X HENKINEN ELÄMÄ – Savon historia

Harmaan arkensa iloksi ja ankaran elämän selkiämättömiltä tuntuvien vaivojen ja vaarojen varaksi savolaiset vaalivat yhteiskunnassaan myös henkistä elämää. Mutta suurten sivistyskeskusten kirjavakukkaisiin hengen yrttitarhoihin verrattuna tämä kaskiseutujen hengenviljely oli yhä ylen vaatimatonta, paremminkin piennarheinä, ”niinkuin kukkainen kedolla, ruoho pellon pyörtänöllä”.

Tähän ylämaan henkisen elämän heiveröisyyteen oli tietysti olemassa nimenomaiset, sivistyshistorialliseen kehitysvaiheeseen kuuluvat syynsäkin. Savolainen hengenkulttuuri oli näet nyt kuvattavana kautena pitkät ajat ikään kuin eräänlaisessa epämääräisessä, lamauttavassa siirtymävaiheessa. Jo 1700-luku ja yhä selvemmin seuraavan vuosisadan aika oli tässä maakunnassa henkisen muinaisperinteen, ”kalevalaisuuden”, näivettymiskautta, kun taas opinkäynti oli vielä miltei alussa ja puustavintaito vasta taimelle tulossa. Rahvas oli siirtymässä oman runonsa ja loitsunsa varasta kirjasivistyksen varaan. Niinpä seuraavilla sivuilla kuvattavan henkisen elämän hallitsevina tunnusmerkkeinä onkin kaksi ikään kuin vastasuuntaista kehityslinjaa, joissa myös sosiaaliset lähtökohdatkin ovat vastakkaisia. Maallisessa hengenkulttuurissa rahvaanomainen muinaisaines heikkeni heikkenemistään, säätyläisperäinen oppisivistys taas levisi ja vahvistui. Uskonelämän vaiheissa sitä vastoin heräävät voimat, herätysliikkeet, nousivat kansan syvistä riveistä, kun taas säätyläisjohtoinen kirkko papistoineen kaikkineen oli suurimman osan kuvattavaa kautta henkisesti ikään kuin luutunut, enimmäkseen vain seurakunnan ulkonaista järjestymistä ja edistymistä tarkoittavissa hallinnollisissa ja taloudellisissa toimissa ahertava laitos.

1. HENKINEN MUINAISPERINNE

Henkisen elämänsä pääainekset Savon väestö sai tässä kuvattavana kautena tietenkin etupäässä kirkon taholta. Mutta jatkuvasti sen mielikuvituksissa ja uskomuksissa eli – tosin aikakauden loppua kohti edettäessä yhä hauraammaksi ohentuen – myös perintöä muinaisilta ajoilta. Rahvas kansoitti oman menneisyytensä näkyväiset jätteet, ylimuistoisen vanhat rakennukset ja työsijat sekä oudon näköiset luonnonmuodostumat ”jättiläisillä”, ”metelinkansalla” ja ”lappalaisilla”, pitämyspuunsa, uhripaikkansa, vuorenloukot, metsät, vedet, ilmankannen kaikkinensa hiisillä ja hengillä. Savonlinna, maakunnan huomattavin rakennus, oli ”jättiläisten” tekemä samoin kuin myös rantakankaiden sammaloituneet tervahaudat ja kivikkoiset ”metelinpellot”. Oli ”pirun pesiä”, haltiavuoria, ”pikku akkoja norossa”. Järvissä eli näkki, vesihirviö, pölkyn näköinen, silmät kuin lautaset ja harjakset pitkin selkää. Sillä oli voima muuttua vedenturaksi, ja ken tällaiselle turalle istui, sen vei näkki mennessänsä. Maassa oli ”maanpitävä”, metsässä ”metsänkätkö”. Edellinen oli kesällä harmaa, talvella valkea. Se oli kuin mies mutta päätön, ahdisteli joskus paimenpoikia ”vaan enimmiten lehmiä”. Jälkimmäinen ”peitti” yksinomaan karjaa. Oli kekrittäriä, mikottaria, kiiroja, lintukotolaisia, tienteppoja, köyrikattiaksia, haamuja, piruja, paroja, pahoja ja haltia joka talossa.¹ Kaikkialla, ihmisten ilmoilla ja luonnossa, oli salaperäisiä, enimmäkseen pahansuopia voimia ja olentoja uhkaamassa.

Savon rahvaan henkiseen muinaisperintöön kuului tällaisten uskomusten rinnalla myös rippeitä ”vanhan runon” kertovaisesta mielikuvamaailmasta. Säilyneistä tiedoista päätellen tätä kalevalaista jäämistöä oli vielä ruotsinajan viimeisenä vuosisatana Savossa melkoisesti tallella. Niinpä helsinkiläinen ylioppilas Gabriel Maxenius julkaisi 1733 väitöskirjassaan verrattomasti laajimman siihen mennessä painetun kansanrunouden näytteen, toistasataa säettä, koottuaan runo- ja loitsuaineksensa juuri Savosta, todennäköisimmin Kuopion tienoilta. Maxeniuksen ilmoituksen mukaan runoja oli sieltä yhä ”kenen tahansa” ja runsaasti saatavana. Itse Savon piispakin, Daniel Juslenius, sai tarkastusmatkoillaan kootuksi pääosan sanakirjansa aineksista Savosta, ja tähän keruutyöhön sisältyi ilmeisesti myös runojen hankintaa.²

Porthanilla oli 1700-luvun savolaisten tai laajemmin käsitettynä savonmurteisen alueen osuudesta silloin elävään runoaarteistoon seuraavanlainen käsitys: ”Rautalammin ja Kajaanin seudun asukkaiden savolaisen alkuperän ilmaisevat selvästi heidän murteensa ja tapansa ja sen todistavat myös menneiden polvien perimätieto sekä asiakirjatiedot. Savon murre vallitsee etenkin Savossa, ja runoissa eli suomalaistemme luonteenomaisessa ja kotoisessa runoudessa sitä erityisesti käytetään, mihin seikkaan ensisijaisesti on syynä se, että savolaiset (ja heidän sukulaisensa) ovat ennen muita tätä runoudenlajia viljelleet ja suosineet, ja se on edelleenkin heillä käytössä: sen vuoksi oivallisimmat ja runoilijoille ensisijaisesti jäljittelemisen arvoiset esimerkit tavataan tällä murteella laulettuina. Tästä syystä myös muista maakunnista kotoisin olevat, jotka ahkeroivat tämän runonlajin viljelyssä, jäljittelevät heidän kieltään.” Porthan kertoi 1760–70-luvulla, että Karjalassa ja Kajaanin seutujen savolaisperäisen asutuksen alueilla samoin kuin myös itse Savossa pitäytyminen esivanhemmilta perittyihin tapoihin ja uskomuksiin oli vaikuttanut vanhan runoperinnönkin säilymiseen. Gananderin aikana, 1700-luvun lopulla, runoa oli yhä ”ylön paljon ylimaassa, sakialta Sawon-maasa, pitkin koko Pohjolata”, ja vielä vuonna 1829 Gottlund mainitsi ’Otavassaan’, että Savossa ”löytyy harva kylä kussa ei ouk kantele talossa”.³

Mutta ”vanhan runon” rappio oli kuitenkin jo alkanut, ja vähitellen kantele vaikeni kaikkialla maakunnassa. Toisaalta äskeiset maininnat muinaisrunojen säilymisestä toisaalta taas – eräät matkakertomukset runojen keruusta ja muunkin henkisen muinaisaineksen, sananlaskujen, satujen, arvoitusten talteen otosta osoittavat, että tämä runon vähittäinen riutuminen on Savossa tapahtunut eritoten 1800-luvun ensi vuosikymmeninä, ehkä selvimmin 1830-luvulla. Jo 1839 Mathias Castren mainitsi maakunnan runokatoa tarkottaen: ”Kokemukseni mukaan ei mikään seutu koko Suomessa ole köyhempi muinaismuistoista (muinaisrunoista?) kuin juuri Savo.”,⁴ ja liikkuessaan Savossa vuonna 1847 Rietrikki Polén valitteli vanhan runon puutetta etenkin tienvarsiseuduilla – Pieksämäki–Joroinen–Rantasalmi – seuraavasti: ”Kumma kuinka laulu ja muukin niin tapaturmasestikin ajoittain maalimassa muuttuwi; on kun takautuisi. Niin on laulu Suomessa tehnyt. Lukeissasi näitä nykyisempiä ja wanhan aikuisia runoja ja lauluja, hämmästyt oikein ensinnä ajatellessasi, kuinka koko kansan runoiliaisuus peräti niin tykkänänsä, nähdäksesi, on woinut näin luonnottomasti huonontua. On kun ihanana kesä-aamuna, auringon koitossa, ,, ., kuulisit kiurun sywästä sydämmensä pohjasta likellä pilwiä wisertelewän, ja tämän perästä sitte puolipäiwän wäsyttäwässä helteessä keltasirkan lyhyesti piipertelewän”. Mutta valtateiden varsilta syrjemmälle poikettaessa runojätettä, loitsuja, kaskuja ja arvoituksia alkoi rahvaan muistista kuitenkin heti herua, ”Heinäwedeltä warsinkin”.⁵ Eräs toinen runonkerääjä, G. W. Svensson, kuuli vuonna 1858 Mäntyharjussa papistolta ”sen vähän ilahuttavan tiedon, että laulu seudun rahvaassa jo nykyään oli aivan harvinainen vieras”. Ristiinasta oli yhtä vaikea kuin Mäntyharjusta löytää ketään ”laulun ystävää ja viljelijää”. Mutta jälleen syrjemmässä – Hankasalmella – ”laulu ei ollut vielä kadottanut kaikkea alkuperäistä tuoreuttansa ja armauttansa”. Samana vuonna myös toinen savonsamooja, Frans Ferdinand Ahlman, teki samoja havaintoja vilkastuneiden olojen vaikutuksesta henkisen muinaisperinteen hämärtymiseen: ”Paljonkos enää vanha luontonsa ja siis runonsakin henki elää Savolaisessa niillä paikoin, missä suurempi keskenäinen liike ja vieraat mielialat ja tavat välttämättömästi niitä yhä karkoittavat ja toiseen uskoon kääntävät …. ”⁶

Oli siis kuin runomartous olisi tartuntapahana levinnyt etelästä pohjoista kohti. Viipurin läänissä pidettiin jo vuonna 1854 vanhoja runoja renkutuksina, ja samoihin aikoihin Savon eteläiset pitäjät – Mäntyharju, Ristiina, Mikkeli – olivat runonkerääjän näkökulmasta katsottuna tyyten turmeltunutta aluetta. Rahvas oli jo jättänyt sen kehitysjakson taaksensa, ”jolloin laulu on rakkain ja useimmiten käytetty tunteiden ja mielenliikutusten ilmaisija”; sen oli tukahduttanut ”huolenpito jokapäiväisistä tarpeista” (SVENSS0N). ”Alkuperäinen kansan laulu” oli paennut pohjoista kohti, niin että lauluttoman alueen suurpiirteinen raja kulki jo Juvalla, Joroisissa ja Leppävirroilla saakka. Tosin siellä ei vielä (1858) ollut lakattu runoa ”rakastamasta”, mutta ei osattu runoilla enää ”omasta rinnasta”.⁷ ”Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista, kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti nähdään niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen”, Lönnrot kertoi 1840 tietenkin lähinnä juuri pohjoissavolaisiin matkakokemuksiinsa nojaten.⁸

Vähäistä myöhemmin (1858) Savoa niinikään kierrellyt runonkerääjä W. Lavonius esitti syitäkin ”vanhan runon” hämärtymisen ymmärtämiseksi: ”Nouseva sivistys ja sen tuomat kirjat ja sanomalehdet ovat sen pakoittaneet. Muinaismuistot, muinaistavat, vanhat laulut häviävät. Uudet ovat kansan riennot ja harrastamiset, uusi elämänsä. Samat ajatukset eivät enää liikuta ihmisiä, siis eivät laulunsakaan enää ole yhteiset.” GOTTLUND puolestaan vielä yritti pelastaa ja puolustella vanhan runon kauneusarvoja: ”Moni ehkä luuloa, että nämät ovat huonoja remputoksia, jotka ainoastaan huvittaa talonpojallista kansoo, ja jotka ovat heillen vaan ei muillen sopivaisia, ja irvistelekset ehrkä näillen meijän loilotuksillen, niin kuin ovat jo ennen muka pilkanneet meijän runojamme ja meijän puhettamme. Kussakin kansassa löytyy aina tyhmiä miehiä, jotka eivät ymmärräk, että kansoin tarkempi tiijusteleminen on meijän isoin viisaus. Heijän, jotka eivät ouk tahtoneet ryvetellä suutansa Suomalaisilla sanoilla, antakaamme rklaverilöillänsä koputtoo Saksalaisia ja Franskalaisia soittoja, tahi miäkitköön mieltänsä myöten muita muukalaisia veisuja. Ja kun hyö Harakkoinna ovat sikertävöinnään pieniin Sirkuisten tavalla, niin tahomme myö ikään kuin peipuiset meijän puistikoissa lauleskella omalla kielellämme.”⁹

