XII HALLINTO

VOUTIKUNTAJAKO JA KUNINKAANKARTANOT

Irtautuessaan 1534 lopullisesti Viipurin läänistä Savo oli hallinnollisesti hyvin keskitetty. Sekä sotilaallisesti että siviilihallinnollisesti Savonlinna oli maakunnan keskus. Koko Savo oli v:een 1552 saakka tilinpidollisesti yhtenä ainoana voutikuntana. Kuitenkin jo 1537 mainitaan linnan päällikkö Eerik Spåren alaisina kaksi maavoutia, toinen Savossa (Safflax), toinen Pohjassa (Norboten). V. 1540 Savon mainitaan jakautuvan Suur-Savon (Store Saulax) ja Pohjan kihlakuntiin.¹ Tämä hallinnollinen jako lienee peräisin myöhäiskeskiajalta. Maakunnan kanta-alue oli Suur-Savo, kun taas Pohja eli Pien-Savo, kuten sitä myöhemmin nimitettiin, oli uudisasutusaluetta, joka varsinaisesti oli päässyt kasvamaan ja vakiintumaan vasta Olavinlinnan rakentamisen jälkeen. Uuden ajan alussa oli Suur-Savossa kolme hallintopitäjää: Vesulahti, Pellosniemi ja Juva, Pien-Savossa aluksi kaksi, Sääminki ja Rantasalmi, joiden rinnalle jo 1540-luvun lopulla syntyi jatkuvan uudisasutuksen tuloksena Tavinsalmen pitäjä.

V. 1552 tämä kahtiajako tuli entistä selväpiirteisemmäksi, kun kumpikin voutikunta tuli itsenäiseksi tilityspiiriksi.

Kustaa Vaasa määräsi Savon kummankin ratsuvoudin toimittamaan kannetut verotavarat Helsinkiin ja tekemään tilin suoraan kuninkaan verokamariin.² Kun voutikunnat seuraavan vuoden alusta esiintyivät tileissä erillisinä, Juva on jaettu kahtia näiden voutikuntien kesken niin, että Juvan ja Koikkalan neljänneskunnat kuuluvat Suur-Savoon sekä Joroisten ja Vesikansan neljänneskunnat Pohjan voutikuntaan. Tämän järjestelyn tarkoituksena lienee ollut saada voutikunnat kantokyvyltään mahdollisimman samanlaisiksi. Se helpotti myös Tavinsalmen pitäjän aluejärjestelyä, kun siirrot voitiin panna toimeen saman voutikunnan sisällä. Suur-Savon ja Pien-Savon raja ei pysyvästi tullut kulkemaan Juvan pitäjän halki.

Jako kahteen voutikuntaan ei tässä vaiheessa kestänyt kauan. Vuoden 1557 alussa kukin Savon kuudesta hallintopitäjästä sai oman voutinsa, joka asui pitäjään perustetussa kuninkaankartanossa eli latokartanossa.³ Tämä järjestelmä jäi sellaisenaan lyhytaikaiseksi, mutta jätti jälkensä myöhempään kehitykseen. Sen vuoksi Savon kuninkaankartanot ansaitsevat erillisen tarkastelun.

Oman ryhmänsä niistä muodostavat linnan lato- eli karjakartanot, jotka oli tarkoitettu linnatalouden tukemiseksi ja sijaitsivat linnan lähimmässä ympäristössä Säämingissä. Savonlinnan alaisina tavataan jo vanhimmissa tileissä Vanha ja Uusi latokartano. Näiden nimityksien takana piilevät myöhemmät Aholahden ja Heikinpohjanniemen kartanot. Kuten 1600-luvun alkuvuosien tileistä ilmenee, Vanha latokartano on Aholahti ja Uusi latokartano Heikinpohjanniemi.⁴

Nämä eivät kuitenkaan olleet ainoat jo keskiajan taitteeseen palautuvat kruununkartanot Savossa. V. 1537 Kustaa Vaasa läänitti Martti Laurin pojalle erään Savossa sijaitsevan kuninkaankartanon ja seuraavana vuonna Tuomas Uttermarkille Rantasalmen kartanon. Edellinen kartano on ilmeisesti Pellosniemen Kiiala, jälkimmäinen vanha Rantasalmen kartano (Rantakartano), joka sittemmin joutui syrjään tällaisesta käytöstä ja oli 1570-luvun puolimaissa läänitettynä.⁵ Kiiala ja Säämingin Liistonsaari mainitaan kuninkaankartanoina jo 1555, jolloin Kustaa Vaasa vasta suunnitteli kuninkaankartanolaitoksen laajentamista. Liistonsaari oli vanha nimismieskartano. Vanha kuninkaankartano oli Kiialakin, jossa oli vanhastaan kruunulle kuuluvaa irtaimistoa. Kiialan päätilaa, jonka toisintonimi oli Moisio, »suurkartano», lienee tarvittu Suur-Savon hallinnollisena tukikohtana jopa ennen Savonlinnan perustamistakin.⁶ Pien-Savon vouti saattoi taas majailla jossakin Savonlinnan lähellä olevassa kuninkaankartanossa.

Seuraava vaihe Savon kuninkaankartanoverkoston tiheytymisessä oli Klemetti Kirjurin suorittama Tavinsalmen kartanon rakentaminen Pohjois-Savon erämaahan. Klemetti oli kartanon paikkaa valitessaan ajatellut maanpuolustuksellisia näkökohtia. Hän ymmärsi hyvin, että vähälukuiset uudisasukkaat tunsivat itsensä turvattomiksi alueella, johon rajantakaiset saattoivat vaivatta tehdä hyökkäyksiään. Hänen seuraajansa Kustaa Fincke piti kuitenkin kartanoa puolustusnäkökannalta hyödyttömänä, koska se oli 18 peninkulman (n. 100 kilometrin) päässä rajasta. Hän arvosteli myös sitä, että kaikki tarvikkeet täytyi viedä sinne linnasta. Hän ehdotti, että Tavinsalmesta tehtäisiin kuninkaankartano ja sinne sijoitettaisiin nimismies. Niin tapahtuikin.⁷ Kuninkaankartano saattoi siis olla myös yhden pitäjän hallintokeskus, kuten vanhastaan Liistonsaari ja nyt uusi Tavinsalmen kartano.

Kustaa Vaasan Suomen matkan aikana 1555–56 kuninkaankartanoiden perustamisasia kääntyi aivan uudelle kannalle. Matkustellessaan Itä-Suomessa kuningas oli saanut ajatuksen, että kuninkaankartanoita olisi perustettava varsin tiheään. Kun elettiin sota-aikaa, oli puolustuksellisilla näkökohdilla vaikutuksensa. Niihin liittyivät liikenteelliset. Kuninkaan lähettämä esisuunnitelma tähtäsi siihen, että kuninkaankartanoita saataisiin Savonlinnasta Viipuriin ja Hämeenlinnaan johtavien pääteiden varteen. Suunnitelmaa edelleen kehitettäessä nousivat maataloudelliset näkökohdat etualalle. Kuninkaankartanot oli tehtävä mahdollisimman omavaraisiksi ja sijoitettava sellaisiin paikkoihin, että niille saatiin riittävästi hyvää peltomaata. Kuningas täsmensikin suunnitelmaa niin, että joka pitäjään oli perustettava karjakartano (ruots. avelsgård), kuten nimitys nyt kuului, ja niihin kuhunkin sijoitettava vouti. Kuhunkin kartanoon oli sijoitettava väkeä ja hevosia, mutta voudin tuli ymmärtää myös maanviljelystä ja kalastusta. Kartanoihin oli hankittava kaikenlaista karjaa, kuten härkiä ja lehmiä, sikoja, lampaita, vuohia jne. Tämä oli tarpeen sotaväen elatusta varten, mutta taustalla väikkyi myös ajatus, että kartanot olisivat mallitiloina myös seudun talonpojille.⁸

Tuure Bielken ja Kustaa Fincken ponnistelujen tuloksena syntyi kesään 1556 mennessä jokaiseen Savon hallintopitäjään voudin asumakartanoksi tarkoitettu karjakartano. Menetelmä oli kovakourainen. Talonpoikia siirrettiin muitta mutkitta tiloiltaan ja heille tarjottiin korvausta muualta.⁹

Pellosniemellä oli Kiialan kuninkaankartanon alaisena 3 kokoveroa, kaikkiaan 23 veronahkaa.¹⁰ Sen kylvö arvioitiin 14 punnaksi. Korvikemaata jouduttiin antamaan Annisille kaikkiaan 7 veronahkaa. Tämä osoittaa, että pääosa Kiialasta oli jo ennestään kruunun hallussa. Kartanon maita laajennettiin noin kolmanneksella.

Vesulahdelle muodostettiin Sairilan kuninkaankartano, joka käsitti kokonaista 9 kokoveroa ja 74 veronahkaa. Kylvö arvioitiin 2 lästiksi. Kartanon tieltä joutui muuttamaan Matti Saironen, kaksi muuta Sairasta ja 9 muuta talonpoikaa. Järjestely ei ollut helppo. Matti Saironen yritti parin kohtalotoverinsa kanssa hätäpäissään suositella karjakartanon paikaksi Mikkelin pappilaa, mutta se ei auttanut. Sairoset ja muut vahinkoa kärsineet esittivät kuitenkin toistuvasti valituksiaan vielä seuraavankin miespolven aikana lähes kolmekymmentä vuotta.¹¹

Juvalla oli Partalan nimismiestalo jo alun perin ehdolla kuninkaankartanon paikaksi, ja sinne kartano muodostettiinkin. Sen suuruus oli 6 kokoveroa, 34 veronahkaa sekä peltoa 1 lästin kylvöala.¹² Tieltä sai muuttaa nimismies Jesper Sigfridinpoika, joka kuului Partasten perikuntaan, ja neljä Partasta.

Rantasalmella oli ensin ehdolla Hartvigin kartano eli Hartikkala, mutta Tuure Bielke mieltyi lopulta Kinnusten paikkaan, johon perustettiin uusi Rantasalmen kuninkaankartano. Sille sai luovuttaa 7 talonpoikaa maitaan yhteensä 35 veronahkaa. Kylvö arvioitiin kahdeksi lästiksi, niittyjen tuotto 500–600 kuormaksi ja erinomaisia kalasalmia kiiteltiin.¹³

Kuningas oli lausunut roivomuksen, etteivät karjakartanot saaneet olla liian lähellä rajaa. Tästä syystä ja myös huonojen peltojen vuoksi Liistonsaari hylättiin, eikä koko Säämingin pitäjästä löydetty sopivaa paikkaa. Säämingin kuninkaankartano sijoitettiin tästä syystä Rantasalmen suunnalle Putkilahteen Sallisten vanhalle paikalle. Vain 4 talonpoikaa joutui luovuttamaan maitaan yhteensä 16 veronahkaa, eikä näiden joukossa ollut yhtään Sallista. Kun kylvö arvioitiin ainakin kahdeksi lästiksi, näyttää siltä, että Sallisten vanha paikka oli jo entuudestaan kruunun hallussa.¹⁴

Tavinsalmen kuninkaankartanoa ei tarvinnut enää uudestaan perustaa, mutta senkin tieltä joutui yksi liian lähellä sijaitseva talo muuttamaan. Kylvöala arvioitiin 18 punnaksi.

Karjakartanoiden perustaminen oli kovakourainen toimenpide, joka osoitti, että kuninkaalla oli varsin suurpiirteinen käsitys talonpoikien omistusoikeudesta. Siirtyjille annettava vastike otettiin nimittäin sellaisilta talonpojilta, joilla oli enemmän maata kuin heillä verokirjojen mukaan olisi tullut olla. Tämä aiheutti uusia valituksia, kun luovutusvelvolliset eivät halunneet antaa maitaan korvaukseen oikeutetuille. Eräät vanhemmat henkilöt tyytyivät rahakorvauksiin.¹⁵

Kun kartanot oli saatu rakennetuiksi, Savo jaettiin 1557 kuuteen voutikuntaan. Jokaisessa hallintopitäjässä oli täten oma voutinsa. Kartanovoutikuntajärjestelmä tuli siten toteutetuksi Savossa perusteellisemmin kuin missään muualla. Toimenpiteen tehokkuus johtui nähtävästi paitsi tarmokkaista toteuttajista myös siitä, että Savon pitäjissä ei entuudestaan ollut montakaan taloa, jotka olisivat soveltuneet paikallishallinnon keskuksiksi. Oli todellinen tarve perustaa uusia tukikohtia.

Kuninkaankartanot olivat jo ulkonaisestikin varsin suuria laitoksia. Niiden rakennukset olivat toista luokkaa kuin tavalliset talonpoikaistalot. Rakennukset eivät olleet kovin suuria, mutta niitä oli paljon. Rantasalmen kartanossa oli lopulta yksitoista rupaa, kolme rallia, neljä navettaa, kellari, ruoka-aitta, riihi, kaksi mallastupaa, sauna ja kolme muuta ulkosuojaa. Putkilahdessa oli 1570-luvun lopulla kummallakin lampuodilla sekä uloslämpiävä tupa että savupirtti, joista toiseen liittyi kamari, lisäksi navetta, talli, sauna, aitta tai kaksikin, kellari ja yhteinen leivin tupa. Sitä paitsi oli käyttämättömänä päässyt lahoamaan kokonaista 8 tupaa – ehkä kartanon tieltä siirretyille talonpoikaistaloille kuuluneita – pari aittaa, navetta, talli, mallastupa ja paja.¹⁶ Pajan ohella myös mylly kuului hyvin varustettuun kartanoon.¹⁷

Kartanoiden kylvöala on edellä mainittu. Jo kesannoimisenkin vuoksi todellinen kylvö jää kylvöalaa huomattavasti vähäisemmäksi. Sairilassa se oli 1557 9 puntaa eli vähän yli puolet kylvöalasta, eikä se siitä noussut, vaan päinvastoin laski. Lehmäluku nousi parin vuoden kuluttua 40:n vaiheille ja työhevosia oli kymmenkunta. Kartanoissa hoidettiin sitä paitsi kruunun tarpeiksi sotahevosia, joista osa oli friisiläistä rotua.¹⁸

Kalastukseen kiinnitettiin suurta huomiota jo kartanon paikkoja valitessa. Esim. Sairilan kartanolla oli kolme kalastuspaikkaa: Visulahti aivan kartanon luona, Siikasalmi n. 10 km:n päässä ja Kyykoski noin 50 km:n matkan takana.¹⁹

Kartanoissa oli paljon väkeä. Sairilassa oli jo perustamisvuonna 1556 25 henkeä, joista huoveja 8 ja palvelusväkeä 16. Huoveihin laskettiin myös palvelushenkilökunta, kuten voudinkirjuri, kokki, kellaripoika, jopa »aittanainenkin», so. taloudenhoitajatar. Palvelusväkeen taas kuuluivat rengit, paimenpoika, tallipoika ja erilaiset palvelijattaret, kuten leipoja, oluenpanija, »tupaneito>>, kutoja, karjapiiat ja sikapiika.²⁰ Kartanon taloutta ei kuitenkaan pystytty hoitamaan tällä väellä, vaan lisäksi oli vaadittava talonpojilta päivätöitä. Putkilahdessa oli 1565 13 renkiä ja 5 piikaa eli suunnilleen samansuuruinen työvoima kuin Sairilassa kartanon alkuaikoina. Silti oli tarvittu 3000 päivätyötä heinänkorjuuseen, kyntöön, kylvöön, viljanleikkuuseen, aidaksien hakkuuseen yms.²¹ Tämä oli kannattamatonta kruunulle ja rasittavaa talonpojille.

Kartanovoutikuntajärjestelmä havaittiinkin ennen pitkää erehdykseksi. Eerik XIV antoikin heti hallituskautensa alussa 1561 määräyksen, että kartanot oli vastedes kyettävä pitämään yllä palkkaväellä turvautumatta runsaihin päivätöihin ja että kannattamattomat kartanot oli jaettava lampuotien viljeltäviksi. Tämä merkitsi myös voutikuntien määrän supistamista. Tarkempi toimeenpano uskottiin Kustaa Finckelle. Tuloksena oli, että Savon voutikuntien määrä aleni 1562 kolmeen.²² Vesulahti ja Pellosniemi muodostivat yhteisen voutikunnan keskuspaikkana Sairila, Juva ja Sääminki toisen keskuspaikkana Putkilahti sekä Rantasalmi ja Tavinsalmi kolmannen keskuspaikkana Rantasalmen kartano. Tässäkin oli vielä liikaa. Kymmenen vuotta myöhemmin voutikuntien määrä supistettiin kahteen, niin että Suur-Savo ja Pien-Savo olivat jälleen kumpikin omana voutikuntanaan. Raja kulki nyt niin, että kummassakin voutikunnassa oli kolme pitäjää, Suur-Savossa Vesulahti, Pellosniemi ja Juva, Pien-Savossa Rantasalmi, Sääminki ja Tavinsalmi.²³

Suur-Savossa Sairila säilyi verraten pitkään voutikunnan hallintokeskuksena. Tosin sielläkin 1570-luvun puolimaissa kokeiltiin kartanon antamista lampuodeille, joiksi otettiin Matti ja Paavo Saironen, mutta 1579 kartano palautettiin voudin hallintaan. Vuodesta 1581 kartano oli Savonlinnan alainen, kunnes Sairilasta 1595 tuli Käkisalmen linnanväen tukikohta, jollaisena se esiintyi vielä nuijasodan melskeissä. Käkisalmen luovutuksen jälkeen se palautui 1598 Savonlinnan alaisuuteen, mutta nyt Viipurin linnan päälliköt vuorostaan pyrkivät omimaan Sairilaa ja onnistuivatkin siinä 1606, kun koko Suur-Savo määrättiin Viipurin alaiseksi. Tällöin jouduttiin toteamaan, ettei kartanosta ollut kruunulle mitään hyötyä, varsinkin kun se sijaitsi 24 peninkulman (lähes 150 kilometrin) päässä Viipurista.²⁴

Kiialan kuninkaankartano lakkautettiin ja lisätilukset palautettiin veromaaksi. Päätila Moisio jätettiin nimismiehentaloksi, jolle kruunun inventaario-omaisuus luovutettiin. Kartanon myöhempiä vaiheita, sen kehitystä aateliskartanoksi, on edellä kuvattu suurtilojen yhteydessä.

Partalan vaiheet kuninkaankartanona jäivät myös lyhyiksi. Puolet luovutettiin takaisin talonpojille, mutta toisen puolen, 14 veronahkaa, sai Heikki Niilonpoika Leskinen nimismiestaloksi. Senkin myöhemmistä vaiheista on edellä kerrottu.

