PAIKALLISHALLINTO UUDISTUU
Savossa mainitaan 1537 kaksi voutikuntaa, joita vähän myöhemmin nimitetään Suur-Savon (Store Saulax) ja Pohjan (Norrebotn) kihlakunniksi.1 Jälkimmäinen niistä käsitti Säämingin, Rantasalmen ja puolet Juvan pitäjästä, nimittäin Joroisten ja Vesikansan neljännekset. Pitäjän jakaminen kahden voutikunnan kesken oli aivan poikkeuksellinen järjestely. Todennäköisesti tarkoituksena oli asettaa koko pohjoinen uudisasutus alue saman voudin alaiseksi. Siellä toimiva vouti Jaakko Pietarinpoika mainitaan 1541 (linnanmiehenä jo 1535).2 Maa- eli ratsuvoudit kuuluvat Savossakin nähtävästi jo keskiaikaiseen järjestelmään, mutta Savon jakaminen kahteen voutikuntaan lienee verraten uutta ja liittynee uudisasutuspyrkimyksiin.
Vuoden 1539 tiliselvityksessä mainitaan ensi kerran Savon viisi hallintopitäjää: Pellosniemi, Vesulahti, Juva, Rantasalmi ja Sääminki. Niitä nimitetään tällöin nimismieskunniksi (länsmansdöme) erotukseksi kirkkopitäjistä, jsoita edelleen oli kolme.3 Kun Hoyan kreivi 1526 istui käräjiä Rantasalmella, hallintopitäjäjako voidaan palauttaa jo hänen aikaansa. Tietenkin on mahdollista, että Savilahti olisi jaettu vasta myöhemmin Pellosniemeen ja Vesulahteen. Sitä vastaan puhuu järjestelmän suuri säännönmukaisuus ja hallintopitäjien varsin yhtäläinen väestömäärä uuden ajan alussa.
Karjalassa oli uuden ajan alussa vain yksi sellainen hallintopitäjä, Taipale (Taipalsaari), jota vastaavaa kirkkopitäjää ei ollut. Se mainitaan ensi kerran 1514 puuttellisesti säilyneessä asiakirjassa, jossa Savon puolisena rajanaapurina esiintyy Savilahti eikä Pellosniemi.4
Savon hallintopitäjäjaon malli näyttää olevan peräisin Karjalasta, jossa kumpikin kihlakunta (Lappeen ja Äyräpään) jakautui viiteen hallintopitäjään.
Näin ollen Savon hallintopitäjäjako näyttää olevan varhaisintaan Tönne Eerikinpoika Tottin ajalta (1513–1520), mutta luultavammin vasta Hoyan kreivin ajalta.
Kunkin hallintopitäjän johdossa oli nimismies. Tämän paikallisen luottamusmiehen tunnemme jo keskiajalta. Nimismies oli yleensä talonpoika, mutta Savossa uuden ajan alussa usein linnanmies. Sellaisia olivat ilmeisesti Pellosniemen nimismies Martti Laurinpoika Kirjuri, joka sai Kijalan kuninkaankartanon 1537, ja Rantasalmen nimismies Tuomas Uttermark, joka sai seuraavana vuonna Rantasalmen kartanon. Myös Säämingin Liistonsaari oli nähtävästi nimismiehen käytössä oleva kruununkartano. Tuomas Uttermark ja Juvan nimismies Olavi Pietarin poika (nähtävästi sukunimeltään Partanen) tavataan linnan luottamusmiehinä jo 1535, mutta on epävarmaa, kuuluivatko he jo kreivin ajan uskottuihin.5
Vesulahden ensimmäinen tunnettu nimismies oli Niilo Haajanen. Suku ja nimi tunnetaan jo keskiajan lopulta. Vuonna 1510 mainitaan Niilo Haajanen (voi olla aikaisempaa sukupolvea) Savilahden Matti Jönsinpojan ja tämän vaimon Brita Mikaelintyttären vävynä. Brita vaimo kuului lapsettomana kuolleen linnan voudin Pietari Kylliäisen perillisiin. Haajasellekin oli luvassa viipurilainen kaupunkitalo perintöosuutena. Haajaset olivat siis mahtitalonpoikia, joilla oli sukulaisuussuhteita aatelisiin. Heidän merkittävää asemaansa osoittaa sekin, että heille kuului verollepanomaakirjan mukaan Kauvonsaari (jk 312) Punkaharjun Kauvonniemessä. Niemen esiintyminen kaukana pohjoisessa (Haajaisjärvi edellä s. 342 mainitussa rajaluettelossa) on myös merkille pantavaa.6
Juvan Partasista kerrottiin vielä kummempi tarina. Se tuli esiin Joroisten käräjillä 1644 Joroisniemellä sijaitsevia niittyjä koskevan riidan yhteydessä. Sen mukaan Tuomas Partanen oli ollut Olavinlinnan komentajana linnan rakentamisen aikoihin ja saanut niityt panttina sakoista, jotka eräs joroislainen talonpoika oli saanut varastettuaan tavaraa kruunun aitasta. Luultavasti niittyjen saanto muistettiin tosiasioiden mukaisesti, mutta eiköhän Partasen asemaa ole kovastikin liioiteltu. Monenlaista päällysmiestä tarvittiin linnan rakentamisaikana, mutta Tuomas Partanen oli tuskin sen suurempi herra kuin Juvan nimismies, korkeintaan maavouti, jonka tehtäviin kuului myös sakkojen periminen.7
Haajaset ja Partaset näyttävät olleen poikkeuksia. Moniin Savon pitäjiin oli otettava nimismieheksi linnanmies, koska talonpojista ei löytynyt sopivaa.
Pitäjät jakautuivat neljänneskuntiin, joiden johdossa oli talonpoikainen neljännesmies. Savon neljänneskuntia ei mainita keskiajalla, mutta jo pitäjien laajuuden takia tällainen väliporras on ollut tarpeen verojen keräämistä ja kestitysten järjestämistä varten. Uuden ajan varhaisimmista lähteistä näkyvä neljänneskuntajako (Taulukko 1) on luonnollisesti peräisin samalta ajalta kuin jako viiteen hallintopitäjään. Neljänneskuntien rajat eivät ole kiinteitä, vaan kollektiivisten verojen vuoksi nämä alueyksiköt on pyritty pitämään mahdollisimman tasasuuruisina.
Varhaisissa uuden ajan lähteissä mainitaan myös kyytinimismiehiä (skiuttznempnare), joita on useimmissa neljänneskunnissa, sekä lisäksi pari kuninkaanmiestä. Luultavasti nämäkin verovapauksia nauttivat paikalliset luottamusmiehet ovat keskiaikaista perua.8
Keskiaikainen on epäilemättä neljänneskuntien jako kymmeneskuntiin, joita oli kussakin pitäjässä kuusi. Nimitys viittaa siihen, että alun perin on ollut tarkoituksena panna kymmenen kokoveroa jokaiseen kymmeneskuntaan. Kymmeneskunta ja sen johdossa oleva kymmenesmies on alin paikallishallinnon porras. Kymmenesmiehet toimivat neljännesmiesten apuna verojen kokoamisessa sekä kestitysten ja kyyditysten järjestämisessä.
Vertailu Viipurin Karjalassa uuden ajan alussa käytössä olevaan hallintojärjestelmään9 osoittaa, ettei Savon järjestelmä ole sen suoranainen kopio. Viipurin Karjalassakin pitäjät jakautuivat neljänneskuntiin, nämä edelleen nautakuntiin, mutta jaotus on laskennallinen ja siten alueellisesti epämääräinen. Siellä on nautakunnassa 10 kokoveroa ja neljänneskunnassa kolme nautakuntaa, siis 30 kokoveroa. Neljänneskuntien lukumäärä pitäjässä vaihtelee silloin pitäjän suuruuden mukaan, ja jakojäännökseksi jää niihin kuulumattomia ylijäämäveroja. Tietenkin on mahdollista, että Viipurin Karjalan järjestelmää on uudenaikaistettu sen jälkeen kun se oli lainattu Savoon, mutta sitä vastaan puhuu vanhanaikainen piirre, monet erikoisveroja maksavat ryhmät, jollaisia Savossa ei muutamaa lappalaista lukuun ottamatta ole.
Joka tapauksessa Savon aluejako antoi paljon kiinteämmän pohjan paikalliselle itsehallinnolle kuin Karjalan alati vaihtelevat pitäjän alayksiköt.
Oikeudenhoito liittyi läheisesti pitäjän itsehallintoon, koska käräjät pidettiin niissä nimismiehen järjestäminä. On myös arveltu, että ainoa Savosta tunnettu keskiaikainen tuomari, Juvalla 1442 mainittu Pietari Utriainen olisi ollut pitäjäntuomari, mutta tämä ei ole varmaa. Tosin Hoyan kreivi valitti 1526 kuninkaalle, että ”tuomarit ja muut sen kaltaiset” köyhdyttivät maata, mikä tarkoittaa, että heitä oli verraten monia. Vuonna 1535 Rantasalmen käräjiä istunut Paavali Olavinpoika Kirjuri oli joka tapauksessa koko Savon tuomari. Kummastakin edellä mainitusta käytetään ruotsinkielistä virkanimikettä domare, joka on alempiarvoinen kuin häradshövding (kihlakunnantuomari). Savon keskiaikaiset tuomarit olivat Viipurin linnanpäällikön asettamia. Linnanpäälliköt tavataan itsekin istumassa käräjiä Savossa, Eerik Tuurenpoika Bielke Vesulahdessa ja Hoijan kreivi 1526 Rantasalmella.10
VEROTUSJÄRJESTELMÄN MUKAUTUMINEN KASKITALOUTEEN
Savon verotuksesta keskiajalla tiedetään erittäin vähän. Vanhin kruununvero oli ilmeisesti turkisvero, jota 1300-luvulla pyrittiin kantamaan ennen piispan vastaavaa veroa. Kuninkaanvero, josta 1440-luvulla haettiin rälssivapautta eräille kirkon tiloille, oli maavero, mutta muuta siitä ei tiedetä.1 1700-luvulla muistiin merkityn tiedon mukaan Kaarle Knuutinpoika on valtakautenaan järjestänyt maaverotuksen Viipurin läänissä.2 Varsin todennäköisesti tämä koskee Savoakin, vaikka Karjalan ja Savon verojärjestelmien ei silloinkaan ole tarvinnut olla aivan samanlaisia.
Hoyan kreivin Rantasalmella 1526 antamassa kirjeessä mainitaan Eerik Flemingin saamien tilojen verot, joista ainakin toinen lienee määrätty jo Eerik Tuurenpoika Bielken aikana. Varkauden tilan vero oli 12 ja Määtänmaan 6 harmaanahkaa. Erämaan tuntumassa päävero ehkä edelleen maksettiin turkiksina. Ongelmana on kuitenkin veron vähäisyys, mikäli harmaanahat ymmärretään oravannahoiksi. Fleming peri näiltä tiloilta myöhemmin lampuotivuokraa 1 1/2 kippuntaa haukea ja kiihtelyksen (40 kpl.) hyvälaatuisia oravannahkoja.3
Asia joutuu toiseen valoon, jos harmaanahan (groskin) ymmärretään tarkoittavan veronahka (skattskinn) nimistä veroyksikköä. Tämä on mahdollista, sillä veronahan kansanomainen nimitys oli oravainen. Näin tulkittuna tässä asiakirjassa on varhaisin tieto veronahasta.
