Yliopisto Savoon

Taustaa uusille korkeakoululle ja yliopistolle

Korkeakoulun saamista Itä-Suomeen vauhditti pitkälle koulutetun työvoiman saantivaikeus. Itäsuomalaisissa kouluissa oli pulaa pätevistä opettajista, ja lääkärien hakeutuminen maalaiskuntiin oli nihkeää. Korkeakouluopiskelijoiden määrän suhteen Itä-Suomessa oli selvää alueellista vajausta. Kun vuonna 1961 Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänin osuus korkeakouluopiskelijoista oli 64 %, niiden väestöosuuden ollessa 47 %, oli Kuopion, Mikkelin ja Pohjois-Karjalan läänien osuus opiskelijoista vain 9 % mutta väestöstä 16 %.

Koulutusvajeen poistamiseksi esitettiin ensin vanhojen yksiköiden laajentamista, mutta sen epäiltiin johtavan vain erojen kasvuun. Oppikoulua käyvien osuus oli Itä-Suomessa vuosina 1951–1971 pienempi kuin muualla maassa. Tätä käytettiin todistamaan sitä, ettei alueella ollut riittäviä edellytyksiä korkeakoululle. Toisaalta vastapainoksi nousi myös ajatus, että yliopiston perustaminen Itä-Suomeen vähentäisi alueen jälkeenjääneisyyttä.²⁵⁶

Yliopiston saamista kiirehti myös ylioppilastulvan purkamisen tarve. Itä-Suomen kouluista valmistui runsaasti ylioppilaita, ja heille tarvittiin jatkokoulutuspaikkoja. Korkeakouluilla oli kiire, jotta suurten ikäluokkien ylioppilaat ja yhä lisääntyvän oppikoulunkäynnin vuoksi myös kasvavat 1970-luvun ylioppilasikäluokat saisivat opiskelupaikan. Ylioppilaat veivät koulutuspaikat keskikouluun tyytyneiltä opistotasoisissa ja kansakoulun käyneiltäkin monissa ammatillisissa oppilaitoksissa. Peruskouluuudistus siirsi koulutustason valintaikää 11:stä 16 vuoteen, mutta ylioppilaiden määrän raju kasvu ja sen myötä vaikeutunut pääsy yliopistoihin ja myös opistotasoisiin oppilaitoksiin siirsi oppilaiden lopullisia valintoja jopa reilusti ennakoitua myöhemmäksi. Oppilaitoksista valmistuneet olivat tämän vuoksi keskimäärin aikaisempaa vanhempia.²⁵⁷

Yleisempänä taustana korkeakoulujen perustamishankkeille oli koulutusoptimismi, joka nojasi human capital -käsitteeseen. Siinä henkisten voimavarojen merkitys taloudelliselle ja muulle kasvulle nähtiin hyvin keskeiseksi. Tältä pohjalta päädyttiin siihen, että koulutus maksoi itsensä, ja silloisten käsitysten mukaan jopa nopeasti. Vuonna 1956 mietintönsä jättänyt korkeakoulukomitea ehdotti korkeakoulun perustamista Ouluun. Komitea painotti erityisesti Pohjois-Suomen taloudellisen kehittämisen näkökulmaa ja korosti siksi korkeakoulutasoisen tekniikanopetuksen tärkeyttä. Vaikka komiteassa eri yliopistojen edustajat lähinnä puolustivat korkeakoulujensa voimavaroja ja pelkäsivät Oulun korkeakoulun perustamista heiltä otetuilla resursseilla, niin varsinkin eriävissä mielipiteissä esitettiin opetuksen laajentamista myös oppikoulujen opettajiin, jopa väylän avaamista ammattikoulutuksesta korkeakouluun. Vuonna 1958 tehty päätös Oulun yliopiston perustamisesta sai laajan poliittisen tuen. Yliopisto pystyi aloittamaan jo seuraavana vuonna.²⁵⁸

Oulun yliopiston perustamisen taustalla oli uusi lähtökohta, aluepolitiikka. Maata oli kehitettävä tasapuolisesti, ja tässä korkeakoulu oli tärkeä väline. Ajatus alkoi kääntyä myös niin päin, että juuri jälkeenjäänyt alue tarvitsi yliopiston, sillä tieto ja taito nähtiin taloudellisen kasvun tärkeimmiksi vauhdittajiksi. Alueeltaan laajan Suomen nostamisessa eivät enää riittäneet lukiot ja opistotasoiset oppilaitokset, vaikka komitea toisessa mietinnössään osin lähti tästä Itä-Suomen kohdalla.²⁵⁹ Oulun yliopiston synty antoi pontta korkeakoululaitoksen hajasijoittamisen jatkamiselle. Sen perustaminen erosi vireille nousevasta Itä-Suomen yliopistohankkeesta sikäli, ettei Oulun valinnasta sijoituspaikaksi ollut erimielisyyttä.

Itä-Suomen kaupungit kilpasilla

Ajatus korkeakoulun perustamisesta Kuopioon tai Mikkeliin oli jo aikaisemminkin noussut esille eri yhteyksissä. Se konkretisoitui 1955, kun Lappeenrannassa käynnistyi Itä-Suomen yliopistoseura. Jo perustavassa kokouksessa Kuopion, Lappeenrannan ja Joensuun edustajat vaativat yliopistoa kotikaupunkiinsa. Kysymys paikasta päätettiin kuitenkin jättää syrjään. Samana vuonna professori Oiva Ketonen kirjoitti Itä-Suomeen tulevasta yliopistosta, ja seuraavana vuonna Kuopiossa aloitti kesäyliopisto piispa Eino Sormusen toimiessa rehtorina. Kuopio pyrki erottumaan myös siten, ettei se enää lähettänyt edustajia Lappeenrantaan Itä­Suomen yliopistoseuraan, vaan perusti oman Itä-Suomen korkeakoulun neuvottelukunnan. Samana vuonna ilmestyneestä korkeakoulukomitean mietinnöstä myös Kuopion kannattajat saivat uutta uskoa. Kun kerran Ouluun, niin miksei Kuopioon!²⁶⁰