Tämän ”jo pian ikänsä eläneen” (LÖNNROT) vanhan runon tilalle oli uusi laulun vesa kasvanut tai paraillaan kasvamassa. Kalevalamittaisista vähitellen loppusoin nullisiksi muuttuvien ja uusilla sävelillä laulettavien kansanlaulujen, ”tekorunojen”, rekilaulujen ja hengellisten virsien laine löi yli koko maakunnan saaden vähitellen rahvaan henkisessä elämässä yhä suuremman sijan. Aluksi näitä runosepitteitä harrastivat opinsaaneet tekijät, etenkin papit, ja niiden trokeisen runomitan mukaisista säkeistä kuulsi usein vielä vanhan kansanrunon muistumia. Tällaista oli runon juoksutus esimerkiksi Kuopion kirkkoherran Henrik Argillanderin laulaessa Rantasalmen rovastin Johan Norrgrenin muistoksi (1740) tai runoillessa kuningas Adolf Fredrikin kruunauksen johdosta (1751) tai Pieksämäen kappalaisen Henrik Lyra vanhemman valittaessa rovastinsa Paul Krogiuksen (1762) ja Kiuruveden kappalaisen Henrik Lyra nuoremman appensa, Pielisen kirkkoherran Jakob Steniuksen kuolemaa (1766). Mahdollisesti tällaisilla valitusrunoilla samoin kuin ”vanhalla runolla” suoranaisestikin oli sitten vaikutuksensa myös rahvaanmiesten laatimiin runosepitteisiin, kuten iisalmelaisten Matti ja Paavo Remeksen, joista edellinen teki runonsa Iisalmen rovastin Henrik Helsingiuksen ja jälkimmäinen veljensä Matin muistoksi (1757, 1765).¹⁰

Julkaisutavaltaan tämä ”uusi laulu” oli etupäässä arkkituotteita ja siis arkkiveisut tavallaan henkisen muinaisperinnön jätettä, joten niitäkin on nyt tässä yhteydessä parasta käsitellä. Arkkiveisut olivat ikään kuin vain uusi muoto ja ura niiden mietteiden ja mielialojen helmeilyssä, jotka aikaisempina aikoina olivat kulkeneet pelkästään muistinvaraisena perintönä suusta suuhun ja polvesta polveen. Mutta aihepiiri oli ”tekorunoissa” jo tykkänään muuksi muuttunut. Sisällykseltään arkkirunous oli mitä kirjavinta. Aluksi, ruotsinaikana, etupäässä oppia saaneet kirjoittajat ja suomentajat olivat arkkien julkaisijoina mutta myöhemmin enimmäkseen rahvaanmiehet. Monet arkisen elämänmenon kahleista runouden väljämaille yrittäneet ja yltäneet ihmiset saivat arkkijulkaisuina levitetyksi henkisiä tuotteitaan, hengellisiä virsiä, balladeja tai lemmenlauluja – runoteelmiä, joiden aiheet oli saatu Raamatun kertomuksista, oman ajan ja kotiseudun tapauksista tai usein myös oman sisäisen mielialan patoutumista. Niinpä esimerkiksi yksistään koko kulkuriaiheinen laulusta, joka ihannoi ”kulkijan” kahleetonta elämää, oli kuin sääty-yhteiskunnan kammitsoivaa sidonnaisuutta, sen muuttorajoituksia, sen yksipuolisesti vain omaisuuteen, ”rikkauteen”, rakentuvaa elämäntapaa ja rahan arvostusta vastaan nouseva kapina eli, kuten uudempi laulu ajatuksen ydintä rallatteli:

”Hei sulivei minun lauluni soi,
oonhan kulkija huoleton hulivili.
Viimeiset lanttinsa tää poika joi,
ei hän rikkaana elää voi.”

Enimmiten näkyi uusien ”viisujen” uudenaikainen sävy vanhaan runoon verrattuna kuitenkin siinä, että niiden aihepiirinä olivat usein tietyt erikoislaatuiset tapaukset tai yksityiset henkilöt, joista kerrottaessa vedottiin lukijoiden uteliaisuuteen, pilkanhaluun tai vahingoniloon. Siinä suhteessa arkkiveisut siis edelsivät ja vastasivat nykyaikaista sanomalehdistöä. Niiden pyrky mieltäkiihottavan uutisnälän nostatukseen oli ilmeinen. Mutta sikäli arkkirunouden sävy kuitenkin muistutti vielä vanhaa muinaisaikaista runoperinnettä, että siinä yhä jatkui ympäröivän elämän järkivoittoinen, liikaa tunteilemista välttävä tarkkailu ja luonnonympäristön herkkä havainnointi. Tämä koski olletikin vanhempaa arkkirunoutta. Sen vertailu uudempien, lähinnä 1800-luvun loppupuolen, arkkien runottareen valaisee mielenkiintoisella tavalla savolaisen rahvaan henkisessä elämässä tuona aikana tapahtunutta kehitystä.

Niinpä mainituista vanhoista arkkiveisuista aluksi enimmäkseen puuttui tunteileva eroottinenkin vire samaan tapaan kuin tällainen aiheala oli myös kalevalaistyylisessä kansanrunoudessa ollut suhteellisen syrjäisessä asemassa ja lemmentunne viileähkön sävyistä. Vanhassa yhteiskunnassa olivat taloudelliset näkökohdat ja sosiaalisen lähiympäristön – perheen, suvun, kylän – vartioiva ja holhoava asenne ratkaisevia seikkoja jo itse avioliitonkin rakentamisessa. Savolaisista naima- ja häätavoista kertoessaan Mäntyharjun kirkkoherra Zakris Cygnaeus mainitsi, että ”köyhäkin kosija katsoo voivansa pyytää kuinka arvokasta tyttöä tahansa: hänen mieltään eivät koskaan rasita mitkään lemmenvaivat, joissa korkeampien säätyluokkien jäsenet tuskittelevat. Jos tyttö hylkää hänen tarjouksensa, kääntyy hän aivan tyynesti toisen puoleen. ’Ei morsiamia halla pane’ on yleinen sananlasku.” Usein häät vietettiin vasta viikkojen kuluttua siitä lukien, kun vihkiminen oli kirkossa tapahtunut. ”Siinä tapauksessa” – Cygnaeus jatkoi – ”ylkä ja morsian eroavat kirkkomäellä ja palaavat kumpikin omaan kotiinsa. Sellaista tunteettomuutta lienee vaikea löytää äsken vihityistä sääty henkilöistä.”¹¹

Kun näin oli, käsitteli arkkienkin opetus- samoin kuin myös leikkirunous, kuten esimerkiksi ”Savon Lassin” tekemä ja Savon rahvaan keskuuteen kulkeutunut ”Nuoren Miehen Frijarin Wirsi”, juuri tällaiselta sosiaaliselta, epäeroottiselta kannalta naima-asioita. Sulhasmies esitteli morsiamelle, minkälainen tämän piti oleman, jotta sekä mies itse että appi ja anoppi saattoivat olla häneen tyytyväisiä. Työ ennen kaikkea: ”Tee työtä yli yötä/ Kylläs sitte menet myötä.” Toisessa veisussa neuvottiin miestä itseään samaan henkeen. Avioliitossa jo ollen hänen oli nyt valvottava koko perhekuntansa nuhteetonta vaellusta ja sai siinä suhteessa ensimmäiseksi ohjattavakseen äsken ottamansa ”Kirstin” tai ”Carinin”: ”Waimos neuwo wiriåst/ Elämähän siwiäst/ Carttamahan sappi/ Juoxemasta kyläsä/ Pitkis walet pidoisa/ Pysymä- hän coton/ Tehkön työtä käsilläns/ Kehrätköhön sormillans/ Miehel hywä suocon.”¹² Tietenkin myös epäeroottisissa vanhanpiian aiheissa entisajan arkkirunous halukkaasti askaroitsi.

Mutta oli toki jo eräissä 1700-luvun arkeissa lemmenaiheillakin ollut tietty vaatimaton sijansa. Näin oli eritoten jo senkin vuoksi, että näitä tällaisia aiheita oli jo itse Raamatustakin otettavana kuten esimerkiksi Batseban, Urian vaimon ja Davidin tapauksesta tai Josefin egyptiläisistä vaiheista. Potifarin vaimo, joka ”Nippa Lyömän ej ollut caino”, kiusasi Josefia houkutuksilla, joiden perusteellista selostamista ei suinkaan arkkiveisussa laiminlyöty: ”Joseph caunis sä mies nuori” – emäntä suostutteli – ”carca cammarin cansan/ Cansas mä lewätä huolin/ Muotos yhdist minun cansan/ eip oll täll näkemäs ketän/ Eik ole cotona Herra/ Puolen pydä itzees wetää/ Täyt tecos tällä kerrall” – mistä kaikesta oli kuitenkin tuloksena vain se, että ”Joseph pois luopui pirusta” ja joutui uudelleen vankeuteen. Niin ikään on erisäätyisen nuorukaisen ja neidon välinen rakkaus, vankila- ja mestausaihe sekä rakastavaisten yhdessä erkaneminen elämästä ollut laajalle levinneen laulun ”Yx Linna oli Idäisel Maal” tunnepitoisena sisällyksenä. Lähes kahden vuosisadan ajan se on hellyttänyt Savonkin nuorisopolvia.¹³

Kadonneen onnen muistelot ja onnettoman rakkauden päättyminen itsemurhaan samoin kuin yleensäkin eräänlainen kalma-aiheilla nautiskelu saattoi tietysti johtaa veisuntekijän myös melko mauttomiin runokuviin: ”neiton ruumis kuin valkolilja meren aalloilla keinuelee”. Mutta usein, etenkin lemmenonnea laulettaessa, naiivi ja avuton muoto sisälsi myös herkkää ja todellista tunnetta. Tällainen on esimerkiksi viipurilainen ja siis varmasti Savoonkin kulkeutunut laulu vuodelta 1764, ”Yxi lystillinen ja caunis Rackauden WEJSU, Joutilaisna hetkinä cocoonpandu Yhdeltä Racastawaiselda Personalda”, josta on ilmestynyt ainakin 14 painosta. Hyvällä kannalla olivat rnkkausseikat ,tietenkin myös runomittaan sepitetyissä lemmenkirjeissä, kuten arkkivirressä ”Yhden Nuoren miehen kanszapuhe Hänen Rakkan Morsiamensa tygö” vuodelta 1799, jossa nuori mies tervehtii ”Brijtaansa” sangen valoisasti: Hywä huomend ystäwän/ mä nytt teitä terwetän/ Kuinga Te woit elä nyt/ kore kaunis kuldamytt. – Ongo teill oll terweys/ ja myös töisän menestys/ Sitä minä kysyn tott/ andakat se tiett mull kohtt.”

Tähän viimeksi mainittuun lauluun sopi sama sävel kuin virteen ”Ole sielun iloinen”. Suosittu melodia siivitti arkkiveisuja syrjäisiinkin seutuihin saakka ja usein surunvoittoisena lisäsi niiden yleensä kompastelevaan runomittaan hautautunutta tunnepitoisuutta. ”Savolaisella paimensäveleellä” oli 1700 luvulla laulettava niinikään lemmentunteeseen vetoavaa laulelmaa ”Kules mun kultan, minä kysyn sun/ Kenengäs tähden sinä hyljäisit mun”, jolla neito pyytää armastaan luoksensa ”kauniiseen krydimaahan”.¹⁴ Maaseudulle levinneen arkkirunouden määrään nähden kerrottujen esimerkkien valaisema lemmenyriikka jäi kuitenkin ruotsinajan loppuun saakka Savossa kuten muuallakin maassa yhä melko köyhäksi.

On ollut tarpeen korostaa tässä paitsi vanhan kalevalaisrunouden myös vanhemman kansanomaisen arkkirunouden epäeroottista ja epäsentimentaalista sävyä, koska Savonkin rahvaan sielunelämä alkoi nyt kuvattavan kauden loppupuolella, 1800-luvulla, tässä suhteessa joutua ikään kuin uudelle kehityskynnykselle.

Muutos merkitsi ennen kaikkea laajoissa väestönkerroksissa tapahtunutta sielunelämän tunneaineksen aktivoitumista, heräämistä ja vireytymistä. Uskonnollisina kokemuksina tästä herkistymisestä syntyi voimakkaita herätysliikkeitä rahvaan piirissä (siv. 933). ”Maallismielisessä” elämänmuodossa puheenalainen seikka taas ilmeni eroottisen ja sentimentaalisen aineksen työntymisenä yhteisen kansan sielunelämässä näkyviin ja sen kuvastumisena eritoten juuri kansanlaulujen, rekiviisujen ja uudemman arkkirunouden lisääntyvänä tunnepitoisuutena.

Äsken lainattu kirkkoherra Cygnaeuksen maininta – että näet naima-asioihin kuuluvaa rahvaanomaista ”tunteettomuutta” oli vaikea tavata säätyläisten parista – on ikään kuin sormi ojossa osottamassa, miltä taholta tämän sielullisen muutoksen alkujuuria on etsittävä. Tässä, kuten paljossa muussakin, elämän- ja ajatustavan muodot alkoivat muuttua ensin yhteiskunnan pin takerroksessa, sääty läistössä ja levisivät sitten sieltä ikään kuin alaspäisenä tartuntana – jäljittelynä – ”kansan syviä rivejä” kohti. Suomen, Savonkin, säätyläistössä puheenalainen muutos oli alkanut tapahtua jo 1700-luvun lopulla ja romantiikan ruokkimana se vahvistui seuraavalla vuosisadalla vahvistumistaan. Rahvaskansan tunne-elämä siitä sai vaikutuksia etenkin sen arkkirunouden välityksellä, jota opinsaaneet toimittivat käännöksinä sen luettavaksi. Arkkikirjallisuus oli väestön laajojen kerrosten miltei ainoaa luettavaa. Sitäkin vaikuttavampia olivat niinmuodoin sellaiset tunteelliset lemmenkuvat kuin kiihkeästi odottavan neidon yksinpuhelu ”vihannilla vainjoilla” (Rinaldi, 1827), petetyn ja epätoivoissaan hukuttautuvan neidon laulu ”Ruusut kauniit, liljuin lehet” (Hyljätty hylkää hylkääjänsä, 1854), ”Neiton kuolo” (1866), sulhasensa uskottomuuden takia suruun riutuvan morsiamen laulu ”Sen ihanaisen Emman saan” (Vilhelmi ja Emma, 1854) tai balladi, jossa isän sukuylpeys turmelee nuorten onnen ”Istuen ihanassa raikkaassa lehdossa” ( Akseli ja Hilda, 1875). Onnettomasti rakastuneiden romanssit ja balladit olivat maallisaiheisista loppusoinnullisista arkkiveisuista eniten laulettuja.¹⁵ Vanhan 1700-luvun balladin ”Yx Linna oli Idäisel Maal” oheen oli vähitellen versonut kokonainen tunteilun liikavaltaisuudessa vellova arkkirunous.

