ARKEOLOGISEN TIEDON RAJAT
Kuka tahansa voi joutua arkeologisen tiedonmurusen löytäjäksi. Siihen ei tarvita asialleen omistautunutta museomuumiota tai pölyttyneitten arkistojen koluajaa. Arkeologinen löytö tai muinaisjäännös saattaa tulla vastaamme aivan lähimmässä ympäristössämme ja aivan tavallisissa askareissamme.
Niiden vuosien aikana, jolloin esihistoriallista aineistoa Savonkin alueelta on kertynyt, maailma ympärillämme on muuttunut monella tavalla. Nuo muutokset heijastuvat eri aikakausilta peräisin olevien esineiden löytötiedoissa, joiden selaaminen on kuin mielenkiintoisen kansatieteellisen filmin katsomista. Vaikkakin useimmat kivikirveet ja taltat on löydetty kyntötöissä tai perunannostossa, löytötapahtumia on monia muitakin ja niissä kuvastuvat suomalaisen ympäristön muutokset koskien perkauksesta moottoriteiden rakentamiseen.
Siellä missä järjestelmällistä muinaisjäännösten paikallistamista (ns. inventointia) ei ole suoritettu, ovat vain sattumalta esiin tulleet löydöt yleensä valaisemassa menneisyyden tapahtumia. Niinpä esimerkiksi Anttolan pitäjästä ei toistaiseksi tunneta yhtään ainoata varmaa kiinteätä muinaisjäännöstä1, mutta sieltä saadut irtolöydöt osoittavat, että kivikauden mies on niilläkin seuduin liikkunut. Näiden esineiden löytöolosuhteet valaisevat sitä paitsi puheena olevaa aihetta: kivikirveen (KM 6711) on löytänyt haudankaivaja Kalle Korhonen kaivaessaan hautaa Anttolan hautuumaalla 2.9.1914, kourutaltan (KM 20917) havaitsi Ville Ikonen rantahietikossa uintiretkellään. Jäppilän ainoan toistaiseksi tietooni tulleen kivikautisen esineen, hienon kourutaltan (KM 16338), keksi Erkki Riikonen töistä tullessaan kivikkoiselta mäeltä kannon juurelta ja aivan maanpinnasta.
Jotkin esineet, kuten viimeksi mainittu, saapuvat nopeasti löytämisen jälkeen museoon ja tutkimuksen ulottuville, mutta toiset kokevat vaihtelevia kohtaloita ennen tutkijan pöydälle ilmestymistään. Niinpä Heinäveden (aikaisemmin Leppävirtaa) Koskijärveltä löydetty reikäkirveen kappale (KM 2115) oli löytämisen jälkeen kulunut pienemmäksi, koska siitä lohkottuja palasia oli survottu ja sekoitettu lääkkeeksi. Useiden esineiden kohdalta löytyy tieto, että niitä on pidetty taikakaluina.2 Esimerkiksi lisalmelta löydetystä tasataltasta (KM 3588:5) tiedetään, että sitä on käytetty ”paiseidenpainelukaluna”.
Sattumalta löydetyt esineet ja paikallisten asukkaiden havaitsemat kiinteät muinaisjäännökset muodostavat koko maata kattavan verkon, johon arkeologit takertuvat. Mutta niin kuin jokaiseen verkon silmukkaan ei tartu kalaa, ei myöskään jokaisen löytöpaikan ääreen ole saapunut arkeologia, joka suorittaisi tarkempia tutkimuksia. Inventointi- ja kaivaustoimintaa säätelevät suuressa määrin nopeasti kehittyvän yhteiskunnan tarpeet. Siellä, missä rakennetaan teitä ja taloja, siellä joudutaan tekemään pikaisia inventointeja ja suorittamaan laajoja kaivauksia. Siellä, missä elämä soljuu rauhalliseen tahtiin, vuosituhantiset asuinpaikat säilyvät koskemattomina, ja vain satunnainen kulkija ehkä poimii talteen jonkin merkillisen esineen. Arkeologinen lähdeaineisto on siten jatkuvasti kasvavaa ja todistusarvoltaan muuttuvaa. Arkeologin lempisanat ”ehkä”, ”kenties” ja ”mahdollisesti” ovat
ehdottoman tarpeellisia.