Vuonna 1961 mietintönsä jättänyt apulaisprofessori Martti Mustakallion johdolla toiminut Itä-Suomen kulttuurikomitea pohti jo Itä-Suomen yliopistoa ja sen sijoittamista. Komitean enemmistö asettui kannattamaan sijoituspaikaksi Lappeenrantaa, joka sai komiteassa neljä ääntä Kuopion kolmea vastaan, ja Joensuullakin oli kannatusta. Nyt Joensuu ja myös Savonlinna heräsivät ja aloittivat oman kampanjansa. Lisänsä paikkakuntien väliseen kilpailuun toi Oulun yliopiston rehtori Pentti Kaitera ajatuksellaan Itä-Suomen korkeakoulun jakamisesta usealle paikkakunnalle. Mietinnöstä käydyn keskustelun perusteella Itä-Suomen yliopiston ensisijaiseksi paikaksi nousi Lappeenranta, mutta kannoilla oli Kuopio ja varteenotettavia paikkoja olivat myös Joensuu ja Savonlinna. Matti Kuusi ehdotti pienen yliopistokaupungin ”rakentamista” Itä-Suomeen.²⁶¹

Kuopio sai maantieteilijä Mauri Palomäen vuonna 1960 valmistuneesta ylioppilaiden korkeakoulupoliittisille neuvottelupäiville tilatusta tutkimuksesta pontta hankkeilleen. Palomäki selvitti korkeakoulua havittelevien paikkakuntien edellytyksiä ja kehittyneisyyttä. Kuopio ylsi Vaasan jälkeen toiseksi, Joensuu oli kolmas. Palomäen mittareissa kaukana takana tulivat Lappeenranta, Mikkeli ja Savonlinna tässä järjestyksessä. Pohjois-Karjalassa taas tartuttiin siihen näkökohtaan, että alue oli kauimpana olemassa olevista korkeakouluista.²⁶²

Savonlinna heräsi 1962 muita myöhemmin kilpaan. Maaherra Urho Kiukas toi Mikkelin läänin maakuntaliiton kevätkokouksessa ensi kertaa julkisesti esille kannan, että Savonlinna sopisi Itä-Suomen korkeakoulun sijoituspaikaksi. Kesäkuussa kaupunginhallitus asetti yliopistotoimikunnan, ja Savonlinna ilmoittautui sijoituspaikaksi. Syyskuussa toimikunta, johon kuului mm. kaksi kansanedustajaa, Esu Niemelä maalaisliitosta ja Viljo Virtanen sosiaalidemokraateista, sekä maaherra Kiukas, aloitti tuon kaikille sijaintipaikasta kilpaileville tutun vaikuttamiseen pyrkimisen. Siihen kuuluivat käynti opetusministerin luona ja lähetystön ilmoitus, että iso tontti oli varattu. Jätetyssä kirjelmässä vaadittiin tasapuolista tutkimusta sijoituspaikasta ja kehotettiin valtakunnan suunnittelutoimiston muissa kaupungeissa vierailleita edustajia tulemaan myös Savonlinnaan.

Savonlinna värväsi dosentti Pekka Lappalaisen tekemään selvitystä kaupungin sopivuudesta korkeakoulun sijoituspaikaksi, ja eduskunnan kolmen valiokunnan vieraillessa vielä samana syksynä paikkakunnalla Lappalainen saattoi jo esitellä perustelunsa Savonlinnan puolesta. Hän osoitti väkiluvulla painotetun etäisyyden muista korkeakouluista tekevän Savonlinnan alueellisesti parhaiten sopivaksi korkeakoulun sijaintipaikaksi. Lisäksi Savonlinna sopi erityisen hyvin humanistisen opetuksen paikaksi, olihan siellä mm. linna ja Pyhän Olavin Killan museo. Teollisuuttakin oli tarpeeksi teknillisen opetuksen järjestämiseksi. Seuraavana vuonna toiminta jatkui: opetusministeri vieraili paikkakunnalla, ja läänin kansanedustajat jättivät toivomusaloitteen Itä-Suomen korkeakoulun sijoittamisesta Savonlinnaan.²⁶³

Vuonna 1963 asetetun professori Paavo Suomalaisen johtaman korkeakoululaitoksen suunnittelukomitean toisessa osamietinnössä ehdotettiin teknillisiä korkeakouluja Tampereelle ja Lappeenrantaan sekä Itä-Suomen yliopistoa myös Lappeenrantaan. Ensimmäisessä osamietinnössään komitea oli vastustanut Itä-Suomen yliopiston jakoa korostamalla, ettei ollut suotavaa perustaa yhden tiedekunnan korkeakouluja, vaan usean tiedekunnan yliopistoja. Tällä tavoin komitea päätyi Lappeenrantaan luotavaan vahvaan yliopistokeskukseen. Se kuitenkin poikkesi tästä päälinjastaan aluepoliittisin perustein toteamalla Lappeenrannan olevan liiaksi etelässä. Tältä pohjalta se lupasi varauksin Kuopioon lääketieteellis-hammaslääketieteellisen korkeakoulun, mutta esitti myös mahdollisuuden senkin sijoittamisesta Jyväskylään tai Lappeenrantaan. Kuopion kannatus oli komiteassa varsin suuri, sillä se hävisi vain yhdellä äänellä Lappeenrannalle lähinnä sillä perusteella, että Kuopio oli lähellä Jyväskylää. Näin käynnistettiin toisaalta Lappeenrannan ja Kuopion, mutta myös Kuopion ja Jyväskylän välinen kilpailu.²⁶⁴

Jatkon kannalta merkittävää oli valtakunnan suunnittelutoimiston edustajan Jaakko Nummisen mietintöön liittämä eriävä mielipide. Hänen mukaansa Lappeenranta ei täyttänyt aluepolitiikan vaatimuksia. Hän loi kovan kilpailun Kuopion ja Joensuun välille pitäessään parhaana Kuopio – Joensuu-linjaa. Hän ei ottanut kantaa niiden välillä.²⁶⁵

Nyt alkoi Kuopion ja myös Joensuun taholta kova todistelu Lappeenrannan puolesta esitettyjä perusteita vastaan. Niihin kuuluivat mm. suuri oppilasmäärä kouluissa. Se oli saatu ottamalla mukaan Kymenlaakso. Sitä taas perusteltiin, että juuri Lappeenranta keventäisi painetta Helsingin yliopistoon. Kuopion kannattajat kiistivät näiden argumenttien merkityksen Itä­Suomen yliopistoille. Kun mietintö tähdensi matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan yhteyttä Lappeenrantaan tulevaan teknilliseen korkeakouluun, korostettiin vastaväitteissä sen yhteyttä lääketieteelliseen opetukseen. Yhteinen vastaväite oli, etteivät Lappeenrannan puolustukseksi esitetyt asiat sopineet kehitysaluetavoitteisiin.²⁶⁶

