Yhtenäiskoulujärjestelmän synty ja kehitys

Laajenevan koulutuksen taustat

Koulutuksen arvostus kasvoi 1960-luvulla. Alettiin puhua koulutusyhteiskunnasta. Koulutus nähtiin muutoksen vetovoimana. Sen nopea laajentaminen oli mahdollista vaurastuvassa yhteiskunnassa ja taloudellisen kasvun ansiosta. Yhteiskunnalla oli resursseja kouluttaa pienenevää ikäluokkaa, mutta myös toisin päin: koulutuksen laajentaminen nähtiin välttämättömäksi edellytykseksi taloudelliselle kasvulle. Koulutukseen kytkeytyi vahvaa taloudelliseen kasvuun liittyvää optimismia.²⁰⁴

Laajenevaan koulutukseen liittyi myös usko koulutettavuuteen ja siihen, etteivät oppimisvaikeudet olleet yksilöistä, vaan yhteiskunnasta ja sen rakenteista johtuvia. Kun nämä esteet poistettaisiin, päästäisiin parempiin ja myös tasa-arvoisempiin tuloksiin. Tällöin syntyi tasa-arvoisuuden paatos, jossa lähdettiin ei vain mahdollisuuksien tasa-arvosta, vaan myös tulosten tasauksesta. Tämä näkyi erityisesti 1971 koulutuskomitean mietinnössä.²⁰⁵

Yhtä aikaa koulutuksen laajenemisen kanssa yhteiskunnassa yleistyi usko aikaisempaa tehokkaampaan, laaja-alaisempaan ja ylhäältä lähtevään suunnitteluun. Se pohjautui uskoon tieteellisesti tehtyihin ennusteisiin ja niiden luotettavuuteen. Tämä taas johti keskittämiseen sekä hallinnossa yleensä että koulutuksessa erityisesti. Kaikilla tasoilla päätökset tehtiin ylempänä kuin aikaisemmin, ja koulutuksen sisällöistä päätettiin myös etäämpänä. Se johti alueellisten erojen kaventumiseen, mutta samalla alkoi nousta esille myös passiivisuutta paikallisella tasolla. Suunnittelun tarpeellisuus korostui siksi, että 1950-luvulla oli niin paljon kouluja rakennettu väärään paikkaan.²⁰⁶

Vaikka suunnittelu ja hallinto koulutuksen alalla tehostuivat, kävi pian selväksi, etteivät kouluviranomaisten odotukset eivätkä pyrkimyksetkään pystyneet vaikuttamaan ihmisten elämänsuunnitteluun. Siihen ei suunnittelu eikä hallinnointi aina tehonnut. Tästä oli esimerkkinä lukion suosion kasvu. Se lisääntyi entisestään, ja ylioppilastutkinto oli yleisimpiä tutkintoja 1990-luvun alussa. Jo aiemmin syntynyt ylioppilasvaranto vain kasvoi. Uudeksi kapeikoksi tuli korkeakoulujen sisäänpääsykilpailu.

Yleisemminkin yhteiskunnassa oli nähtävissä, että suunnittelusta huolimatta ratkaisuilla oli myös seurauksia, joita niiden suunnittelijat eivät olleet tarkoittaneet. Tällöin reaktiona suunnittelua vastaan syntyi jopa kaoottisuutta korostava ja ajallisen jatkumon kieltävä postmodernismin nimellä tunnettu aatevirtaus. Myös toinen aatteellinen käänne tapahtui. Vahvasta tasa-arvon korostamisesta vaaka alkoi heilahtaa vapauden suuntaan. Koulutus loi pohjaa yksilöllisyyden korostamiselle. Se johti 1990-luvulla vapaaseen koulun valintaan ja tuntui koulujen välisenä kilpailuna sekä tuloksilla että myös oppilaista.²⁰⁷

Peruskouluajatuksen kehittely

Uudet herätteet yhtenäiskoulujärjestelmään tulivat ennen kaikkea Ruotsista, jossa sitä koskeva periaatepäätös oli tehty 1950. Uutta koulua kohti ajoi myös oppikoulun suosio, joka johti siihen, että kansakoulun ylemmistä luokista ja kansalaiskouluista tuli eräänlainen jäännöskoulu. Se taas teki kansakoulunopettajista ja heidän järjestöstään yhtenäiskoulun kannattajia. Myös taloudellisesti alkoi olla kyseenalaista, oliko pidettävä yllä kahta rinnakkaista koulujärjestelmää, joista toinen alkoi monin paikoin näivettyä. Uutta järjestelmää kohti vei kunnallisten keskikoulujen syntyminen ja yleensäkin oppikoulujen laajamittainen perustaminen.²⁰⁸

