Koulutusmotivaatio vahvistuu
Oppilaiden määrä oppikouluissa kasvoi nopeasti jo sodan aikana, mutta erityisen nopeasti sodan jälkeen. Koulutushalukkuuden lisääntymiseen vaikutti sodan oloista nouseva yhteiskunnan demokratisoituminen. Se herätti koulutusmotivaatiota uusissa ryhmissä. Sodan jälkeen oli nähtävissä, että yhteiskunta tarvitsee lisää koulutettua väkeä. Koulutuksen ollessa sodan aikana osittain pysähdyksissä lähes kaikilla aloilla oli pulaa työvoimasta yleensä, ja erityisesti koulutetusta työvoimasta. Tämä näkyi konkreettisesti kouluissa, joissa kaikilla tasoilla oli pätevien opettajien vajausta.
Oppikoulu oli tulevaa ammattia ajatellen turvallinen valinta sikäli, ettei se rajannut mitään mahdollisuutta pois. Oppilaiden tyttöenemmistö selittyi sillä, että myös heillä oli kasvava pyrkimys saada oma ammatti. Koulutukseen innosti tuntuma siitä, ettei maatalous eikä kotimaatila tarjonnut tulevaisuudessa ammattia kaikille perheen lapsille. Jo sota-aikana kasvoi maanviljelijäkotien lasten osuus oppilaista. Koko maassa heidän osuutensa lisääntyi 13 %:sta miltei 10 prosenttiyksiköllä. Maanhankintalaki, työvoimapula ja jatkossa lapsilisät lisäsivät uskoa tulevaisuuteen. Se näkyi Savossa heti sodan jälkeen avioliittoisuuden ja syntyvyyden rajuna kasvuna.80
Sodanjälkeinen poliittinen keskustelu koski vahvasti myös koulutusta. Kolme suurta hallituspuoluetta SKDL, sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto vaativat koulutuksen demokraattisuutta. SKDL:läinen opetusministeri Johan Helo ajoi neuvostoliittolaistyyppistä yhtenäiskoulua, jonka muiden puolueiden edustajat torjuivat. Näin kouluasioista syntyi vilkas poliittisesti latautunut keskustelu, joka nosti niiden tärkeyttä. Poliittinen oikeisto korosti koulutuksen kansallisia arvoja.
Keskustelu oli omiaan lisäämään koulutusmotivaatiota, joka ilmeni innokkaana yksityisten oppikoulujen perustamisena. Koulujen perustamisesta ja varsinkin toimintaansa aloittavien koulujen tukemisesta tuli Savossa suorastaan kansanliike. Sodan jälkeen oli myös maaseudulla ihmisiä, jotka olivat lakkautettujen järjestöjen mukana menettäneet toimintakenttänsä ja kaipasivat uutta. Yleinen ja laajalti yhteinen motiivi oli koulutuksen turvaaminen lapsille. Myös kunnalle ja alueelle oppikoulu oli monella tavoin tärkeä. Vanhempien ja oppilaiden taakka keveni, kun koulua voi käydä omalla paikkakunnalla. Kunta tuki oppikoulua myös siksi, että se toi paikkakunnalle valtion rahaa, aktiivisia koulutettuja ihmisiä ja veronmaksajia. Valtiovalta puolestaan oli valmis tukemaan yksityisiä oppikouluja siksi, että ratkaisu oli valtiolle halpa; kustannukset oppilasta kohden olivat vain puolet siitä mitä valtion koulussa. Oppikoulun kannatukseen vaikutti sekin, ettei ammattikoulutusta saatu käynnistymään siinä laajuudessa kuin sen tarvetta oli nähtävissä eikä sen arvostus noussut.81
Oppikoulujen oppilasmäärien kasvu saattoi jo sota-aikana olla hyvin rajua. Ehkä ääritapauksena Savosta oli Varkauden yhteiskoulu, jossa vuonna 1940 oppilaita oli 285, mutta sodan päätyttyä 1945 jo 657.82 Tämä osoittaa koulutusmotivaation levinneen myös teolliseen yhteisöön ja siellä osaan työväestöstä. Oppikoulun suosion kasvua vauhditti sota-ajan työväestön panosta korostava propaganda. Sekä sota-aikaan että erityisesti sodanjälkeisiin vuosiin liittyvä alueellinen ja yhteiskunnallinen liikkuvuus mursi vanhoja käsityksiä oppikoulusta herrasväen kouluna. Siirtoväki ja asutustoiminta loivat moniin Savon kuntiin uutta dynamiikkaa. Varsinkin Kannakselta lähtenyt väki tuli tasarakenteisemmasta maalaisyhteiskunnasta. Savossahan oli paikoin loisyhteiskunnan perinnettä, jota asutustoiminta mursi. Se avasi tietä sosiaaliseen nousuun. Siirtoväen ja asutustoiminnan mukana tulleet uudet ajattelutavat ja tottumukset olivat ristiriidassa vanhan kanssa. Uuden kehityksen myötä ruvettiin aikaisempaa laajemmalti ajattelemaan oppikoulua mahdollisena ja oltiin mukana perustamishankkeissa tai ei ainakaan vastustettu niitä.83
Sodanjälkeinen poliittinen kuohunta ulottui oppikouluun vaimeana. Kommunistien vuonna 1946 järjestämissä kansankokouksissa vain muutamassa tapauksessa vaadittiin oppikoulun opettajan eroa. Valpon listoille kuitenkin joutui myös joitakin oppikoulujen opettajia. Ilmiannon perusteella Valpo tarkkaili tunnettua kuopiolaista koulumiestä, yhteiskoulun suomen kielen opettajaa Jorma Korpelaa. Hänestä oli erään oppilaan SKDL:ään kuuluva isä tehnyt kantelun. Korpela oli poikkeuksellinen opettaja sikäli, että häneltä ilmestyi vuonna 1948 valtionpalkinnon saanut esikoisromaani. Korpela toimi kirjoittamiseen käytettyä jaksoa lukuun ottamatta opettajana Kuopiossa kuolemaansa, vuoteen 1964, saakka.84
Savon oppikoulutilanne sodan päättyessä
Sodan päättyminen ja siirtoväen tulo toi Savoon lisää oppikoulukapasiteettia. Sinne tuli siirtokouluina kolme valtion koulua: Kuopioon Viipurin klassillinen lyseo ja Pitkärannan yhteiskoulu sekä Siilinjärvelle Salmin keskikoulu. Viipurin klassillinen lyseo aloitti Kuopiossa jo välirauhan aikana lokakuun alussa 1940 Kuopion lyseon suojissa. Sitä ennen oli lopetettu Viipurin koulu ja perustettu Kuopion klassillinen lyseo. Koulun toiminta oli vaikeaa puutteellisten tilojen takia, ja osaa sen oppilaista opetettiin yhdessä Kuopion lyseon poikien kanssa. Koulu poikkesi muista oppikouluista lukusuunnitelmansa yhtäjaksoisuuden takia. Keskikoulu ei ollut erillinen, ja sieltä oli vaikea siirtyä muihin kouluihin.85
Pitkärannan keskikoulu muutti jo 1944 syksyllä nimensä Kuopion keskikouluksi ja sitten Kuopion yhteislyseoksi. Salmin 1917 perustettu ja 1918 valtion kouluksi muuttunut keskikoulu tuli 1944 Siilinjärvelle ja muutti seuraavana vuonna nimensä Siilinjärven yhteiskouluksi. Siilinjärven koululaiset tarttuivat uuteen mahdollisuuteen, sillä Kuopiossa koulua käyviä keskikoululaisia siirtyi välittömästi kotipitäjään tulleeseen kouluun.86
Asepalveluksessa olleille ylempien luokkien oppilaille järjestettiin sisäoppilaitosmuotoinen koulu ensin Luumäen Taavettiin, josta se surkeiden olosuhteiden takia siirrettiin Niinisaloon. Tämän koulun henki oli tulevaisuuteen luottava ja saadun opin merkitystä korostava. Sodan kokemukset eivät näytä lannistaneen opiskelumotivaatiota. Samaa henkeä korostettiin yliopistossa, johon savolaiset opiskelijat menivät jatkamaan opintojaan.87
Niinisalon internaatissa oli myös savolaisia opiskelijoita. Osa sodassa olleista palasi tavalliseen oppikouluun ja osa yksityisoppilaiksi kouluihin. Niinisalossa opiskeli mm. sittemmin opettajakoulutuksen saanut Ilmari Wiren. Hän osallistui marraskuussa 1945 sotilasylioppilaskirjoituksiin. Niissä kirjoitettiin kolme ainetta, äidinkieli, vieras kieli ja matematiikka tai reaali.88 Sotilasylioppilaskirjoitukset viestittivät omalta osaltaan koulutuksen merkityksestä.