Pien-Savon kuninkaankartanoiden vaiheet muodostuivat kartanovoutikuntajärjestelmästä luovuttaessa jonkin verran toisenlaisiksi. Kartanoita oli täällä enemmän ja niillä oli linnan läheisyyden vuoksi enemmän käyttöä. Vuonna 1562 tapahtuneen supistuksen jälkeen tarvittiin vielä Putkilahti ja Rantasalmen kartano voudin asumakartanoiksi. Tavinsalmen kartano jouti luovutettavaksi nimismies Jöns Martinpojalle, joka maksoi siitä sopimusveroa 13 leiviskää haukea, 3 leiviskää kuivaa säynävää ja 14 leiviskää kuivia ahvenia ja särkiä. Tämä järjestelmä säilyi Tavinsalmen osalta myöhemminkin. Nuijasodan edellä 1596 talonpojat joutuivat maksamaan 6 tynnyriä ruista ja 20 tynnyriä ohraa sakkona kartanon maiden luvattomasta viljelystä. Nuijasodan jälkeen 1598 tila otettiin jälleen karjakartanoksi, nähtävästi siitä syystä, että levottomana aikana katsottiin tarvittavan kruunulle vankkaa tukikohtaa maakunnan pohjoiskulmalla. Kartano annettiin taas vuokramiehelle 1602.²⁵

Sen jälkeen kun Savossa oli 1572 siirrytty kahden voutikunnan järjestelmään, kolme karjakartanoa annettiin linnanpäällikön esityksen mukaisesti lampuotitiloiksi. Vanha latokartano (Aholahti), Putkilahti ja Rantasalmen kartano annettiin kukin kahdelle lampuodille. Nämä eivät kaikki olleet pesunkestäviä talonpoikia; niinpä Rantasalmen kartanon puolikasta hallitsi linnankirjuri Henrik Henrikinpoika Kupiainen. Vuosikymmenen lopulla tuli vastakäsky: kartanot oli otettava takaisin kruunulle. Tämä tuotti melkoisia vaikeuksia, kun rakennukset olivat pahoin rappeutuneet eikä vakinaisten päivätöiden käyttöä niiden korjaamiseen sallittu. Talonpojilla sai sen sijaan teettää kartanon hyväksi apupäivätöitä, mutta rakentaminen oli rajoitettava välttämättömimpään. Tuloksena oli että Pien-Savon vouti otti 1579 vastaan ’Putkilahden ja Suur-Savon vouti Sairilan.²⁶ Vain Heikinpohja ja Rantasalmi jäivät linnan alaisiksi.

Uusi järjestelmä todettiin kuitenkin epätarkoituksenmukaiseksi, ja jo 1581 linnanpäällikkö Klaus Hermaninpoika Fleming otti voudilta vastaan Putkilahden ja Sairilan kartanon inventaarin.²⁷ Vuosisadan lopulla kruununkartanoita hallittiin taas linnasta käsin. Jokaisessa kartanossa oli kussakin kartanonvouti eli »latokartanomies» vaimoineen, mutta ei enää suurta henkilökuntaa. Työväkeä lähetettiin tarvittaessa linnasta. Kun Tavinsalmesta oli jälleen luovuttu, Pien-Savossa oli linnan liepeillä sijaitsevan ja sitä suoranaisesti palvelevan Uuden latokartanon (Heikinpohjan) ohella Vanha latokartano (Aholahti), Putkilahti ja Rantasalmen kartano. V. 1604 linnanpäällikkö Niilo Kijl katsoi Putkilahden olevan liian kaukana linnasta ja rakennutti sitä korvaamaan Sääminkiin uuden HannoIanpellon latokartanon. Sitä varten otettiin talonpojilta 6 täysveroa, 24 veronahkaa, ja annettiin heille korvausta autiomaasta.²⁸ Putkilahti voitiin tämän jälkeen antaa vuokralle sopimuslampuodille.²⁹

Rantasalmen kartanon vaiheet muodostuivat jonkin verran toisista poikkeavik­si. Kaarle herttuan valtaan pääsyn jälkeen uusi Savonlinnan päällikkö Pietari Hannunpoika, Valstadin herra, sai 1604 Rantasalmen kartanon ja siihen liittyvän 100 veromarkkaa käsittävän kartanoläänityksen, kaikkiaan viitisenkymmentä talonpoikaa. Peruutusmääräyksestä huolimatta kartano oli vielä 1605 hänen perillisillään, mutta palautui sitten linnan hallintaan. Juhana Ottenpojan tutkinnassa 1607 kartanon suoranaisina alustalaisina todettiin olevan 42 veromarkkaa, kaikkiaan 9 talonpoikaa. Linnanpäällikkö Eerik Klaunpoika Bielkenstierna sai vähän ennen kuolemaansa 1612 Rantasalmen kartanon ja siihen liittyvän läänityksen, mutta hänen perillisensä ehtivät nauttia sitä vain yhden vuoden ajan ennen kuin kartano palautui jälleen linnan alaiseksi.³⁰ Rantasalmen kartanoa on 1600-luvun alussa pyritty pitämään linnanpäällikön kartanona ja ehkä maaseutuasuntonakin, kun ruotsalaisperäisillä linnanpäälliköillä ei ollut sopivan matkan päässä omaa kartanoa.

Kuninkaankartanoiden ylläpito oli melkoinen rasitus varsinkin lähiseudun talonpojille. Päivätöitä vaadittiin eritoten silloin kun oli jotakin rakennettava, mutta myös maataloustöihin. Niinpä Aholahden kartanon uuden saunan rakentamiseen vaadittiin 1589 130 pävätyötä. V. 1616 saivat taas Laamalan ja Lintusalon kymmeneskuntien talonpojat, kaikkiaan n. 60 isäntää, sakkoa siitä, etteivät olleet pitäneet Aholahden kartanon pellon- ja niitynaitoja kunnossa.³¹

Kuninkaankartanoiden välityksellä uusi herraskaisempi elämänmuoto teki tuloaan savolaiseen yhteiskuntaan. Kartanoiden välityksellä voitiin tutustua joihinkin uutuuksiin, mm. ulkomaisia kotieläinrotuja tuli sitä tietä maakuntaan. Kartanoiden merkitys mallitiloina jäi kuitenkin vähäiseksi. Pysyvin vaikutus oli se, että monet kuninkaankartanoista tulivat myöhempien herraskartanoiden alkukeriksi.

VOUDIT JA VOUTIKUNNAN HALLINTO

Paikallishallinnon virkamiehistä keskeisin oli vouti, jota nimitettiin myös ratsuvoudiksi tai maavoudiksi. Hänen kanssaan myös talonpojat joutuivat eniten tekemisiin. Voudin keskeisin tehtävä oli kruunun verotulojen valvonta ja periminen.¹ Kun maaveron tuotto oli huomattavin tulolähde, oli maakirjan laatiminen tärkeä hallinnon perustoimi. Vaikka vanhimmat maakirjat ja samoin v:n 1561 tärkeä maaluettelo näyttävät laaditun keskitetysti, linnan päällikön ja linnankirjurin johdolla, voudilla oli paikallisena asiantuntijana huomattava osuus.

Veronkantoon vouti saattoi vaikuttaa paljonkin. Erään mahdollisuuden, joka helposti houkutteli väärinkäytöksiin, tarjosi verotavaroiden vaihtaminen toisiin. Myös suhtautuminen rästeihin riippui suuresti voudin pitkämielisyydestä.

Vouti kulki tuomarin mukana käräjillä ainakin silloin, milloin linnanpäällikkö ei itse niille osallistunut. Tämä oli tarpeen jo senkin vuoksi, ertä käräjien ja käräjäkestityksen järjestäminen oli hallinnollinen toimi, josta nimismiehet huolehtivat voudin valvonnan alaisina, toiseksi sen vuoksi että vouti kantoi kruunun sakko-osuuden. Mutta käräjillä tuli esille myös lukuisia siviilioikeudellisia asioita, varsinkin maariitoja, joissa voudin asiantuntemus oli tarpeen ja joissa kruunun etua oli valvottava. Myös veronkanto vaati liikkeellä oloa. Niin vouti joutui kirjureineen olemaan poissa voudinkartanostaan »välistä kaksi viikkoa, välistä kuukauden, välistä pitemmänkin aikaa».² Jos hän pysyi virassaan useamman kauden, hän oppi hyvin tuntemaan hallintoalueensa.

Voudin tehtävä kruunun ja talonpoikien välissä oli vaikea. Hän sai helposti osakseen moitteita jommaltakummalta, pahimmassa tapauksessa molemmilta tahoilta. Erikoisesti Kustaa Vaasa oli epäluuloinen. Hänen käsityksensä mukaan voudit kulkivat pappilasta ja nimismiestalosta toiseen, joivat ja mellastivat unohtaen tehtävänsä.³ Kartanovoutijärjestelmään siirryttäessä hän määräsi voudin tehtäviin sijoitettaviksi smoolantilaisia sotamiehiä, jotka olivat hyvin perehtyneet maanviljelykseen ja kalastukseen. Tämä kokeilu onnistui huonosti. Smoolantilaiset olivat aivan tottumattomia veronkantoon ja heille oli vaikeaa saada kirjureita. Vanhat voudit ja kirjurit oli kutsuttava apuun.⁴ Kartanovoutikauden päättyessä smoolantilaisista olikin päästy eroon.

Eerik XIV :n aikana voudit pantiin kovaan kuriin. Vuonna 1562 lähes kaikkia Savon vouteja vastaan esitettiin syytöksiä erilaisista virkavelvollisuuksien laiminlyönneistä. Useimmissa tapauksissa oli kysymys kruunun kärsimästä vahingosta, mutta useasti myös talonpoikien nylkemisestä, mm. laittomista kyydeistä. Eniten syytöksiä kohdistettiin Keski-Savon voutiin Olavi Pietarinpoika Rennareen, jota syytettiin mm. kaskeamisesta talonpoikien maalla, väärien mittojen käyttämisestä ja veropetoksista. Asiaa tutkivat vielä seuraavana vuonna Savossa liikkuvat kuninkaan tuomiovaltaiset.

Rennare onnistui säilyttämään virkansa, vieläpä suurentamaan voutikuntaansa Kustaa Fincken toimeenpanemassa uudelleenjärjestelyssä, mutta vuonna 1565 hänet tuomittiin kuolemaan yhdessä kirjurinsa kanssa Eerik XIV:n kuninkaanlautakunnassa useista väärinkäytöksistä, mm. tuhlaavaisuudesta kuninkaankartanon taloudenhoidossa ja tilipetoksista. Tuomiota ei kuitenkaan pantu täytäntöön. Hän toimi myöhemminkin vielä kruununtehtävissä, mm. Säämingin nimismiehenä, linnanpäällikön apulaisena Savonlinnassa ja vihdoin Putkilahden kartanovoutina (ilman voutikuntaa) vielä 1591. Hän varusti ratsumiehiä ja sai 1582 verovapauden Rantasalmella sijaitsevaan tilaansa. Vuonna 1588 hänen mainitaan jättäneen Säämingin Otavaniemessä sijaitsevan tilansa autioksi köyhyyden vuoksi.⁵

Kartanovoutikauden voudeista kaksi muutakin koki alenevan virkauran. Rantasalmen voudista Jöns Martinpojasta (1558–60) tuli Tavinsalmen nimismies ja Pohjois-Savon Henrik Tuomaanpoika Kaurasesta (1562–65) Pien-Savon alikirjuri ja sittemmin kirjuri.⁶

Kartanovoutikauden päätyttyä voudit pysyivät paikallaan jonkin verran pitempiä aikoja. Kahden voutikunnan järjestelmään palaamisen jälkeen oli Suur-Savossa vuosina 1572–1599 kuusi voutia ja Pien-Savossa yhdeksän voutia. Ennätyksen saavutti paljon arvostelua osakseen saanut Markus Sigfridinpoika, jonka voutikausi Keski-Savon ja Suur-Savon voutikunnissa kesti kaikkiaan 16 vuotta (1566–82). 1600-luvun puolella voudit vaihtuivat taas tiheään, mutta sama henkilö saattoi hoitaa tehtävää useaan otteeseen, Pien-Savon puolella Mikael Antinpoika Teet jopa neljä eri kertaa.⁷

Voutien tiheä vaihtuminen merkitsi jonkinlaista kulumista, luottamuksen menetystä. Sitä voitiin arvioida eri tavoin. Linnankirjuri Henrik Henrikinpoika Kupiainen väitti, että jos vouti tai kirjuri katsoi kruunun etua eikä halunnut tanssia talonpoikien pillin mukaan, nämä esittivät häntä vastaan niin paljon valituksia, että hänet pian oli vaihdettava toiseen. Niin vouti pysyi harvoin virassaan kahta kolmea vuotta kauemmin. Talonpojat puolestaan valittivat, että tiheiden voudin vaihdosten johdosta viisi, kuusi kirjuria saattoi yht’aikaa kierrellä rästejä perimässä. Kukin vouti vastasi nimittäin oman tilikautensa veronkannosta, vaikka olisi jo luopunut virastaan. Valitus koskee koko maata, mutta tästä epäkohdasta on nimenomaan esimerkkejä Savostakin.⁸

Voutien syntyperästä tai muusta taustasta on verraten vähän tietoja. Selviä savolaisia olivat ainakin Pien-Savon vouti Henrik Antinpoika Kiiskinen (1587–89) Juvalta sekä Suur-Savon Henrik Niilonpoika Haajanen (1593–95) Vesulahdelta ja Antti Antinpoika Mikkanen (1600–1601) Pellosniemeltä. Viipurilaisiksi tai eteläkarjalaisiksi lienee katsottava Pohjois-Savon Henrik Tuo­maanpoika Kauranen (1562–1565), Pien-Savon Eerik Pietarinpoika Hinkka (1566–1573), Kristoffer Henrikinpoika (1581–1583), Hannu Pietarinpoika Purtanen (1584–1587) ja Martti Tuomaanpoika Hentunen (1590–1592 ja 1600) sekä Suur-Savon Kustaa Olavinpoika (1596–1599) ja Pietari Eerikinpoika Kostiainen (1603–1604). Pien-Savon Juhana Henrikin poika Kauranen (1612–13, 1614–15) oli savolaisen voudin poika ja siis toisen polven savolainen. Alempaan aatelistoon kuului Pien-Savon vouti Mikael Antin poika Teet (vv. 1607–14). Äsken vapaamieheksi kohonneita olivat Eerik Mikaelinpoika Sölfverarm, joka toimi Pien-Savon voutina 1603-1605 ja useaan otteeseen jopa Savonlinnan tilivelvollisena päällikkönä, sekä Niilo Pietarinpoika, Suur-Savon vouti 1610–11. Pien-Savon voudinJaakko Pietarinpojan (1552–56) liittäminen Svärd-sukuun on erheellinen. Hän oli Auvisten sukulainen, ehkä itsekin Auvinen.⁹

Hallintotehtäviin pätevimpiä olivat sellaiset voudit, jotka olivat aikaisemmin toimineet kihlakunnankirjureina. Tällaisia olivat Suur-Savossa Pietari Olavin poika Korppi (1591–92) ja Augustus Eskilinpoika (1613–16) sekä Pien-Savossa ainakin Martti Tuomaanpoika Hentunen, Birger Hannunpoika (1593–95) ja Jaakko Martinpoika Wenno (1602, 1605–07). Kaksi entistä kihlakunnankirjuria oli ehtinyt ennen voudin tehtäviin siirtymistä toimia linnankirjurinakin, nimittäin Suur-Savon Niilo Pietarinpoika Savonlinnassa ja Pien-Savon Hannu Pietarinpoika Purtanen Käkisalmessa. Suur-Savon Matti Pärttylinpoika (1616–17) oli toiminut sekä kirjurina että voutina.¹⁰

Ennen pitkää vihaa palvelukseen otetuista voudeista olivat entisiä Savonlinnan ratsumiehiä ainakin Pien-Savon Jaakko Pietarinpoika, Säämingin ja Keski-Savon Olavi Rennare, Pellosniemen Pietari Frost (1558–61), Juvan Lassi Markuksenpoika (1561) sekä Pohjois-Savon ja Pien-Savon Eerik Pietarinpoika Hinkka. Rantasalmen vouti Tuomas Valdemarinpoika ( 1561) oli rampautunut huovi, joka oli jo selitetty palvelukseen kelpaamattomaksi.¹¹ Pitkän vihan puhjettua oikeastaan kaikista voudeista tuli ratsumiehiä, koska voudit velvoitettiin asettamaan ratsumiehiä. Eräillä oli takanaan jo monivaiheinen sotilasura, ennen kuin he ryhtyivät voudeiksi.

Lassi Pietarinpoika, Suur-Savon vouti 1583–88, kertoi olleensa kuninkaallinen tallirenki ja pudonneensa hevosen selästä palveluksessa ollessaan; ansioistaan hän sai verovapauden Vesulahden Remojärvellä sijaitsevaan tilaan, joka tuli tunnetuksi nuijasodan tapausten yhteydessä.¹² Henrik Antinpoika Kiiskisen kerrottiin nuoruudessaan ja hyvissä voimissa ollessaan ansiokkaasti palvelleen valtakuntaa, ilmeisesti sotilastehtävissä. Pien-Savon vouti Martti Tuomaanpoika Hentunen teki voudin tehtäviensä väliaikoina ratsupalvelusta kolmesta Juvalla sijaitsevasta tilasta ja menetti hevosia ja varusteita vuosien 1591–92 sotaretkillä.¹³ Pietari Eerikinpoika Kostiaisella oli monivaiheinen sotilasura, ennen kuin hänestä tuli Suur-Savon vouti. Hän sai jo 1594 ratsupalvelunsa korvaukseksi kaksi tilaa Säämingistä ja yhden Tavinsalmelta, osallistui pellosniemeläisenä ratsumiehenä nuijamiesten kukistamiseen sekä menetti Liivinmaan sodassa kuusi hevosta ja joutui puolalaisten vangiksi.¹⁴

Talonpoikien näkemystä ratsumiesvoudeista kuvastaa vuoden 1590 vaiheilla kuninkaalle esitetty yleinen valitus, jossa savolaisetkin olivat mukana. Sen mukaan vanha kruunun palvelija, joka ei kelpaa enää sotaretkille, ryhtyy voudiksi, ja nai rikkaan talonpojan tyttären. Tällöin hän pitää – niin väitettiin – varakkaiden puolta kyytejä ja kestityksiä järjestettäessä ja veronkannossa. Oikeudessa taas voudit ja kirjurit puolustavat omia palvelijoitaan. Voutien ja kirjurien katsottiin siis vetävän yhtä köyttä nimismiesten, ratsumiesten ja muiden varakkaiden talonpoikien kanssa.¹⁵

Voudin asema oli sellainen, että veronkannon raskaus ja muut kruununhallinnon epäkohdat, jopa sota-ajan rasituksetkin helposti pantiin hänen syykseen. Useimmat Savon talonpoikien kuninkaalle esittämistä valituksista, joita on varsin runsaasti etenkin pitkän vihan ajalta, kohdistuvat kuitenkin yleisiin epäkohtiin. Suhteellisen harvat voudit joutuivat erityisten syytösten kohteiksi. V. 1574 Suur-Savon talonpojat pyysivät päästä eroon voudistaan Markus Sigfridinpojasta ja hänen kirjuristaan Lassi Arvidinpojasta. Useimmat tällöinkin esitetyt valitukset olivat aivan yleisluontoisia. Kuitenkin valitettiin mm. vääristä mitoista ja painoista.¹⁶ Veronkannossa käytetyt kihlakunnanpainot ja -mitat olivatkin jo mittatappioiden peittämiseksi jonkin verran suurempia kuin linnassa käytetyt.

