III ASUTUKSEN ALUEELLINEN JAKAUTUMINEN 1560-LUVUN ALUSSA

LÄHTEET JA MENETELMÄ

Savon asutus voidaan suhteellisen tarkoin paikantaa vuoden 1561 verollepanomaakirjan avulla. Koska tässä lähteessä on eriaikaisia kerrostumia ja se on osittain aukollinen, on asutuksen määrällistä jakaumaa tutkittaessa lähdettävä samanaikaisista maakirjoista. Olemme ottaneet perustaksi vuoden 1562 maakirjan ja pyrkineet paikantamaan siinä esiintyvät savut mainitun verollepanomaakirjan ja sen välityksellä avautuvien myöhempien lähteiden avulla. Edellä esitetyin perustein on asutuksen perusyksiköksi otettu savu eli verotalonpoika eikä arviokunta, jota Anneli Mäkelä on pitänyt talona julkaistessaan Savon kyläluettelon 1560-luvulta. Paikoin on ollut myös aihetta poiketa mainitussa tutkimuksessa suoritetuista paikannuksista.

Vuoden 1561 verollepanomaakirjan arviokunnista (lyhennettynä ak) päästään normaalitapauksessa noin sata vuotta myöhäisempään lähteeseen, vuoden 1664 maantarkastuskirjan jakokuntiin (jk). Viimeksi mainitussa lähteessä on ilmoitettu myös kylät,joihin jakokunnat kuuluvat. Näin ollen on normaalitapauksessa mahdollista sijoittaa 1560-luvun alkupuolen asutus 1660-luvun kyliin. Paikoin tämä ei onnistu lähteiden aukollisuuden vuoksi tai siksi, että 1500-luvun asuma oli varsin pian autioitunut ja sen sijainti seuraavalla vuosisadalla tuntematon. Tulkintavaikeuksia aiheutuu myös silloin, kun 1500-luvun arviokunta seuraavalle vuosisadalle jakautuu useiden kylien, jopa useiden arviokuntien kesken. Talonpaikat ilmoitetaan nimittäin vasta 1600-luvun lähteessä (Säämingin osalta jo vuoden 1643 kartan selityksissä). Kun Soininen on Tavinsalmea koskevassa tutkimuksessaan paikantanut yksityiset talotkin, tämä on 1600-luvun aineiston perusteella tehty arvio tai pohjautuu olettamukseen, että arviokunnan ensiksi mainittu maakappale on talonpaikka. Tällainen arvio ei aina voi olla ehdottoman osuva, varsinkin kun talon paikkaa on voitu muuttaakin. Tässä tutkimuksessa talonpaikkaa koskeva arviointi on jouduttu tekemään vain silloin, kun maantarkastuskirjasta ei selvästi ilmene, kumpaan kahdesta (ani harvoin useammasta) kylästä savu on sijoitettava.

1560-luvun savut on liitekartalla sijoitettu mikäli mahdollista 1660-luvun kyliin. Tämä kyläjako on otettu pohjaksi sen vuoksi, että se on ensimmäinen saatavissa oleva, joka koskee koko Savoa. Se ei läheskään aina vastaa enää 1500-luvun tilannetta. Läänityslaitos on painanut siihen leimansa ja johtanut mm. monien pienten kylien ja yksinäistalojen muodostumiseen. Monet kylännimet ovat syntyneet vasta 1600-luvulla. Sukunimestä johdettu myöhempi kylännimi ei siis välttämättä osoita, että sama suku on asunut paikalla jo 1500-luvulla. 1600-luvun kyläjako ei sekään ole sama kuin nykyinen; esim. isossajaossa tapahtui melkoisia muutoksia. Siitä voi kuitenkin päästä nykyiseen kyläjakoon. Tämän tutkimuksen tarkoituksen kannalta savujen sijoittaminen 1600-luvun kyliin on riittävää. Sen avulla piirtyy kuva asutuksen sijoittumisesta ja suhteellisesta vahvuudesta 1560-luvulla.

1560-luvun hallinnollinen jaotus neljänneskuntien ja kymmenesten tarkkuudella on esitetty hallintopitäjittäin liite taulukossa 1 ja kartoissa 1–2. Neljänneskuntien alueet ja kymmenesten nimet valaisevat myös asutuksen painopistealueita ja asutusvirtojen suuntaa. Kun hallintoalueiden rajoja muutettiin ja varsinkin kymmeneksiä veroteknisistä syistä tasoiteltiin,savulukujen muutokset eivät tietyn alueen sisällä suoranaisesti kuvasta asutuksen vaihteluita. Kylmiä ja autioita savuja ei ole luettu savulukuun. Papinveroluettelojen avulla olisi useimmiten mahdollista poimia vielä erilleen ne tapaukset, joissa kaksi samaan arviokuntaan kuuluvaa talonpoikaa oli »samassa leipävakassa», ja vähentää ne savuluvusta, koska asuminen saman katon alla on näissä tapauksissa todennäköistä. Tämä pienentäisi kuitenkin savulukua niin vähän, ettei sillä yleiskuvan kannalta ole merkitystä.

Pitäjittäin jäsennetty esittely pyrkii selittämään niitä luonnon olosuhteisiin pohjautuvia, liikenteellisiä ja joskus rajapoliittisiakin tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet asutuksen sijoittumiseen. Mahdollisuuksien mukaan on pyritty tarkkailemaan myös niitä muutoksia, joita on tapahtunut vanhimman maakirjan ja tarkkailuvuotemme välisenä parin vuosikymmenen mittaisena ajanjaksona ( 1541–1562). Asutusvirtoja ja niitä edeltäviä eränautintasuuntia valaisevat anekkien jakaminen ja kantatalosta kaukana sijaitsevat maakappaleet, jotka ilmenevät verollepanomaakirjasta ja jossakin määrin vanhimmista tuomiokirjoista. Näihin seikkoihin on sen vuoksi kiinnitetty huomiota.

Tämä historiallis-topografinen peruskartoitus on vaatinut tutkimustyön, jonka tulokset voidaan vain osittain esittää näiden kansien sisällä. Toivottavasti siihen tarjoutuu ainakin osaksi tilaisuus toisessa yhteydessä, jossa myös yksityiskohtaiset viitteet voidaan esittää.

PELLOSNIEMI

Vanhasta Suur-Savon eli Savilahden pitäjästä oli uuden ajan alussa muodostunut kaksi hallintopitäjää. Eteläinen niistä oli nimeltään Pellosniemi. Pitäjä oli koko Savon eteläisin. Se rajoittuu lännessä Hämeeseen, etelässä Karjalaan. Idässä Vetojako muodostaa luonnollisen rajan Sääminkiä sekä Lietvesi ja Luonteri Juvaa vastaan. Yksityiskohtiin palataan tuonnempana näiden pitäjien yhteydessä. Vesulahden pitäjän vastainen pohjoisraja alkaa pitäjän koilliskulmauksesta Pitkälahden tienoilta ja kulkee Mikkelin kirkonkylän halki Liukkolaan, jossa saavutetaan Puulavesi. Sieltä raja jatkuu hieman mutkitellen luoteeseen, kunnes kohtaa Hämeen rajan Hirvijärven tienoilla, Mieskonmäen rajapaikasta kaakkoon.

Nykyisen maantieteellisen aluejaotuksen mukaan pitäjän keskusseutu, nykyisen Mikkelin kaupungin ja pitäjän eteläosa, on Suur-Savon kankareseutua, sen itäpuolelle jäävä osa (Ristiina, Anttola, lieve Puumalan länsilaitaa) Saimaan saaristoa ja länsilaita (Mäntyharjun savolainen osa, lähes koko Hirvensalmi, hiven Kangasnientä) Puulaveden mäkiseutua. Saimaan ja Kymin vesistöalueiden välinen matala vedenjakaja ei täällä enempää kuin muuallakaan Savossa ole asutusta erottava tekijä. Päinvastoin hyvä kulkuyhteys molempiin vesistöihin on tehnyt Mikkelin seudusta Savon vanhimman keskuksen. Mikkelistä Kyyhkylänselän, Ukonveden ja Pähkeenselän kautta Louhivedelle johtava reitti on kokonaan Pellosniemen pitäjän puolella, ja Kymin vesistöalueelta siihen kuuluu Puulaveden etelä- ja itäpuolinen osa Mäntyharjun reitistä.

Viljavuustutkimusten mukaan vanha Pellosniemen alue on länsilaitaa lukuunottamatta Etelä-Savon viljavinta seutua. Erityisesti Mikkelin tienoilla on lehtokasvillisuutta, joka viittaa edullisiin viljelyolosuhteisiin.

Pellosniemen pitäjän halki kulki maakunnan tärkein yhdystie Suuri Savon tie Hämeen rajalta Mäntyharjun Toivalasta Mikkeliin. Mikkelin kautta kulki myös Lappeenrantaan ja edelleen Viipuriin suuntautuvaa liikennettä. Liikenteelliset näkökohdat ovat ilmeisesti vaikuttaneet pitäjän muodostumiseen samoin kuin sen neljänneskuntajakoon. Vaikka Kiialan neljännes käsittää pitäjän keskusseudun, lähtevät muutkin neljännekset ikäänkuin säteittäisesti tältä alueelta. Jopa itäisin Pitkälahden neljänneskin yltää Anianlahden tienoille varsin lähelle keskustaa.

Mikkelin seudun muinaisaikaan palautuvasta johtoasemasta ovat todisteena Tuukkalan, Moision ja Kyyhkylän muinaiskalmistot. Uuden ajan alussa siitä on Mikkelin kirkon ohella merkkinä Kiialan kuninkaankartano, joka menetti kruununkartanon aseman 1562. Kuninkaankartanon rinnakkaisnimi on Moisio, ja vanhimmassa papinveroluettelossa on Pellosniemen pitäjästäkin käytetty nimeä Moision pitäjä. Moisio-nimeä on pidetty muinaista päällikön tilaa tarkoittavana.

On syytä huomata, että vaikka Pellosniemen neljännes on Ristiinan seudulla, Kiialan neljänneksessä on Pellosniemi -niminen kymmenes. Pellosniemen nimi näyttää liittyvän alunperin Mikkelin keskusseutuun, lähinnä Olkkolanniemeen.

Verollepanomaakirja luettelee Pellosniemeltä paljon vähemmän maakappaleita arviokuntaa kohti kuin keskimäärin muissa pitäjissä. Linnanpäälliköiden myöntämiä anekkeja tunnetaan vain kymmenkunta, pääasiassa Pitkälahden neljänneksessä, jossa oli vielä omistajattomia saaria jaettavana. Kauko-omistuksia on myös sangen vähän. Yksi Kangaskylän kymmenekseen kuuluva arviokunta (ak 207) sijaitsee Vesulahden rajojen sisäpuolella Kovalassa. Mikkelin seudulla on myös merkkejä länteen Kymijoen vesistöalueelle Hirvensalmen seudulle ulottuvasta eräretkeilystä. Kaukaisimmat eräkappaleet ovat noin 30 kilometrin päässä Suonteen rannalla. Hyyrylän Björnisillä on maita Suomeen rannalla Pyörnilässä, samoin Kyyhkylänniemen Tuukkasilla, Kirkonkylän Oikarisilla taas Hirvensalmen Kotkantaipaleella. Asutuspaine Mikkelin keskusseudulta kohti Hämeen rajaa on selvästi näkyvissä.

Toinen suunta, johon kohdistuu eräpainetta, on Kuomion seutu maakunnan etelärajalla Mäntyharjun reittiin kuuluvaµ Kallaveden rannalla. Sikäläinen suhteellisen harvalukuinen asutus on laskettu Kiialan neljännekseen ja lienee peräisin Mikkelin keskusseudulta, mutta takamaita siellä on useilla Pellosniemen neljänneskunnankin arviokunnilla, jotka kuuluvat myöhempiin Vitsiälän, Parkatniemen ja Hangastenmaan kyliin. Vieläpä Halilan neljänneksestäkin ulottuvat Mäntyharjun kantakylien takamaat Kallaveden rantoja pitkin Kuomion eräalueen tuntumaan.

Pellosniemen alueesta on ainoastaan Hirvensalmen vanhaa asutusta tutkittu perusteellisesti. Toivo Mönkkösenmukaan asutus on peräisin pääasiassa Mikkelin keskusseudulta, mutta ohuempi virta tunkee etelästä Mäntyharjulta päin, jossa on osaksi hämäläisväristä asutusta. Asutus näyttää yleensäkin levinneen myös Pellosniemen pitäjän länsiosiin juuri Mikkelin keskusseudulta. Hämäläisperäistä asutusta oli pääasiassa pitäjän lounaiskulmassa, mutta 1500-luvulla paine oli Savosta Hämeeseen eikä päinvastoin.

Lännestä itään suuntautuvasta asutuksesta on yksi esimerkki. Ukonselän pohjukassa Anianlahden itäpuolella sijaitseva Heinlahti laskettiin Halilan neljännekseen ja oli ilmeisesti Vatilan siirtoasuma.

Pitäjän itäosa, joka kuuluu Saimaan saaristoalueeseen, näyttää olevan vanhaa asumsaluetta. Siihen viittaa nimenomaan edellä todettu arviokuntien monijäsenisyys. Pitkälahden neljänneksessä, joka on etupäässä Anttolaa, voi havaita jonkin verran painetta sisämaasta saaristoon. Sukunimien vertailu viittaa siihen, että tänne on verraten myöhään tullut lisää väkeä etelän puolelta Karjalasta.

Tavinsalmen pitäjän perustamisesta aiheutuneet pitäjien väliset aluesiirrot eivät ulottuneet Pellosniemelle saakka, vaan sekä pitäjän että neljänneskuntien rajat ovat pysyneet kuta kuinkin muuttumattomina. Sen vuoksi täällä on mahdollista seurata asutuskehitystä jopa neljänneskunrien tarkkuudella. Seuraavassa asetelmassa on edellä esitettyjen taulukoiden pohjalta seurattu asutuksen suhteellisia muutoksia ensimmäisestä maakirjasta huippuvuoteen 1557 ja tarkkailuvuoteemme 1562.

Savujen määrä oli siis koko pitäjässä vuonna 1557 15 % korkeampi kuin 1541, mutta tarkkailuvuotenamme oltiin taas lähes lähtötilanteessa. Alueelliset heilahtelut ovat huomattavat. Jyrkimmät ne ovat Kiialan neljänneksessä, jossa myös oli tarkkailuvuotenamme autiotiloja. Nähtävästi väestö oli keskusseudulla liikkuvampaa. Siellä oli pieneläjiä, jotka tulivat ja lähtivät olosuhteiden mukaan. Pitkälahden neljännes on ainoa, jossa savujen määrä on tarkkailuvuotenamme pudonnut jyrkästi alle lähtötilanteenkin. Se ei voi johtua muusta kuin poismuutosta. Muuallakin savut ovat vuoden 1557 huipusta laskeneet. Pellosniemellä ei ollut oman pitäjän alueella sanottavasti tilaa uudisasutukselle. Itäisissä, Saimaan saaristoalueeseen kuuluvissa neljänneksissä oli kaikkein eniten savuja arviokuntaa kohti koko Savossa. Pellosniemi oli ikäänkuin pussissa. Liikaväestö ei päässyt edes suoraan pitäjän rajan yli naapurimaakuntiin, jossa olivat vastassa asutetut seudut, vaan sen oli etsiydyttävä naapuripitäjien halki luoteisiin ja pohjoisiin erämaihin.