Koko maan tuotteliain arkkiveisujen tekijä oli tilastoista päätellen 1800-luvun lopulla savolainen Paavo Putkonen, jonka maallisaiheisten arkikien ensi- ja uusintapainosten maara nousi vuosina 1870–1903 toiselle sadalle. Vaikka hänen ”veisunsa” siis kuuluvatkin jo tässä kuvatun kauden jälkeiseen aikaan, ne kuitenkin ovat vanhan yhteiskunnan sävytrtämää, sen ominaista henkistä tuotetta, kansanomaisen arkkirunouden viimeistä häipyvää hyräilyä, joten Putkonen siis on tässä mainittava. Hänen koko tuotannossaan tuntuu oikeuden ja ”vakuuden” korostaminen petollisuutta ja viekkautta vastaan, juoppouden ja raa’an menon halveksiminen sekä herkät tunne-elämykset.¹⁶ Niinmuodoin tällainen arkkirunous koitui myös kansanvalistuksen kohentamiseksi, olletikin kun se varmaan on melkoisesti ja epäilemättä rattoisammalla tavalla kuin lukkarinkoulu lisännyt rahvaan lukuharrastusta ja -taitaakin.

Arkkien levitystavan valaisemiseksi sopivat tässä hyvinkin kerrottaviksi Paavo Putkosen keinot. Varsinaisena painopaikkanaan hän piti tietysti kotikaupunkinsa Mikkelin kirjapainoa mutta kiersi sitä paitsi näissä toimissa myös Savonlinnassa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Kokkolassa ja myyntitouhuissa eritoten markkinoilta markkinoille. ”Kun markkinat tulivat, niin oli Paavolla tavallisesti paikkansa markkinatorilla”, muistitieto kertoo. ”Saavuttuaan siihen laatikko edessään, alkoi hän laulaa, ja tytöt ja pojat, hellästi sormista pitäen toisiaan, kuunnella katsoen Paavoa ja viisuja. Jos sattui nämä parit vilkaisemaan toisiaan silloin, kun Paavo lauloi jotain lempilaulua, niin jokos sähköisyys syntyi, sen näki kohta, kun noitten rakas.tuneitten silmäysten seurauksena oli, että toisiinsa liittyneet kädet alkoivat edes takaisin heitellä.” Ja niin lauloi Paavo laulun lomasta yhtämittaa hintojansa ilmoitellen: ’Kun sunnuntai tulj seuraava – murhalaulut maksaa 20 penniä – Niin kuuluutettiin kirkossa – lempilaulut maksaa 25 penniä – Janne sekä Maria – Hermannin ja Amantan rakkauslaulu 20 penniä – Olemaan avioliitossa’ .¹⁷

Varsinaisia arkkirunouden ruhtinaita olivat kuitenkin vain muutamat etevät rahvaanrunoilijat. Savo olikin juuri tällaisten runoniekkojen kotimaa. Näissä talonpoikaisrunoissa näet käytettiin vanhaa kalevalaista runomittaa, joka oli Savossa vielä niin tuttua, että sillä oli helppo runoa juoksuttaa.

Tunnetuin talonpoikaisrunoilija oli rautalampilainen Paavo Korhonen eli köllinimeltään Vihta-Paavo (1775–1840), jonka runoja painettiin paitsi arkkituotteina myös sanomalehdissä jopa erityisenä kirjasenakin. Mutta vain vähäinen osa Korhosen runoista meni maailmalle painokoneen kautta. Moni laulu jäi vain lauletuksi ja kirjoittamatta, toiset taas hävisivät jäljennöksineen kaikkineen. Korhonen ei edes itse tiennyt, kuinka monta laulua oli sepittänyt, tiesi vain, että niistä olisi hyvinkin vaikka iso kirstu täyttynyt. Elämässään Paavo oli kahleeton ihminen, ja runollinen oli hänen kuolemansakin. Yksin ollen hän yksinäisellä salojärvellä uupui purtensa kokkaan. Rantakoivujen syksyisiä lehtiä oli tuuli jo katteeksi kylvänyt, kun vainaja veneestä löydettiin.¹⁸ Rautalampilaisia runoniekkoja olivat myös Pentti Lyytinen (1783–1871), tämän veljenpoika Opatti Lyytinen (synt. 1832) ja Juhana Ihalainen (1799–1856). Kotivävyksi jouduttuaan Pentti Lyytisen leipävirkana oli olla kievarinpitäjänä Suonenjoen Toholahdella. Sen vuoksi – koska runonsepitys oli tämän iloisen ja leikkisän savolaisen luontoa lähempänä kuin majatalon isännyys – hänen lauluisitaan tuli tietenkin tunnetuimmaksi ”Kievarin viran paino”. Uudemman runomitan käyttöä Lyytinen oppi virsikirjasta, ja kun hän osasi piirustaa kirjaimia, on hänen runojaan säilynyt melkoinen määrä jälkimaailmalle. Vaikka ukko oli jo harmaapää vanhus, hänen laulunsa – elivät nuorina rahvaan huulilla. Ihalaisen runoja sitä vastoin on säilynyt vain parisenkymmentä.¹⁹

Sangen eteviä rahvaanrunoilijoita olivat myös leppävirtalainen Olli Kymäläinen (1790–1855) ja Kerimäen Pietari Makkonen (1785–1851). Runojaan Kymäläinen lauloi kanteleella säestäen. Niistä kuultaa harras luonnontunne ja lämmin uskonnollisuus, Makkosen runoista taas eräänlainen itseoppineisuudesta johtunut opettavaisuus. Muuten ne olivat kylläkin sisällöltään lämpimiä ja luontevia sekä kieleltään varsin virheettömiäkin. – Tässä yhteydessä on myös muistettava jo aikaisemmin valtiopäivämiehenä mainittu Pietari Väänänen (1764–1846), joka syystä oli kotiseudullaan Muuruvedellä ”maaliman viisaan” maineessa, kehittyi monitaitoiseksi yhteiskunnan luottamusmieheksi ja laati useita runoja kuten Ruotsin kuninkaista ja Aleksanteri I:n toimista. – Maaninkalaisen Paavo Tuovisen runoista ovat tunnetuimmat ”Suomen kielen sorrannasta” ja ”Suomen kielen kasvannasta”, joissa käsiteltiin äidinkielen surkeaa tilaa. Muutenkin savolaisten rahvaanrunoilijoiden aiheet koskivat jokapäiväisiä, ympärillä eläneen yhteiskunnan asioita. Niitä käsiteltiin yleensä järkeilevään ja opettavaiseen sävyyn. Äsken kuvatun myöhäisemmän arkkirunouden tunteeseen vetoava aines niistä enimmäkseen puuttuu. Runolliselta arvoltaan ne muodostavat ikään kuin siirtymävaiheen vanhasta rahvaanrunoudesta uudenaikaiseen taiderunouteen pyrittäessä.²⁰

Savon väestön henkiseen muinaisperinteeseen kuului 1700-luvulla ja vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa paitsi edellä kuvattua runolaulua kertovaisine ja lyyrillisine aiheineen sekä satuja ja sananlaskuja myös loitsurunous, jonka nostattajana oli myöhäispolviin saakka sitkeänä elänyt taikausko.

On tykkänään mahdotonta yrittää tässä suppeassa yleisesityksessä savolaisen taikauskon moninaisten muotojen selvittämistä. Muutama esimerkki riittää elävöittämään tätä puolta menneiden sukupolvien henkisestä elämästä. Vasta tietoon perustuvan valistuksen leviäminen ja osaksi kirkon sekä lähinnä herätysliikkeiden avulla saatu henkilökohtainen kristinusko koituivat sille lopulliseksi häviöksi.

Vuoden 1737 piispantarkastuksessa Leppävirran kirkkoherralla oli ”paljon valittamista” sen johdosta, että osa seurakuntalaisista harjoitti taikauskoisia menoja. Piispa nuhteli vakavasti ”kaikkia seurakuntalaisia yhteisesti” ja kehoitti heitä luopumaan tästä kauhistuttavasta tavasta, ”jotta he eivät yhä pahemmin sotkeutuisi paholaisen viekkaasti asettamiin satimiin ja siten joutuisi surkuteltavaan kadotukseen”.²¹ Tällaista taikuuteen taipuvaisuutta oli muistakin seurakunnista tavattu niin runsaasti, että piispa Juslenius seikan johdosta lähetti papistolleen erityisen ohjekirjeen: ”Koska, Jumala paratkoon, murheeksi on saatu kuulla asukkaiden olevan monin paikoin siinä määrässä paholaisen sokaisemia ja harhaan viemiä, että he harjoittavat taikuuden, manauksen, uhraamisen ja päivien valinnan pahetta sekä muita tuomittavia syntejä, tehköön kukin arvoisasta papistosta vakavimmin kuulijoilleen tiettäväksi tällaisista kauheista ja iljettävistä paheista seuraavan Jumalan oikeamielisen koston ja palavan vihan ja sen hirvittävän vaaran ja sielunvaivan, joka heitä uhkaa, ja saattakoon tällaiset toisille varoittavaksi esimerkiksi lailliseen rangaistukseen, jotta tuollaiset perkeleen teot ja toimet saataisiin poistetuiksi ja hävitetyiksi.” Papisto teki tosin parastansa, mutta taikuutta ei saatu hävitetyksi. Viiden vuoden kuluttua Jusleniuksella oli jälleen kertomista saman epäkohdan johdosta. Uskonpuhdistuksen kylvö oli vieläkin niin uutta, että Savon ”uskomattoman avaroissa seurakunnissa” oli paljon jäljellä vanhaa pakanallista ja osaksi myös ”paavillista taikauskoa”.²² Mäntyharjusta kirkkoherra Cygnaeus luetteli vielä vuonna 1780 runsaasti esimerkkejä noituuden ja taikauskon moninaisista muodoista, ja yksistään ilmi tulleen taikuuden runsaudesta päätellen tätä henkisen elämän hämäryyttä oli yhä runsaasti koko maakunnassa.²³

Tämä ruotsinaikaisen taikauskon runsaus ei ole kuitenkaan missään suhteessa odottamatonta, kun näet otetaan huomioon, että vielä tässä kuvatun kauden lopullakin, 1850- ja 60-luvuilla, taikuus rehoitti etenkin syrjäseuduilla. Mutta myös rintamailla siitä haettiin sala-apua ihmisten moninaisiin tarpeisiin. Sen arveltiin auttavan ”talouden muutoksissa, kotieläinten menestykseksi, naimisliiton onnistumiseksi, kuolleita hautaan saattaissa, ihmistautien parantamiseksi, maanviljelyksen ja kalan pyydön menestykseksi sekä metäksiä pyytäissä ja varkauden tapauksissa”.²⁴ Savolaisten lääkintätaikuudesta on aikaisemmin jo kerrottu (siv. 467), ja runsaiden taikakokoelmien aarnioihin tutustuessaan saattaa helposti panna merkille, että taian turvaa haettiin jatkuvasti melko yleisesti yhä kaikkialla Savossa. ’Mikkelin Wiikko-Sanomien’ kirjeenvaihtaja kertoi esimerkiksi vielä vuonna 1864 Kangasniemestä savolaista taikauskoa kuvaavia seikkoja: ”Täällä walittaa B. I–der wielä löytywän welhoja eli tietäjiä, jotka suuressa määrässä wiettelisiwät ja willitsisiwät tyhmempätä kansaa. Hän nuhtelee myös sekä esiwaltaa, joka ei olisi asettana mitään kieltoa eli rangaistusta tämän pakanuuden poistamiseksi, että papistoa, joka ei neuwolla ja nuhteilla estäsi sen lewiämistä. Ja hän nimittää, että Kutemajärwen Pekka Laitinen ja ’yksi akka korkealla kankaalla’ olisiwat päämestarit pahuuteen.”²⁵

Oli toki ”esiwallalla” useitakin asetuksia käytettävänä velhoutta vastaan, ja papistokin epäilemättä teki tarmokkaasti työtä taikuuden ulosjuurittamiseksi. Mutta loitsu säilyi sitkeästi sellaisissa oloissa, joiden pimentoja kansanvalistus ja sielunhoito eivät vielä olleet tarpeeksi valaisseet, sillä taioilla oli tällaisissa oloissa käytännöllinen eli, kuten kuviteltiin, hyötyä tuottava tarkoituksensa.