Silloinkin, kun tutkijat itse pääsevät valitsemaan kohteensa, kuva saattaa vääristyä. Esimerkiksi se, että paljon tutkitut kivikautiset asuinpaikat keskittyvät Etelä-Suomeen ja Pohjanmaalle pitkin muinaista rantaviivaa, johtuu maankohoamiskronologian arkeologeille tarjoamista mahdollisuuksista. Aivan samoin asuinpaikka, jonka liesissä on säilynyt hyviä hiiliä, saattaa saada ansaitsematonta merkitystä, varsinkin jos nämä hiilet Cl 4-analyysiä tehtäessä antavat sellaisia tuloksia, joita arkeologit ovat toivoneet. Seutu, jossa arkeologisiin tutkimuksiin annetaan runsaasti varoja tai josta joku innokas arkeologian harrastaja on kotoisin, muodostuu helposti muinaisuuden kulttuurikeskukseksi.
Vaikka ensimmäinen esihistoriallinen esine Savon alueelta on saapunut Kansallismuseon kokoelmiin jo vuonna 1859, ja ensimmäiset kaivaukset suoritettiin jo 1880-luvulla, Savosta tunnettiin pitkään vain vähän arkeologisia löytöjä. Kivikautisten esineitten harvinaisuutta varsinkin Etelä- ja Keski-Savon alueilla selitettiin maaperän karuudella, mikä olisi kuvastunut myös niukkoina kalansaaliina.3 Rautakaudella Savon järvillä kuviteltiin liikkuneen vain sarvea, luuta, puuta, nahkaa ja tuohta käyttäneitä lappalaisia, joista ei olisi jäänyt merkkejä, koska orgaaniset aineet säilyvät huonosti Suomen vain niukasti kalkkia sisältävässä maaperässä.4
Viimeiset vuosikymmenet ovat tuoneet suuren muutoksen Savon muinaisjäännösten lukumäärään. Esihistorialliset löytöpaikat on seutukaavoituksen tähden jouduttu ottamaan perusteellisen selvityksen kohteiksi, ja muutamissa pitäjissä on päästy tekemään yksityiskohtaisia inventointejakin. 1970-luvulla herännyt innostus kalliomaalausten etsimiseen toi Savon alueelta esiin uuden, uskomattoman upean muinaisjäännösryhmän, ja arkeologin viran perustaminen Kuopion museoon vuonna 1974 nosti muutamassa vuodessa Pohjois-Savon tunnettujen kiinteiden muinaisjäännösten luvun moninkertaiseksi.5
Samalla kuitenkin tasapainoisen kokonaiskuvan laatiminen Savon muinaisuudesta tuli vaikeammaksi. Kun osa pitäjistä on inventoitu ja osa ei, kuva pakostakin vääristyy. Esimerkiksi Kiuruvedeltä tunnettiin ennen inventointia viisi varmaa kivikautista asuinpaikkaa,6 perusinventoinnin jälkeen 31.7 Kun Etelä-Savossa inventointeja on suoritettu vain neljällä alueella (Mikkelin kaupungissa ja maalaiskunnassa, Pieksämäen kaupungissa ja maalaiskunnassa, Juvalla ja Sulkavan kirkonkylän seuduilla), on selvää, että tämä aineisto tuo hyvin epätasaisesti esiin maakunnan eri osat.
Myös kaivaukset ovat olleet satunnaisia ja vain murto-osa niistä on suoritettu Savon esihistorian kannalta oleellisten seikkojen selvittämiseksi.8 Vaikka tunnistettujen kivikautisten asuinpaikkojen lukumäärä on tällä hetkellä ylittänyt kahden sadan rajan, vain noin kolmellakymmenellä on suoritettu kaivauksia, ja näistäkin vain harvat ovat olleet todella mittavia. Yli kahden sadan neliömetrin alueita on tutkittu Tuusniemen Laukansalossa, Suonenjoen Saunaniemessä, Leppävirran Voutilaisen maalla, Sulkavan Kapakkamäellä ja Ruunapäänniemellä sekä Säämingin Pääskylahdella. Vain Pieksämäen Naarajärvellä ja Kerimäen Vehkarannassa tutkittu alue on ollut laajempi kuin 400 m2 Vertailun vuoksi mainittakoon, että Vantaan Jönsaksen asuinpaikalla oli vuoden 1986 alkuun mennessä tutkittu n. 7 000 m2:n alue9, ja Viipurin Häyrynmäellä jo tämän vuosisadan alussa n. 8 000 m2.10 Kaikkien Savon alueella tutkittujen asuinpaikkojen kaivausalat yhteensäkään eivät vastaa kumpaakaan näistä.