Kouluohjelmakomitea ehdotti vuonna 1959 valmistuneessa mietinnössään kansakoulun, kansalaiskoulun ja keskikoulun yhdistämistä linjajakoiseksi kunnalliseksi yhtenäiskouluksi. Komitean puheenjohtajana oli yhtenäiskoulun innokas kannattaja, Kouluhallituksen pääjohtaja R. H. Oittinen. Esitys synnytti vilkkaan keskustelun. Sitä arvostelivat oppikouluväki sekä porvarilliset ryhmät ja puolustivat kansakoulunopettajat ja vasemmisto sekä vuodesta 1963 myös maalaisliitto. Maalaisliitolla oli lähtökohtana alueellisen ja sosiaalidemokraateilla yhteiskunnallisen tasauksen toteuttaminen koulutuksessa.

Peruskoulukomitea, jota johti jälleen R. H. Oittinen ja jonka mietintö valmistui 1965, ehdotti yhdeksänvuotista peruskoulua, joka muodostuisi kuusivuotisesta ala-asteesta ja kolmivuotisesta yläasteesta.²⁰⁹ Komitean ehdotuksessa oli toisaalta vahva tasa-arvon paatos, mutta myös koulutukselliseksi realismiksi luonnehdittavaa näkemystä, kun se esitti ajatuksia myös oppilaiden eriyttämiseksi kykyjen pohjalta tasoryhmien ja linjajaon avulla. Vuonna 1971 mietintönsä jättänyt, Jaakko Itälän puheenjohdolla toiminut koulutuskomitea lähti ei vain mahdollisuuksien vaan myös koulutuksen tulosten tasauksesta ja ajatuksesta, että oppimisvaikeuksien syyt olivat johdettavissa yhteiskunnasta ja sen rakenteista, eivät yksilöistä. Komitean jäsen Erik Allardt epäili eriävässä mielipiteessään komitean kannattamaa tasa-arvon käsitettä.²¹⁰

L. Arvi P. Poijärven johdolla toiminut koulunuudistustoimikunta ja sitä ennen peruskoulukomitea omaksuivat vahvasti ihmisen koulutettavuuteen, kehitykseen ja edistykseen pohjautuvan kouluajattelun. Se taas puolestaan ankkuroitui taloudelliseen kasvuun. Peruskoulukomitean ehdottama linjajako ei kuitenkaan toteutunut, sillä koulunuudistustoimikunnan ehdotuksen mukaan eriytymistä tapahtuisi ei linjajaon, vaan ainevalintojen ja kurssien pituuden perusteella.

Osa koulu-uudistuksen kannattajista, mm. R. H. Oittinen, ei ollut innostunut peruskoulusta kahden vieraan kielen kouluna. Osan mielestä koulusta oli muutoinkin tulossa vanhan keskikoulun mallinen ja lukioon sekä keskiasteelle valmistava koulu. Koulun sisällä oppilaiden taipumusten perusteella tapahtuvaa eriyttämistä kannattavat taas pettyivät tasokurssien poistamiseen. Nehän eivät sopineet siihen, että peruskoulu takasi kaikille jatkokelpoisuuden. Yhtenäisempi yläaste oli helpompi ja myös halvempi järjestää.²¹¹

Peruskoulu sai, suuremmassa määrin kuin aikaisemmat kansakoulu ja oppikoulu, määräyksensä ja ohjeensa ”ylhäältä”. Jokaiseen kuntaan perustettiin koulusuunnittelutoimikunta, mutta sen suunnittelu kohdistui ensi sijassa paikallisesti vaikeaan koulupiirijakoon. Kansakoulujen johtokunnilla, kunnilla ja oppikouluilla oli ollut laajalti päätösvaltaa. Nyt sitä vähennettiin poistamalla kunnilta opetussuunnitelmien valmistelu- ja teko-oikeus sekä kouluilta johtokunnat. Savossa vanhalla oppi- ja kansakoululla oli edelleen kannatusta tai ainakin haikailtiin aikaa, jolloin määräysvaltaa oli ollut koulujen omilla elimillä tai kunnalla. Niinpä Karttulassa epäiltiin vanhan ”me-hengen” katoamista.

Koulusuunnittelutoimikunnan keskeiseksi ja suuritöiseksi tehtäväksi jäi siirtää ylhäältä tulleet ohjeet käytäntöön. Savon kouluihmiset yhtyivät – eivät ehkä kuitenkaan kaikki kovin innostuneesti – perusteluihin, ettei niin suuri uudistus ja alueelliseen tasa-arvoon sekä samantasoiseen koulutukseen pyrkiminen voinut tapahtua muutoin kuin keskitetysti. Koulusuunnittelutoimikunnan työ käynnistyi jo ennen peruskoulun tuloa. Mikkelissä toimikunta oli peräti 22-jäseninen.