VESULAHTI

Vesulahti sijaitsi Pellosniemen pitäjän pohjoispuolella. Lännessä se rajoittuu Hämeeseen Mieskonmäen tienoilta etelässä suunnilleen Myhinjärven korkeudelle (nykyistä Rautalammin pitäjää) pohjoisessa. Pohjois- ja itäpuolella on vastassa Juvan pitäjä. Pohjoisraja on lyhyt. Se kulkee Myhinjärveltä nykyisen Suonenjoen etelälaitoja Surnunmäelle. Täältä alkaa itäraja, joka kulkee hieman Pieksänjärven ja Pyhityn itäpuolitse ja edelleen suunnilleen nykyistä Haukivuoren pitäjän länsirajaa nykyisen Juvan pitäjän puolelle, josta se leikkaa Vesulahden pitäjään suunnilleen Hyötyisistä Vuorilahteen ulottuvan länsilaidan. Pellosniemen pitäjä tavoitetaan Luonterin Pitkälahden pohjoispuolella Yliveden tienoilla, josta alkaa jo edellä esitetty Pellosniemen vastainen eteläraja.

Vesulahti käsittää nykyisen Mikkelin kaupungin ja pitäjän pohjoisosan, hivenen Hirvensalmea, lähes koko Kangasniemen, Haukivuoren, Juvan länsilaidan, lähes koko Pieksämäen, Hankasalmen savolaisen osan, etelälaidan Rautalammin savolaista osaa ja hieman Suonenjoen etelälaitaa. Maantieteellisesti se lähes kokonaan lasketaan Suur-Savon kankareseutuun. Vain Kangasniemi on Puulaveden mäkiseutua. Valtaosa pitäjästä kuuluu Kymijoen vesistöalueeseen. Vuoksen vesistöalueeseen kuuluvat Mikkelin keskusseutu ja koilliskulma, nykyiseen Juvaan kuuluvat kylät sekä Pyhityn seutu Pieksämäellä. Lähes tuntumaton Savonselkä ei täällä enempää kuin Pellosniemelläkään rajannut asutusalueita.

Vesulahti on luonnonolosuhteiden puolesta epäedullisemmassa asemassa kuin Pellosnicmi. Lukuunottamatta etelälaitaa, Mikkelin lähistöä, se on laihaa ja verraten soista vedenjakajaseutua.

Vesulahden pitäjän alue ei tarkkailuvuotenamme 1562 ole enää täysin sama kuin 1541. Tavinsalmen pitäjää muodostettaessa 1548 se on joutunut luovuttamaan Mälkölän neljänneksestä Juvan hallintapitäjän Koikkalan neljännekseen yhden kymmeneksen, jota siellä aluksi kuvaavasti nimitetään Uudeksikansaksi. Mälkölän neljännes on saanut korvaukseksi Paukkulan neljänneksestä Haukivuoren kymmeneksen, ja järjestely on vaikuttanut lännempänäkin neljänneskuntien rajoihin aina Vuolingon neljännekseen saakka. Liitetaulukosta 1 näkyvä pitäjän aluejako vuonna 1562 ei siis enää täysin kuvasta uuden ajan alun kantaa.

Kuten taulukosta ilmenee, pitäjän nimi Vesulahti ilmaantuu vasta verraten myöhäisessä vaiheessa kymmeneksen nimeksi Norolan neljännekseen. Tämä paikannimi on alunperin Savilahden pohjukassa olevan lahden nimi ja liittyy Norolan kymmeneksessä olevaan Haajasten tilaan. Tämän aikakauden lähteissä nimi suorastaan säännöllisesti kirjoitetaan Wesulax, siis Vesulahti, mutta muutaman kerran esiintyy jo kirjoitusmuoto, joka vastaa nykyistä ääntämystä Visulahti. Kuten kalmistolöydöt osoittavat, Vesulahti on yhdessä Tuukkalan-KyyhkyIän-Moision alueen kanssa muodostanut Mikkelin seudun muinaisaikaisen keskuksen. Sama asema tällä kulmakunnalla oli 1500-luvullakin, sen jälkeen kun sinne oli Norolan neljänneksen alueelle perustettu Sairilan kuninkaankartano. Juuri Sairilan ansiosta Mikkelin seutu pysyi läpi koko aikakauden Suur-Savon hallinnollisena keskuksena.

Vesulahden pitäjä alkaa aivan Mikkelin kirkonkylän, myöhemmän kaupungin pohjoisosasta ja käsittää pääosan Mikkelin seudun asutustaajamasta. Asukkaiden joukossa oli verraten monia nimiensä puolesta vierasperäisiä, jopa eräitä saksalaisiksi tunnistettaviakin.

Vesulahden pitkulainen pitäjä, joka ulottuu Mikkelin keskusseudusta etelässä Suonenjoen liepeille pohjoisessa, on ilmeisesti muodostettu liikenneolojen mukaan. Nämä taas kuvastelevat suurelta osalta vanhoja asutussuhteita. Suuri Savontie kulkee tämän alueen halki Mikkelistä Remojärven kymmenekseen Juvan rajalle. Asutuksen kannalta ovat vieläkin tärkeämpiä vesireitit ja niiden rajaamat kangastiet. Niitä seuraten pitäjän neljänneskunnat, jotka ovat lännestä itään lukien Vuolinko, Paukkula, Norola ja Mälkölä, suuntautuvat säteittäisesti kohti reunoja. Itäisin neljännes ei tosin täällä enempää kuin Pellosniemelläkään ala aivan keskustasta.

Merkittävämpi poikkeus on se, että Norolan neljännekseen kuuluu erillisenä Kutemajärven kymmenes aivan pitäjän länsilaidalta (nykyiseltä Kangasniemeltä). Syyt ovat ilmeisesti asutushistoriallisia.

Vesulahden pitäjän asutuskehitystä ovat tutkimusalueidensa osalta selvittäneet Antero Manninen Kangasniemen historiassa ja Pekka Lappalainen Pieksämäen seudun historiassa. Seuraavassa annetaan lyhyt yleiskuva asutus- ja nautintasuunnista lähinnä verollepanomaakirjan tarjoaman nimistöaineiston perusteella.

Suoraan länteen Vuolingon neljänneksen asutus ulottuu Vuolinkojärven yli Liukkolaan saakka. Mikkeliläisten eräomistuksia on Puulaveden saarissa ja sen takana aina Hämeen rajalla Liukkolan Hirvilahdella saakka nykyisen Hirvensalmen pitäjän luoteiskulmassa. Pääasiallisin asutussuunta on kuitenkin Kangasniemi, jonne kuljettiin Vuolingosta Vanhamäen sekä Puulaveden pohjoisten lahdekkeiden kautta Synsiönjärvelle. Neljänneskunnan pohjoisimmat asumat olivat ilmeisesti Niemisjärven rannalla Halttulassa nykyisen Hankasalmen pitäjän puolella. Mikkelin puolen talollisilla oli vielä 1500-luvulla takamaita Kangasniemellä, mm. Vuolingon Kekkosilla Kangasniemen Kuittilassa. Vielä kauempana, Hankasalmen Hankamäellä saakka, olivat Parantalan Parantaisen ja Kovasen Kustaa Finckeltä hankkimat maakappaleet, jotka ulottuivat Kuuhankavedelle saakka. Sinne alkoi jo olla matkaa lähemmä 100 km.

Paukkulan neljänneksen asutus- ja kulkusuunta oli Mikkelin keskusseudulta pääasiassa harjuteitä (vrt. Harjunmaa) Kyyveden kautta suoraan pohjoiseen tai jonkin verran luoteeseen. Jo keskiajalla oli Pieksämäen seudulle muodostunut oma asutuskeskittymä, joka 1500-luvulla käsitti Pieksämäen ja Pyhityn kymmenekset.

Kanta-alueen asutus- ja eräintressit ulottuivat yleisesti Kyyvedelle, jonka pohjukkaa sanottiin Pyhänpohjaksi. Kyyveden rannoilla oli jo huomattavia asutusryhmiä. Nämä osallistuivat vuorostaan luoteeseen kohti Hämeen rajaa suuntautuvaan eränkäyntiin, kuten vielä kanta-alueen kylätkin. Niinpä Mikkelin Kirkonkylän ja Kavalan Lemettisillä oli takamaita Harjunmaalta sekä Kyyveden saarista ja lahdenpohjista lähtien aina Pitkäsmäen tienoille (nykyisen Pieksämäen pitäjän länsilaidalle), jonne laskettiin matkaa 10 silloista peninkulmaa (n. 60 km). Suonsaaren Toivakaiset olivat jo 1540 hankkineet tuomiokirjeen tueksi Pitkäsjärven rannalla oleville omistuksilleen. Yksi Suonsaaren arviokunnista, jonka asukkaina oli Vääräsiä, hankki aivan Hämeen rajan tuntumasta mm. Virmasjärventaipaleen, ja yksi Vääräsistä asettui asumaankin Hankasalmen Väärälään. Hankasalmen Hankamäellä oli myös jo ehkä kaksikin savua, jotka kuuluivat Pyhänpohjan kymmenekseen lasketuille Hänniselle ja Kirmaselle.

Pieksämäen seudun asuttaminen oli nähtävästi tapahtunut keskiajan lopulla seuraten tätä samaa pohjoiseen suuntautuvaa erätietä Pitkäsjärvelle saakka. Sieltä voitiin kääntyä itään Niskajärvelle ja edelleen Naakkimajärvelle tai Siilinjärven kautta Hirvijärvelle. Näiltä Sysmän eli Puulaveden reitin latvajärviltä ei ollut enää pitkä matka vedenjakajan yli Pieksänjärvelle, joka taas kuuluu Rautalammin reittiin ja laskee pohjoiseen. Vain kapea harjanne erottaa taas Pieksänjärven Saimaan vesistöön kuuluvasta Pyhitystä. Täältä eräomistus ja asutuskin levisi kohti laita-alueita. Mm. Pyhityn Manniset tunkeutuivat nykyisen Pieksämäen länsilaidalle Vanajaan ja Pieksämäen Ruhaset Vihtajärven rannalle nykyiseen Rautalammin Ihalaiskylään. Milloin joku arviokunnan jäseniksi on asettunut taloksi takamaalle, ei yleensä näy lähteistä.

Samanlainen eräpaine oli Pieksämäen seudulta pohjoiseen. Pohjoisin arviokunta oli Surnunmäessä, mutta sen maat ulottuivat nykyisen Suonenjoen puolelle Viipperoon ja Kutumäkeen. Pieksämän Pienosilla oli maata Suonenjoen Pörölänmäessä ja he joutuivat riitoihin Joroisten Järvikylän Rautiaisen kanssa. Vesulahden pitäjästä siirrettiin vielä 1561 yksi kokovero Tavinsalmen pitäjään. Tämä vesulahtelainen maakappale, kenties asumakin, sijaitsi siis vielä Suonenjokeakin pohjoisempana.

Norolan neljännes oli pääasiallisesti Mikkelin keskusseudun varsin tiheään asutettua aluetta. Sen kymmeneksistä ainoastaan erillään lännessä sijaitseva Kutemajärvi oli takamaa-alueella. Norolan seudultakin päästiin pohjoiseen harjuteitä – nimen Noroselkä on arveltu alunperin tarkoittavan sellaista – mutta myös vesiteitä, mm. Luotojärveltä ja Ihastjärveltä Kyyvedelle. Kyyveden itäisen lahden pohjukasta päästiin länteen Härkäjärvelle ja siitä Kutemajärvelle. Ratilan kymmenekseen kuuluvat Ikoset, joille kuului mm. Kutemajärvenmäki, olivat ilmeisesti asettuneet jo Hämeen rajalle Hankasalmen Murtoiskylään ja Niininiemeen. Norolan neljänneksen miehiä oli myös samalla erätiellä, jota Paukkulan neljänneksen asukkaat matkasivat Hämeen veräjälle. Heitä oli jo asettunut asumaankin kauas luoteeseen, Ratilan kymmenekseen lasketut Kauppiset Suolimäkeen ja ehkä Venetmäkeenkin, Norolan Nikulaiset Hankasalmen Sauvamäkeen. Uloimpana oli Norolan Matilainen Rautalammin puolella Armisveden Pirttiniemen tienoilla. Norolan neljänneksen asukkaat näyttävät asuttaneen rohkeammin luoteista vedenjakajaseutua kuin Paukkulan neljänneksen miehet, joilla oli vielä kylliksi maata kotinurkilla.

Idempänä Norolan neljänneksen alue ja eräintressit eivät ulottuneet kovin kauas. Norolasta retkeiltiin kuitenkin Kangasjärvelle Kyyveden itäpuolelle. Vesulahden etelärajalla Rahulan Asikainen ja Pellosniemen puolelta Yliveden Pulkkinen kävivät Keihäsjärvenmaasta riitaa, joka jatkui ainakin 30 vuotta ja näyttää päättyneen pellosniemeläisten voitoksi.

Kuten edellä mainittiin, Haukivuoren kymmenes on Mälkölän neljänneksessä myöhäinen tulokas, ja se liittyykin asutussuhteiltaan pikemmin Paukkulan neljännekseen. Täällä Kyyveden itärannalla oli jo huomattavan suuri kylä, josta eräässä Kustaa Fincken myöntämässä anekissa on eräänlainen maisemakuvauskin: Haukivuoren kylän alta, Heinonniityn pohjapuoli, Kangasjärven tietä» (ak 596). Haukivuorelaisten takamaat ulottuivat itään Kangasjärvelle (nykyisin Juvaa), jopa ulommaksi Ankeleenjärvelle. Kangasjärven seutu näyttää olevan Vesulahden pitäjässä samanlainen eri suunnilta tulevien eräintressien kohtaamispaikka kuin Kuomion seutu Pellosniemellä. Pohjoiseen haukivuorelaisten takamaita oli Naakkimajärvellä saakka, jopa luoteessa Venetekemärannassa nykyisen Pieksämäen pitäjän länsilaidalla.

Mälkölän neljänneksen vanhalla kanta-alueella asutus suuntautui kohti koillista. Kolme kymmenestä oli Mikkelin keskusalueen itälaidalla, kolme nykyisen Juvan länsilaidalla. Sinne veti Mikkelistä Suuri Savon tie ja sieltä johti Remojärven seudulta Saimaalle vesireitti, jonka mahdollisuuksiin jo Kustaa Fincke kiinnitti huomiota. Mikkelin itäisten ja Juvan läntisten kylien välinen yhteys ei ollut pelkästään hallinnollista laatua, vaan perustui asutukselliseen yhteyteen. Asila ulottui Syysjärven rantaan asti ja sen taloilla oli yhteisiä arviokuntia Nuutilanmäen, Maivalan ja Kuosmalan kanssa. Nämä seudut olivat jo vankasti asutettuja, Remojärvellä peräti kolmattakymmentä savua. Mitään kaukaisia takamaita ei tällä suunnalla enää ollut.

