OLAVINLINNAN RAKENTAMINEN
Rajalevottomuuksia esiintyi Karjalan Kannaksen suunnalla pitkin 1400-lukua. Tuskin Savokaan jäi niistä koskemattomiksi. Piispa Konrad Bitzin kertoman mukaan venäläiset polttivat ja ryöstivät vuonna 1463 Jääskessä ja monissa muissa Karjalan pitäjissä.1 Tässä tarkoitetaan luultavasti Savoakin. Laatokankarjalaisten tyytymättömyys rajaoloihin pääsi purkautumaan keväällä tai kesällä 1468, jolloin Sortavalan seudun miehet tekivät hävitysretken Savoon. He veivät mukanaan 17 naista ja anastivat 20 hevosta sekä kaikenlaista taloustavaraa, kuten vaatteita, viikatteita ja verkkoja. Rajalinnojen päälliköt sopivat rauhan uudistamisesta Viipurissa pidetyssä kokouksessa. Laatokankarjalaiset velvoitettiin tuomaan vangit ja ryöstösaalis kahden kuukauden kuluessa Putkilahdelle, jossa luovutus savolaisille tapahtui. Vahingonkorvausvaatimukset jäivät käsiteltäviksi kahden vuoden kuluttua Vuoksella pidettävässä kokouksessa.2
Itärajan puolustuksesta vastasi tähän aikaan Viipurin ja useiden muidenkin Suomen linnojen päällikkö Eerik Akselinpoika Tott, tanskalaissyntyinen mutta jo Ruotsin valtakuntaan kotiutunut ritari. Venäläisten kanssa tehdyssä sopimuksessa häntä kunnioitettiin arvonimellä ”Viipurin ja koko Itämaan päämies” eikä Ruotsin valtakuntaa edes mainittu. Tuon mahtavan miehen tekemät päätökset vaikuttivat seuraavina vuosina ratkaisevasti Savon kohtaloihin.
Kun sopimuksen uudistaminen viiden vuoden kuluttua tuli ajankohtaiseksi, venäläiset vaativat rajan tarkistamista Siestarjoelta Pohjanperille saakka sinetöityjen asiakirjojen ja todistajien avulla. Vuonna 1473 saatiin sovituksi rauhan jatkamisesta vain yhdellä vuodella.3
Aseellisen selkkauksen uhka oli nyt edessä. Tott ei jäänyt toimettomana odottamaan sen puhkeamista, vaan ryhtyi ripeihin puolustustoimiin. Hän päätti rakennuttaa linnan vanhan Sääminginsalon rajapaikan tuntumaan Kyrönsalmen saarelle. Paikka oli erinomaisesti valittu. Siitä oli mahdollista valvoa liikennettä, joka suuntautui Pihlajaveden puolelta Laitaatsalmen tai Haapasalmen kautta Haapavedelle ja sitä kautta syvemmälle Savoon.
Linnan rakentamiseen on ryhdytty jo vuonna 1475. Siitä kertoi kivitaulu, jonka perustaja panetti linnansalin ulkoseinään, seuraavin juhlallisin sanoin:
Herran vuonna 1475 rakennutin minä Eerik Akselinpoika, Lagnön ritari, tämän linnan Jumalan kunniaksi, Kristukselle ja pyhälle kristinuskolle vahvistukseksi. Vaimoni oli silloin nimeltään Elina Kustaantytär Lagmansöstä.
Ruotsinkielisen kirjoituksen alapuolella olivat Tottin ja hänen puolisonsa vaakunat.4
Rakennuttaja painottaa omia ansioitaan ja esittää hankkeen kristinuskon, so. läntisen kristikunnan puolustustoimena. Samaan suuntaan viittaa linnan saama nimi Olavinlinna eli täydellisessä muodossa Pyhän Olavin linna. Pyhä Olavi, Norjan marttyyrikuningas ja aikanaan suuri taistelija, oli myös Itä-Suomessa vanhastaan kunnioitettu pyhimys. Yksi Viipurin linnan torneista oli nimetty hänen mukaansa.
Olavinlinna olikin keskiajalla uudesta linnasta aivan jokapäiväisessä käytössä oleva nimitys. Nimitys Uusilinna, jonka mukaan Savonlinna on saanut ruotsinkielisen nimensä Nyslott, esiintyy ensi kerran saksaksi (Nygenslote) 1481 ja ruotsiksi (Nyia sloth) 1484. Suomenkielistä nimeä Savonlinna ei tunneta keskiajalta, vaan vasta vuodelta 1556 venäjästä käännetyssä asiakirjassa puoleksi ruotsinkielisessä muodossa Saffuoi slått.5
Monien Suomen linnojen haltijana Tott saattoi omin valtuuksin komentaa talonpoikia linnan rakennustöihin Hämettä ja Uuttamaata myöten. Nastolan Kuivannon kylän miesten tiedetään olleen mukana alusta alkaen. Suomen rälssimiehet oli kutsuttu aseisiin. Muona-avustusta tuli Ruotsista saakka.6
Työtä jouduttiin tekemään hyökkäysuhan ja suoranaisten ahdistelujen alaisena. Tottin valtionhoitajalle 1477 lähettämän raportin mukaan oli ensin rakennettu puuvarustukset, mikä tarkoittanee maavallein suojatun työmaaleirin pystyttämistä. Sitten ryhdyttiin 16 ulkomaisen muurimestarin johdolla rakentamaan kivestä torneja, kehämuureja ja muita tarpeellisia rakennuksia. Hiekkaa, kiviä ja kalkkia kuljettavien proomujen suojaksi asetettiin yllätyshyökkäyksen varalta 12–15 haarniskoin ja miekoin varustettua miestä.7
Eerik Akselinpoika Tottin kuoltua 1481 työ jatkui hänen veljensä Lauri Akselinpojan kaksivuotisen käskynhaltijakauden aikana. Tällöin mainitaan nimeltä yksi muurimestareista, tallinnalainen Oloff Hergh. Nähtävästi toisetkin ammattimiehet ovat tulleet Baltiasta. Työ suoritettiin Viipurin kaupunkilinnoituksen kanssa yhtenäisen johdon alaisena.8
Todennäköisesti päälinnan tornit ja niitä yhdistävät kehämuurit on rakennettu jo Tottien aikana vuoteen 1483 mennessä. Siihen viittaa se, että vanhan linnantuvan seinään on ollut hakattuna Lauri Akselinpojan ja hänen puolisonsa vaakunat. Joka tapauksessa linna oli puolustuskunnossa 1495, kun vihollisen hyökkäys tuli.
