X SAVON VÄESTÖNKEHITYS JA ELINKEINORAKENNE

UUTTA ASUTUSTA JA UUSIA ASUKKAITA

Toisen maailmansodan jälkeiset väestölliset ja asutukselliset toimet leimasivat koko Suomen ja siten myös Savon elämää ja kehitystä erittäin voimakkaasti. Koskaan Suomen historiassa ei ole tehty keskitetyn organisoidusti yhtä paljon ja yhtä nopeasti väestön ja asutuksen suhteen kuin sodanjälkeisenä ajanjaksona.

Sodan jälkien korjaamiseen kuuluivat olennaisina osina siirtoväen ja muiden maansaantiin oikeutettujen asuttamistyö sekä vahva järjestetty uudisraivaus, jonka tarkoituksena oli palauttaa maan elintarviketuotanto tarvetta vastaavaksi. Asutustoiminta ja raivaus olivat suuri taloudellinen ponnistus, mutta osaltaan ne palauttivat suomalaisen kansantalouden toimintakyvyn ja vakauttivat suomalaisen yhteiskunnan kehityksen. Asutukseen ja raivaukseen investoitiin runsaasti pääomia – sekä rahaa että työtä – ja nämä investoinnit lisäsivät yleistä taloudellista aktiviteettia kaikilla elinkeinoelämän sektoreilla. Tämä näkyi voimakkaana taloudellisena kehityksenä, josta kukaan suomalainen ei jäänyt osattomaksi.

Agraariset toimet asutuksen ja raivauksen osalta koskettivat vahvasti myös Savoa, jonka talouselämä sai niistä vahvan elvyttävän sysäyksen. Jo ennen sotia alkanut maakunnan väestöllinen ja asutuksellinen hiljaiselo ja osin taantumakin sai uusia virikkeitä, ja sekä väestö että viljelmäluku kasvoivat jonkin aikaa vahvasti. Nämä saivat aikaan myös muun talouselämän kasvun, joka puolestaan lisäsi uskoa alueen kehitykseen kaikilla elämän sektoreilla.

Taloudellinen ponnistus suunnattiin ensin Suomelle määrättyjen sotakorvausten maksuun ja sitten kansantalouden perusteiden rakentamiseen. Vasta 1960-luvulla alkoivat voimakkaina yleisen elintason kohoaminen ja kulutuksen kasvu, ja tämän tuloksena Suomesta kehittyi vahva pohjoismainen hyvinvointivaltio. Samalla elintasoero Suomen ja Ruotsin sekä muunkin Länsi-Euroopan väliltä suli olemattomiin. Taloudellinen kasvu ja elintason kohoaminen eivät kuitenkaan tapahtuneet Suomessa alueellisesti tasapainoisesti, vaan erot vahvan Etelä-Suomen ja kehitysalue-Suomen välillä kasvoivat melko suuriksi. Tämä aiheutti väestön keskittymisen etelään ja vaikean maaltapaon, joka koetteli kovin myös Savoa.

SIIRTOVÄEN ASUTTAMINEN

Suomi kohteli sodassa menetettyjen alueiden väestöä hyvin poikkeuksellisesti verrattuna yleiseen eurooppalaiseen tapaan. Menetettyjen alueiden väestö siirrettiin jäljelle jääneeseen maahan, ja alueet luovutettiin asukkaista tyhjinä toisin kuin muualla Euroopassa, jossa väestö oli perinteisesti seurannut alueluovutuksia. Suomessakin tällainen käytäntö oli ollut vallalla koko Ruotsin vallan ajan, mutta itsenäistyneessä Suomessa näin ei enää toimittu, jos kohta ajatus ei talvisodan tilanteessa ollutkaan täysin poissuljettu. Esimerkiksi J. K. Paasikivi, Risto Ryti ja Väinö Tanner pyrkivät vuonna 1940 neuvoteltaessa rauhasta Moskovassa takaamaan luovutetun alueen väestölle optio-oikeuden itse valita tuleva kotipaikkansa joko Neuvostoliitosta tai Suomesta. Eri syistä menetetyn Karjalan väestö oli kuitenkin jo tällöin siirtynyt tai siirretty kanta-Suomeen, eikä Neuvostoliitolla ollut mitään tavoitteita luovutetun väestön suhteen. Neuvostoliitto halusi vain maa-alueen turvallisuuspoliittisiksi väittämistään syistä, ja sen edustaja rauhanneuvotteluissa, ulkoministeri Molotov, piti väestön siirtymistä Suomeen hyvänä ja suorastaan toivottavana ratkaisuna. Niin jatkosodan aseleposopimusta hahmoteltaessa ja joukkojen perääntyessä uudelleen Karjalasta koko karjalainen siviiliväestö evakuoitiin ja siirrettiin sodan jaloista turvaan ja uudelleen asutettavaksi.¹¹

Jatkosodan hyökkäysvaiheen menestysten jälkeen pika-asutuslain turvin asutetuista Karjalan siirtolaisista suuri osa palasi takaisin vallatuille alueille ja aloitti tilojensa viljelyn ja rakentamisen uudelleen. Sota eteni kuitenkin tunnetulla tavallaan, ja kesällä 1944 oli karjalaisella väestöllä edessään jälleen evakkotaival ja uusi asuttaminen. Jatkosodan jälkeen asutustoiminta lähti käytiin jo rutiinilla pika-asutuksen oppien pohjalta, ja siirtoväen sijoitussuunnitelmatkin olivat valmiina talvisodan jäljiltä.

Oikopäätä ja vanhoja suunnitelmia hyväksi käyttäen asuttamiseen ei kuitenkaan ryhdytty, vaan kymmenen päivää välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen asetettiin suunnittelukomitea ”lähiaikojen kiireellistä asutustoimintaa varten”. Komitea työskenteli pikavauhtia, ja sen toiminnan tuloksena eduskunta sääti joukon lakeja, joista käytetään yhteisnimitystä maanhankintalaki. Esitys varsinaiseksi maanhankintalaiksi annettiin eduskunnalle tammikuun lopussa 1945, ja presidentti saattoi vahvistaa lain 5.5.1945.¹²

Varsinainen siirtoväen sijoitussuunnitelma saatiin valmiiksi niin ikään keväällä 1945, ja sen perusteella menetetyn Karjalan väestö sijoitettiin muun Suomen alueelle. Talvisodan jälkeisen pika-asutuslain toimeenpanon yhteydessä oli havaittu, kuinka vaikea maatalousväestön oli sijoittua merkittävästi entistä asuinpaikkaansa pohjoisemmille alueille, ja niin vuoden 1945 sijoitussuunnitelma keskittyikin enemmän maan peltoalueille. Kunkin karjalaisen kunnan väestö pyrittiin sijoittamaan yhtenäisesti uudelle alueelle, jonka koko vaihteli karjalaisen kunnan koon mukaan. Niin Savokin sai omat siirtokarjalaisensa, ja lähtökunnan mukaan sijoitus sujui oheisen taulukon mukaisesti.

Sijoitussuunnitelmia laadittaessa pidettiin tärkeänä sijoittaa saman menetetyn alueen väestö samalle seudulle, jotta alkuperäinen yhteys väestön välillä säilyisi paremmin. Tämä oli taustana muodostuneelle ”aluejärjestelmälle”, jolla tuli olemaan useita hyviä puolia. Kun menetetyllä alueella oli ollut vahvoja ortodoksipitäjiä, näiden väestön sijoittaminen yhteen evakkopitäjissä takasi siirtoväelle paremmat mahdollisuudet jatkaa oman uskontonsa harjoittamista. Vanha kotiseutuyhteys helpotti myös kotiutumista uudelle kotiseudulle.

Ennen lopullista asuttamista siirtoväki kuljetettiin sodan jaloista pääasiassa Länsi-Suomeen, josta ensisijoituksen jälkeen lopullisten asutussuunnitelmien valmistuttua väki kuljetettiin edelleen suunnitelluille lopullisille sijoituspaikkakunnille. Sijoituksen paikan ratkaisi se, miltä seudulta oli sopivasti saatavilla maata asutustarkoituksiin. Näin Savostakin tuli merkittävä siirtolaisten sijoituskohde, koska Pohjois-Savossa oli runsaasti yhtiöiden ja valtion omistamaa maata sekä Etelä-Savossa suuria kartanoita, joiden maaomaisuutta voitiin erityislainsäädännön turvin lunastaa asutustarkoituksiin. Valtion, kuntien, seurakuntien ja metsäteollisuusyhtiöiden maan pakkoluovutus asutustarkoituksiin oli suhteellisen helppo toteuttaa, mutta yksityisten suurtilojen kohdalla luovutusvelvollisuuden täyttäminen oli vaikeampaa. Jokainen asianomainen ymmärsi, että vahvojen ja elinkelpoisten suurtilojen pilkkominen asutustarkoitukseen oli pitkällä tähtäyksellä arvioituna lyhytnäköistä politiikkaa. Näköpiirissä oli jo 1940-luvullakin päämäärä, jonka mukaisesti pientiloista piti pyrkiä kohti suurempia kokonaisuuksia, ja asutustoiminta toimi tätä päämäärää vastaan. Joka tapauksessa asutukseen ryhdyttiin pian suunnitelmien valmistumisen jälkeen, ja Etelä-Savon kartanot ja suurtilatkin joutuivat luovuttamaan viljelysmaitaan asutustoiminnan tarpeisiin.¹³

Heti sodan päättymisen jälkeen, vuoden 1945 alussa, Etelä-Savossa oli siirtoväkeä kaikkiaan 14 700 henkeä ja Pohjois-Savossa 17 800 henkeä, mutta Länsi-Suomessa – erityisesti Etelä-Pohjanmaalla – oli erittäin runsaasti siirtoväkeä odottamassa asutussuunnitelmien valmistumista ja lopullista sijoittamistaan. Lopulta vuoden 1950 väestönlaskennan yhteydessä siirtoväen määrää tutkittaessa Savon siirtolaisten määrä oli selvästi kasvanut vuoteen 1945 verrattuna. Maakunnan eteläosassa oli tällöin siirtoväkeä kaikkiaan 18 200 henkeä ja pohjoisosassa peräti 21 500 henkeä.¹⁴ Vuoden 1950 väestönlaskennan luvut eivät vastaa ehdottoman tarkasti todellisuutta, sillä kaikki siirtoväkeen kuuluvat eivät ilmoittaneet itseään enää siirtoväkeen kuuluviksi, minkä vuoksi todelliset luvut olivat todennäköisesti esitettyjä jonkin verran suuremmat.

Kaikkiaan siirtoväen tilastoiminen sotien jälkeen oli horjuvaa, ja ehdottoman täsmällisiä lukuja asiasta ei voida mitenkään saada. Siirtoväki etsi lopullista sijoittumispaikkaansa ja liikkui maassa vilkkaasti, joten kaikki hetkittäiset tarkastelut antavat erilaisen kuvan siirtoväen määrästä alueellisesti. Savon osalta siirtoväen määrä näyttäisi olleen huipussaan syksyllä 1947, jolloin siirtoväen lukumäärä tilastoitiin kuntakohtaisesti syyskuun lopussa. Tällöin Pohjois-Savossa oli siirtoväkeä vajaat 27 000 henkeä, mikä oli vuoden lopun henkikirjoitettuun väestöön verraten 10,8 %. Etelä-Savossa siirtolaisten määrä oli samaan aikaan 22 000 henkeä, mikä oli 11,3 % vuoden lopun henkikirjoitetusta väestöstä.¹⁵

Myös kunnittain tarkasteltuna siirtoväen määrä oli monissa kunnissa tuolloin suurin, sillä kokonaisuudessaan se alkoi tämän jälkeen hitaasti vähetä, mihin syynä lienee siirtoväen hidas virtaaminen etelän suuriin asutuskeskuksiin. Esimerkiksi Kuopiossa siirtoväkeä tilastoitiin syyskuun lopussa vuonna 1947 kaikkiaan 4 662 henkeä, mikä oli vuoden lopun asukaslukuun verraten peräti 15,8 %. Kuopion siirtoväen määrä oli absoluuttisesti tarkastellen Savon korkein, mutta suhteellisesti Pohjois­-Savossa sen ohittivat Juankoski ja Maaninka, joista edellisessä siirtoväen osuus oli 19,9 % ja jälkimmäisessä 18,6 % kuntien vuoden lopun henkikirjoitettuun väestöön verraten. Etelä­ Savossa Mikkelissä, Pieksämäellä ja Savonlinnassa siirtoväkeä oli noin 20 % saman vuoden lopun henkikirjoitetusta väestöstä. Etelä-Savon maalaiskunnista siirtoväen suhteellinen osuus henkikirjoitettuun väestöön verraten oli korkein Pieksämäen  maalaiskunnassa, jossa se kohosi 18,7 %:iin.¹⁶

Vuoden 1947 lukuihin verrattuna 1950 väestönlaskennan luvut osoittavat Savon osalta jo selvää laskua; siirtoväen määrä maakunnassa oli selvästi vähentynyt huippumäärästään. Kehityssuunta ei kaikissa kunnissa ollut yhtenevä, sillä sellaisiakin alueita oli, joilla siirtoväen määrä kasvoi. Pohjois-Savon 29 kunnasta siirtoväen määrä kasvoi vuosina 1947–1950 vain neljässä. Nämä neljä kuntaa olivat Iisalmi, Varkaus, Kuopion maalaiskunta ja Rautalampi. Muissa 25 kunnassa määrä väheni. Etelä-Savossa siirtoväen määrän suhteen kasvun kuntia oli 8 kaikkiaan 26 kunnasta. Nämä kunnat olivat Pieksämäki, Anttola, Kangaslampi, Kangasniemi, Kerimäki, Mäntyharju, Punkaharju ja Savonranta.¹⁷

Siirtoväen osuus koko väestöstä vaihteli merkittävästi kuntien kesken. Vuonna 1950 Pohjois­-Savon väestöstä oli siirtoväkeä 8,4 % ja Etelä­-Savon väestöstä 9,1 %. Eniten siirtoväkeä suhteessa kunnan asukaslukuun oli Pieksämäellä, jossa siirtoväen osuus kohosi peräti 22 %:iin. Näin risteysaseman ympärille muodostuneen kauppalan väestöstä enemmän kuin joka viides kuului siirtoväkeen. Pieksämäen vahva siirtoväkikeskittymä perustui kunnan luonteeseen: suomalainen yhteiskunta oli vahvassa liikehdinnän tilassa, ja hyvät kulkuyhteydet keräsivät väkeä taajamamaisiin liikenteen solmukohtiin. Muita merkittäviä siirtoväen keskittymiä Etelä­Savossa olivat Mikkeli, Savonlinna ja Joroinen, joista kussakin siirtoväen osuus koko väestöstä oli vuonna 1950 enemmän kuin 12 %. Pohjois­-Savon merkittävin siirtoväen keskittymä oli suhteellisesti tarkasteltuna pieni teollisuuspaikkakunta Juankoski, jonka väestöstä runsaat 16 % kuului siirtoväkeen vuonna 1950. Yli 12 %:n osuuteen siirtoväen määrä kohosi Pohjois­-Savossa lisäksi Maaningalla.¹⁸

Jos tarkastellaan siirtoväen absoluuttista määrää, suurimmiksi ”siirtolaispitäjiksi” kohoavat luonnollisesti Savon vanhat kaupungit, Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna sekä Pieksämäen kauppala. Kuopiossa oli siirtoväkeä vuonna 1950 kaikkiaan yli 3 500 henkeä ja Mikkelissä miltei 2 500 henkeä. Kaupunkien siirtoväki poikkesi merkittävästi maaseudun siirtoväestä, sillä kaupunkeihin ei varsinaisesti asutettu ketään, vaan väki hakeutui niihin oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti.

Maalaiskunnista yli 1 000 henkeä siirtoväkeä saivat Pohjois-Savossa Suonenjoki, Kiuruvesi, Kuopion maalaiskunta, Lapinlahti ja Leppävirta; lisäksi Maaninka sai lähes tuhat henkeä. Etelä-Savossa vain kahteen maalaiskuntaan päätyi siirtoväkeä yli 1 000 henkeä. Nämä kunnat olivat Joroinen ja Sääminki. Joroinen oli vanha kartanopitäjä ja Säärninki Savonlinnan ympärille sijoittunut kunta. Lähes tuhat henkeä siirtoväkeä sai myös Mikkelin maalaiskunta.¹⁹

Kun oli olemassa kuntia, joihin siirtoväkeä kertyi tavallista enemmän, oli myös kuntia, joissa asutustoiminta jäi vähäiseksi. Etelä-Savossa vähän siirtoväkeä saivat esimerkiksi Enonkosken, Hirvensalmen, Pertunmaan, Puumalan ja Savonrannan kunnat, joissa siirtoväen osuus koko väestöstä oli vuonna 1950 vähemmän kuin 5 %. Etelä-Savossa vähiten siirtoväkeä oli Pertunmaan ja Puumalan kunnissa, joissa siirtoväen osuus väestöstä oli vuonna 1950 3,0 ja 2,9 %.²⁰ Siirtoväen vähäinen määrä kunnissa johtui pääosin asuttamiseen soveltuvan maan puutteesta alueella.

Pohjois-Savossa erityisen vähän siirtoväkeä tuli Rautavaaran kuntaan, joka jo siirtoväen asutussuunnitelmia laadittaessa jätettiin kokonaan asutustoiminnan ulkopuolelle. Tilanne oli monessa mielessä erikoinen, sillä Rautavaara oli kunta, jossa koko maata tarkastellen kaikista eniten maatiloja oli joutunut puutavarayhtiöiden omistukseen ja jossa siksi olisi ollut paljon sopivaa maata helposti otettavissa asutustoiminnan käyttöön. Rautavaara oli karua vedenjakajaseutua, jossa maatalous oli aina jäänyt varsin heikoksi ja kehittymättömäksi. Tämä oli osaltaan johtanut siihen, että tiloja myytiin aikanaan puutavarayhtiöille Suomen mitassa ennätysmäisen runsaasti. Yhtiöiden tilat olivat vuosikymmenten aikana jääneet käytännössä kokonaan viljelyksestä ja niiden vähäiset pellot olivat metsittyneet viljelykelvottomiksi. Rautavaaran alue oli muuttunut käytännössä asutuskelvottomaksi tai ainakin hyvin heikosti asutukseen sopivaksi. Vuoden 1945 lopussa Rautavaaralla oli siirtoväkeä ainoastaan 9 henkeä ja vuonna 1950 42 henkeä. Tämä oli vain 0,9 % koko kunnan väestöstä.²¹

Rautavaaran erikoisasema siirtoväen suhteen ei kuitenkaan lopulta tarkoittanut sitä, että kunta olisi jäänyt kokonaan asutustoiminnan ulkopuolelle. Siirtoväen asuttamisessa päämääränä oli, että tiloille olisi pitänyt saada jo asutusvaiheessa myös valmista viljelysmaata niin, että tilat olisivat pian tulleet taloudellisesti elinkelpoisiksi. Sen sijaan muussa sodanjälkeisessä asutustoiminnassa tämä päämäärä ei ollut yhtä keskeinen, vaan muista asutustiloista suuri osa oli luonteeltaan nk. kylmiä tiloja. Ne sisälsivät ainoastaan maapohjan, josta asutettava sai itse raivata koko tilansa. Näitä lähinnä rintamamiehille ja muille maansaantiin oikeutetuille osoitettuja tiloja perustettiin runsaasti myös Rautavaaralle, jonne näitä muita asutustiloja syntyi kaikkiaan 189. Luku oli miltei 22 % koko Rautavaaran tilaluvusta, mikä oli suhteellisesti ottaen selvästi eniten verrattuna kaikkiin Kuopion maanviljelysseuran alueen varsinaisiin maalaiskuntiin. Karjalaisen siirtoväen asutustiloja kuntaan perustettiin vain 8.²²

Pohjois-Savossa oli Rautavaaran ohella myös muita kuntia, joissa siirtoväen määrä jäi merkittävän alhaiseksi. Tällaisia olivat esimerkiksi Nilsiä, Säyneinen ja Varpaisjärvi, joissa kaikissa oli vuonna 1950 siirtoväkeä vähemmän kuin 5 % koko väestöstä. Näistä kunnista Nilsiä oli suuri, Varpaisjärvi keskikokoinen ja Säyneinen pieni, mutta yhteistä kaikille kolmelle oli suunnilleen samanlainen tilanne, joka Rautavaarallakin oli noussut siirtoväen asutustoimintaa vastaan: kunnat sopivat luonnonoloiltaan ja rakenteeltaan heikosti uudisasutustoimintaan.

Siirtoväen Pohjois-Savoon asuttamisen erityispiirteenä oli ortodoksinen väestö, jota menetetyllä alueella oli runsaasti. Vuonna 1930 Viipurin läänissä oli ollut kaikkiaan 51 000 ortodoksista uskoa tunnustavaa asukasta, kun heidän määränsä koko maassa oli kaikkiaan 67 000 henkeä. Viipurin läänin vahva ortodoksikeskittymä oli Raja-Karjalassa, jonka väestön sijoitusalueeksi tuli suunnitelmissa Pohjois-Karjala ja Pohjois-Savo. Menetetyssä Karjalassa vahvoja ortodoksipitäjiä olivat Suistamo, Korpiselkä, Suojärvi, Salmi ja Impilahti, joista Suojärveä lukuun ottamatta kaikkien asukkaita asutettiin runsaasti Pohjois-Savoon. Näin merkittävän ortodoksisen väestön saivat käytännössä kaikki Pohjois-Savon kunnat.

Vuonna 1950, jolloin Pohjois-Karjala kuului vielä Kuopion lääniin, läänin väestöstä 6,9 % kuului ortodoksiseen kirkkoon. Mikkelin läänissä ortodoksien suhteellinen osuus oli 1,2 %. Kymmentä vuotta myöhemmin Kuopion läänin ortodoksisen väestön osuus oli lähinnä Pohjois­Karjalan läänin perustamisen vuoksi alentunut 4,5 %:iin, mikä oli koko maahan verraten kolminkertainen osuus. Ortodokseja oli tällöin läänissä runsaat 12 000 henkeä. Mikkelin läänissä ortodoksisen väestön määrä oli hieman runsaat 2 000 henkeä, ja heidän suhteellinen osuutensa 0,9 % koko väestöstä.²³

Ortodoksiväestön sijoittaminen Savoon ja Pohjois-Karjalaan oli täysin tietoinen ratkaisu, ja väestön pitäminen suhteellisen kompaktilla alueella pyrki säilyttämään ortodoksisen väestön mahdollisuudet jatkaa perinteisen uskontonsa harjoittamista. Käytännössä luterilaiset ja ortodoksiset väestöt alkoivat kuitenkin pian sodan jälkeen sekoittua keskenään, mikä johti ortodoksien määrän asteittaiseen supistumiseen. Tavallista oli nimittäin, että seka-avioliitoista syntyneet lapset kastettiin luterilaisiksi. Tällä pyrittiin helpottamaan lasten tulevaisuutta luterilaisessa Suomessa, jossa esiintyi vielä pitkään jonkinasteista vieroksuntaa ortodokseja kohtaan. Vasta myöhemmin ortodoksisuuden edellytykset paranivat, ja uskontokunnan vahvistuminen alkoi uudelleen.

Uusi, määrällisestikin merkittävä ortodoksinen väestönosa rikastutti Savon kulttuurielämää, ja ortodoksinen vaikutus tuli näkymään useilla elämänalueilla. Ajan mittaan ortodoksit kuitenkin sulautuivat jonkin verran valtaväestöön ja heidän suhteellinen osuutensa väestöstä alkoi hitaasti vähentyä. 1990-luvun lopulla koko Suomessa oli enää noin 55 000 ortodoksia, kun heitä 1930-luvulla oli ollut vielä miltei 70 000. Pohjois-Savo säilytti kuitenkin asemansa ortodoksien tiivistymänä, sillä vuonna 1991 Kuopion läänissä oli suhteellisesti toiseksi eniten ortodokseja. Heitä oli väestöstä kaikkiaan 3 %, ja vain Pohjois-Karjalassa ortodokseja oli selvästi enemmän, 6,3 % väestöstä. Maan muissa lääneissä ortodoksisen väestön osuus jäi alle yhden prosentin.

Maaltapako koski voimakkaasti myös karjalaista siirtoväkeä, jonka elämän edellytykset jäivät uusilla asuinsijoilla vaatimattomiksi. Asutustilojen peltoalat jäivät useimmissa tapauksissa pieniksi kestämään suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutoksen aiheuttaman paineen, minkä vuoksi siirtoväki oli maaltapaossa aktiivisempaa kuin muu savolaisväestö, ts. siirtoväen muuttoalttius oli kohonnut. Kun Leo Paukkunen tutki 1980-luvun lopulla siirtokarjalaisia nyky­Suomessa, hän joutui havaitsemaan, kuinka karjalaisten tie oli muun väestön tavoin vienyt etelään nk. ruuhka-Suomeen.²⁴

Esimerkiksi Kannaksella aivan rajalla sijainneen Raudun pitäjän asukkaista asui vuonna 1946 kaikkiaan miltei 1 600 henkeä Pieksämäellä ja Pieksämäen maalaiskunnassa. Vuonna 1971 näissä kunnissa asui enää vajaat 280 Raudussa syntynyttä, ja suurimmaksi rautulaiskeskittymäksi oli noussut Helsinki, jossa asui kaikkiaan 508 Raudussa syntynyttä henkilöä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että rautulaisten merkitys varsinaisella asutusalueellaan Mikkelin läänissä olisi käynyt merkityksettömäksi, sillä yli 100 rautulaissyntyistä asukasta asui lisäksi Mikkelissä, Haukivuorella, Joroisissa, Kangasniemellä, Mikkelin maalaiskunnassa ja Mäntyharjulla.²⁵

Toiseksi esimerkiksi siirtokarjalaisten sijoittamisesta ja valumisesta edelleen etelään sopii Salmin suuri ja hyvin vahvasti ortodoksinen väestö. Sodan syttyessä Salmissa oli kaikkiaan noin 13 000 asukasta, joista riitti runsaasti asutettavaa moneen pitäjään jäljelle jääneen Suomen alueelle. Salmilaisten merkittävimmät asutuspitäjät olivat Heinävesi (1 227 asukasta vuonna 1946), Lapinlahti (1 460) ja Pielavesi (1 231), minkä lisäksi yli 500 salmilaista asutettiin Juankoskelle, Kaaville, Leppävirralle, Nilsiään, Tervoon ja Tuusniemelle. Helsingissä salmilaisia oli vuonna 1946 kaikkiaan  223 henkeä. Vuonna 1971 Heinävedellä asui 64 sellaista henkilöä, jotka olivat vuonna 1939 asuneet Salmissa tai syntyneet siellä. Vastaavasti Lapinlahdella oli vuonna 1971 jäljellä 239 salmilaista ja Pielavedellä 202. Suurin salmilaiskeskittymä oli vuonna 1971 jälleen Helsinki, jossa asui kaikkiaan 1 260 salmilaista. Kuopiossa salmilaisia asui vuonna 1971 kaikkiaan 767, mikä oli selvästi eniten verrattuna muihin Savon pitäjiin.²⁶

MUU SODANJÄLKEINEN ASUTUSTOIMINTA

Sodan jälkeen Suomella oli edessä mittava asutustoiminta. Sen kohteiksi joutuivat toisaalta menetettyjen alueitten siirtoväki ja toisaalta rintamamiehet, joille oli sodan kestäessä luvattu maata. Rauhanteossa menetettyjen alueiden väestö oli pääasiassa maatalousväestöä, jonka sijoittamisen jäljelle jääneeseen maahan piti tapahtua nopeasti ja tehokkaasti. Siirtoväen asuttamisella oli kaksi keskeistä tavoitetta: siirtoväki piti saada asettumaan paikoilleen ja yhteiskunnallisesti rauhoittumaan. Toisaalta Suomen elintarvikeomavaraisuuden kohottaminen ja elintarviketuotannon turvaaminen vaativat maatalouden tehostamista. Nämä molemmat päämäärät uskottiin saavutettavan perustamalla siirtoväelle uusia asutustiloja ja raivaamalla niille riittävästi peltoa tilojen toimeentulon takaamiseksi.

Sodan aikana oli myös luvattu huolehtia rintamamiehistä, sotaleskistä, -orvoista ja -invalideista. Lupaukset olivat osa sodanaikaista henkistä maanpuolustustyötä, jonka tarkoituksena oli kohottaa rintamajoukkojen taistelumoraalia luomalla sodankäynnille reaalinen perusta. Ennen sotia Suomessa oli edelleen asutustoimista huolimatta ollut mittava joukko maa- ja metsätalousväestöä, joka eli maasta irrallaan ja jonka olot koettiin sosiaalisesti ongelmallisiksi sekä väestönosan itsensä että yhteiskunnankin kannalta. Sodan jälkeen tuli aika ryhtyä lunastamaan tehtyjä lupauksia, mikä laajensi asutustarpeen sunnilleen kaksinkertaiseksi siirtoväen asuttamiseen verrattuna.

Savossa asutustoiminta oli intensiivistä, ja maakunnan alueelle perustettiin vuoteen 1959 mennessä kaikkiaan miltei 10 000 asutustilaa. Näistä Pohjois-Savon osuus oli noin 6 100 tilaa ja Etelä-Savon 3 900 tilaa.²⁷ Ero maakunnan etelä- ja pohjoisosien välillä selittyy lähinnä sillä, että Etelä-Savon pinta-alasta suurempi osuus oli vettä, ja siitä, että eteläosan asutus oli muutenkin tiheämpää eikä mahdollisuuksia laajaan lisäasutukseen ollut yhtä paljon.

Pohjois-Savon 6 100 asutustilasta siirtoväen osuus oli noin 2 500 tilaa ja muiden maansaantiin oikeutettujen osuus noin 3 500 tilaa. Tämä tarkoitti sitä, että alueen koko tilaluku kasvoi asutustoiminnan vuoksi kaikkiaan 19 %, eli käytännössä joka viides pohjoissavolainen maatila oli 1950-luvun lopussa asutustila.²⁸

Etelä-Savon 3 900 asutustilasta siirtoväen osuus oli vajaat 1 400 tilaa ja muiden maansaantiin oikeutettujen osuus vajaat 2 500 tilaa. Maakunnan eteläosan tilojen lukumäärä kasvoi asutustoiminnan tuloksena 16,5 %, mikä merkitsi sitä, että alueella joka kuudes tila oli 1950-luvun lopulla asutustila.²⁹

Pohjois-Savossa lukumäärältään eniten asutustiloja perustettiin alueen luoteiseen osaan Kiuruveden, Pielaveden, Iisalmen maalaiskunnan, Vieremän, Sonkajärven ja Lapinlahden kuntiin. Näistä asutustilojen lukumäärä oli suurin Kiuruvedellä, jonka alueelle perustettiin 219 siirtoväen ja 314 muuta asutustilaa eli yhteensä 533 tilaa. Pielavedellä asutustiloja oli kaikkiaan 435, Iisalmen maalaiskunnassa ja kaupungissa yhteensä 429, Sonkajärvellä 355 ja Vieremällä ja Lapinlahdella 310 kummassakin. Vieremällä kaikista tiloista joka neljäs oli asutustila vuonna 1959.³⁰

Asutustoiminnan laajuus vaihteli melkoisesti eri kuntien kesken, vaikka siirtoväen asuttaminen ja muu asutustoiminta tasoittivatkin keskinäisillä eroillaan kokonaisuutta. Pohjois­-Savossa asutustoiminnan suhteellinen merkitys tilaluvun kasvuun oli suurin alueen kaupungeissa Kuopiossa ja Iisalmessa, joista jälkimmäisen tilaluku kasvoi peräti 57 % ja edellisenkin 43 %. Kaupunkien tilaluku koostui kuitenkin ennen muuta rintamamiestonteista ja pienistä asuntotiloista, joita ei voi verrata varsinaiselle maaseudulle perustettuihin todellisiin asutustiloihin. Tämä vinouttaa tilastollista asutustoiminnan tarkastelua ja kohottaa kaupunkikunnat asutustoiminnan kärkeen.

Varsinaisista maalaiskunnista merkittävin tilaluvun kasvu oli Juankoskella, jossa maanhankintalain totuttaminen kohotti kunnan tilalukua 36 %. Karttulan ja Maaningan tilaluvut kohosivat 26 %, Vieremän 25 % ja Siilinjärven 24 %. Näiden lisäksi yli 20 %:n tilaluvun kasvuun pääsivät Pohjois-Savossa Kiuruvesi, Lapinlahti, Pielavesi, Rautalampi, Rautavaara, Sonkajärvi, Suonenjoki ja Tervo. Toiseen suuntaan poikkeava kunta oli pieni Säyneinen, jonka tilaluku kohosi maanhankintalain toimeenpanon seurauksena vain 5,5 %.³¹

Näin laaja asutustoiminta muutti Pohjois­-Savon asutuksellista kuvaa merkittävästi, eikä voida vähätellä asutustoiminnan taloudellista vaikutusta sodanjälkeisessä maakunnassa. Koskaan aikaisemmin ei vastaavanlaista asutustoimintaa ollut missään toteutettu yhtä lyhyenä ajanjaksona. On totta, että torpparilakien ja sotienvälisen asutustoiminnan myötä itsenäisiä tiloja syntyi jonkin verran enemmän kuin maanhankintalain toteuttamisen kautta, mutta torpat olivat tiloina ja viljelminä syntyneet parin vuosisadan kuluessa, ja niiden itsenäistäminen oli ainoastaan tapahtuneen tosiasian tunnustaminen ja vuokratilojen muuttaminen itsenäisiksi. Maanhankintalain seurauksena syntyneet tilat luotiin alusta alkaen puolentoista vuosikymmenen aikana, jos kohta osa tilojen viljelymaista olikin jo aikaisemmin raivattua valmista peltoa.