Sotaa edeltäneeltä ajalta Savossa oli kaikissa kaupungeissa ja kauppaloissa yliopistoon johtava oppikoulu, suuremmissa useampikin, sekä viisi keskikoulua. Kuopiossa ja Mikkelissä oli kolme oppikoulua; lyseo, tyttölyseo ja yhteiskoulu. Savonlinnassa oli kaksi koulua, lyseo ja tyttökoulu, Iisalmessa yhteislyseo, Pieksämäen ja Varkauden kauppaloissa yliopistoon johtavat 8-luokkaiset yhteiskoulut, ja keskikoulut Juankoskella, Kangasniemellä, Kiuruvedellä, Rautalammilla ja Suonenjoella. Rautalammin keskikoulu oli vuoteen 1950 asti kolmiluokkainen, mutta muuttui sitten viisiluokkaiseksi.89 Kuopiosta oli kehittynyt yhteiskunnallisia vaikuttajia kasvattanut koulukeskus. Varsinkin Kuopion lyseon käyneistä moni oli noussut huomattaviin asemiin. Toki merkkihenkilöitä oli tullut myös Kuopion yhteiskoulusta ja Mikkelin lyseosta.90
Oppilastulva oppikouluihin
Sodasta kumpuava koulutusmotivaation nousu näkyi jo vuoden 1944 syksyllä oppikouluun pyrkijöiden määrän merkittävänä kasvuna.91 Pääsytutkinnoissa karsiutui jo moni, ja lisäkarsintaa seurasi siitä, että kaikki pääsytutkinnossa hyväksytyt eivät mahtuneet kouluihin.
Karsintakokeet oppikouluihin järjestettiin koulukohtaisesti, ja opettajat laativat kysymykset monista kouluaineista. Kilpailua lisäsi siirto-oppilaiden tulo. Oppilasruuhkaa pyrittiin ratkaisemaan rinnakkaisluokilla, mikäli niihin saatiin lupa Kouluhallitukselta. Kaupunkien vanhat oppikoulut kasvoivatkin nopeasti. Mikkelin yhteiskoulussa oli jo vuoden 1945 syyslukukauden alussa 600 oppilasta, ja sama määrä oppilaita oli myös Iisalmen yhteislyseossa.92
Oppikoulut, kuten muutkin koulut, alkoivat 1944 vasta 1. marraskuuta. Ase- ja työpalvelussa olleiden tenttikausi loppui edellisenä päivänä, ja pääsytutkinto oli samana. Pyrkijöiden ja sisään päässeiden määrä herätti huomiota, ja epäilyjä. Savon Sanomat nimitti sitä ”oppikouluvillitykseksi” korostaen, että vain murto-osalle heistä voitiin järjestää virkapaikat.93
Kun lähikaupunkien kouluihin ei enää mahtunut, kasvoi myös Savossa paine uusien koulujen perustamiseen. Niissä kunnissa, joissa oli vanhastaan yksityinen oppikoulu, se pyrittiin saamaan valtion kouluksi, ja lähes kaikkiin jo olemassa oleviin kouluihin perustettiin rinnakkaisluokkia. Oppikoulua vailla olevat maalaiskunnat tavoittelivat joko yksityistä oppikoulua tai vuodesta 1946 alkaen kunnallista keskikoulua, sitten keskikouluille lukiota ja myös rinnakkaisluokkia. Suurten ikäluokkien ollessa oppikouluiässä lähes kaikissa kouluissa oli tuohon aikaan lisätilan tarve.
Yksityinen koulu voitiin muuttaa valtion kouluksi, mikäli talousarviossa oli sitä varten määräraha. Muuttamisesta annettiin sitten asetus. Valtioneuvosto taas teki päätöksen yksityisen oppikoulun perustamisesta Kouluhallituksen laatimaan listaan nojaten. Samalla koulu sai oikeuden joko jatkuvaan tai määräaikaiseen vationapuun. Lain määräys, että koulu oli paikkakunnan ”sivistystarpeen vaatima” ja sen ylläpitämiseen oli olemassa riittäviä edellytyksiä, oli siinä määrin yleinen, että laki antoi päättäjälle harkintavaltaa. Kun anojia oli useimmiten moninkertainen määrä, muuttaminen valtion kouluksi, kunnallisen tai yksityisen oppikoulun perustaminen ja lukion saaminen mahdollistui siten, että päättäjiin vedottiin eri keinoin. Tässä vaikuttamisessa kansanedustajat ja varsinkin ministerit olivat avainasemassa, mutta myös Kouluhallituksen ja opetusministeriön virkamiehet saattoivat vaikuttaa ratkaisuun. Yksityiset oppikoulut käynnistyivät yleensä siten, että kannatusyhdistys aloitti koulun ja anoi sitten perustamislupaa. Se oli painostusta perustamisluvan saantiin, mutta täytti kyllä lain sen vaatimuksen, että ylläpitämiseen tuli olla taloudellisia edellytyksiä.94
Uusia oppikouluja Savon maalaiskuntiin
Heti sodan jälkeen, vuoden 1945 alussa, useat kannatusyhdis tykset anoivat perustamislupaa yksityiselle oppikoululle. Valtioneuvosto suhtautui suopeasti, sillä vain pari keskikoulua koskevaa anomusta hylättiin.95 Savon neljä kirkonkylää, Joroinen, Leppävirta, Mäntyharju ja Nilsiä, saivat luvan, ja niissä alkoi toimia uusi yksityinen keskikoulu. Rantasalmella käynnistyi samana vuonna kannatusyhdistyksen ylläpitämä koulu. Nilsiässä kannatusyhdistys oli ylläpitänyt koulua jo vuoden. Koulussa oli heti rinnakkaisluokka sekä myös oppikoulun toinen luokka, ja oppilaita yhteensä 120.96 Kaikkien näiden paikkakuntien tarvetta koulun saamiseen lisäsi lähikeskuksissa koulua käyvien oppilaiden määrä. Esimerkiksi Leppävirralta oli mennyt Varkauden yhteiskouluun vuoden 1944 syksyllä I luokalle peräti 20 oppilasta, ja lisäksi kaikissa Kuopion oppikouluissa oli useita oppilaita Leppävirralta.97
Seuraavina vuosina lupia ei tullut ja koulujen perustamishankkeetkin näyttivät hiipuvan. Tämä saattoi johtua myös siitä, että oltiin selvillä Kouluhallituksen, opetusministeriön ja valtioneuvoston kielteisestä asenteesta. Vuonna 1946 vain Heinäveden yhteiskoulu sai perustamisluvan. Koulu oli toiminut vuoden kannatusyhdistyksen kustantamana. Sen vaikeudet jatkossa osoittivat, millaisia esteitä oppikoulun tielle saattoi tulla. Jo vuonna 1948 sille valmistui uusi oma rakennus, mutta kannatusyhdistys teki konkurssin, eikä rakentaja suostunut luovuttamaan koulua, ennen kuin kunta oli ottanut sen haltuunsa.98
Vuonna 1947 vain Juvan yhteiskoulu sai perustamisluvan. Lupaa edeltäneen vuoden keväällä jo 69 juvalaista kävi oppikoulua Mikkelissä. Keiteleelläkin oli vuoden 1947 syksyllä käynnistetty kannatusyhdistyksen omistama oppikoulu, mutta kun se ei saanut lupaa, toiminta ja hanke hiipuivat.99 Seuraavana vuonna, 1948, tilanne Savon osalta muuttui. Kolme keskikoulua sai perustamisluvan: Lapinlahti ja Pielavesi saivat yksityisen oppikoulun, kun taas Rantasalmi luopui kannatusyhdistyksen ylläpitämästä koulusta, jolla ei vielä ollut perustamislupaa, saatuaan monien anoman luvan kunnalliseen keskikouluun.