Rakennussuunnitelmaan kuului päälinna ja esilinna. Päälinnassa oli kolme tornia. Niitä yhdistävän kehämuurin sisälle jäi linnanpiha, jonka sisäpuolella oli asuin- ja huoltorakennuksia. Tornien nimet Kirkkotorni, Kellotorni ja Pyhän Eerikin torni ovat viimeksi mainittua lukuun ottamatta myöhäisempiä eikä alkuperäisistä nimistä ole varmaa tietoa. Pyhän Eerikin tornista on jäljellä ainoastaan alin kerros.
Päätornina oli Kellotorni, joka on ilmeisesti ensiksi rakennettu. Siinä oli viisi kerrosta. Kolmas kerros oli ylin asuttu kerros ja siinä sijaitsi linnan kappeli, joka mainitaan vuonna 1499. Neljännessä kerroksessa oli avoin puolustuskäytävä.
Idänpuolinen esilinna kuului puolustussuunnitelmaan, koska se oli tarkoitettu ensiksi vastaanottamaan vihollisen hyökkäyksen, jonka odotettiin tulevan Puruveden suunnalta. Nähtävästi kaksi esilinnan tornia, jotka mainitaan 1550-luvulla, ovat nekin jo keskiaikaisia. Kehämuurit ja esilinnan muurit kohosivat 13 metrin korkeuteen.
Jos esilinnat menetettäisiin, oli tarkoitus jatkaa puolustusta päälinnasta käsin. Puolustus pohjautui ns. ylenevien esteiden periaatteeseen. Puolustusasemat oli sijoitettu mahdollisimman korkealle ja pääsy sinne tehty hyökkääjälle hankalaksi. Tämä piirre oli keskiaikainen. Uudenaikaista oli se, että pyöreät tornit oli tarkoitettu kestämään tykkitulta ja aiottu myös asumistarkoituksiin.
Tyylillisesti Olavinlinna on eurooppalaisen myöhäisgotiikan arvokas luomus, mutta siinä on myös jo eräitä renessanssipiirteitä.9
Linnasta käsin on ainakin kriisitilanteissa pyritty pitämään vartiota sellaisissa paikoissa, joiden kautta vihollisen pelättiin hyökkäävän. Tällaisina vartiopaikkoina on pidetty mm. Orivirran Linnansaaren edessä olevaa Vahtisaarta sekä Puruveden puolella Pihlajaniemen rannalla sijaitsevaa Vartijasaarta ja Eteissaarta. Pekkilän-Inkilän maihin kuuluva Vartiasaari (ak 1018) esiintyy niistä vanhimmassa verollepanomaakirjassa.10 Ymmärrettävästi tällaiset vartiopaikat olivatkin yleensä kruunun hallussa.
Mainitussa Orivirran Linnansaaressa on rakennelmia, ns. Orivirran saarto, joita on pidetty keskiaikaisina. Varustukset käsittivät kehämuurin ympäröimän suljetun pihan, jonka etelänurkassa on tähystystorni. Saari on Paasveden ja Pyyveden välisessä Orivirrassa paikassa, josta voitiin estää Oriveden suunnalta saapuvan vihollisen tunkeutuminen Pyyvedelle ja edelleen kohti Haukivettä. Rakennelmien keskiaikaisuus on epävarmaa. Pikemminkin se lienevät vasta uuden ajan alusta, koskapa tsaari silloin valitti ruotsalaisten hakkaavan metsää ja kokoavan kiviä Orivedellä ja Orivirrassa.11
Linnan ja siihen liittyvien varustusten rakentamisessa kantoivat suurimman taakan varmaan Savon talonpojat, vaikka keskiaikaiset lähteet eivät sitä mainitse. Linna ei oikeastaan tullut koskaan täysin valmiiksi, ei ainakaan keskiaikana. Sen jatkuvasta rakentamisesta ja kunnostamisesta tuli pysyvä rasitus. Samaten oli ylläpidettävä linnaväki ja linnaan sijoitetut huovit hevosineen. Näihin rasituksiin, joista on tietoa vasta keski- ja uuden ajan taitteessa, palataan tuonnempana.
Toiko uusi linna sitten Savon asukkaille sen turvallisuuden, jota sen rakentamisella tavoiteltiin?
Vastaus on kaksitahoinen. Linna ja siihen sijoitettu varusväki tarjosi kyllä turvaa vihollisen hyökkäystä vastaan ja saattoi pidättääkin rajan yli tapahtuvaa ryöstelyä. Mutta kuten varustautumisella usein, sillä oli myös vastatoimenpiteisiin yllyttävä vaikutus. Venäläiset katsoivat linnan rakennetuksi heille kuuluvalle alueelle. Savon erämaita koskevista rajariidoista tuli näin valtakuntien välisiä suhteita koskettava kysymys siitä, olivatko ruotsalaiset rikkoneet Pähkinäsaaren rauhansopimusta, joka kielsi linnojen rakentamisen Karjalaan.
Asetettua kysymystä ei näin ollen voi tarkastella yksinomaan Savon näkökulmasta, vaan on otettava varteen sen laajemmat poliittiset ulottuvuudet.
