VI KULTTUURI MUUTOKSEN TULKKINA

KANSANOPISTOJEN MONIMUOTOISTUMINEN

Kansanopistot olivat 1900-luvun alkupuolella leimallisesti talonpoikaisnuorison oppilaitoksia, joissa yleissivistävillä oppiaineilla oli suuri merkitys. Ratkaiseva muutos tapahtui 1950-luvulla, kun maanviljelysväestön nuorison koulutus lisääntyi oppikouluissa, ammatillisissa kouluissa ja lopulta myös yliopistossa. Kansanopistojen oppilaista palasi 1950-luvun lopulla takaisin maatalouden piiriin enää 15 %, mikä pakotti opistot muuttamaan opetussuunnitelmiaan nuorten tarpeita vastaaviksi. Muutoksen ajoittuminen ja voimakkuus vaihtelivat suuresti maan eri kansanopistolaitoksissa sen mukaan, miten pitkään ympäristö säilyi maa- ja metsätalousvaltaisena.⁵⁴⁸

Savoon tuli sotien jälkeen neljä uutta kansanopistoa, jotka olivat taustayhteisöltään kristillisiä. Lisäksi Punkaharjulle siirtyi Laatokan rannalta Impilahden evakkona Itä-Karjalan kansanopisto. Liikkeelle lähdettiin Itä-Savosta, jossa oli jo pitemmän aikaa tunnettu kipeästi oman kristillisen kansanopiston tarve. Säämingissä opistohanketta puuhasivat sekä evankeliset että heränneet. Taloudellisista syistä päädyttiin yhteen, yleiskirkolliseen opistoon.⁵⁴⁹ Opisto aloitti toimintansa syksyllä 1946. Herännäishenkinen Säämingin opisto oli myös kannatuksensa suhteen herännäisopisto. Se sai oppilaansa pääsääntöisesti lähiympäristöstä, jossa tosin herännäiskannatus ei ollut voimakasta.⁵⁵⁰

Sortavalassa alkujaan toiminut Suomen Kirkon Sisälähetysseura (SKS) siirtyi sotien jälkeen Pieksämäelle ja rakensi sinne oppilaitoksiaan – Diakonissalaitosta ja Kasvattajaopistoa – varten uudet toimitilat. SKS perusti 1951 näistä erilleen naisopiskelijoille tarkoitetun kristillisen kansanopiston, joka sijaitsi omassa rakennuksessaan Keskuskadun varrella. Vuonna 1964 aloittivat opintonsa ensimmäiset miesopiskelijat. Opistoa elähdyttävät ennen muuta kristillinen palvelusnäky eli diakonia, mikä on havaittavissa sekä opiston rakenteessa että opetusaineissa. Opiston luonteesta johtuu, että oppilaita tulee laajalti eri puolelta Suomea. Keski-Savo on kuitenkin vallitseva alue.⁵⁵¹

Pieksämäen maalaiskuntaan perustettiin vuonna 1960 Partaharjun opisto, jonka omistaa Poikien Keskus ry. Opisto aloitti toimintansa yleissivistävänä kristillisenä kansanopistona, jonka päämäärä oli tukea poikatyötä ja kristillistä toimintaa. Poikaopistokausi päättyi, kun kymmenes vuosi alkoi; siitä lähtien opiskelijoiksi on otettu myös tyttöjä. Uusin tulokas Savon kansanopistokentässä on vuonna 1986 toimintansa aloittanut Valamon kansanopisto, joka toimii luostarin yhteydessä Heinävedellä. Opisto on Suomessa ainoa ortodoksisessa hengessä toimiva kansanopisto ja sen toiminta on avointa kaikille.⁵⁵²

Vanhemmista opistoista Pohjois-Savon kansanopisto oli 1950-luvulla kannatuksensa puolesta selkeästi maakuntaopisto. Se on pysynyt perinteisenä maakuntaopistona, jonka kehitys on seurannut yleistä kansanopistolaitoksen muuttumista. Merkittävimmäksi opiskelijoiden rekrytointipaikkakunnaksi on seuloutunut Kuopio.⁵⁵³ Punkaharjulla toimivassa, grundtvigilaisessa Itä-Karjalan kansanopistossa, joka jatkoi entisen Impilahden opiston perinteitä, oli paljon ortodoksisia oppilaita.⁵⁵⁴ Oppilaiden enemmistö oli aina 1960-luvun loppuun asti laatokankarjalaisia, siirtoväen lapsia. Sen jälkeen oppilaat ovat tulleet lähiympäristön kunnista.⁵⁵⁵ Otavan opistossa Mikkelin maalaiskunnassa oppilaat olivat enimmäkseen Etelä-, Keski- ja Itä-Savosta. Portaanpään herännäisopistoon Lapinlahdelle opiskelijoiden enemmistö tuli 1940-1960-luvuilla Pohjois-Savon herännäiskeskuksista Nilsiästä, Kiuruvedeltä ja Lapinlahdelta.⁵⁵⁶

Yhteiskunnan rakennemuutokset, maaltamuutto ja koululaitoksen uudistaminen vaikuttivat 1950-luvun lopulta lähtien kansanopistolaitoksen vähittäiseen muuttumiseen.⁵⁵⁷ Se sai aiempaa enemmän koulumaisia piirteitä. Opistoihin tuli kansalaiskouluissa käyttöön otettu linjajakoisuus. Opetustyylinä ollut luennointi muuttui luokkaopetukseksi. Siirtyminen viisipäiväiseen työviikkoon 1960-luvun lopulla merkitsi kansanopistojen internaattiluonteen voimakasta heikentymistä ja muuttumista vapaampaan suuntaan. ”Opisto toimintoineen kotina”-ajattelu jäi pitkälti historiaan.⁵⁵⁸

Vuonna 1970 tuli voimaan uusi kansanopistolaki, joka olennaisesti paransi opistojen mahdollisuuksia vastata ajan haasteisiin. Lyhytkestoiset ammattikurssit lisääntyivät voimakkaasti, ja ammattikoulutuksen asema voimistui. Kansanopistoista ei kuitenkaan tullut puhtaasti ammatillisia oppilaitoksia.⁵⁵⁹

Portaanpäälle, kuten maan muillekin herännäisopistoille, 1960-luvun yhteiskunnallinen muutos merkitsi herännäiskasvatuksen osuuden pienenemistä ja sen sisällöllistä uudistamista. Samalla opistojen asema herätysliikkeen seurakeskuksina heikkeni. Jo 1970-luvun alusta lukien Portaanpäähän tulleet nuoret eivät enää olleet lähtöisin herännäiskodeista. Heränneiden kotien lapsia oli vain muutamia.⁵⁶⁰ Säämingin opistolle 1960-luku merkitsi taustayhteisön vaihtumista. Vuonna 1963 opisto siirtyi viidennen herätysliikkeen ja myöhemmin perus­ tetun Kansanlähetyksen (1967) piiriin, jonka kannattajien koulutuspaikkana sitä alettiin pitää samasta vuodesta lähtien. Opiston nimi muutettiin vuoden 1994 alusta Savonlinnan kristilliseksi opistoksi.⁵⁶¹

Suomen nuoriso-opisto Mikkelissä (per. 1923) oli aluksi nuorisoseuraliikkeeseen kiinteästi sitoutunut oppilaitos, joka koulutti maaseudun nuoria nuorisoseuratyöhön. Sen sotienjälkeinen vähittäinen muuttuminen yhä selkeämmin ammattiin valmistavaksi opistoksi johti samalla yhteyksien vähentymiseen Suomen Nuoriso-Liittoon (SNL). Lopullisena taitekohtana voi pitää vuotta 1994, jolloin SNL menetti mandaattinsa opiston johtokunnassa. Keväällä 1997 valtioneuvosto vahvisti, että nuoriso-opistosta tulee osa Mikkelin ammattikorkeakoulua. Opiston luonteesta johtuu, että oppilaita tulee laajalti eri puolilta Suomea.⁵⁶²

Kansanopistot elivät kriisikautta 1970-luvun puolivälissä, kun niiden tarpeellisuutta yleisesti epäiltiin ja ne edustivat useimmille taakse jäänyttä aikaa. Vuosikymmenen loppupuolella alkoi kuitenkin oppilasmäärien nopea nousukausi, ja maaseutunuorten oppilaitoksesta sukeutui kaupungistuneen Suomen nuorten ja yhä useammin myös aikuisten oppilaitos. Lukukaudella 1999–2000 Savon kansanopistoissa opiskeli 1 150 opiskelijaa. Ominaista kansanopistoille on aina ollut naisvaltaisuus; keskimäärin vajaa kolmannes opiskelijoista on ollut miehiä.⁵⁶³

KANSALAIS- JA TYÖVÄENOPISTOT LEVIÄVÄT MAASEUDULLEKIN

Tärkeää virstanpylvästä aikuisopiskelun saralla merkitsi 1962 annettu laki kansalais- ja työväenopistoista ja seuraavana vuonna annettu asetus niiden valtionavuista. Näillä oli suuri merkitys kansalais- ja työväenopistojen lisääntymiselle, koska valtio antoi perusavustuksina peräti 70 % todellisista menoista. Lisäksi syrjäseutujen opistot saivat vielä 15 % lisäavustusta. Kuntien kannatti perustaa kansalais- tai työväenopisto jo pelkästään taloudellisin perustein.⁵⁶⁴

Lakia seurasi opistojen perustamisaalto koko maassa ja myös Savossa, sillä jo 1960-luvulla maakuntaan perustettiin 12 uutta kansalaisopistoa. Samalla se merkitsi maaseudun valloitusta, kun aiemmin työväenopistomuotoinen oppilaitos käsitettiin ensisijaisesti kaupunkimaisiin oloihin soveltuvaksi.⁵⁶⁵ Seuraavalla vuosikymmenellä sama tahti jatkui, ja päivänvalon näki 11 uutta opistoa. Maakunnallinen kansalaisopistoverkosto alkoi olla kattava 1970-luvun lopulle tultaessa, joten tarkastelukauden kahtena viimeisenä vuosikymmenenä on syntynyt vain neljä uutta opistoa.

Kansalais- ja työväenopistojen määrä lisääntyi sotienjälkeisenä aikana Savossa 4:stä peräti 34:ään (ks. liite 7).⁵⁶⁶ Ne kunnat, jotka eivät perustaneet omia opistoja, liittyivät yleensä 1970-luvun alkuun mennessä naapurikunnan kanssa yhteiseksi opistopiiriksi ja maksoivat osuutensa kustannuksista. Kunnallisia opistoista ovat kaikki muut paitsi Savonlinnassa toimiva Linnalan kansalaisopisto, jonka omistaja on Linnalan setlementti ry.⁵⁶⁷

Kansalais- ja työväenopistojen opiskelijamäärä kasvoi 1970-luvulla nopeasti. Sitä seurasi tasaantuminen 1980-luvulla. Kansalaisopistojen opiskelijamäärän kehitys Savossa eräinä työvuosina oli alla olevan taulukon mukainen.⁵⁶⁸

1980-luvun alussa suurinta harrastuneisuus kansalaisopiskeluun oli Etelä-Savossa Heinäveden ja Siilin kansalaisopistojen toiminta-alueilla, joilla lähes neljännes 16 vuotta täyttäneestä väestöstä oli ilmoittautunut niiden opiskelijoiksi. Heikointa harrastuneisuus oli Pieksämäen työväenopiston toiminta-alueella, jolla vain joka kymmenes 16 vuotta täyttäneistä kävi opistoa. Pohjois-Savossa aktiivisinta harrastuneisuus kansalaisopiskeluun oli Kaavin kansalaisopiston toiminta-alueella (26,2 %). Myös Rautavaaralla ja Sonkajärvellä väestön osallistumisaktiivisuus oli yli 25 %:n. Pohjois-Savossa, kuten muuallakin maassa, kaupunkiopistojen osallistumisindeksit olivat alle keskiarvon.

Opiskelijamäärän nousu jatkui 1990-luvun alkuun, kunnes lama käänsi sen selkeään laskuun.⁵⁶⁹ Opiskelijamäärät ovat laskeneet selvästi 1980-luvun huippuvuosista Savossa kuten koko maassakin. Kun poistetaan työvuoden 1982 luvusta Hämeen kansanopistojen opiskelijat, vähennys oli Savossa vuoteen 2000 mennessä yhteensä 14 895 opiskelijaa. Vähennys oli 35,4 %, kun se koko maassa oli samalla ajanjaksolla 23 %. Savossa opiskelijamäärä laski siten selkeästi muuta maata runsaammin. Taustalla vaikutti laman ohella maaseudun tyhjentyminen ja väestön ikääntyminen. Suurimmassa opistossa, Kuopion kansalaisopistossa, oli työvuonna 2000 kaikkiaan 9 264 opiskelijaa, kun pienimmässä, Rautavaaran opistossa, oli 190 opiskelijaa.⁵⁷⁰

Savon kansalaisopistot ovat historiansa aikana tarjonneet monipuolisen oppiaine- ja harrastusvalikoiman kuorolaulusta itämaiseen tanssiin, keskikoulukursseista avoimen korkeakoulun approbatur-arvosanoihin. Opiskelijamäärillä mitaten kielet ovat säilyttäneet vuosikymmenestä toiseen suosituimman aineryhmän asemansa. Eri taiteenalojen opetuksessa kansalaisopistolla on myös tärkeä tehtävänsä. Musiikkipiireihin voi tulla mukaan ilman pääsykoetta, mikä monelle saattaa olla ratkaiseva askel jatko­opiskelua ja myöhempää uraa valittaessa. Myös näyttämöaineilla on vankat perinteet. Ennen paikallisen ammattikoulun perustamista ja kauan sen jälkeenkin kansalaisopisto oli kädentaitoja korostavan ammatillisen koulutuksen järjestäjä. ”Käytännön taidot” saivat 1970-luvun alkupuolella monessa opistossa luovuttaa asemiansa alkuaikoina tuntemattomalle ”liikunnalle ja terveydelle”. Viime vuosikymmenien suosituimpiin oppiaineisiin ovat kuuluneet myös erilaiset ATK-kurssit.

Kansalaisopistojen ekspansio 1960-luvulta alkaen merkitsi erityisesti maaseudun ja haja­asutusalueiden asukkaille aivan uusia mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen ja toteuttamiseen niin opiskelun kuin harrastustoiminnan avulla. Hyvä vastaanotto johtui paljolti siitä, että muita harrastusmahdollisuuksia oli vähän tarjolla. Kansalaisopisto tarjosi mielekästä vaihtelua usein yksitoikkoiseen ja vähävirikkeiseen elämänmenoon.

KANTAKIRJASTOISTA VIRTUAALIKIRJASTOIHIN

Vuonna 1848 perustettu Kangasniemen kirjasto oli Savon ensimmäinen. Suurin osa kansankirjastoista perustettiin jo 1800-luvun puolella, mutta niiden toiminta ei kehittynyt kovinkaan nopeasti. Savossa kirjastotoiminta alkoi, niin kuin muuallakin, yksityisten perustamana. Kirjastojen vaiheet olivat usein kansankirjastoille tyypilliset: varojen sattumanvaraisuus, kirjastonhoitajien ja taustayhteisöjen vaihtuminen ja kylien eristyneisyys. Toiminta oli harvoin säännöllistä, usein vietettiin hiljaiseloa.

Kunnalliset kantakirjastot ovat paljon myöhäisempiä, jos kirjaston kunnallistamisen lähtökohtana pidetään kunnallisen päätäntäelimen (kuntakokouksen, valtuusmiesten kokouksen, kunnanvaltuuston, kunnallislautakunnan ja kunnanhallituksen) perustamista koskevaa ensimmäistä päätöstä. Pohjois-Savossa oli kunnallinen kantakirjasto perustettu ennen vuotta 1921 ainoastaan kuuteen maalaiskuntaan Kuopion ja Iisalmen kaupunkien ohella. Vuoden 1928 kirjastolaki kunnallisti lopullisesti kansankirjastotoiminnan.⁵⁷¹ Vasta sotien jälkeen kunnallinen kirjastotoiminta aloitettiin Kiuruvedellä (1946), Varpaisjärvellä (1947), Säyneisissä (1948), Tervossa (1948) ja Pertunmaalla (1951).⁵⁷²

Sotien jälkeen todettiin kirjaston käytön vähentyneen, johon yhdeksi syyksi arveltiin ”nuorison kovaa tanssivimmaa”. ”Kunhan ne nyt ensin aikansa tanssivat, kyllä ne sitten taas lukevatkin”, totesi Iisalmen kirjastonhoitaja, neiti Esteri Parviainen toiveikkaasti kirjastontarkastajalle tämän käynnillä vuonna 1945.⁵⁷³ Yhtenä pahimpana haittana olivat monen kirjaston ahtaat, epäasialliset ja puutteelliset tilat. 1940- ja 1950-luvuilla ei juuri rakennettu kirjastoja, koska valtion talous oli kireällä eikä kunnilla yksin ollut mahdollisuuksia toteuttaa kirjastorakennushankkeita. Kirjastontarkastajien ponnistelut kohdistuivatkin kunnallisen kirjastoverkon laajentamiseen ja toimivuuden parantamiseen. Pää- ja sivukirjastojen välinen ero oli monissa kunnissa vielä lähes olematon.⁵⁷⁴

Vuoden 1962 kirjastolaki uudisti jälleen kirjastolaitosta. Piirikirjastojen johtokunnat lakkautettiin ja niiden hallinta siirrettiin kokonaan kirjastolautakunnille. Itse kirjastot eivät muuttuneet, niiden nimitykset kyllä. Kantakirjastosta tuli nyt pääkirjasto ja piirikirjastoista sivukirjastoja.