Tämän jälkeen alkoi monissa lehdissä kamppailu ensi sijassa oman paikkakunnan puolesta, mutta jonkin verran myös toista tai toisia vastaan. Lappeenrannan puolesta vaikuttivat osin argumentit, joista ei haluttu keskustella. Ne tulivat näkyviin viittauksessa Lappeenrannasta Viipuriin suunnitellun yliopiston perillisenä. Samaan aikaan vahvistui käsitys Itä-Suomen yliopiston jakamisesta. Sillä ajatuksella oli myös vahvoja vastustajia: muut yliopistot ja myös Suomen Ylioppilaskuntien Liitto eli SYL. Oulun yliopiston rehtorin ottama kanta vahvisti jakamisajatusta, ja myös valtakunnan suunnittelutoimistossa sitä kannatettiin.²⁶⁷

Kuopion kamppailu

Suunnittelukomitean toisen osamietinnön jälkeen Kuopiossa käynnistyi aktiivinen toiminta. Mietintöhän kyllä lupasi Kuopiolle lääketieteellistä korkeakoulua, mutta väläytti sitäkin mahdollisuutta, ettei Kuopio saisi mitään. Kansanedustaja Juuso Häikiö valittiin kansanedustajista koostuvan toimikunnan puheenjohtajaksi, ja Kuopion kaupunki perusti Helsinkiin toimiston, jota hoitamaan valittiin hum. kand. Eino Lyytinen.²⁶⁸

Ensin piti saada maakunta innostumaan. Se toteutui helposti. Sitten alkoi vetoaminen ja vaikuttaminen asian käsittelijöihin. Ensin olivat vuorossa ne, joilta pyydettiin lausuntoa komitean mietinnöstä. Tällöin ylioppilasjärjestöjen rooli oli jo nousemassa tärkeäksi. Kuopion yliopiston perustamisasian eteenpäin viemiseksi järjestettiin 1965 monia tilaisuuksia mm. valtioneuvoston ja eduskunnan jäsenille, lehtien toimittajille ja eri puolueiden koulutus- ja kulttuuriasioista vastaaville. Hankkeen edetessä oli tärkeätä pyrkiä vaikuttamaan avainhenkilöihin, jotka ottivat kantaa korkeakoulun sijoittamiseen. Tällaisia vaikuttajia olivat mm. valtakunnan suunnittelutoimiston tutkija Jaakko Numminen ja SYL:n entinen korkeakoulupoliittinen sihteeri ja Väestöliiton apulaisjohtaja Jaakko ltälä.²⁶⁹

Juuso Häikiö oli monella tavoin avainasemassa. Hänen vaikutusmahdollisuuksiaan lisäsivät luottamukselliset suhteet opetusministeri Jussi Saukkoseen. Hallituksen annettua lakiesityksensä vaikuttamispaikaksi nousi eduskunnan sivistysvaliokunta. Siellä oli kuopiolaisista kansanedustajista sosiaalidemokraattien Edith Terästö, joka oli tärkeä siksi, että sosiaalidemokraatit yleensä olivat Lappeenrannan, Tampereen ja Jyväskylän kannalla. Keskeisiin henkilöihin kuului myös sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Anna-Liisa Tiekso. Läänin kansanedustajat pystyivätkin vaikuttamaan sivistysvaliokuntaan, sillä siellä Kuopio sai äänin 10–6 luonnontieteet. Vielä ennen ratkaisevaa päätöstä kuopiolaisten lähetystö kävi pääministerin, opetusministerin ja eduskunnan puhemiehistön luona.²⁷⁰

Savonlinna mukaan kilpaan

Savonlinna oli ilmoittautunut kilpailuun vähän muita myöhemmin, mutta oli vuosina 1962–1963 toimittanut julkisuuteen perusteluja sille, että Itä-Suomen korkeakoulun oikea sijoituspaikka olisi Savonlinna. Syksyllä 1965, kun kamppailu oli kuumimmillaan, Savonlinna osallistui siihen mm. järjestämällä eduskunnan valiokuntien jäsenille tutustumistilaisuuden kohteisiin, jotka puolsivat korkeakoulun sijoittamista kaupunkiin.²⁷¹

Savonlinnaa tuki vuoden 1966 alussa Karjala­lehdessä ilmestynyt professori Paavo Seppäsen artikkeli, jossa perusajatuksena oli vahvan keskuksen luominen Itä-Suomeen Helsingin vastapainoksi. Seppänen asettui sille kannalle, että alueellisesti paras sijainti oli Savonlinnalla, osin myös Mikkelillä. Kuopio, Joensuu ja Lappeenranta olivat maantieteellisesti Saimaan alueen suurkeskukseksi vähemmän sopivia. Tosin Seppänen totesi Savonlinnan heikkoutena olevan kaupungin silloisen pienuuden ja myös köyhyyden. Seppäsen perustelut tukivat sekä Savonlinnaa että Mikkeliä, mutta hänen keskeinen ajatuksensa Itä-Suomen suurkeskuksesta oli jo hylätty.

Ratkaisuksi tuli kompromissi, yliopiston jakaminen kolmelle paikkakunnalle, joista yksi oli Kuopio. Eduskunta hyväksyi lain Kuopion korkeakoulusta 25.3.1966. Kamppailu oli tältä osin päättynyt, mutta Kuopio joutui käymään vielä monta taistelua resursseista yleensä ja lääketieteellisen tiedekunnan voimavaroista samaan aikaan perustetun Tampereen yliopiston vastaavan tiedekunnan kanssa.²⁷²

Vuoden 1966 alkupuoli oli Suomen korkeakouluhistoriassa ainutlaatuinen, perustettiinhan maahan viisi uutta korkeakoulua. Korkeakoulujen kehittämislakiyhdessä peruskoulun kanssa nosti koulutustasoa ratkaisevasti. Se toi katetta puheelle koulutusyhteiskunnasta. Kuopio sai korkeakoulun, mutta Savonlinnakin sai korkeakoulutasoisen opetusyksikön. Sinne perustettiin yksi neljästä kieli-instituutista. Savonlinnan seminaarin jatkona alkoi vuodesta 1972 Joensuun korkeakoulun luokanopettajia kouluttava sivutoimipiste, ja vuonna 1974 alkoi myös lasten­ tarhanopettajien koulutus.²⁷³