Etelä-Savossa maanhankintalain mukainen asutustoiminta ja torpparivapautuksen sekä 1920- ja 30-lukujen asutuslakien synnyttämien tilojen lukumäärä oli käytännössä yhtä suuri – noin 17 % tilojen kokonaismäärästä vuonna 1959. Pohjois-Savossa varhemmat asutustoimet – torpparivapautus ja sotienvälisen ajan vapaaehtoinen asutustoiminta – olivat kasvattaneet tilalukua 24 %, kun maanhankintalain toteuttamisen seurauksena tilaluku kasvoi noin 19 %.³²

Etelä-Savon osalta asutustoiminnan merkitys oli miltei yhtä suuri kuin maakunnan pohjoisosassakin, ja aivan samoin kunnittaiset erot asutustoiminnan intensiteetin suhteen olivat suuria. Lukumääräisesti eniten asutustiloja syntyi Heinävedelle, jonne perustettiin 80 siirtoväen ja 281 muiden maansaantiin oikeutettujen asutustilaa eli yhteensä 361 tilaa. Yli kolmen sadan asutustilojen lukumäärä kohosi myös Juvalla, jonka alueelle perustettiin kaikkiaan 307 tilaa. Lähes 300 asutustilaa perustettiin myös Sääminkiin ja yli 250 tilaa Joroisiin. Yli 200 asutustilan sijoituskuntia olivat lisäksi Kerimäki, Kangasniemi ja Rantasalmi. Vähiten asutustiloja varsinaisista maalaiskunnista sai Virtasalmi, jonka alueelle niitä perustettiin kaikkiaan vain 45. Alle sadan asutustilan kuntia olivat sen lisäksi Anttola, Hirvensalmi, Jäppilä, Enonkoski, Pertunmaa, Puumala ja Punkaharju.³³

Suhteellisesti eniten, yli 60 %, kasvoi asutustoiminnan tuloksena Pieksämäen tilaluku. Pieksämäen kauppalan osalta kehityksen kuva on kuitenkin varsinaisiin maalaiskuntiin verrattuna poikkeava, sillä tiloista tuskin yksikään oli varsinainen maatila, jonka asukkaat olisivat saaneet pääelantonsa maataloudesta. Käytännössä nämä tilat olivat omakotitontteja, joihin liittyi vaatimaton puutarha -alue. Pieksämäen taajaman liepeille syntyi kaikkiaan 75 asutustilaa, joiden asukkaista suurin osa harjoitti kaupunkimaisia elinkeinoja. Myös Mikkelin kaupungin tilaluku kohosi 40 %, mikä oli enemmän kuin missään Etelä-Savon varsinaisessa maalaiskunnassa, ja ilmiön selitys on sama kuin Pieksämäen kohdallakin.

Varsinaisista maalaiskunnista raskaimman asutustaakan tuli kantamaan Kangaslammen pieni kunta, jonka alueelle sijoitettiin kaikkiaan 59 siirtoväen ja 95 muuta asutustilaa. Näiden tilojen vaikutuksesta Kangaslammen tilaluku kasvoi kolmanneksella. Toinen vahva asutuspitäjä oli Joroinen, jonka tilaluku kasvoi 26 % eli yli neljänneksellä. Muita merkittäviä asutustoiminnan maalaiskuntia Etelä-Savossa olivat Heinävesi, Haukivuori, Kerimäki, Savonranta ja Sääminki, joista kaikissa enemmän kuin joka viides tila oli asutustila vuonna 1959 maatalouslaskentaa tehtäessä. Vähällä sodanjälkeisestä asutustoiminnasta pääsivät Hirvensalmi, Pertunmaa, Puumala ja Virtasalmi. Näissä kunnissa asututustiloja oli 1950-luvun lopussa vähemmän kuin 10 % kaikista tiloista.³⁴

Asutustilaryhmien pinta-alat poikkesivat merkittävästi toisistaan, ja vaihteluväli esimerkiksi tilojen peltopinta-alan suhteen oli suuri. Siirtoväen asutustilat olivat pääsääntöisesti keskikooltaan selvästi suurempia kuin muiden asutustilaan oikeutettujen tilojen. Tyypillisen siirtoväen asutustilan peltopinta-ala oli 1950-luvun lopussa sekä Etelä- että Pohjois-Savossa 5–10 hehtaaria, ja tällaisia tiloja oli runsaat 40 % kaikista siirtoväen asutustiloista. Kaikkiin tiloihin nähden 5–10 hehtaarin siirtoväen asutustilat olivat yliedustettuja, vaikka kaikkien tilojen joukossakin tämä kokoryhmä oli suurin. Etelä­Savon kaikkien maatilojen joukossa 5–10 peltohehtaarin tiloja oli 30 % ja Pohjois-Savossa 28 %, joten ryhmän osuuden ero siirtoväen asutustilojen kokojakaumassa oli noin kymmenen prosenttiyksikköä siirtoväen tilojen hyväksi. Ero johtui ennen muuta siitä, että asutustilojen joukossa tätä suurempia tiloja oli vähemmän kuin kaikkien tilojen jakaumassa. Samaten kaikkien maatilojen joukossa pienten tilojen osuus oli suurempi kuin siirtoväen asutustilojen ryhmässä.³⁵

Ero oli helposti ymmärrettävä, sillä todella suuria asutustiloja ei yleensä perustettu, minkä vuoksi suuriin tilaryhmiin ei näitä tiloja juuri lukeutunut. Toisaalta ennen muuta siirtoväen osalta päämääränä oli perustaa nimenomaan maataloustiloja, joilla asuvat saisivat elantonsa maataloudesta ja jotka ottaisivat aktiivisesti osaa maan elintarvikeomavaraisuuden kohottamiseen. Kaikista maatiloista pienten, alle kahden peltohehtaarin tilojen määrä oli korkea, koska maatiloiksi laskettiin myös ne asuntotilat, joiden haltijat saivat pääasiallisen elantonsa varsinaisen maatalouden ulkopuolelta eli maaseudun suurista sivuelinkeinoista. Näillä pienillä tiloilla koko eläminen perustui vähäiseen maatalouteen ja sitä vahvasti täydentäviin ansiotöihin, joista keskeisen sektorin tarjosi paljon työvoimaa vaativa metsätalous monine liitännäisineen. Etelä-Savossa oli vuonna 1959 yli 3 600 viljelmää, joiden peltopinta-ala oli vähemmän kuin 1 hehtaari. Pohjois-Savossa tällaisia tiloja oli noin 4 600.³⁶

Tyypillinen siirtoväen asutustila käsitti peltoa 3–10 hehtaaria; tällaisia tiloja oli 2/3 kaikista siirtoväen asutustiloista. Muiden asutustilojen osalta tyyppijakauma oli monipuolisempi, ja ymmärrettävästi näiden tilojen peltopinta-alat olivat vielä 1950-luvun lopussa keskimääräisesti vähäisempiä kuin siirtoväen asutustilojen. Muiden maansaantiin oikeutettujen tilat perustettiin usein raakaan metsään ja soille, ja koko viljelysmaan ala oli itse raivattava. Monetkaan eivät ehtineet puolentoista vuosikymmenen aikana raivata niin paljon peltoa, että tilojen kokoluokka olisi noussut 5–10 hehtaarin tasolle. Muiden asutustilojen joukossa oli myös merkittävä joukko asuntotontteja, joista ei ollut tarkoitustakaan raivata maatilaa, jonka viljelyllä asuja olisi saanut merkittävän osan edes omasta ravinnostaan. Muiden maansaantiin oikeutettujen tilojen tyypillisin koko oli kaikesta huolimatta Pohjois-Savossa sama kuin siirtoväen asutustilojenkin eli 5–10 peltohehtaaria: tällaisia tiloja oli vajaat 27 % muista asutustiloista. Maakunnan eteläosassa tyypillisin muu asutustila oli kooltaan 3–5 peltohehtaaria; tällaisia tiloja oli Etelä-Savon muista asutustiloista 23 %.

Peltopinta-aloiltaan pienemmissä tilaryhmissä siirtoväen asutustilat olivat muihin asutustiloihin nähden suhteelliselta osuudeltaan vähäisempiä. 3–5 hehtaarin peltopinta-alan asutustilojen osalta suhteelliset osuudet olivat suunnilleen samat, ja sitä suurempien tilojen osalta siirtoväen asutustilat olivat selvästi osuudeltaan runsaslukuisempia.

Kaikkiaan muitten asutustilojen ryhmä oli monimuotoisempi kuin siirtoväen asutustilojen. Tähän oli perussyynä nimenomaan tilojen perustamisen tarkoituksen erot. Muista maansaantiin oikeutetuista oli päämääränä saada työvoimaa nimenomaan metsätalouden tarpeisiin eikä niinkään osanottajia suoranaiseen maataloustuotantoon. Tämän vuoksi kaikki tilojen kokoluokat alle puolen peltohehtaarin kääpiötiloista aina 10 peltohehtaarin maatiloihin olivat edustettuna suhteellisen tasaisesti eikä yhtä selviä kokoluokkakeskittymiä esiintynyt kuin siirtoväen tilojen kohdalla.

Asutustilojen kohtalo jatkossa oli kuulua vahvasti siihen tilaryhmään, jolta maaltapako alkoi ja jolta se pysyi vahvana koko 1960- ja 1970-lukujen ajan. Asutustilat olivat pääosaltaan suhteellisen pieniä ja rakennuksetkin usein suhteellisen vaatimattomia pula-ajan tuotteita. Asutustiloilta puuttui myös pitkä, ikiaikainen asumisen kulttuuri, joka olisi tehnyt lähtemisen ja luovuttamisen vaikeaksi elinolojen alkaessa vaikeutua. Suhtautuminen maahan ja asuinpaikkaan on luonnollisesti erilainen, jos tilalla on asuttu pari vuosikymmentä, verrattuna siihen, että sillä olisi asuttu pari vuosisataa. Samaten suhteet naapureihin ja koko kotiseutuun olivat asutustiloilla löyhemmät kuin kiinteässä kyläyhteisössä, jossa luovuttaminen ja kaiken jättäminen olisi ollut sosiaalisestikin oman tappion ja heikkouden tunnustamista naapureille. Toisaalta on pakko nähdä myös se tosiseikka, että maatalouden kehittyessä ja teknistyessä myös tämä kehitys ajoi pientilojen ohitse. Koneistaminen ja teknistäminen ei ollut pienellä tilalla mahdollista eikä järkevääkään, mikä teki viljelyn jatkamisen niillä kannattamattomaksi ja osin mahdottomaksikin.

Toisaalta monet asutustilat jäivät Savoonkin jatkamaan elämäänsä alueen talouselämän ja kulttuurin olennaisina osina. Monella asutustilalla yritteliäisyys oli vahvaa, ja rakennetut ja raivatut uudistilat toimivat esimerkkeinä paikalliselle vanhallekin asutukselle maa- ja maatilataloutta uudistettaessa. Raivaus ja rakennus olivat toiselta puolelta myös ihmistä tilaan kiinnittäviä tekijöitä, sillä uusi asutustilallinen koki jokaisen peltohehtaarin ja aarin oman henkilökohtaisen työnsä tulokseksi, jonka hylkääminen merkitsi oman työn kieltämistä ja periksi antamista. Samaten rakennusten jokainen naula ja lauta oli oman käden laittamaa ja uutta; niitäkin oli vaikea jättää. Toisaalta yhteiskunnan rankka muutos oli sellainen tekijä, jonka edessä monen oli luovutettava ja todettava yritys epäonnistuneeksi, halusi sitä sitten tai ei.

Jälkeenpäin on hyvä pohtia koko sodanjälkeisen asutustoiminnan merkitystä ja lopputulosta. Asutustoiminnan kiireisimpinä vuosina tilojen raivaus ja rakennus loivat maahan erittäin runsaasti taloudellista aktiviteettia, jonka merkitys kansantalouden kohentamiselle sen sodanaikaisesta tilasta oli suuri. Vahvan asutustoiminnan alueella Savossakin asutustoiminnan merkitys oli suuri, ja on vaikea kuvitella, että kukaan alueella elänyt olisi jäänyt asutustoiminnan vaikutuksista osattomaksi.

Asutustoiminnan tarkoituksena oli sitoa toisaalta siirtoväki ja toisaalta muut maansaantiin oikeutetut maahan ja rauhoittaa tämä väestön osa ennen muuta poliittisesti. Savossa poliittinen ilmapiiri oli muusta maasta poikkeava, ja laajamittainen asutustoiminta kehitti sitä edelleen erikoisemmaksi. Siirtoväellä ja asutustilallisilla tuli olemaan suuri merkitys esimerkiksi maalaisliiton kansanedustajan, sittemmin oppositioon joutuneen ja oman pienpuolueen perustajan Veikko Vennamon poliittisen toiminnan tukialueen muodostumisessa nimenomaan Savoon. Myös nk. korpikommunismin savolainen osa sai uutta käyttövoimaa asutustilallisista. Toisaalta oman tilan raivaus ja rakentaminen vei asutetun väestön huomion ja voimat niin tarkkaan, että aktiivisempi toiminta yhteiskunnallisella sektorilla taisi jäädä siltä vähemmäksi kuin mitä se muuten olisi ollut: ihmiset olivat loppumattomasta raskaasta työstä niin väsyneitä, ettei aktiviteetti juuri riittänyt muuhun. Toisaalta oman tilan – vaatimattomankin – hahmottuminen antoi asukkaille uskoa tulevaisuuteen ja jonkinlaista täyttymyksen tunnetta, ja näiden turvin väestö jaksoi taloudellisesti erittäin vaikeina ja puutteellisina aikoinakin. Varsinaisesta hyvinvoinnista asutustiloilla ei varmaankaan voi puhua ennen 1970-lukua, jos silloinkaan.

Kun jälkikäteen tarkastellaan koko asutustoimintaa, ajatuksiin pyrkii hiipimään epäilys toiminnan lopullisesta tarkoituksesta. Voidaan pohtia, oliko asutustoiminnan johdossa sodan jälkeen jo olemassa näkemys siitä, että koko toiminta olisi vain välttämätön väliaikaisratkaisu, jolla asutettava väestö pantaisiin säilöön maan ja kansantalouden tulevia tarpeita varten. Tällainen näkemys on liian kyyninen ollakseen totta, ja totuus asiasta on varmasti se, että sen paremmin poliittisella johdolla kuin virkamiehilläkään ei ollut tietoa tai näkemystä yhteiskunnan tulevasta kehityksestä, joka tuli tekemään pienistä tiloista elinkelvottomia ja niiden asukkaista kasvavien keskusten potentiaalista työvoimaa.

Asutustoiminta oli aikanaan välttämätön ratkaisu, jolla oli useita konkreettisia ja tärkeitä tavoitteita. Suomen kehittyvä metsäteollisuus tarvitsi maaseudulle runsaasti työvoimaa sekä varsinaisiin metsätöihin että puutavaran kuljetukseen metsistä tehtaalle. Asutustilat tarjosivat tätä riittämiin niin kauan kuin työvoimalle oli tarvetta. Suomen kansantalous puolestaan tarvitsi kasvavaa elintarvikeomavaraisuutta, joka asutustoiminnan aikaan saaman raivauksen ja rakentamisen aikana syntyi ja vahvistui. Sodassa menetetyn alueen peltoalan korvaaminen oli aivan välttämätöntä, koska menetetyn alueen väestö siirrettiin kokonaan jäljelle jääneen maan alueelle. Myös sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat asettivat omat vaatimuksensa elintarviketuotannon kehittämiselle. Kokonaan toinen seikka oli jo 1960-luvulla syntynyt elintarvikkeiden vaikea ylituotanto, jonka markkinoiminen maailmalle kysyi niin ikään vahvasti kansantalouden voimavaroja.

*****

Suomen Asutusmuseo – elävä muisto sodanjälkeisestä asutustoiminnasta

Lapinlahden Alapitkän kylään asutettiin Salmista Laatokan Karjalasta evakkoon ähtenyt ortodoksista uskoa tunnustanut sisaruspari Yrjö ja Anni Mure. Yrjö Mure kirjoitti alle hallintasopimuksen tilaansa vuonna 1947, ja seuraavana vuonna tilalle valmistui navetta, jonka karjakeittiössä sisaruspari asusti lehmien naapurissa, kunnes asuinrakennus valmistui keväällä 1952. Järjestys uuden tilan rakentamisessa oli usein juuri tämä, eli ensin tehtiin alku elinkeinolle ja lopulliset asuntotilat vasta tuotantorakennusten jälkeen. Elämään piti päästä kiinni ja tila saada tuottamaan.

Muren muutaman hehtaarin laajuinen asutustila oli yksi noin 160:stä Lapinlahdelle muodostetusta asutustilasta. Maata näille tiloille otettiin paikallisilta maanomistajilta lähes 10 500 ha, ja näille tiloille asutettiin lähinnä Salmista ja Suistamosta kotoisin olleita evakuoituja karjalaisia. Kun evakkojen lähtöalue oli vahvasti ortodoksinen, Lapinlahdelle muodostui merkittävä ortodoksinen väestönosa, joka jatkoi uudella asuinpaikallaan entisen uskontonsa harjoittamista. Uskonnosta tuli merkki myös Alapitkän kylälle – miltei Mureen perheen naapuriin – kun uskonnon harjoittamista varten rakennettiin tsasouna.

Yrjö ja Anni Mureen tapauksessa asutustoimi oli menestyksekäs, sillä sisarukset asettuivat sijoituspaikalleen pysyvästi ja asuivat Lapinlahdella kuolemaansa saakka. Monet asutetut hylkäsivät myöhemmin tilansa ja lähtivät parempien olojen perässä kohti Etelä-Suomea tai Ruotsia. Sisarukset asuivat tilaansa 1970-luvulle saakka.

Yrjö ja Anni Mureen jälkeen tila jäi perillisten puuttuessa täysin ennalleen aina irtaimistoa myöten, ja 1990-luvun puolimaissa tilasta ryhdyttiin suunnittelemaan Suomen Asutusmuseota. Tila oli asutustilaksi oivallisella paikalla. Se oli keskellä elävää ja aktiivista Alapitkän maalaismaisemaa ja vain kilometrin päässä viitostiestä. Kokonaisuutenaan museoitu ja täydellisesti varustettu Suomen Asutusmuseo avattiin yleisölle kesällä 2000.

 

 

VÄESTÖNKEHITYS JA VÄESTÖN SIJOITTUMINEN

Kokonaisväkiluvun muutokset ja väkiluvun alueelliset vaihtelut

Savon – sekä Etelä- että Pohjois-Savon – väestönkehityksessä sotienjälkeisenä ajanjaksona on havaittavissa kaksi toisistaan poikkeavaa jaksoa. Ensimmäinen lyhyt jakso oli sotienjälkeisen voimakkaan väestöekspansion kausi, jota kesti pääsääntöisesti vuodesta 1945 vain vuoteen 1955 saakka. Näiden kymmenen vuoden aikana väestö kasvoi toisaalta lisääntyneen syntyvyyden ja toisaalta siirtoväen asuttamisen johdosta suhteellisen voimakkaasti maakunnan kummassakin osassa. Etelä-Savo oli kuulunut muuttotappioalueisiin jo 1800-luvun loppuvuosikymmenistä alkaen, ja maakunta on ollut koko Suomen mittapuussa erittäin hitaan väestönkasvun aluetta.

Jo heti sotien jälkeen normaali muuttotappio oli niin voimakasta, että se olisi lähes voittanut luonnollisen väestönkasvun. Etenkin Etelä-Savon osalta väkiluvun positiivinen kehitys 1950-luvun vaihteen molemmin puolin perustui näin pitkälle siirtolaisten kirjaamiseen uusiin seurakuntiin. Pääsääntöisesti kirjaaminen sijoituskuntiin tapahtui vuosina 1949 ja 1950. Kaupunkikuntien asukasluvun kasvu jatkui tämänkin jälkeen määrätietoisena kaupungistumisen edetessä.

Pohjois-Savon asukasluku kasvoi vuoden 1945 225 000:sta aina 1960-luvun alkuun, jolloin maakunnan asukasluku ylitti 270 000 asukkaan rajan. Etelä-Savon alueella oli vuonna 1945 kaikkiaan 174 000 asukasta, josta määrä kasvoi 1950-luvun puoliväliin mennessä vajaaseen 204 000:een. Etelä-Savon asutuksellinen huippu saavutettiin jo tällöin, ja väkiluku kääntyi jo vuosikymmenen jälkipuoliskolla laskuun. Sekä Etelä- että Pohjois­Savon väestö kasvoi vuosina 1945–1955 runsaat 17 %.³⁷

Kehitys oli kuitenkin maakuntien sisällä hyvin epätasainen, ja kaikissa alueen kunnissa väkiluku ei kasvanut edes sodan jälkeisen asutuskauden aikana 1945–1955. Suorastaan taantuvan väestönkehityksen kuntia jo tänä ajanjaksona olivat Etelä-Savossa Hirvensalmi, Anttola ja Puumala. Erittäin vähäiseksi väestönkasvu jäi lisäksi maakunnan eteläosassa Kangasniemellä, Pertunmaalla, Enonkoskella ja pohjoisosassa Kuopion maalaiskunnassa ja Rautavaaralla. Pohjois­Savossa tänä aikana yksikään kunta ei joutunut kirjaamaan väestön vähenemistä, ja Kuopion maalaiskunnan heikon väestönkehityksen taustalla olivat alueliitokset, joissa esikaupunkiluonteisia alueita siirrettiin maalaiskunnasta kaupunkiin.

Toisaalta alueella oli kuntia, joiden väkiluku kasvoi jopa 30–35 %. Mikkelin läänin kaupungit Savonlinna ja Mikkeli sekä kauppala Pieksämäki kulkivat kasvun kärjessä, sillä kaikissa niissä väkiluku kasvoi tarkastelujakson aikana yli 40 %. Pieksämäen väkiluku kasvoi jopa 49 %. Etelä­Savossa muita kiivaan kasvun kuntia olivat kaupunkien ja kauppalan ohella Joroinen ja Kangaslampi, joiden kasvu läheni 30 %:n tasoa. Pohjois-Savossa oli maakunnan eteläosaa useampia ja voimakkaampia ”kasvukeskuksia”. Tällaisia olivat kaupunkien ohella Juankoski, Siilinjärvi ja Tervo, joiden asukasluku kasvoi vuosina 1945–1955 enemmän kuin kolmanneksella. Siilinjärvi ei vielä tällöin ollut merkittävä teollisuuspaikkakunta, eikä kunta myöskään ollut osa Kuopion esikaupunkia. Lähes 30 %:iin kasvu ylsi lisäksi Suonenjoella. Hyvin maltillisen väestönkasvun kuntia olivat Pohjois-Savossa Karttula ja Rautavaara, joiden väestö kasvoi tarkasteltavana kautena vain vajaat 5 %.

Väestönkasvun sisäisiin, kuntien välisiin eroihin on monia syitä, joista kuitenkin keskeisin liittyy sodanjälkeisen asutustoiminnan vaikutuksiin. Oman, vaikkakin selvästi voimistuneen luonnollisen väestönkasvun turvin yksikään kunta ei enää sodan jälkeen pystynyt osoittamaan räjähtävää väkiluvun lisäystä, jollaiseksi kolmanneksen kasvu vuosikymmenessä on joka tapauksessa luokiteltava. Toinen tekijä väestönkasvussa ovat teollisuuden ja kaupan mahdollisuudet, jotka kasvattivat kuntien muuttovoittoa yhteiskunnan muutosprosessin aikana.

Kasvun kausi oli yleensä ottaen lyhyt, ja seuraavana kymmenvuotiskautena 1955–1965 väkiluvun kasvua saattoivat osoittaa Savossa oikeastaan vain kaupungit, kauppalat ja teollisuuspaikkakunnat. Etelä-Savossa kokonaisväkiluku aleni runsaat 3 %, ja väestön määrä lisääntyi vain Mikkelissä, Pieksämäellä ja Savonlinnassa, sekä aivan aavistuksen ( 0,9 % ) myös Säämingissä, joka oli osaltaan Savonlinnan esikaupunkia. Yleensä Etelä-Savon maalaiskunnissa väkiluku aleni tänä kautena jo enemmän kuin kymmenen prosenttia, ja vaikeimman väestökadon kunnissa, Jäppilässä ja Rantasalmella, enemmän kuin 20 %. Vähimmällä väestökadosta pääsivät maakunnan eteläosassa Mikkelin maalaiskunta, Ristiina, Mäntyharju ja Kangasniemi, joissa väestön väheneminen jäi alle kymmenen prosentin. Kangasniemeä lukuun ottamatta näissä kunnissa oli vahvaa teollisuutta, ja Mikkelin maalaiskunnan kehitykseen vaikutti voimakkaasti Mikkelin kaupungin läheisyys.

Pohjois-Savossa tilanne oli suunnilleen vastaava kuin maakunnan eteläosassakin, vaikka koko alueen tasolla väkiluku kasvoi vielä hiukkasen: runsaan prosentin. Kaupungit ja teollisuuskunnat säilyttivät väestönsä paremmin kuin varsinaiset maalaiskunnat, ja yleensä näissä kunnissa väestö peräti kasvoi. Merkittävä poikkeus yleisestä kehityksestä oli Rautavaara, jonka väestö kasvoi vielä 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin yli 5 %. Muita kasvavan väestönkehityksen kuntia Pohjois-Savossa olivat Kuopio, Iisalmi, Varkaus, Siilinjärvi ja Juankoski. Leppävirran väestön määrä pysyi käytännössä ennallaan, sillä vähennystä oli vain 0,4 %. Pohjois-Savossa yksikään kunta ei tarkasteltavana jaksona menettänyt yli viidesosaa väestöstään, kuten maakunnan eteläosassa eräille kunnille oli käynyt.

1960- ja 1970-lukujen vaihde oli synkimmän maaltapaon aikaa, mikä näkyi Savon väestönkehityksessä raskaana väestön vähentymisenä. Etelä-Savon väestö väheni vuosina 1965–1975 kokonaisuudessaan miltei kymmeneksellä ja Pohjois-Savon kehityskin oli runsaat 6 % miinuksella. Ajanjakson väestönkehityksen tarkastelua vaikeuttavat ennen muuta Pohjois-Savon osalta lukuisat kuntaliitokset, joiden seurauksena viisi kuntaa (Iisalmen ja Kuopion maalaiskunnat, Muuruvesi, Riistavesi ja Säyneinen) lopetti toimintansa. Kuntaliitokset vaikuttivat ottavina osapuolina olleiden Kuopion, Iisalmen, Siilinjärven ja Juankosken väkilukuihin. Suuren kaupungin – Kuopion – väkiluku kasvoi kuntaliitosten kautena vain vajaat 38 %, kun Iisalmen väkiluvussa suuren maalaiskunnan liittäminen näkyi yli 200 %:n kasvuna: Iisalmen väkiluku kolminkertaistui. Kuopion väkiluvun suhteellisen kasvun alhaisuus selittyy yksinomaan Kuopion ympäristökuntiin verrattuna suurella väkiluvulla, johon suuren maalaiskunnankaan liittäminen ei lopulta ratkaisevasti vaikuttanut. Juankoski oli ennen Muuruveden ja Säyneisen liitämistä pieni teollisuuspaikkakunta, jonka senkin väkiluku kasvoi runsaat 150 %. Pienestä vajaan 3 000 asukkaan teollisuuspaikkakunnasta kasvoi alueliitosten myötä hetkeksi 8500 asukkaan vireä teollisuuskunta. Suur-Juankoski oli kuitenkin valtaosaltaan maatalousaluetta, jota maaltapako rasitti siinä missä pieniä ja perinteisiä maalaiskuntiakin: asukasluku aleni vuosina 1970–1975 noin 1400 hengellä. Asukasluvun vähenemistä edisti lopulta varmaan myös alueen kuntaliitos, jonka tuloksena kaksi kuntakeskusta lakkasi olemasta kuntakeskuksia ja joiden kehitys kääntyi väistämättä alamäkeen.

Pohjois-Savon maalaiskunnille oli tyypillistä, että ne menettivät vuosina 1965–1975 peräti 20–30 % väestöstään. Tällainen väestökato tuntui aikanaankin tavattomalta, ja asiasta tunnettiin perustellusti huolta sekä kunnissa itsessään että valtakunnan tasolla. Sotienjälkeisen väestönkasvun kannustamina kunnat olivat rakentaneet tiheän ja toimivan kansakouluverkoston, joka viimeistään tässä vaiheessa, sodanjälkeisten suurten ikäluokkien aikuistuessa, alkoi olla väestömäärään nähden ylimitoitettu. Kouluja alettiin lakkauttaa pienimmistä koulupiireistä, mihin osaltaan vaikutti samaan aikaan tapahtunut siirtyminen peruskoulujärjestelmään.Sen toteuttaminen ei kyläkouluissa ollut mahdollista kuin korkeintaan ala-asteen osalta. Samaten kasvanut ja kehittynyt palveluverkosto alkoi kaupan keskittymisen kiihdyttyä viedä palveluja maaseudulta yleensä ja haja-asutusalueilta erityisesti. Kaikki nämä olivat omiaan edistämään maaltapakoa, joka muutenkin olisi alkanut maatalouden perinteisten sivuelinkeinojen kuihduttua ja vietyä pientilavaltaiselta maaseudulta elämän edellytykset.

Vuodet 1955/1960–1975 merkitsivät Savon väestölle vahvan negatiivisen kehityksen kautta, jonka aikana useat maalaiskunnat menettivät noin puolet asukasluvustaan. Erityisesti näin oli maakunnan eteläosassa, jonka 23 maalaiskunnasta 11 kuului tähän ryhmään. Pohjois-Savossa ongelma ei ollut aivan näin suuri, sillä vastaava suhde oli 24/8. Pohjois-Savossa tilastoa kaunistivat viiden kunnan liitokset isompiin naapureihin, mutta näistä viidestä sekä Iisalmen että Kuopion maalaiskunnat eivät olisi kuuluneetvaikean väestökadon piiriin ilman kuntaliitostakaan. Etelä-Savossa vaikean väestökadon kuntia olivat Haukivuori, Heinävesi, Hirvensalmi, Jäppilä, Kangaslampi, Pertunmaa, Puumala, Rantasalmi, Savonranta, Sulkava ja Virtasalmi. Pohjois-Savossa tällaisia kuntia olivat Kaavi, Pielavesi, Rautavaara, Sonkajärvi, Tervo, Tuusniemi, Vehmersalmi ja Vesanto.

Etelä-Savossa vuosien 1965–1975 väestökato oli Pohjois-Savoa vahvempi, ja maakunnan eteläosa menetti sen seurauksena peräti kymmeneksen asukasluvustaan. Tuona ajanjaksona asukasluku kasvoi ainoastaan Mikkelissä, Pieksämäellä, Punkaharjulla ja Savonlinnassa. Savonlinnan kasvu oli vahvinta, mutta näennäisen vahvan kasvun taustalla oli Säämingin kunnan jako Savonlinnan ja Punkaharjun kesken Savonlinnan saadessa leijonanosan Säämingistä. Myös Punkaharjun asukasluvun kasvu selittyy yksinomaan tällä kuntaliitoksella. Etelä-Savossa väestökato kohtasi maalaiskuntia tasaisemmin kuin maakunnan pohjoisosassa, ja ainoat kunnat, jotka selvisivät kadosta säikähdyksellä, olivat Mikkelin maalaiskunta ja Ristiina. Ristiinaan rakennettiin tänä kautena Pelloksen lastulevytehdas, joka kerrannaisvaikutuksineen lisäsi työpaikkoja ja muutti kunnan elinkeinorakennetta. Myös Mikkelin kaupungin läheisyys tuki Ristiinan väestönkehitystä, ja kunta säästyi maaltapaon jyrkimmältä kurimukselta. Ristiina väkiluku aleni vain 3,5 ja Mikkelin maalaiskunnan väkiluku 8 %. Muuten Etelä-Savon maalaiskunnat menettivät väestöstään vuosina 1965–1975 yleensä runsaat 20 %. Väestökadon kärjessä kulkivat Savonranta (33,7 %) ja Heinävesi sekä Kangaslampi (29,3 % kumpikin).

1970-luvun puolivälin jälkeen väestönkehityksen suunta muuttui selvästi, ja väestöllinen syöksy oikeni. Pohjois-Savon kokonaisväkiluku kääntyi vuosina 1975-1985 jo varovaiseen nousuun, ja maakunnan eteläosankin väestökato oli merkityksetön 0,3 %. Kuntien kesken erot olivat edelleen suuria, ja suhteellinen ero jopa kasvoi menneisiin vuosikymmeniinverrattuna. Eteläsavolainen Virtasalmen kunta menetti edelleen yli 20 % väestöstään ja Pertunmaankin väkiluku aleni 17,5 %. Pohjois-Savossa Kaavin, Rautavaaran, Tuusniemen ja Vehmersalmen kunnat menettivät asukasluvustaan vielä 13–14 %, mikä edusti maakunnan pohjoisosan jyrkintä väestökatoa.

Samaan aikaan jotkut varsinaiset maalaiskunnatkin pääsivät väkilukunsa suhteen peräti kasvun tielle. Kasvu oli hentoista, mutta se antoi kuitenkin uskoa tulevaan kahden vahvasti tappiollisen vuosikymmenen jälkeen. Väkiluvultaan kasvavia maalaiskuntia olivat Pohjois-Savossa Lapinlahti sekä Etelä-Savossa Enonkoski, Joroinen, Kangaslampi, Kerimäki ja Pieksämäen maalaiskunta. Huomattavaa tarkastelussa on eteläsavolaisten kasvukuntien lukumäärä verrattuna maakunnan pohjoisosaan. Etelä-Savon väestökato oli selvästi rajumpana saavuttanut pohjansa jo aikaisemmin.

Koko maakunnan mitassa väestön vähenemisen pysähtyminen perustui ennen muuta kaupunkien kasvuun väestön keskittymisprosessin yhteydessä. Maalaiskunnat menettivät väestöään, mutta kaupunkeihin saapunut lisäväestö kompensoi varsinaisen maaseudun väestökadon, ja luvut sekä kehitys alkoivat lääni- ja maakuntatasolla näyttää lohdullisilta. Maalaiskuntien väestönkehitys huolestutti edelleen päättäjiä, ja erilaisia taloudellisia yrityksiä koetettiin tehdä väestöllisen kehityksen korjaamiseksi. Toisaalta maaltapaon vahvin aalto oli tyhjentänyt varsinaisen maaseudun liikaväestöstä, ja palveluyhteiskunnan kehitys alkoi kasvattaa kuntakeskuksia. Tämäkin oli syynä väestön vähenemisen pysähtymiseen tai ainakin vahvaan hidastumiseen 1970-luvun puolivälin jälkeen.

Viimeinen väestön määrän tarkastelujakso, vuodet 1985–1995, pitää sisällään 1990-luvun alun syvän lamakauden ja taloudellisen kriisin, joka jälleen muutti elämän ehtoja Savossakin. Jaksoon sisältyy myös Suomen liittyminen Euroopan unioniin, joka sekin vaikutti ennen muuta maatalouselinkeinon kehitykseen Suomessa: varsinaisen maatalousväestön osalta muutos oli suorastaan kriittinen, sillä uudet olosuhteet muuttivat tuotteitten hintasuhteita ja vähensivät maatalouden saamien tukien muotoja ja määriä sekä suuntasivat sitä kautta maatalouden kehitystä. Suunta vei vahvasti kohti suurempia tilakokoja, mikä puolestaan alkoi nopeasti vähentää maatilojen lukumäärää. Tämä vaikutti suoraan maaseudun väestön määrään.