2. KIRKOLLINEN SIELUNHOITO

Kirkollinen sielunhoito rakentui edelleenkin ankarasti vartioidun puhdasoppisuuden perustukselle. Oppia suojelivat lainsäännökset, jotka eivät sallineet kirkonopista poikkeamista puheissa enempää kuin kirjoituksissakaan, ja vuoden 1726 konventikkeliplakaatti kielsi jopa yksityiset uskonnolliset hartauskokouksetkin, mikäli ne eivät olleet kotihartautta. Itse kirkonoppi oli määriteltynä tunnustuskirjoissa. Tunnustuksellisuus ja laitoskirkollisuus jatkuivat 1700-luvulla uusien uskonnollisten ja yleisten henkisten aatteiden, lähinnä pietismin ja valistuksen, rinnalla tosin näiden kanssa vihdoin yhä selvempään ristiriitaan joutuen mutta samalla niistä myös itse syventyen ja uudistavaa voimaa saaden. Niinpä Porvoon tunnettu piispa Daniel Juslenius oli uskonkäsitykseltään ankaran puhdasoppinen ja suomentaessaan tähän henkeen kirjoitetun Svebiliuksen katekismuksen (1746) antoi yhteisen kansan käteen kristinopinesityksen, joka kirkollisessa kansanopetuksessa käytettynä on syvästi vaikuttanut savolaistenkin uskonnollisiin käsityksiin.²⁶ Valistuksen vaikutus tuntui kirkollisen sielunhoidon piirissä etenkin lähimmäisenrakkauden ja omakohtaisen uskonnollisen vakaumuksen vaatimuksena ja yrityksenä saattaa usko ja järki keskenään sopusointuun. Omalaatuisena piirteenä liittyi ajan kirkolliseen elämään 1700-luvun loppupuolelta lähtien järkiperäisen talouselämän harrastus, jonka edistämisestä papit puhuivat jopa saarnoissaankin.²⁷

Tällaisille perustuksille rakentunut kirkollinen sielunhoito oli luonteeltaan lähinnä karskia, käskevää ja tietyllä tavalla kollektiivisen, joukkokuntaisen, sävyistä. Ihmiset piti saataman alistumaan luottavaisen lapsenmielisinä isällisen mutta ankaran Jumalan sallimukseen. Eritoten Isonvihan aika oli tätä Jumalan ankaruuden korostamista sielunhoidossa lisännyt. Leppävirran piispantarkastuksessa 1710 ”kehoitettiin seurakuntaa” täyttämään rukousvelvollisuutensa ja siten ”lepyttämään suuri Jumala, joka meidän syntiemme ja paatuneisuutemme takia vihaan nostatettu on”.²⁸ Toisaalta taas siellä täällä päätänsä nostavaa pietismiä, alkavaa herännäisyyttä, vastaan singotut manaukset ja ”Herran nuhteeseen”, kaikkinaiseen kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen kehoittavaiset saarnat panivat jumalanpalvelukseen ja kirkolliseen sielunhoitoon yleensäkin eräänlaisen sotaisan puhdasoppisuuden ja junkkarikoulumaisen sävyn.

Sielunhoidon keskuksena oli tietenkin sunnuntai- ja pyhäpäivien yhteinen jumalanpalvelus pitäjän kirkossa. Sen vuoksi ahkera, mieluimmin jokapyhäinen kirkossa käynti oli pappien jatkuvien kehoitusten ja muistutusten aiheena. Tosin ei tässä suhteessa enää harrastettu samaa jyrkkää jokapyhäisyyden valvontaa kuin edellisellä vuosisadalla, mutta pitempiaikainen, jatkuva jumalanpalvelusten laiminlyönti herätti edelleenkin paitsi papiston myös muiden seurakuntalaisten närkästystä. Kuten paljossa muussakin myös tässä suhteessa ilmennyt yksityisen seurakunnanjäsenen jumalattomuus näet saattoi, kuten uskottiin ja peljättiin, suunnata Jumalan vihan yleisenä vaivana – sotina, kulkutauteina, halloina, rakeina, rajuilmoina – koko seurakunnan kuritukseksi. Yksilö ei ollut jumalasuhteessaan vastuussa ainoastaan itsestään vaan koko yhteisöstä, seurakunnasta. Papin kehoitusten peloittavana pontena olikin ennen kaikkea juuri tämä jumalallisen vihan joukkokuntainen luonne.

Kirkkotielle taluttaminen ei jäänyt vain papin kehoitusten varaan, vaan myös maallinen esivalta kävi karskisti käsiksi sellaisiin seurakuntalaisiin, jotka pyrkivät jumalanpalveluksia, eritoten juhlapyhinä, laiminlyömään. Nimismies Henrik Gummerus manasi Iisalmen syyskäräjiin 1744 kokonaisen katraan tällaista väkeä sen vuoksi, että heidän tiedettiin mainitun vuoden ensimmäisenä rukouspäivänä, huhtikuun kuudentena, ”laiminlyöneen jumalanpalveluksen ja sieltä poissa pysyneen”. Näitä olivat Sutilankylän Hannu ja Pekka Lappalainen, Juhana Sutinen, Juhana Ulmainen, Heikki Ruotsalainen ja Lauri Savolainen, Rutakon kylän Risto Rynkyinen (Ryngyin) ja Pekka Sirviö, Jumiskylän Antti ja Paavo Heiskanen sekä Vieremän kylän Paavo Nissinen. Vain ”laillinen este” heidät oli vastuusta vapauttava. Talonpoika Hannu Lappalainen puolustihen kyläläisineen kelirikkoon ja matkan pituuteen (9 peninkulmaa) vetoamalla: eivät he millään niinpitkälle kirkkomatkalle olleet tohtineet lähteä ”suurten korpien ja virtaavien vesipurojen pelosta”, minkä vuoksi heidän oli sillä kertaa ollut pakko jäädä pois jumalanpalveluksesta, ”mutta kuuluvat kyllä muina rukousja juhlapäivinä kirkkoon ilmestyneen”. Nimismies tähän huomautti, että kymmenenkin peninkulman takaisia seurakuntalaisia oli kirkkoon päässyt tulemaan ”näiden joukossa myös lautamies Heikki Sonnisen tyttölapsi” — ”mutta lautamies sanoi, että näillä oli samalla ollut tarkoituksena käydä tapaamassa häntä, lapsen äidinisää, minkä vuoksi he ovat tohtineet matkalle lähteä ja saaneet huonon tien takia kestää paljon vaivoja, niin että hänen tyttärentyttärensä on vyötäisiä myöten kastunut ja heidän on ollut jättäminen rekensä hänen luokseen ja palaaminen ratsain takaisin”. Rutakonmiesten vastuksina taas oli ollut talvitielle sattuva Matkusjoki, joka oli kevättulvilla avautunut.²⁹ Tällaisia syitä ladeltuaan ja saatuaan sanojensa taakse tarpeellista todistajatukea he tosin nyt pääsivät enemmästä edesvastauksesta, mutta saivat samalla rakentavaisen kehoituksen pitää paremmin kirkkotietä mielessään eritoten rukous- ja juhlapäivinä.

Mutta kun kirkkoon tulo oli tällaisen pakon varassa, siis vain tiettyyn seurakunnalliseen elämänmuotoon kuuluva ulkonainen tapa ilman Jumalan palvelemisen sisäistä pakkoa, pyrki hälisevä, hiljentymätön sävy olemaan jatkuvasti hartaudenharjoituksen haittana ja jumalanpalvelusten olennaisena piirteenä.

Pappien onkin aina ollut ylen työlästä saada sanankuulijansa rauhoittumaan koko jumalanpalveluksen ajaksi kirkonpenkkiin. Tässä suhteessa tapahtui myös kaikkialla Savossa jatkuvasti rikkeitä. Aina on osalla seurakuntaa ollut kesken jumalanpalveluksen asiaa kirkosta kirkonmäelle, hevosen katsomista, tupakan vetämistä ja tapulien juurella ja nurkkien takana muuta pientä askaretta, joka on monista lihassansa heikoista alkanut puisevien saarnojen ja pitkien virsien aikana tuntua kirkonmenoja tärkeämmältä.

Mutta hartauden harjoittamiselle tällaisista kirkkotavoista, tästä äänekkäästä ja kuljeksivasta, vallattomasta kirkkoväestä oli yhtämittaista häiriötä. Iisalmen seurakunnan piispankäräjissä 1730 pitäjäläisiä oli kehoitettava käyttäytymään kirkossa levollisemmin: ei saanut kulkea edestakaisin herranhuoneessa kirkkoaikana kuten oli ollut tapana. Kirkkorannassa, veneissä, kirkon lähimökeissä ja pirteissä pitäjäläiset pitivät tapanansa nautiskella ennen ja kirkonmenojen jälkeen niin paljon olutta ja viinaa, että matkaansaattoivat ylenmäärin juopuneina rähinällään ja tappelunnujakoissa sapattirikkomuksia. Siitä seurasi piispallisia nuhteita ja jalkapuun uhkaa.³⁰ Rantasalmella oli piispantarkastuksessa 1748 niinikään paljon puhetta kirkkokansan sopimattomasta sapattikäytöksestä. Kirkonpalvelijoiden käskettiin tarkoin valvoa järjestystä jumalanpalveluksissa ja sitä, ettei kukaan jäänyt kirkonmäelle aikailemaan silloin, kun muut kuuntelivat herransanaa. Kurin ylläpitämiseksi kirkon porstuat oli pidettävä jumalanpalveluksen aikana lukossa, vain eteläinen ovi sai olla avoinna niitä varten, joilla oli ”pakottava hätä” mennä ulos.³¹ Mikkelin emäseurakunnan rovasti valitti piispantarkastuksessa 1764, että väki tuli ”sangen myöhään” herranhuoneeseen ja poistui sieltä liian varhain, ennen jumalanpalveluksen päättymistä. Kansa kulki yhtämittaa edestakaisin kirkonovissa, siellä ”hurpatettiin tyhjänpäiväisiä”, ja toiset taas vetivät kirkkoahteella unia.³²

Näin oli Kuopiossa 1782: Kapakkaan poikenneet eivät tulleet kirkkoon ennen kuin kuulutuksia luettaessa, ja siitä kirkossa olevien hartaudenharjoitus pahasti häiriytyi. Kuljettiin käytävillä ja ovesta sisään toisesta ulos, kiipeiltiin penkinselkien yli, supateltiin ja tarinoihin, istuttiin, kun piti seistä, seisottiin ympärille töllistellen, kun piti paneutua polvilleen, ehtoollisvieraat tuuppivat toisiaan, äidit työntäytyivät istumaan keskelle kirkkoa pienine lapsineen, jotka yhden alettua itkeä oitis parahtivat kaikki tyynni huutamaan. Se häiritsi rukouksia, veisuuta, saarnaamista ja saarnan kuuntelua. Lisäksi oli aina kiusana myös pahankurisia pojankurikoita, jotka eivät pysyneet määräysten mukaisesti kuorissa, pappien silmälläpidon alaisina, vaan kapusivat lehtereille ja sieltä syljeksivät ja nakkelivat muutakin niiden niskaan, jotka permannolla herransanaa kuuntelivat.³³ Leppävirroilla olivat kirkkotavat samanlaisia. Pitäjänkokouksessa 1799 päätettiin häiritsijät panna jalkapuuhun, kuten piispakin oli tarkastuksessaan neuvonut, sekä sijoittaa lapset ja nuoret kuoriin pappien katseillansa ja arvovallallansa paimennettaviksi. Niinikään kirkonoven lukitsemista jumalanpalveluksen ajaksi pidettiin Leppävirroilla tapana.³⁴ Vuonna 1796 päätettiin Kangasniemessä, että niiden naisten, joilla oli pieniä lapsia mukanaan, tuli istua lähellä ovea ja neljän killingin sakon uhalla poistua heti, kun lapset alkoivat huutaa. Oli näet sattunut, että lasten parkuminen joskus oli voittanut itse kirkkoherrankin saarnaäänen, kun naiset ”vanhan piintyneen tavan mukaan” olivat tuppautuneet keskelle kirkkoa. Penkinselkien ylittämiseen oltiin Kangasniemessäkin ylen ketteriä. Vielä vuonna 1861 näet pitäjänkokouksen oli päätettävä, että ”joka nouse ylös kirkon pänkin pälle tule maxamaa sakkoa kahta rupla hopeana, josta se joka aja asia saa yxi rupla, ja toinen rupla mene kirkon kassaan”.³⁵ Ristiinassa saatiin 1862 aikaan oikein nimenomainen itsensä kuvernöörin vahvistama järjestyssääntö kaikenlaista kirkonmenojen ”rääkelmättömyyttä” vastaan.³⁶

Tällaiset olivat ennenvanhaan melkoiselta osalta kirkkokansa ja kirkkotavat Iisalmella, Rantasalmella, Mikkelissä, Kuopiossa, Leppävirroilla, Kangasniemessä ja Ristiinassa. Mutta ne eivät olleet näissä pitäjissä sen huonompia eivätkä tosin sen parempiakaan kuin missä muussa Savon seurakunnassa tahansa. Kun entisajan kovin kirkkokeskeisesti pakonalainen elämänmeno kokosi sunnuntai sunnuntailta suuren osan seurakuntaa herranhuoneeseen, kirkkotien kulkijoissa oli aina mukana niitäkin, joille osanotto jumalanpalvelukseen jäi sivuseikaksi tai enintään hurskaansävyiseksi keinoksi hankkia virkistystä kirkonkylän värikkäistä vaikutelmista arkisen viikon mentyä umpeen haikutupien harmaassa yksittoikkoisuudessa.

Sääty-yhteiskunnan arvonmukainen porrastus ei tasoittunut edes kirkossakaan. Etenkin säätyläisten oli vaikea mukautua seurakunnalliseen samanarvoisuuteen. Jo varhain ilmeni eritoten sotilassäätyläistössä taipumusta pitää yksityistä kotihartautta yhteistä jumalanpalvelusta soveliaampana, vaikka toisaalta tosin sääty-ylpeyden kannalta oli puolensa kirkossakin käymisellä: oli niiailevaa ja kumartelevaa kademielistä katsojakuntaa näkemässä, miten somasti valta ja varallisuus kävi kirkkohurskaan nöyryyden niveliin. Eristäytymisen piirre pyrki rintamailla liittymään myös Herran ehtoollisen viettoon. Mikkelin pitäjässä tarkastusta toimittaessaan piispa Daniel Juslenius katsoi vuonna 1737 nimenomaan olevan syytä ”toivoa”, että kristillinen harkinta saisi säätyläisetkin taipumaan yhteisiin ehtoollistapoihin ja käymään saman seurakunnan jäseninä pyhään pöytään yhdessä rahvaskansan kanssa. Piispan määräyksestä pantiin kuitenkin samalla kertaa koko hiippakunnan ehtoollistavoissa toimeen toinen, sukupuolesta johtuva, arvonjärjestys: älkööt mies- ja naispuoliset seurakuntalaiset menkö yhtä aikaa kuoripöytään ja siten tungeksien ja tuuppimalla tai muulla tavalla matkaansaattako pahennusta kirkossa, kuten tähän saakka tapahtunut on, vaan käykööt he sinne erikseen, niin että naiset odottavat sävyisästi penkeissään siksi kunnes kaikki miehenpuolet ovat ensin pöydässä olleet ja vasta sen jälkeen ehtoolliselle astuvat.³⁷

Ennen kaikkea kuitenkin sääty-yhteiskunnan arvonporrastus näkyi kirkon penkkisijojen järjestelyissä. Niiden toimeen panemisesta oli olemassa käsky jo edellisen vuosisadan lopulta, ja kaikesta päätellen penkkijärjestys oli saatu monessa Savonkin kirkossa aikaan ,tässä kuvatun ajan alkuun mennessä. Sen avulla voitiin helpommin kirkossa käyntiäkin valvoa. Papeilla ja pappien perheillä oli tietenkin jo vanhastaan ollut oma penkkinsä kirkon kuorissa. Penkkijärjestysten mukaan permantosijojen etummaisia istujia olivat kuitenkin pitäjän yhteiskunnallisesti arvokkaimmat henkilöt, säätyläiset. Näiden takana oli rahvaskansaa, isäntiä ja emäntiä ja taaimmaisina vuosikymmen vuosikymmeneltä paisuva tilattomien joukko, torppareita, mäkitupalaisia, loisia ja nuorta väkeä ja väestön lisääntyessä loput lehtereillä ja seisomassa kirkon kongeilla. Savon kirkoissa alkoi jo 1700-luvun lopulla ahtaus tuntua yhä tuskastuttavampana, mikä osaltaan ruokki riidanhalua penkkisijojen hallinnassa.

