XV SODAT JA VALTIOLLISET VAIHEET

RAJARAUHAN RIKKOMUKSET JA MAAKUNNAN PUOLUSTUSVALMIUS UUDEN AJAN ALUSSA

Savo oli uuden ajan alussa rajamaakunta ja rajan kulku oli monin paikoin riidanalainen. Tämä seikka varjosti monella tavoin maakunnan elämää. Rauhan töihin ei voitu häiriytymättä antautua, vaan oli otettava huomioon, että rauha saattoi milloin tahansa rikkoutua. Vihollisen hyökkäystä vastaan oli oltava varuillaan. Paikoin olot olivat niin epävarmat, ettei uskallettu asettua vakinaisesti asumaan liian lähelle rajaa.

Maakunnan eri osat eivät tässä suhteessa olleet samanlaisessa asemassa. Eniten rajan läheisyys leimasi Sääminkiä. Siellä sijaitsi maakunnan puolustuksen kannalta keskeinen Olavinlinna, joka toi seudulle vierasta väkeä ja painoi leimansa sen sosiaalirakenteeseen, mutta loi samalla turvallisuutta, joka teki mahdolliseksi asutuksen levittäytymisen Puruveden tienoilla rajan läheisyyteen saakka. Puolustus ei ollut vain Savonlinnan harvalukuisten huovien ja ratsumiesten varassa, vaan etenkin pitäjän itäisimmän osan, Haapalan neljänneksen miehet osallistuivat sen tehtäviin tiedustelijoina ja rajaneuvottelijoina. Rantasalmi oli maakunnan puolustuksen kannalta eräänlainen sisempi puolustusasema, jonka elämään sotalaitos myös melkoisesti painoi leimansa ja joka myös saattoi joutua ottamaan osansa vihollisen yllätyshyökkäyksistä. Sitä vastoin Mikkelin seudun molemmat pitäjät ja Juva olivat jo varsin turvallista sisämaaseutua. Ne eivät kuvattavana ajanjaksona joutuneet taistelutantereeksi, mutta niiden kärsimä majoitusrasitus oli sotavuosina suurempi kuin läntisempien rintamaaseutujen. Koko Pohjois-Savo, mutta erityisesti sen itäosa, oli etumaastoa, jonne vakinaisen väen tuottama suoja ei juuri riittänyt ja jossa vähälukuisella uudisasukasväestöllä ei ollut riittävää miesvoimaa vihollisen yllätyshyökkäyksiä torjumaan. Juuri nämä seudut joutuivat sen vuoksi pahoin kärsimään levottomista ajoista.

1500-luvun puolen suhteellisen rauhallisina alkuvuosikymmeninä maakunnan vakinainen sotaväki oli erittäin vähälukuista. Savonlinnassa oli 1552–53, jolloin puolustusvalmiutta oli jo jonkin verran vahvistettu, 69 huovia ja 9 nuorempaa linnanmiestä sekä Suur-Savon voudin käytössä 2 huovia. 1540-luvun alussa kehotettiin vouteja ja heidän veroisiaan varustamaan ns. kyttiä (skyttare), jotka olivat palkkaa nauttivia ratsumiehiä. Savonlinnan läänissä oli 1543 18 tällaista ratsumiestä, joista Savonlinnan päällikkö Klemetti Kirjuri yksinään varusti viisi, ja v:een 1552 näiden luku oli kasvanut 25:een (Antti Korppi varusti yksinään 4 miestä). Jalkaväkeä oli Savonlinnassa ja Savonlinnan läänissä kaikkiaan 68.¹ Kaiken kaikkiaan maakunnassa oli siis vain 150 miestä vakinaista väkeä, mistä yli puolet ratsuväkeä. Varsinkin viimeksi mainitussa ryhmässä oli paljon vierasperäisiä, mm. preussilaisia ja tanskalaisia. Kahnauksista talonpoikien ja sotaväen välillä on muutama hajatieto, jota ei kuitenkaan voitane yleistää.²

Levottomuuspesäke näyttää uuden ajan alussa olleen Puruveden tienoilla. V:n 1526 rauhanneuvotteluissa venäläiset valittivat savolaisten tunkeutumista Puruvedelle ja eräille Pihlajaveden saarille, joita he pitivät ominaan. Venäjän puolelta rajaa on jo v:n 1530 vaiheilta tietoja savolaisten hyökkäyksestä mm. Enon Pielniemelle.³ Venäjänpuolisten suorittamista rajarauhan loukkauksista saamme ensi kerran kuulla Savonlinnan päällikön Eerik Sporen syksyllä 1535 kuninkaalle lähettämästä ilmoituksesta. Sen mukaan venäläiset olivat rynnänneet rajan yli ja polttaneet suuren määrän heinää, hakanneet kaskia neljän peninkulman päähän (n. 25 km.) Ruotsin puolelle ja kylväneet niihin 20 lästiä viljaa.⁴ Hyökkäysaluetta ei lähemmin paikallisteta, mutta kaskien hakkaaminen osoittaa, että kyseessä oli riidelty raja-alue, jonka kumpikin puoli tahtoi pitää omanaan.

Levottomuudet uusiutuivat Klemetti Kirjurin tultua Savonlinnan päälliköksi. Venäjänpuoliset olivat nytkin hakanneet kaskia Ruotsin puolelle peninkulman päähän rajasta, mutta Klemetti vastasi lähettämällä kesällä 1543 30 aseellista miestä leikkaamaan rajan pinnassa olevia kaskia. Hän kävi itse Oriveden tienoilla 50 miehen voimalla rajaa tarkastuttamassa. Hänen ratkaisunsa Pohjois-Savon turvallisuusongelmaan oli Tavinsalmen kuninkaankartanon rakentaminen Maaningalle ja asutuksen vahvistaminen. Venäjänpuoliset vastasivat tappamalla 1545 25 erämaahan sijoitettua uudisasukasta.⁵

Hyökkäykset eivät nytkään olleet yksipuolisia. Savolaiset retkeilivät 1545 hävittäen ja polttaen kaukana Enossa ja Ilomantsissa saakka. Seuraavana vuonna he hyökkäsivät karjalaiseen kylään Nuasjärven rannalla Nurmeksen Maanselän takana.⁶ Myös itärajan eteläosasta on vastaavia tietoja. Käkisalmen vouti toimitti 1546 Viipuriin venäjänpuolisten Ilmeen talonpoikien valituksen, että savolaiset ryöstelivät heidän maillaan kulkien Viipurin läänin kautta.⁷

Vuosikymmenen loppupuolella, noin vuodesta 1547 lähtien, levottomuudet laajenivat suoranaiseksi rajasodaksi. Tarkastelemme ensin savolaisten kärsimiä menetyksiä.

Venäläiset aloittivat syksyllä 1547 yllätyshyökkäyksellä Säämingin etelärajalle Kemppilään, jossa he surmasivat kylän vaimot ja lapset, yhteensä 18 henkeä, veivät mennessään hevoset ja karjan ja tappoivat sen, mitä eivät voineet kuljettaa mukanaan. He kävivät myös Puruvedellä kalastelevien Lappeen talonpoikien kimppuun. Seuraavana kesänä he taas uskaltautuivat Säämingin seuduille, hyökkäsivät neljä eri kertaa 9-taloiseen Särkilahden kylään ja tappoivat sieltä 29 henkeä, niin että kylä jäi kokonaan autioksi. Kuukautta myöhemmin he olivat Saukonsaaressa, Pietolansaaressa ja Ahvionsaaressa. Täältä kerrotaan ryöstöistä ja uskomattomista julmuuksista. Ihmisiä sidottiin puuhun ja poltettiin tai heitettiin elävinä kaivoon. Hevosiakin ryöstettiin, mutta ilmeisesti suurin osa niistä oli ehditty viedä turvaan. Sen sijaan lehmiä tapettiin mainituissa kylissä viitisenkymmentä sekä lisäksi suuri määrä lampaita ja sikoja. Peltoja turmeltiin ja viljaa poltettiin.

Syksyllä hyökkäykset kohdistuivat Haapalan neljännekseen, mm. Kuonan kylään. Näillä seuduilla surmattiin useita ihmisiä, 12 henkeä vietiin vangiksi rajan taa, tapettiin 4 hevosta, 70 lehmää ja muuta karjaa. Pelkolassa poltettiin myöhäissyksyllä 5 taloa ja tapettiin 30 henkeä. Myös Leppävirran seudun verraten nuori asutus joutui kärsimään rajantakaisten hyökkäyksistä. Kurjalanmäessä ryöstettiin kesällä 5 taloa ja poltettiin 22 henkeä. Kuuslahdessa tapettiin 3 henkeä, 12 Joutsenmäen ja Lippolan asukasta surmattiin kaskihalmeella. Saahkarlahdessa poltettiin 2, Sorsalassa 6 ja Piirolassa 10 taloa ja näissä kylissä surmattiin kaikkiaan 60 henkeä. Syksyllä he tappoivat 26 talonpoikaa Varistaipaleessa. Vielä kesällä 1549 rajantakaiset uusivat ryöstöretkensä Särkilahteen ja Saukonsaareen kaskihalmeille. Karjan ja ruokatavaran lisäksi heille kelpasi kaikenlainen talonpoikaisirtaimisto: veneet, nuotat, verkot, kirveet, keihäät, kattilat, vyöt, hameet, vaipat, itikkateltat, nahkavällyt ja lakanat.⁸ Hävitykset varmasti karkottivat asutusta rajan läheisyydestä.

Myös kansanperinne näyttää säilyttäneen muiston näistä rajakahakoista. Leppävirran kirkkoherra H. D. Alopaeus kertoi niistä pari vuosisataa myöhemmin pitäjänkuvauksessaan. Venäläiset tulivat kesäaikaan Karjalan rajan yli – hän kertoo –, ohittivat Juurikkasalmen ja Varistaipaleen, soutivat parin peninkulmaa Kuopioon päin Suvasvetta pitkin ja saapuivat Lusikkaniemeen. Sieltä he jo näkivät Kurjalanrannalta nousevan savun ja luulivat sitä ruotsalaisten leirivalkeaksi, mutta saivat selville asian todellisen laidan kiduttamalla kiinni ottamaansa kalastajavanhusta. Niin he saattoivat tehdä öisen yllätyshyökkäyksen, ja siitä aiheutuneista hätähuudoista ja hävityksestä kylä on saanut nimensäkin. Tästä tihutyöstä ruotsinpuoliset tulistuivat ja perustivat ensin tukikohdan pienelle saarelle, joka on siitä saanut nimen Skantsinsaari ja sitä ympäröivä järvenselkä nimen Skantsinselkä. Vähän matkan päässä siitä he tavoittivat vihollisen Varistaipaleessa ja tuhosivat sen. Suurin osa miehistä jatkoi vielä hyökkäystään Rantasalmea kohti ja tuhosi sinnekin samonneet viholliset niin tarkoin, että aniharva pelastui kotiseudulleen Karjalaan. Tästä kertoo karjalaisten suuhun pantu säkeistä:⁹

Ole kiitetty Jumala,
jo olen omille mailien,
koska olen Orivesillä;
niin sanoi Savon näkijät,
sanoi saapuvan Savoin,
Joroisiin joutuvan,
muttei kotiin kuolevani.

Tällaisen tarinan merkitsi muistiin kirkkoherra Alopaeus. Jos ottaisimme sen kirjaimellisesti totena, meidän täytyisi olettaa tapaukset vieläkin vanhemmiksi, sillä 1540-luvun lopun lähteissä mainitaan jo paikannimi Kurjalanmäki. Paikannimien syntyä koskevat selitykset ovat kuitenkin usein keksaistuja. Kansanperinteessä saattaa olla sekaisin eri aikoina sattuneiden tapausten muistoa, mutta historiallinen asiakirja osoittaa, että perinteen kuvaama tilanne on ainakin pääpiirteissään ollut veristä todellisuutta jo uuden ajan alussa, varsin pian näiden seutujen asuttamisen jälkeen.

Savolaiset eivät suinkaan olleet yksinomaan kärsivänä osapuolena. Päinvastoin venäläisten myöhemmissä valituksissa kerrotaan, että nämä juuri v:sta 1547 tunkeutuivat Oriveden länsipuolisilla alueilla rajan yli ja alkoivat säännöllisesti viljellä venäläisille kuuluvia alueita.¹⁰ Etelämpääkin Kurkijoen alueelta on tietoja savolaisten hyökkäyksistä.¹¹

Kuitenkin tilanne ilmeisesti oli jo rauhoittunut 1550-luvun alkuun mennessä. Vuonna 1552 Kustaa Fincke saattoi vakuuttaa kuninkaalle, että rajalla oli rauhallista. Ainoastaan muutamat ammattirosvot olivat vielä ryöstelleet rajakylissä, ja heidätkin oli otettu kiinni ja rangaistu. Samaten hän 1555 ilmoitti, että rajalla oli ollut rauhallista jo kuuden vuoden ajan, siis juuri vuodesta 1549 lähtien.¹²

Kustaa Fincken toimeenpanema rajankäynti, jonka tuloksista edellä on kerrottu, on nähtävästi tehnyt tehtävänsä, ensi sijassa sen vuoksi, että ruotsinpuoliset näyttäytyivät asevoimineen rajalla. Rajojen tutkinta oli ainakin vireillä jo 1548, jolloin Eerik Fleming haetutti rajoja pohjoisempana ja jolloin valmistauduttiin venäläisten kanssa kaksi vuotta myöhemmin pidettäväksi sovittuun rajakokoukseen.¹³ Myöhemmin väitettiin Kustaa Fincken rajoja mitättömiksi, koska ne oli tehty venäläisten tietämättä ja koska savolaiset eivät olleet ennen Käkisalmen miehitystä käyttäneet hyväkseen tässä rajankäynnissä voittamaansa aluetta.¹⁴ Edellinen perustelu pitää paikkansa, mutta jälkimmäinen on ilmeisen perätön. Päinvastoin venäläiset valittavat juuri sitä, että ruotsinpuoliset vuodesta 1547 – Kustaa Fincken Savonlinnaan tulosta lähtien – olivat tunkeutuneet heidän puolelleen, tehneet ensin rajoja ja teitä ja pysyvästi käyttäneet tämän uuden rajan ja vanhojen rajojen välistä aluetta.

Tarkastellessamme edellä Savon rajoja emme ole löytäneet jäänteitä Klemetti kirjurin suorittamista rajojen tarkistuksista, mutta sen sijaan on viitteitä siitä, että yksi rajaluettelo (F) on peräisin Kustaa Fincken ajoilta. Tämä luettelo osoittaa, että ruotsinpuoliset ovat monin paikoin tunkeutuneet varhaisempia rajoja idemmäksi. Putkilahdelta ja Raikuuntaipaleelta Oriveden pohjoispuoliseen korpimaastoon ja Kainuuseen saakka savolaisten eränkäynti on tänä aikana suuntautunut karjalaisten luoteisia nautinta-alueita kohti. Kun tilanne Karjalan Kannaksella oli yhtä kireä, se ennen pitkää purkautui ilmisodaksi.

KUSTAA VAASAN VENÄJÄN SOTA

V:n 1555 alussa tilanne oli lähinnä Karjalan Kannaksen Riitamaalla sattuneiden rajaselkkausten vuoksi niin kriittinen, että Savossakin katsottiin välttämättömäksi ryhtyä puolustustoimiin. Viipuriin kokoontunut Suomen aateli arvioi optimistisesti, että Savosta saataisiin kokoon 5000 miestä aseistettuina peitsin, jousin ja kirvein. Jöns Maununpoika, aikaisempi Savon tuomari, silloinen Kivennavan vouti, saikin tehtäväkseen koota nuoria miehiä mm. Savosta.¹ Maaliskuussa 1555 hän saavutti hyökkäävistä venäläisistä torjuntavoiton Joutselän taistelussa ja sai palkkioksi takaisin Savon tuomarin viran.² Muuten tämä Kustaa Vaasan Venäjän sodan maineikkain tapaus ei kuulu Savon historiaan.

Savonlinna sai juuri sotatilanteen vaatimusten vuoksi vakinaisen päällikkönsä Kustaa Fincken rinnalle ruotsalaisen aatelismiehen Tuure Pietarin poika Bielken. Yhdessä nämä joutuivat kantamaan vastuun maakunnan puolustuksesta. Heidän säilynyt kirjeenvaihtonsa kuninkaan ja ylimmän sodanjohdon kanssa antaa varsin monipuolisen kuvan sota-ajan tapahtumista ja oloista Savossa.³

Talonpoikaisen väen nostattamisessa oli pian tyydyttävä realistisempiin arvioihin kuin aluksi oli ajateltu. Savonlinnan päälliköt saivat ensin talonpojat suostumaan siihen, että kaksi miestä jokaisesta kymmeneksestä otettiin rajavartioksi nostoväkeen, mutta jos vihollinen hyökkäsi suurella voimalla, oli joka miehen oltava valmis kotiseutua puolustamaan. Tähän tulokseen päästiin neuvottelemalla nimismiesten, neljännes- ja kymmenesmiesten sekä muutamien kustakin neljänneksestä kutsuttujen järkevimpien talonpoikain kanssa. Nämä torjuivat säännöllisen väenkirjoituksen väittäen, ettei se ollut tasapuolinen, mutta suostuivat sen sijaan yleiseen väennostoon. Kuningas kehotti Savon talonpoikia varustamaan aseensa ja kuukauden muonan ollakseen milloin tahansa valmiina vihollista torjumaan. Maalaisyhteiskunnan yläkerrostumaa, pappeja, nimismiehiä, neljännesmiehiä ja lukkareita vaadittiin asettamaan ratsumiehiä.⁴ Väen nostattamista pidettiin siksi tärkeänä, että sitä koskeva kuninkaankirje käännettiin suomeksi. Se on kaikkein ensimmäinen suomenkielinen virallinen asiakirja, joka ylipäänsä tunnetaan. Savon talonpoikia siinä puhutellaan seuraavasti:

Ja Mee tahdomme ette ennen kijrioittetust Wden Linnan Länist pitä kaicki ne jotca Asua likutta taijdauat oleman walmisza coska heille sana annetahan, Ja tarwicahan wastan seijso ennen kijrioitettuija Wenhäleijsä: Coska ia kwssa hee ylitze Raijan tahtouat sijsella langetta etc. Mutta wapahat miehet, Papit, Nijmitys miehet ia mudht Ammatus miehet ioilla parembi woijma ia wara on, quin muilla talonpoilla, Nijn picä wlgos tekemen hoomiehen, hewoijsen, harniskan, pyssyn, keyhähen, ia muden hyffuehen Asuden kansa, quin parahittain heuoisellen sopiath. Ja pitä iokaijtzen vlgos tekemen nijn monda hyffuisti hangittua miest heuoiszen kansa quin kullakin enin väke ia woijma ombi. Joka eij sijta tege, sen pitä Lwettaman Rikin förrädärixi ia pettäiexi. Ja rangaijstaman ilman kaicketa Armota. Nijn pitä mös kaicki vlgos tehdyt miehet aijna oleman walmisza sinne meneemehen cuhunga heiddä taruitahan Ja pitä Meiden Fougdimme wisusta warin ottaman ette tämä Meiden käskymme kaickin modoin teuttetehen, Samalla moto ensin quin mahdolinen on, ette hee tekeuet Meille tietteuexi, quin patio wäke wlgos tehdehen iokahitzest Pitäiest, Jos hee edes päin tahtouat wältä Meiden wihanme ia Rangaistoxenme. Jonga ielkehen itzen kukin mahta henensse oijetta.⁵

Savonlinnan päälliköt saivatkin talonpojat lupaamaan heti miehen talosta. Lisäksi oli voimassa jo aikaisemmin annettu lupaus, että vihollisen hyökätessä nousisi joka mies. Sitä vastoin savolaiset pitivät kiinni siitä, että he puolustaisivat vain omaa rajaansa. Linnanpäälliköt tyytyivät tähän arvellen, että kun miehet kerran oli saatu aseisiin, niin heidät kyllä sitten saataisiin lähtemään sotaväen mukana minne tarvittaisiin. Varusteista sovittiin niin, että joka toisella olisi sukset ja käsijousi, joka toisella lyhyt peitsi ja kilpi. Sitä paitsi määrättiin jokainen kymmenes toimittamaan linnaan kymmenen kilpeä ja kuusi paria suksia. Muonastaan tuli kunkin itse huolehtia. Edellä mainittu maaseudun yläluokka lupasi varustaa ratsumiehiä ja tarvittaessa luovuttaa hevosia myös kruunun sotaväen tarpeisiin.⁶

Varustelu tähtrisi Savon kohdalla ensi sijassa puolustukseen. Vihollisen odotettiin hyökkäävän rajan yli rekikelin tultua. Savonlinna pantiin joltiseenkin puolustuskuntoon. Vilja, heinä ja elintarvikkeet määrättiin kuljetettavaksi pois, etteivät ne joutuisi vihollisen käsiin. Metsiin ja teiden varsille määrättiin hakattaviksi murroksia vihollisen liikkumisen estämiseksi. Savon puolustajat olivat kuitenkin tähän haluttomia väittäen, että Savossa oli suuria järvenselkiä, joita käyttäen voi aina kiertää esteet. Perustelu ei kuningasta vakuuttanut ja murroksia lopultakin hakattiin.⁷

Suurin rasitus koitui kuitenkin vieraasta sotaväestä. Kaakkois-Suomeen koottiin sekä suomalaista että ruotsalaista sotaväkeä. Suur-Savon eteläosa joutui läpikulkualueeksi, jonka halki joukot kulkivat Hämeestä Karjalan puolelle. Eräs ratsuväenosasto oli jonkin aikaa sijoitettuna Suur-Savoon, ja vuoden lopulla tuli lisää toinen joukko, jolla oli mukanaan 380 hevosta. Pari taalalaista jalkaväen lippukuntaa sijoitettiin Koikkalan neljännekseen. Vuoden lopulla saapui Tavinsalmen kautta Länsipohjasta ja Pohjanmaalta otettu, Oulusta liikkeelle lähtenyt lippukunta, jolla oli mukanaan 100 hevosta, ja sen etujoukko ehti uuden vuoden jälkeen Rantasalmelle. Pohjois-Savon uudisasutusseudut näkivät luultavasti ensi kertaa säännöllisen sotaväen osaston. Joukot oli tietenkin muonitettava ja hevoset rehustettava. Vuoden lopulla nousi muualta tuotujen sotaväen hevosten määrä maakunnassa jo lähelle viittäsataa. Periaatteessa muonitus ja rehustus tapahtui kruununmiesten johdolla veroina kannetuista luontaissuorituksista, siis järjestynein muodoin. Verorasituksen nousua se joka tapauksessa merkitsi, sillä sotaväen tarpeisiin oli kannettava ylimääräisiä eli apuveroja. Ristiriitaisten käskyjen jälkeen kuningas lopulta antoi ohjeen, että jalkaväki ostaa tarvitsemansa suoraan papeilta ja talonpojilta, kun taas ratsuväki saa osuutensa kannetusta apuverosta. Käytännössä sotaväki »nylki ja ryösti», so. otti kovakouraisesti minkä tarvitsi. Pian oli puutetta kaikesta. Eritoten ratsuväen rehustus ja muonitus tuotti vaikeuksia. Talonpojat määrättiin teurastamaan jopa puoletkin karjastaan, jotta rehu riittäisi.⁸

Savolaiset saivat nyt tutustua linnaleiriin. Tällä tarkoitettiin sotaväen, varsinkin ratsuväen pakkomajoitusta ja -muonitusta, joka periaatteessa tapahtui luontaissuorituksena kannetusta pää- tai apuverosta. Sen kanssa he saivat vielä useasti tehdä tuttavuutta sotaisella 1500-luvulla.

Venäjänpuolisilta rajatalonpojilta saapui jo syksyllä 1555 Savonlinnaan neuvottelupyyntö, joka tarkoitti rajarauhan aikaansaamista. Keskenään monesti kahistelleet rajanaapurukset eivät kummallakaan puolella näyttäneet kovin innostuneilta suurempaan sotaan, joka merkitsi Savon ja Karjalan välisen rajaseudun joutumista varsinaisen sotaväen operaatioalueeksi. Kun Ruotsin sodan johdollakaan ei ollut halua levittää sotatoimialuetta, kehotettiin pitämään yhteyttä Käkisalmeen, samalla kun oli harjoitettava tehokasta tiedustelua. Marraskuussa kaksi venäjänpuolista talonpoikaa oli jälleen linnassa pyytäen turvaa kodeilleen ja luvaten ilmoittaa, jos jokin suurempi joukko ilmaantuisi rajan taa. Heidät värvättiin lahjoilla tiedustelijoiksi, vaikkei heitä pidettykään luotettavina.⁹ Vihollisen hyökkäystä odotettiin.

Savossa on laskettu vuoden 1556 alussa, ennen venäläisten hyökkäystä, olleen vakinaista sotaväkeä 250 miestä Savonlinnan varusväkeä, 1200 miestä jalkaväkeä ja 175 miestä ratsuväkeä. Vakinaisen sotaväen määrä nousi siis vuoden vaihteessa yli puolentoista tuhannen.¹⁰

Vihollisen liikehtimisestä saatiin ensimmäiset merkit Tavinsalmelta joulukuun alkupuolella 1555. Siellä ryntäsi 30 vihollista yli rajan ja ryösti ja poltti neljä taloa, juuri kun rajaa vartioinut nostoväki oli hajaantunut. Aivan vuoden lopulla tiedustelijoina toimivat rajatalonpojat tiesivät kertoa, että rajan takana keskitettiin joukkoja. Tämän johdosta puolet maakunnan väestä määrättiin nostettavaksi ja toinen puoli täyteen valmiuteen. Tammikuun toisella viikolla 1556, jolloin saapui tietoja Jääskeen tehdyistä yllätyshyökkäyksistä, määrättiin jo koko nostoväki jalkeille.¹¹ Väenotto ei kuitenkaan sujunut täysin kitkattomasti. Talonpoikien rasitukseksi määrättyjen sotilaskuljetusten vuoksi oli jätettävä yksi mies jokaista kokoveroa kohti kotiin. Loppujen lopuksi Etelä-Savon molemmat pitäjät jäivät sotilasrahdin vuoksi kokonaan nostamatta.¹² Muualla esiintyi jonkin verran niskurointia. Käräjillä jouduttiin tuomitsemaan talonpoikia, jotka olivat kieltäytyneet lähtemästä rajavartioon. Säämingissä sakotettiin 42 tällaista niskuria (seuraavan vuoden käräjillä lisäksi 7), Rantasalmella 78, Tavinsalmella 38 ja Juvalla 54. Jonkin verran niskoiteltiin myös sotilaskuljetuksista.¹³

Maakunnan nostoväen pääosa, jota sanottiin olevan n. 2000 miestä, seurasi tammikuun lopulla vakinaisia joukkoja pääsotanäyttämölle Viipuria puolustamaan. Harjoittamattomat joukot eivät tietenkään olleet kovin taistelukelpoisia. Kuningas saikin aihetta moitiskella nostomiesten velttoutta ja varsinkin heidän haluaan heti tilaisuuden tullen livahtaa kotiin. Savonlinnan ja rajan suojaksi jäi n. 1000 nostomiestä. Nämä eivät kuitenkaan kaikki olleet yhtaikaa koossa.¹⁴ Kotinurkkia puolustavien tilanne oli toinen. Savolaiset olivat tottuneet liikkumaan suksilla, ja niin heistä muodostettiin hiihtojoukkoja. Savon suksimiehet saivat päällikökseen myöhemmin kuuluisaksi tulleen Klaus Eerikinpoika Flemingin, joka tähän aikaan oli vielä nuori mies. Ruotsalaiset jalkaväkilippukunnat palautettiin jo helmikuun alkupuolella Savoon. Saatujen tietojen mukaan vihollinen nimittäin keskitti joukkoja ja raivasi leveää tietä Savonlinnaa kohti.¹⁵

Odotettua suurhyökkäystä Savoa vastaan ei tullut. Sen sijaan saatiin kokea vihollisen vahvojen partioiden yllätyshyökkäyksiä. Tammikuun jälkipuoliskolla poltettiin viisi rajan lähellä sijaitsevaa kylää ilmeisesti Säämingissä. Kun liekkien loimotus alkoi näkyä, saapuivat tiedustelijat paikalle. Heidän arvionsa mukaan vihollisia, jotka vetäytyivät nopeasti omalle puolelleen, oli 800–900. Uudesta yrityksestä nämä luopuivat kokonaan, kun rajavartijat olivat tuhonneet kolme heidän nelimiehisestä tiedustelupartiostaan.¹⁶

Helmikuun puolimaissa vihollinen hyökkäsikin noin puolentoistatuhannen miehen voimin, mutta ei odotetulta suunnalta. Hyökkäys kohdistui turvattomaan Pohjois-Savoon. Viholliset viipyivät Tavinsalmessa kolme yönseutua ja polttivat puolet Saamaisten neljänneskuntaa nykyisen Varkauden ja Leppävirran tienoilta.¹⁷ Kuningas kehotti vastaamaan kostohyökkäyksellä. Savossa kuulutettiinkin uusi väennosto, mutta sotilaskuljetusten vuoksi sitä ei nytkään pystytty panemaan Suur-Savossa täysin toimeen. Vihdoinkin hakattiin murroksia, mutta ei rajalle, missä linnanpäälliköt eivät katsoneet niistä olevan mitään hyötyä, vaan pääteiden varsille. Murroksin suljettiin linnasta Suur-Savoon sekä sieltä edelleen Hämeeseen ja Uudellemaalle johtavat tiet. Sotaväki sijoitettiin murrosten läheisyyteen Suur-Savoon, joka sitten sai kokea entistä suuremman majoitusrasituksen. Nälkä uhkasi ja kulkutaudit alkoivat levitä sotaväen ja ilmeisesti siviiliväestönkin keskuuteen. Puolustussuunnitelma oli nyt hyvinkin defensiivinen; oli varauduttu luovuttamaan ylivoimaisen hyökkäyksen edessä suurin osa Savoa ja estämään vihollisen tunkeutuminen sen läpi muihin maakuntiin. Savonlinnan päälliköt valittelivatkin pian, että sotaväki oli sjoitettu liian kauas linnasta. Vain linnaa lähinnä sijaitsevien neljänneskuntien väki oli jätetty rajan suojaksi.¹⁸

Varustelujen lomassa pidettiin Savonlinnasta käsin rajatalonpoikien välityksellä jatkuvasti yhteyttä rajan taa. Maaliskuun alkupuolella saatiin kirjallinen sanoma Käkisalmen venäläiseltä päälliköltä. Savonlinnassa ei oltu valmiita vaativiin diplomaattisiin kosketuksiin vieraan valtion edustajien kanssa. Yhteydet hoidettiin molemmin puolin suomeksi rajatalonpoikien välityksellä, eikä Savonlinnassa kukaan edes osannut lukea venäjää. Kirje oli lähetettävä Viipuriin käännettäväksi, ja saatu sanoma tuli siten heti sodanjohdon tietoon. Se sisälsi Savoa koskevan välirauhantarjouksen. Kuningas ja sotapäälliköt hyväksyivät neuvotteluihin ryhtymisen.¹⁹ Niin kokoontui 21.3. Puruveden Käräjäkalliolle merkillinen kokous, joka oli saanut valtuutensa Savonlinnan ja Käkisalmen päälliköiltä. Savolaisia siinä edustivat linnankappalainen Yrjänä, nimismies Yrjänä Sigfridinpoika, Lassi Niilonpoika ja viisi Kuonan kylän talonpoikaa, venäjänpuolisia Kurkijoen ratsuvouti, pari muuta voutia ja kauppiasta, Kurkijoen lukkari ja viisi talonpoikaa. He sopivat Savonlinnan ja Käkisalmen läänien välisen rajan kohdalta aselevosta. Sen mukaan enempää sotaväki kuin talonpojat eivät saaneet kummaltakaan puolelta hyökätä rajan toiselle puolen eikä siellä varastella, ryöstää tai murhata.²⁰

Käräjäkallion sopimusta, joka tehtiin savolaisten ja laatokankarjalaisten perinnäisellä kohtauspaikalla, voi luonnehtia keskiaikaistyyppiseksi talonpoikaisrauhak­si sikäli, että osapuolina kummallakin puolen oli rajaseudun väestö, joka molemmin puolin sitoutui pitämään rauhan. Mukana olivat myös kruunun edustajat, ja sopimus tehtiin poliittisen ja sotilaallisen johdon suostumuksella. Talonpoikaisrauha ei siis ollut virallisen ulkopolitiikan vastainen teko.²¹

Jatkokin seurasi perinnäisiä latuja. Tämäkin rajarauha rikkoutui helposti, kuten niin moni aikaisempi. Äyräpään ja Jääsken miehet tekivät jo runsaan viikon kuluttua välirauhasta, palmusunnuntain tienoilla, hyökkäyksen rajan taa. Käkisalmessa epäiltiin, että savolaisiakin oli ollut mukana. Ollakseen kostohyökkäys venäjänpuolisten karjalaisten rynnäkkö tapahtui yllättävän pohjoisessa, Viinijärveltä Tavinsalmelle ulottuvalla alueella. Nähtävästi pohjoiskarjalaiset ja pohjois­savolaiset selvittelivät keskinäisiä välejään huolimatta rauhasta, jonka kurkijokelaiset ja sääminkiläiset olivat keskenään solmineet. Kaksi viikkoa välirauhan tekemisen jälkeen, huhtikuun alussa, Viinijärveltä tullut joukko tappoi 8 miestä Syvärillä ja vähän myöhemmin neljä miestä Juojärvellä. Pian tämän jälkeen sattui välikohtaus Orivedellä, jossa toistakymmentä kalastamassa ollutta talonpoikaa menetti henkensä. Helluntain tienoilla venäjänpuoliset talonpojat tappoivat Jänneniemellä kahdeksan (toisen ilmoituksen mukaan 12) talonpoikaa ja polttivat pari kolme taloa. Samaan aikaan he tappoivat viisi linnankalastajaa ja veivät heidän veneensä, saaliinsa ja kalastusvälineensä. Tämän johdosta asetettiin rajalle sotilaspartio. Nyt olivat jo Kerimäen seudun talonpojat raivostuneet. He eivät enää tyytyneet pelkkään puolustukseen, vaan ryntäsivät Haapalan neljänneskunnasta Venäjän puolelle ja polttivat 18 taloa. Hyökkäys kohdistui Kurkijoen pitäjään ja Rautlahteen. Neljäntenä helluntaipäivänä oli jo satoja talonpoikia koossa valmiina lähtemään rajan yli. Kustaa Fincke, joka ei halunnut välirauhan lopullisesti rikkoutuvan, sai pidätetyksi suurimman osan, mutta satakunta miestä meni rajan yli ja hyökkäsi Putkilahteen. Siellä poltettiin nelisenkymmentä taloa, tapettiin toistakymmentä henkeä ja otettiin mukaan yksi vanki. Ryöstösaalis oli 16 hevosta, 168 päätä sarvi- ja pikkukarjaa ja 43 venettä. Venäjänpuoliset vuorostaan vastasivat tappamalla viisi Puruvedellä kalastelevaa jääskeläistä ja viemällä heidän veneensä ja kalastusvälineensä.²²

Tämä laittomasti puhjennut heimosota saatiin linnanpäälliköiden toimesta taltutetuksi. Vielä kesällä savolaiset talonpojat tosin tekivät muutamia hyökkäyksiä rajan taa surmatakseen rosvoja, jotka öisin ryöstelivät Savon puolella. Jonkin verran sotaväkeäkin liittyi talonpoikiin, mutta linnanpäällystö ei näitä retkiä enää hyväksynyt. Tuodut vangit ja ryöstetyt tavarat vapautettiin.

Seurasi jälkiselvittelyjen vaihe. Venäläisten esittämien vaatimusten vastapainoksi Savonlinnan päälliköt ilmoittivat, että savolaisilta oli ryöstetty 50 kippuntaa haukea, 35 kippuntaa ruokakalaa ja lisäksi kattiloita, vaatteita, veneitä, nuottia, verkkoja, aseita ja ruokatavaraa. Tämä oli heimosodan arkipäivää. Korvausluetteloja laadittiin turhaan. Kahdentoista miehen lautakunta kummaltakin puolen oli tosin syksyllä voutien johdolla valituksia tutkimassa, mutta kumpikin puoli suojeli loppujen lopuksi omiaan.²³

Kesällä 1556 olivat sotatoimet Savon kohdalta oikeastaan ohi, vaikka rauha tehtiin vasta talvella 1557. Maakunta olikin näännyksissä eritoten sotilasmajoituksen vuoksi. Jo keväällä 1556 valitettiin, että pellot jäävät kylvämättä, ellei sotaväkeä viedä pois. Tyhjäksi kalutusta Suur-Savosta lippukunnat siirrettiin Rantasalmelle. Kesäkuussa voitiin taalalaiset lähettää Länsi-Suomeen ja vain norrlantilainen lippukunta jäi Savoon. Vasta loppuvuodesta se marssi Pohjanmaalle samaa tietä kuin oli tullutkin. Sen jättämä muisto ei ollut aivan kaunis. Valitettiin ryöstöistä, raiskauksista, jopa tapoistakin.²⁴ Pienempiä sotaväen osastoja liikkui vielä kevättalvella 1557.²⁵

Maakunnan oma nostoväki oli ilmeisesti kotiutettu jo keväällä välirauhan solmimisen jälkeen. Kesällä linnanpäälliköt ilmoittivat käytettävissään olevan puolitoista sataa hyvää suksimiestä, joilla oli aseinaan vain käsijousia ja keihäitä. Nämäkin miehet ehdotettiin toistaiseksi jätettäväksi kotiin, ettei heitä tarvitsisi muonittaa.²⁶

Kustaa Vaasan Venäjän sota on ensimmäinen Savoa koskettanut sota, jonka kulku on varsin yksityiskohtaisesti tunnettu. Se ei ollut mikään suuri sota. Savon rajaseudut, itäinen Sääminki ja Pohjois-Savo, saivat kärsiä samanlaisista vihollishyökkäyksistä, joihin oli saatu tottua jo monta kertaa aikaisemmin. Nähtävästi savolaisia vastassa oli karjalaisia talonpoikia, tuskin lainkaan varsinaista venäläistä sotaväkeä. Savolaisten puolelta sodankäynti oli lähes kokonaan puolustuksellista, muutamia partio- ja ryöstöretkiä lukuunottamatta.

Hävitysten laajuudesta saamme käsityksen kruunun maakirjoihin tehdyistä autioitumista osoittavista merkinnöistä. Säämingissä vapautettiin apuverosta 1557 venäläisten hävitysten vuoksi Haapalan neljänneksessä 38, Säämingin neljänneksessä 14 ja Iitlahden neljänneksessä 6 kokoveroa, yhteensä 58 kokoveroa eli 17 % pitäjästä. Kokonaan poltettu oli Kulennoisten kymmenes. Tavinsalmella oli vastaavasta syystä vapautettu 52 kokoveroa eli 31 % pitäjästä.²⁷

Erityisen suuri rasitus oli väennosto. Kolmen tuhannen nostomiehen ottaminen maakunnasta, jonka jousiluku oli viiden tuhannen vaiheilla, ei ollut leikin tekoa, vaikka tämä lähes täydellisen sotilaallisen valmiuden vaihe kesti vain noin kolme kuukautta. Tietenkin on mahdollista, että nostoväen määrää koskevat tiedot ovat liioiteltuja.

Raskain rasitus oli sotilasmajoitus ja joukkojen muonitus. Se oli ilmeisesti myös uusi kokemus. Savossa ei varmaan koskaan aikaisemmin ollut ollut sellaista määrää vierasta väkeä kuin nyt. Siitä sai kärsiä etupäässä maakunnan länsiosa, joka säästyi suoranaisilta sotatoimilta. Tämä vaihe oli myös pitempi kuin nostoväen aseissaoloaika. Kaiken kaikkiaan majoitusrasitusta jouduttiin kantamaan noin vuoden päivät. Se oli kuitenkin vasta esimakua siitä, mitä oli tulossa.

RAJALEVOTTOMUUKSIA JA SOTAVÄENOTTOJA

Moskovassa tehty sopimus ei välittömästi tuonut rauhaa itärajoille. Ne levottomuudet, jotka olivat puhjenneet kesällä 1556, eivät ottaneet talttuakseen. Kun kesällä 1559 valmistauduttiin rajankäyntiin, esittivät venäläiset joukon valituksia, joista osa koski jo varhaisempia tapauksia, mutta pääosa v:n 1557 jälkeen sattuneita rajarauhan loukkauksia.¹ Savolaisten väitettiin tunkeutuneen väkivaltaisesti Kurkijoen, Sortavalan, Ilomantsin ja Lieksan pitäjien alueille. Samaten valitettiin savolaisten suorittamaa Oulujärven erämaan valtausta. Ruotsinpuolisten väitettiin useissa paikoissa vasta äskeisen sodan jälkeen tunkeutuneen seuduille, joita he aikaisemmin eivät olleet viljelleet, hakanneen sinne kaskia ja tehneen teitä. Eteläisin tällainen riita-alue oli Salpausselän takana Simpeleen–Parikkalan–Saa­en suunnalla, jossa savolaisten jo kolmena kesänä käyttämiä suuria kaskia ja niittymaita sanottiin olevan Järvenpään, Lahdenpohjan ja Rautjärven kylien alueilla. Purujärvi, jonka venäläiset laskivat Sortavalan pitäjään, oli edelleen riidanalaista aluetta. Siellä kysymys oli kuitenkin pikemmin rajariidasta kuin luvattomasta valtauksesta. Ruotsinpuoliset olivat helluntain tienoilla 1559 merkinneet siellä omalle puolelleen 20 nimeltä mainittua taloa, joiden kylvöala oli 45 pannia ruista ja 66 ½ pannia kevätviljaa, ja halusivat pakottaa nämä maksamaan veroa Ruotsin kruunulle. Ilmeisesti ovat kyseessä nykyisen Vaaran kylän seudut. Pohjoisempana Oriveden suunnalla ruotsinpuoliset taas olivat tunkeutuneet Kiteen, Suorlahden ja Liperin kylien alueille siten loukaten Säimenenniemen, Orivirran, Juojärven, Kaavinkosken, Kellotaipaleen ja Karjalankosken kautta kulkevaa rajaa ja pyrkien siirtämään sitä Lieksan pitäjän suuntaan. Savolaisten toimista täällä kerrottiin seuraavasti:

»Ruotsalaiset asuvat kesällä majoissaan ja soutavat sieltä monilla veneillä Orivedelle, kalastelevat siellä, lyövät tsaarin alamaisia ja estävät heitä kalastamasta. He rikkovat heiltä veneet, ottavat nuorat ja verkot ja viljelevät heidän maataan. Vuonna 58 he ovat kylväneet 15 pannia ruista ja vuonna 59 21 ½ pannia kauraa tsaarille kuuluvan Liperin kylän vanhojen rajojen ja ruotsalaisten panemien uusien rajojen välille. He ovat tehneet sinne tien ja väittävät omakseen sitä maata, jonka he ovat vallanneet; se on Liperistä lahden toisella puolen 4 virstaa leveän lahden takana. Ruotsalaiset eivät ole käyttäneet sitä maata, ennen kuin he vuonna 47 alkoivat pitää sitä omanaan, ja siitä lähtien he ovat viljelleet tätä maata väkivaltaisesti, hakanneet kaskia ja ottaneet sieltä kaiken tarvitsemansa.»

Ilmeisesti on kysymys Leppärannaksi (Alestrand) tai luoteiseksi erämaaksi (utmarken Låduse) nimitetystä Oriveden länsipuolisesta alueesta. Tälle alueelle syntyivät Täyssinän rauhan jälkeen Leppälahden ja Kaatamon kylät, jotka kiistattomasti luettiin Savoon ja Säämingin pitäjään. Kun Oriveden länsiranta jo vanhempien rajaluettelojen mukaan kuului Savoon aina Kaatamonlahteen eli Ristilahteen saakka, lienee uloin riita-alue ollut pohjoisella Orivedellä Kaatamon pohjoispuolelle Viinijärven ja Komperon tienoille muodostunutta karjalaisasutusta vastassa. Siihen viittaa myös se, että ruotsinpuolisten sanotaan pyrkivän laajentamaan aluettaan Lieksan pitäjää kohti, siis koillisen suunnalla. Lieksan pitäjän alueelta Nurmeksen Maanselän takaa muistiin merkityt valitukset koskevatkin jo Kainuun savolaista uudisasutusaluetta.²

Hallitusmiehillä ei ollut halua päästää vasta solmittua rauhaa riistäytymään rajarettelöistä ilmisodaksi. Syksyllä 1559 suoritettiin rajankäynti, jota varten Tavinsalmen talonpojat joutuivat maksamaan apuveroa. Sen tuloksena syntyi Klaus Kristerinpoika Hornin ja Jaakko Teitin rajaluettelo, joka alkaa Kaatamantaipaleesta.³ Säämingin talvikäräjillä 1559 tuomittiin Venäjän puolella ryöstellyt Kuosma Ukkonen rajarauhan rikkomisesta kuolemaan, vaikka tosin päästettiin sakoilla. Pari vuotta myöhemmin annettiin Rantasalmen käräjillä samanlainen tuomio, mutta tällä kertaa ryöstö näyttää kohdistuneen Savon puolella liikkuneihin maakauppiaihin.⁴

Eerik XIV:n tultua hallitsijaksi toimitettiin 1561 tsaarin luo rauhanneuvottelukunta, joka sai rauhan uudistetuksi Ruotsin perinnäistä valtioaluetta koskevalta osalta 20 vuodeksi. Jännitys kuitenkin jatkui. V. 1563 lähetettiin Venäjälle neuvottelemaan sellainen Savon kysymysten erikoistuntija kuin Kustaa Fincke, joka tällöin oli koko Suomen käskynhaltijana.⁵ Savon asiat eivät suinkaan olleet etualalla, mutta hallitus piti tärkeänä, että kaikki valitusten aiheet poistettiin. Tästä syystä Klaus Åkenpoika Tott ja Olavi Henrikinpoika Stengafvel määrättiin tutkittamaan kaikki venäläisiä vastaan esitetyt valitukset. Savosta ne oli lähetettävä Viipuriin. Myös venäläisten esittämät valitukset oli tutkittava ja väärinkäytökset rangaistava, varsinkin jos venäläiset menettelisivät vastaavasti.⁶ Uusia neuvotteluja venäläisten kanssa käytiin 1564 ja 1567.⁷

Näiden toimenpiteiden ansiosta 1560-luku muodostuikin itärajalla edellistä rauhallisemmaksi. V. 1567 savolaiset kuitenkin taas olivat ryöstöretkellä Pohjois-Karjalan puolella polttaen muutamia taloja Kiteen Juurikkajärvellä ja Suorlahdella. Seuraavana vuonna he olivat Kontioniemellä ja parin vuoden kuluttua jälleen Juurikkajärvellä.⁸ Uuden sodan puhkeaminen olikin jo tällöin lähellä.

