Idästä tulee metalli

KUPARISTA PRONSSIIN

Samaan aikaan kun pyyntikansa vuodesta toiseen palasi hyviksi havaitsemilleen saalispaikoille ja maalasi punaisia kuvia kallioihin, maailma ympärillä muuttui. Kuparin ominaisuudet oli keksitty Lähi-Idässä jo seitsemännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, ja kuparin pelkistäminen malmistakin opittiin siellä jo silloin, kun Suomessa harjoiteltiin vasta saviastioiden valmistamista. Kupari oli kuitenkin pehmeätä, eikä se sen tähden kyennyt syrjäyttämään kiveä teräaseiden materiaalina. Vasta kun siihen oli opittu lisäämään muita metalleja, jotka muuttivat sen ominaisuuksia, alkoivat kupariterät saada merkitystä. Kun vihdoin noin neljä tuhatta vuotta sitten monien kokeilujen jälkeen kupariseoksiin huomattiin lisätä kymmenys tinaa, syntyi metalli, joka muutti maailman. Pronssi oli kaunista, kovaa ja kestävää, ja sen hankinta ja kauppa loivat uusia ammatteja, uusia keskuksia ja uusia kauppateitä.¹

Eräs näistä keskuksista syntyi noin kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten Etelä­ Skandinaviaan, Tanskaan ja Etelä-Ruotsiin, ja noin viisi sataa vuotta myöhemmin toinen alkoi kehittyä Keski-Ruotsiin. Edellisen keskuksen muodostumisen syynä on ehkä ollut meripihkakauppa, jälkimmäisen kukoistus on mahdollisesti yhdistettävissä turkisten välitykseen.

Idässä metallitekniikka levisi jo varhain eteläiselle Uralille, missä oli omia malmiesiintymiä. Kamajoen alajuoksulle ja Volgan keskivaiheille, joilla arvellaan asuneen suomalais-ugrilaista väestöä, syntyi myös keskus, joka käytti hyväkseen paikallisia malmiesiintymiä, ja sielläkin valettiin kuparin ohella pronssia yli kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten. Suomen asukkaat saivat ilmeisesti ensimmäiset tietonsa uusista raaka-aineista juuri idästä, Uralilta tai Volgan keskijuoksun Seiman­Turbinon -nimellä kutsutun kulttuuriryhmän piiristä.

Tosin vieläkin läheisempi varhaisen metallikulttuurin alue on olemassa. 1970-luvulla Itä-Karjalassa, Äänisjärven länsipuolella suoritetuissa kaivauksissa on todettu sikäläisen väestön ryhtyneen käyttämään kuparia jo noin viisi tuhatta vuotta sitten. Malmia on arveltu saadun toisaalta Äänisjärven luoteispuolen kupa­ riesiintymistä, toisaalta ehkä Uralilta, mistä tekniikka olisi opittu. Käytössä on ollut sekä kylmätaonta että valu. Niinpä Polvijärven Solan kampakeraamiselta asuinpaikalta Pohjois-Karjalasta löydetty kuparirengas ei olekaan enää niin käsit­ tämätön löytö kuin tullessaan esiin kaivauksissa vuonna 1952. Se saattaa olla peräisin ”vain” Itä-Karjalasta, vaikka itse metallia, joka on puhdasta kuparia, on arveltu alkuperältään uralilaiseksi.²

Toinenkin varhainen metalliesine on löydetty itäisestä Suomesta. Se on merkillinen esine, kivisen kourutaltan kuparinen jäljitelmä Suomussalmen Kukkosaaresta. Ainakaan toistaiseksi mistään muualta ei tunneta samanlaista, eikä liene ihan mahdotonta, että se olisi paikallisen kivisepän harjoitelma kuparintaonnan alalla. Esineen muodostahan näkee, että valmistajalla on ollut mielessään kiviset työterät eikä käsitystä metallin mahdollisuuksista. Matti Huurre on ajoittanut kuparitaltan noin neljän tuhannen vuoden ikäiseksi, mutta vastineiden puutteeseen viitaten varauksin. C.F. Meinander pitää sitä Polvijärven renkaan aikaisena.³

Heijastus kuparikaudestakin siis näkyy pyyntikansan alueilla, mutta kesti kauan ennen kuin metalli sai todellista merkitystä. Valinmuottilöytöjen perusteella kuitenkin tiedetään, että Suomessakin on valettu pronssiesineitä, ja sen tähden puhutaan pronssikaudesta, joka Itä-Suomen alueella voidaan ehkä ajoittaa vuosien 1300–300 eKr. välille. Suuri osa työkaluista ja tarve-esineistä tehtiin edelleen kivestä, luusta, sarvesta ja puusta, mutta metallin valu oli opittu ja keramiikassa sovellettiin valutekniikasta saatuja oppeja, joten jotain oli kuitenkin muuttunut.

On myös mahdollista, että pronssin vähyys sisämaassa perustuu harhaan. Aivan samoin kuin asbestikeramiikan keksiminen aiheutti sen, että saviastianpaloja ei jäänyt rantahietikoille samassa määrin kuin kampakeramiikan aikana, metallien käyttöön otto sai aikaan esineellisen jäämistön ja verstasjätteiden vähenemisen asuinpaikoilla. Kiviesineitä tehtäessä syntyi runsaasti hukkapaloja, eikä särkynyttä kiviasetta aina voinut käyttää uuden tekemiseen, mutta pronssiesineet voi valaa uudelleen ja poikkimenneestä rautamiekasta voi takoa keihäänkärjen tai kaksi, puhumattakaan pienemmistä esineistä.

Pelkästään edellä mainituista seikoista johtuen metallikautisten asuinpaikkojen aineisto on köyhää. Se käsittää vain pieniä loppuun kulutettuja esineitä, hioinkivien palasia, keramiikkaa, mahdollisesti valinmuottien ja upokkaiden palasia tai rautakuonaa. Suuri osa aineistosta on sellaista, että se olisi saattanut joutua maahan paljon myöhemminkin, ja sen tähden siihen ei osata kiinnittää huomiota. Niinpä metallikautisia asuinpaikkoja tunnetaan paljon vähemmän kuin kivikautisia.