Vuosina 1985–1995 Etelä-Savon väkiluku aleni kokonaisuudessaan 1,7 %, mutta Pohjois­-Savon väkiluku kasvoi 0,9 %. Muutokset eivät olleet kovinkaan suuria, eikä muutoksen ero maakunnan etelä- ja pohjoisosien välillä ollut ratkaisevan suuri. Pohjois-Savon väestön kasvu perustui pääosaltaan Kuopion vahvaan väestönkehitykseen, jota ilman myös Pohjois-Savon kokonaisväestönkehitys olisi ollut negatiivinen, jopa jyrkemmin kuin Etelä-Savon.

Kuopion väkiluku kasvoi vuosina 1985–1995 kaikkiaan 8,5 %, ja Kuopion lisäksi väestönkehitys oli positiivinen Iisalmessa, Karttulassa, Lapinlahdella, Leppävirralla ja Siilinjärvellä. Siilinjärvi kehittyi vahvasti, ja sen asukasluku kasvoi lähes 14 %. Muissa 18 pohjoissavolaisessa kunnassa väestö väheni. Ankarinta väestökato oli Rautavaaralla, Tuusniemellä ja Sonkajärvellä, joiden väestö väheni tarkasteltavan kymmenvuotiskauden aikana yli 10 %. Lähelle kymmenen prosentin tasoa ylsivät myös Vesanto, Rautalampi ja Pielavesi.

Etelä-Savossa ei ollut yhtä vahvoja väestöllisen kasvun kuntia kuin maakunnan pohjoisosassa. Kehityksen kärjessä ei ollut suinkaan läänin pääkaupunki Mikkeli, vaan hieman yllätyksellisesti Mikkelin maalaiskunta, jonka väestö lisääntyi runsaat 8 % Mikkelin kasvun jäädessä alle 4 %:n tasolle. Tähän oli pääasiallisena syynä se, että Mikkelin kaupungin alue oli hyvin suppea ja maalaiskunta alkoi jo varsinaisesta kaupungista. Tonttimaan vähyyden vuoksi rakentamisen painopiste siirtyi kaupungista maalaiskunnan puolelle ja maalaiskunnan asukasluku kasvoi kaupunkia ripeämmin. Muita kasvavia kuntia Etelä-Savossa olivat vuosina 1985–1995 Savonlinna, Anttola, Kerimäki ja Pieksämäen maalaiskunta. Väestökadon suhteen vaikein kunta Etelä-Savossa ja koko Savossa oli Virtasalmi, joka menetti vielä vuosina 1985–1995 lähes 17 % asukasluvustaan. Yli 10 %:n menetyksen kokivat lisäksi Pertunmaan ja Savonrannan kunnat. Lähes kymmeneen prosenttiin kato kohosi lisäksi Heinäveden, Puumalan ja Sulkavan kunnissa.

1990-luvun jälkipuoliskolla laman ja EU-jäsenyyden vaikutukset Savon väestöön jatkuivat edelleen. Pohjois-Savossa vain Kuopio ja Siilinjärvi kasvattivat väkilukuaan. Etelä-Savossa vastaavaan pystyi ainoastaan Mikkeli, ja sekin vain vaivoin. Kaikki muut kunnat olivat väkiluvullisesti taantuvaa aluetta. Taantuma oli tässä yhteydessä sopeutumista laman aiheuttamiin konkursseihin ja kohonneisiin työttömyyslukuihin. Myös maatalouden sopeutuminen uuteen EU-aikaan jatkui, mikä kasvatti tilakokoja ja vähensi toimivien maatilojen lukumäärää. Tämä näkyi suoraan alueen maalaiskuntien asukasluvussa.

Vuonna 2000 Etelä-Savossa oli väestöä kaikkiaan 167 300 ja Pohjois-Savossa 252 100 henkeä. Nämä luvut olivat merkittävästi pienempiä kuin huippuvuosina 1955 ja 1960. Edellisenä Etelä­Savon väestömäärä oli kohonnut 203 600:aan ja Pohjois-Savon jälkimmäisenä vuonna 270 500:aan. Vähennystä oli ollut maakunnan eteläosassa kaikkiaan 36 300 henkeä ja pohjoisosassakin 18 500 henkeä. Etelä-Savon väestö oli vähentynyt miltei kaksi kertaa niin paljon kuin Pohjois­Savon, vaikka maakunnan pohjoisosan väkimäärä oli merkittävästi (50 %) suurempi kuin eteläosan väestö. Suhteellinen ero maakunnan osien välillä oli valtava. Etelä-Savon väkiluku aleni vuosina 1955–2000 kaikkiaan 17,8 %, kun Pohjois-Savon osalta vähennys oli vain 4,7 %. Jos verrataan maakunnan osien väkilukua vuoden 1945 lukuihin – siis aikaan ennen suuria ikäluokkia ja siirtoväen sekä rintamamiesten asuttamista – Etelä-Savo oli menettänyt koko sodanjälkeisten poikkeusolojen tuoman väestölisäyksen. Maakunnan eteläosa oli väestöllisesti runsaat 6 000 henkeä tappiolla verrattuna vuoden 1945 väkilukuun. Pohjois-Savo oli sen sijaan väestöllisesti noin 27 600 henkeä voitolla sodanjälkeiseen tilanteeseen verrattuna, joten väestökato oli kuitenkin rajuudestaan huolimatta siedettävä.

Väestökadon ilmenemät saivat joissakin kunnissa suorastaan katastrofaaliset muodot. Etelä­Savossa Virtasalmen kunta koki muutoksen kaikista synkimpänä, sillä kunnan väkiluku oli suurimmillaan jo vuonna 1950: tällöin väkiluvuksi laskettiin 3 370. Vuonna 2000 tästä oli jäljellä enää 1 182 henkeä, mikä tarkoitti sitä, että asujaimisto oli kutistunut kolmasosaan korkeimmalta tasoltaan. Virtasalmi oli aina ollut vähäinen kunta, ja siitä tuli todella vähäinen suomalaisenkin mittapuun mukaan. Suuremmatkin kunnat joutuivat miltei vastaavaan kurimukseen. Heinävedellä oli vuonna 1950 kaikkiaan 10 174 asukasta, ja tällaisenaan kunta oli suomalaisittain maalaiskunnaksi suorastaan suuri. Kun tällaisen kunnan asukasluku aleni 2000-luvun alkuun mennessä 4 576:een, muutoksen on täytynyt tuntua todella konkreettisesti kunnan arkipäivässä ja sen järjestelyissä. Vastaavasti Hirvensalmen keskikokoisesta kunnasta (asukasluku 5 780 vuonna 1950) tuli ajan kuluessa pieni vajaan 2 700 asukkaan kunta, jonka mahdollisuudet järjestää asukkailleen riittävät kunnalliset palvelut olivat väistämättä rajatut. Vastaavia esimerkkejä löytyy Savon alueelta runsaasti.

Väestökato painottui monessa tapauksessa sellaisiin kuntiin, joihin oli sijoitettu runsaimmin siirtoväkeä sodan jälkeen. Siirtoväen muuttoalttius oli suurempi kuin varsinaisen väestön, minkä vuoksi asutustoiminnan kautta saatu suuri väestölisäys suli nopeasti pois maaltapaon alettua. Tällainen kunta oli esimerkiksi Heinävesi.

Myös vastakkaisia esimerkkejä on olemassa, vaikka yleensä voidaan sanoa kaikkien savolaisten maalaiskuntien menettäneen jossain määrin asujaimistoaan. Eteläsavolaisen Ristiinan pelasti väestökadolta onnellinen teollisuuden sijoittamispäätös. Kuntaan rakennettiin 1960-luvulla mittava lastulevytehdas, jonka yhteyteen nousi myöhemmin myös vaneritehdas. Tällainen yksi suuri investointi muutti kunnan tulevaisuuden kerralla toisenlaiseksi, ja eri vaiheiden jälkeen Ristiinan asukasluku aleni vain vajaat 20 %. Pohjois-Savon maalaiskunnista selviytyivät parhaiten Leppävirta, Nilsiä ja Lapinlahti, joista ensimmäisen tukena olivat kaivos ja Sorsakosken teollisuustiivistymä. Pohjois­-Savossa ryhdyttiin myös vahvoihin itsenäisiin toimiin elinkeinoelämän monipuolistamiseksi. Näin esimerkiksi vaikeana potentiaalisena väestötappiokuntana nähtävän Keiteleen väestönkehitys saatiin ohjattua uralle, jossa kunnan väestö väheni huippuluvustaan vain vajaat 40 %.

Kaikkiaan Savon sotienjälkeinen väestönkehitys vastasi tavallista suomalaista kehityslinjaa, jossa maaseudun väestö alkoi vähentyä pian siirtoväen sijoitustoiminnan loppuun saattamisen jälkeen ja jossa 1960- ja 1970-lukujen maaltapako muutti voimakkaasti väestösuhteita. Savo edusti kuitenkin Pohjois-Karjalan kanssa tämän kehityksen huippua, eli väestön raskas väheneminen oli ennen muuta itäsuomalainen ilmiö, johon lopullista syytä on mahdoton esittää.³⁸ Syyksi ei käyne vanha selitys, jolla perusteltiin 1500-luvun vahvaa savolaisekspansiota. Sen mukaan Suomessa oli olemassa yksi tienviitta, jossa luki Savo ja jonne kaikki lukutaitoiset suuntasivat tiensä. Syynä savolaisten ja muittenkin itäsuomalaisten nopeaan ja vahvaan reaktioon elinympäristön muutoksiin voisi olla jokin kansanluonteesta lähtevä tekijä, joka mahdollisti välittömän reagoinnin tapahtuneeseen. Toisaalta selitys voisi olla myös itäsuomalaisen talousmuodon sopimattomuus tilanteen muutokseen: alueelta ei löytynyt voimia, jotka olisivat ryhtyneet voimakkaasti muuttamaan omaa ympäristöä muuttuneeseen tilanteeseen sopivaksi. Sen sijaan päätettiin lähteä alueelta sellaisille seuduille, joilla joku muu oli jo aikaisemmin tehnyt olosuhteet elämän jatkamiselle otollisemmiksi. Tämä ei ollut ensimmäinen tällainen reaktio Savon historiassa.

Kuvatunlainen väestönkehitys oli merkittävä vaikutin koko Savon taloudelliselle ja henkisellekin kehitykselle. Kaikkiaan Savon tappiollisen väestönkehityksen taustalla oli markkinavoimien työllisyyden kautta tapahtuva vaikutus yhteiskuntaan ja yhteiskunnan reagoiminen siihen.

Väestö keskittyy taajamiin ja kaupunkirakenteet muuttuvat

Väestön keskittyminen taajamiin kiihtyi Suomessa 1950-luvulla pian sen jälkeen, kun sodan aiheuttama säännöstely ja erilaiset rajoitukset poistuivat. Suomalaisen yhteiskunnan muutosprosessi kiihtyi edelleen 1960-luvulla. Tämä tarkoitti sitä, että perinteinen suomalainen maatalousyhteiskunta alkoi entistä nopeammin muuttua urbaaniksi teolliseksi palveluyhteiskunnaksi. Maaseudulla, jollaista Savo vielä 1960-luvulle siirryttäessä leimallisesti oli, tämä merkitsi väestön nopeutuvaa siirtymistä maataloustyöstä muille työmarkkinoille ja samalla maaseudulta taajamiin. Siirtymisen suuntana olivat ennen muuta kaupungit, mutta myös kuntien keskustaajamat, jotka muutoksen seurauksena alkoivat muodostua entistä selvemmin lisääntyvien palveluiden ja kaupan keskuksiksi.

Osansa muutoksessa ja sen ohjauksessa oli myös valtiovallan toimenpiteillä. Lainsäädäntö kehittyi vähitellen, ennen muuta Ruotsia seuraten, kohti laaja-alaista hyvinvointiyhteiskuntaa, ja lainsäädännön edellyttämät muutokset toteutettiin pääosin kuntatasolla. Tällainen toteutustapa jakoi tehtäviä laajalle maassa, ja sen seurauksena kuntiin muodostui kasvava byrokratia, joka puolestaan kasvatti kuntien keskustaajamia jo sinänsä. Yksittäisiä suuria muutoksia aiheuttaneita uudistuksia olivat siirtyminen peruskoulujärjestelmään vuodesta 1972 alkaen ja vuonna 1972 säädetty kansanterveyslaki, jonka vaikutuksesta maa jaettiin kansanterveystyön kuntainliittoihin.

Peruskoulun yläaste perustettiin useimpiin maan kunnista ja kansanterveystyön kuntainliiton terveyskeskus normaalisti kuntayhtymään, jonka väestöpohja oli vähintään 10 000 henkeä. Käytännössä tämä merkitsi aina muutamien kuntien kuntainliittoa, joista yleensä suurimpaan perustettiin kuntien yhteinen terveyskeskus vuodeosastoineen. Palvelujen syntyä ja kehitystä edisti määrätietoinen valtionapupolitiikka, jolla tahdottiin edistää hyvinvointivaltion syntymistä. Tällä tavoin palvelujen kehittäminen tehtiin kunnille hyvin edulliseksi, ja kunnat tarttuivatkin mahdollisuuksiin innolla: ne perustivat uusia palveluvirkoja, joiden kustannukset katettiin usein pääosin valtionavuilla.

Uudistusten toteuttaminen lisäsi julkisen palvelun virkojen määrää voimakkaasti, mikä edelleen kasvatti vireimpiä kuntakeskuksia nopeasti. Aineenopettajien määrä peruskoulun yläasteella oli välttämättä suurempi kuin kansakoulunopettajien määrä vanhan koulutusjärjestelmän aikana. Samoin terveyskeskusten laajempi palvelupaletti edellytti suurempaa ja monipuolisempaa henkilöstöä kuin vanha kunnanlääkärin ja kunnan hammaslääkärin ympärille rakentunut terveydenhuoltojärjestelmä. Pääasiassa näiden uudistusten sekä kunnallishallinnon kehittymisen ja monimuotoistumisen seurauksena kunnasta tuli miltei poikkeuksetta suurin työnantaja alueellaan, ja luontevaa oli, että kunnan palveluksessa olevat asuivat kunnan keskustaajamassa.

Tilastoinnissa taajamaksi luokitellaan asutustiivistymä, jonka asukasluku on vähintään 200 ja rakennusten välimatka vähemmän kuin 200 metriä. Tällaisen määritelmän mukaista taajamaa ei ollut vuonna 1960 kaikissa savolaiskunnissa lainkaan. Tilastollinen taajama puuttui tällöin Etelä-Savossa Kangaslammin ja Pertunmaan kunnista, ja Pohjois-Savon ainoa taajamaton kunta oli Säyneinen.³⁹ Taajama on tilastollisesti suhteellisen häilyvä käsite, ja sen määritelmät ovat muuttuneet aikojen kuluessa. Sen vuoksi taajama-asteen kehityksen tarkastelu on vaikeata ja siitä saatu kuva paikoin epätarkka. Monet tilastollisesti taajamiksi luokitellut asutustiivistymät olivat todellisuudessa hyvin vaatimattomia ja sellaisia, ettei nykyihminen niitä mitenkään voisi taajamaksi mieltää.

Kaikkiaan taajama-aste oli Mikkelin läänissä vuonna 1960 36,2 ja Kuopion läänissä 39,4; luku ilmoittaa, kuinka monta prosenttia läänien asukkaista asui taajamissa. Tällaisten lukujen valossa Savon osat sijoittuivat koko maan vähäisimmän taajamakehityksen alueisiin, sillä alhaisempi taajama-aste, 33,2, oli ainoastaan Pohjois-Karjalan läänissä. Koko maan väestöstä taajamissa asui jo vuonna 1960 miltei 56 %, mutta korkea luku selittyy pitkälti nk. ruuhka-Suomen kehityksellä: Uudenmaan väestöstä 82,5 % asui taajamissa, ja Hämeen ja Kymen läänien asukkaistakin noin 65 %. Vaasan, Keski-Suomen, Oulun ja Lapin lääneissä taajamaväestön osuus koko asukasluvusta oli runsaat 40 %.⁴⁰

Vuonna 1960 olivat voimassa vielä vanhat kuntalait, joiden vaikutuksesta kaupunkien alueet muodostuivat käytännössä yksinomaan taajamasta: laajoja haja-asutusalueita ei vielä tällöin haluttu liittää kaupunkeihin, koska liitokset olisivat laajentaneet kaupunkien velvollisuuksia esimerkiksi alueensa kansanopetuksen osalta. Kansakoululaitoksen ylläpito ja kehittäminen haja-asutusalueilla oli kalliimpaa kuin taajamissa, ja kaupungit saivat kansanopetuksen kehittämismenoihin vain osittaista valtionapua, kun maalaiskunnat saivat automaattisesti valtionavun täysimääräisenä. ⁴¹ Näiden säädösten vuoksi kaupunkeihin liitettiin yleensä vain jo taajamaksi kehittyneitä vähäisiä esikaupunkialueita, ja kaupunkien haja-asutusalueiden väestö jäi tästä syystä vähäiseksi. Niin Savonkin kaupunkien taajama-aste läheni poikkeuksetta sataa.

Maalaiskuntien taajama oli yleensä kirkonkylä, ja monessa tapauksessa se olikin kunnan ainoa taajama. Oli kuitenkin olemassa myös maalaiskuntia, joiden alueilla oli useita taajamiksi kehittyneitä asutuskeskuksia. Näiden syntyhistoria pohjasi useimmiten teollisuuslaitokseen tai rautatieasemaan, joka oli sijoitettu muualle kuin kirkonkylään. Etelä-Savossa monitaajamaisia kuntia olivat esimerkiksi Mikkelin maalaiskunta, Punkaharju ja Sääminki. Savonlinnan ympärillä sijainneessa Säämingissä oli jopa viisi erillistä taajamaa: Savonlinnan läntinen taajama, Kallislahden asemanseutu, Pihlajaniemi, Rinkilä ja Savonlinnan itäinen taajama. Mikkelin maalaiskunnassa sijaitsivat Hietasen, Moision, Rantakylän ja Otavan taajamat, joista Otava oli asukasluvultaan ylivoimaisesti suurin. Punkaharjun taajamat olivat Kulennoinen, Punkasalmi ja Putikko.⁴²

Pohjois-Savon taajamakehitys vastasi maakunnan eteläosan tilannetta hyvin tarkasti. Pohjois-Savossa monien taajamien kuntia olivat esimerkiksi Kuopio, Varkaus, Iisalmen maalaiskunta, Kuopion maalaiskunta ja Siilinjärvi. Monitaajamaiset kunnat sijoittuivat kaupunkien ympäristöön tai olivat jo itsessään kaupunkeja. Kuopion taajamat olivat varsinaisen keskustan ohella Julkula, Kelloniemi-Likolahti, Kettulanlahti-Puijon Valkeinen, Rypysuo ja Särkilahti. Kun Kuopion maalaiskunnassa oli vielä Jynkän, Kurkimäen, Leväsen, Pitkälahden ja Särkilahden taajamat, Kuopion seutu muodosti suoranaisen taajamien verkoston, jossa kaupungin keskustaajama oli kuitenkin ainoa suuri ja asutukseltaan kaupunkimainen keskittymä.⁴³

Iisalmen taajamakehitys oli erikoinen ja kuvastaa oivallisesti vanhaa suomalaisen kaupungin kehitystä, vaikka Iisalmi ei kaupunkina vanha olekaan. Varsinaisessa Iisalmen kaupungissa asui vain 6 000 asukasta ja sen maalaiskunnassa 14 200 asukasta, eli maalaiskunta oli asukasluvultaan runsaasti kaksinkertainen kaupunkiin verraten. Erikoista on se, että yksi maalaiskunnan neljästä taajamasta oli Iisalmen keskusta, jossa oli runsaat 2 300 asukasta. Sen lisäksi maalaiskunnassa olivat asukasluvultaan selvästi vähäisemmät Peltosalmen, Rönnin ja Soinlahden taajamat. Näin Iisalmen kaupunki ja maalaiskunnan keskustaajama muodostivat käytännössä yhden taajaman, jonka halkaisi kuntien raja. Tilanteen huomioon ottaen ei ole ihmeellistä, että maalaiskunta yhdistettiin Iisalmen kaupunkiin vuoden 1970 alusta.

1960-luvulla taajamat kehittyivät vielä suhteellisen hitaasti, eikä taajama-aste vuonna 1970 ollut kovinkaan merkittävästi korkeampi kuin vuonna 1960. Etelä-Savon asukkaista 42 % asui vuonna 1970 taajamissa, ja Pohjois-Savon väestöstä vajaat 49 %. Näin taajama-aste oli noussut maakunnan pohjoisosassa miltei 10 prosenttiyksikköä, kun eteläosassa kasvu oli ollut vain 6 prosenttiyksikköä. Sekä Etelä- että Pohjois­-Savossa oli 1960-luvulla lukuisia taajamia, joiden väkiluku laski, ja vain harva taajama kasvoi todella ripeästi. Laskevan väkiluvun taajamia oli Pohjois-Savossa 12 ja Etelä-Savossa 9. Yli 50 %:n kasvuun pääsi 1960-luvulla koko Savossa vain Siilinjärven kirkonkylä. Yli 20 %:n kasvun kokivat Pohjois-Savossa Kuopio, Iisalmi, Leppävirta ja Sonkajärven kirkonkylä. Etelä-Savossa yli 20 %:n väestönkasvuun pääsivät Mikkeli ja Pieksämäki sekä Kangasniemen, Joroisten, Rantasalmen, Ristiinan ja Heinäveden kirkonkylät.⁴⁴

Kuntatasolla Pohjois-Savon kaupunkien taajama-aste oli laskenut merkittävässä määrin. Kuopion kaupungin väestöstä taajamissa asui enää 90 % ja Iisalmen väestöstä vajaat 56 %. Alenemisen taustalla olivat kuntaliitokset, joissa Kuopion maalaiskunnan valtaosa oli liitetty kaupunkiin vuoden 1969 alussa ja koko Iisalmen maalaiskunta Iisalmen kaupunkiin vuoden 1970 alusta. Varkauden kaupungin taajama-aste oli vuonna 1970 suunnilleen sama kuin Kuopionkin. Etelä-Savossa kaupunkien taajama-asteet eivät laskeneet Pohjois-Savon tavoin, koska maakunnan eteläosassa ei toteutettu kuntaliitoksia ennen vuotta 1973, jolloin Sääminki jaettiin Savonlinnan ja Punkaharjun kesken. Tästä syystä Savon taajamavaltaisimmat kunnat löytyvätkin Etelä-Savosta, jossa Mikkelin, Pieksämäen ja Savonlinnan asukkaista 96–97 % asui taajamissa.⁴⁵

Taajamattomia tai hyvin alhaisen taajama-asteen kuntia oli Savossa edelleen vuonna 1970. Kokonaan taajamattomia kuntia – kuntia, joiden keskustaajaman väkiluku ei yltänyt 200:aan – olivat Etelä-Savossa edelleen Kangaslampi ja Pertunmaa, ja alle 10 %:n taajama-asteen kunta oli Jäppilä. Pohjois-Savossa taajamattomaksi kunnaksi oli taantunut Tervo, ja alle 10 %:n taajama-aste oli Tuusniemellä. Edelleen taajama­asutukseltaan heikosti kehittyneitä kuntia olivat maakunnan eteläosassa Virtasalmi, Hirvensalmi ja Enonkoski, ja pohjoisosassa Maaninka, Riistavesi, Vehmersalmi ja Vieremä.⁴⁶

Vahvasti taajama-asteeltaan kehittyneitä maalaiskuntia olivat vuonna 1970 Etelä-Savossa Mäntyharju, Sääminki ja Joroinen, joiden taajama­aste oli 30 %:n vaiheilla. Pohjois-Savossa vastaavia maalaiskuntia olivat Siilinjärvi, Suonenjoki ja Leppävirta. Säämingin taajama-astetta kohottivat Savonlinnan esikaupungit ja Mäntyharjun, Siilinjärven ja Leppävirran taajamakehitystä teollisuuden vahva asema kunnan elinkeino­ rakenteessa. Suonenjoesta oli tullut kauppala vuonna 1967, joten se jo sitenkin erosi varsinaisesta maaseudusta. Toisaalta Suonenjoen kehityksen taustalla oli ollut Savon radan rautatieasema, jonka kautta Suonenjoesta tuli Sisä­Savon seutukunnan keskus. Sen aseman kautta kulki laajan alueen henkilöliikenne, ja Suonenjoen asemaa käyttivät liikenteessään Rautalammin, Karttulan, Tervon ja Vesannon asukkaat ja yritykset. Asema laajemman alueen keskuksena kehitti Suonenjoen palveluja jo varhain ja edisti kunnan taajamakehitystä yhdessä Iisveden teollisuuden ja laivaliikenteen kanssa.

Varsinainen taajamakehityksen läpimurto tapahtui 1970-luvulla, jolloin suomalaisen yhteiskunnan struktuuri muuttui monin tavoin ratkaisevasti. 1970-luvulla palveluyhteiskunnan rakentaminen alkoi toden teolla, mikä kasvatti kuntien ja erityisesti kuntainliittojen johtavien kuntien keskustaajamien asukaslukua. Vuonna 1985 Etelä-Savon taajama-aste oli 61 % ja Pohjois­-Savon 66 %, joten tässä vaiheessa taajamaväestön määrä ylitti jo selvästi haja-asutusalueiden väestön lukumäärän. Taajamattomia kuntia ei palveluyhteiskunnassa enää ollut, ja heikoimmankin taajamakehityksen kunnissa viidennes asukkaista asui taajamissa. Näitä kehityksen jälkijunassa kulkeneita kuntia oli Pohjois-Savossa oikeastaan vain vahva maatalouspitäjä Maaninka, jonka taajama-aste oli vajaat 21 %. Etelä­Savossa taajamakehitys oli heikointa Virtasalmella ja Kangaslammella, joista jälkimmäisen väestöstä asui taajamassa vajaat 19 % ja edellisen väestöstä 20 %.⁴⁷

Toisaalta taajamakehityksen suhteellinen kehitys ei kaikin osin kuvaa kunnan ja sen taajaman positiivista kehitystä, sillä joissakin tapauksissa taajama-asteen nousu ei selity taajaman kasvulla vaan haja-asutusalueen väestön jyrkällä vähentymisellä. Kun esimerkiksi Virtasalmen taajama-aste oli vuonna 1970 vain 12 % ja vuonna 1985 jo 20 %, kunnan keskustaajaman väkiluku oli samana aikana kasvanut vain 299:stä 311:een. Kirkonkylän asukasluku oli kasvanut 12 hengellä, mutta taajamaväestön suhteellinen osuus koko väestöstä oli lähes kaksinkertaistunut.⁴⁸ Tällainen poikkeava kehitys koskee kuitenkin vain kaikkein pienimpiä ja kehittymättömimpiä kuntia, sillä suurempien kuntien keskustaajamat kasvoivat tarkasteltavana ajanjaksona vahvasti: usean taajaman asukasluku kasvoi puolentoista vuosikymmenen aikana miltei kaksinkertaiseksi.

1970-luvulla taajamien väkiluvun kasvu oli merkittävästi ripeämpää kuin edellisellä vuosikymmenellä ja väkiluvultaan supistuvien taajamien lukumäärä jäi vähäiseksi. Yli 50 %:lla kasvoi Pohjois-Savossa 11 taajaman väestö, ja Etelä-Savossa näitä nopeasti kasvavia taajamia oli 7. Pohjois-Savon merkittävimmät suhteellisen kasvun keskukset olivat teollisuuskeskukset Siilinjärvi, Leppävirta ja Juankoski. Myös useat asukasluvultaan hyvin pienet kirkonkylät kasvoivat 1970-luvulla voimakkaasti. Tällaisia olivat Pohjois-Savossa esimerkiksi Vieremä, Sonkajärvi, Kaavi, Tuusniemi, Maaninka ja Keitele. Maakunnan eteläosassa vahvan suhteellisen kasvun taajamia olivat esimerkiksi Kerimäki, Ristiina ja Rantasalmi. Savon ainoa väkiluvultaan taantuva kuntakeskus oli 1970-luvulla Savon­ rannan kirkonkylä.⁴⁹ Suhteellista kasvua tarkasteltaessa pitää muistaa, että suuret taajamat eivät käytännössä voineet asukasluvultaan kasvaa vuosikymmenessäviittäkymmentä prosenttia, mutta tästä huolimatta absoluuttisesti esimerkiksi Kuopion asukasluvun kasvu oli enemmän kuin pienten Pohjois-Savon taajamien kasvu yhteensä. Suhteellisesti Kuopion asukaskulu kasvoi kuitenkin vähemmän kuin 20 %.

Tällainen Savossa kuten koko Suomessakin koettu 1970-luvun taajamakehitys, joka kasvatti voimakkaasti myös pieniä kuntakeskuksia eli maalaiskuntien kirkonkyliä, oli vastoin yleisesti hyväksyttyä väestötieteellistä teoriaa taajamamuodostuksesta ja kaupungistumisesta. Yleisen teorian mukaisesti näiden pienten keskusten olisi pitänyt kuihtua ja keskittymisen olla vielä paljon voimakkaampaa ja suosia nimenomaan suuria valtakunnallisia keskuksia.⁵⁰ Teoriaa vastaan nousivat Suomessa paikallishallinnon lainsäädäntöön pohjaava kehittäminen nimenomaan kuntatasolla ja yhteiskunnallisten palvelujen lisääminen, jotka yhdessä kasvattivat jokaisen itsenäisen kunnan keskustaajamaa erityisesti 1970-luvulta lähtien. Aivan pienimmissä kunnissa keskustaajaman kasvu jäi absoluuttisesti suhteellisen vähäiseksi, sillä esimerkiksi kunnallishallinto voitiin hoitaa suhteellisen suppean virkamieskunnan voimin, ja vaativissa koulu-, sosiaali- ja terveyshallinnon osissa pienimpien kuntien oli liittouduttava suurempien kanssa kuntainliitoksi, jolloin tämä hallinto sijoittui suuremman kunnan kuntakeskukseen. Jo keskikokoisen 4 000–5 000 asukkaan kunnan hallinto työllisti lähes sata tavallisesti kuntakeskuksessa asuvaa henkeä, jotka perheineen nostivat kuntakeskuksen asukaslukua 200–300 hengen verran. Kunnallishallinnon työllistävä kerrannaisvaikutus kohosi vielä tästä merkittävästi, sillä virkamiesten lapset tarvitsivat koulutusjärjestelmän ainakin peruskoulun yläasteelle saakka sekä palveluverkoston päiväkoteineen, päivittäistavarakauppoineen ja henkilökohtaisten palvelujen tarjoajineen.

Kunnallisen byrokratian kasvaminen, koulutusjärjestelmän tehostuminen siirryttäessä yhtenäiskoulujärjestelmään 1970-luvulta alkaen ja kansanterveyslain toimeenpano olivat osa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan luomista. Nämä uudistukset takasivat kuntakeskusten elinvoiman säilymisen. Ajassa oli liikkeellä myös pyrkimyksiä uudistaa kunnallista jaotusta yhdistämällä pieniä kuntia suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Savossa tähän pyrkimykseen suhtauduttiin pääsääntöisesti penseästi, ja laajemmalti kuntauudistukset kohtasivat vain maakunnan pohjoisosaa. Pieniä tai pienehköjä kuntia liitettiin suurempiin Pohjois-Savossa kolme: Riistavesi, Muuruvesi ja Säyneinen. Muut Savon kuntaliitokset koskivat kaupunkien ja niiden maalaiskuntien liittämistä toisiinsa, ja tällaiseksi kai voidaan ainakin tyypiltään katsoa myös Säämingin liittäminen Savonlinnaan.

Kaikkiaan Savon kaupungistuminen tai taajamoituminen eteni koko maan keskiarvoa hitaammin. Kun koko maan väestöstä vuonna 1970 asui kaupungeissa ja muissa taajamissa 64,1 % Savon väestöstä asui samaan aikaan taajamissa 42,1 %, ja vuonna 1985 Etelä-Savossa oltiin edelleen jäljessä koko maan vuoden 1970 tasoa: Etelä-Savon taajama-aste oli tuolloin 60,9 %. Pohjois-Savon taajama-aste oli vuonna 1985 hieman enemmän kuin koko maan taajama­aste vuonna 1970. Se oli 66,3 % eli kuitenkin kymmenkunta prosenttiyksikköä alle koko maan keskitason, joka oli tuolloin 76,2 %.⁵¹

Koko maan taajama-aste on huono mittari, sillä siinä korostuu eteläisen ruuhka-Suomen ja Suur-Helsingin vahva vaikutus. Suur-Helsingin väkiluku alkoi olla viidennes koko maan väkiluvusta, ja sen vaikutus väestöllisiin keskiarvoihin huomattava. Kuitenkin Savo ja Pohjois­Karjala kuuluivat taajama-asteeltaan maan kehittymättömimpiin alueisiin, ja esimerkiksi Savon länsipuolella sijaitsevan Keski-Suomen taajamakehitys oli selvästi Savoa pidemmällä. Vuonna 1985 Keski-Suomen taajama-aste oli 69,9 % eli miltei 10 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Etelä-Savon ja vajaat 4 prosenttiyksikköä korkeampi kuin Pohjois-Savon.⁵²

Väestön keskittyminen taajamiin on jatkuva prosessi niin koko maassa kuin Savossakin. Ajanjaksona 1980-luvun puolivälistä seuraavan vuosikymmenen puoliväliin Etelä-Savon taajama-aste kohosi 61:stä 66 %:iin ja Pohjois-Savon 66:stä 71 %:iin. Näin taajamaväestön osuus kasvoi maakunnan kummassakin osassa noin 5 prosenttiyksikköä, eli kehitys oli selvästi hidastunut. Syynä hidastumiseen oli yksinkertaisesti se, että haja-asutusalueiden liikaväestö oli tässä vaiheessa jo pääosin siirtynyt taajamiin, eikä suurille muutoksille ollut enää tilaa. Vastaavasti tässä vaiheessa alkoi myös haja-asutusalueiden renessanssi, eli jonkinasteista paluuta taajamista varsinaiselle maaseudulle alkoi tapahtua. Esimerkiksi Savon merkittävimmillä huvila-asutusseuduilla osa aiemmista kesävieraista alkoi viettää kesäasunnollaan yhä suuremman osan vuodesta ja osa muutti pysyvästi asumaan entiselle kesäasunnolleen. Näin väestön keskittyminen taajamiin oli saavuttanut tason, jolla muutokset alkoivat olla suhteellisen vähäisiä.