Vesulahden asutuskehitys vanhimman maakirjan osoittamasta tilanteesta tarkkailuvuoteemme asti on varsin vakaa. Vaikka pitäjä menetti jonkin verran aluetta Juvaan ja vaikka Sairilan kartanoon liitettiin veromaata, savuluku on tarkkailuvuonna tasoissa lähtötilanteen kanssa. Vuolingon ja Paukkulan neljänneksissä on nousua, joka korvaa Norolan neljänneksessä havaittavan, ilmeisesti kuninkaankartanon perustamisesta johtuvan laskun. Synsiön ja Vanhamäen kymmenesten poikkeuksellisen korkea savujen määrä viittaa siihen, että asutuksen tihentymistä on tapahtunut nimenomaan länsilaidalla Kangasniemen tienoilla. Maata sikäläisillä arviokunnilla näyttää olleen tarpeeksi. Uusia anekkeja ei näytä siellä juuri lainkaan hankitun. Sen sijaan Paukkulan talonpojat anoivat ja saivat niitä verraten runsaasti Kustaa Fincken aikana.

JUVA

Suur-Savon kolmas hallintopitäjä Juva sijaitsee Vesulahden itäpuolella. Se on muodoltaan vieläkin pitkulaisempi kuin Vesulahti. Tavinsalmen pitäjän perustamisen yhteydessä se menetti pohjoisosansa ja sai vähäsen täydennystä Vesulahdesta. Esittelemme sen seuraavassa uusien, 1548 muotoutuneiden rajojen mukaan.

Pitäjän Hämeen vastainen länsiraja alkaa pohjoisesta Iisvedeltä Kuninkaansaaren tienoilta ja tapaa Vesulahden rajan Rautalammin Myhinjärvellä. Länsiraja sieltä Asilan-Yliveden tienoille lähelle Mikkeliä on edellä esitetty, samoin lyhyt eteläraja Pellosniemeä vastaan. Viimeksi mainittu raja jätti vain Siikaveden ja Saviveden lahdet Juvan puolelle, mutta avautui Luonterin itäosassa Saimaan saaristoalueeseen, niin että Ihanteensalon saari ja muinaislinna jäivät Juvan puolelle pitäjän kaakkoiskulmaan. Tämä panee arvelemaan, että Lietvedeltä Niinimäen tienoilta alkava Säämingin vastainen itäraja todella on hyvin vanha Suur-Savon ja Pien-Savon välinen raja. Se leikkaa hieman nykyistä Puumalaa ja kulkee myös Sulkavan kohdalla paikoin Juvan nykyistä rajaa idempänä. Leipämäen-Härkälän tienoilla alkaa Rantasalmen pitäjän vastainen raja, joka luoteeseen kallistuen kulkee Tuusjärven poikki, Lahnalahden kautta Joroisniemelle ja Siitinselän yli Varkauden länsipuolelle. Täältä Huruslahden tienoilta alkaa pitäjän pohjoisraja uutta Tavinsalmen pitäjää vasten. Se on suunnaltaan selvästi luoteinen. Se leikkaa Osmajärven ja Sorsaveden, jatkuu Suonteenselän itäpuolitse Lieteenmäkeen ja tapaa Hämeen rajan edellä mainitussa Kuninkaansaaren rajapaikassa Iisvedellä. Raja oli Tavinsalmen pitäjän perustamista seuranneina vuosina vielä Suonenjoen pohjoislaidalla horjuva, ja vielä myöhemminkin siirrettiin Juvasta uudispitäjään yksityisiä asumia, jotka sijaitsivat tämän rajan pohjoispuolella.

Nykyisen hallinnollisen jaotuksen mukaan Juvan hallintopitäjä käsittää suurimman osan Juvaa, suikaleen Puumalan, Sulkavan ja Rantasalmen länsilaitaa, koko Virtasalmen ja Jäppilän, hivenen Pieksämäen itälaitaa, Joroisten länsipuolen ja osan Varkautta, hivenen Leppävirtaa, pääosan Suonenjokea, pohjoislaidan Rautalammin savolaisesta osasta sekä hivenen Tervoa, Karttulaa ja Pielavettä. Maantieteellisesti Juvan hallintopitäjä kuuluu Suur-Savon kankareseutuun lukuunottamatta luoteiskolkkaa, Suonenjoen seutua, joka on maisemallisten piirteidensä puolesta jo Kuopion aluetta. Lähes koko pitäjä on Saimaan vesistöaluetta, lukuunottamatta mainittua luoteiskulmaa, joka on Rautalammin reitin vesistöaluetta.

Kasvuolosuhteet eivät Juvan hallintopitäjän alueella ole juuri sen paremmat kuin Vesulahden alueella ja suhteellinen vähäverisyys teki Juvan sitä epäedullisemmaksikin. Poikkeuksena on kuitenkin Joroisten keskusseutu, joka on varsin viljavaa.

Juva on Savon oloissa hyvin mantereinen. Suurten vesien tuntumaan päästään vain hieman etelässä, Siitinselällä koillisessa ja luoteessa Iisvedellä. Sysmäjärvi ja Suonteenselkä ovat suurimmat kokonaan Juvan hallintopitäjän sisälle jäävät järvet. Vesikansan neljännes on saanut nimensä runsasjärvisyydestä eikä siitä, että sieltä olisi tultu vesitse kirkolle. Pitäjän sisäisten yhteyksien kannalta oli merkittävää, että Mikkelin ja Savonlinnan välinen Suuri Savon tie kulki sen halki Maivalasta Juvan kirkonkylän kautta Härkälään.

Juvan hallintopitäjän aluejako ja savujen määrä vuonna 1562 näkyy liitetaulukosta 1. (Kymmeneskuntien nimet ovat täällä maakirjassa jo 1560. Luettelossa suluissa esiintyvät ovat verollepanomaakirjan mukaisia nimiä.) Vuonna 1548 tapahtunut pohjoislaidan leikkaaminen uuteen Tavinsalmen pitäjään aiheutti huomattavia muutoksia kauempanakin kuin sen välittömästi koskettamissa pohjoisissa neljänneksissä. Koikkalan neljännes sai Uudenkansan kymmeneksen Vesulahdesta ja luovutti Matilan kymmeneksen Juvan neljännekseen, joka puolestaan luovutti Vehmaan kymmeneksen pääosan Vesikansan neljännekseen. Kahden pohjoisen neljänneksen kesken tapahtui myös aluejärjestelyjä, joiden tuloksena Vesikansan neljännes keskittyi Vuoksen vesistön läntisille latvavesille, kun taas Joroisten neljännes kurottui Haukiveden läntisimmiltä seliltä Kymin vesistöalueelle Rautalammin reitin tuntumaan. Näin ollen pitäjän ja sen neljännesten asutuskehitystä koskevat luvut vuodelta 1548 varhaisemmalta ajalta eivät ole verrattavissa sen jälkeisiin.

Juvan hallintopitäjän alueen varhaista asutuskehitystä on yksinkohtaisemmin selvittänyt Pekka Lappalainen Virtasalmen ja Jäppilän osalta Pieksämäen seudun historiassa. N. Karl Grotenfe!tin Joroisten historia ja Liisa Poppiuksen Juvan historia eivät suhteellisen suppeina puutu lähemmin varhaiseen asutushistoriaan.

Vuosina 1552–1556 Suur-Savon ja Pien-Savon voutikuntien raja leikkasi Juvan pitäjän kahtia, niin että Koikkalan ja Juvan neljännekset tulivat Suur-Savon, Vesikansan ja Joroisten neljännekset Pien-Savon voutikuntaan. Vaikka syyt siihen olivat hallinnollisia, tämä ero näkyy myöhemminkin. Asutuskehitystäkin näyttää sopivalta tarkastella erikseen eteläisten ja pohjoisten neljännesten osalta.

Verollepanomaakirjassa on Juvan pitäjän kohdalla useita aukkoja, joiden vuoksi Juvan ja Vesikansan neljänneksistä puuttuu kummastakin yksi kymmeneskunta ja Koikkalan neljänneksestä noin kolmasosa kaikista arviokunnista. Tämä vaikeuttaa tietenkin asutuksen paikantamista.

Eteläinen kanta-alue on vanhaa keskiaikaista asutusta, kuten näkyy siitäkin että Juva jo 1442 tuli omaksi kirkkopitäjäksi. Pitäjän hallinnonnollinenkin keskus oli edelleen kirkonkylän tienoilla Jukajärven rannalla. Täältä otettiin 1557 Männynmäen Partala kuninkaankartanoksi ja pitäjän oman voutikunnan keskukseksi. Tämä kausi kesti vain viisi vuotta, mutta Partala oli sen jälkeen nimismiestalona. Kovin suuri asutuskasauma kirkonkylän seutu ei ollut. Kiiskikoikkala mainitaan 1557 pitäjän eteläpuolen suurimmaksi seutukyläksi.

Juvan ja Koikkalan neljänneksissä ei ole enää laajoja eräintressejä. Painetta voi havaita pitäjän kaakkoiskulmaan eteläistä sisäsaaristoa kohti, jonkin verran myös pohjoiseen Joroisten suuntaan. Muutamat pohjoiset kauko-omistukset todistavat Tavinsalmen pitäjän perustamista varhaisemmista eräintresseistä. Suurniemen Ronkaisen arviokuntaan (911) kuuluvat kauko-omistukset sijaitsivat Iisalmen Paloisniemellä, ja Kiiskikoikkalasta oli Ruottinen siirtynyt Kiuruveden Luuvemäkeen ilmeisesti arviokunnan vanhoille takamaille (ak 595 ). Partalan kuninkaankartanon kalastamot Rasvangissa ja Nilsiän Vuotjärvellä ovat nähtävästi vanhojen eräoikeuksien perua. Koikkalan neljänneksessäkin näkyy vielä jälki vanhoista eräintresseistä, kun Aholan Leskisten hallussa ollut maakappale Nilsiän Kaaraslahdella siirtyi 1559 kolmikantavaihdossa pohjoiseen muuttaneelle rantasalmelaiselle.

Pohjoiset neljänneskunnat joutuivat menettämään huomattavia alueita 1548 perustetulle Tavinsalmen halliotopitäjälle. Tässä yhteydessä neljännesten kesken toimitettiin aluevaihto, jonka tuloksena Vesikansan neljännes luopui Joroisten neljänneksen hyväksi uloimpana luoteessa olevasta kymmeneskunnastaan. Vesikansan neljännes käsittää näin ollen Joroisten reitin yläosan, jonka keskus järvenä on Längelmäenjärvi nykyisellä Virtasalmella. Etelästä se sai, kuten jo mainittiin, lisiä Juvan neljänneksestä, niin että se ulottui Vuorenmaan ja Vehmaan kautta lähelle pitäjän keskusta. Tämä eteläinen kieleke kuvastaa osaksi asutus- ja liikenneyhteyksiäkin, sillä Juvan keskiosista suuntautui vanha kulkureitti pohjoiseen Vuorijokea pitkin.

Vesikansan neljänneksessä oli 1500-luvun puolimaissa melkoisia asutuskasaumia, suurimmat itälaidalla nykyisen Joroisten pitäjän puolella. Suurin seutukylä on Savuniemi, ja Kaitaista eli Kaijonkylää perimätieto väittää Joroisten ensiksi asutetuksi kyläksi. Neljänneskunnan alueella on havaittavissa ristikkäistä asutuspainetta, Juvalta kohti pohjoista ja Pieksämäen suunnalta itään. Läntisistäkin eräintresseistä on vielä merkkejä. Hällinmäen Nikulaisten ja Vilpposten arviokunta (ak 757) hankki anekkikirjeen Jänkkäräntaipaleella aivan Hämeen rajalla nykyisellä Hankasalmella sijaitseviin maihin (ak 441), ja samoin Vehmaskylän Putkoset (ak 441). Tikkalanmäen Kallisilla (ak 735) oli takamaita nykyisellä Suonenjoella Hulkkolassa ja Längelmäen Hurskaisilla (ak 716) Nuutilassa. Kaitaisten Sikaset omistivat puolet Kuninkaansaaresta Iisvedeltä Hämeen rajalta (ak 736). Pohjoisimmat eräomistukset oli leikattu uuteen Tavinsalmen pitäjään, mutta Valkeamäen Kauppiset omistivat vielä maakappaleita Leppävirran Osmajärvellä saakka. Varkauden tienoilla oli varsin runsaasti Vesikansan neljänneksen takamaita. Mm. Kaitaisten Sikaset hankkivat Päiviönsaaren, jolle Varkauden kaupungin keskus on myöhemmin rakennettu (ak 721).

Joroisten neljänneksessä lasketaan vanhimman seutukyläluettelon mukaan kolme asutusryhmää, Joroinen, Järvikansa ja Suontie, joista Joroinen on suurin. Asutuksen painopiste onkin Joroisten keskusseudulla. Sen rintamaa-asemaa osoittaa se, että vouti Jaakko Pietarinpojalla oli Joroisniemellä 15 veromarkan tila (ak 684), jota paitsi linnanpalvelija Yrjänä Matinpojalla oli täällä 8 veromarkkaa (ak 615). Neljänneskunnan kuudesta kymmeneskunnasta neljä sijoittuu pääasiallisesti tänne, Hietainen Jäppilän tienoille vedenjakajan tuntumaan ja Suontie nykyisen Suonenjoen seudulle Rautalammin reitin puolelle. Suontientaipaleen nimi kertoo vanhasta kulkutiestä, soisesta taipaleesta, jota pitkin savolaiset samosivat Kymin vesistöalueella maakuntarajalle ja edelleen kohti hämäläisten erämaita. Uloimmat asumat tällä suunnalla ovat Tavinsalmen erottamisen jälkeen Lieteenmäen kylä Iisveden länsirannalla, Jauhomäki, Tyyrinmäki ja Rajalanniemi Koskeloveden itärannalla sekä Toholahti nykyisen Rautalammin puolella. Useilla Joroisten Järvikansan arviokunnilla oli maakappaleita Suonenjoella, onpa toinen Häyrilän Lapveteläisistä muuttanut pysyvästikin takamailleen (ak 639). Järvikylän Rautiaiset (ak 643-644) olivat innokkaita maanvaltaajia tällä suunnalla. Pysyvä jälki heidän valtauksistaan on nykyisen Heimolan aseman paikkeilla Pieksämäen, Jäppilän ja Suonenjoen pitäjien kulmauksessa sijaitseva maa-alue, joka meidän päiviimme saakka on laskettu Joroisten pitäjään. Vauhkolan Vauhkonen (ak 672) joutui käräjillä 1559 puolustamaan Mehtiönjärven ja Ahvenisen rannoilla lähellä Myhinjärven rajapaikkaa olevia omistuksiaan pieksämäkeläistä Ihalaista vastaan. Ihalaiset näyttävät lopulta päässeen voitolle, koska he ovat antaneet nimensä Rautalammin Ihalaiskylälle.