Uuden ajan alussa Savossa maksettiin vanha päävero veronahoilla. Nimestään huolimatta veronahka oli jo kaskitalouteen sovitettu veroyksikkö, samaa kuin arviopunnanmaa, jonka sisältöön palaamme tuonnempana (s. 372).4
Vastaava muutos oli piispan turkisveron kohdalla. Kun se uskonpuhdistuksen jälkeen peruutettiin kruunulle, olivat sitä korvaamassa kilttirahat. Vain nimitys kiltti, joka alun perin tarkoitti täyspitoista nahkaa, oli muistoa turkiksista. Kantoyksikköä sanottiin koko- tai puolikiltiksi sen mukaan, oliko kilttirahaa maksettava kaksi Riian killinkiä vai ainoastaan yksi.5
Viipurin Karjalassa esiintyi kiltti vielä kruunun verotuksessa käytettynä yksikkönä. Lappeen, Taipalsaaren, Jääsken ja Muolaan pitäjässä oli kilteiksi nimitettyjä takamaita tai pieniä metsiä, joita talonpojat käyttivät oravien ja jänisten metsästykseen tai kaskimaina. Kiltin vero oli 12 Riian killinkiä. Jääskessä oli suurempiakin ”nahkaveroja”.6
Savon veronahat muistuttavat Karjalan kilttejä, mutta erotuksena oli se, ettei niitä käytetty vain asumattomien metsäkappaleiden verotukseen. Talon tai arviokunnan maat muodostuivat normaalisti useista veronahoista. Kun veronahka oli suhteellisen pieni yksikkö, se hyvin soveltui miehenmetsien tai kaskimaiden porrastettuun verottamiseen.
Vielä 1400-luvun puolimaissa turkikset olivat Savossa yleisesti käytetty arvon mitta ja maksuväline. Vahvajärven piispanmajataloksi ostetun tilan hinta oli 4 1/2 kiihtelystä nahkoja.7 Turkisten ehtyminen on ilmeisesti tapahtunut saman vuosisadan lopulla. Vuoden 1510 vaiheilta on säilynyt Savon verotulojen kokonaisarvio, jonka mukaan turkisten osuus, noin 150 kiihtelystä oravannahkoja, oli enää 4 % koko verontuotosta. Kalastus oli paljon merkittävämpi, sillä kapahauen osuus, 150 kippuntaa, oli 10 % verontuotosta. Valtaosa verotuloista saatiin kuitenkin jo viljana. (Taulukko 2.)
Edellä käsitelty arvio on varsin ylimalkainen eikä ilmeisesti käsitä Savon kaikkea verontuottoa, vaan sellaiset verotavarat, joita Viipurin linnanpäällikkö oli tottunut ottamaan vastaan ylijäämänä linnan oman kulutuksen jälkeen. Siitä käy kuitenkin ilmi, että päävero jo silloin kannettiin etupäässä viljana. Tällainen oli tilanne uuden ajan alussa 1539, jolta vuodelta on vanhin Savoa koskeva yksityiskohtainen veroselitys. Veronahalta kannettava päävero oli silloin 1/2 pannia ohraa tai sen kanssa samanarvoista ruista. Viljan sijasta oli mahdollista maksaa turkiksia, kalaa, karjaa tai humalaa määrättyjen vaihtoarvojen mukaan (Taulukko 3). Juuri tätä vaihtotaulukkoa on käytetty edellä laskettaessa vuoden 1510 verotavaroiden suhteellista arvoa. Veronahkoja oli vuonna 1539 11 004. Vertailu osoittaa, että vuoden 1510 vaiheilla ilmoitettu verotulo oli noin 50 % korkeampi kuin tämän veronahoilta kannettavan pääveron tuotto 1539. Ellei arvo ole ylimitoitettu,8 siihen on sisällytetty muitakin kruunun verotuloja kuin vanha päävero.
Verojen kantotapa ja -aikataulu vaikuttivat myös siihen, minä verotavaroina tuotto kertyi. Talvikäräjien aikana kannettiin vanhaan keskiaikaiseen tapaan turkisvero, kesäkäräjien aikana kapahaukea, syksyllä Pärttylin päivän aikaan karjaa ja viimeksi puinnin jälkeen viljaa. Viljan kanto jäi tavallisesti vasta uuden vuoden puolella tapahtuvaksi. Todellinen tilikausi oli näin ollen juhannuksesta juhannukseen. Talonpoika aloitti siis viljan maksulla ja täytti vajausta vuoden mittaan muilla tavaroilla.9
Vanhanaikainen piirre Savon verojärjestelmässä oli se, ettei siihen sisältynyt lainkaan rahaveroja. Nimismiehen veroon kuuluva kenkärahaohra ei tarkoita sitä, että vero oli aikaisemmin suoritettu rahana, vaan että se oli tarkoitettu kenkien ostamiseen kruununmiehille. Jo vanhimmassa Klemetti Kirjurin aikaisessa tilityksessä (1542) mainitaan kuitenkin, että etenkin työveroja usein lunastettiin rahalla. Savossa oli käytössä Riian raha, jonka kurssi Ruotsin rahaan verrattuna oli 9:8. Klemettiä kiellettiin kuitenkin käyttämästä Riian rahaa maksuvälineenä ja ottamasta sitä vastaan.10
Kirkko oli ilmeisesti edelläkävijä siirryttäessä turkisveroista rahaveroihin. Uuden ajan alussa maksettiin turkisten sijasta piispalle kilttirahaa ja pitäjänkirkolle jousiraha, tietenkin Riian rahana.11
LINNAN TUOTTAMAT RASITUKSET
Kuninkaanveron ohella kuuluivat kestitys- eli kinkeriverot kaikkein vanhimpiin. Niitä kantoivat maakunnassa ratsain liikkuvat kruununmiehet nauttimalla heille järjestettyä kestitystä sekä kokoamalla ruokatavaraa ja rehua linnaan tai kuninkaankartanoon. Suomessa näistä veroista käytettiin varhaiskeskiajan oloja kuvaavaa nimitystä ruokaruotsi. Savossa se tavataan jo vanhimmassa veroselvityksessä veroheinästä puhuttaessa (rokaroszi), sitten kestityskierroksen (rokarotzi gestningh) ja neljännesmiehen linnaan maksaman veron (bolemans rokarotzirenta) nimenä.1 Ruokaruotsi lienee verojärjestelmänä ollut Savossakin tunnettu jo Ruotsin vallan alkuajoilta saakka.
Linnojen rakentaminen toi mukanaan uusia rasituksia, mm. työveroja. Kun niistä tuli pysyväluontoisia, ne jo keskiajalla muuttuivat toiseksi kruununveroksi, jota yleisesti kannettiin eri perusteen mukaan kuin vanhaa kuninkaanveroa.
Niin oli laita Savossakin. Vanhimman veroselityksen mukaan talonpojilta kannettiin suoraan linnaan kinkerikauraa, kinkeriheinää, kiviä ja halkoja sekä vaadittiin kahdenlaisia päivätöitä. Veroyksikkönä olivat kokoverot ja puoliverot, joista tutkimuksessa on totuttu käyttämään vanhaa kansanomaista nimitystä arviokunta. Kokoveroksi laskettiin sellainen arviokunta, jolla oli vähintään viisi veronahkaa, puoliveroksi ne, joilla niitä oli vähemmän. Koko- ja puoliverot olivat siis veronahkoihin verrattuna nuorempi, toissijainen veroyksikkö. Arviokuntia oli vuonna 1539 Savossa 1965, joista kokoveroja 726 ja puoliveroja 1239.2
Vanhan käytännön mukaan osa kestitysveroista kannettiin kollektiivisesti. Savossa niitä kokoava ja suorittava yhteisö oli neljänneskunta. Neljännesmiehen linnan suorittamassa verossa oli kokonaista 19 erilaista tavaraa tai velvoitetta, useimmat elintarvikkeita. (Taulukko 4.) Neljännesmiehen asiaksi jäi jakaa rasitus tasapuolisesti parhaan taitonsa mukaan.
Myös nimismiesten oli suoritettava linnan sopimusvero. Siihen kuului kuusi erilaista verotavaraa seuraavasti: 10 puntaa ohraa, 5 puntaa ruista, 5 leiviskää humalaa, 5 leiviskää voita, yksi härkä ja 8 lammasta.3
Kinkeriveroja on Olavinlinnan rakentamisen jälkeen todennäköisesti lisätty, koska kotimaakunnassa tapahtuva kulutus kasvoi, mutta korotuksen suuruutta on mahdotonta arvioida. Monia näistä verotavaroista on saatettu aikaisemmin kuljettaa Viipuriin.4
Selvempi on korotus rakennustarvikkeiden ja työvelvollisuuden osalta. Linnan rakentaminen on epäilemättä tuottanut savolaisille suurta rasitusta. lntensiivisimmän rakennusvaiheen päätyttyä se on hellittänyt, mutta ei kokonaan poistunut. Jatkuvasti oli tarvetta lisärakentamiseen ja korjaustöihin, minkä lisäksi linnan latokartanoissa, joita jo keskiajalla oli kaksi, tarvittiin kesäkautena lisätyövoimaa. Se päivätyöjärjestelmä, joka esiintyy uuden ajan vanhimmissa tilikirjoissa, pohjautunee jo linnan rakennusvaiheessa luotuun järjestelmään, mutta ainakin hallintopitäjäjaon käyttöönotto on vaatinut siihen muut oksia.5
Työveroista tärkein oli ns. viikkotyö. Sitä tehtiin linnaan kokoverolta 6 päivää, mutta puoliverolta 16 päivää. Varattomimmilta otettiin siis hartiavoimista se, että he pääsivät verotavaroiden maksussa vähemmällä kuin varakkaammat. Kun uuden ajan alussa rakentamistarve ei ollut linnassa kovin suuri, kannettiin läntisten pitäjien kokoveroilta viikkotyön sijasta viikkokalaa linnanväen muonittamiseksi. Säämingissä taas kokoverojen viikkotyövelvollisuus oli kaksinkertainen sen johdosta, että sieltä ei kannettu veroina halkoja. Päivätöiden järjestäminen oli suunnitelmallista. Linnan lähellä asuvia sääminkiläisiä käytettiin linnan latokartanoiden juokseviin töihin kuten riihenpuintiin, kun taas kauempana sijaitseva Puumalan neljännes hoiti heinänteon Pellossalon niityltä. Suuremman päivätyövelvollisuutensa vuoksi sääminkiläiset toimittivat lautoja ja hirsiä vain puolet siitä kuin toiset pitäjät. Tarvikkeiden hankinnassa oli Rantasalmen ja Juvan velvollisuutena kaikinpoltto, Vesulahdesta ja Pellosniemeltä oli taas tuotava kiviä linnan muurien paikkaamiseen. ”Työvoima lähempää, tarvikkeet kauempaa” oli johtavana periaatteena.
Koko kesäkauden, keväisestä Ristin päivästä syksyiseen Ristin päivään (3.5.–14. 9.) työskentelivät ns. pitkät työmiehet, jollaisen jokainen neljännes oli velvollinen asettamaan.
Työveroihin kuuluivat kyyditykset, joista raskaimpia olivat maa- ja vesikuljetukset Viipuriin. Niiden järjestämisestä syntyi uuden ajan alussa erimielisyyksiä. Sen vuoksi on vaikea tarkoin tietää, mikä järjestelmässä oli keskiaikaista. Vesikuljetuksia oli korvattu ”kavassiohralla”, mutta Säämingissä teetti jokainen neljännes sen sijasta matkaveneen eli kavassin.6
Savon verojärjestelmälle on luonteenomaista työverojen verraten suuri osuus. Olavinlinnalla on siihen varmaan vaikutuksensa, mutta osa työveroistakin saattaa olla linnan rakentamista vanhempaa. Esimerkiksi pitkiä työmiehiä on hyvin voitu toimittaa jo Viipuriin. Verotavaroiden kuljetus rannikolle on ennen linnan rakentamista saattanut olla rasittavampaakin kuin sen jälkeen, kun suurempi osa verotavaroista nyt kulutettiin omassa maakunnassa.