Maakuntakirjastosta puhuttiin Kuopiossa jo 1910-luvulla, mutta ajatuksen toteutuminen kesti puoli vuosisataa, vaikka jo vuonna 1929 voimaan tullut kirjastolaki olisi tehnyt sen mahdolliseksi. Vuoden 1962 kirjastolailla vakiinnutettiin maakuntakirjastojärjestelmä. Ensimmäinen maakuntakirjasto perustettiin Joensuuhun vuonna 1962. Ratkaisu oli suuri pettymys Kuopiolle, jonka esitys kaatui huoneistopulaan. Valtioneuvosto myönsi joulukuun 22. päivänä 1966 Kuopion kaupungin pääkirjastolle kolmantena Suomessa, Joensuun ja Rovaniemen jälkeen, maakuntakirjaston oikeudet ja velvollisuudet tammikuun 1. päivästä 1967 alkaen. Alueena oli Kuopion lääni ja nimenä Pohjois-Savon maakuntakirjasto. Mikkelin kaupunginkirjasto sai maakuntakirjasto-oikeudet vuonna 1974.⁵⁷⁵

Sivukirjastojen lakkauttamisesta tuli 1960-luvulla ajan henki. Savossa lakkautettiin tuolloin 246 sivukirjastoa eli lähes puolet (47,5 %) kaikista.⁵⁷⁶ Taustalla oli haja-asutusalueiden väestökato, jonka seurauksena pienimmät sivukirjastot tulivat suhteettoman kalliiksi. Sivukirjaston kannattavuuden alarajana pidettiin noin 500 vuosilainausta, johon suurin osa Savon maalaiskuntien sivukirjastoista ei yltänyt.⁵⁷⁷ Esimerkiksi vuonna 1960 Pohjois-Savon 240 sivukirjastosta rajan alle jäi 143 eli lähes 60 %.⁵⁷⁸ Savon alueella oli 1980-luvun puolivälissä enää 34 sivukirjastoa.⁵⁷⁹ Vuonna 2000 Savossa oli 49 pääkirjaston ohella 22 sivu- ja 7 laitoskirjastoa.⁵⁸⁰

Sitä mukaa kuin sivukirjastoja lakkautettiin, kasvoi tarve järjestää sivukylien kirjanlainaus muilla tavoin. Ratkaisuksi tulivat kirjastoautot, jotka tekivät varsinaisen läpimurron 1960-luvulla. Muualta maasta saatujen kokemusten pohjalta kirjastolautakunnat tekivät aloitteita kirjastoautojen hankkimiseksi. Ensimmäinen kirjastoauto hankittiin Savossa Pieksämäen maalaiskuntaan tammikuussa 1966.⁵⁸¹ Seuraavana auton hankki Mikkelin maalaiskunta. Pohjois-Savossa ensimmäisenä ehätti Pielavesi, jonka kirjastoauto teki neitsytmatkan vuoden 1967 ensimmäisenä päivänä. Perässä tulivat pian Iisalmen maalaiskunta ja Leppävirta.⁵⁸² Vuoteen 1985 mennessä Savossa kierteli jo 34 kirjastoautoa.⁵⁸³

Sivukirjastojen lakkauttaminen mahdollisti pääkirjastojen entistä monipuolisemman kehittämisen. Kirjastoihin tuli mm. satutunteja, musiikin kuuntelumahdollisuuksia ja yleisluentoja. Viimeisin vaihe olivat verkkopalvelut – syntyivät virtuaalikirjastot. Vuonna 2000 Itä­-Suomen kirjastojen kokoelmatiedot olivat nähtävissä internetin kautta 75 %:ssa kuntien kirjastoista ja kirjaston kotisivu löytyi 90 %:lta kunnista.⁵⁸⁴

Kehitys ilmeni myös kirjastojen yhteisen kirjamäärän voimakkaana lisääntymisenä. Oheinen vuosina 1945-2000 tapahtunutta kirjavarojen kasvua esittävä kuvio kertoo viisivuotisvälein niteiden määrän kehityksen Etelä-Savossa, Pohjois-Savossa ja koko maassa. Siitä ilmenee yleiskehityksen samansuuntaisuus, mutta erojakin löytyy. Sotien jälkeinen lähtötaso oli todella alhainen. Vuonna 1950 kirjatiheys asukasta kohden oli koko maassa vain 0,8, Etelä-Savossa ja Pohjois-Savossa kummassakin 0,4. Oltiin vielä kaukana kansainvälisten normien mukaisesta kirjatiheydestä, joka oli 2 kirjaa asukasta kohden. Siihen Savo ylsi vasta 1960-luvun lopulla.

Kirjastojen kirjavarojen määrä alkoi voimakkaasti kasvaa 1960-luvun alusta lukien. Vuodesta 1960 vuoteen 1990 kirjojen määrä kasvoi Savossa yli 11-kertaiseksi eli 3,4 miljoonaan kirjaan. Syvä lama 1990-luvun alussa leikkasi tämän kehityksen, ja viimeisen vuosikymmenen aikana kirjamäärät ovat itse asiassa vähentyneet. Savossa tämä vähennys oli reilut 114 000 nidettä.

Laman ja niukentuneiden käyttövarojen ohella tähän kehitykseen on vaikuttanut kirjastojen palvelujen modernisoituminen ja monipuolistuminen äänitteiden, videoiden ja internet-yhteyksien, so. audiovisuaalisen aineiston muodossa, mikä on johtanut kirjastoaineistomäärärahojen suuntaamiseen muuhunkin kuin kirjojen hankintaan. Vuonna 2000 Savossa kirjastoaineistomäärärahoista jo lähes kolmannes käytettiin muuhun kuin kirjojen hankintaan. Tulevaisuuden strategiaksi onkin kehittynyt niin sanottu hybridikirjasto, jossa vanhat ja uudet aineistot ja palvelumuodot toimivat rinnakkain toisiaan täydentäen. Jos lasketaan kirjavarojen kehitys maakunnan väestömäärään suhteutettuna, kuva ei ole sanottavasti muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Aiempi huima kasvu on pysähtynyt, ja kirjatiheys on vakiintunut noin kahdeksaan kirjaan asukasta kohti.

Kirjastojen kehityksessä keskeisiä olivat 1960-luvun alusta lähtien ”korvamerkityt” valtionavustukset aina vuoteen 1993 asti. Avustus määräytyi kunnan kantokykyluokan ja asukastiheyden mukaan, ja se nousi jopa yli 80 %:iin kirjastojen kustannuksista. Vuoden 1993 valtionosuusuudistus oli merkittävä kunnallisen itsehallinnon lisäys, mutta kirjastojen kannalta se on osoittautunut tuhoisaksi. Kirjastomenoja on vähennetty kunnissa vuoden 1993 jälkeen ennen näkemättömällä tavalla. Säästöt tehdään yleensä aineistohankinnoista, aukioloajoista sekä henkilökunnan määrästä. Valtakunnallisesti kantakirjastojen reaaliarvoinen rahoitus laski 10 % vuosina 1991–1998, aineistokulut peräti 28 %.⁵⁸⁵

Vuonna 2000 kuntien saaman valtionosuuden perustana olevat kirjastojen asukaskohtaiset yksikköhinnat olivat 206–302 markkaa. Kirjaston käyttämät asukaskohtaiset toimintakulut olivat Savossa alle tuon alhaisimman yksikköhinnan 12 kunnassa, ja näistä kymmenen sijaitsi Pohjois-Savossa.⁵⁸⁶ Itä-Suomen lääninhallituksen sivistystoimen taholta todettiinkin, että osa yleisistä kirjastoista oli jäämässä selkeästi jälkeen yleisestä kehityksestä sekä uuden aineistonhankinnan että tietoteknisen varustuksen ja henkilöstön ammattitaidon osalta.⁵⁸⁷

Kuten edellä todettiin, ei kirjastorakennuksia juuri noussut maassamme 1940–1960-luvuilla. Valtio myönsi 1970-luvulta lähtien edulliset rahoitusehdot kirjastojen rakentamiseksi, ja lähes kaikissa Savon kunnissa oli 1970- ja 1980-luvulla suunnitelmat uusien kirjastojen rakentamiseksi. Merkittävimmät Savon kirjastohankkeista olivat Kuopion ja Mikkelin kaupunginkirjasto-maakuntakirjastojen rakennukset. Ensin mainittu avattiin 1968 ja jälkimmäinen 1976.⁵⁸⁸ Maakunnan ainoa tieteellinen kirjasto oli Kuopion yliopiston kirjasto elokuuhun 2000 saakka, jonka jälkeen myös ammattikorkeakoulujen kirjastot saivat saman luokituksen.⁵⁸⁹

SAVOLAISET KIRJASTON KÄYTTÄJINÄ

Piirikirjastojärjestelmän perustamisajoista lähtien on olemassa tietoja kirjastojen kirjamääristä, käyttäjistä ja lainaajista. Kirjaston käyttäjien – tässä tarkoitetaan niitä, jotka ovat ottaneet kirjastosta kotilainoja – määrä on kasvanut huikeata vauhtia 1960-luvun puolivälistä. Kun vuonna 1946 vain 5,0 % Etelä-Savon ja 4,8 % Pohjois-Savon väestöstä käytti kirjaston palveluja (koko maassa 8,4 %), niin vuonna 2000 vastaavat luvut olivat jo 51,1 % ja 48,7 %.

Ahkerimpia lainaajia Etelä-Savossa olivat sulkavalaiset, pieksämäkeläiset ja mikkeliläiset. Pohjois-Savossa listan kärjessä olivat rautalampilaiset, siilinjärveläiset ja kuopiolaiset. Suhteellisesti vähiten kirjaston käyttäjiä Etelä-Savossa löytyi Joroisista, Mikkelin maalaiskunnasta ja Kangaslammilta. Pohjois-Savossa vastaavasti Karttulasta, Vieremältä ja Vesannolta.⁵⁹⁰

Korkeimmat lainausluvut olivat vuonna 2000 Pieksämäellä (30), Siilinjärvellä (25) ja Iisalmessa (24 lainaa/asukas). Vähiten kirjastoja käytettiin (11 lainaa/asukas) Enonkoskella, Karttulassa ja Kangaslammilla. Koko Savon keskiarvo oli tuolloin 20,6 lainaa/asukas, kun koko maassa vastaava luku oli 19,9.⁵⁹¹ Vuonna 1960 kolmen kärjessä olivat Keitele, Anttola ja Puumala. Selvä ykkönen oli Keitele, jossa tehtiin lainauksia asukasta kohden 4, kun koko Savon keskiarvo oli vain 1,6 (ks. liite 8). Kaikkiaan pohjoissavolaiset ovat olleet kolmena viime vuosikymmenenä muuta maata ahkerampia kirjaston käyttäjiä ja eteläsavolaiset hieman laiskempia. Väestön väheneminen ja ikääntyminen ei ole vaikuttanut heikentävästi kirjastojen toimintaa kuvaaviin lukuihin Savossa.

KOTISEUTUTYÖN VIRIÄMINEN

Kotiseutuharrastuksen merkkejä oli olemassa jo 1900-luvun alkukymmeninä, mutta silloin se ei vielä koskettanut maaseutukylien asukkaita. Asialla olivat lähinnä opettajat. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kotiseutuharrastuksen herättäminen ja vaaliminen alkoi kiinnostaa maaseutuväestön laajoja kerroksia. Erityisen aktiivista toiminta on ollut kuntatasolla 1960-luvulta ja kylätasolla 1970-luvun loppupuolelta lähtien. Kylätoimikuntien perustaminen maalaiskuntiin alkoi 1976. Kotiseututyön alkuvaiheet ovat maaseudulla, mutta vuonna 2003 kaksi kolmasosaa yhdistyksistä toimi kaupungeissa.

Paikallisidentiteetin ilmenemismuotoja on lukuisia. Yksi osa-alue on ns. kotiseututoiminta paikallisyhdistyksineen, museoineen ja paikallisperinteeseen perustuvine kotiseutujuhlineen. Toisen maailmansodan jälkeen on yhä enemmän tallennettu paikallista perinnettä. Tallentajina ovat toimineet ulkopuolisten tutkijoiden lisäksi itse perinteen tuottajat ja vaalijat, paikallisyhteisön asukkaat. Paikallisperinnettä ja -historiaa on tutkittu ja julkistettu paikallishistorioissa, kotiseutu- ja kyläkirjoissa. Niiden vilkkain julkaisukausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Lisääntyvästä paikallisesta itsetietoisuudesta kertovat myös lukuisat symbolit, kunnanvaakunat ja matkamuistoesineet, joihin on pyritty tiivistämään omaleimaisuuden tunnuksia.⁵⁹²

Yksi paikallisidentiteetin tärkeimpiä luojia ja ylläpitäjiä on paikallislehdistö. Paikallislehden levikkialue rajoittuu yhteen tai vain muutamaan kuntaan. Vuonna 2000 ilmestyi Savossa yhteensä 25 Paikallislehtien Liiton jäsenlehteä. Niistä yksi alkoi ilmestyä 1940-luvulla, kuusi 1950-luvulla, kymmenen 1960-luvulla, viisi 1970-luvulla ja kaksi 1980-luvulla.

Lehtien merkitystä paikallishengen luojana korostaa niiden tiheä levikkipeitto. Vuonna 1973 tehtiin selvitys Paikallislehtien Liiton jäsenlehtien levikkialueista. Savon 18 paikallislehteä levisivät yhteensä 28 kuntaan. Levikkipeitto laskelmaan mukaan otetuissa kunnissa oli enimmäkseen korkea. Liiton lehtien peitto oli tällöin vähintään 90 % useammassa kuin joka toisessa levikkikunnassa ja vähintään 70 % melkein kahdeksassa kunnassa kymmenestä. Savon paikallislehtien yhteislevikki oli 1960-luvun puolivälissä noin 38 000 kappaletta. Vuoteen 1980 mennessä se oli kohonnut yli 110 000 kappaleeseen ja vuoteen 1992 mennessä 137 000:een, jonka jälkeen seurasi laskukausi.⁵⁹³

Kuntatasolla kotiseudun identiteetin eri muotoja ryhdyttiin virallisesti vaalimaan kotiseutuyhdistyksissä. Yksittäisten kuntien alueella toimivat kotiseutuyhdistykset olivat vielä harvinaisia ennen 1940-lukua. Vuonna 1936 perustettuun Pohjoisimman Savon suku- ja kotiseutuyhdistykseen liittyi jäseniä Iisalmen lisäksi naapurikunnista. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi Savon maalaiskunnissa kotiseutuyhdistysten kukoistuskausi, joka kesti 1950-luvun lopulle saakka. Kotiseutuharrastuksen viriämisellä eläväksi ja tuloksia tuottavaksi oli juuret sotavuosien kokemuksissa, jotka nostivat kotiseudun merkityksen uudella tavalla arvoonsa.⁵⁹⁴

Kotiseutuyhdistysten ensisijaisia toimintamuotoja ovat olleet museot, juhlat ja julkaisut. Savon maalaiskunnissa kotiseutumuseoita on perustettu yhteensä 31 kuntaan eli 2/3:aan kunnista. Suurin osa museoista syntyi 1950- ja 1960-luvuilla. Museot jakaantuvat karkeasti kahteen tyyppiin. Enemmistö on ulkomuseoiksi luettavia rakennusmuseoita, jotka muodostuvat joko yhdestä asuinrakennuksesta tai laajimmillaan kokonaisesta pihapiiristä. Esimerkkeinä mainittakoon Karttulan Riuttalan talomuseo, Keiteleen Aholan talomuseo, Urho Kekkosen syntymäkoti Lepikon torppa ja Vesannon torpparimuseo. Toista tyyppiä edustavat esinemuseot, jotka on sijoitettu tavallisimmin vanhoihin viljamakasiineihin, kuten esimerkiksi Jäppilän, Leppävirran ja Suonenjoen kotiseutumuseot. Lähes kaikki kotiseutumuseot viittaavat samaan, maakunnallisesti varsin yhtenäiseen aiheeseen: 1800-luvun talonpoikaiskulttuuriin.⁵⁹⁵

Pitäjien kesäjuhlat kokivat uuden tulemisen 1960- ja 1970-luvuilla. Kunnat tulivat mukaan entistä näkyvämmin, ja tapahtumia alettiin mainostaa ulkopaikkakuntalaisille ja kesävieraille. Kesätapahtumien yksi tarkoitus oli tehdä tunnetuksi kunnan kulttuurielämää ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksia. Lähes joka kunta alkoi viettää nimikkopäiviä tai -viikkoja.