Tavinsalmen pitäjän rajaa vasten pohjoisessa houkuttelivat varsinkin Osmajärven ja Sorsaveden heinäiset saaret, joita joroislaiset merkityttivät nimiinsä. Mm. Jäppilän Kukkolan Kukkosilla, joista yksi oli siirtynyt jo Suonenjoen Kukkolaan, oli takamaita tällä suunnalla Leppävirroilla saakka (ak 670,688). Nykyisen Varkauden keskusseudulla saakka Joutsenlahden ja Lehostensaaren tienoilla oli joroislaisten omistuksia. Häyrilän Torosella oli Voivakantaival Leppävirran Kotalahden tienoilla, ja Joroisniemen Paajanen kiisteli käräjillä Leppävirranmaasta. Kaukaisimmat eräomistukset olivat Rautalammin reitin puolella Iisvedeltä pohjoiseen ja myös sisempänä Karttulan ja Tervon erämaaseudulla. Huolimatta siitä, että arviokunta toisensa jälkeen oli vielä Tavinsalmen pitäjän perustamisen jälkeisinä vuosina siirretty uudispitäjän kirjoihin, Joroisten neljänneksen taloilla oli vielä varsin runsaasti maakappaleita Tavinsalmen puolella. Juuri näitä omistuksia tarkkailemalla saamme hyvän käsityksen siitä, millä tavoin asutus on edennyt ensin Suonenjoen kautta yhä ylemmäksi pohjoiseen erämaahan.

Tossavalansaaren arviokuntaan, joka tähän aikaan oli Kaipaisten omistama, kuului Nilakan itärannalla saakka Pielaveden Kotaniemessä ja Kuivaniemessä sijaitsevia maakappaleita, jotka oli jo 1555 luovutettu Tossavaisille, kuten Klaus Flemingin 1566 antamassa laamannintuomiossa todettiin. Jäppilän Utrialan Utriaiset (ak 698) levittäytyivät pohjoiseen ja antoivat nimen Pielaveden Utrianlahden kylälle. Syväisten Eerikäisillä (ak 654) oli vanhana nautintana Pielavedellä Säviänniemi, mikä on kaikkein pohjoisin vielä tähän aikaan Juvan pitäjään luettu maakappale. Myöhemmin se vaihdettiin iisalmelaisille, jotka antoivat vastineeksi Utriaisten ja eräiden muidenkin pohjoiseen muuttaneiden perintömaita Jäppilästä. Suontientaipaleen Sormusilla (ak 678) oli Iisveden rannoilla ja Karttulan erämaassa maakappaleita, jotka Tavinsalmen kirjoissa oli merkitty Pielaveden Rytkösille, ja Kärkkäälän Kärkkäisillä sellaisia, jotka oli merkitty myös Nuutilan Kakkisille. Lieteenmäen Mustosilla (ak 690) oli Rasvantosaari eli Lehtosaari Rasvangin rannalla ja Markkalan-Herralan Kolehmaisilla (ak 676) Haringaistenniitty saman järven itärannalla. Esimerkkinä laaja-alaisista omistuksista voi mainita Suontientaipaleen Laakkosen ja Hulkkosen· arviokunnan (ak 683). Sen maat ulottuivat Paasveden, Puruveden ja Kuvansin vedenjakajaseudulta neljänneskunnan etelärajoille Tinakypäräjärven ja Syvänsin välimaille, pohjoisessa Keltunjärvelle Suonenjoen Sydänmaalle ja kaikkein ylimmäksi Tallukseen nykyisen Pielaveden ja Tervon rajamaille. Jäppilän Kukkolan Kukkosten (ak 688) maat ulottuivat etelässä Pieksämäen pitäjän pohjoislaidalle, pohjoisessa Leppävirroille ja lännessä Suonenjoen Jauhomäelle. Yksi viidestä osakkaasta oli asettunut jo uudisasukkaaksi Saittajärven rannalle nykyiseen Suonenjoen Kukkolaan, kuten näkyy siitä, että hän maksoi papinveronsa Kuopioon. Myös edellä mainittu vouti Jaakko Pietarinpoika kuului eräomistajiin. Hänellä oli Juvan kirjoissa Särkilahdenmaa Osmajärven pohjukassa ja Tavinsalmen kirjoissa tapaamme hänet maanomistajana Pielaveden kymmeneksessä.

Tavinsalmen pitäjän perustaminen ja sen yhteydessä tapahtunut jako on aiheuttanut ilmeistä levottomuutta Joroisten neljänneksen talonpojissa. He ovat merkityttäneet maakappaleensa kirjoihin hyvin tarkoin ja hankkineet anekkeja runsaammin kuin muut Suur-Savon talonpojat. Tossavalansaaren-Tihusniemen Kaipaisella oli nimissään 27 maakappaletta. Hänellä ei ollut lisäanekkeja. Lieteenniemen Mustoselle oli merkitty vanhana omistuksena vain Lieteenmäki, mutta lisäksi anekkina 9 ja ostomaana 3 maakappaletta. Häyrilän Pasasilla (ak 648) oli samassa ane kissa 16 maakappaletta. Tehostunut maanhankinta ei kuitenkaan kuvastu verovoimassa, vaan laskettujen kokoverojen määrä on päinvastoin alentunut. Tämä selittyy osaksi aluesiirroista Tavinsalmeen, osaksi puoliverojen muuttumisesta kokoveroiksi, mikä vähensi verorasitusta.

Huolimatta suuresta alueleikkauksesta Tavinsalmen pitäjään Juva jo Venäjän sodan aikaisessa veronpanossa 1556 ylitti sen savuluvun, joka sillä oli ollut uuden ajan alussa. Siitä asutus ei tarkkailuvuoteen mennessä enää juuri lisäytynyt, jos ei vähentynytkään. Neljänneskunnittain tarkasteltaessa näyttää ilmeiseltä, että poismuutto Koikkalan seudulta on kuten eräiltä muiltakin alueilta maakunnan kaakkoiskulmalta jo alkanut.

SÄÄMINKI

Sääminki lienee perustettu kirkkopitäjänä vasta 1500-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä; lähteissä se mainitaan ensi kerran n. 1510. Hallintopitäjänä se on suppeampi, koska länsiosa kirkkopitäjää kuuluu Rantasalmeen. Tavinsalmen hallintopitäjän perustamisen yhteydessä tapahtuneet järjestelyt kavensivat vielä jonkin verran sen Haukiveden pohjoispuolista uudisasutusaluetta nykyisellä Heinävedellä. Siihen liitettiin 1557 Rantasalmesta Hiltulan kymmenes. Tämä aiheutui ilmeisesti pitäjän hallintokeskusta koskevista järjestelyistä. Liistonsaaren kuninkaankartano hylättiin ja uusi Putkisalmen kartano perustettiin paikalle, joka tosin oli liikenteellisesti keskeisempi, mutta sijaitsi niin kaukana lännessä, että se vain aluejärjestelyin saatiin Säämingin puolelle. Seuraavassa esitetään pitäjän alue sellaisena kuin se oli verollepanomaakirjan laatimisen aikoihin, siis Hiltulan kymmeneksen liittämisen jälkeen. Myöhempiin muutoksiin ei vielä tässä yhteydessä puututa.

Sääminki on Savon itäisin pitäjä ja Pien-Savon alkukerä. Se rajoittuu etelässä Viipurin Karjalaan, jossa on vastassa äärimmäisenä lounaassa Saimaan ulappa ja idempänä suunnilleen sisempää Salpausselkää seuraileva mannerraja Jääsken (myöhemmin Ruokolahden) pitäjää vasten. Itärajana Varpavuorelta Puruveden yli Orivedelle saakka ja vielä Liperin Kaatamonpohjasta itään Juojärven pohjukkaan asti on Käkisalmen Karjalan vastainen valtakunnanraja. Länsiraja, joka kulkee aluksi lounaassa Pellosnientä vastaan Salonselän tienoilla ja sitten Juvaa vastaan Lietvedeltä sisämaarajana Leipämäen-Härkälän tienoille Tuusjärven lounaispuolelle, on edellä esitetty. Tämä raja, joka sivuaa Ihanteensalon ja Pisamalahden muinaislinnoja, on nähtävästi varhaiskeskiaikainen valtaraja, joka on erottanut karjalaisperäisen asutuksen suursavolaisesta. Sitä vastoin Rantasalmen vastainen raja on myöhäinen. Hiltulan kymmeneksen Sääminkiin liittämisen jälkeen se kääntyy mainitusta rajapaikasta Savon suuren maantien suunnassa koilliseen Putkilahden, Putkijärven ja Kotkatjärven rannoille ja saavuttaa Haukiveden Joutsenmäen ja Parkumäen välissä. Siitä raja jatkui Haukiveden yli Vaikontaipaleen länsipuolitse Ihamaniemen tienoille ja edelleen Heinäveden itäosan halki valtakunnan rajalle Juojärven pohjukkaan. Heinäveden erämaassa sääminkiläisten ja rantasalmelaisten takamaat ovat seka-asemassa.

Maantieteellisesti Säämingin hallintopitäjä kuuluu kokonaan Saimaan saaristo­alueeseen. Sen keskusakselina ja pääliikennetienä on Pihlajavesi. Sen halki kulkee Saimaalta Puumalan kautta Savonlinnaan johtava vesitie, ja myös Mikkelistä tuleva Suuri Savon tie päätyy lopulta Säämingin puolelle.

Viljavuuden puolesta Säämingin keskusseudun rehevät ja lehtoiset ranta-alueet ovat huomattavasti edullisempia kuin siitä erotettujen itäisten pitäjien karumpi ja kivikkoisempi maasto tai Sulkavan ja Puumalan usein karut kalliorannat.

Säämingin hallintopitäjän asemaan vaikutti ratkaisevasti se, että Olavinlinna on sen alueella. Sitä ei kuitenkaan hallinnollisesti lasketa pitäjään kuuluvaksi, kuten ei myöskään linnan lähellä sijaitsevia Heikinpohjan ja Aholahden latokartanoita. Linna on tehnyt tästä uudisasutusseudusta keskeisen ja vaikuttaa siihen, että Säämingin asutus pitäjän rajaseutuasemasta huolimatta kehittyy varsin tasaisesti.

Neljänneskunnat lähtevät täälläkin säteittäisesti keskusseudulta, Haapalan neljännes Savonlinnan tienoilta ja muut Putkisalmen kartanon tuntumasta. Aikakauden lopulla Säämingin ja Haapalan neljänneskuntien rajojen ja kymmenesten kohdalla tapahtui muutoksia.

Neljänneskuntajako tuli pääpiirteissään uuden pitäjäjaon pohjaksi, kun Säämingistä 1600-luvun alkupuolella erkani vielä tässä kuvattuna ajanjaksona Puumala sekä myöhemmin Sulkava (pääosa Iitlahden neljännestä) ja Kerimäki (pääosa Haapalan neljännestä). Viimeksi mainitusta ovat myöhemmin eronneet Punkaharju, Enonkoski ja Savonranta. Säämingin hallintopitäjän rajojen sisään jää lännessä myös pari Rantasalmen kylää ynnä Heinäveden itälaitaa ja pohjoisessa pari myöhemmin Liperiin liitettyä savolaiskylää.

Säämingin hallintopitäjän varhaista asutusta on Pekka Lappalainen käsitellyt perusteellisesti Säämingin pitäjän historiassa ja Puumalan historiassa. Uuden ajan puolella hän on rajoittunut pitäjien myöhempiin alueisiin, joten Sulkavan sekä Kerimäen ja siitä eronneiden pitäjien asutus jää sivuun. Mikko Saarenheimon Kerimäen historia ei suppeutensa vuoksi puutu perusteellisesti näihin kysymyksiin. Lappalaisen pääteesi on, että piensavolainen asutus on jääskeläispohjaista ja että Säämingin seudulle on lisäksi tullut huomattava väestönlisä Laatokan Karjalasta itärajan takaa. Karjalaisvaikutus ulottuu hänen käsityksensä mukaan suunnilleen Putkilahden tienoille eli juuri myöhemmälle Säämingin hallintopitäjän länsiraj alle.

Asutuskehitystä määrällisesti tarkasteltaessa on otettava huomioon vuosina 1548 ja 1557 tapahtuneet aluemuutokset. Ennen Tavinsalmen pitäjän perustamista Sääminki on tyypillistä uudisasutusaluetta. Savuluvun kasvu on siellä yhdessä Rantasalmen kanssa suurin koko Savossa. Puumalan neljännes, joka asutustyypiltään näyttää liittyvän eteläiseen Saimaan alueeseen, polkee kuitenkin paikoillaan. Vuoden 1548 jälkeen Säämioki on ainoa vanhoista pitäjistä, jossa savuluku edelleen kasvaa. Anekkeja on siellä jaettu paljon enemmän kuin muissa vanhoissa pitäjissä, Kustaa Fiocken aikana jopa enemmän kuin Tavinsalmellakin. Erityisen runsas on sekä anekkien määrä että savuluvun kasvu Haapalan neljänneksessä. Säämingissä pohjoinen erämaa jäi kantapitäjän yhteyteen, joten tilaa sekä uudisasutukselle että eränautionalle oli edelleen oman pitäjän rajojen sisäpuolella.

Säämingin keskusseudulla asutuksen painopiste oli länsipuolisella mantereella. Suurimmat seutukylät olivat Pihlajaniemi, Kallislahti ja Hiltula. Pihlajavedeo suurimmissa saarissa oli myös vankka asutus. Eräomistuksia tällä kanta-alueella oli säteittäisesti eri suunnille. Vaikka Säämingin neljänneksen kanta-alue ulottui lännessä vain Vaikootaipaleelle, sen anekkeja ja eräsijoja oli paljon kauempana Äimisveden saarissa, jopa Varparannan Kurkisilla ja Tolvasilla (ak 1110, 1112–1113) Heinävedenselän takana Kangaslammin Hevonlahdella. Sääminkiläisten eräsijoja oli myös Heinävedenselän saarissa. Tärkeä erätie vei Enonveden ja Pyyveden kautta Vuokalan tienoille, jossa oli mm. joutsenmäkeläisten ja loikansaarelaisteo eräsijoja. Niitä oli lännempänäkin Heinäveden erämaassa. litlahden neljännekseen kuuluvilla Pöllälän Pölläsillä ja Saukkosilla (ak 1183) oli Heinävedellä Viljolahti, Sarvikummunmaa ja Vihtarinniemi 10 silloisen peninkulman (50–60 kilometrin) päässä. Myöhemmän Tavinsalmen puolelle asti sääminkiläisten omistukset eivät juuri ulottuneet. Vain Hiismäen Lipposilla (ak 1555 ), jotka asuivat aivan pitäjän länsilaidalla Rantasalmesta Sääminkiin liitetyllä alueella, ilmoitetaan olevan takamaita Kuopion pitäjässä saakka.

Säämingin keskusalueelta retkeiltiin myös kaakkoon päin Pihlajaveden saaristoon, sen itäisille selille Utrasvedelle asti ja sen taakse eteläpuoliselle mantereelle Särkilahteen, Utrasniemelle ja Putikon tienoille saakka. Mm. Laukansaaren Laukkasilla (ak 1060–1061) oli maata aivan lähellä Varpavuoren rajapaikkaa. Kaukaisimmat omistukset jäivät myöhemmin Karjalan puolelle. Myös Puruveden puolella nykyisellä Punkaharjulla oli sääminkiläisten takamaita, mm. Kallislahden Leskisillä (ak 1138) Turtianniemessä.