SAVOLAISTEN PUOLUSTUSTAISTELU
Eerik Akselinpoika Tott oli oikein arvioinut tilanteen kärjistymisen itärajalla. Vielä hänen elinaikanaan, Olavinlinnan ollessa rakenteilla, tsaari Iivana III liitti Novgorodin tasavallan Moskovan alaiseksi. Itäisenä naapurina ei enää ollut kaupankäynnistä kiinnostunut ja sen vuoksi suhteellisen sopuisa Novgorod, vaan voimakas ja laajenemishaluinen Moskova. Tämän vaikutus Suomen turvallisuuteen ja eritoten Itä-Suomen rajaoloihin näkyi pian. Lauri Akselinpoika Tott sai rauhan uudistetuksi vielä 1482, mutta sopimukseen oli otettava lupaus rajan tarkistamisesta Pähkinäsaaren rauhankirjan mukaan. Seuraavassa 1487 tehdyssä sopimuksessa tätä vaatimusta vielä täsmennettiin niin, että raja oli käytävä Siestarjoelta Pohjanlahdelle, ei enää Pohjaan, minkä sijainnista saatettiin esittää erilaisia käsityksiä. Savon erämaat eivät olleet keskeisin kiistan kohde, mutta suostuminen venäläisten vaatimuksiin olisi ilmeisesti merkinnyt myös Olavinlinnasta luopumista ja Pohjois-Savon menetystä. Tämä kiirehti Olavinlinnan puolustuskuntoon saattamista. Näissä merkeissä siellä varmaan liikkui tammikuussa 1488 Viipurin linnan uusi päällikkö Knuut Posse.1
Ruotsin edustajat eivät saapuneet jouluksi 1488 sovittuun rajakokoukseen, ja venäläiset tehostivat vaatimuksiaan hyökkäämällä rajan yli. Paaville lähetetyn raportin mukaan he hävittelivät mm. Juvalla, milli varmaan tarkoitetaan ltäSavoa.2
Talvella 1493 Viipurissa neuvottelevat Suomen herrat saivat tietää venäläisten joukkojen keskityksistä rajalinnoihin. Tsaarin kerrottiin ehdottomasti vaativan rajantarkistusta ja selittäneen, että Olavinlinna oli rakennettu hänen alueelleen.3
Pelätty hyökkäys tuli syksyllä 1495. Venäläiset keskittivät suuret joukkonsa ja piirityskoneensa Viipuria vastaan, joka kuitenkin pelastui. Olavinlinnaa vastaan vihollisella riitti vain vähän väkeä. Linnan puolustusta johti Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Tämä ensimmäinen nimeltä tunnettu Olavinlinnan päällikkö oli kotoisin Varsinais-Suomesta, mutta oli jo useita vuosia toiminut Viipurin läänissä. Linnaväen ja talonpoikaisen nostoväen avulla hän pystyi vähäisin tappioin karkottamaan vihollisen, joka oli ehtinyt vain polttaa muutamia taloja ja surmata nimismiehen. Tekemässään vastahyökkäyksessä Kylliäinen oman ilmoituksensa mukaan poltti rajan takana yli 800 taloa ja surmasi monia talonpoikia. Menestystä on liioiteltu.4
Sodan jatko ei ollut savolaisille yhtä onnekas. Valtionhoitaja Sten Sture lähetti jonkin verran apuväkeä, mutta ruotsalaisen aatelismiehen Knuut Kaarlenpoika Geran johtama 70 huovin vahvuinen joukko ei päässyt edes perille linnaan.5 Vihollinen ryntäsi nähtävästi Olavinlinnan eteläpuolitse syvälle sisämaahan. Väki pakeni sen tieltä metsiin. Tästä onnettomuudesta kertoo ruotsalainen riimikronikka:
Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli. Niissä ei kuultu yhtään ihmissanaa, eik’ ollut koiraa, lehmää, ei kanaa.
Vielä kolmannen kerran tämän sodan aikana venäläiset hyökkäsivät Savoon kesällä 1496. He ryhtyivät piirittämään Olavinlinnaa. Joidenkuiden puolustajien kerrotaan saaneen surmansa ”maanalaisesta tulesta”, nähtävästi jonkinlaisista miinoista. Linna piti puolensa, mutta vihollisen hyvitykset ulottuivat Juvalle saakka, mikä nytkin tarkoittanee pitäjää eikä välttämättä Juvan keskusseutua.6 Linnan menestyksellinen puolustus ei siis suojannut vihollisen hävitysretkiltä, koska linna voitiin kiertää.
Rauha solmittiin maaliskuussa 1497. Kun rajaa koskevat erimielisyydet jäivät avoimiksi, ei uskallettu luottaa edes luvattuun kuuden vuoden lykkäykseen. Huolestuneina valmistauduttiin rajakokoukseen.
Sodassa koettu epäonni pantiin Ruotsissa valtionhoitaja Sten Sturen syyksi, ja hän sai luopua paikaltaan unionikuningas Hannun hyväksi. Sture sai Suomesta läänityksen, johon kuuluivat myös Viipurin ja Savonlinnan läänit ja niiden mukana vastuu itärajan puolustuksesta. Hänen vaikeaa asemaansa kuvastaa se, että piispa Maunu Särkilahti käski hankkia Karjalasta todistuksia siitä, ettei entinen valtionhoitaja ollut syypää siihen vahinkoon, joka tälle maankolkalle oli koitunut venäläisten hyökkäyksestä. Luultavasti savolaisiakin on kutsuttu Sturen mainetta puolustamaan.7
Jo kaksi vuotta myöhemmin kuningas Hannu peruutti Sturen saaman läänityksen. Itä-Suomen linnat uskottiin nyt Eerik Tuurenpoika Bielken komentoon. Syksyllä 1499 linnanvouti Pentti Pentinpoika luovutti Olavinlinnan irtaimiston Bielken nimiin Knuut Possen toimiessa todistajana. Näin alkoi Bielken toistakymmentä vuotta kestänyt päällikkyyskausi, joka hyvin vetää vertoja Eerik Akselinpoika Tottin toiminnalle Karjalan ja Savon puolusta jana.8
Tilanne Savossa oli vaikeutunut. Talonpojat joutuivat pitkin kesää pitämään vartiota metsissä, jonka vuoksi viljelykset jäivät hoitamatta ja linnan pelättiin jäävän ilman verotuloja. Vihollinen pääsi varuillaolosta huolimatta yllättämään, surmasi 70 henkeä ja vei mukanaan ryöstösaalista. Venäläiset kävivät linnan edustallakin. Linnanvoudin mukaan heitä oli tuhat miestä, näistä kuitenkin vain 200 hyvin varustettua huovia, muut nähtävästi talonpoikia.9 Säikähdys lienee saanut hänet liioittelemaan vihollisen voimaa.
Savolaiset vastasivat hyökkäykseen polttamalla seuraavana kesänä kaksi Puruveden takaista kylää. Venäläisen verokirjan mukaan Purujärven kylälle, joka sijaitsi Putkiniemellä nykyisen Kesälahden Vaaran kylän tienoilla, myönnettiin verovapautta sen johdosta, että ruotsalaiset (so. savolaiset) olivat käyneet siellä ryöstöretkellä.10
Näihin molemminpuolisiin hyökkäyksiin päättyi Olavinlinnan omistamisesta ja Savon itärajasta käytyjen taistelujen kausi. Venäläiset eivät olleet onnistuneet hävittämään tai valtaamaan uutta linnaa.