Eerik XIV:n tultua hallitsijaksi valtakunta joutui 1560-luvun alussa uusiin sotiin. Sotanäyttämöt olivat nyt kaukaisempia: Viron etelärajalla käytiin sotaa Puolaa ja Ruotsin etelärajalla Tanskaa vastaan. Silti sodat koskettivat Savoakin.

Kustaa Vaasan sodan aikana oli kiireen kaupalla varustettu kuninkaankartanoita. Eräänä tarkoituksena oli tehdä niistä sotaväen paikallisia tukikohtia. Rauhan palattua näissä kartanoissa oli jonkin verran vakinaista väkeä, mutta enemmän ne palvelivat paikkakunnalle linnaleiriin sijoitetun sotaväen komentopaikkoina. Erityisesti teiden risteyksessä sijaitseva Suur-Savo sai usein kantaa majoitusrasitusta. V:n 1559 alussa toimitettujen katselmusluetteloiden mukaan oli ratsuväkeä Kiialan kartanossa 20 hevosta, Vesulahden kartanossa 25 hevosta ja Partalan kartanossa 22 hevosta, siis Suur-Savossa yhteensä 67 ratsumiestä hevosineen. Jalkaväkeä oli Savonlinnassa 35 ja kuninkaankartanoissa Kiialassa 5, Vesulahdella 6, Partalassa 7, Rantasalmella 9, Putkilahdessa 6 ja Tavinsalmella 10 miestä, yhteensä vain 78 miestä.⁹ Jalkaväki oli ilmeisesti lähinnä vartiointitehtävissä, mutta ratsuväki linnaleirissä. Kesällä 1561 oli Suur-Savossa linnaleirissä 86 ratsumiestä, ja sieltä heitä vietiin Viipuriin ja sotanäyttämölle.¹⁰ Seuraavinakin vuosina ratsuväen majoitusrasitus kohtasi ensi sijassa Suur-Savoa, mutta poikkeuksellisesti, esimerkiksi v. 1568, ratsuväkeä oli linnaleirissä myös Pien-Savon puolella, esim. 58 hevosta Rantasalmella ja Tavinsalmella koko talven 1568.¹¹

Savolaiset joutuivat nyt mukautumaan säännölliseen sotaväenottoon, minkä he olivat vielä Venäjän sodan aikana välttäneet. Ensimmäisestä sotaväenotosta on tieto jo niin varhain kuin 1560. Silloin pari Juvan talonpoikaa sai sakkoa siitä, että he olivat ryöstäneet kiinniottajilta yhden niistä harmaista nostomiehistä, joita vietiin Ruotsiin. Lähtö outoihin oloihin ja ehkä vieraan maan taistelutantereelle ei ollut mieluista ja sitä vastustettiin miesvoimin.¹² Sekä muonan puutteen että itärajan epävarman tilanteen vuoksi kuningas määräsi seuraavana vuonna Savosta otetut sotamiehet toistaiseksi jäämään kotimaakuntaan.¹³ Huomattavampi väenotto pantiin toimeen 1562, jolloin palvelukseen otetut sotamiehet vietiin Viroon aluksi palvelemaan Tallinnan ja Pärnun varustelutöissä.¹⁴ Savolaisia vietiin vielä 1563 Viipurin kautta Tallinnaan samalla kertaa yli 100 miehen erissä.¹⁵ Viimeiset erät näitä vanhoja sotamiehiä määrättiin seuraavana vuonna kuljetettaviksi Viroon, mutta tällöin pantiin jo toimeen uusi suurempi väenotto Tanskan sodan tarpeisiin. Kustaa Fincke saikin savolaiset suhtautumaan varsin suopeasti väenottoon. Samalla kertaa oli koolla 800 talonpoikaissotamiestä valmiina vietäväksi Viipurin kautta Etelä-Ruotsin sotanäyttämölle.¹⁶ Väenottoja jatkui Tanskan sodan loppuun saakka, koko Eerik XIV:n hallituskauden. Papisto sai olla siinä avullisena, kuten Juvan papinveroluetteloiden jousiluvuista ilmenee.¹⁷ Savokarjalainen lippukunta osallistui taisteluihin nykyisessä Etelä-Ruotsissa, mm. Bohusin ja Älvsborgin piirityksiin ja Varbergin kaupungin valtaukseen.¹⁸

Sotaväenotot eivät suinkaan sujuneet hankauksitta. Säämingin talvikäräjillä 1565 tuomittiin 20 miestä ja Juvan käräjillä 27 miestä siitä, etteivät he olleet saapuneet väenkirjoitukseen. Seuraavana vuonna sääminkiläinen Sihvo Heikinpoika Heinonen sai erittäin raskaan 80 markan sakon siitä, että oli paennut väenkirjoitusta Pohjaan ja piileskellyt siellä kolme vuotta.¹⁹ Juvalla taas kolme miestä oli käynyt käsiksi niihin kruununpalvelijoihin, jotka olivat kokoamassa palvelukseen otettuja sotamiehiä. He saivat tästä kapinayrityksen luontoisesta teosta raskaat sakot.²⁰ Pakoilua lopettamiseksi nähtiin tähän aikaan tarpeelliseksi pitää erityisiä profossin (sotatuomarin) käräjiä. Rantasalmella ja Tavinsalmella tuomittiin 12 tällaista palveluksesta kieltäytyjää erisuuruisiin sakkoihin.²¹

Syntymässä oleva uudenaikainen valtio vaati maan puolustuksenkin alalla savolaisilta entistä suurempia rasituksia. Se oli tosin tuonut ruotsalaisia puolustamaan Savon rajoja, mutta nyt se vastavuoroon vaati savolaisia vuodattamaan vertaan Ruotsin valtionedun vuoksi Liivinmaan ja Etelä-Ruotsin taistelutantereilla. Synkein puoli sotaväenotossa oli se, että kotiuttamisesta ei ollut mitään tietoa. Mies pidettiin palveluksessa yleensä niin kauan kuin hän siihen kelpasi.

VANHA VIHA

Kustaa Vaasan poikien aika toi Ruotsi-Suomen ulkopolitiikkaan poliittisen aktiivisuuden, jonka seurauksena oli entistä suurempi vaara joutua sotaisiin selkkauksiin. Kun Eerik XIV:n käymät sodat koskettivat Savoa vain verraten kaukaa, toi Juhana III:n valtaantulo sodan palon aivan kotinurkille. V. 1570 puhkesi nimittäin Ruotsin ja Venäjän välille sota, jota jatkui kokonaista 25 vuotta, v:een 1595, vaikka tosin kahden välirauhan keskeyttämänä. Tämä sota vaikutti, kuten edellä olemme jo useasti havainneet, suuressa määrin Savon maakunnan kehitykseen pysäyttäen sen nopean kasvun, joka oli uuden ajan alkuvuosikymmenille ominaista.

Historiassa tämä sota on saanut Pohjoismaiden 25-vuotisen sodan eli vanhan vihan nimen. Itä-Suomen kansanperinne puhuu Puntuksen sodasta tämän sodan maineikkaimman sotapäällikön Pontus De la Gardien mukaan, mutta De la Gardie toimi ylipäällikkönä vain muutamina sen ratkaisevimmista vuosista.

Tämä pitkällinen sota ei suinkaan puhjennut Savon rajaolojen vuoksi. Tsaari Iivana Julman ja kuningas Juhana III:n väliset molemminpuoliset loukkaukset kärjistivät sodan asteelle sen vastakohtaisuuden, jota esiintyi etenkin Baltian suunnalla. Sodan päänäyttämöt olivat verraten kaukana Savosta, ensi sijassa Virossa, Suomenlahdella, Karjalan Kannaksella ja Inkerissä. Mutta tietenkään sota ei voinut olla heijastumatta savolaisten elämään. Se vaati yhä suurempia rasituksia ja teki taas maakunnan rajaseudut turvattomiksi.

Heti sodan puhjettua määrättiin rajamaakunnista, mm. Savosta, nostettavaksi vaaran hetkellä mies talosta. Vihollisen hyökkäyksen varalta kuninkaalla oli savolaisille tarjolla jo Kustaa Vaasankin esittämä varsin epäkäytännöllinen neuvo viedä karja, vilja, heinä ja muu irtaimisto turvaan Savonlinnaan. Tämä saattoi olla käytännössä mahdollista vain lähinnä linnaa asuville. Muut oli evakuoitava vihollisen tieltä lännemmäksi.¹ Vihollisen ensimmäiset hyökkäykset kohdistuivat rannikkomaakuntiin. Savo sai vielä jäädä rauhaan. Rajalta ei kuulunut muuta kuin tavanomaisia kaskiriitoja. Venäjänpuoliset olivat kesällä 1570 hakanneet kaskia Ruotsin puolelle ja kylväneet niihin ruista. Savonlinnan päällikkö, Nokian herra Yrjänä Maununpoika sai ohjeen pitää huolen siitä, että savolaiset leikkuuaikana korjaisivat rukiin omaan talteensa.²

Kun ruotsalaiset v:n 1571 aikana jo pystyivät keskittymään hyökkäykseen, Savokin joutui lähemmin sodan tuntumaan. Sotaväki koottiin leiriin Lappeenrantaan. Vaikka pääjoukko marssi eteläistä rantatietä, liikkui huomattavia joukko-osastoja myös tiellä, joka johti Mikkelin kautta Lappeelle. Savolaiseen oli osallistuttava Lappeenrantaan sijoitettujen joukkojen muonitukseen, ja näitä joukkoja siirrettiin linnaleiriin Savon puolelle.³

Savon talonpoikien ottaminen nostoväkeen »valtakunnan vihollisia moskovalaisia vastaan» tapahtui ainakin Säämingin rajapitäjässä viimeistään alkuvuodesta 1572 linnan päällikkö Yrjänä Maununpojan johdolla. Jos talossa oli 4–5 miestä, otettiin niistä 2–3, ja yksimiehiset talot muodostivat kaksitellen ruodun, josta otettiin toinen mies. Väennosto ei nytkään sujunut hankauksitta. Käräjillä tuomittiin joukko talonpoikia suuriin sakkoihin useista kieltäytymisistä, mutta heidät armahdettiin köyhyyden tähden, ja käräjien päätyttyä lähti mies kuin mies väkeen.⁴ Linnan päälliköllä oli ilmeisesti taito käsitellä savolaisia. Laajempi väennosto tapahtui kesällä 1573. Silloin jouduttiin tuomitsemaan 13 miestä Tavinsalmella niskuroinnista. Vuoden 1574 alkupuolella Savossa oli saatu kokoon 2000 jousimiestä.⁵

Savossa oli varsin rauhallista vielä keväällä 1571, jolloin linnan päällikkö tiedusteli, miten oli suhtauduttava venäläisten edellisenä vuonna rajan tällä puolella hakkaamiin kaskiin. Myöhemmin kootun aineiston mukaan ensimmäiset vihollisen aiheuttamat pitkäaikaiset autioitumiset ovat Säämingin tienoilta jo vuodelta 1572. Jokunen talo oli jo poltettu Tavinsalmellakin. Laajemmat vihollisuudet puhkesivat vuoden 1573 alussa, samaan aikaan kun Herman Fleming Viipurin läänistä käsin teki hävitysretken Laatokan rannikolle. Vihollisjoukko hyökkäsi Pohjois-Savon ja Kainuun rajamaille, mutta ei ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle rajan yli, ennenkuin Savon ja Pohjanmaan talonpojat yhdessä sotaväenosaston kanssa sen hajottivat. Tämän jälkeen hyökättiin sekä Savosta että Pohjanmaalta Venäjän puolelle, jossa hävitettiin 20 tai 30 silloisen peninkulman ala maata. Savolaiset itse kehuivat hävittäneensä neljä maakuntaa, 26 kirkkopitäjää ja suuren salpietarinkeittimön. Yrjänä Maununpoika, joka oli retken johtajana, sai näistä ansioistaan kuninkaalta aateliskilven ja kypärän. Samalla hän sai kehotuksen myös kesän aikana hävittää tulella ja miekalla Käkisalmen läänin puolella. Nostoväen lisäksi määrättiin linnanpäällikön komentoon vakinaista väkeä, joka oli sijoitettava linnaleiriin savolaisten talonpoikien luo. Yrjänä Maununpoika ehtikin tehdä vielä toisen kesäisen hävitysretken Venäjän puolelle, oman ilmoituksensa mukaan ennen välirauhan solmimista.⁶ Ruotsalaista jalkaväkeä oli syksyllä 1573 Tavinsalmella linnaleirissä 425 miestä. Lähes samansuuruinen Itägöötanmaan ratsulipullinen siirrettiin samoihin aikoihin Savonlinnasta Uudellemaalle. Savolaisten valituksen mukaan linnaleiriin sijoitetusta vieraasta väestä ei ollut mitään apua maakunnan puolustuksessa, vaan he olivat saaneet selviytyä omin voimin.⁷

Tämänluontoinen sodankäynti, joka ei tähdännytkään vihollisen lopulliseen tuhoamiseen, vaan sen uuvuttamiseen sotaväen kokoamis- ja muonittamisalueita hävittämällä ja ryöstämällä, oli rajaseudun asukkaille molemmin puolin kohtalokasta. Se lietsoi uudelleen ilmiliekkiin vanhat vihat. Onneksi loppuvuodesta 1573 solmittu aselepo, joka koski vain Suomen vastaista rajaa, tuli niin otolliseen aikaan, ettei vakavaa vastaiskua ehtinyt seurata.

Aselevon jatkuvuus ei ollut varmaa. Myös sen aikana oli huolehdittava puolustusvalmiudesta, jopa varauduttava hyökkäystoimiinkin.⁸ Rajalla pidettiin säännöllisesti vartiota ja harjoitettiin tiedustelua. Pien-Savon vouti kirjureineen piti tätä varten pari ratsumiestä, mutta aika ajoin myös Suur-Savon vouti kirjureineen huolehti tästä tehtävästä, vaikka hänen voutikuntansa ei ulottunut rajalle saakka.⁹ Savonlinnan uusi päällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast sai oikeuden pitää aina palveluksessaan kymmenen ratsumiestä rajatiedustelua varten. Hän ryhtyi myös innokkaasti toimiin Savonlinnan varustamiseksi parempaan puolustuskuntoon.¹⁰

Säännöllinen väenkirjoitus pantiin koko maassa, myös Savossa, toimeen 1574 Henrik Klaunpoika Hornin määräyksestä.¹¹

Välirauhan pikainen rikkoutuminen oli näköpiirissä jo 1576. Tällöin määrättiin Savonlinnan päällikölle Arvid Henrikinpoika Tavastille apulaisia, joista Jaakkima Didrikinpoika Brand koki savolaisten kanssa monet yhteiset vaiheet.¹² Näin linnanpäällikkö saattoi vapaammin liikkua puolustusta järjestelemässä.

Sota puhkesi Suomen rajoilla uudelleen alkuvuodesta 1577. Savosta nostatettiin 700 miestä, jotka kahden linnanvartijan, Ambrosius Henrikinpojan ja Henrik Simonpojan johdolla lähetettiin Uudellemaalle. Mieliala ei ollut paras mahdollinen. Saatuaan sotaväen varastoista viljaa ja muuta muonaa suurin osa miehistä karkasi kotiinsa. Savolaiset ryöstelivät Vehkalahdella paikallisten asukkaiden tavaroita, jotka nämä vihollisen hyökkäyksen pelosta olivat kätkeneet maahan. Joukossa oli kiihottaja, joka erityisesti hyökkäsi ylipäällikkö Herman Flemingiä vastaan. Näistä sotaväsymysilmiöistä huolimatta Herman Fleming antoi suurta tunnustusta savolaisten päälliköille Ambrosius Henrikinpojalle ja Pietari Henrikinpojalle, jotka molemmat olivat jo aikaisemmin kunnostautuneet Venäjän sodassa, ja suositti myös jälkimmäistä linnan palvelushenkilöstöön.¹³ Erityisesti Ambrosius Henrikinpojan nimi tulikin parinkymmenen vuoden aikana liittymään savolaisten sotaisiin vaiheisiin.

Kesällä 1577 Savonlinnan päällikkö sai tehtäväkseen ottaa Savosta 1000 jousella varustettua ratsumiestä. Jousi oli savolaisten perinnäinen ase, mutta sotapäälliköiden toiveunelmaksi jäi, että jousimiehillä olisi ratsut. Vähän myöhemmin annettiin käsky nostaa Savosta mies talosta. Näin koottu nostoväki, noin 800 miestä, osallistui Arvid Henrikinpoika Tavastin omassa komennossa Herman Flemingin johdolla Käkisalmen lääniin ja Inkeriin tehtyyn hyökkäykseen ja palasi lokakuussa Lappeenrannan ja Ruokoniemen kautta Savonlinnaan.¹⁴

Syksyllä 1577 annettiin savolaisille tavanomaiset ohjeet vihollisen hyökkäyksen varalta: oli hakattava murroksia sulkemaan teitä ja vetäydyttävä vihollisen hyökätessä murrosten suojaan jättäen jäljelle vain tyhjät talot.¹⁵ Tiedustelua harrastettiin erittäin vilkkaasti. Mutta nyt ei tyydyttykään odottelemaan vihollisen toimia, vaan savolaisten sodankäynti muodostui aktiivisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Maakunnassa oli myös muualta tuotua sotaväkeä omien miesten apuna. Länsipohjalainen lippukunta saapui Savoon Oulun kautta jo ennen joulua 1576 ja majaili myöhemminkin paljon tässä maakunnassa osallistuen savolaisten retkiin. Myös pari muuta ruotsalaista jalkaväen lippukuntaa oli aika ajoin Savossa.¹⁶ Jo vähän ennen joulua 1577 Savonlinnan varusväki, talonpoikainen nostoväki ja mainittu länsipohjalainen lippukunta tekivät Venäjän puolelle hyvin laaja-alaisen hävitysretken, jolla varmaan liioitellun raportin mukaan väitetään hävitetyn kokonaista 19 kirkkopitäjää. Savolaiset itse kehuivat hävittäneensä kaksi hyvää kaupunkia ja edenneensä 50 peninkulman (n. 300 kilometrin) päähän.

»Semmoiset hyökkäykset ansaitsevat näinä aikoina kiitosta, ja suokoon Jumala, että niitä voitaisiin tehdä usein», kirjoitti ylipäällikkö Henrik Klaunpoika Horn Savonlinnan päällikölle. Tammikuussa olikin jo toinen retki käynnissä. Nähtävästi se suuntautui Tavinsalmen rajan taakse Pohjois-Karjalaan ja ehkä kauemmaksikin. Helmi-maaliskuun vaihteessa Jaakkima Didrikinpoika Brand teki vielä Savonlinnasta käsin neliviikkoisen retken Laatokalle. Tämä retki ulottui Valamoon ja Aunuksessa sijaitsevaan Aleksanteri Syväriläisen luostariin saakka. Oppaina näillä pitkillä retkillä käytettiin vangiksi siepattuja venäläisiä. Saaliiksi Savonlinnaan tuotiin mm. pari venäläistä kirkonkelloakin. Savolaiset luottivat vielä tässä vaiheessa omiin voimiinsa ja anoivat kuninkaalta vain aseita, 600 pyssyä tai jousta.¹⁷

Venäläisten päävoimat olivat tähän aikaan kiinni toisilla rintamilla. Tämä selittää savolaisten suhteellisen helpon menestyksen. Käkisalmen linnanpäällikkö jopa lähetti huhtikuussa 1578 Savonlinnan päällikön luo pari talonpoikaa ehdottamaan samanlaista talonpoikaisrauhaa kuin oli tehty Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana. Ylipäällikkö Henrik Klaunpoika Horn ei antanut Tavastille valtuuksia jatkaa tunnusteluja. Yhteys katkesi ja vihollinen ryhtyi vastaiskuun.¹⁸

Savosta tehdyt hyökkäykset eivät onnistuneet turvaamaan maakunnan rajaa vihollisen vastatoimilta. Ainakin keväällä 1578 vihollinen ilmaantui Savon puolelle ilmeisesti Tavinsalmen rajalle, mutta vartiota pitävä sotaväki sai sen käännytetyksi takaisin. Vaikka Puruvedellä ja Orivedellä liikkui aseistettuja vartioveneitä, kavasseja, ei linnankalastamoita voitu käyttää eivätkä kaukokalastajat uskaltautuneet rajavesille. Paikalliset asukkaat tunsivat luonnollisesti samanlaista turvattomuutta arkiaskareissaan.¹⁹

Kesällä 1578 Savossa valmistauduttiin kesäsotaretkeen Käkisalmea vastaan. Sitä varten Savonlinnaan perustettiin lyhyeksi aikaa laivaveistämö. Ylipäällikkö Henrik Klaunpoika Horn väheksyi pitkiä ja kapeita savolaisveneitä ja halusi kantavampia ja paremmin aallokkoa kestäviä saaristolaisaluksia. Turun läänistä tuotiin laivanrakentajia, joiden tuli valmistaa 26 kyynärän pituisia ja 8 kyynärää leveitä haapioita. Tammikuussa 1579 valmistui kahdeksan suurta lotjaa.²⁰

Vuonna 1577 määrätyn yleisen väen noston yhteydessä oli Savosta määrätty otettavaksi mies talosta, eikä täällä näytä vielä tähän aikaan esiintyneen erityistä vastahankaa, josta Itä-Suomen käskynhaltija jo valitteli. Savosta oli talvella 1578 600 suksimiestä kutsuttu pääarmeijankin mukaan Pyhtäälle. Kesällä käskettiin nostaa 1200 miestä, joista puolet oli varustettava teräs jousilla ja puolet keihäillä. Kun linnanpäällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast ilmoitti, ettei niin suurta määrää voitu saada kokoon, ylipäällikkö tyytyi 600 jousimieheen. Kaikki sotatoimet jouduttiin kuitenkin vielä siltä kesältä lykkäämään ja Savosta Lappeenrantaan viedyt joukot käännytettiin takaisin. Samalla väenottosuunnitelma muuttui. Nostoväkeä oli siihen asti käytetty myös pääarmeijan apuna, mutta siitä oli saatu huonoja kokemuksia. Se oli kuritonta ja pyrki ryöstelemään. Savolaiset jopa valittivat kuninkaalle, etteivät olleet saaneet osuutta sotasaaliista. Sen vuoksi ryhdyttiin nyt nostetusta väestä perustamaan maakunnallisia jalkaväkilippukuntia, joilla oli pysyvä päällystö ja runkomiehistö. Savon lippukunnan päälliköksi määrättiin Ambrosius Henrikinpoika. Hän sai johtoonsa edellä mainitut 600 jousimiestä. Kun syksyllä päästiin väenkirjoitukseen, käskettiin ottaa väkeen nuoria miehiä, joista jokaisella tuli olla kunnon sukset ja sadalla miehellä mikäli mahdollista peitset. Kuormastoa varten otettiin ruotua kohti kaksi hevosta. Tämä määrä saatiinkin kokoon vuoden loppuun mennessä.

Kuningas käski vuoden 1579 alussa nostaa vahvuuden 1000 mieheen ja muodostaa niistä kaksi lippukuntaa, joilla oli vakinainen päällystö. Miehistö sen sijaan saisi toistaiseksi pysyä kotona ja saisi palkkaa vasta kun sitä tarvittaisiin pitemmälle sotaretkelle. Osalle miehistä oli myös jaettava pyssyjä, joiden käyttöön heitä oli harjoitettava.²¹ Toisen lippukunnan muodostaminen lykkäytyi vielä.

Jatkuva sodankäynti vaati savolaisilta uusia ponnistuksia. Uusi linnanpäällikkö Klaus Hermaninpoika Fleming nostatti vuoden 1579 alussa maakunnasta 2000 jousi- ja suksimiestä, jotka linnanväellä ja voudinpalvelijoilla täydennettyinä lähtivät helmikuun alussa Jaakkima Didrikinpoika Brandin johdolla liikkeelle. Tämä hyökkäys tehtiin samanaikaisesti kun pääarmeija Henrik Klaunpoika Hornin johtamana hyökkäsi Inkerin kautta Novgorodia kohti. Savolaisten retki suuntautui Aunukseen. Ruotsalaisen kronikoitsijan kertoman mukaan Savon miehet kulkivat hävittäen ja polttaen Valkean meren (= Laatokan) ympärillä kohtaamatta missään vastarintaa. Kotona oltiin maaliskuun puolivälissä.²²

Keväällä 1579 oli taas keskustelua paikallisesta välirauhasta. Vouti Henrik Laurinpoika liikkui tällöin neuvotteluja varten rajalla sitä hieromassa. Asia raukeni tälläkin kertaa, luultavasti sen vuoksi, ettei sodanjohto ollut siitä tässä vaiheessa kiinnostunut. Päinvastoin suunniteltiin hyökkäystä mahdollisimman laajalla rintamalla lähimpänä tavoitteena Käkisalmen valtaus. Sitä varten määrättiin mm. kaikki Savon talonpojat taas kutsuttaviksi aseisiin, mutta hanke lykkäytyi.²³ Uusi piirre varusteluissa oli se, että Savosta otettiin myös laivaväkeä. Ensi sijassa ajateltiin ilmeisesti hyökkäystä Laatokalle.²⁴

Lisääntynyt sotilaallinen aktiviteetti ei tuonut mukanaan turvallisuutta. Linnanpäällikkö Klaus Hermaninpoika Fleming valitti, että varsinkaan rajapitäjien asukkaat eivät olleet turvassa, vaan heidän täytyi aina olla varuillaan vihollisen hyökkäystä vastaan. Kesällä 1579 vihollinen pääsi yllättämään. Heinäkuussa se hävitteli Kuopion tienoilla. Vartioveneet, joita liikkui Puruvedellä ja Orivedellä, onnistuivat yhdessä Pohjois-Savon itäpuolelle sjoitetun vartiomiehistön kanssa torjumaan vihollisen toisen yrityksen. Samalta vuodelta säilynyt poltettujen talojen luettelo osoittaa kuitenkin, että hävitys kohtasi paitsi laajoja alueita Tavinsalmen pitäjässä myös Säämingin itälaitaa:²⁵

Syyskuussa 1579 savolaiset olivat valmiit vastahyökkäykseen tuhannen miehen voimalla. Nyt yritettiin todellakin viedä Laatokalle niitä haapioita, joita oli jo edellisestä vuodesta lähtien valmistettu. Niin vedettiin 25 venettä kolme peninkulmaa leveän kannaksen yli – siis poikki Salpausselän harjun ehkä Simpeleen­järvelle – ja lasketeltiin Laatokalle. Yllätys onnistui Klaus Hermaninpoika Flemingin kertoman mukaan täydellisesti. Saaliiksi saatiin 500 venettä ja tavaraa. Kun hyökkäyksestä tuli tieto Käkisalmeen, sieltä lähetettiin 600 miestä savolaisia vastaan, mutta näiden onnistui lyödä tämä joukko pakosalle, ottaa muutamia vankeja sekä saaliiksi mm. hevosia. Savolaisten tappiot olivat vain yhdeksän talonpoikaa ja yksi linnanrenki. Klaus Hermaninpoika Flemingin aikomuksena oli lähettää savolaiset vielä toisen kerran samana syksynä pahoin hävitettyyn Käkisalmen lääniin, mutta tämä retki jäi ilmeisesti tekemättä. Samoin raukesi linnanpäällikön suunnitelma tehdä heti järvien ja jokien jäädyttyä sotaretki Pohjanmaan suuntaan. Kuningas selitti, että savolaisia ja karjalaisia tarvittaisiin muuhun. Marraskuussa 1579 määrättiin Savosta nostettavaksi mies talosta Käkisalmea vastaan tehtävää retkeä varten, mutta retki peruutettiin vielä kerran.²⁶

Varustelujen seurauksena oli toisen vakinaisen savolaisen joukko-osaston muodostaminen. Talvella 1580 erotettiin Ambrosius Henrikinpojan lippukunnasta yli 250 miestä Lassi Pentinpojan komentoon. Täydennystä otettiin Suur-Savosta. Tästä uudesta lippukunnasta tuli näin Suur-Savon lippukunta, kun taas Ambrosius Henrikinpojan lippukunnan rekrytointialueeksi jäi Pien-Savo. Suursavolaisten kohtaloksi tuli yleensä seurata pääarmeijaa kaukaisemmille sotanäyttämöille, kun taas Pien-Savon miehet rajapitäjien asukkaina usein saivat jäädä puolustamaan kotinurkkia. Suur-Savon lippukunnan päälliköt vaihtuivat usein, kun taas Ambrosius Henrikinpoika oli noin neljännesvuosisadan liittyneenä Savoon ja savolaisiin. Näistä syistä Pien-Savon lippukunta on läheisemmin vaikuttanut oman maakunnan kohtaloihin kuin vastaava suursavolainen joukko-osasto. Pietari Henrikinpoika, joka vielä 1580 toimi nostoväen päällikkönä, sai pian tämän jälkeen komentoonsa Suur-Savon lippukunnan. Savon jalkaväen vahvuus oli tämän jälkeen vähän yli 800 miestä, ja tappioiden vuoksi jouduttiin ottamaan täydennystä noin 50 miestä vuodessa.²⁷

Väenkirjoitukset eivät sujuneet hankauksitta. Juvalaiset valittivat 1581, että Pietari Henrikinpoika saattoi lahjuksia vastaan poistaa miehen luettelosta ja ottaa toisen tilalle, jopa ainoan miehen talosta. Vouti tai voudinkirjuri ei ollut läsnä, joten siviiliviranomaisen valvonta puuttui. Lippukunnan päällikkö käyttäytyi valituksen mukaan väkivaltaisesti, jopa rikkoi ovet talosta. Samantapainen syytös esitettiin Pien-Savon puolella.²⁸

Savolaisia ratsumiehiä oli palveluksessa sodan ensi hetkestä saakka, Markus Sigfridinpoika ja Eerik Kvintus olivat neljännesmestareina johtoasemassa. Sodan jatkuessa monet varustivat useita ratsukoita. Eerik Kvintuksella, Antti Heinosella ja Hannu Hintsalla niitä oli ennen pitkää neljä ja Markus Sigfridinpojalla peräti kuusi. Vapaaehtoisuus ei kuitenkaan riittänyt. Vuonna 1577 määrättiin jokainen pappi ja nimismies varustamaan ratsumies ja voudit lähettämään palvelijansa ratsuväkeen. Hevosia otettiin talonpojiltakin. Kesällä 1579 Monikkalan Juho Knuutinpoika oli Savossa värväämässä uusia ratsumiehiä. Mm. Hannu Hintsa ja Heikki Leskinen olivat mukana seuraavana talvena Viron sotaretkellä ja menettivät siellä hevosensa.²⁹

Hyökkäys Käkisalmea vastaan toteutui vihdoin kesällä 1580. Heinäkuussa annettiin taas määräys nostattaa Savosta mies talosta sotaretkeä varten ja varustaa väki kunnollisin asein. Kuningas käski pitää varustelut mahdollisimman kauan salassa ja lykätä väennostoa viime hetkeen, ettei tieto vuotaisi rajantakaisille naapureille. Varovaisuuteen oli varmaankin aihetta. Rajan yli jatkuva vilkas kanssakäyminen näkyy Savon puolella siinä, että linnassa tuon tuostakin kävi »tiedustelijavenäläisiä».³⁰ Varmaan vuoti tietoja myös rajan taakse. Rajaliikenne oli epäilemättä myös Käkisalmen venäläisten päälliköiden tiedossa, ja nämäkin hyötyivät siitä hankkimalla tietoja.

Kesällä 1580 linnanpalvelijat ja Ambrosius Henrikinpojan sotamiehet vartioivat rajaa Puruvedellä, Orivedellä ja Pohjois-Savossa.³¹ Samalla varustauduttiin sotaretkelle Käkisalmea vastaan. Savonlinnan päällikkö Klaus Hermaninpoika Fleming tarjoutui itse lähtemään kenttäarmeijan mukaan. Hänen tarkoituksensa oli johdattaa Savonlinnan läänistä Ambrosius Henrikin pojan ja Pietari Henrikinpojan savolaiset sekä sinne majoitettu västmantilainen lippukunta Käkisalmeen. Sairaus pidätti hänet siitä. Ambrosius Henrikinpojan lippukunta taisteli kuitenkin jo elokuussa Kurkijoella. Käkisalmen edustalle Savon joukot saapuivat vetäen tykkejä mukanaan marraskuun 3. päivänä, noin viikkoa myöhemmin kuin pääarmeija. Linna oli silloin jo saarrettu, ja seuraavana päivänä alkoi sen pommitus kuumennetuilla rautaluodeilla. Vuorokauden kuluttua Käkisalmi oli jo kypsä antautumaan. Savonlinnassa valmistetut haapiot vedettiin Savonlinnaan vasta seuraavalla talvikelillä. Ambrosius Henrikinpojan joukot olivat mukana torjumassa venäläisiä, kun nämä Laatokan yli saapuen koettivat vallata Käkisalmen takaisin.³²

Ensimmäinen ruotsalaisten asettama Käkisalmen linnan voutikin oli savolaisten hyvä tuttu, Jaakkima Didrikinpoika Brand, joka oli kuulunut Savonlinnan päällystöön ja johtanut savolaisia partioretkillä Venäjälle. Vuosina 1580–1581 Pie­tari Henrikinpojan savolainen lippukunta oli Käkisalmen miehitysjoukkoina.³³ Savolaiset saattoivat hyvinkin kerskata ottaneensa Käkisalmen linnan haltuunsa.

Laatokan länsirannikon jouduttua Ruotsin joukkojen haltuun Savosta tuli myös sisävesilaivaston varustamisalue. Käkisalmeen vietiin erityyppisiä veneitä, saaristoveneitä, kavasseja (matkaveneitä) ja haapioita sekä lisäksi tervaa, hamppua ja purjepalttinaa. Jääsken pitäjässä sijaitsevalle Kuparsaaren laivaveistämölle vietiin erilaisia tarvikkeita ja tehtiin päivätöitä. Kavasseja kuljetettiin Savonlinnasta Vuokselle vielä parina seuraavanakin vuonna. Nopeakulkuisia lotjia ja haapioita määrättiin valmistettaviksi Savossa ja Viipurin läänissä uuden Laatokan laivaston tarpeisiin.³⁴

Käkisalmen valloitus ei tuottanut savolaisille sellaista helpotusta kuin oli odotettu. Jos koko Käkisalmen lääni olisi todella antautunut, Savo olisi päässyt rasittavasta rajamaakunnan asemasta ja rajanpuolustuksesta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Ruotsin joukot pitivät kylläkin valtaa Käkisalmessa, mutta niillä ei ollut juuri asiaa Laatokan pohjoispuolisille alueille. Pohjois-Karjala ei alistunut ruotsalaisten valtaan ja sai tukea Aunuksesta päin, jonne oli paennut Sortavalan seudun karjalaisia.³⁵ Savolaisille tämä merkitsi sitä, että Pohjois-Savon pitkä erämaaraja oli edelleen turvaton.

Uhkaavan vaaran poistamiseksi suunniteltiin heti Käkisalmen valtauksen jälkeiseksi talveksi suurta sotaretkeä venäläisten suurlinnoitusta vastaan, joka pohjalaisten tiedustelijain ilmoituksen mukaan sijaitsi Rukovaarassa. Retkeen piti myös pohjalaisten ja Rautalammin miesten osallistua, mutta loppujen lopuksi se jäi savolaisten yksin tehtäväksi. Klaus Hermaninpoika Fleming lähti noin kuukauden kestäneelle retkelle helmikuun puolimaissa 1581 mukanaan 500 sotamiestä (Ambrosius Henrikinpojan savolainen lippukunta ja västmanlantilaiset), 1500 talonpoikaa, osa hevosin, osa ratsain, johtajanaan linnan vahtimestari Sven Hakuninpoika, 40 huovia ja 10 kenttätykkiä. Matka kohdistui ensin Oriveden yli, sitten Kiteelle ja edelleen sieltä Aunuksen Tulemajärvelle. Sieltä jatkettiin kohti pohjoista hävitellen Aunuksen kyliä, mutta kun kuultiin, että venäläiset olivat hylänneet Rukovaaran puuvarustuksen, samottiin etelään Syvärin luostariin asti ja palattiin Salmio, Impilahden, Sortavalan ja Pyhäjärven kautta Savonlinnaan.³⁶ Tämäkin retki jäi pelkäksi hävitysretkeksi, joka ei tuonut ratkaisua. Seuraavanakin kesänä oli Orivedellä ja Pohjassa pidettävää varusväkeä kuten ennenkin, eikä Palakin ja Riistaveden kalastamoja uskallettu käyttää.³⁷

Koko sodan kulun kannalta Käkisalmen valloitus oli merkittävä käännekohta. Siitä alkoi kokonainen voittojen sarja. Ruotsin joukot aloittivat talvella 1581 hyökkäyksen Virossa ja saavuttivat huomattavaa menestystä samaan aikaan kun savolaiset olivat Aunuksen retkellä. Seuraavana syksynä valloitettiin Länsi-Inkerin linnat Iivananlinna, Jaama ja Kaprio.

Lopullinen voitto näytti olevan käden ulottuvilla.

Jotakin tästä taisteluhengestä ja voiton hurmiosta voimme nähdä ehkä Savonlinnan päällikön Klaus Hermaninpoika Flemingin toimissa. Sitä vastoin savolaiset olivat jo sotaan kyllästyneitä ja sen rasitusten painamia. Vuosi 1581 oli savolaisille erityisen raskas. Suur-Savon lippukunnan päällikkö Pietari Henrikinpoika suoritti joukkojensa katselmuksen ja otti lippukuntaansa uusia miehiä, mutta syksyllä sai lippukunnan luutnantti ajaa takaa karkureita ja profossi tarvittiin käymään käräjiä niskureita vastaan. Ambrosius Henrikinpojan kokeneissa joukoissakin esiintyi tottelemattomuutta ja karkuruutta.³⁸

Vaikeuksista huolimatta savolaiset kutsuttiin aseisiin saman vuoden syksyllä, kun pääarmeijan suuri hyökkäys Inkeriin alkoi. Sven Hakuninpoika nostatti elo-syyskuun vaiheilla jälleen talonpoikia rajalle. Hannu Hintsa, jonka mainitaan kesällä lähteneen Narvan retkelle, esiintyy syksymmällä Novgorodin lääniin tehdyn retken rynnäkkömestarina. Vuoden 1582 linnantilissä on maininta linnanväen Aunukseen tekemästä retkestä. Savolaiset näyttivät retkeilleen vielä Laatokan takaisilla seuduilla samaan aikaan kun päävoimat jo keskitettiin Karjalan Kannakselle.³⁹

Suur-Savon lippukuntaa, jonka vahvuus oli 360 miestä, vahvistettiin tänäkin vuonna uusin väenkirjoituksin. Ne eivät nytkään sujuneet hankauksitta. Sotapoliisia tarvittiin niskureiden ja karkureiden jäljittämiseksi. Lippukunta palveli mm. Käkisalmessa sekä Inkerin linnoissa Narvassa ja Kapriossa ja osallistui syksyllä Pähkinälinnaa vastaan tehtyyn sotaretkeen.⁴⁰ Ambrosius Henrikinpojan piensavolainen lippukunta (400 miestä) siirtyi Pohjois-Savon rajan vartiointitehtävistä Käkisalmeen, ja se laivattiin Pähkinälinnan edustalle, jossa pääarmeija turhaan yritti vallata tämän Pohjois-Inkerin merkittävimmän varustuksen. Seuraavan vuoden 1582 alussa hän miehineen seurasi rauhanneuvottelijoita Tuutarinmäelle Keski-Inkeriin. Kuningas antoi tammikuussa 1583 Ambrosius Henrikinpojalle käskyn koota sotaväen lisäksi Savon ja Äyräpään talonpoikia Pähkinälinnaa vastaan tehtävälle retkelle. Erään jälkikäteen annetun kuitin mukaan Ambrosius Henrikinpojalla oli vuosien 1582-83 sotaretkellä oman lippukuntansa lisäksi mukanaan 5000 talonpoikaa. Savosta ei tällaista väkimäärää ollut saatavissa, vaikka olisi nostettu joka mies, mutta myös Savon talonpoikainen nostoväki oli näihin aikoihin usein liikkeellä. Linnankirjuri Henrik Kupiainen selittää, että talonpoikaispäälliköitä oli tuon tuostakin huollettava linnasta käsin.⁴¹ Savolaisten sotaponnistukset näinä vuosina olivat varsin raskaat. Valitettavasti se ei riittänyt takaamaan kotiseudun turvallisuutta. Juuri tänä suurten voittojen kautena koko Pien-Savo joutui vuodesta toiseen toistuvien raskaiden hävitysten kohteeksi.

Sotaponnistuksiin kuului taloudellinen rasitus. Vasta vallattu Käkisalmen rajalääni ei pystynyt ylläpitämään linnaa ja siihen sijoitettua varuskuntaa. Vuonna 1582 määrättiin Suur-Savon vouti toimittamaan kaikki kantamansa verot Käkisalmeen. Linnanpäälliköiden keskeisellä sopimuksella tukialuetta pian muutettiin, niin että osa Pien-Savostakin joutui tukemaan Käkisalmea. Myös päivätöitä jouduttiin tekemään Käkisalmeen. Näitä rasituksia ei suinkaan ollut helppo kantaa. Eivät edes Savon hallitusmiehet – rahvaasta puhumattakaan – olleet kovin innokkaita niitä täyttämään, koska heidän oli ensin katsottava, että Savonlinna varusväkineen tuli toimeen. Käkisalmen päällikkö väittikin, että Pien-Savon vouti Kristoffer Henrikinpoika oli epärehellinen konna, joka kunnottomuudellaan oli saattanut Käkisalmen suureen vaaraan. Myös Savonlinnan kirjuri Henrik Kupiainen joutui ahtaalle siitä, että Käkisalmeen määrätty vilja oli käytetty Savonlinnassa. Yrityksistä huolimatta savolaiset eivät päässeet irti Käkisalmen tukemisesta koko miehityskautena.⁴²

Kun välirauha 1583 solmittiin, Savo oli varsin näännyksissä. Pähkinälinnaa piirittävien Savon jalkamiesten joukossa oli melkoisesti sairaita ja haavoittuneita. Harventuneiden rivien täyttämiseksi kirjoitettiin Suur-Savosta uusia miehiä väkeen Liivinmaalle lähetettäviksi. Ainakin 1586 oli normina mies joka kymmeneksestä. Tavanmukaista niskurointia ja pakoilua esiintyi nytkin.⁴³

Se vuosikymmen, joka oli kulunut vihollisuuksien puhkeamisesta Savon rajoilla 1573 Pliussajoella 1583 solmittuun välirauhaan, oli maakunnan väestölle hyvin kohtalokas. Sodan ensimmäiset vuodet kuluivat vielä jokseenkin keveästi, ja Arvid Henrikinpoika Tavast haaveili vielä linnanpäällikkökautenaan autioiden asuttamisesta, mutta vihollisuuksien uudelleen puhjettua alkoi alamäki. Hyökkäyssodan vuosien jälkeen maakunnan kestokyky lähes murtui. Verovoima on pudonnut välirauhan alkuun vuoteen 1584 mennessä 60 %:iin vuodesta 1571 lukien. Pien-Savossa sitä oli tallella vain vähän yli puolet (53 %), Suur-Savossa kaksi kolmannesta (67 %). Välitön hävitys ei ollut ainoa sodan tuottamista tuhoista. Verivero oli lähes yhtäläinen koko maakunnassa, kun taas sotaväen majoituksesta ja muonituksesta apuveroina, kestityksenä ja linnaleirinä koettu rasitus oli rintamailla raskaampikin kuin syrjäseuduilla. Autiotutkintojen yhteydessä on käynyt jo ilmi, että sitä pidettiin jopa kaikkein suurimpana talonpoikien köyhtymisen ja autioitumisen aiheuttajana.