Vakavien syytösten kohteeksi joutui myös Pohjois-Savon samanaikainen vouti Finbyn Henrik Laurinpoika. Hänen valitettiin määränneen kannettavaksi joka neljänneskunnalta punnan suuruisen ohraveron, joka ei ollut tullut kruunun hyväksi. V. 1580 kaksi Rantasalmen talonpoikaa lähti voudin ja kirjurin tietämättä kuninkaan luo esittämään uusia valituksia voutia vastaan. He väittivät, että vouti »käyttäytyy epäkristillisesti ja armottomasti meitä köyhiä kohtaan vastoin Jumalan sanaa, luonnonlakia ja Ruotsin lakia» ja myös virkavalansa vastaisesti. Syytökset olivat nyt lisäytyneet. Paitsi laitonta rukiin ja ohran kantaa valitettiin nyt joka kymmenesmieheltä kannetusta kinkeriverosta, johon sisältyi heiniä, kauraa ja leipää sekä tuoretta kalaa, jäniksiä ja lintuja. Nämä antimet oli ollut vietävä voudinkartanoon, jos vouti itse ei tullut niitä perimään. Voudin väitettiin omaksi edukseen viljelleen autiotiloja käyttäen niissä kruunun päivätöitä ja kuljettaneen tuoton Uudellemaalle pitkillä kyydeillä, joita varten oli vielä kannettu ylimääräinen ruisvero. Henrik Laurinpoika haastettiin Tukholmaan ja vaihdettiin toiseen voutiin.¹⁷

Valituksia tutkimaan lähetettiin vuonna 1581 kamarikirjuri Sigfrid Henrikinpoika (Maalari). Tälle Savon pitäjissä esitetyt valitukset olivat luonteeltaan varsin samanlaisia. Ne koskivat mittoja, painoja, ylimääräisiä veroja ja työsuorituksia, varsinkin päivätöitä ja kyydityksiä, joiden epäiltiin koituneen yksityiseksi hyödyksi, lahjaveroja ja suoranaisia lahjuksiakin. Syytösten kohteena eivät olleet vain Savon molemmat voudit sekä heidän kirjurinsa ja muut apulaisensa, vaan myös linnanvouti ja linnankirjuri. Savolaiset valittivat myöhemmin, ettei tämäkään tutkinta ollut tuottanut mitään tulosta.¹⁸ Kuitenkin Markus Sigfridinpojan pitkä voutikausi päättyi seuraavana vuonna, ja 1583 hänet haastettiin Tukholmaan tutkittavaksi. Siellä häntä vastaan esitettiin uusi syytösten sarja. Niitä kartuttamassa oli myös kirjuri Hannu Hintsa, joka kuitenkin joutui perumaan puheitaan. Tällä kertaa syytösten joukossa oli yksilöllisiäkin: joku talonpoika valitti voudin vieneen häneltä ilman tuomiota pellon ja niityn, toinen valitti, että häneltä oli anastettu viljaa, härkä ja rahaa, jotkut vaikeroivat verojensa lisäystä. Jutun päätöstä emme tunne.¹⁹

Mainitut Markus Sigfridinpoika ja Henrik Laurinpoika, joista jälkimmäiselläkin oli varsin pitkä virkaura, olivat tuskin virkakuntansa huonoimpia. He joutuivat toimimaan vaikeina sotavuosina, jolloin maakunnan kaikinpuolinen köyhtyminen alkoi, ja saivat varmaan päälleen syytöksiä ja vihaa sellaisestakin, mihin he eivät voineet vaikuttaa. Ainakaan ei suursavolaisilla ollut Markus Sigfridinpojan jälkeen yhtään parempi voutionni. Hänen seuraajansa Lassi Pietarinpoikaa vastaan esitettiin 1587 vielä katkerampia syytöksiä. Kiista pitkistä kyydeistä oli kerinnyt tännekin. Vouti kantoi niiden korvaukseksi 3 pannia viljaa talolta, mutta silti talonpojat saivat tehdä kyydit. Hänen väitettiin kirjurinsa kanssa viljelevän noin sataa autiotilaa omaksi hyödykseen. Verotuksen epäkohtia koskevat valitukset kohdistuivat myöskin pikemmin järjestelmään kuin voudin henkilöön. Valittajain toivomus voudin vaihtamisesta toteutui seuraavana vuonna, mutta he eivät saaneet tilalle toivomaansa henkilöä. Savon kummassakin voutikunnassa vaihdos tapahtui samanaikaisesti, ja sekä Suur-Savon Lassi Pietarinpoika että Pien-Savon Hannu Pietarinpoika Purtanen kutsuttiin seuraavana vuonna tutkittaviksi Turkuun. Lassi Pietarinpojan seuraajalta Henrik Vilpunpojalta otettiin jopa omaisuus takavarikkoon. Henrik Kupiainen oli ehkä kuitenkin oikeassa siinä, ettei syytöksissä aina löytynyt paljonkaan perää. Syrjäyttäminen ei läheskään aina merkinnyt lopullista kruunun luottamuksen ja suosion menetystä. Ainakin Lassi Pietarinpoika säilytti verovapauden, jonka hän oli saanut tilaansa, ja hänen vanhuudenturvastaan huolehdittiin.²⁰

Voutiaan Henrik Niilonpoika Haajasta vastaan suursavolaiset taas valittivat 1593, että hän oli leväperäinen eikä katsonut kruunun etua.²¹ Nytkin heillä oli oma ehdokas voudiksi. Haajanen sai vain varoituksen. Kotimaakunnassaan hän oli voutina vain kaksi vuotta, mutta hänen uransa jatkui vielä myöhemmin Karjalan puolella.

Henrik Niilonpoika Haajanen vaihdettiin Kustaa Olavinpoikaan, joka tuli Savoon 1596 nuijasodan kynnyksellä. Häneen suursavolaiset kohdistivat heti katkeria valituksia. He väittivät voudin vaativan laittomia kyydityksiä kartanoonsa Viipuriin, lyövän talonpoikia varsinkin juovuspäissään ja ottavan lahjuksia. He vaativat voudin vaihtamista toiseen, mieluimmin Martti Tuomaanpoika Hentuseen, joka asui voutikunnan alueella Juvalla. Kustaa Olavinpoika oli niiden joukossa, joille nuijamiehet vannoivat kostoa. Nuijasodan jälkeen Gödik Fincke työlästyi häneen ja vaati hänen erottamistaan. Tyytymättömyys johtui osaksi siitä, että vouti veti ensin Käkisalmen ja sitten Viipurin puolta kiistassa, joka koski sitä, mihin linnaan Suur-Savon verot oli toimitettava. Hänen valitettiin olevan usein poissa voutikunnastaan. Ennen poliittista loppuselvitystä Kustaa Olavin­poika lähtikin Viipuriin ja jätti voutikunnan hoidon entiselle kihlakunnankirjurille Yrjänä Sigfridinpojalle (Kontilan Yrjölle). Joka tapauksessa hänellä oli kyky nyhtää verot irti hävitetystäkin voutikunnasta. Kuten edellä eri yhteyksissä on ilmennyt, autioituminen ja veropakoilu oli Suur-Savossa 1590-lopun kriisivuosina erittäin vähäistä. Nähtävästi talonpojat vihasivatkin ensi sijassa hänen tehokkuuttaan.²²

Aivan toinen oli tilanne samaan aikaan Pien-Savossa. Piensavolaiset vaativat hekin syksyllä 1596 voudin vaihtamista esittäen sen hämmästyttävän väitteen, ettei heidän voutinsa osannut enempää lukea kuin kirjoittaakaan. Ketä valitus tarkoittaa, ei ole voutien vaihtumisen vuoksi aivan selvää, mahdollisesti Hannu Uttermarkia, joka nimitettiin alkuvuodesta 1596, mutta ei astunut virkaan. Missään tapauksessa tuon ajan talonpojat eivät pystyneet voutinsa kirjallisia taitoja kontrolloimaan. Valituksen takana on jotakin muuta. Nuijasodan aikaiseen voutiin Eskil Pentinpoikaan Fincke oli tyytymätön ja sai hänet erotetuksi.²³

Melkeinpä voutia kuin voutia syytettiin siis omanvoitonpyynnistä, omavaltaisuuksista ja lahjusten otosta. Talonpoikainen näkemys omanvoitonpyyntöisistä voudista kiteytyy jo siteeraamissamme yleisissä valituksissa seuraavaan asuun:

»Kun vouti on ollut vuoden voutina tai kirjuri kihlakunnassaan, niin heillä on suuret kartanot, ratsuhevoset, laivat, kivitaloja kaupungissa, hopeakannuja, hopeatuoppeja ja heidän talonsa ovat täynnä muonaa – – – ja heidän vaimonsa käyvät kalleissa vaatteissa ja heillä itsellään on koreasti päällystetyt vaatteet, kun he tulevat meitä säikyttelemään ja ottamaan meiltä kuninkaan nimissä turkiksemme vähästä hinnasta ja toiset ilmaiseksi … »²⁴ Kuva on liioiteltu, ja tosiaan on mahdollista, että juuri tehokkaat voudit olivat talonpoikien epäsuosiossa. Kuitenkin ilmeisiä väärinkäytöksiäkin oli ja niihin oli vaikea saada parannusta. Tämä oli yksi nuijasodan sytykkeitä.

Kaarle herttuan voiton jälkeen voudit joutuivat entistä tiukempaan valvontaan. Pien-Savon vouti Pentti Hannunpoika haastettiin vastaamaan Tukholmaan, ja hänen pakonsa itärajan taa johtunee tiliepäselvyyksistä. Vuonna 1606 haastettiin Tukholmaan mm. entiset Suur-Savon voudit Henrik Niilonpoika Haajanen, Kustaa Olavinpoika ja Pietari Eerikinpoika Kostiainen. Seuraavana vuonna määrättiin Pien-Savon vouti Jaakko Martin poika Wenno peräti profossin avulla (poliisivoimin) toimitettavaksi pääkaupunkiin. Siellä hän ja Suur-Savon vouti Abraham Martin poika joutuivat alistumaan kamarineuvosten raastuvanoikeudessa pitämään tutkintaan. Kustaa II Aadolf taas määräsi 1613 neljä aikaisempaa Pien-Savon voutia, mm. Eerik Mikaelinpoika Sölfverarmin ja Mikael Antinpoika Teetin, lähetettäväksi Tukholmaan kuulusteluja varten.²⁵ Nämä toimenpiteet osoittavat ensi sijassa, että tilien tarkastus oli tehostunut ja kruunun etua valvottiin entistä tarkemmin. Mahdollisesti tehostunut valvonta jossakin määrin vähensi myös talonpoikiin kohdistuvia väärinkäytöksiä. Kurinalainen virkamies ei voi käyttäytyä kuin mielivaltainen satraappi.

Voudin tärkein apulainen oli hänen kirjurinsa, josta aikakauden lopulla käytettiin kihlakunnankirjurin nimitystä. Voudinkirjuri oli varsin korkealla sosiaalisessa asteikossa. Hänen rahapalkkansa ei ollut kovinkaan paljon voudin palkkaa alempi. Kirjureiltakin vaadittiin ratsupalvelusta ja useat heistä kohosivat myöhemmin voudeiksi. Kirjuri oli voudin henkilökohtaisesssa palveluksessa, toimi hänen sijaisenaan, erosi yleensä yhtaikaa hänen kanssaan ja kantoi vielä jäljelle jääneet rästit voutikauden päätyttyä. Yleensä kirjuri oli hyvässä yhteistyössä voudin kanssa, suorastaan hänen oikea kätensä ja sai kestää yhdessä hänen kanssaan talonpoikien moitteet, joskus kouriintuntuvammatkin paheksumisen ilmaukset. Edellä mainittuun Markus Sigfridinpojan kirjuriin Lassi Arvidinpoikaan lyötiin lihashaava. Kirjurin valta oli melkoinen. Useita kirjureita, kuten mainittuja Hannu Hintsaa ja Henrik Vilpunpoikaa ja heidän myöhempää seuraajaansa Suur-Savossa Augustus Eskilinpoikaa, syytettiin laittomista maananastuksista. Tähän heillä virka-asemansa vuoksi olikin mahdollisuuksia.²⁶

Voudin palvelijain luku ei vielä rajoittunut tähän. Mainitsemissamme Juhana III:n aikaisissa valituksissa tilannetta kuvataan talonpoikien silmin seuraavasti:

»Voudilla ja hänen kirjurillaan on alaisinaan viisi tai kuusi alikirjuria. Jokaisella heistä on vaimo ja taloja, ja kaikki ryöstävät, rosvoavat ja säikyttelevät talonpoikia, niin että vouti on alinomaa palvelijoittensa kanssa – muutamilla vielä mukanaan vaimo, lapset, imettäjät ja piiat – matkalla rikkaiden talonpoikien ja nimismiesten luo pitoja pitämään; ja he ottavat kuukausimuonansa kruunun vuotuisesta verosta, ja paikoin talonpoikien on annettava lahjoja heidän vaimoilleen.»²⁷

Paikallishallinto oli 1500-luvulla todella kiertelevää; voutia ei turhaan sanottu ratsuvoudiksi. Silti tarvittiin pitäjissä paikallisiakin virkavallan edustajia. Niitä sanottiin alikirjureiksi, 1600-luvun alkupuolella jo pitäjänkirjureiksi.²⁸ Viimeksi mainittu nimitys johtuu siitä, että heitä oli yksi kussakin pitäjässä. He eivät kuitenkaan olleet pitäjän, vaan kruunun palveluksessa. Voutikunnan palkattu virkamiehistö nousi niin ollen puoleenkymmeneen henkilöön. Sen lisäksi saattoi olla kymmenkunta voudinmiestä, jotka ilmeisesti eivät pystyneet kirjallisiin tehtäviin, vaan avustivat käytännön toimissa. Juhana III rajoitti tällaisten veronkantoapulaisten määrän kymmeneen, kun Henrik Laurinpoika halusi pitää 14 palvelijaa kruunun kustannuksella.²⁹

Alikirjureina oli jo usein maakunnan omia miehiä. Joskus saattoi tie johtaa tästä pitemmällekin kruununpalveluksessa. Juvan alikirjuri Matti Henrikinpoika Leskinen teki ratsupalvelusta ja tuli sodassa invalidiksi. Myöhemmin hän yleni kihlakunnankirjuriksi.³⁰

lkävimpiä ja ehkä eniten ristiriitoja aiheuttaneita tehtäviä voutikunnan virkamiesten työssä oli verorästien periminen, ja siitä useimmiten valitettiin. Niinpä Juvan Härkälän Martti Kaikkonen valitti 1587 kuninkaalle, että kihlakunnankirjuri Pietari Olavinpoika Korppi oli ottanut häneltä vanhoista rästeistä kaksi lehmää ja kahdeksan lehmännahkaa ja tahtoi vielä enemmän, vaikka talonpoika oli jo luopunut maastaankin. Tällaiset valitukset toistuvat tavan takaa. Kruununmiehet tekivät vain tehtävänsä, mutta paljon riippui tietenkin siitä, kuinka he sen hoitivat. Kaikki eivät ehkä menetelleet kuten Pien-Savon kirjuri Martti Knuutinpoika, joka lähtiessään 1607 pitäjänkirjurin kanssa selvittelemään Jaakko Martinpoika Wennon sotkuisten tilien osoittamia rästejä otti ohjenuorakseen »periä niin paljon kuin voi olla inhimillistä ja mahdollista».³¹

NIMISMIEHET JA PITÄJÄN HALLINTO

Paikallisella tasolla hallinto nojautui talonpoikaisen itsehallinnon varaan. Paikallishallinnon perusyksikkö oli hallintopitäjä eli nimismiespitäjä, joka ei ollut alueeltaan sama kuin kirkkopitäjä. Länsi-Suomessa hallintopitäjät muodostuvat kirkkopitäjistä erillisiksi jo 1400-alussa, jopa vähän ennenkin. Savossa tämä ilmeisesti tapahtuu myöhemmin. Keskiajalta tunnetaan Savosta vain kirkkopitäjät. Rantasalmi, joka oli hallintopitäjä, mainitaan 1526. Tällöin siis hallintopitäjäjako oli olemassa. Mahdollisesti se on syntynyt Hoijan kreivin aikana 1520-luvulla.

Pitäjän johdossa oli nimismies, joka periaatteessa oli talonpoikien oma luottamusmies ja valittiin pitäjän vauraimpien talonpoikien joukossa. Savon nimismiehet tunnetaan ensi kerran vuodelta 1541, jolloin Vesulahdella oli nimismiehenä Niilo Haajanen, Pellosniemellä Martti Kirjuri, Juvalla Olavi Pietarinpoika Partanen, SäämingissäJussi Paavalinpoika, Rantasalmella Tuomas Uttermark. Nimiluettelo osoittaa, etteivät kaikki nimismiehet olleet puhtaasti talonpoikaisia. Kolmessa pitäjässä oli tällöin kuninkaankartanoksi nimitetty tila, jossa nimismies asui: Pellosniemellä Kiiala, Säämingissä Liistonsaari ja Rantasalmella Rantakartano. Juuri näissä pitäjissä oli nimismies, joka nimen perusteella ei näytä talonpoikaiselta. Tavinsalmen pitäjää perustettaessa kartano rakennettiin alunperin juuri nimismiestaloksi.

Nimismieslaitoksen juurruttamisessa Savoon oli vaikeuksia mm. siitä syystä, ettei maakunnassa vielä ollut niin vauraita taloja, jotka olisivat kestäneet nimismiestalon rasitukset. Kruununkartanon perustaminen joka pitäjään saattoi osaltaan olla yritys korvata tämä puute. Tämä ei johtanut suotuisiin tuloksiin, mutta eräät kruununkartanoista, nimittäin Kiiala, Partala ja Tavinsalmen kartano, palautuivat nimismiestaloiksi.¹

Nimismiehen tärkein tehtävä oli kestityksen järjestäminen sekä käräjien pitäjille että veronkantomiehille. Tästä velvollisuudesta ja sitä varten kootusta nimismiesverosta on edellä tehty selkoa. Särpimien piti olla kestitettävien arvon mukaisia. Niiden kokoaminen ei ollut mikään helppo asia.