Koulujen johtokuntien tilalle valittiin koululautakunta, joten myös kunnan tasolla tapahtui keskittämistä. Lautakunnan työtä lisäsivät paitsi entisen kansakoululautakunnan tehtävät myös koulujen johtokuntien tehtävien siirtyminen sille. Lisäksi siirtyminen peruskouluun toi mukanaan paljon opettajia koskevia päätöksiä ja lausuntoja sekä oppilaiden avustuksia ja kyyditystä koskevia asioita. Koulusuunnittelutoimikuntaa ja sitten myös koululautakuntaa avustamaan jouduttiin kuntiin palkkaamaan päätoiminen virkamies, koulutoimenjohtaja. Useimmat Savon kunnat, mm. Karttula, perustivat viran. Pienemmissä kunnissa pyrittiin selviämään sivutoimisella, mutta suuri työmäärä pakotti päätoimisen koulutoimenjohtajan palkkaamiseen. Hirvensalmella entinen sivutoiminen kansakoululautakunnan sihteerin virka muuttui ensin päätoimiseksi ja sitten koulutoimenjohtajan viraksi. Pienemmät kunnat kuten Savonranta tyytyivät aluksi sivutoimiseen koulutoimen sihteeriin, jonka virka sitten muutettiin sivutoimisen koulutoimenjohtajan viraksi.²¹²

Siirtyminen peruskouluun laajensi koulutusta, sillä tämän jälkeen koko ikäluokka tavallaan suoritti keskikoulun. Peruskoulu lisäsi myös tasa-arvoisuutta, kun vielä jäljellä olevat yhteiskunnalliset ja alueelliset esteet saada koulutusta 16-vuotiaaksi asti poistuivat. Peruskoulussa ammatin linjavalinnan ikäraja siirtyi aiempaan verrattuna myöhemmäksi, 11 vuodesta 16 vuoteen. Lisäksi koulutustaso ainakin muodollisesti suorastaan harppasi ylöspäin Savonkin maaseudulla, jossa oppikoulun tavoitettavuus oli edelleen keskuksia heikompi.²¹³ Muodollisesti ammatin linjavalinta siirtyi vain viisi vuotta myöhemmäksi, mutta lukion lisääntynyt suosio siirsi lopullista valintaa monien kohdalla yhä kauemmaksi, jopa useita vuosia lukion jälkeen. Tämä taas osoitti, kuinka koulutuksen vaikutuksiin sisältyi vaikeasti ennakoitavia piirteitä.

Oppikouluun verrattuna peruskoulun sisällä tapahtui muutosta sikäli, että opiskeluaika luokanopettajan johdolla piteni kahdella vuodella. Peruskoulun sisäisten valinnanmahdollisuuksien ajateltiin toteutuvan siten, että koulut olisivat suuria. Lakiesitys edellyttikin kolmesarjaista yläastetta. Se olisi merkinnyt noin 8 000 asukkaan kuntaa yläasteen väestöpohjana. Laissa kuitenkin annettiin mahdollisuus useammille kunnille saada oma yläaste mahdollistamalla kaksisarjainen yläaste, eräissä tapauksissa jopa ykssarjainen. Käsitykset pienten yläasteiden hyödyllisyydestä yleistyivät 1980-luvulla. Luopuminen suurten yläasteiden tavoittelusta laissa pelasti yläasteen useimpiin Savon maalaiskuntiin. Peruskouluun liittyvän ohjauksen tehostamiseksi lääninhallituksiin perustettiin kouluosastot, joista Mikkelin lääniin perustettua johti Väinö Saari ja Kuopion lääniin perustettua Olli Murtorinne.²¹⁴

Peruskoulun toteuttaminen Savossa

Peruskoulun toteuttaminen alkoi Lapista vuonna 1972. Savossa se alkoi valtioneuvoston päätöksen mukaan 1973 Kuopion läänistä ja käynnistyi vuonna 1974 Mikkelin läänissä. Vuonna 1975 peruskoulu toteutui läänien eteläosissa. Prosessi päättyi Helsinkiin vuosina 1977–1978. Peruskouluun valmistavia kunnallisia ratkaisuja oli toteutettu Savon kouluissa jo aikaisemmin. Useassa kunnassa yksityisen oppikoulun keskikouluosa oli siirtynyt kunnalle jo ennen peruskoulua. Pielavedellä keskikoulu muuttui vuonna 1969 kunnalliseksi, ja lukio puolestaan kunnan omistamaksi lukioksi.²¹⁵