Pielavedelle odotettiin talvisodan jälkeen Värtsilän yhteiskoulua. Kun se ei kuntaan sijoittunutkaan, niin jo välirauhan aikana oli vireillä oppikoulun perustaminen. Vuonna 1946 kannatusyhdistys aloitti kunnan ja seurakunnan tukemana oppikoulun. Luvan ja samalla valtionavun saanti kesti kaksi vuotta.100 Lapinlahti taas sai luvan nopeasti, sillä anomus tehtiin 1947 ja lupa heltisi jo seuraavana vuonna. Lapinlahdella ratkaisu oli poikkeuksellinen, sillä koulu oli kunnan omistama yksityinen oppikoulu. Ratkaisu toi jännitteitä, ja kunnanvaltuuston ja koulun johtokunnan välillä syntyi kitkaa kouluun liittyvistä määrärahoista. Valtuustossa oli sellaistakin asennetta, että koulu palveli ”kirkonkylän herrasväkeä’ eikä kunnan taloudellinen vastuu koulusta ollut perusteltu.101
Puumala sai vuonna 1950 kunnallisen keskikoulun, ja seuraavana vuonna perustamisluvan sai ainoastaan yksi savolainen koulu, Karttulan yhteiskoulu. Karttulan tapaus oli sikäli erikoinen, että kannatusyhdistys oli ylläpitänyt koulua jo vuodesta 1948, mutta valtionapua se alkoi saada vasta 1953, jolloin ensimmäiset oppilaat pääsivät jo keskikoulusta.102
Vuoden 1950 yksityisiä oppikouluja koskenut valtionapulaki helpotti koulujen perustamista siten, että koulun alimmalla luokalla olevien vähimmäismäärää laskettiin 30:stä 25:een, seuraavilla luokilla pienin oppilasmäärä oli 20 ja lukiossa 12. Tärkeä askel tuen tason säilymiseen oli siirtyminen valtionavuissa eräiltä osin prosenttiperusteisiin, jolloin valtionavut vaihtelivat 40:stä 60 prosenttiin. Ne koskivat koulujen rakennuksia, korkoja, vuokria, lämpö- ja valaistuskustannuksia sekä kouluissa olevan palveluskunnan palkkausta. Opettajien osalta merkittävintä oli yksityiskoulujen opettajien rinnastuminen valtion koulujen lehtoreihin. Vuoden 1951 yksityisistä oppikouluista annettu asetus jatkoi niiden virallistamista ja rinnastamista valtion kouluihin. Taustalla vaikuttivat lähes kaikissa oppikouluissa lisääntyneet pyrkijämäärät.103
Kaupunkien ja kauppaloiden koulutilanne paranee
Valtiovalta tuki oppikoulunkäyntiä myös siten, että vanhimpia kouluja otettiin valtiolle. Pääsy valtion kouluksi toi vakinaisille opettajille turvatumman aseman ja koululle paremmat mahdollisuudet saada päteviä opettajia. Ensimmäisenä valtion kouluksi muuttui 1947 Varkauden yhteiskoulu, jonka taloudellinen asema yksityiskoulunakin oli vahva. Kaksi vuotta myöhemmin valtio otti tukensa piiriin Mikkelin tyttökoulun yksityiset jatkoluokat. Tällä tavoin syntyi Mikkelin tyttölyseo. Iisalmi sai 1949 toisen valtion koulunsa, 9-luokkaisen yliopistoon johtavan tyttölyseon, yhteislyseon muuttuessa poikakouluksi. Vuonna 1951 Pieksämäen yhteiskoulusta tuli valtion koulu. Jo aikaisemmin, 1946, Pieksämäki oli perustanut kauppalan omistaman yksityisen keskikoulun.104
Kansainvälisesti vertaillen Suomen oppikoulujen opetusohjelmat olivat humanistis- ja kielipainotteisia. Varkaus perusti 1950 kauppalan omistaman yksityisen keskikoulun. Uutta tässä koulussa oli suuntautuminen matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin. Uuden koulun toinen erikoisuus oli vuonna 1960 tapahtunut hallintomuodon muuttaminen osakeyhtiöksi, jonka lähes kaikki osakkeet omisti kunta. Se saattoi joustavammin ruveta rakentamaan uutta koulutaloa saaden 1/10 kustannuksista lainana kauppalalta, loput valtiolta ja rahalaitoksilta. Koulun nimi muuttui Kuoppakankaan yhteiskouluksi, ja se sai seuraavana vuonna luvan lukioon. Se oli 1970-luvun alussa maan kahdeksanneksi suurin yksityinen oppikoulu, jossa oppilaita oli 1 080. Vuonna 1960 Varkauden kaupunki perusti vielä toisen keskikoulun. Vahvasti vasemmistoenemmistöinen Varkaus toimi hyvin aktiivisesti perustamalla kunnan omistamia yksityisiä oppikouluja, ja se onnistui myös saamaan luvat kouluihinsa.105
Mikkeliin perustettiin 1954 uuden kannatusyhdistyksen omistama keskikoulu ja siihen lukio vuonna 1963, jolloin nimi muutettiin Porrassalmen yhteislyseoksi. Koulu oli tarpeen suuren ikäluokan tullessa lukioikään. Savonlinna sai 1955 uuden yhteiskoulun. Kuopioon perustettiin 1961 viides oppikoulu, Minna Canthin yhteiskoulu.106
Uuden koulumuodon, erikoislukion, Savo sai 1967, kun Kasvatusopillisen yhdistyksen ja ItäSuomen liiton aloitteesta Savonlinnaan perustettiin taidelukio. Kuopio sai oman erikoislukionsa vuotta myöhemmin, kun sinne perustettiin musiikkilukio.107 Iltalinjan Savon kaupungit saivat koulujensa yhteyteen 1960-luvun lopulta lähtien. Ensimmäisen sai Varkauden keskikoulu 1968, sitten Mikkelin lyseo 1970, Kuopion tyttölyseo 1972, Iisalmen yhteislyseo 1973 ja Piispanmäen lukio Savonlinnassa 1975.108
Oppikoulujen perustaminen maalaiskuntiin jatkuu
Oppikoulujen perustamistahti hiipui 1950-luvun alkupuolella. Oppilasmäärät kuitenkin kasvoivat aiemmin perustetuissa. Ennen sotaa perustetuissa keskikouluissa olivat lukuvuonna 1950–1951 oppilasmäärät kasvaneet niin, että Suonenjoella oli 379, Kiuruvedellä 270 ja Juankoskellakin 153 oppilasta. Myös sodan jälkeen aloittaneet ja vasta muutaman vuoden toimineet oppikoulut olivat nekin jo ehtineet kasvaa. Nilsiässä oppilaita vuonna 1951 oli 173, Mäntyharjussa 165, Pielavedellä 156, Leppävirralla 154 ja Joroisissa 139. Karjalasta tulleella Siilinjärven koulullakin oli 167 oppilasta.109
Vuosina 1950–1954 aloitti vain 19 uutta oppikoulua, joista seitsemän oli yksityisiä. Savon maaseudulta Vesannon yhteiskoulu sai 1954 ainoana perustamisluvan. Viranomaisilla oli epäilyjä koulun toimintamahdollisuuksista, mutta asukkaiden innostus ja kunnan taloudellinen panostus vaikuttivat myönteiseen ratkaisuun. Hanketta vauhditti myös Vesannolla toimineen kotikoulun lakkaaminen.110
Vuosina 1955–1959 perustettiin 95 uutta oppikoulua, joista peräti 63 oli yksityisiä oppikouluja ja 20 kunnallisia keskikouluja. Savossa tähän vilkkaaseen uusien yksityisten oppikoulujen perustamiskauteen kuuluivat 1956 perustamisluvan saaneet Hirvensalmen ja Sulkavan yhteiskoulut, 1958 luvan saanut Sukevan yhteiskoulu Sonkajärvellä ja 1959 Haukivuoren yhteiskoulu. Sukevan ja Sulkavan yhteiskoulujen tausta oli sikäli erikoinen, että molemmilla paikkakunnilla toimi viisiluokkainen kotikoulu, Sukevalla 1934–1962 ja Sulkavalla 1940–1954. Yksityisen oppikoulun perustamiseen liittyi lähes aina vaikeuksia. Sulkavalla kannatusyhdistys oli käynnistänyt koulunpidon 1954, mutta kun anomus ei johtanutkaan tulokseen, se joutui kaksi vuotta kustantamaan koulua ennen perustamisluvan ja valtionavun saantia.111
Koulujen perustamistahti kiihtyi 1960-luvun alkuvuosina, jolloin Suomeen syntyi 139 uutta oppikoulua. Kunnallisia keskikouluja syntyi eniten eli 61, yksityisiä oppikouluja 55, ja loput olivat valtion kouluja. Savossa Ristiina sai 1960 kannatusyhdistyksen ylläpitämän yksityisen oppikoulun, kun taas 1963 perustamisluvan saanut Riistaveden yhteiskoulu oli kunnan omistama yksityinen oppikoulu.112 Savo sai useita 1960-luvun alkuvuosina perustetuista kunnallisista keskikouluista.
Vaikka yksityisiä oppikouluja perustettiin vähän, koulut kehittyivät jatkuvasti. Ne saivat uusia koulutaloja tai korjattuja tiloja. Lisäksi myönnettiin lupia rinnakkaisluokkiin, ja useat saivat luvan lukion perustamiseen. 1960-luku olikin lukioiden laajentamisen ja perustamisen aikaa. Lapinlahden yhteiskoulun kehitys kuvaa hyvin uusien Savon maaseutuoppikoulujen kasvua. Lukuvuonna 1961–1962 koulu sai uudet tilat, ja keskikoulu muuttui kaksisarjaiseksi. Syksyllä 1964 se sai lukion, joka sekin pian toimi kaksisarjaisena.113
Savon keskikoulut saavat lukioita
Kaupunkien ja kauppaloiden oppikoulut oli perustettu 8-luokkaisiksi, maalaiskuntien koulut taas keskikouluiksi. Lukioiden täyttyessä ja niihin pääsyn vaikeutuessa syntyi painetta laajentaa keskikoulut lukioiksi. Ensimmäisinä lukion saivat ennen sotaa perustetuista keskikouluista Suonenjoki 1949 ja seuraavana vuonna Kiuruvesi. Juankoskella lukion saaminen viipyi aina vuoteen 1960. Karjalasta Salmista Siilinjärvelle siirtynyt valtion keskikoulu sai lukion 1959 ja muuttui nimeltään Siilinjärven yhteislyseoksi.
Heti sodan jälkeen perustetut yksityiset maalaiskeskikoulut saivat 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa lukiot, Mäntyharju 1957, Leppävirta 1958, Juva 1959 ja Pielavesi 1964. Lähtö Mikkeliin lukioon oli niin vaikeaa, että Juvalla osa oppilaista odotti vuoden tai kaksikin oman paikkakunnan lukiota. Rantasalmen kunnallinen keskikoulu sai 1962 kannatusyhdistyksen ylläpitämän lukion. Nilsiässä lukio aloitti 1964, Sulkavalla 1966, Vesannolla ja Ristiinassa 1969 ja Haukivuorella 1970. Peruskoulun jo tultua Vieremä sai lukion 1977.
