XII METSÄTALOUS – KESKEINEN OSA MAAKUNNAN TALOUSELÄMÄÄ

METSÄTALOUDEN ASEMA ALUETALOUDESSA

Jos Savon teollistumisen esteenä oli aikanaan ollut maakunnan metsien heikko tila, nämä ajat olivat sodanjälkeiseen kauteen tultaessa jo kaukana takana. Kaskeamisen jäljet olivat jo 1940-luvulle tultaessa osin poistuneet, jos kohta koivun asema alueen puustossa olikin edelleen poikkeuksellisen suuri verrattuna muuhun Etelä­-Suomeen. Metsää oli kuitenkin Savon koko pinta-alasta aivan valtaosa, eikä metsän merkitystä maakunnan taloudessa voi aliarvioida.

Metsän merkitys oli Savolle moninainen, vaikkakaan se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen verrattuna muihin suunnilleen vastaavien leveyspiirien alueisiin Suomessa. Metsätalous oli maatilatalouden elinehto, sillä pienet peltoalat ja karjat eivät pystyneet tuottamaan riittävästi pääomia maatalouden välttämättömiin investointeihin ja uudistustoimiin. Metsät toimivat maatilatalouden pankkina, josta saattoi tietyin aikavälein irrottaa ylimääräistä pääomaa näihin tarkoituksiin. Metsä tuotti ikään kuin itsestään, mutta kuitenkin niin hitaasti, ettei keskimääräisillä maatilojen metsäaloilla voinut sinänsä tulla toimeen. Metsätalous ei voinut kantohintapohjalta muodostua pääelinkeinoksi juuri kenellekään.

Toisaalta metsätalous oli vaatimattomasti tuottavan maatilan merkittävä sivuelinkeino, jonka merkitys etenkin pientiloille oli ratkaiseva. Ilman metsätyöstä saatavia lisäansioita suuri osa Savon pientiloista olisi jo hyvin varhain ollut täysin elinkelvottomia. Lisäksi maaseudulla oli aina 1960-luvulle saakka runsaasti sellaista väestöä, jonka elämässä maataloudella oli korkeintaan vaatimattoman sivuelinkeinon luonne. Oli paljon kääpiötiloja, joilla oli viljelysmaata vain hiukkasen, ehkä muutamia aareja. Tällainen viljelys vähensi tilan asukkaiden ostoelintarvikkeiden tarvetta ja tuki siten elämistä. Näille tiloille ja niillä asumiselle oli välttämätöntä, että alueella oli tarjolla ansiotyötä suureksi osaksi vuotta. Keskeisin osa näistä ansioista oli peräisin metsätaloudesta, koska maatalous ei juuri voinut tarjota palkkatyötä tilan ulkopuoliselle väestölle.

Metsät tarjosivat 1940- ja 1950-luvuilla hyvinkin monenlaista työtä eri vuodenaikoina. Talvisin työtilaisuuksia oli kaatotöissä ja puunajossa. Keväisin ja kesäisin työllisti suuren joukon savolaisia uitto, jota harjoitettiin sekä puroilla että järvillä. Näin työtä oli tarjolla käytännössä koko vuoden, jos kohta suurimmat työmaat ajoittuivatkin talviaikoihin. Ennen koneellistumista puiden kaato ja karsiminen oli hidasta, eikä hevospelillä puiden ajokaan metsästä käynyt käden käänteessä. Savotat olivat suuria, ja miehiä työskenteli metsissä tuhansia joka talvi.

Metsätyön heikkoutena oli maatyöhön verraten sen suhdanneherkkyys, joka alettiin tuntea Suomessa viimeistään modernin metsäteollisuuden synnyn jälkeen 1870-luvulla. Ongelmat maailmanmarkkinoilla vähensivät työtilaisuuksia metsissä merkittävästi, ja raakapuun ostohinnatkin vaihtelivat melko voimakkaasti suhdanteiden mukaan. Metsätalous oli oikeastaan ensimmäinen talouselämän sektori, joka saattoi savolaisetkin tietoisiksi muuttuvista suhdanteista ja maailmanmarkkinoista. Kun suhdanteet olivat huonot, elämä Savossa oli tavallista niukempaa työttömyyden vuoksi. Kun taas suhdanteet olivat suotuisat, kuten Korean kriisin aikaan 1950-luvun alussa, alueella elettiin leveästi: suuren kysynnän vuoksi työpalkat ja kantohinnat kohosivat ennen näkemättömän korkeiksi, mikä koitui maakunnan asukkaille ja metsänomistajille onneksi.

Metsätyö alkoi koneellistua 1960-luvulla, kun moottorisahat ja traktorit ilmestyivät metsiin. Moottorisaha koki melkoisen teknisen kehityksen, kun ensin pelkästään kaatoon ja pätkimiseen soveltuvasta raskaasta tai suorastaan raahattavasta sahasta kehittyi nykyinen kevyt pienikokoinen ja kätevä työkalu, jolla saattoi yhtä hyvin myös karsia tai tehdä risusavottaa. Moottorisahat vähensivät miehiä metsistä melkoisesti ja heikensivät maaseudun merkittävimmän sivuelinkeinon merkittävyyttä.

Moottorisahaakin merkittävämpi metsätyön innovaatio olivat ensin erityiset metsätraktorit ja sittemmin monitoimikoneet, jotka ilmestyivät Savonkin metsiin jo 1980-luvulla. Moottorisaha kevensi ennen äärimmäisen raskasta metsätyötä, mutta monitoimikone vähensi kokonaistyövoimantarvetta metsätöissä ratkaisevasti ja muutti metsätalouden asemaa maaseudun aluetaloudessa. Kalliiden ja monipuolisten monitoimikoneitten yleistyminen merkitsi metsätalouden työvoiman tarpeessa vieläkin suurempaa romahdusta kuin moottorisaha aikanaan. Kun pokasahakautena Savon metsissä työskenteli joka talvi tuhansia miehiä, monitoimikoneitten aikana heitä tarvittiin enää korkeintaan muutama sata. Muutama monitoimikone saattoi suorittaa kokonaisen kunnan kaikki hakkuut ja ajot. Samalla metsätyön profiili muuttui vahvasti. Ennen metsätyömies oli tavallista työvoimaa, mutta monitoimikoneen ajaja oli useimmiten merkittävä koneyrittäjä tai -urakoitsija. Kun ennen metsätyötä tehtiin valoisana aikana, monitoimikone saattoi toimia käytännössä ympäri vuorokauden tehokkaitten valonheittäjiensä turvin ja kuljettajaa aika ajoin vaihtaen. Koneen työsuorite oli metsuriin verraten valtava.

Koneistuminen muutti ratkaisevasti metsätalouden roolia maaseudun kokonaistaloudessa. Kun ennen metsätaloudesta jäi maaseudulle kantohinnan lisäksi myös merkittävä määrä erilaisia työpalkkoja, koneistumisen jälkeen maaseudun taseeseen jäi enää osa kantohinnasta; osa vain siksi, että metsäpinta-alasta merkittävä osa oli luisunut perinnönjakojen ja maaltamuuton kautta kaupunkilaisomistukseen. Kun metsätalous oli perinteisesti ollut varsinaisen maatalouden ohella maaseudun toinen tukijalka, koneistumisen ja maanomistuksen muutosten vuoksi sen merkitys vähitellen väheni. Maatilataloudessa metsätalouden merkitys oli edelleen ratkaiseva, sillä metsät ja metsätulot pysyivät vakaasti investointien taustalla. Maatalouden sivuansiona metsätyö menetti kuitenkin asemansa suurelta osin, mutta toisaalta tämä ei ollut 1980- ja 1990-luvuilla enää kovinkaan kohtalokasta. Maatilatalous oli muuttunut rakenteeltaan voimakkaasti, ja pientilat, jotka eivät tulleet toimeen ilman sivuansioita, olivat jo aikaa sitten jääneet pois tuotannosta. Suurilla tiloilla, joilla oli suuri karja ja runsaasti viljelysmaata, metsätöihin ei ollut joudettu aiemminkaan, lukuun ottamatta aikaa, jolloin väkeä tiloilla oli ollut todella runsaasti. Toisaalta metsätalous on edelleen tarjonnut työtä metsäautoteiden rakentamisessa, metsien ojituksessa, energiametsien hoidossa ja varsinaisessa metsänhoidossa, jota ei ole pystytty koneistamaan kuin vähäisessä määrin. Metsärakentaminen on hyödyntänyt usein paikkakunnan yritystoimintaa.

Metsätalouden merkittävä uudistus oli myös siirtyminen pinta-alaverotuksesta puun myyntiverotukseen. Siirtymäkausi alkoi vuonna 1980, jota ennen metsäveroa oli maksettava vuosittain riippumatta siitä, myikö metsästään puuta vai ei. Tällainen verotuskäytäntö pakotti metsänomistajan käytännössä vuosittaisiin metsäkauppoihin veronmaksun rahoittamiseksi. Siirtyminen myyntiverotukseen mahdollisti metsän säästämisen ja kaupoista pidättäytymisen, joka oli jotain aivan uutta suomalaisen metsätalouden historiassa. Järjestelmät toimivat rinnakkain vuodesta 1980 alkaen, mutta viimeistään vuonna 2007 kaikkien metsänomistajien on siirryttävä metsän myyntiverotukseen.

SAVON METSÄT

Metsien tila ja puumäärä

Savon metsät olivat aina 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka jatkuneen vanhan maatalouden aikana joutuneet runsaan kaskeamisen seurauksena heikkoon tilaan, mikä oli aikanaan koitunut ongelmaksi maakunnan teollistumiskehityksessä. Vuonna 1924 toteutettiin valtakunnan metsien ensimmäinen linja-arviointi, jonka antama kuva ennen muuta Etelä-Savon metsistä oli lohduton. Mikkelin läänin hakkuilla käsitellyistä metsistä peräti 30 % oli hakattu tuon ajan mittapuulla arvioiden piloille, ja suurin osa läänin metsistä kuului ikäluokkaan 20–30 vuotta. Myös alle 20-vuotiaiden metsien osuus koko läänin metsäpinta-alasta oli maan korkein.²⁴⁹ Suunnilleen vastaava oli tilanne Pohjois-Savossa, jonka harvempi asutus ja karumpi maaperä oli kuitenkin säästänyt edes osan metsistä kaskeamisen tuhoilta. Metsän nuoruus osoittaa hyvin sen, että laajamittainen kaskeaminen päättyi Savossa vasta vuosisadan vaihteessa.

Metsälaidunten käyttö oli toinen Savon metsiä heikentänyt tekijä. Kun karja laidunsi suurimman osan kesästä metsissä, se teki vakavaa vahinkoa taimikoille ja sen kautta metsän kasvulle. Toisaalta metsänhoitoa ei kaikin paikoin edes tahdottu tehostaa, koska harva ja huonosti kasvava metsä oli hyvää laidunta karjalle.