Taloudelliselta merkitykseltään vähäinen oli linnaan pitäjittäin suoritettu 3 1/2 oravannahkakiihtelystä käsittävä lahjavero, johon sisältyi herran lahja, rouvan lahja, lasten lahja ja tulkin lahja. Se on varmaan peräisin ajalta, jolloin ”herra” oli Viipurin linnassa. Siinä kuvastuu suorastaan feodaalinen alamaisuussuhde. Lahjaverojen vaatiminen oli levinnyt pitemmällekin virkajärjestelmään. Jokainen nimismies toi lahjoja linnanvoudille, maavoudille, linnankirjurille, maakirjurille, keittiömestarille, kokille ja hollarisoinille (pitopalvelijalle), samoin laamannille ja tuomarille. Niihin sisältyi turkiksia sekä usein jäniksiä, haukea ja viljaakin. Uuden ajan alussa valitettiin lahjaverojen lisääntymistä, mikä tietenkin osoittaa, etteivät lahjat itse asiassa olleet vapaaehtoisia.7
PAIKALLISHALLINNON RUOKARUOTSIRASITUS
Edellä mainitut nimismiesten ja neljännesmiesten linnaan suorittamat veroerät edellyttävät, että näillä paikallishallinnon luottamusmiehillä oli oikeus tiettyyn veronkantoon, jonka tuotosta nämä veroerät suoritettiin. Karjalan vanhimmassa veroselityksessä väitetään, ettei edes linnankirjuri tiennyt, mistä nämä verot koostuivat. Savossa niistä tehdään selkoa ensimmäisessä Klemetti Kirjurin laatimassa linnantilissä 1543.1 Kun nimismiehen ja neljännesmiehen verot ovat samat kaikissa pitäjissä, täytyy niiden olla jollakin tavoin esivallan järjestämiä. Epäilemättä järjestelmä perusteiltaan on keskiaikainen, mutta yksityisiä veroena on saatettu muuttaa tai korottaa. (Taulukko 5.)
Neljännesmiehillä oli veronkantoa varten apunaan kymmenesmiehet. Näiden kantamasta verosta, jossa oli 13 verotavaraa, hankittiin tiedot vasta vuonna 1555 toimeenpannussa tutkinnassa. Jätämme ne tässä sivuun, koska kymmenesmiehet eivät järjestäneet itsenäisiä kestityksiä, vaan toimittivat tavarat edelleen ylempään portaaseen. Niin saatiin mm. kanoja, lampaita, munia ja olkia, joita ei esiinny nimismiehen ja neljännesmiehen kantamissa veroissa.2
Paikallishallinnon luottamusmiesten toimittaman veronkannon päätarkoitus oli hankkia ne tuotteet, joita kului pitäjissä ja neljänneskunnissa järjestetyissä kestityksissä. Rasittavin oli neljästi vuodessa käräjien yhteydessä pidetty linnanvoudin kestitys. Siinä voudilla oli mukanaan 35 miestä ja hevosta, ja kussakin nimismiestalossa viivyttiin kolme yötä kerrallaan. Tämän jälkeen vieraili maavouti mukanaan 17–18 hevosta jälleen kolme yötä kerrallaan.
Neljännesmiehellä oli oma kestitysrasituksensa. Kevät- ja syyskäräjien aikana hänen luonaan kävi 34 miestä ja hevosta kaksi yötä kerrallaan. Maavouti vieraili neljästi vuodessa kaksi yötä kerrallaan, ensin perimässä rästejä, sitten kantamassa sakkoja, kolmannen kerran jakamassa merkkejä vero-ohran ja heinän maksamisesta ja vihdoin perimässä sakkoja ja verokarjaa.
Talonpojat ja neljännesmiehet valittivat, että kestityksiä oli lisätty. He myönsivät, että vanhastaan oli ollut kolme kestitystä, mutta selittivät, että linnanvoudilla oli ollut mukanaan vain hevonen tai pari ja että vierailuaika oli ollut kunkin kestityksen osalta yhtä yökautta lyhyempi.3
Valituksissa on varmaankin perää. Sekä hallintoa että oikeudenhoitoa on nähtävästi uuden ajan alussa tehostettu. Kestitysrasituksen kannalta ratkaisevinta oli linnassa pidetyn ratsuväen määrä. Kesällä kruunun hevoset pidettiin linnan ja kartanoiden laidunmailla, mutta talviruokintaa helpotti se, että ratsumiehet hevosineen kiertelivät pitäjissä ja neljänneskunnissa. Varsin todennäköisesti Olavinlinnan varusväki oli ollut Hoyan kreivin aikana pienempi kuin Savonlinnan omien linnanpäälliköiden aikana, jolloin pyrittiin puolustuskuntoisuuden tehostamiseen.
Uuden ajan alusta saatavat tiedot avaavat joka tapauksessa näköalan keskiaikaiseen ruokaruotsijärjestelmään ja myöhäiskeskiajan paikallishallintoon, joka perustui paikallisten luottamusmiesten toimintaan sekä maavoudin harjoittamaan valvontaan ja tarvittaessa käyttämiin pakkokeinoihin.
VÄISTYVÄ ERÄTALOUS
Turkisten, tarkemmin sanottuna oravannahkojen osuus Savon verontuotosta arvioitiin, kuten edellä on kerrottu, vuoden 1510 vaiheilla vain 4 prosentiksi. Tarkemmat tiedot niistä, mukaan luettuina hirventaljat, on saatavissa Savon vanhimmasta maakirjasta vuodelta 1541. Taulukossa 6 tämä aineisto on esitelty eri turkislaatujen osalta neljänneskunnan tarkkuudella. Eniten turkiksia on saatu Säämingistä, jossa Haapalan neljännes (Kerimäen puoli) on runsastuottoisin, sen jälkeen suunnilleen samanarvoisesti Juvalta ja Rantasalmelta. Näissä pitäjissä enin osa turkiksista on ilmeisesti tullut Haukiveden takaisilta pohjoisilta eräalueilta. Pellosniemellä oli vain yksi turkisten maksaja, ja vain muutama oravannahka kertyi Vesulahden pitäjän keskiosista. Suur-Savossa turkiskausi oli ilmeisesti jo päättynyt.
Veronsa maksoi kokonaan turkiksina 21 arviokuntaa (24 maksajaa), seitsemän Juvan pohjoispuoliskolta, neljä Rantasalmelta ja kymmenen Säämingistä. Säämingistä heitä oli kaikista neljänneksistä, mutta muualta vain pohjoisen erämaan tuntumasta. Karttulan Punnonniemen Pekka Kolehmainen, josta vielä tuonnempana (s. 409) tulee puhetta, suoritti kahdeksan veronahan tilansa pääverona hirvenljan, kolme kärpännahkaa, kahdeksan oravannahkaa ja yhden näädännahan. Yksi maksaja on merkitty kansallisuudeltaan lappalaiseksi.
Käyttämällä edellä esitettyä vaihtotaulukkoa voidaan laskea, että turkiksia tuli verona 469 veronahan edestä, mikä oli 4 % pääveron tuotosta. (Taulukot 8–9.). Sitä on pidettävä suhteellisesti jonkin verran alempana osuutena kuin myöhäiskeskiajalla, koska prosentti on laskettu vain pääveron tuotosta. Turkiksia ei muina veroina tullutkaan, sen sijaan kylläkin sakkoina.
Savon linnanpäällikkö sekä maavouti Jaakko Pietarinpoika toivat 1541 Tukholman verokamariin turkiksia lähinnä edellisen vuoden tuotosta. Niiden arvo on kolminkertainen verrattuna vuoden 1541 maakirjan ilmoittamien turkisten arvoon. (Taulukko 7.) Sen lisäksi luovutettiin kuningattarelle ketunnahoilla vaihdettua venäläistä palttinaa.1 Tämä on ensimmäinen tieto Savossa harjoitetusta turkiskaupasta. Kuitenkin sillä on jo varhaiskeskiajasta lähtien täytynyt olla huomattava merkitys savolaisten taloudelle.
Viralliset tilikirjalähteet tietävät kertoa vain saaliista ja siitäkin vain siltä osin kuin se tuli kruunun varastoihin. Eränkäynnin menetelmistä on saatavissa tietoa vanhimman verollepanomaakirjan paikannimistöstä. Metsästysaseita olivat keihäs (esim. Mikkelin Keihäsjärvi useasti mainittuna), verotusterminäkin tunnettu jousi (esim. Jousisaari Puruvedessä ak 977) ja siinä käytetty vasama (esim. Vasamalahti ak 994, 995 samoin Puruvedessä). Passiivisista pyydyksistä suosituin näyttää olleen rita, josta on vanhimmassa paikannimistössä toistakymmentä esiintymää, esimerkiksi Ritokangas Mäntyharjun–Hirvensalmen rajamailla (ak 252, 477) ja Kuopion seutukylänäkin tunnettu Ritoniemi. Tavoitellun saaliin varalle viritettiin loukku (Loukunselkä ak 301 Kangasniemen Tiiholassa, Loukunmäki ja Loukkuniemi ak 1163, 1164 Säämingin Otavaniemessä). Sadin esiintyy Kuopion Hiltulanlahdessa hämäläismurteisessa muodossa Salinmaa (ak 1802). Ansaa tarkoittanee Ansulaks (ak 1728) Kuopion Ritoniemen tienoilla ja ansapolkua Virkaharju (ak 1739) Soisalossa.
Hirvenmetsästysmenetelmistä kertovat Hirvenhautamaa (ak 797) Juvan Heinolassa, Hirvenkuoppa-aho (ak 1138) Säämingin Kallislahdessa ja Hirvihauvankangas (ak 1155) Rantasalmen Hiismäessä. Kaikkein suosituin menetelmä oli kuitenkin hankaiksi sanottu pitkä johdinaita, joka johti hirven ansaan. Se esiintyy nimistössä eri puolilla maakuntaa: Hangastaival (ak 121) ja Hangastenmaa (ak 358) Ristiinassa, Hangasahon karek (ak 358) Mikkelin Harjumaassa, Hangasaho (ak 442, 456) Pieksämäen Pyhityssä ja Rautalammin Ihalaisissa, Hangaslammin-aho (ak 653) Jäppilän Tihusniemessä, Hangaslahenpohja (ak 572) Juvan Lehikkolassa ja Hangasperä (ak 888) Mattilassa, Hangasjoensuu (ak 1315, 1321) Sulkavan Koskutjärven-Kammolan tienoilla ja Hangasmäki (ak 1704), nykyinen Leppävirran Hankamäki.
Hirvenmetsästyksen suosio olikin myöhäiskeskiajalla suuri (57 hirvi-nimeä verollepanomaakirjassa). Pohdittavaksi jää, millainen hirvensukuinen eläin oli kauris, joka esiintyy myös nimistössä: Kaprisharju (ak 8) Anttolan Montolassa ja Kaprissaari (ak 14, 24) Pitkälahden–Yliveden tienoilla, Kapriskalliomäki (ak 785) Juvan Pohjaisissa. Ehkä se oli metsäpeura, jonka pyynnistä on edellä kerrottu lappalaisten yhteydessä.
Karhuntaljaa ei lainkaan esiinny verotavarana. Verollepanomaakirjassa karhu eri nimillään on kuitenkin kaikkein yleisin (66 esiintymää). Monet nimet voivat olla muistoa vanhoilta ajoilta, mutta epäilemättä karhua on edelleen metsästetty, ehkäpä ahdisteltu pesältäkin (Kontianpesäaho ak 1557 Rantasalmen Kolkontaipaleessa). Tuskinpa oli unohdettu pakanallisperäisiä karhunpeijaisiakaan, joihin kuului mm. karhunpään juhlallinen nostaminen kuusen oksaan (Kontiapäänaho ak 1316 Sulkavan Kammolan tienoilla).2
Karhu-nimistö ansaitsee huomiota myös sikäli, että se voi luoda valoa siihen, miltä suunnalta tulivat varhaiset eränkävijät. Monilla petoeläimillähän on sekä itäinen että läntinen nimi.3 Itäinen kontio esiintyy verollepanomaakirjassa 41 ja läntinen karhu 23 kertaa. Vanhan Savilahden alueella on hieman yllättävästi vain kontio-nimiä. Eteläisimmät karhu-nimet ovat Karhuniemenmaa ja Karhulahenpohja (ak 572) Juvan Nuutilassa. Niitä on verraten monia Haukiveden eteläpuolella Keski-Savossa; Rantasalmella niitä ilmeisesti kartuttavat muutamat sukunimestä Karhunen johdetut nimet. Itäisin on tällä suunnalla Säämingin Varparannan Karhuaho (ak 1112). Toinen esiintymä on Sulkavan puolessa: Karhuahonmaa ja Karhuahonranta (ak 1312) Partalassa ja Karhukoskenranta (ak 1193), jonka todettiin myöhemmin jääneen Jääsken puolelle rajaa. Karhu-nimistö seurailee monin paikoin Häme-nimistöä.