Korkeakouluopetuksen aloitus Kuopiossa

Kun päätös korkeakoulusta oli tehty, asetettiin valmistelutoimikunta ja sitten suunnittelutoimikunta, jonka puheenjohtajana oli ensimmäiseksi rehtoriksi valittu professori Olli Castren ja hallinnollisena sihteerinä Eino Lyytinen. Castren kiersi Länsi-Saksassa ja professori Osmo Hänninen sekä arkkitehti Reijo Lahtinen Yhdysvalloissa perehtymässä uusiin yliopistoihin. Tavoitteena oli uudistaa opetusta mm. ylittämällä perinteiset tiedekuntarajat, luopumalla tiedekuntajaosta ja ottamalla tilalle osastojako. Myös itse lääkärikoulutusta suunniteltiin uudistettavan.²⁷⁴

Kuopion ja Tampereen yliopistojen välille nousi kova kilpa siitä, kumpi ehtisi aloittaa aikaisemmin. Hallitus oli 1970 tehnyt periaatepäätöksen lääkärikoulutuksen aloittamisesta Tampereella. Sitä valmisteltiin pääjohtaja Leo Noron johtamassa komiteassa. Kuopiota uhkasi varjoon jääminen resurssien jaossa, mikäli Tampere onnistuisi aloittamaan ensin. Tampereen yliopisto oli rehtori Paavo Kolin kaudella hyvin aktiivinen myös lääketieteellisen tiedekunnan eteenpäin viemisessä. Vaikka hanke kerran kaatui, se käynnistettiin välittömästi uudelleen, siitäkin huolimatta, että lääketieteellisen opetuksen aloittamisesta Kuopiossa oli jo päätetty ja perustuslakivaliokuntakin oli kiirehtinyt opetuksen aloittamista Kuopiossa. Kun se samalla kuitenkin totesi, ettei Kuopion koulutus riittänyt poistamaan lääkäripulaa, se antoi tilaa Tampereelle. Professori Mikko Niemen johtama lääkärikoulutusta käsitellyt työryhmä tuki Tamperetta. Taustalla vaikutti myös poliittinen kytkentä sosiaalidemokraattien suosiessa Tamperetta ja keskustalaisten Kuopiota.²⁷⁵ Oman alueen kaikki kansanedustajat olivat puolueesta riippumatta omansa kannalla.

Uhkana väikkyi myös mahdollisuus Kuopion joutumisesta toisen yliopiston filiaaliksi. Joensuu sai tärkeän etulyönnin sen opetuksen käynnistyessä jo 1969. Kilpailu Kuopion ja Tampereen välillä päättyi aloittamisen osalta tasapeliin. Opetus käynnistyi molemmissa syksyllä 1972. Kuopion puolesta ja siten Tamperetta vastaan olivat Lääkäriliitto, SYL ja Medisiinariliitto. Ne pelkäsivät Kuopion aloittamisen lykkäytymistä, mikäli Tampere pääsisi aloittamaan ensin.²⁷⁶

Kilpailu vauhditti uuden etsimistä lääkärikoulutuksessa. Kuopiossa oli tavoitteena vastavalmistuneen lääkärin pystyminen itsenäiseen työhön. Tampere sivuutti vielä rohkeammin vakiintuneita käytäntöjä jopa niin, että ruvettiin puhumaan jo ”paljasjalkalääkäreistä”. Kuopiossa etsittiin uutta myös siten, että lääkärikoulutustakin tukevaa luonnontieteellistä opetusta kehitettiin ammattisuuntautumiseen. Tämä johti mm. ympäristöhygienian koulutusohjelman aloittamiseen jo 1973. Se oli yliopiston omaleimaisuuden kannalta merkittävää, olihan se ensimmäinen laatuaan Pohjoismaissa. Vaikka eri viranomaiset suhtautuivat vastahakoisesti luonnontieteen opetusohjelman käynnistämiseen Kuopiossa, se toteutui aivan viime hetkillä. Kuopion yliopiston suunnittelutoimikunta onnistui lisäämään painetta suostumuksen antamiseen ilmoittamalla lääketieteellisen pääsykokeeseen osallistuville, että niillä, jotka eivät selviytyneet lääketieteelliseen, oli mahdollisuus ilmoittautua opiskelemaan luonnontieteitä opetuksen alkaessa.

Syksyllä 1973 voitiin aloittaa hammaslääketieteen, farmasian ja ympäristöhygienian opetus. Seuraavaksi suunnittelutoimikunta esitti yhteiskuntatieteiden osastoa, johon laki Kuopion korkeakoulusta antoi mahdollisuuden, ja kansanterveystieteen tutkimuslaitosta. Siinä Lääkintöhallitus asettui vastustavalle kannalle, koska se oli kehittämässä omaa laitostaan.²⁷⁷

Kuopion korkeakoulun valitsema osastojako alkoi kahdesta, lääketieteen osastosta sekä matematiikan, fysiikan ja kemian osastosta, johon kuului myös ympäristöhygienia. Myöhemmin osastoja oli kaikkiaan kuusi: yleisen biologian osasto, matematiikan, fysiikan ja kemian osasto, kliinisen lääketieteen osasto, farmasian osasto, hammaslääketieteen osasto ja yhteiskunta tieteiden osasto, joka aloitti vuoden 1984 alusta. Sen myötä oli koulutusta kolmessa tieteen pääluokassa, jolloin siis täyttyivät yliopiston tuntomerkit, ja hallituksen vuonna 1982 antaman esityksen mukaisesti Kuopion korkeakoulu yhdessä Joensuun korkeakoulun kanssa muuttui 1.1.1984 yliopistoksi. Kuopiossa otettiin uuden aseman mukaisesti käyttöön perinteinen tiedekuntajako vuonna 1988.²⁷⁸

Kuopion voitot ja tappiot

Mikko Niemen johtaman toimikunnan ehdotuksessa kuudesta korkeakoulualueesta yksi alue käsitti Itä-Suomen. Sille toimikunta esitti 20 % korkeakoulupaikoista, josta Itä-Suomi jäi kauaksi, vaikka kasvattikin osuuttaan. Vuonna 1975 Itä­Suomella paikkoja oli vasta 4 %. Osuus nousi 1986 jo 8 %:iin ja siitä 10 %:iin 1995. Niemen toimikunnan tavoitteena oli Helsingin seudun osuuden raju supistaminen, mikä herätti jyrkkää vastustusta ja toteutuikin vain pieneltä osin. Selitys piili myös siinä, että Niemen toimikunta aliarvioi opiskelijoiden määrän kasvun. Toimikunnan mukaan opiskelijamäärä asettuisi silloiseen 75 000:een, mutta jo viiden vuoden päästä opiskelijoita oli 84 000 ja vuonna 1986 jo 94 000. Kymmenen vuoden päästä eli 1990-luvun puolivälissä opiskelijamäärä oli 130 000, joista pääkaupunkiseudulla oli 51 000.²⁷⁹