Peruskoulukokeilussa olivat mukana muutamat Savon kunnat ja ennen kaikkea Kuopion kaupunki. Se sai vuonna 1967 luvan kokeiluun Niiralan kolmivuotisessa kunnallisessa kokeilukeskikoulussa sekä kantakaupungin kansa­ ja kansalaiskoulussa. Kokeilussa oli Kuopiossa kaikkiaan 28 koulua, 244 opettajaa ja 6 451 oppilasta, joista ala-asteelta 5 308 ja yläasteelta 1 143. Kokeilussa Hatsalan kansalaiskoulu ja Niiralan kokeilukeskikoulu yhdessä muodostivat peruskoulun yläasteen. Kokeilu helpotti Kuopiossa ja laajemminkin Pohjois-Savossa siirtymistä peruskouluun. Mikkelin läänistä ei kokeiluun päässyt yhtään kuntaa.²¹⁶

Siirtymisvalmistelu alkoi kaikissa kansa-, kansalais- ja keskikouluissa muutamaa vuotta ennen uuden koulujärjestelmän käynnistymistä. Kunnan koulutoimessa tähän alkuvaiheeseen sisältyi innostusta, ja myöhemminkin sitä muisteltiin tärkeänä vaiheena. Mikkelin läänissä siirtyminen peruskouluun tapahtui varsin kivuttomasti.

Peruskouluun siirtymisen yhteydessä myös lukioista tuli kunnallisia. Savossa vain Savonlinnan taidelukio säilyi jonkin aikaa yksityisenä, mutta siirtyi kuitenkin jo vuonna 1978 kaupungin omistukseen. Peruskouluun kuuluvia kouluja oli Kuopion läänin kunnista eniten Kuopiossa (41) ja vähiten Tuusniemellä ja Tervossa (7). Mikkelin läänin savolaisista kunnista eniten kouluja oli Savonlinnassa (22). Pienin määrä (3) peruskoulun ala-asteita oli Anttolassa, Enonkoskella ja Savonrannassa. Anttola ei saanut omaa yläastetta.²¹⁷ Myöskään Savonrannalle ei aluksi perustettu omaa yläastetta, vaan siellä jatkui jo ennen peruskoulua syntynyt käytäntö. Silloin keskikoulua käyvät, joita 1970-luvun alussa oli 27 % ikäluokasta, kävivät naapurikunnissa. Peruskoulun toteuduttua yläasteen oppilaat menivät kolmeen naapurikunnan kouluun: pieni osa Liperiin, suurempi Heinävedelle ja loput Kerimäelle. Mielialojen käännyttyä 1980-luvulla pieneenkin kuntaan omaa yläastetta suosiviksi Savonranta perusti sellaisen vuonna 1989.²¹⁸

Kunnan kannalta oma yläaste oli tärkeä. Vuonna 2000 lähes kaikissa Savon maalaiskunnissa oli yläaste, mutta vain yksi. Peruskoulua rakennettiin samaan aikaan kun toista suurta keskusjohtoista järjestelmää, kansanterveyslakia. Toteutuksen lähtökohtana oli 8 000 asukkaan väestöpohja. Kolmisarjaisen yläasteen toteutuminen olisi kasvattanut koulujen kokoa, pidentänyt oppilaiden kuljetusmatkoja tai lisännyt asuntola-asumista. Kaupungeissa oli useampia yläasteita: Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja Varkaudessa niitä oli kolme.²¹⁹

Kirkonkyläkeskeisyys oli lisääntynyt jo kansalaiskoulun kehittyessä päiväkouluksi, mutta syrjäkylien ala-asteiden lakkauttaminen jatkui peruskoulun tultuakin. Tähän vaiheeseen kuului yleensä vielä kirkonkylän ripeä kasvu, joten sen koulutkin yhä kasvoivat. Lisäksi peruskoulu saattoi kunnan koulut ja koululaisetkin kiinteään yhteistoimintaan.Suuremmat koulut, suuremmat luokat ja oppivelvollisuuden jatkuminen entistä pidempään toivat myös häiriöitä. Niistä on mainintoja, mutta selvää kuvaa ei ole siitä, kuinka yleisiä ne olivat Savossa.²²⁰

