Suur-Savon keskus hahmottuu

VIIKINKIAJASTA RISTIRETKIAIKAAN

Kyyhkylän kalmiston käyttö jatkui viikinkiajan yli 1100-luvulle, jolloin ilmeisesti on tehty röykkiöt 1, 5 ja 6. Kaivauksen suorittaja Jorma Leppäaho on pitänyt röykkiötä 1 jonkinlaisena uhrirauniona, koska siitä on löydetty runsaasti eläinten luita, mutta toisaalta siitä on myös pieni pronssinen hevosenkenkäsolki ja keltainen lasimassahelmi sekä pari rautaesinettä, joten määritys ei vaikuta aivan varmalta.¹

Solki on pieni, läpimitaltaan alle neljä senttimetriä, ja siten aikaisintaan 1000-luvun jälkipuoliskolta.² Jokseenkin kookas keltainen helmi on muotoa, joka esiintyy Länsi-Suomessa jo viikinkiajan loppujakson haudoissa, joten senkin perusteella röykkiön voisi ajoittaa 1000-luvun lopulle tai 1100-luvun alkuun.³ Jos Leppäaho on oikeassa ja kysymyksessä on uhritunkio, ei sillä seikalla, että röykkiöstä on löydetty kääntöpyörällä tehtyä keramiikkaa, ole paljonkaan merkitystä. Uhriröykkiöhän on saattanut syntyä pitkän ajan kuluessa. Jos taas tämäkin röykkiö on hauta, saadaan jonkinlainen ajoitus tämän keramiikkalaadun saapumiselle.⁴

Kyyhkylän rauniot 5 ja 6 tuskin ovat paljoa 1100-luvun alkupuoliskoa nuorempia. Röykkiö⁵ oli kolmiomainen, yli 11 m:n pituinen ja seitsemän metrin levyinen, mutta siinä oli vain pari kivikerrosta, röykkiö 6 oli samantapainen, mutta huomattavasti pienempi. Jälkimmäisen kohdalla oli Leppäahon mukaan ollut polttopaikka, mutta edellisessä ei tästä ollut jälkiä.

Röykkiössä 5 oli soikea kupurasolki ja ketjulaitteen osia, mutta vähän muuta aineistoa, röykkiöstä 6 löydettiin yksi helmi, pari rautaista helaa tai niitinpäätä, joitakin esineiden katkelmia, kääntppyörällä tehtyjen astioiden palasia ja runsaasti rautakuonaa.⁵ Mahdollisesti molemmat olivat naisten hautoja. Soljen perusteella röykkiö 5 on 1100-luvun alkupuoliskolta.⁶ Röykkiö 6 saattaa olla suunnilleen samanaikainen, mutta mikään sen esineistössä ei ajoita sitä täsmälleen. Siitä löydetty sininen lasihelmi saattaisi olla jo 900-luvulta.⁷

Kyyhkylän röykkiöistä on löydetty erittäin vähän palaneita luita. Röykkiöstä 3, jossa niitä oli eniten, saatiin talteen vain 140 g, mikä on todella vähän, sillä poltettaessa ihmisestä pitäisi tulla niitä kolmisen kiloa. Leppäahon selitys, että luut on haudattu jonnekin muualle, tuntuu oikeaan osuneelta.

Mikkelin seudun toinen tunnettu polttokalmisto, joka sijaitsee Moision piirimielisairaalan maalla, vähän yli neljä kilometriä Mikkelistä etelään, ei ole röykkiökalmisto. Se on peltoaukean keskellä, n. 50 m läpimitaltaan olevan Latokallion päällä ja juurella, eikä se erotu maan pinnalle, koska se on niin kutsuttu tasaisen maan polttokalmisto.

Näitä on useaa eri lajia. Toiset muodostavat laajoja kivikenttiä, joissa saattaa olla neljä viisikin kivikerrosta, toiset on tehty lähes täysin ilman kiviä vain sirottaen rovion jäännökset maan pinnalle. Nykyisin tunnetaan jo useita sellaisiakin kalmistoja, joita tehtäessä on käytetty hyväksi luontaisia kallionkoloja. Näitä on tavattu esimerkiksi Raision Mahittulassa ja Huhkonkalliolla sekä Sääksmäen Rupakalliolla. Mikkelin Moision kalmisto on verrattavissa juuri näihin viimeksi mainittuihin.⁸

Koska kaikkien näiden kalmistojen luonteeseen kuuluu, että hautakalusto on enimmäkseen siroteltu kivien väliin ja päälle, ei hautauksia yleensä kyetä erottamaan. Moision kalmiston kohdalla tapahtui vielä niin onnettomasti, että suuri määrä löydöksiä tuli esiin päämäärättömän kaivelun tuloksena. Tutkittuja tai muuten kaiveltuja alueita on vähän joka suunnalla Latokallion ympärillä, eivätkä ne muodosta yhtenäistä aluetta. Esineistö on ilmeisesti useasta hautauksesta, mutta palaneita luita on täältäkin löydetty vähän, ei edes neljänneskiloa yhteensä.⁹ Saviastianpalojakin on vain muutamia, mutta niiden joukossa on katkelmia sekä käsin muotoilluista että kääntöpyörällä tehdyistä astioista.

Löytöjen joukossa on kuitenkin mielenkiintoisia esineitä, esimerkiksi myöhäinen kilvenkupura, jonka kaltaisia ei ole löydetty edes kymmentä Suomesta. Lisäksi kaksi korkeatasoista keihäänkärkeä, kaksi kirvestä ja useita nuolenkärkiä, helmiä ja jäännöksiä ainakin kahden naisen rintakorustosta. Erikoisen merkittäväksi tämän kalmiston tekevät maataloustyökalut, joita myös löydettiin.¹⁰

Moisiosta on myös hopeinen hevosenkenkäsolki ja palasia toisesta erittäin suuresta. Viimeksi mainitut ovat samantapaisesta soljesta kuin sekin, joka löydettiin Kyyhkylän röykkiöstä 4, mutta Moision solki on ollut koristettu. Sen keskiharjan päällä on poikittaisviivoja ja molemmin puolin keskiharjaa on kehällä kolmipistekolmioleimoja. Samaan tapaan koristeltuja suuria solkia on Euran Luistarista ja Kuusamon Lämsästä ja vähemmän koristettuja on useista muistakin Länsi- ja Pohjois-Suomen löytöpaikoista. Näitä solkia on luultavasti valmistettu viikinkiajan lopulla jossakin Ala-Satakunnan alueella.¹¹

Kahden suurikokoisen hopeasoljen esiintyminen Mikkelin polttokalmistoissa merkitsee sitä, että Mikkelin seudun kukoistuskausi on alkanut jo viikinkiajan lopulla. Jos polttokalmistoja olisi enemmän tutkittu, ristiretkiajan rikkaus ei korostuisi samoin kuin tällä hetkellä.

Moision vanhimpien löytöjen joukkoon kuuluvat kilvenkupura ja lasihelmet, jotka saattavat olla jo 900-luvulta. Viikinkiaikainen on myös ainakin toinen keihäistä.¹² Nuolenkärjet eivät ole tarkkaan ajoitettavissa, mutta niiden joukossa on sellaisia, jotka voisivat olla jo viikinkiajalta. Polttohautaus samoin kuin aseiden ja työkalujen pano hautaan noudattavat viikinkiajan perinteitä. Sen sijaan edellä mainitut naisten korulaitteet lienevät 1100-luvun puolelta. Rapukoristeinen solki on niin tulessa turmeltunut, että sen laatu ei ole määriteltävissä, mutta nauhakoristeiset soljet ja koristeelliset spiraalipäiset ketjunkantajat ovat Itä-Suomen ristiretkiajan muotoja.¹³

TUUKKALA JA VISULAHTI

Mikkelin seudun kuuluisin kalmisto on Tuukkala, joka sijaitsee Mikkelin kaupungista noin viisi ja puoli kilometriä etelään. Se löydettiin jo vuonna 1886 silloisen reservikasarmin harjoituskenttää tasoitettaessa. Osa haudoista ennätettiin tuhotakin ennen kuin työt keskeytettiin ja valtionarkeologi J.R. Aspelin pääsi kaivausta valvomaan.

Aspelinin toimesta kaivettiin esiin 33 hautaa, joista 26 oli ruumishautoja ja kuusi polttohautoja, yhdestä oli säilynyt vain joitakin hampaita ja pronssinjäännöksiä. Vain kahdessa polttohaudassa oli esineitä, ja kahdeksan ruumishautaakin oli käytännöllisesti katsoen ilman varusteita. Vuoden 1886 syksyllä löydettiin vielä yhdeksän ruumishautaa, joista silloinen reservikomppanian päällikkö majuri Tuderus teki piirrokset ja muistiinpanot. Nämä olivat kaikki esineellisiä hautoja.

