Kaikkea edellisillä sivuilla kuvattua savolaista elämää on enimmäkseen leimannut tietty kasvusuuntaisen kehityksen johdonmukaisuus. Uudenkaupungin rauhasta lähtien sen väestö oli aikakauden kuluessa lisääntynyt moninkertaiseksi. Sen verontuotto oli enentynyt, tieverkko tihentynyt, teiden kunto kohentunut, peltoala laventunut, karjakanta kasvanut, kaupankäynti vilkastunut, lukutaito parantunut ja kaikkinainen hengenviljely käynyt syvemmäksi. Mutta ihmisyhteisön elämään on rauhanaikojen rakentavan työn ohessa kuulunut aina myös sotaa ja hävitystä. Sota särkee ehyitä kehityskaaria. Siinä taittuu moni kehityslinja lopullisesti ja enimmäkseen myös taantuu jo saavutettu taso. Mutta sittenkin sota on samalla ikään kuin jo sinänsä suuri kehitystekijä, uuden, usein entistä vireämmän kasvun ja uusien kehityslinjojen lähtökohta – milteipä kuin etenevän kehityksen edellytys.
Savokin joutui kuvatun kauden kuluessa kolmeen kertaan kokemaan omien rajojensa piirissä sotaisia vaiheita nimittäin Pikkuvihan aikana 1741–1743, Kustavinsodassa 1788–1790 ja Suomensodassa 1808–1809. Näiden sotien vaikutusta savolaisen yhteiskuntaelämän kehitykseen on edellisillä sivuilla jo monelta eri taholta valaistu. Tässä on tähteenä enää vain lyhykäinen kertomus itse sotatapahtumista.
1. PIKKUVIHA
Isonvihan jälkeinen rauhan ja vaurastumisen aika oli samalla ollut uuden sodan itämisaikaa. Suuressa pohjansodassa kärsitty musertava tappio oli kostettava, rajat saatava siirretyksi jälleen oikeille paikoilleen, entiset voittomaat valloitettava takaisin. Kansliapresidentti Arvid Hornin kukistuttua 1738 Ruotsin sovitteleva venäjänpolitiikka päättyi. Venäjä oli jo pari vuotta ollut sodassa Turkkia vastaan, ja ennenpitkää Ranskan politiikan tavoitteisiin kuului sitoa sen voimat toisellakin taholla, nimittäin Ruotsia vastaan käytävään sotaan, päästäkseen siten helpommin Venäjän liittolaisen Itävallan kimppuun. Lisäksi itse Venäjälläkin olot olivat sekavat keisarinna Annan kuoltua 1740 ja vallanpitäjien ollessa eripuraisia keskenään. Pietari Suuren tytär Elisabet pyrki siellä paraillaan itsevaltiaaksi, ja Ruotsin hattuhallituksen ontuva valtiotaito piti viisaana tukea Elisabetin pääsyä isänsä, Suuren pohjansodan voittajan, valtaistuimelle. Tehtiin diplomaattisia laskelmia ja naiivisti ne perustettiin naisellisen kiitollisuuden varaan. Valtaistuintaistelussa saamansa avun lunnaina Elisabet oli muka luovuttava Ruotsin menettämät maaakunnat takaisin. Lähes yksimielisesti salainen valiokunta päätti julistaa Venäjälle sodan, mikä sitten juhlallisesti tapahtuikin heinäkuun lopulla vuonna 1741,1
Mutta venäläiset olivat kyllä hyvin selvillä Ruotsin politiikan päämääristä ja jo hyvissä ajoin ryhtyivät varotoimiin. Jo lokakuussa 1739 esimerkiksi Jääsken kirkkoherra Punderus kertoi venäläisten perustaneen vahvoja varastoja pitkin koko rajan vartta ja oli sangen huolissaan vaarallisesta tilanteesta.2 Suomessa oltiin jo silloin yleisesti sitä mieltä, että venäläissota olisi päättyvä tappioon. Mutta Tukholman puoluekiihkoisia valtiomiehiä sota ei kylläkään arveluttanut.
Ruotsalaisten sotaintoa ei kuitenkaan vastannut samanlainen varusteluinto. Huolto oli tykkänään laiminlyöty, mikä oli erittäin arveluttavaa jo siitäkin syystä, että maassa oli sattunut peräjälkeen useita huonoja vuosia jopa täysiä katojakin. Sitä paitsi itse miehistönkin saanti oli kovin vaikeata. Savon väestöhistorian yhteydessä jo kuvattu Isonvihan karsimien pienten ikäluokkien nuorukais- ja miehuusikäiset polvet osuivat nyt juuri parahiksi siksi väestönkerrostumaksi, josta Hattujensodan rivimiehet piti nostatettaman. Pikkuvihan aattona oli sotamiesten pestaus rykmentteihin eritoten Savossa vielä entisestään kiristynyt. Vajaavahvuisena sinne oli kuljetettu Ruotsista pari värvättyä rykmenttiä, joiden täydennystarve vain huononsi maakunnan omien vakituismuodostelmien miesten saantia. Värväys tuotti olletikin siihen liittyvien pakkotoimien vuoksi jo alunalkaen suuria vaikeuksia. Pakkovärväys, jolla ruotsalaisrykmentteihin yritettiin ottaa miehiä, oli täysin värväysasetuksen (1727) vastaista. Jopa manttaaliin merkittyjä perintötalollisiakin ja kruununtilojen isäntiä oli pantu rulliin. Rykmenttien täydentäminen jatkui sangen laimeasti edelleenkin: helmikuuhun 1741 mennessä oli ainoastaan 43 miestä saatu kirjoihin. Näistä oli 15 Savosta siepattuja ”irtolaisia”.3
Rajamaakunnan ja rajalle koottujen joukkojen muonituskin oli täysin heitteillä. Huomattava määrä makasiiniviljoista ja muusta muonasta oli jo sodan kynnyksellä kulutettu joukkojen ylläpitoon ja katovuosten kiusaaman väestön tarpeisiin. Sitä paitsi vahvat sotilasvartiot pitivät rajan takana huolta siitä, ettei sieltä päässyt viljaa Kanta-Suomen puolelle tulemaan. Kaiken kukkuraksi kuiva kesä oli tärvellyt heinäsadonkin, joten rehunpuute oli armeijassa ja siviiliväestön keskuudessa tavaton. Helmikuussa 1740 Haminan varuskunnan tarpeisiin ei ollut tiedossa tynnyrillistäkään jyviä; oli vain nopeasti hupeneva leipä varasto.4
Vasta parin viikon kuluttua sodan julistamisesta lukien, elokuun 16:na, säikähdyttävä uutinen saatiin Savon kirkoissa kuulutetuksi. Siihen saakka maakunnassa ei ollut mitään tietoa vihollisuuksien alkamisesta.5 Kymijoen suulle kootut Ruotsin merivoimat raivoava kulkutauti teki oitis toimintakyvyttömiksi. Maa-armeija, jota oli yhteensä 18.000 miestä, oli jakaantuneena kahteen osastoon. Näistä toinen majaili Haminan läheisyydessä toinen noin puolineljättä peninkulmaa Lappeenrannasta lounaaseen Marttilan kylässä. Itse Lappeenrannan linnoituksessa oli vain vähäinen varusväki.