Penkkijärjestyksen arvonluokittelu ei näet tahtonut aina osua, olletikaan säätyläisten mielestä, ihan tarkasti kohdallensa. Savonkin kirkoissa sattui aika ajoin pientä kinaa istumasijoista. Porvoon konsistorin pöytäkirja kertoo Joroisista vuonna 1727: ”Luettiin Autuaan Kapteeni Grothenfeldtin Leski-Rouvan anomus ja valitus Joroisista sen johdosta, että siellä Herra Everstiluutnantti Meurman pyrkii häätämään hänen poikansa siitä Joroisten kirkon penkkisijasta, jonka heidän Autuas Isänsä ja Isoisänsä tekemiensä huomattavien lahjoitusten nojalla perilliselle perillisen jälkeen ikuisesti käytettäväksi laillisesti omistanut on”. Esittämiinsä todisteisiin viitaten rouva Grotenfelt voitti penkkiriidan, mutta huonommin kävi pari vuotta myöhemmin Säämingin kirkossa Aholahden everstinna Pistolekorsille, joka riideltyään etupemin oikeudesta Heikinpohjan kuninkaankartanon silloisen haltijan kapteeni Krister Sahlon kanssa joutui yhtäkaikki jäämään kapteenin pöyhistelevän selän taakse.³⁸ Vielä vuonna 1785 Pistolekorseilla oli kinastelun aihetta kirkkoherransa kanssa siitä, että silloisessa penkkisijojen järjestelyssä heille oli osunut vasta ristikongilta lukien ensimmäinen penkkirivi naisväen puolelta. Myös kuudennusmies Munck katsoi kunniansa vaativan arvokkaampaa penkkiä kuin kuudennen ja seitsemännen rivin, mistä hänellä ja hänen veroalueensa väellä oli ollut tilaisuus seurata jumalanpalvelusta. Siinä oli siis jo yhteistäikin kansaa kuoria kohti pyrkimässä. Näin myös Mikkelissä vuonna 1814. Huolimatta monista muistutuksista, joiden mukaisesti kuorista lukien kaksi ensimmäistä penkkiä oli vanhastaan ollut varattuna pitäjän hyvinarvoisille säätyhenkilöille, niihin kuitenkin oli alkanut tunkeutua rahvasta jopa sil’loin tällöin keskenkasvuisia poikiakin ”siten laiminlyöden” – kuten pitäjänkokouksen pöytäkirjaan merkittiin – ”sen kuuliaisuuden, mikä jokaista kristittyä velvoittaa suurta Jumalaa palveltaessa alistumaan tottelevaisesti säädettyyn hyvään järjestykseen ja välttämään muistuttamisen aihetta sekä suomaan toisille tilaisuuden rauhassa ja pyhitetyssä hartaudessa tyydyttää sen armon halajamista, jota meidän siunattu uskontomme taritsee”.³⁹

Sosiaalinen arvovaltakiista säädynmukaisista penkkisijoista jatkui kyllä myöhäisiin aikoihin asti, mutta lukuisista piispantarkastusten ja pitäjänkokousten pöytäkirjamerkinnöistä päätellen tämä kina ei ollut Savossa kuitenkaan niin kärjistynyttä kuin joidenkin läntisempien rintapitäjien oloissa. Niinpä näistä pöytäkirjamerkinnöistä ( 46) voidaan havaita, että penkkisijoihin oltiin kaikkialla muualla tyytyväisiä paitsi Sulkavalla (1748, 1764), Puumalassa (1748), Joroisissa (1793), Kerimäerlä (1793), Leppävirroilla (1798), Mikkelissä (1814) ja Pielaveden pienessä kirkossa (1794), jonka ”ahtaat paikat” tulivat vihdoin koko Savon kansan käyttämäksi hokemaksi.⁴⁰ Enimpien riitojen aiheena olikin ollut se, että väestön lisääntyessä kirkot olivat käyneet ahtaiksi, joten kasvavasta väestöaineksesta lukuisin – ”irtain” väki ja nuoriso – ei enää mahtunut takapermannolle, lehtereille eikä käytäville vaan tungeksi jo isäntien ja emäntien jopa säätyläistenkin arvokkaissa penkeissä.

Itse jumalanpalveluksen muotoihin oli jo vuoden 1686 kirkkolaki pyrkinyt saamaan entistä suurempaa yhdenmukaisuutta, ja 1700-luvulla näiden muotojen täsmentämistä jatkuvasti korostettiin. Esimerkiksi vuonna 1729 annettiin määräys hartaustilaisuuden aloittamisesta Pyhän Kolminaisuuden tervehdyksellä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, minkä piti tapahtua alttarilta. Leppävirroilla vakuutettiin 1723 jumalanpalvelusmenojen tapahtuvan samoja yhtenäisiä muotoja noudattaen ”kuin muissakin seurakunnissamme ja kuten kirkkojärjestys niistä määrää”. Vuonna 1764 sanottiin Mikkelin pitäjän kirkossa jumalanpalvelus aloitettavan synnintunnustuksella ja lopetettavan Herran siunaukseen. Kirkkokäsikirjan määräyksistä ja konsistorin yhtenäistämispyrkimyksistä huolimatta jumalanpalvelus ei ollut kuitenkaan vielä aikakauden lopullakaan kaikkialla maakunnassa vakiintunut täysin saman kaavan mukaiseksi. Eri seurakunnissa oli tässä suhteessa vähäisiä eroavaisuuksia olemassa ja pitäjänkokouksissa tehtiin kirkkoherran aloitteesta asiaa koskevia päätöksiä ja järjestelyjä. Niinpä Puumalassa siirrettiin 1845 siihen saakka saarnan aikana tapahtunut kolehdin kanto evankeliumivirren kohdalle.⁴¹ Saarnatapaakin koetettiin yhtenäistää kehoittamalla huolelliseen saarnan valmistamiseen ja ”tavallisten, säädyllisten sanojen” käyttämiseen sekä ”haetun ja korkealen toisen puhe tavan” ja turhan elehtimisen välttämiseen.⁴²

Vaikkakohta jumalanpalvelus lieneekin tältä papin toimittamalta osalta saatu koko maakunnassa vähitellen ulkonaisilta muodoiltaan likipitäen yhtenäiseksi ja arvokkaaksi, jatkui siinä sittenkin tietty sekava ja epäjuhlava sävy melko myöhäisiin aikoihin asti. Eritoten siihen osaan jumalanpalvelusta, joka on lähinnä sanankuulijain suoritusten varassa, liittyi – ja liittyy – näet helposti eräänlaista joukosta näkymisen halua. Uskontunnustuksen epätahtinen huutaminen on siinä eräänä keinona, ja etenkin virrenveisuusta tämän havaitsi. Savossakin oli vanhan suomalaisen virsikirjan ainoana virallisena säveloppaana 1800-luvun puoliväliin saakka piispa Gezeliuksen ”Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja” vuodelta 1702. Mutta jo 1700-luvulla tämä nuottiopas oli tullut melkoiseksi kirjaharvinaisuudeksi ja niinmuodoin seurakuntien virrenveisuukin ryöstäytynyt lukkarien käsistä – tai oikeammin sanottuna useimmiten kai lukkarien johdossakin – omille urillensa. Virrenveisuuseen kuului myös Savossa ennen kaikkea suomalaisittain laahustavaa hitautta, ja kun vanhojen virsitekstien ontuva runomitta tavuluvultaan harvoin vastasi koraalisävelmän tahtilukua – kukin tavu näet veisattiin ennenvanhaan yhtä pitkinä sävelinä – joutui sekä seuakunta että lukkari omin neuvoinensa milloin lisäilemään milloin taas typiste’lemään virsisäkeiden säveljaksoja. Kun virrenveisuu näin vuosikymmenestä toiseen ilman nuottikirjaa ja useimmissa seurakunnissa myös ilman urkuja harhaili omia teitänsä, oli tuloksena tämänkin maakunnan jumalanpalveluksissa vihdoin tavaton koraalisävelmien kaaos. Moni seurakunnanjäsen siinä pyrki muista erottumaan vetämällä isoäänisesti omaa tahtiansa ja koristelemalla veisuutaan omatekoisilla äänenjuoksutuksilla. Verraton äänellinen sekamelska versoi näin Gezeliuksen vanhan nuottirakenteen raunioilla.

Niinpä tirehtööri Rudolf Lagi kuvasi Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa savolaista jumalanpalvelusta tältä virsilaulannan osalta vielä 1860-luvun puolivälissä tähän tapaan: ”Seurakunta, jolla usein kaikenkaikkiaankaan ei ole yhtä vahvoja keuhkoja kuin sen lukkarilla, ei jarksa sävelenjuoksutuksistaan yms. huolimatta pysyä äänessä yhtä kauan kuin tämä ja niinmuodoin ehtii kunkin säkeen loppupidäkkeeseen paljon aikaisemmin kuin lukkari. Tavallisesti saa luonnonlaadultaan vilkkaampi naispuolinen osa seurakuntaa ensiksi säkeensä lauletuksi, sen perässä seuraa sitten flegmaattisempi, hitaampi, miehinen osa ja kaikkien jälkijättönä vihdoin lukkari, joka ylläpitää säveljakson loppuvenykettä, fermaattia, niin kauan kuin hänen keuhkoissaan on rahtusenkaan verran ilmaa jäljellä, ja jos laulua säestetään uruilla, katsoo urkuri velvollisuudekseen jatkaa fermaattia vielä hetkisen senkin jälkeen, kun jo lukkarin ääni on tikahtunut siten osoittaakseen, että hänen kojeellaan toki on kaikkein vahvimmat keuhkot. Saattaapa helposti kuvitella, millainen sydäntä särkevä epäsointu kaikesta tästä syntyy”^’43. Etenkin kivikirkoissa – kuten esimerkiksi juuri Kuopiossa – joissa laulun kaiku lainehti ihan toisella tavalla kuin puisissa, ääntä hajoittavissa ristikirkoissa, virren veisuu pyrki viehättymään kovin eriskummallisiin muotoihin. Vielä viime vuosisadan lopullakin saatoi esimerkiksi Leppävirroilla –sielläkin kivinen kirkko – kuulla tätä vanhan savolaispolven laulutapaa: perinjuurin hitaasti kulkeva veisuu nousi ja laski diatonisen jopa kromaattisenkin sävelkulun kaikissa asteissa, ja oli kuin ääni olisi pyrkinyt koluamaan kirkon joka loukossa.⁴⁴ Laulun edetessä verkkaan tavusta toiseen virren sanallinen sisältö haihtui mielestä pois, ja monen laulajan joutilas ajatus retkeili maailman turhia teitä.