Myös kaupunkikuntien sisällä asutus alkoi järjestyä uudelleen, kun keskustaajamien laajeneminen ei enää eri syistä käynyt päinsä. Näin kaupunkien liepeille ryhdyttiin nk. aluerakentamismenettelyllä muodostamaan uudenlaisia asumalähiöitä. Asumalähiöksi ymmärretään ja luokitellaan pohjoismaisen suosituksen mukaan ne kaupungissa tai kauppalassa tai niiden naapurikunnissa sijaitsevat taajama-alueet, jotka muodostavat välittömän jatkon kaupungin tai kauppalan asutukselle. Tällaisia alueita oli olemassa jo varhain, sillä lähiöitä tai esikaupunkeja oli muodostunut maamme suurimpien kaupunkien läheisyyteen työväestön asuinalueiksi. Vuonna 1960 Savossa ei ollut tällaisia lähiöitä.

Lähiö-sana sai uuden merkityksen 1960-luvun loppua lähestyttäessä, kun kaupunkien ja kauppaloiden lähiympäristöön ryhdyttiin tietoisesti ja tarkoituksella kaavoittamaan kokonaan uusia, varsinaisesta keskustaajamista irrallaan olevia asuntorakentamisen alueita. Kaupunki tai kauppala kaavoitti ensin alueen ja rakensi sille kunnallistekniikan. Tämän jälkeen alue osoitettiin jollekin tai joillekin suurille rakentajille, jotka ryhtyivät rakentamaan uudelle alueelle usein monia tehokkaita kerros- ja rivitaloja. Koko alueen laajamittainen yhtäaikainen tai tietyn ajanjakson kuluessa jatkuvasti tapahtunut rakentaminen oli taloudellisesti tehokasta, ja uuden elementtitekniikan käyttöönoton myötä taajamat kohosivat hyvin lyhyessä ajassa; syntyi kokonaan uusia kaupungin tai kauppalan osia.

Lähiöt olivat tarpeen kaupunkien asukasluvun kasvaessa ja uuden asukasvirran sijoittamiseksi, mutta ne olivat myös osa kaupunkirakenteen muutosprosessia, jossa kaupunkien ydinkeskustan asujaimisto alkoi vähentyä ja muutto ”maalle” lähiöön lisääntyi. Kaupunkirakenteen muutos ei kuitenkaan ollut keskeisin tekijä lähiön synnyssä, vaan perusselityksenä oli kaupunkien voimakas kasvu muuttoliikkeen seurauksena. Kaupungin keskusta ei voinut kasvaa, minkä vuoksi asukkaille rakennettiin asuntoja uusiin lähiöihin.

Savossa lähiöiden muodostuminen oli hyvin maltillista, ja oikeastaan ainoa savolaiskaupunki, jonka yhteyteen ja ympärille syntyi varsinaisia asumalähiöitä, oli Kuopio. Se oli ainoa savolaispaikkakunta, joka kasvoi siihen tahtiin, että uusien asukkaiden sijoittaminen olisi ollut muutoin ongelmallista. Lähiöiden rakentaminen sisämaan kaupunkeihin alkoi 1960-luvulla, ja tällöin syntyivät myös ensimmäiset Kuopion asumalähiöt. Nämä uudet asutustaajamat Kuopiossa olivat Puijonlaakso ja Särkiniemi, joita rakennettiin perinteisen aluerakentamisen menetelmin ja joissa jo vuonna 1970 oli runsaasti asukkaitakin: Puijonlaaksossa runsaat 4 700 ja Särkiniemessä noin 3 000.⁵³ Miltei samoihin aikoihin aloitettiin Saarijärven kaupunginosan rakentaminen, ja siitäkin kehittyi myöhemmin eräänlainen lähiö, jossa oli 2000-luvun alussa 4 000 asukasta.

Lähiörakentaminen ei Kuopiossa jäänyt näihin kolmeen, vaan ajan kuluessa lähiöiden ja lähiöasukkaiden määrät kasvoivat tasaiseen tahtiin. 1970-luvulla aloitettiin Kuopion maalaiskunnan kaupunkiin liittämisen jälkeen Julkulan, Jynkän, Kelloniemi-Likolahden ja Länsi-Puijo-Rypysuon lähiöiden rakentaminen. Näistä kustakin kasvoi erillään varsinaisesta kaupungista oleva noin 3 000 asukkaan lähiö.⁵⁴

Kuopion suurimmat lähiöt rakennettiin kuitenkin vasta 1980-luvulta alkaen, jolloin alkoivat syntyä Neulamäen ja Petosen taajamat. Neulamäki kasvoi kaupungin länsipuolelle yliopiston ympärille, ja 2000-luvun alussa siellä asui 6 300 vakinaista asukasta. Näiden lisäksi Neulamäki oli runsaan tuhannen opiskelijan kotilähiö.⁵⁵

Petonen on Kuopion kehityksessä luku sinänsä, sillä tämän lähiön rakentaminen oli hyvin määrätietoista ja suunniteltua. Petosen rakentaminen alkoi vuonna 1986, ja siitä kehittyi runsaan kymmenen kilometrin päähän keskustasta tavallaan uusi kaupunki. Petosen  asukasluku oli 2000-luvun alussa noin 14 000, ja tällaisenaan se oli Kuopion suurin kaupunginosa: keskustan asukasluku oli samaan aikaan noin 11 000, mutta tähän ei laskettu kiinteästi keskustan yhteydessä olleiden muiden kaupunginosien väestöä. Yhteensä keskusta ja sen yhteyteen olennaisesti laskettavat kaupunginosat olivat toki asukasluvultaan Petosen lähiötä tai kaupunginosaa suurempia.⁵⁶

LUONNOLLINEN VÄESTÖNKEHITYS

Syntyvyys ja hedelmällisyys alenevat

Syntyvyys on luonnollisen väestönkehityksen kannalta keskeinen muuttuja, sillä se yhdessä kuolleisuuden kanssa muodostaa luonnollisen väestönkehityksen perustan. Syntyvyyttä pidetään toisaalta väestötieteen kannalta jo hieman vanhanaikaisena tunnuslukuna, ja nykyään sen sijasta tarkastellaan yleensä hedelmällisyyttä, joka tarkoittaa lasten keskimääräistä lukua lisääntymisikäistä naista kohden.

Etelä- ja Pohjois-Savo kuuluivat vielä 1960-luvun alussa korkean hedelmällisyyden alueisiin, joissa lapsia syntyi hedelmällisessä iässä olevaa naista kohden lähes kolme: Kuopion läänissä vain hieman alle kolme ja Mikkelin läänissä noin 2,8. Koko maan hedelmällisyysluku oli tuolloin noin 2,7. Koko Itä- ja Pohjois-Suomi olivat tuolloin korkean hedelmällisyyden aluetta, kun sitä vastoin maan etelä- ja länsiosissa hedelmällisyys oli keskimääräistä alhaisempi. Uudenmaan, Hämeen ja Turun ja Porin lääneissä hedelmällisyysluku oli selvästi alle 2,5, kun sitä vastoin Lapin läänissä hedelmällisyys oli miltei 4 ja Oulun sekä Pohjois-Karjalan lääneissä 3,5:n seutuvilla.⁵⁷

1960-luvulla suomalaisten hedelmällisyys romahti, ja vuonna 1970 vain Ahvenanmaalla, Vaasan, Oulun ja Lapin lääneissä hedelmällisyys oli enemmän kuin kaksi, jota voidaan hyvällä syyllä pitää normaalin ja ekspansiivisen väestönkehityksen rajana. Mikkelin ja Kuopion lääneissä hedelmällisyys oli niukasti alle kahden – Mikkelin läänissä noin 1,9 ja Kuopion läänissä vain hiukkasen alle 2. Merkittävää kuitenkin oli se, että hedelmällisyyden erot maan eri osien välillä olivat supistuneet vähäisiksi. Kun korkeimman ja alimman läänikohtaisen hedelmällisyyden ero oli vuonna 1960 1,8 lasta, se oli vuonna 1970 enää 0,6 lasta. Kehitys jatkui edelleen vuoden 1970 jälkeen ja läänikohtaiset erot katosivat käytännössä kokonaan. Ainoastaan Lapin ja Vaasan läänien hedelmällisyysluvut pysyivät muuta maata korkeammalla tasolla.⁵⁸

Hedelmällisyyden tunnuslukuihin ei vaikuta muuttoliikkeen suuruus, koska luku lasketaan maassa, läänissä, maakunnassa tai kunnassa asuvaa hedelmällisessä iässä olevaa naista kohden. Näin pääasiassa maaltapaon ja alenneen syntyvyyden aiheuttamat ikärakenteen ja sukupuolijakauman vääristymät eivät näy hedelmällisyysluvuissa siten kuin syntyvyydessä, joka lasketaan jakamalla syntyneiden lukumäärä koko väestön tuhatta henkeä kohti. Tässä laskelmassa vaikuttavaksi tekijäksi kohoaa syntyneiden lasten lisäksi laaja jo hedelmällisen ikänsä sivuuttanut vanhusväestö sekä muuttotappioalueiden miesenemmistö: naiset ovat varsinkin kehittyneessä hyvinvointi- ja koulutusyhteiskunnassa alttiimpia muuttamaan taajamiin kuin miehet. Savon osalta tämä yleinen trendi ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä voimakkaasta muuttoliikkeestä ja suuresta muuttotappiosta huolimatta maakunnan väestö pysyi naisvaltaisena; savolaisnaiset eivät kulkeneet muuttoliikkeen kärjessä kuten sisarensa muualla maassa.

Sodan jälkeen Suomen väestönkehityksessä koettiin ennen näkemätön syntyvyyden nousu. Tämä kohoaminen, jonka tuloksena syntyivät nk. suuret ikäluokat, oli yleinen ilmiö koko Euroopassa, ja Suomessakin sen kokivat kaikki maan kolkat. Maailmansodan päättymisvuonna 1945 Pohjois-Savon syntyvyys oli miltei 30 ‰ ja Etelä-Savon miltei 26 ‰. Kumpikin maakunnan osa ylitti syntyvyydessä maan keskiarvon, ja suunta kulki vuodesta 1945 parin vuoden ajan yhä ylöspäin.⁵⁹

Syntyvyyden huippu saavutettiin sekä koko maassa että Savossa vuonna 1947, jolloin syntyvyys kohosi maakunnan pohjoisosassa peräti 32,2 ‰:een. Tämäntasoisia syntyvyyslukuja oli viimeksi koettu 1910-luvun aivan alussa,jonka jälkeen syntyvyys oli romahtanut ensimmäisen kerran modernin Suomen historiassa 20 ‰:n tuntumaan. Pohjois-Savossa korkean syntyvyyden kausi oli aiemmin jatkunut aina 1910-luvun lopulle saakka. Eteläosassa maakuntaa syntyvyys jäi korkeimmillaan ollessaan 29,3 ‰:een, joka sekin oli kuitenkin korkeampi kuin maan keskiarvo 28 ‰.⁶⁰ Savo oli syntyvyyden osalta raaka-ainetta tuottavaa aluetta, kun sitä vastoin jalostus tapahtui muualla.

Vuoden 1948 jälkeen yleinen syntyvyys kääntyi selvään tasaiseen laskuun, joka jatkui käytännössä 1970-luvun alkuvuosiin saakka. Savon kehitys vastaa muodoltaan hyvin tarkasti koko maan yleistä linjaa, jos kohta Savossa muutos oli keskimääräistä suurempaa. Kun Etelä-Savon syntyvyys oli ollut huippuvuosina 1947–1948 jonkin verran maan keskiarvon yläpuolella, maakunnan luvut sulautuivat maan keskiarvoon 1950-luvun alussa ja alittivat maan keskitason pysyvästi saman vuosikymmenen loppua lähestyttäessä. Näin Etelä-Savossa syntyvyyden aleneminen oli selvästi maan keskiarvoa nopeampaa sodanjälkeisessä Suomessa. 1940-luvun jälkipuoliskon huippuluvuista Etelä-Savon syntyvyys puolittui 1960-luvun puoliväliin mennessä.

Pohjois-Savon kehitys oli suunnaltaan ja suuruudeltaan vastaava kuin maakunnan eteläosassakin, mutta maakunnan pohjoisosan tilannetta osoittava kuvaaja kulki aina 1960-luvun lopulle saakka selvästi Etelä-Savon syntyvyyden kuvaajan yläpuolella: Pohjois-Savossa syntyvyys oli korkeampi kuin Etelä-Savossa, ja aina 1960-luvun alkuun saakka selvästi korkeampi kuin maan keskiarvo. Vuodesta 1961 alkaen Pohjois-Savon syntyvyys vastasi tasoltaan maan keskiarvoa. Kehityksen kuvaaja osoittaa tavallaan Savon vahvaa elinvoimaisuutta 1960-luvulle saakka, sillä korkea syntyvyys kuvastaa väestön ikärakenteen olevan luonnollinen ja elämänuskon olevan kohdallaan. Toisaalta korkea syntyvyys on ominaista vahvasti perinteessä elävälle yhteisölle, johon uudet ihanteet ja kulttuurin muutoksen tuoma uusi elämäntapa ei vielä ole levinnyt.

1970-luvulta vuosituhannen loppuun syntyvyyden kehitys on ollut yhä enemmän ihmisten itsensä käsissä, kun syntyvyyden tehokas säätely on tullut kaikkien ulottuville. Tänä ajanjaksona myös taloudelliset suhdanteet ovat alkaneet näkyä syntyvyysluvuissa voimakkaina, mikä on jotain aivan uutta suomalaisen demografian historiassa. Toki katastrofit, kuten 1860-luvun nälkävuodet, vuoden 1918 sota ja toinen maailmansota, näkyvät syntyvyysluvuissa, mutta esimerkiksi 1930-luvun maailmanpulan vaikutukset olivat melko lieviä.

1970-luvun alussa voimakas maaltapako ja Ruotsin-siirtolaisuus alensivat merkittävästi suomalaisen maaseudun syntyvyyttä. Koko maan syntyvyys aleni vuosina 1970–1973 14 ‰:sta 12,2 ‰:een, mutta Savossa  muutos oli vielä tätäkin suurempi. Maakunnan eteläosassa syntyvyys aleni 12,7:stä 10,3 ‰:een ja pohjois­ osassa 13,7:stä 11,2 ‰:een. Vuonna 1973 saavutettiin syntyvyydessä niin alhainen taso, että vastaavia lukuja voitiin esittää vasta aivan vuosituhannen lopussa.

Koko Savon ja nimenomaan Etelä-Savon osalta syntyvyyden alenemiseen vaikutti myös erittäin voimakas muuttoliike, joka koski ennen muuta ja nimenomaan parhaassa lisääntymisiässä olevia ihmisiä. Kun alueen ikärakenne alkoi erittäin voimakkaasti vanhentua, syntyvyyden aleneminen, eli syntyneiden lukumäärä suhteessa alueen koko väestöön, kiihtyi nopeasti. Etelä­Savon osalta syntyvyyden aleneminen oli niin voimakas ilmiö, ettei maakunta koskaan enää saavuttanut läheskään maan keskitason syntyvyyslukuja, vaan maakunnan syntyvyys pysyi tämän jälkeen noin 2 tai hieman yli 2 promilleyksikköä maan keskiarvon alapuolella. Promille – yksi tuhannesosa – on pieni osa, mutta ero maan keskiarvoon oli suhteellisesti 20 %:n luokkaa. Suunnilleen tällaisena ero pysyi koko jakson 1970-luvulta vuosituhannen loppuun.

Pohjois-Savossa syntyvyyden kehitys seurasi varsin tarkasti maan yleistä linjaa. Pohjois-Savon syntyvyys oli 1970-luvulla hieman keskiarvoa alempana, mutta kohosi keskiarvoon 1980-luvun ajaksi. 1980-luvun lopussa Pohjois-Savonkin syntyvyys aleni pysyvästi maan keskiarvon alapuolelle, mutta ero keskiarvoon oli vain 10 %: n luokkaa.

Yleisesti ja myös Savon osalta syntyvyys toipui 1970-luvun alun kriisistä suhteellisen hyvin, ja se pysyi varsin vakaana aina 1980-luvun puolimaihin saakka. Pohjois-Savossa syntyvyys vaihteli tämän kauden 13 ‰:n tietämissä, ja Etelä-Savossa oltiin tasolla 11–12 ‰. 1980-luvun puolivälissä syntyvyys kääntyi uudelleen tasaiseen ja jatkuvaan laskuun, joka oli ollut ominaista Suomen demografiassa myös ajanjakson 1950-luvun alusta 1960-luvun loppuun.

Osasyynä syntyvyyden laskuun oli varmaan 1990-luvun alkuvuosien syvä talouslama, mutta muitakin syitä tason alenemiseen varmaan löytyy. 1990-luvun alussa tulivat lisääntymisikään 1970-luvun alun erittäin pienet ikäluokat, joten hedelmällisessä iässä olevan väestön osuus koko väestöstä laski suhteellisen jyrkästi. Myös kulttuurin ja siihen liittyvän elämäntavan muutos vähensi syntyvien lasten lukumäärää, kun yksin elämisestä ja tietoisesta lapsettomuuden valinnasta tuli yhä paremmin koulutetun, kaupungistuvan ja liikkuvan väestön keskuudessa usein omaksuttu elämäntapa. Kun työttömyys ja lyhyet tilapäiset tai määräaikaiset työsuhteet lisääntyivät ja työn keskittyminen taajamiin kiihtyi, pysyvän, paikalleen asettumista edellyttävän perheen perustaminen ja sitoutuminen kävi nuorille eteenpäin pyrkiville ihmisille yhä vaikeammaksi. Tällainen kehitys ei ollut omiaan kannustamaan lapsien hankintaan.

Savon ja varsinkin maakunnan eteläosan kannalta syntyvyyden aleneminen alkoi saavuttaa vuosituhannen lopussa suorastaan katastrofaalisen tason: vuonna 2000 Etelä-Savon syntyvyys oli enää 8,6 ‰. Pohjois-Savossa pysyttiin sentään 10 ‰:n tason yläpuolella, vaikkakin ainoastaan niukasti: maakunnan osan syntyvyys oli vuonna 2000 ainoastaan 10,1 ‰. Koko maassa syntyvyys näytti tasoittuneen vuosituhannen lopussa 11 ‰:n tasolle.

Savon ja erityisesti Etelä-Savon syntyvyyden romahtamisen takana voidaan nähdä maakunnan ikärakenteen jyrkkä vääristymä. Maaltapako, joka kulminoitui 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen, vei maakunnasta väestöllisesti ekspansiivisimman väestön osan, eikä tämä muutos voinut olla näkymättä syntyvyyden kehityksessä. Hedelmällisyysluvuista nähdään, etteivät savolaiset olleet muun maan asukkaita laiskempia lisääntymään, mutta hedelmällisen ikäluokan pienuus suhteessa koko väestöön kävi Savoa ja savolaisia vastaan ja sai maakunnan syntyvyysluvut voimakkaasti laskemaan.

Etelä- ja Pohjois-Savon keskinäisen eron taustalla voidaan nähdä yksi ainoa tekijä: Kuopio. Kuopio pysyi ja kehittyi valtakunnallisenakin kasvukeskuksena. Kun Kuopion asukasluku kasvoi ripeästi 80 000 asukkaan tuntumaan, se muodosti jo sinänsä niin vahvan kriittisen massan, että koko alueen väestönkehitys pysyi terveempänä suhteessa muuhun Pohjois-Savoon ja erityisesti suhteessa koko Savon eteläosaan. Mikkelin lääniin ei kehittynyt yhtä vahvaa kasvukeskusta, vaan maakunnan kasvu jakautui Mikkelin, Savonlinnan ja Pieksämäen kesken. Kehityksen pirstaloituminen useaan osakeskukseen piti ne kaikki kriittiseltä massaltaan liian pieninä, eli aluekeskusten kasvu ei ollut riittävän vahvaa ruokkiakseen jo sinänsä uutta kasvua. Näin Etelä-Savon osaksi jäi pysyä väestöllisesti taantuvana alhaisen syntyvyyden maakuntana.

Kuolleisuus nousee väestön ikääntymisen myötä

Syntyvyydelle vastakkainen demografinen tekijä on kuolleisuus, joka yhdessä syntyvyyden kanssa muodostaa luonnollisen väestönkehityksen elementin. Kuolleisuuden kehitykselle on kasvavassa hyvinvointiyhteiskunnassa ominaista hidas mutta määrätietoinen aleneminen, johon ovat vaikuttaneet elintason nousu, elämäntapojen tervehtyminen ja lääketieteen kehitys. Nämä tekijät pidensivät nopeasti keskimääräistä elinikää, ja ne alkoivat yhdessä toimia kuolleisuutta alentavasti heti sotien jälkeen. Kehitys jatkui miltei vuosituhannen loppuun saakka. Toisaalta väestön ikääntyminen ja ikärakenteen vinoutuminen vanhojen ikäluokkien vahvaksi yliedustukseksi alkoi kohottaa tarkastelukauden lopussa kuolleisuutta. Kaikkien on lopulta kuoltava, eikä staattisessa väestössä kuolleisuuden aleneminen voi jatkua loputtomiin.

Kuolleisuus oli Savossa kuten koko maassakin korkea vielä vuonna 1945, vaikka sodan suoranaiset vaikutukset kuolleisuuteen olivat tuona vuonna enää suhteellisen vähäiset. Neuvostoliiton kanssa oli solmittu aselepo jo syyskuussa 1944, ja Lapin sotakin päättyi kaikilta osin huhtikuussa 1945; koko alkuvuoden 1945 Lapin sota oli hyvin pienimuotoista, eivätkä sen uhrit kohottaneet sanottavasti kuolleisuutta. Näin vuoden 1945 suhteellisesti korkeitten kuolleisuuslukujen taustalla on nähtävissä heikko huoltotilanne ja sotasairaaloitten runsas potilasmäärä, jonka joukosta kuolema korjasi satoaan vielä vuoden 1945 puolellakin.

Vuonna 1945 Savossa kuolleisuus oli hieman yli 14 ‰, kun se koko maassa oli noin promilleyksikön alemmalla tasolla. Tästä kuolleisuus aleni hyvin nopeasti aina 1950-luvun puoliväliin, mihin syynä lienee se, että vaikeina sotavuosina sairaat ja heikot olivat yleensä kuolleet ja väestö oli rauhan tultua vahvempi ja terveempi kuin koskaan. Kun maakunnan ikärakennekin oli vielä kuolleisuuden alenemiselle suotuisa korkean syntyvyyden ja suurten nuorten ikäluokkien vuoksi, 1950-luvun jälkipuoliskolla päästiin koko Savossa – siis sekä Pohjois- että Etelä-Savossa – maakuntien historian alhaisimpiin kuolleisuuslukuihin. Etelä-Savon alhaisin kuolleisuus kirjattiin vuonna 1958, jolloin se kohosi vain 9,3 ‰:een, ja Pohjois-Savossa vuonna 1961, jolloin maakunnan kuolleisuus oli vain 8,8 ‰. Näin alhainen kuolleisuuden taso on lähellä optimaalista, ja se on mahdollinen oikeastaan vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa syntyvyys on korkea, väestön ikärakenne vahvasti nuoriin ikäluokkiin painottunut ja näiden seikkojen vuoksi väestön luonnollinen kasvu vahvaa.

Nämä kaikki ehdot täyttyivät 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun Savossakin, mutta tilanne oli ohimenevä ja kuolleisuuden piti alkaa kohota. Staattisessa eli ei-kasvavassa väestössä alle 10 ‰:n kuolleisuus olisi edellyttänyt keskimääräisen eliniän kohoamista yli 100 vuoden, mikä ei liene mahdollista.

Etelä-Savon kuolleisuusluvut olivat koko sodanjälkeisen kauden maan keskiarvoa selvästi korkeammalla. Ero pysyi suhteellisen vakaasti promilleyksikön tasossa ja satunnaiset vaihtelut tältä tasolta olivat hyvin pieniä. Pohjois­-Savonkin kuolleisuus oli 1940-luvun puolivälistä alkavan kymmenvuotiskauden ajan maan keskiarvon yläpuolella, mutta selvästi pienempi kuin maakunnan eteläosan. 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin Pohjois-Savon kuolleisuus oli käytännössä sama kuin maan keskiarvo, mutta sen jälkeen myös Pohjois-Savon kuolleisuus kohosi uudelleen ja pysyvästi maan keskiarvon yläpuolelle.

Kuolleisuuden hidas kohoaminen jatkui myös 1970-luvun alun jälkeen. Koko maata tarkasteltaessa kohoaminen on aivan aavistuksenomaista, Pohjois-Savossa hieman voimakkaampaa ja Etelä-Savossa maakunnan pohjoisosaakin voimakkaampaa. Tarkasteltavien aikasarjojen kuvaajat ovat varsin selvästi toistensa muotoisia, mutta koko maan osalta suurempi populaatio tasaa vuosittaisia vaihteluita maakunnalliseen kehitykseen verraten. Vuosina 1970–2000 koko Suomen kuolleisuus vaihteli 9:n ja 10 ‰:n välillä, Pohjois-Savon kuolleisuus pääosin 10:n ja 11 ‰:n välillä ja Etelä-Savon 11–12 ‰:n tasolla. Näistä vaihteluväleistä poikettiin oikeastaan vain 1970-luvun jälkipuoliskon ja 1980-luvun alkuvuosien aikana, jolloin kuolleisuus Savossa oli vaihteluvälejä jonkin verran alhaisemmalla tasolla.

Kuolleisuuden tason erot selittyvät ennen muuta väestörakenteen eroilla. Maaltapako oli muokannut Savon väestöä koko maan keskiarvosta poikkeavaksi siten, että maakunnan eteläosassa väestön keskittyminen vanhempiin ikäryhmiin oli kaikista voimakkainta ja maakunnan pohjoisosassa maan keskiarvon ja Etelä-Savon tason välillä. Syynä eroavaisuuksiin oli ennen muuta maaltapaon keskittyminen Etelä-Savon osalle, jonka väestötappio oli niin jyrkkä, että sen vaikutukset näkyivät selvästi väestön ikäjakaumassa ja vaikuttivat sen kautta kuolleisuuden tasoon. Kun väestön ikärakenne vanhenee, kuolleisuus kääntyy väistämättä nousuun. Etelä-Savon korkeampaa kuolleisuutta ei pidä nähdä maakunnan kehittymättömyytenä tai sen elintason alemmuutena maan keskiarvoon tai Pohjois-Savoon verrattuna, vaan se oli riippuvainen pääosin alueiden erilaisista kehityslinjoista. Jos Pohjois-Savosta voitaisiin erottaa Kuopio omaksi tarkastelukohteekseen, maakunnan kehityslinjat vastaisivat varsin pitkälle Etelä-Savon tilannetta.

Savon luonnollinen väestönkasvu

Kun syntyvyyttä ja kuolleisuutta tarkastellaan yhdessä, saadaan tulokseksi väestöllisistä tekijöistä ehkä primäärisin luonnollisen väestönkasvun tunnusluku. Normaalisti kehittyvässä kasvavassa populaatiossa tämä tunnusluku on positiivinen ja sen suuruus osoittaa populaation elinvoimaisuutta. Yleensä  historiassa luonnollinen väestönkasvu on ollut positiivinen, ja vain äärimmäisissä poikkeustilanteissa kuolleisuus on ylittänyt syntyvyyden ja luonnollisen väestönkasvun tunnusluku on kääntynyt negatiiviseksi. Historiassa negatiivinen väestönkasvu on yleensä liittynyt sota-aikoihin, kulkutautiepidemioihin tai vaikeisiin katovuosiin. lsonvihan jälkeen tällaisia tilanteita olivat 1740-luvun pikkuvihan aika, 1780-luvun lopun sotavuodet, Suomen sodan aika vuosina 1808–1809, 1820-luvun lopun katovuodet ja 1860-luvun vaikea katovuosien sarja. Itsenäisyyden aikana tällaisten syiden takia kuolleisuus on ylittänyt syntyvyyden vain kahdesti: vuonna 1918 käydyn sodan ja sen jälkeisen elintarvikepulan aikana sekä talvisodan vaikutuksesta vuosina 1939 ja 1940. Jatkosodan vuosina syntyvyys ylitti kaikkina sotavuosina kuolleisuuden määrän.⁶¹

Sotien jälkeen Suomi ei ole kokenut sellaisia ulkoisia tai väkivaltaisia katastrofeja, että luonnollinen väestönkasvu olisi niiden vuoksi ollut uhattuna. Sen sijaan luonnollisen väestönkasvun esteeksi on tullut väestön muuntuminen ja muuttuminen sekä kulttuurin ja hyvinvoinnin mukanaan tuomat seikat, jotka ovat vahvasti alentaneet syntyvyyttä. Väestöllisen muuntumisen suuret alueelliset erot ovat puolestaan muuttaneet Suomen alueet keskenään hyvin erilaisiksi, mikä tekee muuten arkisen ilmiön tutkimisen paikallisessa tai alueellisessa historiassa hyvin mielekkääksi ja mielenkiintoiseksi.

Sotienjälkeisten suurten ikäluokkien syntyminen kohtasi vielä varsin perinteisen ja maatalousvaltaisen suomalaisen yhteiskunnan, ja siksi kehitys eri alueilla muodostui hyvin homogeeniseksi. Syntyvyys oli kaikkialla hyvin korkea, ja kuolleisuuden aleneminen sodan jälkeen kohotti luonnollisen lisääntyneisyyden korkealle tasolle. Lisääntyneisyys oli 1940-luvun loppuvuosina korkeampi kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa; kauempaa historiasta voidaan löytää tätäkin korkeampia luonnollisen lisääntyneisyyden vuosia.

Pohjois-Savon syntyvyys ylitti kuolleisuuden 1940-luvun loppuvuosina noin 20 ‰:lla, mikä on erittäin paljon – sen turvin väestö olisi kasvanut 2 % vuodessa, mikäli muuttoliikettä ei olisi ollut. Jostain syystä maakunnan eteläosassa enemmyys jäi selvästi vaatimattomammaksi, ja tämä piirre jäi vallitsevaksi vuodesta toiseen. Vuodesta 1948 syntyvyyden enemmyys alkoi hyvin tasaisesti laskea, ja laskua jatkui aina vuoteen 1973 saakka. Luonnollisen lisääntyneisyyden alenemisen taustalla oli selvästi syntyvyyden jyrkkä aleneminen; muutos oli selvästi nopeampaa kuin kuolleisuuden aleneminen, joten lukujen erotus supistui. 10 ‰:n taso alitettiin Savon eteläosassa jo vuonna 1957 ja pohjoisosassa vuonna 1961. Alle 5 ‰:n enemmyys aleni Etelä-Savossa vuonna 1966 ja Pohjois-Savossa vuonna 1968. Muutos selittyi maakunnan maaltapaolla etelän teollisuus- ja liikekeskuksiin, joka vaikutti kaikista voimakkaimmin juuri aktiivisimmassa lisääntymisiässä olevaan väestönosaan.

1960-luvun lopulle tultaessa syntyvyyden enemmyys kuolleisuuteen verrattuna oli käynyt jo hyvin pieneksi, ja sen merkitys väestönkehityksessä oli käynyt merkityksettömäksi. Syntyvyys ylitti kuolleisuuden vain muutamilla sadoilla henkilöillä, mikä ei riittänyt millään korvaamaan muuttotappion aikaansaamaa väestön vähenemistä. Näin alueiden väkiluku kääntyi suhteellisen selvään laskuun.

Erikoiseksi tilanne kävi 1970-luvun puolelle siirryttäessä. Savon pohjoisosassa syntyvyys kuitenkin ylitti kuolleisuuden aina 1990-luvun loppuvuosiin saakka, mutta dramaattisempi tilanne oli Etelä-Savossa. Siellä kuolleisuus oli syntyvyyttä suurempi jo vuonna 1971. Luonnollinen väestönkasvu kääntyi tästä katastrofista vielä positiiviselle puolelle päätyen kuitenkin 1980-luvun puolivälissä pysyvästi negatiivisen puolelle; vuonna 1989 syntyvyys ja kuolleisuus olivat tosin yhtä suuret.

Etelä- ja Pohjois-Savon luonnollisen väestönkasvun eron selittää ennen muuta maakunnan osien erilainen kehitys tarkasteltavana aikana. Keskeisiä selittäviä tekijöitä ovat olleet Etelä­Savon suurempi muuttotappio ja Pohjois-Savon voimakas kasvukeskus Kuopio. Kummankin maakunnan osan hedelmällisyysluvut olivat käytännössä identtiset, mutta Etelä-Savossa oli vain niin vähän lisääntymisikäistä väestöä, että lopputulos jäi väestöllisesti tarkastellen negatiiviseksi. Maakunnan asukkaiden käytännön elämään tilanne ei juuri vaikuttanut ainakaan lyhyellä aikavälillä tarkasteltuna, sillä tällaiset tunnusluvut eivät välittömästi konkretisoidu millään lailla. Pitemmällä aikavälillä luonnollisen väestönkasvun kääntyminen negatiiviseksi tulee kiihdyttämään väestön ikärakenteen ongelmia ja edellyttää muutaman vuosikymmenen kuluessa mittavia investointeja vanhusten huoltoon. Kehitys on ollut tulosta prosessista, jossa vanha maatalousyhteiskunta on sopeutunut jyrkkään elinkeino- ja talousrakenteen muutokseen. Kun maatalouden rinnalle ei ole voinut kehittyä riittävästi korvaavia elinkeinoja, väestönkehitys on ratkaissut yhteiskuntaa koskevan liikaväestöongelman tällä tavalla.

Tarkasteltaessa syntyvyyden ja kuolleisuuden nettovaikutusta Savon asukaslukuun ajanjaksona 1980-luvun alusta vuosituhannen vaihteeseen Etelä- ja Pohjois-Savo poikkeavat erittäin voimakkaasti toisistaan. Pohjois-Savon luonnollinen väestökasvu jää miltei 10 000 henkeä voitolliseksi, kun maakunnan eteläosassa kuolleiden määrä ylitti syntyneiden määrän miltei 2 000 hengellä.⁶² Koko ero selittyy yksinomaan Kuopion seutukunnan voimakkaalla kasvulla ja väestöllisellä erikoislaatuisuudella muuhun Savoon verrattuna.