Myös pronssikautisten metalliesineiden määrä on tavattoman vähäinen. Koko Suomesta on vain puolitoista sataa esinettä, jotka voidaan rinnastaa naapurimaiden pronssikautisiin löytöihin. Suurin osa näistä on erilaisia kirveitä. Miekkoja ja tikareita on yhteensä parikymmentä, keihäänteriä ei edes kymmentä, partaveitsiä ja pinsettejä muutamia. Koruja ja pukuihin liittyviä metalliosia on enimmäkseen vain nuoremmalta pronssikaudelta.⁴

Ainoa pronssikautinen korulöytö Savon alueelta on mahdollinen pronssineulan pää Kuopion Kuusikkolahdenniemen röykkiöstä, josta tulee puhe vielä jäljempänä. Samasta yhteydestä on myös pronssisen levymäisen esineen, mahdollisesti parranajovälineen, katkelma⁵ Näiden lisäksi Savon alueelta on kolme pronssista putkikirvestä, yksi kirveen valinmuotin katkelma ja pronssinen lyhytmiekka tai tikari (kaikki nämä esineet ovat värikuvassa s. 84).

Pielaveden Taipaleen kylästä jo vuonna 1878 löydetty kirves on terästään toispuoleinen ja noin 10 cm:n pituinen. Se on poikkileikkaukseltaan kuusikulmainen ja siinä on lappeilla heikot reunalistat. Varttaminen, kuten kaikissa putkikirveissä, on tapahtunut siten, että varren päässä ollut polveke on työnnetty kirveenterän onttoon sisustaan. Kirves on luultavasti alkuperältään itäeurooppalainen ja se kuuluu tyypiltään vanhimpiin putkikirveisiin, joten se saattaa olla kolme ja puoli tuhatta vuotta vanha.

Pielaveden kirveen lähimmät vastineet ovat Laukaasta ja Rovaniemeltä, mutta näihin niin kutsuttuihin Seiman kirveisiin luetaan myös Nakkilasta, Noormarkusta ja Inarista löydetyt esineet, jotka voivat olla edellisiä huomattavasti nuorempia. Näistä Nakkilan Kaasanmäen kirvestä pidetään Suomessa valettuna, ja mahdollisesti myös Noormarkun ja Inarin kirveet, joissa esiintyy piirteitä toisista, myöhemmistä kirvesmuodoista, ovat kotimaista työtä.⁶

Se, että Savossakin on todennäköisesti harrastettu pronssinvalantaa, käy ilmi paitsi Pielaveden kirveen löytöpaikan läheltä löytyneestä sulaneesta pronssista ja Iisalmen valinmuotista, myös kahdesta löydetystä pronssikirveestä. Nämä kuuluvat niin kutsuttuun Maaningan tyyppiin, jolla tarkoitetaan lähes tasaleveitä, poikkileikkaukseltaan kuusikulmaisia putkikirveitä, jotka ovat runsaasti koristettuja. Tunnusomaisinta näille ovat lappeita peittävät pitkittäislistat ja suun alapuolella kiertävät kaksi tai kolme poikkilistaa.

Näiden kirveiden muoto on luultavasti lainattu Seiman kirveistä, mutta tekijät ovat halunneet jättää esineisiin oman puumerkkinsä runsaan koristelun muodossa. Niinpä Maaningalta ja Lapinlahdelta löydetyissä kirveissä on vielä mainittua runsaammin koristelua. Suun leveässä listassa on Maaningan kirveessä kulmaviiva, Lapinlahden kirveessä taas kuin kaksi kulmaviivaa päällekkäin, niin että muodostuu vinoruutujen rivi.⁷

Vaikka Keski-Ruotsistakin on löydetty joitakin näitä muistuttavia kirveitä, muotoa pidetään suomalaisena ja itäisten vaikutteiden pohjalta syntyneenä. Maaningan tyypin kirveitä on toistaiseksi löydetty viisi, ja Paimiosta tavattua lukuunottamatta ne ovat kaikki sisämaasta, Tottijärveltä, Maaningalta, Lapinlahdelta ja Pielisjärveltä.⁸ Vaikka Savosta onkin toistaiseksi vain harvoja pronssikautisia esineitä, näyttää siltä, että niitä on kuitenkin täällä valmistettu ja vieläpä pyritty johonkin omintakeiseen.

Iisalmen Jysmän asuinpaikalta löydetty valinmuotin puolikas on muotista, jonka avulla on valettu niin sanottuja ananjinokirveitä. Nämä ovat lyhyitä ja leveitä, usein runsaasti koristettuja putkikirveitä, joista nuorimmat on ehkä valmistettu vasta pari-kolme sataa vuotta ennen ajanlaskun alkua.⁹ Nimensä ne ovat saaneet itävenäläisestä Ananjinon kalmistosta, jonka haudoista näitä kirveitä on löydetty runsaasti. Kirvesmuoto on kuitenkin kotiutunut pohjoiseen Fennoskandiaan siinä määrin, että Suomestakin on löydetty viitisentoista tämäntyyppisen kirveen valinmuotin katkelmaa. Eniten niitä on Suomussalmelta, ja Iisalmen muottilöytö todistaa ehkä yhteyksistä tämän alueen kanssa.¹⁰

Muotti on saatu jälkilöytönä Jysmän asuinpaikalta muutaman kymmenen metrin päässä paikasta, jolla Torsten Edgren suoritti kaivauksia ja joka jo aikaisemmin on muutaman kerran mainittu. Niin kuin jo vasarakirveen jäljitelmän yhteydessä on todettu, Jysmänniemellä on varmasti oleskeltu useaan otteeseen, eivätkä sen kaikki käyttöajat tulleet kaivauksissa esille. On täysin mahdollista, että paikalla on myös varhaisen metallikauden asutusjälkiä.