Kaupungeissa peruskoulu merkitsi sitä, että oppilaat tietystä koulupiiristä menivät ensin ala-asteelle ja sitten tietylle yläasteelle, ja vielä lukioon pyrittäessä oppilaat yhteishausta huolimatta ohjautuivat samaan kouluun. Vaikka Savoon jäi vain yksi korvaava koulu, Savonlinnan taidelukio, oli varsinkin kaupungeissa vahvaa kannatusta vanhalle koulumuodolle; erityisesti arvostettiin vanhoja kouluja ja niiden perinteitä. Koulun uudistajat pyrkivät murtamaan tätä perinnettä ajamalla aluksi kouluille uusia, niiden menneisyydestä irrotettuja nimiä. Niinpä Kuopion klassillinen yhteislyseo muuttui Puijonlaakson yläasteeksi ja lukioksi. Latinan lukemisen perinne ei kuitenkaan peruskoulussa heti katkennut. Se jatkui vapaaehtoisena, mutta sitten katkesi pitkän latinan luku; lopullinen taite osui vuosiin 1983–1984. Joissakin kunnissa yläasteille pyrittiin antamaan menneisyyteen viittaavat uudet nimet. Sillä haluttiin kytkeä uusi järjestelmä historiaan. Iisalmen toinen yläaste oli Juhani Ahon ja toinen Kauppis­Heikin koulu. Lapinlahden yläasteelle annettiin nimeksi Matin ja Maijan koulu. Leppävirran yhteiskoulusta peruskouluosa muuttui vuonna 1987 nimeltään Kivelän yläasteeksi.²²¹

Peruskouluun siirtymisen jälkeen jatkui sama pienten koulujen lakkauttaminen ja kaupunkien koulujen kasvaminen, joka oli alkanut jo 1950-luvun lopulla. Vuonna 2000 Rautavaaralla jouduttiin lopettamaan kolme ala-astetta, Korpimäen, Lehtovaaran ja Pirttipuron ala-asteet. Mutta samoin kävi kaupungissakin: Savonlinnassa lakkautettiin kaksi, Haapalan ja Pihlajalahden ala-asteet, tosin Savonlinnaan liitetyn Säämingin alueelta. Useita ala-asteita oli edelleen lähellä lakkauttamisrajaa. Kun vuonna 2000 Enonkoskella oli vielä kolme ala-astetta ja yläaste, vuonna 2003 oli vain yksi yhteinen sekä ala­ että yläaste, Enonkosken koulu.

Koulujen määrä ja koko vaihteli kunnittain asukaslukua seuraillen, mutta myös kunnan puitteissa oli eroja. Eniten kouluja oli Kuopiossa, 25 ala-astetta ja yhdeksän yläastetta. Vaikka ala­asteet olivat yleensä pienempiä, oli Kuopiossa vuonna 2000 kaksikin suurta ala-astetta, Jynkän ala-aste, jossa oli 625 oppilasta, ja Pyörön ala­aste, jonka oppilasmäärä oli 589. Toisaalta Kuopion Kaislalahden ala-asteella oli vain 43 oppilasta. Savon suurin ja koko maan neljänneksi suurin yläaste oli Iisalmen Juhani Ahon koulu, jossa oli 666 oppilasta. Kuopion yläasteilla koulut olivat tasakokoisempia, Hatsalan klassillisella yläasteella tosin oli 564 oppilasta. Varkaudessa Kuoppakankaan koulussa oli yhdessä ala- ja yläaste ja siellä oppilaita 594. Pienin yläaste, 52 oppilasta, oli vuonna 2000 Savonrannalla.²²³

Koulunkäynti peruskoulussa

Peruskoulun keskeinen ajaja R. H. Oittinen oli uuden koulun valmistelun aikana sillä kannalla, että koulussa opiskellaan pakollisena äidinkielen lisäksi vain yhtä vierasta kieltä. Hänen lähtökohtansa olivat pedagogiset, kun taas toinen peruskoulun vahva ajaja Johannes Virolainen teki poliittisista lähtökohdista ratkaisun ruotsin ottamisesta toiseksi kieleksi. Samaan aikaan tapahtui nopea elinkeinorakenteen muutos, joka vaati suurempaa tiedollista sisältöä kouluun. Peruskoulusta tuli suunniteltua enemmän lukioon ja ammattikouluun valmistava kuin tavoitteiltaan itsenäinen koulu, ja se etääntyi kauaksi Alfred Salmelan aikoinaan suunnittelemasta koulusta, jossa käsityö ja taideaineet olisivat tärkeällä sijalla.