Toinen yhtä vaikea velvollisuus oli kruununkyytien järjestäminen. Talonpoikien vastahakoisuus kyyditysrasituksen täyttämiseen oli erittäin suuri. Niinpä Juvan käräjillä 1563 »nimismies sakotti» 56 Joroisten ja 15 Vesikansan neljänneksen talonpoikaa kyytien laiminlyönnistä.²

Vielä senkin jälkeen, kun nimismiesvero oli peruutettu kruunulle, nimismiehet saivat siitä osuuden sekä erisuuruisia verovapauksia, jotka vaihtelivat tilanteen mukaan. Niinpä Juvan Partalassa asuva nimismies nautti tiettyjä etuuksia ja piti vielä hallussaan kruunun inventaariokarjaakin. Tämä oli tarpeen, jotta hän voisi antaa asianmukaisen elatuksen matkustavalle kruunun väelle talossaan, joka oli kesin talvin suuren yleisen tien varrella, ja pitää neljät käräjät vuodessa.³

V. 1583 toimeenpannun tutkinnan mukaan Savon nimismiehet kantoivat viljaa, kauraa, humalaa, voita, läskiä, kapakalaa ja tuoretta kalaa. Tällöin määrättiin toistamiseen nimismiesten nauttimat tulot koko maassa viljaa ja voita lukuunottamatta otettaviksi kruunulle, mutta Klaus Åkenpoika Tottin johtaman kuninkaantutkinnan perusteella Savon nimismiehet saivat määräyksen peruutetuksi ja pitää muitakin etuuksia.⁴ Heillä oli aikakauden lopulla yleensä noin 10 veromarkan tila verovapaana.

Nimismiehen asema kruunun ja talonpoikien välissä ei ollut suinkaan helppo. Avoimiksi väkivallanteoiksi talonpoikien vastahakoisuus purkautui kolmessa pitäjässä jo vuosina 1566–68. Juvalla Niilo Tarkiaisen metelöinti meni niin pitkälle, että hänen katsottiin aikoneen tappaa nimismiehen, nähtävästi Volmar Eerikinpojan, joka ei itsekään epäröinyt antaa iskua iskusta. Tavinsalmella verityö todella tapahtui. Pekka Pöksynen löi kuoliaaksi nimismies Pitkä-Jussin Jöns Martinpojan); teko katsottiin vahinkosurmaksi ja asianomistaja suostui sovintoon. Rantasalmella nimismiestä lyötiin, kun hän toi käräjäkutsun.⁵ Pellosniemen nimismieheen Eerik Olavinpoikaan iskettiin mustelma hänen pitkän virkakautensa päätteeksi.⁶

Nimismiesten tehtävät eivät rajoittuneet vain käräjien ja kestitysten järjestämiseen sekä työverojen jakamiseen. He olivat pitäjän talonpoikien ensimmäisiä edustajia kruunuun päin ja samalla vastuussa kruunun edustajille siitä, että hallinto sujui ja velvollisuudet täytettiin. Hallintokontrollin lisääntyessä he varustivat puumerkillään tai sinetillään maakirjan ja muut veroluettelot, olivat mukana autiotutkinnoissa ja väenkirjoituksissa. Näissä tehtävissä heiltä edellytettiin oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta, eivätkä pitäjäläiset kokeneet saavansa niitä aina osakseen. Niinpä vesulahtelaiset valittivat 1581, että nimismies Niilo Haajanen oli vapauttanut »metsäseudun» kyydityksestä ja ottanut sen sijaan joka kyydiltä 8 pannia viljaa. Saman vuosikymmenen lopulla väitettiin Suomen talonpoikien yleisessä valituksessa, että nimismiehet päästivät rikkaat talonpojat vapaaksi kyydeistä. Näin köyhät, joilla ei ollut varaa lahjoa nimis- tai neljännesmiestä, saivat tehdä kyytiä yöt ja päivät ja ajaa hevosensa kuoliaaksi. Samoin väitettiin, että nimismiehet, neljännesmiehet ja muut veronkantomiehet käyttivät vääriä tilavuus- ja painomittoja ja hävittivät oikeat kruunun leimalla varustetut mitat.⁷ Tämäntapaiset syytökset olivat tämän aikakauden hallinnollisissa valituksissa erittäin tavallisia. Tilavuusmittojen osalta oli jopa säännönmukaista, että kappa, karpio tai panni oli mittatappion korvaamiseksi suurempi maakunnassa kuin linnassa. Nimismiehet ja neljännesmiehet kantoivat kuitenkin vain kestitysveroja, joten tämä syytös kohdistui tavallisimmin voutiin ja voudinpalvelijoihin.

Nimismiehet saattoivat asemansa vuoksi myös edistää omaa etuaan toisten kustannuksella. Juvan nimismiehen Matti Laurinpoika Saaran väitettiin anastaneen maata pariltakin talonpojalta. Niilo Haajasen linnanpäällikkö 1596 monien valitusten johdosta erotti Vesulahden nimismiehen tehtävästä.⁸

Kun nimismies oli talonpoikien luottamusmies, olisi ollut johdonmukaista, että hänet olisi valittu käräjillä. Suomen talonpoikien valituksessa väitetään kuitenkin mm. Savossa olevan tapana, että halukkaat ostavat nimismiehen ja neljännesmiehen virkoja voudeilta ja kirjureilta maksaen niistä härkiä ja hevosia, voitynnyreitä sekä ruista ja ohraa 4–5 puntaan saakka.⁹ Tämän mukaan vouti määräsi nimis- ja neljännesmiehet virkoihinsa.

Nimismiehillä oli yleensä kokoverotila, noin 10 veromarkkaa. Nimismiestalojen verovapaus vahvistettiin 1580-luvun alussa kyytilaitoksen järjestämisen yhteydessä. Nimismiehet velvoitettiin sota-aikana voutien, kirjurien ja pappien rinnalla asettamaan ratsumiehiä. Nimismiehet olivat siten sosiaalisesti varsin arvostettuja. He kuuluivat tavallisten talonpoikien silmissä etuoikeutettuihin, siihen ratsumiesten, kirjurien ja rikkaiden talonpoikien ryhmään, jota vastaan kauna oli vuosisadan lopulla selvästi nousemassa.

Nimismiehet oli väkisinkin otettava rikkaiden talonpoikien joukosta, koska heillä täytyi olla niin tilava talo, että siinä voitiin pitää käräjät. Säämingin nimismiehen Martti Haapiaisen talon rakennuksista voi saada verraten hyvän käsityksen siellä 1606 sattunutta tappelujuttua koskevasta selostuksesta. Taloon kuului kaksi erillistä tupaa, jotka yhdessä ulkorakennusten kanssa näyttävät muodostaneen umpipihan. Se oli ilmeisesti samaa tasoa kuin ratsumies Pietari Rännär-Kupiaisen samoihin aikoihin Kerimäellä palanut talo, jossa oli kaksi tupaa kamareineen.¹⁰

Nimismiehen tehtävien vaikeus ja nimittäjien suosio johtivat siihen, että ne vielä 1500-luvun jälkipuolellakin olivat Savossa usein muualta tulleiden, pikem­minkin alempaan virkamiehistöön kuin talonpoikiin kuuluvien henkilöiden hallussa. Pellosniemen nimismiehenä oli kymmenvuotiskauden 1563–1573 ja vielä uudelleen 1578–1582 Moision Eerik Olavin poika, jota luonnehditaan vanhaksi ratsumieheksi.¹¹ Vesulahdella ratsumies Matti Laurinpoika Lille on Niilo Haajasen tilalla 1576–77 ja 1587–88, ja tätä seuraa 1596–1606 Henrik Matinpoika Hintsa.¹² Juvan nimismiesten joukossa oli runsaasti vierasnimisiä: 1556 Jesper Sigfridinpoika, jonka tunnemme parhaiten lainlukijana, 1564–65 Volmar Eerikinpoika, hänen jälkeensä ainakin 1569–79 Paavali Sigfridinpoika ja tämän jälkeen aina uuden vuosisadan alkuun Matti Laurinpoika Saara. Nimismiestalo pysyi Partalassa ja ainakin eräät nimismiehistä olivat Partasten sukulaisia.¹³ Säämingin nimismiehenä oli 1557 Tuomas Mäting, jolle Liistonsaaren kartano oli läänitettynä, sitten ainakin vuosina 1571–79 entinen vouti Olavi Pietarinpoika Rennare ja tämän jälkeen taas Liistonsaaren isäntiin kuuluva Antti Tapaninpoika Munck, joka myöhemmin palveli ratsumiehenä.¹⁴ Rantasalmen nimismiehenä oli ratsumies Yrjänä Sigfridinpoika ainakin 1552–56 sekä 1575–79 ja uudelleen 1589 ratsumies Eerik Jönsinpoika Kvintus, 1581 ja 1590 Lassi Arvidinpoika, ilmeisesti entinen kihlakunnankirjuri, joka 1589 esiintyy nimismiehenä myös Säämingissä.¹⁵ Nähtävästi hän oli henkilö, johon turvauduttiin erikoisesti virkojen auki ollessa. Tavinsalmen ensimmäinen nimismies oli Hartikka Antinpoika, hänen seuraajansa väkivaltaisella tavalla surmansa saanut Pitkä-Jussi Martinpoika, entinen vouti. Vieraantuntuisia nimiä seurasi sittemminkin: Tuomas Henrikinpoika 1568–71 ja Olavi Olavin poika 1577. Oman pitäjän kirkkoherran poika Juhana Laurinpoika oli nimismiehenä 1590 ja sitten uudelleen 1609–1614.¹⁶ Vierasperäisiin nimismiehiin näyttää erityisesti turvaudutun 1560-luvun lopulla, jonka olemme todenneet eräänlaiseksi kriisikaudeksi. Raskaina sotavuosina 1589–90 Pohjois-Savon nimismiehet vaihdettiin sotilastehtäviin perehtyneisiin henkilöihin.

Vierassyntyisistä nimismiehistä huolimatta nimismiehen tehtävä oli Savon talonpojille huomattava sosiaalisen kohoamisen väylä. Tunnetuin nimismiessuku oli Vesulahden Haajanen. Vanhan Niilo Haajasen jälkeen esiintyy nimismiehenä Pekka Inalainen, mutta sitten Niilo Niilonpoika Haajanen vähäisin keskeytyksin 1568–1595, noin neljännesvuosisadan. Uuden vuosisadan puolella kuului samaan nimismiessukuun vielä Iisakki Niilonpoika Haajanen 1608.¹⁷ Pellosniemellä talonpoikaisten nimismiesten aika tuli vasta Pekka Laurinpoika Puttosen mukana 1575–77 ja 1583–84. Tätä seurasi Paavo Soikkanen 1586–90 ja seuraavalla vuosikymmenellä Lauri Laurinpoika Liukkonen ja Matti Laurinpoika Liukkonen.¹⁸ Puttoset ja Liukkoset vuorottelevat vielä uudella vuosisadallakin. Partasten sukutilan jouduttua ratsumiesluokan käsiinJuvalla ei sitä vastoin esiinny lainkaan puhtaasti talonpoikaisia nimismiehiä, ei edes uuden vuosisadan puolella. Säämingissä tilanne oli samantapainen v:een 1586, jolloin Paavo Vanhanen tulee nimismieheksi. Häntä seuraa 1587 entinen ratsumies Juhana Pietarinpoika Auvinen, hänkin Savon tunnetuimpia talonpoikia. Uuden vuosisadan puolella sarjaa jatkaa Martti Haapiainen.¹⁹ Rantasalmella talonpoikainen Olli Kettunen on nimismiehenä jo 1567–1572; 1580 Tuomas Hartikainen ja 1585 Matti Tuomaanpoika Hyppönen. V. 1587 on nimismiehenä Pekka Pakarinen, ja Mustoset vuorottelevat vuosisadan loppuun asti. Uuden vuosisadan alussa nimismieheksi tulee Pekka Pekanpoika Asikainen eli Spanni.²⁰ Tavinsalmella oli nimismiehen tapan jälkeen 1567 tilapäisesti nimismiehenä Juntti Tuovinen, mutta vasta Puutossalmen Matti Hyvärisen tultua virkaan alkoi varsinaisesti kotoisten nimismiesten kausi. Tähän ryhmään on laskettava uuden vuosisadan puolella virkaan tullut Sihvo Eerikinpoika Viikso.²¹

Uuden vuosisadan puolella nimismiesten asema muuttui. Tämä johtui toisaalta pitäjänkirjurijärjestelmän kehittymisestä, toisaalta kyytilaitoksen uudelleenjärjestelystä. Tämä järjestely hämärsi eroa nimismiesten ja kestikievarinpitäjien välillä. Jo v:n 1608 tilissä Suur-Savossa kestikievarinpitäjät eli nimismiehet esiintyivät samana ryhmänä. Pien-Savon tilissä yritetään vielä seuraavana vuonna selitellä, että nimismiehen tehtäviin kuului väenotto ja muut kruunun asiat, joista oli neuvoteltava rahvaan kanssa, mutta myös huolehtiminen Savonlinnan ja Venäjän rajan välillä liikkuvista kruunun kirjeenkantajista.²²

Nimismiesten samastuessa kievarinpitäjiin oli syntynyt aukko, joka oli täytettävä kruunun virkamiehillä. Seuraavana aikakautena nimismiehen tehtävä muuttuikin talonpoikaisesta luottamus toimesta selvästi kruunun viraksi.

NELJÄNNESKUNNAT JA KYMMENEKSET

Pitäjät oli jaettu neljänneksiin, joita uudessa Tavinsalmen pitäjässä oli kuitenkin vain kaksi. Neljänneskuntajako on edellä esitetty.

Neljänneskuntajärjestelmä oli varsin tavallinen keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa. Myös Viipurin läänin pitäjät oli jaettu neljänneksiin. Savon vanhin hallinnollinen yhteys Karjalaan tekee todennäköiseksi, että Savon neljänneskuntajärjestelmä on peräisin sieltä. Se lienee toteutettu uuden ajan alussa samanaikaisesti hallintopitäjien muodostamisen kanssa. Asutushistoriallisen katsauksen yhteydessä on käynyt ilmi, että neljänneskunnat mielellään muodostettiin niin, että ne lähtivät säteittäisesti hallintakeskuksesta. Tämä helpotti ilmeisesti kyyditysten ja muiden työverojen järjestelyä. Ilmeisesti on pyritty siihen, että neljänneskunnat olisivat mahdollisimman samansuuruisia. Neljänneskunnat pysyivät yhtenäisinä aluekokonaisuuksina. Asutuksen edistyessä samansuuruisuus, joka oli tärkeä verorasituksen tasapuolisuuden kannalta, ei voinut täysin säilyä.

Kun pitäjät olivat alueellisesti varsin suuria, neljänneskuntajako oli tarpeen, jotta hallintotehtävät paikallisella tasolla voitaisiin hoitaa. Kruunun hallinnon paikallisena luottamusmiehenä neljänneskunnassa oli neljännesmies eli verokuntamies (ruots. bolman), joka oli joku vauras talonpoika.

Neljännesmiehen kanto, josta edellä on tehty selkoa, oli suurimmaksi osaksi kestitystä varten koottuja kinkeriveroja. Hänen tärkeimpiä tehtäviään olikin kestityksen järjestäminen piirissään, ja huomattava osa hänen kantamistaan veroista kului tähän tarkoitukseen. Hänen oli myös koottava ja edelleen toimitettava linnanvoudin, linnankirjurin, maarovastin, maakirjurin, laamannin ja kihlakunnantuomarin palkkasaatavia, joihin kuului ketun- ja oravannahkoja, jäniksiä, haukea, kynttilöitä, ohraa sekä tuomaria varten kolmen yökauden kestitys neljälle hevoskunnalle. Hän kokosi myös hospitaalille menevät ohrat ja linnanherran ja linnan palvelusväen »lahjat», itse asiassa lahjaverot, joina suoritettiin oravannahkoja tai haukea.¹

Erittäin suuri vastuu neljännesmiehellä oli päivätöiden järjestelyssä. Lisäksi oli tarpeen tullen järjestettävä ns. pitkät kyydit, 12 hevosta neljänneksestä tai enemmänkin, mikäli tarve vaati.

Neljännesmies joutui edelleen huolehtimaan ns. pitkistä työmiehistä, joita oli toimitettava vuosittain 20 viikoksi kaksi, Säämingistä kuitenkin vain yksi neljänneskuntaa kohti. Samanlainen rasitus olivat kuusi viikkoa työskentelevät päivätyömiehet, joita mainitaan käytetyn erityisesti teurastusaikana. Vesulahdella ja Pellosniemellä oli vielä väliryhmä, 12 viikkoa työskentelevät, sekä kaskitalonpojat, jotka työskentelivät vain kahdeksan päivää. Kaikkia näitäkin työvelvollisia asetettiin kaksi kustakin neljänneksestä. Säämingin pitäjän kolmessa neljänneksessä oli erityisrasituksena linnan latokartanoiden riihenpuinti, Puumalan neljänneksessä vastaavasti Pellossalon niityn aitaaminen. Vesulahden ja Pellosniemen pitäjien oli taas vuorovuosin poltettava linnan tarpeiksi kaksi sysimiilua (a 25 lästiä), ja tätä varten otettiin kustakin neljänneksestä kaksi miestä.

Työverojen luontoinen oli myös Säämingin pitäjän velvollisuus toimittaa linnaan vuosittain neljä matkavenettä. Tämän sijasta toiset pitäjät suorittivat kavassiohraa neljä pannia jokaiselta neljännekseltä. Rantasalmella tämä tapahtui niin, että kukin neljännes suoritti joka kolmas vuosi 2 puntaa ohraa. Tämä nähtävästi kuvastelee vielä alkuperäistä kavassien eli matkaveneiden rakentamisjärjestystä, vuoroin eri neljänneskunnissa.²

Vielä senkin jälkeen, kun kestitysverot oli peruutettu kruunulle, neljännesmiehet joutuivat kantamaan työveroja ja muita suorituksia, joita ei käynyt jakaminen koko- ja puoliverojen kesken. Heidän tehtävänsä vähentyivät kuitenkin, kun neljänneskunnittain pidetyistä käräjistä ja niihin liittyvistä kestityksistä luovuttiin.

Kun neljänneskunnan lautakunta edusti maakirjan ja muiden tärkeiden veroluetteloiden laadinnassa paikallista asiantuntemusta, oli neljännesmiehellä tässä ilmeisesti varsin keskeinen tehtävä. Hänen vastuullaan oli, että verotus oli tasapuolista.

Neljännesmies oli nimismiehen paikallinen apulainen. Kuten edellä esitetyistä valituksistakin ilmenee, hänen tehtävänsä ja asemansa oli samantapainen kuin nimismiehen; hän oli vain sosiaalisesti yhtä porrasta alempana. Häntä voisi verrata maalaispoliisiin. Ruotsissa neljännesmiestä tarkoittavasta sanasta (fjärdingsman) onkin tullut poliisin virkanimitys.

Neljänneskunnissa toimineita kyytinimismiehiä käsitellään tuonnempana kyytilaitoksen yhteydessä.

Neljänneskunnat jakautuivat kymmeneksiin, joita oli kussakin neljänneskunnassa kuusi eikä kymmenen, kuten nimen perusteella odottaisi. Kymmenekset vastasivat Viipurin Karjalan nautakuntia. Ne ovat rajoiltaan aivan epämääräisiä, ja taloja siirretään kymmeneskunnasta toiseen, jotta kymmenekset pysyisivät mahdollisimman samansuuruisina. Kymmeneskuntien nimet ilmenevät liitetaulukosta 1.