Ajan kuluminen koitui kuitenkin Savon metsien kehityksen kannalta onneksi, sillä metsien rakenteelliset ongelmat olivat luonteeltaan korjautuvaa laatua. Metsät varttuivat, kun aikaa kului, ja myös metsän rakenteelliset ongelmat helpottivat metsänhoidon ja hakkuiden suunnittelun edetessä. Maamme metsistä alettiin pitää systemaattisesti ja hallinnollisesti huolta aikaa myöten yhä tehokkaammin.

Savon metsätalouden tutkimista hankaloittaa maan metsähallinnon lääni- ja maakuntajaosta poikkeava aluejärjestelmä. Maa oli jaettu piirimetsälautakuntien alueisiin, joista Pohjois-Savon alue vastasi täysin myöhempää Kuopion läänin aluetta. Etelä-Savon osalta tilanne oli hankalampi, sillä Etelä-Savon piirimetsälautakunnan alue käsitti Mikkelin läänin läntisen osan lukuun ottamatta Heinolan kihlakuntaa, joka ei kuulukaan Etelä-Savon maakuntaan. Sen sijaan Keski-Suomen kunnista Joutsa kuului vanhan läänijaon mukaiseen lääniinsä. Itä-Savon erottaminen omaksi piirimetsälautakunta-alueekseen oli hallinnollisesti melko erikoista, varsinkin kun Itä-Savoon laskettiin kuuluvan koko alue aina valtakunnan rajalle asti. Näin Kesälahden, Saaren ja Uukuniemen kunnat Karjalasta kuuluivat metsähallinnollisesti Itä-Savon piirimetsälautakunnan alueeseen.²⁵⁰

Ensimmäinen sodanjälkeinen valtakunnallinen metsien inventointi toteutettiin vuosina 1951–1953. Jo tällöin tilanne oli merkittävästi parantunut, jos kohta Etelä-Savon osalta metsien puumäärä olikin vielä vähäinen. 1950-luvun alussa Etelä-Savon piirimetsälautakunnan alueella oli metsässä puuta kaikkiaan 78 miljoonaa m³ kun Itä-Savon metsien puuvarat olivat 52 ja Pohjois-Savon 110 miljoonaa m³. Koko Savon yhteenlasketut puuvarat olivat 240 miljoonaa m³. Pinta-alaan suhteutettuna Etelä-Savon puuvarat²⁵¹ olivat 97 m³/ha, Itä-Savon 101 m³/ha ja Pohjois-Savon 84 m³/ha.²⁵² Etelä-Savon metsissä oli pinta-alayksikköä kohti enemmän puuta kuin Pohjois-Savossa.

Savon metsien sisältämä kokonaispuumäärä kasvoi kaiken aikaa. Erityisen voimakasta kasvu oli Etelä-Savon piirimetsälaulakunnan alueella, jossa puumäärä kasvoi vuosina 1951–1980 kaikkiaan 20 miljoonalla kuutiometrillä eli miltei 25 %. Itä-Savon piirimetsälautakunnan alueella kasvu oli hieman vajaat 20 % ja Pohjois-Savon piirimetsälautakunnan alueella noin 17 %. Kasvu ajoittui vahvasti 1960-ja 1970-luvuille, jolloin metsänhoito alkoi vaikuttaa maakunnan metsiin. Kosteita metsiä ojitettiin tehokkaasti ja metsänlannoitukseen investoitiin vuosittain merkittävästi.

Lehtipuut väistyvät havupuiden tieltä

Metsien puumäärän kasvun ohella merkittävää muutosta Savon metsätaloudessa edustavat myös metsien laadun muutokset. Keskeisin muutosta kuvaava tekijä oli lehtipuiden osuuden väheneminen koko puustosta. Vielä 1950-luvun alussa kaskitalouden aiheuttama metsän kokonaisrakennetta koskeva muutos oli Savossa selvästi nähtävissä. Etelä-Savossa lehtipuiden osuus koko puumäärästä oli 1950-luvun alussa miltei 32 %, Itä-Savossa 30 % ja Pohjois-Savossa 27 %. Etelä-Savon luku oli koko maan piirimetsälautakunnista korkein ja Itä-Savon toiseksi korkein. Pohjois-Savo oli tarkastelussa sijalla kolme. Seuraavana oli Savon ulkopuolinen alue Itä-Häme, jossa lehtipuun osuus koko metsän puumäärästä kohosi lähes 25 %:iin.²⁵³ Näin Savon metsät poikkesivat varsin selvästi muun maan metsistä puulajikoostumukseltaan, mihin syynä oli ennen muuta pitkään jatkunut ja voimakas kaskeaminen. Etelä-Savon asutus oli vanhinta ja tiivistä, minkä vuoksi alueen kaikki kaskeamiseen sopivat metsät olivat olleet tämän viljelymuodon käytössä jo vuosisatoja. Itä- ja Pohjois-Savossa maaperä ei ollut yhtä otollista kaskeamiseen kuin Etelä-Savossa; osa siitä oli kaskeamiseen kelpaamatonta. Nämä alueet olivat säästyneet paremmin, eikä lehtipuuvaltaisuus ollut enää 1950-luvulla yhtä näkyvää kuin Etelä­ Savossa.

Lehtipuiden keskimääräistä paljon merkittävämpi asema metsien puuvarannoissa oli Savon metsien erityispiirre, ja se muodostui ongelmaksi alueen metsätaloudelle. Suomen metsäteollisuus oli voimakkaasti painottunut havupuun hyödyntämiseen, eikä lehtipuulle ollut siinä määrin kaupallista kysyntää kuin pihkapuulle. Tämä näkyi Savossa metsätulojen vähäisyytenä verrattuna sellaisiin maan osiin, joissa metsiä oli paljon ja joiden havupuuvaltaisuus oli Savoa suurempi. Lehtimetsien merkittävin käyttäjiä teollisuudessa olivat pitkään rulla- ja vaneritehtaat, jotka kuitenkin pystyivät hyödyntämään vain järeät hyvärunkoiset koivut. Toisaalta vaneriteollisuuteen kelpaavat rungot oli pian hakattu, ja teollisuudenala alkoi jo varhain kärsiä hyvälaatuisen materiaalin puutteesta. Vaneriteollisuuden rinnalle kehittyi kuitenkin kuitulevyteollisuus, joka myös saattoi käyttää lehtipuuta raaka-aineenaan. Vasta suhteellisen myöhään lehtipuun käyttö aloitettiin myös selluloosateollisuudessa, ja tätä silmälläpitäen vuonna 1962 aloitti toimintansa Kuopion pohjoispuolella Siilinjärvellä Savon Sellu. Tämä teollisuuslaitos oli alkuaan ajateltu nimenomaan hyödyntämään maakunnan suuria lehtipuuvarantoja, joiden markkinoinnin ongelmallisuus oli tullut ilmeiseksi.

Lehtipuun perinteinen hyödyntämistapa oli toki myös sen käyttö polttopuuna. Tähän tarkoitukseen Savon koivikoita hakattiinkin, mutta haloista saatu kantohinta jäi kovin matalaksi, koska halkomotin hinnasta varsin suuri osa kului sen työpalkkoihin. Toki myös halkosavotoiden työpalkat olivat tärkeä tekijä savolaisten taloudessa. Polttopuukauppaa alkoi hiljentää viimeistään 1960-luvulla myös siirtyminen öljylämmitykseen, kun öljyn hinta romahti, elintaso kohosi ja käyttäjät alkoivat entistä enemmän arvostaa vaivattomuutta. Myös kaupunkien kaukolämpöverkostojen rakentaminen vähensi polttopuun kysyntää, sillä suuret kaukolämpökeskukset eivät oikein helposti pystyneet hyödyntämään polttopuuta; puulämmitystä ei osattu koneistaa eikä automatisoida.

Lehtipuumetsät olivat joutuneet jo varhain metsäammattilaisten jyrkkään epäsuosioon, minkä vuoksi niitä pyrittiin kaikin keinoin vähentämään. Koivut ja lepät kehotettiin hakkaamaan metsistä pois ja istuttamaan niiden sijaan soveltuvin osin kuusen ja männyn taimia. Tämä metsänhoidon ohje ja päämäärä alkoi pian näkyä myös Savon metsissä, joiden lehtipuuvaltaisuus alkoi hiljalleen vähentyä. Vielä 1950-luvulla muutos oli suhteellisen hidasta, mutta se kiihtyi 1970- ja 1980-lukujen aikana, jolloin tehometsänhoito ja sen arvot näyttävät tavoittaneen myös Savon. 1970-luvun alkuvuosiin mennessä Etelä- ja Itä-Savon osalta lehtipuiden osuus koko metsien puumäärästä oli vähentynyt jo alle 25 %:n. Pohjois-Savon metsissä lehtipuuta oli enää vajaat 19 %.²⁵⁴

Kehitys jatkui tämänkin jälkeen suunnilleen vastaavaan tapaan, ja Etelä-Savon metsissä lehtipuiden asema heikkeni hiljalleen. 1980-luvun lopussa oli vihdoin päästy tilanteeseen, jossa koko Savon metsien rakenne lehtipuiden osalta oli suunnilleen yhtenevä: sekä Etelä- että Pohjois­Savossa lehtipuiden osuus metsien puuvaroista oli varsin tarkasti viidennes.²⁵⁵ Maakunnan eteläosassa väheneminen oli edelleen jatkunut, mutta pohjoisosassa lehtipuiden osuus oli jopa hieman kohonnut alimmalta tasoltaan. Tämä kuvaa metsänhoidon ja metsätalouden näkemysten muutosta, sillä enää 1990-luvun alussa lehtipuita ei nähty metsän rikkaruohoina, kuten 1950- ja 1960-luvuilla. Metsän tuotanto oli paljolti muutakin kuin sahojen ja selluloosatehtaiden raaka-aineenhankintaa, ja tuotteiden hintakehitys tuki monimuotoistumista. Esimerkiksi vanerikoivun tuotanto oli koko maassa aivan liian vähäistä, mikä pakotti vaneritehtaat siirtymään sekavanerin valmistukseen. Oli tavallista, että vanerista vain uloimmat viilut olivat koivua ja ydin kuusta, ja syynä tähän oli nimenomaan raaka-ainepula. Vanerikoivu oli kalleinta metsästä saatavaa raakapuuta, ja sen tuotannon etuna oli havupuuta lyhyempi kasvuaika. Hyvän havutukin kasvuaika oli karkeasti sata vuotta, mutta vanerikoivu kypsyi korjuukuntoon jo 60 vuoden aikana.