Ennen Aspelinin paikalle saapumista kerättyjen esineiden perusteella oli ennätetty tuhota ainakin 7–8 esineellistä naisenhautaa ja neljä miehenhautaa, mutta luultavasti hävinneitä hautoja on ollut enemmän. Varmaankaan havaintoja ei ole tehty haudoista, joissa Juusto on ollut huonosti säilynyt ja esineistö mitätön. Kaiken vuonna 1886 talteen saadun aineiston A.O. Heikel on esitellyt Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirjassa X, joka ilmestyi vuonna 1899.¹⁴

Tämä ei kuitenkaan ole kaikki aineisto, mitä Tuukkalasta on saatu. Kun Tuukkalan kentän tasoitustöitä ryhdyttiin taas suorittamaan vuonna 1933, tuli esiin uusia hautoja. Luutnantti Bertel Nordenstreng kartoitti viisi esineellistä hautaa sen jälkeen, kun Sakari Pälsi oli tarkastusmatkansa yhteydessä kaivauttanut muutamia esineettömiä.¹⁵ Seuraavana keväänä Pälsi suoritti jälleen kaivauksia Tuukkalassa, mutta hän löysi vain luurankoja, joiden hän arveli tulleen jo aikaisemmin kaivetuiksi esiin.¹⁶

Pälsillä näyttää olleen todella huono onni, sillä vielä samana syksynä sotilaat löysivät rikkaan naisen haudan, josta vain summittainen suunta saatiin merkittyä karttoihin. Sen ympäriltä Pälsi onnistui löytämään neljä muuta hautaa, joista kaksi oli esineellisiä mutta paljon köyhempiä kuin hävitetty hauta.¹⁷ Suorastaan tragikoomillista on, että vuonna 1938, kun Tuukkalan vainajien kunniaksi haluttiin pystyttää muistomerkki, sen kuoppaa kaivettaessa onnistuttiin tuhoamaan vielä kaksi hautaa, joista toisessa oli ollut runsaasti esineitä.¹⁸

Tuukkalan tunnettujen hautojen lukumäärä nousee tällä hetkellä 59:ään, tuhotut mukaan lukien 70:n ja 80:n välille, mahdollisesti korkeammaksikin. Kaksi näistä on esineellisiä polttohautoja, ehjiä tai melkein ehjiä esineellisiä ruumishautoja on 36. Tuukkala on edelleen Savon suurin kalmisto, vaikka on kulunut yli sata vuotta siitä, kun siellä ensi kerran kaivettiin, ja lähes 50 vuotta siitä, kun sitä viimeksi tutkittiin. Siellä on varmasti vielä löytämättömiä hautoja.

Tuukkalan vanhimmat haudat on nykyisen tietämyksen mukaan tehty 1000- luvulla ja kalmisto on ollut käytössä ainakin vielä 1200-luvun alussa.¹⁹ Jos laskemme kalmiston käyttöajaksi 150 vuotta ja otamme huomioon, että Tuukkalasta puuttuvat lasten haudat lähes täysin, saamme kalmiston käyttäjäksi parinkymmenen ihmisen yhteisön.²⁰ Luultavasti niitä, jotka ovat haudanneet vainajiaan Tuukkalaan, on ollut huomattavasti enemmän.

Kun Visulahden kalmiston kaivaukset aloitettiin, se tapahtui suurten odotusten keralla. Perimätieto oli säilyttänyt tarinan Sairilan seuduilla sijaitsevasta kirkosta ja pappilasta ja myös hautuumaasta.²¹ Niinpä kun Visulahden kartanon alueella kaupungin keskustasta nelisen kilometriä itään löydettiin tappara ja naisen ruumishauta Juvan vanhaa tietä oikaistaessa, oltiin varmoja, että nyt päästäisiin tutkimaan sekä kirkkoa että hautuumaata.

Kaivaukset suoritettiin vuosina 1954–1955 ja tällöin tavattiin 34 hautaa, joista 28 oli ruumis- ja viisi polttohautoja. Lisäksi löydettiin eräästä kuopasta nuoren mullin luuranko, josta lavat ja lonkat puuttuivat. Kaivauksen suorittanut Jorma Leppäaho tulkitsi tämän jäännöksen härkäuhriksi.²²

Kaksi ruumishautaa oli merkillisiä luukasahautoja, joihin oli sullottu sikin sokin ihmisen luita ja asetettu pääkallo keskelle. Nämä sekä yksi muu ruumishauta olivat esineettömiä, polttohaudoista kolme oli ilman hautakalustoa.²³ Leppäahon kaivauskertomuksessa on lisäksi mainittu joitakin kulttuurimaakuoppia sekä mahdollinen ”kirkon paikka”.

Kaivetun kalmistoalueen ympäristössä suoritettiin laajoja kaivauksia vuonna 1978 matkailukeskuksen rakennussuunnitelmien tähden, mutta lisää hautoja ei havaittu. Tässä yhteydessä kuitenkin löydettiin vähän palanutta luuta sekä jo mainittu tasavartinen solki, joten kalmiston alku näytti menevän aikaisemmin oletettua varhaisemmaksi.²⁴

Visulahden kaikkien hautojen varustelu on hyvin samantapaista, ja haudat antavat kuvan hyvin tasapäisestä yhteisöstä. Miesten haudoissa on tavallisimmin vain veitsi, tulusrauta, piitä ja ehkä vyönosia, naisten haudoissa on rintaketjulaite ja ehkä esiliinan jäännöksiä, mutta hopeakorut, jotka antavat loistoa Tuukkalan aineistolle, puuttuvat täältä.²⁵

Kuitenkin Tuukkalassa ja Visulahdessa on hyvin samanlainen leima, esineistö on samantapaista, astiat puuttuvat ja haudat ovat yksinkertaisia maahautoja, joskus arkullisia. Visulahdessa tavattiin hautojen päällä kiveyksiä, Tuukkalassa ei, mutta näiden puuttuminen Tuukkalasta saatta johtua olosuhteista, joissa haudat tutkittiin.

Tuukkalassa on haudoissa jonkin verran enemmän esineistöä, ja on mahdollista, että Visulahden haudat kokonaisuutena ottaen edustavat myöhempää aikaa kuin Tuukkalan kalmisto. Visulahti poikkeaa siinäkin Tuukkalasta, että sieltä on ristin sisältänyt hauta²⁶, kun Tuukkalasta kaulassa kannettavat ristiriipukset näyttävät puuttuvan. Irrallisina löydetyistä risteistä toinen on tavattu Juonennurmelta n. 700 m Visulahden kalmistosta itään, mutta toinen on Moisian maalta, ja siten se on löydetty lähempänä Tuukkalaa.²⁷

KRISTITTYJÄ VAIKO PAKANOITA?

Ruumishautaustapaa on pidetty kristillisenä vaikutuksena ja vastakohtana pakanalliselle polttohautaukselle. Sen tähden useitakin tutkijoita on kiinnostanut kysymys, ovatko Tuukkala ja Visulahti olleet kirkkojen ympärillä sijainneita vihittyjä hautuumaita. Jorma Leppäaho näyttää vastanneen siihen myöntävästi, kun sen sijaan Ella Kivikoski ei ole pitänyt kalmistojen kristillisyyttä todennäköisenä. Hän on perustellut kantaansa muun muassa sillä, että siinä tapauksessa täytyisi olettaa perustetuksi kolme kirkkoa kovin lähelle toisiaan, yksi Tuukkalaan, yksi Visulahteen ja yksi Mikkelin vanhan kappelin paikalle. Kirveet, nuolenkärjet ja tuluksetkin tuntuvat sopimattomilta kristillisessä hautuumaassa, puhumattakaan hautauhriksi tulkitusta härän luurangosta.²⁸

Juhani Rinne puolestaan piti täysin mahdollisena, että kreikkalaiskatolinen pääkirkko olisi sijainnut Savilahden rannalla ja että sen lisäksi Tuukkalassa ja Visulahdessa olisi ollut kappelit.²⁹ Kirkko on sitä paitsi saattanut ottaa omistukseensa vanhoja pakanallisia uhrilehtoja, ja kristillisiä hautauksia on näin voitu suorittaa vanhempiin kalmistoihin. Useiden keskiaikaisten kirkkojen läheisyydestä on tavattu pakanallisia hautoja, ja jopa kirkkojen sisältä on löydetty tällaisiin viittaavaa esineistöä.³⁰

Itä-Suomessa Lappeen Kauskilan Kappelinmäki on esimerkki kristillisestä hautausmaasta, joka on syntynyt aikaisemman kalmiston paikalle, mikäli ei tahdota uskoa, että alkuaikoina vainajat on voitu haudata myös vihittyyn maahan puvuissaan ja varusteissaan.³¹ Viimeksi mainittu olettamus tuntuu kyllä luonnollisimmalta selitykseltä sille, että Kappelinmäestä on tavattu tapparahauta, joka rahojen perusteella ajoittuu 1300-luvun lopulle.³²

Vastakkaisesta tapauksesta taas on todistuksena Euran Luistarin kalmisto. Täällä suoritetuissa laajoissa tutkimuksissa on voitu todeta, että kalmistoon on haudattu pitkään sen jälkeen, kun esineellisestä hautaustavasta on luovuttu. Luistariin on ryhdytty hautaamaan viimeistään vuoden 600 tienoilla, joten se ei mitenkään ole voinut olla kirkollinen kalmisto.³³

Eräät laatokankarjalaisetkin kalmistot, kuten Sakkolan Patja, Räisälän Hovinsaaren Tontinmäki, Räisälän hovin Kalmistomäki, Kurkijoen Kuuppalan Kalmistomäki ja Kurkijoen Raholan Kuusikkomäki näyttävät sisältäneen sekä esineellisiä että esineettömiä hautoja. Nekin kuuluvat näihin vaihdeajan ilmiöihin, joista on vaikea sanoa, ovatko ne kristittyjäkin sisältäviä pakanallisia sukukalmistoja vaiko vihittyjä hautuumaita, joihin on sallittu haudata vainajat juhlapuvuissaan.