Iisalmen alue saa lisää merkitystä ja tiettyä hohtoa pronssimiekasta, joka on löydetty Haapajärvestä puolentoista metrin syvyydestä. Miekalla on pituutta vain 364 mm, ja siihen liittyy kädensijan hela, joka on koristeltu kolmella uurteella. Koska pronssikautisia miekkoja on Suomesta vain yksitoista kaikkiaan, Iisalmen miekka on todella huomattava löytö vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta. Ikää sillä on n. 2700 vuotta.¹¹

Kapearuotoiset miekat, joihin Iisalmenkin ase kuuluu, ovat todennäköisesti Skandinaviassa, ehkä Keski-Ruotsissa, valmistettuja. Niissä on ollut puusta tai luusta tehty kahva, joka luultavasti on kiinnitetty hartsilla, koska ruodossa tai säilän yläosassa ei esiinny niitinreikiä.

Iisalmen miekka on löydetty järvestä, ja sen tähden sitä on arveltu uhratuksi. Skandinaviassa esineiden uhraaminen veteen oli pronssikaudella yleistä, ja koska Suomen rannikoiden pronssikaudella on vahva läntinen leima, vedestä tavatut pronssikautiset esineet on täälläkin yhdistetty tuohon skandinaaviseen tapaan. On kuitenkin muistettava, että Savon kivikautisten esineiden joukossa on sellaisia, jotka on tulkittu vesiuhreiksi, ja siten Iisalmen miekan uhraaja ei ehdottomasti ole ollut lännestä tullut muukalainen.¹²

Savon pronssikautiset löydöt ovat toistaiseksi vähäiset, mutta silti niissä kuvastuvat pronssikauden eri virtaukset. Pielaveden kirves tuo kuvaan itäisen Seiman kulttuurin alueen, jolta tulleisiin vaikutteisiin saattavat olla yhteydessä myös Kerimäen Vehkarannan ja Hankasalmen Salon asuinpaikoilta löydetyt erikoisella tavalla koristetut saviastianpalat. Samantapaisia meanderaiheita kuin näissä palasissa esiintyy uralilais-siperialaisessa Andronovon keramiikassa, josta koristeaiheet näyttävät lainautuneen itäsuomalaiseen asbestikeramiikkaan yli kolme tuhatta vuotta sitten.¹³

Maaningan tyypin kirveet kertovat Suomessa tapahtuneesta Seiman tyypin uudelleen muotoilusta ja suomalaisesta pronssivalusta, johon myös Iisalmen valinmuotin puolikas liittyy. Viimeksi mainittu tuo kuvaan myös pronssikauden lopun itäiset virtaukset, joissa Kaman ja Volgan varsilla kukoistaneella Ananjinon kulttuurilla oli merkittävä osuus. Myös tämä kulttuurivirtaus lienee jättänyt merkkejä sisämaan keramiikkaan, joskin ne kuvastuvat pääasiassa pohjoisilla alueilla.

Iisalmen miekka ja Kuusikkolahdenniemen esineet taas tuovat kuvaan läntiset yhteydet, rannikon asukkaat ja mahdolliset skandinaaviset seikkailijat. Kysymys on idän ja lännen vastakohdasta, kuten niin usein Suomen historiassa, ja myös siitä, ovatko harvinaiset metalliesineet todisteita vieraista, jotka ovat eksyneet Savon korpiin, vaiko metsien asukkaiden tuotteillaan vaihtamia tarvekaluja. Paikalliseen valuun ja muotoiluun liittyvät todisteet näyttäisivät kallistavan vaakaa jälkimmäisen olettamuksen suuntaan, mutta aineisto on toistaiseksi kovin vähäinen.

MITÄ TAPAHTUI RANNIKOILLA?

Suomen rannikoiltakin tunnetaan asuinpaikkoja vähän, mutta siellä on mahtavia röykkiöhautoja, jotka eivät ole jääneet huomaamatta, sekä suuri joukko pienempiä, joita on ollut helpompi tutkia. Sieltä on myös pronssista valmistettuja esineitä enemmän kuin sisämaasta, vaikka valinmuotteja ja valamiseen liittyvää aineistoa on vähemmän. Suurin osa pronssiesineistä on muualta tuotuja, ja rannikon pronssiaineistossa kuvastuu lähes täydellinen riippuvuus Skandinavian keskuksista.

Rannikon röykkiöitä nimitetään vareiksi ja hiidenkiukaiksi, ja niiden alue ulottuu Viipurinlahdelta aina Pohjanlahden perukoille. Pohjoisimmat niistä ovat ajoitukseltaan epävarmoja, ja jotkin niistä saadut löydöt viittaavat rautakauteen. Lounaisimmassa Suomessa röykkiöitä esiintyy pääasiassa samalla alueella, jolta tunnetaan Kiukaisten kulttuurin asuinpaikkoja.Jonkinlaisia keskusalueita on ilmeisesti ollut Halikonlahden tienoilla, alueella Laitilasta Kokemäenjoen pohjoispuolelle ja Etelä-Pohjanmaalla. Myös Uudellamaalla Helsingistä länteen näyttää pronssikautinen asutus olleen jokseenkin tiheää, ja Ahvenanmaaltakin on suhteellisen paljon löytöjä.

Asuinpaikat ovat laajuudeltaan pienempiä kuin aikaisemmin ja kulttuurikerrokset ovat ohuempia kuin kivikaudella. Tämän selitykseksi on ehdotettu pronssikauden kiinteämpää asumista ja suurempia rakennuksia, joiden sisällä erilaiset tehtävät suoritettiin. Näin ollen jätteet eivät enää hajaantuneet ympäristöön, kuten kivikaudella, ja pienemmille aloille keskittyneet toiminnan jäljet ovat vaikeasti löydettävissä.