Vaikka lehtipuiden asema oli Savon metsissä vahva ja vaikka maakunnan metsätaloutta on perinteisesti luonnehdittu nimenomaan tällä seikalla, lehtipuut eivät olleet alueella valta-asemassa. Etelä- ja Itä-Savon metsissä valtalaji oli 1950-luvun alussa mänty, jonka osuus koko metsien puumäärästä oli runsaat 45 %. Pohjois­Savon metsien merkittävin puulaji oli puolestaan kuusi, jonka asema oli suunnilleen vastaava kuin männyn maakunnan eteläosassa. Etelä-Savon metsissä kuusta oli vain hieman runsaat 20 % koko puumäärästä eli suunnilleen puolet Pohjois­Savon osuudesta. Männyn osuus metsien puuvaroista oli puolestaan Pohjois-Savossa noin 28 %.²⁵⁶

Kun lehtipuiden osalta tilanne tasapainottui Savon eri osien välillä, havupuiden osalta tasapainottuminen oli vain osittaista. Etelä-Savossa kuusen osuus metsien puuvaroista kohosi runsaasta 20 %:sta kaksinkertaiseksi, miltei 40 %:iin. Myös Pohjois-Savossa kuusen tietoinen lisääminen näkyi puuvarannossa, ja tässä osassa maakuntaa osuus kohosi 45:stä noin 50 %:iin. Itä-Savo oli vielä Etelä-Savoakin heikompaa kuusen kasvualuetta, ja 1970-luvun lopussa kuusen osuus sen metsien puuvaroista oli vain vajaan kolmanneksen luokkaa.

Männyn osalta kehitys kulki maakunnan eri osissa eri suuntiin. Etelä-Savossa männyn osuus puuvarannosta aleni 47:stä 41 %:iin, kun se Pohjois-Savossa varovasti kasvoi 28:sta 31 %:iin. Kummankin keskeisen havupuun osalta ero maakunnan eri osien välillä oli vielä 1990-luvun alussa kymmenen prosenttiyksikön luokkaa. Etelä-Savo oli ja pysyi mäntyvaltaisena, kun Pohjois-Savo oli kuusimetsien aluetta. Itä-Savo oli vahvaa mäntymetsien aluetta, ja tässä osassa maakuntaa männyn osuus jopa kohosi: 1970-luvun lopussa mäntypuuta oli noin 48 % koko Itä-Savon piirimetsälautakunnan alueen puuvaroista.

Metsien ikärakenne vanhenee

Jos Savon metsien tilan muutos näkyi puulajien valta-aseman muuttumisena, suuri oli muutos myös metsien ikärakenteessa. Ennen sotia tilanne oli tässä suhteessa lohduton, sillä vielä 1930-luvulla metsien hoitamattomuus ja suruton sekä suunnittelematon hakkuu näkyi erittäin räikeästi Savon metsien ikärakenteessa. Etelä­ Savossa alle 20-vuotiaan metsän osuus koko metsäpinta-alasta olivuonna 1937 runsaat 15 %, 21–40-vuotiaan metsän osuus runsaat 30 % ja 41–60-vuotiaan metsän osuus miltei 40 % koko metsäalasta. Näin 85 % Etelä-Savon metsäpinta­alasta oli alle 60-vuotiaan puuston vallassa.²⁵⁷ Tällaisessa metsässä ei ollut juuri muuta hakattavaa kuin polttopuut, ja metsätalouden kannalta tilanne oli huono.

1930-luvun lopussa ja 1940-luvulla alkoi Suomessa vahva metsänhoitotyö, joka alkoi pian tuottaa erittäin selviä ja konkreettisia tuloksia. Metsänomistajat olivat sodan jälkeen jo valistuneita, ja he tahtoivat todella tehdä jotakin metsiensä tuottavuuden parantamiseksi. 1950-luvulla hakkuutavat muuttuivat perusteellisesti ja vanhanaikaisista harsintahakkuista päästiin vähitellen eroon. Niissä metsästä otettiin vain kaikkein parhaat ja suurimmat puut, ja pienemmät puut jätettiin kasvamaan. Malli ei ollut metsän kasvulle edullinen, sillä metsässä pienemmiksi jääneet puut eivät aina olleet yksinomaan nuoria puita vaan muutenkin heikkokasvuisia. Tällaiset puut olivat suorastaan tuhoisia siemenpuina, eikä suurien puitten poistaminen saanut näitä heikkoja yksilöitä tavallisesti nopeaan kasvuun.

Valistus teki tehtävänsä, ja heti 1950-luvulla, kun sodanjälkeiset välttämättömät jälleen- ja uudisrakennustyöt oli suoritettu, Savonkin metsien kasvuolot alkoivat parantua omistajien ymmärryksen lisääntymisen myötä. Tämä näkyi erittäin selvästi jo 1960-luvulla, jolloin metsän ikärakenne oli jo kokonaan toinen kuin 1930-luvun lopussa. Suurin yksittäinen puitten ikäryhmä oli jo kaikissa Savon osissa 61–80-vuotiaat puut, ja nuoremmat ikäryhmät olivat käyneet tätä ryhmää pienemmiksi.²⁵⁸ Metsä oli saavuttanut tasapainoisen ikärakenteen, sillä 60–80vuotias metsä alkaa olla kypsä hakkuuta varten.

1960-luvun puolimaissa saman suuntauksen jatko oli edelleen nähtävissä. Vankan valistustyön ansiosta nuoren metsän osuus oli edelleen alentunut ja hakkuukypsyyttä lähenevän metsän määrä kasvanut. Erityisen hyvä kehitys oli ollut Etelä-Savossa, jossa nuoren – alle 10-vuotiaan metsän – osuus oli maakunnan osista kaikkein alhaisin. Määrä oli alempi kuin koko eteläisessä Suomessa keskimäärin. Samaten hakkuukypsyyden pian saavuttavan 61–80-vuotiaan metsän osuus oli korkeampi kuin muissa maakunnan osissa tai koko Etelä-Suomessa.

Savon metsätalous oli, kuten muuallakin maassa, selvästi syklistä, eli ”puusadon” kypsymistä seurasi normaalisti hakkuu ja uuden taimikon luominen kasvamaan uutta puuta. Pelkästään teoreettisesti ajatellen normaalissa tehokkaassa ja tuottavassa metsätaloudessa eri-ikäiset metsät muodostavat harmonisen ja tasaisen kokonaisuuden. Metsä kypsyy hakkuukuntoon viimeistään sadan vuoden kuluessa, jolloin kukin kaksikymmenvuotisikäluokka olisi tasapainoisessa metsätaloudessa viidenneksen kokoinen.

Suunnilleen tällaiseen kuvaan päästiin Savossakin 1980-luvun puolimaihin mennessä. Tietenkään pienillä alueilla malli ei täysin toteutunut, sillä kesti aikansa, ennen kuin 1930- tai 1950-lukujen epätasapaino tasoittui. 1960-luvun puolimaissa 61–80-vuotiaita metsiä oli Savossa kuten koko Etelä-Suomessa yli ikäryhmän normaalin edustuksen, ja nämä metsät kypsyivät hakkuukypsiksi 1980-luvun puoliväliin men­ nessä. Vielä tässä vaiheessa metsänhoito toimi niin, että hakkuukypsiksi tulleet metsät myös hakattiin. Hakkaaminen oli metsänhoidollisesti järkevää, mutta yliedustusta seurasi uuden ikä­ luokankin yliedustus, eli 1980-luvun puolivä­ lissä alle 20-vuotiaita metsiä oli Savossa hiukan enemmän kuin olisi ollut normaalia. Itä-Savon piirimetsälautakunnan alueella nuorten metsien osuus oli jopa 29 % koko metsäalasta, kun koko eteläisessä Suomessa määrä ylitti vain niukasti 20 %:n rajan. Etelä- ja Pohjois-Savon piirimetsälautakunnan alueilla poikkeama keskiarvosta oli sen sijaan suhteellisen vähäinen, vain muutamia prosenttiyksiköitä.

Merkittävästi aliedustettu puuston ikäryhmä olivat Etelä- ja Itä-Savon piirimetsälautakunnan alueilla 21–40-vuotiaat metsät, joiden osuus koko metsäpinta-alasta oli vain 12–13 %. Ikäryhmien epäsuhta kuvastaa vanhempia metsänhoidollisesti ja -käytöllisesti heikkoja aikoja.

Myös sataa vuotta vanhempien metsien osuus koko metsäalasta kasvoi ajan myötä. Vuonna 1984 tällaisia metsiä oli Etelä-Savossa 7 %, Itä­Savossa miltei 8 % ja Pohjois-Savossa miltei 9 % koko metsäalasta. Koko Etelä-Suomessa yli satavuotiaitten metsien osuus metsäalasta oli 10 %, eli Savossa oltiin vielä hiukkasen keskiarvosta jäljessä, mutta erot olivat kutistuneet merkityksettömiksi.²⁵⁹

Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä Savon metsät kehittyivät selvästi entistä järeämmiksi. Vuonna 1952 Etelä-Savon metsissä runkojen läpimitta oli yleisimmin 11–20 cm; tällaisia puita oli kaikista noin 40 %. 1990-luvun alussa tällaisten puiden osuus oli vain 25 %. Läpimitaltaan 21–30 cm:n puita oli sekä 1950-luvun alussa että 1990-luvun lopussa noin 37 % kaikista Etelä­Savon puista. Merkittävä muutos oli tapahtunut kaikista järeimpien eli läpimitaltaan yli 31 cm:n runkojen ryhmässä: näiden osuus oli kohonnut noin 8:sta 28 %:iin.²⁶⁰ Puiden järeyden voimakas kasvu oli lähtöisin yhtäältä metsänhoitotoimista, jotka lisäsivät merkittävästi puiden kasvua. Toisaalta järeyden kasvu perustui metsien ikärakenteen muutoksiin: kun metsä suhteellisesti vanheni, oli luonnollista, että myös puut kasvoivat suuremmiksi.

Metsien järeyden ja ikärakenteen muutoksen taustalla oli osaltaan parantunut metsien hoito, mutta myös metsien omistussuhteet vaikuttivat niiden hakkaamiseen ja käyttöön. Maaltapaon myötä moni savolaistila jäi kokonaan viljelyksestä ja asumattomaksi, mikä lopetti myös investoinnit tiloihin. Metsä joutui osaltaan kaupunkilaisomistukseen ja osaltaan maaseudun ei­aktiivisen väestönosan haltuun. Näille omistajaryhmille metsän myyminen ei ollut samalla tavalla välttämättömyys kuin aktiivisille maatiloille, jotka siitä saatavin varoin rahoittivat konehankintojaan ja uusivat tuotantorakennuksiaan. Näin metsää alettiin säästää, ja se alkoi säästyä, mikä muutti monella tavoin metsän rakennetta ja kasvatti metsävaroja.