Sama meluava sävy koski messusävelmienkin seurakunnallista osaa. Jo vuoden 1736 piispantarkastuksen jälkeen Porvoon tuomiokapituli kirjoitti siitä hiippakunnan papeille: ”Koska on ärsyttävää kuunnella, kuinka kokonaiset seurakunnat joillakin seuduilla papin alttarilla messutessa hukuttavat tykkänään messuavan äänen epämiellyttävillä peräkaneeteillaan, on sellainen melu vastedes lopetettava ja sanakuulijoita kehotettava ääneti ja hartaasti kuuntelemaan messua ja siihen kunnollisesti vastaamaan.”⁴⁵ Neuvo tuskin auttoi. Tällaista jatkui sitten seuraavalle vuosisadalle saakka. Se oli vielä sitä urutonta aikaa, jolloin maakunnan useimmissa kirkoissa veisattiin ja messuttiin yhä vain lukkarin kurkun opastuksella ja jolloin (1844) ”Maamiehen Ystävä” kyseli savolaiselta lukijakunnaltaan sellaista ihmettä, että ”Olettako miehet Urkuja kuulleet?” ”Kuulin kyllä kerran Kuopiossa käyvessäni, sinä kesänä, jona siellä viimmen Piispa ”luettamassa oli”, vastattiin. ”Miltäs nuo sinusta tuntuvat, eivätkö muka mielestäs ikään kuin hartautta lisänneet virsiä veisatessa, paremmin kuin monen huonon lukkarin huuto?” ”Voi tok’kin veli kulta!” – Snellman vastasi vuorosanansa ’Antin’ puheeksi pannen – ”kuin tuo soitto suloiselta tuntui sielussa. Tahtoipa oikeen vesi silmään tunkeutua kuin veisattiin saarna virttä, joka sattui olemaan se kaunis nuottinen N:o 81, ja kuin sitte vielä lisäksi pappi Alttarilta Hallelujaa messusi, ja sitä uruilla veisattiin, sepä vasta ihanata oli.”⁴⁶ Savon ensimmäiset urut saatiin Mikkelin kirkkoon vuonna ’1800 – ”siihen aikaan ainoat koko Porkoon hippakunnan maaseurakunnissa”.⁴⁷

Varsinaisten sunnuntaisin pidettyjen jumalanpalvelusten lisäksi kirkollista sielunhoitoa harjoitettiin monissa muissakin tilaisuuksissa, ”pyhinä”. Näiden joukkoon oli kuitenkin jäänyt useita sellaisiakin merkkija juhlapäiviä, joissa oli vielä se’lvää jätettä luterilaisen kirkon jo hylkäämistä katolisista kulttitavoista. Tällaisia ”pyhiä” kirkko pyrkikin vähitellen karsimaan käytöstä pois. Näitä olivat ensiksikin ns. pikkupyhät eli apostolinpäivät. Vuonna 1724 annettu hallinnollinen julistus rajoitti niiden pyhyyden vain varhaiseksi aamusaarnaksi, jonka jälkeen työtä oli tehtävä.⁴⁸ Porvoon konsistori suositteli 1737 apostolinpäivien saarnan siirtämistä tykkänään lauantain ahtisaarnatilaisuuksiin ilmeisesti osaksi sen vuoksi, että nämä viimeksi mainitut jumalanpalvelukset, joihin oli avaroissa ylämaan seurakunnissa vaikea saada väkeä koolle, saataisiin elvytetyiksi lamassa olevasta tilastaan ja katolisaikaiset muistumat ”liioista” pyhistä hälvenemään. Vuonna 1741 hallitus sitten vihdoin kielsi apostolinpäivien samoin kuin myös Marian etsikon, kiirastorstain, rukoussunnuntain jälkeisten kahden kanttaus- eli toukorukouspäivän (gångdag) sekä suurten kirkkopyhien joulun, pääsiäisen ja helluntain kolmansien ja (1772) neljänsien päivien vieton tykkänään. Perinnäisten juhlapyhien poistaminen ei tietenkään kädenkäänteessä onnistunut. Niinpä olikin jo parin vuoden kuluttua palattava entisiin juhlatapoihin taikaisin, koska sunnuntakien pyhittäminen, jolla toimenpidettä oli perusteltu, ei ollut sen johdosta lisääntynyt eikä myöskään vireys työntekoon.⁴⁹

Rahvaan elämänmuotojen kannalta apostolinpäivien ja muiden pikkupyhien viettäminen oli tärkeätä lähinnä niihin liittyneiden ajanvietteiden, ilmesesti osaksi myös taikuuden ja ennen kaikkea työstä vapautumisen vuoksi. Vuonna 1772 sapatin vietosta annettu asetus kuitenkin vihdoin poisti näiden päivien ”virallisen” pyhänluontoisuuden määrätessään kirkkopyhiksi sunnuntaipäivien lisäksi vain ensimmäisen ja toisen joulupäivän, uudenvuoden-, loppiais- ja Marian ilmestyspäivän ynnä pitkänperjantain, toisen pääsiäispäivän, helatorstain, toisen helluntaipäivän ja juhannuksen ja siirtäessään kynttelin-, Mikonja pyhäinmiestenpäivän sunnuntain kohdalle.⁵⁰ Tällä kannalla kirkkopyhät pysyivät sitten aikakauden loppuun saakka lukuun ottamatta sitä seikkaa, että Savon heränneille tuli vanhan tottumuksen voimalla jälleen tavaksi pitää apostolien päiviä ja suurten juhlien – joulun, pääsiäisen ja helluntain – jälkipyhiä hengellisten kokoustensa merkkiaikoina.⁵¹ Vakiintuneen aseman saivat kirkollisten ”pyhien” joukossa myös rukouspäivät, jotka olivat periytyneet jo 1500-luvulta ja joiden vuotuinen lukumäärä oli jo aikoja sitten (1675) kiteytynyt neljäksi. Niidenkin koskemattomuutta siis pyhittää nyt jo vuosisatoja jatkunut käytäntö, perinne, joka ulottuu kahdentoista meluavan sukupolven yli.

Käytännöstä poistettujen ”pikkupyhien” lisäksi muutamissa seurakunnissa oli niinikään jatkettu 1700-luvun lopulle saakka katolisaikaista tapaa viettää ns. kirkkomessuja kirkkojen vihkimäpäivän muistojuhlana. Nämäkin olivat enimmäkseen kansanjuhlia, joissa monipäiväiset juomingit olivat pääosana. Porvoon konsistorin saatua ”odottamatta” kuulla, että papistorkin oli tällaista ”epätapaa” ollut tukemassa pitämällä kirkkomessuissa saarnoja sellaisinakin päivinä, jotka eivät olleet osuneet sunnuntaiksi tai muuksi kirkon hyväksymäksi juhlaajaksi, se 1773 jyrkästi kielsi ”moisen ajattelemattomuuden” viitaten edellisen vuoden sapattiasetukseen ja huomauttaen, että pappien kirkkomessuissa suorittamat pyhät toimitukset tuskin muuta saivat aikaan kuin ”tukivat yksinkertaisen rahvaan taikauskoista päivienvalintaa ja siihen kuuluvia seremonioita”.⁵² Jo vuoden 1737 Mikkelin synodaalisopimuksessa konsistori oli kehottanut Savonkin papistoa kirkkomessujen välttämiseen kitkeäkseen siten rahvaasta niihin liittyneen taikauskon.⁵³ Kielto ei siis vuoteen 1773 mennessä ollut tuottanut tuloksia eikä ilmeisesti täysin poistanut tapaa vielä tämänkään jälkeen, sillä esimerkiksi Mäntyharjussa sanottiin 1780 yhä harjoitetun ”päivien valintaa ja tarpeettomien juhlapäivien viettoa”. Katriinan päivää vietettiin siellä tiettyjä menoja noudattaen ja pyhäinpäivänä teurastettiin ja syötiin erityinen juhlakaritsa ”suuressa määrässä samaan tapaan kuin israelilaisten pääsiäislammas.” Kangasniemeläiset pitivät kirkkomessuaan Marian etsikkopäivänä (besökelsedag), mikkeliläiset suojeluspyhimyksensä Mikaelin päivänä.⁵⁴

Sunnuntai- ja kirkollisina juhlapäivinä harjoitetun sananjulistuksen lisäksi koetettiin kirkon toimesta saada myös ns. viikkojumalanpalveluksia käytäntöön. Viipurin hiippakunnassa tällaiset tilaisuudet, esimerkiksi paaston aikana Kristuksen piinahistorian aiheita käsittelevine ahtisaarnoineen, olivat 1700-luvun alkuun mennessä kytkeytyneet lauantaipäiviin toisin ,kuin läntisessä hiippakunnassa ja Ruotsin puolella, jossa niitä pidetitiin perjantaisin, ristiin naulitsemisen viikonpäivänä. Mutta vaikka esimerkiksi Leppävirroilla vielä vuonna 1723 vakuutettiin lauantaisia ahtisaarnoja pidetyn ”täsmällisesti”, näyttää Savossa, kuten muuallakin Suomessa, tällainen kirkkotapa jääneen tilaisuuksiin varrotun väen puutteessa käytännöstä pois. Niissä aikaisemmin harjoitettu sananjulistus siirtyi ennen paastoajan loppua pidetyksi sunnuntaijumalanpalveluksen toiseksi saarnaksi.⁵⁵

Ehtoolliselle aikovien kuulustelua kehoitettiin kuitenkin jatkuvasti toimittamaan jo lauantaisin, mikä ehkä osaksi on vaikuttanut edellä kerrottuun ahtisaarnojen siirtymiseen sunnuntaiksi. Näistä rippikuulusteluista, joiden alkuinen tarkoitusperä näkyy oikeastaan olleen ainakin yhtä suuressa määrässä sielunhoidollinen kuin kristinopillista tietomäärää kuulusteleva, muodostui vähitellen ns. ”iltakirkko” eli lauantai-iltainen rukoushetki. Jonkinlainen kristinopin pääkappaleiden kuulustelu ja siitä riippuva ripille kirjoitus tapahtui tässä samalla. Ennenpitkää kuitenkin tilaisuus menetti ilmeisesti monissa seurakunnissa sekä hartauskokouksen että ripillepääsykuulustelun luonteen. Niinpä säilyneistä merkinnöistä käy epäämättä selville, että esimerkiksi Mikkelin pitäjässä lauantaiset rippikuulustelut oli otettu käytäntöön vasta vähää ennen vuoden 1764 piispantarkastusta. Niihinkään ei saapunut kuin joitakin harvoja seurakuntalaisia, muut tulivat vasta itse ehtoollispäivänä, sunnuntaina. Samoin Pieksämäellä lauantaikuulustelut olivat ennen rovasti Krogiuksen aikaa (1743) jääneet vuosikausiksi pitämättä. Vain lukkari oli ”aina” toimittanut ripillekirjoitukset vähääkään huolimatta ehtoolliselle pyrkivien hengellisestä tilasta, ”jotka näin ylöskirjoitettuina oli sitten suruttomasti ripitetty”. Tarmokkaan Krogiuksen aikana tapahtui tässä suhteessa tietenkin Pieksämäellä parannusta, mutta Mikkelin pitäjässä oli koko toimitus vähitellen jäänyt tykkänään ’lukkarin toimeen panemaksi muodollisuudeksi, pelkäksi rippiväen kirjoihin vienniksi. Kun asiasta piispantavkastuksessa vuonna 1828 huomautettiin, luvattiin Mikkelissä tehdä parannusta, mutta 1800-luvulla lauantaikuulustelut jäivät kuitenkin useimmissa seurakunnissa lopullisesti pois käytännöstä. Jollakin seudulla, kuten esimerkiksi Leppävirroilla, on kesäkausien ’lauantaisessa jumalanpalveluksessa ollut myöhäisiin aikoihin asti tuntunutta jälkijättöä niiltä ajoilta, jolloin pitäjältä tultiin lauantaisin kirkolle kuulusteltavaksi ehtoollispöytään pääsemistä varten. Mikkelinkin rippikuulustelut oli jo vuodesta 1764 lähtien saatu rajoittaa ”vain valoisan vuodenajan” toimituksiksi.⁵⁶

Rippikoulu, ensimmäistä kertaa ehtoolliselle päästettävien hengellinen valmennus, oli Turun hiippakunnassa päässyt alulle ensin sikäläisen konsistorin vain suosittelemana (1740) ja myöhemmin pakollisena (1763) ”autuuden oppiin” opastuskeinona. Arvattavasti läntisen hiippakunnan tätä koskevat hankkeet vaikuttivat järjestelyesimerkkeinä jotain jo Porvoonkin hiippakunnan papiston toimintaan ennenkuin siellä rippikoulujen perustaminen oli vuoden 1774 pappeinkokouksessa omaksuttu kaikissa seurakunnissa käytäntöön otettavaksi. Niinpä Mäntyharjussa oli rippikoulu saatu alulle jo vuonna 1764 ja mahdollisesti myös Rantasalmella ennen vuoden 1774 päätöstä. Tämän jälkeen rippikoulu alkoi Savossakin yleistyä.⁵⁷

Tavallisesti rippikoulua pidettiin kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin, pojille ja tytöille erikseen. Julkista konfirmaatiota eli rippikoulun päättäjäistutkintoa ei kuitenkaan ennen 1800-luvun puoliväliä liene monessakaan savolaisseurakunnassa toimeen pantu. Esimerkiksi Haukivuorelta tapa puuttui 1828 ja Leppävirroilta 1798 ja 1822, vaikka kirkkoherra Gustaf Fredrik Aurenius oli täältä jo vuonna 1789 lähettänyt tuomiokapitulille Leppävirroilla noudattamaansa käytäntöön perustuvan ehdotuksen juhlalliseksi konfirmaatiokaavaksi. Ristinmerkkeineen ja ”monine aivan sopimattomine käänteineen” Aureniuksen ”firmum” kuitenkin joutui Porvoon konsistorissa oitis karille. Vaikka rippikoulun alkuperäinen tarkoitus oli tietenkin lähinnä sielunhoidollinen, koettaa syventää ensi kertaa ripille pyrkivien kristillistä uskoa ja ajatustapaa, työntyi oppi ja hengetön ulkoluku tässäkin hankkeessa pian etualalle. Vasta muun kansanopetuksen voimistuttua on rippikoulun luonne muuttunut enemmän varsinaista tarkoitustaan vastaavaksi.⁵⁸

Edellä kuvattu sielunhoito tapahtui tietenkin pitäjän keskustassa, kirkolla, mutta sitä paitsi entisajan laajoissa pitäjissä oli koetettava saada yhteyttä myös syrjäisempiin kulmakuntiin. Papit kiersivät pitäjillä, kinkereitä, katkismussaarnoja ja –kuulusteluja pitämässä, kastetoimituksia suorittamassa ja etenkin vanhuksille ja sairaille myös ehtoollista jakamassa. Esimerkiksi Leppävirroilla viimeksi mainittuja pidettiin jo 1723 ”säännöllisesti.” Leppävirran rovasti Johan David Alopaeuksella oli saarna tilaisuuksia Paukarlahdessa (1756), Kotalahden Holopaisella (1761), Kartasalossa ja Varistaipaleessa (1762), joista edellisessä paikassa oli 45 ehtoollisen nauttijaa – ”suurin osa Kuopion pitäjästä” – ja jälkimmäisessä 56. Vuonna 1763 oli katkismuskuulustelut Niinimäen Piiraisella, Rummukkalan Kinnusella, Kypäräjärven Kurosella ja Riihilahden Kolarilla. Tällaisiin tilaisuuksiin, joita pidettiin kaikkialla Savon seurakunnissa, saapui tavallisesti lähikylien asukkaita ”maakirkkoon”.⁵⁹