Nakkilasta onkin löydetty 15 x 7 m laaja hallitalo, jonka seinien perustana on ollut leveä, kivistä ja maasta tehty valli. Puilla tuetut seinät ovat ehkä olleet kaisloista tai turpeista ja parissa kohtaa on luultavasti ollut savella silattua oksapunosseinää. Väliseinät ovat jakaneet talon kolmeen osaan, ja siinä on ehkä ollut satulakatto, jonka kannatinpaaluista kaivauksissa tavattiin jälkiä. Talon toisessa päässä on ollut n. 20 m²:n suuruinen asuinhuone, jossa on ollut saviarinainen liesi. Muut saman katon peittämät tilat lienevät olleet karja- ja/tai varastosuojia.¹⁴

Samalla mäellä on ollut muitakin rakennuksia, joista yksi on ollut nelikulmainen, oksapunosseinäinen ja eteisellä varustettu maja, toinen taas luultavasti paja, jonka varustuksiin on kuulunut pronssivalussa tarvittavia esineitä. Porvoon Bölen asuinpaikalta tunnetaan pyöreä rakennus, jossa myös on ollut pystypaaalut ja oksapunosta niiden välillä. Pyöreitä rakennusten pohjia on kaivettu esiin Ahvenanmaallakin, mutta niiden seinien rakenne on ehkä ollut toisenlainen. Niissä on kaikissa ollut liesi keskellä, ja ne on tulkittu jäänteiksi hylkeenpyytäjien kausiluonteisesta asutuksesta.¹⁵

Mahdollisesti Varsinais-Suomessa on ollut pronssikaudella myös korkeilla mäillä sijainneita linna-asuinpaikkoja, mutta toistaiseksi niistä tiedetään vähän. Ainoa, jolla on suoritettu laajoja kaivauksia, on Liedon Vanhalinna, jonka pronssikautiset kerrokset ovat mäellä tapahtuneen myöhemmän toiminnan sekoittamia.¹⁶

Rannikon asuinpaikoilta on tavattu jauhin- ja survinkiviä, ja niinpä on oletettu, että viimeistään pronssikauden lopulla maanviljelys on muodostunut rannikon pääelinkeinoksi. Kotieläiminä on pidetty ainakin nautoja, lampaita ja vuohia, mutta hevosista ei ole tavattu merkkejä, vaikka niitä tiedetään olleen Skandinaviassa.

Aikaisemmin rannikon pronssikulttuuria pidettiin Ruotsista tulleiden siirtolaisten tuomana. A.M. Tallgrenin mukaan Suomen pronssikausi ei olisi ollut juuri missään yhteydessä kivikauteen. Sen edustajat olivat vierasta kansaa, merenkulkijoita ja kauppiaita, jotka tulivat tänne verottamaan sisämaan asukkaita. Heidän päämääränään oli turkisten ja kenties elintarvikkeiden hankkiminen. Mahdollisesti rannikoiden aikaisemmat asukkaat oppivat vierailta jossain määrin hiidenkiukaiden rakentamista ja myös toisten verottamista ja omaksuivat näin pronssikautisen kulttuurin. Sisämaasta löydetyt pronssiesineet Tallgren selitti tästä näkökohdasta lähtien todisteiksi eräretkistä, jotka oli suoritettu rantavyöhykkeeltä käsin.¹⁷

Aarne Äyräpää ja C.F. Meinander ovat antaneet toisenlaisen selityksen rannikon pronssikauden synnystä. Vaikkakaan he eivät kiellä rannikon pronssikulttuurin vahvasti skandinaavista leimaa ja myöntävät, että siirtolaisiakin on voinut saapua, he katsovat kehityksen jatkuneen Kiukaisten kulttuurin pohjalta. Koska jo tämä oli vahvasti länteen suuntautunut, ei mitään ratkaisevaa olisi tapahtunut metallin käytön alkaessa. Myös uudet uskomukset, jotka kuvastuvat rannikon suurissa hautaröykkiöissä, olisivat heidän käsityksensä mukaan levinneet vanhojen vilkkaiden yhteyksien välityksellä.

Meinander on kytkenyt rauniohautauksen maataviljelevän väestön hedelmällisyyskulttiin viitaten siihen, että useat rauniot ovat Kiukaisten kulttuurin asuinpaikoilla tai niiden välittömässä läheisyydessä. Hänen mukaansa vainajainpalvonta oli ensisijaisesti hedelmällisyysmagiaa, joka oli äärimmäisen tärkeää alkeellisen maanviljelyksen harjoittajille.¹⁸

Matti Huurre on huomauttanut, että Meinanderin huomiot pitävät paikkansa vain nuoremman pronssikauden suhteen. Vanhemman pronssikauden haudat eivät liity asuinpaikkoihin, vaan ne sijaitsevat korkeilla merenrantakallioilla. Hän on kehitellyt ajatusta, että uudet hautaustavat olisivat kuuluneet auringon ja säänjumalien palvontaan, jolla olisi ollut merkitystä muillekin kuin maanviljelijöille. Hän on yhdistänyt auringon lämmön, ukkosen ja tulen hedelmällisyyttä tuottaviksi voimiksi, joiden yhteyteen vainajat pyrittiin polttohautauksen avulla saattamaan.¹⁹ Unto Salon mukaan polttohautaus ei kuitenkaan koskaan pronssikaudella tullut Suomessa yksin vallitsevaksi²⁰, ja siten Huurteenkaan selitys ei kata kaikkea.

Salo puolestaan on kytkenyt suurröykkiöt sukuyhteisön ja maanomistuksen syntymiseen. Hän on selittänyt, että kansanomaisten oikeuskäsitysten mukaan metsästäminen ja kalastaminen eivät olisi luoneet maan omistamisen käsitettä, eikä edes kaskeaminen. Ne tuottivat vain oikeuden saaliiseen tai kaskihalmeeseen. Vasta kun maa siihen uhratun työn ansiosta muuttui pysyvästi, maan muokkaaja sai siihen omistusoikeuden.