Vuosituhannen loppua lähestyttäessä Savon metsät olivat paremmassa kunnossa kuin pariin kolmeen vuosisataan ennen sitä, ja niissä oli enemmän puuta kuin koskaan. Erikoiseen tilanteeseen oli syynä se, että maakunnan metsäpinta-ala oli kasvanut metsänhoitotyön ansiosta merkittävästi, kun soita oli ojitettu metsän kasvun parantamiseksi. Kuitenkin metsän merkitys maakunnan talouselämässä oli samaan aikaan vähentynyt, eikä sitä enää vuosituhannen vaihteessa voida pitää koko talouselämän avaimena, kuten se oli aiemmin vahvasti ollut. Metsän me kitys sinänsä ei ollut pienentynyt, mutta sen rinnalle oli tullut useita uusia elinkeinoelämän haaroja, jotka olivat ottaneet sen osan aluetalouden avaimena. Palveluelinkeinojen verkosto oli kasvanut hallitsevaksi, eikä raskaaksi yrittäjätoiminnaksi muuttunut maatalouskaan enää voinut turvata yksinomaan metsiin investointejaan suunnitellessaan. Maatalouden itsensä oli tuotettava myös korot investointeihin suunnatuista pääomista.

Metsien kasvu Savossa

Metsätalouden keskeisimpiä tekijöitä metsämaan määrän ohella on metsän kasvu tai kasvullisuus eli metsän tuotos hehtaaria kohti. Tuotokseen vaikuttaa paitsi metsän pohjan laatu ja metsän hoidon taso myös se, missä tilanteessa alueen metsät ovat. Pieni taimikko kasvaa kuutiomäärällä mitaten vähemmän kuin parhaassa kasvussa oleva keski-ikäinen metsä. Myös vanhat, jo kasvunsa lopettaneet metsät ovat heikkotuottoisia.

Etelä-Suomessa metsän keskimääräinen kasvu on ollut koko sotienjälkeisen kauden varsin tarkasti neljä kiintokuutiometriä vuodessa hehtaaria kohti. Tältä tasolta kasvu kohosi vasta 1970- ja 80-lukujen vaihteessa lähinnä MERA­ohjelmien mukanaan tuoman tehokkaan lannoituksen vuoksi. Myös ojitus ja sen mukanaan tuoma kasvun lisäys oli paikoin merkittävä.²⁶¹ Savon piirimetsälautakuntien alueella kasvun muutokset olivat sodanjälkeisinä vuosikymmeninä merkittäviä. Metsien kasvu kiihtyi metsänhoitotoimien ansiosta, kun heikkotuottoisia metsiä ojitettiin ja lannoitettiin. Myös metsien ikärakenteen muutokset tukivat kokonaiskasvua, sillä sopivassa tilassa olevat metsät kasvoivat enemmän. Näin harjoitetun metsätalouden vaikutukset näkyvät kasvuluvuissa

Etelä- ja Itä-Savo kuuluivat selvästi Etelä­Suomen hyvätuottoisten metsien alueeseen, ja näiden piirimetsälautakuntien alueilla keskimääräinen puun kasvu ylitti selvästi koko Etelä­Suomen keskiarvon kaikkina tarkasteluvuosina. Muuten Etelä- ja Itä-Savon piirimetsälautakuntien alueet olivat keskenään lähes identtiset, ja aluehan koostuikin Etelä-Savon itä- ja länsiosasta. Pohjois-Savon metsien keskimääräiseen kasvuun vaikutti selvästi jo alueen pohjoisempi sijainti. Kasvu oli kuitenkin suunnilleen maan eteläosien keskiarvon tasolla ja alueen leveysasteen huomioon ottaen suorastaan erinomainen.

Kun verrataan Savoa sitä ympäröiviin alueisiin metsän kasvun suhteen, se ei oikeastaan missään kohtaa jää jälkeen näiden tasosta. Itä­Hämeen metsän tuotto oli hieman parempi kuin Etelä-Savon, alueen eteläisemmästä sijainnista johtuen. Keski-Suomi oli hieman Pohjois-Savoa edullisemmassa asemassa, mutta Etelä-Savoa selvästi jäljessä. Pohjois-Karjala taas oli selvästi koko Savoa heikompaa aluetta metsän tuoton suhteen.

Kaikkiaan savolaisen metsän kasvu oli hyvää tasoa, mikä käy osoitukseksi paitsi alueen edullisesta maaperästä myös suoritetusta metsänhoitotyöstä. Näin hyvin ja nopeasti kasvava metsä tarjosi omistajilleen merkittävän metsätulon ja metsätyöntekijöille töitä, kun hakkuisiin päästiin suhteellisen usein samankin metsä­ palstan osalta.

METSIEN HOITO OSAKSI METSÄTALOUTTA

Metsähallinto ja metsänhoitoyhdistykset

Viimeistään Suomen itsenäistyttyä monet metsänomistajat alkoivat nähdä metsien hoidon ja suojelun kannatettavana harrastuksena ja hyödyllisenä toimintana. Valtionhallintoon kuuluneet lääninmetsälautakunnat oli lopetettu vuoden 1928 lopussa, ja uusi yksityismetsälaki ja metsänparannuslaki astuivat voimaan seuraavan vuoden alusta.²⁶² Valtion taholta nähtiin, että kehityksen seurauksena metsänomistajien keskuudessa oli lopulta syntynyt selkeä ymmärrys metsän merkityksestä ja sen hoitotyön tärkeydestä. Luottamus metsänomistajien omaan harkintaan ja pyrkimykseen vapautti valtion jokapäiväisestä ja tiukasta kontrollista. Kontrolli ei kuitenkaan tässäkään vaiheessa kokonaan loppunut, vaan metsän hävittäminen säilyi edelleen rangaistavana tekona, josta omistaja joutui lain edessä edesvastuuseen.

Kun lääninmetsälautakunnat lopetettiin, niitten henkilöstö siirtyi uusien vasta perustettujen metsänhoitolautakuntien alaisuuteen. Näiden tehtävät vastasivat vanhojen lääninmetsälautakuntien tehtäviä, ja yhä edelleen ne joutuivat valvomaan yksityismetsälain noudattamista. Lainrikkomukset olivat koko sotaa edeltävän kauden varsin yleisiä, ja esimerkiksi Mikkelin läänissä oli 1930-luvun lopulla niiden seurauksena rauhoitettua metsää yhteensä 67 000 hehtaaria kaikkiaan 856 tilalla.²⁶³

Etelä-Savon ja koko Savon ensimmäiset metsänhoitoyhdistykset perustettiin vuonna 1928 Mikkeliin, Kerimäelle, Pieksämäelle ja Kangaslammille. Pohjois-Savoon perustettiin vuonna 1929 seitsemän pitäjäkohtaista metsänhoitoyhdistystä, ja kymmenen vuotta myöhemmin yhdistyksiä oli jo 23.²⁶⁴

Näin siis jo ennen sotia metsänhoitoyhdistykset oli perustettu miltei jokaiseen Savon kuntaan, jos kohta kuntien kesken oli hyvin suuria eroja yhdistyksiin kuulumisessa ja aktiivisuudessa. Pohjois-Savossa korkein järjestäytymisaste oli ennen sotia Karttulassa, jossa metsänhoitoyhdistykseen kuului miltei 60 % metsänomistajista. Heikointa järjestäytyminen oli Kiuruvedellä, jossa vain runsas kymmenesosa metsänomistajista oli katsonut tarpeelliseksi kuulua yhdistykseen. Etelä-Savossa metsänhoitoyhdistysten jäsenmäärä kohosi 1930-luvulla hieman yli tuhanteen, ja heidän metsäalansa kattoi 17 % maakunnan yksityismetsistä.²⁶⁵

Metsänhoitoyhdistysten jäsenyys perustui alkuun vapaaehtoisuuteen, ja niiden toiminta oli siksi pitkään suhteellisen heikkoa ja häilyvää. Vasta vuonna 1950 säädetty laki metsänhoitoyhdistyksistä ja metsänhoitomaksuista vakautti metsänhoitoyhdistysten toiminnan. Laki tuli voimaan vuoden 1952 alusta, ja se määräsi kunkin metsänomistajan maksamaan yhdistykselle vuosittain 2–6 % kunnallisverotusta varten arvioidusta metsän puhtaasta tuotosta jäsenmaksuna. Tämä toteutti metsänhoitoyhdistyksen pakkojäsenyyden ja sai koko maan metsänhoidon vakaalle ja varmalle pohjalle.²⁶⁶

Metsänhoitoyhdistykset palkkasivat neuvojia ohjaamaan metsänhoitoa ja hakkuita. Metsänomistajat alistivat yleensä hakkuusuunnitelmansa metsänhoitoyhdistyksen neuvojan vahvistettavaksi, ja usein neuvojat suorittivat varsinaista hakkuuta edeltävän leimauksen. Metsänhoidon neuvojien työnkuva muuttui ajan kuluessa selvästi. Alkuaikoina heidän koko työpanoksensa suuntautui leimauksiin ja metsäkauppojen yhteydessä suoritettaviin mittauksiin. Varsinainen valistustoiminta alkoi saada työssä merkittävän sijan vasta sotien jälkeen, ja viimeistään 1970-luvulle tultaessa valistustoiminnan rooli alkoi olla työssä hallitseva.²⁶⁷ Syynä roolin muutokseen oli ennen muuta metsänomistajien omien metsätaitojen parantuminen, minkä vuoksi moni metsänomistaja tiesi jo itse tarkkaan, miten hänen metsäänsä oli hoidettava mahdollisimman edullisen lopputuloksen aikaan saamiseksi.

Metsänhoitoyhdistysten katto-organisaationa toimivat metsänhoitolautakunnat, jotka siis pääsääntöisesti perustettiin jo 1920-luvun lopussa. Etelä-Savon metsänhoitolautakunnan alue jakautui kuitenkin jo vuonna 1940 kahtia, kun Itä-Savo sai oman lautakuntansa.²⁶⁸ Syynä Etelä­Savon metsänhoitolautakunnan alueen jakamiseen taisi olla sen liikenteellinen hajanaisuus, koska alue sijoittui vaikeasti kahden puolen suurta Saimaata. Savonlinnasta oli helpompi hoitaa kaupungin oman vaikutusalueen kuntia, kun Mikkelin piirimetsälautakunnan alueeseen tuli kuulumaan läänin länsipuoli. Merkittävää oli lisäksi se, että Itä-Savon metsänhoitolautakunnan alueeseen tulivat kuulumaan Savon maakunnan ulkopuolelta rajan pinnassa olleet Saaren, Uukuniemen, Kesälahden ja Parikkalan kunnat, jotka maakunnallisesti olivat jo osa Karjalaa, mutta kuitenkin pääasiassa Savonlinnan talousaluetta.