Sotatoimet alkoivat elokuun 21. päivänä. Sotamarsalkka Peter de Lacyn 16.200 miehen vahvuinen venäläisarmeija ylitti Lappeenrannan kohdalla rajan ja oli jo parin päivan kuluttua kaupungin edustalla, jonne vain Marttilan osasto oli komentajansa kenraalimajuri Karl Henik Wrangelin johtamana ehtinyt saapua mitättömän varusväen avuksi. Lappeenrannan taistelusta, elokuun 23:na, tuli sangen verinen. Puolustaja menetti noin puolet voimistaan kaatuneina, haavoittuneina ja vankeina. Kaupungin ryöstettyään ja poltettuaan vihollinen vetäytyi takaisin rajan taakse uusia voimia keräämään. Näistä sodan surkeista ensivaiheista Savon uusi maaherra Karl Johan Stiernstedt sai huhutietoja vasta syyskuun alkupäivinä Helsinkiin ollessaan siellä parhaillaan matkanteossa itäisen hallintoalueensa asioita hoitamaan.
Tällä välin oli Ruotsin armeijan uusi ylipäällikkökin, kenraali Karl Emil Lewenhaupt, mukanaan Ruotsista tullutta lisäväkeä etenemässä rajaseudulle, jossa kenraaliluutnantti Henrik Magnus von Buddenbrockin joukot maaherra Stiernstedtin tietämän mukaan ”täynnä palavaa intoa käydäksensä ryssän kimppuun” odottelivat miehistö- ja huoltotäydennystä.6 Lisäjoukkojen saavuttua alkoi surkean sodan offensiivisin vaihe. Lewenhaupt eteni pääarmeijan kera Viipuria kohti. Vähäisin syrjävoimin vallattiin Sortavala ja väestön mielialaa muokattiin julistuskirjaa levittämällä; tultiin Venäjän kansan pelastajina vapauttamaan sitä ulkomaalaisista ministereistä. Pietarissa syntyikin vallankaappaus, ja Elisabet julistautui hallitsijaksi mutta ei suinkaan sen jälkeen erehtynyt Tukholman valtiotaidon ounastelemaan hentomielisyyteen. Lewenhaupt puolestaan vitkasteli ratkaisevana hetkenä ja sen mentyä ohi joutui tyhjin toimin peräytymään takaisin rajalle. Siellä hän allekirjoitti joulukuun 6:na tarjotun välirauhansopimuksen. Ennenpitkää venäläiset kuitenkin ilmoittivat lopettavansa välirauhan, ja tämä oli tapahtuva maaliskuun alussa 1742.
Tällä välin oli sotajoukkoja vaille jätetyssä Savossa ja Karjalassa tehty kaikki voitava kotikonnun oma-apuiseksi puolustamiseksi. Avoimen rajan turvaksi oli nostatettu varamies joka ruodusta, varaväki varustettu ”vanhoilla kivääreillä ja ampumatarvikkeilla” ja miehet pantu sellaisille kohdille rajaa – Punkasalmelle, Jääskeen ja Kärnäkoskelle – jossa kenttäarmeijojen liikehtiminen oli mahdotonta mutta kylläkin vihollispartioista ainaista uhkaa. Puolustustahto oli maaherran kertoman mukaan erittäin voimakas. Oli tarjouduttu lähtemään jopa ”mies talosta”, ja rajantakaisenkin suomalaisväestön keskuudessa oli ollut venäläisvastaista liikehtimistä. Rajan yli oli sieltä tultu KantaSuomen puolelle ”joukoittain” mukana runsaasti jopa elintarvikkeitakin. Päällystöksi oli tälle nostoväelle pantu eronsaaneita mutta vielä tarpeeksi vireitä upseereita ja aliupseereita. Marraskuuhun mennessä oli väkeä koossa jo 700 miestä.7 Vihollispartioita liikkuikin rajaseudulla yhtämittaa nostattaen väestössä Isonvihan vielä vereksien sotamuistojen kiihoittamaa kauhua. Rajanpuolustusta tarkoittavat toimet eivät olleet kuitenkaan turhia. Vihollisjoukkiot näet eivät päässeet syvemmälle tunkeutumaan maakuntaan edes sittenkään, kun välirauha oli maaliskuun alussa päättynyt.8
Venäläisten pääarmeija ei tosin liikehtinyt ennen kesäkuuta 1742 Viipurista minnekään, mutta jo huhtikuun alussa maaherra Stiernstedtillä oli hallitukselle kerrottavana aivan toisenlaisia ja kylläkin huolestuttavia uutisia. Säämingin talonpojat olivat näet tuoneet rovastilleen Paul Krogiukselle viisi paketillista Venäjän keisarinnan Elisabetin nimissä annettuja julistuksia, joissa väestöä oli houkuteltu antautumaan eräänlaisena itsenäisenä valtakuntana keisarikunnan suojelukseen: ”Me mielelläm Suomme” – julistuksissa sangen kompastelevalla suomenkielellä huomautettiin – ”ja kaickilla curill sihen awollinen olla, että usein njmitetty Sumen Ruchtinacunda, jos se itzens Ruotsin wallan allda poies eroittaman ajwoitettu on, ja eij tästä edes nijn cuin nyt nijden mutamain Personain oman hyödytyxen pälle catzomisen tähden tapachtunut on, turmelewaisen Sodan ale annettu, nijncuin yxi wapa ja eij cennengän wallan alla olewainen ma häidän omainne tyköna itze cäskenänne ylös asetta hallituxen Sädyn, säncaldaisen perustuxen pälä ja sen caldaisen oickias Wapauxes pysy, nijn cuin se häidan omaxi hyödytyxexi ja alati pysywäisexi wahwistuxexi, ja sen saman häidän oman tachtons päran asetetan, ja itze toiwåtta taitawat.” Maaherra Stiernstedt toimitti paketit heti edelleen Lewenhauptille Haminaan ja lähetti kiireesti kirkkoherroille kuulutukset luettaviksi. Saarnastuoleista oli väestölle annettava tarpeellisia varoituksia.9
Keisarinna Elisabetin manifestin sanonta oli erittäin taitavaa sotapropagandaa, eikä väestön moraalisen vastustuskyvyn murtaminen jäänyt Savossa suinkaan vaikutuksia vaille. Tässä yhteydessä tarvitsee vain viitata siihen ilmeisesti melko innostuneeseen hankkeeseen, joka maakunnan papistolla oli kesällä 1742 vireillä maan saattamiseksi uuteen valtiolliseen asemaan. Separatistisia ajatuksia onkin ilmeisen ahkerasti pohdittu Savon sivistyneistön piirissä. Mäntyharjun kirkkoherra Z.achris Cygnaeus kertoi Ryönän hovista syksyllä 1742 kaikille Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin rovasteille, kirkkoherroille ja kappalaisille lähettämässään kirjeessä, kuinka hän oli näiden valtuuttamana matkakumppaniensa kornetti Rudolffin ja Argillanderin kera keskustellut Viipurin kuvernementinkansliassa maan asioiden saattamisesta uudelle tolalle. Tämä oli tapahtuva lähinnä Holstein-Gottorpin herttuan suojeluksen alaisena. Jo keväällä 1742 Sysmän säätyläiset olivat esittäneet samantapaisia ajatuksia venäläisten ylipäällikölle. Nämä olivat osaksi sukulaissuhteissa sekä Hämeen- että Savonlinnan taistelutta antautuneeseen päällystöön. Kaikkialla hankittiin innokkaasti suojakirjoja, ja kun sota oli menetetty, monet siirtyivät rajan yli.10 Oli kuin olisi separatististen ajatusten ja hankkeiden tihentynein vyöhyke kulkenut maan itäistä kuvetta pitkin, sulkenut piiriinsä osia koko Savon ja itäisen Hämeenkin säätyläistöstä aina Päijänteelle saakka ja aikanaan sitten jatkunut itäiseltä Uudeltamaalta Viaporin upseeristoon asti. Rajamaakunnissa, huonojen yhteyksien takaisilla valtakunnan liepeillä, oli jo vanhastaan ollut havaittavana eräänlaista hataruutta, erilleen paasemisen pyrkyä, jota kaukana keskuksessa olevan hallituksen ote ei pystynyt täysin tukahduttamaan. Näin oli olletikin valtakunnan itäisillä äärialueilla. Siellä oli 1700-luvulla tärkeä mielialan muodostus käymässä.11 Seikan valaiseminen vaatii erillisen tutkimuksen. Tässä on palattava Hattujensodan surkeita vaiheita kuvaamaan.