RIITARAJA JA ”VÄÄRENNETTY” RAJA
Viimeksi käydyt kahakat oli tarkoitettu vahvistamaan neuvotteluasemia. Hannun tultua unionikuninkaaksi venäläiset odottivat kärsimättömästi, että hän täyttäisi ne rajantarkistusta koskevat lupaukset, jotka hän oli sodan aikana tehnyt liittolaisilleen venäläisille. Syksyllä 1500 venäläiset kävivät panemassa rajamerkkejään syvälle Savoon. Rajapaikkoina mainitaan myöhemmän luettelon mukaan Rantasalmi, Voinsalmi, Varkaantaipale (Varkaus), Leppävirta, Kannuskoski, Puutossalmi, Vaajasalmi, Jänneniemi, Muurukoski, Karjalankoski, Juantaipale, Vuotjärvi ja Lastukoski. Nämä rajat seurailivat Pähkinäsaaren rajaa Varkauteen asti ja kääntyivät sieltä ensin Leppävirran ja sitten Nilsiän reitille päätyen Karjalankosken kautta Lastukoskelle, joka oli myös ruotsalaisen osapuolen esittämä rajapaikka. (Kartta s. 319). Edellä mainittu Osmankivi ei ole tällä rajalinjalla eikä siihen liittyvä rajatraditio niin ollen voine olla peräisin tästä rajankäynnistä.
Venäläisten riitarajoista todettiin heti, että ne olivat mahdottomat hyväksyä, koska ne jättivät venäläisten puolelle savolaisten parhaat kalavedet ja metsästysmaat, vieläpä Olavinlinnankin.1 Ne olivat ilmeisesti laatokan- ja pohjoiskarjalaisten toiverajat, joilla oli Käkisalmen linnanpäällikön tuki. Ne ulottuivat pohjoisessa suunnilleen sille tasolle, jolle asutus oli edennyt Pohjois-Karjalassa. Rajan jatkuminen Pohjanlahdelle kuului kyllä venäläisten vaatimuksiin, mutta ei Käkisalmen linnanpäällikön vastuualueeseen.
Hallinnollinen käytäntö oli Käkisalmen läänissä jo mukautunut Puruveden poikki kulkevaan rajaan. Noin vuonna 1500 laaditussa Vatjan viidenneksen verokirjassa sanotaan edellä mainitun Purujärven kylän sijaitsevan Ruotsin rajalla. Samaa ilmausta käytetään ”Rautjärven kylästä Rautjärven rannalla”, mikä sijaitsi Punkaharjun seutua vastapäätä. Verokirjan mainitsema karjalainen asutus ei missään ylitä sitä Torsanjärveltä kohti Puruvettä johtavaa rajalinjaa, jotka esiintyy ruotsinpuolisissa rajaluetteloissa. Puruvedeltä pohjoiseen se pysytteli turvallisen välimatkan päässä savolaisista.2 Säämingin seutua koskevat vaatimukset johtuivat ilmeisesti ruotsalaisten uudesta linnasta, mutta pohjoisessa erämaassa savolaisten ja karjalaisten intressit menivät todella ristiin.
Suunnilleen samoihin aikoihin laadittiin Viipurissa asiakirja, joka sisältää ruotsalaisen osapuolen silloiset rajavaatimukset, ns. väärennetty Pähkinäsaaren rauhan rajakirja. Sen synnystä tiedetään seuraavaa.
Käydessään viimeisen kerran Viipurissa vuonna 1499, mahdollisesti 1500, Sten Sture otti mukaansa siellä säilytetyt rajakirjat. Tämä herättää epäilyn, että juuri entinen valtionhoitaja on häivyttänyt alkuperäiset rauhankirjat, joissa oli Ruotsille epäedulliset rajat, korvatakseen ne sopivammalla. Uusi kirje sukeltaa ensi kerran esiin Viipurissa vuonna 1504. Eerik Tuurenpoika Bielke kertoi tällöin valtaneuvostolle saaneensa käsiinsä sellaisen rauhankirjan kopion, jonka pohjalta voitiin hyvin mennä neuvotteluihin. Hän oli antanut tarkastaa rajapaikat maastossakin, mutta halusi vielä varmuuden siitä, että ne olivat alkuperäisen rauhankirjan mukaiset. Hänen tietämänsä mukaan vanhat rauhankirjat oli viety Viipurista, ja hän arveli niiden olevan kuningas Hannun tai valtaneuvoston hallussa. Hän toivoi saavansa ne käytettäviksi seuraavaa rajakokousta varten.3
Bielke näyttää siis olevan hyvässä uskossa, joten hän ei liene väärennöksen teettäjä.
Tässä asiakirjassa esitetty rajalinja on Savon kohdalla asiallisesti sarna, jonka olemme tavanneet jo 1400-luvun alkupuolella laaditussa luettelossa. Rajan kulku Jääsken rajalta pohjoiseen on seuraava (aikaisemmin mainitsemattomat rajapaikat kursivoitu):
Haukkariutta, Varpavuori, Salkojärvi, Valkiajärvi, Juurikkasuo, Kyrönsaari (myöhemmin Kiurusaari) kahtia Savolle ja Venäjälle, Käräjäluoto Puruvedessä, Raikuuntaipale, Paskaluoto Orivedessä, Somertaipale, Juojärvi, Ohtaansalmi, Rikkajärvi, Kaavinkoski, Kaavinjärvi, Kellotaipale. Raja päättyy Kellotaipaleeseen, jonka jälkeen rajapaikkojen sanotaan löytyvän toisista kirjeistä.4 (Liitekartta.)
Rajapaikkojen määrä on edellisestä hyvinkin kaksinkertaistunut. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että Olavinlinnasta käsin on suoritettu rajan tarkistustyötä. Rajapaikkoja on lisätty jo Salpausselälläkin, mutta eritoten Puruveden-Putkilahden tienoilla. Vanha rajariitojen selvittelypaikka Käräjäluoto mainitaan. Savo eikä Ruotsi ilmoitetaan Kiurusaaren kohdalla Venäjän vastapuoleksi. Somertaipaleesta pohjoiseen on raja merkitty entistä paljon tarkemmin. Kellotaipale vastaa aikaisempaa Vehkataipaletta. Uudet rajapaikat työntävät täällä rajaa hivenen entistä idemmäksi.