Maaseudun väestökato ja kehitysalueongelmien kärjistyminen tehostivat kotiseutuharrastusta, jonka yhtenä ilmentymänä voidaan pitää museoiden perustamista. Kylätasolla kotiseutuharrastus ilmeni kylätoimikuntien perustamisena, joka alkoi 1970-luvun lopulla. Kylätoiminta vakiintui ja alkoi järjestäytyä maakunnallisiksi verkostoiksi 1980-luvulla. Vuoteen 2003 mennessä Etelä-Savoon oli perustettu 213 ja Pohjois-Savoon 300 kylätoimikuntaa.⁵⁹⁶

Monet kylätoimikunnista ovat syntyneet varsin konkreettisten asioiden ajamiseksi kuten kyläkaupan elvyttämiseksi tai urheilukentän rakentamiseksi. Tärkeänä pidettiin etenkin palvelujen säilyttämistä. Kylätoimikuntien henkisesti aktivoiva ja myös kotiseutuharrastusta tukeva merkitys on osoittautunut huomattavaksi. Yhtenä aktiivisuuden osoituksena mainittakoon vain kangasniemeläisten kylätoimikuntien kokoamat 20 kylän perinnekirjat.

Viime vuosina kylätoiminnan taloudellinen perusta on laajentunut huomattavasti EU:n ohjelmien ja kansallisten maaseutuohjelmien ansiosta. Muuttunut tilanne edellytti uusia toimintatapoja, mikä muutti kylätoimikuntia ammattimaisempaan suuntaan. Kylätoimikunnat alkoivat rakentaa yrittäjien ja muiden paikallisten yhteisöjen rinnalle uusia kumppanuuksia. Kiihtyvä globaalistuminen on tuottanut vastareaktiona halun toimia paikallisesti.⁵⁹⁷

Kotiseututyön ja kotiseutumuseoiden ohella kulttuuriperinnettä vaalivat erikoismuseot, joiden merkitys on usein kuntatasoa laajempi. Museotoiminnan alalla Kuopio on kuulunut edelläkävijöihin, sillä kulttuurihistoriallinen museo aloitti toimintansa jo 1883. Se on maamme vanhin talonpoikaiskulttuurin tallettaja. Kokoelmat olivat Kuopion Isänmaallisen seuran hoidossa vuoteen 1967, jolloin vastuu siirtyi Kuopion kaupungille. Kuopion museo avattiin jälleen yleisölle perusteellisesti uudistettuna 1971. Vuoden 1972 jälkeen esitettiin maakunta- ja aluetaidemuseoverkoston luomista eduskunnan kiinnitettyä asiaan huomiota. Asia ei kuitenkaan edennyt, ja vasta 1979 annetun valtioneuvoston päätöksen perusteella nimettiin Kuopion museo Pohjois-Savon maakuntamuseoksi vuonna 1980. Sen kokoelmiin kuuluu yli 60 000 esinettä. Vuonna 1980 avattiin kunnostettuna J.V. Snellmanin kotimuseo. Kuopion ulkomuseo, vuodesta 1990 nimeltään Korttelimuseo, perustettiin vuonna 1972, ja se avattiin virallisesti yhden puutalokorttelin kokoisena vuonna 1982.⁵⁹⁸

Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan historialliset esineet järjestettiin sotien jälkeen uudelleen vuonna 1957. Uuden museon sijaintipaikaksi tuli Kuopio. Se koostui pääasiassa Valamon, Konevitsan ja Petsamon luostarien historiallisista esineistä ja mm. Salmin, Suistamon, Korpiselän, Viipurin ja Käkisalmen seurakuntien kirkollisista esineistä. Niiden innokkaana kokoojana toimi ylidiakoni Leo Kasanko, jonka ansioksi on yleensäkin luettava museon aikaansaaminen, esineiden löytäminen ja tallettaminen siirtolaisuuden jaloista. Ennen keskustaloon siirtymistä vuonna 1969 Ortodoksinen kirkkomuseo oli jo tullut tunnetuksi ja arvostetuksi kulttuurihistoriallisena harvinaisuutena.⁵⁹⁹

Etelä-Savossa museotoiminta on vanhinta Mikkelin kaupungissa, jossa Suur-Savon museo aloitti toimintansa vuonna 1912. Museota ylläpiti Suur-Savon museoyhdistys aina 1970-luvulle saakka, jolloin yhdistys lahjoitti sen Mikkelin kaupungille. Voimakkaan keskusmuseon puuttuminen Etelä-Savosta vaikutti museotoimintaan pitkälle 1980-luvulle. Toiminta oli vaatimatonta. Maakuntamuseon paikasta Mikkeli ja Savonlinna kävivät tiukan taiston, jonka voitti Savonlinna. Savonlinnan museo (alkujaan Pyhän Olavin Killan museo) nimitettiin 1983 Etelä­-Savon maakuntamuseoksi.

Maakuntamuseo avasi ovensa Riihisaaressa Olavinlinnan läheisyydessä keväällä 1985. Alunperin rakennus toimi jyvämakasiinina. Museo toimi Olavinlinnassa 20 vuoden ajan, mutta se piti sulkea laajan restaurointityön alettua linnassa 1960-luvulla. Maakuntamuseo keskittyy työssään Etelä-Savon kulttuurihistoriaan ja erityisesti Saimaan purjehdushistoriaan. Maakunnan muista merkittävistä museoista mainittakoon Heinäveden kanavamuseo, Savonlinnan linnan museo, Lepikon torppa Pielavedellä, Suomen Järvikalastusmuseo Kerimäellä sekä Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus Lusto Punkaharjulla. Taidemuseoita käsitellään kuvataiteiden yhteydessä.⁶⁰⁰

SAVO KIRJAILIJOIDEN KUVAAMANA

Valtaosa Suomen kirjailijoista keskittyi 1950-luvulla Helsingin, Turun ja Tampereen kolmioon, jossa he muodostivat kirjallisuuspiirejä. Erityisesti modernistit ylenkatsoivat provinssikirjailijoita. Sanottiin, ettei maakunnissa voinut syntyä mitään merkittävää.⁶⁰¹

Vastakohtaisuus johti maakunnissa kirjailijoiden yhteistoimintaan. Savossa yhteistoiminta alkoi 1960, jolloin perustettiin kuopiolainen kirjailijayhdistys Vestäjät. Aloitteentekijänä toimi Suomen kirjailijaliiton silloinen puheenjohtaja Martti Santavuori. Vestäjien varsinaisen perustamistilaisuuden 23.10.1960 kutsui koolle Olavi Siippainen Siilinjärveltä. Siippainen (1915–63) oli Vestäjien eittämätön isähahmo yhdistystä perustettaessa ja myöhemminkin. Hän teki urotyön kootessaan hajallaan asuvat kirjailijat yhteen, opastamalla heitä ja toimimalla ateljeekriitikkona. Vestäjät-nimen ”isänä” oli kirjailija Lauri Leskinen (1918–79), josta tuli myös yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Vestäjien piiristä nousi moni eturivin savolaiskirjailija. Modernismin ja realismin taistelu jäi syrjään 1960-luvun lopulla. Sittemmin kirjailijayhdistyksiä on perustettu myös Mikkeliin, Rantasalmelle, Savonlinnaan ja Varkauteen.⁶⁰²

Elinkeinorakenteen muuttuminen, talonpoikaisen kulttuurin nopea väistyminen, lisääntynyt alueellinen liikkuvuus ja kaupungistuminen saivat 1960-luvun loppupuolella aikaan suomalaisessa kirjallisuudessa regionalistien renessanssin. Esille nousi kirjailijoita, joiden teoksissa paikallisväritys oli keskeinen piirre. Tyylipuhtaasti paikallisväritystä harrastavia regionalisteja 1960- ja 1970-luvuilla ovat olleet mm. pohjoissavolaiset Eino Kinnunen ja Eino Säisä. Eteläsavolaisia muuttotappiokuntia omaväritteisesti kuvaavia kirjailijoita ei sen sijaan noussut esiin. Yleensäkin maininnan arvoisia eteläsavolaisia kirjailijoita on tarkastelujaksolla noussut esille hyvin vähän verrattuna maakunnan pohjoisosaan.⁶⁰³

Eino Kinnusen (s.1930) Varpusen polska (1972) kuvaa kolmen perheen elämää syrjäisessä savolaisessa kylässä 1970-luvun alussa. Kirjailija itse on nilsiäläinen maanviljelijä. Kinnusen romaani kuvaa kyläyhteisön hajoamista maaseudun murroksen ja poismuuton vuoksi. Kertoja, pienviljelijä Jussilan Risto, on halunnut esittää savolaisen maaseudun ja sen tulevaisuuden 1970-luvun alussa harmaana, lähes synkkänä. Yhteiskunnan murroksessa moni pohjoissavolainen pienviljelijä tunsi tulleensa leimatuksi vähäarvoiseksi. Koteja piti hylätä, lähteä muualle, tuntea puurtaneensa turhaan. Tätä kiuruvetinen kirjailija Aarne Leväsalmi on kuvannut riipaisevasti teoksessaan Paikka maan päällä (1971).⁶⁰⁴

Monisävyisin ja merkittävin ajan maaseutukuvauksista on iisalmelaisen Eino Säisän (1935–1988) romaanisarja Kukkivat roudan maat (6 osaa, 1971–80), jolla Säisä nousi yhdeksi 1970-luvun huomattavimmista suomalaisista eepikoista. Säisä lähtee sodan päättymisestä ja punoo pohjoissavolaisen kyläyhteisönsä vaiheisiin päähenkilönsä, omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävän nuorukaisen – Epin – kehitystarinan. Epin yksilöllisen tarinan taustana ovat ajan ristiriidat; ajan niukkuutta kartoittaessaan kirjailija kuvaa myös suomalaisen ns. korpikommunismin syntyä ja poliittista henkien taistelua kyläyhteisössä sodan päättymisestä vuoden 1980 kevääseen.

Toisessa pääroolissa on pienviljelijöiden ryhmä. He ovat ikäpolvi, joka on kokenut sodan ja saanut valtiolta edullisesti maansa. He eivät erottaudu enää persoonallisuuksina, koska uusi aika ei siedä persoonallisuuksia. Heidän elämänsä kuluu jo yhteiskunnan ehdoilla, luonto ja sen antimet eivät heitä enää kosketa. He luopuvat kyläidentiteetistä ja yrittävät turvautua maanviljelijöiden ryhmäidentiteettiin. Tämän sukupolven elämän tärkein sisällys on työ. Romaanisarjan osassa Kylä elää (1972) kuvataan 1950-luvun rakennusaikaa. Uudisrakennukset, raivioiden savut ja kevätiltojen hyvä, työn synnyttämä väsymys kutoutuvat suureksi optimismin eepokseksi. Pakettipeltoratkaisun jälkeen pienviljelijöille jää vain sairautensa, jonka hoidossa he turvautuvat maalliseen apuun, toisin kuin vanhukset, jotka karkasivat sairaalasta. Romaanisarjan edetessä painopiste siirtyy kollektiivin kuvauksesta Epin tarinaan.⁶⁰⁵

Eino Säisän moniosainen teos on maaseutukirjallisuuden kestävimpiä saavutuksia. Säisän 1960-luvun merkittävimpiä romaaneja ovat Yöstä tullut, Viimeinen kesä ja Mitä me olemme?. Teoksissaan Säisä on erityisesti ”roudan maiden” luonnon, kodin ja kyläyhteisön sisäisten jännitteiden kuvaaja, herkkä, syvältä luotaava muutosten havainnoitsija. Hän jatkaa Juhani Ahon ja Kauppis-Heikin työtä Ylä-Savon ympäristön ja ihmisten kuvaajana, mutta kartoittaa samalla yleistä yhteiskunnallista kehitystä. Eino Säisälle myönnettiin Aleksis Kiven palkinto vuonna 1984.⁶⁰⁶

Maaseudun murroksen kuvaajien joukkoon kuuluu myös Kiuruvedellä syntynyt näytelmä­kirjailija Lauri Leskinen (1918–1979), joka jatkoi Kuopiossa ansiokkaasti Minna Canthin ja Maria Jotunin draamaperinnettä. Leskinen oli 1960–1970-lukujen arvostetuimpia ja palkituimpia näytelmäkirjailijoita. Välipolven kirjailijaksi luokitellun Leskisen kirjallinen ura avautui 1940-luvun lopulla pohjoissavolaisesta syrjäseudusta kertovilla herkillä romaaneilla. 1960-luvulla Leskinen ensin vaikeni pitkään, latautui ja sitten palasi julkisuuteen uuden kirjallisen muodon eli näytelmän merkeissä.

Muutos oli onnistunut, sillä nyt Leskinen löysi omimman ilmaisukanavansa ja kohosi nopeasti maan eturivin draamakirjailijoitten joukkoon. Suosituimpia Leskisen draamoista ovat Läpi­ käytävä (1962) ja Minna (1975, Minna Canthista).⁶⁰⁷ Läpikäytävä kuvaa tarkasti olosuhteet ja sen elämäntilanteen, jossa pohjoissavolainen pieni kaupunki oli 1960-luvun alussa ennen kuin suuri muutto etelään alkaa. Siihen on kirjoitettu se umpeutuneisuus ja näköalattomuus, joka uhkaa vetää nuorison toivottomuuteen. Maaseudun murroksen kuvaajana Läpikäytävä vertautuu lähinnä Jouko Puhakan Hyvästi Masikkiin (1969). Ensin mainitussa on lähtökohtatilanne, Hyvästi Mansikki kuvaa jo tapahtunutta muutosta. Näytelmäkirjailijoista mainittakoon myös Lauri Kokkonen (1918–1985), joka tuli erityisesti tunnetuksi Viimeiset kiusaukset -oopperan libretosta (1960).⁶⁰⁸

Savolaisista runoilijoista voidaan nostaa esiin kolme vahvaa naista, Helvi Juvonen, Aila Meriluoto ja Marja-Liisa Vartio. Helvi Juvonen (s. 1919 Iisalmessa, k. 1959 Helsingissä) aloitti perinteisten runomuotojen viljelijänä, mutta hänestä tuli sodanjälkeisen modernismin ensimmäisiä klassikkoja. Kymmenen vuotta kestäneen lyyrikonuran tulos oli kuusi runokokoelmaa, sodanjälkeisen runouden omaäänisimpiä ja yhtenäisimpiä tuotantoja.⁶⁰⁹

Pieksämäkeläissyntyinen Aila Meriluoto (s. 1924) on kirjoittanut runoutta ja romaaneja sekä aikuisille että kasvaville. Hän on myös ansioitunut suomentaja ja herättänyt huomiota elämäkerrallisen proosan lajeilla silloin, kun ne eivät olleet muotia. Hänen esikoisteoksensa Lasimaalaus oli 1946 merkkitapaus ja myyntimenestys (11 painosta, 32 000 kappaletta), ja siitä alkanut runoilijan uran kaari kantaa ilmaisun murrosten lävitse keväällä 2002 ilmestyneeseen kokoelmaan Kimeä metsä.⁶¹⁰

Modernisti Marja-Liisa Vartion (s. 1924 Säämingissä, k. 1966 Savonlinnassa) runokokoelmissa Häät (1952) ja Seppele (1953) on vaikutteita kansanrunoudesta. Eteläsavolainen järviseutu, Sääminki, oli Vartiolle ominta maisemaa unien maisemien ohessa. Novellikokoelma Maan ja veden välillä ilmestyi 1955 ja läpimurtoromaani Se on sitten kevät 1957. Hänen pääteoksenaan pidetään Hänen olivat linnut, joka ilmestyi postuumina vuonna 1967. Vartio on sekä lyyrikkona että prosaistina aikansa klassikkoja.⁶¹¹

Moderni, yksilökeskeinen ja vapaa yhteiskunta salli sotien jälkeen kirjailijoille yhä eriytyneemmät aihepiirit. ”Suomen Dostojevski”, minuuden modernisti, sodanjälkeisen murrosajan suuri vaikuttaja ja romaanimuodon uudistaja oli kuopiolainen Jorma Korpela (1910–1963) neljällä kirjallaan, joista tunnetuin on Tohtori Finckelman. Vanhempaa polvea edustaa kuopiolainen Martti Merenmaa (Martti Henrik Karjala, 1896–1972), jonka sodanjälkeisen kypsyyskauden kirjoissa päähenkilö kamppailee elämän eettisissä ratkaisuissa taustanaan pohjoissavolainen maisema.