Metsälainsäädäntöä uudistettiin jälleen vuonna 1968, jolloin vanhat 1920-luvun lopussa perustetut maakunnalliset metsänhoitolautakunnat korvattiin piirimetsälautakunnilla. Tämän jälkeen 1970-luvulla maan metsänhoito eli kulta-aikaansa, jolloin metsäammattilaiset näkivät koko toimintasektorinsa olevan ihannetilassa. Kaikki alan osatekijät koulutuksesta rahoitukseen olivat toimijoiden mukaan kunnossa ja ilmapiirikin innostunutta. Metsänhoitotyö oli erittäin aktiivista, kosteita maita ojitettiin innolla, metsäautoteitä rakennettiin, metsiä lannoitettiin, ja taimikot tulivat hoidetuiksi ihanteellisen kasvun aikaansaamiseksi.²⁶⁹ Maassa toteutettiin MERA­ohjelmia, jotka olivat metsätalouden tuottavuuden kannalta tehokkaita, mutta joita ennen muuta kirkassilmäinen luonnonsuojeluväki katsoi erittäin karsaasti. Luontoväen ja metsäammattilaisten näkemykset poikkesivat toisistaan jyrkästi, mikä tiesi ongelmia metsän­ hoitotyölle. Todellisuudessa MERA-ohjelmien saama tuomio oli aivan liioiteltu, sillä se koski kuitenkin suhteellisen pientä osaa koko maan metsäpinta-alasta eivätkä sen metodit olleet läheskään niin vahvoja kuin luontoväki pelkäsi.

MERA-ohjelma oli syntynyt vuonna 1963 Suomen Pankin aloitteesta. Lyhennys tulee sanoista metsätalouden rahoitustoimikunta, ja sen perustamiseen ottivat aktiivisesti osaa keskuspankin ohella myös MTK ja Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto. Ensimmäinen MERA-ohjelma käynnistyi vuonna 1965, ja sitä seurasivat MERA II- ja MERA III -ohjelmat, joiden aika kesti 1970-luvun alkuvuosiin saakka. MERA-kausi loppui vuonna 1975, eli suunnilleen samaan aikaan, kun ensimmäinen öljykriisi kohtasi länsimaista teollisuusyhteiskuntaa.²⁷⁰

MERA-ohjelmat tarjosivat mittavia valtion avustuksia metsien ojitukseen, metsäautoteiden rakentamiseen, lannoitukseen ja vajaatuottoisten alueiden saattamiseksi metsänkasvulle. Tavoitteet olivat laajemmin ajateltuina mitä parhaita koko kansantalouden kannalta, mutta niiden toteutuksessa oltiin jossain määrin liiankin innokkaita. Tukien turvin ojitettiin sellaisiakin alueita, jotka eivät sitä lainkaan kaivanneet, ja toisaalta ojia kaivettiin sellaisille alueille, jotka eivät ojituksesta huolimattakaan alkaneet kasvaa metsää. MERA muodosti tavallaan automaatin, jonka käytössä pyrki joskus maalaisjärki unohtumaan.

MERA-ohjelmien jälkeen tuli vuoroon pidemmän tähtäyksen Metsä 2000 -ohjelma vuonna 1985. Sen tehtävänä oli viitoittaa valtakunnallisesti metsäpolitiikkaa aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.²⁷¹ Kaikki nämä ohjelmat näkyivät Savonkin metsähallinnossa ja metsänhoitotyössä, ja niiden kautta alueen metsien tilaa pystyttiin merkittävästi kohentamaan. Osa maakunnan metsätalouden edistymisestä on myös laskettava näiden suunnitelmien ja ohjelmien tulokseksi.

1980-luvun puolivälin jälkeen metsänhoidon organisaatiota uudistettiin siten, että piirimetsälautakunnat ja metsänparannuspiirit yhdistettiin, ja uuden organisaation nimeksi tuli lyhyesti metsälautakunta. Organisaatiomuutos koski ainoastaan toiminnan sisältöjä; lautakuntien alueet säilyivät ennallaan.²⁷² Näin palattiin nimitystasolla aikaan ennen vuotta 1928, jolloin metsähallinnosta vastasivat läänitasolla läänin metsälautakunnat. Käytännössä kahden organisaation yhdistäminen yhdeksi oli hyvinkin järkevä ratkaisu ja sellaisena perusteltu.

Metsätalouden aluehallintoa uudistettiin vielä 1990-luvun loppua lähestyttäessä. Vuonna 1996 vanhojen metsälautakuntien toiminta lakkasi ja niiden sijalle perustettiin maakunnalliset metsäkeskukset. Savo tuli jakautumaan kahden metsäkeskuksen toimialueeseen, joista Pohjois­ Savon metsäkeskus hallitsi vanhaa Kuopion lääniä ja Etelä-Savon metsäkeskus Mikkelin lääniä. Näin Etelä-Savon jakautuminen kahteen erilliseen metsähallinnon yksikköön lakkasi oltuaan voimassa runsaat viisi vuosikymmentä.²⁷³

Jaon väljentämisen taustalla olivat myös valtion säästötoimet, sillä samassa yhteydessä valtion apu metsälautakunnille supistui peräti 40 %.²⁷⁴

Valtionhallinnossa katsottiin, että metsänhoito oli jo niin hyvällä kannalla ja metsänomistajat niin valistuneita, että tiiviimpi metsätalouden hallinto oli käynyt tarpeettomaksi. Samaten metsänhoidolliset työt oli jo ainakin kertaalleen tehty ojituksineen ja metsäautoteineen, eikä valtion avun katsottu näissä toimissa olevan enää aivan välttämätöntä siinä määrin kuin vuosikymmeniä aikaisemmin. Metsätalouden asema kansantaloudessa oli myös sikäli muuttunut, ettei se enää 1990-luvulla ollut samalla tavoin maatalouden välttämätön sivuelinkeino kuin aikaisemmin. Myös metsätalouden asema työllistäjänä oli heikentynyt, minkä johdosta sen merkitys kansantaloudessa tai aluetaloudessa oli vähentynyt. Yksityisomistuksessa olevasta metsämaasta oli valtakunnan tasolla enää kolmannes maatilojen hallinnassa. Miltei yhtä merkittäviä metsänomistajia olivat eläkeläiset ja kaupunkien asukkaat. Tällaisessa tilanteessa valtion suoraa tukea metsätaloudelle katsottiin voitavan alentaa.

Vuoden 1997 alusta tuli voimaan uusi metsälaki, joka näki koko metsänhoitotyön ja metsätalouden osana laajempaa luontokokonaisuutta. Tämän lain myötä metsänmyyntitulosta julkiseen huostaan otetusta, uudistamisen turvaavasta pantista luovuttiin, mutta uudistusvelvollisuus säilyi hakkaajalla entisenlaisena. Uutuutena metsätalouden yhdeksi ohjenuoraksi tuli biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen. Laki määritteli uudella tavalla myös suojametsäalueet, joita määrättiin perustettaviksi paitsi metsärajalle pohjoiseen myös suurten vesistöjen rantamaille, joiden hakkaaminen pääsääntöisesti kiellettiin etupäässä maisemallisista syistä. Tämä oli merkittävä uudistus Savon kannalta, sillä maakunnassa oli erittäin paljon rantametsiä, joiden käyttöä alettiin valvoa kokonaan uudella tavalla.

Käytännön metsänhoitotyö

Metsänhoitotyö alkoi saada vahvoja konkreettisia ilmenemiä 1950-luvun alussa, kun maassa aloitettiin ensimmäiset metsämarssit. Ne perustuivat metsäneuvos Ilmari Kalkkisen näkemykseen, jota professori N. A. Osara asettui innokkaasti tukemaan. Ensimmäinen valtakunnallinen metsämarssi järjestettiin vuosina 1950–1951, ja koko maassa sen tuloksena kunnostettiin noin 70 000 hehtaaria metsää. Metsämarssiin osallistui kaikkiaan 500 000 suomalaista, mikä oli todella merkittävä osa metsänomistajajoukosta.²⁷⁵

Metsämarssin organisoi Keskusmetsäseura Tapio, ja sen käytännön toimista vastasivat paikalliset metsänhoitolautakunnat. Hankkeen perimmäisenä tarkoituksena oli, että jokainen metsänomistaja tekisi päivän metsänhoitotyötä omassa metsässään. Savossakin hankkeeseen otettiin innolla osaa, ja kilpailun muotoiseksi järjestetyn tempauksen voiton vei Itä-Savon metsänhoitolautakunta. Sen alueella metsämarssiin osallistui kaikkiaan 29 710 henkeä. Etelä-Savon alue sijoittui sijalle 6; siellä metsämarssiin osallistui 26 500 henkeä.²⁷⁶ Päivän työ metsässä ei sinänsä saanut ihmeitä aikaan, mutta sen aktiivinen suorittaminen osoittaa metsänhoitoaatteen leviämistä ja kannatusta myös Savossa. Aikalaisarvion mukaan metsämarssin aktiivinen osanotto nimenomaan Savossa osoitti ”savolaisten olevan herkkiä ottamaan vastaan metsäneuvontaa täällä enemmän kuin muualla metsiin nojaavan talousmuodon takia”.

Metsänhoitotyön keskeisiä tavoitteita oli 1950-luvulla oikean hakkuutavan levittäminen, ja sitä edisti oikeanlainen leimaus. Leimaus oli yksi tärkeimmistä metsänhoitotoimista, ja sen kehittämiseksi paikalliset metsänhoitoyhdistykset järjestivät kylä- ja kuntakohtaisia leimauskilpailuja. Kilpailut järjestettiin paikallisten metsäpäivien yhteyteen, ja niille osallistui yksin Etelä-Savossa 3 000–4 000 henkeä vuosittain. Toiminta oli myös valtakunnallisesti merkittävää, sillä Etelä-Savo voitti valtakunnalliset leimauskilpailut vuosina 1954–1955^.277

Leimauksen opetuksella päästiin siihen, että aiemmin erittäin suositut, mutta metsän tilan kannalta haitalliset harsintahakkuut loppuivat vähitellen. Harsintahakkuussa metsästä otettiin vain kaikista parhaat puut, mikä Savon osalta merkitsi sitä, että hakkuut painottuivat vahvasti järeään sahatukkiin. Kun nämä poimittiin metsästä suurelta alueelta pois, jäljelle jäi heikko ja heikkotuottoinen metsä, joka ei tulevaisuuteen katsottuna näyttänyt lainkaan hyvältä.