Tutkimustilanteesta kertonee jotain sekin, että Kerimäen kuudesta asuinpaikasta peräti viidellä on suoritettu jonkinlaisia tutkimuksia ja Sulkavan viidestätoistakin viidellä, mutta Kiuruveden kolmestakymmenestä vain kolmea on kaivettu ja Pielaveden viidestätoista vain yhtä; Säämingin eli Savonlinnan Pääskylahti on luultavasti Savon kuuluisin kivikautinen asuinpaikka, mutta se on myös Savonlinnan ainoa.
Useat tunnetut suomalaiset arkeologit ovat kuitenkin suorittaneet kaivauksia Savon alueella. Itse suomalaisen arkeologian ”isä” J. R. Aspelin kaivoi vuonna 1886 Mikkelin Tuukkalassa ja Ristiinan Haukkavuorella ja Linnasaarella.11 Suomen ensimmäinen valtionarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo on suorittanut tutkimuksia ainakin Kiuruvedellä (1888) ja Sonkajärvellä (1889), Suomen ensimmäinen huomattava kivikauden tutkija Julius Ailio Kiuruveden Hinkusalmella (1902) ja Lapinlahden Kärkkäisen asuinpaikalla (1925). Aarne Äyräpää, joka on luonut Suomen kivikauden suhteellisen kronologian, on tutkinut Pielaveden Virranniskan (1919), Sulkavan Kapakkamäen (1927) ja Säämingin Pääskylahden (1929) asuinpaikkoja, ja paremmin kirjailijana kuin arkeologina yleiseen tietoisuuteen jäänyt Sakari Pälsi on kaivanut Siilinjärvellä (1928), Joroisissa (1923), Sulkavalla (1934), Mikkelissä (1934) ja Kerimäellä (1929, 1936). Ennen sotia Savon alueilla liikkuneiden arkeologien joukkoon kuuluvat vielä Nils Cleve (Sääminki, Pääskylahti 1927), Esko Sarasmo (Mikkeli 1938–1939) ja Jorma Leppäaho (Kerimäki 1937, Mikkeli 1937–1938).
Sotien jälkeen varsinkin Ville Luho, C. F. Meinander ja Jorma Leppäaho ovat tutkineet Savon löytöpaikkoja. Näistä viimeksi mainittu suoritti Mikkelin Visulahden tärkeän kaivauksen (1954–1955). C. F. Meinander on tutkinut mm. Kuopion Luukonsaaren löytöpaikan (1964), erään niistä, joiden ansiosta kuva Suomen rautakauden alusta on muuttunut. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana varsinkin Christian Carpelan, Heikki Matiskainen, Pekka Sarvas ja Jussi-Pekka Taavitsainen ovat kiinnittäneet huomiota Savon alueen esihistoriaan, kaksi viimeksi mainittua erikoisesti maakunnan kalliomaalauksiin. Museoviraston tutkijan Matti Huurteen ja Kuopion museon ensimmäisen arkeologin Lauri Pohjakallion ansiosta kuva Savon kiinteistä muinaisjäännöksistä on alkanut selkiintyä.
Uutta Savon esihistoriaa valaisevaa aineistoa on käsitelty monissakin tutkielmissa, mutta tietoaines on mitä suurimmassa määrin hajallaan. Monia tärkeitä löytöpaikkoja on julkaisematta, eikä kaikista ole kunnollisia tutkimuskertomuksiakaan. Aineistoa on kuitenkin tavattoman paljon enemmän kuin vuonna 1947, jolloin Juhani Rinteen kirjoittama Savon esihistoria ilmestyi. Myös käsitys koko Suomen esihistoriasta on monessa suhteessa muuttunut. Niinpä lienee aiheellista paneutua Savon muinaisuutta kokoamaan tässäkin vaiheessa, vaikka on aivan selvää, että monen arvoituksen ratkaisu vielä lepää maassa. Niin on kuitenkin aina arkeologiassa. Aina silloin tällöin suoritettu yritys koota tiedot yhteen osoittaa aukkokohdat, ja niiden tukkiminen on tulevan tutkimuksen tehtävä.