Kesän tultua (1742) venäläiset aloittivat jälleen varsinaiset sotaliikkeensä. Rannikkomaantietä pitkin heidän pääarmeijansa – noin 25.000 miestä – eteni Viipurista Haminaa kohti. Täällä, Mäntlahden kapeikossa Haminan itäpuolella, Lewenhaupt yritti aluksi vastarintaa, mutta vetäytyi sitten Haminaan, poltti sen ja perääntyi vihollista edes näkemättä – ensin Kymijoelle ja siitä edelleen Porvooseen ja Helsinkiin. Samanaikaisesti mutta hieman ripeämmin amiraali Siöstiernan komentama linjalaivasto perääntyi niinikään Helsinkiin, jossa sitten elokuun 24. päivänä 1742 tapahtui yleinen antautuminen. Tällöin olivat ylämaassa jo antautuneet sekä Hämeenlinna että jo kauas selän taakse jäänyt Savonlinnakin, ja helposti herpautui tarkoitukseton vastarinta myös Kajaaninlinnassa. Koko maan miehitys tapahtui vastarintaa kohtaamatta.
Savo ei ollut näissä vihanpidon jatkovaiheissakaan toki jäänyt ihan osattomaksi sotakokemuksista. Vihollispartiot, joiden hyökkäyksiä varoen maaherra Stiernstedt oli nostattanut siviiliväkeä aseisiin, eivät tosin päässeet koko sodan aikana vapaasti maakunnassa mellastamaan, mutta Kymen, Lappeen ja Jääsken eniten kärsineiden kihlakuntien lisäksi myös eräät itäisimmät Savonkin liepeet nimittäin alisen kihlakunnan Kerimäen ja Säämingin pitäjät jonkin verran kärventyivät. Heti aselevon päätyttyä maaliskuun alussa viholliskenraali Fermorilla näet alkoi olla ”kovaa halua” koko Savonmaan hävittämiseen. Maaherra Stiernstedt sai kuitenkin nopeasti kokoon kapteeni Paul Didrik Bettken komennettavaksi 70 rakuunaa, 200 hiihtomiestä varaväestä ja 50 miestä Savonlinnan varusväestä, jotka maaherran antamien ohjeiden mukaisesti karkoittivat vihollisen maakunnasta Parikkalan pitäjään saakka. Siellä saatiin panttivangiksi seurakunnan kirkkoherra Kristian Kajander, Stiernstedtin tietämän mukaan keisarinnan hyvä suosikki. Kerimäellä vihollinen kuitenkin ehti polttaa kymmenkunta taloa ja myöhemmin Säämingin pitäjässä kuusitoista. Karjalassa rahvas nousi omia pitäjiään puolustamaan.12
Näissä kahakoissa oli jouduttu jo kevääseen saakka. Suven mukana tulivat sitten sulat vedet ja partiosodan luonteen mukaisesti uudet, kesään kuuluvat vaaratkin. Lappeenrannassa vihollinen rakensi itselleen lauttoja, sai käsiinsä joukon veneitä ja uhkasi sieltä käsin vesireittejä käyttäen hävittää koko Saimaan ranta-asutukset. Veneitä polttamalla ja muullakin tavalla rajanpuolustusta yhä vahvistaen sen toiminta saatiin kuitenkin vähitellen talttumaan.13
Itse sotatoimien aika, 1741–1742, koettelikin Savoa suuremmassa määrässä muunlaisena rasituksena kuin varsinaisena miekan ja tulen tuhona. Jo silloin ja jatkuvasti koko Pikkuvihan ajan maakunnassa oli yhtämittaista kyyditsemistä, elintarpeiden, rehujen ja ajokkien ottoa. Sodan päätyttyä maaherra Stiernstedt kertoi hallitukselle Savon oloista, että ylinen kihlakunta säästyi sodan aikana kokonaan venäläisten joukkojen hävityksiltä ja myös molempien kruunujen sotaväen läpimarsseista ja majoituksista. Sitä vastoin sen oli omin voiminensa täytynyt ylläpitää kapeikoissa vahvoja vartiostoja, panna muiden kihlakuntien mukana varaväen lisäksi uudelleen kuntoon koko vakituinen Savon rykmentti ja Karjalan rakuunain savolaiskomppaniat. Elokuussa 1742 tapahtuneen Savon miehityksen jälkeen maakunta oli ollut sitten yhtämrttaisten venäläisten majoitus- ja kyydinantorasitusten alaisena. Sitä paitsi sitä uuvutti ankarasti jo sotatoimien ajoista lähtien kenttäarmeijan tarpeita varten toimeen pantu ja myöhemmin miehityskautenakin muona- ja rehuvarojen luovutus ja kuljetus,14 Pikkuviha oli Savolle ennen kaikkea huoltorasituksen ankaraa aikaa.
Sodan päättyessä 1743 Turun rauhaan uusi raja siirtyi Savon Hepeille saakka, Savonlinnaa kiertäessään parin peninkulman etäisyydeltä (siv. 500) se leikkasi Kerimäestä kaksi kolmannesta kirkkoineen pappiloineen kaikkineen ja Säämingistä seitsemää kylää lukuun ottamatta kirkon ja kaiken muun Venäjän puolelle rajaa, samoin Sulkavasta 17 taloa, Rantasalmesta 30 taloa ja Mäntyharjun seurakunnasta kolmanneksen ynnä kirkon ja pappilat myös. Savosta oli tullut todella rajamaakunta.
2. KUSTAVINSOTA
Hattujen sodan tulos, tappio ja rajan siirtyminen yhä lähemmäksi valtakunnan ruotsalaista keskustaa, pakotti Tukholman hallitusmiehet yrittämään valta-alueensa itäisen kyljen tehokkaampaa puolustamista. Eritoten linnoituksia ja laivastoa oli vahvistettava. Ehrensvärdin johdolla rakennettiin Viapori Helsingin luonnonsatamien suojaksi. Savon tapulikaupunki Loviisa sai Mustasaaren linnoituksen turvakseen, ja sitä paitsi Kymijoen varteen nousi pieniä maalinnakkeita uuden rajan vahvistukseksi. Rannikkopuolustusta tehostettiin luomalla matalakulkuinen saaristolaivasto ja Saimaalle perustettiin pieni järvilaivasto, jonka tukikohtana oli Varkauden Laivanlinna (siv. 746). Ltsäksi siellä oli suurehko kruununmakasiini, asehuone ja vähäinen linnoitus.