Lasten- ja nuortenkirjamarkkinoilla menestyvät mm. Elina Karjalaisen (1927–2006) Uppo­-Nalle ja Aapelin Koko kaupungin Vinski. Viihdekirjallisuuden myyvimpiä nimiä oli maaninkalainen kansankoulunopettaja Aino Räsänen (1910–1995) Helena-kirjoillaan. Räsästä voi myös pitää yhden suomalaisen harvinaisen proosan lajin, sukuromaanin, pioneerina. Pieksämäkeläinen Aarne Haapakoski alias Outsider (1904–1961, oik. Aarne Laitinen) marssitti suomalaisten tietoisuuteen vuoden 1945 alusta Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen. Kriitikot nyrpistelivät, mutta Suomen kansa suorastaan hullaantui sankariseikkailija Korkkiin ja hänen änkyttävään savolaiseen ystäväänsä, prinssieversti Pekka Lipposeen.⁶¹²

Savo on tuottanut myös suuren joukon eturivin dekkarikirjailijoita, joista mainittakoon Pirkko Arhippa (s. 1935 Rautavaaralla), Paul­Erik Haataja (s. 1944 Kuopiossa), Vexi Korhonen (s. 1949 Kuopiossa) ja Leena Lehtolainen (s. 1964 Vesannolla). Savolaisiin dekkarikirjailijoihin voidaan lukea vielä Eeva Tenhunen (oik. Palosuo, s. 1937 Sortavalassa), jonka monet teokset sijoittuvat savolaiseen ympäristöön. Sotakirjailijoista tunnetuimmat ovat Uula Aapa (s. 1900 Kuopiossa, k. 1987 Kotkassa) ja Onni Palaste (s.1917 Kiuruvedellä).⁶¹³

Savolaisia sanantaitajia käsiteltäessä ei sovi unohtaa lehtimiehiä ja pakinoitsijoita. Savolainen sanavalmius, vivahteikas ilmaisutapa ja monisävyinen huumori ovat ilmeisen hyviä rakennusaineita pakinalle. Niinpä huomattava joukko eturivin pakinoitsijoista onkin ollut savolaisia. Helsingin Sanomien pitkäaikaisena pakinoitsijana ennen sotia oli Tiitus (Ilmari Kivinen), jonka päiväpakinat rakentuivat rehevälle tilannekomiikalle. Armoitettu savolaisuuden kuvaaja Aapeli alias Simo Puupponen (1915–1967) tunnetaan paitsi lukemattomista salaviisaan huumorin sävyttämistä pakinoistaan myös romaaneistaan Pikku Pietarin piha, Siunattu Hulluus ja Meidän Herramme muurahaisia. Savolaisuuden läpitunkemassa tuotannossaan Simo Puupponen ei kuitenkaan käyttänyt murretta.

Nuorempaa pakinoitsijapolvea edustavat mm. Hako alias Jorma Ollikainen, Jooseppi alias Jouni Hirvaskero ja Aimo Siltari. Myös sellaiset ”stadin kundeina” pidetyt kirjoittajat kuin Sasu Punanen (Yrjö Räisänen), Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen ja Simo ”Simppa” Juntunen ovat kaikki savolaissyntyisiä, ja heille poliittisina kirjoittajatyyppeinä on vaikeata löytää vastinetta muualta Suomesta. Suomessa vähän tunnettua sanomalehtikirjailijatyyppiä edustaa Kuopiossa pitkään vaikuttanut Jouko Tyyri (1929–2001), joka oli myös hyvin merkittävä aforistikko. Savosta on myös maan eturiviin kuuluva kirjallisuuden tutkija, arvostelija ja pitkäaikainen vaikuttaja, professori Kai Laitinen (s.1924).⁶¹⁴

Jos 1960-luvun maaseudun murros nosti uudelleen esiin maaseutukuvauksen kirjallisuudessa, niin Suomen liittyminen Euroopan unioniin käynnisti todellisen murrebuumin. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla murteita väheksyttiin, mutta 1990-luvun jälkipuoliskolla murteesta tuli uudelleen oman identiteetin osa. Pitkän aikaa murreharrastus oli paikallisten murre- ja kulttuuriseurojen yksinoikeus. Monet tutkijat selittävät murreinnostusta jonkinlaisena vastaiskuna yhdentyvälle ja yhdenmukaistuvalle maailmalle. Oma kieli ja murre ovat yksilön identiteetin keskeisiä osia.

Murreinnostuksessa savolaiset ovat olleet edelläkävijöitä ja tiennäyttäjiä. Suomen ensimmäinen moderni murrekirja oli kuopiolaisen Unto Eskelisen (s. 1921) savolainen sanakirja Kieijkiärylöetä (1985), jonka aineistoa täydentäen ja uudistaen hän teki 1997 savon kielen sanakirjan Tavvoo savvoo. Vuonna 2002 siitä otettiin jo kuudes painos. Varsinaisen murrebuumin aloitti kuitenkin sonkajärveläis-kuopiolainen Olavi Rytkönen kääntämällä Asterixin savoksi vuonna 1997. Opeliksin orjalaeva -sarjakuva­albumia on myyty huimat 130 000 kappaletta. Vahva savolaisidentiteetin osoitus on myös vuonna 1998 julkaistu paksu heimokirja Suloinen Savonmaa. Vuonna 1999 Matti Lehmonen puolestaan julkaisi Kalevalan, Kalervo Kaatriala runokokoelman ja Raili Pursiainen Katekismuksen savon kielellä. Olavi Rytkönen käänsi vuonna 2000 Apostolien teot ja julkaisi cd-romin ”Tahdotko Savolaiseksi”.⁶¹⁵

Vaikka murrebuumi näkyy selvimmin populaarikulttuurissa ja asialla ovat enimmäkseen maallikot, ovat myös tutkijat julkaisseet näytekokoelmiaan. Erityisesti on mainittava Marjatta Palanderin Savonlinnan seudun murrekirja (1999) ja Aila Mielikäisen Mikkelin seudun murrekirja (1999). Näiden valmistumista joudutti tekijöiden mukaan maakunnasta saatu tuki. Maaherra J. Juhani Kortesalmi kokosi 1990-luvun alussa toimikunnan edistämään Savosta tehtävien murrekirjojen julkaisemista.⁶¹⁶

Kuopion kaupungilla on ollut vuodesta 1987 lähtien oma kirjallisuuspalkintonsa Savonia, jonka voi saada Savossa syntynyt, kasvanut tai muuten Savossa vaikuttanut tai sieltä vaikutteita saanut kirjailija. Savolaisperäisten kirjailijoiden määrää suhteuttaa tieto, että parhaimmillaan raati seuloi ehdokkaansa noin 130 teoksen joukosta. Savonialla on palkittu vuoteen 2004 mennessä Elina Karjalainen, Eino Säisä, Matti Rossi, Jukka Parkkinen, Lassi Nummi, Kari Hotakainen, Pirjo Hassinen, Sari Mikkonen, Sirpa Kähkönen, Eira Mollberg, Pekka Kejonen, Aila Meriluoto, Asko Sahlberg ja Jorma Ranivaara.⁶¹⁷

TEATTERIA KAIKEN IKÄISILLE

Maakunnan teatteritoiminnan juuret juontuvat vahvoina viime vuosisadan alusta asti, jolloin etenkin työväenyhdistysten piirissä teatteriharrastus oli hyvin innostunutta. Teatterit olivat taloudellisissa vaikeuksissa 1930- ja 1940-luvuilla, mutta 1950-luvulla alkoi nousukausi, jonka television tulo 60-luvulla muutamaksi vuodeksi keskeytti. Kuntien ja valtion tuen lisäännyttyä ja sitä myötä teattereiden saatua huomattavia parannuksia tiloihinsa myös ulkoiset tekijät teatteritoiminnalle ovat aikaisempaan verrattuna huomattavasti parantuneet.

Kuopiolla on ollut teatteritaiteessa maakunnassa johtava asema. Vasemmistolaiset ja oikeistolaiset teatterintekijät yhdisti 1940 perustettu Yhteisteatteri. Jos liiton symboleiksi haluaisi nostaa joitakuita henkilöitä, he olisivat puuseppä Yrjö Nummi ja tuomari Kaarlo Lommi. Teatterin toimipaikkana vuodesta 1923 lähtien ollut työväentalo torin itälaidalla purettiin Säästöpankin rakennushankkeen tieltä 1958, minkä jälkeen uusi esiintymispaikka löytyi uudelta ammattikoululta. Vuonna 1963 valmistui komea Helmer Stenrosin suunnittelema teatteritalo. Suomalaisia teatteritaloja tutkineen Timo Kohon mukaan Turun ja Kuopion teatteritalot mursivat Helsingin ja Tampereen aseman maan ylivertaisina teatterikeskuksina. Vuonna 1969, kun katsojamäärät olivat ylittäneet 80 000:n rajan, Kuopiosta puhuttiin maan kolmanneksi suurimpana teatterikaupunkina Helsingin ja Tampereen jälkeen. Kuopiossa erityisen suosittuja olivat musikaalit. Kuopion varsinainen huippukausi alkoi taittua 1970-luvun alussa, vaikka katsojamäärät jatkoivat kohoamistaan aina vuosikymmenen puoliväliin saakka.

Pyrkimys yhteiskunnalliseen ja yksilöiden väliseen tasa-arvoon levisi 1960- ja 1970-lukujen taitteessa myös teatteriin. Kuopion, Joensuun ja Rovaniemen kaupunginteattereissa alkoi 1969 alueteatterikokeilu, jossa teatterit kiersivät esiintymässä maakuntiensa pienillä paikkakunnilla. Maaseutukunnat tukivat myös teatterimatkailua. Vakinaiseksi alueteatteriksi Kuopion teatteri tuli 1982. Alueteatteritoiminnasta luovuttiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa 1990-luvun alun lamavuosina. Keskeiset syyt olivat taloudellisia. 1970-luku toi aatteiden kamppailun teattereihin. Ulkopuoliset tahot kritisoivat Kuopion teatterin maltillista linjaa. Poliittisesti kärjistyneessä ilmapiirissä henkilöstön, taiteellisen johdon ja luottamusmiesten laatimat kilpailevat ohjelmistoehdotukset ruodittiin kappale kappaleelta. Henkilöstön ja teatterilautakunnan jäsenistö jakaantui leireihin. Teatteri kunnallistettiin vuonna 1976, jolloin siitä tuli Kuopion kaupunginteatteri. Seurasi valtakunnallista julkisuutta saanut teatterisota, joka henkilöityi 1975 Kuopion teatterinjohtajaksi valittuun Kurt Nuotioon. Tilanne kärjistyi, ja Nuotio erosi tehtävästään 1978. Sinällään Kuopion teatterisota ei ollut poikkeuksellinen; myös muissa kaupungeissa kuohui.⁶¹⁸

Kuopion kaupunginteatterin ohjelmisto painottui 1980-luvulla entistä enemmän kotimaisiin näytelmiin, kun taas 1990-luvulla tapahtui musiikkiteatterin paluu. Vuonna 1991 suuri näyttämö otettiin uudelleen käyttöön Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaani -näytelmällä, josta neljän vuoden kuluessa tuli teatterin kaikkien aikojen katsotuin näytelmä. Nostalgisen, Kuopion seudulle ankkuroituneen näytelmän esityksen näki noin 55 000 katsojaa. Katsojia tuli aina Inarista asti. Muita kestohittejä vuosien varrella ovat olleet Viulunsoittaja katolla (ensi-ilta 1967), Savonmuan Hilima (1971), Uppo-Nalle (1980), Syksy 1939 (1982), Nuori Mylläri (1982), Fedja­ setä, kissa ja koira (1982) ja Peter Pan (1994), jotka kaikki ylsivät vähintään sataan esityskertaan.⁶¹⁹ Suosituimpien näytelmien luettelo antaa vakuuttavan kuvan siitä, että ihmiset hakevat teatterista enemmän arjesta irrottavaa viihdykettä kuin raskasta pohdittavaa.

Mikkelin työväenyhdistyksen alaosastona toimintansa aloittaneen, vuonna 1929 itsenäistyneen Mikkelin Työväen Teatterin nimi oli 1940 muutettu Mikkelin Teatteriksi, mutta vasta jatkosodan päättymisen aikoihin teatteritoiminta lähti käyntiin uudelta pohjalta. Harjoitus­ ja esitystiloina jo sotavuosista lähtien olleesta kaupunginjuhlasalista entisessä VPK:n talossa tuli jatkosodan jälkeen teatterin pysyvä toimintakeskus. Kaupunki luovutti talon kokonaan teatterin käyttöön 1969.

Televisio valtasi 1960-luvun alkupuolella pysyvän sijan mikkeliläistenkin olohuoneissa, ja televisioteatteri riitti tyydyttämään monien aiemmin ahkeriin teatterissakävijöihin kuuluneiden kulttuuritarpeet. Katsojamäärä laski vuoden 1964 loppuun mennessä 18 000:een. Pari vuotta myöhemmin pahin kriisi oli ohi. 1970-luvun puoliväliin asti katsojamäärä nousi jatkuvasti ja oli suurimmillaan 1975 jo 58 069. Mikkelin Teatterissakin erityisen suosittuja ovat olleet musiikkinäytelmät, ja ne ovat merkittävästi lisänneet teatterissakävijöiden määrää. Naisvuoren kesäteatterin esitykset aloitettiin 1956, minkä lisäksi tehtiin etenkin heti sotien jälkeen runsaasti maaseutuvierailuja.⁶²⁰

Ennen sotia Savonlinnan Teatterin – entisen Savonlinnan Työväen Teatterin – toiminta oli rajoitettua, mutta heti sodan jälkeen teatteritoiminta koki nousukauden, kunnes se 1960-luvulla joutui vaakalaudalle television tulon myötä. Teatteri muutti vanhasta työväentalosta Kisalinnaan vuonna 1955. Teatteritilojen epäkäytännöllisyys sekä Kisalinnan muu toiminta koettiin kuitenkin esteeksi teatterin kehittämiselle. Savonlinnan Teatteri kunnallistettiin värikkäiden vaiheiden jälkeen vuonna 1979.⁶²¹

Varkauden Teatteri on tyydyttänyt Keski­-Savon teatteritarpeen. Teatteri on toiminut koko ajan samassa talossa Taulumäellä, jossa se aloitti toimintansa Työväenyhdistyksen näytelmäseurana vuonna 1913. Työväen Näyttämöksi teatteri muuttui 1935, Varkauden Työväenteatteriksi 1952 ja lopulta Varkauden Teatteriksi 1963. Teatterin ylläpitäjänä on edelleen kannatusyhdistys.⁶²²

Myös harrastajateatteritoiminta on ollut vilkasta 1970-luvulta lähtien, vaikka koko maahan verrattuna maakunta on jäänyt keskiarvon tuntumaan. Vuonna 1982 Savossa toimi yhteensä 91 harrastajateatteria. Näkyvimpiä näistä oli Iisalmen Teatteri, jolla oli omat kiinteistötkin. Tunnettuja ovat olleet myös kuopiolaiset Tellus­teatteri, kansalaisopiston Dramatokka ja Ylioppilasteatteri. Harrastajateatteritoiminta on ollut vireätä myös Pieksämäellä, Pieksämäen maalaiskunnassa ja Punkaharjulla.