Linnaleiri, johon savolaiset olivat tutustuneet jo Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana, oli näistä rasituksista hankalin, ja ratsuväen majoitus vielä rasittavampaa kuin jalkaväen. Sotatilanteessa sotaväen majoittaminen talonpoikien luo oli suoranainen välttämättömyys, sillä kruunun linnat ja kartanot eivät tähän riittäneet, kuten rauhan aikana. Sotaväelle annettava muona ja rehu oli periaatteessa otettava voudin kantamasta verosta, mutta tämä järjestelmä ei toiminut jo siitäkään syystä, että näitä varoja ei saatu ajoissa kokoon, kun väki jo oli niskoilla. Toinen syy oli se, että apuverokin tarvittiin linnoissa olevan väen elatukseen. Savolaiset valittivatkin kuninkaalle jo 1574, ettei raskasta sotaväen kestitystä ollut laskettu heille apuverojen lyhennykseksi.

Seuraavana vuonna he selittivät maksaneensa apuveron Viipuriin ja varustaneensa itselleen kahdeksan viikon muonan nostoväen sotaretkelle. Tästä huolimatta he olivat saaneet elätettäväkseen sekä jalkaväkilippukunnan että ratsuväkilipuston. Heillä oli ollut jo viisi vuotta niskoillaan sotaväkeä, joka oli ryöstänyt hevoset, lehmät, lampaat, siat, kattilat, kirveet, viljan, lihan ja silavan, vaatteet, vuodat ja turkikset, sanalla sanoen kaikki. Valituksista oli se tulos, että joitakin rästejä pyyhittiin.⁴⁴ Ensimmäisen välirauhan aikana selviteltiin profossin pitämillä käräjillä mm. niitä väärinkäytöksiä, joita saksalainen ja itägöötalainen ratsuväki oli harjoittanut Suur-Savossa. Samanlainen tutkinta nähtiin tarpeelliseksi panna toimeen jalkaväen Tavinsalmella harjoittamasta väkivallasta.⁴⁵

Linnanpäällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast, jonka tehtävänä oli maakunnan verovoiman säilyttäminen ja autioiden asuttaminen, koetti suojella talonpoikia, mutta sai tästä nuhteet ylipäällikkö Henrik Klaunpoika Hornilta: »Teidän ei , tarvitse kiinnittää niin paljon huomiota talonpoikien huutoon ja valitukseen, että koko valtakunta kärsii sen johdosta vahinkoa. Tänä vaikeana ja vaarallisena aikana on jokaisen velvollisuus antaa apua parhaan taitonsa mukaan.» Tavast ei antanut periksi, vaan selitti, etteivät talonpojat millään pystyneet maksamaan samanaikaisesti vakinaista veroa ja apuveroa sekä elättämään sotaväkeä linnaleirissä.⁴⁶

Savon sotapoikien valituksessa kuultaa vielä hyökkäyssodan vuosina ylpeys omasta sotapanoksesta. Vuonna 1578 vedotaan sen ohessa siihen, että rajaseudun asukkaat estyvät jokapäiväisistä töistään, kun he yötä päivää joutuvat pitämään vartiota vihollista vastaan. Näistä syistä koetaan ylimääräisten verojen ja linnaleirin tuottama raskas taakka erityisen rasittavaksi.⁴⁷

Majoitusrasitus paisui suuresti, kun rajan läheisyyteen alettiin koota joukkoja Käkisalmen valloittamiseksi. Näihin aikoihin savolaisten tyytymättömyys purkautui jo teoiksikin. Pitkälahdessa ryöstettiin talvella 1580 ratsuväkeä varten kootut muonavarat. Seuraavana vuonna esitettyjen valitusten mukaan sotaväen käytös oli raakaa ja väkivaltaista. Taloista vaadittiin uhkauksin ja lyönnein sellaistakin, mitä siellä ei ollut, huoneet ja ovet lyötiin rikki eikä välitetty mitään siitä, ettei talonväelle jäänyt muuta kuin pettua, sammalta ja pehkua. Valittajat selittivät savolaisten Vermlantiin muuton juuri tällaisista rasituksista johtuvaksi ja uhkailivat, että lähtömuutto jatkuisi, ellei parannusta tulisi.⁴⁸

Kuningas oli lupaillut, että sotaretken päätyttyä väki majoitettaisiin taas linnoihin ja kuninkaankartanoihin, mutta siitä ei tullut mitään. Päinvastoin majoitusrasitus pysyi entisellään huolimatta siitä, että Ruotsin joukot olivat vallaanneet Laatokan länsirannan.⁴⁹

Välirauhan ajaksi ruotsalainen väki kotiutettiin, mutta suomalaiset joukko-osastot pidettiin koossa tietenkin ensi sijassa rajamaakunnissa. Nälän ja puutteen vuoksi Savoon sijoitetun sotaväen oli vaikea saada elatustaan. Ratsuväki ryhtyi omatoimisesti kantamaan käyttöönsä luvattua apuveroa suoraan talonpojilta. Pien-Savon lippukunta palasi keväällä 1583 nälkiintyneenä kotimaakuntaan, kun välirauhanneuvotteluista vasta huhuttiin, mutta »kaikki huusivat rauhaa». Talonpojat olivat haluttomia maksamaan sotamiehille kuukausimuonaa. Sota­miesten ja rahvaan kesken syntyi tappeluita ja Ambrosius sai itse voudinkirjurin avustamana keräillä talonpojilta viljaa ja lihakarjaa väkensä elättämiseksi.⁵⁰ Talonpojilla saattoi tosin olla se oikeusperuste, että kotiutetuille jalkamiehille ei ollut luvattukaan muonarahoja, mutta tilanne oli tietenkin toinen, jos lippukuntaa ei yllätysvaaran vuoksi uskallettu päästää hajalle.

Savosta lähti sekä 1583 että 1584 useita lähetystöjä kuninkaan luo valittamaan sotaväen kestityksen ja majoituksen tuottamaa rasitusta. Nyt valitukset ensi kerran tuottivat tuntuvaa tulosta. Rästeistä määrättiin tutkinta, jonka perusteella varattomille myönnettiin helpotuksia, mutta päätöksen toimeenpano aiheutti valituksia. Linnaleiristä ei kuitenkaan päästy. Suursavolaiset valittivat 1587, että heidän oli jatkuvasti pidettävä kaksi lippukuntaa jalkaväkeä linnaleirissä. Kaksi vuotta myöhemmin valitettiin, että ratsuväen kuukausimuona oli Savossa määrätty suuremmaksi kuin muualla valtakunnassa.⁵¹

Sotaväen väärinkäytöksiäkin tutkittiin välirauhan aikana. Vuonna 1584 jalkaväen profossi Niilo Niilonpoika Näbb liikkui Pohjois-Savossa tutkimassa sotamiesten valituksia yhdessä Ambrosius Henrikin pojan kanssa. Samalla oli tilaisuus kuulla myös talonpoikien syytöksiä ratsu- ja sotamiehiä vastaan. Näitä tutkintoja jatkettiin vielä seuraavinakin vuosina. Parina vuotena niihin osallistui myös Suomen yliprofossi Hannu von Oldenburg. Ainakin pari ratsu- ja sotamiestä sai tuomion erilaisista väkivaltaisuuksista. Kuten edellä on kerrottu, myös Arvid Tavast ja Arvid Stålarm liikkuivat 1588 ja 1589 Savossa tutkintoja suorittamassa.⁵²

Välirauha ei tuonut turvallisuutta Pohjois-Savon rajalle. Täällä samoin kuin Pohjanmaalla käytiin edelleen veristä heimosotaa. Venäläisten käsityksen mukaan välirauha ei koskenut Pohjois-Karjalaa, joka ei ollut koskaan kokonaan taipunut Ruotsin valtaan. Laatokan pohjoispuolisilla karjalaisalueilla vastarinta ruotsalaista miehitysvaltaa vastaan tiivistyi jatkuvasti. Sen johdossa oli Sortavalasta kotoisin oleva talonpoika Kiril Rogosin. Vuosikymmenen loppupuolella nousi hänen rinnalleen pielisjärveläinen Luka Räsänen. Ambrosius Henrikinpoika piensavolaisineen toimi näinä vuosina pääasiassa Käkisalmen läänissä. Hänen epäkiitolliseksi tehtäväkseen tuli pyrkiä laajentamaan Ruotsin valtapiiriä syvemmälle Pohjois-Karjalaan ja torjua Aunuksesta päin tulevat metsäsissien hyökkäykset. Tämä onnistui vain osaksi. Päinvastoin pelättyjen karjalaisten metsäsissien eli rosboiniekkojen onnistui useasti hyökätä Pohjois-Savoon saakka.⁵³

Jo kesällä 1584 tunkeutui eräs tällainen joukko-osasto Savoon. Käkisalmen läänistä lähetettiin sotaväkeä ajamaan sitä takaa Kainuuseen saakka. Seuraavana vuonna vihollinen taas teki tihujaan Pohjois-Savossa hävittäen mm. pyydykset Lapinlahden kruununkalastamosta. Myös 1586 rajantakaiset karjalaiset liikkuivat hävitysretkillään Pohjois-Savossa, ja Käkisalmen maavouti ajoi heitä takaa Pielisjärvelle saakka. Vuoden lopulla Rogosinin rosvojoukot hyökkäsivät jälleen Kainuuseen. Hänen joukkojensa tukikohdat olivat Repolan seutuvilla, ja näin ollen oli juuri harvaan asuttu Pohjois-Savo – samoin kuin luonnollisesti myös Kainuu – eniten alttiina heidän hyökkäyksilleen.⁵⁴

Vihollisen aktiivisuus pakotti tehostamaan rajan vartiointia erityisesti Pohjois-Savossa. Kalastajat ja muut rajaseudulla liikkuvat määrättiin kulkemaan joukossa aseet mukanaan. Hallitusten ohjeisiin kuului edelleen, että karja ja muu omaisuus oli ajoissa vietävä turvaan. Tätä neuvoa oli erittäin vaikea noudattaa metsäsissien yllättäessä. Vuonna 1585 linnanvahtimestari Eerik Henrikinpoika sai Arvid Henrikinpoika Tavastilta valtakirjan toimia Savon nostoväen päällikkönä. Hänen tuli vartioida linnanläänin rajaa erityisesti sellaisilla paikoilla, joissa rosvojoukkojen hyökkäyksiä saattoi odottaa, mutta häntä itseään kiellettiin hyökkäämästä Venäjälle. Vuosina 1587­–1588 oli linnanvahtimestari Olavi Juhananpoika Hulkko toisena nostoväen päällikkönä, ja myös Suur-Savon vouti osallistui vartiointiin. Orivedellä ja Savon itäisellä maarajalla pidettiin pieniä vartiojoukkoja. Tärkeimmäksi rajapaikaksi mainitaan Varistaipale. Nähtävästi jo tällöin oli käytössä sama järjestelmä kuin sodan jälleen puhjettua: päävartiopaikkoja oli neljä, ja niiden vahvuus oli vartiopäällikön lisäksi kolme tykkimiestä ja kolme linnanmiestä. Vihollisen hyökätessä talonpojat kutsuttiin tykinlaukauksin koolle.⁵⁵

Metsäsissivaara yltyi pahimmilleen vuosina 1587–1588, jolloin ruotsalaiset näyttavat menettäneen otteensa lähes koko Laatokan pohjoispuoliseen Karjalaan. Metsäsisseillä oli näin ollen tukialueensa aivan lähellä. Tässä tilanteessa savolaiset joutuivat jälleen taistelemaan myös oman maakuntansa rajojen ulkopuolella alueella, joka tosin virallisesti oli Ruotsin kruunun valvonnassa. Kevättalvella 1587 sissit hyökkäsivät Savoon ja polttivat 73 taloa Säämingin ja Tavinsalmen pitäjistä. Luultavasti tällä tai seuraavan vuoden retkellä he polttivat Kuopion kirkon. Syksyllä 1587 Ambrosius Henrikinpoika, joka oli talvella vartioinut kotimaakunnan rajoja, lähetettiin Savonlinnan apulaispäällikön Simo Olavinpojan, 200 sotamiehen ja talonpoikaisjoukon mukana käkisalmelaisten avuksi torjumaan Suistamolle kokoontunutta suurehkoa metsäsissijoukkoa. Jo Tohmajärvellä saatiin kosketus metsäsisseihin, mutta erään savolaisen varomattoman torventoitotuksen vuoksi sissit pääsivät vetäytymään Pälkjärvelle. Tämä sai Käkisalmen voudin purkamaan kiukkuaan savolaiseen nostoväkeen. Tämä oli hänen mielestään joukko vastahakoisia pettureita, jotka eivät pelkää Jumalaa eikä ihmisiä, eivät välitä kehotuksista eivätkä käskyistä, eivät muusta kuin mitä saavat ryöstää matkan varrella. Metsäsissit kyllä hajotettiin, mutta vuoden lopulla uusi joukko saapui Suistamolle ja Ilomantsiin. Ambrosius Henrikinpoika onnistui lyömään tämän joukon, josta pääosa – muutama sata – kaatui, mutta pienempi joukko pääsi pakoon ja ilmaantui pian 40 miehen vahvuisena pohjoiselle rajaseudulle.⁵⁶

Tämä torjuntavoitto ei poistanut vaaraa. Vuonna 1588 metsäsissit hyökkäsivät niin läheltä kuin Viinijärveltä ja Höytiäiseltä Pohjois-Savoon hävittäen kymmenkunta taloa Puutosmäen tienoilta ja surmaten 55 henkeä. Myös kaksitoista Lappeen talonpoikaa, jotka olivat kalastamassa Pohjois-Savossa, joutui eräässä metsäpirtissä sissien käsiin ja surman suuhun. Vihollista ajettiin nytkin takaa, mutta onni ei ollut tällä kertaa savolaisten myötä. Nostoväen päällikkö Eerik Henrikinpoika joutui Pohjanmaan rajalla sissien käsiin, jotka surmasivat hänet julmasti kiduttaen.⁵⁷ Hänen asemansa vartiomestarina peri Juhana Hakuninpoika, kun taas kokenut Pietari Henrikinpoika sai tehtäväkseen nostoväen päällikkyyden. Hannu von Oldenburg ratsumiehineen oli myös välirauhan kauden lopulla aika ajoin vahvistamassa rajan vartiointia. Tehostetut vartiotoimetkaan eivät auttaneet. Vuonna 1589 vihollinen hävitteli Soisalossa ryöstäen karjaa ja tavaraa ja tappaen ihmisiä.⁵⁸

Nämä katkerat heimotaistelut käytiin samanaikaisesti kuin kuuluisa Pekka Vesainen johti pohjoispohjalaiset vienankarjalaisia vastaan. Savolaiset kunnioittivat välirauhaa ja pysyivät puolustuskannalla, kun taas Vesaisen joukot retkeilivät Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla saakka.

Kaikkia vihollisen savolaisille tuottamia tuhoja ei voida ajoittaa tiettyihin hävitysretkiin, mutta verokirjat osoittavat, että välirauhan ajan koettelemukset paisuivat jopa sotavuosien tuhojen vertaisiksi. Savo ei päässyt välirauhan aikana lainkaan toipumaan, vaan köyhtyminen jatkui. Maakunnan verovoima oli viitenä välirauhan vuotena vuoteen 1589 mennessä laskenut vielä lisää 6 prosenttiyksikköä vuoden 1571 tasosta, josta se oli enää 54 % (pahoin kärsineessä Pien-Savossa vain 45 %). Talonsavuja oli jäljellä 72 % vuoden 1571 määrästä. Varsinkin Tavinsalmi oli saanut kärsiä paljon sodan hävityksistä. Olli Jalkasen (Sianjalkasen) talon Jännevirran kymmeneksestä venäläiset olivat jo kuusi kertaa ryöstäneet tai polttaneet, ja myös Olli Pelkosen talo oli poltettu useasti. Kuitenkin Kuopion kirkkoherran 1588 esittämä esitys, että »suurin osa» oli tapettu tai viety Venäjälle sotavankeuteen, tarkoittaa vain veronmaksukyvyttömien enemmistöä.⁵⁹ Pitäjässä oli mainittuna vuonna vielä 298 savua ja välirauhan päättyessä jo 318, mikä on viitisenkymmentä savua vähemmän kuin hopeaveroluettelon vuonna.

Vuoden 1590 alussa välirauha päättyi. Vihollisuudet puhkesivat jälleen pääsotanäyttämöllä Inkerin ja Baltian suunnalla. Savolaisille tämä merkitsi sotilasrasituksen uutta kasvua. Vaikeana talvena 1588, jolloin ihmisiä kuoli nälkään, kuningas oli ylipäällikkö Yrjänä Boijen esityksestä suostunut siihen, ettei savolaisten tarvinnut ylläpitää kahta lippukuntaa, vaan parhaat sotamiehet oli yhdistettävä yhdeksi lippukunnaksi, jonka vahvuus oli 400 miestä. Vakinaisen sotamiehenpidon helpottamista perusteltiin silläkin, että savolaisten oli huolehdittava itärajansa vartioinnista ja nostoväki jouduttiin tuon tuostakin kutsumaan kokoon.⁶⁰ Näin lakkasi tilapäisesti Suur-Savon lippukunta, jota viimeksi oli johtanut Juhana Katt. Sodan puhjettua se perustettiin uudelleen. Lisäksi asetettiin uusi Olavi Pietarinpojan lippukunta, jo Savon kolmas. Siihen otettiin väkeä Savon kummastakin voutikunnasta.

Joukon kokoonsaaminen ei nytkään ollut aivan mutkaton yritys. Harjoittamattomana tätä joukko-osastoa ei pidetty sopivana sotatoimiin, vaan se pantiin työpalvelukseen vahvistamaan Viipurin valleja.⁶¹

Savon puolustusta ei jätetty nyt paikallisten lippukunnanpäällikköjen varaan. Suomalainen aatelismies Salomon Ille lähetettiin jo vuoden alusta 1590 apulaispäälliköksi Savonlinnaan ja sai vastuun rajalla olevan sotaväen johtamisesta.⁶² Savoon oli välirauhan päättyessä lähetetty jonkin verran lisää sotaväkeä, mutta pääasiassa sen puolustuksesta vastasi linnanväen ohella Ambrosius Henrikinpojan piensavolainen lippukunta ja talonpoikainen nostoväki. Jo helmikuussa 1590, samaan aikaan kun vihollisen päävoimat hyökkäsivät Viipurin läänissä Kymijoen itärannalle saakka, saapui noin 800 venäläistä Käkisalmen tienoille. Tämä joukko tunkeutui Säämingin pitäjään ja hävitteli rajaseutuja. Kaiken kaikkiaan poltettiin kymmenisen taloa; mm. Pekka Hirvoselta Kerimäen Kuonassa poltettiin talo ja hän menetti sen mukana viljaa, viisi hevosta ja kahdeksan lehmää. Kovin pitkälle vihollinen ei päässyt, kun Salomon Ille Ambrosius Henrikin pojan kanssa kohtasi viholliset helmikuun 12. päivänä ja löi heidät perin pohjin. Nämä menettivät 200 miestä, 7 pikkutykkiä sekä ammustarvikkeita. Ille ajoi vihollista takaa Aunukseen Lintujärvelle, Säämäjärvelle ja Tulemajärvelle saakka, mutta ei uskaltanut tunkeutua syvemmälle peläten vihollisen yllätyshyökkäystä. Saaliiksi tuotiin mm. kirkonkello. Samaan aikaan pienempi savolainen jousimiesosasto tunkeutui läänin pohjoisosista Aunuksen Karjalaan. Savolaiset halusivat nyt hävittää ne vihollisen tukikohdat, joista käsin heitä oli välirauhan vuosina häiritty. Lisäksi heitä elähdytti halu kostaa kärsityt vääryydet.⁶³

Kesäkuussa 1590 odotettiin vihollisen suurempaa hyökkäystä Laatokan takaa. Tämän johdosta koottiin lopulta kahdeksan lippukuntaa Käkisalmeen ja Salomon Ille määrättiin tämän joukon päälliköksi. Paitsi Ambrosius Henrikinpojan pien­savolaisia (500 miestä), jotka olivat jo ennen kuuluneet Salomon Illen komentoon, siirrettiin nyt Käkisalmeen myös Juhana Kattin johtama Suur-Savon lippukunta (659 miestä), joka talvella oli pääarmeijan mukana puolustanut Viipurin lääniä, sekä Savonlinnan varusväki (166 miestä). Kun Savossa samaan aikaan otettiin aseisiin Olavi Pietarinpojan uusi lippukunta ja lisäksi olivat valmiina Juhana Hakuninpojan johtamat rajavartiojoukot, maakunnan sotaväki linnanväki mukaan luettuna nousi pariin tuhanteen mieheen. Suunniteltua hyökkäystä Aunukseen ei tässä vaiheessa toteutettu. Vuoden lopulla pienehkö venäläisjoukko tunkeutui Käkisalmen lääniin, ja Savon rajoillakin lisättiin valmiutta. Ambrosius Henrikinpoika oli joulukuussa jälleen Savonlinnassa. Suurjärven ja Palokin kruununkalastamoja ei vihollisen hyökkäyksen pelossa uskallettu käyttää syyskalastukseen.⁶⁴ Vihollista ei kuitenkaan kuulunut.

Vielä 1591 Ruotsin joukot pyrkivät hyökkäystoimin saamaan sodan edulliseen ratkaisuun. Alkuvuodesta pääarmeija teki surkeasti päättyneen retken Inkeriin. Myös Savon lippukunnat ottivat siihen osaa.⁶⁵ Sieltä palattua Savossa pelättiin vihollisen partiojoukkoja, jotka ainakin maaliskuussa tunkeutuivat linnan läheisyyteen saakka. Ambrosius Henrikin pojan lippukunta sai määräyksen asettaa 40 miestä nostattamaan koko Savosta miehen talosta rajavartijoiksi. Nostoväen päällikkönä mainitaan Kristoffer Henrikinpoika, kun taas vartiopäällikkönä esiintyy Juhana Hakuninpojan ohella Käkisalmen vouti Henrik Jesperinpoika. Talonpoikaisina neljännesmestareina mainitaan Suur-Savosta Hällinmäen Paavo Tarvainen ja Pekka Tiusanen, Pien-Savosta Sihvo Heikinpoika Hartikainen Kuopiosta, Juntti Kauppinen Rantasalmelta ja Pietari Pentinpoika Kupiainen Säämingistä.⁶⁶

Ambrosius Henrikinpoika lähetettiin jo toukokuun alussa 1591 Käkisalmeen, jossa valmisteltiin uudelleen edellisenä vuonna tekemättä jäänyttä retkeä Laatokan taa. Sen johtajaksi määrättiin Käkisalmen laivaston amiraali, savolaisten vanha tuttu Jaakkima Didrikinpoika Brand. Hänen alipäällikköihinsä kuului Salomon Ille, jonka alaisiksi määrättiin savolaiset Ambrosius Henrikinpojan ja Olavi Pietarinpojan lippukunnat, jotka juuri oli jälleen saatettu täyteen vahvuuteen. Näiden piti itse huolehtia purjehduskelpoisuudesta tuomalla mukanaan ne laivaveneet, jotka Savon talonpojat oli jo aikaisemmin määrätty tekemään ja luovuttamaan sotaväen käyttöön. Meriväen ohella retkikunta koostuikin juuri mainituista savolaisista lippukunnista sekä yli puolesta tuhannesta talonpojasta, joista pääosa lienee ollut savolaisia. Retki tehtiin syyskuussa samaan aikaan kun Klaus Flemingin johtama pääarmeija ryntäsi Inkeriin ja eteni lähelle Novgorodia. Käkisalmesta lähtenyt retkikunta purjehti Salmio saariston kautta Aunuksen puolelle Sermaksen satamaan. Ambrosius Henrikinpoika eteni Sermaksesta yhdeksän silloista peninkulmaa (n. 50 km) Tihvinään päin, mutta joutui peräytymään tavattuaan vahvan venäläisosaston. Tämäkään varsin suurisuuntaisia valmisteluja vaatinut sotaretki ei tuottanut muuta tulosta kuin että vihollisen aluetta oli hävitetty. Osa Savon talonpoikaisjoukoista, joka myöhästyi laivoista, joutui taistelukosketukseen Käkisalmen tienoille yllättäen ilmestyneen venäläispartion kanssa. Samaan aikaan suunniteltiin hävitysretkeä Käkisalmesta ja Savonlinnasta Repolan tienoille, josta Savoa hävitelleet joukot olivat lähtöisin, mutta se jäi ilmeisesti tekemättä.⁶⁷

Salomon Ille ja Ambrosius Henrikinpoika ehtivät syksyn mittaan vielä käydä kaksi kertaa Pähkinälinnan läänissä viemässä apujoukkoja Inkerin suunnalla toimivalle pääarmeijalle. Taistelun kulkuun se ei tosin paljon vaikuttanut. Klaus Flemingin suurisuuntainen hyökkäys päättyi tuloksettomaan peräytymiseen, eikä kestänyt kauankaan, kun vihollisjoukot vyöryivät vuorostaan yli rajan. Suur-Savon lippukunta oli tämän retken aikana ja vielä seuraavankin vuoden varuskuntapalveluksessa Narvassa.⁶⁸

Sotatoimien hyökkäyksellinen luonne ei estänyt vihollista ryhtymästä yllättäviin vastaiskuihin. Aunuksen retkeä suunniteltaessa puhuttiin siitä uhasta, jonka rajantakaiset karjalaiset tuottivat Liperin, Repolan ja Roukkulan suunnilta. Tavinsalmi sai tänäkin vuonna kärsiä yllätyshyökkäyksistä, joilla ei ollut yhteyttä mihinkään laajempiin sotatoimiin. Kun Henrik Kupiainen seuraavana kesänä piti käräjiä Tavinsalmella, hän joutui myöntämään veronhuojennusta seitsemälle talonpojalle, »sen suuren murhaamisen, polttamisen, ryöstön ja nylkemisen takia, jota tuo tyranni moskovalainen oli heille usein aiheuttanut, erityisesti edellisenä vuonna 91.» Verokirjojen mukaan näitä hävitettyjä taloja oli maakunnan pohjoislaidalla Pielaveden ja Maaninkajärven kymmeneksissä.⁶⁹

Ruotsin joukkojen hyökkäysvoima oli Klaus Flemingin epäonnistuneen retken jälkeen ehtynyt. Tammikuussa 1593 venäläiset saapuivat – tiettävästi suurempana joukkona kuin koskaan aikaisemmin – Karjalan Kannakselle rajan yli. Hyökkäävän vihollisarmeijan oikea siipi – väitteen mukaan muutaman tuhannen vahvuinen miesjoukko – tunkeutui Säämingin pitäjän alueelle Puumalan neljännekseen. Klaus Fleming ei ollut ehtinyt saada joukkojaan kyllin nopeasti linnaleiristä Kannakselle vihollista torjumaan. Savolaisille tämä koitui onneksi, sillä täällä oli nyt sekä ratsu- että jalkaväkeä vihollista vastaanottamassa. Vihollisen partiot ehtivät Luonterin länsipuolelle Pitkälahdelle asti – syvemmälle Savoon kuin koskaan aikaisemmin. Maunu livarinpoika Särkilahti ja Hannu von Oldenburg kokosivat niitä vastaan Koikkalan tienoille 400 huovia sekä joukon sotamiehiä ja talonpoikia. Antautumatta taisteluun vihollinen perääntyi ja Savo oli pelastettu.⁷⁰ Maakunnan eteläisissä kylissä oli ihmisiä tapettu, taloja poltettu sekä karjaa ja muuta tavaraa ryöstetty. Joukko Savon talonpoikia mm. Puumalan Lintusalon tienoilta oli seuraavana kesänä yhdessä lappeelaisten kanssa kuninkaissa tuhoja valittamassa ja verohelpotuksia anomassa.⁷¹

Pohjois-Savossa käytiin tänäkin vuonna pienehköjä partiokahakoita. Syksyllä Vienasta liikkeelle lähtenyt 100-miehinen kasakkaosasto, johon oli liittynyt karjalaisia sissejä, hyökkäsi Savon itärajalle. Se tavoitti rajavartion, joka parhaillaan kuivatteli vaatteitaan nuotiolla, surmasi 11 sotamiestä ja 14 talonpoikaa ja vei aseet ja vaatteet saaliinaan. Orivirran linnake yllätettiin ennen kuin hälytys ehdittiin panna toimeen. Sissit valtasivat rannassa olevan laivan ja kasakat ryntäsivät maan puolelta linnakkeeseen, joka poltettiin. Savolaiset menettivät 200 sotamiestä ja talonpoikaa kaatuneina tai vankeina. Vihollinen sai saaliikseen mm. neljä kevyttä tykkiä ja neljä laivatykkiä.⁷²

Talven tullen varustauduttiin nytkin retkelle Aunukseen. Olavi Pietarinpoika oli jo joulukuun alussa 1592 lippukuntineen valmiina lähtemään Tulemajärvelle, ja Savon joukkojen ylipäällikkö Salomon Ille oli jouluaattona hyökkäämässä Savonlinnasta vihollismaahan.⁷³ Ehkä tämä retki vielä ehdittiin tehdäkin, vaikkei siitä ole säilynyt tarkempaa tietoa.

Vihollinen ainakin ennätti vielä Savoon, ennenkuin tieto välirauhasta ehti tälle rintamanosalle. Helmikuussa 1593 Ambrosius Henrikinpoika lähti lähes neljänsadan miehen etunenässä vihollista vastaan. Myös maakunnan väki jouduttiin nostattamaan hyökkäystä torjumaan. Hannu von Oldenburg määrättiin 100 huovin kanssa vartioimaan rajoja. Kahdeksan laivatykkiä menetettiin.⁷⁴

Tammikuun lopussa 1593 solmittiin Ruotsin ja Venäjän valtuutettujen kesken kaksivuotinen välirauha Täyssinän kylässä Länsi-Inkerissä itäpuolella Narvajokea. Välirauhan aikana oli neuvoteltava lopullisesta rauhasta ja erityisesti Käkisalmen luovuttamisesta. Virallisesti vihollisuudet eivät enää uusiutuneetkaan. Välirauhaa seurasi kahden vuoden kuluttua lopullinen rauhanteko, sitä taas rajankäynti ja sen päätyttyä jälleen kahden vuoden kuluttua Käkisalmen luovutus.

Miespolven kestäneiden taistelujen jälkeen rajaseudun rauhoittaminen ei käynyt käden käänteessä. Savonlinnaa ja Käkisalmea ei erikseen mainittu aseleposopimuksessa. Huhtikuun lopulla Kaarle herttua antoi Gödik Finckelle ohjeita sen varalta, että venäläisiä välirauhasta huolimatta edelleen ilmaantuisi ryöstelemään. Vielä huhtikuussa 1594 Ambrosius Henrikinpoika lähtikin sadan sotamiehen etunenässä Pohjois-Savoon torjumaan metsäsissien hyökkäystä. Heinäkuussa Gödik Fincke sai herttualta määräyksen, että rajalla asuville talonpojille sota-aikana annetut pyssyt ja jouset, jotka hän arveli jo kootun linnaan, oli tilanteen kireyden vuoksi jaettava heille takaisin.⁷⁵

Rajataistelujen aika oli kuitenkin jo tällä kertaa ohi, ja sisäiset kysymykset nousivat etualalle. Pitkällinen sota oli osoittautunut sikäli tuloksettomaksi, että Käkisalmen luovutus venäläisille oli edessä. Kun Gödik Fincke oli välirauhan aikana, jolloin savolaisten ja Käkisalmen karjalaisten väliset rajariidat olivat uusiutuneet, viitannut tähän mahdollisuuteen, hän oli saanut Käkisalmen linnanpäälliköltä vihaisen ojennuksen: »Se joka neuvoo hallitusta luopumaan tästä linnasta, on esivallan, Ruotsin kruunun ja Suomen kavaltaja.»⁷⁶ Niin oli nyt kuitenkin käynyt. Savo ei ollut saavuttanut turvallista sisämaakunnan asemaa. Ainoa lohdutus oli, että edessä oleva rajankäynti, jonka vaiheet vielä olivat epävarmat, saattoi poistaa rajariidat ja siten lisätä turvallisuutta.

Puolenkymmentä vuotta Käkisalmen linnan valleja vahvistaneet ja lääniä rauhoittaneet miehet, kuten Ambrosius Henrikinpoika piensavolaisineen, saattoivat tuntea itsensä turhautuneiksi. Tätä tunnetta lisäsi maakunnan hädänalainen tila. Tästä on ensimmäiseltä välirauhan vuodelta kahden savolaisen kirkkoherran, Rantasalmen Laurentius Henricin ja Säämingin Ericus Petrin todistukset. Kirkkoherrat kirjoittavat, etteivät he ollenkaan voineet odottaa saavansa papinmaksu­ja seurakuntalaisiltaan näiden suuren köyhyyden ja sotaväen aiheuttaman hävityksen takia, koska pellot olivat kesantona ja autioina ja kaskimaat viljelemättä. Säämingin sielunpaimen lisäsi tähän vielä venäläisvihollisten tuottaman turmion ja hävityksen.⁷⁷ Nämä valitukset osoittautuvat verokirjojen valossa melkoisesti liioitelluiksi. Savon verovoima oli laskenut välirauhan päättymisestä vuoteen 1593 vain kaksi prosenttiyksikköä hopeaveroluettelon vuoden lähtötasosta (nyt 52 % siitä) ja Pien-Savossa se oli jopa hieman noussut (nyt 48 % ). Savujen määrä oli vuoden 1590 tasosta noussut, Tavinsalmella pysynyt käytännöllisesti katsoen paikallaan. Nousu johtunee verokirjoituksen tarkentumisesta. Savolaisten voima ehtyi suurissa hyökkäysluontoisissa sotaretkissä, mutta rajakahakointia he kestivät hämmästyttävän hyvin. Tähän on yhtenä syynä ilmeisesti varsin vaatimaton rakennuskanta, jonka johdosta talon polttaminen ei ollut yhtä lamaannuttava isku kuin toisenlaisissa oloissa.

TÄYSSINÄN RAUHAN JÄLKEINEN RAJANKÄYNTI

Tammikuussa 1593 solmittu välirauha ei vielä merkinnyt sodan varmaa päätöstä. Ensin jouduttiin jännittyneinä tarkkailemaan, saataisiinko rauha vai uusiutuisivatko vihollisuudet. Tämä odotusvaihe ratkesi 1595 myönteisellä tavalla. Muualla maassa huokaistiin jo silloin helpotuksesta, mutta savolaisilla, etenkin maakunnan itäosissa asuvilla, oli edelleen jännityksen aihetta. Miten edullisesti rajankäynti, jonka vaikeuksia savolaisten ja Käkisalmen karjalaisten välille puhjenneet riitaisuudet jo ennakoivat, päättyisi savolaisten kannalta ja päästäisiinkö edes varmoihin rajoihin? Tämä jännitys ei lauennut pian, sillä rajankäynti venyi pitkäaikaiseksi. Se kosketti muutenkin monella tavoin maakunnan asukkaita.

Rajakysymys nousi esiin heti välirauhan solmimisen jälkeen alkuvuodesta 1593. Gödik Fincke valitti silloin Kaarle herttualle, että Käkisalmen läänin asukkaat halusivat anastaa sellaisia maa- ja vesialueita, jotka Kustaa Fincken ajoista saakka olivat kuuluneet Savonlinnan alaisuuteen. Käkisalmen karjalaiset olivat väkivalloin ottaneet nämä alueet omikseen ja ryöstelleet savolaisilta hevosia, kattiloita ja vaatetavaraa. Käkisalmen pohjoisen läänin maavouti oli asettunut heidän puolelleen. Herttua kielsi ryöstöt, mutta itse kiistakysymys jäi avoimeksi. Asiasta sukeutui lihava riita. Käkisalmen linnan päällikkökin asettui karjalaisten puolelle, väitti Kustaa Fincken panemia rajoja yksipuolisiksi ja varoitti Savonlinnan päällikköä uskomasta »jumalattomia ja epäoikeudenmukaisia savolaisia», jotka tahtoisivat sodan ja riitaisuuksien kestävän ikuisesti. Gödik Fincke tutki 1594 omasta puolestaan rajoja ja vetosi uudestaan herttuaan pyytäen tarkastuskunnan asettamista. Tämä selitti kuitenkin, ettei ajankohta ollut sopiva rajankäynnin toimittamiseen, ennenkuin oli saatu jotakin varmuutta rauhasta. Maaliskuun puolivälissä 1595 hän kuitenkin jo kehotti ylipäällikkö Klaus Flemingiä ottamaan vanhoilta, asiantuntevilta miehiltä selkoa rajankulusta mm. Savossa ja merkitsemään muistiin heidän kertomuksensa. Rauhanneuvottelut olivat tällöin jo käynnissä ja oli ilmeistä, että Käkisalmi lääneineen jouduttaisiin luovuttamaan takaisin venäläisille. Luovutuksen ehtona pidettiin vielä viimeisissäkin neuvotteluissa lujasti kiinni siitä, että rajat oli sitä ennen tarkastettava ja oikeudenmukaisesti merkittävä. Herttua sanoi, että olisi hulluutta palauttaa Käkisalmi venäläisille saamatta varmoja rajoja.¹

Täyssinän rauhansopimuksessa, joka valmistui toukokuussa 1595, määrättiin ennen Käkisalmen läänin luovutusta suoritettavaksi rajankäynti. Rajat oli merkittävä sellaisiksi kuin ne olivat ammoisista ajoista olleet. Mikäli ne olivat epävarmat, oli hankittava tietoa asiakirjoista ja vanhoilta rajaseutujen asukkailta. Rajankäynnin tuli alkaa jo 29.6. samana vuonna. Kolmesta rajakomissiosta keskimmäisen oli käytävä raja Puumalan neljänneksestä Repolaan, siis juuri Savonlinnan ja Käkisalmen läänien välinen rajaosuus.²

Edellä on jo selvitetty, millä tavoin Täyssinän rauhan jälkeinen rajankäynti vakiinnutti Savon itärajan. Tässä yhteydessä palataan asiaan ajankohtaan liittyvän tapahtumahistorian kannalta. Rajankäynti ja sen tuloksena odotettava Käkisalmen luovutus oli nimittäin savolaisten kannalta erittäin tärkeä tapahtuma, joka huomattavasti vaikutti heidän asennoitumiseensa sotatoimien päättymistä seuranneena vaikeana sisäpoliittisena kriisikautena.

Savon rajakomissioon määrättiin jäseniksi kaksi entistä Savonlinnan päällikköä, Klaus Hermaninpoika Fleming ja Arvid Henrikinpoika Tavast, Savonlinnan silloinen päällikkö Gödik Fincke sekä Yrjänä Henrikinpoika Horn. Fincke oli jo kesäkuussa 1595 raivauttanut rajoja, mutta tarkemmat tutkimukset olivat tehneet hänet epävarmemmaksi kannassaan kuin ennen. Hän joutui myöntämään, että rajalinjoja oli monia ja että oli vaikeaa tietää, mikä niistä oli oikea. Viipurin linnanpäällikkö neuvoi aukaisemaan aina itäisimmän rajalinjan, koska se jättäisi pelivaraa neuvottelijoille eikä missään tapauksessa olisi Ruotsin valtakunnan edun vastaista.³

Elokuun alussa 1595 Arvid Henrikinpoika Tavast saapui Savonlinnaan ja otti yhdessä Fincken kanssa ensi kosketuksen venäläisiin. Koko valtuuskunta oli koolla vasta pari kolme viikkoa myöhemmin. Kosketus vastapuolen valtuutetuihin osoitti, ettei yhteisymmärrykseen pääseminen suinkaan ollut helppoa. Ruotsin valtuutetut halusivat aloittaa Varpavuorelta ja venäläiset Särkilahdesta. Valtuuskunnilla oli perin toisistaan poikkeava käsitys rajan kulusta. Neuvottelut jouduttiin keskeyttämään, kun kumpikin puoli pyysi lisäohjeita hallitukseltaan.

Ruotsin valtuuskunnan saamissa ohjeissa korostettiin, että tosiasiallisen nautinnan tuli mennä vanhojen asiakirjojen edelle, koska välillä oli ollut sotia. Niin ollen Kustaa kuninkaan aikana käydyistä rajoista ei ollut luovuttava, ja oli nojauduttava vanhojen rajatalonpoikien kertomuksiin. Gödik Fincke oli ollut hyvinkin oikeassa huolehtiessaan etukäteen asiasta. Neuvotteluissa saatiin huomattavatkin erimielisyydet sovituiksi tosiasiallisen nautinnan pohjalta. Lokakuun 19. päivänä 1595 voitiin allekirjoittaa asiakirja, joka määritteli rajan kulun Varpavuoresta Pisamäkeen. Se päivättiin laadituksi Varpavuorella, vaikka se tehtiin mukavammissa oloissa Pellossalon kylässä. Gödik Finckellä ja savolaisilla oli aihetta tyytyväisyyteen, kun raja Savon varsinaisen asutusalueen kohdalla oli saatu vahvistetuksi. Tämän jälkeen rajan lähelläkin sijaitsevat alueet voitiin ottaa asutukseen. Herttuan pari päivää myöhemmin Söderköpingin valtiopäivien aikana antamat lisäohjeet, joissa varoitettiin kärjistämästä asiaa pikkuriitojen vuoksi, eivät ehtineet enää vaikuttaa tulokseen.⁴

Rajankäynnissä avustamaan oli määrätty Ambrosius Henrikinpoika lippukuntineen, Hannu von Oldenburg ratsuväkiosaston kera ja parikymmentä linnanmiestä. Valtakunnan arvon mukaisesta edustuksesta oli huolehdittu. Ruotsin valtuutettujen veneiden eli kavassien kajuutat verhottiin kankaalla, ja valtuuskunnalla oli käytettävissään punaisella sametilla vuorattu teltta. Vieraiden kestityksestä oli huolehdittu ostamalla Viipurista viiniä, saksansimaa, laseja ja muita astioita. Muona saatiin kantamalla ylimääräisenä verona koko Savon talonpojilta ruista, ohraa, humalaa, lihaa, ahvenia ja särkiä.

Suuret herrat eivät vaivautuneet lähtemään Savon tiettömiin korpiin Puruveden alueelta, jossa voitiin mukavasti liikkua veneillä. Rajankäynti ja sen merkitseminen maastoon jäi Ruotsin puolella lähinnä Hannu von Oldenburgin ja Ambrosius Henrikinpojan huoleksi. Viipurista oli apuneuvoksi ostettu kompassi, ehkä ennen näillä tienoin tuntematon vehje. Parhain apu oIi kuitenkin varmaan rajankäyntitalonpojista, joita liikkui Savonlinnassa kymmenenkin yhtäikaa. Näiden johtomies oli kuopiolainen Juhana Laurinpoika. Suursavolaisiakin oli vaadittu asettamaan miehiä rajankäyntiin, mutta he löivät asian laimin ja saivat siitä sakkoja.

Tärkeimmät rajapaikat, joihin kummankin pääterajan lisäksi kuuluivat Somertaipale ja Ohraansalmi, merkittiin huolellisesti. Kallioon hakattiin Ruotsin valtakunnan kolme kruunua, vuosiluku 1595 ja rajavaltuutettujen nimikirjaimet. Venäläiset puolestaan hakkauttivat omaksi merkikseen ristin. Samanlaiset merkit tehtiin Juojärven Jäätsaloon, vaikka tätä raja paikkaa ei mainita rajankäynti pöytäkirjassa. Samanlaisia merkkejä, kuitenkin ilman nimikirjaimia, hakattiin kallioon Salkojärvellä, Silvannonsaaressa, Kaavinkoskella sekä Vehkalahdessa, jossa merkit tehtiin Paksu Martti -nimiseen kiveen. Useat rajamerkit ovat vielä meidänkin päivinämme nähtävinä. Kellotaipaleessa ja eräissä muissa paikoissa tyydyttiin hakkaamaan merkit kasvavaan puuhun.

Puruveden ja Oriveden välisellä kannaksella Pihlajalahden ja Pahatsunlahden välillä venäläiset pääsivät merkitsemään oman rajansa pitäen välirajana Tervajärveä, joka oli lännempänä ja vei rajan kohti Raikuuntaipaletta. Ambrosius Henrikinpoika merkitytti vahingon huomattuaan oman rajansa Tervalammin kautta, mutta sitä taas venäläiset eivät hyväksyneet. Riitakysymys jäi ratkaisematta eikä sitä saatu edes käkisalmelaisten kanssa sovituksi sinä aikana, jona Käkisalmen lääni oli vielä Ruotsin hallussa. Asia harmitti kovasti Finckeä, joka tutkitutti asiaa linnaoikeudessa vielä Käkisalmen luovutuksen jälkeenkin.⁵

Kohta rajankäynnin jälkeen vielä ennen Käkisalmen luovutusta puhkesikin kahdessa paikassa rajariita. Putkilahden tienoilla karjalaiset juuri kerrotun erimielisyyden vuoksi hävittivät ruotsalaisten honkiin tekemiä rajamerkkejä. He vaativat itselleen koko Pihlajaniemeä ja työnsivät rajan kohti Raikuuta. Somertaipaleen lähellä Liperin ja Viinijärven karjalaiset tekivät 100 kuormaa heinää Ruotsin puolella. Fincke piti loukkauksia hyvin huolestuttavina peläten, että erimielisyydet johtaisivat vastedes murhiin ja verenvuodatukseen: »Ja kun he nyt, kun meillä on linna vallassamme, tekevät väkivaltaa, kuinka paljon enemmän he anastavatkaan, kun he saavat sen takaisin.» Hän tutkitutti rajaa uudelleen ja vaati, että kiistat oli selvitettävä ennen Käkisalmen luovutusta.⁶

Rajavaltuutetut olivat sopineet, että kummankin puolen talonpojat saivat viljellä ne kaskensa, jotka rajankäynnissä olivat jääneet toiselle puolen rajaa. Kun Käkisalmen luovutukseen kului vielä kaksikin kesää, rajantakaisia kaskia hakattiin vielä uusia. Niistä aiheutui riitoja sekä talonpoikien että linnanpäälliköiden kesken. Fincke syytti karjalaisia ja väitti, että savolaisten rajantakainen nautinta perustui talonpoikien keskiseen sopimukseen ja vuokraukseen. Käkisalmen päälliköiden mielestä savolaisten rajantakaista viljelyä oli kaksin verroin karjalaisten vastaavaan nautintaan verrattuna.⁷

Selvät rajaloukkaukset kyllä rangaistiin tutkinnan jälkeen puolin ja toisin. Niinpä Säämingin syyskäräjillä 1596 kolme Tynkkystä sai sakkoa siitä, että olivat luvattomasti ylittäneet Venäjän rajan ja kaskenneet molemmin puolin rajaa.⁸ Uutta linnaläänien välistä rajankäyntiä, jota Fincke viimeiseen saakka vaati, käkisalmelaiset pitivät hyödyttömänä, arvellen etteivät venäläiset sitä kuitenkaan tunnustaisi. Molemmat linnanpäälliköt pitivät kiinni verotusoikeuksistaan omalla alueellaan. Käkisalmen herrojen motiivit olivat näin ollen rationaalisia. Pelkästä objektiivisuudesta he tuskin asettuivat karjalaisten puolelle savolaisia vastaan.