Vuonna 1977 opetusministeriön asettaman, professori Pertti Kettusen johtaman Itä-Suomen korkeakoulutoimikunnan tehtävänä oli esitysten tekeminen siitä, miten Niemen toimikunnan esityksiä korkeakoulujen kehittämisestä Itä­ Suomessa konkretisoitaisiin. Toimikunnassa oli edustus kaikista alueen korkeakouluista ja myös Mikkelistä. Sen 1979 valmistunut mietintö lupasi Savolle paljon. Kuopiolle se lupasi eläinlääketieteellisen korkeakoulun, metsätieteen opetusta ja metsäntutkimuslaitoksen sekä elintarvike- ja ravitsemustieteen Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisestä tiedekunnasta. Lupauksiin kuului myös sosiaalialan koulutusta ja mahdollisesti perustettava teologinen tiedekunta, ehkä oikeustieteellinenkin. Tosin mietintö jakoi metsätiedettä myös Joensuulle.²⁸⁰

Mietinnön tehoa ja lupauksia heikensi toimikunnan erimielisyys. Mietintöön liittyi kahdeksan eriävää mielipidettä. Nyt oli kysymyksessä Itä-Suomen keskinäinen kamppailu. Varsinkin Kuopion korkeakoulun vararehtori Osmo Hänninen ja Joensuun korkeakoulun rehtori Heikki Kirkinen olivat vastakkain. Riidan aiheena oli ensi sijassa metsäopetus, mutta Kirkinen ajoi Joensuuhun myös sosiaalitieteitä ja teologiaa. Kuopiolle taas väikkyi mahdollisuus oikeustieteellisen ja teologisen tiedekunnan saamiseen. Toinen kamppailu käytiin linjalla Mikkeli – Lappeenranta. Lappeenrannan edustajat pyrkivät torjumaan Mikkelin kauppakorkeakoulun, koska heillä oli omat suunnitelmansa tällä alalla.²⁸¹

Kuopio sai jatkossa vähemmän kuin Kettusen toimikunta lupasi. Paljon riippui ajoituksesta. Kuopion korkeakoulun perustaminen oli sopiva hetki saada asioita läpi, mutta kilpailussa Rovaniemen kanssa oikeustieteellisestä tiedekunnasta uudet aluepoliittiset tekijät tulivat jo vaikuttamaan. Rovaniemen edellytykset olivat selvästi heikommat kuin Kuopion, mutta nyt päätöksen perusteluissa korostettiin korkeakoulun panosta niiden parantamisessa. Maaherra Risto Hölttä totesikin sarkastisesti Kuopion erehtyneen pelistä kamppailussa oikeustieteellisestä tiedekunnasta, kun se pelasi valttikorteilla pyrkien osoittamaan, kellä oli parhaat edellytykset, mutta lopputulos olikin misääripeli heikoimman alueen nostamisesta.²⁸²

Taistelu eläinlääketieteen opetuksesta

Vuodesta 1974 Kuopio kävi monivuotisen ja monivaiheisen taistelun Eläinlääketieteellisestä korkeakoulusta. Se liittyi läheisesti aluepolitiikkaan ja oli tärkeä osa hajasijoituskomitean vuonna 1974 valmistunutta mietintöä. Komitea ehdotti Eläinlääketieteellisen korkeakoulun ja maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan elintarvike- ja ravitsemustieteellisten yksiköiden siirtoa Kuopioon. Opetusministeriö asetti Mikko Niemen johtaman työryhmän tekemään ehdotusta siirron aikataulusta ja kustannuksista. Valtioneuvosto teki 1975 periaatepäätöksen Eläinlääketieteellisen korkeakoulun yhdistämisestä Kuopion korkeakouluun ja opetuksen alkamisesta 1983. Päätös uusittiin vielä 1977. Alustava suunnitelma rakennettavista tiloista valmistui 1978. Hallituksen 1981 vahvistamassa korkeakoulujen kehittämissuunnitelmassa koulutuksen aloittaminen Kuopiossa oli edelleen mukana ja kääntöpuolena sen lakkauttaminen vähitellen Helsingissä. Hallitus päätti kuitenkin hyvin täpärästi yhden äänen enemmistöllä hankkia vielä lisäselvityksiä. Se oli voitto siirron vastustajille, sillä kaksi vuotta myöhemmin hallituksen vahvistamassa korkeakoulujen kehittämissuunnitelmassa eläinlääkärikoulutus jäi Helsinkiin.²⁸³

Koko siirtohankkeen ajan oli käynnissä ankara kamppailu. Vanhan yksikön muuttaminen oli selvästi vaikeampaa kuin uuden perustaminen, sillä vanhassa oli jyrkästi hanketta vastustava henkilökunta. Myös henkilökunnan ammattiyhdistykset vastustivat hanketta.²⁸⁴

Asia nousi uudelleen esille, kun hammaslääkärikoulutus päätettiin lopettaa Kuopiossa. Samassa yhteydessä, kun tehtiin päätös hammaslääketieteen opetuksen lopettamisesta, Ahon hallitus teki 1992 äänin 9–5 periaatepäätöksen eläinlääketieteen opetuksen siirtämisestä Kuopioon. Erityisesti opetusministeri Riitta Uosukainen ajoi hanketta. Taas alkoi ankara kamppailu siirron puolesta ja sitä vastaan. Kansanedustajien enemmistö kääntyi siirtoa vastaan, ja hallitus päätti vuonna 1993 liittää Eläinlääketieteellisen korkeakoulun tiedekuntana Helsingin yliopistoon. Kuopio sai korvaukseksi vahvistusta terveydenhuollon opetukseen ja biotieteellistä tutkimusta harjoittavan A. I. Virtanen instituutin.²⁸⁵

Kolmannen kerran siirto nousi vielä esille vuonna 2000. Tällöin hankkeen käynnisti Kuopiossa kasvanut pääministeri Paavo Lipponen. Mutta jälleen henkilökunnan taistelu median tuella kääntyi Kuopion tappioksi.²⁸⁶