Se kuva, minkä minä tällä hetkellä pystyn näkemään, on tämä.
AJOITUSTEN GEOLOGISET PERUSTEET
Vielä kymmenen tuhatta vuotta sitten suuri osa Suomea oli paksun jään peitossa, sillä Euroopassa elettiin viimeisen jääkauden loppuvaiheita. Jos ihmisiä on täällä sitä ennen liikkunut jonkin lämpimämmän välikauden aikana, heistä ei ole tavattu merkkejä. Jotain elämää täällä kuitenkin on ollut n. 35 000 vuotta sitten, koska Rovaniemeltä on tavattu sen ikäistä turvetta hiekkakerrosten alta, Torniosta on peuransarvilöytö ja mammutinhampaita on löydetty useasta paikasta, muun muassa Nilsiästä. Näistä merkeistä päätellen riista on tullut täällä toimeen, joten ihmiselläkin olisi ollut elämän edellytykset. Ehkä jäätymisestä ja sulamisesta aiheutuneet maanpinnan muutokset ovat hävittäneet kaikki todisteet.
Viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen keskus oli Skandinavian tuntureilla ja laajimmillaan jäätikkö ulottui Keski-Eurooppaan. Brittein saarilla, Novaja Zemljalla ja Uralilla oli lisäksi omat jäätikkönsä, ja Alppien jääpeitteen erotti mannerjäätiköstä vain kapea jäätön alue. Englannin kanaali ja Pohjanmeri olivat silloin mannerta, sillä meren pinta oli melkein sata metriä nykyistä alempana. Jäätiköiden reuna-alueilla oli puutonta tundraa ja Etelä-Euroopassa kasvoi havumetsiä. Tundralla vaelsi mammutteja, villakarvaisia sarvikuonoja, visenttejä ja peuralaumoja, joista jääkauden aikaiset suurriistan metsästäjät saivat ravintonsa ja raaka-aineita vaatteisiinsa ja työkaluihinsa.
Nämä viimeisen jääkauden aikaiset ihmiset olivat ihan samaa rotua kuin nykyisetkin. Vaikka he käyttivät puusta, luusta, sarvesta ja kivestä tehtyjä työkaluja, he olivat vanginneet tulen palvelijakseen, hautasivat vainajansa ja loivat upeaa taidetta, joka kuvasi heidän riistaansa ja sen pyydystämistä.
Noin 20 000 vuotta sitten ilmasto alkoi huomattavasti lämmetä ja jää alkoi sulaa. Tundrakasvillisuus valtasi yhä suurempia alueita jään reunan väistyessä, ja metsiä alkoi kasvaa sinne, missä aikaisemmin oli ollut vain ruohoa ja jäkälää. Tämä sai peurat liikkeelle. Ne eivät viihtyneet metsissä, vaan ryhtyivät vaeltamaan jäätikön reunaa seuraten pohjoiseen. Arvellaan osan ihmisistä lähteneen seuraamaan näitä ja siten asuttaneen alueita yhä kauempana pohjoisessa.
Metsien vallatessa yhä enemmän alaa oli ihmisten sopeuduttava uusiin olosuhteisiin. Osa riistasta pakeni pohjoiseen, osa kuoli sukupuuttoon. Kalastuksesta tuli tärkeä osa ravinnon hankintaa, ja metsiä oli pakko ryhtyä raivaamaan elintilan saamiseksi. Kirveestä tuli tärkein työkalu, ja sen tähden tätä vaihetta on joskus kutsuttukin ”kirvesajaksi”. Sen aikana ensimmäiset ihmiset ilmestyivät Suomen alueelle.