Tämä vähäinen rajariita oli aivan mitätön rauhan este sen rinnalla, että raja oli käyty vasta Pisamäelle asti. Savon rajakomissio sai myöhemmin nuhteita siitä, ettei se ollut jatkanut Repolaan asti, kuten sen ohje edellytti. Venäläiset olivat kieltäytyneet jatkamasta Pisamäkeä pidemmälle vedoten saamiinsa ohjeisiin. Todellinen syy oli ilmeisesti se, että Repolaa oli heidän kannaltaan mahdotonta hyväksyä päätepisteeksi. Rajankäynnin jatkamisesta sukeutui rajakomissioiden kesken arvovaltakiista, johon herttuakin sekaantui. Finckellä oli täysi työ saada Pohjanmaan komissio taipumaan siihen, että se sopi venäläisten kanssa rajasta Pisamäeltä alkaen pohjoiseen. Fincke lähetti talvella 1596 edustajikseen Pohjanmaan rajakomission luo Ruotsinjärvelle Hannu von Oldenburgin ja rajankäynnin toimittajaksi Juhana Laurinpojan, joka oli osallistunut edellisenäkin vuonna rajankäyntiin. Siellä sovittiin, että Pohjanmaan rajavaltuuskunnan jäsen Sven Bagge yhdessä Juhana Laurinpojan kanssa lähtisi eräiden Venäjän edustajien keralla tutkimaan rajaa Ruotsinjärveltä etelään. Tärkeimmistä rajapaikoista oli jo tätä tehtävää annettaessa päästy yksimielisyyteen. Niin saatettiin rajakirjat päivätä Rajasuolla 25.3. Juhana Laurinpoika ja eräs venäläinen lähetettiin kummallakin mukanaan yksitoista apumiestä merkitsemään rajapaikkoja Suomensuolta etelään Pisamäelle asti. Eväiden ehtyessä työ taisi tulla tehdyksi hieman suurpiirteisesti. Tiilikanjärvellä on kuitenkin kiveen hakatut rajamerkit.⁹

Tämän työn tuloksena tuli ensi kerran vahvistetuksi suhteellisen kiistaton rajalinja Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan väliseen korpimaastoon Pisamäeltä pohjoiseen.

Ymmärrettävästi venäläiset alkoivat tulla levottomiksi, kun rajankäynti Pohjanmaalla oli kesken ja Käkisalmen luovutus yhä viivästyi. Syksyllä 1596 Savonlinnassa liikkuvat venäläiset kauppiaat kertoivat venäläisten uhkailleen, että ruotsalaiset tekivät itsensä syypääksi verenvuodatukseen, kun eivät täyttäneet ehtoja. Venäläisten hyökkäystä pelättiin tällöin todella.

Gödik Fincke uskalsi tosin lokakuussa lähteä asuinkartanoonsa Lammin Porkkalaan, mutta linnan apulaispäällikkö Germund Henrikinpoika Tavast lähetteli hänelle sinne huolestuttavia tietoja venäläisten uusista uhkauksista. Myös ylipäällikkö Klaus Fleming otti venäläisten varustautumisen vakavasti. Hän määräsi sotaväen koottavaksi joulun tienoilla Viipuriin. Savon voudit saivat määräyksen apuveron kantamisesta joukkojen muonittamiseksi. Gödik Fincke antoi ohjeet väennostosta. Nostoväen päälliköksi määrättiin rantasalmelainen Heikki Kauppinen, ja Olavi Hulkon tuli tällä kertaa jäädä linnaan. Flemingin piti itsensäkin tulla Viipuriin, mutta nuijasota sotki nämä suunnitelmat.¹⁰

Vuoden vaihteessa tilannetta pidettiin jo hieman parempana, koska liikkui tietoja neuvottelujen aloittamisesta. Epäilyksiä venäläisten aikeista aiheutti se, että näiden kerrottiin sulkeneen kaikki tiet Aunuksessa ja Laatokan suunnalla, jopa tutkivan Laatokan jään kestävyyttä. Venäläiset odottivat tässä vaiheessa Käkisalmen luovuttamista tammikuun loppuun 1597 mennessä. Tietosulku oli tavallaan Savon herroille edullinenkin, sillä Savonlinnan päällikkö ei suinkaan toivonut, että venäläiset saisivat vihiä juuri Savoonkin levinneen nuijasodan melskeistä. Rahvaalle hän koetti vakuutella, että neuvottelut venäläisten kanssa olivat jälleen käynnissä ja että Jumala pian soisi hyvän rauhan, joka päästäisi köyhät ihmiset siitä suuresta rasituksesta, jota he siihen saakka olivat kärsineet. Linnanpäällikkö itsekin lienee elätellyt tällaisia toiveita. Nuijasodan aikana helmikuun puolivälissä 1597 tuli kuitenkin Käkisalmesta tieto, ettei Pohjanmaan rajantarkastusta ollutkaan saatu käyntiin ja että Käkisalmen luovuttamisen ajankohta oli sen vuoksi epävarma.¹¹

Maaliskuussa venäläiset taas osoittautuivat kärsimättömiksi. Huhtikuussa he jo uhkailivat Käkisalmen valtaamista väkivalloin. Arvid Henrikinpoika Tavast otti tilanteen niin vakavasti, että kutsui Ambrosius Henrikinpojan rientämään 200 miehen etunenässä Pien-Savosta Käkisalmeen puolustamaan linnaa. Tämän joukon muonittaminen ei nuijasodasta säästyneille piensavolaisille ollut helppo tehtävä. Savonlinnaankin kantautui venäläisten kauppiaiden ja raja-asukkaiden tuomia sanomia, joissa linnan luovutusta kiirehdittiin. Fincke vastasi marskin ohjeen mukaisesti, että luovutus tapahtuisi heti kun Pohjanmaan raja oli käyty. Hänen kohdallaan se ei ollut veruke. Kärsimättömänä hän useaan otteeseen koetti hankkia tietoa Pohjanmaan rajankäynnin vaiheista. Kesäkuussa hän pettymyksekseen sai tietää, että työ oli siellä yhä kesken.¹²

Käkisalmen luovutuksen lykkäytyminen pakotti pitämään jatkuvasti huomattavia joukkoja etenkin raja-alueilla. Siten se suoranaisesti vaikutti nuijakapinan puhkeamiseen ja leviämiseen. Savon näkökulmasta ei voi yhtyä siihen väitteeseen, että tilanne itse asiassa oli jo turvallinen ja joukot pidettiin koossa muista syistä.

Vasta nuijasodan päätyttyä lukkiutunut rajatilanne avautui. Klaus Flemingin kuoleman jälkeen nimitetty uusi ylipäällikkö Arvid Eerikinpoika Stålarm sai kuningas Sigismundilta selvän määräyksen luovuttaa Käkisalmi, jos tsaarin asiamiehet antoivat kirjallisen vakuutuksen rajankäynnin loppuun saattamisesta ja sotavankien palauttamisesta. Tästä saatiin kesän mittaan varmuus. Kun venäläiset varustautuivat tilaisuuteen huomattavan sotilasosaston kera, ruotsalaiset eivät halunneet olla sen huonompia. Gödik Finckeä pyydettiin lähettämään Savosta niin paljon väkeä hyvin vaatetettuna kuin liikeni, jotta siitä olisi kuninkaalle ja isänmaalle kunniaa. Vaatteiden laita oli varmaan vähän niin ja näin. Ambrosius Henrikinpoika piensavolaisineen kutsuttiin toisaalle ennen Käkisalmen luovutusta. Se tapahtui 3.9.1597, vajaa puoli vuotta nuijasodan päättymisen jälkeen ja vain muutamia päiviä ennenkuin Kaarle herttua nousi maihin Turun tienoilla ja sisällissota Suomessa puhkesi uudelleen.¹³

Linnan luovuttajana oli Arvid Tavast, Savonlinnan entinen päällikkö. Hänelle tehtävä oli erittäin raskas. Ylipäällikkö Arvid Stålarm oli taas vähän aikaisemmin vakuuttanut Gödik Finckelle, että linnasta oli ollut Ruotsille varsin vähän hyötyä ja että sen kunnossa pitämiseksi kannettu verotus oli ollut Suomelle tuhoisa. Suursavolaisten tehtävänä oli ollut verotuloillaan elättää Käkisalmi, ja piensavolaiset olivat saaneet katkerasti kokea, ettei Käkisalmen läänin miehitys ollut tuonut heille turvallisuutta. Savonlinna oli vielä välirauhan jälkeenkin saanut kilpailla Käkisalmen kanssa linnan kunnostamiseen annettavasta materiaalista ja työvoimasta.¹⁴ Vaikka emme voikaan syvemmälti luodata Savon miesten mietteitä, näyttää siltä, että he jo olivat mukautuneet välttämättömään, siihen, että Käkisalmi oli annettava venäläisille takaisin ja maakunnan itäraja tulisi jälleen rajaksi venäläisiä vastaan.

Savolaisilla oli vielä huoli siitä, tyytyisivätkö venäläiset käytyyn ja merkittyyn rajaan. Käkisalmen luovutusvalmistelujen aikana Hannu von Oldenburg oli vielä lähetetty tarkastamaan Varpavuoren ja Silvannonsaaren välistä rajaosuutta. Syyskuussa Savonlinnan päälliköt olivat huolissaan siitä, ettei Pisamäestä Pohjanmaan rajalle käyty raja ollut oikea, ja syyttelivät siitä Pohjanmaan rajavaltuutettujen huolimattomuutta. Juhana Laurinpoika kävikin seuraavana kesänä sitä tarkastamassa.¹⁵

Vaara uhkasi kuitenkin juuri sillä rajaosuudella, jolla Gödik Fincke oli sitä jo aikaisemmin odottanut. Varsin pian Käkisalmeen tultuaan venäläiset esittivät valituksen rajaloukkauksista, jotka koskivat mainittua Puruveden ja Oriveden välistä rajaseutua. He väittivät mm., että Kustaa Fincken kaksi lampuotia Raikuunlahden tienoilla olivat Venäjän alueella. Sisäpoliittinen tilanne tällä puolen rajaa oli kesällä 1598 siksi kireä, että Savonlinnassa oltiin hyvinkin myöntyväisiä, kiellettiin koskemasta viljaan ja heinään, jopa eräitä raja-asukkaitakin lienee muutettu pois. Mistään ei kylläkään aiottu luopua, sillä rajamaan verollepano tapahtui juuri näihin aikoihin. Sopuisalla vastauksella voitettiin aikaa ja se auttoikin.¹⁶

Nyt olivat kuitenkin jo ohi ne ajat, jolloin Fincke yksin saattoi tarkastuttaa rajoja. Seuraavana vuonna saapui Savonlinnaan venäläinen pajari rajakirjeet mukanaan. Tällöin todettiin, että jälkitarkastus Pohjois-Savossa oli välttämätöntä. Elokuussa Juhana Laurinpoika lähetettiin tarkastamaan rajaa Repolan suunnalle. Tämä oli ilmeisesti eräänlainen esitiedustelu. Vuoden vaihteessa 1598–1599 lähetettiin Pietari Paavalinpoika Juusten – aatelismies, johon savolaiset olivat saaneet tehdä tuttavuutta nuijasodassa – yhdessä Hannu von Oldenburgin ja Ambrosius Henrikinpojan kanssa käymään rajaa siltä osin kuin se vielä oli tarkastamatta. Rajalla oli nyt vastassa arvokas venäläinen valtuuskunta, jonka kestitsemiseen taas varattiin viiniä ja simaa.¹⁷

Erimielisyydet saatiin nyt sovitetuksi, ja maaliskuussa 1599 kulki Venäjän lähetystö ylempää Viipurin tietä Mikkelin kautta Ruotsiin vaihtamaan rauhan- ja rajakirjeitä. Hannu von Oldenburg liikkui tosin vielä kesällä 1599 rajakatselmuksella, mutta tämä lienee ollut pikemminkin rutiinitoimi.¹⁸

Yleispoliittisen tilanteen kannalta on syytä todeta, ettei rajarauha suinkaan ollut Täyssinän rauhansopimuksen jälkeen taattu, ennen kuin Käkisalmi oli luovutettu. Marraskuussa 1596 annettu joukkojen keskittämismääräys osoittaa, että tilannetta pidettiin tällöin yli johdonkin taholla vakavana jo Käkisalmen ylläpidon tuottaman rasituksenkin vuoksi. Fincke ja kaikki savolaiset toivoivat, että linna voitaisiin luovuttaa. Täällä ei kuitenkaan päätetty siitä, milloin tämä voi tapahtua, vasta Pohjanmaan rajankäynnin jälkeen vaiko jo ennen. Se oli korkeampaa politiikkaa. Sen sijaan Savossa kannettiin todellista huolta rajarauhan rikkoutumisesta, niin kauan kuin tämä rauhansopimuksen ehto oli täyttämättä.

SOTILASRASITUS JA LINNALEIRI VÄLIRAUHAN VUOSINA

Vanhan vihan viimeisen taistelujakson aikana kotirintaman kestokyky joutui tiukalle, kun maakunta oli vielä entisten rasitusten ja äsken koetun pahan nälkävuoden näännyttämä. Sotilasrasitus ja linnaleiri painoivat etenkin suurten väenkeskitysten aikana.

Syksyllä 1590 suomalainen ratsuväki oli majoitettuna rajan läheisyyteen odottamaan sitä suurhyökkäystä, joka vuoden 1591 alussa tehtiin Inkeriin. Suur-Savoon majoitetun lipuston ratsumiehet kantoivat verotavaroita enemmän kuin heille kuului ja vaativat laittomia kyytejä. Lisäksi he ryhtyivät väkivaltaisuuksiin, joista suuri osa tehtiin vahvassa jouluhumalassa vähän ennen väen liikkeelle lähtöä. Näistä väärinkäytöksistä toimitettiin seuraavan vuoden alussa tutkinta, jonka Suur-Savon kaikki kolme kirkkoherraa vahvistivat sineteillään oikeaksi. Kesäkuussa eräät talonpojat jättivät valituksen Tukholmassa kuninkaan linnaan, jossa Kaarle herttua otti sen vastaan.¹

Ruumiillista väkivaltaa oli joutunut kärsimään Pellosniemessä 15, Vesulahdella 10 ja Juvalla 14 henkeä, minkä lisäksi esiintyy neljä laitonta anastusta Pellosniemellä ja neljä Juvalla. Esitämme yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen.

Pellosniemen Pitkälahdessa eräs huovi löi Antti Kekäläiseen haavan kirveellä ja kahta muuta henkilöä kirveellä tai kirveen hamaralla. Pekka Liimataisen talossa hän otti isännältä keihään, kun tämä oli lähdössä muun nostoväen kanssa vartioon, löi emäntää niin, että tämä oli valitusta tehtäessä yhä sängyssä, ja anasti naisten vaatteita, lankaa ym. Himalassa Lauri Antinpoika Mäkiolkkosta oli lyöty kirveen hamaralla, niin että tämä oli kuolemaisillaan.

Vesulahden Rantakylässä eräs huovi löi voudin palvelijaa Markku Nurjasta tapaninpäivänä kirveen hamaralla rintaan, kun tämä oli voudin käskystä toimittamassa vuotia ja suksia Viipuriin. Suosaaren kymmeneksessä lyötiin kymmenesmies Pekka Pystystä joulupäivänä oluttuopilla päähän.

Juvan Ollikkalassa käytiin tosi tappelu, jossa Niilo Leskinen renkeineen eräiden muiden talonpoikien avustamana kävi huovien kimppuun, murtautui kymmenesmiehen aittaan ja otti sieltä huovien muonaksi varatut kaksi tynnyriä leipää. Ratsumiehet joutuivat ilmeisesti yllätetyiksi ja pitivät heikosti puoliaan, vaikka kymmenesmiehen vaimokin yritti puolustaa kruunun omaisuutta.

Suontien ja Hietasten kymmeneksissä eräs huovi riehui miekoin ja seipäin kolmessa talossa. Hän löi Lauri Putkoselta käden rammaksi ja mukiloi tämän veljeäkin, hakkasi Pekka Tomperisen talossa emännän mustelmille, ja Pekka Väisänen joutui sairastamaan saamaansa vammaa kuusi viikkoa.

Tutkinnassa tuotiin esille erityisesti sellaiset tapaukset, joissa oli häiritty kruunun hallintoa ja sotatoimien valmisteluja. Sitä olivat tehneet huovitkin, mutta Ollikkalan kahakka osoittaa, etteivät talonpojatkaan enää sietäneet mitä tahansa. Myös Pellosniemen Ylivedellä viisi talonpoikaa oli erään sotamiehen avustamana murtautunut ratsumiesten aittaan.

Tukholmassa esittämissään valituksissa suursavolaiset väittivät kärsivänsä suurempaa rasitusta kuin piensavolaiset sekä Käkisalmeen suorittamansa apuveron että sotaväen majoituksen vuoksi, joka ensi sijassa kohdistui pääteiden varsilla asuviin. Rajan puolustukseen he selittivät osallistuvansa yhtä lailla kuin piensavolaisetkin. Samaan aikaan piensavolaisetkin olivat valittamassa jalkaväen linnaleiristä ja vetosivat siihen, että he itse huolehtivat rajan puolustuksesta.² Suursavolaisten väitteessä, että linnaleirirasitus erityisesti kohtasi tienvarsiseutuja, oli ilmeisesti perää. Rajamaakuntana Savo oli läpikulkualue, jonka halki marssi ja ratsasti sotavuosina monenlaista väkeä, ja se oli myös lähin selusta-alue, kun joukkoja vedettiin eturintamasta. Välirauhan tulo merkitsi kuitenkin tiettyä helpotusta. Kotiuttamisvaiheessa Savo joutui tosin vielä majoittamaan lähes 400 huovia; mm. sittemmin nuijamiesten kukistajana tunnettu Pietari Paavalinpoika Juusten majaili täällä ratsuväen neljännesmestarina. Viimeinen ruotsalainen lippukunta samosi Savon halki kohti kotiseutuaan helmikuussa 1595.³

Kesällä 1593 esitettiin kuninkaalle Pien-Savosta valituksia Aksel Kurjen ratsulipuston suorittamista väkivaltaisuuksista. Huovit olivat vieneet monista taloista syötävikseen lihaa, kalaa, voita, leipää ja olutta sekä hevosilleen kauroja ja heinää. Väärinkäytökset määrättiin tutkittaviksi käräjillä.⁴

Läntisessä naapuripitäjässä Rautalammilla ei tässä vaiheessa enää tyydytty valituksiin. Ruotsalaisten joukkojen kotiuttamisvaiheessa talvella 1593 sinne oli majoitettu joukko Uplannin huoveja. Eräänä helmikuun yönä talonpojat kävivät erään huovin kimppuun ja tappoivat hänet ja hänen kolme palvelijaansa. Muut seudulle majoitetut huovit, jotka eivät ehtineet paeta, otettiin kiinni ja työnnettiin jään alle. Kun he pyrkivät ylös tarttuen jään reunaan, lyötiin kädet poikki ja nuijilla päähän. Kaksi huovia pääsi kuitenkin pakoon ja pian peräti tuhannen miehen suuruinen ylivoima pakotti rautalampilaiset pakenemaan metsiin. Muutamia saatiin kiinni ja mestattiin. Marski Klaus Fleming piti asiaa siksi vakavana, että saapui itse hämäläisiä rauhoittamaan. Metelistä hän kirjoitti Kaarle herttualle:

»Kokoonnuttuaan talonpojat valitsivat itselleen ylipäälliköt ja muita päälliköitä ja sanoivat lähtevänsä Tukholmaan ottaakseen sieltä Kaarle kuninkaan mukaansa, sillä Kaarle herttua oli tuleva kuninkaaksi eikä kukaan muu. Kun sain siitä tiedon, en saattanut sotapäällikkönä sellaista suvaita, vaan menin sinne ja asetin metelin ajaen toiset päälliköt tiehensä. Jos en olisi käynyt siellä, olisi suuri tappelu syntynyt sotaväen ja talonpoikien kesken.»⁵

Savossakin oli tavanomaista nurinaa linnaleiristä vielä aselevon ja rauhanteon välisenä kautena. Kuningas Sigismundin oleskellessa kesällä 1594 Ruotsissa hänelle esitettiin savolaisten valituksia linnaleiristä ja ratsuväen apuverosta. Erityisesti valitettiin Salomon Illen komennuksessa olevista, verovapautta nauttivista talonpoikaisratsumiehistä, joiden väitettiin olevan vielä suuremmaksi vaivaksi kuin muiden huovien. Venäläisten viimeisenä sotatalvena suorittaman menestyksellisen hyökkäyksen jälkeen oli nimittäin rajamaakuntien puolustusta ryhdytty tehostamaan värväämällä talonpoikaisratsumiehiä, joille myönnettiin verovapaus. Savossa näitä oli 38, osa tosin jo aikaisemminkin palvelleita. Tämä toi ratsumiesten ja tavallisten talonpoikien välisen ristiriidan aivan kotinurkille. Kiistaa syntyi mm. näiden velvollisuudesta osallistua apuveroihin ja muihin ylimääräisiin rasituksiin.⁶

Kuningas lupasi linnaleirirasitusten johdosta tutkinnan, jollainen toimitettiinkin seuraavilla talvikäräjillä, ja määräsi talonpoikaishuovien vapaudet peruutettaviksi. Ylipäällikkö Klaus Fleming piti kuitenkin huovit palveluksessa.⁷

Savolaista jalkaväkeä oli sotatoimien päättyessä kolme lippukuntaa, yhteensä 917 miestä. Nämä sulatettiin nyt kahdeksi. Ambrosius Henrikinpojan johtamat piensavolaiset olivat pääasiallisesti Käkisalmessa ja Olavinlinnassa mm. varustustöissä, kun taas Olavi Pietarinpojan suursavolaiset palvelivat Viipurissa ja Narvassa. Kotona ollessaan jalkaväelläkin oli linnaleirietuus. Hannu von Oldenburgin johtama 100-miehinen huovijoukko majaili maakunnassa vartiointi- ja rajankäyntitehtävissä. Muutakin ratsuväkeä ja Viipurin laivamiehiä sijoitettiin tilapäisesti linnaleiriin Savoon.⁸

Välirauhan tultua Kaarle herttua määräsi taas kerran, että huoveja ei saanut majoittaa talonpoikien luo, vaan voutien oli suoritettava heidän elatuksensa kruunun verotuloista. Ratsumiehen, hänen palvelijansa ja hevosensa vuosimuonaksi määrättiin 6 talaria rahaa, 8 tynnyriä viljaa ja 24 parmasta heiniä, mikä silloisen hintatason mukaan on noin 64 markkaa (16 talaria). Määräys tarkoittaa ilmeisesti kotiuttamisvaihetta, kuten näkyy siitä, että sijoitusluettelossa ei rajaläänejä ollenkaan mainittu. Tammikuussa 1595 herttua ilmoitti tyytyväisyytensä siihen, että Gödik Fincke oli saanut rahvaan suostumaan huovien elatukseksi maksettavaan apuveroon ja määräsi tämän veron lähetettäväksi Viipuriin.⁹ Vasta rauhanteon jälkeen, kun hänen välinsä kuningas Sigismundia kannattavaan marski Klaus Flemingiin huonontuivat, linnaleirikysymyksestä tuli herttualle propaganda-ase kuningasmielisiä vastaan. Söderköpingin valtiopäivien aikaan lokakuussa 1595 hän esitettyjen valitusten johdosta antoi Suomen rahvaalle suojakirjeen kohtuutonta linnaleiriä, kyyditystä ja muuta rasitusta vastaan ja määräsi asiasta toimeenpantavaksi tutkimuksen. Sitä toimittamaan lähetettiin tutkijakunta, jota johti Kaarle Henrikin poika Horn. Tämä ei päässyt puheisiin talonpoikien kanssa, mutta herttua katsoi saaneensa kylliksi tietoa talonpoikien ahdingosta. Hän lähetti maaliskuun alussa 1596 Suomeen kirjeen, jossa linnaleiri selvin sanoin kiellettiin. Herttuan puolueen propagandalla oli nyt hyvä kaikupohja.¹⁰

Tässä vaiheessa Kaarle herttua jo katsoi, että Fleming piti väkeä tarpeettoman paljon aseissa ehkä sisäpoliittista välienselvitystä varten. Rajaseudulla kaikkea väkeä ei kuitenkaan voitu kotiuttaa, kun rauha vielä oli epävarma. Linnaleirin kieltäminen ei täällä voinut merkitä ensi sijassa sotilasrasituksen poistamista, vaan sen järjestämistä toisella tavalla. Luvatun muutoksen merkitys riippuu siitä, miten linnaleiri oli järjestetty ja missä sen tuottama suuri rasitus varsinaisesti piili. Tästä on tutkimuksessa esitetty erilaisia käsityksiä. Erimielisyyttä on esiintynyt varsinkin siitä, laskettiinko linnaleirin yhteydessä sotaväelle annettu elatus veroihin vai oliko se talonpoikia niiden lisäksi painava ylimääräinen rasitus.¹¹

Kuten edellä on esitetty, linnaleiri alunperin korvattiin veroista, tavallisimmin apuverosta, koska varsinainen vero ei riittänyt. Sotaväen elatukseen tarvittavien verojen kantaminen kuului voudille sekä hänen alaisilleen paikallisvirkamiehille ja luottamushenkilöille. Vielä Suur-Savossa joulun aikaan 1590 sattuneita väärinkäytöksiä koskevasta tutkinnasta käy ilmi, että sotilasmuonaa oli koottu kymmenesmiesten aittoihin, varmaan myös pian alkavaa sotaretkeä varten. Tämän ei siis tarvitse merkitä sitä, että ratsuväki sai kaiken elatuksensa sieltä. Edellä on nähty, miten sota-aikana väkisinkin syntyi tilanteita, joissa sotaväki kokosi muonansa itse.

Välirauhan tultua sotaväen kuukausimuonan kanto olisi varmaan ollut mahdollista palauttaa siviiliviranomaisten valvontaan, mutta niin ei tapahtunut. Suur-Savon talonpojat valittivat joulukuussa 1595 Flemingille, että heidän majoitusrasituksensa oli kohtuuttoman suuri ja että sotaväki kantoi saatavansa liian suurilla mitoilla ja painoilla. Fleming määräsi Fincken tutkimaan asiaa. Tämän antamasta raportista ja muista samanaikaisista kirjeistä näkyy, miten linnaleiri oli Savossa järjestetty vuosi ennen nuijasodan puhkeamista.¹²

Kun savolainen ja Savoon sijoitettu sotaväki toimi paitsi Savonlinnan myös Käkisalmen, Viipurin ja Narvan rajalinnojen varusväkenä, linnojen päälliköt saivat suuren määräysvallan sotaväen sijoittamisessa Savon pitäjiin. Muonan Iinnoista ehtyessä oli väen lähettäminen maakuntaan helpoin keino. Järjestelmä toimi myös niin, että talonpoikien oli kuljetettava kuukausimuona Viipuriin tai muulle väen sijoituspaikkakunnalle tai väki vei sen mennessään lähtiessään varuskuntaan. Raja linnaleirin ja linnaan suoritettavan apuveron väliltä oli siten kasvamassa umpeen. Kun Viipurin linnanpäällikkö Matti Laurinpoika Cruus vuoden 1595 lopulla lähetti Viipurin varusväkeä Suur-Savoon, hän määräsi sitä varten kannettavaksi 5 ½ pannia viljaa kokoverolta. Käkisalmen apulaispäällikkö Lauri Torsteninpoika Ram taas oli määrännyt 2 tynnyrin apuveron (ilmeisesti kokoverolta) Käkisalmen varusväkeä varten. Fincke leimasi jälkimmäisen apuveron ilman valtuutusta määrättynä laittomaksi. Viipurin linnanpäällikkö taas toimi nähtävästi ylipäällikön vahvistaman sotaväen sijoitussuunnitelman puitteissa. Fincke valitti myös, että Käkisalmen varusväki sekaantui Suur-Savossa vakinaisenkin veron kantoon lähettäen 10–20 miehen partioita sitä perimään. Linnaleirirasituksen tasaaminen kuten muukin veronkannon valvonta oli edelleen siviiliviranomaisten tehtävä. Kun Suur-Savoon majoitetut huovit mielestään jäivät liian vähälle osalle, vouti sai kehotuksen hoitaa asian. Fleming oli määrännyt Ambrosius Henrikinpojan lippukunnan linnaleiriin Suur-Savoon, kun miehet olivat valittaneet, etteivät olleet saaneet palkkaustaan. Fincke taas havaittuaan Vesulahden ja Pellosniemen talonpoikien valituksen aiheelliseksi sijoitti lippukunnan miehet rasituksen tasaamiseksi Juvalle ja Pien-Savoon, vaikka tämä ei tietenkään miellyttänyt näiden seutujen talonpoikia.

Kun edellä mainittu Klaus Henrikinpoika Hornin johtama tutkijakunta saapui Suomeen, Fleming kutsui kustakin Savon pitäjästä neljä talonpoikaa esittämään valituksiaan Turkuun. Määräaika, helmikuun loppu 1596, oli niin myöhäinen, etteivät talonpojat tavanneet tutkijakuntaa, mikä varmaan oli Flemingin tarkoituskin. Hän kuunteli itse valituksia ja antoi tutkimustehtävän Finckelle, joka oli jo käräjillä selvitellyt talonpoikien valituksia linnaleiristä. Ambrosius Henrikinpoika ehti sitä vastoin ajoissa Turkuun esittämään sotaväen valitukset tutkijakunnalle.

Linnaleirirasitus oli siis edelleen periaatteessa apuveron luontoinen, mutta tällaisen veron määräämistä näyttävät linnan päälliköt pitäneen oikeutenaan heille linnojen ylläpitämiseksi määrättyjen voutikuntien alueella joskus ylipäällikköä kuulemattakin. Rasitus ei ollut täysin mielivaltainen eikä kontrolloimaton, mutta muodostui helposti epätasaiseksi. Kanto oli siirtynyt pääasiassa sotaväelle itselleen. Se oli hallintoviranomaisillekin helpoin menettely, kun talonpojista ei tahtonut saada mitään irti. Linnaleiri ei tullut normaalisti näkyviin kruunun tileissä. Suur-Savosta toimitettiin nuijasotaa edeltävänä vuonna tosin 33 ratsumiehen kuukausimuona, yhteensä 1201 tynnyriä viljaa Käkisalmeen, mutta Suur-Savoon määrättyjen Viipurin laivamiesten linnaleiristä näkyy vain sitä järjestämään määrätyn päällikön lyhyt vierailu. Pien-Savossa taas maksettiin kuukausimuonaa verotuloista vain sellaisille Ambrosius Henrikinpojan lippukunnan päällystöön ja miehistöön kuuluville, joita ei voitu sijoittaa linnaleiriin Savon kumpaankaan voutikuntaan.¹³ Linnaleiri oli siis talonpojille ylimääräinen rasitus, joka nosti entuudestaankin raskasta verokuormaa.

Rautalampilaisten kärsivällisyys oli lopussa jo ennen tutkijakunnan saapumista Suomeen. Vuoden vaihteessa 1595–1596 siellä sattui vakavia levottomuuksia, joihin pohjalaisten liikehtiminen lienee ollut yllykkeenä. Sysmän ja Padasjoen kirkkoherrat todistivat kumpikin pian uuden vuoden jälkeen, että kapinalliset Rautalammin talonpojat, joita nimitettiin jo nuijajoukoksikin, olivat ryöstäneet kruunun verotavaroita, etupäässä voita. Joukko ehti edetä Korpilahden ja Jämsän kautta Pälkänettä kohti, ennenkuin suomalainen ratsuväki tukahdutti kapinan kovakouraisesti. Ratsuväen käytöksestä toimitettiin tutkinta maaliskuussa, kun taas vähän myöhemmin neljä Rautalammin talonpoikaa sai kovat sakot ratsumiesten tavaroiden ryöstämisestä. Levottomuus yritettiin vielä taltuttaa tasapuolisella kohtelulla.^13a

Fincke koetti mahdollisuuksien mukaan pitää talonpoikien puolta. Syyskuun alussa 1596 hän ilmoitti Käkisalmen linnanpäällikölle, etteivät talonpojat mitenkään voineet ainakaan ennen uuden sadon korjaamista maksaa marskin määräämää sotamiesten kuukausimuonaa, joka oli kolme pannia (= 1 ½ tynnyriä) viljaa. Fleming alensikin sen Fincken esityksestä jälleen yhdeksi tynnyriksi joulusta lähtien, mutta alennus ei ehtinyt vaikuttaa nuijasotaa edeltävään tilanteeseen eikä tullut pysyväksi.

Vaikeuksista on todisteena sekin, että myös huovit valittivat, etteivät saaneet tulojaan säännöllisesti eikä täysimääräisinä. Heillä oli jatkuvasti rästejä, mm. nuijasodan puhjetessa edellisen vuoden viimeisen neljänneksen kuukausimuona saamatta. Se oli määrältään niin korkea kuin 3 tynnyriä kuukaudessa. Talonpoikien rästit olivat Fincken arvion mukaan hieman myöhemmin 8 tynnyriä viljaa ja jonkin verran heiniä kokoverolta.

Fleming lupasi marraskuussa 1596, että hän Viipurissa käytyään saapuisi Savoon tutkimaan talonpoikien valituksia. Nuijasota tuli väliin ja esti tämän matkan. Tuskinpa tästä olisi enää ollut apua. Huonoista vuosistakin huolimatta talonpoikien taakka ei voinut olla raskaampi kuin sotavuosina, mutta mieliala oli nyt välittömän vaaran ohi mentyä kärsimättömämpi. Ristiriidat siirtyivät henkilökohtaiselle tasolle, kun huovit ja sotamiehet saivat itse periä saataviaan. Savolaiseen talonpoikaisyhteiskuntaan oli sotavuosina muodostunut ryhmiä, joiden edut olivat toisilleen vastakkaiset. Vastakohtien kärjistymiseen oli osuutensa ulkopuolisella kiihotuksella, jota herttuan puolueen propaganda harjoitti kuningasmielisiä Suomen herroja vastaan.

Ulkopuolisesta kiihotuksesta on suoranainen tieto jo lokakuulta 1596. Gödik Fincke raportoi Klaus Flemingille Savonlinnassa pidetystä linnaoikeuden istunnosta, jossa ratsumies Matti Tulkki (Tolck) esitti syytöksiä kahta sääminkiläistä veljestä vastaan. Syytettyjen viaksi osoitettiin lopulta vain linnaleirin aiheuttama kateus ja asia lykättiin Klaus Flemingin tutkittavaksi. Sitä pidettiin kuitenkin niin vakavana, että kansaa erityisesti varoitettiin pettureista ja petollisista puheista sekä vannotettiin uskollisuuteen kuningasta kohtaan. Tämä antaa aihetta epäillä, että sääminkiläisveljekset olivat puhuneet Kaarle herttuan puolesta kuningas Sigismundia vastaan.¹⁴

Rahvaan tyytymättömyyttä osoittavat myös ne valitukset, joita samaan aikaan kohdistettiin vouteja vastaan eri toten Suur-Savon voutikunnasta. Kaikkein kitkerin oli se valitus, jonka Suur-Savon talonpojat jättivät Tukholman kuninkaalliseen kansliaan lokakuussa 1596. Valittajat, joiden nimiä emme tunne, kertoivat joutuneensa lähtemään salaa kotoa ja olleensa kolmena pyhänä poissa kirkostakin, kun vouti jahtasi heitä kaikkialta. Kun nimittäin joku rohkeni esittää herttua Kaarien antaman linnaleirihelpotusta koskevan kirjeen, niin häntä heti lyötiin. Papinkin, joka oli lukenut sen kirkonkokouksessa, oli ollut paettava metsään, kun Jaakko Laurin poika jahtasi häntä vangitakseen.

Pitäjää ei voi ehdottoman varmasti todeta, mutta ainakin Vesulahden miehiä liikkui näihin aikoihin Tukholmassa valituksiaan esittämässä. Jaakko Laurinpoika on ilmeisesti myöhempi katselmuskirjuri Jaakko Laatikainen Rahulasta, jolla oli Stålarmin antama vapauskirje. Kapinoitsijat pitelivät häntä pahoin nuijasodan aikana.

Valittajien vaatimukset olivat kovat: linnaleiri pois ja Klaus Fleming viralta. Niitä säestettiin uhkauksin. Viimeisen kerran sanottiin nyt haettavan apua Ruotsista, sillä kolme vuosikymmentä oli kärsitty sodan rasituksia, eivätkä ne olleet loppuneet rauhan tultuakaan. Valittajat olivat kuulleet, että Venäjän vallan aikana savolaisten vero suuriruhtinaalle oli ollut vain kolme jäniksennahkaa (luultavasti savulta). Ellei vanha maakirjavero riittäisi, talonpojat aikoivat itse hakea oikeutta ja tarpeen tullen etsiä apua vieraalta esivallalta.

Talonpojat kuvasivat tilaansa mahdollisimman kurjaksi. Heiltä ei ollut riistetty ainoastaan karjaa, vaan vaatteet vaimoilta, niin että nämä olivat aivan alastomia. Samoin oli viety kalastusvälineet, veneet, pellit ja muu taloustavara.

Valittajat selittivät, etteivät he uskaltaneet mennä kotiin, ellei apua saataisi. Ainoa mahdollisuus oli nostaa mies talosta ja lyödä huovit. Sanojensa takana he väittivät olevan myös Pien-Savon, Kymenkartanon läänin ja Viipurin läänin talon poikien.

Valitusta kuulemassa oli mm. suomalainen aatelismies Krister Klaunpoika Horn, jonka Kaarle herttua oli valtuuttanut tutkimaan Suomesta tulleita valituksia. Herttuan puolueelle tämä olikin mieluisaa kuultavaa.¹⁵

Savosta syksyllä 1596 esiin tulleet mielenilmaukset osoittivat, että tyytymättömyys Savon talonpoikien keskuudessa oli yleistä ja että se suuntautui ensi sijassa linnaleiriä ja huoveja vastaan. Samalla sille oli jo annettu valtakunnanpoliittinen tausta, Kaarle herttuan puolesta Flemingiä vastaan. Se ei ollut pelkästään talonpoikien omaa keksintöä, vaan kiihotuksen tulosta. Jos kapinaliekki leimahtikin Pohjanmaalta, niin risukasat oli jo koottu valmiiksi Savossakin.

NUIJASODAN TAPAHTUMAT

Nuijasota puhkesi ilmiliekkiin Pohjanmaalla marraskuun 25. päivänä 1596, jolloin isokyröläiset nujersivat linnaleiriin majoitetut huovit. Kapinan liekki lähti leviämään etelään päin. Yksi etenemissuunnista oli Rautalampi, jossa jo aikaisemmin oli esiintynyt levottomuuksia. Sinne saapui Martti Vilpunpoika Tuomaalan johtama pohjalaisosasto mukanaan Kaarle herttuan nimissä kirjoitettu, mutta tosiasiassa pohjalaisen Hannu Fordellin laatima kirje, jossa käskettiin lähtemään mies talosta Turkuun ja luvattiin retkeen osallistuville viiden vuoden verovapaus. Kuusi miestä jäi Rautalammille jatkamaan yllytystä ja seuraamaan kansannousun kehitystä. Heillä oli hyvä menestys. Kansanruno kuvaa rautalampilaisten kansannousua (tai pikemminkin jo aikaisemmin sattunutta mellakkaa) seuraavasti:

Kivijärven kiltit miehet,
vahvat Vastingin urohot,
nuijat nurkassa pitävät,
sopessa sota-asehet,
pimeässä pitkät varret,
joilla huovia hosuvat,
ryyttäriä rytkyttävät.
Siitä Saarelle samovat,
urot oitis oikenevat
sota-asein sotimahan.
– – –
Veri parskui paidan päälle,
suolet sinkoili sisältä
ryyttäreistä ryvetetyistä,
huoveista honotetuista.

Kansanrunossa mainitut kylät ovat Suur-Rautalammin pohjoisilta syrjäkulmilta – nykyisen Keski-Suomen läänin pohjoisosista – eivätkä ensinkään lähinnä Savoa. Tällä kertaa kapinakeskus oli kuitenkin Rautalammin kirkonkylä. Kapinaan liittyi itse pitäjän nimismies Matti Leinonen ja myös Laukaan kirkkoherra Eerik Markuksenpoika, joka oli aikaisemmin palvellut Juvalla. Rautalammilta kapina levisi naapurialueille sekä Hämeeseen että Savoon. Rautalampilaiset nuijajoukot lähtivät etenemään etelään päin kahden puolen Päijännettä. ltäpuolta kulkeva joukko saapui Sysmään, jossa kansa nimismiehen johdolla liittyi kapinaan. Sysmä oli Savilahden eli Mikkelin naapuripitäjä. Sieltä nuijamiehet tulivat Mikkelin tienoille. Rautalammin kapinakeskuksella oli myös välittömiä yhteyksiä Keski- ja Pohjois-Savoon.¹

Savon nuijasodan ulkonaiset tapahtumat tunnetaan varsin hyvin sen johdosta, että Savonlinnan päällikkö Gödik Fincke jäljennytti sitä koskevat kirjeet – sekä omansa että vastaanottamansa – huolellisesti kopiokirjaansa. Tilikirja-aineisto antaa jonkin verran täydennystä.

Kapinan levitessä Itä-Hämeeseen Gödik Fincke oli viettämässä joulunpyhiä Lammin Porkkalassa sijaitsevassa kartanossaan. Näin hän saattoi tarkkailla tilannetta ja hankkia tietoja. Hämeessä rahvaan mielipide oli pohjalaisiin liittymisen kannalla. Sanottiin, ettei toisena vaihtoehtona ollut muuta odotettavissa kuin nälkä ja kuolema. Fincke varoitteli sekä hämäläisiä että savolaisia paluumatkallaan, joka tapahtui ennen vuoden loppua, muistuttaen heitä uskollisuuden velvoituksesta.² Savonlinnaan palattuaan hän lähetti eräitä huoveja Suur-Savoon tiedustelemaan tilanteen kehitystä. Tammikuun 3 :ntena 1597 hän oli jo selvillä siitä, että nuijajoukko oli tulossa Savoon.

Kapinahenki olikin jo levinnyt Savoon. Voudin tietämän mukaan hanke oli ollut eräiden talonpoikien tiedossa jo viikkoa ennen joulua, mutta he olivat pitäneet asian salassa. Se oli kuitenkin tullut jo viranomaistenkin kuuluviin, sillä niin varhain kuin 20.12.1596 Hannu von Oldenburg oli liikkeellä Suur-Savossa ottamassa selvää »nuijavarkaista».³ Muuta sotaväkeä kuin hänen pieni joukkonsa Suur-Savossa ei ollutkaan, sillä väki oli koottu Viipuriin.