Ahma-nimet herättävät samantapaisia ongelmia kuin karhun nimitykset. Ahma esiintyy turkisten vaihtoluettelossa, mutta yhtään ahmannahkaa ei Savosta tuotu kruunulle tarkkailuvuotenamme. Verollepanomaakirjan nimistössä itäinen ahma esiintyy 10 ja läntinen osma 11 kertaa. Painotus on nyt läntisen nimen puolella, sillä se on levinnyt lähes koko maakuntaan, kun taas itäinen on keskittynyt Sääminkiin (läntisimpänä Ahmajärvenpää ak 823 Juvan Vuorilahdessa). Ahmaa on pidetty jollakin tavoin kiehtovana eläimenä, kuten nimi Osmanaskeleenmaa (L 48) Juvan Maivalassa ja myöhäisempi Osmonaskeleenselkä Puumalansalmessa osoittavat.4
Pari muuta turkiseläintä ansaitsee vielä huomiota siltä kannalta, että niillä on sekä itäinen että läntinen nimi varhaisessa savolaisessa aineistossa.
Repo on nimenä aivan ylivoimainen (18 esiintymää) verrattuna kettuun (4 esiintymää). Kuitenkin tavataan Pellosniemen pitäjässä verraten lähetysten Revonpesämäki (ak 26) Anttolan Ylivedellä ja Ketunpesä (ak 102) Ristiinan Laitialanlahdessa.
Itäinen saarva ja läntinen saukko esiintyvät molemmat 6 kertaa. Saarva on painottunut Itä-Savoon, mutta Saarvamäki (ak 241) tavataan kuitenkin Hirvensalmen Tornialanmäessä. Saukon painoarvoa lisää hieman sukunimi Saukkonen, samoin kuin ketun arvoa Kettunen.
Sekä itäiset että läntiset eränkävijät näyttävät vanhan eränimistön todistuksen mukaan samoilleen varhaiskeskiajalla Savossa, mutta itäiset näyttävät olleen enemmistönä. Sitä paitsi näyttää siltä kuin eräät läntiset muodot olisivat saaneet vahvistusta henkilönnimistöstä, joka edustaa uudempaa viipurinkarjalaista muotia.
Majavaa ei lainkaan mainita verotavarana, mutta vanhassa paikannimistössä majava eli majoo esiintyy kaikissa pitäjissä, esimerkiksi Majavamäki Anttolan Ruokolassa (ak 38) ja Haukivuoren Harjunmaalla (ak 911), Majava-aho (ak 674) Jäppilän Suonteentaipaleessa ja Majavanjoki (ak 853) Kukkolassa, Majoontaival (ak 1476) Joroisten Kaitaisissa, Majavankangas (ak 1175) Sulkavan Tunnilassa, Majavanmäki (ak 1185) Heinolassa ja Majavataival (ak 1309) Linkolassa. Juuri Sulkava näyttää Jäppilän ohella olleen ensiluokkainen majavan pyyntialue.5
Saimaan hylkeestä eli norpasta kertoo korkeintaan Kuutinniemi (ak 1159, 1160) Säämingin Otavaniemen tienoilla (kuutti = hylkeen poikanen).6
Varsin useasti mainitaan paikannimessä mäkrä eli mäyrä, joka ei kuitenkaan kelvannut turkikseksi. Sen lihaa ilmeisesti syötiin ja sen pesärakennelmat herättivät huomiota.
Eränkävijä ei tavoitellut vain turkiksia, vaan myös vähäisempää saalista syötäväksi. Siihen kelpasivat varsinkin jänikset ja linnut. Rihmanpääaho (ak 1319) Sulkavan Partalassa viittaakin juuri tällaiseen pyyntiin. Mikäli paikannimistä voi päätellä, saatiin useimmiten pataan tetri, mutta suosittuja olivat myös kaikenlaiset vesilinnut, kuten joutsenet, sorsat, hanhet, sotkat, tavit jne. Metsästys ja kalastus liittyvät erottamattomasti toisiinsa, ja parhaat riistamaat olivat siellä, missä voitiin harjoittaa molempia rinnan. Juuri tästä Kuopion Riistajärvi (ak 1700), nykyinen Riistavesi, on saanut nimeensä eränkävijän kiitoksen. Juvan Lehikkolassa oli tosin mantereisemmassa ympäristössä Riistamäki ja Riistataival (ak 828, 830).7
Kalastusvälineistä saadaan jonkin verran tietoa vanhasta paikannimistöstä. Verkkokalastukseen liittyy jo keskiajalla mainittu Kangasniemen Vavessalo (vapeet = verkonkuivauspuut).8 Nuotan säilytykseen viittaava Nuottiniemi (ak 73) oli Ristiinan Heinniemessä, toinen, sittemmin paikantamaton (ak 627) Joroisissa. Nuottakalastukseen liittyvät myös apaja-nimet, esimerkiksi Hirvensalmen Apajalaksi (ak 241), Siika-apajanniemi (ak 1250) Säämingin Pietolansaaressa, Rääpysapajanniemi (ak 1298, rääpys = muikku) Puumalan Himahuuhan tienoilla ja Särkiapajanpohja (ak 1283) Puumalan kirkonkylässä.
Yleinen vitsapyydys oli merta, josta kertovat Merrasmäki (ak 255,336) ja Merrasjärvenmaa (ak 247) Hirvensalmella ja Mertojärvenmäki (ak 982) Säämingin Pulkkilassa. Avoin, säleistä rakennettu johdeaidallinen pyydys oli katiska, joka muodossa katitsa esiintyy nimissä Katitsalahenkorva ja Katitsaranta (ak 970, 972) Säämingin Ritosaaren tienoilla sekä nykyisen kylän nimessä Katisenlaksi (ak 1567) Joroisissa. Koukkukalastuksesta muistuttavat Onkivesi sekä muut onki-nimet. Atrosaari (ak 1286) Puumalan Ruokoselällä ja toinen, myöhemmin tunnistamaton Suonteentaipaleen tienoilla (ak 689) liittynevät atraimeen eli atroon. Totkilaksi (ak 1265) ja Totkilamminmaa (ak 1256) Puumalassa ovat saaneet nimensä kalanperkeistä eli totkuista.
Kalamiehet tiesivät hyvin, kuten jo apajapaikkojen nimistä näkyy, mistä minkinlaista kalaa oli saatavissa. Järvet ja lammet saivat nimensä kalojen mukaan, samoin arvokkaampien kalojen pyyntipaikat Lohikoskia, Kuhakoskia ja Siikakoskia myöten. Kausipyyntiin liittyy Kevätösniemi (ak 1332) Puumalan Sopalassa, samoin Kangasniemen Kutemajärvi sekä Kutupajusaari (ak 1765) Iisalmen Lampaanjärvellä. Tuottoisan pyyntipaikan mukaan on nimetty Pyytämälampi (ak 707) Joroisten Kaitaisissa.
Tilikirja-aineisto valaisee vain puutteellisesti kalastuksen merkitystä savolaisten taloudessa. Haukea maksettiin pääverona vuonna 1541 vain 8 kippuntaa, mikä on arvoltaan vain 2 % tämän veron tuotosta. Tämä suhdeluku ei ole vertailukelpoinen myöhäisaikaisen tiedon kanssa, koska kalaa tuli muinakin veroina. Kinkeriveroina sitä kannettiin yhteensä 15 kippuntaa. Mukaan on laskettu salmikala, jota saatiin kaikilta Savon neljänneskunnilta oikeudesta kalastaa nimeltä mainitsemattomassa, ilmeisesti linnan lähellä sijaitsevassa salmessa. Siltakalana kannettiin hauki tai pari venekuntaa kohti Pohjanperiltä palaavilta erämiehiltä. Ruokakalaa, joka oli lähinnä kuivattua ahventa ja särkeä, saatiin lähes 20 kippuntaa. Vasta Klemetti Kirjurin tileissä tulee näkyviin Puruvedellä ja Heinäveden tienoilla kalastavilta länsikarjalaisilta nuottakunnilta peritty osakala.9
Talonpoikaistakin kalastusta valaisevat kruununkalastamoja koskevat tiedot. Tuottoisin oli Varkauden kalastamo (mainittu jo 1540). Klemetti Kirjurin aikana esiintyvät lisäksi Vianto, Riistajärvi (Riistavesi), Onkivesi, Palokki, Rasvanki, Suurijärvi (ilmeisesti Heinäveden seudulla) ja linnan kotikalastamoksi katsottava Puruvesi. Kalastajat lähetettiin kalastamoille syksyin keväin, joihinkin vain jompanakumpana kalastuskautena. Syyskala tuotiin suolattuna, mutta kevätkala kuivattiin kapakalaksi. Varkauden kalastamosta saatiin lohta, haukea, lahnaa, säynävää, särkeä, ahventa ja rääpyksiä (muikkua), Viannosta lisäksi siikaa.
Nämä tiedot kruunun kalastuksesta vahvistavat sen jo keskiajalla lausutun ja uudisasutuskautena toistetun ilmoituksen, että savolaisilla oli parhaat kalavetensä pohjoisissa erämaissa.10 Niistä kuvastuvat jossakin määrin myös pyyntikunnat, joihin paikannimistössä saattavat liittyä edellä (s. 274) mainitut Seuralampi, Seurajärvenmaa ja Seuraniemi Kerimäen saarennolla.
Savosta tuotu ”suomalainen hauki” eli kapahauki oli haluttua tavaraa Tukholman verokamarissa. Vuonna 1541 sitä tuotiin sinne yli 40 kippuntaa.11 Tämäkin jää tosin alle puoleen vuoden 1510 vaiheilla ilmoitetusta tuotosta.
Huolimatta siitä, että hauen verotuotto on 1540-luvulle mennessä ilmeisesti vähentynyt, kalastusta ei voi pitää sillä tavoin taantuvana elinkeinona kuin metsästystä. Kotitarvekalastuksella on ilmeisesti aina ollut tärkeä sijansa savolaisessa elämänmuodossa sekä kotinurkilla että uusilla asuinsijoilla, joille savolaisia jo uuden ja keskiajan taitteessa alkoi purkautua. Kalavedet tarjosivat huonoinakin vuosina ehtymättömän särpimen.
Rajoitetummassa määrässä sama koskee myös metsästystä. Sitä ei harjoitettu vain turkisten toivossa, vaan myös metsänriistan hankkimiseksi ruokapöytään. Tästä on osoituksena edellä havaittu jänisten ja lintujen osuus kinkeriveroissa.
KASKITALOUDEN KASVAVA MERKITYS
Savon kaskitaloudesta ei ole minkäänlaista keskiaikaista aineistoa, ellei sellaisena pidetä edellä (s. 357) käsiteltyä tietoa, että Savosta saatiin vuoden 1510 tienoilla verotuloina 100 lästiä viljaa eli 91 % koko ilmoitetusta verontuotosta. Kuitenkin kaskitalouden eteneminen erätalouden kustannuksella on epäilemättä Savon keskiaikaisen kehityksen tärkeimpiä, jopa kaikkein tärkein tekijä. Juuri se on tehnyt mahdolliseksi asutuksen valtavan lisääntymisen varhaiskeskiajan tilanteeseen verrattuna. Sen vuoksi tätä aihepiiriä, joka saa valaistusta vasta uuden ajan lähteistä, ei voida keskiajan yhteydessä sivuuttaa. Lähtemällä kaikkein vanhimpien tilikirjojen veroselityksistä ja muista tiedoista onkin mahdollista luoda pääpiirteinen kuva Savon kaskitaloudesta keski- ja uuden ajan taitteessa.