Käytännössä uudessakin koulussa opetus painottui tietojen jakoon ja korosti opettajan asemaa eikä oppilas- tai yhteisökeskeisyyttä kuten koulun tavoitteissa silloin esitettiin. Vuonna 1975 valtioneuvosto teki periaatepäätöksen valinnaisten aineiden siirtämisestä pakollisiin ja valinnaisuuden poistamisesta kokonaan seitsemänneltä luokalta sekä erikoiskurssien poistamisesta. Päätöksen taustalla olivat osin taloudelliset tavoitteet ja osin yhtenäiseen tietopainotteisuuteen pyrkiminen. Samaan suuntaan vaikutti tasokurssien poistaminen lukuvuonna 1976–1977. Ne eivät sopineet peruskouluajatukseen, koska sen tutkinnon tuli kaikilta osin olla jatkokoulutuskelpoinen. Valinnaisuuden sekä erikois- ja tasokurssien poistaminen aiheutti pettymyksen osalle peruskoulun kannattajia ja vastustajille pienen vahingonilon.²²⁴

Verrattuna vanhaan keskikouluun peruskoulu ei ollut eikä voinutkaan olla samalla tavoin karsiva. Luokalle jääminen on ollut harvinaista. Valtakunnan puitteissa vuonna 1975, jolloin peruskoulu oli jo laajalti toteutettu, yläasteella luokalle jääminen oli suhteellisesti vähäisempää kuin sodan jälkeen kansakoulussa, keskimäärin 1,7 %. Eniten jääneitä, 2,5 %, oli yhdeksännelle luokalle ja vähiten, 1,4 %, seitsemännelle luokalle. Savonlinnassa Piispanmäellä vain 1–3 oppilasta jäi vuosittain luokalle ja ehtoja saaneita oli saman verran eli muutama.²²⁵

Peruskoulussa korostettiin, ettei oppilaita vertailtaisi keskenään, vaan suhteessa omiin aikaisempiin suorituksiinsa. Ero vanhaan keskikouluun oli sillä tavoin suuri, että siellä luokalle saattoi jäädä jopa 20 % oppilaista. Kun peruskoulun tavoitteet kuitenkin olivat lähellä vanhaa keskikoulua, kaikkien saattaminen koulun läpi kunnialla, tavoitteita alentamatta, vaati erityisopetuksen lisäämistä. Uudessa koulussa huolta kannettiinkin heikoimmista oppilaista.

Opetus on myös sikäli tehostunut, että opettajaa kohti tulevien oppilaiden määrä on aikaisemmasta vähentynyt. Vuonna 1950 yhtä opettajaa kohti oli keskimäärin 27 oppilasta, vuonna 1977 peruskouluun siirryttyä 22, ja vuonna 1984, peruskoulun vakiinnuttua, 16. Tämä ei ole riittänyt, vaan luokallinen ja luokaton erityisopetus, joka ennen peruskoulua oli marginaalista ja koski lukuvuonna 1950–1951 vain 0,3 %:a oppilaista ja lukuvuonna 1960–1961 vasta 1,3 %:a, oli viiden vuoden kuluttua noussut jo 2,2 %:iin ja lisääntyi sitten 1970-luvulla. Tällöin kasvoi erityisesti tilapäisenä ja integroivana ala-asteella annettu puhe-, luku- ja kirjoitushäiriöisten erityisopetus. Peruskoulun lähestyessä erityisopetusta saavien määrä kasvoi tuntuvasti. Lukuvuonna 1970–1971 luokallista ja luokatonta erityisopetusta sai jo 9,9 %. Osuutta lisäsi se, että vuoden 1957 kansakoululain mukaan vuoteen 1970 mennessä maaseudullakin oli jo apukouluja, niin kuin laki edellytti. Siitä osuus nousi edelleen ja oli lukuvuonna 1984–1985 jo 16,5 %.²²⁶

Peruskoulussa tähdennettiin ongelmien ehkäisyä ennakolta. Erityisopetusta pohtineet toimikunnat ehdottivat paljon suurempia oppilasmääriä varsinkin luokattomaan, ajoittaiseen, ja integroivaan erityisopetukseen.²²⁷ Luokaton opetus lisääntyikin, mutta siitä huolimatta säilyivät erityiskouluksi muuttunut apukoulu ja tarkkailuluokka myös uudessa koulussa. Tarkkailuluokasta tuli erityisesti yläasteella hyvin poikavaltainen, jollainen se oli ollut ennenkin. Poikien osuus yläasteen tarkkailuluokissa oli 89 %. Erityiskoulussa taas kevennettiin nimenomaan peruskoulun kahden kielen ohjelmaa keskittymällä niistä vain toiseen.