Lukion tulo tiesi aina lukioon siirtyvien osuuden kasvua ja samalla vaivalloisen kulkemisen tai vieraalla paikkakunnalla asumisen vähentymistä. Kun valtioneuvosto varsinkin 1950-luvun alkupuolella valtiontalouden asettamiin esteisiin vedoten vähensi koulujen perustamislupien ja laajennusten myöntämistä, se ei kunnissa rajannut kouluhankkeita. Tällöin käynnistyi monitasoinen päättäjiin suuntautunut vetoaminen, jota voisi luonnehtia painostukseksikin. Useassa kannatusyhdistyksen käynnistämässä koulussa aloitettiin opetus, vaikkei ollut perustamislupaa. Sen saamiseksi ja/tai jonkin muun kouluun liittyvän myönteisen ratkaisun jouduttamiseksi puhuttiin kansanedustajille, ministereille ja virkamiehille heidän liikkuessaan maakunnassa. Mutta ei jääty vain odottamaan heidän tuloaan maakuntaan, vaan lähetystöjä suuntasi Kouluhallitukseen, opetusministeriöön, valtiovaranministeriöön ja ministerin kautta valtioneuvoston istuntoon.114
Pyrkijöiden tulvaa ja tilanahtautta
Vaikka sodan jälkeen kaupunkien kouluihin perustettiin rinnakkaisluokkia, pääsy oppikouluun vaikeutui. Pääsykokeet olivat koulukohtaisia. Hyväksyttyjä oli yleensä enemmän kuin kouluun voitiin ottaa. Varsinkin Kuopiossa kävi oppikouluun pääsy entistäkin vaikeammaksi. Vuonna 1948 Kuopion oppikouluihin ensimmäiselle luokalle pyrkineistä sopi kouluihin noin puolet. Mikkelissä kouluihin pääsy oli vähän helpompaa kuin Kuopiossa. Maaseudulla pääsykynnys vaihteli kouluittain. Joissakin maaseutukouluissa pääsy oli selvästi helpompaa. Kiuruvedellä kaikki keväällä 1948 pyrkineet hyväksyttiin ja Karttulassakin melkein kaikki, kun taas Juankoskella ja Lapinlahdella vain alle puolet.115 Oppikouluun pääsy vaikeutui miltei vuosi vuodelta jo ennen kuin suuret ikäluokat olivat tulleet oppikouluikään.116
Kun pääsykokeet vaihtelivat kouluittain ja kun pääsyn kouluun voi ennustaa vain vaikeutuvan, yhdenmukaistettiin oppikoulujen sisäänpääsytutkintoa 1954 annetulla asetuksella ja sen muutoksella 1959. Asetuksen mukaan koe suoritettiin vain kahdessa aineessa, äidinkielessä ja laskennossa. Kouluhallitus lähetti 1955 ensimmäisen kerran koetehtävät pääsykokeisiin. Lisäksi sisäänpääsytutkinnossa vaikutti oppilaan sijoittuminen luokkansa lukuaineiden keskiarvon mukaisessa järjestyksessä ja myös opettajan lausunto. Nämä saivat pääsytutkinnon kanssa samanarvoisen painon. Tämä lisäsi koulumuotojen yhteistyötä, mutta samalla myös vanhempien painostusta kansakoulunopettajiin päin.
Pääsytutkinnon uudistaminen vähensi hylättyjen määrän noin 13 %:iin, mutta se ei vaikuttanut kuin paikoin kouluun pääsyyn, sillä kouluihin sopi vain noin 55 % pyrkijöistä. Yleensä suurilla paikkakunnilla oli vaikeampi sopia kouluun kuin pienillä. Joihinkin kaupunkikouluihin vaadittiin jopa 70 pistettä, kun taas joissakin maalaiskunnissa kouluun saattoi päästä 22 pisteellä, jopa vähemmälläkin. Tosin vuoden 1955 jälkeenkin oli kuntia, joissa valinta suoritettiin joko kokonaan kansakoulutodistuksen perusteella järjestämättä kokeita tai osa oppilaista valittiin kansakoulutodistuksen perusteella ja lopuille järjestettiin kokeet. Koko ajan pyrkijöiden määrä ja osuus ikäluokasta kasvoi. Vuonna 1955 pyrkijöitä oli noin 33 000, mikä teki jo lähes puolet kansakoulun neljänsien luokkien oppilasmäärästä.117
Vuodesta 1956 alkaen suuri ikäluokka tuli oppikouluikään, ja yleensä oppikouluun pääsy kaikkialla vaikeutui. Erityisen vaikeaa se oli Kuopiossa ja sen ympäristössä. Vuonna 1964 Kuopio mainittiin niiden kuuden kaupungin joukossa, joissa oppikouluun pääsy oli vaikeinta. Maalaiskunnista taas Kuopion kyljessä olevalla Siilinjärvellä pääsy oppikouluun oli koko maan vaikeinta. Lapinlahden yhteiskouluun pyrki vuonna 1956 ensimmäiselle luokalle 112 oppilasta, 25 hylättiin ja 42 voitiin ottaa kouluun. Pielavedellä pyrkijöitä oli 53 ja kouluun otettiin 42.118
Vuonna 1958, jolloin suuren ikäluokan suurin vuosikerta pyrki oppikouluun, koko maassa pyrkijöitä oli noin 59 000. Heistä 50 000 suoritti hyväksyttävästi pääsytutkinnon, mutta vain 38 000 sopi kouluihin. Niin koko maassa kuin varsinkin Savon kaupungeissa ja monissa maalaiskunnissakin kilpailu oppikouluun pääsystä sävytti koko koulutusta. Se heijastui vahvasti kansakouluun, jonka luokista kolmannesta ylöspäin alkoi tulla oppikouluun pääsyn valmennuskoulu ja ylimmästä luokasta sekä jatkokoulusta eräänlainen jäännöskoulu.
Vaikka pyrkijöitä varsinkin savolaiskaupunkien vanhoihin oppikouluihin oli paljon ja paine laajentaa kouluja oli suuri, useissa tapauksissa laajentamisen esteenä oli se, että koulurakennukset olivat vanhoja arvorakennuksia, joihin muutosten teko oli lähes mahdotonta. Esimerkiksi Savonlinnan lyseossa oli lukuvuonna 1957–1958 kaikkiaan 19 luokkaa, mutta vain 10 luokkahuonetta. Opetustiloina käytettiin voimistelusalin lisäksi varastoa, opettajainhuonetta, karttahuonetta ja käytävääkin. Vasta syyslukukauden alussa 1966 tilanne muuttui, kun koulu siirtyi uuteen rakennukseen.119
Monien pääsykokeessa hyväksyttyjen jääminen koulun ulkopuolelle loi painetta luokkakoon kasvattamiseen. Keskimääräinen luokkakoko kasvoi 1950-luvun kuluessa niin, että vuonna 1950 se oli 31 oppilasta ja vuonna 1959, usean suuren ikäluokan jo ollessa oppikoulussa, 35. Keskimääräinen luokkakoko kasvoi, vaikka koko ajan syntyi uusia kouluja, joissa oli pienempiä luokkia. Varsinkin Savon kaupunkien, mutta myös monien maalaiskuntien oppikoululaiset joutuivat opiskelemaan suurissa luokissa ja myös suurissa kouluissa. Vaikka uusia ja aluksi pieniä kouluja perustettiin, koulujen koko kasvoi koko ajan. Lukuvuonna 1940–1941 oppikoulussa oli keskimäärin 250 oppilasta, lukuvuonna 1967–1968 jo 466.
Savon suurin koulu heti sodan jälkeen oli Mikkelin yhteiskoulu, jossa 1945 oli yli 600 oppilasta. Jatkossa sen kasvu ei ollut enää niin nopeaa: 1968 oppilaita oli 800. Nopeimmin ja suurimmaksi kouluksi Savossa kasvoi 1949 aloittanut Iisalmen tyttölyseo osin siksi, että se oli tyttölyseoiden tapaan yhdeksänvuotinen. 500 oppilaan raja ylittyi 1956, ja uuden talon valmistuttua seuraavana vuonna oppilasmäärä saavutti pian 1 000:n rajan. Myös Mikkelin tyttölyseon kasvu oli nopeaa; koulu saavutti 800 oppilaan rajan vuonna 1959. Savon kolmaskin tyttölyseo, Kuopion tyttölyseo, kasvoi suurkouluksi samaan aikaan. Vuonna 1961 siinä oli 884 oppilasta. Mikkelin lyseossa oli 1960-luvun alussa 600 oppilasta. Saman oppilasmäärän saavutti pian vuonna 1954 aloittanut Mikkelin keskikoulu. Myös ennen sotaa perustetuista ja sitten lukion saaneista ja valtion kouluiksi muuttuneista suurten kirkonkylien kouluista kasvoi suuria kouluja. Vuonna 1965 Kiuruveden yhteislyseossa oli 830 ja Suonenjoen yhteiskoulussa 712 oppilasta.