Kuten edellä jo on todettu, selitetään erätalouden ajalta periytyvä veroyksikkö veronahka 1539 niin, että se on yhtä kuin arviopunnanmaa eli kolme kylvöpunnanmaata ruista, ohraa ja kauraa. Vuonna 1542 annetaan tarkempi selitys. Siinä esitetty väittämä, ettei Savossa ollut lainkaan pysyviä peltoja kuten Hämeessä ja muualla Suomessa, pitää tosin paikkansa vain sikäli, että kasken tuotto oli täällä ylivoimainen pienten peltotilkkujen tuottoon verrattuna ja että savolaiset elivät pääasiallisesti kasken varassa. Kaskien käyttöaika ilmoitetaan 6–8 vuodeksi, minkä jälkeen savolaisten oli hankittava ”uusia peltoja ja kylvömaita”. Viljelykseen otetun maan arvioinnin suoritti lautakunta pannen veronahkoja sen mukaan kuin katsoi maan tuottavan. Puhe kolmesta kylvöpunnanmaasta selitetään niin, että samaan maahan voidaan kylvää perätysten punta ruista, ohraa ja kauraa.1 Kaskesta saatiin siis viljaa vähintään kolmena vuotena. Ristiriita ilmoitetun 6–8 vuoden välillä voisi selittyä ahon käytöllä heinämaana, mutta tarkoittanee pikemminkin sitä, että arvioituun metsäkappaleeseen voitiin hakata kaski parina kolmena vuonna perätysten.
Vuonna 1555 toimitetussa tutkinnassa annettiin taas uusi selitys. Sen mukaan ”vanhoina aikana” oli veronahkaa kohti laskettu arviopunnanmaa eli veropunnanmaa edellä ilmoitetun perusteen mukaan. Kun erämaata sitten ryhdyttiin verottamaan, talonpojat joutuivat keskinäisen kilpailunsa vuoksi ottamaan veronahkaa kohti yhden kylvöpunnanmaan, jota he nimittivät kahdeksi arviopannin eli veropanninmaaksi.2 Kruununmiesten ja talonpoikien käsitteille antamat merkitykset näyttävät poikkeavan toisistaan. Talonpojat puhuvat jo viljelyksessä olevista tai kaadetuista kaskista – lautakunnathan arvioivat kaskia – kun taas kruunu arvioi pitkäaikaisempaan käyttöön tarkoitettua kaskimaata.
Vanhimmassa maakirjassa ilmoitetaan myös kylvöpunnanmaiden määrä kussakin arviokunnassa. Se ei ole suorassa suhteessa veronahkalukuun sillä tavoin kuin edellä esitetyt selitykset edellyttäisivät. Neljässä pitäjässä kylvöpunnanmaita on keskimäärin 59 % veronahkaluvuista (Pellosniemellä vain 45 %, Vesulahdessa 69 % siitä). Kylvöpunnanmaat tarkoittavat tällöin ilmeisesti viljelyksessä olevaa pelto- tai kaskialaa.
Taulukko 10 sisältää neljän pitäjän kylvöpunnanmaat neljänneskunnan tarkkuudella. Samalla ilmoitetaan niiden määrä tynnyrinaloissa (1 kylvöpunnanmaa = 3 tynnyrinalaa) verotalonpoikaa eli savua kohti. Keskimäärä on kuusi tynnyrin alaa savua kohti (alin määrä Pellosniemellä 4,3, korkein Juvalla 6,9 tynnyrinalaa). Neljänneskunnittain tarkasteltaessa erot jyrkkenevät. Eniten kaskimaata, lähes 10 tynnyrinalaa talonpoikaa kohti, on Juvan Koikkalan ja Vesulahden Mälkölän neljänneksissä (nykyisen Juvan eteläosassa) ja lähelle tulee Juvan neljännes (noin 8 1/2 tynnyrinalaa). Vähiten, vähän yli 4 tynnyrinalaa talonpoikaa kohti, on Pellosniemen pitäjän Pellosniemen ja Pitkälahden neljänneksissä (Ristiinan–Anttolan seudulla) sekä Rantasalmen pitäjän Keriharjun neljänneksessä. Syy ilmeisesti kummallakin alueella erilainen. Pellosniemellä on syynä runsasväkisyyden aiheuttama ahtaus, Keriharjun neljänneksessä, johon kuului melkoisia Haukiveden takaisia uudisasutusalueita, taas se ettei uudisasukkailla ollut vielä paljonkaan raivioita.
Korkein määrä kylvöpunnanmaita yhden arviokunnan hallussa on 10. Sellaisia arviokuntia on yksi Vesulahden Norolan neljänneksessä ja kuusi Juvan Koikkalan neljänneksessä. Useimmat niistä ovat monijäsenisiä, mutta Koikkalan Paavo Oranen, Maunu Maaranen, Juntti Härkönen ja Paavo Kettunen pitivät kukin yksinään nimissään tällaista tilaa. Heitä voidaan pitää vankkoina viljelijöinä. Ehdotonta vastaavuutta kylvöpunnanmaiden määrän ja tilan kaskivaltaisuuden välillä ei kuitenkaan ole. Rantasalmen Keriharjun Olli Tuovinen piti nimissään 9 kylvöpunnanmaata (yhtä monta veronahkaa), mutta maksoi pääveron hirventaljoina, kärpärinahkoina ja kalana.
Säämingissä on Säämingin ja Puumalan neljänneksissä kylvöpunnanmaat laskettu aivan toisen periaatteen mukaan. Siellä niiden määrä on suurempi kuin veronahkojen (Säämingin neljänneksessä 189 %, Puumalan neljänneksessä 137 % niiden määrästä). Täällä on ryhdytty luetteloimaan kylvöpunnanmaita sen periaatteen mukaan, että kolmen vuoden kaskikierto otetaan huomioon. Näin saattaa samalla tilalla olla 18 kylvöpunnanmaata ja verolukuna 6. Luvut eivät niin ollen ole verrannollisia edellä esitettyjen kanssa, minkä vuoksi niitä ei ole pantu samaan taulukkoon.
Kruunu näyttää toisinaan ymmärtäneen kylvöpunnanmaat toisin kuin talonpojat. Jälkimmäiset halusivat ottaa varteen vain hyötykäytössä olevan kaskimaan, kun taas kruunu pyrki pysyvänluontoiseen maanomistukseen ja maaverotukseen. Säämingissä käynnissä oleva arviointi oli ehkä valmistelua veroperusteiden korottamiseen. Muissa pitäjissä noudatetulla menetelmällä oli helpompi tulla samaan tulokseen kuin sittemmin uudisasutuksen edellytyksiä tutkiva lautakunta, nimittäin että vero oli maan määrään verrattuna liian korkea.3
Tässä tehdyt havainnot valaisevat paitsi kaskiviljelyä myös maanomistusta kaskitalouden aikana. Savolaiset ovat aluksi halunneet merkityttää nimiinsä vain käytössä olevan kaskimaan ja maksaa veroa siitä. Ryntäys jakamattomiin erämaihin opetti kuitenkin, että kannatti varata kaskimaata pitempiaikaista tarvetta varten. Tätä kruunu käytti hyväkseen pyrkiessään kohti kiinteää maaverotusta.
Savolaisen kaskitalouden tuotosta keski- ja uuden ajan taitteessa antavat jonkinlaisen kuvan vanhimmat maakirjan tarjoaman aineiston perusteella tehdyt laskelmat pääveron jakautumisesta eri verotavaroiden kesken. Kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä tästä ei pidä tehdä, koska pääsääntönä oli, että vero maksetaan viljana ja sen uupuessa muina tuotteina. Viljaa, etupäässä ohraa, tuli 72 % veron tuotosta, humalaa 4 %. Rukiin osuutta ohraan verrattuna ei voi luotettavasti selvittää, koska sitä kruununmiesten järjestävän käden vaikutuksesta kannettiin vain kahdesta kymmeneksestä Vesulahdessa ja kahdessa Rantasalmella, eivätkä nämä taas maksaneet lainkaan ohraa. Kuitenkin rantasalmelaiset rukiin maksajat olivat uudisasutusalueen tuntumasta.
Karjataloudesta ei myöskään saa tarkkaa kuvaa, koska karjaa joutuivat luovuttamaan vain ne, joilla ei ollut tarpeeksi viljaa veroihin. Lehmistään ei kenenkään tarvinnut luopua, mutta tiedämme, että voi kuului kinkeriveroihin. Kruunulle maksettiin pääverona 754 lammasta ja 243 vuohta. Vuohia pidettiin lähinnä Etelä Savon pitäjissä sekä Juvan Koikkalan neljänneksessä. Karjan osuus pääveron tuotossa – kokonaista 18 % – on uutta verrattuna myöhäiskeskiaikaiseen muistiinpanoon Savon verontuotosta. Hevoset tulevat näkyviin vain kyyditysvelvollisuuden yhteydessä.
Karjan osuus savolaisten taloudessa oli kuitenkin kaskitalouden aikana verraten rajallinen niittyjen vähyyden vuoksi. Heinä, jota jouduttiin luovuttamaan verotavaranakin, oli keräiltävä kaskiahoilta ja luhtaniityiltä usein kaukaakin. Klemetti Kirjurin uudisasutustoimia vastaan kohdistamissaan valituksissa savolaiset ilmeisesti liioitellen väittivätkin karjan kuolevan ja kinkeriverojen maksamisen käyvän mahdottomaksi, kun he olivat menettäneet parhaat niittynsä ja takamaansa.4
Karjan pitäminen oli kuitenkin välttämätön edellytys siirryttäessä kaskiviljelystä peltoviljelyyn. Tämänsuuntainen kehitys oli jo keski- ja uuden ajan taitteessa varsinkin Etelä-Savossa alullaan.
TALONPOIKAISYHTEISKUNNAN SISÄINEN RAKENNE
Savolaisen yhteiskunnan sosiaalirakenne keski- ja uudenajan taitteessa avautuu nähtäväksemme vanhimmasta maakirjasta. Tämän lähteen tulkinnassa on kuitenkin tiettyjä ongelmia. Se on laadittu verottajan tarpeisiin eikä vastaa suoraan niihin kysymyksiin, joita me haluamme sille asettaa.
Vaikein ongelma on se, ettei maakirja lainkaan tunne käsitettä talo. Veroluku on merkitty arviokunnille (koko- ja puoliveroille) eikä yksityisille tilallisille. Arviokuntaan kuuluu yksi tai useampia talonpoikia. Kruunun kannalta ei tuossa vaiheessa ollut lainkaan merkitystä sillä, montako nimeä arviokunnan kohdalla oli maakirjassa, koska verovastuu arviokunnan sisällä oli yhteinen. Vasta 1500-luvun puolivälin jälkeen alettiin kantaa ylimääräisiä veroja savuilta. Jokainen maakirjaan merkitty talonpoika oli savu. Kuitenkin oli pieni määrä asumattomia ns. kylmiä maita (Säämingissä 1557 alle 5 %).1 Vanhimmassa maakirjassa niitä tuskin on senkään vertaa. Niiden määrää kartutti nimittäin myöhemmin arviokunnan veronahkaluvulle pantu katto.
Kirkollisessa verotuksessa talo eli papinsavu oli jo keskiajalta saakka käytetty veroyksikkö. Savujen ongelmaan voidaan niin ollen hakea lisävalaistusta papinveroluetteloista. Niistä vanhin on Juvan kirkkopitäjästä vuodelta 1550. Siinä on vain yhdeksän kahden veronmaksajan, luultavasti veljesten muodostamaa yhteistaloutta. Savujen kokonaismäärästä tämä on vain alle 4 %.2
Pääsääntöisesti voidaan siis vanhimpaan maakirjaan merkittyjä talonpoikia pitää savuina, so. itsenäisen talon haltijoina. Vanhimman maakirjan osoittama savuluku 3 362 merkitsee tämän mukaan yhtä monta taloa. Kun veroja ei kannettu savuittain, maakirjan laatijalla ei ollut mitään aihetta merkitä kirjaan liikaa nimiä. Näin ollen luku tuskin on liian korkea.