Iitlahden neljänneksen pääakseli on Savonlinnasta ja Pihlajavedeltä Tuohiselän ja Lepistönseläo kautta Tolvanselälle ja sieltä edelleen kohti Lappeenrantaa johtava vesireitti. Vanhin kuninkaankartano Liistonsaari on tämän väylän itäpuolella, ja Telataipaleen nimi viittaa siihen, että myös itäisempi väylä, joka pakotti vetämään veneitä kannaksen yli, on ollut käytössä. Seudun keskeistä asemaa osoittaa, että useat puolirälssiin kuuluvat henkilöt ovat asettuneet sinne asumaan. Neljänneksen suurimmat seutukylät Iitlahti, Otavaniemi ja Luostarila ovat läntisellä mantereella Otavaniemen ja Iitlahden välillä, mutta toinen puoli kymmeneksistä on saanut nimensä eteläisellä mantereella sijaitsevien paikkojen mukaan. Pääasiallinen asutus- ja nautintasuunta onkin lännestä kaakkoon ja etelään itäistä saaristoa ja eteläistä mannerta kohti. Kuten edellä on esitetty, Karjalan vastainen maakuntaraja on vasta uuden ajan ensi vuosikymmeninä työnnetty Kietävälänvirralta etelään Lieviskänjoelle. Verollepanomaakirjan mukaan savolaisilla oli maakuntarajan takana useita maakappaleita, jopa Lieviskänjoen yläjuoksun varrella pari arviokuntaakin (ak 1198, 1200), jotka myöhemmissä rajankäynneissä jäivät Karjalan puolelle.

Puumalan neljännes käsittää Pihlajavedeltä Suur-Saimaalle johtavan väylän varren siitä lähtien, kun se Oulunsaaren sivuutettuaan kääntyy Vähävedeltä Kietävälänvirralle ja edelleen Puumalansalmeen. Siihen kuuluu myös Enonvedeltä Varmavirran kautta Haapavedelle johtavan reitin varsi, eteläinen saaristo ja kappale mannermaatakin. Neljänneskunta on luontonsa ja asutusrakenteensa puolesta lähellä muita Saimaan rantaseutuja, Pellosniemen Pitkälahden neljännestä ja Juvan Koikkalan neljännestä. Muusta Säämingin pitäjästä se eroaa sikäli, ettei asutus siellä lainkaan kasva. Pekka Lappalaisen selitys, että se johtuu ahkerasta muutosta Kainuuseen, on tuskin sellaisenaan todistettavissa. Riittänee todeta, että se kuten koko maakunnan kaakkoiskulma näyttää olevan muuttotappio­aluetta.

Huomattavan suuria seutukyliä ei tällä haja-asutusalueella ole. Suurin on Kuhataipale pohjoiskulmalla nykyisen Sulkavan puolella. Puumalan keskusseutukin jää alle 20 savun.

Etäisiä kaukonautinta-alueita ei täällä ole. Puumalan seudulla on havaittavissa sama eteläinen asutuspaine kuin Iitlahden neljänneksen puolella. Tällä neljänneksellä on etelässä Karjalaa vasten vain lyhyt maaraja Käköveden pohjoisrannan ja Miestämönsalmen välillä. Puumalan alue ulottuu täällä Kylliöjärvelle saakka (ak 1336). Torsantaan tienoilla on Puumalan neljänneksen arviokuntien maita Jääsken puolella rajaa. Lounaassa Puumalan neljänneksen alue ulottuu vanhana Suur-Savon vastaisena valtarajana pidetyn Vetojaon länsipuolelle, niin että Otamansalo ja Summalansaari jäävät Säämingin puolelle.

Säämingin hallintopitäjän merkittävin uudisasutusalue on Haapalan neljännes, joka käsittää aivan Savonlinnan porteilta ja sen pohjoispuoleltakin itään ulottuvan alueen. Venäjän rajan läheisyyden vuoksi asutus oli täällä keskittynyt Kerimäen saarennon turvallisimpiin etelä- ja sisäosiin. Täällä olivat koko pitäjän suurimmat seutukylät Haapalahti ja Seppäjärvi. Puruveden rannalla oli huomattavan suuri seutukylä Kulennoinen, jonka takana oli vielä asutusta Punkaharjun suurissa saarissa Laukansaaressa ja Tuunaansaaressa ja ehkä itäisen mantereen puolella Turtianniemessä. Muuten itäisellä manneralueella Vuoriniemestä Puruveden Enanlahteen asti oli kanta-alueen talojen takamaita. Ne saattoivat eräissä tapauksissa olla vanhojakin. Haapaniemen Kososilla oli käräjätuomion mukaan Kauvonaho jo 1400-luvun lopulla hankittuna tiluksena, joka sijaitsi Utrasveden takana Kauvoniemellä. Enanlahdesta pohjoiseen Putkiniemeen asti ulottuva takamaa samoin kuin Puruveden länsipuolella sijaitseva Pihlajaniemi ovat rajan läheisyyden vuoksi vielä tähän aikaan aivan jakamatta.

Puruveden rannalla oli Kulennoinen ainoa seutukylänä ja myös kymmeneksenä mainittu paikka. Myös Kuoman kylä oli todistettavasti asuttu jo aikakauden alkupuolella. Puruveden luoteiskulmassa Kumpurannassa oli Kupialan Kupiaisilla heinäahoja ja niittyjä, mutta siellä oli tuskin vielä vakinaista asutusta. Puruveden saarista oli asukas varmasti Nielemissalossa eli nykyisessä Herttuansaaressa ja ilmeisesti Patasalossa ja Hälvässä. Muuten Puruveden rannoilla ja saarissa oli sisämaakylien, jopa Pihlajaveden rannoilla asuvienkin takamaita. Jopa niinkin kaukaisella arviokunnalla kuin Saukkolan Pölläsillä (ak 1183) oli maakappale Puruvedellä Tavisalossa.

Voimakkain asutus- ja eräpaine oli pohjoiseen. Kerimäen saarennolla kiinteä asutus tällä suunnalla ulottui Riikolaan, jonka takana avautui Luotojärven erämaaseutu. Sen luoteispuolella Hanhijärven eli Hanhisalon erämaassa oli myös Säämingin neljänneksen talojen eräsijoja, jopa Putkisalmen kartanollakin oli täällä takamaita. Kerimäen saarennon koillisosat, joiden paikannimistöön rajantakaiset karjalaiset olivat jättäneet jälkensä, joutuivat pääasiassa Haapalan neljännekseen kuuluvien arviokuntien omistukseen. Raikuun tienoilta läheltä valtakunnanrajaa hankkivat maakappaleita mm. Toroppalan Tynkkyset (ak 990, 1012) sekä Ruokolahden ja Kerimäen Silvennoiset (ak 1001, 1041), jotka kuuluivat näiden seutujen innokkaimpiin valtaajiin, mutta epävarmaa on, uskaltautuiko kukaan jo asumaan Raikuuseen. Kerimäen Silvennoisen hankkima puolisko Hevossalon saaresta todettiin myöhemmin lahjuksilla saaduksi ja tuomittiin häneltä pois laamanninkäräjillä. Täyssinän rauhan rajapaikkana mainittu Silvannonsaari Orivedellä todistaa sekin Silvennoisten asemaa itärajan portinvartijoina.

Pyyvedeltä tai Raikuuntaipaleen ja Pistolanjärven kautta Paasiveden yli päästiin Säimenensalon eli Vuokalan erämaalle, jota rajantakaiset karjalaiset olivat vielä 1500-luvun alkupuolella pyrkineet pitämään hallussaan. Seudun lukuisat vaaranimet todistavat varhaisesta karjalaisesta nautinnasta. Tällä suunnalla on Haapalan neljänneksen talojen eräomistuksia mm. Vuokalassa sekä Oriveden rannoilla Hankavaarassa, Lapinlahdella ja Rönkönvaarassa. Pisin ilmoitettu matka eräsijalle, 15 peninkulmaa (n. 80–90 km) oli Tikkilän Karjalaisilla, joiden uusimpaan anekkiin kuului niitty Säimenenlahdelta (ak 988). Anekkien jakaminen Orivirran takaiselta alueelta oli osa Ruotsin kruunun rajapolitiikkaa, sillä vielä 1559 venäläiset olivat esittäneet valituksia, että ruotsalaiset olivat aloittaneet johdonmukaisen maan valtauksen Orivirran kivilinnan tienoilta Virtasalmesta (nähtävästi Orivirrasta) Säimenenniemeen ja Leppälahteen Lieksan pitäjän rajaa kohti.

Haapalan neljänneksen talonpoikien eränautinta veti laaja-alaisuudessaan hyvin vertoja Joroisten neljänneksen talonpoikien kaukonautinnalle. Makkolan ja Paakkunalan Makkosten vanhat takamaat ulottuivat Ala-Enonveden taakse Hanhijärvelle. Kustaa Finckeltä ja Eerik Arvidinpoika Stålarmilta hankitut anekit laajensivat niitä Pyyveden ja Enoveden kummallekin puolelle Hanhivirran kahden puolen ja ulommaksikin Heinäveden suuntaan. Kauimpana olivat Oriveden rannalla sijaitsevat maakappaleet, joista Lapinlahenmaan ilmoitetaan sijaitsevan 9 peninkulman (n. 50 kilometrin) päässä. Anttolan Toivasten (ak 1024) erämaahan Oriveden rannalle mainitaan olevan matkaa 12 peninkulmaa.

Anekkien hankinta oli verraten vilkasta koko Säämingin pitäjässä. Erityisen innokasta se oli itäisissä neljänneksissä, varsinkin Haapalan neljänneksessä, jossa se Kustaa Fincken aikana oli vilkkainta koko Savossa. Savujen määrä tarkkailuvuoteemme mennessä oli vielä koko pitäjässä noussut. Haapalan neljännes on tällöin koko Savon runsasväkisin.

Tämä antaa aihetta kysyä, oliko Säämingin pitäjän yläosa samanlainen uudisasutusalue kuin Tavinsalmen pitäjä. Aivan näin ei voitane sanoa. Savuluvun nousu 1548–1562 on Haapalan neljänneksessä noin 8 %, kun se Tavinsalmen pitäjässä on 20 %. Asutus on pikemminkin tihentynyt kuin laajentunut. Kerimäen saarennon yläosa ja Savonrannan seutu olivat vielä asumatta. Vaikka savolaiset kaskesivat venäläisten valituksen mukaan Savonrannalla jo vuosisadan puolimaissa, vakinaista asutusta ei tänne itärajan tuntumaan päässyt juuri syntymään. Huomiota herättää kuitenkin Ruokoniemen Rinkisen anekissa oleva kiinteään viljelyyn liittyvä nimi Peltoniitty (ak 1050). Juuri Rinkisten tila aurioitui venäläisten hävitysten vuoksi ensimmäisten joukossa 1580-luvulla. Mahdollisesti he ja jokin muukin ehkä yrittelivät jo ennen pitkää vihaa asua Savonrannalla, vaikka seudun sanotaan olleen taas asumatonta 1640-luvulla.

RANTASALMI

Rantasalmen hallintopitäjä tunnetaan vuodelta 1526. Se lasketaan 1500-luvulla Pien-Savoon, mutta lienee muodostunut Pien-Savon ja Suur-Savon osista. Pekka Lappalaisen mukaan Pien-Savolle luonteenomainen länsikarjalainen vaikutusalue ulottuu vain Putkilahden tienoille, siis Rantasalmen itärajalle, mutta piensavolaista vaikutusta on lännempänäkin. Juvan ja Säämingin kirkkopitäjien välinen raja nähtävästi ilmentää vielä Suur-Savon ja Pien-Savon vanhaa rajaa, joskin Haukiveden rannikkoseudun kuuluminen Sääminkiin niin pitkälle kuin Tornioniemeen saakka voi johtua pääasiallisesti liikenteellisistä tekijöistä.

Rantasalmeen kuului ennen Tavinsalmen pitäjän perustamista myös suunnilleen puolet Pohjois-Savon uudisasutusalueesta. Vuonna 1548 toimeenpantu leikkaus muutti siten huomattavasti pitäjän luonnetta. Suurin osa Haukiveden takaisesta alueesta menetettiin, mutta Heinäveden suunnalla saatiin korvausta Säämingistä. Seuraava selvitys pitäjän alueesta ja liitetaulukko 1 kuvaavat tilannetta sellaisena, millainen se oli 1557 tapahtuneen Hiltulan kymmeneksen menettämisen jälkeen. Myöhempiä muutoksia ei oteta huomioon.

Rantasalmen pitäjän kanta-alue, joka sijaitsi Haukiveden ja läntisen Haapaveden eteläpuolella, oli sisämaahan päin varsin kapea. Säämingin vastainen raja on Hiltulan kymmeneksen menetyksen jälkeen hyvin mutkikas. Se alkoi Parkumäen itäpuolelta, jopa jätti Rantasalmeen muutaman talon vieläkin idempää (Pirhiänniemi ja Leskelä), koukkasi Hiltulan sitten Säämingin puolelle, mutta ulottui etelämpänä taas verraten pitkälle itään Hirvijärven, Putkijärven ja Mielojärven tienoille ja lähelle Vekaraisenjärveä. Se tavoitti Juvan rajan Otikaisen tienoilla. Täältä raja kääntyy luoteeseen ja Tuusjärveä leikaten saapuu Lahnalahden kautta Joroisselälle. Enimmäkseen raja halkoo asuttuja seutuja eikä siis ole mikään luonnollinen asutusraja.

Rantasalmen pitäjän kanta-alueen paikkojen mukaan ovat kaikki pitäjän neljänneskunnat saaneet nimensä. Täällä oli siis asutuksen pääpaino. Jo kymmenesten nimistä ilmenee, että koko Tuusmäen neljännes, suurin osa Putkisalmen neljännestä, yli puolet Rantasalmen neljänneksestä ja puolet Keriharjun neljänneksestä ovat tällä kanta-alueella. Siihen kuuluvat myös lähimmät, melkein mantereessa kiinni olevat saaret (Vaahersalo, Rantasalo, Torasalo, Tiemassaari). Siihen on syytä laskea vielä Haukiveden takaakin Vaikontaipaleen länsipuolelle jäävä Tappuvirran eteläpuolinen niemi, Ahvensalmen seutu, vaikka se 1500-luvulla oli Heinäveden kymmenestä.

Rantasalmen hallintopitäjän alue lasketaan maantieteellisesti vielä Saimaan saaristoalueeseen. Nykyisen Rantasalmen alue on viljavuuden puolesta yhtä edullista kuin Säämingin keskusseutu, jota vastoin Haukiveden pohjoispuolinen alue, Vesikansa, on karuhkoa. Näiden kahden alueen asutustilanne olikin 1500-luvulla aivan erilainen.