Tammikuun 4:ntenä Gödik Fincke sai lähettämiltään tiedustelijoilta sanoman, että nuijajoukko, jota pidettiin rautalampilaisena, oli juuri saapunut Suur-Savoon. Tämän vielä epävarmana pidetyn tiedon vahvisti loppiaisaattona vouti Kustaa Olavin poika, joka hät’hätää pelastautui linnaan. Myös Hannu von Oldenburg oli vetäytymässä ylivoiman edestä. Nuijajoukko oli tullut Suur-Savoon Sysmästä, ja kapina oli heti hulmahtanut ilmiliekkiin. Maakunnan länsirajalla Savon Toivolassa talonpojat ottivat kiinni Klaus Flemingin profossin, joka oli tuomassa kirjettä Savonlinnaan, ja luovuttivat hänet nuijamiehille. Muutamia näistä tuli Mikkelin pappilaan kirkkoherra Hannun luo. He koettivat uhkauksin pakottaa kirkkoherran lukemaan kirjeen, josta he eivät itse saaneet selvää. Kun tämä kieltäytyi, he mitään pahaa tekemättä palasivat takaisin. Nuijamiesten leiri oli kahden silloisen peninkulman (noin 12 kilometrin) päässä kirkolta, luultavasti Liukkolassa. »Se rosvojoukko on kaikki talonpoikia ja pukeutunut talonpoikaisvaatteisiin», kertoo Fincken tiedustelija. Tämä toteamus vahvistuu siitä, ettei kukaan heistä osannut lukea kirjettä. Joukossa oli Rautalammin, Sysmän ja Savilahden talonpoikia. Sen vahvuus oli aluksi vain 300 miestä, mutta siihen liittyi runsaasti savolaisia. Mikkelissä asuva ratsumies Pietari Eerikinpoika Kostiainen arveli, että suurin osa Suur-Savon talonpojista oli valmis liittymään kapinallisiin. Kirkkoherra Hannu oli taas kuullut, että toinen nuijajoukko oli tulossa Joroisiin. Tämän Fincken tiedustelija havaitsi itse todeksi kulkiessaan 7.1. Joroisten kautta paluumatkallaan linnaan. Nuijamiesten lähetit nostattivat kansaa jakamalla viestikapuloitaan ja levittämällä tietoa, että uusi pohjalaisjoukko oli tulossa. Pohjalaisten ja heidän johtajiensa nimillä oli hyvä kaiku savolaisten mielissä, ja kansa oli taipumassa nuijamiesten puolelle. Monikkalan Hannu Hannunpojan (Erthel) kerrottiin olevan mukana. Uudessa joukossa, jonka piti loppiaisena tulla Rautalammin pappilaan, kerrottiin muutamaa päivää myöhemmin olevan mukana Pietari Baggen pojan, mestari Didrikin ( = Theodoricus Petri Ruuth) ja Hannu Fordellin, jotka olivat Kaarle herttuan johtavia virka- ja luottamusmiehiä Pohjanmaalla. Kansaan tällaiset huhut ilmeisesti menivät täydestä, samoin kuin myöhemmin esitetty väite, että joukossa oli kuningas Eerik-vainajan poika prinssi Kustaa. Tämän kaiken piti antaa toiminnalle laillisuuden hohdetta.

Nuijajoukko, joka tammikuun 10. päivän tienoilla saapui Pieksämäen, Vuorenmaan ja Kaitaisten kautta Joroisiin, oli Hämeen puolisia Rautalammin miehiä. Vain muutama pohjalainen oli mukana. Rautalammin pappilassa joukon vahvuus oli vain 70 miestä, mutta se sai voiman lisää Rautalammin ja Savon talonpojista. Joroisissa vahvuus lienee lopulta ollut noin 400 miestä. Johtajina oli kaksi sotamiestä, Pekka ja Paavo Paalanen, jotka lienevät pohjoiseen karanneita rautalampilaisia. Kolmantena johtomiehenä, joka myöhemmin leimattiin kaikkein merkittävimmäksi, mainitaan Eskil Uttermark, joka oli palvellut ratsulähettinä Aksel Kurjen ratsulipustossa. Hänet tunnemme suonenjokelaiseksi. Näiden sotilasjohtajien ohella mainitaan kaksi talonpoikaisjohtajaa, Tahvo Niskanen ja Olli Möykkynen. Edellinen oli Rautalammilta, Hämeen puolisesta osasta Pielavettä, jälkimmäinen Tavinsalmen Saamaisista. Nuijamiesten viha kohdistui etenkin kruunun palveluksessa oleviin, kuten vouteihin, kirjureihin, ratsumiehiin ja sotamiehiinkin. Matkan varrella he ryöstivät ja sytyttivät tuleen näiden kartanoita. Kirjuri Jaakko Jaakonpoika kertoman mukaan hirtettiin ja hänen vaatteensa ryöstettiin, mutta huhu lienee perätön. Kaksi kruununmiestä, Niilo Laurinpoika Lock ja Olli Hipsonen, joutui nuijamiesten käsiin Joroisissa. He pääsivät karkuun ja toivat linnaan tietoja nuijamiesten aikeista. Myös Rantasalmen kirkkoherra Lauri Henrikin poika lähetti niistä tietoja.⁴

Noin viikon sisällä kapina oli siis levinnyt lähes yli Suur-Savon. Tapahtumien vyöry oli niin nopea, että vastatoimenpiteet eivät ehtineet kapinan leviämistä pysähdyttämään. Varsinkin Suur-Savon paikalliset viranomaiset joutuivat yllätetyiksi.

Saatuaan tiedon nuijamiesten saapumisesta Mikkeliin Fincke kehotti voutia nostamaan Juvan talonpojat aseisiin ja lähetti itse kapulan kiertämään kutsuen lähiseudun talonpojat linnaan. Seuraavana päivänä, loppiaisaattona, hän oli selvillä siitä, että tilanne oli paljon pahempi kuin aluksi oli luultu. Talonpojat osoittautuivat linnan lähistölläkin haluttomiksi nousemaan nuijamiehiä vastaan, ja suur­savolaiset olivat jo peräti luopuneet. Näin ollen Fincke otti käyttöönsä vähäisen linnaväkensä lisäksi ne Käkisalmen varusväkeen kuuluvat Pien-Savon lippukunnan sotamiehet, jotka oleskelivat tilapäisesti kotiseudullaan. Näitä tippui vähitellen linnaan noin 40 miestä. Linnan oma varusväki ei ollut sen suurempi. Apulaispäällikkönä linnassa oli Germund Henrikinpoika Tavast, joka loppiaispäivänä jakeli ampumatarvikkeita joukolleen.⁵

Apua oli pyydetty Käkisalmesta ja Viipurista. Käkisalmen päällikkö Arvid Henrikinpoika Tavast sai tiedon kapinasta loppiaisen jälkeisenä päivänä ja päätti irrottaa kapinaa kukistamaan niin paljon väkeä, kuin rajalinnasta suinkin uskalsi. Käkisalmen kannalta Suur-Savon kapina olikin erityisen vakava asia, koska Suur-Savo oli Käkisalmen huoltoalueena. Tavast määräsi apuretkikunnan lähtemään suoraan kapinakeskuksiin ja kehotti Finckeä lähettämään sinne Savoon jääneet sotamiehet, ratsumiehet ja muutamia tykkejä.⁶

Retkikunnan johtajaksi määrättiin ratsuväen neljännesmestari Pietari Paavalinpoika Juusten, ja jalkaväkeä johti Ambrosius Henrikinpoika. Ratsumiehiä oli vain kourallinen eikä jalkaväen vahvuudesta ole varmaa tietoa. Joukko lähti matkaan 8.1., mutta poikkesi ensin Viipuriin, jostaJuusten toivoi lisää jalkamiehiä, mutta ei saanut niitä. Pohjoista kohti matkatessaan hän kertomansa mukaan etsi nuijamiehiä Taipalsaarelta, jonne niitä huhuttiin jo saapuneen. Vasta 13.1. hän saapui Saimaan jään yli Telalahden Auvilaan. Jo Karjalan puolella hän oli saanut Fincken pari kiirehtivää kirjettä, joissa samalla raportoitiin tilanteesta. Fincke odotti apujoukon tulevan Putkilahden suuntaan, mutta jätti Juustenin harkintaan, kääntyisikö tämä Suuren Savon tien tuntumaan tultuaan Suur-Savoa vai Joroista kohti. Juusten valitteli huonoa keliä eikä pitänyt kiirettä. Auvilasta hän kirjoitti Finckelle saapuvansa kahden päivän kuluttua Savonlinnaan, mutta hän lähetti sinne vain Ambrosius Henrikinpojan tykkejä noutamaan.⁷

Viipurin linnan päällikkö Matti Laurinpoika Cruus oli luvannut Savoon avuksi 100 huovia ja 100 hakapyssyin varustettua ratsumiestä. Edellisiä komensi Martti Klaunpoika Hästesko, jälkimmäiset olivat ilmeisesti skotlantilainen palkkasoturiosasto, joka saapui myöhemmin eikä ehtinyt mukaan Savon nuijasodan alkukahakoihin. Juusten odotteli ilmeisesti Hästeskota Auvilassa ja saapui edelleen huonoa keliä valitellen vasta illalla 15.1. Rantasalmen Hartikkalaan.⁸

Tällä välin Joroisten nuijajoukko, jolla oli pätevämpi johto kuin Mikkeliin kokoontuneilla nuijamiehillä, ryhtyi etenemään ja pakotti Finckenkin toimintaan. Se siirtyi Joroisista Rantasalmen latokartanoon, oli 12.1. ratsumies Jaakko Venäläisen talossa Kolkontaipaleella ja poltti tammikuun 13. päivän vastaisena yönä ratsumies Kristofer Pärttylinpojan talon Reijolassa ja Pietari Olavinpojan omistaman Korppilan. Nuijamiehet polttelivat taloja myös Juvan Härkälässä. Joroisten ja Mikkelin suunnalta etenevien nuijajoukkojen tarkoituksena oli yhtyä Parkumäellä. Tavoitteena oli saartaa Savonlinna ja nälän uhalla pakottaa se antautumaan.⁹

Joroisten nuijamiehet, joiden joukossa oli kynämiehiäkin, laativat 11:ntenä tammikuuta Finckelle osoitetun uhkavaatimuksen, jolla oli allekirjoituksena »Tämä on yhteisen kansan tahto». Sen toi linnaan seuraavana päivänä kaksi nuijamiestä. Siinä vaadittiin linnan luovuttamista ja Ambrosius Henrikinpojan sotamiesten aseista riisumista. Fincke kuulusteli nuijamiesten lähettiläitä ja sai heiltä arvokkaita tietoja nuijajoukon vahvuudesta ja aikeista. Nämä eivät ilmeisesti osanneet kylliksi suurennella nuijajoukon voimaa. Fincken käsirys siitä oli varsin oikeaan osuva. Ainoa todellinen vaara oli linnan piiritys ja uuvuttaminen nälällä. Huonon vuodentuloa ja talonpoikien luovutuslakon vuoksi linnan varastot olivat vähissä. Pari viikkoa myöhemmin linnassa oli vain 38 tynnyriä ohraa ja 2 tynnyriä ruista.¹⁰ Saarroksiin ei siis sopinut jäädä.

Uusimmassa tutkimuksessa esitetry väite, että Fincke tässä vaiheessa harkitsi linnan luovutusta kapinoitsijoille, on kestämätön ja perustuu mm. erheelliseen käsitykseen siihenastisten puolustustoimien laadusta. Hannu von Oldenburg ei suinkaan peräytynyt linnaan asti odottamaan nuijamiesten tuloa. Hän majaili 10.1. vähän yli 30 ratsumiehen kanssa Juvan Suurniemessä ja Kiiskilässä. Tästä asemasta hän saattoi hyvin tiedustella sekä Mikkelin että Joroisten suunnalta tulevia nuijajoukkoja. Hän oli ehkä jo 12.1. taistelukosketuksessa nuijamiehiin Kolkontaipaleella. Tammikuun 14. päivän vastaisena yönä hän karkotti Putkilahdelle saakka edenneen Joroisten nuijamiesten kärkijoukon.¹¹

Tammikuun 13:ntena Fincke vihdoin lähetti väkensä, johon kuului Pien-Savon lippukunnan sotamiehiä, lopulta noin 100 miestä, sekä nostoväkeä, Simo Olavin­pojan johdolla nuijamiehiä vastaan. Tähän päätökseen vaikutti toisaalta piiritysuhka, toisaalta toivo Juustenin apu joukon pikaisesta saapumisesta. Suurta rohkaisua antoi myös juuri saatu sanoma nuijamiesten pääjoukon kukistumisesta Nokialla ja Kyrön metsässä. Fincke sanoo linnanväen jo vaatimalla vaatineen päästä taisteluun. Simo Olavin poika löikin seuraavana päivänä Härkälässä taloja poltelleen nuijajoukon. Ilmeisesti sekin kuului Joroisten ryhmään, koska takaa-ajo suuntautui kohti Paajalaa.

Kahden päivän aikana kaatui Putkilahdella ja Härkälässä käydyissä taisteluissa toista sataa Rautalammin ja Joroisten nuijamiestä.¹² Ilmeisesti näiden kahden päivän ottelut olivat suurin ja oikeastaan ainoa varsinainen taistelu Savon nuijasodassa. Myöhemmät yhteenotot olivat pikemminkin teurastuksia.

Tällä välin Ambrosius Henrikinpoika oli noutanut tykit Savonlinnasta ja saapui hänkin 15.1. Putkilahdelle. Hänen piti tavata siellä Juusten, mutta tämä ehti huonon kelin vuoksi vain Hartikkalan nimismiestaloon Hiltulassa. Kun Juusten seuraavana aamuna tuli Putkilahdelle, Ambrosius oli mennyt ja jättänyt sanan, että pääjoukko tulisi Juvalle. Mutta kun Ambrosius tapasi Härkälässä vanhan aseveikkonsa Hannu von Oldenburgin ajamassa takaa Joroisten nuijamiehiä, hän ei malttanut olla liittymättä leikkiin mukaan. Tykit jätettiin huoletta Rantasalmen nimismiestaloon Mustolaan, nostoväki päästettiin omille teilleen ja vanhat aseveikot riensivät 16.1. Joroisten nuijamiesten jäljessä Paajalaan. Nuijajoukko oli ollut siellä edellisenä yönä 200 miehen vahvuisena, mutta nyt kapinalliset olivat hiihtäneet tiehensä. Paikkakunnan väki oli paennut ja piilottanut tavaransa lukuunottamatta karjaa, jota ei talvella voitu viedä minnekään. Oldenburg ajoi nuijamiehiä takaa 30 hevosella, mutta vihollisista saatiin surmatuksi vain seitsemäntoista. Mm. Eskil Uttermark, jota pidettiin todellisena päämiehenä, pääsi karkuun. Uskaltamatta lähteä seuraamaan nuijamiesten jälkiä pohjoiseen päin Ambrosius Henrikinpoika ja Hannu von Oldenburg jäivät Paajalaan odottamaan ohjeita Finckeltä. Tämä käski lähettää kapinaan sekaantuneiden omistaman karjan linnaan ja toimittaa nostoväen kotiin, ellei erityisen kovaa vastarintaa ilmenisi.¹³

Hannu von Oldenburg ja Ambrosius Henrikinpoika saivat nuhteita huonoa sotakuria osoittavasta menettelystään, ja myöhemmin koko takaa-ajo on leimattu pelkäksi ryöstelyksi. Joroisten nuijajoukon karkottaminen ei kuitenkaan ollut merkityksetön tapahtuma. Se teki lopun kapinasta Rantasalmella Ja säikytti Tavinsalmen talonpoikia, jotka 350 miehen vahvuisena joukkona olivat tulossa Paajalaan, mutta kääntyivät takaisin kuultuaan nuijamiesten tappiosta. Heidän rautalampilaisista johtajistaan yksi saatiin kiinni ja Fincke määräsi hänet teilattavaksi Rantasalmen kirkolla. Fincke sai Joroisten nuijamiesten tappiosta niin paljon itseluottamusta, että hän 16.1. käännytti takaisin Käkisalmesta tulossa olevan uuden apujoukon. Nostoväkeä ei myöskään enää katsottu tarvittavan.¹⁴

Suur-Savo oli kuitenkin vielä nuijamiesten vallassa ja kapina levisi siellä leviämistään. Mikkelin kirkolle kokoontuneesta nuijajoukosta pari sataa hämäläistä oli sillä välin palannut kotiseudulleen luultavasti saatuaan tiedon nuijamiesten pääjoukon tappiosta. Noin 100 miestä lähti Juvalle uskoen tapaavansa siellä Hannu Hannunpojan ja muut pohjalaisten arvovaltaiset johtajat. Juvallakin kapinaliekki levisi kuin tuli tappuraan. Suunnitelma etenemisestä Parkumäelle Savonlinnan suuntaan sai ehkä huonojen uutisten johdosta raueta, ja nuijamiehet kääntyivät Juvan pitäjän eteläosaan. Heidän kerrottiin pyrkivän Jääskeen ja jo lähettäneen tiedustelijoitaan Kukonharjaan. Kaukaisempana tavoitteena oli Viipurin linnan valtaus.¹⁵

Juvalla nuijamiehet polttivat entisen voudin Martti Tuomaanpoika Hentusen talon Kettulassa ja ajoivat pakosalle ratsumies Pietari Ilmarisen talon väen Narilassa. He kokoontuivat sitten Koikkalaan Matti Leskisen taloon noin 60 miehen vahvuisena joukkona. Leskinen oli kestikievarinpitäjänä kruunun luottamusmies ja ainoa merkittävä savolainen talonpoikaisjohtaja, jonka tiedetään liittyneen nuijamiehiin. Hänen ohellaan mainitaan johtajiksi Yrjö Leskinen, joka oli palvellut talonpoikaisratsumiehenä, sekä Viisa Häyrisen vävy Lassi. Viisa Häyrinenkin oli pitkäaikainen neljännesmies.¹⁶

Koikkalaan kokoontunut joukko koostui Koikkalan ja Vuorenmaan talonpojista. Sen vahvuudeksi arvioitiin 60 miestä. Joukon suhteellisesta vähälukuisuudesta huolimatta sen kannatus paikkakunnalla oli suuri. Ratsumiespäälliköiden arvion mukaan koko Juvan pitäjässä oli tuskin kolmea talonpoikaa, jotka eivät vapaaehtoisesti liittyneet kapinallisten vehkeisiin. Nuijamiesten viha kohdistui täälläkin kruunun palvelijoihin ja erityisesti sotaväkeen, vouteihin ja kirjureihin. Yrjö Leskisen kerrotaan uhanneen, että kun nuijamiehet saisivat käsiinsä Fincken, Hannu von Oldenburgin ja vouti Kustaa Olavinpojan, nämä hakattaisiin kolmeksi kappaleeksi ja ripustettaisiin kolmen tien risteykseen.¹⁷

Juusten on 16.1. pistäytynyt Olavinlinnassa kuittaamassa ampumatarvikkeita, ellei niitä ehkä tuotu hänelle Putkilahteen. Hänellä oli näet kiire Suur-Savoon, jonka rauhoittaminen oli Käkisalmen varusväen kannalta ensisijaista, koska juuri tämä kihlakunta elätti verosuorituksillaan sikäläistä linnanväkeä.^17a

Savon nuijamiehiä kukistamaan lähetetty ratsuväki, kaikkiaan 120 ratsumiestä, kääntyi 15.1. Putkilahdelta Koikkalaan. Seuraavana päivänä ratsuväki kävi Leskelässä majailevien nuijamiesten kimppuun, mutta huonoin tuloksin. Myös Keistulassa (Soiniemen tienoilla) käytiin pieni kahakka. Nuijamiehet menettivät tosin 20 miestä Koikkalassa ja vielä Juvan kirkolla 10 miestä, kun taas huovien tappiot taistelussa ja yllätyshyökkäyksissä olivat vain viisi miestä. Kuitenkin itse Martti Klaunpoika Hästesko sai nuolenhaavan otsaansa. Tämä säikäytti sotapäälliköitä siinä määrin, että he peräytyivät Juvan kirkolle ja havaitsivat nuijamiesten kukistamisen mahdottomaksi ilman tykkejä ja apujoukkoja. Ratsumiesten oli vaikea liikkua syvässä lumessa, kun taas kaikkialla metsissä näkyi vihamielisten talonpoikien suksen jälkiä. Kun Ambrosius Henrikinpoikaa ei kuulunut, Fincke lähetti linnasta alipäällikkönsä Germund Henrikinpoika Tavastin viemään tykkejä huoveille. Tämä otti nyt korkea-arvoisimpana herrana päällikkyyden, mutta ei osoittautunut vaaran paikassa sen suuremmaksi sotasankariksi kuin ratsuväen päällikötkään. Tultuaan Juvalle hän havaitsi, että kruunun eväät olivat unohtuneet linnaan. Lisäksi hän pyysi lähettämään kannullisen viinaa, koska hänellä oli kova yskä. Kolmen sotaherran yhteisesti esittämä arvio oli nyt, että nuijamiesten kukistamiseen tarvittaisiin vielä sata suksimiestä, sillä nuijamiesten joukko kasvoi jatkuvasti, ja Koikkalaan oli pyydetty apua Mikkelin nuijamiehiltä. Fincke vastasi, että nostoväki oli jo hajaantunut eikä ollut niinkään helposti uudelleen koottavissa, ja lähetti linnasta vain 15 paria suksia. Herrojen kesken oli jo sukeutumassa sievoinen riita.¹⁸

Tällöin tuli avuksi moraalinen sodankäynti. Fincke oli jo Putkilahden–HärkäIän voiton jälkeen kehotellut sotapäälliköitä maltillisuuteen. Hänen arvionsa mukaan monet talonpojat olivat liittyneet nuijamiehiin pakosta. Riitti, että nämä riisuttaisiin aseista, mutta saisivat pitää henkensä. Kun saataisiin vangiksi johtomiehiä ja yllyttäjiä, nämä oli teloitettava toisille varoitukseksi. Ei ollut järkevää aiheuttaa sellaista hävitystä, että maa tulisi autioksi. Ratsuväen päällikötkin olivat taivuttelun kannalla, mutta säälistä he eivät halunneet tietää mitään. Heidän mielestään kaikki nuijajoukkoon kuuluvat olivat liittyneet kapinallisiin omasta halustaan. He koettivat vaikuttaa Finckeen kertoilemalla nuijamiesten uhkailuista. Germund Henrikinpoika Tavast sai heidät lopulta toisiin tuumiin. Juvan kirkko­herra Olavi Toiviainen suostui lähtemään Koikkalaan taivuttelemaan nuijamiehiä. Hän saikin vanhan luottamusmiehen Matti Leskisen mielen kääntymään, ja tämä lähti kirkkoherran mukana pappilaan. Siellä Leskinen taipui pyytämään armoa. Hän sai aikaa seuraavaan aamuun saakka, johon mennessä hänen ilmeisesti odotettiin taivuttelevan muut nuijamiehet luopumaan kapinasta. Saavuttuaan 20.1. Narilaan ratsuväen päälliköt saivat tiedon, että Matti Leskinen oli yksin kotonaan vaimonsa ja talonväkensä kanssa, mutta että muut nuijamiehet olivat lähteneet tiehensä. Juusten muisti nyt oman linnansa tarpeet eikä vaatinut nuijamiesten vangitsemista heti paikalla, vaan halusi sitä lykätä, jotta näiltä saataisiin perityksi Käkisalmeen maksettavat verot.¹⁹

Fincke oli edelleen sitä mieltä, että sovinnollisuus ja siihen liittyvä propaganda tuottaisi parhaan tuloksen. Hän kehotti Rantasalmen kirkkoherraa kuuluttamaan, että ihmisparat, joita perkele ja pahat ihmiset olivat häpeällisesti vietelleet, voisivat rauhassa palata kotiinsa ja että vain yllyttäjiä rangaistaisiin ankarasti. Rantasalmen kirkolla toimeenpantavaksi määrätty teloitus painotti asian vakavampaa puolta.²⁰

Koikkalan nuijamieskeskus oli nyt selvitetty, mutta muut Juvan nuijamiehet vielä nujertamatta. Ratsupäälliköiden tiedustelijat saivat selville, että toinen keskus oli muodostunut lännemmäksi Remojärvelle, jossa nuijamiehet olivat kokoontuneet entisen voudin Lassi Pietarinpojan taloon. Voitonriemuisissa tunnelmissa Juusten riensi vielä samana päivänä 60 ratsumiehen etunenässä Remojärven Paavilaan ja saapui seuraavana aamuna Germund Henrikin poika Tavastin kanssa Lassi Pietarinpojan talon luo. Sinne kokoontuneen nuijajoukon vahvuus oli 60 miestä. Johtomiehinä olivat Antti Remonen ja Pekka Hyytiäinen. Viisastuneina Koikkalan kokemuksista ratsumiehet eivät nyt ryhtyneet piiritykseen, vaan tuikkasivat talon nurkan tuleen. Osa nuijamiehistä paloi talon mukana, noin 40 miestä yritti ulos ja surmattiin. Ainoastaan kolme miestä otettiin vangiksi. Näiden joukossa oli vouti Lassi Pietarinpojan poika, joka vietiin teilattavaksi Mikkelin kirkolle.²¹

Remojärvellä paljastuvat nuijakapinan taustalla olevat paikallisetkin vastakohtaisuudet. Seudun huomattavin mahtimies oli ratsumies Antti Heinonen, jolla oli täällä 15 veromarkan tila. Vuonna 1594 esiteltiin kuninkaan kansliassa valitus, että Lassi Pietarinpojan lapset oli ajettu pois kotoa ja hänen karjansa anastettu. Entinen vouti sai Kaarle herttuan päätöksellä vammaiseläkkeen Savonlinnasta, mutta talo merkittiin autioksi ja joutui seudun mahtavimman ratsumiehen Antti Heinosen haltuun. Heinonen oli Lassi Pietarinpojan vävy, mutta hänen suhteensa lankomieheen olivat ilmeisesti kireät. Remoset olivat taas jo toistakymmentä vuotta esittäneet valituksiaan Antti Heinosen omavaltaisuuksista ja maittensa anastamisesta.²² Kummallakin paikallisella kapinajohtajalla oli siis henkilökohtaiset syynsä nousta huoveja vastaan.

Juva oli nyt puhdistettu nuijamiehistä, mutta Mikkelin joukko oli vielä jäljellä. Siellä kerrottiin olevan Liukkolassa koolla 300 miehinen joukko, jossa oli sekä hämäläisiä että savolaisia, ja sen aikomuksena oli pyrkiä Lappeenrantaan. Johtajana oli Tahvo Hänninen, joka Juustenin mielestä oli »pikemminkin lurjus ja sikopaimen kuin eversti». Hän oli Klaus Åkenpoika Tottin lesken rouva Kirstin lampuoti, siis kotoisin Rautalammilta. Myöhemmin väitettiin Liukkolan joukon vahvuudeksi jopa 800 miestä, mikä on suuresti liioiteltua. Nuijamiehiin oli liittynyt myös jonkin verran sotamiehiä Olavi Pietarinpojan lippukunnasta, joka oli hajallaan kotiseudullaan. Esivallalle uskollisina pysyneiden sotamiesten oli piilouduttava, kun he pelkäsivät joutuvansa pakosta nuijamiesten riveihin.

Mikkelin nuijajoukonkin kohtalo alkoi jo täyttyä. Viipurista oli Sairilaan saapunut 30–40 Antti Boijen lipuston ratsumiestä. Nämä olivat jo olleet kosketuksessa nuijamiesten kanssa ja tuottaneet näille 40 miehen tappion, mutta eivät yksin voineet paljonkaan ylivoimaisille nuijamiehille. Nyt olivat Juvalla toimineet ratsumiehet ja myös Hannu von Oldenburgin ja Ambrosius Henrikinpojan joukot valmiit siirtymään Mikkeliin. Tapaamatta siellä ennestään toimivaa ratsuväkeä he leiriytyivät Sairilan kartanoon, jossa saivat kuulla, että nuijajoukko oli lähtenyt pois. Nostoväkeen kuuluva Paavo Tuomainen loikkasi kuitenkin nuijamiesten puolelle ja vei näille kehotuksen hyökätä Sairilaan majoittuneen sotaväen kimppuun. Sunnuntaina 23. tammikuuta, juuri kun saarna Sairilan kartanossa oli päättynyt, tuli sana, että nuijamiehet olivat tulossa. Sotaväki lähti heti nuijamiehiä vastaan. Samassa saapui paikalle myös paikkakunnalla majaillut ratsuosasto, johon nähtävästi kuuluivat mm. paikalliset ratsumiehet Pietari Eerikinpoika Kostiainen ja Yrjänä Yrjänänpoika Oikkonen. Pappilan luona syntyi ensin kiivas ottelu, mutta nytkin nuijajoukko vetäytyi rakennuksen suojiin, ja sitä uhkasi sama kohtalo kuin Remojärven nuijamiehiä. Tällöin nuijamiehet antautuivat vangeiksi ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Tätä lupausta sotapäälliköillä ei ollut tarkoituskaan pitää. Nuijamiehet – kaikkiaan kolmatta sataa miestä – hakattiin siinä hetkessä kuoliaiksi lukuunottamatta kahta johtajaa. Hännisen otti Juusten vangiksi ja vei Käkisalmeen odottamaan ylipäällikön tuomiota, kun taas Tuomainen teilattiin Mikkelin kirkonmäellä. Katalan sanansyömisensä Juusten yhtään häpeilemättä raportoi marski Klaus Flemingille.²³

Suur-Savon nuijasotaan liittyy toinen yhtä surkea piirre. Sääminkiläinen nostoväki osoittautui alun alkaen kurittomaksi, eivätkä eräät sotamiehet olleet sen parempia. Nostoväki ei pysynyt koossa, vaan käyttäytyi siihen tapaan, mihin se oli tottunut rajantakaiseen Karjalaan tehdyillä sotaretkillä. Nostomiehet hajaantuivat omille teilleen pikku partioksi, jotka enemmän harrastivat ryöstösaaliin kokoamista kuin vihollisen nujertamista. Tästä syystä ja ehkä muonitusvaikeuksienkin vuoksi Ambrosius Henrikinpoika oli päästänyt nostoväen käsistään Joroisiin lähtiessään. Osa palasi kotiinsa ja osa hajosi omille ryöstöretkilleen. Nämä eivät tehneet eroa syyllisen eikä syyttämän välillä eikä heidän ahneudellaan ollut rajoja. He saattoivat tappaa talon karjan, nylkeä nahat ja jättää lihat paikoilleen. Matkallaan Koikkalaan ratsuväen päälliköt tapasivat erään tällaisen joukon, jota johti Ambrosius Henrikinpojan lippukuntaan kuuluva lippumies Pietari Ragvaldinpoika, ja käski sen saapua Koikkalaan. Miehet lupasivat, mutta pian kuultiin, että joukko oli lähtenyt kohti Vuorenmaata. Jokaisella oli ainakin hevoskuorma tavaraa mukanaan. Tällaisesta käytöksestä syytetään Haapalan neljänneksen miehiä, joita oli ehkä suurin osa nostoväestä, mutta toisessa yhteydessä mainitaan pahimmiksi ryöstäjiksi läntisempien kylien miehiä: Rantasalmen Hiismäen Pekka Holsti, Heikki Kauppinen, Heikki Möykkynen, Lauri Leppänen ja koko Puumalan Kontilan kylä. Nostoväen päällikkö Olavi Hulkko ei lainkaan saanut joukkojaan pysymään kurissa ja oli itsekin eniten kiinnostunut ryöstösaaliista. Loppujen lopuksi hän jätti joukkonsa kokonaan valloilleen ja saatuaan tarpeekseen saalista lähti Mikkelin pappilasta suoraan kotiin.²⁴ Nostoväen käytös selittyy rajasotien raaistavasta vaikutuksesta, mutta osoittaa myös, miten pieni oli vielä tähän aikaan se alue, jossa koettiin kiinteää yhteisyyden tunnetta. Piensavolainen saattoi käyttäytyä Suur-Savossa kuin vihollismaassa.

Nuijasodan korkein palo oli nyt Savossa sammutettu, ja rauhoittumista edistivät myös Hämeen puolelta saapuneet uutiset. Rautalammilta Päijänteen länsipuolitse edennyt nuijajoukko oli tammikuun puolivälissä lyöty Padasjoen Nyystölässä, ja tämän jälkeen loppui myös nuijamiesten valta Sysmässä lyhyeen. Lännestä päin Savon nuijamiehillä ei siis enää ollut odotettavissa tukea niihin aikoihin, jolloin Mikkelin nuijajoukko tuhottiin.²⁵ Gödik Fincke esitti Mikkelin verilöylyn jälkeen jo eräänlaisen nuijasodan lopputilityksen. Hän arvioi kaatuneiden nuijamiesten määrän vähän yli neljäksi sadaksi. Muutamia nuijamiespäälliköitä oli teloitettu ja jotkut odottivat vielä tuomiotaan. Savonlinnassa oli vangittuja nuijamiehiä yhtaikaa korkeintaan 12, mutta kaikki eivät olleet johtajia, vaan joukossa oli muitakin vangiksi siepattuja ja linnaan kuulusteltaviksi tuotuja.²⁶

Rautalammin kapinakeskus aivan maakunnan länsirajalla oli vielä nujertamatta ja Tavinsalmen suuntaan vetäytynyt nuijajoukko toimintakykyinen. Muutamia päiviä Mikkelin tapahtumien jälkeen Gödik Fincke sai Tavinsalmelta Juhana Laurinpojan tuoman sanoman, että Eskil Uttermarkin johtama nuijajoukko oli vahvistunut ja aikoi muutaman sadan miehen vahvuisena hyökätä Suur-Savoon. Pohjois-Pohjanmaan suunnasta Pyhäjärven yli ei kuitenkaan ollut todettu mitään liikennettä. Pelätyn kapinanjohtajan kerrottiin saapuneen taas kotiseudulleen.²⁷ Uttermarkin johtama joukko – väitteen mukaan peräti 900 miehen vahvuisena – ilmaantuikin Pieksämäen pappilaan ja eteni Valkiamäelle saakka. Muonan ja rehun puute sekä tieto sotaväen oleskelusta lähistöllä käännytti joukon takaisin Pieksämäen pappilaan. Pappila tyhjennettiin tarkkaan kaikesta syötävästä ja tavarasta, ja vaatimuksia säestettiin lyönnein ja uhkauksin. Kapinahenki ei suinkaan ollut vielä lauhtunut, vaan nuijamiesten joukon kerrottiin vahvistuvan päivä päivältä. Kertoman mukaan koko Pieksämäen pitäjä oli nuijamiesten puolella. Nämä olivat valmiit taistelemaan henkeen ja vereen asti ja vakuuttivat pysyvänsä koossa vaikka pääsiäiseen asti, vaikkei heillä olisi enää muuta muonaa kuin yksi kana. Ravinnon puute, joka nuijasodan köyhdyttämässä Suur-Savossa oli vaikea kummallakin puolella, paistoi jo nuijamiesten propagandankin läpi. Myöhemmin saatujen tarkempien tietojen mukaan nuijamiehet olivat enimmäkseen Pieksämäen ja muiden Suur-Savon pitäjien miehiä, mutta Rautalammilta saapuneitakin oli 275 miestä. Oman maakunnan miehet käyttäytyivät hurjimmin, mikä Mikkelin tapausten jälkeen oli hyvinkin ymmärrettävää. Nuijamiehet toivoivat saavansa apujoukkoja Limingasta ja Rautalammilta. Pieksämäenkin nuijajoukon pyrkimyksenä sanottiin olevan edetä Jääskeen Viipurin läänin puolelle.²⁸

Kun sotaväen päälliköt 26.1. lähettivät Liukkolasta ylipäällikölle raportin toimistaan Savon nuijakapinan kukistamisessa, heillä ei vielä ollut tietoa Pieksämäen tapahtumista. He olivat kuitenkin selvillä siitä, että kapinan tuli vielä kyti kekäleissä ja että nuijajoukkoja saattoi ilmaantua milloin minnekin. Sen vuoksi he halusivat pitää vielä Ambrosius Henrikinpojan lippukunnan Savossa. Pietari Paavalinpoika Juusten sen sijaan katsoi tehtävänsä Savossa päättyneeksi ja palasi Käkisalmeen. Myös Hannu von Oldenburg lähti kotiinsa – ehkä vain pistäytymään – ja skotlantilaiset, jotka vihdoin olivat ehtineet mukaan, erosivat pääjoukosta. Tähän jäi vain sata Martti Klaunpoika Hästeskon johtamaa huovia ja sata Ambrosius Henrikinpojan komennossa olevaa sotamiestä, joista 30 kuului Olavi Pietarinpojan lippukuntaan. Tämä joukko marssi Harjunmaan kautta Haukivuorelle. Siellä oli jo Pieksämäen nuijamiehiä vartomassa pieni ratsujoukko, mm. ruotumestarit Pietari Eerikinpoika Kostiainen, Kristoffer Pärttylinpoika ja Iisakki Niilonpoika Haajanen. Vielä pääjoukon saavuttuakin päälliköt kapinallisten vahvuudesta saamiensa tietojen pelästyttäminä arvioivat voimansa liian vähäisiksi ja pyysivät apua Gödik Finckeltä. Tämä otti tilanteen hyvin vakavasti, ja ryhtyi hankkimaan lisäväkeä. Helmikuun ensi päivinä Joroisten seutu alkoi täyttyä sotaväestä. Hannu von Oldenburg sai määräyksen lähteä kiireimmän kaupalla Pieksämäen suuntaan, nostoväkeä haalittiin taas kokoon ja lähetettiin Suur-Savoon Germund Henrikin poika Tavastin johdolla. Apua pyydettiin Käkisalmestakin, josta saapui linnankirjuri Antti Rasmuksenpojan komentama sotaväenosasto. Nämä toimenpiteet lähentelivät hätävarjeluksen liioittelua. Germund Henrikinpoika Tavastin auktoriteetti ei tälläkään kertaa estänyt Pien-Savon nostoväkeä käyttäytymästä aivan yhtä huonosti kuin tammikuussa, eivätkä skotlantilaiset palkkasoturit olleet sen parempia. Väenkeskityksestä seurasi suuri muona- ja rehupula koko hävitetyssä Suur-Savossa.²⁹

Pieksämäen pappilaan kokoontunut nuijajoukko vetäytyi jo tammikuun viimeisinä päivinä Rautalammille, josta sen arveltiin jatkavan matkaansa Isoonkyröön Pohjanmaalle. Noin viikkoa myöhemmin saapui Savoon Pieksämäen kirkkoherran välittämänä tieto, että Matti Leinonen oli koonnut Rautalammille vielä 150 miestä hyökätäkseen Savoon, mutta Hämeestä saapunut huovijoukko oli lyönyt sen hajalle. Rautalampi olikin rauhoitettu juuri näihin aikoihin. Sieltä päin ei ollut enää tulossa nuijamiehiä, vaikka rautalampilaisten hyökkäys vielä helmikuun puolimaissa otettiin vakavana mahdollisuutena varteen. Helmikuun 20 päivänä Ambrosius Henrikin poika oli lippukuntineen jo Rautalammin pappilassa matkalla Pohjanmaalle yhtyäkseen marskin joukkoihin.³⁰

Tavinsalmen suunta aiheutti vielä huolta linnaväelle. Rautalammilta saapuneet yllyttäjät ja Joroisista paenneet nuijamiehet pitivät siellä valtaa, vaikka kapina ei saanut yhtä rajuja muotoja kuin etelämpänä. Kolmantena kapinaviikkona 26.1. paikalliset kruunun luottamusmiehet Juhana Laurinpoika, Matti Tanninen, Matti Hyvärinen ja Sihvo Viikso saapuivat kaikki linnaan nähtävästi pakolaisina. Tavinsalmelaiset ryhtyivät veronmaksulakkoon auttaakseen siten osaltaan linnaväen nälkään näännyttämistä, ja kruununviljaa ryöstettiin Tavinsalmen kuninkaankartanosta. Kartanossa asuva linnanmies Juhana Pakarinen, jonka tehtävänä oli autiotilatutkinta, pani vastaan, mutta otettiin kiinni ja sidottiin. Sitten hänet tappoi suuren väkijoukon nähden tallirenki, jonka talonpojat kertoman mukaan olivat palkanneet tähän tehtävään. Helmikuun alussa saatiin Savonlinnaan tieto, että Pekka Suurpää niminen talonpoika oli lähtenyt Pohjanmaalle apua hakemaan. Tällöin Fincke lähetti Simo Olavinpojan 40 miehen etunenässä palauttamaan järjestystä ja ottamaan kiinni kapinanjohtajat. Näissä toimenpiteissä avustamaan hän kehotti edellä mainittuja luottamusmiehiä sekä muita neljännes- ja kymmenesmiehiä. Elleivät tavinsalmelaiset taipuisi, uhattiin lähettää sotaväkeä, vieläpä pelättyjä skotlantilaisia. Nämä toimenpiteet tepsivät. Tavinsalmelaiset esittivät anteeksipyyntönsä selittäen joutuneensa perkeleen ja pahojen ihmisten viettelemiksi. Simo Olavinpoika sai kiinni ja vei linnaan muutamia talonpoi­kia, joita pidettiin yllyttäjinä Rautalammin ja Tavinsalmen levottomuuksiin. Niiden joukossa oli myös se rautalampilainen mies, joka ensiksi oli käynyt Juhana Pakarisen kimppuun. Hänet Fincke päätti teloittaa koko käräjärahvaan läsnäollessa. Varsinainen surmaaja sen sijaan vältti kiinni joutumisen. Vielä seuraavana kesänä vangittiin Tavinsalmella Heikki Mononen nuijasodan aikaisena yllyttäjänä, joka vieläkin jatkoi kapinallisia puheitaan.³¹

Esko Uttermark oli myös liian ovela joutuakseen Simo Olavin pojan loukkuun. Helmikuun alkupäivinä herätti levottomuutta tieto, että hän oli näyttäytynyt kotiseudullaan ja ollut puheissa erään Pohjanmaalta saapuneen sotamiehen kanssa, joka oli tuonut Savoon Kalajoen voudin lähettämää herttuan puolueen propaganda-aineistoa. Lähetys oli osoitettu Ambrosius Henrikinpojalle, jonka lippukunnassa mainittu sotamies oli aikaisemmin palvellut. Asian johdosta Fincke kuulusteli Ambrosiusta, joka kuitenkin osoittautui syyttömäksi.³²

Herttuan puolueen propagandaan vastattiin samalla mitalla. Flemingin kehotuksesta Fincke antoi Tavinsalmen talonpoikien välityksellä levittää Pohjanmaalle huhua, että Jääsken, Lappeen ja Savon talonpojat aikoivat vastata pohjalaisten retkiin hyökkäämällä vuorostaan Liminkaan ja Iihin ja kaikkialle Pohjanmaalle.³³ Tämä oli tietenkin vain propagandaa, joka ei suinkaan antanut oikeaa kuvaa Itä-Suomen talonpoikien mielialoista.