Kymmeneksen johdossa oli kymmenesmies eli lukumies. Ensinmainittu nimitys on asiakirjoissa myös suomeksi.³ Toisinaan kymmenestä eli kymmeneskuntaa nimitetäänkin paikallisen luottamusmiehen mukaan aivan kuten Viipurin Karjalan nautakuntia.

Kymmenesmiehelläkin oli oma veronkantonsa, josta edellä on tehty selkoa. Vuonna 1556 tapahtuneen veronkannon uudistuksen jälkeen kymmeneksittäin perittäviksi jäi vain kaksi kanaa, parmas heiniä, kaksi tukkia ja seitsemän lautaa. Kymmenesmiehen oli huolehdittava siitä, että kymmenes toimitti kruunun käyttöön jauhatustalonpojan (male bonde) 16 päiväksi vuodessa.

Kymmenes oli pienin paikallinen hallintoyksikkö ja kymmenesmies viimeinen porras, jonne ylhäältä annetut käskyt ja määräykset tulivat ja jossa ne oli pantava täytäntöön. Kymmenesmiehet joutuivat vastuuseen, jos kymmenes löi laimin kyyditys- tai työvelvollisuutensa. Tehtävän täyttäminen ei aina ollut helppoa, ja hyvinkin saattoi käydä niin, että kymmenesmieheen iskettiin mustelma ja hän vastasi samalla mitalla.⁴ Varsinainen koiranvirka kymmenesmiehen tehtävästä tuli sitten, kun hänelle sälytettiin sotaväen linnaleirin järjestäminen paikallisissa puitteissa.

Niin paljon kuin paikalliset luottamusmiehet olivatkin kruunusta riippuvaisia, he kuitenkin olivat samalla talonpoikien edustajia kruunuun päin. Niinpä kun Savonlinnan päälliköt 1555 neuvottelivat talonpoikien kanssa veronpanoa ja sotaväenottoa koskevista kysymyksistä, he kutsuivat koolle nimismiehet, neljännesmiehet ja kymmenesmiehet sekä »muutamia muita ymmärtäväisimpiä talonpoikia» kustakin neljänneksestä.⁵

TYÖPALVELU KRUUNUN HYVÄKSI

Paikallishallinnon ulottaminen pitäjää alemmalle tasolle oli välttämätöntä ennen kaikkea sen vuoksi, että talonpojilta vaadittiin monia työpalvelun tapaisia luontoissuorituksia, jotka vaativat erikoisjärjestelyjä, varsinkin kun monet työt oli tehtävä tiettynä ajankohtana. Huolenpito näiden velvollisuuksien suorittamisesta kuului ennen kaikkea neljännes- ja kymmenesmiehille. He joutuivat ensiksi vastuuseen, jos tehtävä jäi täyttämättä. Pellosniemen käräjillä Lauri Puttonen sai sakkoa kruunulle tuottamastaan vahingosta, kun ei ollut vaatinut talonpoikia aikanaan miilunpolttoon, ja neljä talonpoikaa sai lisäksi sakkoa siitä, etteivät olleet tulleet työhön.¹ Juvan Vesikansan neljänneksessä oli samantapaisia hankaluuksia siitä, että oli laiminlyöty kalkin toimittaminen linnaan.² Säämingin Haapalan neljännes joutui 1552 vastuuseen siitä, ettei ollut toimittanut linnaan tynnyrilautoja, vanteita ja pajunparkkia. Tynnyritarvikkeista tuli useasti puhe myös Rantasalmen käräjillä.³ Siellä tuli esiin myös sellainen väärinkäytös työverojen suorituksessa, että Pekka Kervinen oli kantanut koko Tuusmäen neljännekseltä tervaa kavassien tervausta varten, mutta jättänyt työn tekemättä.⁴ Työvelvollisuus kruunun rautahytissä ja rautamullan toimittaminen sinne tuotti hankaluuksia sekä Juvalla että Rantasalmella. Rautahytin padon rakentamisesta joutuivat lopulta vastuuseen kaikki Joroisten ja Vesikansan neljänneksen kymmenesmiehet.⁵ Rantasalmen talonpoikia vaadittiin taas vedättämään kiviä myllypadon rakentamista varten.⁶ Kruununkartanoiden rakentaminen tuotti talonpojille paljon hankaluutta varsinkin niiden vilkkaimpana rakennuskautena 1550–60-luvuilla. Milloin oli kyseessä talli, milloin riihi, milloin viljamakasiini veroviljan säilytystä varten.⁷

Poikkeuksellisena voitaneen pitää sitä, että kruunu huolehti myös pitäjäntuvan rakentamisesta. Rantasalmen käräjillä 1563 oli kuitenkin esillä Säämingin pitäjäntuvan rakentaminen. Tähän kirkkopitäjään kuuluvasta osasta hallintopitäjää luvattiin tähän tarkoitukseen kolme hirttä ja kaksi lautaa jokaisesta kymmeneksestä. Tästäkin rakennusvelvollisuudesta huolehtiminen oli ilmeisesti kymmenesmiesten asiana.⁸

Työvelvollisuuden täyttäminen tuntui talonpojista erityisen rasittavalta sen vuoksi, että siihen usein vaadittiin kiireisimpänä työaikana. Niin ollen ei ollut ihme, että sääminkiläiset varsin vastahakoisesti huolehtivat heinänteosta linnan niityillä, mihin linnanpalvelijat heitä patistelivat.⁹ Riihenpuinti tuotti heille samalla tavoin hankaluutta, koska juuri Säämingissä oli useita kuninkaankartanoita.¹⁰ Linnankirjuri Henrik Kupiaisen antaman selityksen mukaan käytettiin heinänteko- ja teurastusaikana myös talkooväkeä (talckobönder) ja kaskenkaatoon sotamiehiä.¹¹

Rasittavin työvelvollisuuden muoto oli päivätöiden tekeminen linnaan. Pitkän työn miehiä, jollaisen kukin neljännes toimitti vuosittain, käytettiin normaalisti juuri linnan rakennus- ja korjaustöissä.¹² Kriisiaikoina tämä ei kuitenkaan riittänyt.

Erikoisen hankalaksi muodostui se, että savolaiset velvoitettiin osallistumaan Viipurin linnan korjaustöihin. Raskaan työn lisäksi tässä tuli vielä rasitukseksi pitkä matka.

Viipurin muurien vahvistaminen tuli ajankohtaiseksi Eerik XIV:n hallituskauden alussa. Tällöin kuningas määräsi, että yhden pitäjän Savonlinnan läänistä oli suoritettava päivätyövelvollisuutensa louhimalla kalkkikiveä, joka oli kuljetettava vesitse Lappeenrantaan sieltä edelleen Viipuriin vietäväksi. V. 1563 määrättiin päivätöitä tehtäväksi myös Savosta itse linnan rakentamiseen, ja tämä täsmennettiin seuraavana vuonna niin, että kaksi Savon kolmesta voutikunnasta joutui tekemään päivätyönsä Viipuriin, ja vain kolmas, so. Rantasalmen ja Tavinsalmen pitäjät, Savonlinnaan. Talonpoikien kanssa oli neuvoteltava, että he tästä rasituksesta huolimatta edelleen tekisivät päivätöitä karjakartanoiden peltojen ja niittyjen korjaamiseksi.¹³ Noin kymmenen vuotta syntyi kiistaa näiden päivätöiden laillisuudesta, kun talonpojat valittivat vouti Markus Sigfridinpoikaa vastaan, että heille oli lisätty kuusi apupäivätyötä kymmeneskuntaa kohti. Talonpoikien päivätyörasitusta oli todella lisätty, mutta se oli tapahtunut kuninkaallisesta määräyksestä eikä voudin mielivaltaisena toimenpiteenä. Tämä suoritti vain päivätyövelvollisuuden tasoittelua.¹⁴

Päivätöiden tekeminen Viipuriin aiheutti kitkaa. Varsinkin alkuvaiheessa jouduttiin sakottamaan Savon eri pitäjien käräjillä kokonaisia kymmeneksiä, mm. Juvalla 1566 peräti 111 talonpoikaa siitä, että he olivat kieltäytyneet lähtemästä päivätöihin Viipuriin. Asia saatiin kuitenkin vähitellen kuntoon, kun kaikkein köyhimmät talonpojat vapautettiin päivätyövelvollisuudesta.¹⁵ Niinpä 1574 tehtiin Suur-Savosta Viipuriin noin 5000 ja Pien-Savostakin yli 1000 työpäivää, mutta kruunun taholta valitettiin, että työvelvollisuus oli suoritettu epäedulliseen vuodenaikaan syksyllä.¹⁶ Vasta 1576 saatiin lupaus siitä, että puolet Savosta tehtävistä päivätöistä saatiin käyttää maakunnan oman linnan varustamiseen.¹⁷ Savolaisten kannalta tällä oli lähinnä puolustuspoliittista merkitystä, mutta jonkin verran se helpotti rasitustakin matkan lyhenemisen vuoksi.¹⁸

Sotatoimien vilkastuessa 1570-luvun lopulla savolaisten oli mahdotonta tehdä enää entistä määrää päivätöitä. Kiistaa syntyi erityisesti kuninkaankartanoiden ylläpitämiseksi vaadituista apupäivätöistä. Kuningas suostui helpottamaan taakkaa vain sen verran, että tämä velvollisuus saatiin väliaikaisesti poistaa niiltä, jotka asuivat lähinnä rajaa tai olivat suoranaisesti kärsineet vihollisen hävityksistä. Tiheät muutokset kuninkaankartanoiden hallintatavassa lienevät osaltaan aiheutuneet juuri siitä, että ne paikallisen voudin hallinnassa nielivät erityisen paljon päivätöitä.^18a

Käkisalmen valloituksen jälkeen savolaiset saivat seuraavan vuosikymmenen alussa vuodattaa hikeään myös korjatessaan tämän linnan muureja. Käkisalmen alaisiksi määrätyt Suur-Savon pitäjät joutuivat tekemään sinne muitakin päivätöitä, mm. käymään siellä riihtä puimassa. Juvalaiset valittivat 1584, että Kustaa Fincke siitä huolimatta vaati heiltä päivätöitä Savonlinnaan. Tämän kuningas kielsi.¹⁹

Aselevon astuttua voimaan alettiin 1591 talonpoikien päivätöitä vaatia taas Olavinlinnan muurien vahvistamiseen. Savolaiset valittivat tähän aikaan, että heille oli uudelleen lisätty aikaisemmin poistetut 6 päivätyötä.²⁰ Sotavuosien ponnistusten tuloksena nousi Olavinlinnaan Paksu sarvi, joka on sittemmin purettu.

Uuden Venäjän sodan uhatessa tuli Olavinlinnan rakentaminen jälleen ajankohtaiseksi. Tarkoituksena oli kantaa jokaiselta manttaalilta (täystilalta) kaksi apupäivätyötä siksi kun linna oli kunnossa. Talonpojat osoittautuivat kuitenkin haluttomiksi. Lisäksi syntyi kiistaa siitä, pitikö läänitysalueiden osallistua täysimittaisesti tähän rasitukseen. Käyttämällä sotaväkeä rakennustöihin voitiin jossakin määrin helpottaa talonpoikien taakkaa.²¹ Tänä aikana rakennettiin Olavinlinnaan ns. Kiilin torni, joka on vieläkin pystyssä.

Viipurin kaupungin varustamiseksi muurilla kannettiin Savostakin 1610-luvulla ns. vallirahoja, mutta päivätöitä ei vaadittu. Sen sijaan savolaiset saivat tehdä raskaita päivätöitä Saimaan kanavan rakennusyrityksessä. Tästä kerrotaan seuraavassa kappaleessa.

Päivätyöt pysyivät siten savolaisten rasituksena läpi koko aikakauden.

MAA- JA VESITIET

Jonkinlainen tieverkosto oli sekä talouselämän että hallinnon kannalta ehdottoman välttämätön. Kruunu piti huolen pääteistä ja siitä, että niiden varrella oli sopivia pysähdyspaikkoja. Paikallisliikenteen synnyttamat tiet eivät olleet enempää kuin jonkinlaisia kulku-uria ja venevalkamia. Kruunu ei pystynyt asettamaan kovin paljon suurempia vaatimuksia, mutta joitakin parannuksia pääteihin se kuitenkin sai aikaan.

Savon liikennehistoria alkaa jo keskiajasta. Piispa Maunu II Tavast 1443 sijoitti lampuodin Hollolan ja Suur-Savon väliselle tiettömälle taipaleelle Hirvensalmen Vahvajärvelle eli Juuritaipaleelle. Tämä oli tarkoitettu helpottamaan piispan tarkastusmatkoja talvisaikaan. Vuotta aikaisemmassa Juvan pitäjän perustamisasiakirjassa pitäjän asukkaat sitoutuvat varustamaan piispan seurueen tarvitsemat elintarvikkeet ja rehun hänen jatkaessaan matkaa joko Lappeelle tai Savilahteen. Tällöin oli ilmeisesti käytössä ainakin talvitie Hämeestä Sysmän kautta Suur-Savoon. Vanhimmassa verollepanomaakirjassa Talventienselkä (ak 266) Liukkolassa osoittaa paikkaa, jossa talvitie Puulaveden ylitettyään yhtyi maantiehen. Rieppolan Talvitienmaa (ak 328) osoittaa oikaisua Vuolinkojärven yli. Mikkelistä tie jatkui edelleen joko Saimaan eteläpuolitse Lappeelle ja kohti Viipuria tai asutun Savon pohjoisosiin ainakin Juvalle saakka. Viimeksi mainitusta muodostui Olavinlinnan perustamisen yhteydessä ja sen jälkeen Savon valtaväylä, ns. Suuri Savontie.¹ Toinen keskiaikainen toimenpide, joka osoittaa Savon liikenteen valtasuonia, oli Eerik Tuuren poika Bielken yritys Saimaan kanavan kaivamiseksi 1500-luvun alussa. Tämä taas osoittaa vesiteiden varhaisen merkityksen Savon liikenneoloille.

Kustaa Vaasa kiinnitti Venäjän sodan aikana 1550-luvulla huomiota Savon liikennealoihin. Jaakko Teitti mainitsee kaksi Savonlinnaan johtavaa pääväylää. Toinen vei Viipurista Lappeen Kauskilan ja Taipaleen kuninkaankartanon kautta Savon puolelle joko Puumalaan tai Liistonsaaren kuninkaankartanoon ja sieltä Savonlinnaan. Matka Viipurista Savonlinnaan oli Teitin arvion mukaan 25, Tuure Bielken mukaan 20 silloista peninkulmaa, josta lähes puolet Savon puolella. (Peninkulma on noin 6 km.)² Teitin tieto ei ole täsmällinen. Lappeelta ei tarvinnut kesäaikaan eikä myöskään Saimaan ollessa jäässä jatkaa maitse Taipalsaarelle, vaan tie johti suoraan Lappeenrannasta Puumalansalmen kautta Savonlinnaan.

Tämän vesikulkutien merkitystä osoittaa kestikievarien sijoitus. Aluksi majatalot tosin näyttää sijoitetun lähinnä paikallisliikenteen tarpeita ajatellen – mm. Iitlahden neljänneksen kestikievari Otavaniemeen, mutta ennen pitkää Puumalan kestikievari vakiintuu Liimattalaan, Iitlahden kestikievari Telalahteen ja Savonlinnaa lähin tukikohta Pihlajaniemeen.³ Suosittuja pysähdyspaikkoja tämän väylän varrella olivat myös Lintusalo, Telalahden tienoilla Telataipale, Lohilahti ja Auvila sekä Pihlajavedellä Tuohisaari ja Kokonsaari.⁴

Telalahden ja Telataipaleen nimet osoittavat, että täällä voitiin oikaista matka Liistonsaareen tai Savonlinnaan vetämällä veneet kannaksen yli. Verollepanomaakirjassa mainittu Maantiensuu (ak 1199) Auvilassa tarkoittanee juuri tätä teloin varustettua tietä, jota siis pidettiin päätien luontoisena. Telalahdesta Putkilahteen vievälle kulkusuunnalle sattuu Talvitienpohja (ak 1227) Kaipalassa, ehkä myös Iitlahden Savointaival (ak 1426), joka tosin nimen perusteella voi viitata myös poikittaisliikenteeseen Suur-Savosta päin.

Puumalan suunnasta päästiin Putkilahtea kohti myös Jäntisempää väylää. Siitä kertovat vielä nykyisinkin tunnettu Kulkemusjärvi sekä Lepistönselän länsipuoliset Kulkemusniemi (ak 1189, 1215) ja Kulkemuskosken päiväranta (ak 1209). Tämä väylä ei kuitenkaan muodostunut päätien luontoiseksi.

Savon pisin ja tärkein maantie, ns. Suuri Savontie, johti Savonlinnasta Suur-Savon kautta kohti Hämeenlinnaa. Teitti viitoittelee sille majapaikoiksi Rantasalmen Hartikkalan, Juvan Partalan, Kiialan kuninkaankartanon ja Savon Toivolan (Mänty harjulla), josta matka jatkuu Hämeen puolelle Heinolan Lusiin. Ylitettyään Jyrängön kosken tie yhtyi Hollolassa Viipurin ja Hämeenlinnan väliseen ns. Yliseen Viipurin tiehen. Matkaa Savonlinnasta maakuntarajalle Toivolaan kertyi arvion mukaan 27 silloista peninkulmaa (n. 160 km.).