Kuopion tappioon päättyneissä taisteluissa vaikutti osin opetusministerin persoona, puoluekanta sekä ennen kaikkea kotipaikka. Itä­Suomesta oleva Uosukainen ajoi Kuopiota, kun taas Kaarina Suonio sosiaalidemokraattina, mutta lähinnä helsinkiläisenä ajoi Helsinkiä. Varsin ratkaisevassa osassa olivat joka kerralla siirron kohteena olevat henkilöt, näiden ammattiyhdistykset ja suhteet mediaan sekä median Helsinki-keskeisyys. Kuopiota vastaan käytettiin myös tieteellisiä argumentteja. Ne palvelivat paremmin siirron vastustajia. Kuopio ei saanut hyvitykseksi luvattua eläinlääketiedettä, mutta sai kuitenkin jotain. Kuopion tappio monipolvisessa kamppailussa selittyy yliopiston pienuudesta ja poliittisen voiman puutteesta, mutta ratkaisut näyttävät olleen välillä myös hyvin pienestä, jopa sattumaksi luonnehdittavasta kiinni.²⁸⁷

Opiskelu Kuopion yliopistossa

Kuopion korkeakoulu ja sittemmin yliopisto toteutti hyvin tavoitetta tarjota savolaisille ja yleensä itäsuomalaisille korkeakoulutasoinen opiskelumahdollisuus. Uudet yliopistot purkivat ylioppilassumaa. Ylioppilaiden määrät kasvoivat nopeimmin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin korkeakouluun pääsy vaikeutui, ja uusien korkeakoulujen perustaminen helpotti sitä. Ylioppilaiden määrän kasvaessa 1990-luvulla pääsy korkeakouluihin vaikeutui uudelleen.²⁸⁸

Kuopion korkeakoulun opiskelijamäärä oli aloitussyksynä 1972 vaatimattomat 131 opiskelijaa. Kolme vuotta aikaisemmin aloittaneessa Joensuun korkeakoulussa oli 654 opiskelijaa, joista uusia 347. Kuopion opiskelijamäärä alkoi nopeasti kasvaa. Vuonna 2000 Kuopion yliopistoon haki 2 513 opiskelijaa, joista hyväksyttiin 870 eli 35 %. Vielä vaikeampaa oli pääsy toiseen savolaiseen korkeakoulupisteeseen, nimittäin Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankoulutuslaitokseen, jonne pääsi vain 8 % hakijoista. Opiskelijamäärän kasvu Kuopion yliopistossa on vuodesta 2000 jatkunut.

Kuopion korkeakoulun ensimmäiset 131 opiskelijaa jakautuivat niin, että lääketieteen osastossa heitä oli 103 ja matematiikan, fysiikan ja kemian osastossa 28. Uudelle korkeakoululle antoi leimansa uusien alojen ja uusien tutkintojen tulo ohjelmaan. Vuonna 1979 Kuopion korkeakoulussa alkoi soveltavan eläintieteen koulutus ympäristöhygienian koulutusohjelman suuntautumisvaihtoehtona. Samana vuonna Kuopioon perustettiin ensimmäisenä Suomessa myös terveydenhuollon kandidaatin tutkinto; Tampereelle vastaava tutkinto tuli 1981, Helsinkiin 1983, Ouluun ja Turkuun 1986.²⁹⁰

Vuonna 1995 Kuopion yliopiston viiden tiedekunnan opiskelijat jakautuivat niin, että suurimmassa eli lääketieteellisessä tiedekunnassa oli 1 318 opiskelijaa, luonnon- ja ympäristötieteellisessä 985 opiskelijaa, yhteiskuntatieteellisessä 848 ja farmaseuttisessa 656. Tällöin jo alasajossa olevassa hammaslääketieteellisessä oli 113 opiskelijaa, eikä siihen enää otettu uusia. Kuopion yliopisto olikin selkeästi profiloitunut ja vuonna 2000 määritteli itsensä ”terveys- ja ympäristöyliopistoksi”.²⁹¹

Kuopion korkeakoulussa oli alusta lähtien enemmän professoreita ja assistentteja kuin niissä yliopistoissa, joissa humanistiset aineet olivat etusijalla. Heti ensimmäisenä lukuvuonna professoreita oli 18, assistentteja 28 ja opettajia kaikkiaan 58. Vuonna 1990 opettajien määrä oli noussut 299:ään, joista professoreita oli 81 ja assistentteja 66.²⁹²

Kuopion yliopistossa on suoritettu paljon tutkintoja. Vuonna 2000 suoritettujen tutkintojen määrä nousi 666:een, joista alempia 134, ylempiä 460 ja jatkotutkintoja 72. Kuopion korkeakoulussa tutkimus ja jatko-opinnot olivat ohjelmassa keskeisellä sijalla alusta pitäen. Uusissa korkeakouluissa pelättiin aluksi, että ne joutuvat vain opetukseen ja tiedon soveltamiseen keskittyviksi toisen asteen laitoksiksi, ja osittain siitä syystä ne alusta lähtien korostivat tutkimusta. Kuopiossa onkin valmistunut paljon väitöskirjoja, vuoden 1986 loppuun mennessä väitelleitä oli jo 154 eli 10,3 % perustutkinnon suorittaneista. Se oli Suomen ennätys ja maailmankin kärkitasoa.²⁹³

Kuopiossa aloitti naisvaltainen opiskelijajoukko, aloittajista oli 71 (54 %) naisia. Se olikin jatkossa Eläinlääketieteellisen korkeakoulun jälkeen naisvaltaisin korkeakoulu. Eläinlääketieteellisen korkeakoulun tultua osaksi Helsingin yliopistoa Kuopion yliopistosta tuli Suomen naisvaltaisin yliopisto, jossa vain runsas neljännes opiskelijoista on ollut miehiä. Kuopion yliopisto naisistui ripeää tahtia 1980-luvulla. Vuonna 2000 opiskelijapaikan vastaanottaneista naisia oli 70 %. Selitys naisten korkeaan osuuteen on erityisesti hoitotieteiden ja terveystieteen opettajien koulutusohjelmissa, joissa on ollut yksinomaan naisia. Naisten osuus on ollut erilainen eri tiedekunnissa. Tosin vuonna 2000 uusista opiskelijoista kaikissa tiedekunnissa enemmistö oli naisia. Luonnontieteiden ja ympäristötieteen tiedekunnassa opiskelijoista oli naisia 58 %, mikä enemmistö oli pienin tiedekunnista. Muissa tiedekunnissa naisia oli enemmän, ja Savon toisessa yliopistotasoisessa koulutusyksikössä, Joensuun yliopiston opettajakoulutuksen Savonlinnan toimipisteessä vuonna 2000 suoritetuista tutkinnoista naisten osuus oli peräti 85 %.