Tuukkalassa ja Visulahdessa on myös polttohautoja, mikä kallistaa vaakaa pakanallisten kalmistojen suuntaan. Osa näistä on yksinkertaisia esineettömiä luukuoppia, joiden kaltaisia kätköjä tunnetaan Sääksmäen Toppolanmäestä, Ulvilan Liikistöstä ja Hollolan Kirkkailanmäestä. Nämä ovat kaikki myöhäisiä kalmistoja.

Luukätköjä on pidetty milloin salapakanuuden ilmauksina, milloin hautausrituaaleihin liittyneinä tai sellaisten vainajien hautoina, jotka ovat kuolleet jossain muualla. Polttohautauksen jälkeen näiden luut olisi voitu kuljettaa helpoimmin kotiseuduille.³⁴

Mikkelin kalmistojen luukuopille voisi keksiä vielä yhden selityksen. Koska sekä Kyyhkylän että Moision polttokalmistoissa oli niin vähän palaneita luita, nämä olikin ehkä kuljetettu toisiin kalmistoihin. Ehkä vainajien kristityt omaiset siirsivät luut polttamisen jälkeen vihittyyn maahan, ja pakanat taas rakensivat röykkiön tai latomuksen rovion jätteille. Näin nämä molemmat olisivat tunteneet täyttäneensä velvollisuutensa vainajaa kohtaan. Tai ehkä joku tulikivisaarnaajan pelästyttämä käännynnäinen on hädissään mennyt kaivamaan esi-isiensä luut kalmistoista ja kätkenyt ne kirkkomaahan toivoen näillekin armahdusta. Eihän sitä tiedä, miten pois tolaltaan pakanaparat joutuivat uusien oppien riepotuksessa.

Edellä olevat selitykset edellyttävät, että hyväksytään Leppäahon teoria ruumiskalmistojen kristillisestä luonteesta. Mitään selviä kristillisiin temppeleihin viittaavia rakennusjätteitä ei kuitenkaan ole tavattu. Niin kauan kun ne ovat löytämättä, ei ole syytä otaksua, että Tuukkalan ja Visulahden kalmistojen keskellä olisi ollut kirkkoja. Ei myöskään yksi ristiriipus tee koko kalmistoa eikä ehdottomasti edes kantajaansa kristityksi; ristejä on voitu pitää kuin mitä tahansa taikakaluja.³⁵ Sen todistamiseksi, että Mikkelin kalmistot ovat olleet vihittyjä hautuumaita, pitäisi löytää muutakin kuin perimätietoja ja paikannimiä.

MITÄ KALMISTOT PYSTYVÄT KERTOMAAN

Kalmistolöydöt kykenevät valaisemaan pääasiassa aineellista kulttuuria. Vain harvoin niistä saadaan välähdyksiä muinaisten ihmisten uskomusmaailmaan. Ne kertovat ennen kaikkea käsien taidoista ja ulkoisista yhteyksistä.

Moision kalmiston löytöjen perusteella tiedämme, että Mikkelin seudulla asuneet ovat harjoittaneet maanviljelystä, sillä sieltä on löydetty sekä sirppi että viikate.³⁶ Karjanhoidosta ovat todistuksena Kyyhkylän röykkiön 1 hevosen-, naudan- ja sianluut.³⁷ Hevosiin viittaavat myös kuolaimet, jotka on saatu hajalöytönä Visulahden kalmistostaja joita on löydetty Kyyhkylän röykkiöstä 3 ja Moision kaivausalueelta 2. Myös viskari eli jääkenkä Moision kaivausalueelta 6 on saattanut kuulua hevoselle.³⁸

Kyyhkylän röykkiössä 1 on säilynyt todisteita myös metsänkäynnistä. Luiden joukossa on tavattoman suuren villipeuran sarven tyvikappale³⁹, jossa on selviä kirveen jälkiä, ja röykkiöstä on myös katkelma luisen oravavasaman päästä. Tämä on koristettu poikkiviivoin ja samankeskisin ympyröin. Sen läpimitta on ollut kolmisen senttimetriä.⁴⁰

Eränkäynnistä todistavat myös nuolenkärjet. Näitä on kalmistojen löydöissä ainakin 25 kappaletta, mutta jotkin rautaesineiden katkelmat voivat olla särkyneistä nuolenkärjistä. Tuukkalasta on löydetty 16 nuolenkärkeä, Moisiosta kahdeksan, Visulahdesta yksi, mutta Kyyhkylästä ei yhtään.⁴¹ Näin voi aineisto vaihdella samankin paikkakunnan kalmistoissa.

Kaikki nuolenkärjet ovat ruodollisia ja useimmat varustettuja alaspäin levenevällä lehdellä, mutta joukossa on myös yksi kärkeen levenevä ja kolme poikkiteräistä kärkeä.⁴² Kolmessa kärjessäon lehden alapuolella poikittain oleva lista.⁴³ Moision kalmistosta löydetyssä väkäsellisessä kärjessä tämäkin on varustettu väkäsillä. Kärki on hyvin erikoinen, uurteilla koristettu, eikä sille tunneta vastineita.⁴⁴

Kalastuksesta kertoo Tuukkalan haudasta 39 löydetty pieni atrain, ja puutöistä kovelin terä, joka oli saman kalmiston haudassa 13.⁴⁵ Kalastusvälineet ovat yleensä hyvin harvinaisia rautakautisissa haudoissa, joskin niitä tunnetaan muutamia esihistoriallisista yhteyksistä.⁴⁶ Myöskään puutyökalut eivät ole tavallisia, mutta niitä on kaikilta rautakauden jaksoilta. Kokonainen työkalupussi on löydetty eräästä Luistarin kalmiston viikinkiaikaisesta haudasta.⁴⁷

Mikkelin kalmistolöydöt kertovat edelleen, että seudulla käytettiin rautaisia silmäneuloja ja naskaleita sekä savisia ja kivisiä värttinänpyöriä.⁴⁸ Ruokaa valmistettiin rautapadoissa ja pronssikattiloissa, mutta näiden täsmällisestä muodosta ei ole tietoa, koska niistä on saatu vain palasia talteen.⁴⁹ Patakoukustakin on vain kappale.⁵⁰

Rautakuona, jota löydettiin Kyyhkylästä, Moisiosta ja Visulahdesta oli ehkä pantu kalmistoihin maagisessa tarkoituksessa. Mahdollisesti sen liittyminen sekä tuleen että rautaan, kahteen suojelevaksi koettuun elementtiin, on antanut sille merkitystä. Mahdollista on myös, että kuonaa on pantu hautoihin, koska on toivottu vainajien tukea tärkeälle työlle. Ehkä sitä on kylvetty kalmistoihin, jotta raudanvalmistus onnistuisi ja kyettäisiin takomaan uusia esineitä niiden tilalle, jotka on annettu vainajille.⁵¹

Olipa selitys mikä tahansa, kuonan läsnäolo kertoo, että paikkakunnalla on harjoitettu raudanvalmistusta. Luultavasti kaikki yksinkertaisemmat esineet taottiin itse, mutta aseiden joukossa on sellaisiakin, jotka on valmistettu jossakin ulkomaisessa pajassa. Tällainen on esimerkiksi Mäntyrannan hopeakoristeinen keihäs.⁵²

Myös pronssinvalajia näyttää työskennelleen Mikkelin seudulla. Soikeiden solkien joukossa on useita sellaisia muunnoksia, joita ei esiinny muualla ja jotka on koristettu persoonallisella tavalla. Itä-Suomessa yleisten solkien joukossa taas näyttää esiintyvän sarjoja, jotka ovat levinneet yksinomaan tai pääasiassa Mikkelin seudulle. Onpa voitu erottaa sellaisiakin solkimuunnoksia, jotka ajoittuvat jo 1000-luvulle ja edustavat nimenomaan ”savolaista” muotoilua. Nykyisin ei enää voida puhua vain ”karjalaisista soikeista kupurasoljista”, kuten oli tapana tämän vuosisadan alkupuoliskolla, vaan  s u o m a l a i s i s s a  soikeissa soljissa on erotettavissa sekä hämäläisiä, savolaisia että karjalaisia muunnoksia.⁵³

Myös kaiverruksin koristetuissa veitsentupissa näyttää olevan persoonallisia piirteitä, emmekä voi olla varmoja siitä, että nämä olisi valmistettu Laatokan Karjalassa tai jossain vielä kauempana. Vaikka itäiseen Suomeen on levinnyt samaan tapaan kaiverruksin koristettuja esineitä kuin Laatokan rannoille, nämä eivät ehkä ole samoista pajoista lähtöisin. Todennäköisesti ne eivät ole ainakaan Novgorodissa valmistettuja, kuten joskus on esitetty, sillä Novgorodin laajamittaisissa kaivauksissa ei ole saatu vahvistusta tälle olettamukselle.⁵⁴

