavoin saatiin kylälle aktiivinen toimija.⁷⁴

Oppivelvollisuuskoulun kehitys sodan jälkeen

Oppivelvollisuuskoulu joutui sodan jälkeen lähtemään vaikeista oloista. Oli puutetta koulutiloista ja pätevistä opettajista. Huolimatta resurssipulasta valtiovalta piti peruskoulutusta tärkeänä. Yleissivistävää ja ammatillista koulua yhdistävällä kansalaiskoululla pyrittiin 1950-luvun lopulla kehittämään peruskoulutusta ajan tarpeita vastaavaksi. Pian jouduttiin kuitenkin havaitsemaan, ettei se tyydyttänyt ketään. Oppikoulun kasvava suosio söi kansalaiskoulua. Se oli poikien suosiossa enemmän kuin tyttöjen, vaikka siellä erityisesti opetettiin naiskansalaisille silloisen käsityksen mukaan kuuluvia taitoja.⁷⁵

Oppivelvollisuus tavoitti vuoteen 1960 tultaessa lähes kaikki kouluikäiset. Vielä vuonna 1938 opetusta saamattomia oli Mikkelin läänissä 1 633 ja Kuopion läänissä 4 335.⁷⁶ Sodan jälkeen oppivelvollisuuskouluun tulleet nuoret saivat paremman koulutuksen kuin suuri osa vanhemmista. Vuoden 1950 väestönlaskennan mukaan Mikkelin läänin yli 15-vuotiaista 35 %:lta puuttui kansakoulu joko kokonaan tai osittain, Kuopion läänissä luku oli hiukan pie­nempi, 33 %.⁷⁷

Oppivelvollisuuskoulu oli 1950- ja 1960-luvuilla kaupungeissa hyvin erilainen kuin monin paikoin maaseudulla, jossa supistettu koulu oli yleinen. Ensin tuli kansalaiskoulu ja 1970-luvun alusta peruskoulu poistamaan maaseudun ja kaupungin sekä syrjäkylän ja kirkonkylän eroa koulutuksessa.⁷⁸

Useimmat Savossa opettaneet olivat lähtöisin maanviljelijä- ja jopa pienviljelijäkodeista Itä-­Suomesta, ja monet palasivat takaisin kotiseudulle. Heidän opettajakuvaansa liittyi mallikansalaisuus ja esikuvallisuus, eivätkä he kokeneet olevansa ensi sijassa työtään hoitavia kunnan virkamiehiä. Heille koulu sen sijaan oli sen ajan maaseutu- ja talonpoikaisyhteiskuntaan kouluttava laitos, jossa ”käden taidoilla” oli vahva panos, mutta jossa myös annettiin tiedot uskonnosta, äidinkielestä ja laskennosta.⁷⁹