Omistaminen ei kuitenkaan olisi ollut henkilökohtaista, vaan sidoksissa sukuun. Tätä kautta Salo on päätynyt rauniohautoihin ja niihin haudattuihin suvun vainajiin. Hänen mukaansa rauniohaudoilla on haluttu osoittaa omistusten rajat ja sen tähden merkittävimmät vainajat on haudattu korkeille kallioille. Hän myös katsoo, että rauniohautausten leviäminen sisämaahaan merkitsee erämaiden nautinnan alkamista.²¹

SISÄMAAN RÖYKKIÖIDEN ARVOITUS

Kun A.M. Tallgren vuonna 1919 julkaisi kirjasen Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä, hän kuvasi sisämaan röykkiöitä seuraavasti: ”Lapinrauniot ovat enimmäkseen pyöreitä, n. 2–3 m halkaisijaltaan (suurin 5 m) olevia matalia kivikasoja, joissa kiviä on 1–2 kerroksessa ja joiden korkeus on 30–50 cm (eniten 130 cm). Kivet, etenkin reunimmaiset, ovat suurehkoja, kuitenkin kaikki miehen nostettavia. Tavallisesti ne osottavat palamisen merkkejä, ovatpa joskus hauraiksi palaneita. Kivien välissä ja alla on usein hiiltä ja tuhkaa, ja väliin on röykkiöstä tavattu jokin ruostunut raudan pala, muunlaisia esinelöytöjä ei tiettävästi koskaan. Niitä pidetään, arvatenkin syystä, tilapäisinä kalastusliesien jätteinä. – Lapinrauniot sijaitsevat alavilla paikoilla lähellä vettä. Monasti on niitä 3–4 lähekkäin.”²²

Ella Kivikoski oli vieläkin niukkasanaisempi kirjoittaessaan samasta asiasta lähes 50 vuotta myöhemmin. Viitaten Viitasaarella kaivettuun röykkiöön hän totesi, että osa niistä on ilmeisesti hautaraunioita. Hän huomautti kuitenkin, että useimpien ikä on epävarma ja että ne saattavat olla verrattain myöhäisiäkin.²³

Hieman toisenlaisiin tuloksiin on päädytty viime aikoina. Unto Salon mukaan lapinraunioiden sijainti vastaa usein rannikon pronssikautisten raunioiden sijaintia. Kuten nämä ne on rakennettu vedenviereisille kallioille ja joskus todellisille näköalapaikoille. Hän on myös todennut niiden rakenteissa samanlaisia piirteitä kuin pronssikautisissa röykkiöissä. Niinpä hän olettaa tavan rakentaa rauniohautoja levinneen sisämaahan jo pronssikaudella.²⁴

Tälle olettamukselle antoivat aihetta ennen kaikkea ne tutkimukset, jotka Lauri Pohjakallio suoritti Pohjois-Savossa 1970-luvun jälkipuoliskolla. Vaikka hänen kaivauksin tutkimiensa röykkiöiden luku jäi vain kolmeen, jokainen niistä selvensi kuvaa sisämaan röykkiöiden luonteesta.

Varsinaiseksi täysosumaksi osoittautuivat Kuopion Kuusikkolahdenniemessä suoritetut tutkimukset. Tällä Kotkatveteen pistävällä soraharjanteisella niemellä sijaitsee neljä kiviröykkiötä, jotka ovat vieri vieressä itä-länsisuuntaisessa rivissä. Röykkiöt ovat sen verran rauenneita, että alue näyttää lähes yhtenäiseltä kivikolta.

Läntisin kivikasoista tutkittiin vuonna 1976. Se oli muodoltaan lähinnä viisikulmainen, halkaisijaltaan n. 7 m laaja röykkiö, jolla oli korkeutta metrin verran. Maaperä oli ollut alkuaankin kivikkoista, ja siten raunio oli saatu aikaan vain kokoamalla lisää kiviä aikaisempien lomaan. Mahdollisesti röykkiön hieman epämääräinen muoto kuitenkin johtui siitä, että sitä oli joskus kaiveltu. Kivien lomassa oli myös jonkin verran maata, ja sen joukosta löydettiin palaneita luunsiruja ainakin yhdestä hentorakenteisesta nuoresta aikuisesta. Sukupuolta ei saatu selville.²⁵

Röykkiössä oli myös esineistöä. Paitsi muutamia saviastianpaloja, jotka on luokiteltu Luukonsaaren keramiikaksi, siitä löydettiin pronssilevyn katkelma ja pyöreä nappimainen esine, joka on koristettu samankeskisillä uurteilla. Viimeksi mainitun toinen pää on murtunut pois, minkä vuoksi on jonkin verran epäselvää, mistä esineestä se on peräisin. Salo ja Meinander ovat olleet sitä mieltä, että kysymyksessä on koruneulan pää. Heidän tarkoittamiaan neuloja on käytetty Skandinaviassa noin kolme tuhatta vuotta sitten, ja niinpä Salo on päätellyt röykkiöitä rakennetun sisämaahan jo pronssikauden puolivälissä.²⁶

Kuusikkolahdenniemen pyöreä esine voisi kuitenkin olla myös kaksoisnapin kanta, ja silloin sillä olisi vastineita vähän lähempääkin kuin Jyllannista, missä Salon tarkoittamat neulat ovat kotonaan. Euran Luistarin kalmistossa kaivetusta röykkiöstä on kaksoisnappi, joka on muotoilultaan vähän vaatimattomampi kuin Kuopion esine, ja samantapaisia on myös Keski-Ruotsista. Luistarin röykkiöstä on katkelmallinen pronssiveitsikin, mutta siitä on myös rautaesineitä.