Mikkelin kalmistot kertovat myös savenvalajien taidoista. Polttokalmistoissa on ollut palasia sekä käsin tehdyistä astioista että kääntöpyörällä valmistetuista slaavilaisista ruukuista, jotka ovat olleet tavallisia Karjalassa. Yksi viimeksi mainittua laatua oleva astia on löydetty järvestä Kyyhkylän kalmistosta 600–800 m:n päästä. Se on aivan ehjä, eikä sitä arvattu heti esihistorialliseksi. Niinpä se ehti palvella jonkin aikaa tuhkakuppina ennen kuin sen arvo havaittiin ja se siirrettiin museoon.⁵⁵

Kaikki saviastianpalaset ovat polttokalmistoista tai luonteeltaan määrittämättömistä löytöpaikoista. Tuukkalan ja Visulahden ruumishautoihin astioita ei ole pantu. Niitä ei ole myöskään Kyyhkylän röykkiöstä 5, joka edellä todettiin tämän kalmiston nuorimmaksi. Tällä on tiettyä merkitystä kalmistojen ajoitusta pohdittaessa. Länsi-Suomessa eväiden hautaanpanosta luovuttiin 1000-luvun kuluessa, joten ristiretkiaikaisissa haudoissa astioita esiintyy vain aivan poikkeuksellisesti. Tässä Mikkelin kalmistot muistuttavat länsisuomalaisia ja poikkeavat täysin karjalaisista, joissa esiintyy patoja, pannuja, ruukkuja ja eläinten luita vielä 1200-luvulla.⁵⁶

Siitä, miten ihmiset asuivat, kalmistot eivät pysty kertomaan, eivät myöskään sitä, mitä kieltä tai murretta ihmiset puhuivat. Vain harvoin vainajista itsestään on säilynyt niin paljon, että heidän ulkoisesta olemuksestaan saadaan selvyyttä. Mikkelin kalmistoista on kuitenkin saatu talteen melkoinen määrä pukuihin liittyviä yksityiskohtia ja vainajien luitakin. Näin muinaisten suursavolaisten ulkonäöstä on mahdollista saada parempi kuva kuin monien muiden seutujen asukkaista.

MIEHEN PUKU JA SIIHEN LIITTYVÄT VARUSTEET

Mikkelin kalmistojen arvokkain anti ovat ne jäännökset, jotka kertovat puvuista. Runsaan koruston ansiosta naisen puvusta on saatu täydellisin kuva, mutta miestenkin muodista tiedetään jotakin. Vaikka useimmissa haudoissa on ollut vain veitsi ja tuluskukkaro, on Tuukkalasta sentään muutamia hautoja, jotka ovat sisältäneet pukujenkin yksityiskohtia, vieläpä erittäin mielenkiintoisia.

Valitettavasti vain löytöselostuksista ei käy ilmi, miten tekstiilijäännökset ovat sijainneet vainajaan nähden. Esimerkiksi haudasta 39 löydetyt raudanpalaset, joihin on ruostunut kiinni palttinaa, voisivat kertoa, että miehellä on ollut palttinahousut, jos vain tietäisimme, että juuri ne palaset, joihin kangasta on takertunut, ovat löytyneet polven vierestä. Näin ei kuitenkaan ole laita, vaan sekä vatsalta että polven vaiheilta löydetyt palaset on luetteloitu samalla numerolla.⁵⁷

Samasta haudasta on jäännöksiä myös jostakin toimikkaaksi kudotusta vaatteesta, joka siitä päätellen, että se on löydetty käden sivulta, lienee mekosta, takista tai viitasta. Koska samasta kohdasta on myös pellavapalttinaa ja nahkaa⁵⁸, näyttää mahdolliselta, että miehen yläruumista olisi saattanut verhota kolmekin vaatekappaletta, paita, (turkis ?) mekko ja päällysvaate (viitta, takki). Kun jäännökset ovat kovin pieniä ja löytötiedot puutteellisia, mahdollisuuksia on monia. Turkis on voinut olla haudan pohjalle levitettynä tai vaatteen koristeenakin. Vyön solkeen takertunut palttinasidoksisen kankaan kappale saattaa viitata siihen, että juuri karkeasta pellavasta tehty vaate on ollut vyötetty, mutta jäännös voi olla myös vainajan ylle levitetystä peitteestä.⁵⁹

Miehen vyötäisillä olleesta nahkavyöstä on säilynyt soljen lisäksi kaksi rengasmaista pronssista hihnanjakajaa, muutamia hihnan palasia ja lisäksi heloja, joista toiset, suorakaiteen muotoiset, on niitattu nahkaan kahdella niitillä, mutta yksi neliömäinen taas pujotettu hihnan ympärille. Jälkimmäinen tapa on harvinainen esihistoriallisissa yhteyksissä, mutta ainakin Tampereen Vilusenharjun kalmistosta on samaan tapaan kiinnitettyjä heloja.⁶⁰ Muutamissa näistä on jopa samantapainen rusettikuvio kuin Tuukkalan vyön helassa. Vilusenharjun helojaon pidetty 1000-luvulle kuuluvina⁶¹, mutta Tuukkalan haudan eräät varusteet viittaavat myöhempään aikaan.

Varsinkin miehen leuan alta löydetty kehäsolki on muotoa, joka tavallisesti ajoitetaan vasta 1200-luvulle.⁶² Se on pienikokoinen ja hopeasta tehty. Luultavasti sillä on suljettu paidan kaula-aukkoa. Samantapaisia hopea- ja pronssisolkia on yhdeksästä Mikkelin ruumishaudasta, ja ne on ehjinä säilyneissä haudoissa löydetty aina kaulan kohdalta.

Vasemmalla lonkalla, ilmeisesti vyöhön ripustettuna, miehellä oli kovasimen ja piikiviä sisältänyt nahkapussi ja tulusrauta, oikealla taas veitsi. Tämä oli saanut mukaansa hautaan myös pari nuolta, pienen, mahdollisesti kenkäimellä varustetun atraimen sekä karjalaisen partakirveen, joka sekin osoittaa, että kysymyksessä oli melko myöhäinen hauta.⁶³

Edellä kuvatun kaltaisia, pienillä suorakaiteen muotoisilla heloilla lyötettyjä vöitä on löydetty Tuukkalan kalmistosta seitsemän kappaletta.⁶⁴ Muissa ei kuitenkaan ole pujotettuja heloja, vaan ainoastaan pitkänomaisia niitattuja. Vastineita näille vöille on toisaalta läntisestä Suomesta, Yläneeltä, Köyliöstä, Tammelasta ja Ulvilasta, toisaalta ltä-Baltiasta, Virosta, Latviasta, Liivinmaalta. Karjalasta niitä ei tunneta. Useassa Tuukkalan vyössä on pyöreä, kahdesta kourumaisesta puolikkaasta valmistettu solki. Tämä malli näyttää olevan aivan paikallinen, sillä ainakaan toistaiseksi muualta ei ole löydetty yhtäkään samanlaista.⁶⁵

Eräästä toisesta haudasta (13) käy ilmi, että ainakin jotkut miehet ovat käyttäneet kaulassaan hopealamelleilla koristettua nauhaa.⁶⁶ Se on tehty siten, että tuohinauha on ensin päällystetty hienolla nokkoskankaalla ja sitten siihen on ommeltu pieniä hopealevysiä somisteeksi. Tämä muoti on varmasti peräisin Laatokan Karjalasta, sillä siellä vastaavanlaisia kaulanauhoja on tavattu ainakin viidestä miehenhaudasta.⁶⁷ Tuukkalan miehen kaulanauha on kuitenkin saattanut olla vähän poikkeuksellinen, sillä tämän kaulalta on löydetty myös pieniä helmiä ja pronssispiraaleja.⁶⁸ Hopealevysillä koristettunauha oli myös siinä haudassa, joka tuhoutui muistomerkin perustusta kaivettaessa.⁶⁹

Kaikkein jännittävimmät miehen pukuun liittyvät löydöt olivat kuitenkin yhdessä niistä haudoista, jotka sotilaat löysivät vuonna 1933. Tässäkin haudassa olivat nuo jo tutuiksi tulleet esineet, hopeinen rengassolki ja pronssihelainen vyö sekä veitsi, tulusrauta ja kovasin, mutta vyön alla oli kahta kangasta ja myös neulakintaan kappale.⁷⁰

Neulakintaita tunnetaan kyllä muistakin löydöistä, mutta tämän tekee erikoiseksi se, että siinä on myös ompelukoristelua. Tyyni Vahterin mukaan vaalean villakintaan koristeluun olisi käytetty keltaista ja vihreää lankaa, ja ketjuompelulla tehdyn kuvioinnin aiheena olisi ollut ristikoita ja köynnöksiä sekä kintaan suussa että kämmenen päällä.⁷¹

Ainutlaatuinen on myös monivärinen kangas, jota löytyi sekä vyön ohesta että vyötäisten vasemmalta sivulta. Se on villaa, raidallinen ja peräti nelivärinen. Pohjaväri näyttää ainakin nyt vaalean ruskealta ja raidat on tehty paksummalla punaisella, sinisellä ja keltaisella langalla.⁷² Värit ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin ja todistavat, että puvut saattoivat olla hyvin värikkäitä jo ristiretkiajalla. Harmillista vain on, että löytötiedot eivät ole niin yksityiskohtaiset, että tietäisimme, mistä vaatekappaleesta kangas on. Ehkä se on peräisin viitasta.