Kun vanhaa järjestystä edustavat voimat olivat päässeet voitolle, nousivat kostoa vaatimaan ne, jotka eniten olivat joutuneet kärsimään kapinasta, paikalliset ratsumiehet. Juuri heidän talojaan oli poltettu ja ryöstetty. He eivät malttaneet jäädä odottamaan oikeuden tuomiota, vaan ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Tällöin he eivät tyytyneet hakemaan takaisin sitä, mitä heiltä oli ryöstetty, vaan ottivat omansa lisän kanssa. Kun varsinaisista sotatoimista ei ollut enää vaaraa, he saattoivat sitäkin vapaammin antautua tähän puuhaan. Fincken valittelujen mukaan ratsumiehet, sotamiehet ja talonpojat ottivat kymmenkertaisesti sen minkä olivat menettäneet. Fincke antoi Hannu von Oldenburgin tehtäväksi sotaväen käytöksen valvomisen. Tämä ei itse käyttänyt oman käden oikeutta, vaan vaati Matti Leskistä huolehtimaan siitä, että häneltä ryöstetty omaisuus palautettaisiin. Leskinen näkyy muutenkin ensiksi kapinasta armahdettuna toimineen eräänlai-sena talonpoikien luottamusmiehenä. Ratsumiesten hillitseminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Häikäilemättömimpien saalistajien päämiehenä mainittiin ensiksi ratsumies Kristofer Pärttylinpoika. Pien-Savon voudin valituksen mukaan tämä oli yhdessä Jaakko Venäläisen, Lauri Yrjönpojan, Juhana Balkin ja useiden muiden kanssa ryöstellyt erikoisesti Rantasalmen Huosiorannan kymmeneksessä. Vielä pahempaa kuultiin pian vouti Niilo Haajasen pojasta Iisakki Haajasesta ja vävystä Paavo Juustisesta. Nämä eivät tyytyneet vain ryöstelemään, vaan veivät viattomia talonpoikia metsään ja tappoivat nämä siellä. Näiden ryöstäjien mainitaan ensin liikkuneen Pohjan voutikunnassa, mutta huhtikuun alussa saapui tietoja Pietari Eerikinpojan ja Haajasen joukon ryöstöistä Suur-Savossa Pieksämäen, Synsiön ja Kutemajärven seutuvilla. Hynnilän kylässä tuli ilmi kahden piian väkisinmakaaminen, johon eräs Martti Klaunpoika Hästeskon palvelija oli syyllistynyt. Skotlantilaiset huovit olivat lyöneet ja murhanneet eräitä talonpoikia Joroisissa. Fincke koetti parhaansa mukaan palauttaa järjestystä. Pahimmin syyllistyneet huovit Iisakki Haajanen ja Antti Svart määrättiin pidätettäviksi ja tuotaviksi linnaan ja maakunnasta jo poistuneen Pietari Eerikinpoika Kostiaisen osalta pyydettiin virka-apua Viipurista.³⁴

Tärkeä toimenpide tilanteen normalisoimiseksi oli ylimääräisen sotaväen siirtäminen pois Savosta. Helmikuun puolivälin jälkeen Fincke katsoi kapinallisten taholta uhkaavan vaaran siinä määrin pienentyneen, että tähän olisi voitu ryhtyä, mutta siihen tarvittiin ylipäällikön määräystä. Arvid Henrikinpoika Tavast antoi 20.2. ratsumiehille määräyksen siirtyä tyhjäksi kalutusta Suur-Savosta Pohjan voutikuntaan, mutta hajotusmääräystä hänkään ei katsonut voivansa antaa. Pian tämän jälkeen lähetettiin kuitenkin Fincken tahdon mukaisesti Viipuriin skotlantilaiset huovit, jotka olivat osoittautuneet erikoisen hankaliksi, ja Hannu von Oldenburg sijoitti Aksel Kurjen huovit koteihinsa. Viipurin huovit ja jokin määrä Uudenmaan huoveja jäivät vielä leiriin Koikkalaan, josta he rehun puutteen vuoksi maaliskuun alussa siirtyivät Hangastenmaahan.³⁵ Tieto Santavuoren taistelusta, joka mursi Pohjanmaan nuijamiesten vastarinnan, saapui Savonlinnaan maaliskuun toisella viikolla. Suunnilleen näihin aikoihin lienee marskilta saatu lupa ratsuväen siirtämisestä rauhanaikaiseen sijoitukseen. Martti Klaunpoika Hästesko oli paluumatkalla Viipuriin 11.3., ja kolme päivää myöhemmin saapui Karsbyn Yrjänä Laurinpoika Toivolaan marskin käskystä perimään Aksel Kurjen ratsumiesten kuukausimuonaa.³⁶

Maaliskuun lopulla Ambrosius Henrikinpoika savolaisineen oli palaamassa Pohjanmaalta, jossa hän oli osallistunut Flemingin retkeen, mukanaan tykistönsä ja huomattava sotasaalis. Hän olikin jo 23.3. paluumatkalla Leppävirroilla. Maaliskuun loppuun mennessä sekä ratsu- että jalkaväki oli siis palannut vakituisiin sijoituspaikkoihinsa.³⁷

Varsinaisten sotatoimien päättyessä oli jäljellä talonpoikien rauhoittaminen ja erillisten nuijamiespartioiden toiminnan lopettaminen. Nuijamiesten vetäydyttyä Pieksämäeltä maakunnassa ei ollut enää suurempia nuijajoukkoja, mutta metsissä, mm. Joroisten tienoilla, liikkui yhä suksimiehiä, jotka tunsivat itsensä lainsuojattomiksi ja olivat valmiit epätoivoisiin tekoihin. Huovien käytös lisäsi näiden metsäsissien määrää. Fincke pelkäsi, että tilanne jatkuisi samanlaisena kevääseen ja kesään saakka. Sen vuoksi hän jo helmikuun 4. päivänä kehotti lainlukija Eskil Paavalinpoikaa aloittamaan käräjien pitämisen. Arvid Henrikinpoika Tavast tuntui luottavan voutien ja pappien kehotuksiin. Niin Fincke antoi julistaa, että ne perkeleen ja pahojen ihmisten viettelemät, jotka nyt luopuivat erehdyksestään ja palasivat kotiinsa, otettaisiin armoihin, kun taas metsäsissejä ja muita pettureita uhkasi ansaittu rangaistus. Hän vapautti Viisa Häyrisen ja kaksi muuta miestä, jotka oli vangittu nuijasodan tapausten yhteydessä, ja lähetti heidät kotiin selittämään toisille luvattua anteeksiantoa. Sen ulkonaiseksi merkiksi hän antoi jakaa ns. rauhanarpoja, kruununleimalla varustettuja puupalasia, joihin oli leiman yläpuolelle poltettu kolme kruunua, Ruotsin valtakunnan tunnus. Näillä merkeillä oli sama pätevyys kuin erillisellä suojeluskirjeellä. Rauhanarpojen jakelu aloitettiin jo 5.2., ja seuraavana päivänä annettiin suojeluskirjeet ainakin kolmelle Juvan pitäjän neljänneskunnalle Ooroisten, Koikkalan ja HärkäIän eli Juvan). Ratsuväen päälliköt määrättiin rumpua lyömällä kutsumaan kansa kokoon kuulemaan Fincken julistusta ja ottamaan rauhanarpoja.³⁸ Simo Olavinpojalla, joka juuri näihin aikoihin lähti Tavinsalmea rauhoittamaan, oli siellä samanlainen tehtävä. Hänen tuli ottaa kuninkaan puolesta rauhaan talonpojat, niin että metsissä piileskelevät voivat palata koteihinsa.³⁹

Pian ilmeni, etteivät nekään talonpojat, jotka olivat vastaanottaneet rauhanarpoja, saaneet olla turvassa sotaväen ryöstelyiltä. Tämä oli omansa uudelleen ruokkimaan vastarintahenkeä.⁴⁰ Fincke ei vielä maaliskuun toisella viikolla uskaltanut lähettää marskille osoitettua sanomaa suorinta tietä Rautalammin kautta, koska sillä suunnalla oli vielä epäluotettavaa väkeä. Vielä pari viikkoa myöhemmin hän epäili, että tienvarsilla piileskelevät rosvot voisivat siepata sanoman. Tällä kertaa pikalähetti pantiin kulkemaan Tavinsalmen puolitse Saamaisten ja Puutossalmen kautta.⁴¹

Lisätoimenpiteenä rahvaan rauhoittamiseksi Fincke jo helmikuun puolimaissa ehdotti ylipäällikölle, että siltä otettaisiin uskollisuudenvala. Samoin hän odotti ylipäällikön järjestävän tutkimuksen ratsuväen ja sotilaiden välisistä erimielisyyksistä ja syytöksistä. Klaus Fleming ei enää paljon ehtinyt puuttua Savon asioihin,mutta palattuaan Pohjanmaan retkeltä Turkuun hän 29.3. ilmoitti suostumuksensa valan ottamiseen. Tarkoituksena oli määrätä Fincken lisäksi joku toinen arvohenkilö valaa vastaanottamaan, mutta tällaista määräystä ei ehditty antaa. Vannotus tapahtui Flemingin 2.4. koko Suomen asukkaille antaman avoimen kirjeen mukaisesti. Gödik Fincke määräsi, että vannottaminen tuli aloittaa kapinaan suoranaisesti sekaantuneilta alueilta, Pieksämäeltä, Joroisista ja Juvalta. Hänen kopiokirjassaan on savolaisten vannoman valan kaava suomen kielellä. Ensin luettiin kansalle kuningas Sigismundin kruunajaisissa vannottu vala. Savolaisten oman, pitäjittäin vannotun valan päätössanat olivat erilaiset Pien-Savossa, jossa ainoastaan Tavinsalmen pitäjän ja osan Rantasalmea katsottiin syyllistyneen varsinaiseen kapinaan. Säämingin, Rantasalmen ja Tavinsalmen pitäjäläisiltä vaadittiin niin ollen vain lupaus yhteisesti estää vastedes ehkä esiintyvät valanrikkomishankkeet. Pellosniemen, Vesulahden ja Juvan pitäjäläiset joutuivat vannoessaan tunnustamaan yhteisen syyllisyytensä tapahtuneeseen seuraavin sanoin:⁴²

Ja ätta me Perkelen yllitöxest ia pahan inhimisten houkutoxest meiten wastoin meiden ennen nimittettun walan ia uskom olemme wietelluxi tullud, ia meiden Rikonedt olem sen wären ia pahan Menon Cansa quin tänä taluena meiden Surexi wahingoxen olem etten ottanedt. Ionga Cansa mö tunnustamme meiden ollem Rikonutt wastoin meiden oikean Kuningasten ia esi waldan, Mingä tähden me nytt [a]uoiuesti armon alla langeman ia meiden armoilisilda ia herraldam kun Pidä meiden Ielken culeuaisedt ikänäns taan kaldaisen Perkellen wietullexen enämbi meittä saattaman. Nij totisest Jumala autakon meitä Sielun Ia Ruminn Puolest.

Valanteon muoto tunnetaan Säämingistä, josta on säilynyt myös kirjallisesti laaditun valakirjeen suomenkielinen vahvistuskaava. Vannotustilaisuudessa edustivat kruunua linnan apulaispäällikkö Germund Henrikinpoika Tavast, lippukunnan päällikkö Ambrosius Henrikinpoika, Simo Olavinpoika, Säämingin kirkkoherra, linnan kappalainen ja lippukunnan pappi, kun taas talonpoikien puolesta valan vahvistivat Haapalan neljänneskunnasta Pentti Kupiainen, Niilo Makkonen ja Hannu Mannikainen, Säämingin neljänneskunnasta Mikko Raninen, Lassi Miikkulainen, Frans Hirvonen ja Martti Haapiainen sekä Iitlahden neljänneskunnasta Heikki Mähönen ja Erkki Auvinen. Puumalan neljänneskunnan edustus puuttui.

Huhtikuun puolivälin tienoilla Fincke piti tilannetta jo siksi rauhoittuneena, että uskalsi lähteä Savosta kartanoonsa Lammin Porkkalaan. Tällöin oli jo Pien-Savo vannotettu lukuunottamatta Tavinsalmen pitäjää. Matkalla Fincke otti vielä valan Mikkelin pitäjän väestöltä. Germund Henrikinpoika Tavast sai valtuudet ottaa vastaan valan muissa pitäjissä. Lopullinen tilinteko oli tarkoitus pitää keväällä heti vesien avauduttua, jolloin Fincke aikoi lähteä käräjäkierrokselle yhdessä kihlakunnan tuomarin kanssa.⁴³

Jälkiselvityksessä olikin vielä paljon tehtävää. Fincken matkatessa Hämeeseen kerääntyi tienvarsille talonpoikia valittamaan kärsimistään ryöstöistä. Fincke vakuutti, että vääryydellä ryöstetty palautettaisiin. Tähän monetkaan huovit eivät olleet halukkaita. Heillä oli vastasyytöksiä ja vahingonkorvausvaatimuksia, eivätkä he halunneet totella muuta kuin ylipäällikön määräystä. Tiedon saavuttua Flemingin kuolemasta Fincke päätyi Salomonin tuomioon. Sotatoimien aikana otettu saalis sai jäädä ryöstäjälle, mutta mikä oli ryöstetty sen jälkeen, kun talonpojille oli annettu rauhan ja turvallisuuden vakuutus, oli palautettava. Valtaa pitävät sotapäälliköt viivyttelivät kuitenkin asian ratkaisemista, eivätkä ratsuväen päälliköt antaneet vastaavaa käskyä.⁴⁴

Laittomuudet eivät olleet ainoa erimielisyys talonpoikien ja ratsumiesten välillä. Sen jälkeen kun sotaväki oli jälleen asetettu linnaleiriin, nousi esiin kysymys sen saatavista ja maksamattomista linnaleirirästeistä. Huovit vaativat, että rästiytyneet erät oli viipymättä kuljettava heidän kartanoihinsa. Lisäksi syntyi erimielisyyttä suoritusperusteista. Vanhoihin ohjeisiin vedoten talonpojat katsoivat ratsumiehen kuukausimuonan raha-arvoksi 3 talaria, mutta huovit vaativat 9 talaria arvioiden viljatynnyrin hinnan 3 talariksi. Korotus oli sinänsä aiheellinen, sillä kuukausimuonan raha-arvo oli jo vuosia aikaisemmin muuallakin noussut 4–5 talariin, mutta sen suuruus oli kohtuuton. Kun talonpojilla ei ollut millä maksaa, heiltä riistettiin irtaimisto, kupariesineet ja vaatteet. Ambrosius Henrikinpoika vaati jalkaväkilippukunnalleen korotetun taksan muonan mikkelistä alkaen sekä erikoisveron lähtiessään Käkisalmeen linnan luovutusta varten. Samaa tarkoitusta varten määrättiin vielä joukko laivamiehiä saamaan kuukausimuonansa Suur-Savosta. Kun kruunun paikallishallinto ei pystynyt perimään Suur-Savosta verotuloja Käkisalmeen, puuttui ratsuväki omavaltaisesti asiaan. Fincke valitteli turhaan, ettei kukaan osoittanut sääliä eikä ajatellut nälkää näkevän maakunnan tilaa. Kesäkuun puolivälissä hän esitti, että linnaleirivaatimuksista luovuttaisiin siksi kunnes kuninkaallinen majesteetti olisi ennättänyt selvittää asian molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla.⁴⁵

Tilannetta ei suinkaan helpottanut se, että tammikuun lopulla, kohta Suur-Savon nuijamiesten kukistamisen jälkeen, saapui Savoon ylipäällikön lähettämänä Sakari Antin poika Rokkanen merkitsemään kirjoihin nuoria miehiä, jotka olivat valmiit astumaan kruunun palvelukseen joko ratsain tai suksimiehinä. Hän jakeli talonpojille lappusia, joissa luvattiin verovapaus, ja häiritsi siten linnan vakinaista veronkantoa.⁴⁶

Kapinahenki kyti vielä Savon talonpojissa. Maaliskuun puolivälissä Fincke arveli, että talonpojilla oli vielä paha mielessä. Samaan aikaan liikkui Suur-Savon puolessa kerjäläisiksi pukeutuneita talonpoikia, jotka sanoivat tulleensa Asikkalasta ja puhelivat siihen suuntaan, ettei peli suinkaan vielä ollut pelattu loppuun. Hannu von Oldenburg yritti ottaa heidät kiinni, mutta miehet livahtivat karkuun Lappeen puolelle. Huhtikuun alussa kerrottiin, että Suur-Savossa oli uhattu polttaa veronkantoa valvovat Käkisalmen ratsumiehet. Myös kuun lopulla Fincke kuuli talonpoikien kapinallisista puheista ja aikeista. Kesäkuun puolivälissä sattui pienehkö mellakka, kun joukko talonpoikia väkivalloin otti ryöstetyn omaisuutensa takaisin ratsumiehiltä. Kun Gödik Fincke vähän ennen juhannusta matkusti Lammin Porkkalasta Suur-Savon kautta takaisin Savonlinnaan, hän kohtasi äänekkäitä valituksia etenkin ratsumiesten väkivaltaisuuksista. Ylipäällikkö Arvid Stålarmin puolesta ja omissa nimissään hän uudelleen vakuutti, että asiat tutkittaisiin ja väkivaltaisuuksista tehtäisiin loppu, »niin että sekä talonpojat että sotaväki jollakin tavoin saisivat omansa takaisin ja paha viha molemmin puolin lauhtuisi.» Fincke näki sosiaalisen kaunan syvyyden. Käkisalmen luovutusta varten määrätty apuvero oli aiheuttanut talonpojissa nurinaa.⁴⁷

»Ei ole Suomenmaa milloinkaan niin hyvin rauhaa tarvinnut; Jumala sitä armahtakoon» , kirjoitti Gödik Fincke keväällä 1597.⁴⁸ Toive rauhasta ei toteutunut. Itärajan tilanne rauhoittui tosin Käkisalmen luovutuksen johdosta, mutta välien mittely Ruotsin ja Suomen vallanpitäjien, Kaarle herttuan ja kuningas Sigismundia kannattavan Suomen aateliston välillä oli vielä edessä. Savo oli syrjässä tapahtumien päänäyttämöstä, mutta niiden hyöky ulottui tännekin.

Nuijasodan aineelliset tuhot Savossa rajoittuivat Suur-Savoon ja osaan Rantasalmea. Kumpikin osapuoli oli ryöstänyt parhaansa mukaan. Nuijamiehet olivat lisäksi polttaneet ratsumiesten taloja, mutta surmatekoihin he eivät paljonkaan syyllistyneet. Täydellisen tappion kärsineiden talonpoikien verivero oli sen sijaan suun.

Fincken maaliskuun alussa esittämän arvion mukaan he olivat menettäneet yli 600 miestä. Joroinen, Vesulahti ja koko Suur-Savo olivat autioina, mutta Pien-Savo ja rajaseudun talonpojat olivat vielä tallella. Tämä on vain sen hetken arvio lähinnä veronmaksukyvyn kannalta. Jo yhden tilivuodenkin perspektiivistä katsottuina näkymät eivät ole enää yhtä synkät. Kuten edellä on asutuksen yhteydessä käynyt ilmi, savuluku ei nuijasodan johdosta kovin pahoin pudonnut eikä autioituminen kasvanut. Jousiluku, joka osoittaa täysi-ikäisten miesten määrää, on kyllä pudonnut 555 jousta vuodesta 1597 vuoteen 1598, mutta yllätykseksi vain viidennes tästä vähennyksestä on Suur-Savosta. Suurin osa siitä on Pien-Savosta, josta väkeä tosiaan pakeni rajan taa ja pohjoiseen tai täysin varattomana jätettiin pois kaikista veroluetteloista. Kuitenkin surmatut olivat epäilemättä pääasiassa suursavolaisia. Ristiriita selittyy nähtävästi siitä, että surmansa saaneet olivat enimmäkseen nuoria miehiä, jotka eivät olleet tarkoin mukana jousiluvussa. Seuraavana kesänä raivonnut tauti tappoi varsinkin naisia ja lapsia, jotka eivät ole mukana jousiluvussa.⁴⁹

NUIJASODAN VOITTAJIEN KUKISTUMINEN

Savon nuijasota oli alun alkaen kytköksissä laajempaan tapahtumayhteyteen. Sytykkeet tulivat Pohjanmaalta ja Hämeestä, eritoten Rautalammilta. Savolaiset alkoivat vuorostaan aktiivisesti vaikuttaa oman maakunnan ulkopuolella, kun Ambrosius Henrikinpoika lippukuntineen helmikuun lopulla 1597 marssi Rautalammille yhtyäkseen Flemingin joukkoihin, jotka olivat matkalla pohjalaisia kukistamaan. Mukana oli myös nostoväkeä.¹ Fleming antoi Ambrosius Henrikinpojan tehtäväksi yhdessä ratsumiesten kanssa rauhoittaa Pohjanmaan pohjoisen rovastikunnan (voutikunnan), ottaa kiinni herttuan luona käyneet talonpoikien johtajat ja saattaa linnaleirin jälleen voimaan. Hannu Hannunpojan kertoman mukaan pohjalaiset koettivat houkutella Ambrosiusta yhteistuumiin ja tarjosivat hänelle sovittajaisiksi muutamia tynnyreitä voita ja lohta kustakin pitäjästä. Ambrosius ei kuitenkaan ollut houkuteltavissa herttuan puolelle. Tehtävänsä täytettyään hän palasi maaliskuun lopulla Savoon mukanaan melkoinen ryöstösaalis ja vankinaan eräs Pietarsaaren pitäjän kapinanjohtajista. Ambrosiuksen mainitaan ryöstelleen Ilmajoen ja Lapuan pitäjissä sekä Pietarsaaren erämaassa (Lappajärvellä). Rautalampilaiset toimittivat lähetystönkin Fincken puheille esittämään valituksiaan häntä vastaan, mutta Fincke lykkäsi ne ylipäällikön harkintaan. Savolaiset käyttäytyivät Pohjanmaalla kuten vihollismaassa ja ryöstelivät, kun siihen tarjoutui tilaisuus.²

Savon aseman teki seuraavina vuosina hankalaksi se, että Savo ja sen pohjoinen naapuri Pohjois-Pohjanmaa kuuluivat poliittisesti eri leireihin. Savo pysyi lujasti kuningasmielisten Suomen herrojen käsissä, kun taas Pohjois-Pohjanmaalla piti valtaa herttuan sinne lähettämä käskynhaltija, Monikkalan Hannu Hannunpoika (Erthel). Tämä toivoi edelleen voivansa taivuttaa savolaiset herttuan puolelle. Propaganda-aineistoa, joka koski mm. herttuan johdolla Arbogassa maaliskuussa 1597 pidettyjen valtiopäivien päätöksiä, toimitettiin Gödik Finckelle itselleenkin. Fincke vastasi, ettei Savosta ollut odotettavissa levottomuuksia miltään taholta, ellei niitä taas pantaisi alkuun Pohjanmaalta. Vielä kesäkuussa, kun tietoja herttuan Suomen retkestä alkoi saapua, hän toivoi sovinnollista ratkaisua eikä tahtonut uskoa sisällissodan mahdollisuuteen.³

Kuningasmielisessä Suomessa siirtyi Klaus Flemingin kuoltua korkein johtoasema Arvid Eerikinpoika Stålarmille, jonka kuningas Sigismund kesäkuussa 1597 nimitti Suomen käskynhaltijaksi ja täkäläisen sotaväen ylipäälliköksi. Stålarm ei suinkaan ollut Savossa mikään tuntematon mies; olihan hän Mikkelin Moision herra ja pitkäaikainen Savon kihlakunnantuomari, joka henkilökohtaisesti oli johtanut täällä mm. sotaväen väkivaltaisuuksia koskevia tutkintoja. Gödik Fincke oli jo keväällä antanut juuri Stålarmin auktoriteettiin vedoten Suur-Savon talonpojille lupauksia väkivaltaisuuksien lopettamisesta ja väkivallantekojen tutkimisesta. Juhannuksen tienoilla hän kääntyi tämän puoleen sen tyytymättömyyden johdosta, jota sotaväen varustaminen Käkisalmeen oli aiheuttanut etupäässä Ambrosius Henrikinpojan kantaman kohtuuttoman muonaveron vuoksi (»Jumala suokoon, että sellaiset veronkannot kokonaan loppuisivat, jotta maa taipuisi ja rauhoittuisi»). Hän toivoi, että vallitseva nälänhätä otettaisiin huomioon, kun väkeä oli jälleen sijoitettava maakuntaan.⁴ Stålarmin ylipäälliköksi tulon saattoi toivoa rauhoittavan talonpoikia, sillä hänen tiedettiin suhtautuvan talonpoikiin toisin kuin säälimätön rautamarski oli tehnyt. Rautalammin kapinakeskus maakunnan rajan ulkopuolella oli kuitenkin vielä levoton ja kapinaliekki kyti tuhan alla. Kesäkuun alkupäivinä sieltä saatiin sanoma, että suurin osa talonpoikia oli jättänyt talonsa ja keräytynyt metsiin odottamaan, mitä tuleman piti. Sananpartena oli: »Antaa aatelin ja huovien kylvää ja raataa, me tulemme leikkaamaan.» Tieto metsäsissien määrästä oli ilmeisen liioiteltu. Kuitenkaan ei tyydytty pelkästään uhkailuihin, vaan suoranaista väkivaltaakin esiintyi. Pien-Savon voudin palvelija ryöstettiin Rautalammilla. Joukon johtajaksi mainitaan Reijo Minkkinen.⁵

Elokuussa kävi selväksi, että Kaarle herttua oli tulossa Suomeen ja sisällissota uhkasi. Savon sotaväellekin oli varattu aktiivinen osuus herttuan puolelta uhkaavan vaaran torjumisessa. Ylipäällikkö Stålarm määräsi elokuun puolivälin tienoilla Salomon Illen ottamaan jälleen komentoonsa Savon molemmat lippukunnat ja maakunnan nostoväen. Suunnitelma muodostui lopulta sellaiseksi, että varsinainen sotaväki lähti Sysmän pitäjän halki kohti Turkua, kun taas Illen johtaman nostoväen tuli torjua pohjoisesta päin uhkaava vaara. Myöhemmin väitettiin sotaväkeä pidetyn aluksi siinä luulossa, että oltiin menossa kuningasta vastaanottamaan. Toisaalta Savon lippukuntien päälliköiden syytettiin tahallaan viivytelleen matkalla. Viivästymiseen oli kuitenkin päteviä syitä. Sotaretkelle tarvittavat muonavarat saatiin hitaasti kokoon. Näin ollen molemmat lippukunnat ja myös Hannu von Oldenburg ratsumiehineen olivat syyskuun puolivälissä vasta Etelä-Savossa matkalla Turkua kohti. Syyskuun lopulla Ambrosiu’s Henrikinpoika ja Olavi Pietarinpoika olivat ehtineet Hämeeseen Vehmaan kylään (nähtävästi Rengon Vehmainen). Matkalla heidät tavoitti herttuan puolueen propaganda, joka näihin aikoihin kohdistui erityisesti sotaväkeen. Herttua kutsui Savon molemmat jalkaväenpäälliköt leiriinsä. Ambrosius Henrikinpoikaa peloteltiin viittaamalla hänen edellisenä talvena Pohjanmaalle tekemäänsä retkeen. Siitä luvattiin anteeksianto, koska Ambrosiuksella ilmeisesti oli ollut väärä käsitys pohjalaisten aikeista. Herttua lähetti savolaisten päälliköiden välityksellä sanoman myös Karjalan talonpoikaisen ratsuväen päällikölle Tuomas Tepposelle. Nämä toimittivat sanoman edelleen ja omasta puolestaan vastasivat tulevansa herttuan luo, Jos voisivat tehdä sen Suomen aatelisten estämättä. Vastaus lähetettiin samoina päivinä, jolloin Turunlinna antautui herttualle. Sotilaallinen tilanne ja joukoissa ilmenevät hajaannusilmiöt ovat sitä sävyttäneet. Herttuan antamalla suojeluskirjeellä Savon lippukuntien päälliköt olivat turvanneet selkänsä odottamattomien käänteiden varalle.⁶ Lokakuun alussa Finckelle lähetettiin Hämeenlinnasta tieto, että Savon jalkaväki oli eräiden luopioiden valheellisten puheiden yllyttämänä kääntynyt takaisin kotiin. Fincke lähetti Suur-Savon voudille käskyn, että sotamiehet oli käännytettävä takaisin.⁷ Savon lippukunnat pysyivätkin koko kriisin ajan Stålarmin komennossa, mutta niistä ei ollut hyötyä sotatoimissa. Seuraavina aikoina kuningasmieliset suhtautuivat epäillen niiden päällystöönkin, miehistöstä puhumattakaan.

Salomon Illen tehtävänä oli torjua Pohjanmaan suunnalta odotettavissa oleva uhka. Hannu Hannunpojan odotettiin saapuvan Rautalammin ja Sysmän kautta, kuten nuijamiehet olivat tehneet edellisenä talvena. Ille lähetti elokuun lopulla Juvalta varoituskirjeen Pohjanmaalle. Rautalammin kirkkoherralta hän sai ilmoituksen, että pitäjässä oli aivan rauhallista, ja syyskuun lopulla myös Limingan kirkkoherra antoi rauhoittavia tietoja Fincken lähettämille savolaisille tiedustelijoille. Hannu Hannunpoika ei tämän selkkauksen aikana tullutkaan Savoon. Tästä Ille sai kiittää onneaan, sillä nostoväen kokoaminen onnistui huonosti. Hänellä oli myös oikea vainu siinä, ettei Ambrosius Henrikinpojan miehiin ollut enää luottamista.⁸

Savon talonpojat olivat nuijasodan tappion ja vaikean nälänhädän näännyttämiä. Palattuaan elokuun alussa käräjäkierrokselta Pien-Savosta Fincke arvioi, ettei niin suurta nälänhätää ollut koskaan ennen koettu. Maakunta oli muuten rauhallinen, mutta Ylä-Savossa oli joitakuita piileskeleviä kapinan lietsojia. Nämä saivat tietenkin tukea Pohjanmaan puolelta. Suur-Savossa taas vastarintahenki nousi kohta kun saatiin tieto sotaväen liikkeelle lähdöstä. Fincke ei pitänyt suoranaista kapinaa todennäköisenä, mutta pelkäsi Rautalammin suuntaa. Uuden valan ottamista talonpojilta hän piti hyödyttömänä, mutta näihin kohdistettiin propagandaa varsinkin papiston välityksellä.

Savossa oli niin ollen tyydyttävä kotirintaman rauhoittamiseen. Rahvasta kehotettiin pysymään kotiaskareissaan. Edellisen talven ikäviin kokemuksiin viitaten sitä varoitettiin luottamasta yllyttäjiin. Nämä oli otettava kiinni ja toimitettava linnaan. Tällainen kehotus lähetettiin jo elokuun alussa ainakin Mikkelin ja Juvan kirkkoherroille ja viikkoa myöhemmin Rantasalmen ja Tavinsalmen kirkkoherroille. Ainakaan Mikkelissä papiston auktoriteetti ei ollut enää horjumaton. Lappeenrannan syysmarkkinoille kulkevat Sysmän ja Rautalammin miehet kiihottivat mieliä. Kirkkoherra Hannu Mikaelinpoika eli pappilassaan sattuneen nuijamiesten teurastuksen jälkeen jatkuvissa painajaistunnelmissa ja oli kuulevinaan talonpoikien puheissa kätkettyjä uhkauksia. (»Heillä on mesi kielessä, myrkky mielessä.») Hän ei uskaltanut enää nukkua pappilassaan eikä tuntenut tavaroittensa olevan turvassa edes metsään kätkettyinä, vaan lähetti pari kolme arkkua säilöön linnaan. Hän toimi edelleen Fincken tiedonantajana ja antoi vapauttavan todistuksen Maunu Inalaisen pojasta Paavosta, jota Koikkalan ratsumiesten ja talonpoikien puheiden perusteella oli epäilty yllyttäjäksi. Fincke ruokki häntä rohkaisevilla uutisilla ja kehotti toistamiseen julistamaan saarnatuolista, että talonpoikien tuli torjua kapina-aineet ja ottaa yllyttäjät kiinni.

Varoittava puhe pidettiin myös Lappeenrannan syysmarkkinoilla, joilla kyllä esiintyi toisenhenkistäkin propagandaa.⁹

Sotaväen kutsuminen pois maakunnasta teki Fincken levottomaksi. Elokuun lopussa ylipäällikkö Stålarm antoi käskyn koota linnaan vanhat huovit, vanhat voudit palvelijoineen, muut kruunun palvelijat ja »kaikki verkapukuiset». Vaikka tämä joukko varmaan muutenkin oli sopivinta linnaväen reserviksi, käskyssä pilkahtaa ajatus, ettei parhaillaan koottava nostoväki, »sarkapukuiset», ollut luotettavaa. Talonpojat saatiin hädin tuskin suostumaan siihen, että nostettiin mies jokaiselta kokoverolta. Kun syyskuun puolimaissa alkoi tihkua ensin huhuja Hannu Hannunpojan etenemisestä Pohjanmaalta ja sitten tietoja Kaarle herttuan maihinnoususta Varsinais-Suomessa, vastarintahenki vahvistui. Maakunnan länsirajalla Mäntyharjun Toivolassa talonpojat kieltäytyivät sotaväen kuljetuksesta, jaamasta. Pian Haapalan neljänneksessäkin, jossa aina oli totuttu noudattamaan viestikapulan kutsua, rahvas selitti, ettei se halunnut lähteä sisällissotaan.^9a

Syyskuun lopulla herttuan järjestetty propaganda ulottui jo Savoon saakka. Herttuan savolaissyntyinen kirjuri Maunu Jönsinpoika Auvinen matkusti näissä tehtävissä pitkin etelärannikkoa Viipuriin, mutta joutui siellä kiinni. Matkan varrelta lähettelemissään kirjeissä hän selitti, että herttua oli tullut oikaisemaan sitä vääryyttä, jonka aateli ja huovit olivat tehneet talonpojille, ja kehotti näitä lähtemään mies talosta herttuan joukkoihin. Auvinen toimitti Puumalasta kotoisin olevan renkinsä Paavon Gödik Fincken puheille, jolta siis toivottiin myötämielisyyttä herttuan asialle. Viipurin herrat epäilivät, että osa papeistakin ehkä olisi alttiita herttuan propagandalle. Auvisen renki saapui Savonlinnaan syyskuun lopulla ja otettiin siellä kiinni. Suur-Savoon saapui Ambrosius Henrikinpojan lähetti Antti Laurinpoika Jute, joka kuljetti herttuan Tuomas Tepposelle osoittamaa kirjettä. Hän rohkeni esiintyä Suur-Savon nimismiestalossa lainlukija Eskil Paavalinpoikaa vastaan pilkkaavin sanoin: »Meillä on uusi ruhtinas. Sinun käräjäsi eivät ole minkään arvoiset.» Jute pantiin rautoihin, mutta propaganda oli tehnyt tehtävänsä: kansa oli halutonta veronmaksuun ja käräjille. Fincke koetti parantaa mielialaa kieltämällä papistoa lukemasta herttuan puolueen kirjeitä; heidän tuli sen sijaan kehottaa rahvasta uskollisuuteen ja varoittaa kapinasta. Hän päätti itse lähteä kiertämään pitäjiä kehottaakseen kansaa uskollisuuteen. Mikkelissä, jossa oli pelättävissä levottomuuksia mikkelin messun aikoina, Germund Henrikinpoika Tavast sai tämän tehtävän. Fincke ei turvautunut yksinomaan uhkauksiin, vaan koetti myös suostutteluja. Hän pyysi Viipurin herroja vapauttamaan varakkaiden talonpoikien antamia takuita vastaan rantasalmelaisen Olli Hipsosen pojan, joka oli Lappeenrannan markkinoilla vangittu sopimattomista puheistaan ja edellisen talven käytöksestä. Fincke oli vakuuttunut siitä, että pakkokeinoilla oli vain suhteellinen teho, koska kaikkia ei kuitenkaan voisi rangaista. Vanki vapautettiinkin 40 talarin lunnaita vastaan.¹⁰

Levottomuutta lisäsivät myös sotilaskarkurit. Jo syyskuun lopulla Fincken tietoon oli tullut, että ratsumies Rossi Leskinen oli Varsinais-Suomessa karannut lipustostaan, levitteli perättömiä huhuja sotaretkestä ja piileskeli vangitsijoitaan. Herttuan saapuminen Turun edustalle oli viimeistään lokakuun alussa yleisesti tiedossa Suur-Savossa.¹¹ Varmaan saatiin kuulla sekin, että herttua oli saanut Turun linnan haltuunsa. Herttuan paluu Ruotsiin jo lokakuun lopussa oli taas synkkä uutinen niille, jotka olivat panneet toivonsa häneen. Sen tiedon levittämisestä Suomen herrat varmaan pitivät huolta.

Savon talonpojat osoittautuivat kriisin aikana vastahakoisiksi, mutta pysyivät rauhallisina. Levottomuuspesäkkeitä oli kuitenkin aivan lähistössä maakunnan rajojen ulkopuolella. Lokakuun alun tienoilla sysmäläiset tappoivat Karankamäen tienoilla kolme ratsumies Antti Heinosen palvelijaa ja yhden jalkamiehen. Vielä kuukautta myöhemmin liikkui Fincken tietämän mukaan kuuden miehen vahvuinen joukko kapinallisia rosvoja Karankamäen takamaastossa. Tämä maakuntien rajalla toimiva metsäsissiosasto jäikin savolaisten selvitettäväksi. Vasta uuden vuoden jälkeen Fincke saattoi ilmoittaa, että Karankamäen ja Anetun välillä toiminut murhamiesjoukko, kaksi vanhaa talonpoikaa ja yksi nuori mies, oli otettu kiinni ja viety Savonlinnaan.¹²

Rautalammin suunta aiheutti vielä enemmän huolta. Lokakuun puolivälissä Fincke oli saanut tietoja, että Sysmän ja Rautalammin miehet olivat kapinahankkeissa, kuten edellisenä talvena.¹³ Rautalampi ei rauhoittunut edes herttuan palattua Ruotsiin. Tämä pitäjä rajoittui Pohjanmaahan, jossa Hannu Hannunpoika herttuan valtuuttamana piti edelleen komentoa. Marraskuussa saapui Savonlinnaan uhkaavia uutisia: rautalampilaiset takoivat taas rautakalujaan nuoliksi ja aikoivat nousta kapinaan. Gödik Fincke ja Salomon Ille ryhtyivät varotoimenpiteisiin. He kehottivat Juhana Laurin poikaa tiedottamaan Tavinsalmen tilanteesta ja ottamaan selvää Hannu Hannunpojan aikeista. Erityinen varoituskirje lähetettiin Rautalammin, Pieksämäen ja Rantasalmen pitäjien rahvaalle kirkkoherrojen välityksellä. Rautalammin talonpojat, jotka olivat tuoneet nuijasodan palon Savon puolelle, saivat osakseen erityisen ankarat varoitukset. Heidän tuli muistaa edellisen talven ikävät kokemukset, ajatella vaimojaan ja lapsiaan sekä olla ryhtymättä metsäsisseiksi, pakkasen armoille, petojen ja koirien syötäviksi.¹⁴

Rautalammin kapinoitsijoista oli ylipäällikkö Stålarm jotakin tietä saanut nimiluettelon. Sen mukaan yllyttäjinä olivat Rautalammilla Tahvo Matinpoika Heinonen, Matti Leinonen ja Erkki Pekanpoika Metsonen sekä Savon puolella Pellosniemen pitäjässä Vanhamäen Lauri Vilhunen ja Heikki Makkonen. Nämä määrättiin vangittaviksi ja vietäviksi linnaan. Joulukuun alussa ylipäällikön tiedossa oli uusia nimiä. Juho Pylvänäinen, Olli Pystynen ja Martti Heikkinen olivat Savon puolelta olleet Rautalammin kirkkoherran Eerikin puheilla ja hankkivat yhdessä eräiden muiden kanssa kapinaa. Rautalammin pappilasta raportoi samoihin aikoihin sikäläinen vouti, että hän oli syksyllä periessään huovien linnaleirisaatavia joutunut talonpoikien uhkauksien vuoksi lähtemään karkuun kotoaan. Hän tiesi myös yhteyksistä Pohjanmaalle Hannu Hannunpojan suuntaan, jonne mm. Lammin kirkkoherran poika oli lähtenyt yllyttäen menomatkallaan talonpoikia tottelemattomuuteen ja väkivaltaan voutia kohtaan. Herttuan puolueen taholta kiinnitettiin vakavia toiveita Rautalammin kansannousuun, koskapa herttua Ruotsista käsin loppiaisena 1598 osoitti rautalampilaisille avoimen kirjeen varoittaen näitä Stålarmin hankkeista.¹⁵

Uhkaavan vaaran vuoksi Savon jalkaväkilippukunnat, jotka marraskuun alussa 1597 oli lähetetty kotiin, kutsuttiin uudelleen aseisiin ja saivat joulukuun puolivälissä määräyksen kokoontua Sairilan tienoille. Niihin ei täysin luotettu; niinpä Pieksämäen kirkkoherra Matti katsoi aiheelliseksi ilmoittaa, että Ambrosius Henrikin poika oli saanut salaisen kirjeen Laukaan talonpojilta. Nähtävästi kuitenkin juuri Ambrosiuksen harjoittama tiedustelu ja partiointi rauhoittivat sekä Sysmän että Rautalammin suunnan. Rautalammilla entinen nimismies ja kapinan lietsoja Matti Leinonen otettiin vangiksi ja vietiin Savonlinnaan. Tammikuun alkupuolella 1598 Savonlinnaan saapui rautalampilaisten lähetystö, joka pyysi Leinosen vapauttamista ja selitti aiheettomaksi huhun, että tämä oli hankkinut uutta kapinaa. Koko pitäjän väki oli vannonut uudelleen uskollisuutta ja luvannut olla varustautumatta kapinaan. Fincke päästi Leinosen kotiin, jotta tämä kehottaisi toisia talonpoikia rauhallisuuteen. Matti Leinonen sai siis Rautalammilla saman luottamusmiesaseman kuin Matti Leskinen Suur-Savossa nuijasodan jälkeen.¹⁶

Finckelle itselleen kriisikausi ei ollut helppo. Hän oli kovasti loukkaantunut, kun Viipurin herrat vaativat häneltä uutta uskollisuudenvalaa Maunu Auvisen toimittaman kirjeen paljastuttua. Hänelle oli paha pettymys, kun Suur-Savon verotuloja ei määrättykään Käkisalmen luovutuksen jälkeen toimitettaviksi Savonlinnaan. Ylipäällikkö vaati ne lähetettäviksi Viipuriin. Fincke uhkasi jopa erota, koska ei halunnut pitää väkeään nälkäisenä ja alastomana. Kenties tämä ristiriita ylipäällikön kanssa aiheutti sen, että Savonlinnaan määrättiin taas apulaispäällikkö, uusmaalainen aatelismies Krister Matinpoika Björnram. Fincke pyrki ensi sijassa suojelemaan linnalääniään, sen sotaväkeä ja asukkaita. Hänen käsityksensä oikeasta kohtelusta, jolla Savon talonpojat saataisiin taipumaan, oli toinen kuin Stålarmin, joka herkästi uhkasi tottelemattomia Liivinmaalta kutsuttavalla Sigismundin sotaväellä. Fincken menettely aiheutti kuitenkin sen, että häntä vastaan tehtiin ilmiantoja kuninkaalle. Kumpikaan puoli ei häneen täysin luottanut.¹⁷

Pohjanmaan suunnalla tyydyttiin aluksi tiedusteluun, jota savolaisten puolelta hoiti mm. Tavinsalmen Juhana Laurinpoika, Fincken vanha luottamusmies. Hannu Hannunpoika oli joulukuun puolimaissa saanut vihiä siitä, että Ambrosius Henrikin poika joukkoineen aikoi hyökätä Pohjanmaalle. Hän suunnitteli aktiivisia vastatoimenpiteitä, jopa hyökkäystä Rautalammille. Savolaisten suksijoukkojen pelko oli kuitenkin Pohjanmaalla suuri. Viisi Pohjanmaan kirkkoherraa ja kuusi nimismiestä lähetti Stålarmille kirjeen, jossa vakuuttivat pohjalaisten syyttömyyttä sisällissotaan ja valittivat sitä, että Ambrosius joukkoineen oli maakunnan rajoilla heitä uhkaamassa. Herttuakin pyrki tässä tilanteessa välttämään aseellista taistelua ja kehotti pohjalaisia vastarintaan vasta siinä tapauksessa, etteivät suostuttelut auttaisi ja Ambrosius Henrikinpoika todella hyökkäisi maakuntaan.¹⁸

Kun Stålarm maaliskuun alussa 1598 oli saapunut Savonlinnaan, propagandasotaa oli käyty jo pitkähkön aikaa. Hannu Hannunpoika väittää, että Ambrosius Henrikinpojan suksimiehiä oli lähetetty sieppaamaan hänet kiinni Lapista rajankäynnin aikana, mutta yritys oli epäonnistunut. Hänen kiinniottamisestaan oli muka luvattu suuri palkinto, ja Savonlinnassa oli muka valmiina piikkitynnyri, johon tämä herttuan kätyri pantaisiin. Salomon Ille eteni mukanaan Hannu von Oldenburg kevättalvella yli maakuntarajan noin 10 silloisen peninkulman (60 kilometrin) päähän Limingasta, mutta joutui kääntymään tyhjin toimin takaisin, kun ei saanut pohjoispohjalaisia puolelleen. Illen tehtävänä mainitaan olleen Oulun linnan valtaus. Ambrosius Henrikinpoika ja Hannu von Oldenburg oli kertoman mukaan tarkoitus sijoittaa Pohjanmaan voudeiksi. Jos yritys olisi onnistunut, se olisi merkinnyt milteipä Pohjois-Pohjanmaan miehittämistä savolaisin voimin.¹⁹

Illen retkeä Pohjanmaalle ei suinkaan voi pitää osoituksena siitä, että savolaiset olisivat valinneet toisen poliittisen linjan kuin pohjalaiset ja olleet innokkaita taistelemaan kuningasmielisten puolesta. Linnaleiri ja verot painoivat edelleen raskaasti talonpoikia. He valittivat jatkuvasti, että huovit harjoittivat väkivaltaa säästämättä enempää miestä kuin naistakaan. Huovit perivät edelleen vanhoja rästejään nuijasodan takaiselta ajalta. Suur-Savossa mainitaan Kontilan Yrjö pahimmaksi kiskojaksi. Ratsumiehille oli tuomittu korvauksia nuijasodan aikana poltetuista taloista ja ryöstetystä omaisuudesta, ja niiden periminen aiheutti selkkauksia. Pieksämäellä ryösti linnanprofossi Matti Pentinpoika Martti Tuomaanpoika Hentusen saatavia niin tarkoin, että vei viimeiset kattilat, hevoset ja lehmät, niin ettei taloihin jäänyt maitotilkkaakaan pikkulasten hengen pitimiksi. Kevätkorvalla vaadittiin uusi apuvero jalkaväen varustamiseksi sotaretkelle, vaikka monissa taloissa ei ollut enää kylvösiementäkään. Monet hylkäsivät talonsa ja pakenivat Venäjän puolelle, jossa Käkisalmen läänin takaisinluovutuksen jälkeen otettiin mielihyvin vastaan uudisasukkaita. Toukokuussa otettiin kiinni eräs kapinan nostaja, joka yllytti talonpoikia varustautumaan ja ruotsalaisten saavuttua tappamaan kaikki verkapukuiset. Fincke oli syvästi huolestunut tilanteesta, ja hänen Stålarmille lähettämänsä valittelut lienevät aiheuttaneet sen, että epäluulot häntä itseäänkin kohtaan taas heräsivät. Häntä syytettiin siitä, että hän oli sallinut herttuan lähettien liikkua rajaseudulla.²⁰

Tyytymättömyys kyti kuitenkin vain pinnan alla. Savon jalkaväki varustettiin keväällä sotaretkelle suuntana nyt Helsinki – muka kuningasta vastaanottamaan. Muonitustilanne oli siksi heikko, että aseiden lisäksi käskettiin ottamaan mukaan koukut, verkot ja nuorat särpimen hankkimiseksi. Kun kuninkaan paluuta lupaava kirje kesäkuussa luettiin suomennettuna rahvaalle linnan edustalla ja Mikkelin kirkolla, kansa vielä hurrasi ja toivotteli ääneen kuninkaan onnellista paluuta.²¹

Tällä kertaa kuningas Sigismund saapuikin valtakuntaansa, ei tosin Suomeen vaan Ruotsiin. Myös Savon joukot osallistuivat niihin kahteen retkeen, jotka Stålarm teki Ruotsiin tukeakseen kuningasta.²² Yrityksen nolo loppu ja kuninkaan paonomainen paluu Puolaan lokakuussa 1598 oli tapahtuma, joka ei voinut olla syvästi vaikuttamatta Savon sotaväen ja välillisesti myös rahvaan mielialaan.