Itse asiassa myös Luistarin nappi on ajoitukseltaan arvoituksellinen, sillä ruotsalaiset vastineet ovat muutamia satoja vuosia vanhempia kuin napin löytömiljöö ja hiiliajoitus, joka viittaa ajanlaskua edeltäneen vuosituhannen puoliväliin.²⁷

Luistarin röykkiön rakenne ja siitä löydetty keramiikka kytkevät sen eräin varauksin rannikon raunioihin, mutta tilanne ei ole yhtään niin selvä Kuusikko­lahdenniemen röykkiön kohdalla. Siinä ei ole selviä rakenteellisia yksityiskohtia, eikä Luukonsaaren keramiikkaa valmistaneesta väestöstä vielä tiedetä tarpeeksi. Kuusikkolahdenniemen raunio saattaa olla vihje siitä, että tämä väestö on jo pronssikaudella omaksunut polttohautauksen röykkiöihin ja että se on käynyt kauppaa rannikon asukkaiden kanssa. Porvoon Koitön ruukun lisäksi naista yhteyksistä saattaavat kertoa rannikoilta löydetyt itäiset kirveet sekä asbestikeramiikkaa, jota on tavattu Eurasta ja Laitilasta asti.²⁸

Se, ettei yhteyksiä ole ollut pelkästään etelä- ja länsirannikolle, käy ilmi toisesta Lauri Pohjakallion kaivamasta röykkiöstä. Siilinjärven Saunalahden raunio sijaitsee kallioperustalla Pohjois-Kallaveden pohjoisrannalla. Se on alkuaan ollut aivan veden äärellä, vaikka se nyt matalan veden aikaan saattaa jäädä rannasta sadan metrin päähän. Raunio oli ennen kaivauksia lähes pyöreä, halkaisijaltaan n. 6-metrinen ja 60 cm:n korkuinen. Noin 70 m siitä etelään on vielä toinenkin röykkiö. Tutkitussa röykkiössä oli kolmesta viiteen kivikerrosta ja myös jonkin verran maatäytettä. Kivissä ja niiden alla olevassa kalliossa oli voimakkaan tulenpidon merkkejä, mutta palaneita luita ei tavattu. Sen sijaan kylläkin piin palanen ja kaksi tulessa ollutta katkelmaa tasakantaisesta piinuolesta. Kuten jo edellä on kerrottu, tämän muotoiset nuolenkärjet ovat yleisimpiä Pohjois-Suomessa ja ajoittuvat pronssikaudelle. Koska Saunalahden nuolenkärki on piitä, Pohjakallio on pitänyt sitä itäisenä tuontiesineenä.²⁹

Merkillisin löytö tuli kuitenkin esiin röykkiön alta. Kallion pintaan on näet hakattu 15 halkaisijaltaan kahdesta kahdeksaan senttimetriin olevaa kuppimaista syvennystä. Samantapaisia hakattuja kuppeja esiintyy toisaalta Skandinaviassa pronssikautisten kalliopiirrosten yhteydessä, toisaalta Suomessa ja Itä-Baltiassa rautakautisten kalmistojen läheisyydessä olevissa kivissä ja kallioissa, joskus jopa röykkiöiden silmäkivissä. Usein niitä kutsutaan uhrikuopiksi, ja tähän vedoten Pohjakallio onkin arvellut Saunalahden rauniota jonkinlaiseksi uhrirö ykkiöksi.³⁰

Saunalahden rauniosta otetut hiilinäytteet tuottivat pettymyksen, sillä niiden iäksi saatiin korkeintaan 400 vuotta (250±120 bp).³¹ On kuitenkin huomattava, että hyvin monet seikat vaikuttavat hiilianalyysien tuloksiin. Kaivausselostuksen mukaan röykkiön päällä oli poltettu aivan äskettäin tulta³², ja pääasiassa vain kivistä rakennetun röykkiön rakoihin on hyvin voinut pudota hiiltä moneenkin otteeseen kuluneiden vuosisatojen aikana.

Kuopion Honkasaaressa tutkitusta rauniosta ei löydetty sen paremmin luita, esineitä kuin kuppejakaan, mutta sen reunoilla näkyi rippeitä reunakiveyksestä, jollaista muista ei ollut tavattu. Valitettavasti röykkiö oli ennen kaivauksia niin pahoin hävitetty, että sen alkuperäisestä rakenteesta samoin kuin löydöttömyydestäkään ei voi olla varma.³³

Vaikka jo Suomen ensimmäinen varsinainen arkeologi J.R. Aspelin suoritti röykkiökaivauksia Savon alueella sata vuotta sitten ja löysikin Ristiinan Haukkavuoren raunioista tuhkaa ja poltettujen ihmisluiden sirpaleita, ei hän ole saanut paljon seuraajia. Lapinraunioiden niukat löydöt eivät ole liiemmin inspiroineet. Pohjakallion innostavista tuloksista huolimatta tämä muinaisjäännösryhmä muodostaa vielä melkoisen arvoituksen, jonka pariin joudumme palaamaan tuonnempana vielä uudelleen.

KUPIT KIVISSÄ JA KALLIOISSA

Savon arvoituksellisia muinaisjäännöksiä ovat myös edellä mainitut kuppikalliot ja kuppikivet. Pitkään on oltu sitä mieltä, että ne Savossa olisivat peräisin vasta historialliselta ajalta.³⁴ Siilinjärven Saunalahden raunion alta löydetyt kupit pakottavat harkitsemaan koko kysymystä uudelleen, sillä olihan myös kalliomaalauksissa aiheita, joita pronssikauden skandinaavisten kalliopiirrosten tekijät ovat käyttäneet.³⁵

Savosta on tähän mennessä löydetty kuppikiviä yhdeksän pitäjän alueelta. Kauimmin on tunnettu Kangasniemen kaksi kuppikiveä, joihin liittyy mielenkiin­ toista perimätietoa, ja usein on ihmetelty Kerimäen kuppikivien määrää, joka tällä hetkellä on nelisenkymmentä. Myös Savonlinnan kivet yhtä lukuunottamatta ovat vanhastaan tunnettuja, mutta nyttemmin on saatu tietoja myös Haukivuorella, Pieksämäellä, Mikkelissä, Juvalla ja Kiuruvedellä löydetyistä kivistä ja kallioista, joiden pintaan on hakattu tai hierretty vaihteleva määrä kuoppia. Tuoreimmista, Pieksämäen kahdesta kivestä, ei ole vielä edes virallista raporttia olemassa.³⁶

Kuppikivien löytöalue on huomattavasti laajentunut ja myös ajallinen ulottuvuus on lisääntynyt. Saunalahden röykkiön ohella Kiuruveden Paljakanvuoren kuppikallio panee epäilemään, että kupit saattaisivat liittyä vanhempiin yhteyksiin kuin 1200–1300-lukuihin, joihin Savon kivet joskus on yhdistetty.³⁷ Kiuruvesihän on asutettu vakinaisesti vasta 1500-luvulla³⁸ kun sen sijaan kivi-, pronssi- ja varhaisrautakautisesta oleskelusta siellä on merkkejä.