Jos tarkastellaan miesten puvuista saatuja tietoja kokonaisuutena, käy selvästi ilmi, kuinka paljon rikkaampaa aineisto on Tuukkalasta kuin Visulahdesta. Edellisestä on vertailukelpoisia miehenhautoja 22 ja jälkimmäisestä 17, mutta Tuukkalan neljää hopea- ja kolmea pronssisolkea vastaa Visulahdessa vain yksi kumpaakin lajia, ja Tuukkalan helavöiden rinnalle ei ole asetettavissa mitään Visulahdesta. Sinne haudattujen miesten vöistä on jäänyt jäljelle vain yksinkertaisia solkia, kannikerenkaita ja näihin ripustettuja veitsiä, tulusrautoja ja kukkaroita.

NAISEN PUKU TUUKKALAN JA VISULAHDEN LÖYTÖJEN VALOSSA

Naisen puku on esihistoriallisen ajan lopulla ollut perusrakenteeltaan samanlainen koko suomalaisella alueella. Alinna on ollut pellavapaita tai palttinasidoksisesta villakankaasta tehty alusmekko, jossa on ollut pitkät hihat. Sen päällä on käytetty villaista vaippahametta, joka on ollut joko avonainen tai sivulta ummistettu. Se on usein ollut yläosastaan kaksinkerroin taitettu, ja yleensä se on kiinnitetty kummaltakin olkapäältä soljilla, joiden muodot ovat vaihdelleet aikakauden ja asuinpaikan mukaan. Kuten edellä olemme nähneet, Savon alueella tähän tarkoitukseen on viikinkiajalla käytetty pyöreitä ja tasavartisia solkia, Tuukkalan ja Visulahden haudoissa olkasolkina on soikeita kupurasolkia.⁷³

Vaatteisiin on enimmäkseen käytetty suorakulmaisia kangaspaloja, jotka on kudottu pystykangaspuissa ja yleensä vain yhtä vaatekappaletta varten kerrallaan. Näitä kangaspaloja, joissa oli vahvat hulpiot ja yleensä laudoilla kudotut päätösnauhat, käytettiin sellaisinaan naisten vaippoina, humuina ja esiliinoina. Myös naisten pitkä vaippahame oli vain suuri nelikulmainen kangaskappale. Tuukkalassa ja Visulahdessa on olkasolkien yhteydessä säilynyt kankaanpaloja, joista näkyy, että hameen yläreuna on voitu reunustaa joko laudoilla kudotulla nauhalla tai villalangasta punotulla palmikolla.⁷⁴

Hamekankaat on usein käytetty poikittain, ja Tuukkalan haudassa 36 hamekankaan toinen pää on päärmätty, mutta toisen pään langoista on solmittu hapsuja, jotka peittävät melko kömpelön sauman, jolla päät on yhdistetty. Tämä hame on siis ollut lieriömäinen, mutta olkapäiltä avoin, sillä toisen olkasoljen takana on säilynyt se hamekankaan kulmaus, jonka toisella sivulla on hapsut.⁷⁵ Hameen sauma lienee yleensäkin haluttu peittää, sillä eräässä toisessa kankaanpalassa on säilynyt kohta, jossa sauman päällä on kapea nauha.⁷⁶

Yksinkertaisimmissa esiliinoissa on vain ulkoreunassa spiraaleista sommiteltu nauha, jossa alareunan kierukat saattavat olla muita huomattavasti isompia, mutta toisten esiliinojen päälle on ommeltu pienistä spiraaleista sommiteltuja nauhamaisia koristeita. Tuukkalan haudassa 26 tällainen nauha oli sekä esiliinan helmassa että vyötäröllä. Tässä haudassa on säilynyt jäännöksiä myös esiliinan leveästä vyöttönauhasta, joka on tehty laudoilla sinisistä, keltaisista ja punaisista langoista.⁷⁷

Haudasta 26 on myös jäännöksiä vaipasta. Sen päissä on ollut lautanauhat ja hapsut ja se on luultavasti ollut väriltään kauniin sininen. Vaippakangas poikkeaa kaikista muista haudasta löydetyistä tekstiileistä siinä, että sen loimi on kerrattu. Se on myös kudottu huomattavasti tiheämmäksi kuin hamekangas. Länsi-Suomessa kankaat, joissa loimi oli kerrattu ja kude kertaamaton, olivat yleisimpiä, kun sen sijaan Itä-Suomessa kankaat kudottiin usein kertaamattomaan loimeen.⁷⁸

Jonkin epätavallisen vaatteen jäänöksiä on ollut Tuukkalan haudassa 42. Vainajan rinnalta näet löydettiin useissa poimuissa vahvasti vanutettua kangasta, jonka jäännösten joukossa on päärmätty kappale. Tämä vaikuttaa aivan kuin edestä avoimen takin yläkulmalta.⁷⁹ Minkään tavallisen vaipan kulmaus tämä ei ole, vaan ehkä hartiaviitan tai todellisen takin jäännös. Sama hauta on poikkeuksellinen myös siinä, että vainajalla näyttää olleen alimpana hienosta toimikkaasta tehty vaate eikä palttinasidoksinen paita tai mekko.⁸⁰

Parin pukuun kuuluvan yksityiskohdan kohdalla tiedoissamme on täydellinen aukko. Ei Tuukkalasta eikä Visulahdesta ole yhtään hautaa, josta kävisi ilmi, millaisia päähineitä naiset ovat käyttäneet. Ehkä päässä on pidetty yksinkertaista pellavahuivia tai huntua, joka on täysin hävinnyt, sillä pellava säilyy huomattavasti huonommin kuin villa.⁸¹ Myöskään jalkineista ei ole tavattu jälkiä. Siellä missä näiden jäännöksiä on säilynyt, ne ovat olleet nahkaa, joten luultavasti myös Mikkelin seudulla on käytetty nilkan ympärille sidottuja nahkakenkiä.⁸²

Sen sijaan naisten täydellisiä rintakorustoja on Mikkelin haudoista enemmän kuin mistään muualta Suomesta. Vanhin näistä on luultavasti Tuukkalan haudasta 3, joka saattaa ajoittua jo 1000-luvun lopulle.⁸³ Tämän haudan vainajalla oli kaulassaan helmistä ja pronssispiraaleista tehty nauha, jonka riipuksena oli lattea hopealevy. Hameen olkapäillä oli epäpariset soikeat soljet, joista toista koristivat pyörylät, toista palmettikuvio. Näihin liittyi pitkistä pronssinivelistä sekä rauta­ ja pronssirenkaista tehty ketju, jota kannattivat jo Pertunmaan ja Tyynelän löydöistä tutut spiraalipäiset ketjunkantajat. Tämä korusto on hyvin samantapainen kuin Kalvolasta löydetyt korulaitteet, jotka on ajoitettu jo 1000-luvulle.⁸⁴

Ne korustot, joita myöhemmistä haudoista on saatu talteen, ovat huomattavasti rikkaampia. Olkasolkien koko on suurempi ja spiraalipäisten ketjunkantajien sijalla on ristimäiset nauhapunokset, joihin mieluusti on lisätty ylimääräiset lenkit pieniä riipuksia varten. Sotkien ja ketjunkantajien välille on myös usein lisätty korvakkeilla varustetut putket, joiden muoto on lainattu itäisiltä suomensukuisilta kansoilta, mutta joihin mikkeliläiset ovat usein lisänneet vielä toisen parin korvakkeita ja siten myös enemmän killuvia riipuksia.

Ketjuina esiintyy sekä pronssisia rengasketjuja ja kankiketjuja että Laatokan Karjalasta lainattuna muotina rautaisia panssariketjuja. Sivuketjuissa on tavallisesti riippunut vain veitsi koristeellisessa tupessaan, mutta joskus niihin on lisätty myös korvalusikka tai linturiipus, joka sekin on itäistä lainaa.

Parissa haudassa on ollut karjalaiseen tapaan hopeahelainen kaulanauha, ja kolmella Tuukkalan naisella on ollut hopeinen pyöreä paidansolki, kahdella näistä myös hopeinen hevosenkenkäsolki vaipassaan. Tämä on muotia, joka on saatu Laatokan luoteisrannan keskuksista, mutta siellä käytettyjä kuperakehäisiä solkia ei Mikkelissä esiinny. Kaikki Tuukkalasta löydetyt, myös irtolöytöinä saadut, ovat keskiharjaista muotoa, jota Karjalassa on käytetty hunnussolkena.⁸⁵ Näiden joukossa on kuitenkin todella mahtavia koruja. Tuukkalan haudasta 16 löydetty solki on läpimitaltaan lähes 15 cm.⁸⁶

Merkillinen ero Tuukkalan ja Visulahden naisvainajien varusteissa on se, että Visulahden yhdeksästä naisesta kolmella on ollut sormus sormessaan, mutta Tuukkalan kuudestatoista ei yhdelläkään. Koko kalmistosta on saatu vain kaksi sormusta hajalöytöinä.⁸⁷

ITÄSUOMALAISET KORISTEAIHEET

Karjalaisesta ornamentiikasta puhuttaessa ajatellaan tavallisesti edellä mainittuja hopeasolkia, joiden pintaa koristavat kaiverretut punos- ja kasviaiheet. Keskiharjaisissa soljissa tämä koristelu on usein jaettu moneen osaan, ja koristettujen kenttien välillä saattaa esiintyä aivan sileitä alueita. Mikkelin soljissa nauhapunokset ovat tavallisia, ja näiden tausta on saatettu kaivertaa täyteen viivoja. Myös kulma-aiheita, ristejä, kaksoisviivoja ja lehväaiheita esiintyy, ja soljet ovat sommittelultaan hienostuneita ja tasapainoisia.⁸⁸

Aivan yhtä viehättäviä ja kekseliäitä sommitelmia esiintyy kaiverrettuina veitsentuppien heloissa ja myös korvalusikoissa, joskin viimeksi mainituissa kuviot ovat käytettävän tilan pienuudesta johtuen yksinkertaisempia.⁸⁹ Kasviaiheita on käytetty myös valamalla valmistetuissa esineissä, ja itse asiassa näyttää siltä, että näiden joukossa ovat niiden vanhimmat suomalaiset harjoitelmat.