Seutukunnittain tarkasteltuna Etelä -Savossa vain Savonlinnan seutukunnalla syntyvyys ylitti kuolleisuuden, jos kohta Mikkelin ja Pieksämäen seutukunnilla kuolleisuuden enemmyys oli vain muutamia kymmeniä henkiä. Savonlinna ei ollut Etelä-Savossa erityisen ekspansiivinen alue, mutta tilastollinen seutukuntajako suosii sitä: Savonlinnan seutukuntaan kuului kaupungin lisäksi vain Enonkosken, Kerimäen ja Punkaharjun suhteellisen pieniasukaslukuiset kunnat, joiden rinnalla kaupunkikunnan vaikutus on hallitseva. Etelä-Savon ekspansiivisin kunta oli tietenkin Mikkeli, jonka asukasluku kasvoi 1980- ja 90-lukujen aikana miltei 5 000 asukkaalla. Savonlinnan ja Pieksämäen asukasluvut jopa hieman alenivat saman jakson aikana. Mikkelin seutukunnan tilastollista kuvaa heikentää se, että alueeseen laskettiin Mikkelin lisäksi kaikkiaan seitsemän maalaiskuntaa, joista vain Mikkelin maalaiskunnan ja Ristiinan asukaslukujen kehitys oli kohtuullisella tolalla. Anttola, Hirvensalmi, Kangasniemi, Mäntyharju ja Pertunmaa olivat sen sijaan väestöllisesti suhteellisen vahvasti taantuvia alueita, ja niiden vaikutuksesta koko seutukunnan tunnusluvut näyttävät heikoilta. Vaikein tilanne oli Juvan seutukunnalla, jossa Juvan, Rantasalmen, Sulkavan ja Puumalan yhteen laskettu kuolleisuus ylitti syntyvyyden runsaalla 1 500 hengellä. Esimerkiksi Sulkavalla luonnollisen väestönkasvun negatiivisuus oli 1990-luvulla suurempi kuin kunnan muuttotappio, joten syntyvyyttä korkeampi kuolleisuus oli tässä vaiheessa maaltamuuttoa tärkeämpi tekijä kunnan väestön vähenemisessä.⁶³

Pohjois-Savossa Kuopion tilastollisesti erittäin edullisella seutukunnalla, johon kuuluivat Kuopion kaupungin lisäksi kehittyvä Siilinjärvi ja pieni Vehmersalmen kunta, syntyvyys ylitti kuolleisuuden miltei 11 600 hengellä. Kun lisäksi vahvaan teollisuuteen nojaavalla Varkauden seutukunnalla, johon lukeutuivat Varkauden kaupunki ja Leppävirran niin ikään vahvasti teollistunut kunta, syntyvyys oli miltei 1 000 henkeä korkeampi kuin kuolleisuus. Tässä suhteessa vaikeimpia alueita olivat Koillis-Savon ja Sisä-Savon seutukunnat, joissa kuolleisuus oli kummassakin noin 1 400 henkeä syntyvyyttä suurempi. Iisalmen kaupungin johtamalla Ylä­ Savon seutukunnalla kuolleisuus oli parisataa henkeä syntyvyyttä suurempi.⁶⁴ Pohjois-Savossa kaikilla seutukunnilla oli joku vahvempaa kehityskautta elävä kunta, jonka vaikutuksesta yhdenkään pohjoissavolaisen seutukunnan kehitys ei väestöllisesti näytä aivan lohduttomalta. Heikointa väestönkehitystä osoittaneilla alueilla Ylä-Savossa tällaisia vahvoja kuntia olivat Iisalmi ja Lapinlahti, Koillis-Savossa Juankoski ja Sisä-Savossa Suonenjoki. Näistäkin toki Suonenjoki ja Juankoski olivat asukasluvultaan taantuvia kuntia 1980- ja 1990-luvuilla.

MUUTTOLIIKE VAIKUTTAA VÄESTÖÖN

Maassamuutto muokkaa Savon väestöä

Muuttoliike 1940-luvun puolimaista 1970-luvun alkuun

Suomen alueelliseen väestönkehitykseen on vaikuttanut luonnollisen väestönkasvun ohella voimakkaasti myös muuttoliike, josta maassamuutto muodostaa valtaosan. Muuttoliike on seurausta ihmisen elinolojen muutoksesta ja kehityksestä, ja se on samalla sekä syy että seurausilmiö yhteiskunnan kokonaismuutokseen. Muuttoliike on ollut tavallaan väylä, jonka kautta yhteisö ja yksilö mukautuvat yleiseen yhteiskunnan rakennemuutokseen. Samalla tavoin muuttoliike muuttaa yhteisöä, ja kehittyvässä urbanisoituvassa ja teollistuvassa yhteiskunnassa muuttoliike on luonnollinen osa koko yhteiskunnan kehitystä. Tästä johtuen muuttoliikettä ei voida arvottaa, eli jonkin alueen muuttovoitto tai -tappio ei lopulta ole yhteisön kannalta sen paremmin positiivinen kuin negatiivinenkaan seikka.⁶⁵

Muuttoliike jakautuu useaan osa-alueeseen, joita ovat kunnan sisäinen muutto, maassamuutto, siirtolaisuus ja pakolaisuus. Näistä kaksi ensimmäistä on vaikuttanut voimakkaasti Savon väestölliseen muuntumiseen. Siirtolaisuuden vaikutus oli tärkeä hyvin lyhyen ajan ja Suomeen kohdistunut pakolaisuus viimeisten vuosikymmenten väestölliseltä merkitykseltään marginaalinen ilmiö.

Heti sotien jälkeen Suomen väestö eli kiihkeää muutoksen aikaa. Menetetyn Karjalan evakuoitu väestö oli asutettava jäljelle jääneeseen maahan uudelleen, ja myös muut sodanjälkeiset asutustoimet muokkasivat voimakkaalla kädellä suomalaista yhteiskuntaa. Karjalaisen siirtoväen asuttamisen lisäksi sotien jälkeen Suomessa lunastettiin sotavuosina annettuja lupauksia tilattoman maaseutuväestön asuttamisesta sekä sodan vuoksi leskiksi ja orvoiksi jääneiden tulevaisuuden turvaamisesta. Yhteensä karjalaisen siirtoväen ja rintamamiesten sekä sotaleskien ja -orpojen asuttaminen muodostivat sotienjälkeisessä Suomessa – 1940-luvun puolivälistä pitkälle 1950-luvulle ulottuvana ajanjaksona – offensiivin, joka hakee maailmanhistoriasta vertaistaan.⁶⁶ Asutustoiminnan tuloksena Suomen maatalous pientilavaltaistui entisestään, ja monesta asutustoiminnan tuloksena syntyneestä tilasta tuli vain väliaikainen väestön sijoituskohde, joka ei pitemmän päälle pystynyt tarjoamaan viljelijöilleen riittävää elantoa.

Suomalainen yhteiskunta oli 1940- luvun jälkipuoliskon ja 1950-luvun alkuvuosien ajan hyvin liikkuva, kun eri syistä liikekannalle joutuneet ihmiset hakivat paikkaansa rauhan aikaan palaavassa yhteiskunnassa. Tänä aikana koettiin esimerkiksi rautatieliikenteessä sellaiset henkilöliikennemäärät, että vastaaviin ei koskaan sen jälkeen enää päästy. Heti sodanjälkeisinä vuosina Suomessa ymmärrettiin voimakkaan muuttoliikkeen tilapäisyys, ja sen kirjaamisesta pidättäydyttiin muutaman vuoden ajan. Siirtoväki pysyi omien seurakuntiensa rekistereissä vielä muutaman vuoden alkuperäisen kotiseutunsa menettämisen jälkeen, ja pysyvä asuttaminen myös virallisissa asiakirjoissa aloitettiin vasta 1940-luvun lähestyessä loppuaan. Tämä prosessi näkyy sekä Etelä- että Pohjois-Savon muuttoliikkeessä vahvana tulomuuton kasvuna: maakunnan kummassakin osassa siirtoväen asuttaminen kohotti normaalin tulomuuton tason suunnilleen kaksinkertaiseksi 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa. Kuopion läänissä kuntien yhteenlasketun tulomuuton volyymi kasvoi vajaan 20 000 hengen vuotuiselta tasolta aina 40 000 henkeen vuonna 1950. Tällöin Kuopion läänin kunnat kirjasivat yhteensä 20 000 asukkaan muuttovoiton.⁶⁷

Mikkelin läänissä siirtoväen kirjaaminen uusiin kotikuntiin tapahtui hieman Kuopion läänistä poikkeavasti. Pääosa läänin tulomuutoista kirjattiin jo vuonna 1949, jolloin kuntien yhteenlaskettu tulomuutto kohosi 10 000 hengen vuotuiselta tasolta 20 000 henkeen. Mikkelin läänissä tätä kirjausta seurasi seuraavana vuonna toinen vahva muuttoaalto, joka kohotti sekä kuntien ulos- että sisäänmuuttoa: maassamuuton kummankin osa-alueen luvut olivat korkeat. Tämä on nähtävä järjestelynä, jossa vuonna 1949 tehdyt kirjausvirheet korjattiin ja asutustoiminnassa päästiin tasapainoon.

Maakunnan eri osien sotienjälkeisessä muuttoliikkeessä on toinenkin merkittävä ero. Mikkelin lääni oli 1940-luvun jälkipuoliskon vuosina muuttovoiton aluetta, kun sitä vastoin Kuopion läänin muuttotase vuosina 1945–1948 osoittaa lievää, runsaan sadan hengen muuttotappiota. Mikkelin läänin muuttovoitto oli mainittuina vuosina miltei 7400 henkeä. Siirtoväen asuttamisen virallistamisen vuosina 1949–1950 Mikkelin läänin muuttovoitto oli hieman vajaat 14 000 henkeä ja Kuopion läänin runsaat 26 400 henkeä.⁶⁸ Luvut antavat aiheen olettaa, että Mikkelin läänissä siirtoväkeä tihkui alueen väestörekistereihin koko 1940-luvun loppuvuosien ajan, kun sitä vastoin Kuopion läänissä kirjaukset tehtiin täsmällisemmin noina kahtena erityisvuotena. Tämä selittää muuttotaseen erot läänien välillä.

Vahvan siirtoväen perusasutustoiminnan päätyttyä vuoteen 1950 koko Savon muuttotase kääntyi tasaisen tappiolliseksi. Lääneistä ulosmuutto pysyi tasaisesti vuodesta toiseen, Mikkelin läänissä runsaassa 10 000 hengessä, Kuopion läänissä 1950-luvun noin 20 000 hengen vaiheilla ja sen jälkeen 13 000–14 000:n vaiheilla. Tason aleneminen perustui läänijaon muutokseen, jossa Kuopion läänistä erotettiin koko itäosa Pohjois-Karjalan lääniksi ja länsiosasta Hankasalmen ja Konneveden kunnat Keski­Suomen lääniin. Tällaisena tilanne jatkui aina 1970-luvun puolimaihin saakka. Kun lääneihin muutto oli säännönmukaisesti selvästi pienempää kuin lääneistä muutto, Mikkelin lääni kirjasi vuosittain ajanjaksona 1950-luvulla alkuvuosista 1970-luvun puolimaihin noin 2 000 hengen muuttotappion. Kuopion läänin muuttotappio oli jo suuremmasta asukasluvustakin lähtien suurempi: se vaihteli vuosittain yleensä noin 3 000 hengen tasolla. Merkittävästi suurempi muuttotappio oli 1950-luvun taloudellisesti vaikeina vuosina 1955–1957, jolloin läänin vuotuinen muuttotappio kohosi 5 300–6 000:n tasolle.⁶⁹

Kaikkiaan 1950- ja 1960-lukujen muuttoliikkeet osoittavat Savon kohdalla harvinaista vakautta ellei suorastaan yksitoikkoisuutta. Tämä kuvaa ajan tasaista yhteiskunnan ja elinkeinoelämän muutosta alueella. Muuttoliikkeen suunnan ja suuruuden taustalla oli ennen muuta vakaa ja välttämätön rakennemuutos, jossa maaseudun liikaväestön oli siirryttävä kaupunkeihin, taajamiin ja teollisuuskeskuksiin leivän perässä, kun maatalous ja siihen liittyvät monet tärkeät sivuelinkeinot eivät pystyneet takaamaan turvattua toimeentuloa maaseudun asukkaille. Suhdannevaihtelut eivät tässä vaiheessa vaikuttaneet kovinkaan voimakkaasti muuttoliikkeen volyymiin, joten muuttoliikettä sääteli ennen muuta maaseudun työntö eikä niinkään taajamien ja asutuskeskusten veto.

Maaseudun väestöllisen työnnön takana oli maatalouden sivuelinkeinojen kriisi enemmän kuin varsinainen maatalouden kriisi. Pientilavaltaisella maaseudulla vain todelliset viljelmät, joilla oli merkittävä metsätalous mittavan maatalouden tukena, olivat sinänsä elinkelpoisia, jos kohta niistäkin osa vain yhteiskunnan vahvan maatalouden tukitoiminnan ansiosta. Suomalaisella maaseudulla, ja niin ollen myös Savossa, valtaosa niin sanotuista maatiloista oli kuitenkin sekä viljely- että metsäpinta-alaltaan niin pieniä, että tilalla elävän väestön piti hankkia suuri osa elannostaan erilaisista sivuelinkeinoista.

Maatalouden sivuelinkeinoista merkittävin osa oli metsätalouden parissa, ja ennen metsätyön koneellistumista työvoiman tarve metsissä oli todella massiivinen. Metsätyöt olivatkin oivallinen maatalouden sivuelinkeino, sillä metsätyötä oli eniten tarjolla silloin, kun maatalouden työt olivat vähimmillään eli talvisin. Työvoimaa tarvittiin metsissä varsinaisen hakkuun ohella runsaasti ajotöissä ja uitoissa sekä lisäksi metsän istutuksessa ja muussa metsänhoittyössä. Kun tämä sektori alkoi nopeasti koneellistua ja muuttaa muotoaan jo 1950-luvulta lähtien, sen tarjoamat työtilaisuudet alkoivat vähentyä, mikä vei pohjan pientilojen elinkelpoisuudelta. Tämä seikka tuli keskeisimmäksi maaseudun muuttoliikkeen syyksi, sillä tullakseen toimeen käytännössä kaikkien aktiivi­iässä olevien pientilallisten oli lähdettävä kotitilaltaan muualle työnhakuun. Kun työtä ei ollut saatavissa kotiseudulta, sitä piti lähteä etsimään kauempaa, ja kun työtä oli parhaiten saatavissa Etelä-Suomen keskuksista, tie vei niihin.

Savolaiset ovat kautta historian olleet alttiita vaihtamaan asuinsijaa, ja niin savolaissiirtolaisuus oli tärkeää Suomessa viimeistään 1500-luvulta lähtien. Savolainen väki vaihtoi mieluusti asuinpaikkaa myös myöhemmin, ja kuntien sisäinen muuttoliike ei varmasti missään ollut yhtä voimakasta kuin Savossa perinteisen maatalousyhteiskunnan ajauduttua ylikansoituksesta johtuvaan kriisiin 1800-luvun puolivälin jälkeen. Näin liikkuminen oli savolaisille jo vanha perinne uuden yhteiskunnallisen kriisin tultua esiin sotien jälkeen. Muuttoliikettä on tutkittu perusteellisesti 1950-luvun alkupuoliskolta, ja tällöin Savo sekä etelä- että pohjoisosaltaan oli kyllä kiivaan muuttoliikkeen aluetta, mutta mitenkään erityisen voimakasta liikkuvuus ei ollut. Savo kuului vahvaan muuttotappioalueeseen, ja suhteellisesti suuremman muuttotappion koki vain Keski-Pohjanmaa, jossa muuttotappio vuosina 1951–1955 kohosi vuosikeskiarvona 8,9 ‰:een. Pohjois-Savossa luku oli 8,7 ‰ ja Etelä-Savossa 7,9 ‰.⁷⁰

Vahva ja vakituinen muuttotappio ei ollut millään muotoa yksin savolaisen demografian ominaispiirre, vaan siitä kärsivät suhteellisen tasapuolisesti käytännössä kaikki Suomen maakunnat Uuttamaata lukuun ottamatta. Jo 1950-luvun alkuvuosina Uudenmaan keskimääräinen vuotuinen muuttovoitto oli miltei 16 ‰väkiluvusta. Uudenmaan ohella Ahvenanmaa, Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa saattoivat esittää vaatimatonta muuttovoittoa, mutta luvut ovat enemmän kuriositeetti kuin käytännön tilanne, ja muuttovoitot selittyvät ennen muuta koko muuttaneisuuden alhaisuudella. ⁷¹

1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla yhteiskunnan perusteellinen rakennemuutos alkoi näkyä Suomen väestönkehityksessä voimakkaasti, ja muuttovirrat maan pohjoisosasta etelään kiihtyivät. Samalla myös muutto haja-asutusalueilta keskuksiin kasvoi. Tämä muutto kohdentui pääasiassa valtakunnallisiin kasvukeskuksiin, mutta myös tavalliset kuntakeskukset alkoivat kasvaa haja-asutusalueiden kustannuksella. Tämä prosessi näkyi erittäin selvästi myös Savossa, joka oli muun Itä-Suomen ohella vaikeinta muuttotappioaluetta.

Savon kokonaismuuttotappio on hyvin yhtenevä maakunnan kummassakin osassa, eli koko maakunta muodostaa tässä suhteessa hyvin yhtenäisen demografisen alueen. Maakunnan muuttotappio sekä etelä- että pohjoisosan osalta vaihtelee yleensä noin 10 ‰:n eli prosentin vuotuisella tasolla. Merkittävimmän poikkeuksen yleisestä tasosta muodostaa vuosi 1970, jolloin Etelä­ Savon muuttotappio kohosi miltei 16 ‰:een ja Pohjois-Savon 17 ‰:een yhden vuoden aikana . Kun lukuihin lisätään vielä merkittävä pohjoismainen siirtolaisuus, joka Mikkelin läänin osalta kohosi 3,5 ‰:een kokonaisväkiluvusta ja Kuopion läänin osalta 4,5 ‰:een , kokonaismuuttotappio oli maakunnan eteläosassa miltei 2 % ja pohjoisosassa jopa hieman yli 2 %.

Muuttotappioalueena Savo sijoittuu selvästi Itä-Suomen väestönkehityksellisesti vaikeaan maan osaan, mutta vielä merkittävästi vakavampi muuttotappio oli maakunnan itäpuolella Pohjois-Karjalassa, jonka suhteellinen vuotuinen muuttotappio oli pahimpina vuosina Savoon verrattuna jopa kaksinkertainen. Toisaalta Savon länsipuolella sijaitseva Keski-Suomi pääsi muuttotappion suhteen yleensä selvästi Savoa helpommalla.

Muuttotappio kohteli läänien sisälläkin kuntia vahvasti eri tavoin. Käytännössä kaikki Suomen kaupungit ja kauppalat olivat suorastaan muuttovoittoisia 1960-luvun ja 1970-luvun alkuvuosien ajan. Raskaan muuttotappion joutui näin kantamaan maakuntien maaseutu. Etelä­Savossa varsinaisen maaseudun vuosittainen muuttotappio oli koko läänin lukuihin verraten käytännössä kaksinkertainen, eli maaseutu menetti asukkaitaan käytännössä kahden prosentin vuosivauhtia. Pohjois-Savossa maaseudun muuttotappio oli vähintään samalla tasolla kuin Etelä-Savossakin, ja varsinkin tarkastelujakson alkuvuosina 1960-luvun alussa jopa selvästi Etelä-Savon maaseutua korkeampi. Varsinaisen maaseudun muuttotappion tarkastelussakin Pohjois-Karjala oli merkittävästi Savoa synkempää aluetta ja Keski-Suomi pääsi muuttotappiosta hieman Savoa vähemmällä.⁷²

Muuttotappion vuosittaisen vaihtelun eksakteja syitä on vaikea osoittaa, mutta yleensä muutohalukkuuteen vaikuttivat monet taloudelliset ja kansantaloudelliset tekijät. Niin esimerkiksi vuoden 1968 muuttotappion yleinen supistuminen ja alueellisten erojen tasoittuminen johtunee vuoden 1967 suurdevalvaatiosta ja sen jälkeisestä Liinamaa I -nimeä kantavasta vakauttamisratkaisusta. Tällä toimella koetettiin rauhoittaa Suomen kansantalouden kehitystä, ja sen vaikutus on nähtävissä myös väestöllisessä muutoksessa.

Vastaavasti vuoden 1970 vahva Savon ja koko Itä-Suomen muuttotappio liittyy voimakkaaseen noususuhdanteeseen, joka lisäsi työtilaisuuksia nimenomaan kehittyvässä kansantalouden osassa eli kaupassa, liikenteessä ja teollisuudessa. Noususuhdanteen aikana asuinpaikan vaihtaminen on helppoa, kun työnsaantimahdollisuudet uudessa paikassa ovat hyvät. Vaikea työttömyys ja lama puolestaan hillitsevät yleensä muuttoliikettä. Sarkastisesti voidaan todeta, että 1960-luvun lopussa saatiin valmiiksi Suomen maantieverkon ensimmäinen perusparannusvaihe eli kestopäällystetyt valtatiet kaupunkikeskusten välille. Ne tarjosivat maaseudulta kaupunkeihin ja etelän kasvukeskuksiin matkaaville oivallisen liikkumisväylän.

Muuttotappio on vain koko muuttotaseen lopputulos, ja varsinainen muuttoliike on sitä merkittävästi suurempi. Kun tarkastellaan kokonaismuuttoliikkeen volyymia, havaitaan liikkuvuuden koko kuva. Kaikkiaan väestön liikkuvuus oli erittäin voimakasta, ja Savon osalta kuntien välinen vuosittainen muuttoliike kosketti noin 9–10 %:a koko väestöstä. Lähtömuutto oli viiden prosentin luokkaa ja tulomuutto neljän prosentin tasolla, joten muuttotappioksi jäi karkeasti prosentin verran väestöstä vuodessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Savon väestöstä 5 sadasta lähti savolaiskunnasta ja 4 heistä palasi takaisin. Käytännössä palaajat eivät kuitenkaan yleensä olleet samoja henkilöitä ainakaan lyhyellä aikavälillä, vaan muuttoliike koostui virrasta, jonka syynä oli väestön mukautuminen muuttuvaan yhteiskuntaan.⁷³

Etelä-Savossa muuttoliikkeen volyymi oli suhteellisesti kymmenisen prosenttia voimakkaampaa kuin maakunnan pohjoisosassa, mutta tämä koski sekä lähtö- että paluumuuttoa niin, että muuttotappio oli maakunnan kummassakin osassa käytännössä yhtä vahvaa. Näin Etelä-Savon asukkaat olivat liikkuvampia kuin maakunnan pohjoisosan väestö.

Savon kuntien välisen muuton suunta oli hyvin selvä. Tärkein muuttosuunta oli luonnollisesti läänin sisällä, sillä helpompaa on muuttaa lähelle kuin kauas. Tämä muutto vei normaalisti kohti läänien keskuksia, joista Pohjois-Savon osalta Kuopio oli selvästi vahvin. Muita Kuopion läänin kasvukeskuksia olivat Iisalmi ja Siilinjärvi, joista edellinen oli jo vanhastaan Ylä-Savon keskus. Jälkimmäisestä kehittyi nopeasti yksi Kuopion asuntoalue, joka kasvoi ripeästi myös oman teollisuutensa turvin. Merkittävä taajama oli myös teollisuudestaan tunnettu Varkaus, joka pystyi pitämään ja jopa lisäämään väestöään. Näin sekin oli yksi muuton kohdealue.

Etelä-Savossa oli monta aluekeskusta, eikä läänin keskus Mikkeli hallinnut läänin sisäistä muuttoliikettä samalla tavoin kuin Kuopio. Mikkeli kasvoi suhteellisesti vahvasti, mutta se pysyi vain yhtenä läänin keskuksista ja väkiluvultaan vähäisenä kaupunkina. Muita Mikkelin läänin sisäisiä muuttovoittoalueita olivat Savonlinna ja Pieksämäki: edellinen vanha Savon ja Karjalan rajakaupunki ja jälkimmäinen vilkas risteysasema, joka keräsi ympärilleen myös teollisuutta, kauppaa ja hallintoa. Tästä syystä Mikkelin ja Kuopion läänien muuttoliikkeet poikkesivat suuntautumisensa osalta ennen muuta 1960-luvulla toisistaan. Mikkelin läänissä muutto jostakin läänin kunnasta toiseen saman läänin kuntaan oli vähäisempää kuin Kuopion läänissä. Esimerkiksi vuonna 1966 Mikkelin läänin lähtömuutosta vain 40 % suuntautui johonkin toiseen läänin kuntaan, kun Kuopion läänissä prosentti kohosi 45:een. Kuntaan muutosta tuli Mikkelin läänissä omasta läänistä 51 %, kun Kuopion läänissä vastaava luku oli 55 %.

Läänin ulkopuolelle muuttoa hallitsi kummassakin maakunnan osassa Uusimaa, jonne muutosta suuntautui Mikkelin läänistä 18 % ja Kuopion läänistä 21 %. Mikkelin läänin lähtömuuton suunnat olivat muutenkin monipuolisemmat kuin Kuopion läänistä lähteneiden. Mikkelin läänistä kulkivat vahvat muuttovirrat Uudenmaan lisäksi Hämeen, Kymen ja Kuopion lääneihin, joihin kaikkiin muuttaneiden osuus kaikesta kuntien lähtömuutosta oli 8 % tai enemmän. Kuopion läänissä tällaisia vahvoja suuntia ei ollut, vaan muutto suuntautui Uudenmaan jälkeen varsin tasaisesti; merkittäviä muuttovirtoja saivat Mikkelin (7,2 %) ja Hämeen (6,8 %) läänit. Myös paluumuuton tai muun kuntaan muuton osalta läänien muuttoliikkeiden rakenteet erosivat toisistaan. Uusimaa ei kummassakaan läänissä ollut kuntaan suuntautuvan läänin ulkopuoleisen muuttoliikkeen tärkein lähtöalue, vaan se oli Mikkelin läänin osalta Kuopion lääni ja päinvastoin. Mikkelin läänin kuntaan muutossa Kuopion lääniä seurasivat lähituntumassa Uusimaa, Häme ja Kymen lääni. Kuopion läänin kuntien tulomuutossa joukosta erottui Mikkelin läänin ohella vain Uusimaa, josta muuttajista oli peräisin 8,9 %.⁷⁴

Vuonna 1970, jolloin muuttoliike eli yhtä sotienjälkeisen Suomen huippuvuosistaan, tilanne oli vuoteen 1966 verrattuna jonkin verran muuttunut. Läänin sisäinen kunnasta toiseen muutto oli erityisesti Kuopion läänissä vähentynyt merkittävästi. Kun vielä vuonna 1966 oma lääni oli ollut 45 %:lla muuttajista muuttokohteena, vuonna 1970 näiden muuttajien osuus oli enää 36 %. Uudenmaan veto sen sijaan oli entisestään voimistunut, ja nyt sinne suuntasi jo neljännes kaikista Kuopion läänin kunnasta pois muuttajista. Mikkelin läänissä näitten päämuuttosuuntien muutos oli paljon vähäisempää, jos kohta samansuuntaista kuin maakunnan pohjoisosassakin. Muilta osin muuttoliikkeen rakenne säilyi suhteellisen hyvin ennallaan, ja kuvaavaa oli, että Mikkelin läänin kunnasta toiseen muutossa Kymen läänillä oli edelleen merkittävä sijansa, toisin kuin Kuopion läänissä, josta tälle alueelle lähdettiin vain harvoin.

Kuopion läänin muutolle ominaista oli sen sijaan Mikkelin lääniä selvästi suurempi muuttoliike Oulun lääniin. Tähän samoin kuin Mikkelin läänin ja Kymen läänin vahvaan muuttovaihtoon vaikuttivat läänien sijainnit toistensa rajanaapureina: muutettaessa Kuopion läänistä Oulun lääniin tai Mikkelin läänistä Kymen tai Hämeen lääneihin piti ainoastaan siirtyä naapurikuntaan. Tämä näkyy selvästi muuttotilastoissa.

Tulomuuton osalta oma lääni säilyi hallitsevana kummankin läänin muuttoliikkeessä, sillä kuntaan muutoissa oma lääni oli lähtölääninä joka toisessa tapauksessa. Toisella sijalla tässä suhteessa oli kummassakin läänissä Uusimaa, josta muuttajista tuli joka kymmenes. Uudenmaan ja Savon muuttovaihdossa oli kysymys selvästä muutto ja paluumuutto -suhteesta. Savosta lähdettiin Uudellemaalle etsimään parempia elämisen edellytyksiä, ja varmaan monessa tapauksessa odotukset täyttyivätkin. Tavallista oli kuitenkin myös se, että uuden elämän aloittaminen kaukana kotiseudulta osoittautui luultua vaikeammaksi, ja ratkaisuksi tilanteeseen tuli paluu vanhalle kotiseudulle. Näin Uusimaa oli vahva muuton kohde, mutta myös merkittävä paluumuuton lähtöalue. Kaikkiaan Uudenmaan ja Savon muuttotase jäi kuitenkin vahvasti negatiiviseksi Savon kannalta tarkasteluna. Esimerkiksi vuonna 1966 Etelä­Savo menetti Uudellemaalle noin 1 500 ja Pohjois­Savo miltei 2 000 asukasta. Vilkkaana muuttovuonna 1970 maakunnan eteläosan menetys Uudellemaalle oli miltei 2 000 ja pohjoisosan runsaat 2 500 henkeä.⁷⁵

Mikkelin läänin väestömenetys oli merkittävä myös Hämeen ja Kymen lääneihin. Vuonna 1970 muuttotappio Hämeen lääniin oli noin 900 ja Kymen lääniin noin 600 henkeä. Lievää muuttotappiota Kuopion ja Mikkelin läänit kärsivät myös Keski-Suomen lääniin, ja Kuopion ja Mikkelin läänien keskinäinen muuttotase oli käytännössä tasapainossa. Muuttovoittoa Savo koki ennen muuta Pohjois-Karjalasta ja Mikkelin lääni hitusen myös Oulun läänistä.⁷⁶ Näin Savo oli 1960-luvulla selvästi Suomen väestönkehityksen valuma-aluetta, josta väestö virtasi kohti etelän keskuksia. Savo oli myös Pohjois-Karjalan väestön portti ja ensimmäinen etappi matkalla kohti etelää.

Muuttoliike 1970-luvulta vuosituhannen loppuun

Vuoden 1970 suuren muuttoaallon jälkeen vuosikymmenen puolimaissa Savon muuttoliike tasoittui. Sekä Pohjois- että Etelä-Savossa kehitys oli aivan yhtenevä, mutta maakuntien väestömäärien eron vuoksi koko liikkeen volyymit poikkesivat hieman toisistaan. Maakunnan eteläosassa sekä tulo- että lähtömuuttojen määrät asettuivat 6 000–7 000 hengen ja pohjoisosassa 8 000–9 000 hengen tasolle. Merkittävintä oli kuitenkin se, että vuotuiset muuttotappiot alenivat tuhansista muutaman sadan hengen tasolle maakunnan kummassakin osassa. Erikoista oli sekin, että sekä Etelä- että Pohjois-Savo kokivat jopa muuttovoittovuosiakin. Maakunnan eteläosassa tällaisia olivat vuodet 1983 ja 1989 ja pohjoisosassa vuosi 1982.⁷⁷ Tilanne kertoo väestöllisen ja alueellisen muuntumisen saavuttaneen jonkinasteisen tasapainon: maakuntien liikaväestö oli lähtenyt muualle, missä sen työpanosta tarvittiin, ja jäljelle oli jäänyt vain se väestönosa, joka saattoi saavuttaa olevissa oloissa kohtuullisen elintason omalla vanhalla kotiseudulla joko ammatissa toimien tai eläkettä nauttien.

Kaikkiaan väestöllinen liikkuvuus oli kuitenkin edelleen melko voimakasta, mikä on tyypillistä korkean elintason urbaanille ja koulutetulle palveluyhteiskunnalle. Aikuisiksi varttuvat lapset lähtevät kotoaan opiskelemaan joko keskiasteen tai korkean asteen oppilaitoksiin, joita heidän kotiseudullaan ei enää ole. Valmistuttuaan nämä nuoret hakeutuvat työhön paikkaan, jossa työtä on tarjolla. Savon tarjoamiin korkeaa koulutusta vaativiin työpaikkoihin puolestaan rekrytoitiin väkeä aktiivisilta työmarkkinoilta, ja tällaisessa tilanteessa vain harva pystyy asumaan koko elämänsä ajan samalla paikkakunnalla. Muuttaminen ja muuttoliike kuuluvat välttämättömänä osana dynaamiseen talouselämään ja yhteiskuntaan, eikä liikehdintää voida arvottaa sen paremmin positiivisesti kuin negatiivisestikaan. Se on yksinkertaisesti välttämätöntä.

Kehittyneessä koulutusyhteiskunnassa yksilösaattaa säilyttää kotipaikkansa vain sellaisissa tapauksissa, että tämä pystyy tarjoamaan monipuoliset opiskelumahdollisuudet ja niiden jälkeen työtä, jossa saatua oppia voidaan käyttää hyväksi. Savon monilukuisista kunnista tällaisen yhteisön muodostaa jyrkästi kärjistäen oikeastaan vain Kuopio, jossa on tarjolla laajaa kaikenasteista opetusta. Näin Kuopiolla – ja laajemmin Kuopion seudulla, johon kaupungin lisäksi on ajateltava kuuluvaksi ainakin Siilinjärvi – on ainoana Savon paikkakuntana ollut edes teoreettiset mahdollisuudet tarjota laajalle aikuistuvalle, korkeakoulutasoista oppia tarvitsevalle väestölle mahdollisuus jäädä koko elämänsä ajaksi samalle paikkakunnalle. Keskiasteen koulutusta on ollut tarjolla laajemmin, mikä on helpottanut muidenkin paikkakuntien tilannetta. Varsinainen maaseutu on tässä suhteessa ongelmallinen, koska kaikkien peruskoulua tai lukiota korkeampaa koulutusta haluavien on ollut pakko lähteä opintielle kotikunnan ulkopuolelle, ja tälle tielle on ollut kovin helppo jäädä – kuntien elinkeino- ja väestöpoliittisten tavoitteiden kannalta jopa liian helppo.