Suurimpien koulujen kasvua selittää myös se, että osa niistä, kuten Mikkelin yhteiskoulu ja Kuopion tyttölyseo, oli kaksoiskouluja. Niillä oli kaksisarjainen perusluokkarunko ja rinnakkaisluokat vielä lisäksi. Kun kaupungeissa oppikouluun pääsy oli vaikeampaa kuin maaseudulla, kaupunkikoulujen ulkopuolelle jääneet tulivat lähikirkonkylien kouluihin. Esimerkiksi Karttulan yhteiskoulussa oli oppilaita Kuopiosta, Pieksämäeltä, Siilinjärveltä, Leppävirralta ja Lapinlahdelta ja tietysti sellaisista kunnista, joissa ei vielä ollut oppikoulua, kuten Tervosta ja Maaningalta. Vuonna 1945 aloittaneessa Mäntyharjun yhteiskoulussa oli ennen peruskouluun siirtymistä jo 665 oppilasta, ja Rautalammin yhteiskoulussa oli oppilaita 400–500.120
Kunnalliset keskikoulut
Vuoden 1946 lain mukaisista keskikouluista Savo sai ennen vuotta 1957 vain kaksi 33:sta. Rantasalmi sai koulun 1948. Ratkaisu oli poikkeuksellinen, sillä paikkakunnalla oli 1945 aloittanut kannatusyhdistyksen käynnistämä yksityinen oppikoulu, jonka oppilasmäärä tuolloin oli 46. Kahden vuoden kuluttua oppilaita oli 74 kolmella luokalla. Koulun kasvun hidastumista selittää se, että vaihtoehdoksi nousi kokeilukeskikoulun anominen. Aloitteentekijä oli yhteiskoulun kannatusyhdistyksen puheenjohtaja, kunnansihteeri Aarne O. Aalto, joten todennäköisesti yhdistyksen enemmistö oli kansakouluun kuuluvan keskikoulun anomisen kannalla. Aalto kävi asiaa edistämässä Kouluhallituksessa kouluneuvos Alfred Salmelan luona.
Kun Rantasalmi haki kunnallista keskikoulua, sen piti luopua anomasta perustamislupaa kannatusyhdistyksen koululle. Luopuminen auttoi keskikoulun saamisessa, ja valtioneuvosto myönsi Rantasalmelle viisiluokkaisen kokeilukeskikoulun. Ratkaisu oli kuitenkin siltä osin pettymys, ettei kokeilukoulu saanut jatkaa suoraan niillä kolmella luokalla oppilaita, jotka jo olivat ehtineet käydä kannatusyhdistyksen koulua. Syksyllä 1948 uudessa koulussa aloitti vain ensimmäinen luokka, johon pyrki 54 oppilasta. Kunta päätti ottaa vanhan koulun haltuunsa ja anoa sille väliaikaista toimilupaa, jonka se sai vuoden 1949 alusta. Vuosina 1945–1947 aloittaneet kävivät kunnan yksityistä koulua, ja se sai antaa päästötodistuksen vuosina 1950–1952. Opettajat toimivat molemmissa kouluissa. Rantasalmen yhteiskoulu lakkasi 1952 ja sitä jatkoi kunnallinen kokeilukeskikoulu.121
Seuraavana savolaisista kunnista keskikoulun sai Puumala 1950. Hakijoina oli jälleen myös muita savolaisia kuntia. Puumalan puolesta puhui saaristo, ja se oli naapureitaan pienempi. Puumalan koulu oli aluksi neliluokkainen. (Kunnallinen keskikoulu saattoi olla 3–6-luokkainen sen mukaan, miltä kansakoulun luokalta sinne siirryttiin.) Puumala siirtyi 1959 viisivuotiseen keskikouluun. Aluksi pyrkijöitä oli vähänlaisesti ja koulua kohtaan tunnettiin jopa epäluuloa, mutta sitten pyrkijöiden määrä kasvoi senkin takia, että suuret ikäluokat tulivat oppikouluikään.122
Vuoden 1957 kansakoululaissa kunnalliset keskikoulut vakinaistettiin ja niiden saannin lisäehtona mainittiin kunnan köyhyys ja syrjäisyys. Vuonna 1960 tämä näkökohta toteutui, kun kunnalliset keskikoulut perustettiin Rautavaaralle ja Keiteleelle. Varsinkin Rautavaaran osalta täyttyi köyhyyden ja syrjäisyyden kriteeri. Olihan se pitkään verotettavalla tulolla asukasta kohti mitaten Suomen köyhin kunta.123 Keiteleellä oli jo 1947 käynnistetty kannatusyhdistyksen toimesta yksityinen oppikoulu, mutta kun sille ei saatu lupaa eikä tukea, hanke oli jäänyt kesken.
1960-luvulle tultaessa kunnat, joissa ei vielä ollut oppikoulua, kokivat sen suurena puutteena.124 Vuonna 1961 savolaisista kunnnista koulun sai Varpaisjärvi ja 1962 Tuusniemi. Vuonna 1963 vuorossa olivat Muuruvesi, Vehmersalmi ja Kaavi, jonka kouluun halusi liittyä Säyneinen. Vuonna 1964 luvan saivat Enonkoski ja Vieremä, jossa koulua oli haettu jo 1940- luvulla. Silloin järjestetyssä koemerkinnässä 116 oppilasta oli ilmoittautunut ensimmäiselle luokalle. Hakijoina oli jatkuvasti savolaisia kuntia, jotka eivät koulua saaneet; vuonna 1964 Savonranta ja Tervo jäivät ilman koulua.125
Kunnallisen keskikoulun saamisen ehtoja helpotettiin 1964 sikäli, ettei saajan tarvinnut olla enää köyhä eikä syrjäinen. Kolmivuotisen kokeilukeskikoulun perustamisluvan saivat Kuopion maalaiskunta 1966 ja seuraavana vuonna Iisalmen ja Pieksämäen maalaiskunnat. Lisäksi Nilsiän kunta sai luvan siihen, että Pirttijärven koulupiirissä olisi kunnallinen keskikoulu. Lapinlahti, jonka oppikoulu oli alusta pitäen kunnan omistama yksityinen oppikoulu, sai 1969 luvan muuttaa se keskikoulun osalta kunnalliseksi. Myös kannatusyhdistyksen aikaisemmin omistamia oppikouluja muutettiin kunnallisiksi keskikouluiksi peruskouluun siirtymisen lähetessä. Näin tapahtui 1969 Pielaveden ja 1970 Joroisten yhteiskoulussa.126 Tällöin oli jo näköpiirissä kaikkien keskikoulujen siirtyminen kunnalliseen peruskoulujärjestelmään. Vuoden 1966 lainmuutos antoi kunnalle mahdollisuuden sopia yksityisen oppikoulun omistajan kanssa koulun siirtymisestä kunnan omistukseen. Yksityisen oppikoulun muuttuminen kunnalliseksi helpotti siirtymistä peruskouluun. Siihen houkutteli myös se, että kannatusyhdistyksen luovuttaessa koulun varoineen ja velkoineen kunta saattoi saada lainaa ja myös korvauksia valtiolta jo rakennetuista kouluista.
Koulumatkat kyliltä kirkolle hoidettiin kunnallisessa keskikoulussa yleisemmin kunnan järjestämin kuljetuksin, kun taas yksityisissä oppikouluissa oppilaiden vanhemmat itse tekivät koulumatkoja koskevat yksilölliset ratkaisunsa. Kunta maksoi oppilaiden matkat ja sai siihen valtion tukea. Puumalassa ja Pieksämäen maalaiskunnassa kunnallisen keskikoulun yhteyteen perustettiin oppilasasuntola. Se oli kuitenkin suomalaisessa maaseutuyhteisössä niin kunnan kuin vanhempienkin kaihtama järjestely.127
Valtion kouluja maalaiskuntiin
Suureksi kasvaneita vanhempia maalaiskuntien oppikouluja muutettiin jo 1950-luvulla valtion kouluiksi. Ne sijaitsivat yleensä teollisuustaajamissa ja rautatiekeskuksissa, mutta joukossa oli myös suurten maaseutupaikkakuntien kouluja. Savosta vuonna 1956 Suonenjoen ja vuonna 1958 Kiuruveden yhteiskoulut muuttuivat valtion yhteislyseoiksi. Ne olivat saaneet lukiot 1949 ja 1950 ja kasvoivat nopeasti suuriksi kouluiksi.
Vuonna 1968 valtio tuki Savossa oppikoulunkäyntiä myös siten, että Tuusniemi sai kunnallisen keskikoulun jatkoksi valtion lukion. Samalla Kerimäen ja Sonkajärven keskikoulut muutettiin kahdeksanluokkaisiksi valtion yhteislyseoiksi ja Maaningalle perustettiin valtion keskikoulu. Tuusniemen valtionlukio oli kolmiluokkainen kaksoislukio, jossa oli kaksi sarjaa vakinaisia luokkia. Valtion lukiot näet perustettiin kaksisarjaisiksi sen takia, ettei yksisarjaisiin saatu riittävästi lehtorin virkoja. Asteittain kasvavaan Kerimäen yhteislyseoon perustettiin kolme vanhemman lehtorin virkaa.128
Kaksisarjaisessa Tuusniemen valtionlukiossa oli sen aloittaessa toimintansa kaksi kuudetta luokkaa ja 44 oppilasta. Vuonna 1971 koulusta valmistuivat ensimmäiset 22 ylioppilasta. Lukio siirtyi kunnalle peruskoulun tullessa 1973. Siitä tuli Kuopion läänin ensimmäinen liikuntapainotteinen lukio, joka sai oppilaita muualtakin kuin Tuusniemeltä.129 Jo ennen peruskouluun siirtymistä syntyi joitakin iltakouluja, Varkauteen ja Kuopioon 1968, ja 1970 Mikkelin lyseoon tuli iltalinja.