Maakunnan teatteriharrastuksen aktiivisuudesta kertoo sekin, että harrastajateatteritapahtumista merkittävin, Työväen Näyttämöpäivät, asettui 1970-luvun lopulla Mikkeliin. Kesäteattereita on lisäksi joka kunnassa. Niiden ohjelmapolitiikka on yleensä yksinkertainen: tehdään viihdyttävää, yleisöön menevää teatteria, vanhoja tuttuja näytelmiä ja musiikki-ilotteluja, mutta viime vuosina niiden ohjelmistoihin on tullut yhä enemmän paikallishistorian aiheita käsitteleviä näytelmiä, kuten Matti Pajulan Rajasusi­musiikkinäytelmä Täyssinän rauhan ajoilta 1595–1597 ja Lapinlahdella esitetty Kallis hunajapisara, joka liittyi Paavo Ruotsalaisen uskonnolliseen heräämiseen.⁶²³

Maakunnasta on lähtenyt maailmalle koko joukko erinomaisia näyttelijöitä. Erityisesti savolaisen huumorin oivallisena tulkitsijana on nostettava esiin varkautelainen Esa Pakarinen (1911–1989). Merkittävistä savolaissyntyisistä teatteriohjaajista mainittakoon Kalle Holmberg (s.1939), Edvin Laine (1905–1989) ja Sakari Puurunen (1921–2000).⁶²⁴

Heistä tunnetuin on Edvin Laine (ent. Bovellan), joka syntyi 13.7.1905 Iisalmessa. Uransa hän aloitti Iisalmen Työväen Näyttämöllä. Laine oli monipuolinen teatterinäyttelijä ja -ohjaaja. Helsingin Kansallisteatterissa hän ohjasi yli kuusikymmentä näytelmää. Laine kunnostautui myös elokuvanäyttelijänä ja erityisesti ohjaajana. Hänen ohjaamiaan elokuvia on lähes neljäkymmentä. Niistä mainittakoon mm. Laitakaupungin laulu, Prinsessa Ruusunen, Tuntematon sotilas, Sven Tuuva, Täällä Pohjantähden alla, Akseli ja Elina, Viimeinen savotta, Akaton mies ja monet Niskavuoret. Ansioistaan Edvin Laine sai 1974 professorin arvon. Laineella oli vuosikausia palavana toiveena saada tehdä elokuva Jean Sibeliuksesta. Hänen toiveensa ei toteutunut. Laine kuoli 18.11.1989 Helsingissä.⁶²⁵

MUSIIKILLA JUHLIVA MAAKUNTA

Hyvinvointivaltion asteittainen toteutuminen lisäsi vapaa-aikaa. Lomat pidentyivät 1960-luvun alussa neljään viikkoon, ja viisipäiväiseen työviikkoon siirryttiin yleisesti 1970-luvun alussa. Vapaa-ajan merkitys kasvoi, ja sitä alettiin pitää tärkeänä, yksilöllisenä, omia valintoja ja itseilmaisua sisältävänä elämänalueena.

Vapaa-ajan ja varallisuuden lisääntyminen synnyttivät innokkaiden matkailijoiden joukon, joka vain odotti sopivia vierailukohteita. 1960-luvulla syntyivät suomalaisten vapaa-aikaa täyttämään Jyväskylän Kesä, Savonlinnan Oopperajuhlat, Pori Jazz, Kuopio tanssii ja soi, Kaustisen kansanmusiikkijuhlat ja monet muut edelleen elävät kesätapahtumat.

Savonlinnan nousu kansainvälisesti tunnetuksi musiikkikeskukseksi alkoi 1950-luvun puolivälissä. Vuonna 1955 kaupungissa ryhdyttiin järjestämään akateemikko Yrjö Kilpisen johdolla musiikkipäiviä, joilla annettiin jatkokoulusta nuorille laulutaiteilijoille. Aluksi opetettiin liediä ja äänenmuodostusta, mutta 1962 ohjelmaan otettiin mukaan oopperakurssi. Sen opettajana oli Wienin kaupungin konservatorion oopperaluokan johtaja Peter Klein, joka Aino Ackten tavoin ihastui Olavinlinnan näyttämöllisiin mahdollisuuksiin. Klein halusi viedä harjoittamansa Beethovenin Fidelion Olavinlinnaan. Esityksen järjestämiseen tarvittiin varoja, joita musiikkipäivillä ei ollut. Kaupungin johto saatiin innostumaan asiaan. Kontaktien haku ja rahoitusneuvottelut aloitettiin syksyllä 1965, ja ensimmäisiä uuden ajan Savonlinnan Oopperajuhlia päästiin viettämään kesällä 1967.

Ludwig van Beethovenin ainoaksi jäänyt ooppera Fidelio aloitti Savonlinnan Oopperajuhlien uuden kauden. Juhlat toteutettiin Savonlinnan kaupungin, Yleisradion ja opetusministeriön yhteistyönä. Oopperajuhlat oli alusta saakka yleisömenestys. Ongelmia alkoi kuitenkin kasaantua. Ensimmäisille juhlille 76-jäsenisen orkesterin kustantanut Yleisradio ei enää seuraavina vuosina halunnut osallistua. Valtionavustuksen harkinnanvaraisuus vaikeutti pitkäjänteistä suunnittelua. 16 000 asukkaan Savonlinnan kaupungilla ei ollut ylenmäärin varoja oopperan tuottamiseen.

Taloudelliset ongelmat johtivat omia produktioita halvempiin vierailunäytäntöihin, mikä puolestaan asetti juhlien taiteellisen tason säilymisen kyseenalaiseksi. Niinpä Savonlinnan Oopperajuhlien taustayhteisöksi perustettiin syksyllä 1972 valtakunnallinen kannatusyhdistys, koska kaupunki oli liian raskas ja hidas organisaatio oopperajuhlien ylläpitäjäksi eivätkä kunnallisena yrityksenä toimineet oopperajuhlat voineet saada laajoja avustuksia rahastoilta.

Suurelle yleisölle Savonlinnan Oopperajuhlien uusi aika alkoi W A. Mozartin Taikahuilusta vuonna 1973. Oopperassa oli kolme tärkeää miesroolia, jotka voitiin miehittää juhliin sitoutuneilla solisteilla, sillä Martti Talvela, Kim Borg ja Matti Lehtinen kuuluivat juhlien taiteelliseen toimikuntaan. Kansanomainen ja taiteellisesti korkeatasoinen Taikahuilu kiehtoi sekä vanhoja että uusia kuulijoita. Vuoteen 2000 mennessä Taikahuilua oli esitetty Olavinlinnassa 21 kesänä. Martti Talvelan (1935–1989) osuus Savonlinnan Oopperajuhlien historiassa on vähintään yhtä merkittävä kuin Aino Ackten. Ilman Talvelaa juhlat olisivat kuolleet jo alkuvaiheissaan taloudellisiin vaikeuksiin. Sitoutuessaan johtamaan juhlia vuodesta 1972 lähtien hänellä oli selkeä näkemys Oopperajuhlien mahdollisuuksista kehittyä huomattavaksi kansainväliseksi oopperatapahtumaksi. Edellytyksenä tälle hän piti taiteellisen tason säilyttämistä ensiluokkaisena. Juhlien tuli tuottaa säännöllisesti omina produktioina oopperaesityksiä. Seitsemän vuoden ajan Martti Talvela toimi Oopperajuhlien taiteellisena johtajana tinkimättä periaatteestaan. Taiteellisena johtajana Talvela käytti kaiken energiansa juhlien nostamiseksi kansainväliselle tasolle, ja siinä hän myös onnistui.

Suomessa syntyi 1970-luvulla varsinainen oopperabuumi. Yhdestätoista maakunnallisesta oopperayhdistyksestä seitsemän syntyi vuosina 1973–1980. Savonlinnan Oopperajuhlat antoi tärkeän sysäyksen oopperabuumille julistamalla sävellyskilpailun Olavinlinnan 500-vuotisjuhliin. Kilpailun voittajan Aulis Sallisen Paavo Haavikon librettoon säveltämä Ratsumies sai kantaesityksensä kesällä 1975, vain muutamaa kuukautta aiemmin kuin Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset Kansallisoopperassa. Savonlinnassa niistä kehittyi kansainvälisesti arvostettuja oopperateoksia. Suomen musiikin suuren nousuvaiheen alku voidaan perustellusti ajoittaa vuoteen 1975.

Ratsumiehen jälkeen Oopperajuhlilla on esitetty seitsemän kotimaista oopperaa, joista Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan (1984) ja Palatsi (1995), Paavo Heinisen Veitsi (1989), Einojuhani Rautavaaran Aleksis Kivi (1997) sekä Herman Rechbergerin, Olli Kortekankaan ja Kalevi Ahon Aika ja Uni (2000) ovat olleet kantaesityksiä. Sallisen Punainen viiva (Oopperajuhlilla 1982–1983) ja Kokkosen Viimeiset kiusaukset (1977–1982) saivat kantaesityksen Kansallisoopperassa. Juuri suomalaiset kantaesitykset ovatkin muodostaneet juhlien suurimmat valtit.

Oopperajuhlat ovat saaneet laajemman ja monipuolisemman yleisön kuin tämä taidelaji koskaan aikaisemmin. Kriitikko Seppo Heikinheimo kirjoitti kesällä 1967 Helsingin Sanomissa: ”Kansanjuhla ja oopperataide – siinä käsitepari, jota on Suomessa totuttu pitämään lähes vastakohtaisena … mutta toisin ovat asiat Savonlinnassa: oopperan tuominen suosittuun turistikeskukseen merkitsi todellista muurinsärkemistä.” Oopperataiteen tekeminen tutuksi laajoille kansanjoukoille oli yksi juhlien merkittävimmistä saavutuksista. Kolme oopperaa on erityisesti laajentanut oopperan kävijäkuntaa. Taikahuilu toi linnaan lapsiperheitä, Viimeiset kiusaukset aiemmin uskonnollisista syistä epäluuloa oopperaa kohtaan tunteneita ja Punainen viiva oopperaa eliittitaiteena pitäneitä. Oopperajuhlista on reilussa 30 vuodessa kasvanut maamme kansainvälisin musiikkitapahtuma, ja se on noussut Euroopan suurten festivaalien joukkoon.

Savolaissyntyisistä oopperalaulajista mainittakoon kansainvälisesti tunnettu baritoni Jorma Hynninen (s.1941). Leppävirralta lähtöisin oleva Hynninen toimi vuosina 1984–1990 ja 1993–2002 Savonlinnan Oopperajuhlien taiteellisena johtajana sekä vuosina 1991–1993 Oopperajuhlien johtajana. Sibelius-Akatemian laulutaiteen professorina hän on toiminut vuodesta 1996 lähtien.⁶²⁶

Kesäisiä suuria kulttuurifestivaaleja on myös Kuopio tanssii ja soi. Kuopio tanssii -festivaali järjestettiin ensimmäisen kerran kesällä 1969. Seuraavina vuosina tapahtuman nimeksi vakiintui Kuopio tanssii ja soi. Tanssiin ja puhallinmusiikkiin keskittyneen festivaalin ideoivat Lauri Siimes ja Aimo Hiltunen. Tanssitapahtumalle oli tilausta, kun Helsingissä aikaisemmin pidettyjä oopperan ja baletin juhlaviikkoja ei järjestetty enää vuoden 1971 jälkeen. Kuopion festivaalin yhteydessä pidettiinkin siitä lähtien valtakunnallisia tanssikoulujen katselmuksia. Tapahtumalla oli alusta asti myös kansainvälinen luonne, jonka mahdollistivat valtioiden väliset kulttuurivaihtosopimukset. Vuonna 1974 festivaali turvattiin perustamalla yhdistys, jonka yhdeksi jäseneksi tuli Kuopion kaupunki. Vuosien myötä Kuopio tanssii ja soi -festivaalista on kehittynyt Pohjoismaiden mittavin klassisen baletin ja tanssin suurtapahtuma.⁶²⁷

Joroisten musiikkipäivät (1977–) ja Kangasniemen musiikkiviikot (1983–) ovat myös vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisina kulttuuritapahtumina. Mikkelin Musiikkijuhlat alkoivat kesällä 1992 Mikkelin Musiikkijuhlien kannatusyhdistys ry:n toimesta, ja kaupunki ryhtyi tukemaan juhlia seuraavasta kesästä alkaen. Musiikkijuhlien kantavana voimana ovat koko ajan olleet Pietarin Mariinski-Teatterin orkesteri, kuoro ja solistit johtajanaan kapellimestari Valeri Gergiev. Ballet Mikkeli -juhlan käynnistäminen tapahtui mikkeliläisen Savcor-yhtymän johtajien henkilökohtaisten yhteyksien kautta vuonna 1995. Imperial Russian Ballet on tuonut Mikkeliin noin 40 tanssijaa prima ballerina assoluta Maja Plisetskajan johdolla sekä 60-henkisen orkesterin ja vierailevia kansainvälisiä tähtiä. Savonlinnan Balettijuhlat yhteistyössä Venäjän valtion akateemisen Bolshoi-teatterin kanssa aloitettiin vuonna 2002. Savolaisen sodanjälkeisen kulttuurielämän yksi ominainen piirre onkin ollut kansainvälisyys.⁶²⁸

Musiikki- ja tanssiesityksistä nauttimiseen on maakunnassa nykyisin entistä paremmat mahdollisuudet. Maahan rakennettiin 1980-luvulla todellinen kulttuuri- ja kongressitalojen verkosto, niin että niitä oli vuonna 1994 kaikkiaan 31. Näistä Savon alueelle sijoittuu peräti viisi. Mikkelissä on konsertti- ja kongressitalo Mikaeli, Pieksämäellä kulttuurikeskus Poleeni, Kuopiossa Kuopion Musiikkikeskus, minkä lisäksi Iisalmen kulttuurikeskus ja Varkauden Warkaus-sali tarjoavat erinomaiset konserttiolosuhteet. Kuopion Musiikkikeskuksella (1985) on Tampere-talon, Finlandia-talon ja Helsingin Kulttuuritalon jälkeen maan neljänneksi suurin, 1 064 paikan konserttisali. Nämä kulttuuri- ja musiikkikeskukset tarjoavat myös teatteri-, kongressi- ja näyttelytiloja.⁶²⁹

Kuopiolla on tarjota Helsingin jälkeen maan parhaat mahdollisuudet musiikkiopintoihin. Kuopion musiikkielämän kannalta suuri tapaus oli musiikkiopiston perustaminen 1954. Aloitteentekijänä toimi Helsingistä Kuopioon muuttanut kapellimestari ja pianisti Hannu Halonen. Opinahjo aloitti toimintansa peräti 120 oppilaan voimin. Pianonsoiton opettajaksi ja rehtoriksi musiikkiopistoon 1954 tuli diplomipianisti ja varatuomari Pentti Karjalainen (1924–1996), joka teki erittäin merkittävän työn Kuopion musiikkielämän kehittämisessä. Musiikkiopiston nimi muutettiin Kuopion Konservatorioksi vuonna 1977, ja Karjalainen jatkoi siellä pianonsoiton lehtorina vuoteen 1986 saakka. Hänen toimintansa oli myös valtakunnallisesti merkittävää mm. Suomen musiikkiopistojen säätiön hallituksessa, valtion säveltaidelautakunnassa ja Sibelius-Akatemian säätiön hallituksessa.⁶³⁰

Kirkkomuusikoiden koulutus aloitettiin Kuopiossa 1960. Vuonna 1983 konservatorion kirkkomusiikkilinja muuttui musiikin kandidaatteja tuottavaksi Sibelius-Akatemian koulutusyksiköksi. Johtajaksi tuli diplomiurkuri Erkki Tuppurainen. Kuopion Musiikinystävien yhdistyksen musiikkikoulu perustettiin 1980 tarjoamaan perusopetusta. Nousevaa nuorisoa vetää myös Kuopion Musiikkilukio. Savonlinnaan Musiikkiopisto perustettiin 1957 ja Mikkeliin 1960. Laajojen alueiden ainoina musiikkioppilaitoksina niistä on muodostunut maakunnallisia laitoksia useine sivutoimipisteineen.⁶³¹

Kuopion Musiikinystävien yhdistyksen orkesterin nimi lyhennettiin vuonna 1945 Kuopion orkesteriksi. Kaupunki alkoi kehittää orkesteria perustamalla 1963 orkesterinjohtajan viran ja myöntämällä varat 15 soittajan palkkaamiseen, mikä merkitsi sen muuttumista ammattiorkesteriksi. Vuoden 1976 alusta orkesteri kunnallistettiin ja siitä tuli Kuopion kaupunginorkesteri. Se antaa vuosittain noin 80 konserttia ja harjoittaa alueorkesteritoimintaa, joka tarkoittaa vierailuja ympäristökuntiin sekä näistä Kuopioon tapahtuvien konserttimatkojen tukemista. Kuopion Musiikinystävien yhdistyksen toimintaa ovat myös Kuopion Viulukilpailut, joita on järjestetty vuodesta 1967 lähtien eräänlaisena Sibelius-viulukilpailun kenraaliharjoituksena. Niiden keskeisenä järjestäjänä ja toimikunnan puheenjohtajana oli ensimmäiset 10 vuotta Pentti Karjalainen.⁶³²

Mikkelin Musiikinystävien orkesteri tunnettiin erityisesti kamarimusiikkikonserteista, joita se teki yhteistyössä vuonna 1965 perustetun Mikkelin Kamarikuoron kanssa. Vuonna 1990 orkesteri kunnallistettiin ja siitä tuli Mikkelin kaupunginorkesteri. Oman merkittävän lisänsä Mikkelin musiikkielämään on tuonut myös varuskuntasoittokunta. Savonlinnan Orkesteri muodostettiin 1975 entisestä Savonlinnan Soitannollisesta Seurasta. Savonlinnan orkesteri on toiminut kamarikoossa, vuodesta 1993 lähtien enimmäkseen jousi kvartettina.⁶³³