Kaikessa erityisopetuksessa enemmistö oppilaista on aina ollut poikia. Jo heti peruskouluun siirryttäessä poikien selviäminen koulusta oli hankalampaa kuin tyttöjen. He valitsivat yleisemmin suppeita kursseja, eikä heistä näin tullut lukiokelpoisia. Jo lukuvuonna 1974–1975 ero oli selvä: tytöistä oli 9. luokalla lukiokelpoisia 81 %, kun pojista vain 54 %.²²⁸ Myös luokattomassa erityisopetuksessa poikien osuus on ollut 60–67 %. Erityisopetukseen siirtämisessä on aikaisempaan verrattuna tapahtunut muutoksia. Siitä on tullut hienovaraisempaa, ja siinä on käytetty apuna psykologisia testejä. Vanhemmista 10 % on vastustanut ratkaisuja. Erityisopetuksen lisääntyminen selittyy myös sillä, että opetuksesta vapautettujen määrä on vähentynyt koko maassa pariin tuhanteen, kun se ennen sotia oli kymmeniä tuhansia.²²⁹

Peruskoulu ei pidentänyt jo kaksivuotisen kansalaispäiväkoulun käyneen ikäluokan koulunkäyntiä kuin yhdellä vuodella. Pakollisen koulunkäynnin piteneminen ja aikaisempaa paljon suurempien koulujen syntyminen oli jo kansalaiskoulussa johtanut häiriöihin, ja peruskoulun yläasteelta niitä alettiin raportoida lisää. Peruskoulusta ja erityisesti sen yläasteelta tuli 1970-luvun puolivälistä tietoja vaikeistakin työrauhaongelmista, joita ennen oli nimitetty kurinpito-ongelmiksi. Niitä toivat esille opettajat ja oppilaiden vanhemmat, ja myös kouluviranomaiset puuttuivat niihin. Lehdissä aaltoili vuosia vilkas keskustelu ongelmien syistä. Osa näki syynä itse peruskoulun, osa yhteiskunnan nopean muutoksen, osa opettajien auktoriteetin murenemisen ja jotkut jopa sen murentamisen. Tiedot uudesta koulusta sävyttyivät tätä kautta kielteisiksi. Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho tarjosi hyvin monipuolista ohjelmaa koulun toimintaedellytysten parantamiseksi. Savon kouluista on paljon tietoa ”meluamisen” lisääntymisestä varsinkin siellä, missä oli suuria yläasteita. Juvan lukiosta on kirjattu vahvana muistikuvana yläasteen ”meluisuus’; kun yläaste ja lukio olivat samassa rakennuksessa.²³⁰

Niin Savossa kuin koko maassakin kannettiin huolta niistä peruskoulun päättäneistä, jotka eivät olleet päässeet lukioon tai ammattikouluun. Tämän takia peruskoulussa alettiin 22 kunnassa kokeilla vapaaehtoista 10-luokkaa niille, jotka eivät olleet päässeet jatkamaan; 10-luokka tarjosi heille mahdollisuuden parantaa suorituksiaan. Se otettiin Mikkelissä ja Savonlinnassa käyttöön vuonna 1979, ja seuraavana syksynä se oli jo Savon kahdeksassa kunnassa. 10-luokka on kyllä pyritty leimaamaan myös oppilaiden varastoinniksi.²³¹

Peruskoulun järjestämisen yhteydessä päätettiin opettajakoulutuksen muuttamisesta ylioppilaspohjaiseksi ja yliopistoon keskitettäväksi. Opettajien koulutusta pohtinut komitea päätyi ehdottamaan, että Savonlinnassa jatkuu peruskoulun opettajien valmistus Joensuun yliopiston sivutoimipisteessä. Sinne perustettiin harjoittelukouluksi Savonlinnan normaalikoulu. Peruskouluun siirryttäessä korostettiin yleisesti kasvatustieteen merkitystä. Professorien määrää nostettiinkin nopeasti aina 150:een eli yhtä suureksi kuin Pohjoismaissa yhteensä.²³² Voi olettaa, että kasvatustieteen tutkimuksen eteneminen ja opettajakoulutuksen tehostuminen ovat vaikuttaneet siihen, että niin peruskoulun kuin lukionkin läpi on selvinnyt suuri ja äkkiä kasvanut osuus ikäluokasta.

Erityiskoulut ja esiopetus

Jo vuoden 1946 kansakoulukomitean ehdottamana ja sitten vuoden 1957 kansakoululain toteuttamana yleistyi hitaasti edistyville tarkoitettu apukoulu. Pienemmät kunnat perustivat sen usein yhteisesti, mutta ongelmana olivat pitkään kuljetukset. Apukoulu jatkui peruskoulujärjestelmässä erityiskoulun nimellä. Peruskoulun pyrkimyksenä oli kuitenkin integroida kaikki oppilaat normaaliin luokkaan, ja siksi erityiskoulua ja -luokkaa pyrittiin korvaamaan erityisopetuksella. Väestön vähetessä maaseudulta myös erityiskoulut vähenivät, mutta vielä vuonna 2000 peruskouluihin kuului Etelä-Savossa yhdeksän ja Pohjois-Savossa 14 erityiskoulua. Niitä oli kaupungeilla paitsi Pieksämäellä, jossa erityiskoulu oli maalaiskunnan puolella. Kuopiolla oli neljä erityiskoulua ja niissä oppilaita yhteensä 340, yhdessä tosin vain kaksi oppilasta, ja Mikkelissä oli kaksi, joista toinen oli kuulovammaisten koulu.