Noin 12 000 vuotta sitten jäätikön reuna oli vetäytynyt Suomen nykyisen etelärannikon vaiheille ja noin 10 000 vuotta sitten se pysähtyi Salpausselkien kohdalle. Tällöin tapahtui ilmaston tilapäinen kylmeneminen, joten jäätikkö pysyi muutaman sadan vuoden ajan paikallaan, mutta pintakerrokset sulivat auringon paistaessa ja valuvan veden mukana oleva hiekka ja muut maalajit kerrostuivat yhteen kohtaan muodostaen Salpausselän harjut.
Tämän jälkeen tuli uusi lämpökausi ja jään sulaminen oli erittäin nopeaa. Parissa tuhannessa vuodessa koko se alue, joka nykyisin on Suomea, vapautui jäästä, mutta maisema oli aivan toisen näköinen kuin nykyisin. Suomi oli pitkä lounaiseen pistävä niemi ja nykyiset suuret järvialueet pitkiä lahtia, jotka pirstoivat sitä. Vasta monien vaiheiden jälkeen Suomenniemi on muovautunut sellaiseksi kuin se nyt on, ja muutoksia tapahtuu vieläkin. Jääkauden aikaisen jääpeitteen alla vajonnut maankuori kohoaa edelleenkin Pohjanlahden rannoilla Merenkurkun kohdalla noin metrin sadassa vuodessa, mutta Suomenlahden alueella kohoaminen on vain noin kolmannes siitä samassa ajassa. Koska geologit pystyvät laskemaan, millä korkeudella muinaiset rannat ovat eri aikoina olleet, tästä maankohoamisilmiöstä on ollut suurta apua Suomen kivikauden ajoituksia luotaessa.
Myös suurten järvien alueella on oma historiansa. Lahtina olleet Näsijärvi, Päijänne ja Saimaa kuroutuivat maanpinnan kohotessa järviksi, joiden kaikkien lasku-uoma oli pohjoisessa. Kaikki hylkeet eivät huomanneet uiskennella mereen, ja niin Saimaan norpasta tuli järvieläin.
Saimaan vesistön vapautuminen jääpeitteestä kesti noin 1 500 vuotta. Eteläisestä Saimaasta tuli itsenäinen järvi noin 9 500 vuotta sitten ja sillä oli Savonlinnan Kyrönsalmen kautta lasku-uoma pohjoiseen. Yli 8 000 vuotta sitten Saimaan vesistö kuroutui lopullisesti ja se laski Pielaveden kautta Päijänteeseen, mistä näiden kahden järvialueen vedet virtasivat yhteistä lasku-uomaa Pihtiputaan Kotajärven kautta Pohjanlahteen.
Koska maankohoaminen oli nopeampaa Pielaveden lasku-uoman kohdalla kuin etelämpänä, vedet tulvivat Saimaan alueella, ja näin syntyi noin 6 000 vuotta sitten Suursaimaa, joka ulottui Iisalmen pohjoispuolelta Salpausselille asti. Kun vedet tulvivat edelleen Saimaan eteläosissa, ne puhkaisivat itselleen ensin uuden lasku-uoman Ristiinan Matkuslammen luona noin 6 000 vuotta sitten ja vielä toisen noin viisi sataa vuotta myöhemmin Lappeenrannan Kärenlammen kohdalle. Vedenpinta alkoi tällöin laskea Matkuslammelta Joensuuhun kulkevan linjan luoteispuolella, jolloin Pielaveden uoma jäi kuiville.
Saimaan eteläosissa tulviminen kuitenkin jatkui edelleen, kunnes uusi uoma aukeni ulomman Salpausselän poikki Vuoksenniskalla ja Imatrankoski ja Vuoksi syntyivät. Tämä tapahtui noin 5 000 vuotta sitten. Sen jälkeen Suursaimaan piiriin kuuluneet järvet ovat vähitellen kuroutuneet itsenäisiksi vesistön jatkuvasti tyhjentyessä, koska maannousu on Vuoksenniskalla hitaampaa kuin muualla Saimaan alueella.
Suursaimaankin rantojen kehitystä on käytetty hyväksi arkeologisia ilmiöitä ajoitettaessa, mutta toistaiseksi tutkielma, jossa Saimaan muinaisrantojen suhdetta esihistorian eri vaiheisiin käsitellään, on julkaisematta.12