Rajapaikkojen luettelo ei siis sanottavasti eronnut aikaisemmasta, tosiasialliset, vaikkakin virallisesti vahvistamattomat rajat sisältävästä luettelosta. Mikä tässä sitten oli väärennöstä? Väärennöstä olivat puitteet. Sijoittamalla tosiasiallisesti voimassa olevat rajat Pähkinäsaaren rauhankirjan jäljennökseen alkuperäisen rajaluettelon tilalle yritettiin näille rajapaikoille antaa valtakuntien välisen ikimuistoisen sopimuksen silaus. Asiakirja oli ilmeisesti tarkoitus esittää venäläisille seuraavassa rajakokouksessa. Siitä johtuu nähtävästi se, että luettelo varsin kömpelösti katkaistaan Kellotaipaleen kohdalla. Käkisalmen linnanpäällikön intressin tiedettiin ulottuvan suunnilleen sinne asti. Venäläisten riitarajat päättyvät Lastukoskelle Vuotjärven pohjoispäässä ja ruotsalaisen osapuolen ”väärennetty”raja Kellotaipaleeseen saman järven etelärannalle.
Pohjanlahdelle ulottuvasta rajasta ei ollut viisasta puhua mitään.
Venäläisten viralliset vaatimukset menivät paljon pitemmälle. Tukholmaan vuonna 1501 saapunut venäläinen lähetystö selitti, että kuningas Hannu oli luvannut luovuttaa takaisin ne alueet, jotka oli Pähkinäsaaren rauhassa vääryydellä irrotettu Suur-Novgorodin vanhasta perintömaasta, nimittäin Äyräpään, Jääsken ja Savon pitäjät sekä Kainuunmaan virrat. Siinä olisi mennyt koko Savo.5
Tämä paljastus oli syynä siihen, että Ruotsi irtautui unionista ja Sten Sture kutsuttiin jälleen valtionhoitajaksi. Eerik Tuurenpoika Bielke sanoi Viipurin ja Olavinlinnan päällikkönä vuonna 1502 irti unionikuninkaalle vannomansa uskollisuudenvalan. Silloin hän ilmoitti ottaneensa vastaan varustamattomat linnat ja venäläisten hävittämät läänit ja havainneensa, ettei unionikuninkaalta ollut odotettavissa mitään apua niiden kuntoon saattamiseen.6
Kun Bielke 1504 tiedusteli Tukholmasta vanhoja rauhankirjoja, hän oli jo saavuttanut suuren diplomaattisen voiton. Rauha oli uudistettu Novgorodissa 20 vuodeksi. Syynä menestykseen oli se, että hän oli pysytellyt puolueettomana Venäjän ja Baltian vallanpitäjien välisen sodan aikana. Kuten näkyy, hän odotti huolestuneena tulevaa rajakokousta. Ilmeiseltä kuitenkin näytti, etteivät venäläiset halunneet tehdä rajaerimielisyyksistä sodan syytä.
SAVON TURVALLISUUS UNIONIKRIISIN AIKANA
Tilanne kävi uhkaavaksi, kun unionin purkautuminen johti aseelliseen selkkaukseen Ruotsin ja Tanskan välillä. Se ei tietenkään koskenut välittömästi Savoa, mutta Venäjän ja Tanskan liiton uudistaminen herätti levottomuutta. Venäläiset sanoivat vuonna 1509 irti määräaikaisen rauhansopimuksen. Rauhantunnusteluihin he vastasivat pilkallisesti, etteivät olleet solmineet rauhaa luovuttaakseen suurruhtinaalle kuuluvaa maata ja vettä vieraalle vallalle. Bielken kertoman mukaan he vaativat Viipurin ja Savonlinnan lääneistä 14 silloisen peninkulman levyistä ja 150 peninkulman pituista aluetta. Ilmoitettu leveys (nykymitoissa noin 85 km) sopii varsin hyvin vuoden 1500 riitarajoihin, mutta pituusilmoitus tarkoittanee, että venäläisten vaatimukset nyt ulottuivat Pohjanmaalle saakka.1
Venäläiset tehostivat vaatimuksiaan keskittämällä joukkoja Olavinlinnaan johtavan tien varteen. Tässä tilanteessa Bielke kirjoitti Turun piispalle: ”Jos tämä maa nyt hävitetään, se ei enää koskaan nouse tänä maailmanaikana. Sitä ei ainoastaan hävitetä, vaan se viedään kokonaan, siltä näyttää. Elleivät Jumala ja pyhä Henrik nyt auta, ei Suomi ole ollut koskaan suuremmassa vaarassa kuin se nyt on.”
Rauha saatiin vuonna 1510 jälleen uudistetuksi, tällä kertaa peräti 60 vuodeksi. Tosin oli pelättävissä, että venäläiset rikkoisivat sen, milloin näkisivät sen hyväksi. Lähin uhkaava ajankohta oli kesä 1513, jolloin rajakokous oli pidettävä.2
Luultavasti tältä neuvottelukaudelta on peräisin myöhäiskeskiaikainen rajaluettelo, joka on sukua väärennettyyn Pähkinäsaaren rauhankirjaan sisältyvälle luettelolle, mutta jatkaa rajojen luettelemista pitkälle pohjoiseen Kellotaipaleesta, johon viimeksi mainittu luettelo päättyy. Sen jälkeen mainitaan jo aikaisemmin tunnetut rajapaikat Vuotjärvi ja Lastukoski, nyt oikeassa järjestyksessä. Tämän jälkeen seuraa aivan uusia rajapaikkoja: Nurmesjärvi, Älänteenjärvi, Haajaisjärvi ja Laakajärvi, joka on jo Maanselän takana. (Kartta s. 319.) Sen jälkeen luetellaan vielä Sinervämäki, Jormasjärvi, Nuasjärvi, Nuasjoki ja Oulujärven takana Käsnäjoensuu Kuusamossa, missä Pohjan (Norrabotn) sanotaan alkavan.3
Viipurin ja Olavinlinnan intressi ei yltänyt näin pitkälle pohjoiseen. Mutta tilanteessa, jossa venäläisten vaatimukset ulottuivat mittaamattoman pitkälle pohjoiseen, oli tarpeen esittää vastaehdotus, joka jatkui Pohjanmaan puolelle. Bielke, joka oli koko Suomen sotilaskäskynhaltija, on saattanut käskeä Pohjanmaan voudin suorittamaan tarpeellisen rajapaikkojen tiedustelun tai määrätä sen tehtäväksi Olavinlinnasta käsin.