Erityiskouluja oli useissa maalaiskunnissakin. Poikkeuksellista oli, että Mikkelin maalaiskunnalla oli kaksi peruskouluasteen erityiskoulua, joissa molemmissa oli yläaste, nimittäin Koivikon koulu, jossa vuonna 2000 oli 29 oppilasta, ja Myllyjoen koulu, jossa oppilaita oli 26. Kunnassa oli vain yksi tavallinen yläasteen koulu, Rantakylän yläaste. Useimmilla maalaiskunnilla oli yhteinen erityiskoulu toisten kanssa. Yleensä maalaiskuntien erityiskoulut olivat pieniä, ja poikkeuksellisen pieniäkin, kuten Rautalammilla ja Rautavaaralla, joissa oli vain kuusi oppilasta. Kouluja oli mm. Juankoskella, Kaavilla, Leppävirralla, Mäntyharjussa, Nilsiässä, Pielavedellä, Ristiinassa ja Siilinjärvellä. Monilla suurillakaan maalaiskunnilla, esimerkiksi Kiuruvedellä, ei ollut omaa erityiskoulua. Toki pitkät kuljetusmatkat aiheuttivat vaikeuksia.²³³

Peruskouluun siirtymisen jälkeen ja siihen liittyen käynnistyi esikoulu tai sitten koulun aloittamisen aikaistaminen vuodella. Esikoulu johti myös kiistaan päivähoidon ja koululaitoksen välillä siitä, olisiko muoto lähempänä päivähoitoa vai koulua, ja kahden ammattiryhmän, lastentarhanopettajien ja opettajien, välillä siitä, kumpi sai tehtävän hoitaakseen ja kumpi oli siihen soveliaampi. Tällöin tuli esille myös suomalaisten vanhempien haluttomuus aikaistaa koulunkäynnin alkamista.²³⁴

Peruskoulu tuo koulutuksellisen tasa-arvon

Peruskouluun saatavien valtionapujen turvin myös syrjäseudun maalaiskunnat kykenivät taloudellisesti toteuttamaan sen velvoitteet. Koulun ylläpitoon kunnat saivat kantokykyluokan mukaan valtionapua niin, että ensimmäisessä luokassa se oli suurin ja pienentyi sitten kymmenen luokan puitteissa. Opettajien palkkaukseen ensimmäinen kantokykyluokka sai valtionapua 90 % ja lisääntyviin kyydityksiin 93 % niiden kustannuksista. Koulukuljetusmenot kasvoivatkin nopeasti ainakin osittain myös korkean valtionapuprosentin seurauksena.²³⁵ Niillä oli varsinaisia koulukuljetuksia laajempi merkitys sikäli, että ne tukivat varsinkin syrjäseuduilla julkisen liikenteen säilymistä sekä linja-autojen että taksien osalta.

Peruskoulu merkitsi lyhyessä ajassa oppilaiden lukiokelpoisuuden lisääntymistä erityisesti maaseudulla.

Peruskoulun tulo teki Savon koulutuksellisesti tasa-arvoiseksi muun maan kanssa. Alueelliset koulutuserot tasoittuivat. Väestön koulutustaso nousi nopeasti. Erityisesti Mikkelin läänissä mutta myös Pohjois-Savossa lukiokelpoisten osuus ikäluokasta kasvoi muutamassa vuodessa merkittävästi peruskoulun myötä.

Opetushallinnon keskittämiselle alkoi syntyä vastareaktio 1980-luvulla, ja kouluille annettiin takaisin valtaa laatia opetussuunnitelmia. Myös peruskoulun tullessa lakkautetut koulujen johtokunnat tulivat peruskoululaissa 1985 takaisin, ja vanhempien vaikutusvalta lisääntyi. Koululaitoksessakin alettiin herätä huomaamaan, että oppilaat olivat jonkun lapsia. Myös Savon kaupungeissa vanhemmat alkoivat valita, mihin peruskouluun he halusivat lapsensa laittaa, eikä aina valittu lähikoulua. Kouluja kilpailutettiin, ja vanhempien piiristä tuli niille vaatimuksia. Tätä taas peruskoulun tasa-arvolähtökohtia korostavat arvostelivat.²³⁷