Tämän tien synnystä kertoo Mäntyharjulla muistiinpantu tarina. Kulku-uran kerrotaan vakiintuneen niin, että ihmiset olivat ensin etsineet oikeaa suuntaa puiden latvoihin kiipeilemällä, sitten hakanneet pilkkoja puihin, jolloin syntyi polku ja vähitellen valtatie. Uuden ajan alussa tietä on jo ruvettu yhteisvoimin kunnostamaan. Juvan käräjillä 1561 annetut teiden ja siltojen korjauksen laiminlyönnistä tuomitut sakot tarkoittanevat juuri Suuren Savontien kunnossapitoa. Tämän tien suunta näkyy useista paikannimistä. Etelästä lukien tavataan Pellosniemen puolella Maantiensivu Mäntyharjun Tiilikkalassa, Latvajärventiemaa ja Savontienmaa (ak 259–260) Soikkalassa, Hietatienmaa Hietasen tienoilla (ak 276), Tienkeskusmäki (ak 286) nähtävästi tienhaaran kohdalla Rantakylässä ja Maantienmaa (ak 214) Mikkelin Kirkonkylässä. Vesulahden puolella on kolme Maantienmaata tien suuntaa osoittamassa, yksi Rahulassa (ak 434), toinen Vehmaisilla (ak 565) ja kolmas Tuhkalassa (ak 544). Juvalla Kesämaantiensivu (ak 933) Paatelassa osoittaa, että täälläkin oikaistiin talvella järvenselkien yli, ja Härkälän Selkätienmaa (ak 870, 882) on myös päätien suunnassa. Rantasalmen puolella Maantienmaa (ak 1466) Hiismäellä ja Parkuinmäen maantie (ak 1383) osoittavat Suuren Savontien kulkua. Säämingin puolella on vielä Maantienaho sekä Hiltulassa (ak 1152) että Pihlajaniemellä (ak 1056). Kallislahden sanotaan seuraavan vuosisadan alussa olevan yleisen tien varrella.⁵

 

Tämän tien varteen sijoittuvat tietenkin tärkeimmät kyytinimismiehet ja kesti­kievarit. Siellä mainitaan hollikyydin asemapaikkoina Lahnaniemi, Latvamäki, Härkälä ja Putkilahti, joka oli sopiva pysähdyspaikka Pien-Savon puolella. Vuonna 1584 luetellaan tämän tien varrella kestikievareina Säämingin Pirhiänniemi ja Rantasalmen Parkumäki. Suur-Savon puolella mainitaan välietappeina jo 1572 Juvan Härkälä, Juvan kirkonkylä ja Remojärvi, edelleen Vesulahti sekä Pellosniemen puolella Lahnamäki ja Toivola. Myöhemmin mainitaan Mikkelin ja Toivolan välillä Liukkola ja Puttola. 1600-luvun alussa olivat Pien-Savon puolella kestikievareina tämän tien varressa Pihlajaniemi ja Hiltula, Suur-Savon puolella Härkälä, Remola ja Toivola. Mikkelissä voitiin ilmeisesti poiketa Sairilan kartanoon. Maakunnan länsirajalla Toivola ei yksin pystynyt kantamaan kestitysrasitusta, vaan Karankamäki muodostui sen rinnalle yhtä tärkeäksi ohikulkupaikaksi.⁶

Tuure Bielke antaa Kustaa Vaasalle tietoja myös Ouluun johtavasta kulkureitistä. Sen mukaan oli Mikkelistä matkattava 8 peninkulmaa (n. 50 km) edellä kuvattua Suurta Savon tietä Juvalle ja sieltä saman verran edelleen Joroisiin. Tämä matka taittui maitse. Joroisista Tavinsalmelle oli 20 peninkulmaa (n. 120 km). Tämän matkan saattoi yksinäinen mies sulan aikaan hädin tuskin kulkea, mutta järvien jäädyttyä tilanne oli parempi. Tavinsalmelta Ouluntaipaleeseen oli 17 peninkulmaa (n. 100 km). Tällä välin oli virtoja, järviä ja vaikeakulkuisia soita. Kesäisin voitiin veneet vetää taipaleiden yli. Välillä oli vain 8–10 taloa, mutta parasta oli liikkua omin eväin. Maanselältä matka jatkui vaikeakulkuisten taipaleiden yli Oulujärvelle ja sieltä edelleen Oulun satamaan. Matka Tavinsalmen kautta kohti Oulua ei siis tapahtunut raivattuja teitä, vaan pikemminkin totunnaista kulku-uraa pitkin. Verollepanomaakirjassa tämän tien suuntaa osoittaa Ouluntaival (ak 1351) Vieremäjärvellä, ja idempänä Maanselänlammin (ak 1755) ilmoitetaan sijaitsevan rahvaantien (Almoge Wegen) varrella.⁷ Etelämpänä taas nimet Matkusjärvenranta, Matkustaipaleen joen niemi ja Matkuslammin pohjaspuoli (ak 1802–1803) viittaavat siihen, ettei Kuopionnientä kierretty, vaan Kallaveden eteläiseltä puoliskolta pohjoiselle kuljettiin Hiltulanlahden-Haminalahden kautta.

Kesäaikana voitiin tietenkin matkata Savonlinnasta veneellä kohti Tavinsalmea. Helpointa tämän pitkän taipaleen taittaminen oli talvikelillä.

Savonlinnasta lähdettäessä voitiin erota Suuresta Savontiestä Parkumäellä ja jatkaa Haukiveden etelärantaa Rantasalmen suuntaan, jossa jo vanhimman luettelon mukaan oli kestikievari Osikonmäellä (myöhemmin Haapataipaleessa tai Rantasalossa) ja toinen Huosiorannassa (myöhemmin Varkaudessa). Parkumäen asema Joroisten ja Mikkelin teiden risteyksenä näkyy hyvin nuijasodan aikana. Tavinsalmen puolella oli taas kestikievari Leppävirroilla ja myöhemmin toinen Puutossalmella tai peräti Kuopionniemellä. Siitä pohjoiseen päin järjestetty yhteiskunta ei tarjonnut Savon puolella majapaikkaa vielä 1600-luvun alussakaan, mutta usein majailtiin Maaningan Halolassa, jonka isäntä oli kymmenesmies.⁸ Pohjanmaan puolella Savosta tuleva tie kiersi Kajaanin kautta. Savolainen sotaväki eteni tosin talvella 1599 Pohjois-Savosta luoteen suuntaan Pyhäjärvelle ja Haapajärvelle, mutta täällä ei ollut säännöllistä kulkutietä. 1600-luvun alussa Pohjanmaan puolella yritettiin tien oikaisemista niin, että Pohjois-Savosta voitaisiin kulkea Siikajoen erämaan kautta Limingan valtatielle, mutta hanke epäonnistui.⁹ Verollepanomaakirjassa Kiuruveden Ahkiotaival (ak 1763) osoittaa tätä suuntaa ja sillä kulkemisen vaikeuksia.

Maaningan Tuovilanlahdesta voitiin vesitietä käyttäen kääntyä Pielavedelle ja edelleen Pohjois-Hämeeseen, kuten eräs oikeusjuttu vuodelta 1563 osoittaa.¹⁰

Joroinen oli vanhastaan porttina Pohjois-Savoon, tultiinpa Mikkelin tai Savonlinnan suunnasta. 1600-luvun alussa sai Joroisissa asuva Antti Auvinen useita vapauskirjeitä sen nojalla, että hän asui suuren kulkurien varrella, ja hänet mainitaan kievarinpitäjäksikin, vaikkei talo koskaan esiinny kestikievariluetteloissa. Ilmeisesti Joroisten kautta kulki myös Pieksämäen suunnasta Savonlinnaa kohti matkaavia.¹¹ Joroisista länteen oli Suontientaipale vanha kulku-ura Rautalammin suuntaan.

Säämingin itäisimmän neljänneksen Haapalan kestikievari oli alusta asti Varparannalla. Se palveli ilmeisesti niitä, jotka matkasivat Savonlinnasta Tavinsalmen suuntaan suoraan Haukivettä pitkin, mutta sitä käytettiin myös, kun oli koottava väkeä itärajaa puolustamaan.¹²

Kustaa Vaasalle annetuissa raporteissa ei lainkaan mainita Mikkelistä Saimaan eteläpuolitse Yliselle Viipurin tielle johtavaa tietä. Mikkelistä Ristiinan kautta Suomenniemelle johtava tie mainitaan kuitenkin ikivanhaksi. Verollepanomaa­kirjassa mainitaan Maantienmaa Laitialassa (ak 88) ja Laurikkalassa (ak 144) ilmeisesti tämän tien varrelta. Tuomiokirja mainitsee sen jo 1564 yleiseksi tieksi. Sitä käytettiin jo Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana, kun suursavolaiset joutuivat hoitamaan kuljetuksia Taipalsaaren Kirvesniemeen ja sieltä takaisin. Sotaväki liikkui 1572 Himalansaaren ja Hangastenmaan kautta Mikkeliä kohti.¹³ Yksi Pellosniemen kestikievareista sijoitettiin tämän tien varteen Hangastenmaahan, sittemmin Juurisalmeen (mm. Lyytikkälään tai Kosolaan). Myöhemmin sijoitettiin vielä toinen kestikievari Pitkälahden neljännekseen (Ilmiänlahteen tai Seppälään). Myös Pöntilän vanha nimismiestalo Pähkeenselän itärannalla oli tukikohtana tämän tien varrella.¹⁴

Tämäkin taival taittui mukavimmin kesäisin veneellä Mikkelistä Lappeenrantaan, mutta myös maantie Taipaleen kuninkaankartanoon oli kulkukelpoinen.¹⁵

Mainitun vesireitin merkitystä osoittaa sekin, että Juvan eteläosaan perustettiin kestikievari Koikkalaan.¹⁶ Sieltä liikennöitiin Luonteria pitkin Saimaalle, josta oli pääsy Mikkelin, Lappeenrannan ja Savonlinnan suuntiin. Kuten edellä on mainittu, jo keskiaikaisessa Juvan pitäjän perustamiskirjassa edellytetään, että Juvalta saattoi matkustaa myös suoraan Lappeelle, ilmeisesti juuri tätä kulkuväylää käyttäen. Tärkeä kulkusuunta oli myös Suur-Savosta Rautalammille ja sieltä edelleen Etelä-Pohjanmaalle johtava ura. Sotaväen pysähdyspaikkoina mainitaan tällä suunnalla Mikkelin jälkeen Haukivuori ja Pieksämä tai Pyhitty sekä lännempänä Kutemajärvi. Myös oli mahdollista kääntyä Rautalammin suuntaan Mikkelin-Savonlinnan väliseltä tieltä joko Remojärveltä tai Vehkamäeltä.¹⁷ Tätä tietä liikehdittiin talvisin mm. nuijasodan tapahtumien yhteydessä.

Mikkelistä Hämeeseen voitiin edelleen ainakin talvisin kulkea Hirvensalmen kautta Sysmään sitä uraa, jonka varrelle Maunu Tavast oli aikaisemmin perustanut piispanmaj atalon.¹⁸

Kumpaakaan viimeksi mainittua tietä ei vielä 1500-luvulla pidetty niin tärkeinä, että niiden varteen olisi sijoitettu kestikievareita.

Venäjän rajan yli Käkisalmeen ei ollut säännöllistä kulkureittiä Savosta. Sinä aikana, jona Käkisalmi oli miehitettynä, mainitaan Puumalan Liimattalan kautta kulkevan paljon liikennettä Viipurin, Savonlinnan ja Käkisalmen suuntaan. Käkisalmeen kuljettiin yleisesti Viipurin Karjalan kautta, jossa Jääski oli tukikohtana. Suoraan Simpeleenjärven vesistöön on kuitenkin myös kuljettu. Niin teki ilmeisesti Ambrosius Henrikinpoika, kun hän majaili Käkisalmesta palatessaan Ritosaaressa. Käytetyin oli nähtävästi se 1640-luvulla karttaan merkitty tie, joka johti Sorvaslahdesta Kalajärven kautta rajan yli kohti Käkisalmea.¹⁹

Itärajan yli ei ollut viisasta pitää teitä turvallisuussyistäkään. Kun oli tekeillä sotaretki rajan taa, koottiin joukkoja Haapalahden Makkolaan tai muuanne Kerimäelle, mistä rynnättiin Puruveden yli Venäjän puolelle.²⁰

Edellä sanotusta on ilmennyt, etteivät päätietkään yleensä olleet sen kummempia kuin kulku-uria, joita kesäaikaan tuskin pääsi kulkemaan muuten kuin ratsain ja ehkä purilailla. Alkeellinen tientekovelvollisuus oli kuitenkin olemassa. Juvan käräjillä 1561 joutui koko Männynmäen kymmenes korvausvelvolliseksi siitä, että kuninkaankartanon lehmä oli loukannut jalkansa sillalla, ja samalla tuomittiin 9 talonpoikaa sakkoihin siitä, etteivät olleet pitäneet kunnossa teitä, siltoja ja aitoja. Aitojen mainitseminen viittaa siihen, että tällä kertaa oli pantu pääpaino karjan kulkemiseen. Teiden ja siltojen huonosta kunnosta luettiin vähän myöhemmin suuri joukko sakkotuomioita, mm. Säämingin käräjillä lähes koko Lintusalon kymmenekselle. Juvalla sai 1602 Vehmaan kymmenes sakot, kun huono silta oli aiheuttanut hevosen kuoleman, ja silta määrättiin sakon uhalla korjattavaksi.²¹

Verollepanomaakirjassa on toista sataa etupäässä paikallisteihin liittyvää tienimeä ja vanhimmat tuomiokirjat tuovat vielä eräitä lisiä. Eniten, kaikkiaan 38 kappaletta, näitä nimiä on Vesulahdella. Mikkelin seudun monista paikallisteistä kertovat nimet Pilkkatienmaa, Kalliontienmaa ja Selkätienmaa (ak 362, 469, 500) Vuolingon ja pappilan tienoilla, edelleen Selkätienmäki (ak 350, 352), Halilantienhaaranmaa ja Häppöläntienmaa (ak 329,346, 349) Rantakylässä ja Tienhaara (ak 43 7) Visulahden kylässä. Täältä johtaa useita teitä säteittäisesti lähinnä harjuja pitkin pohjoiseen. Niiden kulkua osoittavat Hirventie (ak 323) Vanhamäessä, Lasakontienmaa (ak 329, 429) ja Selkätienaho (ak 361) Harjumaalla, sama nimi edelleen Kangasniemen Seppälässä (ak 302), Hirsiäistienmaa (ak 504) Harjumaalta Kangasniemen suuntaan, Toikkalantie pohjoiseen päin (ak 3 76) Kangasniemen ja Pieksämäen rajoilla; Pyhänpohjanrantatie (ak 497) Kovalan kymmeneksessä, Kangasjärventienmaa (ak 429) Norolassa, Kangasjärventie (ak 596) Haukivuorella. Pieksämäellä on Rantatienmaa (ak 462) Pyhityn tienoilla. Pitäjän itäosassa Juvan kirkkopitäjän puolella mm. Maivalantienhaara (ak 5 39) osoittaa päätieltä kaakkoon johtavaa paikallistietä, jota 1600-luvun alussa jo sanotaan yleiseksi tieksi.²²

Juvallakaan ei kirkonkylän kautta lounaasta koilliseen johtava päätie suinkaan riittänyt tyydyttämään paikallista kulkuteiden tarvetta. Turakkalassa mainitaan Kyläntie (ak 939) ja Suurniemessä Kirkkotienranta (ak 905 ). Hietajärventienmaa Maivalassa, Selkätienmaa (ak 792) Hietajärvellä ja Hevoistienmäki (ak 901) Lautialassa kertovat pitäjän eteläosan teistä. Koikkalasta Pyhäjärven länsipuolitse kirkolle johtavaa kulku-uraa näkyy pidetyn jopa maantienä, kuten tuomiokirjan nimet Taipaleenmaa luodepuoli maantie(n) ja Taipaleenmaa itäpuoli maantie(n) osoittavat.²³

Juvalta kuljettiin pohjoiseen joko Virtasalmen kautta kohti Pieksämäkeä tai Kaitaisten kautta Joroisiin. Viimeksi mainitulla välitaipaleella on Lahnalahdella Vehkatienmaa ja Rautatieaho (ak 720), joka viitannee kuten Häyrilän Rautatienmäki (ak 622) suomalmin kuljetukseen. Tienimistö tihentyy Joroisissa, jossa tuomiokirjassa mainittu Kivioja maantien vieres näyttää viittaavan jopa tienraivaukseen.²⁴ Joroisissa jaJoroisniemellä on melkoisesti tienimistöä: Tienselkä (ak 606), Pilkkatienkangas (ak 608), Multatienmaa (ak 610) ja Murtotiensivu (ak 684). Täältä johti Suontientaipaleeksi nimitetty kulku-ura luoteeseen kohti Rautalampia (ak 644, 851). Tällä suunnalla mainitaan Vuorijärventie (ak 663) Syvänsissä sekä Kutemajärven rantatie (ak 672) ja Mustolan rantatie (ak 676) Suonenjoella.

Jos lähdemme Joroisista itään päin kohti Savonlinnaa, tapaamme kohta Rantasalmen puolelle siirryttyä Kotkatlahdella vielä runsaamman tienimistön kuin Juvan puolella: Rantatienaho (ak 1521), Rinkilän rantotie (ak 1527), Kesätienaho (ak 1528), Pilkkatienmaa (ak 1530), Vehkalahentie (ak 1534), Multatienaho (ak 1553), Mustalahentienmaa ja Jänistienaho (ak 1570). Vesikansan puolelta tänne johtavia kulkusuuntia osoittavat Tiemassaareen Tiemaisentaivalmaa ja Vesikansantaipaleenluhta (ak 1620). Idempänä Rantasalmella tienimistö on niukempaa, mainittakoon vain Venäjänrantotie (ak 1445) Kolkontaipaleelta.

Säämingissä olivat vesitiet niin ylivoimaiset, että paikallisteihin liittyvää nimistöä on varsin vähän. Iitlahden neljänneksessä Liittotienmaa (ak 1246) sijaitsee eteläisellä mantereella Punkaharjulla. Rajavaltuutetuille annetun ilmoituksen mukaan täällä oli vain pari kolme peninkulmaa (n. 15 km) ratsastuskelpoista tietä Jääsken suuntaan nähtävästi Sorvaslahden tienoilta lukien.²⁵ Haapalan neljänneksessä on eräitä nimiä, jotka osoittavat, että paikallistiet täälläkin risteilivät: Tiehaaranaho (ak 1021) Anttolan ja Tienhaaranmaa (ak 1032) Tolvanniemen suunnalla sekä Kesätieaho (ak 1044) Joutsenniemen tienoilla.

Haukiveden pohjoispuolisessa Pohjois-Savossa on vain pari tie-nimeä, molemmat Ouluntaipaleeseen johtavan kulkuväylän itäpuolella: silloin vielä Rantasalmeen kuuluvassa Sarkamäessä Valkiaisenjoki tienjakoin luhta (ak 1588) ja Tavinsalmen puolella Saijanlahdella Vuoritiensivu (ak 1701). Tietenkin täälläkin kuljettiin talojen ja kylien välit, mutta nämä polut eivät olleet niin maisemaa hallitsevia, että olisivat antaneet nimensä kirjoihin viedyille maakappaleille.

Verollepanomaakirjan tie-nimien rinnalla on 40 silta-nimeä. Niistä lähes puolet (19) on Vesulahdella. Runsasvetinen Sääminki on kuitenkin ainoa pitäjä, jossa siltoja mainitaan useammin kuin teitä. Alavassa Vesulahden pitäjässä Pitkänsillanmaa mainitaan neljästi (ak 318,337,575,581) sekä lisäksi Pitkänsillanpääntilkku (ak 343) ja Pitkänsillanaho (ak 469). Näiden täytyy tarkoittaa samanlaisia suosiltoja, joita kuvaavat nimet Pitkontaivalmaa (ak 503) ja jo mainittu Hirsiäistienmaa. Tällaisia pitkiä siltoja tarvittiin päätielläkin, kuten Rantasalmen Hiismäen Pitkänsillanpääaho (ak 1427) Maantienmaan lähistöllä osoittaa. Suureen Savontiehen saattavat hyvinkin liittyä myös Juvan Ollikkalan Pitkänsillanpää (ak 934) ja Säämingin puolella oleva Pitkänsillanmäki (ak 1124). Joroisten Häyrilän Pitkänsillanpää (ak 632) on sekin tärkeän päätien tuntumassa. Paikallisteihin liittyvät samoin kuuluvat paikannimet Säämingin Haapalan neljänneksessä (ak 1002, 1035), kun taas Pahansillankangas (ak 1000, 1019) kertoo huonokuntoisesta, kulkua haittaavasta sillasta.