Kanta-alueen asutus oli jo 1500-luvun puolivälin jälkeen niin yhtenäistä ja tiheää, että sen jäsentäminen pienemmiksi aluekokonaisuuksiksi tuotti vaikeuksia. Neljänneskuntien rajat ovat tuskin missään vähemmän luonnollisia kuin täällä. Aivan karkeasti sijoitellen Putkisalmen neljännes on idässä, Rantasalmen neljännes keskellä hallintokeskuksen liepeillä, Keriharjun neljännes lännessä puoleksi myöhemmän Joroisten pitäjän puolella ja Tuusmäen neljännes muiden eteläpuolella sisämaassa. Kymmenesten nimet vaihtuvat täällä enemmän kuin missään muualla. Seutukyläluettelotkin osoittavat, että asutuskasaumia on ollut jo 1500-luvun puolimaissa vaikea erottaa toisistaan. Itälaidan kylistä ovat Parkumäki ja Hiismäki suurimmat. Lähisaarilla on myös jo tiheä asutus, Voinsalmi on huomattavan suuri seutukylä, samoin Vaahersalon-Rantasalon seutu, jossa kylärajat vaihtelevat. Suurimmat seutukylät ovat pienten järvien välisillä kannaksilla ja pitäjän etelälaidalla sijaitsevat Kolkontaipale ja Tuusmäki. Viimeksimainittu on 44–47 taloineen jopa koko Savon suurin seutukylä, mutta on otettava huomioon, ettei meille ole säilynyt seutukyläluetteloa Mikkelin keskusseudulta. Rantasalmen hallintopitäjän länsilaidalla Kotkatlahti–Keriharju on samanlainen asutuskasauma kuin sen naapurit Joroinen ja Järvikansa Juvan hallintopitäjän puolella.

Rantasalmen keskusseudun asutus oli vanhaa. Käräjillä 1565 annetun todistuksen mukaan Tuusmäen Mujusten arviokuntaan (ak 1475) kuuluva Kasanpelto oli ollut samalla suvulla yli 100 vuotta. Tämä vie jo Olavinlinnan perustamista varhaisempaan aikaan.

Rantasalmen keskusseudulla oli nimismies talo, Vanhakartano, joka 1557 hylättiin ja jonka tilalle rakennettiin uusi kuninkaankartano Kinnusten maalle nykyiseen Rantasalon Lankilaan. Rantasalmen rintamaa-asemaa osoittaa sekin, että siellä oli useita puolirälssiin kuuluvien omistamia suuria tiloja. Antti Korpin suurrilan Korppilan mukaan Rantasalmen keskusseutua muutaman kerran nimitetään Korpinsalmen kyläksi. Tuusmäellä oli jo tähän aikaan mestariseppä, ja ansioituneita linnan palvelijoita pyrki asettumaan tälle seudulle.

Tässä esitellyn kanta-alueen pohjoispuolelle Haukiveden taakse jäi vielä Tavinsalmen erottamisen jälkeenkin pitäjän toinen puolisko, pinta-alaltaan kanta-aluetta laajempikin, mutta harvaan asuttu. Sen raja uutta Tavinsalmen pitäjää vasten oli horjuva vielä vuoteen 1563 saakka, mutta vakiintui sitten niin, että se kulki Juvan rajalta Varkauden länsipuolelta Luttilan pohjoispuolitse, sitten Unnukan poikki Tanskansaaren pohjoispuolelta ja vihdoin halki Soisalon saaren koillista kohti Varistaipaleen eteläpuolitse Juojärvelle. Rantasalmi ulottui valtakunnanrajaan pohjoisessa Juojärven suunnalla. Siitä itään Orivettä kohti tavataan ahvensalmelaisen arviokunnan (ak 1352) eräsija Leppälahenmaa nykyisen Liperin puolella Oriveden rannalla lähempänä rajaa kuin pohjoisin kerimäkeläinen eräsija. Tämän perusteella olisi kuitenkin uskaliasta väittää, että koko raja-alue Juojärveltä Kaatamonlahteen kuului Rantasalmeen, sillä mitään selviä rajoja Rantasalmen ja Säämingin välillä ei näillä erämaaseuduilla ollut. Suurin osa Heinäveden erämaasta ja laiteita Vuokalan erämaastakin jäi Rantasalmen puolelle. Rantasalmelaisten omistuksia oli myös runsaasti Kerimäen saarennolla ja Hanhijärven erämaassa. Kokonaista yhdeksän savua Haukiniemestä luettiin Rantasalmeen.

Haukiveden pohjoispuolisella Vesikansan alueella oli tarkkailuvuotenamme 126 savua, mikä on noin viidennes koko pitäjän asutuksesta. Noin puolet niistä kuului Säämingin kirkkopitäjään. Tällä alueella erotettiin kaksi laaja-alaista seutukylää, Heinävesi ja Hevonlahti, joista viimeksi mainittu käsitti nykyisen Kangaslammin pitäjän itäosan. Heinävedellä kiinteä asutus ulottui Kermajärven etelärannalle, jossa Raaminmäki mainitaan seutukylänäkin ja Hasumäki oli varmasti asuttu. Läntinen puolisko Vesikansan alueesta kuului Kuopion kirkkopitäjään. Suurin ja nopeimmin kasvava seutukylä täällä oli Varkaus. Nykyisen Kangaslammin länsiosassa ovat seutukyliä Harjuranta, Rauhamäki ja Kilpimäki. Rantasalmeen kuuluvat vielä nykyisen Leppävirran eteläiset seutukylät Sarkamäki, Saahkarlahti ja osaksi Niinimäki. Heinäveden sisämaassa oli läntisin hallinnollisesti Rantasalmeen kuuluva seutukylä Petäjäjärvi, sen jälkeen kun Rummukkala oli kokonaisuudessaan joutunut Tavinsalmeen.

Venäläisten mainitaan jo 1540-luvun lopulla polttaneen 2 taloa Saahkarlahdessa, 6 Sorsalassa ja 10 Piirolassa. Nämä olivat juuri Kangaslammin–Heinäveden–Leppävirran rajaseutujen taloja. Asutus näillä seuduilla oli siis jo verraten vankkaa, mutta koki myös takaiskuja.

Vesikansan puoli Rantasalmea oli kokonaisuudessaan uudisasutusaluetta. Kuitenkin siellä oli Savon ainoa uuden ajan alkuun palautuva rälssitila, Eerik Flemingille kuuluva Varkauden rälssi, ja Varkaudessa oli vanhastaan kruununkalastamo. Sekä kruunu että Suomen yritteliäin rälssimies olivat siis jo uuden ajan alussa vainunneet ne mahdollisuudet, joita Varkauden seutu Pohjois-Savon porttina tarjosi.

Kierreltyämme koko Rantasalmen hallintopitäjän toteamme vielä sen alueen myöhemmän pitäjäjaon mukaan sellaisena kuin tämä alue oli Tavinsalmen pitäjän perustamisen jälkeen. Se käsittää nykyisen Rantasalmen melkein kokonaan, Joroisten itäpuolen ja suikaleita Säämingistä, Sulkavasta ja Juvasta sekä Haukiveden pohjoispuolelta Varkauden ja Kangaslammin kokonaan, Leppävirran eteläisimmät kylät, pääosan Heinävettä ja palasen Enonkoskea, minkä lisäksi eräalueet ulottuvat hivenen Liperin länsilaitaan ja Savonrannalle. Valtakunnanrajan tuntumassa tapaamme rantasalmelaisten eräsijoja vielä Pohjois-Savon puolellakin.

Eränkäyntimahdollisuuksien pienenemisestä huolimatta Rantasalmen savuluku pysyy vuosien 1548–1562 välisenä aikana lähes ennallaan. Vähäinen lasku tarkkailuvuotenamme voi johtua Rantasalmen uuden kuninkaankartanon perustamisen aiheuttamista siirroista.

Juuri rantasalmelaiset valittivat katkerimmin erämaittensa menetystä Tavinsalmen pitäjän perustamisen yhteydessä. Kuitenkin heille jäi vielä varsin laaja eräalue harvaan asutussa Heinäveden erämaassa. Sikäläisistä eräsijoistaan he pitivat kiinni ja onnistuivat säilyttämään jopa hankkimaan niitä vielä jonkin verran Pohjois-Savostakin. Anekkeja hankittiin innokkaasti varsinkin Kustaa Fincken aikana. Erityisen haluttuja olivat Haukiveden ja Haapaveden monet saaret ja tietysti myös kaukaisemmat eräsijat vesien takana. Rantasalmella arviokuntien maakappaleet on lueteltu verollepanomaakirjassa tarkemmin kuin missään muussa Savon pitäjässä. Niitä saattaa olla yhdellä arviokunnalla jopa yli 40. Rantasalmella voidaan siten samoin kuin Säämingissä nähdä erämaa-alue vielä milteipä luonnontilassa, so. asutuksen vain vähäisessä määrin koskettamana. Täällä nähdään sen ohella asutuksen vähittäinen eteneminen pohjoista kohti, koska itärajan uhka ei täällä sitä samalla tavoin rajoittanut kuin itäisessä naapuripitäjäs­sä.

ltäisimmät kylät, Parkumäki ja Putkisalo, suuntautuvat sääminkiläisten joukkoon Hanhijärven erämaahan Kerimäen saarennolle ja Pyyveden pohjoispuolelle Vuokalansalon erämaahan. Näihin kyliin kuuluvia takamaita on meidän aikaamme saakka nykyisen Enonkosken puolella. Kaikkein eniten rantasalmelaisten eräsijoja oli Heinäveden erämaassa. Sinne päästiin itäistä tietä Oravitaipaleen poikki Enonvedelle tai lännempää Tappuvirran kautta Heinävedenselälle, jossa Sompasaari oli asuttu. Esimerkkinä jälkimmäisestä suunnasta seuraamme Asikkalan Asikaisten (ak 1351) laajoja erämaita. Heillä oli molemmin puolin Heinävedenselkää Pöllänmäki, Kinkolahdenmaa, Pilpanniemi, Kurkijärvenmaa, edelleen Koivumäki, Sinikangas ja Valkiajärvenmaa sekä kaikkein kauimpana 10 peninkulman (n. 60 kilometrin) päässä Korpijärvenmaa. Ostomaana heillä oli Lepikkoaho, Sorsanpirttiaho ja Torvelanaho, jotka myöhemmin joutuivat Pylkkölänniemen takamaiksi. Nämä nimet kielivät jo kaskiviljelystä, jopa varhaisemmista asukkaistakin. Saahkarlahden Sorsilla (ak 1584) oli Lasiaan vielä myöhemminkin maata mm. Lepikkomäessä. Itäistä tietä lienevät taas kulkeneet Vihtarin tienoilla oleville erämailleen Putkisalon Kaukoset (ak 1367) ja Vaahersalon Mattiset.

Kun olemme todenneet kiinteän asutuksen ulottuvan Kermajärven etelärannalle, on mielenkiintoista seurata eräomistuksen sijoittumista Kermajärven ja Juojärven väliselle rajaseudulle. Parkumäen Päivisillä (ak 1371) oli maita Kermajärven pohjoispuolella Karvion tienoilla. Petrumajärven seudulla tästä itään oli useilla Osikonmäen taloilla joko vanhoja tai lisäanekkeina saatuja eräsijoja. Voinsalmen–Tiemassaaren Turusten laajat lisäanekit ulottuivat Heinäveden pohjoislaidalle Karvionsaloa ja Petruman seutua myöten. Myöhemmin he esittivät kukkarokirjan, jonka mukaan heille kuului mm. Luustaival ja maita Juurikkalahdelta Juojärven rannalta. Tämä kuten Harjurannan Kukkosen (ak 1633) lisäanekki Varistaipaleella oli jo alueella, jota Tavinsalmen puoliset leppävirtalaiset pitivät omanaan. Tämä osoittaa, että myös Vesikansan asukkaat, nykyiset Kangaslammin kylät, osallistuivat pohjoiseen eränautintaan.

Eräomistusten seka-aseman vuoksi on hyvin ymmärrettävää, että rantasalmelaisten eräsijoja jäi Tavinsalmea erotettaessa uudispitäjän sisään. Kaikkia niistä ei suinkaan menetetty, jopa niitä saatiin eräitä uusiakin. Niin rantasalmelaisille kuuluvia maa.kappaleita oli edelleen mm. lähellä Varkautta, Unnukalla ja Paljakalla sekä Leppävirran Mustinmäessä. Voinsalmen Turuset (ak 1658), joilla oli vanhastaan Viholansaari Suvasvedellä, hankkivat Kustaa Finckelcä Paljakalta mm. Kiukaansalon, joka meidän päiviimme saakka on kuulunut Rantasalmeen.

Rantasalmelaisten eräsijoja oli vanhastaan myös itärajan tuntumassa Juojärven pohjoispuolelJa, ja siellä ne helpoimmin säilyivätkin heidän nimissään, koska tavinsalmelaiset eivät kovin innokkaasti tunkeutuneet rajan läheisyyteen. Osikonmäen Mielosen ja Holopaisen arviokunnalla oli maakappaleita Tuusniemen tienoilla, jonne arvioitiin kertyvän jo matkaa 20 peninkulmaa (yli 100 km). Rajaseutuomistukseen voitaneen lukea myös eräät rantasalmelaisten Riistavedellä omistamat maakappaleet. Kolkontaipaleen Vatasille (ak 1557, L 5) kuuluivat siellä Haurangintaival ja Vuorisentaival, jonne perustettiin myöhemmin Vatalanmaalle Melaniemen uudistila. Repomäen Kettusten arviokunnalle kuului maakappaleita Akonvedeltä aivan rajan tuntumasta.

Nilsiässä oli verraten monilla Rantasalmen talonpojilla eräsijoja. Kolkontaipaleen Leskinen vaihtoi Kaarassalmella ja Kinahminmäessä olevat maansa läheisempiin. Useillakin Kotkatlahden arviokunnilla oli Nilsiässä maakappaleita. Pirisellä (ak 1549) oli Tahvanaisenmaa ja Saunaniemenmaa Syvärilässä, jonne suvun jäseniä 1600-luvun alussa asettui asumaan, ja Lukkarisella Lukkarinjuuri Keyrityn tienoilla. Varkauden tienoon talonpojista oli Pitkälänniemen Pitkäsellä (ak 1581) ja Luttilan Antti Luttisella (ak 1582) maata Nilsiässä, kun taas Olli Luttisen (ak 1592) maat olivat vielä pohjoisempana Varpaisjärvellä ja etäisimmät aivan itärajan tuntumassa Suojärven tienoilla myöhemmin Rauravaaraan liitetyllä alueella. Osikonmäen Hakkaraisella oli myös maakappaleita Varpaisjärvellä saakka.

Muutamilla rantasalmelaisilla tiloilla oli eräsijoja myös Tavinsalmen pitäjän pohjoisosassa. Rälssimies Antti Korpin (ak 1469) tilaan Kolkontaipaleen Korppilassa kuului laaja, Lapinlahden Alapitkän tienoilla sijaitseva eräomistus. Kotkatlahden Räisäsillä oli Viitaniemi Maaningan Kurolanlahdessa. Kotkatlahden Rinkinen vaihtoi pois Iisalmen Lampaanjärvellä sijaitsevan maakappaleensa. Kaikkein kaukaisimmat eräsijat onnistuivat Osikonmäen Tiihoset (ak 1421) merkityttämään nimiinsä Kustaa Fincken myöntämänä anekkina. Ne olivat Kaislahden sivumaa, Luupuen sivumaa ja Nälännönmaa Kiuruveden–Vieremän tienoilla.