Oppikoululaisten osuus kasvaa
Uusien oppikoulujen perustaminen ja vanhojen laajentaminen sai aikaan sen, että oppikoulua käyvien osuus nousi koko maassa ja myös Savossa, jopa nopeasti. Viidennes ikäluokasta meni oppikouluun 1950-luvun alussa, 10 vuotta myöhemmin jo 40 % ja 1970-luvulle tultaessa jo lähes 60 %. Kahdessa vuosikymmenessä tapahtui siis raju lisäys. Oppikoulun, varsinkaan keskikoulun, käyminen ei enää samalla tavoin kuin aiemmin riippunut vanhempien yhteiskunnallisesta asemasta tai asuinpaikasta. Kuitenkin vielä lukuvuonna 1965–1966 oppikoululaisten osuudessa väestöstä oli selvä ero maan eri puolilla varsinkin ääripäiden, Uudenmaan ja Mikkelin läänien, välillä. Tilastoissa osuudet on laskettu koko väestöstä, joten pienetkin erot niissä ovat oppikouluikäisistä laskettuina paljon suuremmat. Koko maassa oppikoulua käyviä oli väestöstä 5,8 %. Uudellamaalla osuus oli 6,3 %, kun taas Mikkelin lääni piti perää 5,3 %:n osuudellaan.130
Oppikoulua käyvien osuuden kasvu selittyy pääasiassa yksityisoppikoulujen perustamisesta varsinkin maaseudulle. Oppikoulujen ja niitä käyvien lisäys herätti epäilyjä, jopa vastarintaa. Korkeimmat kouluviranomaiset korostivat ammattikouluvaihtoehdon tukemisen tärkeyttä ja sen saamista houkuttelevammaksi. Nämä toivomukset ja suositukset eivät toteutuneet, sillä varsinkin maalaiskuntiin puuhattiin aktiivisesti uusia oppikouluja ja nämä mahdollistivat yhä useammalle oppikoulutien.131
Kansalaistoimintaa koulujen hyväksi
Jokaisen yksityisen oppikoulun perustamiseen liittyi Savossa kuten muuallakin runsaasti monenlaista kansalaistoimintaa. Perustamisluvan saamiseksi kannatusyhdistyksen oli osoitettava, että kouluhankkeella oli taloudellista pohjaa. Useassa tapauksessa kannatusyhdistys joutui pitämään koulua yllä vuoden, kaksi, joskus enemmänkin. Lisäksi luvan saamiseksi oli vedottava viranomaisiin ja painostettavakin heitä. Yksityisen oppikoulun perustamishanke alkoi tavallisesti kokouksella, jossa valittiin kannatusyhdistys. Mukana olevilla oli yleensä kouluiässä olevia tai siihen tulevia lapsia, ja he olivat paikkakunnan keskeisiä vaikuttajia, julkisen vallan, kunnan ja seurakunnan päättäjiä sekä muita toimijoita. Mukana oli myös yrityselämän edustajia, ja joissakin tapauksissa yksityisen yrityksen tuki olikin ratkaiseva. Tämän lisäksi oli tapauksia, joissa kunta oli tärkein toimija. Näin oli Savossa Lapinlahdella, jossa kunta perusti 1948 yksityisen oppikoulun.132
Useimmissa Savon yksityiskouluhankkeissa kannatusyhdistys aloitti varojen keräämisen järjestämällä iltamia, arpajaisia ja talkoita. Kannatusyhdistykset saivat lahjoituksina tai huomattavalla alennuksella käyttöön koulutiloiksi muutettavia huoneistoja. Monissa kunnissa oppikoulun perustamishanke alkoi kunnallisen keskikoulun anomisella vuoden 1946 lain jälkeen. Kun kunnallista keskikoulua ei saatu, käynnistyi yksityisen oppikoulun perustamishanke ja siihen liittyi vetoaminen omaan kuntaan, kuten tapahtui Mäntyharjussa.133 Kunta ei yleensä ollut valmis ottamaan koko riskiä siten, että olisi perustanut kunnan omistaman yksityisen oppikoulun, mutta kunnat tukivat hankkeita eri tavoin antaen tiloja, taaten lainoja ja myöntäen avustuksia. Lähes kaikissa hankkeissa päävastuu oli kannatusyhdistyksellä.
Savossa ainutlaatuisen pitkäksi venyi Karttulassa aika, jona kannatusyhdistys joutui ylläpitämään koulua. Luvan saanti venyi kolmeksi vuodeksi ja valtionavun osalta viideksi niin, että ensimmäiset keskikoululaiset pääsivät apupäätöksen ratketessa jo koulusta. Hanke käynnistyi kannatusyhdistyksen valitsemisella tammikuussa 1948, ja koulu aloitti seuraavana syksynä; oppilaita oli tuolloin 45. Koulua rahoitettiin vanhempien maksamalla lukukausimaksulla, joka oli 12 000 mk (noin 400 vuoden 2004 euroa). Toisen lukuvuoden turvasi paikallinen yritys Karttulan Meijeri, jolta koulu sai tilat ja muutakin tukea. Tämän jälkeen kunta tuli tukijaksi kahden miljoonan markan perusavustuksellaan. Keväällä 1953 tuli ensimmäinen valtionapu ja lupa antaa keskikoulutodistuksia. Silloin Karttulan yhteiskoulusta sai syksyllä 1948 aloittaneista 45 oppilaasta keskikoulutodistuksen 15 tyttöä ja viisi poikaa; yli puolet ei jaksanut suorittaa oppimäärää viidessä vuodessa.134
Sulkavan yhteiskoulun kannatusyhdistys joutui ylläpitämään koulua kaksi vuotta puutalkoilla, myyjäisillä ja muilla keinoin sekä viimeiseksi kunnan takaamalla lainalla. Kun ensimmäinen lupahakemus tuotti vesiperän, liittyi seuraavaan hakemukseen sekä huolellista suunnittelua että moneen suuntaan tapahtuvaa vaikuttamista. Paikkakunnalla käyneille ministereille ja kansanedustajille puhuttiin asiasta, kirjelmät Kouluhallitukseen ja opetusministeriöön valmisteltiin perusteellisesti. Vuonna 1956 lupa tulikin.135
Aloittavien oppikoulujen tilat olivat aluksi yleensä alkeelliset ja kirjavat, paljon huonommat kuin kansa- tai kansalaiskouluissa. Heinäveden oppikoulu alkoi toimia ennen perustamislupaa vanhalla pitäjäntuvalla ja siirtyi sitten entiselle suojeluskuntatalolle. Usein kunta ja seurakunta tukivat kouluja järjestämällä tiloja, joskus esim. vanhoista kansakoulurakennuksista. Esimerkiksi Pielavedellä opetustilat muuttuivat nopeasti: ensimmäinen koulutila oli valtuuston istuntosali, sitten seurasi pappilan väentupa, ja jo vuonna 1950 saatiin oma talo.136
Monien yksityisten oppikoulujen perustamiseen liittyi avainhenkilöiden vahva panos. Mäntyharjussa koulu kantoi pitkään aktiivisimman puuhamiehen, kunnansihteeri Toivo E. Kemppaisen mukaan ”Kemppaisen yliopiston” nimeä.137 Useiden koulujen yhteydessä oli naistoimikunta, joka esim. Leppävirralla hankki koululle flyygelin vuonna 1959. Pielavedellä ja Juvalla oli ompeluseuran nimellä kulkeva tukitoimikunta, joka oli samalla yhdysside koulun ja kodin välillä. Hirvensalmella tukiryhmän nimi oli tiistaiseura. Siinä oli mukana koulun kannattajia, vanhempia ja opettajia.138
Yksityisten oppikoulujen perustamiseksi ja tukemiseksi syntyneet paikalliset jopa kansanliikkeiksi luonnehdittavat tukiryhmät nostattivat innostusta. Ne vaikuttivat osaltaan siihen, että oppimistulokset saattoivat ulkonaiset olosuhteet huomioon ottaen olla hyviä. Tukitoiminnassa purkautui pyrkimys alhaalta päin vaikuttaa omien lasten eduksi. Tässä vaiheessa oli paikallisella toimeliaisuudella vielä mahdollisuutensa. Muuttoliike ei ollut vielä ”syönyt” maalaiskunnissa olevaa aktiivisuutta, ja maalaiskirkonkyläthän tässä vaiheessa vahvistuivat syrjäkylien kustannuksella. Muutos siirryttäessä kohti peruskoulua oli sikäli suuri, että peruskoulu syntyi ylhäältä tulevan suunnittelun tuloksena.