Mallit on ilmeisesti saatu itäisten miekankahvojen ornamenteista, sillä Tuuloksesta on tavattu spiraalikiemuroilla koristettu solki, joka toistaa Hämeenlinnasta löydetyn miekannupin kuvioita.⁹⁰ Myös niille soljille, joiden keskusaiheena on palmetti, löytyy malleja miekankahvojen koristeista.⁹¹

Koristelu on saatettu lähteä rakentamaan vanhastaan tunnetuista aiheista, kuten hannunvaakunasta, osmonsolmusta tai nauhapunoksesta, johon täytteeksi on lisäilty lehviä ja palmetteja. Niinpä on olemassa kokonainen sarja solkia, joissa on hannunvaakuna tai risti keskuskuviona ja siitä kasvavia palmetteja täytteenä. Ken­ties kauneimmat Mikkelistä löydetyt soikeat kupurasoljet, Iso-Pappilan osmonsolmusolki ja Visulahden ristisoljet, kuuluvat juuri tähän sarjaan, jonka vanhimmat ja yksinkertaisimmat muunnelmat esiintyvät Hämeessä.⁹²

On mahdollista, että samaan kehityssarjaan kuuluvat myös liljasoljet ja niiden muunnos, ns. rapusolki, josta tuli yleisin Itä-Suomessa. Aluksi rapusoljetkin oli tehty jyrkkänä ja voimakkaana kohokuviointina, mutta pian niitä ryhdyttiin valmistamaan sarjatuotantona, ja tällöin niiden kuviot latistuivat. Tuukkalan soljista useimmat ovat juuri tällaisia.⁹³

Visulahdessa sen sijaan esiintyy toista myöhäistä muunnosta, suurta eläinsolkea, jonka lähtökohtana on ollut eräs skandinaavinen eläinornamentiikalla koristettu solkimuoto.⁹⁴ Luultavasti juuri Mikkelin seudulla kehittyi tästäkin lehväkiemuroilla koristettu muunnos, joka on kooltaan suurin kaikkien soikeiden kupurasolkien joukossa. Visulahdesta on löydetty pienikokoinen solki, jossa on samantapaista koristelua.⁹⁵

Etelä-Savossa näyttää esiintyvän enemmän soikeiden solkien muunnoksia kuin Hämeessä ja Karjalassa, mikä selittyy sillä, että se sijaitsee näiden molempien välissä. Sinne on saapunut solkia kummaltakin taholta, mutta siellä on luotu myös omia sommitelmia. Tällä hetkellä tunnetaan neljä sellaista soikeiden solkien muunnosta, jota ei esiinny Mikkelin seudun ulkopuolella, ja näihin on lisättävä Huurteen savolaisiksi ristimät nastasoljet.⁹⁶

Kasviaiheilla ja niihin liittyvillä muilla kuvioilla koristettuja esineitä on löydetty eniten Itä-Suomesta, ja sen tähden koko koristelutapa on leimattu karjalaiseksi. Tällöin on unohdettu varhaiset valetut soljet ja myös kokonaan orgaanisista materiaaleista tehdyt esineet. Tämä on tavallaan luonnollistakin, koska niitä on niin vähän säilynyt Suomen maaperässä. Kuitenkin ne harvat esimerkit, joita on olemassa, antavat ajattelemisen aihetta. Turun kaupunkikaivauksissa esiin tullut nah­kainen veitsentuppi on koristettu akantusornamentilla, Euran Osmanmäen sarvi­lusikassa on yksinkertaistettuina samantapaisia kuvioita.⁹⁷ Euran Kauttuan suksiparin kärjet taas on koristettu punosaiheella, joka on tuttu itäsuomalaisista soljista, korvalusikoista ja veitsenvarsista.⁹⁸

Tietysti voidaan ajatella, että yksittäiset esineet ovat joutuneet länteen idästä tulleiden vieraiden mukana, mutta ainakaan nauhapunonta ei ole lainkaan vieras piirre Länsi-Suomen viikinkiaikaisessa aineistossa. Näin sitä ei automaattisesti pidä yhdistää itäisiin vaikutteisiin. Myös palmetit ja akantusaiheita muistuttavat lehdykät olivat tulleet läntisessä Suomessa tunnetuiksi jo 1000-luvulla hopeakoristeisten keihäänkärkien ja korukahvaisten miekkojen välityksellä. Aiheet olivat olemassa, ja ainakin luu- ja puuesineissä niitä käytettiin.

Mahdollisesti kasviaiheinen koristelu oli paljon yleisempää lännessä kuin hautalöydöt, jotka loppuvat paljon varhemmin kuin Itä-Suomessa, antavat ymmärtää. Metalliesineiden valossa kuitenkin kasviaiheet yhdistävät Hämettä, Savoa ja Karjalaa ja lounaisessa Suomessa olivat vallalla toiset virtaukset.

IHMISET ESINEIDEN TAKANA

Suur-Savon ristiretkiaikaisen asutuskeskuksen yhteydessä keskeiseksi nouseva kysymys on, ketkä loivat Mikkelin seudun kukoistavan kulttuurin. Mikä oli hämäläisen uudisasutuksen osuus, mikä Laatokan alueelta tulleen väestön tai vaikutteiden?

Viime vuosisadan lopulla Theodor Schvindt piti Tuukkalan hautoja niin karjalaisina, että hän yhdisti niistä saamiaan yksityiskohtia ilman muuta luonnostelemaansa muinaiskarjalaiseen pukuun. Myös C.A. Nordman ja A.M. Tallgren katsoivat Tuukkalan kalmiston muistoksi karjalaisesta siirtolaisuudesta. Niinpä Tallgren kirjoitti v. 1931: ”Nämä alueet oli kansoitettu uudisasutuksena Karjalan rintamaalta käsin 1100-luvulla, eikä aineellinen kulttuuri eroa missään suhteessa Laatokan Karjalan ristiretkien ajan kulttuurista”.⁹⁹

Uudet löydöt saivat kuitenkin omaksutut käsitykset horjumaan. Kysymys Mikkelin seudun asemasta karjalaisessa kulttuuripiirissä tuli uuteen valoon, kun Kyyhkylän ja Moision tutkimukset oli suoritettu, sillä olihan löydetty hautoja, joiden esineistö oli osittain peräisin jo viikinkiajalta ja jotka liittyivät läheisesti länsisuomalaisiin hautamuotoihin.

Nämä uudet löydöt ja samalla perehtyminen Savon muinaisuuteen sen omasta näkökulmasta lähtien – on huomattava, että tähän mennessä sitä oli aina tarkasteltu Karjalasta käsin – saivat Aarne Äyräpään näkemään Mikkelin seudun kulttuurissa hämäläisten ja karjalaisten vaikutteiden yhteensulautumisen ja havaitsemaan Tuukkalankin löytöjen joukossa karjalaisista poikkeavia erikoispiir­teitä.¹⁰⁰

Juhani Rinne piti Kyyhkylän ja Moision hautoja selvinä muistoina kiinteästä hämäläisasutuksesta, joka sai 1100-luvulla lisäväestöä Karjalasta. Hänen mukaansa karjalainen asutusvirta sai seudun vähitellen kokonaan valtaansa, niin että Tuukkalan hautojen kuvastama kulttuuri on kaikissa pääkohdissaan samanlainen kuin Karjalan samanaikaisten hautojen.¹⁰¹ Ella Kivikoski puolestaan on arvellut, että Mikkelin seudun ristiretkiajan vahvasti karjalaisen leiman voisi tulkita kulttuurivaikutukseksi Laatokan Karjalasta.¹⁰²

Tällä hetkellä tuntemamme materiaalin valossa ei ole kysymys enää pelkästään hämäläisistä ja karjalaisista, vaan huomioon on otettava myös mahdollinen alkuväestö. Savossa on elänyt kivikauden ihmisiä, pronssikauden metsästäjät ovat maalanneet täällä kuvia kallioihin, myös varhaisen rautakauden pyyntimiehistä ja rautakauden maanviljelijöistä on tavattu merkkejä. Vaikka läntisen rautakauden vanhimpien alajaksojen metalliesineistöä ei ole tavattu, tämä saattaa merkitä vain sitä, että hautaustapa on itäisessä Suomessa ollut toinen kuin lännessä. Jos metalliesineitä ei ole pantu hautoihin, ruumishautoja on äärimmäisen vaikea todeta.