Pohjoinen oli Ranrasalmella aivan vallitseva nautintasuunta. Muunsuuntaiseen kaukonautintaan ei pitäjän puitteissa ollut paljon tilaakaan. ltä-länsisuuntaisia ovat kuitenkin itäisten kylien eräsijat Kangaslammilla, onpa Putkisalon Sallisella (ak 1350) Kostensalo (myöhempi Kostosaari) Kostonselällä aivan pitäjän länsilaidalla.

Etelässä oli ainoa mainittava nautinta-alue pitäjien ja neljänneskuntien rajamailla Lahnalahden tienoilla ja sen lounaispuolella Sydänmaassa, jossa kilpailijoina olivat Juvan puoliset Joroisten neljänneksen talonpojat. Täällä oli Kotkatlahden arviokunnilla takamaansa, Kähkösillä (ak 1511) jo Klemetri Kirjurin antamana anekkina.

TAVINSALMI

Pohjois-Savon uudisasutusalue erotettiin vuoden 1548 alusta alkaen uudeksi Tavinsalmen hallintopitäjäksi. Se muodostettiin Juvan ja Rantasalmen pitäjien osista. Edellä on esitetty, miten uudispitäjän raja kulki näitä pitäjiä sekä Sääminkiä vastaan tarkkailuvuotenamme 1562, jolloin se oli jo jokseenkin lopullisesti vakiintunut. Savon varhaisemman asutushistorian kannalta on mielenkiintonsa myös sillä, missä pitäjien väliset rajat kulkivat tätä ennen. Tämä näyttää olevankin pääpiirteittäin selvitettävissä.

Tavinsalmi oli puolikaspitäjä ja jakaantui niin ollen vain kahteen neljännekseen, Saamaisten ja Savilahden. Tutkimuksessa on vakiintunut käsitys, että näistä edellinen sijaitsi etelässä ja jälkimmäinen pohjoisessa, niin että niiden välinen raja, joka jonkin verran vaihteli, kulki hieman pohjoisempana kuin myöhempi Leppävirran ja Kuopion pitäjien välinen raja ja jätti siis Kuopion pitäjän eteläisiä kyliä Saamaisten neljännekseen. Pitäjän hallinnollinen keskus, Tavinsalmen kuninkaankartano, joka oli perustettu jo 1543, sijaitsi ylhäällä pohjoisessa Savilahden neljänneksessä eikä neljänneskuntien rajalla, kuten vanhoissa kantapitäjissä.

Tavinsalmen neljänneskunrajako on kuitenkin tällainen vasta vuodesta 1549 lähtien. Tavinsalmen vanhimmassa maakirjassa 1548 jako on toisenlainen. Maakunnan pohjoisin osa suunnilleen Kuopion–Riistaveden korkeudelta ylös päin kuuluu jo silloinkin Savilahden neljännekseen, mutta etelämpänä pitäjä jakautuu läntiseen ja itäiseen puoliskoon. Läntinen puolisko, johon kuuluu koko Kymin vesistöalueeseen kuuluva osa sekä Saimaan vesistöalue Unnukan–Leppävirran vesireitin länsipuolelta, kuuluu Savilahden neljännekseen ja on ennen uudispitäjän perustamista ollut Juvan pitäjän aluetta. Täällä paljastuvat alkuperäiset asutussuhteet vielä siinä, että Joroisten ja Vesikansan neljännesten vanha alue jatkuu suoraan rintamaalta pohjoiseen, kun taas eteläisimpiin Juvan ja Koikkalan neljänneksiin kuuluneet arviokunnat ovat vasta niiden takana pohjoisessa. Saamaisten neljännekseen kuuluva Tavinsalmen pitäjän itäosa käsittää taas alkuperäisessä kokoonpanossaan Unnukan–Leppävirran reitin itäpuolisen alueen Kuopion–Riistaveden korkeudelle. Uloimmat lonkerot yltävät Viannon–Onkiveden seuduille saakka. Tämä neljännes on aikaisempaa Rantasalmen hallintopitäjän aluetta. Sen sisällä saattaa vielä havaita, että Leppävirran reitin itälaita ja vielä Kallaveden aluekin ovat suurin piirtein vanhaa Keriharjun neljänneskuntaa, Suvasveden ja Riistaveden alue taas Rantasalmen neljänneskuntaa. Saamaisten Niilo Koistinen oli välittömästi ennen oman pitäjän perustamista Keriharjun neljänneksen kyytinimismiehenä, mikä osoittaa järjestetyn hallinnon ulottumista tänne saakka. Entistä Putkilahden neljännestä olivat vain muutamat itälaidan talot, kuten pitäjän kaakkoisin asuma, nykyisin Heinäveteen kuuluva Polvijärven Immonen–Haukka. Leppävirran ja Suvasveden reittien yhtyessä Puutosmäen tienoilla eri tahoilta tulevat asutusvirrat yhtyvät, eivätkä vanhat neljänneskuntien rajat pohjoisempana ole enää yhtä selvät kuin siihen saakka. Tämä viittaa siihen, että rintamaan ja nuoremman uudisasutusalueen välinen raja Tavinsalmen pitäjää perustettaessa todella oli Kuopion–Riistaveden tienoilla.

Uudispitäjän eteläraja ei ollut vielä jaon tapahtuessa löytänyt lopullista paikkaansa. Juvan ja Rantasalmen pitäjien vastaista rajaa siirrettiin nykyisen Suonenjoen ja Varkauden pohjoislaidalla hieman etelämmäksi, mutta Unnukan itäpuolella raja siirtyi pohjoisemmaksi, joten lisää nykyisen Leppävirran etelälaidan ja Heinäveden länsilaidan arviokuntia liitettiin Tavinsalmeen. Raja alkoi vakiintua 1552, mutta yksittäisiä siirtoja tapahtui vielä myöhemminkin. Tämän johdosta tilaston osoittamat verovoiman ja savuluvun muutokset eivät vielä 1560-luvun alkuvuosiin mennessä aivan uskollisesti kuvasta asutuskehitystä.

Nykyisen hallinnollisen jaotuksen mukaan alue käsitti lähes koko nykyisen Kuopion läänin savolaisen pääosan (siis lukuunottamatta Kaavin, Säyneisen ja Rautavaaran karjalaisia pitäjiä sekä Vesantoa, Keitelettä ynnä Pielaveden ja Tervon hämäläistä osaa.) Etelässä jäi sen ulkopuolelle Rautalampi, pääosa Suonenjokea, koko Varkaus ja Leppävirran eteläosa, kun taas kaakossa kaistale Heinäveden länsilaitaa nykyisen Mikkelin läänin puolelta kuului Tavinsalmeen.

Pohjois-Savo on Savon viljavinta aluetta. Nykyisen maantieteellisen jaotuksen mukaan siellä sijaitsevat Kuopion ja Iisalmen viljelyseudut. Ainoastaan Maaninka, Pielavesi ja Tervo luetaan Keiteleen mäkiseutuun ja Sonkajärvi, joka tutkimuskautenamme oli lähes asumaton, Rautavaaran suoseutuun. Tutkimuskautenamme Pohjois-Savo ei tietenkään ollut vielä muuhun Savoon verrattuna viljelys- vaan erämaa-alue. Kuitenkin Kuopion lehtokeskus ulottuu Kuopion ja Maaningan tienoilta ja niiden väliseltä Kallaveden rantaseudulta vähitellen heikentyen pohjoiseen Iisalmelle ja etelään Leppävirralle saakka sekä itäänkin Muuruvedelle ja Nilsiään aivan maakuntarajalle, so. 1500-luvun valtakunnanrajalle saakka. Kalakantakin on sikäläisissä järvissä parempi kuin muualla. Nähtävästi ilmasto-olosuhteet vaikuttivat vielä 1500-luvulla ratkaisevasti asutuksen sijoittumiseen, koskapa sen suunta yleensä oli etelästä pohjoiseen ja Pohjois-Savo joutui kiinteän asutuksen piiriin suhteellisen myöhään.

Tavinsalmen hallintopitäjän varhaisimman asutuksen on Arvo M. Soininen yksityiskohtaisesti selvittänyt väitöskirjassaan »Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa». Hän on vakuuttavasti osoittanut, että asukkaiden siirrot kantapitäjistä uudispitäjään yleensä ovat ns. kameraalisia siirtoja, so. tila on siirretty uuteen pitäjään, mutta talonpoika on asunut siellä jo entuudestaan. Jokin määrä on myös Tavinsalmelle muuttaneita, mutta näitä tapauksia on useimmiten vaikea osoittaa. Asutuksen paikantaminen on yleensä mahdollista vasta verollepanomaakirjan perusteella. Sijoitus on kuten muidenkin pitäjien kohdalla tehty 1600-luvun kyliin. Useimmiten on voitu yhtyä Soinisen suorittamaan paikantamiseen. Sitä vastoin ilmoitettu savujen määrä on korkeampi kuin hänen ilmoittamansa taloluku. Tämä johtuu siitä, mitä edellä on esitetty savusta asutuksen perusyksikkönä. Toinen, vähäisempi ero johtuu siitä, että laskelmien pohjaksi on otettu vuoden 1562 maakirja eikä verollepanomaakirja, joka eri-ikäisiä kerrostumia sisältävänä ja myös aukollisuutensa vuoksi on vähemmän luotettava kuin tähänastisessa tutkimuksessa on huomattu.

Soininen on jäsentänyt Tavinsalmen asutuksen hallinnollisista ja kylärajoista riippumatta kahdeksaan ryhmään, jotka ovat Leppävirran reitin, Suvasveden ja Riistaveden, Kallaveden, Juurusveden, Iisalmen reitin alaosan, Iisalmen reitin latvahaarojen, Pielaveden sekä Rautalammin reitin keskiosan alueet. Tämä ryhmittely perustuu vesiteiden merkitykseen asutuksen tuloteinä ja siihen, että useimmat kylät olivat järvenrantakyliä. Seuraava suppea yleiskatsaus jäsemyy neljänneskuntien ja seutukylien mukaan, mutta ottaa huomioon myös Soinisen esittämän vesireittejä noudattelevan sijoituksen.

Liitetaulukossa 1 on esitetty Tavinsalmen pitäjän aluejako ja savujen määrä vuoden 1562 maakirjan mukaan, siis riippumatta verollepanomaakirjasta. Siinä esiintyvät kymmenesten nimet osoittavat hyvin asutuksen keskittymisen päävesistöjen rannoille. Tarkemman kuvan asutuksen sijoituksesta antavat täälläkin seutukyläluettelot. Niitä vertailtaessa näkyy tosin, että kylät eivät muodosta selviä kokonaisuuksia, vaan asutusta voidaan ryhmitellä toisinkin.

Tavinsalmella suurimpien seutukylien savuluku ei nouse puoleenkaan Rantasalmen suurkyliin verrattuna. Pitäjän eteläosassa Saamaisten neljänneksessä Leppävirta on suurin seutukylä silloin kun eteläinen Kalmamäki on laskettu sen yhteyteen, ja lähelle sitä tulee Saamainen. Painopiste on selvästi Leppävirran reitin varressa, josta eteläisin kylä Osmajärvi sekä Kotalahti jäävät hieman sivuun. Kymin vesistöalueen puolella ovat vain Lieteenmäen muutamat talot Juvan hallintopitäjän rajalla sekä Punnonmäen seutukylä. Neljänneksen itälaidalla ovat eteläisimmät kylät Niinimäki ja Rummukkala aivan rantasalmelaista asutusta vasten. Useimmat kylät sijaitsevat Soisalon saarella Leppävirran reitin ja Suvas­veden välisellä alueella. Suvasveden puolisen reunan suurin kylä on Kurjalanmäki. Suvasveden itäpuolisella alueella ei ole yhtään seutukylää, mutta nähtävästi täällä oli tarkkailuvuotenamme muutama talo, uloin ehkä jo Varistaipaleella aivan itärajan tuntumassa. Täälläkin on voinut olla varhaisempaa asutusta, joka on hävitetty. Venäläisten mainitaan 1540-luvulla polttaneen 5 taloa Pelkolassa. Varistaipaleessa tapetut 26 talonpoikaa olivat luultavasti kalamiehiä eivätkä siellä asuvia.

Lukuunottamatta Suvasveden itäpuolisen alueen taloja asutus on Saamaisten neljänneksen alueella jo vakiintunutta rintamaa-asutusta. Lännessä on Karttulan sisämaassa kuitenkin huomattavan suuri asumaton alue.

Savilahden neljännes ulottuu papinveroluettelon mukaan hieman hallinnollista rajaa etelämmäksi. Niinpä täällä on jo eteläreunassa huomattavan suuri Ritoniemen seutukylä, jonka rinnalle savujen ryhmittelystä riippuen voi nousta Vehmasmäki. Savilahti, jossa on pitäjän kirkollinen keskus, ei ahdasalaisuutensa vuoksi mahtunut kasvamaan. Asutus jatkuu varsin yhtenäisenä ketjuna pitkin pohjoisen Kallaveden ja Ruokoveden rantoja ylöspäin. Täältä oli varsin voimakas asutuspaine pohjoiseen. Iisalmen Koljonen laskettiin vielä tarkkailuvuotenakin Kuopionniemen kymmenekseen. Kuopion pappilan tieltä oli Lappalainen siirtynyt Kiuruveden reitin varteen Ruotaanlahdelle, ja Niuvanniemeltä oli Suurpää muuttanut Lampaanjärvelle.

Tavinsalmen kuninkaankartano sijaitsi Ruokoveden rannalla. Näiltä tienoilta alkaa Soinisen ryhmittelyn mukaan Iisalmen reitin alaosan asutus. Täällä sijaitsee Onkiveden-Nerkoon suuri, mutta rajoiltaan epämääräinen ja laaja-alainen seutukylä.

Iisalmen reitin yläosassa onkin asutusta Iisalmella sekä kaikkien kolmen Poroveteen yhtyvän latvareitin varrella. Asutus on täällä vielä varsin harvaa ja hajanaista. Läntisen Kiuruveden reitin varrella mainitaan Haapajärven ja Niemisjärven seutukylät. Keskisen Vieremäjärven reitin varrella on samanniminen seutukylä. Täällä on koko Savon pohjoisin talo Nissilässä Rotimojärven rannalla. Itäisen Sonkajärven reitin varrella on Hernejärven seutukylä. Pohjoisin asuma on ilmeisesti Sonkajärvellä ja tulosuuntaa osoittaa, että se lasketaan edelleen Maaninkajärven kymmenekseen.

Tässä esitetyn asutuksen pääväylän länsipuoliseen sisämaahan jäi vain pari seutukylää, joista Saittajärvi Karttulan tienoilla tosin näyttää jo nopeasti kasvavan. Rautalammin reitin varrella Hämeen rajaa vasten on Pielavesi ainoa huomattava seutukylä. Sen länsi- ja luoteispuolisia seutukyliä on tällä vesistöalueella vain pari, mutta kymmeneskuntajakokin näyttää vielä viittaavan siihen, että Rautalammin reitti on ollut tärkeä tulotie myös Kiuruveden reitin vartta asutettaessa.