Monissa muissakin yliopistoissa selvä enemmistö opiskelijoista on ollut naisia. Tampereen, Turun, Jyväskylän ja Joensuun yliopistoissa on ollut suuri naisenemmistö ja vähän pienempi Helsingissä. Koko Suomen korkeakoululaitokselle on ollut tyypillistä naisenemmistön lisääntyminen. Vuonna 1990 opiskelijoista oli naisia 53 %, vuonna 2000 55 % ja samana vuonna uusista opiskelijoista jo 57 %. Tutkintojen suorittajina naiset ovat menestyneet Kuopion yliopistossa.²⁹⁴

Kuopion yliopisto pyrki kuten muutkin yliopistot aluksi laajenemaan, ja se saikin yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan, jota siihen ei alunpitäen suunniteltu. Lisäksi se on muiden yliopistojen tapaan sisäisesti monipuolistunut. Toisaalta se poikkesi monista muista yliopistoista selkeästi profiloitumalla ”terveys- ja ympäristöyliopistoksi”. Ympäristö ja terveys liittyvät mielikuvissa vahvasti tulevaisuuteen. Kuopion yliopisto on seurannut vuoden 1997 yliopistolakia tähdentämällä yliopistojen työnjakoa. Myös yliopistolain korostama kansainvälisyys on Kuopion yliopiston strategiassa keskeisellä sijalla.²⁹⁵

Vuoden 1997 laki takasi yliopistoille itsehallinnon. Kuitenkin niissä on koettu ministeriön tulosohjauksen asettavan tiukkoja rajoja ja syövän itsehallinnon periaatetta. Laki lisäsi yliopistojen itsenäisyyttä siten, että professorien nimittäminen siirrettiin omille elimille, Kuopiossa yliopiston hallitukselle. Sen saattoi kokea myös valtakunnallisen merkityksen vähenemisenä. Uusi laki korosti tutkintoon johtavan opetuksen olevan ilmaista. ²⁹⁶

Mikkeli häviää kauppakorkeakoulun

Mikkeli alkoi jo 1950-luvulla luoda edellytyksiä korkeakoulun saamiseksi kaupunkiin. Valmisteluna siihen oli 1953 toteutunut maakunta­arkiston ja lakkautettujen seurakuntien keskusarkiston siirto Mikkeliin. Vuonna 1969 perustettu historian ja yhteiskunnallis-taloudellisten olojen tutkimiseen keskittynyt Itä-Suomen instituutti ja vuonna 1970 perustettu Mikkelin kauppakorkeakoulun kannatusyhdistys olivat molemmat pohjatyötä kauppakorkeakoulua varten. Vuonna 1971 kaupungissa aloitettiin kesäkauppakorkeakoulu, jonka vuosittainen opiskelijamäärä kohosi peräti 2 000:een. Mikkeli pyrki yhteistyöhön Helsingin kauppakorkeakoulun sekä Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen kanssa.²⁹⁷

Hajasijoituskomitea ehdotti 1974 yhden uuden korkeakoulun sijoituspaikaksi Mikkeliä. Saman vuoden budjetissa oli jo 100 000 markan määräraha korkeakoulujen tarpeen selvittämiseksi. Määrärahan käyttösuunnitelmassa oli yhtenä kohteena kauppakorkeakouluopetuksen aloittaminen Mikkelissä. Hankkeella oli merkittävää poliittista tukea, sillä sen kauppakorkeakoulua suunnittelevaa toimikuntaa johti mikkeliläinen kansanedustaja Erkki Liikanen ja sitä kannatti myös ulkoministeri Ahti Karjalainen ja sitten myös uusi opetusministeri Paavo Väyrynen. Myös Mikko Niemen toimikunta esitti kauppakorkeakoulua Mikkeliin jopa ”mahdollisimman pian”.²⁹⁸

Opetusministeriön 1977 asettamassa professori Pertti Kettusen johtamassa Itä-Suomen korkeakoulutoimikunnassa, jonka tehtävänä oli konkreettisten esitysten tekeminen korkeakoulujen kehittämisestä, oli myös Mikkelin edustus. Toimikunta lupasikin kauppakorkeakoulun Mikkeliin ja opetuksen aloittamisen siellä 1983. Kuitenkin niin Mikkelin kauppakorkeakoulu kuin kaupallinen korkeakouluopetus Lappeenrannassa kaatuivat yhtä aikaa 1978. Mikkeli ja Lappeenranta mitätöivät toistensa hankkeet. Kun molemmat eivät voineet saada, niin kumpikin ajatteli omien mahdollisuuksien paranevan, jos toinenkin jäisi siinä vaiheessa ilman. Tämän jälkeen Mikkelin edellytyksiä korkeimman kauppaopetuksen saamiseksi vahvisti vielä Elinkeinoelämän keskusarkiston tulo paikkakunnalle 1981. Siihen Mikkelin kaupunki oli satsannut tuntuvasti.²⁹⁹

Mikkeli ei saanut itsenäistä korkeakoulua, mutta se sai vastinetta. Syksystä 1980 Mikkelissä on toiminut Helsingin kauppakorkeakoulun pienyrityskeskus, joka tarjoaa yritysjohdolle ja yrityksille monipuolista koulutusta ja tutkimusta. Itä-Suomen Instituutin toiminnot siirtyivät tälle Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin tutkimus- ja täydennyskoulutuskeskukselle. Helsingin yliopiston alaisena käynnistyi maaseudun tutkimus- ja kehittämiskeskus. Vuonna 1989 Mikkelissä aloitettiin yhteistyössä Helsingin kauppakorkeakoulun kanssa ensin BBA-ohjelma ja sitten 1996 MBA-ohjelma. Opetus tapahtuu periodiopetuksena englanniksi ja opettajat tulevat Yhdysvaltain korkeakouluista. Näin Mikkelistä tuli kansainvälinen korkeakoulukaupunki, johon opiskelijoita on tullut maailman eri puolilta.³⁰⁰

Kuopion yliopiston vaikutus

Kuopion yliopisto on ollut tärkeä piristysruiske Kuopion ja koko Pohjois-Savon taloudelle. Vuodelta 1993 välittömät vaikutukset arvioitiin tutkimuksessa 182 miljoonaksi markaksi ja välilliset 282 miljoonaksi. Lisäksi Kuopion yliopisto toi Pohjois-Savon aluetalouteen arviolta 660 työpaikkaa. Sekä työllistämisen että verotulojen kannalta yliopiston vaikutus on tuntuva. Veroista ja palkoista 90 % maksettiin Pohjois-Savoon. Toki välittömästi yliopisto työllisti vain 1,2 %. Pohjois-Savon työllisistä. Kuopion yliopisto on pyrkinyt myös välittömämmin kuin yliopistot yleensä vaikuttamaan ympäristön taloudelliseen kehitykseen.