Koska Suomen maaperässä polttamaton luuaines ei yleensä säily, näennäisesti tyhjän hautakuopan ei ole tarvinnut edes olla esineetön; luu- ja puuesineistö on saattanut vuosisatojen kuluessa hävitä täysin jäljettömiin. Polttohaudoista luuesineiden paloja voidaan tavata, mutta metalliesineiden puuttuessa ne voivat jäädä ajoittamatta.

Esineelliset, varmasti ajoitettavat haudat siis puuttuvat, mutta tämän ei tarvitse merkitä sitä, että Sisä-Suomessa on oleskellut rautakaudellakin pelkkää pyyntikansaa. Metallikautisia asuinpaikkoja on toistaiseksi tutkittu niin vähän, että niiden kestosta ja käyttäjistä ei ole selvyyttä, mutta pohjasedimenttien siitepölytutkimukset ovat tuoneet tietoa, jonka avulla arkeologisessa materiaalissa olevia aukkoja voidaan täyttää:¹⁰³

Vaikka rautakautisia hajalöytöjä on sieltä täältä Savon alueelta, Mikkelin seutu on toistaiseksi ainoa, jonka alueella kehitystä voidaan seurata nuorimmalla rautakaudella yhtäjaksoisesti viikinkiajasta kristilliseen aikaan. Löytöjä on 300-400 vuoden ajalta ja ne todistavat vauraasta ja kukoistavasta yhteisöstä. Esineistö on peräisin haudoista, ja silloin herää luonnollisesti kysymys, eikö antropologia kykene kertomaan, millaisista aineksista Savonmaan kansa on muodostunut.

Sattumalta Tuukkalan kalmisto on niitä harvoja suomalaisia ruumiskalmistoja, joissa luuaineistoa on säilynyt ehjänä ja joiden aineistosta jopa suuri osa on analysoitu, tosin lähes sata vuotta sitten. Pääkallon mittaus on yhdestä ainoasta kallosta, joka on keskipituinen, mikä tieto ei paljoakaan kerro Tuukkalan väestön laadusta. Sen sijaan pituusmittoja on yli 20 luurangosta, joista suurin osa on kuulunut esineellisten hautojen vainajille.¹⁰⁴

Naisten joukossa on muutamia erittäin pienikokoisia, 142 ja 148 cm pitkiä vainajia, mutta keskipituus on kuitenkin 157 cm.¹⁰⁵ Kookkain nainen on ollut pituudeltaan peräti 179 cm, ja se panee kyllä ihmettelemään, miltä on tuntunut olla jättiläisenä kääpiöiden joukossa.¹⁰⁶ Tämä kummastelu osoittautuu kuitenkin tarpeettomaksi, sillä miesten joukossa on todella kookkaita. Vaikka näiden joukossa on niinkin lyhyt kuin 154 cm pitkä yksilö, peräti neljä Tuukkalan kalmistoon haudattua miestä on ollut 187–190 cm pitkiä, ja miesten keskipituudeksi muodostuu 175 cm.¹⁰⁷

Verrattaessa näitä keskipituuksia skandinaaviseen aineistoon, havaitaan, että miesten keskipituus ylittää kaikkien pohjoismaisten alueiden viikinkiaikaisen keskipituuden, kun taas naisten keskipituus jää skandinaavisten naisten keskipituuden alapuolelle. Norjassa naisten keskipituus on säilyneessä aineistossa peräti 164 cm, mutta miesten 174, Tanskassa vastaavat luvut ovat 158,1 ja 172,6 cm. Kokonaisuutena ottaen lähimmäksi Tuukkalan lukuja tulevat Ruotsin keskiaikaisesta materiaalista saadut keskiarvot 174 cm miehille ja 159 cm naisille.¹⁰⁸ Läntisestä Suomesta ei ole käytettävissä vastaavaa aineistoa, mutta hajatietoja on yli 180 cm pitkistä miehistä ja n. 170 cm pitkistä naisista sekä toisaalta pienikokoisista henkilöistä, joiden luita on löydetty Hämeen alueelta.¹⁰⁹

Tuukkalan luurankomateriaalissa herättää huomiota toinenkin seikka: näyttää siltä kuin ihmiset olisivat olleet joko hyvin pitkiä tai pienikokoisia, välipituudet ovat harvinaisia. Peräti kuuden miehen pituus yhdestätoista on 179:n ja 190 cm:n välillä, kolme on alle 160 cm pitkiä, mutta näiden kahden ryhmän välille sijoittuu vain kahden vainajan pituus; nämä ovat pituudeltaan 170 ja 172,5 cm, väliltä 160–170 cm ei ole yhtään. Naisista kolme on alle 150 cm pitkiä.

Merkitsevätkö nämä kaksi pituudeltaan erilaista ihmisryhmää eri rotuja tai sosiaalisesti asemaltaan eriarvoisia ihmisiä? Voitaisiinhan ajatella, että pienikokoiset olisivat esimerkiksi saamelaisia tai alkuperäisen pyyntiväestön jälkeläisiä, suurikokoiset läntisiä tulokkaita. On myös todettu tutkimuksissa siellä, missä säilynyttä luuaineistoa on runsaasti, että huono ravinto ja ankara työ on voinut aiheuttaa kasvun pysähtymistä, ja näin voitaisiin kuvitella pienikokoiset orjiksi.¹¹⁰

Rotukysymykseen ei ole mahdollista vastata vanhojen tutkimusten perusteella, koska kalloista ei ole mittoja, eikä muidenkaan luiden kaikkia erikoispiirteitä ole kartoitettu. Sosiaalistakaan eriarvoisuutta aineistosta ei löydy. Sekä pienet että pitkät naiset ovat kantaneet samanlaisia koruja, ja rikkaimmin varustettu mies on vain 159 cm pitkä, toiseksi rikkain 172,5 cm. Tuukkalan pitkät ja komeat vainajat on varustettu kuten miesten haudat keskimäärin. Missään nimessä pienikokoisia vainajia ei voi luokitella orjiksi.¹¹¹

Voidaanko sitten luottaa näihin Tuukkalan luiden sata vuotta vanhoihin mittauksiin? Luultavasti voidaan, sillä myös Visulahden kalmistosta tavattiin jättimäinen, miltei kaksi metriä pitkä miehen luuranko.¹¹² Aivan ilmeisesti siis savolaisten esi-isien joukossa on hyvin kookaskasvuisia yksilöitä.

Esineistön tutkimustulosten yhdistäminen näihin vainajista tehtyihin havaintoihin antaa ehkä hieman lisää valaistusta Mikkelin seudun väestön koostumukseen. Noissa rikkaimmissa haudoissa (13, 39), joissa oli pienikokoisia miesvainajia, oli karjalaisia kirveitä ja muutenkin Karjalaan viittaavaa esineistöä. Kahden hyvin kookkaan miehen ohella (haudoissa 20 ja 34) oli Länsi-Suomessa tavallisia kirveitä, ja molemmat kirveet ovat muotoa, joka on tullut käyttöön jo viikinki­ ajalla.¹¹³

Visulahden haudassa 4 oli kaksimetrisen vainajan ohella epätavallinen suippohamarainen korvakkeeton kirves, jonka kaltaisia on tavattu kaksi Länsi-Suomesta ja yksi Karjalasta. Tämäkin tyyppi on ollut käytössä jo viikinkiajalla.¹¹⁴

Niinpä voitaisiin esittää sellainenkin tulkinta, että Tuukkalan pitkät vainajat edustavat länsisuomalaista ainesta ja pienet ovat karjalaisia tai näihin läheisissä suhteissa olleita alkuasukkaita. Viimeksi mainitut ovat hankkineet kirveensä Karjalasta ja heillä on ollut oma pukeutumistapansa hopeasolkineen ja hopealyötteisine kaulanauhoineen.

On mahdollista, että nämä haudat edustavat kalmiston käytössä myöhempää vaihetta kuin se, jolloin pitkät vainajat on haudattu. Näin siitäkin huolimatta, että pienillä vainajilla on näennäisesti enemmän esineistöä kuin suurikokoisilla. Vaikutelman rikkaudesta antavat hopeiset pukuun kuuluvat osat, ja vain haudassa 39 on vainaja saanut mukaansa kirveen lisäksi atraimen ja nuolenkärkiä. Tämä on vain kalpea heijastus karjalaisesta, runsasta hautakalustoa suosivasta perinteestä.¹¹⁵

Naisten puvuissa ero ei kuvastu, sillä Tuukkalan pitkä naisvainaja on saanut mukaansa samanlaisen ketjulaitteen kuin muutkin naiset. Hopeisia koruja tällä ei kuitenkaan ollut, joten voitaisiin kuvitella, että niitä kantoivat vain naiset, joiden perheillä oli tekemistä Karjalan kanssa.