Savon repaleisissa järvipitäjissä papeilla oli kuitenkin me’lkoista vaikeutta tavoittaa seurakuntansa kaukana asuvia jäseniä ja näillä taas pappiansa. Saimaan etäisiin saariin ja muihin vesien takaisiin seutuihin sakeni 1700-luvulla ja etenkin seuraavalla vuosisadalla yhä runsaammin uutta asutusta, ”vesikansaa”, jonka yhteys papistoon pyrki jäämään vain pariksi kolmeksi käynniksi pitäjän kirkolla suurimpien vuotuisjuhlien aikana ja papinsaatavien suorittamiseen. Eritoten sairaat ja vanhukset, monet metsäseutujen vähäiset eläjät, paimenet ja muut, jäivät toisin kuin rintamaiden asukkaat pitkiksi ajoiksi papitta. Näistä metsäkulmien eristyneistä, alkeellisista oloista katsottuna pitäjänkeskus, kirkko ja pappi heloittivatkin entisaikoina kuin kultaisessa autereessa, ja parempiosaisiansa kateillen moni takamaiden paimen Savossakin lauloi: ”Muut ne kuuli kirkon kellon, minä kurja karjan kellon, papin parran muut näkivät, minä kurja kuusen latvan.”⁶⁰

Liikennevaikeuksista huolimatta näitä vesitaipaleidenkin takaisia kyliä koetettiin kyllä pitää rintamaiden seurakuntaelämän yhteydessä. Esimerkiksi Puumalan pitäjän Hurissalon kolmenkymmenen talon yhdyskuntaan oli papilla ollut tapana tehdä kerran kesässä ja toisen kerran talvikelien aikana matka jumalanpalveluksen toimittamista ja lasten kastamista varten sekä jakaakseen sairaille ja vanhuksille ehtoollista. Talvella hän tosin pääsi sinne omin neuvoinensa mutta oli kesätuulilla usein joutua pienessä veneessään jopa hengenvaaraankin. Sen vuoksi hurissalolaiset sitoutuivat 1849 viiden talon ruotuina huolehtimaan pappinsa ja papin seurueen soutamisesta isoilla (kirkko-?) veneillä toimituspaikoille.⁶¹ Kirkottomat ja papittomat olot näyttivät – ja näyttävät – pahoilta, ja niiden korjaamiseksi alistuttiin melkoisiin erityisrasituksiinkin. Mutta sen pahempi, usein käsitettiin papin käynti kestinpidon aiheeksi, pantiin parasta pöytään, tehtiin elämä lystiksi sekä papille että itselleen, ja tässä menossa pyrki sitten herransana jäämään syrjemmälle. ”Pitäjä on niin suunnattoman suuri” – rovasti Krogius kertoi 1740-luvun alkupuolella Pieksämäen rappeutuneeseen seurakuntaan asetuttuaan – ”että vain yksi tai pari henkeä saapuu kaukaisista kylistä suurimpina juhlapyhinä kirkkoon, jos keliltä pääsevät tulemaan, ja kun saarnastuolista kuulutetaan, että jumalanpalvelus pidetään kotona heidän luonaan, he tekevät väkeviä juomia ja juovuttavat sitten tilaisuudessa sillä itsensä ja matkaansaattavat niinmuodoin pelkästään melua ja metelia.”⁶²

Papin tehtäviin kuuluvan sielunhoidon lisäksi kirkko koetti saada seurakuntalaisia totutetuksi myös omatoimiseen hengellisen elämän syventämiseen, kotihartauden harjoittamiseen. Jo Isonvihan aikana oli olojen ankaruus pannut piispat tästä asiasta erityisesti seurakunnissa huomauttamaan: ”Ja muistutettiin seurakuntalaisia siitä, että koska monenlaiset vaivat heitä painavat, hekin esittäisivät Jumalalle kutakin vaivaa vastaan erikseen hartaita rukouksia.” Tällainen oli piispa David Lundin vuonna 1710 savolaispapistolle antama paimenohje. Niinikään piispa Johan Gezelius kehoitti vuonna 1723 Savossa käydessään papistoa pitämään tarkasti murhetta siitä, – että kaikissa taloissa suoritettiin säännöllisesti rukoukset sekä aamuin että illoin, ja samaa seikkaa myös Daniel Juslenius korosti kiertäessään maakunnassa vuosina 1736 ja 1737 piispankäräjiä pitämässä. Pitäjänmiehiä kehoitettiin aamuisin ja iltaisin rukoilemaan kotiväkensä kanssa ”Jumalan Pyhän Sanan varttumisen ja enenemisen, Korkean Esivallan, yleisen maanrauhan, keskenäisen rakkauden ja yksimielisyyden puolesta”.⁶³ Siten jatkuivat piispalliset neuvot ja kehoitukset, ja vähitellen kotihartauden pito tuli Savossakin melko yleiseksi. Isännät lukivat perhekunnalleen postillasaarnoja olletikin sunnuntaisin. ”Ja ellei yhteistä hartautta pidetty” – MÄNTYVAARA kertoo muistitietoon perustuvasti Leppävirroilta – ”oli sentään tapana, että itsekseen tuli jonkun verran lukea sanaa sunnuntaina, sekä isäntäväen että palkollisten. Ulkonainen kunnioitus Jumalan sanaa kohtaan oli silloin yleinen.”⁶⁴

Tuskin lienee mahdollista tunkeutua niin syvälle henkisen elämän entisiin ytimiin, että voitaisiin osoittaa, millaisia tuloksia kirkollisesta sielunhoidosta on tässä kuvattuna kautena kaikenkaikkiaan ollut sen asetettua tavoitteeksi saada seurakunnan kaikki jäsenet noudattamaan Raamatun neuvomia elämänmuotoja ja uskomaan siihen, mitä sunnuntaista sunnuntaihin seisaalleen nousten ja yhteen ääneen lukien on vakuutettu uskottavan. Tässä kohden tutkimus – ainakin näillä sivuilla – on jäänyt vain sen kuvaukseksi, mitä kirkko tämän päämäärän saavuttamiseksi Savossa on tehnyt ja millaisia vaikutuksia kirkollisella sielunhoidolla muutamista yksityistapauksista päätellen näyttää olleen.

Kirkon työstä olletikin seurakunnallisen järjestyksen ja kristillissävyisen kansanvalistuksen kohentamiseksi oli ollut perustavanlaatuisia tuloksia ja kirkollinen sielunhoito varmaan ollut monelle suuremmaksi tueksi kuin usein toistettujen kielteisten piirteiden peittoon jäävistä seikoista voidaan päätellä. Puhdasoppisuuden parhaat edustajat arvostivat ihmisen sisäistä jumalasuhdetta. He korostivat, että kristinusko on olemukseltaan elämää.^64a Mutta todennäköisenä voitaneen kuitenkin pitää, että seurakuntalaiset ylikanteen otettuna käsittivät monet edellä kuvatut toimet ja laitokset – kirkolliset menot, hartauden harjoitukset, koko sielunhoidon ja siinä vuosisadasta toiseen toistuneet toiminnot – tavallaan kuin koneellisesti vaikuttaviksi seikoiksi. Kirkolliset toimitukset ja kirkon neuvomien muotojen noudattaminen, kirkollisen rituaalin välineistö, itse kirkko ja muut kirkolliset rakennukset irtaimistoineen kaikkineen, kirkonmäki, kirkkomaa aina kalmamultia myöten vaikuttivat monien mielestä ikään kuin välittömästi, jo sinänsä ilman omakohtaista hengellistä vakaumusta tai kokemusta samaan tapaan maagillisesti, taianomaisesti, kuin poppamiehen loitsut tai sopotussuolat. On todennäköistä että usko – sekä kristinusko että taikausko – oli entisaikoina yleisempää ja tietyllä tavalla aidompaakin kuin myöhemmin, jolloin – tietoa ja uskoa toistensa niveliin tungettaessa – henkisen elämän älyperäinen aines on koetellut ja kysynyt ihmisissä uskon lujuutta kovemmin kuin ankarimmankaan puhdasoppisuuden pykälät.

Kuin puolihorteessa kulkien, käsimielin haparoiden, ihmiset elivät arkista elämäänsä kristinuskon ja taikauskon rajamailla, ja puhdasoppinen, hengellisesti luutunut kirkko alkoi ajanmittaan yhä useamman mielestä olla enää vain kuin tyhjyyttään kajahteleva laitos. ”Katso kuinka puoli maata hakee itselleen kristinoppia omin päin, koska pappi ei sitä ollenkaan tarjoa”, ’Snellman hieman ’liioitellen kirjoitti kesällä 1840 ystävälleen Cygnaeukselle.⁶⁵ Hengellisen elämän suuri ihme, herännäisyys, oli jo täydessä palossa.

3. HERÄTYSLIIKKEET

Hengellisen elämän uudistuvaa vireyttä oli alkanut tuntua uskonsotien ja puutuneen puhdasoppisuuden vastavaikutuksena, pietisminä, Euroopan rintamailla, eritoten Saksassa, jo varhain 1600-luvulla. Kahta tietä, Ruotsin ja etenkin Itämeren maakuntien kautta, herätysliikettä levisi sitten 1700-luvun alussa jo Suomenkin rannikkoseuduille, Uudellemaalle, Varsinais-Suomeen ja Pohjanmaalle. Nimenomaan juuri Baltia oli Ruotsi–Suomen puhdasoppisuuden varustuksessa kuin tukkeamatta jäänyt muurinaukko, josta maahamme pääsi leviämään saksalaisperäistä hengellistä aatetta sikäläisen saksalaisen ja saksalaistuneen sivistyneistön kannattamana. Sosiaaliselta sävyltään tämä uusi hengellinen liike, ns. varhaisherännäisyys, oli niillä seuduilla ja silloin vielä lähinnä säätyläisherännäisyyttä. Se kosketti niinmuodoin Suomeenkin ulottuessaan nimenomaan säätyläispiirejä, joiden kanssa Inkeristä, Viron- ja Liivinmaalta tulleet pakolaiset ja myöhemmin venäjänvankeudesta palanneet henkilöt, upseerit, aliupseerit, sotilas- ja siviilivirkamiehet, joutuivat tekemisiin.⁶⁶ Varhaisemman herännäisyyden leviämistapa, sen voittopuolinen pysyttäytyminen etupäässä säätyläistön piirissä, oli tietenkin täysin johdonmukainen ilmiö ajan yleisissä oloissa. Koko yhteiskuntarakenne, eri väestöryhmien ankarasti säädynmukainen eristäytyminen toisistaan ja yleinen ajatustapakin hidastivat, osaksi jopa estivätkin henkisen vaikutuksen ulottumista sosiaaliryhmästä toiseen. Vasta sitä mukaa kuin yleinen henkinen elämä, epämääräisesti sanottuna ”valistus” ja etenkin ”rousseaulaisuus” sekä sen ruokkima ”romantiikka”, alkoivat säätyläistön piirissä muokata maaperää itse ihmisen uudelleen arvioimiselle, olivat sisäiset samoin kuin myös ulkonaiset, sosiaaliset edellytykset kypsyneet sellaisiksi, että heännäisyydessä jo itsessään piilevä pyrky kristilliseen ”veljeyteen” mursi joukkoliikkeenä yhteiskunnallisten isolaattien, eristymien, rajat ja herätys pääsi leviämään kulona rahvaaseen.⁶⁷

Ei ole paljoakaan tietoa siitä, missä määrin varhaisherännäisyyden pietistinen tartunta tavoitti jo savolaistakin säätyläistöä. Tällaiselle hengelliselle kosketukselle oli maakunnassa kuitenkin eritoten Ison- ja Pikkuvihan välisenä aikana olemassa eräitä ilmeisen suotuisia edellytyksiä. Herätysliikkeen kantautumisen kannalta on näet syytä panna merkille, että Pohjanmaan jalkaväkirykmentti oli upseeristoineen kaikkineen ollut pitkät ajat ennen Suurta pohjansotaa ja sitten vielä sodankin aikana yhtäjaksoisesti komennettuna varuskuntaväeksi Itämeren maakuntiin etenkin Riikaan, Hallen pietismin tärkeään balttilaiseen tukikohtaan (1683–1710). Saman rykmentin varuskuntapalvelus jatkui sitten sodan jälkeen nimenomaan juuri Itä-Suomessa. Niinpä Savon etelänsuuntaisten liike- ja liikenneyhteyksien kannalta tärkeällä linjalla, Savonlinnassa, Lappeenrannassa ja Haminassa, majaili pohjalaiskomennuskuntien mukana vuodesta 1724 lähtien aina vuoteen 1734 saakka monia aikaisemmin Itämeren maakunnissa palvelleita jopa siellä syntyneitäkin sotilashenkilöitä, jotka tuskin olivat jääneet ihan osattomiksi Suomenlahden takaisesta hengellisestä vireydestä. Luonnollisesti myös Uudenmaan säätyläisherännäisyys oli omiansa sitä ylämaahankin välittämään. Sitä paitsi maakunnan omienkin joukko-osastojen, Savon jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuunaeskadroonan, upseeristossa, aliupseeristossa ja sotilasvirkamiehistössä oli useita, joiden sukuperä ja aikaisemmat palvelussuhteet viittasivat Itämeren maakuntiin tai Inkerinmaalle.⁶⁸