Kuopion Ooppera sai alkunsa 1961 musiikkiopiston laulunopettajan Reino Heinon aloitteesta. Pääasiassa kuopiolaisvoimin esitettiin tuolloin Mozartin Taikahuilu. Jatkoa seurasi 1970-luvulla, jolloin esitettiin kolme oopperaa. Seuraavalla vuosikymmenellä määrä nousi seitsemään. Vuoden 1990 näyttävä produktio oli Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset, jonka Kuopion Ooppera esitti myös Göteborgissa 1991.⁶³⁴ Mikkelin Oopperayhdistys on toiminut vuodesta 1974 lähtien ja innostuneen vapaaehtoisjoukon avulla tuottanut lähes vuosittain oopperaesityksen. Syksyllä 1980 kantaesitettiin pieksämäkeläisen kanttorin Veikko Norontauksen tekemä ooppera Kaarina Pekantytär, joka pohjaa Pieksämäen seudun historiaan.⁶³⁵

Tunnetuin savolainen säveltäjä kautta aikojen on Joonas Kokkonen (1921–1996). Iisalmelaissyntyinen Kokkonen nousi ainoalla oopperallaan 1970-luvun lopulla suuren yleisön tietoisuuteen. Viimeiset kiusaukset on Suomen menestynein nykyooppera. Ensiesityksensä jälkeen 1975 sitä on esitetty ympäri maailman 250 kertaa, mm. New Yorkin Metropolitan-oopperassa. Teos nousi tavallaan oman aikamme kansallisoopperan asemaan. Viimeiset kiusaukset kertoo 1800-luvun alussa vaikuttaneen savolaisen herännäisjohtajan Paavo Ruotsalaisen elämästä ja hänen sisäisestä taistelustaan Kristuksen löytämiseksi. Oopperan libretto perustuu säveltäjän pikkuserkun Lauri Kokkosen näytelmään (1960). Viimeisten kiusausten sävellystyö oli pitkä prosessi. Se alkoi 1959 ja kesti 16 vuotta.⁶³⁶

”Sataprosenttiseksi savolaiseksi” itseään luonnehtinut Joonas Kokkonen on todennut, että ”ilman tuota savolaista taustaa ooppera tuskin olisi olemassa. Siinähän on monia tekijöitä, jotka liittyvät tuohon elinympäristöön, jossa olen syntynyt. Vaikka olinkin aivan pikkupoika siirtyessäni pois Savosta, alle viisivuotias, niin lapsuuden varhaisimmat elämykset tietysti liittyvät savolaiseen ympäristöön … Sitähän on jo ehditty nimittääkin jonkinlaiseksi ’savolaiseksi oopperaksi’, ilmeisesti vertaamalla lähinnä Madetojan Pohjalaisiin. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ollut – eikä lopputuloskaan ole – että tämä olisi nimenomaan savolainen ooppera:’ Ennen Viimeisiä kiusauksia Kokkonen kunnostautui orkesterisäveltäjänä, neljän sinfonian luojana ja sinfoniamuodon loogisuuteen uskovana taiteilijana. Hänen muita suuria töitään ovat mm. sellokonsertto (1968) ja Requiem (1981). Kokkonen oli vuosikymmenien ajan myös lukemattomien luottamustehtäviensä ansiosta Suomen musiikkielämän johtava vaikuttaja. Suomen Akatemiaan Joonas Kokkonen nimitettiin vuonna 1963.⁶³⁷

KUVATAITEIDEN UUDISTUMINEN

Savossa on rikkaita kuvataiteen perinteitä aina Juho Rissasesta, Pekka Halosesta ja von Wrightin veljeksistä lähtien. Järjestäytynyt taide-elämä alkoi kuitenkin kehittyä Savossa vasta sotien jälkeen, jolloin myös alueen kaupungit ja kunnat alkoivat hankkia aktiivisemmin taidetta kokoelmiinsa.

Vuonna 1947 perustettiin Kuopion taiteilijaseura kuva- ja näyttämötaiteen sekä musiikin, kirjallisuuden ja journalistiikan edustajien yhteiseksi yhdistykseksi. Kuvataiteilijat perustivat 1958 oman yhdistyksensä Kuopion Kuvataiteilijat, toiselta nimeltään Ars Libera. Taiteilijaseuran perustaja ja monivuotinen puheenjohtaja oli Tauno Gröndahl (1911–1970), tunnettu taidemaalari ja Kuopion sodanjälkeisen taide-elämän elvyttäjä. Kuopiossa 1972 perustettu Tutka-ryhmä toimi ansiokkaasti itäsuomalaisen taiteen puolesta valtakunnallisilla näyttelyillään.⁶³⁸

1970- ja 1980-lukujen taite on merkinnyt huomattavaa käännettä Kuopion kuvataide-elämässä. Tähän vaikuttivat paitsi parantuneet toimintaedellytykset myös nuorten taiteilijoiden esiinmarssi. Kuopion taidemuseo aloitti toimintansa keväällä 1980.⁶³⁹ Saman vuoden kesällä valmistui Jynkkään neljä ateljeetaloa. Taiteilijoiden asema koheni myös valtiovallan toimenpitein. Läänintaiteilijajärjestelmä luotiin, ja ensimmäinen kuvataiteen läänintaiteilija Kuopiossa oli vuosina 1974–1979 Oka Karvonen. Tiukasta modernismista irtisanoutuva esittävä kuvakerronta on ollut tyypillistä Pohjois-Savossa työskenteleville kuvataiteilijoille 1970- ja 1980-luvulta lähtien. Markku Kolehmainen, Kari Juutilainen, Jaakko ja Riitta Rönkkö, Pentti Meklin, Pauno Pohjolainen ja Seppo Väänänen loivat kuopiolaisen 1980-luvun ekspressionistisen koulukunnan, joka saavutti valtakunnallista huomiota. Kuopiosta muodostui lyhyessä ajassa valtakunnallisesti merkittävä kuvataidekaupunki. Tällöin vakiintui käsite ”Kuopion koulu”. Vaikka mistään koulukunnasta tai kiinteästä ryhmästä ei voida puhua, oli kuopiolaisesta kuvataiteesta muodostunut ilmiö suomalaiseen taide-elämään.

Kuopion lisäksi Pohjois-Savon taidekartalla ovat vahvoina pisteinä niin Varkaus kuin Lapinlahtikin. Lapinlahden asemaa yhtenä kuvataiteen keskuksena voimistavat Halosten museosäätiön ylläpitämät Eemil Halosen museo (1975) ja Lapinlahden taidemuseo (1977) sekä Lapinlahden kuvataidelukio (1987). Varkauden taidenäyttelytoiminnan tukikohtana on ollut vuonna 1956 perustettu Varkauden kotiseutu- ja taidemuseo, sittemmin Varkauden taidemuseo. Varkauden asemaa taidekaupunkina ovat vahvistaneet useat siellä toimineet ammattitaiteilijat. Kansainvälisesti ja valtakunnallisesti tunnustettuja taiteilijoita ovat esimerkiksi keskipolvea edustavat Väinö Rouvinen, Meeri Torvinen ja Taru Mäntynen.⁶⁴⁰

Pohjois-Savolla on ollut tärkeä asema Suomen kuvataiteen kehityksessä. Varhemmin täältä lähti moni lahjakas taiteilija luodakseen uransa muualla. Viime vuosikymmenien aikana elintason kohotessa taide-elämän kehitys on mahdollistanut kuvataiteilijoiden asettumisen myös Pohjois-Savoon. Aiemmin Pohjois-Savoon asettuminen merkitsi usein kompromissia taiteellisten tavoitteiden ja elannon hankkimisen välillä. Moni tänne asettunut taiteilija jäi syrjään taide-elämän kehityksestä.

Kuvataiteissa Etelä-Savo on jäänyt Pohjois­-Savon ja sen voimakeskuksen Kuopion varjoon. Vuonna 1945 perustetun Mikkelin Taideyhdistyksen vireintä aikaa olivat 1940-luvun loppu ja 1950-luvun ensimmäiset vuodet. Eräät yhdistyksestä eronneet taiteilijat ja taiteen harrastajat perustivat 1974 uuden yhdistyksen Mikkelin Kuvataiteilijat. Mikkelin taidemuseo aloitti toimintansa vuonna 1970 Johannes Haapasalon museo -nimisenä. Vuonna 1976 nimi muutettiin Mikkelin taidemuseoksi, kun museo sai lahjoituksena maisteri Martti Airion taidekokoelman. Taidemuseo nimitettiin Etelä-Savon aluetaidemuseoksi vuonna 1981. Mikkelin taidemuseo orientoituu kuvituksiin, kun taas Kuopion aluetaidemuseossa korostuu paikallisuus, erityisesti Pohjois-Savon 1980-luvun taide.⁶⁴¹

Savonlinnan kuvataiteilijat perustivat vuonna 1967 oman yhdistyksensä Ars Novan. Jo 1970-luvulla yhdistys ajoi taidemuseon perustamista, mikä toteutui vuonna 1989. Savonlinnan taidemuseo perustuu Suomen Kulttuurirahaston kaupungin 350-vuotisjuhlan kunniaksi deponoimalle kokoelmalle, jonka ehtona on esillä pito. Savonlinnassa aloitti vuonna 1967 toimintansa myös Pohjoismaiden ensimmäinen taidelukio, ja monet nykytaiteilijat ovat sen kasvatteja.⁶⁴²

Erilaiset taidenäyttelyt yleistyivät 1970-luvulta lähtien vapaa-ajan ja matkailun kasvun myötä. Kulkijat pysähtyivät mm. Mikkelin Andromedassa, Varkauden Art’in galleriassa, Kuopion Kapriisissa, Savonlinnan Pyrrissä ja Mäntyharjun Taidekeskus Salmelassa. Savon merkittävimmäksi kuvataidekohteeksi nousi Pekka Hyvärisen Punkaharjun Tuunaansaareen perustama Retretti, josta tuli lyhyessä ajassa Pohjoismaiden suurin museaalisin perustein toimiva taidekeskus.⁶⁴³

Tunnetuin savolainen nykyhetken taiteilija on Kuopiossa syntynyt ja sinne taideopintojensa päätyttyä asettunut taidemaalari, kuvanveistäjä Pauno Pohjolainen (s. 1949), joka palkittiin vuonna 1997 Pohjoismaiden suurimmilla taidepalkinnolla Ars Fennicalla. Arvioinnin mukaan Pohjolainen ”tekee loistavasti kansalliselta pohjalta universaalia ja yksilöllisen ilmaisuvoimaista taidetta”. Yleiseen tietoisuuteen Pohjolainen nousi vuosina 1980–1981 syntyneillä Ristin kuolema- ja Viikatemies-sarjoilla, joiden ansiosta hänet luettiin uuden maalaustaiteen airuihin.

Pauno Pohjalainen ryhtyi 1980-luvulla tekemään puusta kookkaita, leikattuja ja usein maalattuja korkokuvia, jotka luovat miltei bysanttisen dramaattisen vaikutuksen. Valo on keskeinen teema hänen taiteessaan. Tyypillistä Pohjalaiselle on myös liittää veistoksiin erilaisia muoto- ja materiaalielementtejä. Hän käyttää runsaasti vastakohtia ja kontrasteja. Pohjalaisen töitä ovat mm. Kuopion musiikkikeskuksen Van Goghin sävelkorva -seinäreliefi (1987), Rantasalmen kirkon alttariteos (1989), Kuopion Neulamäen kappelin reliefi (1995) ja Puijon siunauskappelin alttarireliefi (1997).⁶⁴⁴

Eteläsavolaisista nykytaiteilijoista mikkeliläissyntyinen Outi Heiskanen (s. 1937) tunnetaan parhaiten graafikkona, mutta myös performanssien ja tilateosten merkittävänä tekijänä. Hän on värikäs julkisuuden henkilö, joka teki 1990-luvun alkupuolella näyttävän uran myös grafiikan professorina ja Kuvataideakatemian rehtorina. Heiskanen on voittanut useita koti­ ja ulkomaisia taidepalkintoja. Ihailtu kaunotar voitti Suomen Olivettin grafiikan kilpailun 1979. Liegen biennaalin pääpalkinnon hän sai 1987, Falunin grafiikan biennaalin 1. palkinnon 1991 ja Suomi-palkinnon 1998. Outi Heiskaselle myönnettiin akateemikon arvo vuonna 2004.⁶⁴⁵

Valokuvataide on kehittynyt itsenäiseksi taidekentäksi Suomessa verrattain myöhään 1960-luvulta alkaen, pääasiassa kuitenkin vasta 1980- ja 1990-luvuilla. Valokuvatapahtumia on Suomessa järjestetty 1970-luvulta alkaen. Varhaisin näistä oli Iisalmen Kamera, joka järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1972. Tapahtumaa järjestetään edelleenkin, mutta sen merkitys on vähentynyt. Valokuvataidekentän alueellinen kehittyminen on ollut myöhäisempää kuin muilla kulttuurin aloilla. Se tapahtui vasta 1980-luvulla, jolloin valtion taidehallinto ryhtyi rahoittamaan alueellisen valokuvataidetoiminnan kehittämistä oman tukimuodon kautta. Ensimmäisenä galleriasta alueelliseksi valokuvakeskukseksi laajeni Victor Barsokevitsch -keskus Kuopiossa 1987. Mikkelin valokuvakeskus aloitti toimintansa vuonna 1989.⁶⁴⁶

”LENTÄVÄ KALAKUKKO”

Elokuvien kukoistusaikaa oli Savossa ja muuallakin maassa 1940-luvun loppu ja 1950-luku lähes kokonaan. Alan yleinen kriisi iski lujasti myös Savoon, kävijämäärät laskivat ja teattereiden kannatus heikkeni rajusti. Elokuvalama pakotti monen savolaisen teatterin sulkemaan ovensa. Kriisin syitä oli monia, keskeisimpänä kotimaisen filmiteollisuuden näivettyminen 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa sekä television nopea yleistyminen.

1960-luvun jälkeen tapahtui hidas elpyminen ja tarjonnan monipuolistuminen.”Vielä sotien jälkeen oli suuren yleisön elokuvamaku selkeä – kysyttiin ja varsinkin tarjottiin kolmea kovaa, seikkailua, rakkautta ja jännitystä: Chaplin ja Keaton, inkkareita metsästelevät lännenmiehet, Walt Disneyn piirroshahmot, Tarzan, Pekka Puupää jne. kuuluivat lasten ja lastenmielisten huippuohjelmistoon ja kaukana edessä häämöttivät vielä väkivalta- ja pornoleffat rajuine ongelmaselvittelymalleineen”, muisteli Mikkelin suurimman elokuvateatterin Kinolinnan omistaja Leo Kantanen lehtihaastattelussa vuonna 1982.⁶⁴⁷

Savolaisuutta elokuvissa tutkineen Veijo Hietalan mukaan Niin se on poijjaat -elokuvan (1942) korpraali Möttönen ja savolaisuuden ikoniksi 1950-luvulla nousseen Esa Pakarisen roolihahmot esittäytyvät elokuvissa yksinomaan myönteisinä henkilöhahmoina, varsinaisina dynamoina, jotka osaavat puhumisen lisäksi myös toimia ja jotka päihittävät ”herratkin” sekä hengen kyvyissä että sanan mittelöissä. Savolaiset edustavatkin elokuvissa yleensä kansanomaisuutta – kansan ääntä. Savon murretta haastelevat sankarit määritellään joko suoraan ei-kaupunkilaisiksi tai ainakin henkilöiksi, joiden juuret ovat hienostelevan ja elitistisen kulttuurin ulkopuolella. Monet savolaiselokuvat voidaan nähdä myös jonkinlaisina viihteen – eli nykytermein populaarikulttuurin – puolustuspuheina eliittitaidetta vastaan. Etenkin elokuvassa Hei rillumarei kaupunki samastuu yläkulttuuriin ja ”taiteeseen”. Severi Suhosen savolaisuus puolestaan ralleihin ja kansanomaiseen kulttuuriin.