Jäljelle jää ongelma, minkä laatuista omistuksen tai hallinnan yhteisyyttä osoittaa se, että useita talonpoikia on merkitty samaan arviokuntaan.
Vanhimman maakirjan sisältämistä arviokunnista 1 157 eli 57 % on vain yhden talonpojan muodostamia, loput ovat monijäsenisiä. Niistä 699 eli 34 % koko määrästä on sukunimen perusteella samansukuisten ja 180 eli 9 % erisukuisten talonpoikien muodostamia. (Taulukko 11.) Monijäseninen arviokunta oli siis useimmiten suvun keskeinen, luultavasti perinnönjaon tuloksena syntynyt. Suvun sisäisiä on varmaan myös osa kolmannen ryhmän arviokunnista. Niissä saattoi olla osakkaana vävy tai lanko.
Monijäsenisistä arviokunnista suurin osa on kaksijäsenisiä. Erityistä huomiota on aihetta kiinnittää arviokuntiin, joissa on poikkeuksellisen monta (5–8) jäsentä. Niitä on 28, lähes kaikki Etelä-Savosta. Pellosniemessä niitä on 15 ja Vesulahdella 10, pohjoisempana ainoastaan Juvalla kaksi ja Säämingissä yksi. Suurimpia ovat Ristiinan Puntalan Puntasten 8-jäseninen arviokunta (9 veronahkaa) ja Kangasniemen Äkröntaipaleen yhtä suuri arviokunta, jossa on osakkaita neljästä suvusta (4 Kauppista, 2 Mannista, Lappalainen ja Jokelainen).3 Seuraavaksi tulee kaksi 6- jäsenistä arviokuntaa, Ristiinan Toijolan Himasten ja Toijosten (11 veronahkaa) ja Anttolan Ruokolan Mannikaisten (12 veronahkaa). Kaikissa näistä arviokunnista on runsaasti miesvoimaa, tavallisesti yhtä monta jousta (täysikäistä miestä) kuin osakasta.
Runsasjäseniset arviokunnat ovat ilmeisesti usean miespolven aikana tapahtuneen kehityksen tulosta. Arviokuntien jäsenmäärällä on ilmeinen yhteys asutuksen ikään paikkakunnalla. Arviokunnasta on kasvanut sukukunta, kuten Savossa paikoin sanottiin.4
On myös sellaisia arviokuntia, joissa on todella vierassukuisia osakkaita. Tuomas Sianjalka oli 1545 Tahvo Kuivalaisen kanssa osakkaana Juvan Vesikansan 5 kymmeneksessä, mutta jo seuraavana vuonna Kauppi Hännisen kanssa sama neljänneksen 6. kymmeneksessä5. Tällaiset kiertelevät osakkaat ovat ilmeisesti lähellä Savon keskiköyhälistöä, ns. kirves- eli liuskamiehiä, jotka tulevat näkyviin vasta myöhemmissä papinveroluetteloissa.
Tämä nostaa esiin kysymyksen, voiko arviokunnassa olla myös sellaisia jäseniä, jotka ovat mukana vain työpanoksellaan. Niin ei ollut asianlaita vuonna 1557 Säämingissä, jossa osuudet vietiin tarkoin kirjoihin. Silloin oltiin kuitenkin jo varsin pitkällä kohti kiinteää maaverotusta. Asia on saattanut olla toisin vielä keski- ja uuden ajan taitteessa, jolloin verotettiin vuotuisia kaskiraateita.
Kaskitalous vaati tunnetusti paljon työvoimaa. Aineiston tilastollinen tarkastelu ei kuitenkaan tue käsitystä, että uudisasukkaat toimivat yhteisvoimin. Ainoa merkki tähän suuntaan on se, että Rantasalmen pitäjän Rantasalmen neljänneksessä, joka suurimmaksi osaksi sijaitsi Haukiveden takana, on keskimääräistä enemmän kaksijäsenisiä erisukuisten muodostamia arviokuntia, vieläpä enemmistö niistä samassa kymmeneskunnassa.
Yleissuunta on uudisasutusalueellakin pienten arviokuntien yhtyminen. Tätä tutkimusta varten on vuodesta vuoteen seurattu niitä jo vanhimpaan maakirjaan merkittyjä arviokuntia, jotka 1548 siirrettiin uuteen Tavinsalmen pitäjään. Tällöin on todettu neljä arviokuntien yhtymistä ja vain yksi jakautuminen.
Sekä kruunulla että talonpojilla oli syynsä pyrkiä suurempiin arviokuntiin. Kruunun kannalta etuna oli niiden varmempi pysyvyys, talonpoikien kannalta se, että kokoverot pääsivät rasittavista työveroista vähemmällä kuin puoliverot.
Arviokuntien jakautuminen koko- ja puoliveroihin avaakin parhaan näköalan talonpoikaisyhteiskunnan sosiaalirakenteeseen ja asutustilanteeseen. Kuten edellä (s. 359) on mainittu, puoliverot olivat enemmistönä vuonna 1539. Kokonaisvero jen osuus oli tällöin vain 37 %. Kahta vuotta myöhemmin suhteet olivat keikahtaneet päinvastaisiksi. Arviokunnista oli kokoveroja 61 %.6 Tämä yllättävä muutos vahvistaa sitä käsitystä, että pienet arviokunnat ovat alkuperäisiä, keskiaikaisen lähtötilanteen mukaisia. Samaan suuntaan puhuu se seikka, että kirkollisen verotuksen kokokiltti näyttää vastaavan kruununverotuksen puoliveroa.
Alueellinen tarkastelu osoittaa, että koko- ja puoliverojen suhde kuvastelee asutustilannetta. Mitä vanhempi asutusalue on, sitä suurempi on kokoverojen osuus. Nuorilla asutusalueilla ovat taas puoliverot enemmistönä, koska uudisasukkaat yleensä aloittavat puoliverotilallisina.
Vanhinta ja samalla pysähtyneintä asutusta edustaa Saimaan järvialue (Pellosniemen, Pitkälahden, Koikkalan ja Puumalan neljännekset), jossa vähintään 3/4 arviokunnista on kokoveroja. Sille on selvänä vastakohtana uudisasutusalue, jossa kokoverot ovat vähemmistönä tai juuri ja juuri ylittävät 50 % :n rajan. Siihen kuuluvat Juvan pohjoispuolisko (Vesikansan ja Joroisten neljännekset), Rantasalmen pitäjä lukuun ottamatta Tuusmäen neljännestä sekä pohjoispuoli Säämingin pitäjää (Säämingin ja Haapalan neljännekset). Kaikkein alhaisin (38 %) on kokoverojen suhteellinen osuus Rantasalmen neljänneksessä. Välivyöhykkeeseen jäävät Pellosniemen Kijalan neljännes, koko Vesulahti, Juvan pitäjän Juvan neljännes, Rantasalmen Tuusmäen neljännes ja Säämingin Iitlahden neljännes.
Yllättävää tässä on vain Savon vanhimman keskusseudun, Kijalan neljänneksen suhteellisen alhainen osuus (63 % kokoveroja). Mikkelin keskusseudulla sosiaalinen eriytyminen oli ehtinyt jo varsin pitkälle. Siellä on nimittäin kokonaista 15 ylisuurta arviokuntaa (vähintään 11 veronahkaa kullakin) ja niiden vastapainona suhteellisen paljon pieniä puoliveron arviokuntia. Ne elävät tuskin yksinomaan maataloudesta, vaan ovat jo eräänlaista taajama-asutusta. Samanlaisia pieneläjiä on Olavinlinnan läheisyydessä Säämingin ja Haapalan neljänneskunnissa.
Kun kruunu 1550-luvulla asetti ylärajan talonpoikaistiloille, se määrättiin 10 veronahaksi.7 Vanhimmassa maakirjassa on 75 tämän rajan ylittävää arviokuntaa. Niistä on ehdoton enemmistö (46) Pellosniemessä ja 19 Vesulahdella. Muihin pitäjiin jää vain rippeet Guvalle 2, Sääminkiin 5 ja Rantasalmelle 2). Ylisuuret arviokunnat ovat nekin osoitus asutuksen vanhuudesta ja sen mukaan kasvaneesta vauraudesta. Suurin on Heikki ja Antti Karstusen 16 veronahan arviokunta Mikkelin Karstulassa, suurin yhden talonpojan omistama Paavo Paavonpoika Martikaisen 13 veronahan arviokunta Ristiinan Pyrhölän tienoilla.
Molemmat edellä esitetyt tilastolliset vertailut osoittavat varsin pitkälle samanlaista sosiaali- ja asutusrakennetta. Kokoverojen suhteellinen runsaus korreloi Saimaan järvialueella yksijäsenisten arviokuntien suhteellisen vähyyden kanssa. Eroa taas on sikäli, että Vesulahden pitäjä Mälkölän neljännestä lukuun ottamatta kuuluu järvialueen kanssa ryhmään, jossa yksijäseniset arviokunnat ovat vähemmistönä, kun taas niitä kaikkialla muualla Savossa on suunnilleen kaksi kolmasosaa (59–71 %) arviokuntien kokonaismäärästä. Savon etelälaita, poikkeuksena tässäkin Kijalan neljännes, näyttää olevan asutuskuvaltaan pysähtyneempi kuin muut osat maakuntaa.
ASUTUS JA SEN ALUEELLINEN JAKAUTUMINEN
Savon asutuksen määrästä ei ole mitään tietoja ennen Kustaa Vaasan ajan verokirjoja. Vanhin maakirja vuodelta 1541 ilmoittaa arviokuntien (koko- ja puoliverojen) lisäksi savujen (verotalonpoikien) luvun ja toisin kuin myöhemmät lähteet myös jousien (täysikäisten miesten) määrän.1 Näitä lukuja vertaamalla voidaan esittää arvio asutuksen määrästä ja alueellisesta jakautumisesta. Aluekehitystä tarkastellaan lähinnä hallintopitäjien puitteissa, koska niiden alue ja rajat tunnetaan tuolta ajalta verraten hyvin.
Savossa oli vuonna 1541 3 362 savua eli talonpoikaistaloa, mikä on jokseenkin tarkalleen 10 % koko Suomen silloisesta taloluvusta. Jousia oli 4552, joten talossa asui keskimäärin 1,35 täyskasvuista miestä. Jos laskemme nalSla olleen saman verran kuin miehiä ja alaikäisiä noin 40 % väestöä, saadaan Savon väkiluvuksi noin 15 200 henkeä. Tämä on alhainen minimiluku. Jos arvioitaisiin taloudessa olleen kuusi henkeä, kuten oli 1600-luvun alussa, saataisiin väkiluvuksi noin 20 200 henkeä.
Normaali väestön kasvu arvioidaan noin 0,3 prosentiksi vuodessa. Tämän mukaan Savon väestö olisi historiallisen ajan alusta 1540-luvulle mennessä lähes kaksinkertaistunut. Todellisuudessa kasvun täytyy olla paljonkin suurempi. Historiallisen ajan alussa oli asutusta tiettävästi Mikkelin seudulla, Juvalla ja Sulkavan puolessa. 1500-luvun alkuun mennessä asutuksen verkko oli tihentynyt Etelä- ja Keski-Savossa ja ulottui pitkälle, joskin yläosistaan repeillen, myös Pohjois-Savoon.