Mielenkiintoisia uusia tuloksia on myös Kerimäeltä, missä kuppikivet ovat niin tavattoman yleisiä. Kasvitieteilijät ovat löytäneet läheisten järvien pohjista siitepölyjä, jotka osoittavat viljelystä harjoitetun täällä jo keskisellä rautakaudella. Niinpä on heitetty esiin ajatus, että Kerimäen kuppikivetkin olisivat vanhempia kuin on oletettu.³⁹ Maastossa nähtävien Kerimäen kivien luku on tällä hetkellä 32 kiveä ja 2 kuppikalliota, mutta tietoja on vielä kahdeksasta tai yhdeksästä, jotka ovat joko hävinneet tai joita ei ole onnistuttu paikallistamaan. Yhdestäkään suomalaisesta pitäjästä ei ole suurempaa määrää kuin Kerimäeltä, vaikka yli kymmenen kuppikiven pitäjiä on useita, kuten Kerimäen naapurissa oleva Savonlinna sekä Hartola, Hattula, Hämeenlinna, Kokemäki, Maalahti, Sysmä, Sääksmäki ja Tyrväntö. Savonlinnaa, Kokemäkeä ja Maalahtea lukuunottamatta nämä kaikki siis ovat Hämeessä.⁴⁰

Koska yksittäisiä kuppikiviä tunnetaan pitkin Varsinais-Suomen rannikkoa, Uudeltamaalta, Etelä- ja jopa Pohjois-Pohjanmaalta, on täysin mahdollista, että niitä aikoinaan on ollut enemmän. Kaikkia ei varmasti ole vielä löydetty, ja mahdollisesti niitä on myös määrätietoisesti hävitetty.⁴¹

On näet kiistämätöntä, että kupit ovat liittyneet taikuuteen, jota kirkko ei ole hyvällä silmällä katsellut. Esimerkiksi Kangasniemen kiviin liittyvistä uhreista, joita on suoritettu vielä 1800-luvun lopulla, on saatu luotettavaa tietoa.⁴²

Vuonna 1938 84-vuotias Eevastiina Liukkonen kertoi Toini Niemimaalle (myöh. Kaukonen) Kangasniemen Pyykön talon kiveen liittyen, että vanhojen ihmisten kertoman mukaan kivelle oli laitettu ruishuttua. Näin tehtiin silloin, kun rukiit valmistuivat, jotta ”männiäiset” saisivat sitä syödäkseen. Männiäiset olivat kertojan mukaan paholaisen tapaisia olioita, joita oli pitänyt lepyttää ja ruokkia.

Alarik Kuitunen taas, joka oli tuolloin 68-vuotias, tiesi kertoa, että kuppikivet olivat kuuluneet erillisille taloille ja että kuppeihin piti viedä osa niistä ruokatarpeista, joita eri vuodenaikoina ensi kerran saatiin tai valmistettiin. Kun keväällä saatiin ensimmäinen kalansaalis, vietiin kuppeihin keitettyä kalaa, kun lehmä poiki, vietiin kuppeihin juustomaitoa. Entisajan ihmisten uskon mukaan haltiat, joita nimitettiin myös ”vanhasiksi” söivät ruoan, ja ruokaa piti viedä kiville, jotta elämä pysyisi paikallaan.

Myös Savonlinnan Haapalan Mikonkiveen liittyy tieto, että kivelle on viety kekrin aikaan talkkunaa, viinaa, rasvaa ja muuta ruokaa haltioille. Kerimäen kiviin liittyvää perinnettä ei ole onnistuttu jäljittämään, mutta Hämeen puolelta sitä taas on. Hattulassa tiedetään uhrikiven kupeista otetulla vedellä pestyn kipeitä silmiä, ja Rautalammin Hankitaipaleen kylässä kerrotaan olleen ”Paanulan Ievan noita­ kiven”, jossa oli kolme kuppia. Eukot veivät sille lehmän poikimisen jälkeen vasikannahan kappaleita, poikimaretkuja ja juustoja, joskus maitoakin. Kupit peitettiin puutulpalla tai tuohikorkilla.⁴³

Savossa ja Hämeessä uhriperinne tai ainakin tieto siitä on säilynyt ihan tälle vuosisadalle asti, mutta itse tapa tehdä kuppeja kiviin on ikivanha ja tavattoman laajalle levinnyt. Joitakin kuppikiviä on ajoitettu jo vanhimmalle kivikaudelle, ja niitä esiintyy laajalti vanhassa maailmassa, vieläpä Pohjois-Amerikassa ja Australiassa. Ilmeisesti niitä on tehty moneen eri tarkoitukseen, eikä niillä kaikilla voi olettaa olleen yhteyttä toisiinsa. Suomen kuppikiviä on pidetty lännestä, lähinnä Ruotsista tulleena vaikutuksena.⁴⁴

Ruotsissa kivikautisiin ja pronssikautisiin yhteyksiin liittyviä kuppeja on tulkittu usealla eri tavalla. Niitä on pidetty muun muassa vainajia varten kaiverrettuina astioina, joihin näille on annettu ruokauhreja. Aluksi näitä olisi ollut vain hautapaasissa, mutta myöhemmin niitä olisi tehty myös luonnonkiviin ja kallioihin.

Kuppeja on pidetty myös hedelmällisyyden tai valon ja lämmön vertauskuvina. Niinpä niiden alkuperäinen tarkoitus olisi liittynyt auringonpalvontaan ja hedelmällisyyden edistämiseen, ja vasta myöhemmin niiden käyttö olisi kytkeytynyt vainajiin, koska näidenkin on katsottu vaikuttavan vuodentuloon. Se, että kuppi­ kiviä on käytetty myös parannustaikuuteen, johtuisi siitä, että taustalla olisi säily­ nyt usko niiden eloa antavaan voimaan.