Valtakunnan puolustusharrastusten vaikutuksesta Itä-Suomi kohosi muutenkin 1700-luvun loppupuolella, eritoten Kustaa III:n hallituksen alkuaikoina, sangen keskeiseen asemaan maanpuolustusta lujittavien hankkeiden ja toimenpiteiden näyttämönä. Eversti Yrjö Maunu Sprengtportenin johtoon alistettu kevytvarusteinen Savon prikaati (siv. 374) ,sai aivan uudenlaisen taktiikan mukaista sotilaskoulutusta samoin kuin myös sikäläinen päällystö ensin Ristiinan Brahelinnan everstinpuustellissa ja sitten Rantasalmen Haapaniemen sotakoulussa. Mikkelin ja Rantasalmen sotapelimanööverit tulivat melkoiseen maineeseen opettavaisen havainnollisuutensa, joukkojen tarkoituksenmukaisen varustuksen ja hyvän kurinsa vuoksi. Juuri Savon rajaseudun luonnonsuhteisiin sopeutettaessa sai Sprengtportenin suunnitteleman muotonsa uusi koulutusohjesääntö, jota aikoinaan pidettiin koko Euroopan etevimpiin kuuluvana. Itse asiassahan se merkitsi – tosin ohimenevästi – sotilaallisen koulutustason kohottamista yleiseurooppalaisittainkin katsoen aivan uudenaikaiselle, kehityksen kärkeen kuuluvalle tasolle.15
Se jo yli neljän vuosikymmenen jatkunut rauhantila, joka oli kulunut hattujen surkeasta sodasta, oli niinmuodoin kyllä melkoisesti vahvistanut sotilaallisen rajanpuolustuksen edellytyksiä mutta samalla myös ikään kuin huomaamatta jäytänyt eritoten Itä-Suomessa asujainten puolustustahtoa. Ruotsin hallitus oli tosin paikkaillut itäisen suojamuurinsa sortumia, mutta yhä pahemmin pelästyttäviä tosiseikkoja merkille pannen rajaseutujen väestö joutui jatkuvasti toteamaan, että raja ei sittenkään edes rauhan aikana saati sitten sotatilassa pystynyt estämään rajantakaisten harjoittamaa mielivaltaa. Toiveikkuus Savon puolustusmahdollisuuksiin nähden vaihtui etenkin 1780-luvun mittaan kasvavaksi epävarmuudeksi, kun puolustussuunnitelmissa kallistuttiin siihen vaihtoehtoon, että maassa olevan sotaväen oli sodan sattuessa vetäydyttävä länteen odottamaan apua Ruotsista käsin.16
Mielialan muodostuksen kannalita uuden puolustussuunnitelman lamauttava vaikutus oli sangen tuntuva erittäinkin juuri itäisessä maakunnassa niiden rajanpinnan tapausten vuoksi, joihin äsken jo viitattiin. Vuosikymmenestä vuosikymmeneen Savon ja Karjalan metsäisissä rajapitäjissä jouduttiin puolustusta vailla kokemaan, että Ruotsin kruunu oli kykenemätön suojelemaan valta-alueensa koskemattomuutta ja alamaistensa henkeä ja omaisuutta. Rajantakaiset rosvojoukot ahdistelivat ehtimiseen asukkaita, ryöstivät kaskiaumoja ja naurishautoja, teurastivat karjoja, tappoivat ihmisiä ja tekivät läksiäisiksi rajan pirteistä rovioita. Maariidoissa, jotka koskivat rajanylistä tilusten nautintaa, Kanta-Suomen puoliset asukkaat alkoivat ajanmittaan jäädä yhä yleisemmin lain turvaa vaille. Venäjänkin puolella jo huomattiin (1783), että Ruotsin hallitus ei halunnut puuttua itäisen läänin asukkaiden rajanylisiin riitoihin, toisin sanottuna, ei pystynyt suojelemaan näiden omaisuutta. Yhä musertavammalta alkoi rajantakaisten realiteettien paino tuntua itäisessä läänissä. Ja toisaalta taas monet yhdistävät seikat, erittäinkin rajan silpomien pitäjien yhteinen seurakuntaelämä, ikäänkuin sulattivat rajantakaista suomalaisaluetta muun Suomen yhteyteen. Sinne pyrki kauppa jatkuvasti suuntautumaan (siv. 739) eikä valtakunnan raja pannut pitävää sulkua edes väestönliikkeillekään (.siv. 65). Rajantakainen Suomi sekä hirvitti että houkutteli. Vain raippakomentoisen lahjoitusmaajärjestelmän epäkohdat ja ylikanteen otettuna rajanylisen elämänmenon kiristyvä yleiskehitys vähensivät jonkin verran rajantakaisen maailman houkutuksia.17
Tällaisten tosiasioiden tuntumassa ja mielialojen vallitessa maakunta joutui jälleen kokemaan uuden sodan vaiheita. Sota alkoi kesäkuun lopussa 1788 Puumalan Vuolteensalmella tapahtuneen – tai, kuten tiedetään, järjestetyn – venäläisten rajanylityksen takia. Aihe oli tietenkin täysin muodollinen. Olihan näet vastaavia, nimenomaan myös sotilaspartioiden, rajanylityksiä tapahtunut jo aikaisemminkin. Sekä sisä- että ulkopoliittiset suhdanteet olivat kuitenkin Ruotsin kuninkaan kannalta nyt sellaiset, että vähäinenkin idässä sattunut rajanpinnan risahdus riitti sodan syyksi. Pian olivat joukot koossa, huoltokin yleisesti arvioituna melko hyvällä kannalla, sota alussa, kuningas kuin soitimella.
Ensimmäiset sotaliikkeet tapahtuivat Savossa.18 Mikkelin muonavarastoja suojaamaan lähetetty everstiluutnantti Karl Gustaf Ehrnrooth puolusti asemiaan sitkeästi Kärnäkoskella ja uuvutti vihollisen tällä taholla niin hyvin, että se vetäytyi ennenpitkää takaisin Lappeenrantaan, vaikka tosin suomalaistenkin oli välillä peräydyttävä Ristiinan Kyyröön saakka. Samaan aikaan, kun Ehrnroothin miehet pidättelivät vihollista Kärnäkoskella, Savon prikaatin komentaja eversti Berndt Johan Hastfer marssitti saamiensa ohjeiden mukaan joukkonsa Savoninnaan, valtasi kaupungin ja pani linnoituksen varsin tarkasti piiritykseen, ”niin ettei kissakaan sieltä karkaa”, kuten hän kuninkaalle kehaisi. Mutta ennenpitkää ote kyllä Savonlinnassa herposi. Syynä oli sotatapahtumien yleinen kulku.
Pääarmeijasta alkoi näet kuulua merkillisiä uutisia. Sanottavaa vastarintaa kohtaamatta se oli ensin edennyt Haminan liepeille saakka ja pysähtynyt sitten siellä Summan ja Husulan kyliin. Mutta jo ihan käden ulottuvilla ollutta, ilman tykistöä puolustautunutta kaupunkia valtaamatta armeija oli sitten äkkiä perääntynyt takaisin rajalle, Summan osasto Korkeakoskelle ja Husulan joukot täydessä epäjärjestyksessä kuin pakokauhun lyöminä Liikkalaan. Upseeristo oli alkanut politikoida. Liikkalasta oli majuri Johan Anders Jägerhorn lähetetty viemään kirjettä keisarinnalle. Sota siinä laittomana tuomittiin, rauhantahtoa vakuutettiin ja pyydettiin raja-alueiden palauttamista muun Suomen yhteyteen. Ei ole täyttä varmuutta siitä, mitä muuta Jägerhornin omat suulliset ja kirjalliset tämän Liikkalan kirjeen täydennykset ovat tarkoittaneet, mutta eräänlaisena kaukotavoitteena niissä kylläkin tuntui Suomen täydellinen ero Ruotsista. Jägerhornin Pietarissa ollessa oli sitten sotajoukossa syntynyt vielä toinenkin, laveampi, liitto, joka sovittiin Anjalassa ja jonka tarkoituksena oli taivuttaa kuningas rauhantekoon ja kutsumaan valtiosäädyt koolle. Sprengtportenin lanko, eron saanut kapteeni Lars Reinhold Glansenstierna, saapui sitten Savoon taivuttamaan prikaatin upseereita Anjalan liittoon. 0lavinlinnan piiritys lopetettiinkin tuotapikaa, ja Savon joukot siirtyivät Rantasalmelle. Siihen päättyivätkin sotatoimet Savossa tältä vuodelta (1788); miehistö sijoitettiin lokakuussa talvimajoitukseen Puumalan, Sulkavan, Rantasalmen, Mikkelin ja Ristiinan pitäjiin.