Ennen rajakokouksen määräaikaa Eerik Tuurenpoika Bielke kuoli keväällä 1511. Hänen kuolinvuoteensa äärelle saapui tieto, että venäläiset kokosivat joukkoja rajalle. Huhut tulossa olevasta hyökkäyksestä toistuivat sitkeästi seuraavien kahden vuoden aikana. Itä-Suomen linnat olivat silloin Bielken lesken Gunilla Juhanantytär Besen hallussa, sillä valtionhoitajan vaihdoksen yhteydessä oli Viipurin ja Olavinlinnan päällikkyydestä tullut sisäpoliittinen kiistakapula. Riita ratkesi niin, että Viipurin linnan uudeksi päälliköksi tuli edellisen päällikön vävy Tönne Eerikinpoika Tott, jolla oli jo kokemusta venäläisten kanssa käytävistä neuvotteluista.4 Keväällä 1513 hän vastaanotti Olavinlinnan päällikkyyden sikäläiseltä voudilta Jöns Pukelta. Samoihin aikoihin venäläiset suostuivat lykkäämään rajakokousta viidellä vuodella.5
Itärajan kysymys nousi uhkaavana esiin vuonna 1516, jolloin Tanska ja Moskova olivat taas liittoutumassa. Viipuriin saapuneiden tiedustelulähteiden mukaan venäläiset raivasivat kahdesta lähimmästä linnaläänistä kolmea kymmenen sylen levyistä tietä Suomea kohti. Ainakin yksi näistä johti kohti Savoa. Rosvoilu ja ryöstely rajaseudulla jatkui.6
Neuvotteluin ja varotoimin vaara saatiin torjutuksi, niin etteivät venäläiset lähteneet liikkeelle silloin, kun Tanskan suurhyökkäys Ruotsia vastaan tuli.
Unionikriisin välittömät vaikutukset koettiin Savossa vasta kun Ruotsi oli antautunut Kristian II:n joukoille ja tanskalaiset miehittäjät saapuivat syksyllä 1520 Viipuriin. Tönne Eerikinpoika Tott vangittiin ja mestattiin myöhemmin Turussa. Norjalaissyntyinen Rolf Matinpoika van Leveren tuli Viipurin ja Olavinlinnan päälliköksi. Huolimatta tanskalaisten liitosta Moskovan kanssa hänkin joutui pian valittelemaan venäläisten jatkuvaa ryöstelyä rajan yli.7
Tanskalaismiehityksen kaudesta, joka kesti kolme vuotta, ei ole mitään tietoja. Sisä-Suomen oloja kokonaan tuntemattomina tanskalaiset ilmeisesti ovat joutuneet käyttämään paikallista alihallintoa apunaan toteuttaessaan pyrkimyksiään, joista tärkein oli verojen kokoaminen.
RAJARIITA JÄÄ PERINNÖKSI UUDELLE AJALLE
Kustaa Vaasan vapaussota tuskin kosketti Savoa. Kun Rolf Matinpoika syksyllä 1523 lyhyen piirityksen jälkeen luovutti Viipurin linnan livar Flemingille, se merkiesi tanskalaisvallan päättymistä myös Olavinlinnassa.1
Venäläiset olivat unionitaistelujen viimeisen vaiheen aikana pysyneet rauhallisina, ja Kustaa Vaasa sai 60-vuotista rauhaa koskevan sopimuksen uudistetuksi. Kun rajalevottomuuksia esiintyi, hän toimitti 1526 Venäjälle uuden lähetystön, jonka johtajaksi tuli Eerik Fleming. Näistä neuvotteluista on säilynyt asiakirjoja, jotka valaisevat myös Savon rajatilannetta.2
Fleming valitti, että monet talonpojat olivat venäläisten harjoittaman ryöstelyn, polton ja murhatöiden vuoksi joutuneet luopumaan tiloiltaan. Näille hän vaati turvallista paluuta kotisijoilleen. Venäläisten diplomaattinen vastaus oli, etteivät he pane siihen estettä, kunhan eivät asetu Venäjälle kuuluviin lääneihin.
Venäläisten vastasyytös oli, että ruotsinpuoliset olivat perustaneet monia kyliä mm. Käkisalmen lääniin. Sellaisina lueteltiin Savon vastaisen rajan tienoilta Puru vesi, Saukonsaari, Pellossalo, Pienisaari, Vehkasaari (Kongonsaari tai Vaahersalo ), Lehtosaari (Laukansaari) ja Sontasaari sekä eräät nimeltä mainitsemattomat saaret. Venäläiset väittivät siis Pihlajaveden ja Puruveden saaria omikseen.
Rauha uudistettiin, mutta rajaerimielisyydet jäivät kytemään. Puolin ja toisin vakuuteltiin tosin, ettei haluttu toisen aluetta, vaan että oli ainoastaan selvitettävä, mitä kummallekin osapuolelle kuului. Venäjälle toimitettu lähetystö sai 1537 Iivana Julman puolesta seuraavan vastauksen:3
”Samoin he (venäläiset) sanovat suuriruhtinaan hyvin tietävän, että ruotsalaiset ovat rakentaneet linnan meidän rajojemme sisäpuolelle ja meidän maahamme. Kuitenkin hän tyytyy tähän eikä halua vähää eikä paljoa siitä maasta, joka vanhan herra Vasilin (edellisen tsaarin) aikana on ollut Ruotsilla, vaan tahtoo, että raja määrätään niin kuin rajan molemmin puolin asuvat vanhat ja hyvät miehet oikein ja perustellusti sanovat sen vanhastaan olleen.”
Tämä kuullosti liian hyvältä ollakseen totta. Saavutus oli kylläkin se, etteivät venäläiset enää vaatineet Olavinlinnaa, mutta raja-asukkaiden asiantuntemukseen vetoaminen ei tuonut sopua. Savolaisilla ja rajantakaisilla karjalaisilla oli nimittäin sitkeitä kiistoja, joskin heillä oli myös perinne niiden selvittelemisestä Puruveden Käräjäkalliolla pidettävässä kokouksessa. Usein levottomuudet puhkesivat juuri raja-asukkaiden luvattomista kaskeamisista tai ryöstöistä.
Monista rajankäynneistä ja -kokouksista huolimatta rajaerimielisyydet jäivät perinnöksi seuraavalle aikakaudelle.
KOLMAS KIRKKOPITÄJÄ SAVOON
Savon kolmannen kirkkopitäjän perustaminen sai alkunsa Venäjän sodan aikana virinneistä uskonnollisista tunnoista. Se oli ilmaus oman aikansa ”Kirkkoja Karjalaan” -liikkeestä. Hankkeen kohdistuminen juuri Sääminkiin oli taas seurausta Olavinlinnan perustamisen aiheuttamasta painopisteen siirtymisestä Itä-Savoon.