Sillan rakennusainekin selviää joskus paikannimestä. Vesulahdella on Koivusillanmaa (ak 363 ), Koivusillanaho (ak 594) ja Haapasillanmaa (ak 377, 423 ). Säämingin Kallislahdessa luultavasti päätiellä on sekä Koivusillanaho että Riukusillanmaa (ak 1053, 1132). Merkillistä kyllä ainoat raskaampaan rakenteeseen viittaavat silta-nimet ovat Vesulahdelta Pieksämäen suuntaan johtavien teiden varsilla: Kivisillanmaa (ak 467) Häkkilässä ja Kivisillanaho (ak 594) Haukivuorella. Kovin kummallisia rakennelmia ne eivät ole voineet olla. Ehkä ne johtivat purojen yli, kuten varmaan monet muutkin sillat.

Mikkelin runsasteisellä keskusseudulla eräillä siiloilla on luonteenomaiset nimensäkin. Siellä mainitaan mm. Papinsillanmaa (ak 352), Martinsillanmaa (ak 354, 485) ja Vanhasilta ja Vanhansillanmaa (ak 497, 514). Juvan puolella Hällinmäessä mainittu Antti Pöyhösen Sillankangas (ak 762) kertonee sillan rakentajasta eikä vain viereisen maan omistajasta. Rantasalmella tihutyönä mainittu karjasillan repiminen osoittaa monien siltojen vaatimattoman luonteen.²⁶

Sillan rakentamiseen verrattava toimi oli järvikannaksen varustaminen teloilla veneiden kuljetuksen helpottamiseksi. Sulkavan tunnetun Telataipaleen lisäksi mainitaan Pieksämäellä Telataival, joka yhdisti Syväjärven Naarajärven Telalahteen.²⁷

Tärkeimpien siltojen rakentaminen ja kunnossa pitäminen oli neljänneskuntien yhteiskunnallinen velvollisuus. Linnansiltaa savolaiset joutuivat rakentamaan uudelleen jo Klemetti Kirjurin aikana. Kovin mainiossa kunnossa ei linnan pitkä silta ollut vielä 1600-luvun alussakaan. Mälkölän ja Norolan neljännekset tuomittiin korvaukseen, kun hevonen oli loukkaantunut kuolettavasti niiden siltaosuudella. Rantasalmella tuomittiin Putkisalmen neljännes korvaukseen Kuhajärven sillalla sattuneesta samanlaisesta vahingosta. Tämä osoittaa, että Rantasalmelta Sulkavan kautta Telataipaleen suuntaan johtavaa tietäkin on jo tällöin pidetty päätien luontoisena. Tuusmäen neljännes sai sakkoa siitä, ettei se ollut pitänyt kunnossa Savikon siltaa. Vuonna 1615 mainitaan jo erityinen virkamies, siltavouti, joka nosti Pellosniemen ja Rantasalmen käräjillä syytteitä siltojen huonosta kunnosta. Hänen nimensä oli Eerik Pärementer, ja »pärmänttäämistä» varmaan olikin, ennenkuin silta-asiat saatiin selviksi. (Sana on samaa juurta kuin parlamentti.)²⁸

Siltavoutien asettaminen osoittaa kruunun kiinnostusta teiden kunnon parantamiseen. Joka tapauksessa kesätiet olivat parhaassakin tapauksessa ratsasteitä. Vero- ja kauppatavarain kuljetuksiin kelpasivat vain vesitiet ja talvitiet. Savon pitkät järvireitit ja niitä talvella kattava jääpeite pitivät maakunnan koossa ja avasivat lähinnä Lappeenrannan kautta yhteyden myös meren rannikolle ja muuhun maailmaan.

Vesikulkuyhteyksien ensisijaista merkitystä kesäaikaan osoittaa se, että suurisuuntaisin yritys yhteyksien parantamiseksi oli kanavoimishanke. Siihen ryhdyttiin tosin maakuntarajan ulkopuolella, mutta työhön vaadittiin myös savolaisten ponnistuksia ja onnistuessaan kanava olisi ratkaisevasti parantanut juuri tämän maakunnan kulkuyhteyksiä.

Eerik Tuurenpoika Bielke oli aikoinaan aloittanut Saimaan kanavan kaivamisen »Suuren Savon järven eli Enon» rannalta Lauritsalasta.²⁹ Noin sata vuotta myöhemmin Pentti Severinpoika Juusten uudisti saman yrityksen, kanavan kaivamisen Lappeelta Juustilaan. Tarkoituksena oli avata kulkutie laivoille ja veneille Savonlinnasta Viipuriin. Ymmärrettävästi myös Viipurin pormestari oli kiinnostunut asiasta. Kaarle IX antoi suostumuksensa 1607 ja määräsi Viipurin ja Savonlinnan läänien talonpojat suorittamaan sitä varten ylimääräisiä päivätöitä niin, että kolme talonpoikaa asetti yhden työmiehen. Määräaikaa ei pantu, vaan työtä oli tehtävä siksi kunnes kanava tuli valmiiksi. Lappeen kihlakunnan savolaissyntyinen vouti Maunu Auvinen määrättiin hankkimaan kuljetusvälineet. Vielä samana kesänä ehdittiin raataa syysmyöhään asti 4 ½ kuukautta. Seuraavana keväänä jatkettiin heti roudan lähdettyä, ja Juusten sai valtuudet vaatia Savosta ja Karjalasta muutamia päivätöitä joka mieheltä. Tarkoituksena oli saada kanava valmiiksi vielä samana kesänä. Yritys osoittautui silloisissa oloissa ylivoimaiseksi. Uuden Venäjän sodan puhkeaminen keskeytti kanavoimistyöt.³⁰

Suoraa purjehdusyhteyttä Viipuriin ei siis saatu. Lappeenranta säilytti niin ollen tärkeän merkityksensä Viipuriin suuntautuvan kaupan ja kruunun kuljetusten lastauspaikkana. Tämän liikenteen merkitystä osoittaa myös se, että kaikkien savolaisten oli suoritettava kruunulle laivarahtirahoja, sääminkiläisten neljä matkavenettä ja muiden pitäjien sen korvauksena kavassiohraa.

KYYTILAITOS JA MAJATALOT

Kyyditysvelvollisuus oli osa kruunun vaatimaa työpalvelua, samoin kuin teiden ja siltojen rakentaminen ja kunnossapito. Tämä tehtäväkenttä oli sekä hallinnon että talouselämän kannalta erikoisen merkittävä ja vaati osaksi oman virka- ja luottamusmiehistönsä.

Neljännes- ja kymmenesmiesten yhteydessä on jo ollut puhetta siitä, että kruunu vaati erilaisia kyytejä. Ensinnä oli aivan paikallisia kuljetuksia, kuten käräjäkyydit, sitten verotavaroiden kuljetus linnaan, vihdoin ns. pitkiä kyytejä, jotka tehtiin kaukaisempiin kohteisiin, tavallisesti meren rannikolle. Kyytivelvollisuuden vanhaa alkuperää osoittaa se, että savolaisilla oli tällaisesta joukkokuljetuksesta käytössä venäläisperäinen sana jaama.¹

Kyyditykset eivät ymmärrettävästi olleet talonpojille yhtään mieluisampia kuin päivätyöt, pikemminkin päinvastoin, koska ne vaativat sekä miehen että hevosen panoksen. Sakkoluettelot ja tuomiokirjat sisältävätkin yllin kyllin esimerkkejä kyyditysrasituksen aiheuttamasta hankauksesta.

Käräjäkyytien ei paikallisina kyyteinä luulisi kuuluneen kaikkein rasittavimpiin, mutta niidenkin järjestely tuotti hankaluuksia. Tästä kerrotaan oikeuslaitoksen yhteydessä.

Linnankyydit olivat yleensä verotavaroiden kuljetusta. Milloin oli vietävä linnaan rautaa, milloin heiniä, milloin mitäkin. Vastenmielisyys veronmaksua ja kyytirasitusta kohtaan saattoi tässä yhtyä sen tapaiseksi tunteenpurkaukseksi kuin erään tavinsalmelaisen lausuma: »Paholainen vieköön kuninkaan verot Savonlinnaan.» Tästä tuli tietysti armotta sakot.² Suursavolaisille tämä rasitus tuli entistä raskaammaksi, kun he pitkän vihan aikana joutuivat tekemään kyydit Käkisalmeen.

Pitkät kyydit olivat tietenkin rasittavimmat ja vastenmielisimmät. Erikoisen kovan vastavaikutuksen aiheutti Kustaa Vaasan antama määräys, että savolaisten oli vietävä verotavaransa äsken perustetun Helsingin kaupungin satamaan Santahaminaan, jonne ilmeisesti kuljettiin Hollolan ja Porvoon kautta. Tähän määräykseen kohdistuneesta vastustuksesta jouduttiin keväällä ja kesällä 1551 antamaan sakkotuomioita kaikkien Savon pitäjien käräjillä Tavinsalmea lukuunottamatta. Useimmat sakotetuista olivat kieltäytyneet lähtemästä kyytiin, jotkut olivat lähteneet, mutta hukanneet kruunulle kuuluvan viljan matkalla esimerkiksi heittämällä sen reestä. Vastahakoisuus sai ilmauksensa siinäkin, että pellosniemeläiset jättivät tuomatta kinkeriheinät nimismiestaloon. Vastarinta oli järjestettyä. Sen johdossa olivat Juvalla Frans Korhonen ja Rantasalmella Juntti Auvinen, jotka olivat yllyttäneet »koko kihlakuntaa» kieltäytymään Santahaminan kuljetuksista. Tämä katsottiin kapinan lietsomiseksi ja johtajat tuomittiin kuolemaan. Ainakin Auvinen armahdettiin ja pääsi sakoilla.³

Tuskin tästä oli selvitty, kun jupakointi pitkiä kyytejä vastaan uusiutui Pellosniemellä. Joku oli rohjennut kieltää Henrik Klaunpoika Hornilta, joka oli maan vaikutusvaltaisimpia aatelismiehiä, kyydin Viipuriin, toinen oli heittänyt tielle kruunun elintarvikkeet, jotka hänen oli vietävä Turkuun. Kolmas hukkasi haukikuorman, jonka Kustaa Fincke oli lähettänyt kartanoonsa Porkkalaan, ja neljäs otti väkivalloin hevosen linnanpäällikön rengiltä.⁴

Tämä vastustus ei saanut edes Länsi-Suomeen tehtäviä pitkiä kyytejä loppumaan. Esimerkiksi Juvalta tehtiin 1560 61 kyytiä Helsinkiin ja 17 Turkuun elintarvikkeiden kuljettamiseksi.⁵ Viipuri, tavallisin pitkien kyytien suunta, ei ollut talonpojista paljonkaan mieluisampi. Juuri juvalaiset olivat 1561 ensimmäisinä vastustamassa suolankuljetusta Viipurista Savonlinnaan, ja osa heitti kuormansa menemään matkalla. Julkisimman protestin teki kuitenkin tavinsalmelainen Pekka Nousiainen, joka paiskasi kruunulle kuuluvan suolasäkin Viipurin katuun. Suur-Savon laamanninkäräjillä 1566 sai kokonaista 55 talonpoikaa sakkoa rannikolle suuntautuvien kyytien laiminlyönnistä, ja yksityisiä kieltäytymisiä oli jatkuvasti.⁶

Säännöllisiin vuoroihin järjestettyä kyyditysvelvollisuutta nimitettiin hollikyydiksi. Tavallisesti yksi kymmenkunta määrättiin kerrallaan hoitamaan kyydit tietystä asemapaikasta. Tänä varhaisena kautena holli ei kuitenkaan vielä tarkoittanut sitä, että kyyti oli tehtävä vain seuraavaan asemapaikkaan asti. Esim. Vesulahden käräjillä 1559 kutsuttiin Vanhamäen kymmenes Latvamäkeen. Juvalla 1563 määrättiin kyytivuoro vuodeksi Härkälään. Rantasalmen käräjillä 1563 sakotettiin kahden kymmeneksen miehiä siitä, että olivat laiminlyöneet hollikyydin Putkilahteen, ja 1574 Pellosniemeltä oli kutsuttu hollikyytiin Lahnamaahan (Lahnaniemeen). Varsin tavallista oli, että hollikyyti lyötiin laimin tai ettei sitä suoritettu ajoissa. Niinpä sai Juvalla 1557 kokonaista 28 ja Pellosniemellä 1559 24 talonpoikaa yhdellä kertaa sakkoa hollikyydin laiminlyönnistä.

Laajaa joukkokieltäytymistä joutui Juvan nimismies selvittelemään 1563. Tällöin sai 56 Joroisten neljänneksen ja 14 Vesikansan neljänneksen talonpoikaa samalla kertaa sakot hollikyydin laiminlyönnistä. Samat neljännekset niskoittelivat samaan aikaan kymmenesmiestensä johdolla muitakin työvero ja vastaan.⁷

Tavaran kuljetuksista poikkeava rasitus oli talonpoikien velvollisuus antaa vapaata kyytiä ja kestitystä kruunun asioilla liikkuville. Kyydinsaantioikeutta, jonka rajatkin vaihtelivat eri aikoina, käytettiin väärin ja talonpojilta vaadittiin laittomia kyytejä. Tämä kiellettiin useasti, mm. jo Kustaa Vaasan Suomen matkansa aikana 1556 Savoonkin lähetetyllä kirjeellä. Todellista parannusta tilanteeseen oli mahdollista saada vain järjestämällä kyytivelvollisuus toisin.⁸

Maanlain mukaan tuli yleisten teiden varsille asettaa 2–2 ½ peninkulman päähän toisistaan taverneja eli krouveja, syrjemmälle rättäreitä eli kyytinimismiehiä. Savossa oli erään luettelon mukaan 1540-luvun puolimaissa 16 krouvaria. Nähtävästi tarkoitetaan kuitenkin kyytinimismiehiä,) joita vanhimpien lähteiden mukaan oli yksi kussakin neljänneskunnassa. Kieltäessään laittomat kestitykset Kustaa Vaasa käski järjestää Savoonkin krouvareita, joiden tehtävänä oli kyyditysten ohella tarjota matkustaville maksua vastaan ruokaa, olutta ja hevosen rehua, mutta ei pitää kapakkaa talonpojille. Mitään näkyvää tulosta tästä kehotuksesta ei ollut. Savossa oli edelleen vain kyytinimismiehiä. Ainoa lähteissä mainittu krouvi oli se, jota vouti Olavi Rennare piti luultavasti Putkilahdessa.⁹

Kyytinimismiehet edustivat jonkin verran alempaa varallisuustasoa kuin neljännesmiehet. Kun Savon 20 neljännesmiehestä 1543 vain yksi oli puoliverotilallinen, heitä oli yhtä monesta kyytinimismiehestä seitsemän. Kyytinimismiesten tuli toimia kyytiasioissa nimis- ja neljännesmiesten apuna eritoten jakamalla kyyti- ja kestitysvelvollisuus tasapuolisesti piirinsä talonpojille, mutta heidän ei odotettu pystyvän järjestämään suurehkoa majoitusta omaan taloonsa. Tällaisenakaan tehtävä ei ollut helppo. Joku kyyditysvelvollisuudesta työlästynyt talonpoika saattoi iskeä häneen mustelman, eivätkä kruunun edustajatkaan aina olleet tyytyväisiä hänen toimintaansa. Niinpä eräs juvalainen kyytinimismies sai sakkoa siitä, että oli kantanut rahaa kyydin sijasta, ja Tavinsalmella pari kyytinimismiestä siitä, etteivät olleet hankkineet hevosia käräjähuovien käyttöön. Kun kyytien tarve usein oli tilapäisluontoista, rasitus ei voinut jakaantua tasaisesti. Siihen tosin pyrittiin. Ilmeisesti tässä tarkoituksessa Juvan käräjillä 1565 eräitä verokuntia määrättiin Vesikansan kyytinimismiehen alaisiksi. Pahin vaikeus kyytien järjestelyssä oli se, että tienvarsiseudut joutuivat suuremman rasituksen alaisiksi kuin syrjäseudut. Vesulahden nimismiestä syytettiin 1581 siitä, että hän oli vapauttanut »metsäseudun» jaamasta 8 pannin viljakorvausta vastaan.¹⁰

Eerik XIV:n aikana kyyditysvelvollisuutta yritettiin ensi kerran järjestää kantamalla kyytien sijasta tavernirahoja. Juhana III:n aikana palattiin vanhaan kyytijärjestelmään, jota yritettiin korjata säätämällä, että rahvaalla oli oikeus saada maksu kyydistä ja kestityksestä. Tämä tuli tuskin kuuloonkaan käytännössä. Pahin epäkohta oli se, että järjestelmä tarjosi mahdollisuuden laittomien kyytien vaatimiseen. Tästä syytettiin jopa linnanpäällikköä ja eritoten vouteja. Niinpä Pien-Savon voudin Finbyn Henrik Laurinpojan väitettiin vaatineen kyytejä omaan asumakartanoonsa Uudellemaalle ja vielä kantaneen pitkien kyytien sijasta 45 tynnyriä, nähtävästi omaan aittaansa.

Kruunun kannalta uudistusta vaati se, että kaikenlaisten työverojen periminen oli sota-aikana yhä hankalampaa. Epäkohtien poistamiseksi kyytilaitos järjestettiin 1584 uudelle kannalle. Vapaakyydit poistettiin ja talonpojat määrättiin suorittamaan kyytirahoja 4 markkaa manttaalilta. Sopivien välimatkojen päähän oli perustettava kestikievareita eli majataloja, joista tuli saada kyyditystä maksua vastaan. Pyrkimyksenä oli sulattaa yhteen nimismies- ja kestikievarilaitos, niin että kestikievarinpitäjiksi oli ensi sijassa määrättävä nimismiehiä.¹¹

Kestikievarien järjestäminen tapahtui Savossa Klaus Åkenpoika Tottin johtamien kuninkaantuomiovaltaisten toimesta. Esimerkiksi sopii Mäntyharjun Toivolan Hemminki Matinpojan käräjillä 1585 saama kestikievarin valtakirja. Hän oli velvollinen pitämään viisi hollikyytihevosta. Maksutta hänen oli annettava kyyti niille, joilla oli kuninkaan passi, jotka olivat käskynhaltijan lähettämiä tai toivat kiireistä viestiä rajalta. Muilta hän sai periä kyytirahaa puoli äyriä peninkulmalta. Säädetyn taksan mukaista korvausta vastaan hänen oli pidettävä tarjolla ruokaa ja olutta. Vaivojensa korvaukseksi hän nautti vapautta erinäisistä veroista.¹² Käytännössä kievarinpitäjät saivat pian verovapauden kokoverotilaan.