Etelä-Savossa kasvatushakkuuala, joka tarkoitti käytännössä harsintahakkuuta, oli suurimmillaan juuri 1950-luvulla. Silloin poimintahakkuu kosketti kaikkiaan 70 000 hehtaarin aluetta. Vielä vuonna 1960 kasvatushakkuut olivat Etelä-Savossa hyvin tavallisia, ja kokonaishakkuualue oli noin 60 000 hehtaaria. Tästä määrä kääntyi metsänhoitotyön tuloksena jyrkkään laskuun, ja 1960-luvun edistyessä alue oli enää noin 25 000 hehtaaria.²⁷⁸

Vastaavasti tehokkaampi ja metsänhoidon kannalta edullisempi uudistushakkuutapa levisi. Uudistushakkuu merkitsi sitä, että pieni metsäala kerrallaan hakattiin kokonaan aukoksi ottamalla pois kaikki siellä oleva puu. Tämän jälkeen metsä uudistettiin: uudistaminen tapahtui 1950-luvulla pääosin luontaisesti ja 1960-luvulta alkaen pääosin viljellen. Uudistushakkuu alkoi hitaasti yleistyä jo 1930-luvulta alkaen ja hakkuuala oli 1950-luvulla noin 500 hehtaaria vuodessa. Tästä se kohosi ripeästi aina 1970-luvulle saakka. Tällöin uudistushakkuuala oli Etelä-Savossa noin 1 400 hehtaaria vuodessa.²⁷⁹

MERA-ohjelman myötä aloitettiin viimeistään 1960-luvulla vahva metsien ojittaminen, jolla pyrittiin toisaalta parantamaan heikkotuottoisten metsien tuotannon tasoa ja toisaalta lisäämään kasvavan metsän pinta-alaa. Ojitus koski siis kosteapohjaisia ja heikosti kasvavia metsiä ja soita, jotka aiemmin oli luokiteltu käytännössä joutomaaksi. Valtio jakoi merkittäviä avustuksia ojitustyöhön, ja toiminta lähtikin erittäin ripeästi liikkeelle jo ennen MERA:n käynnistymistä. Jo vuonna 1960 Etelä-Savon alueella ojitettiin kaikkiaan lähes 5 000 hehtaarin alue, ja tästä toiminta laajeni hitaasti sitä mukaa kuin siihen saatiin enemmän rahaa ja metsänomistajat havaitsivat konkreettisesti ojituksen hyödyt. Jo vuonna 1967 ojitusala oli Etelä-Savossa peräti 9 100 hehtaaria.²⁸⁰ Suhteessa koko metsäpinta-alaan luvut olivat vaatimattomia, mutta vuosittain kumuloituessaan ne aikaa myöten kasvoivat merkittäviksi ja lisäsivät kasvullisen metsämaan alaa ja metsän tuottoa.

Toinen metsän kasvamiseen tähtäävä metsänhoitotoimi oli lannoittaminen, johon kynnys talonpoikaisella metsänomistajalla oli arvatenkin varsin korkea. Lannoitus kysyi suhteellisen mittavia investointeja, ja hyöty siitä voitiin korjata vasta vuosien kuluttua. Näistä syistä varsinainen metsien lannoitus alkoi vasta 1960-luvun puolivälissä nähtävästi MERA-ohjelmien tarjoaman tuen turvin. Alkuvaiheessaan lannoitus koski Savossakin ehkä 1 000 hehtaarin aluetta, mutta jo 1970-luvun alkuun tultaessa lannoitusalue oli kasvanut ainakin kymmenkertaiseksi. 1980-luvun puolivälissä vuotuinen lannoitusalue oli jo noin 15 000 hehtaaria.²⁸¹

Lannoitus sai metsät kasvamaan aivan uudella tavalla; se lisäsi nimenomaan puun kuutiokasvua. Puut ”lihoivat” nopeasti lannoituksen ansiosta, ja hyvät tulokset kannustivat jatkamaan toimintaa. Lannoituksella oli myös huomattavat haittapuolensa, sillä liika väkilannoite valui valumavesien mukana vesistöihin ja rehevöitti niitä. Toisaalta myös puuraaka-aine heikkeni lannoituksen myötä, kun tukeista kasvoi harvempisyisiä ja niiden puuaines oli siksi pehmeämpää. Tällainen puu lahosi helpommin, ja sen kestävyys rasituksessa heikkeni. Myös selluloosantuotanto väheni, koska kuituja oli harvempisyisessä puussa vähemmän.

Hakkuutavan muutos toi mukanaan myös kokonaan uusia elementtejä metsänhoitoon. Tällainen oli esimerkiksi taimiston hoito ja metsän viljely. Niin kauan kuin maassa harjoitettiin nk. kasvatushakkuita tai harsintahakkuita, metsä uudistui tavallaan itsestään, kun hakattujen puitten sijalle kasvoi ajan myötä luontaisen siemennyksen tuloksena uusia puita. Myöhemmin tästä metsänhoidollisesti hankalasta hakkuutavasta päästiin hiljalleen eroon ja ryhdyttiin harjoittamaan nk. uudistushakkuita. Niissä koko alue hakattiin aukoksi, ja hakatun metsän sijalle piti kylvää tai istuttaa uusia puita ja sitten vielä hoitaa nuorta taimikkoa sen kasvun varmistamiseksi.

Metsän istutuksesta tai kylvöstä tuli metsänomistajan lakimääräinen velvollisuus uudistushakkuun yhteydessä. Käytännössä velvollisuus hoitui siten, että metsäkaupan kauppasummasta osa talletettiin metsänhoitoyhdistyksen haltuun, ja metsänomistaja sai takuusumman itselleen vasta sitten, kun uudistustyö oli todistettavasti suoritettu.Tämän takuusumman vauhdittamina metsänomistajat yleensä hoitivatkin kylvö- tai istutusvelvoitteensa. Jos metsänomistaja ei itse hankkeeseen ryhtynyt, metsänhoitoyhdistys teetti uudistuksen kauppasummasta pidätetyn rahasumman turvin.

Toiminnan laajuus ja kehitys käy hyvin ilmi Etelä-Savon alueen luvuista. Vuonna 1962 metsän vuotuinen viljelyala oli Etelä-Savossa noin 5 000 hehtaaria, mutta vuosikymmenen loppua lähestyttäessä jo yli 10 000 hehtaaria.²⁸² Uudistustavoista istutus saavutti Savossa merkittävästi kylvöä suuremman suosion ilmeisesti vaivattomuutensa ja varmuutensa vuoksi. Kylvön jälkeen piti ensin muutaman vuoden kuluttua kitkeä laikusta liiat taimet pois ja myöhemmin vielä harventaa taimikko uudelleen. Istutuksella säästettiin aikaa pari vuotta ja taimikon hoidosta päästiin yleensä kerralla, kun ainoastaan liian tiiviitä kasvustoja piti harventaa.

Taimikonhoito teetti metsänhoidossa työtä vielä myöhemminkin, sillä yleensä metsäaukot istutuksesta huolimatta pyrkivät heinittymään ja vesakoitumaan. Vesakontorjunnassa käytettiin osin mekaanista raivausta ja osin myrkytyksiä. Myöhemmin taimikkoa piti vielä harventaa sopivan kasvutiheyden aikaansaamiseksi. Harvennuksen yhteydessä metsästä voitiin ensimmäisen kerran saada satoakin, kun osa nuorista puista voitiin kaataa ja tehdä pinotavaraksi selluloosa- ja kuitulevyteollisuutta varten.

Uudistushakkuut toivat mukanaan myös muunlaisia ongelmia metsänomistajille. Tuhoja aiheuttivat usein jopa kovat pakkaset ja tuhohyönteiset, jotka saattoivat vahingoittaa suojatonta taimikkoa. Myös hirvet aiheuttivat tuhoja metsäaukoilla pyrkiessään syömään nuorta taimikkoa. Nämä taimikkotuhot olivat hankalia, ja ne koituivat useimmiten maanomistajan tappioksi. Pohjois-Savosta kerrotaan erään metsänomistajan painattaneen kirjapainossa varta vasten isoja ja huomiota herättäviä vetoomuskylttejä, joissa hän pyysi hirviä kunnioittamaan hänen omaisuuttaan ja jättämään taimet ja niiden kasvannaiset rauhaan. Tällaisia kylttejä hän ripusti taimikkonsa puihin toivoen hirvien havaitsevan hänen hartaan toiveensa ja kunnioittavan sitä. Hankkeen tuloksellisuudesta ei ole säilynyt varmaa tietoa.

HAKKUUT JA METSÄTULOT

Hakkuiden määrää on maassamme tilastoitu erittäin heikosti, ja tilastoitujen tietojen todenperäisyyskin on hyvin kyseenalainen. Varhemmin oli hyvin tavallista, että metsänomistaja teki pienen hankintakaupan, jonka hän leimasi itse ja jonka tiedot jäivät ilmoittamatta metsänhoitoyhdistykselle. Vielä 1960-luvulla tällaisia kauppoja arveltiin olevan huomattava osa koko hakkuumäärästä.²⁸³

Hakkuiden tilastointi oli pitkään hyvinkin horjuvaa, mihin pääasiallisena syynä voidaan nähdä vallinnut verotuskäytäntö. Metsää verotettiin perinteisesti pinta-alan mukaan, eikä hakkuiden määrällä verotusmielessä ollut merkitystä. Tämän vuoksi mikään virallinen instanssi ei valvonut hakkuiden todellista määrää, ja yleensä tiedot niistä perustuvat metsänhoitoyhdistyksille tehtyihin hakkuuilmoituksiin. Toisaalta verotuskäytäntö oli metsäteollisuuden kannalta hyödyllinen, sillä metsäverojen maksu pakotti metsänomistajat aika ajoin hakkaamaan metsiään veronmaksuun tarvittavan rahamäärän saamiseksi. Metsän jääräpäinen säästäminen ei silloisissa oloissa ollut mahdollista ilman merkittävää ulkopuolista tulonlähdettä.

Markkinahakkuiden eli myyntiä varten harjoitettujen hakkuiden määrä kasvoi sitä mukaa, kun metsien tila parani ja hakattavaa oli enemmän. Myös muuttuvat suhdanteet vaikuttivat hakkuumääriin erittäin voimakkaasti, sillä maailman taloudellinen integraatio eteni ainakin ajatustasolla ja maailmanmarkkinoiden merkitys korostui. Esimerkiksi Etelä-Savon metsänhoitolautakunnan alueella markkinahakkuiden määrä oli 1950-luvun loppuvuosina noin miljoona kiintokuutiometriä, josta se jo muutaman vuoden kuluttua kohosi 1,8 miljoonaan kiintokuutiometriin.²⁸⁴

Pohjois-Savon suuren metsänhoitolautakunnan aueella hakkuumäärä oli 1970-luvun lopulla noin 2,2 miljoonaa kiintokuutiometriä, josta se kohosi 1980-luvulla 2,7 miljoonaan kuutiometriin. Tämä luku oli vuotuinen keskiarvo koko vuosikymmenen hakkuumääristä, ja se vastasi alueen metsätaloudelle asetettuja tavoitteita.²⁸⁵ Yleensä alueelliset hakkuumäärät vastasivat lyhyellä aikavälillä metsän kasvua, sillä nopeat ja merkittävät muutokset hakatun puun määrässä eivät olleet tavallisia. Pitkällä ajanjaksolla on kuitenkin ollut nähtävissä puuvarantojen hidas karttuminen myös Savossa, mikä merkitsi sitä, että osa kasvusta jäi kuitenkin ainakin tilastollisesti säästöön. Kokonaan toinen seikka on se, mitä metsävaroihin kulloinkin on laskettu ja kuinka käyttökelpoisessa muodossa metsävarat kulloinkin ovat olleet. Vaikka puun määrä tilastolukuina kasvoi, ei ole lainkaan varmaa, että vastaava määrä puuta olisi ollut korjattavissa metsistä.