Maaseudulla poikkeuksen edellä esitettyyn tilanteeseen muodostaa perinteinen maatalouselinkeino, jonka piirissä perinteisesti oppi on saatu kotona työn ohessa ja jossa työpaikan vaihtaminen ei käytännössä ole tarpeellista eikä mahdollistakaan. Maataloudessa muutoksen takana on ollut elinkeinon sisäinen muutosprosessi, jossa pienten tilojen itsenäinen viljely on käynyt mahdottomaksi ja vain tilakoon vahva kasvattaminen on suonut mahdollisuuden elinkeinon jatkamiselle. Toisaalta maatalouskin on muuttunut siinä määrin, että vain harva pystyy sitä harjoittamaan ilman ulkopuolelta hankittua ammatillista koulutusta. Myös maatalouden keskittyminen on vähentänyt työpaikkoja sen parista, ja monen maatilan omistajankin on ollut pakko luopua ammatistaan ja suunnata muualle työn hakuun.

Savon muuttoliikkeen kuvaan 1970-luvun puolivälin jälkeen kuuluu kokonaismuuttomäärien selvä vähentyminen. Kun kuntien välisen muuttoliikkeen volyymi oli vielä 1970-luvun alkuvuosina säännöllisesti noin 10 % alueen keskiväkiluvusta, se laskee vuosikymmenen puolivälin jälkeen 6–7 %:n tasolle. Vastaavasti muuttotaseen raskas alijäämä alenee käytännössä merkityksettömäksi.

Savon muuttotase tasapainottui 1970-luvun puolivälin jälkeen noin 0–2 promillen tappion tasolle, mikä on vähän verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin. Tasapaino oli saavutettu, ja se vallitsi aina 1990-luvun alun vaikeaan lamaan ja Suomen EU-kytkentään saakka. Lama söi yhteiskunnan voimavaroja, ja sen seurauksena talouselämän piti järjestyä uudelleen. Tämä lisäsi yhteiskunnallista liikkuvuutta kuitenkin pienellä viiveellä, sillä pahimpina lamavuosina oli turha muuttaa, koska vaikeudet olivat yhteisiä maan kaikissa osissa. EU-kytkentä puolestaan nopeutti yhteiskunnan muutosprosessia ennen muuta maatalouden osalta, koska sen toimintaedellytykset asetettiin uusilla säännöksillä uudelleen, ja moni aikaisemmin elinkelpoinen maatila kävi uudessa tilanteessa elinkelvottomaksi. Tämän prosessin myötä maaseutuväen liikkuvuus lisääntyi ja haja-asutusalueiden väestö väheni voimakkaasti.

Jos muuttoliikkeen volyymin muutos oli voimakas koko alueella, vielä suurempi muutos oli nimenomaan varsinaisella maaseudulla – kaupunkien ja kauppaloiden ulkopuolella. Varsinainen maaltapako söi voimakkaasti erityisesti tavallisten maalaiskuntien väestöä 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. 1970-luvun puolivälin jälkeen ero kaupunkimaisten kuntien ja varsinaisen maaseudun väliltä kuihtuu tässä suhteessa. Kun vielä vuonna 1973 Etelä-Savon maalaiskuntien vuotuinen muuttotappio oli 16 ‰ ja Pohjois-Savon 21 ‰, vuosikymmenen puolivälin jälkeen se rajoittuu 2–3 ‰:n vuotuiselle tasolle. Vuonna 1983 Etelä-Savon maalaiskunnat kokivat jopa 0,7 ‰:n muuttovoiton, mitä on pidettävä suoranaisena ihmeenä. Lisäksi vuonna 1986 Etelä-Savon maalaiskuntien muuttotase oli tasapainossa.⁷⁸ 1980-luvulla alkoi paluumuutto takaisin kotiseudulle, ja myös kesäasutuksen vakiintuminen. Moni kesävieras jäi elämänolojensa muutoksen myötä pysyvästi asumaan kesämökilleen.

Tarkasteltaessa muuttoliikkeen suuntia oikeastaan mikään ei perusteellisesti muutu. Kuntien välisestä muuttoliikkeestä hieman vajaa puolet suuntautuu jatkuvasti oman lääniin toisiin kuntiin. Läänien välisestä muuttoliikkeestä taas valtaosa tapahtuu Uudenmaan läänin ja asianomaisen läänin välillä Uudenmaan osuus läänien välisestä muuttoliikkeestä on normaalisti noin kaksinkertainen seuraavaksi suurimpaan muuttokohteeseen tai lähtömuuton alueeseen verrattuna. Näin koko muuttoliikkeen valtavirta kulkee Savosta Uudellemaalle ja päinvastoin. Uusimaa on koulutetun Savoon siirtyvän väestön tärkein lähtöalue. Etelä-Savon kohdalla maakunnan rajanaapurit Hämeen, Kymen ja Kuopion läänit ovat vahvasti edustettuja. Kuopion läänin kohdalla muuttoliike jakautuu selvästi tasaisemmin Uudenmaan jälkeen: tulomuutossa Mikkelin läänin asema on hieman muita huomattavampi, mutta lähtömuutossa erot eri alueiden välillä ovat vähäisiä.

1980-luvulta lähtien on olemassa valmiita seutukuntakohtaisia väestömuutostietoja, joista on helppo laskea aluekohtaisia muuttotilasatoja. Näistä käy selvästi ilmi, kuinka erilaisia saman maakunnan eri seutukunnat olivat toisiinsa verrattuna.

Etelä-Savon maakunnassa muuttotase vuosina 1980–1990 oli kaikissa seutukunnissa negatiivinen, eli kaikki seutukunnat kokivat muuttoliikkeessään nettotappion. Koko maakunnan tasolla muuttotase oli tarkasteltavan kahden vuosikymmenen aikana noin 8 500 henkeä tappiollinen, mutta pienimmillä muuttotappioilla pääsivät Mikkelin ja Joroisten seutukunnat, joista Mikkelin alueella muuttotappio oli noin 500 henkeä kahdessa vuosikymmenessä ja Joroisten alueella noin l 000.⁷⁹ Etelä-Savon osalta tarkastelua ja vertailua vaikeuttaa seutukuntajako, joka liittää maakunnan pääkaupunkiin Mikkeliin runsaslukuisen joukon tavallisia maalaiskuntia. Näiden muuttotappiot kääntävät koko seutukunnan muuttotaseen tappiolliseksi; Mikkeli ja Mikkelin maalaiskunta olisivat omana tilastoalueenaan osoittaneet jopa selvää muuttovoittoa.

Muut Etelä-Savon seutukunnat joutuvat sen sijaan osoittamaan selvää, noin 2 000 hengen nettomuuttotappiota. Savonlinnan seutukuntaan liitetyt Kerimäki, Punkaharju ja Enonkoski olivat vaikeaa muuttotappioaluetta, ja Savonlinnaan liitetty Sääminki oli lisännyt vanhaan kaupunkiin laajan haja-asutusalueen. Erikoista on Pieksämäen seutukunnan suuri muuttotappio, sillä Pieksämäen ja Pieksämäen maalaiskunnan lisäksi seutukuntaan luettiin vain vähäiset Haukivuoren ja Jäppilän kunnat. Ilmeisesti Pieksämäen elinvoimaisuus jäi melko heikoksi rautatien merkityksen vähennyttyä ja alueen teollistumisen jäätyä suhteellisen heikoksi.

Pohjois-Savon kokonaismuuttotappio oli vuosina 1980–99 kaikkiaan noin 10 500 henkeä, eli maakunnan väkirikkaamman pohjoisosan muuttotappio oli suhteellisesti vähäisempi kuin eteläosan. Savon kaikista seutukunnista poiketen merkittävän nettomuuttovoiton koki Kuopion seutu. Tämän kuvan taustalla on kuitenkin nähtävä Kuopiota mairitteleva seutukuntajako, joka on liittänyt Kuopion seutukuntaan kaupungin lisäksi vain Siilinjärven kehittyvän kunnan ja vähäisen Vehmersalmen.

Siirtolaisuus ja Savo

Savon alueen elinkeinojen muutos pakotti osan väestöstä siirtymään myös maan rajojen ulkopuolelle etsimään suotuisampia elinolosuhteita. Maaltamuuton pääsuunta oli toki alueen omiin kaupunkeihin ja Etelä-Suomen kasvukeskuksiin, mutta varhaisempien aikojen tavoin virta vei rohkeimmat myös merentakaisille alueille.

Siirtolaisuus on Suomen historiassa vanha ilmiö, ja sitä tunnetaan käytännössä koko historiallisen ajan osalta. Savosta oli lähdetty autonomian aikana suhteellisen runsaasti Venäjälle ja 1800-luvun lopun vuosikymmeninä sekä 1900-luvun alusta jonkin verran myös valtameren taakse Amerikkaan. Näinä aikoina siirtolaisuuden vaikutus koko Savon väestöön pysyi kuitenkin suhteellisen vaatimattomana, eikä sitä voida pitää varsinaisena demografisena tekijänä.

Venäjän vallankumous oli lopettanut Itä-Suomelle tyypillisen Venäjän-siirtolaisuuden, sillä raja sulkeutui tehokkaasti viimeistään 1920-luvulle tultaessa ehkäisten laillisen muuton syntyneeseen Neuvostoliittoon. Kaikkiaankin siirtolaisuus kutistui itsenäistyneen Suomen ensivuosikymmeninä hyvin vähäiseksi, sillä kansaa hallitsi laaja-alainen optimismi. Yleisesti haluttiin nähdä, mihin omin voimin päästään, ja laajoissa piireissä vallitsi usko hyvään tulevaisuuteen. 1920- ja 1930-luvuilla esiintyi jonkin verran illegaalista poliittisperäistä siirtolaisuutta Neuvostoliittoon, mutta sillä ei ollut sen paremmin Savon kuin koko Suomenkaan osalta väestöllistä merkitystä.

Sotien jälkeen Suomi oli jonkin aikaa sulkeutunut maa, josta siirtolaiseksi lähteminen ei ollut aivan yksinkertaista. Vähitellen olot kuitenkin vapautuivat ja siirtolaisuusluvut alkoivat kasvaa. Siirtolaisuuden pääkohdemaaksi tuli luonnollisesti Ruotsi, jonne matka oli lyhyt ja muutenkin suhteet monesta eri syystä läheiset. Ruotsi oli vanha historiallinen emämaa, johon Suomessa kuitenkin tunnettiin vahvaa luottamusta. Ruotsin­siirtolaisuutta edisti varmaan myös Suomen sieltä saama sota-aikainen apu. Apu oli monimuotoista, eikä sen vähämerkityksisin osa varmaan ollut nk. sotalapsi-käytäntö. Ruotsiin siirrettiin jatkosodan aikana kaikkiaan noin 70 000 suomalaislasta sotaa pakoon, ja näiden lisäksi 4 500 sotainvalidia ja 55 000 evakkoa Lapista.⁸⁰ Kiinteät suhteet olivat luoneet Suomessa vahvan kuvan Ruotsin humaaneista oloista ja korkeasta elintasosta.

Kaukosiirtolaisuuden määrät Savossa pysyivät hyvin vaatimattomina. 1950-luvun puolimaissa tämän siirtolaisuuden kokonaisvolyymi oli Mikkelin läänin osalta noin 50 henkeä vuosittain ja Kuopion läänin osalta hieman runsaat 100 henkeä. Kaukosiirtolaisuuden kohdemaita olivat toisen maailmansodan jälkeen ennen muuta Kanada ja Australia. Kanadaan muutti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä kaikkiaan yli 20 000 ja Australiaan noin 18 000 suomalaista. Kohdemaat valikoituivat lähinnä sen perusteella, että kyseiset maat ottivat vastaan aktiivisesti lisää väestöä siirtolaisina, kun sitä vastoin Yhdysvallat oli ryhtynyt tiukaan siirtolaissäännöstelyyn jo 1920-luvulla. Australia oli hyvinkin aktiivinen siirtolaishankinnassaan, ja maa myönsi siirtolaisiksi tuleville jopa matka­avustuksia. Näiden turvin Suomikin koki kaksi vahvempaa siirtolaisaaltoa Australiaan: ensimmäisen vuosina 1956–60 ja toisen vuosina 1967–1972. Sekä Kanada että Australia ryhtyivät rajoittamaan siirtolaisten vastaanottoa 1970-luvulla, ja Suomenkin siirtolaisuus näihin kaukaisiin maihin tyrehtyi mitättömiin.⁸¹

Kaukosiirtolaisuuden rinnalla kasvoi sotien jälkeen huomattavaan mittaan siirtolaisuus Ruotsiin. Ruotsi ei ollut osallistunut sotaan, ja olot maassa olivat Suomeen verrattuna suorastaan loisteliaat. Maassa ei harjoitettu sodan jälkeen minkäänlaista säännöstelyä, ja elintaso oli Suomeen verraten huikea. Kun maassa lisäksi toteutettiin sosiaalidemokraattien johdolla nk. kansankotipolitiikkaa, joka turvasi asukkaille laajat sosiaaliset etuudet, maasta tuli suomalaisille erittäin houkutteleva siirtolaisuuden kohde. Kun tietämys lähinaapurin oloista oli vielä erittäin hyvä, Ruotsiin lähteneet siirtolaiset eivät kokeneet siinä määrin pettymyksiä kuin kauemmaksi suunnanneet. Toisaalta pettyneet palasivat vähin äänin ja pienin kustannuksin takaisin, ja helppo paluukin oli rohkaisemassa suomalaisiin oloihin tyytymättömiä koettamaan onneaan läntisessä naapurimaassa.

Ruotsin-siirtolaisuuden tutkiminen on merkittävästi työläämpää kuin valtameren takainen siirtolaisuus. Maahan- ja maastamuuttotilastot ovat 1950- ja 1960-lukujen osalta hyvin puutteelliset, ja varsinkin Pohjoismaiden välisen muuttoliikkeen selvittäminen on vaikeata. Vuonna 1954 solmittiin yhteispohjoismainen työmarkkinasopimus, jonka voimaantulon jälkeen muuttamiseen ei enää tarvittu passia eikä työlupaa. Tämä muutos poisti pääasiassa Suomesta Ruotsiin suuntautuvan muuton tilastoista. Vasta vuonna 1969 sovitun pohjoismaisen muuttokirjan käyttöönotto paransi edellytyksiä tämän muuttoliikkeen tilastointiin, ja tilastoja alettiin julkaista vuodesta 1970 lähtien.

Tätä tilastoinnin puutetta korjatakseen Tilastokeskus laati 1990-luvun alussa Suomen ja Pohjoismaiden välisestä muuttoliikkeestä kokonaismääriä kuvaavan laskennallisen tilaston, joka pohjaa erilaisiin eri Pohjoismaista saatuihin tilastotietoihin. Tämän tilaston pohjalta voidaan yrittää rekonstruoida myös maakunnallisia muuttotilastoja Suomen ja Ruotsin välisen muuttoliikkeen osalta. Lukuja tarkasteltaessa pitää kuitenkin ottaa huomioon, että ne eivät pohjaa eksaktiin tilastotietoon, vaan ovat laskennan tulosta ja siten vain eräänlainen todennäköinen määrä.⁸²

Mikkelin läänistä Ruotsiin suuntautuvan muuttoliikkeen volyymi oli 1950-luvun lopun vuosina laskennallisten tulosten mukaan noin kahdensadan hengen tasolla vuosittain, ja Kuopion läänistä Ruotsiin suuntasi vuosittain noin 350 henkeä. 1960-luvun vuosina aina vuosikymmenen lopun kynnykselle saakka taso pysyi suunnilleen ennallaan kohoten kuitenkin runsaammaksi 1960-luvun puolivälissä vuosina 1964–1966. Näinä vuosina Mikkelin läänin vuosittainen Ruotsin-siirtolaisuus kohosi korkeimmillaan noin 400:aan ja Kuopion läänissä jopa yli 700 henkeen.

Koko Ruotsin-siirtolaisuuden huippu koettiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, kun vuosina 1969 ja 1970 Suomesta muutti Ruotsiin siirtolaisiksi kaikkiaan runsaat 80 000 henkeä. Erittäin suureksi paisuneelle muuttoliikkeelle on esitetty runsaasti syitä, jotka varmasti kaikki vaikuttivatkin ennen näkemättömään muuttoaaltoon. Ensinnäkin voimakas elinkeinorakenteen muutos kulminoitui Savossakin noihin vuosiin. Maatalouden voimakas sisäinen muutos yhdessä maatalouden sivuelinkeinojen kriisin kanssa teki elämän pientilavaltaisella maaseudulla monelle ylipääsemättömän vaikeaksi. Kun kotiseudulta ei löytynyt toimivaa ratkaisua ongelmiin, sitä piti lähteä etsimään muualta. Suurin osa tästä muutosta purkautui tietenkin kotimaassa kaupunkeihin ja taajamiin sekä Etelä­Suomen kasvukeskuksiin, mutta osansa sai myös siirtolaisuus. Siirtolaisuuden asemaa valinnoissa korosti Etelä-Suomen ja kasvukeskusten vaikea asuntopula, joka monessa tapauksessa esti muuttavia asettumasta kotimaahan.

Toisena muuttoliikettä kasvattavana tekijänä oli sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien tulo työikään, mikä lisäsi erittäin voimakkaasti työvoiman tarjontaa. Kun Suomen talouselämä ei pystynyt tätä väkeä joustavasti työllistämään, purkaustieksi keksittiin siirtolaisuus. Ruotsin talouselämä kasvoi tuohon aikaan voimakkaasti, ja työtilanne maassa oli erittäin hyvä. Työvoimapulan kanssa kamppailevat ruotsalaisyritykset lähtivät jopa itse Suomen työvoiman ylitarjonnasta kärsiville markkinoille värväämään väkeä ennen muuta teollisuuden palvelukseen.

Kolmas merkittävä tekijä Ruotsin-siirtolaisuuden kasvussa oli Suomessa vuonna 1967 toteutettu miltei 30 %:n devalvaatio, joka kasvatti entisestään Suomen ja Ruotsin välistä ansiotasojen eroa. Vaikka devalvaation vaikutus ansiotasoon oli enemmänkin nimellinen kuin todellinen, se antoi lähtöpäätökselle lisää potkua. Muuttoa edistivät toki Ruotsista kantautuvat monet suomalaiset menestystarinat, jotka koskettivat vahvasti myös savolaisia nuoria. Kun naapurin poika tai tytär tuli puolen vuoden siirtolaisjakson jälkeen ensi kertaa käymään kotonaan, hän tuli omalla merkittävää statusta omaavalla autollaan runsaiden tuliaisten kanssa. Suomessa voimakas autoistuminen oli tässä vaiheessa vasta alkanut, ja käytetty, jos kohta hyväkuntoinen ruotsalaisessa rekisterissä oleva valkoinen Volvo naapurin pihassa antoi vahvan sysäyksen myös sitä katselevien naapurien päätökselle lähteä Ruotsiin leveämmän leivän äärelle.

Suurin todellisena tilastoitu Ruotsiin muuton aalto ajoittui Suomessa ja myös Savossa vuoteen 1970. Tuona vuonna Mikkelin läänistä lähti Ruotsiin 774 ja Kuopion läänistä peräti 1 884 henkeä. Läänien osuudet koko maan Ruotsiin suuntautuvasta muuttoliikkeestä olivat Mikkelin läänin osalta 1,9 % ja Kuopion läänin osalta peräti 4,5 %. Näin pohjoissavolaiset olivat Ruotsin­siirtolaisina aktiivisia, mutta eivät kuitenkaan edustaneet likikään koko maan huippua. Jo naapurimaakunnassa Keski-Suomessa Ruotsin­siirtolaisuus oli merkittävästi voimakkaampaa kuin Savossa, sillä Keski-Suomesta lähti vuonna 1970 Ruotsiin kaikkiaan yli 3 000 henkeä eli selvästi enemmän kuin Etelä- ja Pohjois-Savosta yhteensä, vaikka Savon kokonaisväkiluku oli Keski-Suomeen verraten miltei kaksinkertainen.⁸³

1960- ja 1970-lukujen vaihteen jälkeen Ruotsin­siirtolaisuus asettui järkeviin uomiinsa, eikä noiden vuosien siirtolaislukuihin enää myöhemmin päästy. Vuoden 1971 jälkeen Mikkelin läänin vuosittainen siirtolaisuus ei enää merkittävästi ylittänyt 200:n rajaa, ja 1980-luvulla se painui normaalisti alle sadan. Pohjois-Savossa Ruotsin-siirtolaisuus kohosi vielä 1970-luvulla muutamana vuonna yli 400:n painuakseen sielläkin pian 1980-luvulle siirryttyä alle 200:n.

Savon siirtolaisuuden tyrehtymiseen oli useita syitä. Toisaalta kaikista alttein osa väestöstä oli jo lähtenyt maakunnasta muualle työntekoon, eikä potentiaalisia lähtijöitä, joilla olisi ollut sekä halu että uskallus lähteä, enää tahtonut löytyä. Toisaalta olot Ruotsissa muuttuivat öljykriisien seurauksena 1970-luvulla siten, että maan akuutti työvoimapula loppui. Ruotsin teollisuus modernisoitui nopeasti, ja perinteisen, vailla hyvää koulutusta ja kielitaitoa olevan työvoiman tarve alkoi nopeasti vähentyä. Enää ruotsalaiset värvärit eivät liikkuneet suomalaisella maaseudulla etsimässä työvoimaa, millaista tahansa. Ammattitaitoisen työvoiman välittämistä myös Ruotsiin jatkoivat suomalaiset työvoimaviranomaiset, mutta minkäänlaisen ryntäyksen asteelle se ei enää kohonnut.

Vaikka Ruotsin-siirtolaisten määrä kasvoi 1960- ja 1970-luvuilla suureksi, se ei koitunut kokonaisuudessaan puhtaaksi muuttotappioksi. Pian voimakkaan siirtolaisuuden alkamisen jälkeen alkoi myös voimakas mutta lähtömuuttoa tasaisempi paluumuutto, joka korjasi lähdön aiheuttamaa tappiota. Kaikille lähteneille Ruotsi ei näyttäytynyt sinä onnen maana, joksi se kuviteltiin, ja monet ongelmat kannustivat muuttaneita palaamaan kotiin. Merkittävästi kotimaata korkeampia palkkoja kompensoivat myös korkeammat elinkustannukset. Toisaalta muuttajista monet olivat jos eivät aivan täysin niin ainakin miltei kielitaidottomia, mikä pitemmän päälle koitui monelle kasvavaksi ongelmaksi. Myös ruotsalaisten asenteet kääntyivät pian massamuuton jälkeen ainakin joksikin aikaa suomalaisia vastaan, ja kohtelu alkoi saada hiukan rasismiin vivahtavia piirteitäkin. Monet suomalaiset saivat usein syyttään tuntea olevansa ei­toivottuja maahan tulijoita, mikä alkoi kaivaa muuttajien itsetuntoa. Näissä oloissa ajatus paluusta omaan kotimaahan kypsyi monien mielessä. Niin paluumuutto alkoi 1980-luvulla selvästi ylittää lähtömuuton, ja kaikkiaan runsaista 500 000:sta Ruotsiin muuttaneesta runsaat 300 000 palasi ennen 1990-luvun puoliväliä.⁸⁴ Kokonaan uusi ilmiö suomalaisessa väestöhistoriassa on ollut Suomeen suuntautunut pakolaisuus viime vuosikymmeninä. Maailman kriisikeskuksista on maahan saapunut pakolaisia, joita on sijoitettu eri puolille maata perustettuihin pakolaiskeskuksiin. Lähinnä pakolaisia on tullut Somaliasta ja heidän lisäkseen kurdeja Lähi-idän eri valtioista sekä jonkin verran albaaneja.

Savokin on saanut osansa näistä pakolaisista, ja alueelle on perustettu jopa pakolaiskeskuksia toiminnan ohjaamiseksi. Tällainen on toiminut ainakin Mikkelin hotelli Varsavuoressa pahimpien lamavuosien aikana sekä Kuopion Vaajasalossa. Pakolaisten ottamisella on haluttu paitsi antaa pakolaisille turvallinen asuinpaikka myös tukea oman alueen talouselämää. Varsinaisten pakolaisten lisäksi myös muita henkilöitä on saapunut Suomeen ja osaksi Savoon eri syistä.

Vuonna 2000 suurin Savoon sijoittunut ulkomaalainen väestöryhmä olivat kuitenkin entisen Neuvostoliiton alueelta Suomeen tulleet henkilöt. Heitä oli Etelä-Savossa yhteensä 867 ja Pohjois-Savossa 775 henkeä. Entisen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomeen muutti siirtolaisiksi joukko paluumuuttajana statuksen saaneita inkeriläisiä, ja muutenkin rajoitusten poistumisen jälkeen venäläisiä on saapunut Suomeen uudenlaisen elämän toivossa.⁸⁵

Afrikassa syntyneitä oli Savossa vuoden 2000 lopussa kaikkiaan runsaat 200, joista valtaosa maakunnan pohjoisosassa. Varsinaisia somaleja oli Pohjois-Savossa 44 ja Etelä-Savossa 2. Entisen Jugoslavian alueelta Savoon sijoittuneita oli maakunnan eteläosassa 123 ja pohjoisosassa 57 henkeä. Kurdeja oli valtaosa Irakista ja Turkista saapuneista siirtolaisista. Näissä maissa syntyneitä oli Savossa yhteensä noin 270 henkeä.⁸⁶ Varsinaisten pakolaisten määrä oli Savossa hyvin vähäinen, eikä heillä ollut maakunnan kannalta väestöllistä merkitystä.

IKÄRAKENTEEN MUUTOS JA SUKUPUOLIJAKAUMA SOTIEN JÄLKEEN

Sodanjälkeisen väestönkehityksen laadullisista muutoksista ehkä keskeisin on ollut väestön ikääntyminen, ja sen seurauksena väestön ikäpyramidin muoto on muuttunut aivan ratkaisevalla tavalla. Ilmiö ei ole savolainen eikä edes suomalainen, vaan se on kohdannut kaikkia hyvinvointivaltioita. Ilmiön perustava selittäjä on syntyvyyden aleneminen, mikä on pienentänyt nuoria ikäluokkia. Vastaavasti elintason kohoaminen ja kehittyneet terveyspalvelut ovat mahdollistaneet ihmisille pitemmän iän, mikä on kasvattanut vanhempien ikäluokkien kokoa ja osuutta koko väestöstä.

Vuoden 1950 ikärakenteet sekä Etelä- että Pohjois-Savossa olivat suunnilleen identtiset ja niin globaalisesti kuin historiallisesti katsoen terveet sekä tavanomaiset kasvavan väestön ikärakenteet. Maakunnan kummankin osan ikäpyramidi oli leveäpohjainen ja suhteellisen tasaisesti supistuva kuvio, jossa näkyi sodan jälkeen syntyneitten suurten ikäluokkien vahva vaikutus: 0–4-vuotiaiden osuus koko Savon väestöstä oli noin 13 %, mikä oli ylivoimaisesti eniten verrattuna muihin viisivuotisikäryhmiin.⁸⁷ Uuden ikäryhmän asema koko ikäjakaumassa oli hallitseva, ja ikärakenne antoi uskoa tulevaisuuteen. Vanhojen polvien tilalle oli kasvamassa uusi vahva sukupolvi jatkamaan isien työtä maan ja kotimaakunnan kehittämiseksi.

Maakunnan kummankin osan ikäpyramidissa oli vuonna 1950 selvä notkahdus 30–34-vuotiaiden ikäryhmässä. Tämä ryhmä oli syntynyt 1910-luvun jälkipuoliskolla, ja maailmansodan ja vuoden 1918 sodan vaikutukset syntyvyyteen ovat selvästi nähtävissä. Tämä pieni ikäluokka rikkoo muuten symmetrisen ikäpyramidin linjan, jossa ikäryhmät pienenevät säännöllisesti vanhempiin henkilöihin mentäessä. Myös vasta käyty sota oli syönyt raskaimmin juuri tätä ikäluokkaa, ja sodan vaikutus näkyi ennen muuta miesten ryhmässä melkoisena vajauksena.

Savon etelä- ja pohjoisosien välillä on jo tässä vaiheessa nähtävissä kuitenkin aavistus tietystä erosta, joka vahvistui myöhemmin. Etelä-Savon suuret ikäluokat olivat aavistuksen Pohjois-Savon vastaavaa ryhmää pienempiä ja 30–34-vuotiaiden notkahdus samaten syvempi. Nämä seikat kuvaavat heikosti, mutta kuitenkin selvästi, eteläsavolaisessa yhteiskunnassa piileviä väestöllisiä ongelmia, jotka myöhemmin kärjistyivät ja alkoivat uhata koko maakunnan eteläosan kehitystä.

Savon ikäjakauma poikkesi jonkin verran koko maan vastaavasta, ja merkittävin ero tässä suhteessa oli 30–34-vuotiaiden naisten vähemmyys verrattuna seuraavan ikäryhmän osuuteen. Savossa tämän ikäryhmän notkahdus kosketti molempia sukupuolia suunnilleen tasapuolisesti. Koko maassa tätä notkahdusta ei naisten osalta tunneta. Vastaavanlainen mutta hieman lievempi notkahdus on vuonna 1950 koko maassa nähtävissä 15–19-vuotiaiden kohdalla, mutta Savossa tällaista ei esiinny naisten osalta lainkaan ja miestenkin osalta aivan lievänä ainoastaan Pohjois-Savossa. Miesten ikärakenteen kuoppa 30–35-vuotiaiden kohdalla näkyy sen sijaan selvästi koko maankin ikäpyramidissa, sillä sodan henkilötappiot näkyivät raskaimpina vuonna 1950 juuri 30–34-vuotiaiden kohdalla.⁸⁸

Vuonna 1950 Suomessa elettiin vielä elintason voimakkaan kohoamisen edellä, mikä näkyi Savossa ja koko maassakin vanhojen ikäluokkien suhteellisena supistumisena. Sukupuolijakauman osalta Savon tilanne oli vielä vuonna 1950 varsin tasapainoinen ja ikäpyramidi siksi visuaalisesti hyvin symmetrinen. Todellisuudessa miehiä oli yli 30-vuotiaiden ikäryhmissä jonkin verran naisia vähemmän, kun vastaavasti alle 25-vuotiaiden osalta kaikissa ikäryhmissä miehiä oli hieman naisia enemmän. Sukupuolijakauma oli siis Savossa lievästi vinoutunut nuorissa ikäluokissa miesvaltaiseksi ja vanhoissa ikäluokissa naisvaltaiseksi. Kaikkiaan Savon sukupuolijakauma oli koko maata tasapainoisempi, sillä koko maassa naisvaltaisuus oli selvä, ja naisikäryhmät 10–44-vuotiaiden osalta keskenään yhtä suuria. Pohjois­Savon väestöstä miehiä oli vuonna 1950 kaikkiaan 125 900 ja naisia 129 600, eli naisia oli 3 700 henkeä miehiä enemmän. Etelä-Savossa sukupuolien erotus oli 3 400 henkeä naisten eduksi. Prosentuaalisesti naisten enemmyys oli maakunnan eteläosassa 1,72 % ja pohjoisosassa 1,46 % koko väkilukuun verrattuna.⁸⁹

Tilanne oli koko maankin osalta vastaava, mutta tasapainopisteen paikka vaihteli melkoisesti. Uudenmaan ja Hämeen lääneissä viimeinen miesvaltainen ikäryhmä oli 10–14-vuotiaat, Turun ja Porin, Kymen, Keski-Suomen ja Vaasan lääneissä 20–24-vuotiaat, Pohjois-Karjalan läänissä 25–29-vuotiaat sekä Oulun ja Lapin lääneissä 35–39-vuotiaat. Kuopion läänissä viimeinen miesvaltainen ikäryhmä oli 25–29-vuotiaat ja Etelä-Savon seutukaava-alueella 20–24-vuotiaat. Tosin Savossa taitepiste ei ole kovin selvä, sillä Etelä-Savon naisenemmyys ryhmässä 25–29-vuotiaat oli vain hieman runsaat 100 henkeä ja Pohjois-Savossa 25–29-vuotiaiden ryhmässä miehiä oli 6 enemmän  kuin naisia.⁹⁰

Suurten ikäluokkien syntyvyys kääntyi koko maassa ja Savossakin selvään laskuun ja ikäluokat alkoivat pienetä. Pienenemistä jatkui pitkälle 1970-luvulle saakka. Kun vuosina 1946–49 ikäluokat olivat yli 100 000 lapsen suuruisia, vuonna 1973 Suomessa syntyi vain 57 000 lasta, mikä oli vain hieman yli puolet vuoden 1947 ikäluokan koosta.⁹¹ Syntyvyyden voimakas aleneminen alkoi heti näkyä koko maankin ikärakenteessa, jossa aiemmin leveäkantainen ikäpyramidi alkoi kaventua alapäästään. Syntyvyyden aleneminen oli tärkein syy ikärakenteen muutokseen.

1960-luvulla kiihtynyt voimakas elinkeinorakenteen muutos ja taloudellisen painopisteen keskittymiskehitysveivät maan vaikeaan maaltapakoon, mikä alkoi muuttotappioalueilla vinouttaa ikä- ja sukupuolijakaumaa. Savossa ikärakenne muuttui sekä laskeneen syntyvyyden että suuren muuttotappion vuoksi erittäin vahvasti: Pohjois-Savossa selvästi ja Etelä-Savossa vieläkin raskaammin. Vuoden 1975 ikäjakaumassa 0–4-vuotiaiden poikien osuus oli Etelä­Savon väestöstä vain 2,84 % ja tyttöjen 2,71 %, kun vuonna 1950 osuudet olivat olleet 6,52 ja 6,34 %. Pienten lasten osuus oli alentunut vähempään kuin puoleen neljännesvuosisadassa. Pohjois-Savossa tilanne oli aivan vastaava, vaikka pienten lasten osuudet olivat hiukkasen Etelä-Savon osuuksia suuremmat: Pohjois-Savossa kehityksen lähtöarvotkin olivat olleet korkeammat, sillä 0-4-vuotiaiden ikäryhmät olivat olleet vuonna 1950 miltei 7 %:n suuruiset ja vuonna 1975 ne olivat 3 %:n tasolla: poikien osuus oli hieman yli ja tyttöjen hieman alle 3 %.

Vuonna 1975 suurin Savossa elänyt ikäryhmä olivat 15–19-vuotiaat, jotka olivat siis syntyneet vuosina 1955–1960 eli pian varsinaisten suurten ikäluokkien jälkeen. Tätä edeltäneet kaksi seuraavaksi vanhempaa ikäryhmää olivat Etelä­Savossa selvästi pienempiä ja Pohjois-Savossakin hieman pienempiä kuin 15–19-vuotiaiden ryhmä, mikä on osoitus nimenomaan suurten ikäluokkien osuudesta varsinaisen maaltapaon huippuaallossa.