Savossa tapahtuivatkin seuraavan vuoden merkittävimmät sotaliikkeet. Talvikauden ikään kuin sanoitta sovittua aselepoa pidettyään pitkin rajaa sijoitetut partiot alkoivat heti kevään tullen kahakoida keskenään, Punkassa, Liiansaaressa, Myllysillassa, Härkäsillassa, Pulkkiassa ja Karjalan puolessa. Näissä kahakoissa kevät oli jo kulunut suveen saakka. Väliaikaa venäläiset olivat käyttäneet hyväkseen valmistellakseen yleistä hyökkäystä Savoon. Sen piti tapahtuman kolmena kolonnana Sulkavalle, Puumalaan ja Ristiinan Kyyrön kautta Mikkeliin. Kyyröön sijoitettu vähäinen porilaisten ja savolaisten joukko ei pystynyt torjumaan ylivoimaista vihollista. Parempi paikka tehdä vastarintaa oli Porrassalmella, seitsemän virstan päässä Mikkelistä etelään. Tässä päätettiin vihollinen pysähdyttää mihin hintaan hyvänsä, sillä prikaatin suurimmat muona- ja ammusvarastot olivat selän takana Mikkelissä, ja aseman menetys olisi merkinnyt yhteyksien katkeamista pääarmeijaan.
Porrassalmen taistelusta kesäkuun kahdentena- ja kolmantenatoista tuli verinen mutta menestyksellinen, vihollista uuvuttava ja viivyttävä puolustusvoitto. Itse taistelun kulkua on eräs sen maineikkaimmista osanottajista, Georg Karl von Döbeln, kuvannut seikkaperäisesti. Karkoitettuaan suomalaisten vähäisen mutta sitkeästi puolustautuneen etuvartion Kyyröstä venäläisten päävoima, noin 6000 miestä, eteni Ristiinan maantietä Porrassalmelle kesäkuun kahdennentoista iltapäivällä. Savon prikaatin komentaja Kurt von Stedingk oli saanut siihen kootuksi puolustusasemaan vain noin 600 miestä. Vihollisen ylivoima oli siis kymmenkertainen. Puoliyön jälkeen venäläiset aloittivat kiivaan ammunnan patteristaan, joka oheiseen karttapiirrokseen on merkitty kirjaimella a. Ennen pitkää suomalaisten kahdelta tykiltä, jotka oli sijoitettu salmen pohjoispuoliselle mäelle kahden puolen maantietä, ammukset alkoivat loppua, joten tykkien antama tulituki juuri silloin lakkasi, jolloin sitä olisi taistelun telmeessä kaikkein kipeimmin tarvittu. Puolentoista tunnin tykistövalmistelun jälkeen, klo 7.30 aamulla, venäläisten joukot etenivät kolonnana patterinsa ohi ja kävivät salmisillan (m) yli pistinhyökkäykseen. Suomalaisten ammuspuutteessa vaienneet tykit vetäytyivät tässä vaiheessa taakse päin, kiväärimiehet asettuivat aivan kukkulan laelle ja ottivat siinä vihollisen vastaan ”rivakalla ammunnalla ja pitkin pistimin” pakoittaen siten sen pysähtymään mäen juurelle parinkymmenen askeleen päähän itsestään. Suomalaisten tuli teki vihollisen sulkeutuneissa, salmisillan mäen juurelle saakka ulottuvissa rivistöissä tuhoisaa jälkeä. Näin jatkui taistelun telme kello 8 saakka aamulla. Molemmin puolin oli mieshukka melkoinen sekä kaatuneina että haavoittunreina. Vielä pahemmiksi kävivät miehistötappiot suomalaisten puolella sen jälkeen, kun vihollinen olitehottomasta hyökkäysyrityksestä luovuttuaan vetäytynyt takaisin salmen eteläpuolella olevalle kukkulalle, levittäytynyt kahden puolen tietä ja alkanut tulittaa nyt samassa tasossa olevia suomalaisten asemia myöskin kukkulalta d ja rakennusrykelmästä b. Tulitusta, joka tunnin ajan keskittyi suomalaisten asemiin suunnilleen nykyisen muistomerkin paikkeille, seurasi vihollisen vetäytyminen kukkulan c taakse ammustäydennystä ja haavoittuneiden pois korjaamista varten. Tykit sitä vastoin tulittivat jatkuvasti Porrassalmen puolustajia, jotka vasta kello 12 aikaan saivat Mikkelistä kahta tykkiänsä varten ammustäydennystä. Vihollisen toinenkin hyökkäysyritys torjuttiin. Sitä johtanut Sprengtporten haavoittui vaikeasti salmen ja kukkulan välisessä maastossa. Vasta kello 6 iltapäivällii Porrassalmen puolustajat saivat pohjalaisjoukkoja ja lisäksi yhden tykin avuksensa. Silloin vihollinen luopui taistelusta ja peräytyi Ristiinaan. Taistelu oli päättynyt kestettyään lähes 20 tuntia. Vähäinen, aika-ajoin pakokauhun lamauttama suomalaisjoukko oli saavuttanut loistavan puolustusvoiton.19
Jo ennen taistelun alkamista Porrassalmen puolustuksessa oli otettu huomioon saarrostusmahdollisuus ja sitä varten asetettu varamiehiä kukkulalle h ja erittäinkin pyritty varmistamaan oikealla sivustalla Tuukkalan suunta. Niinpä Porrassalmi ei lopullisesti pysähdyttänytkään vihollisen etenemistä. Muutaman päivän kuluttua venäläisten samassa paika:ssa uudistama ja Tuwkkalan kautta suoritetulla kieritoliikkeellä tukema hyökkäys pakotti Savon armeijan peräytymään pohjoista kohti, ensin Juvalle ja sieltä edelleen Joroisiin. Mikkelin vara:stot osaksi saatiin evakuoiduksi osaksi räjäytettiin ilmaan tai poltettiin, ja kohta olivat kasakat ja baskiirit näillä seuduilla mellastamassa.
Savossa tapahtunut perääntymisliike pakotti kuninkaan johdossa olevan armeijaosaston yrittämään hyökkäystä Lappeenrannan suuntaan. Tarkoitus oli tällä liikkeellä taivuttaa venäläiset perääntymään Savosta. Vaikka retkestä, Utin malmin tilapäismenestystä lukuun ottamatta, tulikin eteläisen armeijan kannalta turha ja hyödytön, koitui se kuitenkin Savossa vallinneelle tilanteelle suureksi helpotukseksi. Jo heinäkuun alussa venäläisten oli peräännyttävä miltei koko rajan länsipuolisesta Savosta.