Strategiassaan Kuopion yliopisto on korostanut koulutuksen ohella myös työpaikkojen ja yritysten syntymistä. Tavoitteena ollut uuden teknologian mahdollisuuksien käyttäminen. Vuoden 1999 rehtorin katsauksen mukaan yliopistossa oli meneillään mittavin hankekokonaisuus sitten yliopiston perustamisen. Yliopisto kehitti Pohjois-Savon ammattikorkeakoulun kanssa uuteen informaatioteknologiaan nojaten tutkimus-, tuotekehitys- ja koulutusympäristöä. Seuraavana vuonna toimintakertomuksessa nousi esille biotekniikan opetuksen ja tutkimuksen kehittäminen informaatioteknologian antamalta pohjalta.³⁰¹ 1990-luvulla kävi ilmeiseksi, että kaupungit, joissa oli yliopisto, olivat jatkaneet kasvuaan enemmän kuin kaupungit, joissa ei korkeakoulutusta ollut.

Itä-Suomessa annettu korkeakouluopetus tuotti sen, että 1970-luvulta alkaen Savon nuorista aikaisempaa useampi meni korkeakouluun. Aiemmin varsinkaan kirkonkylien nuoret eivät uskaltautuneet maakunnan ulkopuolelle korkeakouluihin. Tilanne muuttui erityisesti heidän osaltaan. Esimerkiksi vuonna 1985 Juvan lukiossa kirjoittaneista yli puolet lähti eri korkeakouluihin. Se oli juvalaisten arvion mukaan siihenastinen ennätys.³⁰²

Vuonna 1974 Kuopion korkeakouluun tulleista uusista opiskelijoista 40 % oli Kuopion, 15 % Mikkelin ja 11 % Pohjois-Karjalan läänistä. Korkeakoulun vaikutus tuntui myös siten, että niin Kuopion kuin Mikkelinkin läänien uusien ylioppilaiden ja korkeakouluissa opiskelevien suhde muuttui jo vuodesta 1970 vuoteen 1974. Kun vuonna 1970 Kuopion läänissä tuli uusia ylioppilaita 898 ja uusia korkeakouluopiskelijoita 447, oli 1974 uusia ylioppilaita 1293 ja uusia opiskelijoita 660. Syksyn 1996 uusista opiskelijoista ja vuosina 1985–1995perustutkinnon suorittaneista noin puolet oli kotoisin Itä-Suomesta, joten Kuopion yliopisto koulutti myös muualta tulleita.³⁰³

Kuopion yliopisto vaikutti myös siten, että omassa maakunnassa opiskelevat jäivät muita useammin omaan maakuntaansa. Aikaisemmin, kun omassa maakunnassa ei ollut korkeakoulua, jääminen opiskelupaikkakunnalle oli tavallista. Vuosina 1993–1995 Kuopion yliopistosta valmistuneista jäi Pohjois-Savoon noin 30 %, lähes 10 % Etelä-Savoon ja 8 % Pohjois-Karjalaan. Myös Joensuun yliopistosta valmistuneen on ollut luontevaa tulla Savoon päin. Siellä opiskelleista jäi 11 % Pohjois-Savoon ja 5 % Etelä­Savoon. Syksyn 1996 uusista opiskelijoista ja vuosina 1985–1995 perustutkinnon suorittaneista noin puolet jäi Itä-Suomeen, joten Kuopion yliopisto koulutti myös muuta maata varten.³⁰⁴ Näiden valmistuneiden jääminen Savoon vähensi korkeasti koulutetun työvoiman puutetta.

Akateemisen loppututkinnon suorittaneiden osuus Savossa on Kuopion yliopiston vaikutuksesta noussut. Heidän osuutensa on kuitenkin jatkuvasti jäänyt pienemmäksi kuin monissa muissa maakunnissa ja varsinkin Uudenmaalla. Kuopiosta valmistuneille ei sittenkään löytynyt aina työpaikkaa Savosta. Tämä näkyi mm. tutkimuksessa, jossa selvitettiin sitä, kuinka suuri osa vuonna 1991 korkeakoulusta valmistuneista asui vuonna 1992 opiskelumaakunnassa. Vain 27 % Etelä-Savossa valmistuneista oli enää Etelä­ Savossa. Kuopiosta valmistuneista osuus oli korkeampi, 39 %. Tosin eräissä maakunnissa oli pienempiäkin lukuja, mutta Uusimaa oli omassa sarjassaan 80 %:lla.³⁰⁵

Itä-Suomen yliopistokoulutus lisäsi kyllä alueellista tasa-arvoa koulutuksessa, mutta se ei ole pystynyt pysäyttämään saati kääntämään talouselämän keskittymistä Etelä-Suomeen.³⁰⁶ Varsinkin Etelä-Savossa opiskelijapaikkoja oli vähän. Vuonna 1990 vain 1 % maan yliopisto­opiskelijoista opiskeli Mikkelin läänissä, siis Joensuun yliopiston Savonlinnan opettajankolutuksen toimintapisteessä ja Helsingin kauppakorkeakoulun toimipisteessä Mikkelissä, eikä Kuopion yliopistossakaan ollut kuin 3 % maan opiskelijoista.

Itä-Suomen alueellisesti kattava korkeakoululaitos, varsinkin jos ammattikorkeakoulut otetaan huomioon, on saanut aikaan sen, että korkeakouluopiskelijoiden osuus Suomen ja myös Savon väestöstä on kansainvälisestikin huippuluokkaa, vaikka vertailujen tekeminen on vaikeaa erilaisen tilastoinnin takia. Vain Norja on samalla tasolla. Yliopistokoulutuksen laajentaminen on tuonut alueellisen tasa-arvon yliopistokoulutuksen saamiseen. Sillä on itseisarvoa ja se on rikastuttanut monen elämää, mutta se ei ole vielä, ei ainakaan lyhyellä aikavälillä, pystynyt patoamaan muuttovirtaa Etelä­-Suomeen.³⁰⁷