Kestikievarijärjestelmän toteuttaminen johti Savossa siihen, että neljännesmiehet, kyytinimismiehet ja kievarinpitäjät samastuivat, mutta nimismiehen virka säilyi erillisenä. Vuonna 1583 Suur-Savossa oli 10 neljännesmiestä (bolemenner) ja 2 kyytinimismiestä (rettare). Kahta neljänneskunnan luottamusmiestä, Mälkölän Antti Heinosta ja Juvan Olli Härköstä nimitettiin kyytinimismiehiksi ilmeisesti sen johdosta, että kyyditysrasitus heidän kohdallaan oli erityisen raskas.¹³ Uudistuksen jälkeen neljännesmies ja kievarinpitäjä tarkoittavat samaa. Kun kestikievarin sijainnilla oli tärkeä merkitys, lienee sopivien kievaritalojen etsiminen yleensä jäänyt kruununmiesten tehtäväksi. Kuitenkin vielä 1604 linnanpäällikkö Pietari Hannunpoika asetti Kolkontaipaleen Pietari Venäläisen neljännesmieheksi Rantasalmelle rahvaan toivomuksesta.¹⁴

Savolaiset valittivat heti kohta kyyditysrahojen tuottamasta uudesta rasituksesta. Ennen pitkää väitettiin, että kyyte jä oli tehtävä entistä myöten ja etteivät laittomuudetkaan olleet loppuneet.¹⁵ Jo kaksi vuotta uudistuksen jälkeen annettiinkin Suur-Savon käräjillä useita sakkotuomioita siitä, etteivät talonpojat tahtoneet pitää jaamaa määräpaikassa, kuten Juvan nimismiestalossa tai Härkälän kestikievarissa.¹⁶

Ennen pitkää kyytivero jäikin pois. Sigismundin hallituskauden alussa palattiin laveaan vapaakyytijärjestelmään. Tämä aiheutti tyytymättömyyttä Savossakin. Vuonna 1595 eräs rantasalmelainen rohkeni asettua vastustamaan kyytiviranomaisia, kun oli kysymyksessä kyyti itsensä Klaus Flemingin tarpeisiin.¹⁷ Samana vuonna Kaarle herttua talonpoikien anomuksesta antoi määräyksen, että Savoonkin oli teetettävä postivaakunoita. Ainoastaan tällaisen merkin esittäjä oli oikeutettu saamaan kyydin.¹⁸ Määräys näyttää jääneen tässä vaiheessa toteuttamatta.

Nuijasodan jälkeenkin hankaukset kyytien järjestelyssä jatkuivat. Vuonna 1601 sakotettiin erästä Pellosniemen talonpoikaa siitä, että hän oli lyönyt verihaavan kymmenesmieheen, joka tuli voudinpalvelijan kanssa kutsumaan häntä kyytiin.¹⁹ Joku tpinen valitti ainoan hevosensa joutuneen sotaväen matkaan, kun neljännesmies oli ottanut sen pitkään kyytiin.²⁰

Vuonna 1604 päätettiin valtiopäivillä lakkauttaa vapaakyyti kokonaan ja säätää uudestaan kyytirahat. Uusi linnanpäällikkö Niilo Kijl sai nimenomaan tehtäväkseen valvoa, ettei maksutonta kyyditystä ja kestitystä enää vaadittu. Määräyksen toimeenpano viivästyi kuitenkin. Savolaiset valittivat vielä 1606, että heiltä vaadittiin maksuttomia kyytejä, ja saivat Kaarle IX:n lupauksen, että valtiopäiväpäätös saatettaisiin voimaan Savossakin. Linnanpäällikkö Niilo Kijl teetti omasta hopeastaan seitsemän postivaakunaa kruunun kyytien valvomiseksi. Tämä tuli pian entistä tärkeämmäksi, sillä 1611 kyytivero taas lakkasi ja vapaakyydit tulivat uudestaan käyttöön.²¹

POLIITTISET EDUSTUSTEHTÄVÄT

Keskiajalta saakka Suomen talonpojilla oli oikeus valtakunnan muiden säätyjen rinnalla ottaa osaa kuninkaanvaaliin ja valtiopäiviin. Kuninkuuden muututtua Kustaa Vaasan aikana perinnölliseksi pysyivät erikoisasemassa sellaiset valtiopäivät, joilla uudelle kuninkaalle vannottiin uskollisuudenvala. Talonpojilla ei ollut valtiopäivillä merkittävää osaa, mutta paikalliselta kannalta tärkeiksi tulivat heidän niillä jättämänsä valitukset. Niitä voitiin kuitenkin tuoda muulloinkin kuninkaan kansliaan, jopa paljon edustavampana lähetystönä kuin valtiopäiville. Valtiopäivien tehtävistä oli talonpoikien kannalta tärkein oikeus apuverojen myöntämiseen. Niitä voitiin myönnyttää myös maakunnallisissa jopa pienemmissäkin kokouksissa. Näin ollen ei talonpoikien kannalta ole kovinkaan suurta eroa valtiopäiväedustuksen, maakunnallisten edustuskokousten ja yhteistuumin kuninkaan puheelle toimitettujen lähetystöjen välillä.

Savon ensimmäisenä tunnettuna maakuntakokouksena voidaan pitää sitä lokkuussa 1555 Savonlinnassa pidettyä neuvottelua, johon oli kruunun edustajien lisäksi kutsuttu nimismiehet, neljännesmiehet, kymmenesmiehet ja kaksi talonpoikaa kustakin neljänneksestä, siis peräti 72 talonpoikaa. Siellä käsiteltiin sotaväenottoa ja verotusta. Jälkimmäisen asian osalta kokousta jatkettiin Juvalla Partalan nimismiestalossa noin kuukautta myöhemmin.¹

Valtiopäivillä Savon talonpojat olivat tiettävästi ensi kerran Kustaa Vaasan kuoltua 1560. Tällöin annettiin mm. Savonlinnan läänin talonpoikien uskollisuudenvakuutus uudelle kuninkaalle Eerik XIV:lle.²

Kustaa Fincke sai kehotuksen lähettää seuraavana vuonna Arbogassa pidetyille valtiopäiville, joissa käsiteltiin mm. Suomen herttuan Juhanan asemaa, Savostakin 8 talonpoikaa, mutta osanotosta ei ole tietoa. Herttuakunnan ulkopuoliset Suomen säädyt, joihin savolaisetkin kuuluivat, olivat jo uuden vuoden päivänä 1561 vannoneet uskollisuudenvalan kuninkaalle Fincken asumakartanossa Lammin Porkkalassa. Eerik kuninkaan ja Juhana herttuan välisessä veljesriidassa savolaiset olivat sivullisia. Juhanan noustua valtaistuimelle vaadittiin uskollisuudenvala Savon papeilta, ja nämä ovat epäilemättä vannottaneet pitäjiensä rahvaan.³

Osanotto valtiopäiviin jäi nähtävästi vähäiseksi. Savolaisten kanssa neuvoteltiin maakunnassa useastikin apuveroista. Niinpä 1563 myönnytettiin Kaarina Maununtyttären morsiusvero kuninkaankäräjillä, joista kerrotaan tuonnempana, ja 1571 Hannu Laurinpoika Björnram neuvotteli Karjalan ja Savon rahvaan kanssa valtiopäivillä päätetystä raskaasta hopeaverosta, joka oli tarkoitettu Älvsborgin linnan lunastamiseen takaisin tanskalaisilta.⁴ Talonpojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua.

Savon talonpoikien poliittinen aktiivisuus ilmeni eniten valitusten esittämisenä kuninkaalliselle majesteetille. Usein niitä vei kokonainen lähestystö, joka edusti koko maakuntaa. Ensimmäinen tällainen tunnettu lähetyskunta on se, joka 1555–1556 esitti valituksia linnanpäällikkö Kustaa Finckeä vastaan. Tämä lähetystö ei tosin matkannut Tukholmaan saakka, vaan esitti asiansa jollakin Suomen paikkakunnalla Jaakko Teitille, jonka kuningas oli määrännyt tutkimaan Suomen aatelin väärinkäytöksiä. Siinä oli kuusi miestä kaikkiaan neljästä pitäjästä: Säämingistä Olli Pekanpoika Kallislahdesta ja Pekka Juntinpoika Moitilasta (Moijinkylästä), Juvalta Antti Matinpoika Suurniemestä ja Olli Huiskanen Kaitaisista, Rantasalmelta Lauri Asikainen Rantasalmen kylästä ja Vesulahdelta Lauri Leinonen Remojärveltä.⁵

Kuninkaissa käynti lisäytyi suuresti, kun pitkän vihan rasitukset alkoivat painaa. Se purkautui nyt kuninkaan puheille toimitettuina lähetystöinä. Jo vuonna 1570 tätä tietä on yritetty, koska 1575 toimitettu lähetystö sanoi sanansa entisen linnankirjurin Knuut Henrikinpojan puolesta, joka oli tuolloin kirjoittanut talonpoikien anomuksen ja pantu sitten vankeuteen. Tämä osoittaa hyvin, ettei linnanpäällikkö – tuolloin Yrjänä Maununpoika – pitänyt tämänluontoisesta toiminnasta. Savon kumpaakin voutikuntaa edustava lähetystö oli kuninkaan puheilla myös kesällä 1574. Tällöin savolaiset olivat Tukholmassa juuri valtiopäivien aikaan, mutta ei ole tietoa, osallistuivatko he niiden toimintaan. Seuraavana kesänä saapunut lähetystö oli sangen edustava, vaikka siinä ei ollutkaan miehiä jokaisesta kuudesta, vaan ainoastaan neljästä hallintopitäjästä: Vesulahdelta Matti Saironen, Juvalta Pekka Nuutinpoika Hänninen, Säämingistä Pekka Ollinpoika Leskinen sekä Rantasalmelta Tuomas Matinpoika Hyppönen, Lauri Asikainen ja Pekka Haukkanen. Kolme vuotta myöhemmin kävi Tukholmassa nähtävästi vain suursavolaisia edustava lähetystö, johon kuuluivat jo mainittu Hänninen, Lauri Laurinpoika Liukkonen ja Lauri Laurinpoika Puttonen.⁶ Ei ole sattuma, että tunnemme tällaiset kuninkaissa kävijäin lähetystöt varhaisemmalta ajalta kuin valtiopäivämiehet. Niiden merkitys oli maakunnan kannalta suurempi. Vuonna 1580 savolaisten valituksia esittivät mainitttu Asikainen ja Olli Pekanpoika Leskinen, molemmat Rantasalmelta. Pien-Savon vouti Finbyn Henrik Laurinpoika koetti kiistää näiden edustavuuden ilmoittamalla kuninkaan kansliaan, että nämä olivat tunnettuja niskureita ja vastarinnan lietsojia, jotka olivat lähteneet matkaan voudin tietämättä ja ilman rahvaan neuvoa. Valtuutuksen kysyminen saattoi olla aiheellista, mutta vaatimus, että kruunun edustajien oli saatava kontrolloida lähetystöjä, olisi helposti riistänyt niiden merkittävyyden.⁷

Myöhemmin Juhana III:n hallitusaikana Savosta saapui kuninkaan kansliaan lähetystöjä, jotka edustivat vain yhtä pitäjää tai toista Savon kihlakunnista. Vuonna 1581 Suur-Savon vouti Markus Sigfridinpoika kertoi, että jokaisesta pitäjästä oli lähetetty talonpoika kuninkaan luo.⁸ Tavinsalmelta, jonka edustus oli aikaisemmin puuttunut, saapuivat 1583 Pekka Vartiainen ja Antti Nikkinen. Vuodelta 1589 tunnetaan taas koko Savoa edustava lähetystö. Siihen kuuluivat Olli Heikinpoika Seppänen Säämingin Iitlahdelta, Lassi Pekanpoika Launonen Juvan Härkälästä ja Pekka Vihavainen Mäntylästä, Pekka Reijonpoika Tiusanen Pellosniemeltä ja Juntti Laatikainen Vesulahdelta. Suunnilleen samanaikainen on Suomen talonpoikien kuninkaalle jättämä katkeransävyinen valituskirje, jossa savolaisetkin olivat mukana. Sitä tuomassa sanotaan olleen peräti 300 talonpoikaa, joista osa nääntyi nälkään, kun kuningasta saatiin kauan odotella.⁹

Mainitussa valituskirjeessä kiitetään kuningasta siitä, että tältä yleensä oli saatu lempeä vastaus kihlakunnittain esitettyihin valituksiin, mutta väitettiin, etteivät paikalliset hallitusmiehet välittäneet siitä mitään, vaan asia kääntyi kymmenen kertaa pahemmaksi, kun talonpoikia vangittiin, piinattiin ja sakotettiin mielin määrin. Suhtautuminen valituksiin oli ymmärrettävästi ongelma kuninkaallekin, sillä valittajat esittivät vain yhden osapuolen näkemyksen asiasta. Parhaassa tapauksessa talonpojat voivat saavuttaa sen, että asiasta määrättiin toimeenpantavaksi tutkimus. Vuonna 1589 Savosta esitettyjen valitusten johdosta sen sai tehtäväkseen käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tott, jolla tiettyyn rajaan asti oli myös lopullinen päätösvalta.

Valitusten sisältöä käsitellään eri asiayhteyksissä. Edustuslaitoksen kannalta on syytä korostaa, että talonpoikien ääni kuului vallanpitäjien korviin nähtävästi paremmin yksityisen lähetystön tuomana kuin silloin, kun koko valtakunnasta tulleet valitukset esitettiin yhtaikaa.

Kaarle herttuan ja Sigismundin välisen valtataistelun aikana savolaiset eivät tiettävästi osallistuneet valtiopäiviin, jotka lukuun ottamatta Sigismundin kruunajaisvaltiopäiviä olivat herttuan puolueen hallitsemia. Kuninkaan oleskellessa vielä valtakunnassa kävi ainakin Pien-Savon pitäjien lähetystö kesällä 1594 hänen puheillaan valittamassa linnaleiriasiasta. Muuten kriisivuosina esitetyt valitukset jätettiin herttuan puolueen hallitsemaan kuninkaalliseen kansliaan tai herttuan Suomeen lähettämille edustajille. Siten jo pelkästä valitusten jättämisestä muodostui poliittinen kannanotto ja valitusten sävy kiihtyi. Syksyllä 1596 Tukholmaan saapuneet valittajat kertoivat päässeensä lähtemään matkaan vain henkensä uhalla. Saadut vastaukset synnyttivät talonpojissa turhia toiveita, jotka kostautuivat julmasti nuijasodassa. Luonnollisesti talonpojat yrittivät ottaa vahingon takaisin kääntymällä Kaarlen puoleen mahdollisimman pian hänen voittonsa jälkeen. Pien-Savon talonpoikien valituksiin Kaarle vastasi jo lokakuussa 1599 Viipurista, ja nämä olivat uudestaan hänen luonaan kuukautta myöhemmin Turussa. Näiden valitusten jatkona voi pitää vielä Rasmus Olkkosen esiintymistä koko Savon valitusten tuojana herttuan Suomen matkan aikana 1602.¹⁰

Vasta Kaarle herttuan voiton jälkeiseltä ajalta on tietoja savolaisista valtiopäivämiehistä. Linköpingin valtiopäivillä 1600 oli edustaja Savon kummastakin kihlakunnasta, Suur-Savosta Antti Pekanpoika Häkkinen Maavedeltä ja Pien-Savosta Hannu Tahvananpoika (sukunimi tuntematon) Rantasalmelta. Ensin mainittu lienee tuonut Suur-Savon rahvaan valituksen, johon saatiin vastaus pian valtiopäivien jälkeen.¹¹ Suur-Savon rahvaan edustaja Olli Paavonpoika Jaronen Juvan Nääringin kylästä sai Örebrossa 1606 pidetyn valiokuntakokouksen aikana vastauksen koko Savoa koskeviin valituksiin. Seuraavana vuonna Upsalassa pidetyille kruunajaisvaltiopäiville molemmat Savon kihlakunnat olivat lähettäneet edustajansa, ja piensavolaiset saivat vastauksen siellä esittämiinsä apuveroja koskeviin valituksiin.¹² Savolaisten osanotto Tukholman valtiopäiviin 1609 on varsin todennäköinen, sillä valtaneuvosto vastasi Savon talonpoikien valitukseen pari viikkoa niiden päättymisen jälkeen.¹³ Viimeisillä Kaarle IX:n ajan valtiopäivillä, jotka pidettiin Örebrossa 1610, Savon kummallakin kihlakunnalla oli tiettävästi ensi kerran kaksi edustajaa. Suur-Savosta olivat mukana edellä mainittu Olli Paavonpoika Jaronen Juvan Nääringistä ja toisena Lauri Antinpoika Häyrinen Vesulahden Vehmaalta sekä Pien-Savosta Pekka Laurinpoika Säämingin Moijinkylästä ja Pekka Jaakonpoika Rantasalmen Kolkontaipaleelta (molempien sukunimi tuntematon).¹⁴ Aivan samanlainen oli savolaisten edustus aikakauden viimeisillä, Örebrossa 1617 pidetyillä valtiopäivillä. Siellä edustivat Suur-Savoa Lassi Juntinpoika (sukunimi tuntematon) ja Antti Auvinen Goroisista), Pien-Savoa Soini Klemetinpoika Karvinen ja Jaakko Eerikinpoika Metelinen (ratsumies Säämingin Seppäjärveltä, sukunimi epävarma).¹⁵

Huolimatta lisääntyneestä osanotosta entistä tiheämmin kokoontuviin valtiopäiviin pidettiin Suomessa edelleen maakuntakokouksia, joihin savolaisten oli tietenkin helpompaa osallistua. He olivat varmaan mukana siinä Viipurissa 1606 pidetyssä kokouksessa, jossa Suomen säädyt yhtyivät valtakunnansäätyjen edellisenä vuonna tekemään apuveron myönnytykseen.¹⁶ Kustaa II Aadolfin valtaistuimelle nousua Itä-Suomen säädyt juhlivat Viipurissa keväällä 1612 yhtyen edellisessä joulukuussa Nyköpingissä pidettyjen valtiopäivien päätöksiin. Savon talonpojatkin olivat mukana, koska molempien kihlakuntien sinetit kiinnitettiin päätöksen alle. Samaan tapaan vahvistettiin Itä-Suomessa vuoden 1614 valtiopäiväpäätös. Kuuluisin maakuntakokouksista ovat Helsingissä 1616 pidetyt maapäivät, joilla kuningas itse oli läsnä. Sen päätöksen alla on Suur-Savon sinetti. Savon kumpaankin kihlakuntaan lähetetyssä kuninkaankirjeessä selitetään, että niiden edustajat ovat olleet tekemässä siellä tehtyjä päätöksiä.¹⁷

Apuverojen myönnyttäminen saattoi edelleen tapahtua paljon yksinkertaisemminkin muodoin. Käskynhaltija Arvid Tönnenpoika Wildeman kehotti 1609 Suur-Savon voutia kutsumaan rahvaan kirkonkokouksiin, niissä saattamaan tietoon kuninkaallisen majesteetin käskyn ja taivutellen hankkimaan suostumuksen säätyjen tekemään päätökseen. Vuonna 1613 päätetystä raskaasta apuverosta, toisista Älvsborgin lunnaista, annettiin tieto mm. Savonlinnan lääniin samalla ilmoittaen, ettei kansaa ollut haluttu rasittaa valtiopäivämatkalla.¹⁸ Linnanpäällikön asiaksi jäi, miten rahvaan suostumus hankittaisiin.