Savolaisten näkökulmasta oli tämänkin selkkauksen aikana Pohjanmaan suunta tärkein. Elokuussa levisi taas huhu, että Hannu Hannunpoika oli tulossa kohti Rautalampia tarkoituksenaan pyrkiä Savoon ja Viipuriin. Marraskuussa ilmoitettiin, että Hannu Hannunpojan lähetit olivat tulleet Rautalammille yllyttämään kansaa kapinaan. Tämä aiheutti varotoimenpiteitä. Fincke piti tarpeellisena luetuttaa suomeksi laaditun varoituskirjeen Pieksämäellä, Joroisissa, Tavinsalmella ja Juvalla. Kansaa kehotettiin pysymään rauhallisena, jotta se saisi vaimoineen ja lapsineen elää häiriöttä kotonaan. Yllyttäjät oli vangittava ja lähetettävä Savonlinnaan tai Hämeenlinnaan. Uppiniskaisia uhattiin sotaväellä. Vääryyttä kärsineet voivat hakea oikeutta tuomioistuimessa, mutta eivät saaneet turvautua oman käden oikeuteen.²³ Fincke ei toiminut vain yhteen suuntaan. Vielä kerran hän valitti Stålarmille Iisakki Haajasen, Martti Tuomaanpojan ja Pietari Eerikinpoika Kostiaisen väärinkäytöksistä, joita oli tapahtunut sekä Mikkelin tienoilla että Pieksämäellä. Juuri tällaiset teot aiheuttivat uutta meteliä.²⁴

Savon sotaväki palasi samaan aikaan parahiksi Ruotsin retkeltä. Ambrosius Henrikinpojan kertoman mukaan se sai osakseen pilkkaa: »Missä on nyt kuninkaanne? Teidät on ajettu Suomeen takaisin.» Joukkojen mieliala oli matalalla. Fincken arvion mukaan sotamiehiin ei ollut luottamista, jos tulisi uusi sisällissota. Ambrosius Henrikinpoikakin sulkeutui aluksi harmistuneena Hannolanpellon kartanoonsa ja vastasi Finckelle, ettei viitsi joka päivä juosta linnassa. Stålarm näki tarpeelliseksi varoittaa Finckeä siitä, että kapinalliset sotamiehet voisivat kaapata linnan. Vain Fincken ja apulaispäällikön palvelijoille ja luotettavimmille linnanmiehille oli sallittava vapaa pääsy linnaan. Vielä joulun tienoilla valitettiin, että sotamiehet pieksivät suotta suutaan.²⁵

Tähän mennessä joukot olivat jo saaneet levätä ja pystyivät ainakin pitämään silmällä Rautalammin suuntaa. Ambrosius Henrikinpoika lähetettiin sinne ottamaan kiinni kapinallisia talonpoikia. Fincke oli tilannut ylipäälliköltäkin talonpojille osoitetun varoituskirjeen, joka nyt juhlallisesti julistettiin Savon pitäjissä. Sääminkiläisille sen teki Fincke itse linnassa, Rantasalmelle lähetettiin apulaispäällikkö Krister Matinpoika Björnram. Mikkelissä ja Pellosniemellä tehtävän sai Salomon Ille, jonka tuli myös ottaa kiinni näillä tienoin liikkuvat kapinalliset. Tavinsalmella lienee mieliala ollut linnan päällikön kannalta kaikkein huolestuttavin, pitäjä kun oli sekä Rautalammin levottomuuskeskuksen että herttuaa tukevan Pohjois-Pohjanmaan välittömässä naapuruudessa. Pohjois-Savon vouti Pentti Hannunpoika oli erittäin huolestunut voutikuntansa tilanteesta. Talonpojat saivat jatkuvasti uutisia Pohjanmaalta, puhuivat levottomia ja osoittautuivat varsin vastahakoisiksi. Vähän myöhemin Fincke varoitti kokoamasta viljavarastoa Joroisiin, koska talonpojat voisivat sen ryöstää, kuten nuijasodan aikana oli tapahtunut.²⁶

Pohjanmaan suunnalla Savon kuningasmieliset johtomiehet tyytyivät aluksi vastapropagandaan. Siihen kuului ilmeisesti sekin, että nyt otettiin vastaan pohjalaisten esittämät valitukset Hulkon nuijasodan loppuselvittelyn aikana tekemistä tihutöistä. Asia jäi tosin ylipäällikön ratkaisuun. Stålarmin kirje ja Fincken oma kehotus lähetettiin tammikuussa Pohjanmaalle. Linnanpalvelija uskalsi edetä vain 10 silloista peninkulmaa maakuntarajasta. Siellä hän tapasi pohjalaisia talonpoikia ja kääntyi näiden varoituksesta takaisin. Kirjeen hän jätti eräälle talonpojalle toimitettavaksi papeille ja muille johtomiehille. Se tulikin perille ja luettiin suomennettuna Limingan käräjillä. Propaganda ei ollut aivan tehotonta, koskapa pohjalaiset vapauttivat vangiksi ottamansa Fincken palvelijan pelosta, että Savosta muuten hyökätään Pohjanmaalle.²⁷ Sikäläinen väestö halusi ilmeisesti olla rauhassa, kuten savolaisetkin.

Stålarmin suunnitelmiin sen sijaan kuului herttuan puolueen ainoan Suomessa olevan tukialueen valtaaminen. Sitä varten koottiin Savoon huomattavia sotavoimia, Savon omat joukot mukaan lukien kuusi lippukuntaa sekä rekiä, suksia, hevosia ja muonavaroja. Tammikuun lopulla 1599 Fincke pyysi sotaretken lykkäämistä, koska muonitusvarustelut olivat vielä puutteelliset ja kansa vastahakoista, jopa »mieletöntä ja kärsimätöntä». Stålarm itse lähti helmikuussa Viipurin kautta Savonlinnaan sotatoimia johtamaan. Aksel Kurki, joka toimi Suomen sotavoimien ylipäällikkönä, ei kuitenkaan halunnut sitoa voimia toisarvoiselle Pohjois-Pohjanmaan suunnalle. Hän arvioi aivan oikein, että herttuan päävoimien hyökkäys oli odotettavissa meren avauduttua Ruotsin puolelta, ja kokosi voimia Länsi-Suomeen. Mm. Hannu von Oldenburgin ratsumiehet saivat jo helmikuun alussa määräyksen lähteä Savosta Satakuntaan. Kurki lykkäsi Pohjanmaan retkeä koskevan päätöksen Hämeenlinnassa pidettävään sotaneuvotteluun, mutta käski kuitenkin molempia Savon jalkaväkilippukuntia ja Savon suksimiehiä olemaan valmiina retkeä varten. Loppujen lopuksi Kurki ja Stålarm päättivät luopua Pohjois-Pohjanmaan retkestä.²⁸

Sillä välin tapaukset olivat lähteneet vierimään omalla painollaan. Krister Matinpoika Björnram oli jo helmikuun lopulla koonnut joukkoja Rantasalmen Hipsolaan. Sieltä lähti Ambrosius Henrikinpoika maaliskuussa liikkeelle mukanaan Savon jalkaväki sekä talonpoikaista nostoväkeä. Ensin ammuttiin tykillä Hipsolassa ja sitten Ritoniemellä ehkä vain voimien nostattamiseksi. Retki jatkui Tavinsalmen pitäjän halki Pyhäjärvelle ja Haapajärvelle, joka oli retken uloin päätepiste. Siellä ammuttiin taas tykillä, kun huhtikuun alussa ennen kelirikkoa lähdettiin kotimatkalle. Retken tuloksista on herttuan Pohjanmaalle asettaman voudin Augustinus Laurinpojan kuvaus, joka lienee liioiteltu. Sen mukaan Ambrosius Henrikinpoika savolaisineen oli hävittänyt Pyhäjoen, Kalajoen ja Lohtajan pitäjissä yli 100 taloa, surmannut talonpoikia, raiskannut naisia, vienyt mukanaan nuoria poikia ja toista sataa hevosta sekä tehnyt paljon muuta pahaa. Herttuan vouti ei pystynyt aseelliseen vastaiskuun, mutta kohdisti savolaisiin sitä ankaramman propagandahyökkäyksen. Savon sotaväki, joka kävi viattomien ihmisten, avuttomien ukkojen, akkojen ja poikien kimppuun, sai kuulla kunniansa. Ambrosius Henrikinpojan toimia pidettiin todistuksena siitä, että kuningasmielisten johtomiehet hakivat pikemmin riitaa ja rahvaan turmiota kuin yksimielisyyttä ja keskinäistä puolustusta.

Stålarm ja Kurki, joiden tietoon Ambrosius Henrikinpojan retki tuli maalis-, huhtikuun vaiheessa, olivat miltei yhtä tulistuneita. Heidän mielestään Ambrosius oli edennyt pitemmälle Pohjanmaan suuntaan kuin hänellä oli lupa. Kurjen mielestä hänen olisi pitänyt pysähtyä Rautalammilla. Kuultuaan Ambrosiuksen olevan Pyhäjärvellä hän päätti sadattelunsa sanoihin: »Mikä perkele on vienyt järjen noin vanhalta mieheltä!» Stålarm leimasi koko yrityksen Ambrosiuksen ahneuden ilmaukseksi: hänellä syyhyi suu ja tasku, ja sen vuoksi hän eteni niin pitkälle.²⁹

Ambrosius Henrikinpoika puolestaan syytteli, että Uudenmaan ja Viipurin läänin sotamiehet olivat ryöstelleet Pohjanmaalla ja Rautalammilla.³⁰ Luultavasti on kysymys joukoista, jotka oli jätetty varmistamaan Rautalammin suuntaa.

Hävitys- ja ryöstöretki ei tässä tilanteessa hyödyttänyt ketään. Siltä kannalta yleinen närkästys Ambrosius Henrikinpoikaa kohtaan on ymmärrettävää. Mahdollisesti hän ymmärsi ohjeet väärin eikä käsittänyt, että kuningasmielisten johto oli jo päättänyt luopua Pohjois-Pohjanmaan retkestä. Kuitenkaan koko hanketta ei voi vierittää hänen hartioilleen. Tuuma oli Stålarmin. Tarkoituksena oli vallata Oulun linna ja lopettaa herttuan valta Pohjanmaalla.

Pohjanmaan tilanteeseen savolaisten retkellä ei ollut vaikutusta. Pohjois-Savon vouti Pentti Hannunpoika saapui huhtikuun lopulla tiedusteluretkeltä Pohjanmaalta ja kertoi, että eteläiset pitäjät olivat kuninkaalle uskollisia, mutta Kemi, Ii ja Liminka edelleen vastahangassa, so. herttuan puolueen valvonnassa.³¹ Savolaisten kannalta tämä merkitsi sitä, että toisilleen vihamielisten kuninkaan ja herttuan puolueiden valtaraja edelleen kulki Savon ja Pohjanmaan välistä rajaa. Vihollisuudet eivät enää tämän selkkauksen aikana toistuneet, mutta uhka oli olemassa ja jouduttiin ottamaan molemmin puolin huomioon.

Ankarat nuhteet eivät suinkaan parantaneet Savon jalkaväen mielialaa, kun se palattuaan Pohjanmaan retkeltä heti sai kutsun lähteä liikkeelle. Savon lippukuntia oli vaadittu pohjoiseen Varsinais-Suomeen ja Ala-Satakuntaan jo silloin kun ne parhaillaan olivat Pohjanmaalla. Samoihin aikoihin oli Savossa taas toimeenpantu sotaväen ottaja, ja äsken palvelukseen otetut miehet saivat huhtikuun alussa määräyksen lähteä Viipurin kautta Helsinkiin. Joukot oli kuljetettava Helsingistä meritse Poriin. Joukkojen kokoaminen kävi kuitenkin hitaasti. Monet kieltäytyivät lähtemästä ja uhkasivat karata Venäjälle. Muonitustilanne oli niin huono, että Ambrosius Henrikinpoika pelkäsi miestensä ryöstävän talonpojilta viimeisenkin kylvösiemenen, jos ne lähetettäisiin maitse. Niin ne päätettiin lähettää Viipuriin, mukanaan Savonlinnassa rakennetut lotjat sekä talonpoikaisveneitä. Savolaiset olivat aikoneet huolehtia lotjien kuljetuksesta vain Jääskeen asti, mutta nyt heidät velvoitettiin tuomaan ne eheinä Viipuriin. Uudet sotamiehet oli liitettävä lippukuntiin, niin että kumpikin niistä tulisi 300 miehen vahvuisiksi. Myös tykkejä ja ammuksia oli otettava Savonlinnasta.³²

Toukokuun loppupuolella joukot vihdoin olivat valmiina lähtöön, mutta kuri oli höltynyt ja eräät olivat vaimoineen ja lapsineen karanneet Venäjän puolelle. Stålarm koetti tehostaa kuria uhkauksin. Jokainen, joka jäi jälkeen, oli hirtettävä tien varteen. Pohjois-Savon lippukunnan päällikköä oli vaihdettava, Ambrosius Henrikinpoika pantava linnan torniin vedelle ja leivälle sekä toimitettava joukkojen lähdettyä Viipuriin.³³ Tämä jäi pelkäksi uhkaukseksi. Kysyä sopii, kuka muu olisi saanut sotamiehet paremmin liikkeelle kuin heidän vanha päällikkönsä.

Varustautuminen herttuan joukkojen odotettua hyökkäystä vastaan rasitti raskaasti koko maakuntaa. Itse asiassa varustelut olivat jatkuneet taukoamatta koko talven, sillä kesäsotaretkeä oli varustettu jo samanaikaisesti Pohjanmaan retken kanssa. Niinpä lotjien rakentaminen oli aloitettu jo tammikuussa. Ainakin Pohjois-Savossa oli kaksi miestä joka kymmeneksestä kahden kuukauden muona mukanaan hakkaamassa metsässä puutavaraa laivanrakennusta varten. Savonlinnasta saatiinkin liikkeelle 10 lotjaa, minkä lisäksi niitä toimitettiin matkaan suoraan kummastakin voutikunnasta. Tykistöä varten otettiin hevosia, joista monet oli äsken palautettu talonpojille Pohjanmaan retken jälkeen. Hannu von Oldenburgin ratsumiehillä oli määrä olla mukanaan kahden kuukauden muona. Pohjoissavolaiset jalkamiehet saivat muonaa vain kuudeksi viikoksi, eikä suursavolaisille liiennyt sitäkään.³⁴

Yleisestä levottomuudesta on ilmauksena pari linnanväen keskuudessa sattunutta tapausta. Toinen niistä on suorastaan tragikoominen. Gödik Fincken vaimo oli sairaana, »Jumalan vaivan lyömä», ja rupesi tuskissaan ajattelemaan erään Hämeenlinnasta ruodun vangin kohtaloa. Hän pyysi helpotusta vangille, ja tämä päästettiinkin rouvan pyynnöstä vahtimestarin kamariin. Vankipa käytti tilaisuutta hyväksi, hyppäsi linnan avokäymälästä muurin läpi, mutta putosi korviaan myöten sontaan. Hänet ongittiin kiinni virrasta.

Linnan vaatevaraston hoitajatar oli ollut hieman löyhäkielinen ja tullut kertoneeksi, että hänen miehensä, linnanpalvelija Jaakko Eerikinpoika oli tuonut Finckelle salaisen kirjeen Viipurista Matti Laurinpoika Cruusilta, jota epäiltiin herttualle myötämieliseksi. Linnan apulaispäällikkö teki asiasta ilmiannon ja asia tutkittiin linnanoikeudessa. Siinä ei ilmennyt mitään Finckelle raskauttavaa; kirje osoittautui viattomaksi. Sen sijaan Mikkelin kirkkoherran Hannun ja hänen vaimonsa esittämä todistus linnanpalvelijan puheista on ilmausta niistä mielialoista, joita oli liikkeellä. Tämä oli sanonut, ettei kuningas koskaan palaa, ja ennustanut herrojen kukistumista; monet aatelisista, jotka nyt istuvat pöydän päässä, istuvat vastedes oven suussa ja saavat ansaitsemansa palkan, kolmea miestä lukuunottamatta. Eräs sotamies oli juovuspäissään pilkannut kuningas Sigismundia väittäen talonpoikien sanovan, että papinpoika oli kuninkaana. Herttuan laivaston saapumisesta Suomeen ja herrojen kukistumisesta kerrottiin perättömiä huhuja: Stålarm oli muka vangittu ja Salomon Ille teilattu.³⁵ Ille ei näytä nauttineen kansan suosiota, vaikka oli toiminut savolaisten johtajana voittoisillakin retkillä.

Kuningasmieliset yrittivät vastapropagandaa. Niinpä Viipurista syötettiin huhua, että Kaarle herttua aikoi luovuttaa venäläisille Viipurin läänin Kymenkartanoa myöten.³⁶ Tämä tuskin paljonkaan vaikutti mielialoihin. Heinäkuussa Stålarm näki aiheelliseksi varoittaa Savonlinnan päälliköitä kavaltajajoukon aiheuttamasta yllätyksestä.³⁷

Heinäkuun lopulla Arvid Henrikinpoika Tavast, joka piti päällikkyyttä Viipurissa, oli jälleen huolestunut Pohjanmaan suunnasta. Kun sotaväki oli viety pois maakunnasta, oli sieltä odotettavan hyökkäyksen varalta nostettava mies tai enemmänkin täysverolta ja pelotukseksi levitettävä huhua, että savolaiset aikoivat hyökätä Pohjanmaalle. Savonlinnan päälliköt ilmoittivat suostumuksensa tuumaan, mutta arvelivat pessimistisesti, ettei talonpoikiin ollut enää luottamista. Heidän käsityksensä mukaan Pohjanmaan lähipitäjissä ei ollut vielä toimitettu väennostoa eikä hyökkäystä ollut siltä taholta odotettavissa, mutta Tahvo Turpeinen ja Juhana Laurinpoika lähetettiin ottamaan selvää asiasta. Juhana Laurinpoika sai maakuntaan vielä jääneiden uusien sotamiesten kanssa pitää silmällä rajaseutua ja estää herttuan puolueen yhteydet Venäjälle. Syyskuun alussa tuli uusi käsky talonpoikien nostamisesta Pohjanmaalta odotettavan hyökkäyksen varalta. Pohjois-Savon vouti Pentti Hannunpoika lupasikin nostaa 2000 talonpoikaa, mutta noin viikkoa myöhemmin nämäkin vaadittiin jo uhatun Viipurin puolustamiseen.³⁸

Pohjanmaan suunta pysyikin ihan rauhallisena. Oletetusta uhasta oli savolaisille ilmeisesti se hyöty, että he siihen vedoten saattoivat kieltäytyä lähettämästä viimeisiä joukkoja pois maakunnasta.

Tilanne kääntyi kuningasmielisten kannalta vakavaksi syyskesällä 1599, kun Kaarle herttua joukkoineen nousi maihin Lounais-Suomen rannikolle. Savon sotaväki taisteli vielä elokuun lopulla kuningasmielisten riveissä Marttilan taistelussa, jossa herttua saavutti ratkaisevan voiton. Ambrosius Henrikinpojan sotamiehet palasivat kotiseudulleen kahden kolmen miehen ryhmissä. Muutamia heistä vihamieliset talonpojat löivät kuoliaiksi Hämeessä. Myös ratsuväki lyötiin hajalleen, ja osa siitä lähti kohti Savonlinnaa, jonne Hannu von Oldenburg saapui syyskuun lopulla mukanaan ylipäällikkö Aksel Kurjen rouva. Savonlinnasta tuli kuningasmielisten viimeinen pakopaikka. Myös Hämeenlinnan päällikkö, Savonlinnan päällikön veli Sten Fincke siirtyi sinne linnansa räjähdettyä.³⁹

Kuningasmielisillä oli nyt jalansijaa enaa vain Itä-Suomessa. Puolustuksen johto oli Viipurin linnan päällikkö Arvid Henrikinpoika Tavastin käsissä. Hän oli mies, joka Savossa hyvin tunnettiin ja jota oli totuttu tottelemaan, mutta tilanne oli nyt toinen kuin ennen. Sekä Finckeä että Ambrosius Henrikinpoikaa ruokittiin tosin rohkaisevilla uutisilla tulossa olevista apujoukoista ja kehotettiin jälleen kokoamaan hajonnut ratsu- ja jalkaväki. Se määrättiin ensin lähetettäväksi Elimäen leiriin kenttäarmeijan avuksi, mutta pian Ambrosius Henrikinpoika sai käskyn saapua sotamiehineen Viipuria puolustamaan mukanaan kolmen kuukauden muona. Sinne määrättiin tuotavaksi myös se parintuhannen miehen suuruinen nostoväki, jota Pien-Savon vouti Pentti Hannunpoika oli ryhtynyt kokoamaan Pohjois-Pohjanmaalta odotetun hyökkäyksen varalle. Ambrosius vastasi, ettei hänen miehiään saanut enää liikkeelle muu kuin varma tieto siitä, että kuningas itse oli saapunut. Savonlinnan päälliköt puolestaan lupasivat kyllä ilmoittaa Tavastin sanoman sille vähäiselle sotaväelle, joka oli palannut sotaretkeltä, mutta epäilivät sen vaikutusta. Tavastin kehotukset kaikuivat niin ollen kuuroille korville. Savosta ei lähetetty joukkoja Viipurin avuksi eikä Suur-Savosta toimitettu sinne enää muonaa. Viipurin linna antautui syyskuun lopulla. Tavast, jonka nimi vuosikymmenien aikana oli monin tavoin liittynyt savolaisten vaiheisiin, sai monien muiden mukana päällään maksaa uskollisuutensa kuningas Sigismundin asialle.⁴⁰

Ylipäällikkö Aksel Kurki oli kehottanut Ambrosius Henrikinpoikaa kokoamaan väkensä Savonlinnaan, josta se olisi voitu nopeasti lähettää sinne missä sitä tarvittiin. Tätäkään käskyä ei toteltu. Linnanpäällikötkään eivät olleet tässä tilanteessa halukkaita päästämään lisää väkeä linnaan, ellei se tuonut mukanaan muonatarvikkeita. Linnassa oli näet enää 16 tynnyriä ruista ja 100 tynnyriä ohraa, mikä määrä ei montakaan viikkoa olisi riittänyt leiväksi ja olueksi Ambrosiuksen miehille.⁴¹

Marttilassa kärsitty tappio oli masentanut Savon sotaväen ja tehnyt vaikutuksensa myös Savonlinnan puolustajiin. Kaikenlaisia verukkeita esittäen nämä varoivat enää osallistumasta kuningasmielisten asian puolustamiseen. Toisenlainen asennoituminen olisi tuskin enää ollut mahdollistakaan. Talonpojat olivat tiedon levittyä Varsinais-Suomen tapahtumista vastahakoisia suorittamaan apuveroa. Vain muutamia laihoja vuohia oli saatu Pieksämäeltä. Loppujen lopuksi kertyi Suur-Savosta kuitenkin vielä 7 tynnyriä ohraa, 54 lammasta, leiviskä lihaa ja leiviskä kalaa, mutta tämä ei pitkälle auttanut.⁴² Suoranaisiin levottomuuksiin maakunnan omat miehet eivät ryhtyneet. Sitä vastoin Rautalammin miehet eivät enää pysyneet aloillaan, kun kuningasmielisten valta alkoi horjua. Syyskuun alkupuolella he hyökkäsivät Savoon periäkseen takaisin ne hevoset ja tavarat, jotka Savon väki oli ryöstänyt heiltä nuijasodan aikana. Tämä oli vähäinen nuijasodan jälkinäytös, jolla ei ollut sen suurempaa vaikutusta tapahtumien kulkuun.⁴³

Sitä suurempi vaikutus oli herttuan taholta Savonlinnaan saapuneilla uhkauksilla ja kehotuksilla. Saavuttuaan vähän ennen syyskuun puoliväliä Helsinkiin herttua lähetti Finckelle väritetyn kertomuksen tapahtumista ja tilanteesta. Kirje päättyi kehotukseen saapua heti herttuan luo tekemään hengen menetyksen uhalla tiliä toimistaan. Sisämaan tietä etenevä Tönne Yrjänänpoika Gyllenmånen johtama herttuan sotajoukko lähetti Hämeenlinnasta samansuuntaisen viestin Savonlinnaan. Fincke vastasi aluksi vältellen, mutta sai vähän ajan kuluttua herttualta Viipurista kirjeen, jossa jo uhattiin sotatoimilla. Tätä säesti Tönne Yrjänänpoika, joka oli edennyt Selänpäähän ajaessaan takaa Lappeen kautta Savoa kohti peräytyvää Aksel Kurjen joukkoa. Tieto Viipurin kohtalosta ja herttuan uhkaukset pehmittivät Fincken lopullisesti. Vielä syyskuun 27. päivänä hän selitteli mielellään yhtyvänsä valtakunnan säätyjen päätöksiin, kun oli saanut tiedon niiden sisällöstä, ja puolusteli käytöstään. Hän selitti olevansa aivan syytön »tässä maankolkassa sattuneeseen surkeaan verenvuodatukseen» ja pysyneensä aivan sivussa poliittisista juonista. Syyskuun 30 päivänä hän ilmoitti herttualle lähtevänsä tämän luo, niin pian kuin oli luovuttanut linnan luotettaviin käsiin, ja sanoi puoltavan sanan myös linnaan paenneiden huovien puolesta. Samana päivänä herttua lähetti Viipurista Savonlinnaan ruotsalaisen aatelismiehen Jesper Matinpoika Cruusin ja kaksi lippukuntaa sotamiehiä. Gödik Fincke sai uudistetun käskyn luovuttaa linna ja tulla herttuan luo vastaamaan teoistaan. Ruotsalaisia varoitettiin matkalla rasittamasta talonpoikia. Tultuaan linnan edustalle heidän tuli ilmoittaa rummunlyönnein tulostaan ja pyrkiä päällikön puheille. Vasta ellei hyvä auttaisi, olisi linna otettava pakolla. Ambrosius Henrikinpoika oli jo vähän aikaisemmin saanut kehotuksen saapua herttuan luo armoa anomaan. Nyt molempien Savon lippukuntien päälliköt määrättiin miehineen saapumaan herttuan luo.⁴⁴

Savonlinna antautuikin nyt viipymättä. Gödik Fincke, joka ei koskaan ollut kuulunut Suomen kuningasmielisten johtajiin, sai herttuan taholta suopean kohtelun, joskin hänen pitkäaikainen päällikkyytensä Savonlinnassa nyt päättyi. Sitä vastoin Krister Matinpoika Björnram ja Sten Fincke vietiin vankeina herttuan luo Turkuun, jossa heidät lokakuun lopulla mestattiin. Savonlinnan apulaispäällikölle luettiin syyksi mm. se, että hän oli vainonnut paikallisia herttuan kannattajia Maunu ja Pietari Auvista.⁴⁵

Rajumyrsky katkoi ensi sijassa korkeimpia latvoja, ei niitä paikallisia johtomiehiä, joihin Savon talonpoikien kauna kohdistui. Ambrosius Henrikinpoika lähetti armonanomuksensa herttualle Savonlinnasta lokakuun 2. päivänä ja sai pitää lippukunransa. Hannu von Oldenburg sai eräiden muiden ratsuväen päälliköiden kanssa turvaluvan pari päivää myöhemmin.⁴⁶ Paikallisia ratsumiehiä ei syytetty mistään.

Savon molemmat voudit joutuivat jättämään paikkansa, mutta 1601 Pentti Hannunpoika oli jälleen Pien-Savon voutina. Tästä hänelle ei kuitenkaan ollut pitkäaikaista iloa. Nähtävästi säikähtäneenä eräiden voutien saamista kuolemantuomioista hän yritti kesällä 1602 paeta Venäjän puolelle, mutta sai surmansa erään rajatalonpojan ampumasta luodista. Suur-Savon entinen vouti Kustaa Olavinpoika samoin kuin kriisivuosina Lappeen kihlakunnassa palvellut Henrik Niilonpoika Haajanen haastettiin ilmeisesti uusien syytösten johdosta Tukholmaan vielä niin myöhään kuin 1606, mutta lienevät selvinneet pahemmilta jälkiseurauksilta.⁴⁷

Kaksi ja puoli vuotta nuijasodan päättymisen jälkeen olivat nuijasodan voittajat kukistetut. Useimmat eloon jääneistä johtomiehistä joutuivat vetäytymään syrjään. Savon joukot olivat tänä levottomana aikana taistelleet kuningasmielisten riveissä ja joutuneet vastakkain pohjoispohjalaisten naapuriensa kanssa. Tämä oli vain asian ulkonainen puoli. Pinnan alla kyti tyytymättömyys. Se sai ilmauksensa etupäässä savolaisille luonteenomaisissa kokkapuheissa, joiden tarkoitus oli ilmeinen, mutta joiden täsmällistä sisältöä herrojen oli vaikea ymmärtää. Suoranaista kapinahenkeä ilmeni vain Hämeen puolella asuvissa Rautalammin savolaisissa, ja sen aktiiviset ilmaukset jäivät sielläkin vähäisiksi. Auvisten mainitseminen herttuan tunnettuina kannattajina viittaa kuitenkin siihen, että oppositiomieltä oli jopa sellaisillakin seuduilla, joita nuijasota ei ollut välittömästi koskettanut.

Rahvaan passiivisuutta voidaan pitää merkkinä siitä, että se oli nujerrettu, mutta pidättyminen uudesta kansannoususta oli sen kannalta viisastakin. Aikaisemmin kapinasta olisi tehty loppu lyhyeen, ja kesällä 1599 kansannousu oli jo täysin tarpeeton.

Herttuan puolueen propaganda oli luvannut talonpojille parempia aikoja herttuan voiton mukana. Tulevaisuus oli osoittava, täyttyivätkö nämä lupaukset.

PUOLAN SODAN VERIVERO JA RASITUKSET

Jesper Matinpoika Cruusin joukkojen saapuessa Savonlinnaan oli toteutunut se toive, joka oli vuosikausia itänyt monien savolaisten mielissä. Valtaa pitävät kuningasmieliset herrat, joilla oli tilillään nuijamiesten verinen kukistaminen, olivat vuorostaan kukistuneet. He istuivat nyt tosiaan pöydän alapäässä, mikäli istuivat enää ollenkaan. Tilalla olivat nyt Kaarle herttuan miehet. Kaarle oli propagandassaan luvannut talonpojille helpotuksia, ennen kaikkea vapauden linnaleiristä. Mitä kaikkea siitä nyt toteutuisi?

Varsin pian kävi ilmi, ettei todellisuus ollut niin ruusuinen kuin moni ehkä oli kuvitellut. Ensinnäkin Savo sai jatkuvasti pitää yllä entisen sotaväkensä. Hannu von Oldenburg ratsumiehineen ja Savon molemmat lippukunnac olivat edelleen savolaisten rasituksena. Jo marraskuussa 1599 herttua määräsi myös Viipuriin sijoitetun tykki- ja laivaväen muonitettavaksi osittain Savosta, ja laivaväkeä oli vuoden lopulla sijoitettunakin Suur-Savoon.¹ Joulun tienoilla Viipurista lähetettiin Savoon ruotsalaista ratsuväkeä linnaleiriin. Ratsumiehet määrättiin majoitettaviksi suuriin kyliin, jotta niiden valvonta olisi helpompaa. Muonitus oli voudin järjestettävä. Ratsumiehet eivät ankaran rangaistuksen uhalla itse saaneet kantaa mitään talonpojilta.² Nämä olivat vanhoja hyviä ohjeita, joilla ratsuväen vallattomuutta oli ennenkin pyritty hillitsemään. Ne saattoivat tehota normaaleissa oloissa, mutta tuskin silloin kun elintarvikkeista ja rehusta oli äärimmäinen puute. Osoittautui mahdottomaksi kuljettaa verotavaroita ensin Sairilan kartanoon ja jakaa ne sieltä ratsumiehille. Niinpä ratsumiehet tälläkin kertaa ryhtyivät väkisin majailemaan talonpoikien luona ja kantamaan liian suuria muonaeriä. Asiasta syntyi riitaisuuksia, joita selvitettiin seuraavana vuonna käräjillä. Herttuan asettamat uudet ruotsalaiset linnanherrat, Viipurin Aksel Ryning ja Savonlinnan Pietari Hannunpoika liikkuivat näillä asioilla Leppävirralla saakka.³

Maakunnan oman väen asema järjestyi seuraavan vuoden alkupuolella. Herttuan määräyksen mukaan ratsumiehet saivat takaisin tilansa ja rehustus järjestettiin.⁴ Myös sotamiehet saivat omat tilansa vapaiksi vuotuisista rasituksista. Ambrosius Henrikinpoika jatkoi Pien-Savon lippukunnan päällikkönä, mutta suur­savolaisia komensi nyt Olavi Pietarin pojan sijasta Antti Niilonpoika.⁵

Pian saatiin havaita, ettei entinen sotilasrasitus edes riittänyt peittämään kasvavia vaatimuksia. Taistelu Sigismundia vastaan jatkui Viron puolella ja venyi pitkäaikaiseksi kamppailuksi puolalaisia vastaan. Viron ja Liivinmaan sotanäyttämölle vaadittiin pian myös Savon miehiä ja aineellisia voimavaroja.

Uudet sotaväenotot Savossa alkoivat jo kevättalvella 1600. Johdossa oli Jesper Matinpoika Cruus, josta tuli Hämeen ja Savon jalkaväkirykmentin eversti. Hän liikkui itse väenottoa valvomassa Puutossalmella saakka. Pääasiassa Pohjois-Savosta otetuista uusista sotamiehistä muodostettiin uusi Lauri Ingevaldinpojan johtama lippukunta.⁶ Vanha Ambrosius Henrikinpojan johtama lippukunta joutui aluksi varuskunrapalvelukseen Narvaan. Miehistö oli sangen kurjassa tilassa. Herttualle lähetetyn valituksen mukaan se oli jo kaksi vuotta kärsinyt nälkää eikä Narvaan tultuaan ollut saanut mitään elatuksekseen. Miesten oli sen vuoksi ollut pakko myydä vaatteensakin.⁷

Sotaretki nieli odotettua enemmän miehiä ja varoja. Herttua joutui jo vuoden 1600 lopussa määräämään toimitettavaksi Suomessa uuden väenoton Viipurin linnan päällikön Aksel Ryningin johdolla. Julistus asiasta käännettiin myös suomeksi. Palvelukseen määrättiin otettavaksi joka viides mies. Sotamiehen ylläpitämiseksi hahmoteltiin jo eräänlaista ruodutusjärjestelmää seuraavaan tapaan:⁸

että höö vluos teke Joka wijdenneldäJouselda ychden miehen, quin walmis oleman pitä, coska nijtä taruitan ia anotan, Ja pitä sentädhen, nijn laijtettaman että ne neliä jousta sen wijdhennen pitä vluos tekemän waatten Ja sota asuitten canssa, mäskin heidän elatoxeins, ia ruan canssa, nijn kauuan quin höö heidhän kotonan heidhän tykenens ouat, Mutta Coska Heidhän iongun Tougin ja Reisun päällen, Rådzin Rijkin wihollisia wastan, mänemän pitä, nijn mö tachdom Heidhän anda saadha, sen modoisen palkann Rahas ia waatteis, quin muillenkin Knichdillen annetan nimittheinn kuusi kynärätä werkaJa cahdexan marcka raha, Ja Heidän palckans aika pitä luuettaman sijtä aijasta, quin höö uluos lächteuet Reisun päällen, Ja pitä saaman nijn kauuan, quin hee ulkona ouat, Mutta coska he tuleuat taass kotianss, iällens, nijn heidhän pitä, quin ennekin sanottu on, nijldhä neliältä iouselta, waatten ia elatoxen saaman, – –

Oleskellessaan Suomessa vuoden 1602 alkupuolella herttua joutui määräämään vielä uuden väenoton, johon oikeastaan olisi tarvittu säätyjen suostumus. Kun väenkirjoituksissa valitettiin esiintyneen mielivaltaisuutta, annettiin nyt talonpojille osavastuu asiasta. Palvelukseen oli otettava joka kymmenes mies niin, että talonpojat saivat itse valita sotamiehen keskuudestaan. Ehtona oli vain, että tämä oli asekuntoinen 15–50 ikävuoden välillä. Linnanpäällikkö Pietari Hannunpoika sai huolehtia väenotosta ja siihen liittyvän apuveron kannosta Savossa.⁹

Ennen uusien väenottojen alkamista savolaista jalkaväkeä oli kenttäarmeijassa noin yli 700 miestä. Joulukuussa 1600 lähti nimittäin Narvasta Tarttoa piirittämään suomalainen joukko, jonka ytimen muodostivat Savon lippukunnat, Ambrosius Henrikinpojan 344 ja Antti Niilonpojan 388 miestä.¹⁰ Lassi Ingevaldinpojan uusi lippukunta oli vielä joulun tienoilla Säämingin Pihlajaniemessä, mutta lienee pian sen jälkeen viety Viroon.¹¹ Savon jalkaväen määrä ennen uutta väenkirjoitusta nousi niin ollen noin tuhanteen mieheen. Uuden väenoton tuloksena muodostettiin syksyllä 1601 Juho Niilonpojan pääasiassa suursavolainen lippukunta, jonka muodostaminen jatkui seuraavaan kesään. Syksyllä 1602 sekin lähetettiin 350 miehen vahvuisena Viroon.¹²

Savolaiset lippukunnat hupenivat nopeasti Liivinmaan sodan raskaissa taisteluissa. Miehistön ja alipäällystön osalta tilanne näkyy mm. siitä, että sotaleskien ongelma nyt nousee näköpiiriin. Linnanpäällikkö Pietari Hannunpoika määräsi 1602 yhden tynnyrin vilja-avustuksen maksettavaksi eräiden Liivinmaalla kaatuneiden vanhojen sotamiesten leskille – joukossa mm. neljännesmestari Juho Heikkisen leski – mutta äsken väkeen otettujen uusien sotamiesten lesket saivat jäädä ilman. Kaksi vuotta myöhemmin joukko sotamiesten leskiä valitti uudelle linnanpäällikölle Niilo Kijlille, että heidän miehensä olivat kaatuneet edellisen kesän taisteluissa ja että heillä oli niskoillaan isätön lapsilauma. Linnanpäällikkö myönsi kullekin puoli tynnyriä viljaa.¹³

Menetykset näkyvät myös päällystötappioissa, jotka muuten ulottuivat korkeimpaankin päällystöön saakka. Kun aikaisemmin samat miehet olivat johtaneet savolaisia jopa vuosikymmeniä, vaihtui nyt koko päällystö lyhyessä ajassa. Pohjois-Savon uuden lippukunnan päällikkö Lassi Ingevaldinpoika kaatui Kokenhusenin taistelussa Väinäjoen varrella (nykyisessä Latviassa) jo kevättalvella 1601.¹⁴ Molempien uusien lippukuntien rippeet lienee yhdistetty täydennykseksi vanhoihin.¹⁵ Ambrosius Henrikinpojan monivaiheinen ura päättyi 1602 mestauspölkylle, tietämätöntä mistä syystä.¹⁶ Suur-Savon lippukunnan päällikkönä oli viimeistään kesällä 1603 Eerik Niilonpoika.¹⁷ »Alastomina ja surkeina» palasivat Pien-Savon lippukunnan miehet, joita nyt komensi Simo Olavinpoika, syksyllä 1603 pitkästä aikaa kotikonnuilleen.¹⁸

Kotiin jääneiden kohtalo ei ollut paljonkaan helpompi. Sotaväen muonittaminen ja varustaminen oli sangen raskasta, etenkin kun kesällä 1601 tuli erittäin paha kato. Tavanomaisten apu- ja muonaverojen lisäksi rahvaalle pantiin ylimääräisiä rasituksia. Proomuja ja lotjia rakennettiin jälleen Savossa sotaväen tarpeisiin.¹⁹ Talvella 1601 otettiin jokaista 20 veroa kohti yksi hevonen. Kun kotosalla ollut Pohjois-Savon lippukunta kevättalvella 1603 kutsuttiin Narvaan ja sieltä edelleen Tarttoon, sotamiehet ottivat talonpojilta niin paljon hevosia kuin saivat käsiinsä. Talonpoikien käsityksen mukaan kyseessä oli kyyti Viipuriin, mutta siellä ajettiin kyytimiehet pois ja hevoset vietiin tykistöhevosina Narvaan. Menomatkalla Koiviston jäällä menetettiin lähes 50 hevosta. Talonpojat väittivät, että muutamat sotamiehet olivat myyneet hevosia venäläisille.²⁰

Ratsuväen linnaleiri ja vieraan väen majoitus aiheuttivat vieläkin suurempia hankaluuksia. Näistä rasituksista ei suinkaan päästy. Suomen matkansa aikana kevättalvella 1602 Kaarle herttua määräsi osan suomalaisesta ratsuväestä, joka nyt sai komentajakseen Martti Klaunpoika Hästeskon, muonitettavaksi ja rehustettavaksi Savosta.²¹ Kesällä 1602 joutuivat Pärttyli Henrikinpoika Ekelöfin ratsumiehet, jotka jälleen sotapäälliköksi päässyt Stålarm oli sijoittanut linnaleiriin kadosta nääntyneeseen Savoon, pahaan selkkaukseen talonpoikien kanssa. Pohjois-Savon vouti Jaakko Matinpoika Wenno koetti suojella talonpoikia ja selitti, ettei täällä ollut viljaa. Linnanpäällikkö Pietari Hannunpoika lähetti tällöin linnanpalvelijan tutkimaan asiaa. Hän määräsi, ettei viimeistä siemenviljaa saanut ottaa talonpojilta ja että kaksi kolmannesta viljasta oli tuotava linnaan ja vain kolmannes jätettävä ratsumiehille. Myös linnaleiriin sijoitettavien ratsumiesten määrästä syntyi erimielisyyttä ratsuväen päällikön ja siviilihallinnon edustajien välillä. Ekelöf määräsi silloin ratsumiehet sijoitettavaksi suoraan talonpoikien luo. Tämä aiheutti valituksia väärinkäytöksistä, etenkin liian suurien erien kantamisesta. Ratsumiesten käsitys asiasta oli aivan toinen. He selittivät joutuneensa ottamaan talonpojilta, joilla ei ollut viljaa, yhden talarin rahakorvauksen viljatynnyriä kohti, mutta joutuneensa maksamaan kaupungissa 4 talaria tynnyriltä.²²

Talvi 1602–1603 oli vieläkin vaikeampi. Koko maassa oli silloin runsaasti vierasta sotaväkeä majoitettuna. Savoon sijoitettiin silloin 600 miehen vahvuinen Uplannin ratsulipusto, ja sen läpi marssi pohjalainen jalkaväkilippukunta. Eräästä Savoon lähettämästään joukosta Stålarm ilmoitti jo tulotiessä linnanpäällikölle, että ellei sen sijoitusta järjestetä, miesten on pakko ryöstää talonpojilta minkä saavat käsiinsä.²³ Kaarle herttuan ankarat uhkaukset väkivaltaisuuksiin syyllistyneiden hirttämisestä eivät näissä oloissa paljon merkinneet. Ratsuväen linnaleiri jatkui yhtä raskaana seuraavanakin talvena ja aiheutti talonpoikien valituksia, joita Martti Klaunpoika Hästesko tutki pitäessään väenkatselmusta Pellosniemellä.²⁴

Vuosina 1604–1605 käytiin Viron ja Liivinmaan rintamalla raskaita taisteluja, joissa myös Savon joukot kärsivät menetyksiä. Edellisen vuoden taistelujen jälkeen ilmaantui Suur-Savoon taas sotaleskiä, jotka anoivat kruunun avustusta isättömien lastensa hengen pitimiksi. Sitten Suur-Savon lippukunta vedettiin varuskuntapalvelukseen Viipuriin. Pien-Savon lippukunta oli aluksi varuskuntapalveluksessa Savonlinnassa ja partioi Venäjän vastaista rajaa, kunnes kesällä 1605 päällikkö Simo Olavinpoika noin 100 miestä mukanaan lähetettiin Narvaan ja sieltä edelleen lotjilla Peipsenjärveä pitkin Tarttoa kohti. Tämä yritys päättyi onnettomasti. Talvella 1606 määrättiin osa Savonlinnassa majailevasta lippukunnan pääosasta Henrik Baggen lippukuntana liittymään niihin suomalaisiin hiihtojoukkoihin, joita koottiin Tallinnaan ja Narvaan.²⁵

Raskaat tappiot vaativat turvautumaan uusiin väenottoihin. Kaarle IX:n loppuvuodesta 1605 antama sääntö toimeenpano-ohjeineen saattoi sotaväenoton entistä säännöllisemmälle kannalle. Vero- ja kruununtalot oli jaettava kymmenen taloa käsittäviin ruotuihin ja kustakin ruodusta oli otettava yksi mies siitä talosta, jossa oli eniten väkeä. Näiden kymmenmiesten tuli olla heti varustettuina pyssyillä ja muilla aseilla valmiina lähtemään Viroon. Vähän myöhemmin kuningas säikähtäneenä Venäjän rajalta kuuluvista uutisista määräsi vielä, että Suomessa oli kutsuttava aseisiin joka viides mies ja nämä oli sijoitettava Viipurin lääniin viemättä heitä vieraalle sotatantereelle. Viisikäsmiehet otettiin kuitenkin taloittain eikä miesluvun mukaan. Tästä huolimatta kuninkaan uudet määräykset nostivat väenoton kolminkertaiseksi.²⁶

Savosta otetuista miehistä muodostettiin uusi lippukunta, jonka päällikkönä oli Pietari Laurinpoika. Siinä oli yli 200 kymmenmiestä ja yli 400 viisikäsmiestä, joista kaksi kolmannesta oli Suur-Savosta ja yksi kolmannes Pien-Savosta. Kymmenmiehet määrättiin jo helluntaiksi Viipuriin ja kuljetettavaksi edelleen Narvaan. Vanha Suur-Savon lippukunta, vähän yli 200 miestä, lähetettiin Viipurista Narvaan ja syksyllä Pärnuun osallistumaan varsinaisiin sotatoimiin. Kaiken kaikkiaan savolaisia oli vuoden 1606 puolivälissä aseissa toista tuhatta miestä.²⁷

Seuraavana talvena kuninkaan vaatimukset vielä kasvoivat. Hän tahtoi saada Narvaan kokonaista 1000 suksimiestä Suomesta. Tämän määräyksen johdosta Savonlinnan päällikkö Niilo Kijl määräsi uuden väenoton toivoen että voudit löytäisivät vielä taloista palvelukseen soveltuvia poikia tai vävyjä. Väenkirjoitus pantiinkin toimeen. Se aiheutti nurkumista ja syytöksiä puolueellisuudesta. Suksimiehiä saatiin tuskin kuitenkaan vielä täksi talveksi. Syksyllä 1607 kuningas käski Savonlinnan päällikköä uudestaan toimittamaan 300 miehisen hiihtotaitoisen lippukunnan ennen jäiden tuloa rannikolle, mistä se oli laivattava Pärnuun. Myöhään seuraavana kevättalvena vaadittiin vielä Pien-Savosta Liivinmaalle toimitettavaksi 130 paria suksia.²⁸

Savolaisten aktiivinen osallistuminen Liivinmaan sotaan alkoi kuitenkin jo näihin aikoihin olla ohi. Tilanne itärajalla oli muuttunut sellaiseksi, että miehet tarvittiin kotinurkilla. Vielä 1608 Eerik Niilonpojan johtama Suur-Savon lippukunta sijoitettiin varuskuntapalvelukseen Tallinnaan, mutta Simo Olavinpojan piensavolaiset, kaikkiaan noin 100 miestä, palasivat näihin aikoihin Narvasta vahvistamaan kotiin jäänyttä lippukunnan osaa.²⁹ Sitä tarvittiinkin pian toisella suunnalla.