Savon tilannetta oli sitä paitsi omiansa suuresti helpottamaan se, että Savonlinnasta edennyttä vihollisen oikeaa siipeä vastaan Rantasalmen Parkunmäellä suoritettu rohkea hyökkäys päättyi suomalaisten voittoon. Parkunmäen taistelun hyökkäyssuunnitelma oli pääkohdissaan sellainen, että porilaisista ja pohjalaisista muodostetun pääjoukon oli kierrettävä vihollisen asemien länsipuolitse Hiltulan kylän kautta venäläisten selustaan ja siten hyökättävä etelästä käsin Parkunmäelle, johon vihollisia oli keskittynyt alun toistatuhatta miestä. Savolaisten tehtäväksi jäi majuri Gahnin johtamina samanaikaisesti edetä Rantasalmen–Savonlinnan maantien suunnassa pohjoisesta, Puikon sillalta päin. Suurin ponnistuksin pääjoukko pääsi eversti Stedingkin ja everstiluutnantti Ehrnroothin johtamina Osikonmäen–Kolkonpään maantietä ja sitten Hiltulan kautta silloin vielä tietöntä taipaletta aseita ja varustuksia kantaen kello 4 aamulla heinäkuun 21. päivänä maantien varteen venäläisten selän taakse Laitisen torpan tienoille lähelle nykyistä Korholan tienristiä. ”Taistelu alkoi klo 6 tienoilla, jolloin venäläiset huomasivat selustaansa kiertäneet joukot ja avasivat Haukkalan talon luona maantien itäpuolella olevista paitereistaan tulen näitä vastaan. Suomalaiset lähtivät etenemään maantien suunnassa pohjoista kohden ja eräs jääkäriosasto kapteeni Brusinin johdolla kiersi Haukkalan patterien itäpuolelle, ja hyökkäsi idästä niiden kimppuun. Kaikki tämä sai venäläisten vastarinnan murtumaan, ja he lähtivät epäjärjestyksessä peräytymään tietä myöten Rantasalmelle päin jättäen leirinsä, kuormastonsa ja osan tykistöäänkin suomalaisten käsiin. Tie nousi kuitenkin pystyyn Hukkalan mäellä, sillä siellä oli vastassa Puikonkosken suunnassa edennyt majuri Gahnin johtama suomalainen joukkoosasto. Juuri tällä mäellä on nykyisin taistelun muistomerkki.” (SOININEN).20
Parkunmäen taistelun jälkeen vihollista ajettiin takaa Sääminkiin saakka. Laitaatsillalle sen enempi liikehtiminen sitten pysähtyikin, ja ”aseellinen rauha” vallitsi tämän jälkeen Savossa koko syksyn. Talvioperaatiot eivät kuuluneet vielä sen aikaisiin sodankäyntitapoihin, ja niinpä joukot pantiinkin marraskuussa talvimajoitukseen osaksi Kallislahteen osaksi Pirttimäkeen ja Mikkeliin. Savon prikaatin komentaja, Parrkunmäen voiton johdosta kenraalimajuriksi ylennetty Kurt von Stedingk sijoitti tässä vaiheessa pääkortteerinsa Sulkavan kirkolle.
Seuraavan vuoden operaatiosuunnitelmat rakentuivat siihen, että ratkaisu oli saavutettava merellä. Maasotatoimilla oli oleva vain harhauttamistarkoitus. Jo huhtikuusa alettiinkin taistelutoimintaa jatkaa siten, että Mikkelin seuduille koottu uusi, kenraalimajuri Armfeltin komentama prikaati karkoitti vihollisen lujista asemista Partakoskella ja Kärnäkoskella, jotkavahvoista vastahyökkäyksistä huolimatta pidettiin hallussa. Myöhemmin, toukokuun 5. päivänä, Stedingkin johtama Savon prikaati torjui voitokkaasti venäläisten yöllisen hyökkäyksen Pirttimäellä, mutta sen jälkeinen toimettomuus aiheutti sen, että vihollista ei saatu Puumalasta karkoitetuksi, ja myös etelämpänä, Kymijoen suunnalla, oli kuninkaan joukoilla epäonnea. Vain vaivoin saatiin siellä jo rajan yli tunkeutunut vihollinen painetuksi takaisin Kanta-Suomen puolelta. Nyt oli tullut aika saattaa suunnitellut merisotatoimet päätökseen. Haminalahden ottelun ja Viipurin ”kujanjuoksun” jälkeen ratkaiseva meritaistelu käytiin Ruotsinsalmessa, ja siellä saavutettuun voittoon päättyi samalla koko sota.
Kolmivuotisista taisteluista uupuneina Ruotsi ja Venäjä tekivät elokuun 14. päivänä Värälässä rauhan, joka jätti rajat ennalleen. Savokaan ei niinmuodoin saanut oloihinsa sitä tärkeää helpotusta, minkä Savonlinnan ja siis myös sitä ympäröivän, savolaispitäjiä syvältä silpovan alueen liittäminen muun Suomen yhteyteen olisi sille tuottanut. Rauhanneuvotteluissa tästä oli kylläkin ollut kysymystä, mutta sota oli osoittanut, ettei Ruotsi pystynyt enää aseillakaan saamaan itärajansa korjausta aikaan enempää kuin rauhankaan aikana suojelemaan rajamaakunnan asujainten kansalaisoikeuksia. Tästä oli ollut kokemuksia jo ennen sotaa ja oli oleva – yhä yltyen – sen jälkeenkin. Vasta kolmas sota, jonka jalkoihin maakunta jälleen joutui, oli tuottava Savolle vapautuksen rajaseudun kiroista.
3. SUOMENSOTA
Vain vajaat kahdeksantoista vuotta rauhantilaa oli kestänyt, kun uusi sota liittyi taas uutena vaiheena siihen Pohjois-Euroopan uudelleen hahmottumiseen, johon kehitys oli kuin sormi ojossa viitannut aina Isonvihan ajoista asti. Jo kaksi kertaa Venäjä oli valloittanut Ruotsilta Suomen, kahmaissut siitä kaakkoisia alueita valtapiirinsä yhteyteen mutta antanut toki vielä loput takaisin. Nyt oli tullut aika iskeä Ruotsi kilvettömäksi, irroittaa siitä sitä suojaava itäinen ruhtinaskunta, siirtää valtakunnanraja savolaispitäjistä Pohjanlahteen.
Uudella sodalla oli tietenkin myös suurpoliittinen taustansa. Ranskan keisari Napoleon Bonaparte oli osaksi asevoimin osa:ksi diplomaattista taitoa käyttäen nujertanut Euroopan suuria ja pieniä valtakuntia, ja vihdoin oli Venäjäkin suostunut Ranskan kanssa liittoon, jonka tarkoituksena oli Englannin vastarinnan murtaminen. Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf, jolle Napoleon ei ollut suinkaan lähinnä suuri sotapäällikkö vaan paremminkin Ilmestyskirjan apokalyptinen peto, uhmaili ja ärsytteli tätä Euroopan vahvaa miestä käymällä häntä vastaan Pommerissa taitamatonta ja tappioon vievää sotaa. Ei edes Venäjän ja Ranskan liittokaan, joka 1807 sukeutui Tilsitissä, saanut Ruotsin itsepintaista hallitsijaa taipumaan liittoon Napoleonin kanssa Englannin sulkemiseksi Itämereltä. Häntä pidätti myös huoli taloudellisista menetyksistä, jotka kauppayhteyksien katkeaminen Englantiin olisivat Ruotsille aiheuttaneet. Sen vuoksi Venäjän keisarin Aleksanteri I:n, Kustaa Aadolfin langon, tehtäväksi jäi Ruotsin painostaminen vaikkapa pakolla katkaisemaan suhteet Englantiin, ja pakko merkitsi tässä tapauksessa venäläisten joukkojen tunkeutumista valtakunnan itäiseen kylkeen, jossa Savo oli jälleen etuvartioasemassa. Tilsitissä ei sovittu vielä Suomen lopullisesta kohtalosta. Sota muuttui varsinaiseksi valloitukseksi vasta kun taistelujen jo alettua kävi ilmi, ettei Napoleon ollut halukas myöntymään Venäjän hyvittämiseen sillä suunnalla, joka Aleksanterin kannalta oli tärkein, nimittäin Turkin alueilla.21
Venäläisiä joukkoja oli keskitetty Suomen rajan läheisyyteen jo syksyllä 1807, ja seuraavan vuoden helmikuussa ne hyökkäsivät rajan yli.22. Läntisempi rivistö eteni kenraaliluutnanttien Bagrationin ja Kamenskin johdossa everstien Palmfeltin ja Adlercreutzin joukkoja vastaan aluksi Hämeenlinnan seuduille, itäisempi Tutshkovin komentamana Savoon, jossa suomalaisten joukkojen päällikkönä toimi Savon prikaatin silloinen komentaja eversti Johan Adam Cronstedt.