Maaseudun oppikoulun luonne
Oppikoulu oli perinteisesti kansallisia arvoja korostava laitos. Vahva kulttuurikeskeisyys oli tarkoitettu toisaalta pohjaksi yliopisto-opinnoille, mutta myös arvoksi sinänsä. Lukusuunnitelma oli yleissivistävä ja opetusohjelma korostuneen humanistinen ja kielipainotteinen. Vuonna 1948 opetussuunnitelmassa lisättiin ruotsin kielen osuutta. Kansainvälisessä vertailussa suomalaisen lukion kielilinjoilla kielet olivat niin painottuneita, että vain Luxemburgin lukion klassinen linja ja Alankomaiden lukion kirjallisuuslinja ulottuivat samaan, kun taas matematiikan ja luonnontieteiden painotus oli vertailun alhaisimpia. Vuoden 1958 uudessa opetussuunnitelmassa matematiikan painotusta lisättiin.139
Savon vanhoissa oppikouluissa koulutyö sujui muodoiltaan vakiintuneesti. Niissä oli kokenut opettajakunta, joka oli sisäistänyt oppikoulun tavoitteet. Opetus oli opettajakeskeistä, mutta ainakin ainekirjoituksessa ja kuvaamataidossa oppilaan oma luovuus pääsi esille. Kouluissa vallinnutta kansallis-humanistista henkeä pitivät yllä pitkään vaikuttaneet rehtorit ja muutkin opettajapersoonallisuudet. Heistä voisi mainita Mikkelistä kaksi, Mikkelin lyseossa opettajana 32 vuotta, niistä 30 rehtorina, toimineen M. R. Jauhiaisen ja vuonna 1928 Mikkelin tyttölyseossa rehtorina aloittaneen Matti Orasen, sekä Savonlinnan lyseossa 1944–1969 rehtorina toimineen Veikko Ervolan. Suonenjolla toimi rehtorina vuoteen 1966 jo 1930-luvulla aloittanut Akseli Markkanen.140
Varsinkin vanhoissa kaupunkien kouluissa oli rehtorin ja vahvojen, kauan toimineiden opettajien myötä syntynyt vähän toisista poikkeava perinne ja henki. Se synnytti yhteenkuuluvuutta. Pohjaa vahvalle kouluhengelle antoi opetettavan aineen hyvä hallinta. Mutta Savon sodanjälkeinen oppikoululaitos oli vähenevältä osin vanhojen kaupunkien vanhoja kouluja. Niissäkin oli paljon rinnakkaisluokkia, joissa uusia, nuoria opettajia ja myös uusia oppilaita.
Savon oppikoulut olivat 1950-luvulla kasvavassa määrin kirkonkylien kouluja, joissa huonoimmillaan ei ollut yhtään pätevää opettajaa. Suurelle osalle oppilaiden vanhemmista ja myös koulun kannatusyhdistyksen aktiiveista oppikoulu oli vieras maailma. Heitä yhdisti kuitenkin pyrkimys antaa lapsilleen parempi koulutus kuin he olivat itse saaneet, ja heillä oli uskoa koulutuksen merkitykseen. Myös näissä uusissa kirkonkylien keskikouluissa pyrittiin oppikoulun tavoitteisiin, haettiin koulun henkeä ja opetukselle sisältöä. Myös niissä oli henkilöitä, joille tarkastajat kertomuksissaan antoivat erityistä tunnustusta. Esimerkiksi Leppävirran yhteiskoulun tarkastuksen yhteydessä yliopettaja Kaarlo Hakama kiitti erityisesti rehtori H. Rapiaa koulun ja kotien yhteistyöstä. Lapinlahden koulusta Anja Nurro sai kiitosta matematiikan opetuksen elävöittämisestä ja kekseliäisyydestä fysiikan kokeiden laatimisessa.141
Monissa Savon uusissa maalaisoppikouluissa koulutyön aloittamiseen liittyi uutta ja outoakin. Pätevistä opettajista oli pulaa. Lapinlahden yhteiskoulussa oli 1951 ainoastaan yksi muodollisesti pätevä opettaja, ja lehtori Sampo Haahtela viittasi tarkastuskäynnillään siihen, että asetuksen mukaan oli vuoteen 1955 mennessä oltava vähintään kolme ja sen jälkeen neljä muodollisesti pätevää.
Tuntuva osa opettajista toimi samaan aikaan kansakoulun puolella.142 Vaikka pätevyyttä ja kokemusta oppikoulussa opettamisesta puuttui, innostus leimasi vastapainoksi sekä opettajia että osaa oppilaistakin. Nilsiässä 1954 suorittamansa tarkastuksen kertomuksessa ranskan kielen dosentti Ilmari Lahti arvioi oppilaat ”ahkeriksi ja siivoiksi”. Varovasti hän totesi heidän vaikuttavan ”melko lahjakkailta”. Hän ei ollut huolestunut niinkään oppimistuloksista vaan siitä, että Nilsiässä monet oppilaat kuittasivat kaksi ateriaa eväillä. Hän toivoi vaatimatonta lämmintä ruokaa vuoroluvun klo 16.10 alkavalle tauolle. Leppävirralta Lahti raportoi oppilaiden olevan jopa erittäin ahkeria. Hän kyllä arvosteli sikäläistä opetusta sanoen opettajien suosivan ulkolukua, jota hänen mielestään oli syytä vähentää. Päätavoitteena tarkastaja piti harrastuksen herättämistä ja ”henkisen työn tekniikan oppimista”.143
Varsinkin kielten opetusta useatkin tarkastajat arvostelivat. Ruotsin kielen oppikirjoja tehneen M. A. Jakobssonin mielestä Lapinlahden yhteiskoulun oppilaat äänsivät vieraan kielen sanoja ”epäselvästi ja ponnettomasti” marras joulukuussa 1950.144 Tarkastaja E. A. Kannisto totesi Heinäveden koulun tarkastuksessa 1952, että oppilaiden hiljainen ja epäselvä puhetapa vaikutti erityisesti vieraan kielen oppimiseen. Tosin hän viittasi siihenkin mahdollisuuteen, että oppilaat olivat arkoja.145 Tarkastuskertomuksista voi lukea, että opetus uusissa oppikouluissa ei sujunut aivan kokeneen kaupunkilaiskoulumiehen toivomalla tavalla. Saattoi olla, että kokemattomat opettajat ja oppilaat yhdessä jännittivät.
Toki tarkastuskertomuksiin liittyi paljon positiivista. Kiuruveden yhteiskoulun rehtori Tatu Malmivaara kehui Pielavedellä oppilaita läksyjen osaamisesta ja aktiivisuudesta. Hän kiitti myös koulun hyvää järjestystä ja mainitsi rangaistuksia annetun 31 kappaletta.146 Tarkastaja Uuno Pulkkila puolestaan kiitti Lapinlahden koulun oppilaita ”riviin järjestymisen reippaudesta”. Leppävirran yhteiskoulu sai kiitosta siitä kannatuksesta, mikä sillä oli ”eri yhteiskuntapiireissä ja läheisessä Sorsakosken tehdasyhdyskunnassa”. Karttulan yhteiskoulussa oli positiivista se, että koulussa oli paljon poikia, neljännellä luokalla jopa enemmistö.147
Aloittavien koulujen tilojen vaatimattomuuskin tuotti omat vaikeutensa. Lähes kaikissa uusissa kouluissa oli aluksi vuoroluku. Tosin siihen oli jo totuttu varsinkin keskuksissa suurten ikäluokkien tultua kansakouluun. Nilsiän keskikoulussa 1954 alempien luokkien oppilaat olivat iltavuorossa kansakoululla ja viides luokka pappilan pirtissä noin kilometrin päässä aamuvuorossa. Monien oppikoulujen tilaongelma helpottui kansakoulun saatua uusia tiloja. Näin tapahtui Lapinlahdella, jossa oppikoulu muutti kansakoululta vapautuneisiin kuuteen luokkahuoneeseen. Mutta edelleen oppikoulun tilat sijaitsivat siellä kolmessa rakennuksessa. Oppikoulujen nopeasti laajetessa luokat kävivät ahtaiksi, ja mm. vaillinaisesta tuuletuksesta on mainintoja tarkastajien kertomuksissa.148
Oppikoulu oli perinteisesti karsiva ja vaativa koulu. Luokalle jääneiden osuudet yleensä laskivat sotaa edeltäneistä ajoista, mutta vaativuus oli hallitseva piirre myös uusissa kirkonkylien kouluissa. Joroisissa keväällä 1952 siirrettiin luokalta toiselle 60 % oppilaista, ehtoja annettiin 24 %:lle ja suoraan luokalle jätettiin 16 %. Koulu sai tarkastajalta tästä tiukkuudesta kiitoksia.149 Lukuvuonna 1964–1965 luokalle jäi 33000, 12,8 % kaikista oppikoulua käyvistä. Osuus oli aavistuksen pienempi kuin 10 vuotta aikaisemmin 1954–1955, jolloin se oli 13,0 %. Lukiossa luokalle jääminen oli yleisempää, 16–17 %, kuin keskikoulussa, jossa se oli 11,5–12,0 %. Keskikoulun viimeisellä luokalla luokalle jääneitä oli paljon, 18–19 %, kun keskikoulun ja lukion väliin oli nostettu kynnys.150
Aikaisemmin oppilaissa oli luokalle jäämisen ja kansakoulun läpikäymisen takia hyvinkin eri-ikäisiä. 1950-luvulla oppilaat nuorentuivat ja samanikäistyivät; 1955 annetussa asetuksessa määrättiin oppikoulun pääsytutkintoon osallistuvan ikärajaksi 10–13 vuotta. Oppikoulun tulo omaan kirkonkylään merkitsi entistä useammalle mahdollisuutta käydä koulua kotoa käsin. Samalla kuitenkin oman kunnan syrjäkyliltä tulevat mutta kirkonkylässä asuvat oppilaat lisääntyivät. Liikenneyhteyksien paraneminen muokkasi tapoja kulkea koulumatkaa. Linjaautolla ja joissakin tapauksissa myös junalla kulku yhä kauempaa yleistyi. Kouluun kuljettiin myös polkupyörällä ja paikoin jopa hevosella. Pielavedellä 25 % oppilaista kulki 1950-luvulla koulumatkat linja-autolla. Sekin merkitsi kustannuksia ja pidensi koulupäivää. Monet oppilaat kulkivat sulan maan aikana pitkiäkin matkoja polkupyörällä, mutta talvikuukausina joutuivat hankkimaan kortteeripaikan kirkonkylästä. Aluksi eivät yleisten kulkuneuvojen aikataulut aina sopineet, ja autoa tai junaa odottavien koulumatka saattoi kestää pitkään.151
Useat, varsinkin alkavat oppikoulut kärsivät pätevien opettajien puutteesta. Valtiovalta painosti kouluja pätevien opettajien rekrytointiin siten, että heidän määränsä perusteella koulu sai valtionapunsa. Vuonna 1955 vaatimusta pätevistä opettajista tiukennettiin. Aikaisemmin valtionapuun keskikoulussa riitti kolme pätevää, nyt lukumäärä nostettiin neljään. Valtion kouluissakin, joissa opettajien palkkaehdot olivat paremmat kuin yksityisissä, oli pulaa varsinkin matematiikan ja kielten pätevistä opettajista.152
Oppikoulujen perustamisen myötä maalaiskirkonkyliin tuli uusi ryhmä, akateemisen loppututkinnon suorittaneet. Ryhmä oli naisvaltainen. Samoin oli oppikoulu. Vain hetken aikaa sodan jälkeen miesten osuus ylioppilaista kasvoi, mutta sitten naisten osuus lisääntyi niin, että 1950 naiset olivat enemmistönä. Vuonna 1985 tilanne oli edelleen muuttunut niin, että 60 % ylioppilaista oli naisia. Korkeakouluopiskelijoista naisten osuus kasvoi ja oli vuonna 1975 jo puolet uusista opiskelijoista, ja vuonna 1985 naiset ohittivat miehet.153
Savon asema oppikoulunkäynnissä
Oppikoulua käyvien osuus niin Savossa kuin koko maassakin lisääntyi koko ajan sodan päättymisestä peruskoulun tuloon 1970-luvun alkupuolelle. Oppikoululaisten osuus lääneittäin ja maakunnittain vaihteli.