Savolaisen kansanomaisuus saattaa joissakin elokuvissa leimautua myös tyhmyydeksi. Vaikka esimerkiksi Pekka Puupää -elokuvissa (vuodesta 1953 lähtien) tuntuu voimakkaasti Esa Pakarisen positiivisen tähtikuvan vaikutus, Puupää esitetään kuitenkin hyväsydämisyydestään huolimatta tyhmänä. Vastoin yleisiä populaarimytologian käsityksiä elokuvasavolaisia ei suinkaan esitetä kieroina, vaikka kielenkäyttö sutkauksineen on tietysti monimielistä. Harvojen savolaiselokuvien tapahtumat sijoittuvat Savoon, mikä Veijo Hietalan mielestä juuri korostaa savolaisuuden erilaisuutta muun kulttuurin keskellä.⁶⁴⁸

Savolaisista elokuvantekijöistä näkyvimmät ovat olleet edellä esitelty Edvin Laine sekä Pertti ”Spede” Pasanen. Kuopiolaissyntyisen Pasasen (1930–2001) elokuvaura koomikkona, ohjaajana ja tuottajana alkoi X-paronin myötä 1964.”Minun ainoa tarkoitukseni on, että yleisöllä on hauskaa, että se viihtyy. Ainoa lähtökohta on oma huumorintaju – vetoan niihin ihmisiin, joilla on samanlainen huumorintaju kuin minulla.” Tämä ohjelmanjulistus vuodelta 1968 pätee paitsi Pasasen radioviihteeseen myös hänen tv-ohjelmiinsa ja elokuviinsa. Radiotaustan mukaisesti Speden huumorin perusta on puhuttuun sanaan pohjaava. Parhaiten hänet muistetaan Uuno Turhapuron luojana (alkaen Uuno Turhapurosta 1973).⁶⁴⁹

Sotavuosien jälkeen erityisesti tanssit nousivat elokuvien tärkeäksi kilpailijaksi vapaa­ajanviettomuotona. Tanssikiellon osittainen purkautuminen 1944 mahdollisti tanssilavakulttuurin ja ohjelmallisen iltamakulttuurin nousun, jota haluttiin kuitenkin rajoittaa paljolti moraalisten ja siveellisten syiden takia. Lavoja pystytettiin tiuhaan tahtiin joka puolella maata. Pieniä tanssilavoja syntyi Savonkin maaseudulle lukemattomia. Vesa Kurkelan mukaan mm. Varkaudessa järjestettiin sodan jälkeen tanssi-iltamia kaksi kertaa ja ohjelmallisia iltamia tunnin tansseineen kolme kertaa niin paljon kuin ennen sotaa. Vasta ravintolakulttuurin nousu 1960-luvulla antoi pienille tanssilavoille kuoliniskun.⁶⁵⁰

Vanha yleiskulttuuri murtui lopullisesti vasta 1960- ja 1970-luvuilla nopeitten rakennemuutosten aikana uuden joukkoviestintäteknologian tavoittaessa joka kodin. Tärkeimmäksi uudeksi välineeksi tuli televisio, joka jo 1960-luvulla tavoitti valtaosan suomalaisista. Matkaradiot, levysoittimet ja kasettinauhurit tulivat 1970-luvulla joka kodin laitteiksi. Niiden myötä ns. kevyen musiikin merkitys kasvoi suuresti. Kevyt musiikki oli sotien jälkeen pääasiassa tanssimusiikkia ja sen tunnusomaisin käsite oli iskelmä. Sen suosioon vaikutti vahvana elänyt tanssikulttuuri. 1960-luvulta lähtien populaarimusiikki monimuotoistui Suomessakin. Kevyen musiikin saralta nousivat maakunnasta esiin mm. Arja Saijonmaa, Kari Tapio ja Sakari Kuosmanen.

1970-luvulla syntyneen Suomi-rockin kantaviin voimiin kuuluu juankoskelaissyntyinen Pauli Matti Juhani (Juice) Leskinen (s. 1950). Verbaalitaituri Juicen laulut Syksyn sävel (1975) ja Viidestoista yö (1980) ovat jo tämän päivän kansanmusiikkia. Juankoski on kunnioittanut taiteilijaansa pystyttämällä näköispatsaan ja nimeämällä torin hänen mukaansa.

Pelle Miljoonan eli Petri Tiilin (s. 1955) nousu rockmusiikin eturiviin alkoi Savonlinnassa 1970-luvun lopulla. Myös rockmusiikin harrastajien yhdistyksiä perustettiin eri puolille maata. Keväällä 1979 perustettu Mikkelin Elävän musiikin yhdistys (Melmu) oli yksi kolmesta toimivimmasta tämän alan yhdistyksestä Suomessa. Parhaimmillaan sen jäsenmäärä oli noin 700.⁶⁵¹ Sarjakuvapiirtäjistä mainittakoon suonenjokelainen Jorma ”Jope” Pitkänen (s. 1947), Näkymättömän Viänäsen luoja, joka palkittiin arvostetuimmalla suomalaiselle sarjakuvantekijälle annettavalla Puupäähattu-palkinnolla vuonna 1983.⁶⁵²

 

YHDISTYKSESSÄ ET OLE YKSIN

Yhdistystoiminta oli sotien jälkeisenä aikana erityisen vilkasta ja monipuolista. Yhdistystoiminnan vilkastuminen kertoo yhteiskunnan muutoksesta: ihmisille on jäänyt enemmän aikaa harrastuksiin, ja ne ovat usein saaneet yhdistystoiminnan muodon. Myös julkinen valta on ottanut tehtäväkseen urheilu- ja vapaa-ajantoimesta vastaamisen. Kunnat ovat taloudellisesti avustaneet ja muillakin tavoin tukeneet ja kannustaneet yhdistystoimintaa. Tämä on heijastunut toiminnan laajenemisena.

Yhdistystoiminta ei liity yksinomaan vapaa-­ajan viettoon, vaikka se onkin yhdistystoiminnan keskeinen osa. Myös poliittista toimintaa ja ammatillista edunvalvontaa on hoidettu yhdistyspohjalta. Sotien jälkeen työväenliikkeen toimintaedellytykset paranivat, kun myös kommunistien toiminta sallittiin. Vuodet 1944-1948 olivat kommunistisen ja kansandemokraattisen liikkeen organisoitumisen huippukautta. Kansandemokraattisten yhdistysten osuus kasvoi etenkin Pohjois-Savossa. Tapahtunut poliittinen muutos loi myös ammatilliselle järjestäytymiselle maaseudulla uudenlaiset mahdollisuudet, joita käytettiin Savossakin runsain mitoin hyväksi.⁶⁵³

Herkillä suhteillamme Neuvostoliittoon oli hidastava vaikutus tietyntyyppisten yhdistysten syntyyn. Sotien veteraanien järjestäytymisen käyntiinlähtö tapahtui Savossa, kuten koko Suomessa, hitaasti. Kaksi valtakunnallista sotaveteraanijärjestöä aloitti toimintansa kolmen viikon väliajoin 1964. Savossa rekisteröitiin vuosina 1966–1974 yhteensä 32 sotaveteraaniyhdistystä ja 14 rintamamiesveteraaniosastoa. Erityisen varovaista asennetta pyrittiin noudattamaan niiden järjestöjen perustamisessa ja toiminnassa, joiden alkuperä tai toimintaohjelma oli amerikkalaisvaikutteinen. Tämä näkyi esimerkiksi Lions-liikkeen hitaana leviämisenä. Savoon Lions-toiminta tuli 1950-luvun puolivälin tienoilla, jolloin Iisalmeen, Kiuruvedelle, Kuopioon, Mikkeliin ja Varkauteen perustettiin Lions-klubit. Vuoteen 2000 mennessä Lions­klubeja oli rekisteröity Savoon jo lähes sata, puolet näistä 1960-luvulla.⁶⁵⁴

Patentti- ja rekisterihallituksen yhdistysrekisterin mukaan vuoden 1999 lopulla Savossa oli 10 722 yhdistystä. Näistä yhdistyksistä valtaosa rekisteröitiin sotien jälkeen. Rekisteriä siivottiin 1990-luvun alussa poistamalla yhdistykset, joista ei ollut ilmoitettu yhdistysrekisteriin 1.1.1960 jälkeen. Savossa tämä merkitsi yhteensä 3 017 yhdistyksen poistamista rekisteristä. Näistä suuri osa oli rekisteröity vuosina 1945–1959.⁶⁵⁵ Näiltä vuosilta ei yhdistysten rekisteritietoja ole tässä tutkimuksessa käytössä. Vuonna 1959 yhdistysrekisterissä oli 5 358 savolaista yhdistystä. Patentti- ja rekisterihallituksen Yhdistysnetin tietojen pohjalta syntyy Savon yhdistyksistä vuosina 1960–1999 alla oleva kaavio.⁶⁵⁶

Rekisteröintivuosi ei tarkoita perustamisvuotta. Yleensä yhdistyksen rekisteröinti tapahtuu noin 1–2 vuoden viiveellä, ja muutamien yhdistysten kohdalla on saattanut vierähtää puolenkymmentäkin vuotta, kunnes rekisteröinti on tullut välttämättömäksi. Vuosina 1960–99 rekisteröitiin Savossa kaikkiaan 8 410 yhdistystä eli peräti 152 uutta yhdistystä vuosittain. Yhdistysten perustamisen vilkkaimmat vuodet olivat 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin rekisteröitiin 1 323 yhdistystä. Tuolloin kasvu johtui pääasiassa Suomen maaseudun puolueen osastojen rekisteröinnistä ja toisaalta maalaisliiton nimenmuutoksen jälkeen keskustapuolueen osastoina rekisteröityjen paikallisyhdistysten suuresta määrästä. 1970-luvun alkupuoliskolla rekisteröitiin erityisesti nuorisojärjestöjä, mutta sen jälkeen alkoi laskukausi. Etenkin 1990-luvun alkupuolisko lamavuosineen näyttäytyy yhdistysten määrällisen kehityksen perusteella hiljaisen järjestötoiminnan aikakautena.

Liitteeseen 9 on merkitty yhdistysrekisterissä olleet savolaiset järjestöt 1959 ja 2001 kunnittain. Kuopion johtoasema – 1 788 yhdistystä vuonna 2001 – ei ole kaupungin asukaslukuun nähden yllättävä. Lähes puolta pienemmässä Mikkelissäkin oli yli 1 000, Savonlinnassa yli 700 ja Iisalmessa yli 600 sekä Pieksämäellä ja Varkaudessa noin 500 yhdistystä. Maaseutukunnista mielenkiintoinen piirre on Kiuruveden ja Leppävirran yhdistysten suuri määrä verrattuna lähes puolta suurempaan Siilinjärveen. Jokaisessa kunnassa oli noin 250 rekisteröityä yhdistystä vuonna 2001. Selitystä ei löydy edes kuntien poliittisesta profiilista, sillä äärivasemmiston kannatus oli samalla tasolla Leppävirralla ja Siilinjärvellä, mutta huomattavasti korkeampi Kiuruvedellä, joten äärivasemmistolaisten järjestöjen tulvalla sotien jälkeen ei näytä olleen keskeistä merkitystä. Muiden kuntien osalta luvut eivät tarjoa suuria yllätyksiä.

URHEILUN YLEISSEUROISTA ERIKOISSEUROIHIN

Sodat hiljensivät urheilutoiminnan, kun pääosa urheilijoista oli poissa kilpakentiltä. Välirauhan aikana yritettiin käynnistää normaalia toimintaa, joka kuitenkin jäi lyhytaikaiseksi uuden sodan sytyttyä kesällä 1941. Sotien jälkeen kauan padottuna ollut aktiivisuus purkautui myös urheilutoiminnan vilkkautena. Urheilu ja erilaiset kilpailut kuuluivat itsestäänselvyytenä varsinkin lasten ja nuorten elämänmenoon. Sotien jälkeen Savon urheilun organisaatio muuttui lähtökohdiltaan tuntuvasti. Suojeluskuntien lakkauttaminen lopetti samalla maan suurimman urheiluorganisaation.⁶⁵⁷ Se ei kuitenkaan ollut kohtalokasta, sillä urheiluseuroja oli alettu perustaa melko nopeaan tahtiin. Tahti kiihtyi vielä tuntuvasti 1940-luvun jälkipuoliskolla, jolloin maakunnassa rekisteröitiin yli 80 urheiluseuraa.

Toinen merkittävä muutos oli TUL:n urheilutoiminnan nopea järjestäytyminen. Rekisteröidyt seurat olivat miltei järjestään kyläseuroja. TUL:n Kuopion piirin kasvu oli vahvaa, sillä vuonna 1944 piirissä oli seuroja vain 22, mutta vuonna 1950 jo 89. Jäsenmäärä oli noussut tuolloin 7 800:aan.⁶⁵⁸

Urheilun jakautuminen SVUL:n ja TUL:n välillä ei riittänyt, sillä sosiaalidemokraatit ja kommunistit kävivät rajua valtataistelua TUL:n sisällä lähes koko 1940-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun. Lyhyen suvantovaiheen jälkeen vasemmiston kiistat puhkesivat uudelleen 1950-luvun puolivälin jälkeen. Tällä kertaa sosiaalidemokraattien sisällä käytiin valtataistelu, joka johti uuden keskusjärjestön TUK:n perustamiseen. Savossa kiistan näkyvin seuraus oli Kuopion Kisa-Veikkojen, Mikkelin Pallo-Kissojen ja Savonlinnan Jyryn ero TUL:stä. Työväen urheiluliike eheytyi jälleen 1970-luvun lopulla.

Vuosina 1950–1951 käytiin raju kamppailu TUL:n Kuopion piiristä. Kamppailua käytiin myös lakituvassa. Hajonneen piirin kumpikin ryhmä valitsi omat johtoelimensä ja nosti kanteen laittomuuksista toista osapuolta vastaan. Sosiaalidemokraatit eivät jääneet odottamaan ylempien oikeusasteiden päätöksiä, vaan perustivat joulukuussa 1950 uuden TUL:n Savon piirin. Keskusliitto hyväksyi uuden piirin jäsenekseen ylimääräisessä kokouksessa muutamaa viikkoa myöhemmin, ja samalla piirin aluetta ulotettiin aikaisempaa etelämmäksi. Kommunisteille menettely oli yllätys, eivätkä he pystyneet siihen vastaamaan. Niinpä jo tammikuussa 1951 entisen Kuopion piirin seurat saivat kommunisteilta luvan siirtyä uuden piirin jäseniksi. Sosiaalidemokraatit olivat voittaneet kamppailun Savon työläisurheilun johtoasemasta. TUL:n menestysseuroista mainittakoon Kallislahden Viesti, Kuopion Kisa-Veikot, Kuopion Riento, Savonlinnan Työväen Urheilijat ja Warkauden Tarmo.⁶⁵⁹

Maaltapako ja siihen liittyvä yleinen lamaannus näkyi selvästi myös SVUL:n Pohjois-Savon ja Suur-Savon piirien urheiluseuroissa, nimenomaan jäsenluvun kasvun hidastumisena 1960-luvulla, kuten alla oleva piirien seurojen ja jäsenten määrän kehityksestä kertova taulukko osoittaa.⁶⁶⁰

Luvut kertovat, että sodan jälkeen urheiluharrastus kasvoi rajusti, mutta taantui sitten ja alkoi uudelleen nousta 1970-luvun jälkipuoliskolla. Taulukosta näkyy edelleen, että erikoisseurojen perustaminen alkoi yleistyä 1980-luvulta. Vielä 1940- ja 1950-luvulla perusurheiluun, hiihtoon, palloiluun ja yleisurheiluun keskittyneet seurat olivat yleisseuroja ja samalla paikkakuntansa kulttuurijärjestöjä työväenyhdistysten ja nuorisoseurojen rinnalla. Nyt seurat syntyivät yhden tai kahden lajin ympärille; mm. judo ja karate, curling, pöytätennis, salibandy, squash, slalom, sulkapallo, taitoluistelu, tennis ja uinti saivat omat erikoisseurat. Tämä merkitsi sitä, että jäsenmäärä ei enää kasvanut samassa suhteessa seurojen määrän kasvun kanssa.

Myös yleisseurojen sisällä lajit ovat aiempaa itsenäisemmässä asemassa ja huolehtivat pitkälle esimerkiksi omasta varainhankinnastaan. Tätä liikuntakulttuurin kahden viimeisen vuosikymmenen muutosta on kuvattu eriytymisen käsitteellä. Eriytymiskehitys ilmeni myös urheilu­ ja liikuntajärjestökentässä. Entisenlaisten keskusjärjestöjen aikakausi päättyi 1993, jolloin perustettiin Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU), kilpaurheilu siirtyi lajiliitoille ja TUL keskittyi kuntoliikuntaan.

Kilpaurheilun vastapainona kuntoliikunnan harrastus alkoi 1960-luvulta lähtien lisääntyä voimakkaasti. Nousun taustalla olivat tuotannossa ja työelämässä tapahtuneet muutokset. Myös valtiovallan ja kunnallisten elinten kiinnostus kuntoliikunnan edellytysten parantamiseen lisääntyi. Tuloksena oli aktiivinen liikuntapaikkojen kuten urheilukenttien, pururatojen, valaistujen latujen, laskettelurinteiden, jää-, tennis- ja uimahallien rakentaminen sekä väestön liikuntatottumuksiin vaikuttaminen.