Pronssikautisia kuppiryhmiä on tulkittu myös taivaankappaleiden ja tähtiku­ vioiden esityksiksi, mutta tässäkin selityksessä ne on yhdistetty auringonpalvontamenoihin. Niiden avulla olisi haluttu havainnollistaa uskomuksellista maailmaa, jonka keskipisteenä aurinko oli.⁴⁵

Vaikka kupit alkuaan olisivatkin liittyneet hedelmällisyystaikuuteen ja auringonpalvontaan, on nyttemmin aivan selvää, että Suomessa ne kytkeytyvät hautoihin ja vainajiin. Silloin kun Aarne Äyräpää vuonna 1942 kirjoitti uhrikivistä ja yhdisti ne kansanrunojen ”kipujenkiveen”, ei tunnettu kuppikiviä, jotka olisivat sijainneet itse haudoilla. Sen jälkeen näitä on kuitenkin löydetty esimerkiksi Laitilan Untamalan Heinikkalasta, Janakkalan Kernaalasta, Sääksmäen Saaresta, Urja­lan Laukeelasta ja Tyrvännön Retulan Kiettarankallion ja Myllymäen sekä Suon­ taan röykkiöistä. Monista rautakautisista kalmistoista niitä on tavattu useita, ja vanhimmat voisivat olla jo vuosisadoilta heti Kristuksen syntymän jälkeen.⁴⁶

On myös täysin mahdollista, että Siilinjärven Saunalahden röykkiö on kätkenyt vainajan, todennäköisesti polttamatta haudatun, koska palaneita luita ei tavattu. Paikalla on kuitenkin ennen hautausta tehty kuppeja kallioon ja poltettu voimakasta tulta, kenties auringonpalvontaan liittyen. Mahdollisesti vainajan nuoli on menojen yhteydessä särjetty ja heitetty rovioon, minkä jälkeen hautaus on suoritettu ja kivet kerätty päälle. Tietenkin tämä on vain yksi tulkinta, ja voidaan yhtä hyvin ajatella, että kysymyksessä on liesi, jossa uhritulia on poltettu pitkän ajan kuluessa ja johon jatkuvasti on kerätty lisää kiviä, niin että raunio on saanut nykyiset mittasuhteensa. Silloin jää pohdittavaksemme se, onko ehkä kuopatkin tehty eri aikoina. Ne olivat röykkiön toisella reunalla, ja voisi ajatella niiden peittyneen röykkiön alle, kun sitä on laajennettu.⁴⁷

Tässä yhteydessä tulee mieleen Vöyrin Bergbyn kivestä kerrottu tieto, että nuoriso kokoontui sen luokse vapunpäivänä kulkuset käsissään ja poltti sen päällä kuivista oksista tehtyä roviota⁴⁸ Olisiko mahdollista, että pronssikautiseen auringonpalvontaan liittyviä tulia olisi poltettu vielä tämän vuosisadan alussa?

On aihetta olettaa, että Kiuruveden kuppikallio liittyy samaan perinteeseen kuin Saunalahden kupit. Koska kupit ovat Paljakkavuoren laella paljaassa kallionpinnassa, voisi hyvin kuvitella niiden äärellä tanssitun tai lauletun auringon kunniaksi. Pronssikauteen ajoittamisen tekee vain epävarmaksi se, että lähistölle on hakattu myös nimikirjaimia ja vuosiluku ja.⁴⁹

Savon muiden kuppikivien kohdalla pronssikautta myöhemmät ajoitukset ovat ehkä luontevampia. Mikkelin kuppikivi ja -kallio sijaitsevat vain 250 m:n päässä Visulahden kalmistosta ja alueella, jonka ympäristöstä on muutakin rautakautiseen asutukseen viittaavaa. Niiden kytkeminen tähän myöhäisrautakautiseen yhteyteen tuntuisi näin sopivimmalta.⁵⁰

Kangasniemeltäkin on rautakautisia löytöjä, vaikkakin vain osa niistä on saatu talteen. Kangasniemen Paatsalosta on löydetty kaarevaselkäinen partakirves, ja Kinnin talon maalta Kaihlasen rannalta kerrotaan löydetyn samantapainen kirves, pronssirengas, veitsi ja kuusi nuolenkärkeä, jotka ovat joutuneet hukkaan. Parista muustakin hukkaan joutuneesta kirveestä ja yhdestä viikatteesta on säilynyt tietoja.⁵¹ Esineiden liittymisestä kiinteisiin muinaisjäännöksiin ei ole selvyyttä, eikä kuppikivien lähistöltä tunneta muita muinaisjäännöksiä tai tiedetä löytyneen esineitä. Niiden rautakautisuus on siten vain mahdollinen.

Ei myöskään Haukivuoren Jämsän ja Puumalan Lintusalon Siikalan kivien lähistöltä tunneta muita muinaisjäännöksiä tai löytöjä, mutta Pieksämäen Telataipaleen talon maalla olevan kuppikiven lähellä on havaittu maassa luita. Tarkempia tutkimuksia ei ole suoritettu.⁵²

Moni Savon kuppikiviin liittyvä seikka on vielä hämärän peitossa. Emme varmasti tiedä, mikä ihmisryhmä ne on tehnyt, emme sitä, koska se on tapahtunut. On täysin mahdollista, että jotkin niistä ovat pronssikautisten auringonpalvojien töitä, mutta yhtä hyvin rautakauden maanviljelijä on voinut uhrata niille parempia satoja saadakseen. Mahdollisesti kuppeja on tehty kahteen eri otteeseen ja kahdessa eri tarkoituksessa. Jossain vaiheessa ne varmasti ovat liittyneet vainajain palvontaan, ja yhtä varmasti niille viedyillä uhreilla on toivottu menestystä vuodentuloon ja karjankasvuun. Mahdollisesti kumpikin tarkoitus on ollut yhtä: suvun vainajain suosio on taannut hyvän onnen.