Tätä vanhemmat ikäryhmät olivat nuorempia ryhmiä pienemmät aina 35–39-vuotiaisiin saakka. Tässä kohden ikäpyramidi sai ikään kuin vyötärön, jonka jälkeen vanhempaan päin mentäessä ikäryhmät kasvoivat uudelleen aina 45–49-vuotiaisiin saakka. Vuonna 1975 35–39-vuotiaat olivat syntyneet 1930-luvun jälkipuoliskolla, jolloin ikäluokat olivat nk. suuria ikäluokkia pienemmät mutta eivät toki aivan vähäiset. Tämä oli ikäryhmä, johon saakka maaltapako oli vahvaa, eli alle nelikymppiset ihmiset olivat vanhempia alttiimpia muuttamaa kotiseudultaan pois etelän kasvukeskuksiin työn perässä. Vuosina 1946–1950 syntyneitten ikäryhmä oli Etelä-Savossa supistunut vuosina 1950–1975 kaikkiaan 25 670:stä hieman runsaaseen 15 000:een eli 10 600 hengellä. Pohjois-Savossa 34 650 henkeä käsittänyt ikäryhmä oli puolestaan supistunut miltei 12 000 hengellä 22 700:aan. Etelä-Savossa suuret ikäluokat olivat menettäneet 41 % ja Pohjois-Savossa 34 % edustajistaan vuosina 1950–1975.⁹² Suuri syy nuorten väestökatoon oli kouluoloissa, jotka maakunnan eteläosassa eivät voineet tarjota nuorille opiskelumahdollisuuksia senkään vertaa kuin maakunnan pohjoisosassa oli tarjolla. Kun nuori lähti kotiseudultaan muualle opiskelemaan, hänen oli opintojensa jälkeen suhteellisen helppo sijoittua sellaiselle seudulle, joka pystyi tarjoamaan hänelle koulutusta vastaavaa työtä. Siteet kotiseudulle olivat opintojen myötä katkenneet. Tämä näkyi siinäkin, että Etelä-Savon väestölliset menetykset olivat suhteellisesti paljon Pohjois-Savon menetyksiä suuremmat.

Vanhemmissa ikäryhmissä on jo vuonna 1970-luvun puolivälissä selvästi nähtävillä miesten naisia korkeampi kuolleisuus ja naisten keski­iän kohoaminen. Yli SS-vuotiaiden osalta ikärakenne oli sekä Etelä- että Pohjois-Savossa vahvasti vino naisten suuntaan, eli naisten yliedustus oli näissä ikäluokissa suuri.

Kaikkiaan sukupuolijakauma oli Savossa kuten koko maassakin lievästi naisvoittoinen. Vuonna 1975 Etelä-Savossa oli 3 448 naista enemmän kuin miehiä, ja Pohjois-Savossa naisenemmyys oli peräti 5 353 henkeä. Naisenemmyys oli alueen koko väestöön verrattuna Pohjois-Savossa 2,13 % ja Etelä-Savossa 1,94 %. Näin sukupuolijakauma oli epätasapainottunut kummassakin maakunnan osassa, mutta Pohjois-Savossa muutos oli todella suuri verrattuna vuoteen 1950.

Sukupuolijakauma oli muuttunut myös ikärakenteen suhteen, sillä miehiä oli vuonna 1975 enemmän kaikissa alle 50-vuotiaiden ikäryhmissä sekä Etelä- että Pohjois-Savossa ja koko väestön naisenemmyys syntyi vasta yli 50-vuotiaitten ikäryhmissä. Muutos oli tältä osin ollut erittäin suuri verrattuna tilanteeseen vuonna 1950, ja se osoittaa naispuolisen väestön suurempaa alttiutta maaltapakoon.

Myös ero maamme muihin alueisiin oli muuttunut. Uudenmaan läänissä vuonna 1975 ikäryhmän miesenemmistö vaihtui naisenemmistöksi jo ikäryhmässä 20–24-vuotiaat, Hämeen läänissä ikäryhmässä 40–44-vuotiaat, Turun ja Porin sekä Kymen lääneissä ryhmässä 45–49-vuotiaat ja koko muussa maassa Savon tavoin ikäryhmästä 50–54-vuotiaat eteenpäin.⁹³ Seikka osoittaa, kuinka taloudellinen kehitys vei naiset ennen muuta Etelä-Suomeen, jonka elinkeinorakenne muodostui vahvasti toisenlaiseksi verrattuna nk. syrjä-Suomeen tai maaseutuvaltaisiin alueisiin. Kehitys oli varsin yhdenmukainen ja paljon merkitsevä koko väestöllisen kehityksen kannalta.

1960- ja 1970-luvuilla syntynyt ikärakenteen vääristymä ei voinut enää korjaantua, koska syntyvyys ei enää pienentyneiden nuorten ikäluokkien vuoksi voinut kohota täyttämään pienten nuorten ikäluokkien kokoa. 1990-luvun laman ja sen aiheuttamien välittömien muutosten jälkeen vuonna 2000 Savon ikäjakauma oli vielä selvemmin keskittynyt ja painottunut vanhempiin ikäryhmiin. Pohjois-Savon suurin ikäryhmä olivat vuonna 2000 kaikista mullistuksista huolimatta 50–54-vuotiaat eli sama ikäryhmä, joka oli ollut ylivoimaisesti suurin vuonna 1950 – tosin tällöin vasta 0-4-vuotiaina. Niin kutsutut sodanjälkeiset suuret ikäluokat olivat ottaneet uudelleen asemansa Savon suurimpana ikäryhmänä. Näin maaltapaon jatkuminen 1970- ja 80-luvuilla sekä uudelleen 1990-luvun puolivälin jälkeen olivat syöneet nimenomaan nuoria ikäluokkia, ja viimeistään laman jälkeen suuret ikäluokat olivat käyneet liian vanhoiksi muuttamaan pois kotiseudultaan.

50-54-vuotiaitten ikäryhmä oli suurin myös koko maassa, mikä käy osoitukseksi hyvinvoinnin kohoamisesta. Ikäluokan poistuma oli erittäin vähäinen, vaikka ikää sen edustajille olikin karttunut jo runsaahkosti. Ikäluokkien yhteenlaskettu määrä oli vuonna 1950 ollut hieman runsaat 500 000 henkeä, ja heistä oli vuonna 2000 jäljellä edelleen miltei 430 000 henkeä.⁹⁴ Vähennys ei johtunut yksinomaan luonnollisesta poistumasta, vaan siinä täytyy ottaa huomioon myös siirtolaisuus, joka vei tämän ikäluokan edustajia varsin runsaasti Ruotsiin 1960- ja 1970 -lukujen vaihteessa.

1970-luvun jälkipuoliskolla ja 1980-luvun alkuvuosina syntyvyys oli hetkeksi kohonnut, mikä näkyy vuonna 2000 Savon ikäpyramidissa lievänä pullistumana suurten ikäryhmien alapuolella. Erityisen pieni ikäryhmä nuorissa henkilöissä olivat 25–29-vuotiaat, jotka olivat syntyneet vuosina 1971–1975. Koko maan ikäjakaumassa tällaisia supistumia tai pullistumia ei juuri esiinny, vaan kaikki ikäryhmät 0–29-vuotiaisiin ovat viisivuotisperiodeihin jaettuna noin 6 %:n suuruisia verrattuna kokonaisväkilukuun. Etelä-Savossa ikäryhmien osuudet koko väestöstä vaihtelevat 4,3 %:n ja 6,6 %:n ja Pohjois­Savossa 4,9 %:n ja 6,8 %:n välillä.⁹⁵ Suuri vaihtelu kuvaa Savon suuren maaltapaon aiheuttamaa demografista epävarmuutta ja vakiintumattomuutta. Suuret ikäryhmittäiset vaihtelut ovat enne väestön määrällisistä ja laadullisista vaihteluista myös tulevaisuutta silmällä pitäen.

Savon ikäpyramidin yläosa, joka kuvaa vanhemman väestön osuuksia koko väestöstä, vastaa varsin pitkälle koko maan ikäpyramidin muotoa ja rakennetta. 35-vuotiaista vanhemmat ikäryhmät käyttäytyvät muodollisesti samoin kuin koko maankin pyramidissa, mutta Savon ikäjakaumassa vanhemmat ikäryhmät ovat suhteellisesti suurempia kuin koko maassa. Tämän taustalla on väestön nuorten ikäryhmien pienuus, joka suhteellisessa tarkastelussa painottaa vanhempien ikäluokkien osuutta.

Sukupuolijakaumassa naisenemmistö oli edelleen vuonna 2000 varsin selvä, mutta enemmistön koko oli muuttunut. Koko väestöön verrattuna naisenemmistö oli Etelä-Savossa 2,3 % ja Pohjois-Savossa 1,8 %. Etelä-Savossa naisenemmistö oli vahvasti kasvanut neljännesvuosisadassa, mutta Pohjois-Savossa enemmistö oli merkittävästi supistunut. Muutoksen selittäminen on kovin vaikeata. Koko maahan verraten Savon naisenemmistö oli hieman pienempi, sillä koko maassa enemmistö oli kokonaisväkilukuun verraten 2,4 %.⁹⁶

Ilmiön syytä on vaikea löytää, ellei se sitten ole miesenemmistön muuttuminen Savossa naisenemmistöksi keskimääräistä myöhemmin. Ikäryhmät alkoivat nopeasti pienentyä noin 60 ikävuoden jälkeen, eikä naisenemmistö ehtinyt kehittyä yhtä suureksi kuin koko maassa. Uudellamaalla naisenemmistö oli kokonaisväkilukuun verraten 4,2 %, Varsinais-Suomessa 3,5 % ja Pirkanmaalla 2,8 %.⁹⁷

Luonnostaan nuorissa ikäluokissa poikia on enemmän kuin tyttöjä, koska poikia syntyy jostain syystä hieman tyttöjä enemmän. Vuonna 2000 miesenemmistö vaihtui Savossa – sekä Etelä- että Pohjois-Savossa – naisenemmistöksi ikäryhmässä 60–64-vuotiaat. Koko muussa maassa Uuttamaata lukuun ottamatta muutos tapahtui ikäryhmässä 55–59-vuotiaat ja Uudellamaalla ikäryhmässä 45–49-vuotiaat.⁹⁸ Ero oli edelleen samansuuntainen kuin se oli ollut 1950-luvulta lähtien, mutta muutosryhmä oli muuttunut koko ajan vanhemmaksi; 1950-luvun alussa siirtymä oli tapahtunut alle 30-vuotiaiden ikäryhmissä. Tämä kuvaa selvästi elintason nousua ja keskimääräisen eliniän pidentymistä. Kun miehet kuolevat keskimäärin naisia nuorempina, tämä aiheuttaa normaalioloissa ikäryhmittäisen muutoksen miesenemmistöstä naisenemmistöksi. 2000-luvulle tultaessa tilanne oli jo sellainen, että miesenemmistö säilyi eläkeiän kynnykselle. Aktiivisimmissa osissa maata väestön muuttoliike kasvatti naisten määrää enemmän kuin miesten, mikä näkyy ennen muuta Uudenmaan alueella. Uudenmaan suuri väestömäärä puolestaan vaikuttaa vahvasti koko maan lukuun ja aiheuttaa esimerkiksi Savon ja koko maan välisen eron siirtymäikäryhmän suhteen.

Väestön ikääntyminen merkitsi ennen muuta savolaisille maalaiskunnille merkittävää rasitetta, sillä sen mukana kuntien terveydenhuollon ja vanhusten laitoshoidon menot kasvoivat nopeasti. Paavo Seppänen on osoittanut Sulkavan historiassa, kuinka eteläsavolaisen maalaiskunnan kohdalla nämä menot olivat vuonna 1999 koko maan kuntiin verraten kuudenneksi suurimmat. Kun laskemiin tehdään ikäkorjaus, eli ikärakenteen vinouman vaikutus poistetaan luvuista, Sulkava sijoittui vasta sijalle 50. Menot olivat edelleen korkeat, mutta eivät läheskään yhtä poikkeukselliset kuin ennen ikäkorjausta.⁹⁹

Kaikkiaan Savon ikärakenteen kehitys kuvaa sitä, kuinka maakunta oli pitkään lasten tuottaja, kasvattaja ja peruskouluttaja. Kuitenkin jo aikuisikää lähestyttäessä väestö karkasi maakunnasta muualle joko jatkamaan opintojaan tai työelämään. Savoon jäi vain pieni osa sinne syntyneestä ikäluokasta, ja ikääntyvän väestön osuus koko väestöstä kasvoi. Näin työikäisen ja siten tuottavan väestön osuus koko maakunnan väestöstä jäi kovin pieneksi, mikä näkyi esimerkiksi valtakunnallisissa tulotilastoissa Savon heikkona sijoittumisena. Maakuntaa vaivasi krooninen väestöllinen ongelma, josta pääsemiseen ei ollut keinoa ja joka ilmeni vaikeuksina monella elämänalalla.

SAVON ELINKEINORAKENTEEN MUUTTUMINEN

Maatalousvaltaisuuden alkava mureneminen

Savolainen yhteiskunta oli sodan jälkeen vielä vahvasti maatalousvaltainen, ja alueen elinkeinojakaumassa maa- ja metsätaloudella oli johtava rooli. Vuonna 1950 Mikkelin läänissä maa- ja metsätalous oli elinkeinona noin 63 %:lla ammatissa toimivasta väestöstä, eli perinteistä maatalousväestöä oli noin kaksi kolmasosaa kaikista alueella asuvista. Kuopion läänissä maa­ ja metsätalouden asema oli aavistuksen heikompi, mutta sielläkin tämän väestönosan suhteellinen osuus ylitti selvästi 60 %:n tason. Kun verrataan Savoa muuhun Suomeen, voidaan nähdä maakunnan vahva vanhakantaisuus, sillä koko maan tasolla maatalousväestön osuus oli jo 1950-luvulle tultaessa alentunut alle puolen, 46 %:iin. Koko maata tarkasteltaessa Etelä­Suomen vaikutus käy liian vahvaksi, ja kaikki muut alueet olivat käytännössä, Uuttamaata lukuun ottamatta, keskiarvon heikommalla puolella. Savon länsipuolella Keski-Suomen alueella maatalouden osuus elinkeinöjakaumasta oli vuonna 1950 enää 55 %, mikä osoittaa Savon todellisen aseman elinkeinorakenteen kehityksessä. Elinkeinollinen muuntuminen kulki muuhun Suomeen nähden jälki junassa.¹⁰⁰

Toiseksi suurin elinkeinoryhmä oli 1950-luvun alun Savossa, aivan samoin kuin muussakin Suomessa, teollisuus. Teollisuudesta sai elantonsa vajaat 14 % Pohjois- ja 12 % Etelä­Savon väestöstä. Tässäkin suhteessa Savo kulki maan yleistä kehitystä jäljessä, sillä koko maassa teollisuudesta sai elantonsa runsaat 20 % väestöstä. Keski-Suomessa luku oli 18 %, mikä sijoittui selvästi lähemmäs valtakunnan keskitasoa kuin Savon teollistumisastetta väestöllisesti tarkasteltuna.¹⁰¹

Kolmas tärkeä ja tulevaisuuteen peilaava elinkeinoryhmä olivat palvelut, jotka tilastoinnissa pitävät sisällään lähinnä julkisen sektorin palveluelinkeinot kuten hallinnon, koulutuksen ja hoitoalat. Tämän sektorin osuus Savon elinkeinojakaumassa oli 9,1–9,5 %; osuus oli varsin lähellä maan keskiarvoa, joka oli 11 %. Keski­Suomessa palvelujen osuus elinkeinojakaumassa oli 8,9 % eli vähemmän kuin Savossa. Keski­ Suomessa ei ollut omaa lääniä vuonna 1950, minkä vuoksi keskiportaan hallinto koko maakunnassa oli heikosti kehittynyt. Tämä näkyy Keski-Suomen elinkeinojakaumassa palvelusektorin osuudessa. ¹⁰² Palvelusektorin osuuden tasaisuus oli riippuvainen enemmän lainsäädännöstä ja hallinnon kehityksestä kuin alueen kehitystasosta, sillä lait määräsivät jo 1950-luvulla suhteellisen tarkkaan, miten opetustoimi tai sairaanhoito oli järjestettävä. Hallinnon osalta pääkaupungissa oli melkoinen tiivistymä, mikä vei maan muut osat valtakunnallisen keskiarvon alapuolelle.

Palveluelinkeinoihin lasketaan toisen luokituksen mukaan yleensä myös kauppa ja liikenne, joiden työllistävä vaikutus oli ilmeinen jo 1950-luvulla. Kumpaisenkin elinkeinon parissa oli karkeasti 5 % ammatissa toimivasta väestöstä, eli yhteensä niiden vaikutus oli noin 10 %. Näin palveluelinkeinot laajasti ymmärrettynä kaikkiaan työllistivät parikymmentä prosenttia ammatissa toimivasta väestöstä, eli Savon osalta koko palvelusektori oli jo 1950-luvun alussa paljon merkittävämpi kuin teollisuus, jonka kautta yhteiskunnan piti teorian mukaan muuttua maatalousyhteiskunnasta palveluyhteiskunnaksi. Valtakunnan tasolla laaja palvelusektori oli tasapainossa teollisuuden kanssa, eli kummankin osuus koko ammatissa toimivasta väestöstä oli hieman yli 20 %. Savolaista erityispiirrettä haettaessa on hyvä huomata myös se, että naapurimaakunnassa Keski-Suomessa teollisuuden ja palvelun sektorit olivat valtakunnallisesti tarkastellen tasapainossa jos kohta jonkin verran valtakunnallisen tason alapuolella.

1950-luvun alun Savoa ei missään tapauksessa voi pitää enää perinteisenä puhtaana maaseutuyhteisönä, sillä uuden ajan vaikutukset näkyivät jo monilla elinkeinoelämän sektoreilla ja muutosprosessi perinteisestä uudistuvaan ja uudenaikaiseen oli hyvässä vauhdissa. 1920-luvun alussa, jolloin yhteiskunta oli vielä perinteisen agraarinen, Mikkelin läänin ammatissa toimivasta väestöstä sai maa- ja metsätaloudesta elantonsa 85 % ja Kuopion läänissä 82 %. 1930-luvun alussa maa- ja metsätalouden osuus elinkeinojakaumissa oli 81 % ja 76 %. Vastaavasti teollisuuden asema Savon elinkeinojakaumassa oli alhainen, ja teollisuudesta ja käsityöstä elantonsa saaneiden lukumäärä oli siirryttäessä 1920- ja 30-luvuilta 1950-luvun alkuun kohonnut absoluuttisin luvuin miltei kolminkertaiseksi.¹⁰³ Tältä tasolta oli tultu ratkaisevasti alaspäin, ja maakunnan elinkeinorakenne oli alkanut sodan jälkeen nopeasti modernisoitua ja monipuolistua.

Ensimmäisen maaltapakovaiheen jälkeen

1950-luku oli vielä suhteellisen verkkaisen kehityksen aikaa suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa pääpaino suuntautui vielä sotakorvausten maksuun, sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen ja yhteiskunnan saattamiseen rauhan kannalle. Olot olivat vielä poikkeukselliset, eikä yhteiskunnan muutos ollut täysin vailla rajoituksia. 1960-luvulla muutosprosessi pääsi todella käyntiin, ja monet tekniset uudistukset alkoivat palvella yhteiskunnan muutosta. Näin esimerkiksi television yleistyminen, autoistumisen kiihtyminen ja parantunut tieverkosto loivat edellytykset laajalle, koko yhteiskuntaa kohtaavalle muutokselle. Elintaso alkoi kohisten nousta synnyttäen vahvan vastavoiman yhteiskunnan staattisuudelle. Ympäristön tarjoamat mallit asettivat perinteiset arvot ja koko yhteiskunnan uuteen valoon, jossa perinteinen maatalousyhteiskunta joutui antamaan periksi muutokselle. Vanha maatalous sivuelinkeinoineen ei pystynyt tarjoamaan kansantalouden kantokyvyn rajoissa sellaista elintasoa, joka oli mahdollista saavuttaa uusien mallien pohjalta. Ratkaisu kanavoitui paljolti maaltapakoon ja yhteiskunnan sisäiseen muutokseen, joka korosti palvelujen tärkeyttä ja tuotannon tehokkuutta.

Vuonna 1970 maaltapaon ja Ruotsin-siirtolaisuuden suurimman ryntäyksen kiivain vaihe oli jo sivuutettu ja yhteiskunta sekä sen elinkeinorakenne näyttivät jo aivan toisilta kuin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin, 1950-luvun alussa. Mikkelin ja Kuopion lääneissä maatalouden asema elinkeinona oli lähes puoliintunut; siitä sai elantonsa enää 34–35 % ammatissa toimivasta väestöstä, kun sen osuus 1950-luvun alussa oli ollut yli 60 %. Absoluuttisin luvuin maa- ja metsätaloudesta elävän väestön määrä oli hyvin tarkasti puolet vuoden 1950 luvuista, mutta koko väestön määrän väheneminen teki suhteellisen muutoksen pienemmäksi. Koko elinkeinojakauman huomioon ottaen maa- ja metsätalous oli edelleen 1970-luvun alussa ylivoimaisesti tärkein ryhmä, ja sen osuus koko ammatissa toimivasta väestöstä oli yhtä suuri kuin kahden seuraavaksi tärkeimmän ryhmän – teollisuuden ja palveluelinkeinojen – yhteensä.¹⁰⁴

Maatalouden aseman säilyminen näin merkittävänä kuvaa Savon elinkeinoelämän hidasta kehitystä ja maakunnan jonkinasteista muutoskielteisyyttä. Keski-Suomessa maatalouden osuus ammatissa toimivasta väestöstä oli vajaat 27 % ja koko Suomessa enää 20 %. Teollisuus, kauppa ja palvelusektori keskittyivät kuitenkin vahvasti kaupunkeihin ja Etelä-Suomeen, joten Savon hidas muutos käy ymmärrettäväksi.¹⁰⁵ Savossa kaupungistuminen kulki muuta maata jäljessä, joten maatalouden vahva asema elinkeinojen joukossa selittyy jo tällä.

Maatalouden rinnalla kaikkien muiden elinkeinohaarojen edustajien osuus ammatissa toimivasta väestöstä kasvoi. Merkittävin kasvu oli palvelusektorilla, jonka suhteellinen osuus elinkeinojakaumassa kaksinkertaistui. Kun palvelusektorin osuus oli vuonna 1950 ollut noin 9 % Savon ammatissa toimivasta väestöstä, 1970-luvun alussa se oli 18–19 %. Aivan vastaavan osuuden elinkeinojakaumassa sai myös teollisuus, joka kehittyi koko Itä-Suomessa ja siten myös Savossa suhteellisen vaatimattomasti, vaikka asian eteen koetettiinkin tehdä työtä monella taholla. Koko Suomessa teollisuuden osuus ammatissa toimivan väestön elinkeinojakaumassa oli vuonna 1970 jo 26 % ja Keski­ Suomen alueellakin runsaat 25 %.¹⁰⁶ Palvelusektorin kasvun taustalla oli Suomen enemmän tai vähemmän tiedostettu pyrkimys seurata Ruotsia tiellä kohti kansankotia ja hyvinvointivaltiota. Tällä tiellä erityisesti yhteiskunnallisten palvelujen laajentaminen monelle eri alalle lisäsi voimakkaasti julkisen sektorin osuutta elinkeinoelämässä. Olojen parantaminen, elintason kohottaminen ja Ruotsin mallin seuraaminen koettiin Suomessa välttämättömyydeksi tilanteessa, jossa Ruotsiin siirtolaiseksi lähteminen muodostui todelliseksi ongelmaksi.

Myös kauppa astui elinkeinona pitkän harppauksen eteenpäin. Kaupan alalla koko jälleenmyyntiorganisaatio ja tavat uusiutuivat 1960-luvulta alkaen, samalla kun hyvinvointi lisääntyi ja elintaso koheni. Kaupan liikevaihto kasvoi voimakkaasti, ja tämä kannusti yhä uusia yrittäjiä alalle. Kauppojen lisääntyminen ja aggressiivisen kilpailun puuttuminen pitivät kaupan katteet hyvällä tasolla, mikä mahdollisti henkilöstön kasvattamisen. Kauppa oli vielä tähän aikaan todellisen palvelun elinkeino, ja myöhemmin laajalle levinnyt itsepalvelu oli vasta syntymässä. Myytävät tavarat pakattiin ja kuljetettiin usein ostajalle samaan hintaan, mikä ei voinut käydä päinsä ilman työvoiman voimakasta lisäämistä. Kun kaupan palveluksessa työskenteli vuonna 1950 Kuopion läänissä 7 000 henkeä, vuonna 1970 työntekijöitä oli aivan hivenen alle 14 000. Mikkelin läänissä vastaavat luvut olivat 6 000 ja 11 000 henkeä.¹⁰⁷

Liikenteen ja tietoliikenteen osuus elinkeinorakenteesta kehittyi 1950- ja 60-luvuilla vain verkkaan. Liikennesuorite kasvoi kyllä vahvasti, mutta kuljetuskaluston kehitys oli nopeata ja alan työllistävyys suli kaluston nopeaan kehitykseen. Henkilöstön määrä kasvoi 4 500–5 000:n tasolta vajaaseen 7 000 henkeen, ja sektorin osuus koko elinkeinojakaumasta kohosi 6–7 %:n tasolle. Liikenteen työllistävyys oli saavuttanut huippunsa 1970-luvun alkuun tultaessa. Liikenteen parissa työskentelevien määrä aleni tämän jälkeen aikojen kuluessa suunnilleen samaan tahtiin koko väkiluvun kanssa. Liikenne-elinkeinon heikkoon kehitykseen vaikutti Suomen nopea autoistuminen, joka teki suomalaiset liikkumisen suhteen omavaraisiksi ja alkoi voimakkaasti vähentää esimerkiksi linja-autovuoroja ennen muuta maaseudulla.

Rakennustoiminnan kehitys oli samankaltainen kuin liikenteen, mutta elinkeinohaarana rakennustoiminta on, ja on aina ollut, kovin suhdanneherkkä. Niinpä sen työllistävyys on vaihdellut vahvasti vuodenaikojen, vuosien ja suhdanteiden mukaan. Rakennustoiminnassa tekninen kehitys meni myös nopeasti eteenpäin, ja viimeistään 1960-luvun loppuun mennessä sen suurin henkilöstötarve oli ohitettu. Koneet syrjäyttivät ihmistyön, ja suuriakin rakennuksia saatettiin tehdä suhteellisen vähäisen työvoiman turvin. Tästä johtuen myös rakennustyön osuus elinkeinojakaumassa saavutti harvalla aikavälillä tutkittuna huippunsa 1970-luvun alussa. Tällöin sen parissa työskenteli 7 000–8 000 henkeä, mikä suhteellisesti oli noin 8 % koko ammatissa toimivasta väestöstä. Liikenteen ja rakennustoiminnan osalta Savon elinkeinojakauma oli samalla tasolla valtakunnallisten lukujen kanssa.¹⁰⁸

Suuren laman kynnyksellä

1970- ja 1980-lukujen ajan kehitys jatkui suunnilleen vastaavana kuin 50- ja 60-luvuillakin. Maatalouden asema elinkeinona heikkeni edelleen, ja jälleen vuoteen 1990 tultaessa maataloudessa työskentelevän ammatissa toimivan väestön määrä puolittui. Vuonna 1990 Mikkelin läänissä maa- ja metsätalouden piirissä työskenteli 15 000 henkeä ja Kuopion läänissä 16 000. Suhteellisesti tarkasteltuna tämä merkitsi sitä, että maatalous taantui tärkeimmän elinkeinon sijalta merkitykseltään kolmanneksi, ja sen edelle nousivat palveluelinkeinot sekä teollisuus. Kaupankin asema alkoi selvästi lähetä maa- ja metsätalouden merkitystä. Mikkelin läänissä maa­ ja metsätalouden osuus elinkeinojakaumassa oli vajaat 17 % ja Kuopion läänissä vajaat 15 %.¹⁰⁹

Valtakunnallisesti Savo kuului kuitenkin maan maatalousvaltaisimpaan alueeseen, sillä varsin maaseutumaisessa Keski-Suomen maakunnassa maa- ja metsätalouden parissa työskenteli samaan aikaan alle 12 % ammatissa toimivasta väestöstä. Koko maassa maa- ja metsätalouden asema oli vaipunut tätäkin alemmaksi, ja siitä sai elantonsa ainoastaan 8,5 % väestöstä.¹¹⁰ Koko maan lukuihin vaikuttaa voimakkaasti Suur-Helsinki ja sen lähes miljoonaan kohoava väestömäärä, joka vaikuttaa koko maan jakaumaan lähes viidenneksen painolla. Jos Suur-Helsinki jätetään tarkastelun ulkopuolelle, koko maassa maa- ja metsätalouden asema elinkeinojakaumassa noussee 10 %:n tasolle, mikä on jo kohtuullisen lähellä Keski-Suomen tasoa. Savoon eroa kertyy kuitenkin reilut 5 prosenttiyksikköä.

1970- ja 1980-luvut olivat suomalaisessa yhteiskunnassa vahvan muutoksen aikaa, ja tänä kautena Suomen ja Ruotsin välinen suuri elintasokuilu pitkälti täyttyi. Tietenkin Ruotsin kansantuote asukasta kohti säilyi merkittävästi suurempana kuin Suomen, mutta käytännön erot tasoittuivat siinä määrin, ettei eroa juuri arkielämässä huomannut. Näin myös Suomesta kehittyi varallisuuden kohotessa ja kansantuotteen kasvaessa todellinen palveluyhteiskunta, jossa yli puolet väestöstä toimi erilaisissa palveluammateissa. Tavallaan kehitys vei liiankin pitkälle, sillä etenkin yhteiskunnallisten palvelujen hankintakustannuksetylittivät suomalaisen yhteiskunnan reaalisen taloudellisen kantokyvyn, kuten tapahtui Ruotsissakin, ja tilanne kulminoitui 1990-luvun alkuvuosina, jolloin palveluita alettiin leikata.

Vuonna 1990 yhteiskunnallisista palveluista sai elantonsa vajaat 30 % Savon ammatissa toimivasta väestöstä. Mikkelin läänissä osuus oli 26,6 % ja Kuopion läänissä 29 %. Yleiset yhteiskunnalliset palvelut olivat tässä vaiheessa selvästi suurin elinkeinoryhmä, ja lähimmäksi sitä pääsi kaupan ja rahoituksen parissa työskentelevien ryhmä. Tämän ryhmän edustajia oli Mikkelin läänissä noin 20 % ja Kuopion läänissä runsaat 22 %.¹¹¹ Rahoitus- ja vakuutusväen lisääminen kaupan ryhmään kasvatti merkittävästi koko ryhmän laajuutta, koska Suomessa käytiin 1960-luvulta lähtien vahvaa kilpailua pankki- ja vakuutustoiminnan markkinaosuuksista. Kun yhteiskunnan säätely oli tehnyt näillä sektoreilla hintakilpailun mahdottomaksi, kilpailu suuntautui palveluihin ja palveluverkostoihin, mikä näkyi sekä pankkien että vakuutusyhtiöiden erittäin tiiviinä konttoriverkkoina. Tälläkin sektorilla törmättiin ylipääsemättömiin kustannusongelmiin 1990-luvun alun lamavuosina, ja ainoaksi ratkaisuksi toiminnan tervehdyttämiseen nähtiin henkilöstön ja konttoriverkoston raju saneeraaminen. Tämä johti kaupan kokonaisryhmän kasvun tyrehtymiseen elinkeinorakenteessa.

Kaupan ja rahoituksen palveluksessa työskentelevien osuus oli Savossa jonkin verran pienempi kuin koko maassa yhteensä. Koko maassa tästä toiminnasta sai laajasti ymmärrettynä elantonsa 26 % ja pelkästä kaupasta yksinään 15 % työllisestä työvoimasta.¹¹² Savon elinkeinojakaumassa kummankin ryhmän osuus oli 3–4 prosenttiyksikköä alhaisempi, joten kovinkaan suuri ero ei enää tässä vaiheessa ollut. Kaikkiaan kehitys tasapainotti maan eri osien välisiä eroja, ja jos koko maan luvuista poistettaisiin Suur-Helsingin vaikutus, erot olisivat häviävän pieniä.

Pelkän kauppaelinkeinon osuus Savon elinkeinojakaumassa oli 13–14 %, ja myös sen osalta paineet kasautuivat henkilöstön kasvun pysäyttämiseen.¹¹³ Kaupassa tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla voimakas siirtyminen itsepalveluun, ja kaupan keskittyminen vei suuriin marketteihin ja tavarataloihin. Tämä keskittyminen siirsi esimerkiksi tavaroiden jakelun ja sen kustannukset asiakkaitten maksettaviksi ja hoidettaviksi, kun aiemmin näistä toiminnoista olivat vastanneet vähittäiskaupat ja tukkuliikkeet. Tältä osin asiakkaiden kustannuksella tapahtunut toiminnan rationalisointi vähensi myös paineita kaupan työntekijöiden ja toimihenkilöiden määrän lisäämiseltä. Tämä muutos aiheutti osaltaan sen, että kaupan volyymin voimakkaasta kasvusta huolimatta sen merkityksen kasvu sekä koko maan että Savon elinkeinojakaumassa pysähtyi käytännössä vuoden 1970 tasolle. On helppo ymmärtää, että yksi isokaan Citymarket ei voinut työllistää samaa määrää väkeä kuin sen tehtäviä ennen hoitaneet kymmenet päivittäistavarakaupat ja erikoisliikkeet.

Varsinaisesta jalostuksesta tai ainakin sen arvon kehityksestä pääosin vastannut teollisuus sivuhaaroineen edistyi Savon elinkeinojakauman osalta vain hiukkasen 1970- ja 1980-lukujen aikana. Teollisuuden ja sen yhteyteen laskettujen vähäisen kaivostoiminnan sekä vesivoiman ja -huollon osuus elinkeinojakaumasta oli vuonna 1990 Mikkelin läänissä 19,8 % ja Kuopion läänissä 19,0 %. Koko maassa teollisuuden osuus elinkeinojakaumassa oli 22 %, joten tässäkään suhteessa ero ei ollut kovin suuri.¹¹⁴ Jos tarkasteltaisiin Savon teollisuuden tuottavuutta tai sen arvoa työntekijää kohti, ero olisi varmasti merkittävästi suurempi, sillä suuri osa Savon teollisuudesta oli luonteeltaan suhteellisen pienimuotoista ja työvoimavaltaista, jossa tuotannon arvo työntekijää kohti jäi alhaisemmaksi kuin suurimittaisessa prosessiteollisuudessa.