Asutuksen vanhinta pohjakerää edustavat Pellosniemen ja Vesulahden hallintopitäjät eli vanha Savilahden pitäjä Juvan eroamisen jälkeen. Niiden osuus maakunnan savuista on 40,05 %, mutta jousista vain 36 %. Etelä-Savon vanhalla asutusalueella taloudet olivat pitemmälle eriytyneet kuin uudisasutusalueella, minkä vuoksi niissä oli keskimääräistä vähemmän väkeä. Alueen eteläosa Puumalan saariston länsilaidalta idässä Mäntyharjun savolaiskyliin, Hirvensalmelle ja Kangasniemelle lännessä oli keskiajan lopulla tasaisesti asuttua. Yhteiskunnan sosiaalirakennetta koskevat havainnot viittaavat siihen, että asutus oli vanhaa Pellosniemen pitäjän itäosassa, Saimaan järvialueella. Sillä ei ollut enää laajenemismahdollisuuksia. Mikkelin Kattilanlahdessa on paleoekologisen tutkimuksen mukaan todettavissa jatkuvaa viljelyä jo ainakin vuodesta 1280 lähtien. Täältä Saimaan läntisimmästä sopukasta oli vain lyhyt matka länteen Puulavedelle, josta avautui Kymijoen vesistöalue. Maakuntarajan kehityksen yhteydessä on edellä (s. 322–323) seurattu asutuksen leviämistä maakunnan lounaisosaan. Kangasniemellä on vanhan asutuksen merkkejä, mm. hiisi-nimistöä. Uuden ajan alussa asutus oli työntymässä Kangasniemen pohjoisista kylistä Kutemajärven seudulta pohjoiseen ja oli ehtinyt Hankasalmen savolaiseen osaan saakka.
Keskiajan kuluessa asutus oli Mikkelin seudulta levinnyt myös pohjoiseen Kangasjärven ja Kyyveden yli Haukivuorelle ja Pieksämäelle sekä Suonenjoen etelälaidalle saakka. Pieksämäen seudun asutusta ei toistaiseksi ole pystytty tarkemmin ajoittamaan. Kirvesjärven paleoekologinen tutkimus on osoittanut hyvinkin varhaista yksittäistä viljelyä esihistoriallisena aikana, mutta ei ole pystynyt määrittämään kiinteän viljelyn alkamisajankohtaa. Hiisi-nimistön täydellinen puuttuminen Pieksämäen länsiosasta viittaa siihen, että seutu on myöhään asutettu.
Suur-Savon toiseksi vanhin asutuskeskus on ilmeisesti Juvalla. Sotkulammen paleoekologisessa tutkimuksessa on todettu rukiin viljelyä noin vuodesta 1300 ja jatkuvaa viljelyä 1400-luvun alusta lähtien. Näihin aikoihin asutus on ollut täällä verraten vankkaa, koska oma kirkkopitäjä perustettiin jo 1440-luvulla. Pitäjän keskuksen valinta viittaa siihen, että maayhteyksillä oli tähän aikaan jo huomattava merkitys, sillä vesitse ei Juvan kirkolle pääse kovinkaan laajalta alueelta. Asutuksen leviämisestä täältä pohjoiseen ei ole tarkempia tietoja. Joroisten Vuorijärven paleoekologisessa tutkimuksessa on todettu merkkejä pysyvän asutuksen alkamisesta vasta noin vuodelta 1550. Todennäköistä kuitenkin on, että Joroisten seutu oli 1400-luvulla jo asuttu, sillä siellä oli suuria seutukyliä uuden ajan alussa.
Myös Joroisten runsas hiisi-nimistö viittaa varhaiseen asutukseen. Täältä suuntautui asutuspaine pohjoiseen ja luoteeseen. Juvaan kuuluikin ennen Tavinsalmen perustamista Leppävirran reitin länsipuolinen osa Leppävirtaa ja Rautalammin reitin varsi Suonenjoelta Tervoon.
Itä-Savossa on Sulkavan Pisamalahden linnavuori todisteena siitä, että seutu on ollut asuttua jo esihistoriallisena aikana. Vanhin asiakirjallinen maininta linnasta on verollepanomaakirjassa, jonka mukaan Linnanniemi (ak 1208) kuului Sulkavan Kontiaisille. Linnavuoren lähellä sijaitsevan Mustikkalammen paleoekologinen tutkimus on osoittanut, että jatkuvan viljelyksen vaihe on tällä seudulla saavutettu jo noin vuonna 1200. Nähtävästi Puumalansalmen kautta Pihlajavedelle johtavan reitin varsi onkin Itä-Savon vanhinta asutusaluetta. Sen varhaisesta kuulumisesta Viipurin Karjalaan ei ole todisteita. Ainoastaan Puumalan etelälaidalla Jääski on keskiajalla ulottunut pitemmälle kuin myöhemmin, sillä vuodelta 1535 säilyneen muistiinpanon mukaan raja kulki Hämeenhiedan (Kietävälänvirran) sekä Telataipaletta vastapäätä sijaitsevan Ouluvuoren kautta.2
Sääminginsaloa kohtaan 1360-luvulla osoitettu mielenkiinto liittynee vielä pääasiallisesti eräintresseihin, mutta viimeistään saman vuosisadan lopulla savolainen uudisasutus on jo työntymässä itään päin, kuten vuoden 1400 vaiheilla laadittu Ruotsille edullinen rajaluettelo osoittaa (s. 305). Laatokankarjalaisten liikkumisesta näillä tienoilla lienee merkkinä se, että paleoekologisen tutkimuksen mukaan rukiin viljelyä esiintyy Punkaharjun Tervalammin tienoilla noin vuonna 1150 ja Kerimäen Suurjärven ympärillä vuoden 1270 vaiheilla. Jatkuvaa viljelyä näillä tienoilla on kuitenkin todistettavissa vasta vuoden 1500 tienoilla, ja silloin olivat asialla savolaiset. Huolimatta rajojen kiistanalaisuudesta oli uuden ajan alussa vahva asutus Kerimäen saarennolla Kulennoisissa saakka, ja yksityisiä taloja oli Punkaharjullakin ja eräissä Puruveden saarissa. Utrasveden takana Kauvonniemellä oli Haapaniemen Kososten maakappale jo 1400-luvun lopulla.3
Säämingin asutuskehitykseen vaikutti ratkaisevasti Olavinlinnan perustaminen, joka lisäsi turvallisuutta rajaseudulla ja veti uutta asutusta linnan läheisyyteen. Kuitenkin Kerimäen saarennon pohjoisosa oli edelleen asumaton.
Rantasalmen hallintopitäjä perustettiin aivan keskisajan lopulla Juvan ja Säämingin osista. Tämä on osoitus Haukiveden rantojen kasvavasta asutuksesta. Juuriltaan sen täytyy olla vanhaa, sillä rantasalmelaisia oli nähtävästi jo Pisamalinnan linnavuorta rakentamassa. Linna sijaitsi nimittäin Rantasalmen Tuusjärvestä Sulkavan Iitlahteen laskevan Konnusjoen suussa.4 Asutuksen vanhuudesta on osoituksena myös sen tiheys. Savon suurimmat seutukylät olivat uuden ajan alussa juuri Rantasalmella.
Rantasalmi erottui Haukiveden rantapitäjänä suhteellisen hyvin eteläisistä naapureistaan, mutta sen itä- ja länsirajat eivät olleet luonnolliset, sillä asutus jatkui jokseenkin katkeamattomana vyönä Haukiveden etelärantaa pitkin. Idässä Putkisalmen neljännes liittyi kiinteästi Säämingin mannerpuolen asutukseen, ja lännessä Keriharjun neljännes käsitti itäiset Joroisten kylät Kerisalon tienoille saakka.
Keskiajan asutuksellisen perinnön kannalta on mielenkiintoinen kysymys, miten pitkälle asutus ulottui pohjoisessa. Vuoden 1545 vaiheilla savolaiset, luultavammin juuri rantasalmelaiset, selittivät valituksissaan, että heidän esi-isänsä olivat rakentaneet taloja heidän vanhoille asuinsijoilleen ja raivanneet peltoja ja niittyjä jo Eerik Akselinpoika Tottin aikana.5 Tällä 1470-luvun tienoille ajoittuvalla asutuksella tarkoitetaan ilmeisesti Haukiveden pohjoispuolisia seutuja, sillä eteläpuolisissa kantakylissä asutus oli paljon vanhempaa. Vielä Tavinsalmen pitäjän perustamisen jälkeenkin Rantasalmeen jäi Vesikansan puoli, johon kuuluivat Heinäveden vähälukuiset talot, nykyinen Kangaslampi ja hallinnollisesti myös Varkauden seutu ja Leppävirran kaakkoiskulma. Siellä sijaitsi se Varkauden tila, jonka Eerik Tuurenpoika Bielke antoi viimeistään vuoden 1510 tienoilla asuttavaksi Pekka Kolehmaiselle.
Pohjoisimpana oli ilmeisesti voimassa vapaan valtaajan oikeus, mutta verottaja oli ehtinyt jo sinnekin. Erämaiden jakaminen uudisasutukseen ei ollut Savossakaan myöhäiskeskiajalla tuntematon ilmiö. Mainitun Varkauden tilan antamisesta kerrotaan, että se oli tapahtunut ”niin kuin täällä Savonlinnan läänissä on tapana, että se joka hallitsee linnalääniä voi antaa autiomaata sieltä missä sitä on sille, joka pystyy sen viljelykseen ottamaan ja suorittamaan siitä kuninkaanveroa”.7 Tällaisen toiminnan tuloksena on pantu verolle pohjoisia erämaataloja Iisalmen seutua myöten. Kenties juuri se sai Savon talonpoikia karkaamaan Hoyan kreivin aikana Pohjanmaan puolelle.
Asutuksen leviämistä sille alueelle, jonne 1548 perustettiin uusi Tavinsalmen pitäjä, tarkastellaan seuraavassa erikseen.
POHJOIS-SAVON UUDISASUTUS
Pohjois-Savo ei ole, kuten varhaisemmin luultiin, kokonaan vasta Klemetti Kirjurin toimesta uuden ajan alussa asutettu. Eritoten Arvo M. Soinisen tutkimuksen ansiosta tiedämme nykyisin, että siellä oli melkoisesti jo keskiajalla syntynyttä asutusta. Keskiajan tutkimuksen kannalta on erityinen mielenkiintonsa sillä, miten pitkälle pohjoiseen savolainen asutus oli jo tänä aikakautena ehtinyt. Sen vuoksi pyritään seuraavassa antamaan Pohjois-Savon asutuksesta tarkempi kuva kuin on tämän teoksen puitteissa ollut mahdollista esittää varhaisemmin asutetusta rintamaasta. Tässä voidaan nojautua Soinisen esittämiin asumien paikannuksiin, mutta tiedot on pyritty yksityiskohtia myöten tarkistamaan.
Pohjois-Savon uudisasutusalueesta muodostettiin 1548 Tavinsalmen hallintopitäjä: Se oli vain puolikaspitäjä sikäli, että se käsitti ainoastaan kaksi neljännestä, Saamaisten ja Savilahden neljänneskunnat. Ensimmäisenä vuonna uusi pitäjä järjestettiin väliaikaisesti aikaisempaa jaotusta noudattaen, niin että Savilahden neljännes koostui pääasiallisesti Juvan pitäjään kuuluneista arviokunnista ja sijaitsi lännessä, kun taas itäinen Saamaisten neljännes koostui kokonaan Rantasalmen pitäjään kuuluneista arviokunnista. Seuraavana vuonna jaotusta jo muutettiin niin, että Saamaisista tuli eteläinen ja Savilahdesta pohjoinen neljänneskunta.1
Juvasta uuteen pitäjään siirrettiin pääasiallisesti Joroisten neljännekseen kuuluneita arviokuntia, joista muodostettiin kolme kymmeneskuntaa. Lisäksi saatiin kokoon 1 1/2 kymmeneskuntaa Vesikansan, Juvan ja Koikkalan neljänneksiin kuuluneista arviokunnista. Rantasalmen pitäjästä saatiin Tavinsalmeen Keriharjun neljänneksestä 3 1/2 kymmeneskuntaa ja Rantasalmen neljänneksestä neljä kymmeneskuntaa. Lisäksi siirrettiin yksittäisiä arviokuntia Tuusmäen ja Putkisalmen neljänneksistä.