Urheilukentät olivat perinteinen ja kohtuullisen halpa keino vetää nuorisoa ja varttuneempaakin väkeä tervehenkisen harrastuksen pariin. Sotien jälkeen Kuopion tärkein urheilukenttä oli Väinölänniemen kenttä, ”Vänäri’; jonka vuonna 1952 valmistuneeseen katsomoon mahtui 1 500 henkeä. Ensimmäinen kestopäällyste, kumiasfaltti, valmistui 1960. Mikkelin keskuskenttänä toimi Urheilupuisto, ”Urski”. Se oli 1970-luvun puoliväliin saakka vielä perinteinen urheilukenttä tiili- ja hiilimurskaratoineen. Urheilupuisto modernisoitiin 1975–1978 uudenaikaiseksi, yli 4000 katsomopaikkaa käsittäväksi urheilukeskukseksi. Myös maaseudulle rakennettiin uusia liikuntapaikkoja ja heikkokuntoisia kenttiä kunnostettiin. Varsinaisen läpimurtonsa urheilukenttien rakentaminen näyttää Savon maaseudulla saaneen 1950-luvulla, kun sodan taloudellisista seurauksista alettiin toipua. Esimerkiksi vuonna 1951 oli keskuskenttä rakenteilla 21:ssä Kuopion läänin kunnassa.⁶⁶¹

Suurten sisäurheilutilojen rakentaminen oli kallista puuhaa. Pitkään Savon kunnissa olikin tultava toimeen koulujen voimistelusaleilla. Ensimmäisiä sisäliikuntatiloja olivat uimahallit, joiden rakentaminen alkoi yleisemmin Suomen kaupungeissa 1960-luvulla. Kuopioon rakennettiin Savon ensimmäinen uimahalli vuonna 1969. Siinä on 50 metrin allas, toinen laatuaan koko maassa. Sittemmin maakuntaan on noussut 16 uimahallia lisää, joista puolet on rakennettu 1970- ja 1980-luvuilla. Käyttäjiä on ollut paljon, esimerkiksi vuonna 2001 kaikkiaan 1 129 202 henkeä.

Jääkiekkoilijat pelasivat Savossa 1970-luvulle tultaessa edelleen taivasalla. Savonlinnaan jäähalli saatiin 1978. Kuopion halli valmistui 1980, Mikkelin 1982 ja Iisalmen 1990. Vuoteen 2003 mennessä jäähalleja on Savoon noussut yhteensä yhdeksän. Suurimmat paikkakunnat ovat rakentaneet lisäksi keila-, squash- ja tennishalleja. Monitoimihalleista mainittakoon vuonna 1992 valmistunut Kuopiohalli. Sisätiloissa tapahtuva urheilu on näiden parannusten myötä Savossakin voittanut alaa ulkoilmaurheilulta.⁶⁶²

Haaveet vuoden 1940 talviolympialaisista virittivät keskustelun suurmäen saamisesta Puijolle. Hanke toteutui vuonna 1949, jolloin vihittiin Puijon suurmäki. Se oli Pohjoismaiden suurin. Suurmäen vihkiäiskilpailuissa 25 000 pääsylippua ei riittänyt, kun kansa halusi nähdä Suomen ensimmäisiä yli 80 metrin lentoja. Muovimäki Puijolle saatiin 1976. Uusi suurmäki K-120 valmistui vuonna 1998. Puijosta on ajan myötä kehittynyt monipuolinen hiihtokeskus Mikkelin Tornimäen ja Nilsiän Tahkon tapaan.⁶⁶³

Varsinaisten urheilupaikkojen lisäksi Savonlinnassa aloitti vuonna 1950 toimintansa Tanhuvaaran liikuntaopisto, jossa järjestettiin urheilu­ ja liikuntakasvatustyön koulutusta. Vuonna 1972 opisto muutettiin Kouluhallituksen alaiseksi urheiluopistoksi.⁶⁶⁴

MITALIEN MAKUA – MENESTYSTÄ LEVEÄLLÄ RINTAMALLA

Sotien jälkeen Savon urheilumenestys oli vielä perinteisten lajien varassa, kunnes 1970- ja 1980-luvuilla myös savolainen huippu-urheilu monipuolistui voimakkaasti uusien lajien myötä. Sellaisten savolaisten urheilijoiden kuin kävelijä Sari Essayahin, hiihtosuunnistaja Kaija Silvennoisen, moottoripyöräilijä Teuvo Länsivuoren, ampuja Sirpa Ylösen ja meloja Mikko Kolehmaisen kansainväliset saavutukset osoittavat, että maakunnan urheilumenestys lepäsi entistä leveämmällä rintamalla.

Perinteisistä lajeista hiihto on ollut suosituin ja menestyksekkäin urheilumuoto Pohjois­-Savossa. Ennen sotia Pohjois-Savo oli kansainvälisellä menestyksellä mitaten maan paras hiihtomaakunta. Merkittävin hiihtoseura oli kuopiolainen Puijon Hiihtoseura, joka järjesti kansainvälisiksi muodostuneet Puijon kisat jo vuonna 1916. Sotien jälkeen mainetta piti yllä Kiuruveden Jänteen 158-senttinen tekniikkataituri Paavo Lonkila, joka sai olympiakisoissa 1952 kultaa viestissä ja pronssia 18 kilometrillä, MM­-hopeaa viestissä 1950 ja Holmenkollenin 18 kilometrin voiton 1951. Seuraavat kaksi vuosikymmentä Pohjois-Savon hiihto ja mäkihyppy eli laskukauttaan. Hiihtomenestys oli lähinnä Suonenjoen Vasaman Liisa Suihkosen varassa. Suomen mestaruuksien ohella Suihkonen saavutti viestissä olympiahopeaa 1976. Seuraava kansainvälisen tason mieshiihtäjä oli Maaningan Jari Räsänen, jonka isä Veikko Räsänen, ”Räsä­Ukko”, oli myös ollut olympiatason hiihtäjä. Pohjois-Savon maakuntaviesti, iältään maamme vanhin (1908–) yhä vuosittain hiihdettävä viestinhiihto ansaitsee myös maininnan.⁶⁶⁵

Eteläsavolaisten hiihtomenestys oli 1930-luvulla lisääntyneestä hiihtoharrastuksesta ja vilkastuneesta kilpailutoiminnasta huolimatta Pohjois-Savon hiihtäjien saavutuksiin verrattuna melko vaatimatonta. Etelä-Savon suurhiihtäjistä ensimmäinen oli Anttolan Urheilijoiden Eero Kolehmainen, ”Hämytsaaren isäntä”, joka sai 50 kilometrillä Oslon olympiakisoissa 1952 hopeaa ja Cortina d’Ampezzon olympiakisoissa 1956 neljännen sekä MM-kisoissa 1958 viidennen sijan. Hän pystyi voittoon sekä Holmenkollenilla että Salpausselällä.

Häntä seurasi Sulkavan Urheilijoita ja Juvan Urheilijoita edustanut Kalevi Hämäläinen. Ensin tuli 30 kilometrin maailmanmestaruus ja pronssisija Suomen 4 x 10 kilometrin viestihiihtojoukkueen jäsenenä Lahdessa 1958 pidetyissä hiihdon maailmanmestaruuskisoissa ja kaksi vuotta myöhemmin kultamitali Squaw Valleyn olympialaisten 50 kilometrin hiihdossa. ”Kulta­ Kalevin” myöhemmistä saavutuksista parhaat olivat MM-kisojen pronssi 1962 sekä kolme Suomen mestaruutta. Mikkelin Hiihtäjien Arto Tiainen, joka alkujaan oli sääminkiläinen, sai 50 kilometrillä Innsbruckin olympiakisoissa 1964 pronssia sekä MM-hopeaa 1966 ja MM-­kisojen neljännen sijan 1962. Viestissä hän sai olympiahopeaa 1964, ja Holmenkollenilla hän voitti 50 kilometriä kahdesti. Tiaisen jälkeen eteläsavolainen hiihto vajosi reilun vuosikymmenen mittaiseen hiljaiseloon.⁶⁶⁶

”Suomen parhaaksi hiihtoseuraksi” 1980-luvulla kohonneen Mikkelin Hiihtäjien riveistä nousi seuraavakin huippuhiihtäjä Harri Kirvesniemi, joka poikkeuksellisen pitkällä kansainvälisellä urallaan saavutti 14 arvokisamitalia. Komea ura päättyi kuitenkin vuoden 2001 Lahden MM-kisojen dopingkäryyn. Samoissa MM-kisoissa Kangasniemen Kalskeen – toisen eteläsavolaisen suurseuran – Virpi Kuitunen voitti takaa-ajon, mutta kärysi dopingista seuraavalla kisamatkalla. Kuitunen säilytti kuitenkin maailmanmestaruuden. Muita menestyshiihtäjiä ovat olleet mm. Savonrannan Urheilijoiden Kalevi Mononen, Savonlinnan Hiihtoseuran Viljo Vellonen, Juvan Urheilijoiden Raimo Hämäläinen, Kangaslammin Kisailijoiden Pentti Pesonen ja Sulkavan Urheilijoiden Kati Pulkkinen.⁶⁶⁷

Mäkihypyn menestys on levännyt kuopiolaisten harteilla. Puijon Hiihtoseuran Matti Pietikäinen voitti ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruuden 1954 ja oli St. Moritzin olympialaisissa neljäs 1948. Hemmo Silvennoinen voitti Keski-Euroopan mäkiviikon 1955. Risto Laakkonen voitti mäkiviikon toisena kuopiolaisena 1989. Samana vuonna hän saavutti joukkuemäen maailmanmestaruuden Lahdessa, yhdessä toisen kuopiolaisen huippumäkimiehen Ari-Pekka Nikkolan kanssa. Nikkola saavutti urallaan yhdeksän arvokisamitalia. Kuopiolainen tähtihetki elettiin Albertvillen olympialaisissa 1992, jolloin joukkuemäen kultakvartetissa oli kolme kuopiolaista: Risto Laakkonen, Mika Laitinen ja Ari-Pekka Nikkola. Puijon Hiihtoseuran uusin huippuhyppääjä on Matti Hautamäki.⁶⁶⁸

Yhdistetyssä Suonenjoen Vasaman Rauno Miettinen saavutti hopeaa Sapporon olympiakisoissa 1972 ja Lahden MM-kisoissa 1978 sekä voitti viidesti Holmenkollenilla. Ampumahiihdossa hänen seuratoverinsa Mauri Röppänen oli viestissä olympiahopealla 1972 ja MM-pronssilla 1969. Pikaluistelussa Kuopion Luisteluseuran Eevi Huttunen voitti naisten pikaluistelun maailmanmestaruuden vuonna 1951 ja sai olympiakisoissa 3 000 metrillä pronssia vuonna 1960.⁶⁶⁹

Kansainvälisen kilpailun kiristyessä sotien jälkeen suomalaisten menestys jäi varsinkin yleisurheilussa yhä heikommaksi ja savolaistenkin mitalisaalis supistui olemattomiin. Korkeimmalle ylsi Lapinlahden Vedon kävelijä Sari Essayah, joka voitti 10 km:llä maailmanmestaruuden vuonna 1993 ja Euroopan mestaruuden 1994 sekä MM-pronssia 1991. Yleisurheilijoista mainittakoon myös Sulkavan Urheilijoiden maileri Ari Paunonen, joka voitti nuorten 1 500 metrin Euroopan mestaruuden vuosina 1975 ja 1977. Mikkeliläisen melojan Mikko Kolehmaisen olympiavoitto Barcelonan kisoissa vuonna 1992 on muistettava saavutus. Toinen savolainen kesäkisojen olympiamitalisti on mikkeliläinen voimistelija Onni Lappalainen, joka saavutti Helsingissä 1952 ja Melbournessa 1956 joukkuepronssia.

Palloilussa Savon seuroilla on ollut vahvaa menestystä, vaikka pesäpallosta ei olekaan tullut savolaislajia. Ainoastaan varkautelainen Puurtilan Kisa-Pojat on saanut SM-hopeaa 1964 ja 1965. Sen sijaan jalkapallossa on valtakunnallista menestystä tullut yllinkyllin. Laji alkoi muotoutua Kuopion ykkösurheiluksi jo 1930-luvulla. Se nousi vähitellen myös valtakunnalliseen tietoisuuteen. Tunnetuimmat seurat ovat olleet Kuopion Pallo-Toverit (KPT), sittemmin Koparit, ja Kuopion Palloseura (KuPS). Kolmantena oli Elo, joka pelasi mestaruussarjassa ensimmäisen kautensa 1969.

Kuopiolaiseen jalkapalloiluun kuului näppärä lyhytsyöttöpeli, tekninen taituruus ja vastustajan jujuttaminen. Pelityylin tavaramerkiksi muodostui lausahdus: ”Elä laakase, naatitaan”. Kuopiolaisen ja samalla koko maan jalkapalloilun johtotähti oli Aulis Rytkönen (s. 1929), josta tuli ensimmäinen suomalainen ammattilaisjalkapalloilija, kun hän siirtyi syksyllä 1952 Ranskaan Toulouse FC:n riveihin.⁶⁷⁰

KuPS pelasi mestaruussarjassa yhtenäisesti vuodesta 1949 alkaen vuoteen 1994, pitempään kuin mikään muu suomalaisseura. KPT nousi puolestaan ensimmäisenä sisämaan seurana mestaruussarjaan. KuPS on yksi Suomen menestyksekkäimpiä jalkapalloseuroja: 48 kautta pääsarjassa, viisi mestaruutta, kahdeksan hopeaa ja yksi pronssi oikeuttavat kaikkien aikojen tilastossa neljänteen sijaan. Suomen mestaruudet tulivat vuosina 1956, 1958, 1966, 1974 ja 1976. Vuonna 1982 oli jalkapallon mestaruussarjassa yhtäaikaa peräti kolme kuopiolaista joukkuetta, KuPS, Koparit ja Elo. Sittemmin kuopiolainen jalkapallo on pudonnut alempiin sarjoihin.⁶⁷¹

Toinen vahva palloilulaji maakunnassa on ollut lentopallo. Tässä yhteydessä ei voi olla nostamatta esille valmentaja Reino Kososta. Johdettuaan ensin Pieksämäen NMKY:n seitsemästi Suomen mestaruuteen ja neljästi hopealle hän siirtyi 1988 Varkauden Tarmon valmentajaksi ja johdatti joukkueen seuraavana keväänä Suomen mestaruuteen. Menestys jatkui vielä kahtena seuraavana kautena, jolloin saavutuksena olivat hopeamitalit. Mainitut kaksi menestysjoukkuetta yhdistettiin ja näin syntynyt uusi Keski-Savon Pateri voitti Kososen johdolla Suomen mestaruuden keväällä 1999. Savolaisista lentopalloilijoista mainittakoon maajoukkueen runkopelaajiin kuuluneet Jouni Parkkali ja Jouko Juvonen.⁶⁷²

Kolmas menestyslaji on ollut jääpallo. Warkauden Pallo -35 (WP 35) on ottanut enemmän mestaruuksia kuin mikään muu seura. WP 35:lla on 16 Suomen mestaruutta. Mestaruusvuodet ajoittuvat 1940-, 1950- ja 1990-luvuille. Mikkelin Palloilijoiden jääpallon huippuvuodet ja parhaimmat saavutukset ovat Suomen mestaruus 1968, SM-hopea 1969 ja pronssi 1970. Jääkiekossa Kalevan Pallo (Kalpa) ylsi SM­ hopealle kaudella 1990–1991. Joukkue putosi liigasta 1999, ja konkurssin jälkeisiä velkoja setvittiin pitkään. Savonlinnan Pallokerho ja Warkauden Urheilijat ovat myös pelanneet mestaruussarjassa. Jääkiekkoilijoista menestyneimpiä ovat kuopiolainen hyökkääjä Olli Jokinen (s.1978), josta tuli NHL-joukkue Florida Panthersin ja Suomen A-maajoukkueen kapteeni, sekä savonlinnalainen maalivahti Jarmo Myllys (s.1965), joka oli useita vuosia maajoukkueen ykkösveskari saavuttaen useita arvokisamitaleja.⁶⁷³

Alppihiihdossa Puijon Hiihtoseura nousi 1980-luvulla maamme ykköseksi ja seuran urheilijat kahmivat Janne Leskisen johdolla SM-mitaleita vuosikymmenen aikana melkein sata. Hiihtosuunnistuksessa arvokisamitaleille ylsivät Kaija Silvennoinen, Timo Mutikainen, Heimo Taskinen ja Matti Väisänen.

Suunnistuksessa Kangasniemen Erkki Kohvakka voitti Euroopan mestaruuden 1964. Kuopion Kolauksen Maire Rautakoski saavutti vuonna 1967 maailmanmestaruuksia keilailussa. Kun vielä todetaan, että Keijo (Keke) Rosbergin tie ammattilaiseksi, kansainvälisesti tunnetuksi ja juhlituksi FI-voittajaksi alkoi mikroautolla Iisalmessa, voidaan Savon urheilun sanoa huomattavasti monipuolistuneen sodanjälkeisenä aikana myös menestyksellä mitaten.⁶⁷⁴

Paitsi urheilijoistaan Savo tunnetaan myös urheilutapahtumistaan, joista mainittakoon Suomen suurin soututapahtuma Sulkavan Suursoudut, Mikkelin kuninkuusravit, Lapinlahden eliittikisat ja Puijon kisat.