Savon teollisuustyöväen ja kaupankin työväen suhteellinen osuus oli lähentynyt koko maan elinkeinojakauman arvoja. Kehityksen taustalta on kuitenkin nähtävä Savo väestöllisesti taantuvana alueena, jolta nimenomaan maa- ja metsätalouden piirissä työskennellyttä väestöä muutti pois sen elinkeinon käytyä kannattamattomaksi. Tästä syystä nimenomaan vahvimman elinkeinon taantuminen muutti elinkeinorakennetta enemmän kuin työntekijämääriltään heikompien elinkeinojen vahvistuminen. Niin esimerkiksi 1970- ja 1980-lukujen aikana tapahtunut teollisuuden aseman kohoaminen elinkeinorakenteessa perustui yksinomaan koko ammatissa toimivan väestön vähenemiseen eikä teollisuuden työntekijämäärän kasvuun. Vuonna 1970 Mikkelin läänissä toimi teollisuuden palveluksessa 17 999 henkeä, kun kahta vuosikymmentä myöhemmin heitä oli 200 henkeä vähemmän. Kuopion läänissä teollisuuden työvoiman määrä kasvoi vastaavana aikana 20 428:sta 20 797:ään eli vain runsaalla kolmella sadalla hengellä.¹¹⁵

Rakennustyö muutti tarkasteltavan kahden vuosikymmenen aikana muotoaan, kun paikalla rakentamisesta luovuttiin elementtirakentamisen edessä ja koneet ottivat yhä suuremman osan rakennustyöstä. Tässä tilanteessa työvoima rakennustyömailla alkoi nopeasti vähentyä ja rakennusmäärien kasvusta huolimatta rakennustyön osuus elinkeinojakaumassa alkoi hitaasti vähentyä. Savossa kehitys seurasi yleistä linjaa, ja Mikkelin läänissä rakennustyöstä elantonsa saavien osuus ammatissa toimivasta väestöstä aleni suhteellisesti ja rakennustyössä olevien henkilöiden luku varsin vahvasti myös absoluuttisesti. Rakennustyön osuus elinkeinorakenteessa aleni Mikkelin läänissä 8,1 %:sta 7,3 %:iin vuosina 1970–1990. Absoluuttisina lukuina vastaava vähennys oli 7 800 hengestä 6 500 henkeen. Kuopion läänissä vähennys oli tätäkin voimakkaampi, sillä suhteellinen osuus aleni 8,3 %:sta 6,6 %:iin ja henkilömäärä 9 200:sta 7 200:aan.¹¹⁶

Laman jälkeen

1990-luku oli Suomessa suuren muutoksen aikaa, johon johtivat toisaalta vuosikymmenen alussa maata koetellut kansantalouden lama sekä toisaalta Suomen liittyminen Euroopan unioniin. Kumpikin muutos kouraisi syvältä Suomen kansantaloutta, sillä lama kutisti nopeasti sekä valtion että kuntien verotuloja ja vei taloudellisen pohjan kehitetyltä hyvinvointivaltiolta. Toisaalta liittyminen Euroopan yhteismarkkinoihin pakotti Suomen poistamaan oman maatalouden tueksi rakennetun lisenssi- ja verosuojan. Tämä pakotti muuttamaan suhtautumista perinteiseen suomalaiseen maatalouteen ja vaikutti maaseudulla vahvasti elinkeinojakaumaan.

Lama ja EU-jäsenyys näkyivät myös Savon elinkeinojakaumassa varsin selvästi, vaikkakaan ei ehkä niin suuressa määrin kuin voisi kuvitella. Maatalouden asema elinkeinokentässä heikkeni edelleen, ja vuonna 1998 Etelä-Savon ammatissa toimivasta väestöstä enää 12,3 % sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Vajaassa vuosikymmenessä osuus oli alentunut miltei 5 prosenttiyksikköä. Pohjois-Savossa tilanne oli suunnilleen samanlainen: maakunnan pohjoisosassa maa- ja metsätalous oli elinkeinona enää hieman runsaalla 10 %:lla ammatissa toimivasta väestöstä.¹¹⁷ Kokonaismuutos kautena 1950–2000 oli tältä osin suorastaan järisyttävä, eikä 1950-luvun alun ja vuosituhannen lopun yhteiskuntia voi oikeastaan elinkeinollisesti verrata toisiinsa.

Kaikkiaan savolainen yhteiskunta oli tässäkin muutoksessa tapansa mukaan muuta Suomea jäljessä. Keski-Suomessa maa- ja metsätalousväestön osuus oli alentunut jo 7 %:iin ja koko maan tasolla elinkeinoryhmä oli taantunut 5,6 %:iin eli koko maassa maa- ja metsätaloudesta sai elantonsa suunnilleen vastaavan kokoinen ryhmä kuin Suomessa oli ruotsinkielisiä. Entinen pääelinkeino oli saanut väistyä vähemmistöelinkeinoksi. Maatalouden aseman arvioinnissa pitää kuitenkin nähdä tarkasteltavan alueen yleisluonne, eikä siinä suhteessa Savoa voida pitää kehityksestä jälkeen jääneenä maakuntana. Maaseutumaisissa eli perinteisissä maalaiskunnissa maatalouden asema oli koko maata tarkasteltaessa vielä vahvempi kuin Savossa keskimäärin, sillä  tällaisten kuntien elinkeinojakaumassa maatalouden osuus oli 17,9 %.¹¹⁸ Jopa Etelä­Savossa, jossa kaupungit olivat asukasluvuiltaan suhteellisen pieniä, maataloudesta elantonsa saavien osuus ammatissa toimivasta väestöstä oli selvästi alhaisempi.

Lama oli merkittävä tekijä kehityksessä myös sikäli, että se pakotti karsimaan yhteiskunnallisia palveluja. Pitkään jatkunut palveluyhteiskunnan kehitys ja palveluverkon laajeneminen pysähtyivät, ja kustannussyistä palveluja jouduttiin leikkaamaan. Savossa tämä näkyi selvänä palvelusektorin kasvun hiipumisena. Mikkelin läänistä ei ole saatavana relevanttia vertailutietoa, koska tilastopohja muuttui ja tilastoalueeksi tuli lääniuudistuksen toteutuksen myötä Etelä-Savo, jonka lukuihin eivät sisältyneet Päijät­Hämeeseen kuuluneet Mikkelin läänin osat. Kuopion läänissä sektori ei kuitenkaan karsimisesta huolimatta supistunut, vaan päinvastoin kasvoi 31 600:sta 32 300:aan eli noin 700 hengellä. Lama ja sen mukanaan tuomat ongelmat pakottivat toisaalta kasvattamaan joitakin julkisen palvelun sektoreita ja perustamaan jopa aivan uusia julkisia palveluja laman jälkien korjaamiseksi.¹¹⁹

Julkisen sektorin karsimispyrkimyksistä huolimatta julkisten palvelujen asema Savon elinkeinojakaumassa kasvoi. Etelä-Savossa tämän sektorin osuus ammatissa toimivasta väestöstä kasvoi 34 %:iin ja Pohjois-Savossa 34,6 %:iin. Tällaisena julkiset palvelut olivat selvästi suurin yksittäinen elinkeinoryhmä. Tämä oli myös ainoa varsinainen elinkeinoryhmä, jonka edustajien määrä kasvoi 1990-luvulla.

Lama koski vahvasti teollisuuteen, kauppaan ja liikenteeseen, joiden asema elinkeinoina taantui selvästi lamavuosien aikana. Pohjois­Savossa entisen Kuopion läänin alueella kaupan ja rahoituksen toimialan työntekijöiden määrä väheni 24 500:sta 21 300:aan, teollisuuden työntekijöiden määrä 20 800:sta 16 700:aan ja liikenteen työntekijöiden 6 600:sta 6 200:aan. Mikkelin läänistä ei tilastopohjan muuttumisen vuoksi voida esittää vertailukelpoisia lukuja.¹²⁰ Luvut kertovat selvästi sen, kuinka raskaat vaikutukset pankkikriisillä ja lamalla oli savolaiseen talouselämään. Kaupan alalla keskittyminen eteni nopeasti ja vei mukanaan joukon erikoisliikkeitä sekä pieniä päivittäistavaraliikkeitä. Pankkikriisin seurauksena säästöpankkien konttorit hävisivät valtaosaltaan, ja muutkin pankit sulkivat joukoittain sivukonttoreitaan ja irtisanoivat henkilöstöä edullisemman kustannustason saavuttamiseksi. Myös teollisuusyrityksiä ajautui laman seurauksena kannattavuusvaikeuksiin, ja teollinenkin kenttä supistui merkittävästi. Suomessa omaksuttiin kokonaan uusi taloudellinen ajattelutapa, jossa toimipaikan ja toimialan saneerauksen kynnys aleni erittäin tuntuvasti. Ennen vanhaan yrityskulttuuriin kuului usko parempaan tulevaisuuteen, jota silmällä pitäen tuotantokoneistoa pidettiin valmiina ja yllä heikosti kannattavanakin.

Uudessa kulttuurissa kannattavuudesta tehtiin päämäärä, joka jyräsi alleen kaiken muun, ja tilauskannan supistuessa työväkeä vähennettiin ottamatta huomioon mahdollisesti tulevaisuudessa kasvavaa lisätyövoiman tarvetta. Jäljelle jäävän henkilöstön työtahtia kiristettiin, mikä toki kasvatti työn tuottavuutta, mutta samalla alkoi uuvuttaa työvoimaa paikoin kohtuuttomastikin. Kaikki tämä realisoitui Savossakin, ja ennen lamaa suurin ponnistuksin vaivoin pysähtymään saatu väestökato sai uutta puhtia: työikäisen ja työssä käyvän väestön määrä alkoi uudestaan ja voimakkaasti laskea. Ongelma ei ollut yksin Savon, vaan se koetteli suunnilleen vastaavana koko maata varsinaisen ruuhka­Suomen ulkopuolella.

Vaikka kaupan työntekijämäärä väheni tuntuvasti 1990-luvulla, sen osuus elinkeinojakaumasta kasvoi ammatissa toimivan väestön vähenemisestä johtuen. Samoin kävi liikenteen toimialan osalta, ja ainoat toimialat, joiden suhteellinen osuus elinkeinojakaumassa aleni, olivat maatalous, teollisuus ja rakennustoiminta. Laman johdosta paljon toimitiloja jäi tyhjilleen, ja niiden täyttäminen vei runsaasti aikaa. Samoin asuntokauppa hiipui vuosiksi ihmisten mielen vallanneen epävarmuuden vuoksi. Näin uudisrakentaminen tyrehtyi vuosiksi hyvin vähiin, mikä näkyi koko toimialan erittäin vahvana surkastumisena. Kuopion läänissä rakennusalan työntekijöiden määrä aleni 7 200:sta runsaaseen 4 900:aan eli 2 300:lla.¹²¹ Suhteellisesti tämä merkitsi noin kolmasosan vähentymistä vuosina 1990–1998. Tämä oli enemmän kuin maatalouden voimakas taantuma varhempina vuosikymmeninä.

Kaikkiaan elinkeinorakenteen muutos Savossa vuosina 1950–2000 oli erittäin voimakas, mutta se ei ollut pelkästään savolainen erityispiirre, vaan muutos koski koko Suomea ja ilmeni laajemmaltikin, globaalisti. Pääsääntöisesti Savon kehitys oli hyvin samansuuntainen kuin koko maassa. Erona oli vain se, että Savon elinkeinorakenteen muutos tapahtui hieman hitaammin ja myöhemmin kuin maassa keskimäärin. Savo ei ollut aktiivisen muutoksen aluetta, vaan päinvastoin muutos tapahtui maakunnassa koko suomalaiseen yhteiskuntaan verraten ehkä hieman jälkijunassa. Elinkeinorakenteen muutos oli osa Savon sopeutumista laajempaan yhteiskunnan muutosprosessiin. Hitautta on vaikea jälkikäteen selittää millään yksittäisellä syyllä, vaan se on nähtävä alueen talouselämän tietynlaisena staattisuutena. Ei voida väittää, etteivät savolaiset olisi halunneet lähteä muutokseen mukaan ja että he mieluummin olisivat pitäytyneet vanhassa. Helpompi on nähdä, että muutoksen edellytykset olivat Savossa ja muuallakin Itä-Suomessa keskimääräistä heikommat ja että tämä olisi perimmäisenä syynä itäsuomalaisen yhteiskunnan staattisuuteen ja hitaaseen muutokseen.

Savon sisällä nähtävä pohjoissavolainen edistyksellisyys eli Kuopion läänin Mikkelin lääniä nopeampi elinkeinorakenteen muutos ja tilastollinen asema lähempänä koko maan keskiarvoa perustui ennen muuta Kuopion vahvaan kasvuun ja vaikutukseen. Kuopion väkiluvun osuus koko Pohjois-Savon väkiluvusta oli erityisesti myöhempinä tarkasteluvuosina suurempi kuin Etelä-Savon vanhojen kaupunkien Mikkelin ja Savonlinnan väkiluvun osuus maakunnan eteläosan väestöstä. Tämä korosti Kuopion vaikutusta koko elinkeinorakenteen muutoksessa. Aivan vastaavalla tavalla Suur­Helsingin vaikutus koko maan elinkeinorakenteen kokonaiskuvaan oli suuri, eikä oikein millään muulla alueella tahdottu päästä maan keskimääräiseen kehitykseen tai ainakaan sen yläpuolelle. Vuonna 2000 Kuopion läänin kaupungeissa asui 56 % koko Pohjois-Savon väestöstä, kun Etelä-Savon kaupunkien osuus oli vain 44 % väestöstä. Tämä näkyi paitsi elinkeinojakaumassa myös valtaosassa muita taloudellisia ja väestöllisiä indikaattoreita, jotka yleensä pyrkivät korostamaan Pohjois-Savon edistyksellisyyttä ja etumatkaa verrattuna Etelä­Savoon.

Kokonaan elinkeinorakenteen ulkopuolelle jäivät kasvavat väestöryhmät. Sotien jälkeen aina 1960-luvulle saakka keskeisen osan ammatittomista muodostivat kotiäidit ja lapset, mutta sen jälkeen yhteiskunnallinen kehitys on tuonut ammatittomien ryhmään uusia väestönosia. Vuonna 1956 säädettiin kansaneläkelaki, joka alkoi myöhemmin nopeasti kasvattaa eläkeläisten ryhmää yhteiskunnassa. Myöhemmin sitä täydensivät kehittynyt työeläkejärjestelmä, maatalousyrittäjäeläkkeet ja työttömyyskorvaukset, jotka mahdollistivat yhä laajempien väestönosien siirtymisen työmarkkinoiden ulkopuolelle. Savon kannalta ratkaisevia muutoksia alueen elinkeinorakenteessa on ollut ennen muuta eläkeläisten osuuden jyrkkä kasvu. Tämä oli tyypillistä myös monella muulla varsinaisen ruuhka-Suomen ulkopuolisella alueella.

LOMA-ASUTUS KASVAA JA TUO ELOA MAAKUNTAAN

Savon edellytykset loma-asutuksen tiivistymäksi ovat luonnonolojen kannalta erinomaiset, mikä on vaikuttanut alueen kehitykseen monin eri tavoin. Saimaan laaja vesistö on tarjonnut ylivertaiset mahdollisuudet loma-asutuksen kehitykselle, ja mahdollisuuksiin on myös tartuttu. Savo on luontaisten edellytystensä vuoksi ollut merkittävä loma-asutusalue niin kauan kuin loma-asutusta on Suomessa yleensä ollut.

Savon ensimmäiset kesähuvilat rakennettiin viimeistään 1800-luvun alkupuoliskolla, mutta kaikkiaan huviloiden määrä pysyi pitkään hyvin vähäisenä. Rautatien rakentaminen Helsingistä Savoon 1880-luvulla paransi merkittävästi kulkuyhteyksiä alueelle, mikä alkoi lisätä hitaasti myös huviloiden määrää. Kaikkiaan huviloita oli koko Suomessakin ennen Suomen itsenäistymistä vain vähän, ja valtaosa niistä sijoittui Helsingin lähiympäristöön sekä muiden maan suurempien kaupunkien liepeille. Huviloiden rakentamista hillitsi myös Suomen tiukka maanjakosäännöstö, joka helpottui vasta vuonna 1895.¹²²

Talvisodan päätyttyä Suomessa arvioidaan olleen kaikkiaan noin 7 000 huvilakiinteistöä, ja Savon suurin keskittymä sijoittui Kuopion ympäristöön: Kuopion kaupungissa ja maalaiskunnassa oli vuonna 1939 yli 200 huvilaa. Sitä seurasivat Mikkelin maalaiskunta ja Leppävirta, joissa kummassakin huviloiden lukumäärä oli 100–200. Myös muissa savolaiskunnissa oli jo tuolloin yleensä huviloita, ja ainoat kokonaan huvilattomat kunnat maakunnassa olivat Vieremä, Rautavaara, Varpaisjärvi, Nilsiä, Säyneinen, Enonkoski ja Savonranta.¹²³

Varsinainen kesähuvila tai -mökkikausi alkoi kuitenkin vasta sotien jälkeen, kun olot alkoivat vakiintua. Vuonna 1950 Suomessa oli kaikkiaan 40 000 huvilakiinteistöä ja vuonna 1960 jo 88 000. Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa on kutsuttu loma-asuntojen rakentamisen joukkokaudeksi, jolloin yhä useampi suomalaisperhe saattoi rakentaa käyttöönsä oman kesämökin. Vuonna 1962 kaikissa savolaiskunnissa oli jo kesämökkejä, ja kesämökkitiivistymät olivat suunnilleen samat kuin vuosikymmentä aikaisemminkin. Johtava alue oli edelleen Kuopio ja Kuopion maalaiskunta, joiden yhteen laskettu kesämökkimäärä kohosi yli tuhanteen. Muut alueen tiivistymät olivat Leppävirta, Mikkeli-Mikkelin maalaiskunta sekä Savon linna-Sääminki, joiden alueilla kesämökkejä oli 500–1 000 kussakin.¹²⁴

Koko Savossa kesämökkien lukumäärä kohosi vuoden 1939 1 700:sta vuoteen 1962 kaikkiaan 8 700:aan. Kun määrän kasvu painottuu pääosin 1950-luvun vuosiin, voidaan sanoa, että kesämökkien määrä lisääntyi Savossa tänä kautena noin viisinkertaiseksi. Kasvu painottui tulevaa enteillen nimenomaan maakunnan eteläosaan, jonka mökkimäärä kasvoi yli viisinkertaiseksi, kun Pohjois-Savossa kasvu oli vain noin nelinkertainen. Selvästi Savoa vahvempia kesäasutusseutuja olivat tässä vaiheessa Uusimaa, Varsinais-Suomi, Etelä-Häme ja Kaakkois-Suomi, missä loma-asutuksella oli Savoakin vanhemmat ja vahvemmat perinteet.¹²⁵

1960-luvulle saakka loma-asutus ja loma­asunnot olivat lopulta harvojen tavoitettavissa, eikä loma-asuntojen tarve edes ollut suuri, koska suurin osa suomalaisista asui vakituisesti maaseudulla, jossa erillisen loma-asunnon olemassaoloa ei pidetty tarpeellisena eikä aina ymmärrettykään. Kaupunkien ja erityisesti pääkaupunkiseudun väestömäärän kasvaessa tarve erillisten loma-asuntojen suhteen kasvoi ja koko maahan alettiin rakentaa kesämökkejä hyvin nopeassa tahdissa. Kiihtyvä maaltapako kasvatti loma-asuntobuumia, kun maalta kaupunkiin muuttaneet tahtoivat tukikohtia lähtöseuduilleen. Loma-asunto tarjosikin mitä parhaan tilaisuuden helliä alkuperäiseen kotiseutuun kohdistuvaa rakkautta.

1960-luvun alkuun mennessä mahdollisuus oman kesämökin hankintaan koski vain varakkaimpia suomalaisia. Elintason kohoaminen ja vapaa-ajan lisääntyminen toivat loma-asunnot yhä useampien ulottuville, ja jo 1960-luvulla hyvinvoinnin lisääntyminen on selvästi nähtävissä myös mökkien rakentamisvauhdissa. Kaikkiaan niiden suhteellinen lisääntyminen kuitenkin hidastui, sillä määrien kasvettua sama vauhti ei voinut enää jatkua.

Vuonna 1970 Savossa oli kaikkiaan runsaat 21 000 kesämökkiä eli 1960-luvun alkuun verrattuna runsaasti kaksinkertainen määrä. Maakunnan eteläosan osuus oli noin 12 500 ja pohjoisosan osuus noin 8 500 mökkiä, eli karkeasti Etelä-Savon kesämökkien lukumäärä oli puolitoistakertainen maakunnan pohjoisosaan verrattuna.

Etelä-Savossa merkittävimmät kesämökkikunnat olivat vuonna 1970 Mikkelin maalaiskunta, Mäntyharju ja Sääminki tässä järjestyksessä. Mikkelin maalaiskunnassa kesämökkejä oli jo tuolloin ru nsaat 1 500, Mäntyharjulla yli 1 300 ja Säämingissä 1 200. Maakunnan eteläosan muissa kunnissa kesämökkejä oli merkittävästi alle tuhat ja näiden kuntien kärjessä olivat suunnilleen 800 mökin voimin Kangasniemi ja Ristiina. Vähiten kesämökkejä oli varsinaisista maalaiskunnista Savonrannalla, jossa oli vain runsaat 70 mökkiä. Sitä seurasivat runsaan sadan mökin kunnat: Enonkoski, Jäppilä ja Virtasalmi.¹²⁶ Savonrannan ja Enonkosken kuuluminen vähämökkisiin Etelä-Savon kuntiin on vaikea ymmärtää muuten kuin siten, että kuntien sijainti ruuhka-Suomen kannalta syrjässä Saimaan itärannalla teki ne vaikeasti tavoitettaviksi mökinrankentajien ja tulevien omistajien kannalta. Jäppilä ja Virtasalmi olivat alueeltaan pieniä ja sijainniltaan kaukana suurilta järvialueilta loma­asutukseen nähden hieman sopimattomia aikana, jolloin hyvää tonttimaata suurten järvien rantamilta oli vielä hyvin saatavissa.

Etelä-Savon loma-asutuksen taustalla olivat alueen sujuvat ja suhteellisen hyvät yhteydet pääkaupunkiseudulle, josta suuri osa Etelä­Savon mökkiläisistä oli kotoisin. Mikkelin eteläpuoliset seudut olivat vielä kohtuullisen ajomatkan päässä, ja luonnonkauneudessaan ylivertaisella Saimaan alueella oli vahva asema mökkeistyvässä Suomessa. Toisaalta myös Mäntyharjun reitti ja sen varret olivat oloiltaan houkuttelevia.

Pohjois-Savossa ylivoimaisesti eniten kesämökkejä oli Kuopiossa, johon valtaosa Kuopion maalaiskunnasta oli jo 1970-luvun alkuun mennessä liitetty. Suuressa kaupunkikunnassa oli jo vuonna 1970 miltei 2 100 kesämökkiä, mikä oli enemmän kuin missään koko Savon kunnista. Kuopiota seurasi toiseksi suurimmalla mökkiluvulla Leppävirta, jonka rannoille oli vuoteen 1970 mennessä rakennettu kaikkiaan 900 kesämökkiä. Edelleen Leppävirtaa seurasivat Siilinjärvi (540 mökkiä) ja Karllula (426). Vähiten kesämökkejä oli Pohjois-Savon kunnista Rautavaaralla, jonka alueelle oli rakennettu vasta 48 kesämökkiä. Sitä seurasivat Keitele (54) ja Varpaisjärvi (95).¹²⁷ Kuopion asemaa Pohjois-Savon loma-asutuksen keskuksena korosti kaupungin koko, sillä merkittävä kaupunki tarjosi jo omasta takaakin mittavan loma­asukaspotentiaalin. Kuopiolaisten kesämökkejä oli myös merkittävässä määrin naapurikunnissa Karttulassa ja Siilinjärvellä.

Pohjois-Savo oli pääkaupunkiseudulta katsottuna kuitenkin yleensä liian kaukana, sillä ajomatka Helsingistä Kuopioon oli miltei 400 kilometriä ja aikaa siihen kului viitisen tuntia suuntaansa. Mikkeliin oli Helsingistä matkaa vain 230 kilometriä ja matka-aika noin kolme tuntia. Pohjois-Savossa mökillä käynti olisi merkinnyt helsinkiläiselle 10 tunnin automatkaa käyntikertaa kohti, mikä ilmeisesti koettiin liian pitkäksi loma-asunnon hankintaa suunniteltaessa.

1970-luvun kuluessa elintaso Suomessa kohosi erittäin ripeästi, ja samaan aikaan myös vapaa­aika lisääntyi merkittävästi. Maassa siirryttiin yleisesti viisipäiväiseen työviikkoon, jolloin viikonloput pitenivät ja kannustivat aktiivisempaan lomailuun. Tämä vei pian siihen, että monien suomalaisten unelma omasta kesämökistä alkoi täyttyä, mikä näkyi nimenomaan niillä seuduilla, joilla loma-asutukseen oli parhaat edellytykset. Etelä-Savon loma-asuntojen määrä lisääntyi 1970-luvun aikana runsaasta 12 000:sta yli 22 000:een, eli kasvua oli runsaat 82 %. Pohjois­Savossa kehitys oli hitaampaa, ja maakunnan pohjoisosassa loma-asuntojen määrä kasvoi ”vain” vajaat 62 %.

Etelä-Savon vahvinta mökkialuetta olivat samat kunnat kuin vuosikymmentä aikaisemminkin, vaikka kuntien järjestys kärjessä vaihtui. Eniten kesämökkejä oli Mäntyharjulla, kaikkiaan 2 109. Sitä seurasivat Mikkelin maalaiskunta (2 051), Kangasniemi (1 773), Savonlinna, johon oli liitetty Säämingin valtaosa (1 690), Ristiina (1456), Puumala (1431), Hirvensalmi (1 415) ja Juva (1 042 kesämökkiä). Pohjois­Savon ja samalla koko maakunnan kärjessä oli kuitenkin Kuopio, jonka alueella oli kaikkiaan 2 508 kesämökkiä vuonna 1980. Sitä seurasi Leppävirta, jonka alueella oli lähes 1 500 kesämökkiä, kun muitten pohjoissavolaisten kuntien mökkimäärä jäi selvästi alle tuhannen.¹²⁸

Savolaisista maalaiskunnista vähiten kesämökkejä oli vuonna 1980 Keiteleellä ja Rautavaaralla, joissa kummassakin kunnassa oli vain hieman yli 140 mökkiä. Niitä seurasivat Varpaisjärven ja Vieremän kunnat, joissa kummassakin oli 181 kesämökkiä. Etelä-Savon maalaiskunnista vähiten kesämökkejä – vain 249 – oli Savonrannalla. Sitä seurasivat Enonkoski (298), Jäppilä (307) ja Virtasalmi (328 kesämökkiä).¹²⁹

Kehitys jatkui suunnilleen samanlaisena myös 1980-luvun ajan, jos kohta kohonnut elintaso ja varallisuus lisäsivätkin tyypillisen kesämökin kokoa ja varustelutasoa. Etelä-Savossa mökkien lukumäärä kasvoi 22 000:sta miltei 35 000:een ja Pohjois-Savossa 14 000:sta vajaaseen 24 000:een. Suhteellinen kasvu oli maakunnan eteläosassa 58 % ja pohjoisosassa 69 %. Näin mökkien määrä kasvoi Pohjois-Savossa ripeämmin kuin maakunnan eteläosissa. Tähän oli varmaan luontevana syynä se, että Etelä-Savon runsasmökkisimmät seudut alkoivat olla täyteen rakennettuja, eikä kasvulle sen vuoksi ollut enää helposti löydettävissä sijaa.

Tärkeimmillä kesämökkialueilla kasvu oli kuitenkin edelleen vahvaa. Mäntyharjun kesämökkien lukumäärä kasvoi vuosikymmenessä suunnilleen 1100:lla, Kangasniemen niin ikään runsaalla tuhannella ja Savonlinnan mökkien määrä miltei tuhannella. Pohjois-Savossa tuhannen mökin lisäykseen pääsi ainoastaan Kuopio, ja Leppävirralla kesämökkien lukumäärä lisääntyi noin 900:lla. Etelä-Savossa oli vuonna 1990 kaikkiaan 25 itsenäistä kuntaa, joista 17:ssä oli kesämökkejä enemmän kuin tuhat kussakin. Maalaiskunnista vähiten kesämökkejä oli edelleen Enonkoskella, Jäppilässä ja Savonrannalla, joista kussakin oli ”vain” runsaat 550 kesämökkiä. Virtasalmella kesämökkien lukumäärä oli 590.¹³⁰

Pohjois-Savossa kesämökkien määrän kehitys oli epädemokraattisempaa, sillä maakunnan 24 kunnasta vain yhdeksässä mökkien lukumäärä kohosi yli tuhannen. Kärjessä oli edelleen Kuopio runsaalla 3 500 mökillään, ja sitä seurasi Leppävirta vajaalla 2 400:lla mökillä.¹³¹

Suuri osa 1990-luvusta oli Suomessa taloudellisesti hyvin vaikeata, ja vaikeuksien olisi luullut näkyvän myös kesämökkien lukumäärän kehityksessä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kehitys jatkui edelleen ripeänä, jos kohta suhteellisesti tarkastellen kasvuluvut eivät jo olemassa olevien mökkien suuren määrän vuoksi enää olleet yhtä vaikuttavia. Etelä-Savossa kesämökkien lukumäärä lisääntyi vajaalla 7 500:lla ja Pohjois-Savossa ainoastaan noin 4 000:lla. Suhteellisesti tämä merkitsi Etelä-Savossa 21 %:n kasvua, kun Pohjois-Savossa kasvu oli 17 %.

Vuonna 2000 Savon kesämökkirikkaimmat kunnat olivat Mikkeli ja Mäntyharju. Mikkeliin oli liitetty suuri Mikkelin maalaiskunta sekä Anttola, ja kuntien yhteenlaskettu mökkimäärä kohosi yli 4 500:aan. Vain vähän Mikkelin perässä tuli Mäntyharju runsaalla 4 300 kesämökillään. Kolmantena seurasi Kuopio, jonka alueella oli noin 3 700 mökkiä, ja Kangasniemi, jossa mökkejä oli vajaat 3 300. Kaikkiaan koko Savossa oli vuonna 2000 yli 70 000 kesämökkiä.

Loma-asutuksen merkitys on ja on ollut Savolle ja varsinkin sen runsasmökkisimmille kunnille tavattoman suuri. Esimerkiksi merkittävän mökkikunnan Mäntyharjun asukasluku kasvaa mökkien vuoksi parhaalla lomakaudella paljon yli kaksinkertaiseksi vakituiseen asujaimistoon verraten. Jos ajatellaan kunnan kullakin mökillä majailevan vain kaksi henkeä, mökkien kansoitus kohosi lähes 9 000 henkeen koko Mäntyharjun asukasluvun ollessa vuosituhannen vaihteessa vain hieman runsaat 7 000. Lomalaiset antoivat lomakausina monelle kunnassa sijainneelle kaupalle ja muulle palvelulaitokselle sellaisen myynnin lisäyksen, että liikkeiden olemassaolo ja toiminnan jatkaminen on ylipäänsä ollut mahdollista. Huomaamatta ei voi myöskään jättää mökkien rakentamisen ja kunnossapidon työllisyysvaikutusta, joka monessa kunnassa on lisännyt elinkeinoelämän mahdollisuuksia. Kaikkiaan useat taloudelliset tutkimukset ovat harvinaisen yksimielisiä kesäasutuksen suuresta merkityksestä Savon elinkeinoelämälle, ja tulevaisuudessa etätyön kehittyminen saattaa tuoda useat lomanviettäjät savolaiskuntiin vakituisiksi asukkaiksi. Tähän tähtääviä toimiakin on käynnistetty jo useassa kunnassa, joista esimerkkinä käy Kangasniemi. Kunta kaavoitti kirkonkylän läheisyyteen rantatontteja vakituiseen asuntokäyttöön ja myi niitä kohtuulliseen hintaan kuntaan pysyvästi muuttaville etätyöntekijöille.

Runsaan loma-asutuksen syntyminen Savoon vaikutti osaltaan myös lomakuntien talouteen, sillä mökeistä ja huviloista alettiin vuonna 1993 kantaa kunnallista kiinteistöveroa kuten muistakin kiinteistöistä. Uusi vero korvasi aiemmat asuntotulon verotuksen, kiinteistöjen harkintaverotuksen, katumaksun ja manttaalimaksun, ja loma-asuntojen verotus kohosi sen seurauksena merkittävästi. Loma-asutuksesta muodostui merkittävä kiinteistöveron lähde sellaisissa kunnissa, joissa mökkejä oli paljon. Niin vuonna 1997 useassa Etelä-Savon kunnassa kiinteistövero tuotti yli 10 % kuntien koko verotulosta. Tällaisia kuntia olivat esimerkiksi Hirvensalmi ja Puumala. Suuremmissa kunnissa tälle tasolle ei voitu päästä, koska muu verokertymä kasvoi liian suureksi. Lähellä rajaa olivat kuitenkin esimerkiksi Mäntyharju, Ristiina, Anttola ja Kangasniemi.¹³²

Kiinteistövero oli kunnille hyvin tervetullut tulonlähde, sillä sitä vastaan loma-asunnot tarvitsivat palveluja vain vähän. Kun kiinteistöveron ohella loma-asukkaiden maksettavaksi tulivat myös jätehuoltomaksut ja kun näiden kiinteistöjen asukkaat omalta osaltaan ottivat osaa myös alueen yksityisteiden rakennukseen ja kunnossapitoon, he tukivat monin tavoin elämää maaseudulla. Kiinteistövero oli myös sen luonteinen maksu, ettei sitä pakoon voinut päästä. Vaikka loma-asunnon omistaja olisikin kimmastunut veron määrästä ja myynyt kiinteistönsä, uusi omistaja olisi tullut veroa maksamaan. Näistä syistä kunnat saattoivat asettaa loma-asuntojen kiinteistöveron lain sallimalle korkeimmalle tasolle ja saada siitä merkittävän tulon kunnan taloutta paikkaamaan.