Tämän leikkauksen johdosta Joroisten, Rantasalmen ja Keriharjun neljännekset menettivät uudelle pitäjälle keskimäärin 45 % vanhoista arviokunnistaan, Rantasalmi vähän enemmänkin, Keriharju hivenen vähemmän. Ennen tätä muutosta vanhojen pitäjien paikallishallinto oli ulottunut tälle alueelle. Nimeltäkin tunnetaan jo vanhimmasta maakirjasta Juntti Mikkonen, yksi Rantasalmen neljänneksen kymmenesmiehistä, joka asui Leppävirran Haapamäessä. Joroisten neljänneksestä mainitaan 1546 kyytinimismies Heikki Hakkarainen, joka kuusi vuotta myöhem in siirrettiin Tavinsalmen pitäjän kirjoihin.2
Seuraamalla uudispitäjään vuonna 1548 liitettyjä arviokuntia taaksepäin Savon vanhimpaan maakirjaan vuoteen 1541 asti voidaan varsin luotettavasti selvittää, kuinka paljon ja missä tällä alueella oli asutusta jo keskiajan ja uuden ajan taitteessa ennen Klemetti Kirjurin uudisasutustoimia. Saavutettu tulos on kuitenkin minimiluku, koska välillä autioituneet ja mahdollisesti myös jotkin omistajaa vaihtaneet arviokunnat jäävät pois. Asutusta paikannettaessa tappio on vieläkin suurempi. Paikantaminen on nimittäin mahdollista vasta vuoden 1561 verollepanomaakirjan avulla. Sitä ennen kadonneet tai verollepanomaakirjan aukkojen johdosta puuttuvat arviokunnat jäävät helposti sijoittamatta.
Tavinsalmen vanhimmassa maakirjassa on kaikkiaan 235 arviokuntaa. Niistä 140 eli 60 % tavataan jo Savon vanhimmassa maakirjassa 1541 ja voidaan lukea keskiaikaiseen asutukseen.3 Näistä 91 (65 %) kuului Rantasalmeen ja 49 (35 %) Juvaan.
Eteläosassa uudispitäjää vanha hallinnollinen raja on aivan selvä. Juvan Joroisten ja Rantasalmen Keriharjun neljänneskunnan välinen raja kulki Unnukalta Leppävirran reittiä Sotkanselälle ja Puutossalmelle. Kun Keriharjun neljännes käsittää nykyisen Joroisten pitäjän itäosan, oli siis koko Leppävirran reitin varsi joroislaisten hallussa. Itälaita uudispitäjää, Suvasveden rannat, kuuluivat taas Rantasalmen pitäjän Rantasalmen neljännekseen.
Kallaveden rantamilla Keriharjun ja Rantasalmen neljänneksiin kuuluneet arviokunnat alkavat jo mennä ristiin, vaikka Rantasalmen neljännes pääasiallisesti hallitseekin järven itärantaa ja sen takaista Jännelahden aluetta. Asutus on verraten yhtenäistä Kuopion tienoille saakka. Näille tienoille voidaan sijoittaa keski- ja uuden ajan taitteen aikainen rintamaaraja. Tätä tukee se, että verollepanomaakirjan pelto-nimistö ulottuu Kuopion korkeudelle saakka.4
Pitäjien välinen raja ei asutusvaiheessa ole voinut olla niin jyrkkä, ettei Juvan miehillä olisi ollut asiaa Leppävirran reitin itäpuolelle eikä Rantasalmen miehillä sen länsipuolelle. Raja on ilmeisesti vedetty jo olemassa olevan asutusalueen halki Rantasalmen pitäjää muodostettaessa keskiajan lopulla. Rintamaaraja lienee 1500- luvun ensimmäisellä neljänneksellä ulottunut Puutossalmen tienoille ja siirtynyt siitä 1540-luvun alkuun mennessä Kuopion korkeudelle.
Tämän rintamaa-alueen asutus vuonna 1541 näkyy kartasta sivulla 388. Verollepanomaakirjan aukkojen vuoksi sitä on aihetta hahmottaa myös papinveroluettelojen avulla, joista vanhin on tosin vasta vuodelta 1557. Silloin suurimmat seutukylät tällä alueella olivat Leppävirta (21 taloa) ja Saamainen (19 taloa). Niitä lähelle tulivat aikaisemman rintamaarajan pohjoislaidalla sijaitsevat Ritoniemi (18 taloa) ja Jännelahti (15 taloa). Savilahden seutukylässä nykyisen Kuopion tienoilla oli vain 9 taloa.5
Kuopiosta pohjoiseen Rantasalmen pitäjän neljänneskunnat olivat työntäneet vain yksittäisiä rönsyjä Iisalmen reitin varteen. Pohjoisimpana oli Keriharjun neljännekseen kuulunut Paavo Nissisen talo Vieremäjärvellä aivan maakunnan pohjoislaidassa. Iisalmen pohjoispuolella sijaitsi myös Tuusmäen neljännekseen luettu Olli Ulmasen talo Uimalassa. Hernejärvellä oli neljä taloa. Putkisalmen neljännekseen kuuluneet Kaikkoset asuivat Kiuruvedellä. Rantasalmen neljännekseen kuulunut pohjoisin asuma oli Maaningan Halolassa.
Joroisten neljänneskuntaan kuulunut asutus työntyi pohjoiseen Pielaveden reittiä pitkin, jonne syntyi taloja Pielavedelle aivan Hämeen rajalle. Se eteni myös poikkimaitse Maaningalle ja Ylä-Savoon. Kaikkein pohjoisimpana oli Koikkalan ja Juvan neljänneskuntiin luettuja asumia. Useita niistä autioitui pian, mutta pysyvä jälki jäi ainakin Pielaveden Niemisjärvelle.
Sekä Juvan että Rantasalmen kaukaisempien neljänneskuntien taloja oli siis ylinnä pohjoisessa. Tämä viittaa siihen, että maakunnan pohjoislaita todellakin oli sellaista ”viiden pitäjän lapinmaata”, josta savolaiset puhuivat Klemetti Kirjurin toimia vastaan kohdistamissaan valituksissa. Siellä oli tilaa vielä sekä eränkäynnille että uudisasutukselle suurestikaan riippumatta siitä, mistä valtaajat tulivat.
Kun entisen rintamaan takainen uudisasutusalue veti puoleensa runsaasti uutta väkeä uuden ajan alussa, ei vuoden 1557 papinveroluettelo täällä auta keskiajalta saakka periytyvän asutuksen hahmottamisessa. Mainittakoon kuitenkin, että Onkiveden seutukylä (19 taloa) oli tällöin Kuopion pohjoispuolella ainoa, joka veti vertoja pitäjän eteläosan suurille kylille. Näillä tienoilla kohtasivat eri tahoilta tulleet asutusvirrat ja täällä oli tilaa kasvulle.
Sosiaalirakenteeltaan uudispitäjään sittemmin liitetyt arviokunnat eivät 1541 juuri poikenneet lähimmästä rintamaasta. Arviokunnista oli kokoveroja 36 %, vain hivenen vähemmän kuin silloisessa Rantasalmen neljänneksessä keskimäärin. Suurin oli Heikki Piirasen 9 veronahan arviokunta Leppävirran Niinimäessä. Muutenkin vauraimmat arviokunnat olivat etelälaidalla. Uudisasukas aloitti yleensä puoliverotilallisena.
Uudispitäjään myöhemmin liitetyistä arviokunnista oli vuonna 1541 yhden talonpojan muodostamia 73 %, siis hivenen enemmän kuin naapurialueilla. Uudisasukas tuli yleensä yksin, mutta täälläkin oli jo arviokuntia, jotka olivat ehtineet kasvaa monijäsenisiksi. Runsasväkisin oli Ihalempisten nelijäseninen arviokunta (7 veronahkaa) Ritoniemen tienoilla. Ihalempisilla oli siellä vielä toinen kolmijäseninen arviokunta (sekin 7 veronahkaa). Suku oli ilmeisesti asunut tällä seudulla jo usean miespolven ajan.
Savuja tällä alueella oli vuonna 1541 187, mikä on vain noin 6 % koko maakunnan savuista. Määrä, joka tosin on minimiluku, on tavattoman pieni, kun ottaa huomioon, että Pohjois-Savo pinta-alaltaan käsitti noin puolet Savosta. Tämäkin asutus painottui alueen etelälaidalle.
Aineisto ei anna mahdollisuutta tutkia, oliko joukossa asumattomia ns. kylmiä maita ja oliko mukana sellaisia yhtiömiehiä, jotka vanhoilla kantapaikoillaan asuen osallistuivat kaskiviljelyyn uudisasutusalueella. Sitä vastaan puhuu se, että uudispitäjää muodostettaessa sinne siirrettiin kokonaisia arviokuntia verolukuineen ja talonpoikineen. Pari poikkeusta on Juvan eteläisistä neljänneskunnista siirrettyjen arviokuritien kohdalla. Näissä tapauksissa veronahkaluku on jaettu ja vain toinen osakas tai poika on muuttanut pohjoiseen. Muutamassa toisessa tapauksessa Juvan eteläosasta siirretty arviokunta on pian palautettu vanhaan yhteyteensä tai kokonaan kadonnut. Nähtävästi eräät juvalaiset talonpojat ovat vuonna 1548 merkityttäneet tilansa Ylä-Savoon peläten muuten menettävänsä sikäläiset takamaansa.
Edellä esitetyt laskelmat Pohjois-Savon uudisasutusalueen asutuksesta vuonna 1541 koskevat Tavinsalmen pitäjän aluetta niissä rajoissa, jotka se sai 1548. Eteläosaltaan raja ei jäänyt pysyväksi, vaan seuraavina vuosina tapahtui rajantarkistuksia. Tavinsalmesta siirrettiin takaisin vanhoihin pitäjään 15 sellaista arviokuntaa, jotka ovat mukana laskelmissa. Vastaavasti Tavinsalmi sai Juvasta ja Rantasalmesta 18 arviokuntaa, joista osa oli olemassa jo vuonna 1541. Näiden muutosten jälkeen Tavinsalmen eteläraja kulki Iisveden itärannalta Lieteenmäeltä kaakkoon jättäen nykyisen Suonenjoen pitäjän alueen Juvan puolelle. Rantasalmen vastainen raja kulki Osmajärven eteläpuolitse, edelleen Unnukan poikki Tanskansaaren pohjoispuolelta ja siitä kaakkoon. Varkauden seutu jäi Rantasalmen puolelle. Tavinsalmen pitäjän kaakkoisimmat kylät olivat Niinimäki ja Polvijärvi.
Tämä raja vakiintui vuoteen 1552 mennessä. Luoteessa Pielaveden reitin varressa raja ei ollut vieläkään täysin selvä. Tallus luettiin vielä 1561 Juvan pitäjään.6 Näissä siirroissa Tavinsalmen pitäjä sai 14 sellaista arviokuntaa, joiden talot ilmeisesti jo 1541 sijaitsivat niiden rajojen sisäpuolella, jotka uudispitäjä lopulta sai. Kameraalisina siirtoina on pidetty vain sellaisia tapauksia, joissa myös vastaava veroluku on siirretty. Ellei näin ole tapahtunut, tulijaa on pidetty uutta asuinsijaa hakevana uudisasukkaana.
Rajansiirtojen on todettu vaikuttavan niin vähän tilastollisiin laskelmiin, että ne on voitu jättää huomiotta. Sitä vastoin kartassa uudisasutusalue on esitetty niissä rajoissa, jotka sillä oli 1562. Tämän johdosta kartta on verrannollinen Soinisen laatimiin. Eroa on kuitenkin siinä, että talona on tässä pidetty savua, kun taas Soinisen kartat osoittavat arviokuntia.
Asutus oli 1540-luvun alkuun mennessä ehtinyt jo aivan maakunnan pohjoislaidalle, mutta se oli Pohjois-Savossa vielä niin harvaa, että sekä talonpoikien oma-aloitteiselle erämaahan muuttamiselle että kruunun järjestämälle uudisasutustoiminnalle oli yllin kyllin tilaa.