Eerik Niilonpojan lippukunta suorittikin varuskuntapalvelusta Tallinnassa vielä pari vuotta myöhemmin, jolloin sotatoimien painopiste oli jo siirtynyt Venäjälle. Tällöin miesten väitettiin kotijoukkojen tapaan tottuneen liian helpoille päiville. He ajelivat muka Helsingin ja Savon väliä rasittaen talonpoikia kyydityksillä ja omavaltaisuuksilla, eikä heistä ollut mitään hyötyä Tallinnassa. Uudella ylipäälliköllä Jaakko de la Gardiella olikin heille sopiva lääke: suoraan rintamalle Käkisalmen piiritys joukkoihin. Profossi Pietari Ilmarinen sai tehtäväkseen koota kotiseudulla olevat miehet, ja karkurit oli hirtettävä.³⁰

Vaikka Puolaa vastaan käyty sota ei suoranaisesti koskettanut Savon maakuntaa, sen välilliset vaikutukset olivat huomattavat. Jos aktiivisen idänpolitiikan kausi oli ollut savolaisille raskas, ei rintaman siirtyminen Suomenlahden eteläpuolelle tuonut muuta helpotusta kuin sen, etteivät kotinurkat nyt olleet vaarassa. Kutsuntalaitos järjestettiin entistä tehokkaammaksi. Verivero oli yhtä raskas ellei raskaampi kuin Venäjän sodassa, ja taloudellinen rasitus entistä suurempi. Tämä näkyy varsinkin niissä yhteiskunnallisissa muutoksissa, joita sota toi mukanaan, sellaisissa kuin huomattavan suurten läänitysten myöntämisessä Baltian saksalaisille tai venäläisille pajareille, ratsumiesluokan kasvuna ja verovapauksien myöntämisenä jalkaväen päällystölle ja alipäällystölle, jopa ensi kertaa sotamiehillekin. Nämä muutokset olivat esimakua siitä, mitä Ruotsin suurvalta-aseman ylläpitäminen oli maksava Savon talonpojille.

Liivinmaan sodan ajalta on Savon kansanrunoudessa säilynyt kappale suomalaisiin kohdistettua sotapropagandaa. Kaarle herttua käväisi kesällä 1601 Riian edustalla ja valloitti esikaupungin ja pienen linnakkeen saamatta kuitenkaan kaupunkia haltuunsa. Tätä Riian lyhytaikaista piiritystä on ylistetty seuraavin säkein:³¹

Hyvä herra, Hert Caarle
Ruotsin kuuluisa kuninkas
– – –
Tullaxensa toivotteli
Alle riskin Rian linnan.
Ampui kerran, ampu toisen,
Ampui kohta kolmanenkin,
Linnan tornit totkahteli
Linnan vallitkin vapisi.
Ambui rikki ringiportin.

Savolaisten sopikin laulaa valtakunnan uuden päämiehen kunniaa näillä muunnetuilla sanoilla, koska he eivät olleet vielä olleet mukana eivätkä oikealla puolellakaan silloin kun Kaarle herttua pani pyssyt paukkumaan »alla Viipurin vihannan, alla suuren Suomenlinnan». Mielialan kohottaminen saattoi olla tarpeen senkin vuoksi, että osallistumista Puolan sotaan oli savolaisille vaikea motivoida. Mahdollisesti selitettiin, että oli kysymys luterilaisen uskon puolustamisesta katolisen Sigismundin vehkeilyjä vastaan.

SAVO VAPAUTUU RAJAVARTIOTEHTÄVÄSTÄÄN

Suuren sisäpoliittisen kriisin aikana oli tapahtunut Savon itärajan kannalta tärkeä ratkaisu, Käkisalmen luovutus syyskuun alussa 1597. Se vasta teki totta Täyssinässä 1595 solmitusta rauhasta ja saattoi voimaan sen rajalinjan, joka rauhanteon jälkeen oli suurin vaikeuksin saatu käydyksi. Venäjän valta ulottui jälleen Savon rajalle, mutta tämä seikka ei merkinnyt epävarmuuden lisääntymistä. Päinvastoin maakunnan asema oli paljon turvallisempi kuin silloin kun Käkisalmen läänin piti olla sitä eteentyönnettynä tukikohtana suojaamassa. Kun raja oli nyt sovittu ja käyty, asutus saattoi uskaltautua aivan rajan tuntumaan ja venäläiset kauppiaat voivat jälleen saapua Savonlinnaan. Itäinen naapuri pysyi aloillaan myös sinä vaarallisena aikana, jolloin sisällissota ulottui Itä-Suomeen saakka.

Uuden vaiheen alkaminen idänpoliittisissa suhteissa koettiin Savossakin, kun venäläisten herttuan luo toimittama lähetystö helmikuussa 1600 palasi kotimaahansa Savon halki kulkien Pielaveden ja Kuopion pappilan kautta Säämingin pappilaan, Savonlinnaan ja Pellossaloon. Saattueessa oli noin 100 miestä ja 160 kyytihevosta. Seurueen ruokkiminen tuotti jo levottomista ajoista kärsineelle maakunnalle melkoisia vaikeuksia. Leipä oli paistettava vesitaikinasta maitoa ja munia käyttämättä, ja jäniksiä ja lintuja koetettiin haalia kokoon lihan ja läskin säästämiseksi. Juomatavaroita ei kuitenkaan puuttunut; Savonlinnassa tarjottiin sekä ranskalaista ja reiniläistä viiniä että viinaa.¹

Seuraavina vuosina rajalla vallitsi rauha, vaikka rauhansopimus oli vielä lopullisesti vahvistamatta ja varsinkin Viipurin suunnalla epäiltiin tsaarin aikeita. Olavi Hulkon käynti Käkisalmessa 1602 lienee johtunut vain paikallisista rajaselkkauksista. Sellaisiin viittaa sekin, että Pohjois-Savon kihlakunnankirjuri sai 1603 mukaansa ampumatarvikkeita, kun hän lähti rajalle perimään rästejä ja toimittamaan muita kruunun asioita.² Kuitenkaan venäläisten ei 1600-luvun alkuvuosina pelätty hyökkäävän Savoon. Savolaisten panos Liivinmaan sotaan ei olisi ollut mahdollinen, jos samaan aikaan olisi ollut pelättävä hyökkäystä kotinurkilla.

Savon rajamaakunnan oloihinkin vaikuttava suuri käänne Venäjän politiikassa tapahtui v:n 1605 vaiheilla. Edellisenä vuonna oli Venäjällä ns. Vale-Dmitrin esiintymisen myötä alkanut sekasorron aika. Levottomuus tuntui pian Suomen rajan vastaisillakin alueilla. Ensin pelättiin venäläisten hyökkäystä, mutta pian ilmeni, että eräät venäläiset hakeutuivat Ruotsin puolelle turvaan. Savossa oli ensimmäinen merkki uudesta politiikasta se, että kaksi venäläistä pajaria, Afanasi Nassokin ja Menschik Baranoff (Boranov), jotka siirtyivät Ruotsin palvelukseen, sai Savosta huomattavia läänityksiä.³ Se ei ollut mikään ilahduttava uutinen Savon talonpojille ja aiheutti ennen pitkää selkkauksia.

Uusia rasituksia pikemmin kuin helpotusta merkitsi myös se uusi idänpolitiikka, jonka Kaarle IX hahmotteli helmikuussa 1605. Venäjän lailliselle hallitukselle luvattiin apua vallananastajaa vastaan ehdolla, että mm. Käkisalmi luovutettaisiin Ruotsille. Vale-Dmitrin kannattajat näyttävät joksikin aikaa päässeen valtaan Käkisalmessakin, ja sieltä pelättiin hyökkäystä Ruotsin aluetta vastaan.⁴ Tämä antoi aihetta puolustusvalmiuden tehostamiseen myös Savon suunnalla.

Vuoden 1606 alussa vieraili ylipäällikkö Krister Somme Savonlinnassa, jonka päällikkönä vuodesta 1604 oli ruotsalainen aatelismies Niilo Kijl. Venäjältä kuuluvien outojen uutisten johdosta hän määräsi parantamaan linnan varustuksia ja pitämään sen hyvin miehitettynä. Linnaan jätettiin Pien-Savon sotamiehiä 160 miehen vahvuinen joukko-osasto, jota nimitetään Henrik Baggen lippukunnaksi. Linnanpäällikkö sai kehotuksen tiedustella valppaasti naapurin aikeita ja raja­oloja.⁵ Tilannetta pidettiinkin Savonlinnassa siksi jännittyneenä, että rajalle heinänkorjuuseen lähetetyt linnanpalvelijat varustettiin asein. Venäläistulkki Maunu kulki kirjeenkantajana Savonlinnan ja Käkisalmen väliä.⁶ Samana vuonna palvelukseen otetut viisikkäät määrättiin talonpoikaisten ruotumestariensa johdolla jäämään kotiseudulle suojajoukoiksi venäläisten taholta uhkaavia yllätyksiä vastaan.⁷ Savosta palvelukseen otettuja uusia sotamiehiä oli seuraavana vuonna Matti Eerikinpojan lippukuntana työpalveluksessa Savonlinnan muureilla, joita Niilo Kijl oli ryhtynyt kiireen vilkkaa vahvistamaan.⁸ Näiden vuosien ponnistelujen tuloksena kohosi Kiilin torni, viimeinen Savonlinnan merkittävä rakennustyö siltä kaudelta, jolloin se oli Ruotsin rajavarustus Venäjää vastaan. Samaan aikaan savolaisten voimia vaadittiin toiseenkin suuryritykseen, Pentti Severinpoika Juustenin alulle panemaan Saimaan kanavan kaivamiseen.⁹

Suurpoliittinen peli oli toistaiseksi Savon rajalla merkinnyt vain puolustuksen tehostamista. Tilanne muuttui toiseksi kun Kaarle IX vuodesta 1606 lähtien ryhtyi hakemaan kosketusta uuteen venäläiskansalliseen tsaariin Vasili Suiskiin. Avun vastikkeeksi vaadittiin edelleen Käkisalmen luovutusta. Ruotsalaiset varustautuivat nyt sekasortoisessa tilanteessa omin neuvoin kaappaamaan linnan saadakseen haltuunsa pantin uhrauksistaan.¹⁰ Se merkitsi tehostettua toimintaa myös Savon suunnalla. Uuden valtuuskunnan vaikutusvaltainen jäsen, kuninkaansihteeri Nils Chesnecopherus vieraili Viipurin linnan päällikön Arvid Törnenpoika Wildemanin kanssa Savonlinnassa vuoden 1607 alussa. Puolisen vuotta myöhemmin siellä nähtiin myös Viipurin linnan sihteeri, venäjän kielen tulkki Henrik Jönsinpoika Careel. Raja-asiantuntijana valtuuskunnalla oli sihteeri Andreas Bureus, joka sai tehtäväkseen henkilökohtaisesti tarkastaa rajaa riidan­alaisissa paikoissa. Savonlinnassa tutkittiin tietenkin rajaoloja ja ehkä mahdollisuuksia Käkisalmen kaappaamiseksi. Bureus on tällä matkallaan hankkinut sen Itä-Suomen olojen tuntemuksen, joka teki hänelle mahdolliseksi esittää myös Savosta paljon tarkemman karttakuvan kuin aikaisemmin.¹¹

Käkisalmen toivottiin putoavan kypsänä hedelmänä ruotsalaisten käsiin, mutta jo kevättalvella 1607 saatiin Käkisalmen linnan venäläiseltä päälliköltä Viipuriin kirje, joka osoitti nämä toiveet turhiksi. Kasakoiden aiheuttaman sekasorron vuoksi koetettiin Käkisalmen läänin talonpoikia samoin kuin venäläisiä pajareita houkutella Ruotsin puolelle.¹²

Pian kävi ilmi, ettei aktiivista idänpolitiikkaa voitu harjoittaa ilman voimakeinoja. Keväällä 1608 määrättiin Savosta otettavaksi aseisiin arvannostolla joka kolmaskymmenes mies ja lisäksi hevosia. Myös nostoväki kutsuttiin kokoon. Väenottokomissaarien Klaus Eerikinpoika Slangin ja Prinkkalan Hannu Eerikinpojan suomeksi käännetyt väenottojulistukset ovat säilyneet Savon tileissä.¹³ lokakuussa 1608 alettiin Itä-Suomen joukkoja koota Viipuriin. Marraskuussa Ruotsin vastaiset rajalinnat, mm. Käkisalmi, joutuivat puolalaismielisen uuden Vale-Dmitrin valtaan. Viipurissa pidetyissä neuvotteluissa venäläiset ahdingossaan lupasivat luovuttaa Käkisalmen, mutta ruotsalaisen apuretkikunnan oli sitä ennen marssittava suoraan Sisä-Venäjälle. Tämä merkitsi savolaisille uusia taisteluja kaukaisilla sotatantereilla, ennenkuin rauhan säilyminen oman maakunnan rajalla oli varmistettu.¹⁴

Jaakko De la Gardien suuren Venäjän retken valmistelu loppuvuodesta 1608 merkitsi Savon joukkojen uutta liikekannallepanoa. Ylipäällikön käyttöön määrättiin muutamia satoja suksimiehiä Savosta ja Viipurin läänistä. Tämän määräyksen toteuttamisen ei pitänyt olla vaikeaakaan, »koska kaikki siellä asuvat osaavat hiihtää.»¹⁵ Simo Olavinpojan ja Matti Eerikinpojan lippukunnat määrättiinkin heti vuoden alussa kokoontumaan Viipuriin sukset mukanaan, ja myös osa Eerik Niilonpojan lippukunnasta liittyi mukaan. Ensinmainittua joukko-osastoa johti luutnantti Antti Pietarinpoika Kurkinen päällikön siirryttyä rauhan toimiin Savonlinnan linnanvoudiksi. Matti Eerikinpoika kaatui Venäjällä ja hänen lippukuntansa yhdistettiin toisiin.¹⁶ De la Gardien armeijan mukana savolaisetkin joukot samosivat Novgorodiin, Tveriin ja Moskovaa kohti. Loppuvuodesta kohdattiin jo vaikeuksia, elintarvikkeista oli puutetta ja osa miehistä karkasi kotiseudulleen, josta heitä houkuteltiin takaisin anteeksiantoa luvaten. Samalla lähetettiin lisäväkeä pääsotanäyttämölle. Narvassa varuskuntapalveluksessa ollut Pietari Laurinpojan lippukunta sai nyt lähtökäskyn, ja piensavolaisten kotiin jäänyt osa, jota nyt johti Lauri Yrjänänpoika Posa, kutsuttiin joulunpyhiksi Viipuriin.¹⁷

Venäjän retken aiheuttama suuri liikekannallepano aiheutti vaihdoksen myös Savonlinnassa. Linnaa tarmokkaasti varustanut Niilo Kijl siirrettiin 1608 toisiin tehtäviin ja linnan päälliköksi tuli Eerik Klaunpoika Bielkenstierna. Hänkin oli ruotsalainen, kuten molemmat edelliset Kaarien aikaiset Savonlinnan päälliköt, mutta ei suinkaan tehtäviinsä täysin perehtymätön. Hän oli jo 1602 tullut Viipurin linnan apulaispäälliköksi ja osallistunut mm. rajaselkkausten selvittelyyn. Viipurissa ollessaan hän oli nainut Savonlinnan aikaisemman päällikön Pietari Hannunpojan tyttären. Bielkenstierna joutui toimimaan Savonlinnan päällikkönä vaikeina sotavuosina. Hänen oli kuten aikaisempienkin Savonlinnan päälliköiden ensisijaisesti vastattava lääninsä puolustuksesta. Hänellä oli myös tärkeä osavastuu sieltä käsin Käkisalmen suuntaan suoritetuissa sotatoimissa.¹⁸

Savon vakinaisen väen lähtiessä Moskovan retkelle jäi kotimaakunnan puolustus nostoväen varaan. Savon hiihtojoukkojen päälliköksi määrättiin jo kevättalvella 1609 lounaissuomalainen aatelismies Henrik Kristerinpoika Gyllenhierta. Hänen alaisenaan johtivat Suur-Savon nostoväkeä Antti Laurinpoika ja Antti Antin poika sekä Pien-Savon nostoväkeä Melker LaurinpoikaJut. Savon ja Viipurin Karjalan nostoväki koottiin Viipurin lääniin, mutta kun yrityksestä Käkisalmea vastaan vielä tällä kertaa luovuttiin, savolaiset saivat palata kotinurkilleen.¹⁹ Tyydyttiin vartioimaan rajaa ja suoritettiin Käkisalmen suuntaan tiedustelua, jota hoiti venäläistulkki Maunu. Venäläisiä kauppiaita kävi edelleen linnassa ja kirjeenkantajia kulki linnojen välillä vielä v:n 1611 puolella.²⁰

Savo joutui suurempienkin diplomaattisten toimien sivunäyttämöksi. Jouluna 1609 kestittiin Mikkelin pappilassa niin harvinaisia vieraita kuin kahta tataariruhtinasta – ilmeisesti Kaarle kuninkaan uusia liittolaisia – jotka olivat paluumatkalla Moskovaan. Vielä enemmän toivoa herätti savolaisissa se tsaarin lähetystö, joka helmikuussa 1610 sihteeri Erik Elfssonin seurassa matkusti Viipurista Auvilan ja Toivalan kautta Kuopioon ja Ouluun sekä edelleen Tukholmaan. Sen tehtävänä oli nimenomaan Käkisalmen luovutus ruotsalaisille.²¹

Jo syyskesästä 1609 lähtien tilanne Käkisalmessa oli kuitenkin kehittynyt siihen suuntaan, ettei linnan luovuttaminen Viipurin sopimuksen perusteella näyttänyt mitenkään todennäköiseltä. Piispa Silvester johti vastarintaa ja yllytti sotaväkeä, kaupunkilaisia ja läänin talonpoikia länsimaalaisia tunkeutujia vastaan. Ruotsin puolelta voitiin kiinnittää jonkin verran toiveita lääniin Suomen puolelta muuttaneisiin, jotka olivat suureksi osaksi savolaisia.²²

Vuoden 1610 alussa Savossa suoritettiin taas sotavarusteluja. Lauri Yrjänänpoika Posan lippukunta kutsuttiin Viipuriin, jossa myös Pietari Laurinpojan lippukunta oli valmiina Venäjän retkeä varten. Savosta otettiin talvisotaretkeä varten lammasnahkoja, sukkia ja kenkiä. Kun Eevert Horn vähän myöhemmin eteni Inkeriin, savolaiset jätettiin muiden suomalaisten kera Viipuriin. Tarkoituksena oli varata nämä joukot Käkisalmea vastaan. Huhtikuussa sotaneuvos Tönne Yrjänänpoika Gyllenmåne määrättiin Käkisalmen päälliköksi. Nyt oli siis päätetty ottaa Käkisalmen lääni Ruotsin valtaan joko sovulla tai väkisin. Suomalaiset joukot kävivätkin jo tässä vaiheessa Käkisalmen edustalla.²³

Juhannuksen tienoilla 1610 oli käynnissä voimien kokoaminen Käkisalmen valloittamiseksi sekä Viipurin että Savonlinnan suunnalta. Savosta päin tätä toimintaa johti linnanpäällikkö Eerik Klaunpoika Bielkenstierna. Linnasta voitiin lähettää Käkisalmea vastaan jonkin verran savolaista jalkaväkeä ja ruotsalainen ratsuväkiosasto, mutta pääosan Käkisalmen piiritys joukoista muodosti savolainen ja karjalainen nostoväki. Gyllenhiertan alaisena johti suursavolaisia Lassi Antin­poika ja piensavolaisia Melker Laurinpoika Jut, kun taas Eerik Simonpojan johtamalle nostoväkiosastolle jätettiin rajan vartiointi.²⁴

Voitettuaan Käkisalmen puolustajat kenttätaistelussa heinäkuun alussa 1610 hyökkääjät saattoivat Lassi Antinpojan johdolla saartaa linnan.²⁵ Tehokkuutta piiritykseen saatiin vasta kun Jaakko De la Gardie joukkoineen oli palannut Moskovasta. Syyskuussa 1610 hän otti piirityksen ylijohdon käsiinsä. Jotta Käkisalmen yhteydet Laatokan yli venäläisiin saataisiin katkaistuksi, otettiin Savosta 18 suurta venettä. Savosta hankittiin myös hevostäydennystä ja talven tullessa suksia. Pietari Laurinpojan ja Lauri Yrjänänpoika Posan lippukunnat kutsuttiin nyt nekin kenttäarmeijasta Käkisalmea vastaan, samoin Tallinnassa varuskuntapalvelua suorittanut Eerik Niilonpojan lippukunta. Muonitusvaikeuksien vuoksi ratsuväki oli lähetettävä linnaleiriin takamaaston, ensi sijassa tietenkin Savoon. Savolaisia kehotettiin lisäponnistuksiin vetoamalla siihen, että kyseessä oli erityisesti Savon paras. Vihollinen oli nyt vihdoinkin tungettava Savon rajoilta.²⁶

Maaliskuun alussa 1611 nälkäsaarron näännyttämä Käkisalmi vihdoin antautui Viipurin linnan päällikölle Arvid Tönnenpoika Wildemanille. Savolaisia joukkoja kuului seuraavina vuosina linnan varusväkeen.²⁷

Sama näytelmä toistui kuin miespolvi aikaisemmin. Käkisalmen valtaus ei tuonut rauhaa pohjoissavolaisille, vaan pikemminkin päinvastoin. Pohjoiskarjalaiset eivät nytkään katsoneet Käkisalmen antautumisen myötä joutuneensa ruotsalaisten käskyvaltaan, ja heillä oli vielä aktiivisempina taustavoiminaan naapurinsa ja uskonveljensä Aunuksen karjalaiset. Käkisalmen valtaus johti nytkin kostohyökkäykseen turvatonta Pohjois-Savoa vastaan.

Rajan vartiointi ei ollut kokonaan laiminlyöty. Henrik Kristerinpoika Gyllenhierta hoiti pääasiassa juuri vartiotehtäviä. Pietari Laurinpojan lippukunta käännytettiin jo kesäkuun alussa 1611 rajanvartiointitehtäviin. Elokuussa se piti vartiota Orisalmella. Pitkä raja ei kuitenkaan ollut tehokkaasti vartioitavissa. Nähtävästi jo juhannuksen tienoissa 1611 rajantakaiset karjalaiset Maksima Räsäsen johtamina tunkeutuivat yllätyshyökkäyksellään Kuopioon saakka, jossa he polttivat kirkon ja pappilan. Maaninkaveden kylässä he surmasivat kahdesta talosta isännän ja ryöstivät kolmannen talon. Vehmasmäellä surmattiin kaksi isäntää ja kolmannesta talosta koko väki. Lisäksi otettiin yksi isäntä vangiksi, kahdeksan taloa poltettiin ja kolmesta, joissa rakennukset säästyivät, ryöstettiin tavaraa.²⁸

Henrik Kristerinpoika Gyllenhiertan ja savolaisen nostoväen tehtäväksi jäi vihollisen takaa-ajo. Hänen alipäällikköinään toimivat Melker LaurinpoikaJut ja Antti Pietarin poika eli Kupo-Antti, joka näyttää aikaisemmin toimineen Jääsken nostoväen päällikkönä, mutta siirtyi näihin aikoihin Savon joukkoihin. Takaa-ajoon osallistui myös Pietari Laurinpoika jalkaväkilippukuntineen. Tutkinnoissa, jotka savolaisten retkestä aiheutuivat, mainitaan myös lippukunnan luutnantti Pärttyli Knuutinpoika, vänrikki Berndt Martinpoika, neljännesmestari Martti Kainulainen ja kirjuri Juhana Henrikinpoika Kauranen.²⁹

Takaa-ajajat eivät onnistuneet tavoittamaan Maksima Räsästä, joka ilmeisesti Pielisjärven kautta palasi kotiseudulleen Repolaan. Jäljittäessään häntä savolaiset ryöstelivät heti Karjalan puolelle saavuttuaan Oravilahdessa ja Liperissä, sitten koko Pielisjokivarressa Paiholasta Enoon ja vielä muutamassa talossa Pielisjärven puolellakin. Enossa saatiin saaliiksi Räsäsen käyttämä nelituhtoinen vene. Täällä käytiin ehkä pikku kahakkakin, jossa yksi talo poltettiin ja pelto ja hamppumaa tallattiin. Tämän jälkeen savolaiset levittäytyivät Ilomantsiin ryöstelemään niitä seutuja, joissa he arvelivat sissien saaneen kannatusta. Taloja poltettiin vain muutama, mutta ryöstön kohteeksi joutui kaiken kaikkiaan 71 taloa. Varsinkin vaatteet ja metallitavara kelpasivat saalistajille. Taloista vietiin myös vuodevaatteita, aseita, valjaita, kalastusvälineitä ja veneitä. Ilomantsilaiset olivat ilmeisesti ehtineet ajaa karjansa metsiin piiloon, mutta Pielisjokivarressa karjaakin joutui varsin runsaasti savolaisten saaliiksi.

Aikaisemmin savolaiset olivat saaneet tällaisista teoista kiitosta, mutta nyt oli tilanne toinen. Käkisalmen lääni oli Viipurin sopimuksessa luovutettu Ruotsille. Kun linna oli vallattu, oli vakaana aikomuksena liittää alue lopullisesti Ruotsin valtakuntaan. Pohjoiskarjalaiset kielsivät tietenkin osallisuutensa Räsäsen hankkeeseen Ja väittivät joutuneensa selvän ryöstön kohteiksi. Miehitysvallalla oli tarve osoittaa, että se oli tarkoittanut täyttä totta ottaessaan Käkisalmen karjalaiset suojelukseensa. Niinpä tapahtuneeseen suhtauduttiin vakavasti. Kolme savolaisten johtajaa, Henrik Kristerinpoika Gyllenhierta, Pärttyli Knuutinpoika ja Kupo-Antti lähetettiin vangittuina kuninkaan luo tutkimuksia varten.³⁰ Uusi kuningas Kustaa II Aadolf lähetti vangitut johtajat alkutalvesta 1612 Käkisalmen linnan päällikön Tönne Yrjänänpojan tutkittaviksi. Kovin ankarasti heitä ei liene rangaistu. Henrik Kristerinpoika Gyllenhierta siirrettiin toistaiseksi muuanne, mutta jo 1615 sai verovapauden Mikkelin pitäjän Olkkolassa omistamaansa tilaan. Toisia tarvittiin heti Savossa.³¹ Savon itäraja ei nimittäin suinkaan ollut rauhallinen. Ruotsalaisten valta ulottui 1612 Liperin korkeudelle, mutta ei enää Pielisjärvelle. Kuopion pitäjä oli siis jatkuvasti vaarassa. Sinne asetettiin vartiopäälliköksi Kupo-Antti. Kun Savosta otettiin seuraavana vuonna uusia sotamiehiä, heidän päällikökseen tuli Pärttyli Knuutinpoika, kun taas Kupo-Antti toimi hänen luutnanttinaan. Juhana Henrikinpoika Kauranen taas oli tilivuonna 1612–13 ja jälleen tilivuonna 1614–15 Pohjois-Savon voutina, jossa asemassa hänelläkin oli tärkeä tehtävä maakunnan puolustuksessa.³² Ehkäpä vuoden keskeytys voudin toimen hoidossa johtui Pohjois-Karjalan tapausten tutkinnasta.

Näihin aikoihin sattui Savonlinnassa tapaus, joka sinänsä lienee ollut aivan irrallinen, mutta lisäsi levottomuutta. Eräs linnanvouti Antti Niilonpojan palvelija surmasi keväällä 1612 linnanpäällikkö Eerik Klaunpoika Bielkenstiernan. Hänen seuraajakseen siirrettiin Käkisalmesta Tönne Yrjänänpoika Gyllenmåne, joka tuli pitämään hallussaan Savonlinnan päällikkyyttä vuoteen 1616, siis varsinaisen sotakauden loppuun saakka. Kuten edeltäjänsäkin hän oli Kaarlen Suomeen tuomia ruotsalaisia aatelismiehiä. Varsinkin Käkisalmen valloitukseen osallistuneena ja linnan ensimmäisenä toisen miehityskauden aikuisena päällikkönä hän oli perehtynyt itärajan puolustuskysymyksiin.³³ Savonlinnaan tultuaan hän ryhtyi jatkamaan Niilo Kijlin alulle panemia rakennustöitä.

Toiveet Savon itärajan rauhoittumisesta osoittautuivat turhiksi. Kupo-Antti piti nyt Kuopion seuduilla vartiota kesät talvet sekä sotaväen että nostoväen voimin. Keväällä 1613 Kuopion kirkkoherra Paavali Laurinpoika ilmoitti, että Maksima Räsäsen poika kokosi karjalaisia ja aikoi hyökätä Savoon. Hyökkäystä ei kuitenkaan enää tapahtunut, ehkä jotakin kärkipartion tilapäistä iskua lukuunottamatta. Sen sijaan sattui selkkauksia Ruotsin valtaan alistuneiden karjalaisten naapureiden kanssa, jotka väittivät karjalaisten ottaneen heiltä hevosia.³⁴

Kevättalvella 1614 tilanne Käkisalmen läänissä oli kehittynyt sellaiseksi, että Tänne Yrjänänpojalla oli täysi syy pelätä kapinallisten venäläisten ja metsäsissien hyökkäystä Savoon. Vähän myöhemmin tiedettiin Maksima Räsäsen olevan taas joukkoineen liikkeellä. Käkisalmessa tiedettiin vihollisen yrittävän kolmessa eri kohdassa rajan yli ja edelleen Savoon. Helmikuussa 1614 metsäsissit yllättivät yöllä Käkisalmen pohjoisen läänin voudin Hannu Pryssin, veivät vangiksi hänen kirjurinsa ja useita hänen seurueeseensa kuuluvia henkilöitä, mutta Pryss itse pelastaucui hät’hätää Savon puolelle. Hän epäili, että Uukuniemen staarosta ja kaksi talonpoikaa olivat yhdessä kesälahtelaisen Jaakko Runosen kanssa urkki­neet tietoja Haapalassa olevista ruotsalaisista ratsumiehistä ja samalla johdattaneet Räsäsen sissit Pryssin kimppuun. Heidät pidätettiin Savon puolella ja tuomittiin tästä teosta Käkisalmessa kuolemaan, mutta syytös todettiin myöhemmin perättömäksi ja tuomio purettiin. Vihollinen liikkui siis aivan Savon rajoilla. Nähtävästi näiden tapausten yhteydessä venäläiset polttivat ja hävittivät kaksi savua Haapalan neljänneskunnassa.³⁵

Näiden tapausten johdosta tehostettiin valmiutta Savon rajalla. Lauri Yrjänänpoika Posan lippukunta sijoitettiin rajavartioon Pohjois-Savoon ja sen neljännesmestari Eerik Småland sai johtoonsa Tavinsalmen pitäjän nostoväen. Kesäkuussa Posa sai määräyksen edetä Orisalmelta Kiteen Suorlahtea kohti, jonne vihollisen kerrottiin leiriytyneen.³⁶

Kuningas, jolle tilanteesta jo oli ehditty tiedottaa, määräsi kesäkuussa 1614 Hannu Munckin savolaisen ratsu- ja jalkaväen päälliköksi. Tarkoituksena oli, että viholliset torjuttaisiin Käkisalmen läänissä ja Savon joukot siirrettäisiin sinne. Tästä aiheutui jonkin verran kitkaa Tönne Yrjänänpojan kanssa, joka oli huolissaan Savon puolustuksesta eikä halunnut päästää kaikkea väkeä lähtemään Aunusta kohti. Heinäkuun lopulla hän sai vielä uudistetun kehotuksen luovuttaa väki niin tarkkaan, että Savonlinnaan jäisi vain 30 miestä.³⁷

Ratkaisu oli silloin jo tapahtunut. Rajantakaiset etenivät 700 miehen vahvuisina Uukuniemelle saakka ja leiriytyivät sinne. He olivat etenemässa sieltä Kurkijokea kohti, kun Hannu Munck joukkoineen tavoitti heidät heinäkuun lopulla 1614 Uukuniemen Ristlahdella. Hän haavoittui itse taistelun aikana, mutta hänen alipäällikkönsä Hannu Jönsinpoika Stålhandske johti joukot loistavaan voittoon. Nämä joukot olivat parhaasta päästä savolaisia. Savon nostoväen »everstiksi» oli tässä vaiheessa määrätty entinen linnanvouti Eerik Mikaelin poika Sölfverarm. Hän oli rientänyt Savonlinnasta Uukuniemelle. Hänellä oli mukanaan ainakin Säämingin pitäjän nostoväki.

Välitön uhka Savoa vastaan oli Ristlahden voiton johdosta lopullisesti torjuttu. Eerik Mikaelinpoika Sölfverarm toimi Savon nostoväen päällikkönä vielä sodan loppuun asti. Tällöin hän palasi Savonlinnan linnanvoudin tehtävään, jota tehtävää hän oli kahdesti ennenkin hoitanut, ja yhdisti muutamaksi vuodeksi hallintoonsa myös Pien-Savon voutikunnan. Pien-Savon nostomiehiä johti hänen alipäällikkönään Melker LaurinpoikaJut. Tönne Yrjänänpoika sai syksyllä 1614 luvan harkintansa mukaan kotiuttaa talonpojat, jotka olivat koko kesän vartioineet rajaa, mutta jos vihollisista jotakin kuului, rajalle oli uudestaan lähetettävä sotamiehiä ja talonpoikia. Pohjois-Savon vartiopaikat pidettiinkin jatkuvasti valmiudessa, mutta Maksima Räsästä enempää kuin hänen poikaansakaan ei enää kuulunut. Pielisjärven alistaminen Ruotsin valtaan 1616 toi lopullisesti rauhan myös Pohjois-Savoon.³⁸

Käkisalmen valtauksen jälkeenkin Savon joukot osallistuivat taisteluihin myös pääsotanäyttämöllä Inkerin ja Novgorodin suunnalla. Pietari Laurinpojan ja Martti Eerikinpojan lippukunnat osallistuivat talvella 1612 Pähkinälinnan piiritykseen ja sen antauduttua sotatoimiin Eevert Hornin johdolla kauempana Inkerissä.³⁹ Keväällä 1613 savolaisia joukkoja oli sotanäyttämöllä noin 600 miestä.⁴⁰ Lauri Paavalinpoika Kemiläisen lippukunta (ent. Liivinmaalla toiminut Eerik Niilonpojan suursavolainen lippukunta), josta osa palasi kesällä kotiin Venäjältä,⁴¹ ja Lauri Urbaninpojan lippukunta (ilmeisesti entinen Pietarin Laurinpojan lippukunta), joka keväällä 1613 kotiutettiin varustautumaan, olivat Laatokanlinnassa, Lauri Yrjänänpoika Posan piensavolainen lippukunta Pähkinälinnassa sekä Martti Eerikinpojan lippukunta varusväkenä Viipurissa ja Nevanlinnassa. Lauri Urbaninpojan miehet, joiden joukossa esiintyi jonkin verran karkuruuttakin, siirrettiin seuraavana kesänä 1614 Laatokanlinnasta Pähkinälinnaan.⁴² Aunukselaisten metsäsissien hyökkäyksen aikana kesällä 1614 oli Hannu Munckin komennossa pari lippukuntaa sekä Suur- että Pien-Savon jalkaväkeä, ainakin pääosat Lauri Yrjänänpoika Posan lippukunnasta.

Kun Käkisalmen lääni oli rauhoitettu, jatkettiin Savonlinnan ja Käkisalmen suunnalla hyökkäystä Aunukseen. Jo joulukuussa 1614 suursavolainen lippukunta, jota nyt johti Eerik Jönsinpoika Lauri Paavalinpoika Kemiläisen jälkeen, määrättiin sotaretkelle Venäjälle.⁴³ Aunuksen suuntaan tehtyyn retkeen osallistui myös Lauri Urbaninpojan lippukunta ja vanhaan tapaan myös Suur-Savon nostoväki Antti Antinpojan johdolla. Tämä kokenut nostoväen päällikkö haavoittui vaikeasti Käkisalmen läänissä.⁴⁴

Savolaiset osallistuivat myös Laatokan meripuolustukseen. Sitä varten käskettiin ensin ottaa Lappeenrannan markkinoilta 10 hyvää venettä, mutta sitten turvauduttiin tavanomaiseen menettelyyn ja määrättiin Savonlinnan päällikkö niitä hankkimaan. Talvella 1614 Savossa rakennettiin lotjia käytettäväksi Käkisalmessa. Kesällä 1615 kaikki Savon lippukunnat määrättiin Hannu Munckin komentoon Käkisalmesta Laatokan yli Sermakseen Aunuksen puolelle tehtävää retkeä varten.⁴⁵ Tämä yritys lienee kuivunut kokoon.

Sodan päättyessä kolmessa savolaisessa lippukunnassa palveli yhteensä vähän yli 700 miestä. Taistelujen savolaisille tuottamista tappioista ei ole tarkempaa tietoa, mutta varsin tiheä päälliköiden vaihtuminen osoittaa, että ne olivat melkoiset. Samaan suuntaan viittaavat jatkuvat väenkirjoitukset. Vielä viimeisenä sotavuonna 1616 määrättiin Savossa uusia sotaväenottoja. Heti rauhanteon jälkeen Savonlinnan päälliköksi tullut Henrik Fleming joutui toimittaessaan väenkirjoitusta toteamaan, että osa miehistä oli paennut Inkeriin ja Pohjanmaalle; samoin osa vanhoista sotamiehistä jäi katselmukseen saapumatta. Sotavuosien ponnistelut olivat kuluttaneet myös henkiset voimavarat äärimmilleen. Rauhanteon jälkeen seurasi ymmärrettävä herpaantuminen.⁴⁶

Pitkällinen palveluksessa olo teki jalkaväkilippukuntiinkin otetuista miehistä ammattisotilaita, joiden perheiden toimeentulosta oli jollakin tavoin huolehdittava. Tämä tapahtui antamalla verovapauksia myös sotamiesten omistamiin tiloihin. Vuonna 1613 mainitaan Lauri Urbaninpojan lippukunnan miesten nauttivan verovapautta taloihinsa, koska he aina ovat palveluksessa Venäjän rajalla.⁴⁷ Tämä oli ratsumiesten lisääntymisen ohella eräs niistä sosiaalisista muutoksista, joita sota-aika toi mukanaan.

Suur-Savon puolella tapahtui toinenkin merkittävä muutos, suurläänitysten myöntäminen uudessa Venäjän politiikassa ansioituneille henkilöille, venäläisille pajareille ja venäjän kielen tulkeille. Edellä jo mainittiin Baranoffien ja Nassoki­nien pesiytymisestä Savoon. Kun näiden pajarien saamat läänitykset 1608–1609 vahvistettiin, ne olivat varsin merkittävät: Menschik Baranoffilla Pellosniemen Pitkälahden neljännes, Afanasi Nassokinilla Juvan Koikkalan neljännes ja Gregori Baranoffilla Vesulahden Paukkulan neljännes. Sitä paitsi kaksi venäläistulkkia oli 1606–1607 saanut vastaavansuuruisia läänityksiä: Fredrik Tatz Vesulahden Vuolingon neljänneksen ja Berndt Nyman Pellosniemen pitäjän Pellosniemen neljänneksen. Tämä merkitsi siis sitä, että puolet Suur-Savosta oli läänitettynä uuden idänpolitiikan tukemiseksi. Tämä antoi myöhemmin sysäyksen kartanonmuodostukseen.⁴⁸

Sotaväen liikkuminen tuotti myös rasitusta kotiseudulla. Enemmän kuin missään aikaisemmissa sodissa käytettiin nyt ulkomaista palkkasotaväkeä. Sen läpikulku rasitti valtatien varrella asuvia suursavolaisia. Jo kevättalvella 1609 mellasteli ranskalainen ratsuväki Mikkelin pappilassa ryöstäen varsinkin turkistavaraa.⁴⁹ Talonpojat eivät suinkaan päässeet vähemmällä. Vuotta myöhemmin suoritettiin Suur-Savossa tutkinta siitä, mitä vieras sotaväki, varsinkin ranskalaiset, olivat vieneet mukanaan. Tien varrella sijaitseviin taloihin ei ollut jäänyt – niin valitettiin – hevosta, lehmää eikä muuta elävää. Mm. Juvalta oli viety 20 hevosta. Syötävästä ei kannattanut puhuakaan. Ainakin eräistä taloista pellot jäivät keväällä kylvämättä, kun siemenvilja oli viety. Edelleen valitettiin viedyn kattiloita, kattilarenkaita, kirveitä, sarkaa, vaippoja, hameita ja penkkityynyjä. Vesulahdella oli ryöstelty 12 talossa, Pellosniemellä 24 talossa jaJuvalla 34 talossa.⁵⁰ Piensavolaisetkaan eivät täysin säästyneet vieraan väen majoituksesta. Maakunnan läpi kulki talvella 1610 Oulusta yli 200-miehinen lipullinen länsigöötalaista ratsuväkeä. Se majoitettiin rajaseudulle ilmeisesti Käkisalmea vastaan tehtävää hyökkäystä varten. Rajarahvas valitti, ettei se pystynyt elättämään joukkoja. Täälläkin suoritettiin tutkintoja vahingoista. Ranskalaisia oli liikkunut Pohjois-Savossakin, ja he olivat vieneet Rantasalmelta ja Säämingistä 20 hevosta.⁵¹ Talvella 1611 matkasi skotlantilainen ratsuväkiosasto Hämeestä Mikkelin kautta kohti Viipuria. Ryöstöjen välttämiseksi määrättiin, että sille tarkoitetut muonavarat oli koottava Lappeeta lähinnä oleviin kyliin, ettei joukko pääsisi hajaantumaan ja ryöstelemään koko lääniä. Näistä keinoista ei ollut suurtakaan apua. Skotlantilaisten jäljiltä ei jäänyt taloihin mitään karjaa. Vuoden 1615 laamanninkäräjillä Arvid Tönnenpoika Wildeman myönsi vahinkoa kärsineille kuninkaankirjeen perusteella neljänneksen verorästeistä anteeksi. Samaan aikaan hän käännytti Käkisalmen lääniin liivinmaalaisen ratsuväen, jonka Eevert Horn oli määrännyt linnaleiriin Suur-Savoon, koska ei katsonut savolaisten enää kestävän enempää rasitusta.⁵² Myös maakuntarajan takaa Rautalammilta kuului valituksia siitä, että sitä tietä marssinut sotaväki oli ryöstänyt kaiken putipuhtaaksi.⁵³

Toisin kuin 25-vuotisessa Venäjän sodassa vihollisen suoranaiset hävitykset eivät tällä kertaa olleet erityisen tuhoisat. Vihollinen oli tosin kerran päässyt Kuopioon asti ja tehnyt silloin pahaa jälkeä, mutta etupäässä sota käytiin vihollisen alueella.

Suurin ero oli sodan lopputuloksessa. Helmikuussa 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa Käkisalmen lääni ja Inkeri luovutettiin Ruotsille. Rajankäynti tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, tällä kertaa Karjalan korvissa, ei enää Savon itärajalla, kuten miespolvi aikaisemmin. Tämän rauhanteon tuloksena Savo oli siirtynyt rajamaakunnasta sisämaa-asemaan. Se merkitsi moniksi miespolviksi ulkonaista rauhaa Savon rajoilla, vaikkakaan ei rauhanaikoja, koska edessä olivat Ruotsin suurvalta-ajan sodat. Valtakunnanrajan siirtyessä kauemmaksi Savo tuli syrjäisemmäksi. Ulkoiset maailmantapahtumat eivät enää siinä määrin koskettaneet savolaisia kuin tässä kuvatulla aikakaudella. Itärajan avautuminen tarjosi uusia mahdollisuuksia Savon väestöpaineen purkautumiselle Käkisalmen Karjalan ja Inkerin suuntaan. Stolbovan rauhaa voidaan näin ollen hyvällä syyllä pitää uuden aikakauden alkuna Savon maakunnan vaiheissa.