Venäjän sodan aikana 1496 piispa Maunu Särkilahti yritti saada valtionhoitaja Sten Sturelta lupauksen uuden kirkon – edes puisen – rakentamisesta hävitetylle rajaseudulle. Asia nousi uudelleen esiin 1504 pidetyssä valtaneuvoston kokouksessa piispa Lauri Suurpään aloitteesta. Hän kuvasi Savon ja Karjalan kirkollisen tilanteen varsin synkäksi. Muutamat pitäjät olivat niin laajoja, että kirkolle oli matkaa 15 peninkulmaa (90 kilometriä) ja enemmänkin. Asukkaat tulivat tällaisten matkojen takaa kirkolle varsin harvoin, kolme tai neljä kertaa vuodessa, jotkut eivät koskaan. Näin he jäivät vaille tietoa kristinuskosta ja elivät suureksi sielunvaarakseen kuin pakanat ja lappalaiset. Harvoin he viime hetkellään saivat matkavarusteikseen pyhän kirkon sakramentin. Usein heidän lapsensakin kuolivat kastamatta. Tällaisten epäkohtien takia suuret pitäjät, jotka pystyivät elättämään kaksi tai kolmekin pappia, oli jaettava ja uusiin pitäjiin rakennettava kirkot ja pappilat.
Valtaneuvosto kehotti Turun piispaa ryhtymään asiassa toimenpiteisiin ja Viipurin ja Olavinlinnan päällikköä Eerik Tuurenpoika Bielkeä hanketta tukemaan. Talonpojat saivat kehotuksen kirkkojen ja pappiloiden rakentamiseen.1
Aloite johti tuloksiin ensiksi Säämingissä, mutta tuskin vielä Lauri Suurpään elinaikana. Luultavasti hänen seuraajansa Johannes IV Olavinpoika, joka teki ahkerasti tarkastusmatkoja, vihki Säämingin kirkon. Entuudestaan paikkakunnalla oli linnankappeli, joka kuitenkin oli tarkoitettu linnanväkeä varten. Ainoat seurakuntakirkosta säilyneet esineelliset muistomerkit ovat Neitsyt Mariaa ja pyhää Erasmusta esittävät puuveistokset, kumpikin kotimaista tekoa 1500-luvun alusta. Nekin tukevat siis kirkon ja seurakunnan ajoitusta. Asiakirjallinen kiinnekohta on se, että Bielke liikkui Säämingin pitäjässä vuonna 1510.2
Samalta ajalta säilyneessä Savon veroja koskevassa muistiinpanossa luetellaan maakunnan kolme pitäjää, Sääminki, Juva ja Savilahti. Säämingin käräjät mainitaan vuodelta 1514.3 Kun Savosta ei muutenkaan tunneta kirkkopitäjäjaosta riippumattomia hallintopitäjiä ennen 1520-lukua, näyttää Sääminkikin tulleen samanaikaisesti kirkko- ja hallintopitäjäksi. Tosin saattaa kysyä, missä pitäjässä toimi se nimismies, joka sai surmansa venäläisten hyökkäyksessä 1495–1496, mutta on mahdollista, että hän oli Juvan nimismies.
Säämingin pitäjä muodostettiin ilmeisesti leikkaamalla Juvan pitäjästä sen itäinen puolisko. Tätä käsitystä tukee se, että uuden ajan alussa Savosta tuomiorovastille suoritettava tukimaksu jakautui niin, että Savilahden osuus oli niin suuri kuin Juvan ja Säämingin osuudet yhteensä.4
Juvan ja Säämingin kirkkopitäjien välinen raja tunnetaan vasta 1550-luvulta. Ei ole todennäköistä, että siihen olisi sitä ennen tehty olennaisia muutoksia. Juvan pitäjästä on Sääminkiin liitetty Puumalasta Olavinlinnaan johtavan väylän varsi sekä Haapaveden ja Haukiveden rannat Rantasalmen keskusseudulle saakka. Pitäjien välistä rajaa määrättäessä on pyrkimyksenä ollut liittää uuteen pitäjään ne seudut, joista matka Säämingin kirkolle oli sopivampi. Vasta tässä vaiheessa muodostui Juvan itälaidalle se raja, joka sittemmin tunnetaan Suur-Savoa ja Pien-Savoa erottavana rajana. Aikaisemminkin se on voinut olla jonkinmoinen asutusraja, koska asutus eteni vesireittejä pitkin, mutta tuskin mikään vanha valtaraja.
Uuden ajan alkuun mennessä Savon kolmen kirkkopitäjän asukasmäärät olivat jo uudisasutuksen vaikutuksesta tasoittuneet. Vuonna 1542 oli Savilahden pitäjässä 1620, Juvalla 1480 ja Säämingissä 1413 jousta (täyskasvuista miestä).5
Vielä jaon jälkeenkin Savon kirkkopitäjät olivat varsin laajoja. Tämä koskee varsinkin Juvaa, johon Pohjois-Savon uudistusalue kuului. Pohjoisimmista taloista saattoi sieltä olla kirkolle kaksinkertaisestikin se matka, jonka piispa Lauri Suurpää katsoi ylittävän siedettävät rajat. Kirkollisen toiminnan ulkoiset puitteet eivät siis keskiajan lopullakaan olleet sellaiset kuin tehokas työ kirkon johdon mielestä vaati. Uskonpuhdistusaikana esitetty korkeammasta vaatimustasosta lähtevä kritiikki ei näin ollen ole yllättävää.