Savon puolen sotatoimet olivat tietenkin suuressa määrässä riippuvaisia läntisten joukkojen liikkeistä. Saamiansa ohjeita tulkiten ylipäälliikkö Klingspor suoritti siellä ripeitä perääntymisoperaatioita Pohjanmaalle saakka annettuaan Cronstedtillekin käskyn perääntyä ilmitaisteluun antautumatta pohjoista kohti. Cronstedt keskitti suuren prikaatinsa eri osastot ensin Mikkeliin eikä aluksi pitänyt vetäytymisliikkeillään suinkaan mitään erityistä kiirettä. Vasta kun venäläisen 5. divisioonan Savonlinnasta, Rantasalmen ja Sulkavan sekä Puumalan taholta maaliskuun alussa Juvalle suorittamat liikkeet olivat jo saartamaisillaan prikaatin Etelä-Savoon, Cronstedt veti nopeasti joukkonsa pohjoista kohti Mikkelin–Haukivuoren–Pieksämäen kautta ja täältä talvitietä pitkin edelleen Leppävirroille siten välttäen saarrostusuhan. Tällöin oli venäläisiä voimia jo etenemässä täyttä rykkiä suoraan etelästäkin, Suomenniemeltä käsin. Ne tavoittivat Mikkelin seudut maaliskuun kolmantena päivänä, jolloin suomalaiset vasta olivat Pieksämäelle perääntymässä. Neljää päivää myöhemmin venäläiset olivat jo Joroisissa. Varkaudesta savolaisjoukot luopuivat maaliskuun kymmenentenä ja Kuopiosta neljäntenätoista. Sinne vihollinen saapui seuraavana päivänä. Samoihin aikoihin vetäytyivät oman onnensa varaan heitetyt Karjalan suomalaispataljoonat oma-aloitteisesti Joensuun seuduilta Nilsiään ja yhtyivät sitten Savon prikaatin muihin joukkoihin, jotka perääntyivät maaliskuun 29. päivänä Ouluun.
Nämä vetäytymisliikkeet eivät tapahtuneet suinkaan ilman kosketusta viholliseen. Jo Leppävirroilla savolaisjoukot asettuivat tekemään tenää venäläisten etenemiselle, ”mutta asia päättyi paljaaseen tykinammuntaan”, Yrjö Koskinen historiassaan mainitsee. Tuimemmaksi kävi irroittautuminen kintereillä seuraavasta vihollisesta Kuopion seuduilla. Urhea savolaiskapteeni Joakim Zakris Duncker kävi kylmäveristä ja erittäin taitavaa viivytystaistelua Savon joukkojen pääosaston perääntyessä Junkästä Kuopioon ja sieltä edelleen Toivalaan. Kolmensadan miehen vahvuisine jälkijoukkoineen hän suoritti rohkeat taisteluliikkeensä ylivoimaista vihollista pidätellessään niin osaavasti, että toiminta herätti ihailua vastapuolellakin. Tämän jälkeen venäläiset eivät enää tällä suunnalla jatkaneetkaan etenemistään, sillä kenraaliluutnantti Tutshkov sai käskyn kääntyä länttä kohti rientääkseen Rautalammin ja Jyväskylän kautta katkaisemaan Ruotsista tulleen Suomen joukkojen ylipäällikön kenraali Klingsporin pohjansuuntaista perääntymisretkeä.
Tämä pääarmeijan perääntyminen oli huhtikuun alkupuolella jatkunut jo Pohjois-Pohjanmaalle saakka, ja sepä juuri olikin pakottanut vetämään Savon joukot Toivalasta edelleen pohjoista kohti Revonlahdelle asti. Mutta nyt tapahtui sodan vaiheissa merkittävä muutos. Klingsporin adjutantti Adlercreutz näet suoritti huhtikuun 18:na Siikajoella voittoon päättyneen vastaiskun, ”ja Suomalaisten sydämmiin palasi iloinen luottamus”. Kymmenen päivän kuluttua Cronstedtin savolaisjoukot saivat Revonlahdella uuden varsin loistavan ja seurauksiltansa tärkeän voiton. Itse kenraali Bulatov ja 440 miestä otettiin vangiksi, ”ja hämmästys ryhtyi kako Tutshkovin armeijaan”, joka oitis peräytyi Kokkolaan saakka. Mutta savontien suunnassa taistelutoiminta jatkui suotuisasti edelleenkin. Eversti Sandels hyökkäsi äkkiarvaamatta Pulkkilassa majailevan venäläisosaston kimppuun, joka hajoitettiin, ja näin saatiin tie jälleen avoimeksi suomalaisten edetä etelää kohti Kuopioon saaikka. ”Iisalmella talonpojat tarttuivat aseisin” – Koskinen kertoo – ”ja joka haarana joutui vihollisten makasiinit ja muonatransporti’t Sandels’in lähettämäin retkikuntain valtaan. Kapteeni Malm joka vähäisen joukon kanssa edelle lähetettiin, valloitti jo Toukok. 12 p. Kuopion kaupungin, ja kahdeksan päivää myöhemmin Sandels’in koko osakunta oli pahimmassa kelirikossa sinne ehtinyt. Ja koska Wenäläisten voimat tällä puolella olivat varsin heikkoja, tungettiin rivakasti yhä eteen päin – Warkaudelle, Joroisiin ja Juvalle asti. Kuukauden kuluessa oli Sandels edennyt 50 peninkulmaa, vanginnut tai kaatanut toista tuhatta miestä ja valtaansa anastanut määrättömiä muonavaroja.”