Juurusveden ja Riistaveden alueen asutus on kaikkein vaikeimmin paikannettavissa, koska verollepanomaakirjassa on Jännevirran kymmeneksen kohdalla aukko. Seutukyläluettelon mukaan Jännelahti oli huomattavan suuri seutukylä ja siihen lienee myöhemmin laskettu myös Riistavesi, jossa 1557 mainitaan kaksi taloa. Hieman pohjoisempana on Siilinjärven tienoilla Kevätön, ja venäläisten mainitaan 1540-luvun lopulla polttaneen kaksi taloa Kuuslahdessa. Muista lähteistä tiedämme, että idempänä Pieksä oli asuttu. Vehmasmäen kymmeneksen itälaidalta Soisalon saaren puolelta levisi ilmeisesti asutusta Suvasveden taa Juojärven suuntaan. Kartansalo oli jo tarkkailuvuotena asuttu.

Aivan tarkoin ei itärajan tuntumassa olevaa Pohjois-Savon asutusta voida paikantaa. Sitä paitsi on otettava huomioon, että täällä on voinut olla taloja, jotka hävitettiin Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana ja joita ei sitten perustettu uudestaan. Tarkkailuvuotenamme näyttää joka tapauksessa Juurusvettä ylempänä oleva Nilsiän reitin varsi, nykyisten Nilsiän ja Varpaisjärven pitäjien alue, asumattomalta, vaikka Nilsiän eteläosa kuuluu vielä viljavaan Kuopion lehtokeskuksen alueeseen. Rajan varteen ei uskallettu asettua.

Tavinsalmen verollepanomaakirjassa on seitsemän tarkkailuvuottamme nuorempaa arviokuntaa, joista neljä sijaitsee Vehmersalmen–Riistaveden–Juankosken tienoilla. Täällä voimme paikantaa eräitä vuosien 1562 ja 1571 välillä syntyneitä asumia. Niistä kaksi sijaitsee Miettilän Tervasalossa (ak 1807, 1813 ), yksi Ritoniemellä (ak 1812) ja yksi Akonvedellä jo itärajan tuntumassa (ak 1811). Asuttamisen vaikeuksista ovat esimerkkinä Juhana Tiilimaakarin Tervasalossa sijainneen autiotilan vaiheet. Se ehti olla tuomari Jesper Sigfridinpojalla ja hänen kuoltuaan kirjuri Paavali Sigfridinpojalla, ennen kuin Pekka Miettinen otti sen 1570 asutukseen parin muun autiotilan mailla vahvistettuna.

Edellä esitetty Tavinsalmen pitäjän perustamista vanhemman hallinnollisen jaon hahmottelu on jo tuonut esiin, että uudispitäjä jakautuu vanhastaan asutettuna rintama-alueeseen ja nuorempaan uudisasutusalueeseen. Sitä osoittaa myös Soinisen suorittama asutustiheyden vertailu. Kallaveden eteläpuolisella alueella, joka pinta-alaltaan on noin kolmannes koko Pohjois-Savosta, on noin puolet Pohjois-Savon asutuksesta. Samaan suuntaan viittaa havainto, että verollepanomaakirjan –pelto-nimet rajoittuvat eteläiselle alueelle. Kuopion pohjoispuolelta mainitaan vain Kustaa Fincken myöntämään anekkiin kuuluva Viannankoskenpelto (ak 1815) ja sekin on vielä seudulla, johon vanhan asutusalueen reuna ulottui. Hallinnollisten rajojen perusteella hahmottelemamme vanha asutusalue yhtenee näin hämmästyttävän tarkoin sen jaotuksen kanssa, jonka Soininen on tehnyt toisin perustein vanhan ja uuden asutustyypin välille.

Tavinsalmen asutuskehityksessä on piirteitä, jotka osoittavat sen uudisasutusluonteen vanhoihin kantapitäjiin verrattuna. Pitäjän perustamisvaiheessa vain alle puolet sen arviokunnista oli kokoveroja. Vanhoissa pitäjissä ainoastaan Rantasalmen neljänneskunta, johon kuului runsaasti Haukiveden pohjoispuolisia alueita, oli tässä suhteessa siihen verrattava. Vielä 1550-luvullakin oli Savilahden neljänneksessä kokoveroja selvästi vähemmän kuin missään muualla Savossa, mutta sittemmin arviokuntien rakenne muuttuu sielläkin samanlaiseksi kuin muualla. Toinen selvä uudisasutusalueen piirre on savuluvun ripeä nousu. Kun rajansiirtoja oli kumpaankin suuntaan, kasvua voitaneen pitää todellisena. Tarkkailuvuotenamme kasvu on 20 % pitäjän perustamisvuodesta ja 1571 jo 27 %. Vastaavat prosenttiluvut Säämingissä, jossa suunta samoin oli vielä nouseva, olivat 8 ja 11. Korkea taso oli Tavinsalmella saavutettu huolimatta siitä, että vihollinen oli Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana hävittänyt molempien neljännesten itälaitaa Suvasveden–Riistaveden tienoilta. Arvet näkyvät vielä siinä, että pitäjässä oli tarkkailuvuotenamme 15 autiosavua. Ilmeisesti asutuksen vaihtuvuus on muutenkin täällä suurempi kuin kantapitäjissä.

Laskelmamme mukaan asutuksen kasvu on jonkin verran suurempi kuin Soinisen hieman toisin perustein arvioima. Asutuksen iän määrittelyssä voimme turvautua hänen laskelmiinsa. Sen mukaan noin puolet taloista oli olemassa jo ennen Klemetti Kirjurin aikaa ja neljännes asutettiin hänen aikanaan. Vanhaa asutusta oli eniten juuri pitäjän eteläosassa Leppävirran reitin, Suvasveden ja Riistaveden ynnä Kallaveden alueella. Klemetti Kirjurin aikana asutus kaikkialla vahvistui, mutta erityisesti asutettiin Iisalmen reitin varsia ja Juurusveden aluetta. Kustaa Fincken aikana syntyi eniten uusia taloja Iisalmen reitin latvoille sekä pitäjän länsilaidalle Rautalammin reitin vesistöalueelle. Suvasveden ja Riistaveden alueen asutus tiheni ja hieman laajenikin rajan vartta kohti vielä kahden seuraavan linnanpäällikön aikanakin.

Asutus etsiytyi siis ensinnä suurten järvien rannoille, missä olivat viljavimmat savi- ja hiesumaat, ja jossakin määrin myös kauemmaksi keskeisiltä reiteiltä pienten järvien rannoille ja niitä lähellä oleville mäille. Reuna-alueiden karut harju- ja vedenjakajaseudut jäävät vielä lähes asumattomiksi.

Asutuksen etenemistä kuvastavat anekkikirjeet, joita Tavinsalmelta on tallella enemmän kuin mistään muusta Savon pitäjästä. Kuten edellä on selvitetty, ne tosin valaisevat enemmän maanhankintaa kuin uudistalojen perustamista. Täältä tunnetaan jo yli 60 Klemetti Kirjurin antamaa anekkia, mutta Kustaa Fincke jakoi niitä vielä puolta enemmän. Anekkien jako jatkui täällä varsin vilkkaana vielä kahden seuraavan linnan päällikön aikana, siis 1570-luvun alkuvuosiin. Maankysyntä oli erityisen vilkasta Suvasveden alueella. Suurin määrä maakappaleita oli eräällä vehmasmäkeläisellä arvio kunnalla (ak 1719), jolle niitä kertyi 23 kappaletta, suurin osa anekkikirjeillä myönnettyinä.

Edellä on jo käynyt ilmi, että Tavinsalmella oli melkoisesti Juvan ja Rantasalmen asukkaiden eräsijoja. Suurin osa niistä oli alueella, joka ennen uudispitäjän perustamista sijaitsi asianomaisen pitäjän omalla alueella, eivätkä kaikki niistä olleet varsinaista kaukonautintaa, vaan suhteellisen lähellä kantataloa. Vastavuoroisesti oli Tavinsalmeen siirretyillä taloilla takamaita vanhojen kantapitäjien puolella. Saamaisten neljänneksen länsiosassa nautinta suuntautui länteen ja luoteeseen Sorsavedelle, Saittajärvelle, Kutujärvelle ja Karttulan erämaahan osaksi Juvan puolelle jääneiden eteläisten naapurien kanssa kilpaillen. Niinpä Nuutilan Kakkinen oli saanut Iisvedenpään ja Heinäpetäisen ja vihdoin Eerik Arvidinpoika Stålarmilta Hämeen vastaisella rajalla sijaitsevan Rautalammin Kuningassaaren, joka oli merkitty myös Kaitaisten Sikasille. Samalla tavoin neljänneksen itälaidan asukkaiden takamaat menivät ristiin rantasalmelaisten omistusten kanssa Heinäveden länsilaidalla, Kohmasalon kupeessa Varistaipaleella ja Tuusniemen puolella Juojärven tienoilla mm. Juurikkasalossa, Luutsalossa, Juurikkaniemessä, Kartansalossa, Pahkasalossa ja Jäätsalossa. Täältä omistukset jatkuivat aivan kuten Rantasalmen puolellakin Riistavedelle ja Nilsiän erämaahan. Litmaniemen Pelkoset saivat jo Klemetti Kirjurilta mm. Lapinjärvenmäen Kaavinjärven länsipuolelta ja Kustaa Finckeltä maita Varpaisjärven Korpijärveltä saakka. Nilsiästä hankkivat erämaita myös monet leppävirtalaiset, jotka asuivat vanhalla juvalaisalueella. Leppävirran Sutinen, jonka maista seuraavalla vuosisadalla tehtiin pitäjän pappila, sai Kustaa Finckeltä maita mm. Nilsiän Vuotjärveltä aivan valtakunnanrajalta.

Kallaveden takana Kuopion tienoilla oli myös eräillä eteläisen neljänneksen asukkailla takamaita. Leppämäen Montaneuvosella oli esimerkiksi Kuopion Savilahdella Savipelto ja maata Toivalassa saakka.

Savilahden neljänneksen etelälaidalta oli Riistaveden seutu ja Nilsiän erämaa idässä luontevin nautintasuunta. Mm. savisaarelais-niuvaniemeläisellä arviokunnalla oli Kustaa Fincken myöntämänä Juvantaipaleenmaa ja Karjalankoskenmaa eli Vehkalamminmaa aivan valtakunnanraj alla ja 1566 saatiin laamannintuomiolla lisää ostomaata mm. Muurainmaa, Vuotjärvenmaa, Pieksänranta ja Nousianlahdenmaa. Kuopiolaiset olivat vielä Täyssinän rauhan jälkeenkin jakamassa Nilsiän rajamaata. Tälle suunnalle oli painetta myös pohjoisempaa Ruokoveden ja Onkiveden tienoilta. Useilla arviokunnilla oli takamaita Kaaraslahdella ja Vuotjärvellä. Karvasalmen Ryynänen sai Ruokosenniemen läheltä Syvärinjärveä ja Eerik Arvidinpoika Stålarmin myöntämässä anekkikirjassa mainitaan Sutelanmaanraja tällä suunnalla. Pohjoisempana Onkiveden tienoon talonpoikien takamaat ulottuivat Nilsiän reitin läntisen latvanhaaran, Sälevän reitin varrelle. Kauimmaksi kurkotti Tuovilanlahden Tuovinen, jonka Eerik Arvidinpoika Stålarmilta 1560-luvun lopulla saamat maat muodostivat laajan alueen, jonne myöhemmin syntyivät Vehmasmäen, Päsmärin ja Haajaisten Sydänmaan kylät. Vakinaisia asukkaita Nilsiän reitin varteen tuskin asettui ennen hänen aikaansa. Sellainen saattaa olla Hernejärven Leskinen, joka sai anekkikirjeen Sälevän tienoilla oleviin maihin.

Yrjänä Maununpojan aikana Pörsänmäen Rautapartanen jakoveljineen sai jo anekkikirjeen jopa Laakajärven pohjoispuolella sijaitseviin maihin, jotka tosin olivat vielä Sälevän reitin alueella, mutta jo Pohjanmaan puolella.

Pääasiallisin nautintasuunta oli kuitenkin Iisalmen reittiä ja sen latvahaaroja pohjoiseen. Vielä Onkiveden seudun taloilla oli pohjoisessa varsin etäisiä maakappaleita. Nerkoon–Ollikkalan Jääskeläisen ja Kähkösen arviokunta sai Kustaa Finckeltä Hernejärven Luomaisenmaan ja Eerik Arvidinpoika Stålarmilta Sukevan suunnalta myöhempään Vänninmäkeen laskettuja maita, joista Maanselänsivu ja Murtomäki todettiin myöhemmin Kajaanin pitäjän puolella sijaitseviksi. Maakuntarajan yli tunkeutuivat myös eräiden Niemisjärven, Ruotaanlahden ja Vieremäjärven arviokuntien takamaat, mutta ne eivät enää olleet yhtä kaukana kantataloistaan.

Rautalammin reitin alue oli Juvan hallintopitäjän puolella asuvien takamaa-aluetta ja sinne oli painetta myös Kuopion tienoilta. Mm. Kehvon taloilla oli Kustaa Fincken myöntämänä anekkina Eräkänjärvenmaa niin kaukana lännessä kuin Talluksessa asti. Pääväylän varressa Pielaveden suunnalla oli ristikkäispainetta. Pohjoisessa sijaitsevilla taloilla saattoi olla takamaita etelässä, kuten Heinämäen Utriaisilla Pieni Kotaniemi Nilakan rannalla, mutta pääasiallisin nautintasuunta oli etelästä pohjoiseen. Laaja-alaisista nautinnoista ovat hyvänä esimerkkinä Pielaveden Rytköset. He olivat saaneet Klemetiltä maakappaleita Iisvedenrannalta ja Ohenjärvenrannalta läheltä Utrianlahtea. Heidän Kustaa Finckeltä saamilleen maille syntyi myöhemmin Rytkyn kylä. Koivujärven tienoilla sijaitseva maakappale jouduttiin myöhemmin palauttamaan Hämeeseen. Eerik Arvidinpoika Stålarmilta he saivat maakappaleita, jotka ulottuivat Petäjäjärveltä Pajujärvelle, siis poikki maitse Onkiveden itäpuolelle Mikkajärvelle saakka.

Eränautinnan osalta ero rintamaan ja uudisasutusalueen kohdalla ei näytä kovin jyrkältä. Kaukana pohjoisessa sijaitsevilla arviokunnillakin saattoi vielä olla verraten etäisiä eräsijoja oman maakunnan rajojen sisällä. Naapuruudesta johtuvan ahtauden vuoksi heidän ei olisi luullut niitä siellä tarvitsevan. Ilmeisesti he olivat niin tottuneet laaja-alaiseen talousmuotoonsa, että olivat aina valmiit hakemaan kaukaakin hyviä kaskimaita ja tuottoisia kalavesiä.