Kappelikirkot saattoivat vain vähän auttaa kirkkopitäjäverkoston harvuutta, koska keskiaikaiset kappelit olivat papittomia ratsukirkkoja. Niistä on tietoja vasta 1500-luvulta.6
Valitellessaan syrjäseutujen hengellistä tilannetta piispa Lauri Suurpää rinnasti pakanat ja lappalaiset. Vielä puolen vuosisataa myöhemmin Mikkelin kirkkoherra valitteli, että hänen seurakuntalaisensa olivat ”köyhiä niskurilappalaisia”, jumalansanan kuulijoina ja papinsaatavien maksajina ”tuskin parempia kuin venäläiset”. Näitä valituksia ei voi pitää todisteena Savon lappalaisten pakanuudesta. Kaikilla kruunun verokirjoihin viedyillä lappalaisilla, myös pelkän haukiveron maksajilla, oli kristilliset etunimet ja he olivat siis kastettuja. Maakunnan pohjois laidalla on kuitenkin voinut olla kierteleviä lappalaisia, joita ei kruunu enempää kuin kirkkokaan tavoittanut.7
Savon keskiaikaisesta papistosta emme tiedä mitään. Mikkeli kirkkoherroina toimi vanhojen paimenmuistojen mukaan 1529–1533 Lauri Pietarinpoika ja hänen jälkeensä Eerik. Nämä siirtymäkauden papit olivat todennäköisesti vielä katolisia. Turussa 1514 mainittu prebendapappi Henrik Kiiskinen oli luultavasti Juvan Kiiskisiä. Mikkelin pitäjässä ja Rantasalmella esiintyvät Teini-alkuiset nimet viittaavat siihen, että useakin savolaisnuorukainen kävi keskiajalla papinkoulua.8
SAVO OMAKSI LINNALÄÄNIKSI
Olavinlinnan rakennuttajan ja häntä seuranneiden Viipurin linnanpäälliköiden intressit Savon suunnalla näyttävät lähinnä koskeneen maanpuolustusta. Eerik Akselinpoika Tottin käynneistä Savossa ei ole säilynyt tietoa, mutta epäilemättä linna on rakennettu hänen katsomalleen paikalle ja hän on työtä myöhemminkin seurannut. Lauri Akselinpoika Tott ja Knuut Posse kävivät linnassa.
Ensimmäinen Viipurin linnan päällikkö, jonka Kaarle Knuutinpojan jälkeen tiedetään laajemminkin huolehtineen Savon asioista, on Eerik Tuurenpoika Bielke. Hänet tavataan Säämingissä vuonna 1510, hän antoi tuomiokirjeen Mikkelin seudulla ja jakeli maata uudisasutukseen Varkauden tienoilla. Savon kannalta merkittävä hanke oli hänen epäonnistunut yrityksensä kaivattaa Saimaan kanavaa, ”jotta suuri Savon järvi nimeltä Eno juoksisi Lapveden pitäjän halki Viipuriin.”1
Olavinlinnassa oli Viipurin linnanpäällikön alainen linnanvouti, joista edellä olemme tavanneet muutamia. Tärkeä virkamies oli edelleen linnankirjuri. Olavinlinnan kirjuri Henrik (Henrik Skrivare) tavataan Tukholmassa 1484.2 Hän onkin ensimmäinen nimeltä tunnettu linnan toimihenkilö.
Savon vähittäinen itsenäistyminen tapahtui siten, että Olavinlinnan voudille uskottiin enemmän itsenäistä päätäntävaltaa. Merkki tämänsuuntaisesta kehityksestä on, että yhä useammin mainitaan rinnan Viipurin ja Olavinlinnan (eli Savonlinnan) läänit. Myös piispa Lauri Suurpää puhui rinnastaen Karjalasta ja Savosta, kun taas Maunu Tavast piti vielä Savoa osana Karjalaa.
Savon linnaläänin tarkempaa määrittelyä mm. verotuksellisista syistä palveli varmaan se, että Tönne Eerikinpoika Tottin tultua Viipurin linnanpäälliköksi ryhdyttiin käymään Savon ja Karjalan välistä rajaa. Säämingin käräjillä 1514 asetettiin maakuntalautakunta, jonka tuli hiihtäen käydä Savon raja Jääsken ja Taipalsaaren pitäjiä vastaan alkaen itäisestä päätepisteestä Vaippasaaresta (ilmeisesti Varpavuoresta) läntiseen päätepisteeseen Naulasaareen. Rajamerkit oli hakattava puihin.3
Savon ja Jääsken välisen rajankohdan olemme tavanneet mainittuna myös myöhäiskeskiaikaisessa rajamerkkiluettelossa, jossa se on vielä Torsanjärven Puuttomassa saaressa.
Viimeinen Viipurin linnan päällikkö, jonka keskiaikaisen feodaaliherran ehdoilla saamaan läänitykseen Savo kuului, oli Hoyan kreivi Juhana. Hän sai läänit langoltaan kuninkaalta 1525. Hänen ajaltaan tunnetaan Yrjänä Sak niminen Olavinlinnan vouti. Kreivi itse pani painoa Savon taloudelliseen hyödyntämiseen. Hän antoi tutkia Remojärven kymmeneksessä (nyk. Juvalla) sijaitsevaa vuorta, mutta siitä ei löytynyt malmia. Hänen seuraajansa Savonlinnan päällikkönä Eerik Spåre väitti, että kreivin ankara komento oli houkuttanut savolaisia talonpoikia muuttamaan Korsholman lääniin.4 Kreivin mahdolliseen osuuteen Savon hallintopitäjäjaon toimeenpanijana palataan seuraavassa pääluvussa.
Hoyan kreivin kukistuminen vaikutti käänteentekevästi Savon asemaan. Lyypekkiä vastaan käydyn ns. kreivinsodan (1533–1536) aikana kuninkaan epäluulot lankoaan kohtaan kasvoivat syystä tai syyttä siinä määrin, että Hoyan kreivi lähti kesäkuussa 1534 suinpäin Viipurista. Kuningas leimasi hänet maanpetturiksi. Savolaisia kiellettiin maksamasta verojaan linnaan, ennen kuin päällikkyyssuhteet oli järjestetty uudelleen, Kuningas lähetti asevoimia ottamaan haltuunsa Itä-Suomen linnat. Olavinlinnassa niitä tuskin tälläkään kertaa tarvittiin, sillä sikäläinen vouti Maunu Torsteninpoika Ram luovutti linnan viivytyksettä.5
Hoyan kreivin kukistuttua sai Olavinlinnan voudiksi määrätty Eerik Spåre toisin kuin edelliset linnanvoudit valtakirjansa suoraan kuninkaalta. Hänet määrättiin tosin ensiksi Viipurin linnanpäällikön alaiseksi, mutta jo seuraavana vuonna tämä side katkaistiin.6
Savon oman linnaläänin muodostumiseen ja maakunnan hallinnolliseen itsenäistymiseen vuonna 1534 on tässä teoksessa asetettu keskiajan ja uuden ajan raja.
Savon vaiheita valaisevat keskiajan asiakirjat ovat niin niukat, että monet tärkeätkin yhteiskunnallisen elämän puolet jäävät hämärän peittoon. Tämän aukon täyttämiseksi niihin pyritään seuraavissa kahdessa pääluvussa hakemaan valaistusta uuden ajan alun lähteistä, lähinnä tiliasiakirjoista, jotka runsaina avautuvat vasta vuodesta 1541 lähtien.