Mutta: ”Kasvaako maine tantereella vain, jot’ uljaan urhon veri kostuttaa ?” Näinä vaikeina ratkaisun aikoina Suomen miehet kulkivat ylipäänsä velvollisuuden oikosuoraa, monin kohdin koleikkoista tietä. Vala näet sitoi väestön yhä Ruotsin kuninkaaseen. Kreivi Buxhoevdenin annettua äsken kerrotuissa tapausten vaiheissa, huhtikuun alussa, julistuksen, että suomalaiset upseerit, jotka eivät kolmen viikon kuluessa luopuisi Ruotsin lipuista, menettäisivät virkatalonsa ja muut palkkaetunsa jopa omaisuutensakin Venäjän kruunulle, Kuopion maaherra Wibelius vakavassa kirjeessään muistutti hänen ylhäisyydelleen julistuksen sotivan maan lakeja vastaan, joita oli luvattu pitää pyhinä. ”Ayriäkään ei vihollinen ole saanut” – maaherra kirjoitti kuninkaalleen venäläisten otettua Kuopion – ”ja piittaamatta sen käskyistä en ole jatkanut veronkantoa, en ilmaissut verorästejä enkä niitä koonnut.”23
Myös etelämpänäkin ilmeni kauniita esimerkkejä siitä, että aloilleen jäänyt säätyläistö pyrki lakiin vedoten pitämään venäläisten vaatimuk-sia aisoissa ja suojaamaan väestöä näiden taholta uhkaavalta väkivallalta. Niinpä rovasti Mathias Gottlund sai Juvalla ajetuksi läpi vaatimuksensa, ettei papistoa saanut alistaa vihollisen toimenpiteitä tukemaan.24 Ja toisaalta taas teroitettiin mieliin entisen valtiollisen yhteyden asettamia velvollisuuksia: ”Niin kauan kuin taistelun loppupäätös vielä on tietämätön ja kunnes semmoinen rauhansovinto tapahtuu, jolla hallitsija itse luopuu oikeudestansa, ei ole alamaisen mielivallassa purkaa velvollisuuksiansa, ellei hän tahdo saastuttaa itseänsä kavalluksen kunnottomalla rikoksella”, professori Mathias Calonius keskellä sotamelua painokkaasti lausui päättäessään seitsenkymmenvuotiaana rehtorintoimensa Turun akatemiassa kesällä 1808. Kynä ja sana sotivat miekan rinnalla.
Mutta sotatoimet jatkuivat ennenpitkää taas Savossakin. Sandelsin edettyä toukokuun lopulla Juvalle saakka vihollinen alkoi keskittää tälle suunnalle yhä vahvempia voimia Barclay de Tollyn komennossa. Sen vuoksi oli taas Pohjois-Savossa ryhdyttävä etsimään ja varustamaan sopivaa torjunta-asemaa. Se löytyi Kuopion pohjoispuolelta, Toivalan salmen takaa, johon Sandels kiivaasti taistellen veti koko joukkonsa, noin parituhatta miestä. Samaan aikaan, kun pääarmeija lännessä pääsi etenemään takaisin etelää kohti Lapualle ja Kauhajoelle saakka, savolaiset pitivät puoliaan Toivalan salmella venäläisten yhäti suuremmiksi karttuvia voimia vastaan. Täten Toivalan puolustustaistelu ja Savossa tehdyt partioretket – esimerkiksi Duncker hävitti Paukarlahdessa 200 vihollisen muona-ajoneuvoa – sitoivat vihollisvoimia siinä määrin, että Rajevski joutui yksin ottamaan vastaan lännessä etenevän suomalaisten pääarmeijan koko paineen. Toivalassa taas Sandelsin valppaus ja hänen väkensä miehuullisuus pani kukistumattoman vastuksen viholliselle. Turhaan Barclay ja hänen jälkeensä Tutshkov koettivat tykkiveneillänsä päästä Kallaveden pohjoisrantaan. Vihdoin syyskuun lopulla, kun vihollisen saarrostusuhka Karjalan puolelta alkoi käydä yhä ilmeisemmäksi, Sandels nelikuukautisen torjuntataistelun jälkeen veti joukkonsa Iisalmelle Paloisten virran taa, jonka hän oli jo ajoissa vahvasti varustanut.
Tällöin oli kuitenkin pääarmeija joutunut jälleen perääntymään vihollisen ylivoiman edessä, jota nyt johti etevä kreivi Kamenski. Tilapäismenestykset Kauhajoella, Alavuudella, Ruonalla ja Juuttaalla eivät enää kääntäneet sotaonnea suotuisaksi. Lohtajalla syyskuun lopussa tehty aselepo velvotti muunmuassa Sandelsin perääntymään Paloisten lujasti varustetuista asemista Iisalmen kirkon pohjoispuolelle. Uudet asemat vahvistettiin Savon rintamalla nyt Koljonvirran länsipuolelle, jossa lokakuun lopulla 1808 syntyi äkeä taistelu. Koskisen mehukas kielenkäyttö sitä kuvaa tällaiseksi: ”Kun Wenäläisten rynnäkkö alkoi tuntia ennen kuin oli odotettu, ei saatu siltaa täydelleen rewityksi, ja wiholliset siis tunkeutuiwat suurella yliwoimalla wirran yli, karkoittaen Sawon jääkärit eräästä lähisestä talosta. Waan kun tässä karkasiwat Sandels’in pattereita wastaan, niin ewersti Fahlander pienillä pataljoonillansa oli wastassa ja wiskasi heidät painetilla takaisin wirtaan. Suomalaisten woitto oli loistawimpia koko tässä sodassa. Taistelun jälkeen seurasi puolen toista wuorokauden aselepo, jonka kuluttua Sandels kuitenkin katsoi tarpeelliseksi peräytyä Salahmiin. Tästä Duncker Marrask. 10 p. teki rohkean yrityksen Koljonwirran siltaa wastaan, mutta lyötiin tappiolla takaisin. Se oli tuon mainion Sawon osakunnan wiimeinen urostyö; sillä jo pari päiwää sen jälkeen sille tuli käsky peräytyä Ouluun saakka.”
Läntisen pääarmeijan vetäytymisliike tämän viimeksi mainitun käskyn aiheutti. Sotajoukon tila oli todellakin jo sangen surkea – kenttätautien uuvuttama, repaleissa ja nälissään. Olkijoen aselepoon päättyi tältä erää tämä ryysyjen paraati. Sodan loppuvaiheista ei ole enää paljoa kerrottavana. Savolaiset joukot joutuivat talvella karjalaisten ja pohjalaisten aseveljiensä kera kreivi Cronstedtin komennossa Ruotsin puolelle Uumajaan. Pohjoisessa, Tornion ja Piitimen seuduilla, kenraalimajuri Hans Henrik Gripenberg yritti ensin vastarintaa asettumalla Kainuunjoelle asemiin, mutta kun oli tullut tietoja venäläisten pääsystä Uumajaan saakka, hän teki Seivissä ns. Kainuun sopimuksen, jonka nojalla sikäläinen noin 3000 miehen joukko antautui. Ruotsin puolisella rannikkokaistalla yritettiin vielä vastarintaa. Uumajassa ollut vähäinen suomalaisjoukko vetäytyi pohjoisesta tunkevan Schuvalovin armeijan painostamana kuusi peninkulmaa etelää kohti. Vihdoin syntyi Hörneforsin ruukin kohdalla heinäkuun 5. päivänä kahakka, jossa savolaiset suojasivat jälkijoukkona muiden perääntymistä. Kahakassa kaatui savolaisten urhea johtaja everstiluutnantti Duncker. Tämä oli viimeinen taistelu, johon savolaiset ja ylipäänsä suomalaiset ottivat osaa. Sota päättyi syksyllä 1809 Haminan rauhaan. Raja siirtyi Savon liepeiltä Tornion joelle, ja Suomi pääsi autonomisena, sisäisesti itsenäisenä, kansakuntana kehittämään elämäänsä vielä tätäkin välivaihetta väljempiin oloihin, täysin itsenäiseksi valtakunnaksi.
”Rauha elävillen, lepo kuolleillien”.
Niin oli Savonkin ylle taas seestynyt suloisen rauhantilan lämpöinen pouta. Maakunta eli elämäänsä uusissa oloissa. Se elämä oli arkista aherrusta uupumukseen asti, mutta sunnuntaista sunnuntaihin kumahteli toki tapuleista lepopäivien vuosisatainen soitto. Elämä jatkui suruineen ja iloineen suurempaa henkistä ja aineellista vaurastumista kohti tässä solisevien metsäpurojen, heleiden lehtojen ja aurinkoisten ahojen kauniissa maassa.