Metsätalous tuotti paikallistaloudelle kahdella eri tavalla. Toisaalta metsänomistajat saivat myymistään puista kantorahatuloja. Nämä koituivat varhemmin pääosaltaan maatilojen käyttöön ja olivat merkittävä apu maatalouden inve stoinneissa. Toinen metsästä saatava tuloerä olivat hakkuupalkat, jotka jakautuivat paljon kantorahaa laajemmalle savolaisessa yhteiskunnassa. Näiden palkkojen turvin maaseudun vähäväkiset saattoivat elää mökeissään, ja ne olivat suorastaan elinehto myös monelle pientilalliselle, joiden maatalous ei riittänyt elannon varmistamiseen. Esimerkiksi vuonna 1960 Kuopion lääninhallituksessa arvioitiin, että Pohjois-Savon yksityismetsänomistajien kantorahatulot olivat käyvin hinnoin 3,2 miljardia ja metsätyöpaikat 2,2 miljardia markkaa. Etelä­Savossa kantorahatulot arvioitiin samana vuonna peräti 4 miljardiksi markaksi. Summat olivat todella huomattavia, ja deflatoituina vuoden 2002 rahaksi ne tekivät Pohjois-Savon osalta metsätyöpalkkoina 42 miljoonaa euroa ja kantorahatuloina 61 miljoonaa euroa.²⁸⁶

Kantorahatulot ja metsätyöpalkkojen määrät vaihtelivat voimakkaasti vuosittain riippuen toisaalta hakkuiden määrästä ja toisaalta kantohinnan vaihteluista. Kumpikin tekijä vaihteli suhdanteiden mukaan. Metsätyöpalkat kohosivat kaiken aikaa hiljalleen, ja kaikesta päätellen niiden määrä oli kasvava, vaikka inflaation vaikutus olisikin otettu huomioon. Toisaalta metsätyön rationalisointi vaikutti myös metsänkorjuukustannuksiin, ja metsätyöpalkkojen määrä suhteessa kantorahatuloon aleni hiljalleen. Samalla metsätyöpaikat jakautuivat entistä suppeammin seudun asujaimistolle, eli metsästä sai elantonsa yhä harvempi Savon asukas.

METSÄTYÖT

Suurista savotoista hankintakauppoihin

Vanhastaan metsätyöt oli tehty suurilla metsätyömailla, jotka koostuivat monen metsänomistajan maista. Pokasahan aikaan tämä oli oikeastaan ainoa mahdollisuus puun korjuuseen, koska yhden tai kahden miehen voimin vähänkään laajemman työmaan töitä ei olisi saatu suoritetuksi. Metsätyömaa oli kuin muurahaispesä, jossa monilukuinen kaato- ja ajomiesjoukko teki määrätietoista ja hyvin suunniteltua työtä.

Tällainen työtapa jäi käyttöön myös koneistumisen edetessä ennen muuta valtion metsissä ja yhtiöitten omissa metsissä, joitten alat olivat suuret ja joissa keskitetty puun korjuu oli järkevin tapa hoitaa työ. Näin oli aina 1970-luvulle saakka, jolloin työn tehokkuus ja koneellinen puun ajo olivat kehittyneet siinä määrin, ettei suuriin savotoihin enää Savossakaan ollut syytä ryhtyä. Myös liikennevälineitten paraneminen ja lisääntyminen edistivät työtavan muutosta. Miehet kävivät työssä kotoaan käsin joko omalla autolla tai yhdellä autolla jonkun toisen metsätyömiehen kanssa. Asuntosavotat jäivät toimintaan enää kaikkein syrjäisimmille seuduille – ennen muuta Pohjois-Suomen työmaille, joille matkan pituuden vuoksi ei voitu kulkea kotoa käsin.

Savossa metsätyötavat vaihtelivat ja muuttuivat ajan mukana. Sodan jälkeen maakunnan metsätalous oli pirstoutunut, kun pientiloja syntyi runsaasti lisää. Entistä pienemmät tilat alkoivat tehdä entistä monilukuisempia pieniä metsäkauppoja, joiden metsätyöt sujuivat yksinkertaisimmin hankintakaupoilla. Suurten savotoiden sijaan käyttöön tulivat kaupat, joilla metsänomistaja myi puuta ja samaan kauppaan integroitiin myös puun korjuutyö ja ajo maantien varteen tai rannalle. Tilan omistaja teki yleensä vuosittain pienen metsäkaupan, jossa hän kykeni itse talven aikana myös tekemään myymänsä puumäärän ja ajamaan joko hevosellaan tai omistamallaan maataloustraktorilla. Näin koko metsäkaupasta saatu hyöty jäi tilalle itselleen osin kantohintana ja osin tekopalkkana. Tila sai metsätaloudesta tuiki tarpeellista rahatuloa, joka kului osaksi jokapäiväiseen elämiseen ja osaksi investointeihin. Tällaisen metsätalouden myötä hankintakauppojen osuus koko metsän­ myynnistä kohosi ensimmäiseen huippuunsa 1950-luvun puolivälin jälkeen. Professori Viljo Holopaisen tutkimuksen mukaisesti hankintakauppojen osuus oli hankintakaudella 1956–1957 kaikkiaan 63 % kauppojen koko lukumäärästä.²⁸⁷

195,-luvun lopulla metsätyö alkoi ensimmäisen kerran ammattimaistua alkavan koneistumisen edessä. Moottorisahoja hankittiin varsinaisten ammattimiesten käyttöön, ja nämä alkoivat tehdä entistä tehokkaammin suuremman osan metsätöistä. Tämä näyttäisi väliaikaisesti vähentäneen hankintakauppojen lukumäärää, kun pokasahamies ei voinut tehdä työtä enää yhtä huokealla kuin konesahamies. Näin metsätyön luonne notkahti hieman 1950-luvun puolivälin jälkeen ammattityön puolelle, mutta hankintakauppojen suosio koheni pian uudestaan, kun moottorisahat yleistyivät ja alkoivat kuulua normaalin maatilan vakiokoneistukseen. Jo vuonna 1960 Mikkelin lääninhallituksessa arvioitiin, että hankintakauppojen osuus kaikista metsäkaupoista oli peräti 2/3.²⁸⁸

Hankintakauppojen renessanssi oli kuitenkin lyhytaikainen, ja metsätyön koneistumisen edetessä niiden osuus metsäkaupoista alkoi vähentyä. Hevosajon loppuessa hankintakauppojen osuus kaikista metsäkaupoista oli painunut jo viidennekseen, ja monitoimikoneitten käyttöönoton jälkeen niiden osuus romahti entisestään: hankintakauppoihin ei enää yleensä suostunut ostaja, joka katsoi koneella hakatun tuotteen voittavan laadussa käsin tehdyn tavaran.²⁸⁹ Tämä ei tietenkään tarkoittanut hakkuun suoranaista jälkeä, vaan ennen muuta rungon jakamista erilaisiin osiin. Uusissa monitoimikoneissa oli lasermittalaite rungon mittaamista varten, ja jako optimoitiin siten, että rungosta saatiin optimaalinen määrä valmista tuotetta.

Viimeinen hankintakauppojen buumi koettiin 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin verotusratkaisut tekivät hankintakaupat maanomistajille hyvin edullisiksi. Tällöin metsänomistajien omalle työlle hyväksyttiin 150 kuutiometrin vuotuinen verovapaus. Tähän määrään saakka hakkuu oli erittäin edullista suorittaa itse, ja kun määrä oli näin vähäinen, monitoimikonetta ei sen hakkaamiseksi kannattanut kuljettaa paikalle.²⁹⁰ Nämä pienet hankintakaupat olivat yleensä harvennushakkuita tai muita raivaukseen liittyviä toimenpiteitä, mutta määrällisesti niitä oli niin paljon, että hankintakauppojen osuus kaikista metsäkaupoista kohosi runsaaseen kolmannekseen.

Tämän jälkeen hankintakaupat vähenivät nopeasti. Kehitykseen vaikutti yhtäältä metsätyön erittäin voimakas koneistuminen ja toisaalta metsän omistussuhteiden nopea muutos. Vasta tässä vaiheessa maan erittäin voimakkaasta arvonnoususta väistämättöminä seuranneet monet todelliset perinnönjaot ja maaltapako silpoivat maatilojen metsät yhä kasvavalta osaltaan kaupunkilaisomistukseen. Tällaisilla tiloilla ei ollut enää hankintakauppoihin kykeneviä eikä usein halukkaitakaan isäntiä, minkä vuoksi tämä kauppatapa loppui hiljalleen miltei kokonaan. Myös sellaisilla tiloilla, joilla asuminen jatkui, väki joko ikääntyi tai oli laajenevan viljelyn vuoksi niin kiireistä, ettei siitä ollut enää vaativaan ja raskaaseen metsätyöhön.

Uiton asema puun kuljetusmuotona taantuu

Vanhastaan raakapuun keskeinen kuljetusmuoto oli uitto, eli puu kuljetettiin uittamalla metsästä tehtaille jalostamista varten. Uitto alkoi pienistä puroista, joiden vesimäärää säädeltiin erilaisilla tammilla: keväällä vähäistä vettä varastoitiin lampiin ja pikkujärviin padoilla, joita avaamalla saatettiin puron varsien puut kulkemaan säädellyn tulvan harteilla sopivana ajankohtana alemmas vesistöä pitkin. Puroihin rakennettiin johteita ja rännejä vaikeimpien koskien kohdalle, jotta uittaminen olisi ylipäänsä ollut mahdollista. Tärkeimpiä uittoreittejä perattiin kivistä puun esteettömän kulun takaamiseksi.