Niistä naisvainajista, joilla on ollut puvuissaan hopeasolkia tai kaulassaan hopealevysillä koristettu nauha, ei mittoja ole kuin kahdesta. Haudassa 9 olleen vainajan pituudeksi on ilmoitettu 5 jalkaa 5 tuumaa eli 162,5 cm. Haudan 16 vainajan pituus on ollut 4 jalkaa 9 tumaa eli 142,5 cm vasemman sääriluun alapäähän. Jos tähän lisätään 7 cm, päästään n. 150 cm:n kokonaispituuteen. Haudan 26 vainaja on tuskin ollut tätä pitempi, kun sen sijaan naiset haudoissa 22 ja 36 lienevät olleet kooltaan ainakin edellä mainittua keskipituutta.¹¹⁶

Visulahden materiaaliin tätä tarkastelua ei voi ulottaa, koska sieltä puuttuvat hopeakoruja sisältäneet haudat. Vainajien mittojakin on ilmoitettu vain poikkeuksellisesti, eivätkä hautakartat ole niin täsmällisesti piirrettyjä, että niiden perusteella uskaltaisi tehdä arvioita. Kaikkea luumateriaaliakaan ei ole otettu talteen.

SUUR-SAVON KULTTUURI JA KARJALAISET

Useimmille arkeologeille on tuttu ajatus, että Mikkelin seudun ja koko Suur­-Savon asutus on syntynyt sen ansiosta, että alueen halki kulki teitä toisaalta lännestä itään, toisaalta kaakosta luoteeseen. Vesiväylät olivat ensiarvoisia kivikauden olosuhteissa, mutta rautakaudella myös maitse kulkevat väylät saivat merkitystä. Viimeksi Matti Huurre on huomauttanut, että keskiajalta tunnetut maantiet noudattavat varmaan reittejä, jotka ovat paljon vanhempia.¹¹⁷

Yksi jo 1400-luvulta tunnettu talvitie kulki Hämeestä Sysmän ja Hirvensalmen kautta Mikkeliin ja siitä edelleen Juvalle ja Lappeelle, 1500-luvulla Suuri Savon tie vei Hämeenlinnasta Hollolan ja Mikkelin kautta Savonlinnaan.

Toinen samanlainen teiden risteyskohta oli Lappeella. Siellä sijaitsevasta Kappelinmäen kalmistosta on hyvin samanlaista aineistoa kuin Tuukkalan ja Visalahden haudoista, jopa niin, että eräät ketjunkantajat saattaisivat olla samoista pajoista lähteneitä.¹¹⁸ Tämä kalmisto on Viipurista Savoon johtaneen tien varressa, tien joka jatkui Puumalan ja Sulkavan kautta Savonlinnaan, ja juuri Lappeella siihen yhtyi edellä mainittu talvitie. Sinne tuli myös Hämeenlinnasta Hauhon, Tuuloksen ja Iitin kautta tie, joka jatkui Viipuriin.¹¹⁹

Kaikista edellä mainituista pitäjistä, Hirvensalmea lukuunottamatta, on myöhäisen rautakauden löytöjä, ja useimpien pitäjien nimet liittyvät juuri soikeiden kupurasolkien löytöpaikkoihin. Ne eivät kartoita teitä, joita vain erämiehet, seikkailijat ja soturit ovat kulkeneet, vaan osoittavat seutuja, joilla naisetkin ovat liikkuneet.

Monelta paikkakunnalta, jolta nyt tunnetaan vain irtolöytöjä, tulee varmaan ennen pitkää esiin kalmistoja, ehkä asuinpaikkojakin. Ennen kaikkea Sulkava, Juva, Savonlinna, Kerimäki ja Punkaharju ovat alueita, joilta näitä voi odottaa. Kolmen viimeksi mainitun seuduilta saadut varhaisen viljelyn merkit edellyttäisivät jo keskisen rautakauden väestöä, kun taas Juvalta saattaisi tulla vastaan Tuukkalan tai Visulahden kaltainen kalmisto.

Sulkavan Mustikkalammelta saadut tulokset, joiden mukaan jatkuva viljely olisi alkanut vuoden 1000 tienoilla ja satunnaista kaskeamista olisi tapahtunut jo viisi sataa vuotta aiemmin, panee uskomaan siihen alkuväestöön, jonka historiaa olen yrittänyt seurata lähes ilman esineitä. Mielenkiintoinen on myös Pieksämäen Kirvesjärvestä saatu vihje kaskeamisesta vuoden 700 tienoilla. Tämä vihje on merkityksellinen ennen kaikkea siksi, että Pieksämäen seutuun on osattu kiinnittää huomiota vasta aivan viime aikoina.¹²⁰

Edellä on tullut kuvailtua joitakin sellaisia kausia, jolloin pyrkimys rannikolta erämaihin on ollut vilkkainta. Savossa heijastui nuoremman pronssikauden aktiivisuus, mahdollisesti roomalainen rautakausi, mutta merovingiaika, 600- ja 700- luvut, jotka olivat länsisuomalaisten kenties aktiivisinta kautta, eivät juuri kuvastu Savon alueella.

Vaikka silloin Vakka-Suomen rannikolta lähtenyt vaikutus heijastui nopeassa tahdissa Sysmään, Hollolaan ja Heinolaan asti, vaikka länsisuomalaisia koruja levisi Viroon, Pihkovan lähelle ja Vanhaan Laatokkaan ja vaikka länsisuomalaisia asettui Ahvenanmaalle ja Laatokan luoteisrannalle¹²¹, Savo jäi syrjään. Savosta ei toistaiseksi ole tullut esiin yhtään tähän vaiheeseen kuuluvaa soikea tai asettakaan, jollei ehkä Varkauden Joroiskylän epämääräinen keihäänkärki ole sellainen. Mäntyharjun Partsinmaan miekka on aivan viikinkiajan kynnykseltä.

Vasta viikinkiajalla merkit länsisuomalaisten liikehtimisestä ovat selviä, ja viimeistään viikinkiajan keskivaiheilla syntyivät ne asutuspesäkkeet, joista tuli pysyviä. Yksi on ollut Mikkelissä, toisen on täytynyt olla Sulkavalla, missä mahtava linnakin sitä edellyttää. Muiden seutujen kiinteän asutuksen ikä on vielä arvoitus, mutta mahdollisesti jokainen Etelä-Savon alueella sijaitseva muinaislinna merkitsee jo esihistoriallisena aikana alkanutta pysyvää asutusta.

Vanhimmat viikinkiajan löydöt ovat aseita. Ne ovat muotoja, jotka ovat tavallisia Länsi-Suomessa, mutta myös laajalla alueella Pohjois-Euroopassa ja Karjalassakin. Miksi siis arkeologit väittävät, että niiden kantajat ovat tulleet Hämeestä eikä Karjalasta? Yksinkertaisin vastaus on tietenkin, että Mikkeliin, puhumattakaan pohjoisemmista alueista, on lyhyempi matka Sysmästä, Hartolasta ja Heinolasta kuin Laatokan rannoilta. Väitteen takana on luonnollisesti muutakin. Aseyhdistelmien laatu on yksi sellainen, ja siinä vaiheessa, kun naisten korut tulevat kuvaan mukaan, käy ilmi, että ne ovat juuri hämäläisiä muotoja.

On luonnollista, että Mikkelin seudun asukkailla on ollut yhteyksiä Päijät­-Hämeen alueelle, mutta jo näiden alueiden aineiston vertailu osoittaa, kuinka yleistä toisaalta ja kuinka paikallista toisaalta muoti on ollut. Vaikka metallikorujen joukossa saattaa olla aivan samanlaisia ja samaan tapaan käytettyjä, niissä koruissa, jotka on valittu peruskoruston täydennykseksi, Hollolassa kuvastuu ristiretkiajan läntinen muoti, Mikkelissä taas karjalainen.

Kun siirrytään niiden yksityiskohtien puolelle, jotka naiset itse ovat todennäköisesti valmistaneet, tekstiileihin ja näiden koristeisiin, kuva on aivan erilainen. Tapa koristaa vaatteita pronssirenkailla ja spiraaleilla on Itämeren itäpuolella asuneille kansoille yhteinen, mutta siinä, miten tätä ideaa toteutettiin·, oli eroja niinkin läheisten alueiden välillä kuin Päijät-Häme ja Mikkeli.¹²²

Vasta 1100-luvun puolella on kalmistoissa sellaisia hautoja, joissa karjalainen vaikutus on selvästi havaittavissa. En edes puhuisi pelkästä vaikutuksesta, vaan ihan oikeista karjalaisista, jotka on haudattu muiden joukkoon. Kahden-kolmen sadan vuoden aikana Mikkelin seudulle on muodostunut sellainen keskuspaikka, johon on asettunut eri puolilta tulleita ihmisiä. Nämä ovat jättäneet jälkensä aineelliseen kulttuuriin, mutta väestön pääosa on ollut alkuperäisten asukkaiden jälkeläisiä.

Sen naiset ovat omaksuneet pukuunsa karjalaistyylisen koruston, mutta koristaneet tekstiilinsä spiraaleilla eri tavoin. Kun on tullut hautausten vuoro, mikkeliläiset ovat haudanneet vainajansa yksinkertaisissa arkuissa ja ilman hautapaikalla pidettyjä peijaisia läntiseen tapaan. Jos naisten koruja, miesten kaulanauhoja ja muutamaa karjalaista kirvestä ei olisi, kukaan ei yhdistäisi Tuukkalan ja Visulahden hautoja Karjalaan, vaan läntisen Suomen myöhäisiin ruumiskalmistoihin. Mikkelin seudulla on siten ristiretkiajallakin aivan oma leimansa, eikä se suinkaan ole kaikissa pääkohdissaan sama kuin Laatokan Karjalassa.