Vuosina 1950–1961 Mikkelin ja Kuopion lääneissä kaikkien oppikoululaisten osuus jäi koko maan keskiarvoja pienemmäksi, mutta vuosien 1961 ja 1970 välillä se nousi keskikoululaisten osalta keskimäärää suuremmaksi jääden kuitenkin edelleen jälkeen rintamaiden, varsinkin Uudenmaan läänin, luvuista. Lukiolaisten osuudessa Mikkelin ja niukemmin myös Kuopion lääni pysyivät koko ajan maan keskimäärän alapuolella.155
Vaikka Savo oli oppikoulua käyvien osuudessa monista maakunnista jäljessä, keskikoulu paisui Savossakin, kuten Suomessa yleisesti, 1970-luvulle tultaessa puolen ikäluokan kouluksi. Vanhemmat pyrkivät koulutuksen avulla parantamaan jälkikasvunsa elinehtoja. Jo sodan aikana alkanut suomalaisen yhteiskunnan liikkuvuus mursi vanhoja asenteita siitä, kenen lapset voivat käydä ja käyvät oppikoulua. Suuret ikäluokat runnoivat niin koko maassa kuin Savossakin koulua uuteen uskoon.
Sodan jälkeen alkanut, paikkakunnittain vaihdellut oppikouluun pääsyn vaikeus helpottui 1960-luvulla hetkeksi, kun pienenevät ikäluokat alkoivat tulla oppikouluun, ja tästäkin syystä oppikoulussa olevien osuus kasvoi. Niinpä vuosina 1961 ja 1962 pyrkijöiden määrä hitusen laski, mutta pian alkoi uusi nousu.
Vielä 1950-luvun jälkipuoliskolla Savossa oli maalaiskuntia, joissa liki puolet oppilaista tarvitsi kortteeripaikkaa. 1970-luvun alussa tilanne oli koulujen lisääntymisen ansiosta jo toisenlainen. Oppikoulua kävi 80 % oppilaista omassa kunnassa ja vain 10 % naapurikunnassa. Yli 20 kilometrin päästä koulua kävi enää 10 % oppikoululaisista.156
Mikäli oppilas joutui asumaan toisella paikkakunnalla, varsinkin kaupungissa, asunnon vuokraaminen ja myös matkat tulivat maksamaan paljon enemmän kuin lukukausimaksu. Kuitenkin lukukausimaksu oli monessa tapauksessa kynnys, joka esti kouluun menon. Valtion kouluissa lukukausimaksu oli 5.000 markkaa vuonna 1960. Monissa yksityiskouluissa lukukausimaksu pysytteli suunnilleen valtion koulujen maksun tasolla ja oli Lapinlahdella ja Leppävirralla 1956 juuri tuo 5.000 markkaa. Nilsiän ja pitkään vaikeuksissa olleen Karttulan koulussa 1954 se oli 6.000 markkaa. Vuonna 1955 aloittaneessa Vesannon yhteiskoulussa lukukausimaksu oli 10.000 markkaa, jota tarkastaja piti silloin kalliina.157 Kansakoulukalenterin tietojen mukaan useimmissa yksityisissä oppikouluissa maksu olisi vuonna 1960 noussut jo 10.000:n ja 15.000 markan välille, joissakin yli 15.000 markan, ja eräissä toimintansa aloittavissa kouluissa sen mainitaan olleen yli 20.000 markkaa.158
Vähävaraisten oppilaiden koulunkäynnin tukemiseksi oli jo vuodelta 1919 määräys, että vapaaoppilaspaikkojen oli katettava noin 10 % kaikkien lukukausimaksujen summasta. Myöhemmin tämä koski suunnilleen 12 %:a oppilaista. Valtion kouluissa sota-aikana ja myös sodan jälkeen vapaaoppilaiden määrä kasvoi. Iisalmen yhteislyseossa talvisodan jälkeen, kun siirtoväen lapset tulivat kouluun, yli puolet oli vapaaoppilaita,ja vielä vuonna 1945 miltei 30 %.159 Vapaaoppilaspaikkojen määrä vakiintui 1950- ja 1960-luvuilla huomattavan suureksi, vajaaseen kolmannekseen. Yksityisten koulujen vapaaoppilasosuudet taas olivat suunnilleen kuudenneksen luokkaa. Monet Savon yksityiskoulut varasivat vapaaoppilaspaikkoja enemmän kuin tuon 10 % maksuista osoittaen sosiaalista mieltä. Nilsiässä tarkastaja saattoi 1954 todeta vapaaoppilaspaikkoja olevan 20 % eli runsaasti yli säädetyn. Aloittavassa koulussa Leppävirralla 1950-luvulla vapaaoppilaita oli 11 %.160
Vuosien 1950 ja 1970 välillä ja erityisesti vuosina 1961-1970 Mikkelin ja Kuopion läänissä oppikoululaisten osuus nousi jyrkästi. Ohittivathan läänit jälkimmäisenä vuosikymmenenä oppikoululaisten osuudessa maan keskiarvon. Tosin molemmat jäivät vielä lukiolaisten osuudessa maan keskiarvon alle, EteläSavo koko ajan Pohjois-Savoa selvemmin. Sodan päättymisestä aina 1970-luvun alkuun tilanne oppikoulujen perustamisessa ja lasten lähettämisessä oppikouluun oli sikäli erikoinen, että niin koulujen perustaminen kuin lasten lisääntyvä oppikoulunkäynti nojasi paikkakunnittain vaihtelevaan aktiivisuuteen.
Alueellisesti Savo poikkesi muusta maasta siten, että haja-asutus oli maaseudulla vallitseva eikä perinteisesti ollut kiinteää kyläasutusta. Olavi Riihisen vuoden 1950 väestönlaskenta-aineistosta tekemästä tutkimuksesta käy selville, että monet Savon maalaiskunnat sijoittuivat hyvin korkealle ulottuvuudessa, jota hän luonnehtii sosiaaliseksi irrallisuudeksi. Tämä tarkoitti vakiintumattomuutta ja juurtumattomuutta. Koko maan 20 kunnasta, joissa sosiaaliseksi irrallisuudeksi nimetty ulottuvuus oli korkein, peräti 12 oli Savosta; Kangaslampi ja Karttula olivat ensimmäisenä ja toisena. Tällaisessa asenneilmastossa perinteisen suhtautumistavan hylkäämiselle ja uuden hankkeen kannattamiselle oli hyvät edellytykset. Tämä koski niin uuden oppikoulun perustamista kuin lasten lähettämistä kouluun.161