Kun puut saapuivat purosta järvelle, veden luontainen virtaama ei enää pystynyt niitä kuljettamaan, vaan apuun piti saada voimaa. Pienimmillä lammilla puiden muodostamat pyräät saatettiin kuljettaa uuden puron niskalle keluveneen vetäminä, mutta isommilla vesillä apuun tulivat ensin hevoskierrot ja sittemmin varpparit, jotka toimivat tavallaan keluveneen tavoin. Laiva ajoi suuren pyrään edellä laskien jälkeensä köyttä tai sinkkiä. Kun tämä alkoi varpparin kelalta loppua, laiva laski ankkurin, ja ryhtyi sitten höyrykoneen voimalla kelaamaan vetovaijeriaan sisään. Kun tukkipyräs, jossa puut kelluivat vapaasti puomin ympäröiminä, saatiin varpparin lähelle, laiva nosti ankkurinsa ja aloitti hommansa alusta. Tällainen vetotapa oli tarpeen niin kauan, kun laivojen koneteho oli liian alhainen suoraa vetoa ajatellen. Varppaus oli käytössä viimeisillään 1950-luvulle saakka, jolloin lopullisesti siirryttiin tehokkaampiin hinaaja-aluksiin, jotka vetivät tukkilauttaa suoraan oman koneensa voimalla.

Runsasjärvisessä ja heikkojen teiden Savossa uitto oli luonnollinen puun kuljetusmuoto, ja maakuljetukset pyrittiin aina supistamaan minimiin. Puut ajettiin metsästä maata myöten ainoastaan lähimmän uittoreitin varteen, josta alkoi vesikuljetus. Aluksi uitto suoritettiin joko irtonaisina puina virtapaikoissa tai avolauttoina järvillä. Tällaista uittoa varten puu piti kuoria metsässä hakkuun yhteydessä, sillä kuorittu puu ehti kuivahtaa jonkin verran ennen uiton alkamista. Kuivahtanut puu ui paremmin ja pysyi avolautassa, josta kuorimattomat puut pyrkivät karkaamaan puomien alitse. Kuoriminen lisäsi metsätyöntekijöiden työtä, mutta nosti samalla raakapuun hankintahintaa teollisuudelle.

Nämä olivat syyt, jotka alkoivat vähentää avouittoja ja lisätä nippu-uittoja. Kuorimattoman puun uitto onnistui ainoastaan niputtamalla ne ja keräämällä vasta valmiista nipuista uitettava lautta. Tukkinippuun sisältyi keskimäärin satakunta tukkia hieman niiden koosta riippuen, mutta pinotavaraa yhteen nippuun voitiin laittaa muutamia satoja pöllejä. Nipuissa uitettava lautta ei ollut yhtä herkkä tuulille kuin avolautta, mikä vähensi merkittävästi uiton hävikkiä. Kun irtouitto loppui kokonaan 1960-luvulla, voitiin samalla lopettaa irtopuitten keruut rannoilta uittokausien päätyttyä. Puita karkasi yleensä liian vähän keruukustannusten kattamiseksi.

Vanha puun kuljetusmuoto – irtouitot – loppuivat Savossa 1960-luvun puolivälissä vähennyttyään sitä edeltäneen vuosikymmenen ajan määrätietoisesti. Savon viimeiset purouitot suoritettiin Salahminjoessa ja Kiurujoessa pian 1960-luvun puolivälin jälkeen. Esimerkiksi vuonna 1966 jokien yhteenlaskettu uitto oli määrältään 3 778 kiintokuutiometriä, kun koko uiton volyymi kohosi 3,76 miljoonaan kuutiometriin.²⁹¹ Purouiton osuus oli enää promillen luokkaa koko uiton volyymistä, ja sen merkitys oli enää kuriositeetin luokkaa. Pian tämän jälkeen raakapuun purouitto loppui Savossa, ja tämä uittomuoto jäi koko maan osalta historiaan 1970-luvun alussa, jolloin Kemijoen uitto lopetettiin Lapissa.

Puutavaran uitto organisoitiin jo varhain pääasiassa yhteistoimintana tapahtuvaksi, ja siitä vastasivat käytännössä metsäteollisuuden perustamat uittoyhdistykset. Savossa oli suuri uittoyhdistys, jonka raakapuun uitto oli määrältään suurimpia koko maan uittoyhdistysten joukossa. 1950-luvun alussa uiton volyymi oli Savon uittoyhdistyksen alueella noin 2 miljoonaa kiintokuutiometriä, ja samalle tasolle koko uitto kohosi vain Kymin uittoyhdistyksen alueella. Tällä 2–2,5 miljoonan kiintokuutiometrin tasolla Savon ja Kymin uittoyhdistysten uitto suunnilleen pysyi 1950-luvun ajan. Pohjois-Karjalan ja Kemijoen uittoyhdistysten alueella uitto oli vielä kasvussa, ja niidenkin kokonaisvolyymi alkoi vuosikymmenen lopussa lähestyä Savon ja Kymin uittoyhdistysten tasoa.²⁹²

1960-luvun alussa tapahtui erittäin merkittävä käänne, joka koski nimenomaan Savon uittoyhdistyksen toimintaa. Kymin uittoyhdistyksen suorite kääntyi selvään laskuun, ja sen uittaman puun määrä oli vuonna 1965 enää vajaat 850 000 kiintokuutiometriä eli kolmasosa huippuvuosien tasosta. Savossa uitto kääntyi sen sijaan vahvaan nousuun, ja määrä ylitti 1960-luvun puolivälissä selvästi 4 miljoonan kiintokuutiometrin tason.²⁹³ Kymijoen vesistössä uitto alkoi vähentyä ja väistyä maakuljetusten tieltä, mutta Savossa sen volyymi vain kasvoi.

Kokonaiskehityksen taustalla on nähtävissä yhtäältä kuljetusmuotojen muuttuminen ja toisaalta suomalaisen metsäteollisuuden voimakas kehitys. Maantieverkoston parantuminen antoi 1960-luvun puolivälistä lähtien ensimmäisen kerran mahdollisuuden massiivisiin maakuljetuksiin, ja volyymin kasvun taustalla on nähtävissä metsäteollisuuden tuotannon vahva nousu sekä sen myötä raakapuun tarpeen kasvu. Savon osalta kehitystä tai kehityksen suuntaa selittää alueen erikoisluonne. Saimaan vesistö on maan laajin ja lisäksi erittäin rikkonainen, minkä vuoksi uiton korvaaminen maakuljetuksin sai odottaa pitempään kuin muualla. Monien mutkien takaa kuljetusmatkat maitse olisivat kasvaneet aivan liian pitkiksi, mistä syystä modernisoituminen eteni hitaammin kuin esimerkiksi Kymijoen vesistössä: Kymijoen vesistö on suhteellisen kapea mutta pitkä, joten kuljetusmatkat maitse eivät muodostuneet juurikaan vesitietä pitemmiksi.

Savon uittoyhdistyksen osalta uiton määrä alkoi kääntyä laskuun vasta 1960-luvun jälkipuoliskolla, ja tällöinkin väheneminen oli hyvin maltillista. Näin Savo säilytti asemansa uittomaakuntana pitkään. 1950-luvun alussa Savon uittoyhdistyksen osuus koko maan yhteisuitoista oli noin 20 %, mutta 1960-luvun puolivälin jälkeen sen osuus oli jo 40 %.²⁹⁴

Uiton ohella rautatiet olivat jo varhain merkittävä puun kuljetusmuoto, mutta tietenkin vain niillä seuduilla, jotka sijaitsivat harvan rataverkon välittömässä vaikutuspiirissä. Puut ajettiin rautatien varteen erityisille lastauspaikoille, joissa ne siirrettiin junanvaunuihin ja niillä edelleen tehtaalle jalostettaviksi tai satamiin ulkomaille vientiä varten. Merkittävä puutavaran lastauspaikka oli esimerkiksi Mikkelin pohjoispuolella sijaitseva Kalvitsan asema, jonka tienoilla oli pitkään mahtavat raakapuulanssit odottamassa jatkokäsittelyä.

Uitto säilyi kuitenkin pääasiallisena puun kuljetusmuotona aina 1960-luvulle saakka. Tällöin maantieverkoston peruskorjaus saatiin siihen vaiheeseen, että maantiekuljetus alkoi ylipäänsä olla mahdollista. Kun samaan aikaan valtatieverkoston kohentumisen kanssa yhteiskunta kehittyi dynaamisemmaksi ja teollisuuden toimintatavat muuttuivat, maantiekuljetus nousi ensin uiton rinnalle merkittäväksi raakapuun kuljetustavaksi ja 1970-luvulla jo selvästi uiton ohitse. Maantiekuljetus oli paljon uittoa joustavampi, sillä se toimi kaikkina vuodenaikoina, kun sitä vastoin uitto seisahtui jäiden ajaksi. Moderni suurteollisuus kulutti puuraaka-ainetta niin paljon, ettei varaston kerääminen uittamalla talviajaksi ollut enää mitenkään mahdollista, vaan kuljetusten oli toimittava ympäri vuoden ja kaikkina vuorokaudenaikoinakin. Ympärivuotinen maakuljetus oli teollisuudelle myös pääomakysymys, sillä puiden varastointi uittokauden aikana sitoi varastoon valtavat määrät rahaa. Kun kuljetus voitiin hoitaa keskeytyksettä sitä mukaa kun tehdas pystyi puuta käyttämään, puun hankinta ja maksaminen tasoittuivat koko vuoden periodille.

Uitto koki renessanssinsa 1970-luvun öljykriisin yhteydessä, kun kalliiksi muuttunutta öljyä tahdottiin säästää siirtämällä kuljetuksia maanteiltä takaisin vesille. Uitto oli energiataloudellisesti ylivoimaisesti edullisin kuljetusmuoto, mikä teki sen käytön hyvinkin perustelluksi kalliin öljyn aikana. Korkeampaan öljyn hintaan totuttiin kuitenkin pian, ja uitto alkoi uudelleen väistyä muiden kuljetusmuotojen tieltä. Lopullisesti perinteisen uiton tyrehdytti kuitenkin metsäteollisuuden kohonnut laatutietoisuus. Usealla eri teollisuuden sektorilla todettiin viimeistään 1980-luvulla, että puitten liottaminen vedessä uiton ajan heikensi lopullisen tuotteen laatua. Tämä oli tiukan kansainvälisen kilpailun puristuksessa tekijä, joka pakotti teollisuuden luopumaan suurelta osin uitosta. Kokonaan uitto ei loppunut Savoa halkovassa Saimaan vesistössä, sillä oli olemassa teollisuuden haaroja, joilla laatuhaittoja ei ollut havaittavissa, ja näiden raaka-ainetaloudessa edullinen kuljetusmuoto säilyi edelleen. Uitto muutti myös muotoansa, sillä suoranaisen lautassa uittamisen sijaan tuli kuljetus proomuissa, joissa tukit tai kuitupuut eivät joutuneet veden kanssa tekemisiin. Proomukuljetukset ottivat paikkansa puunkuljetuksessa ja olivat lopulta varsin yleinen näky kesäisessä Saimaan vesistössä.