Eräitä suoranaisia yhteyksiä pietistiseen herätysliikkeeseen voidaankin Savon sotilassäätyläistön piiristä todeta. Niinpä Savon jalkaväkirykmentin kapteeni Torsten Tawast, joka oli ensin (1721–1736) Kangasniemen Alahovin luutnantin ja sitten (1736–1750) Kuopion pitäjän Hatsalan kapteenin virkatalon haltijana, piti kirjeyhteyttä yllä turkulaisen yltiöpietismin merkittävään edustajaan maisteri Petter Schäferiin ainakin vielä vuonna 1727 ja tunnustautui hänen hengelliseksi ystäväkseen. Tawastin läheisiä tuttavia ja uskonystäviä oli myös Savon ylisen kihlakunnan kihlakunnankirjuri Laurentius Burtz, joka 1720-luvulla kirjoitti Savosta useita kirjeitä hengelliselle ”Rakkaalle Herra Isälleen” Petter Schäferille ja kuvasi senaikaista asuma ympäristöään hengellisessä suhteessa ylen kovaksi, kuivaksi ja köyhäksi maaksi. Tukholmasta tultuaan ei hän täällä ollut saanut kertaakaan iloita yhdenkään ”oikean” saarnamiehen tai opettajan saarnasta tai rakentavaisesta ja suloisesta kanssapuheesta. Tässä ”kuivassa ja jumalattomassa maassa” ei Burtzin korviin kantautunut muuta kuultavaa kuin ”Rovastin (von der Heide) ja maallikon, oppineen ja oppimattoman perkeleellistä elämänmenoa”, joka ennenpitkää oli tuottava rangaistukseksi Jumalan vihan.⁶⁹ Arvattavasti Burtzin tuttavia ja hengenystäviä oli myös se tukholmalainen ”kunniallinen rouva”, jonka lahjoittamilla varoilla äsken mainittu kapteeni Tawast osti 1729 Kangasniemen kirkkoon kolmatta leiviskää painaneen ja 80 taalaria maksaneen kellon. Ja onpa kuin Schäferin kirkollisen separatismin kireys kuultaisi niistä räikeistä syytöksistä, joita, kapteeni Tawast syyti Itäisen tutkijakunnan edessä vuonna 1725 Savon papistoa vastaan ja joita hän joutui Porvoon konsistorin vaatimuksesta ennenpitkää pyytämään julkisesti anteeksi (siv. 258).⁷⁰

Suuren pohjansodan heränneisiin karoliineihin kuului niinikään Savon jalkaväkirykmentin kapteeni Anders Niklas Freudenthal. Hän oli siperianvuosinaan ollut niiden yhdeksän upseerin joukossa, jotka 1713 ottivat Tobolskista käsin kirjeitse suoran yhteyden itseensä Franckeen, siis Hallen pietismin päämajaan.⁷¹ Varmaan tämä syvän pietistiherätyksen kokenut upseeri vaikutti jotakin eteläsavolaisen lähiympäristönsä uskonnollisiin ajatustapoihin ollessaan lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ( 1723–1740) puustellinhaltijana Hirvensalmen Merrasmäen kapteeniluutnantin virkatalossa. Tämän lisäksi on 1720-luvun alkupuolen pietistiseen savolaisupseeristoon kuulunut myös Kerimäen Nousialanmäen luutnantin virkatalon haltija kapteeni Johan Kristoffer von Möller, joka tosin jo 1724 (1723?) erosi palveluksesta ja kuoli 1728 Kerimäen Ylä-Kuonassa. Epäselväksi jää, oliko pari vuotta Möllerin jälkeen (1726) samaan virkaan ja virkataloon tulleen luutnantti Johan Wirilanderin myöhemmin todettava ”raskasmielisyys” (svårmodiga tankar) ja väitetty yhteydenpito ”pahan hengen” kanssa pietistisestä tuttavapiiristä ehkä tarttuneen uskonnollisen mietiskelyn vaikutusta vai muista syistä johtunutta mielentilan häiriytymistä.⁷² Seikka ei ole irrallinen.

Sangen vähiin hävinneitä ovat jäljet, joita Savosta voidaan todeta etelänsuuntaiseen varhaisherännäisyyteen viittaavista yhteyksistä, ja lähes olemattomaksi lienee vielä tällöin, Ison- ja Pikkuvihan välisenä aikana, jäänyt tässä suhteessa luoteen–pohjoisen suuntainen vaikutus huolimatta siitä, että Pohjanmaan ”savolaiskaupungeissa”, Kokkolassa ja Oulussa, niihin aikoihin esiintyi huomattavaa hengellistä liikehtimistä. Savo jäi miltei osattomaksi koko siitä varhaisemman herännäisyyden voimakkaasta aaltoilusta, joka ensin mystillisseparatistiseksi radikaalipietismiksi yltyen ja myöhemmin lähinnä herrnhutilaisuutena maltillisempiin uomiin painuen vaikutti Suomen rannikkomaakunnissa. Piispantarkastuksesta toiseen papisto vain lyhyesti totesi, että seurakunnissa ”Jumalan kiitos” ei ollut ilmennyt mitään uskonnollista ”haaveilua”. Vuonna 1728 Porvoon konsistori kertoi hallitukselle, ettei koko hiippakunnassa ollut kuultu hiiskahdustakaan yltiöpietismiin harhautuneen Konrad Dippelin ”kerettiläisistä kirjoituksista” eikä myöskään itse kirjoittajasta. Varmuuden vuoksi oli papistoa jo pari vuotta aikaisemmin neuvottu välttämään saarnoissaan jopa pietisti sanan käyttöäkin, ”koska se yksinkertaisille koituu suuremmassa määrässä pahennukseksi kuin kristilliseksi rakennukseksi”. Vielä vuonna 1737 Mikkelissä pidetty pappeinkokous saattoi ilokseen todeta, että harhaoppeja – siis herännäisyyttä – ei savolaisissakaan seurakunnissa ”onneksi” ollut siihen mennessä esiintynyt. Kuitenkin katsottiin hyväksi suositella hiippakunnan papistolle rovasti Lacanderin ’Anti-Democritusta’, joka hyökkäsi Dippelin harhaoppeja vastaan.⁷³

Uskonnollisen hurmahenkisyyden puuttuminen ei liene kuitenkaan täällä ylämaasakaan ollut ihan niin täydellistä kuin viralliset tarkastuskertomukset uskottelivat. Vakuutettiinhan niissä taikauskonkin jo hävinneen, vaikka tosiolot olivat 1800-luvulle saakka aivan toisenlaiset. Niinpä Joroisten väkiluku tauluun on vuonna 1755 tehty mielenkiintoinen merkintä erään torpparinvaimon lapsivuoteen jälkeisestä mielentilasta. Sen tuloksena oli vihdoin se kirkkoherran hieman neuvottomana ihmettelemä seikka, että vaimon hartaus, jumalanpelko ja Sanan ja Sakramenttien kunnioitus oli ”raskasmielisyyden” ja ”kiusauksen” mentyä ohi tullut ”suuremmaksi kuin kenenkään muun yhteisestä kansasta”. Samoin eräät muutkin vastaavanlaiset hajatiedot osoittavat, että yksityisiä, nimenomaan hurmoksellisia herätyksiä esiintyi rahvaankin keskuudessa jo näinä varhaisina vuosikymmeninä, vaikkei niistä vielä varsinaisia ”liikkeitä” päässytkään syntymään.⁷⁴

Näillä ajantienoilla, 1700-luvun puoliväliin mennessä, Suomen herännäisyys oli – sitä kokonaisilmiönä tarkastettaessa – joutunut kehitysvaiheeseen, joka nimenomaan Savon herännäishistorian kannalta oli koituva erittäin tärkeäksi. Vuosisadan alkupuolen hurmoksellisten ja kirkonvastaisten liikehtimisten ja myöhemmin myös maltillisemman ja valoisamman herrnhutilaisuuden tyhjennettyä voimansa ja mentyä hajalle nousi näet etualalle aivan uudenlaatuinen ja uusissa piireissä liikkuva herätysliike.

Päättyneen kauden herännäisyys oli ollut etupäässä säätyläistön piirissä esiintyneitä, osittain ehkä sotilassäätyläistön ja papiston välisistä sosiaalisista vastakohdistakin yllykettä saaneita liikkeitä. Sitä vastoin tämä uudempi herännäisyys oli luonteeltaan lähinnä rahvaanomaista mutta samalla vielä ekstaattista, hurmossävyistä, hengellisyyttä. Sen sisäisiä sytykkeitä olivat kadotusta, tuomiota, katumusta ja uudestisyntymistä koskevat ajatukset, joita pappien tuomiohenkiset saarnat ja opetukset sekä kirkonlaipioiden liekehtivät helvetinkuvaukset ruokkivat. Ei liene aivan vähäiseksi arvioitava tällaisten pyhäisin nähtyjen räikeiden kirkkomaalausten merkitys salopitäjien värittömissä asumaoloissa, joissa sanankuulijoiden arkiaikojen katseltavana oli vuodesta vuoteen vain nokisen haikutuvan tummuus. Kaskituliensa kanssa tapellessaan ja palavaa tuohilöttöä turpeeseen hieroessaan ympärillä hulmahteleva ja rätisevä elementti monelle menneen ajan savolaiselle muistui varmaan mieleen kirkossa kuvattu helvetinlieska ja siitä sitten se, että ”sinne ei ole itseään pestaamista huonoa elämää viettämällä”, kuten Anna-Riitta Hyväriselle selvisi Leppävirran Kotalahdessa jo ihan nuorella iällä.⁷⁵

Varhaisemman ja myöhemmän herännäisyyden välistä rajaa ei tietenkään voida millään tarkoilla vuosiluvuilla ajoittaa. Niinpä myöhäisemmän herännäisyyden pääsuunnan, Pohjois-Savossa syntyneen liikkeen alku oli tietenkin oleellisessa yhteydessä äsken parin esimerkin avulla luonnehditun, 1700-luvun loppupuolella esiintyneen kansanomaisen hurmosherätyksen kanssa. Hurmosherätys, joka oli alkanut merenrantapitäjissä ja rintamailla, oli nyt vähin erin tunkeutunut jo sisämaahan, Savon sydämeen saakka. Tällaiseen aika- ja kehitysyhteyteen niveltyy luontevasti myös se hurmossävyinen, 1770-luvun puolivälissä Kuopion pitäjässä havaittu herätys, joka oli pannut viiden kuuden vuotisia lapsiakin pitämään nuhde- ja parannussaarnoja kyläläisille. Seurakunnan papistokin näkyy siihen suhtautuneen myönteisesti koettaen kykynsä mukaan tukea pieniä saarnamiehiä ”opetuksella, lohdutuksella ja kehoituksilla”. Tällaisten sattumalta jälkimaailman tietoon jääneiden hurmosherätysten lisäksi on Savossa varmaan esiintynyt 1700- luvun loppupuoliskolla muitakin ekstaattisia saarnatiloja, joita koskevat tiedot ovat sitten helposti hävinneet olletikin juuri sellaisissa seuakunnissa, joissa papisto suhtautui näihin ”Herran töihin” myönteisesti, niistä kanteluita kapitulille tekemättä.⁷⁶

Näitä samoja pohjoissavolaisen hengellisyyden hurmoksellisia tuulenpyörteitä oli myös se merkittävä herätys, joka sattui nykyisen Lapinlahden pitäjän Savojärven kylässä, kun Asikkalan ja Heikkilän talojen heinäväet olivat korjuutöissä Telppään niityllä kesällä 1796. Alkaneen herännäisliikkeen, pohjoissavolaisen herännäisyyden, suuri johtaja, talonpoika Paavo Ruotsalainen, kertoi tapauksesta näin ikään: ”Wuonna 1796 tapahtui erinomainen Jumalan rakkauden ja laupiuden osoitus ihmisten herätykseksi Sawon maassa, Kuopion maaherran läänissä, Idensalmen pitäjässä ja Sawojärwen kylässä. Ja tämä sai alkunsa sillä tawalla: kahden talon wäki oli työssä heinäniityllä, niin Pyhä Henki lankesi heidän päällensä yhtenä päiwänä niin woimallisesti, että he kaatuiwat maahan niinkuin kuolleet; ja he näkiwät siinä taiwaallisia, erinomaisia näkyjä, ja puhuiwat erikielillä, joita Henki heille opetti, niinkuin apostolitten aikana. Ja samana wuotena lewesi muihinki kyläkuntiin wähittäin, ja joulukuussa oli heidän lukunsa jotenki suuri. Ja silloin he saiwat pitää erinomaista iloista juhlaa, niinkuin ne 3000 sielua, jotka Pietarin saarnan kautta heräsiwät. Niin woimallisesti waikutti Pyhä Henki heidän seassansa, että he oliwat keskenänsä niin iloiset ja rakkaat. Ja Pyhä Henki teki woimallisia töitä heidän seassansa, sillä he näkiwät petollisten kristittyiden petollisen kristillisyyden, ei wähemmässä mitassa kuin Pietari Ananian petoksen.” Vielä alun seitsemättä vuosikymmentä myöhemmin (1859) Julius Immanuel Bergh sanoi – kontrahtikokousta Iisalmen pappilassa pidettäessä – tätä Telppäänniityn herätystä Suomen herännäisyyden merkittävimmäksi tapaukseksi.⁷⁷

Epäilemättä tällainen raju ja voimakkuudessaan sangen kauaskantoiseksi osoittautunut hengellinen purkaus on edellyttänyt uskonnollisuuden pitkäaikaista patoutumista rahvaskansan sielunelämän herkille alueille, eräänlaista hengellistä latautumista, jota ei enää ollut tyydyttämässä eikä laukaisemassa vanha pakanallinen usko ja joka ei myöskään kokenut vapautumista enimmäkseen vain ”näissä maallisissa” ahertavan kirkon jatkuvasti ylen laitosmaisen sielunhoidon varassa. Selvimmin tämä kirkollisen tuen heikkous samoin kuin myös hengellisen herätyksen voima tuntui tietenkin takalikkomailla. ”Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien metsäpoluilla” (ROSENDAL).⁷⁸ Nimenomaan juuri Savojärven herätyksissä tällainen asiain yhteys oli aivan ilmeinen. Seutu oli niitä Iisalmen ja Kuopion pitäjien välisiä epäselviä jakomaita, joista ei pitkiin aikoihin oikein tiedetty, minne ne eri hallintosuhteissa kuuluivat, ja jotka seurakuntien lievealueina suuressa määrässä jäivät myös hengellistä huoltoa vaille. Lapinlahden kappelikamppailusta tuli koko maakunnan pisin ja monivaiheisin (siv. 359).

Telppäänniityllä leimahtanut ja siitä sitten palana jatkunut herännäisyys joutui aluksi samoihin aikoihin Yli-Torniosta paikkakunnalle muuttaneen Juhana Puustijärven eli sotilas- ja käyttönimeltään Lustigin hoitoon. Kokeneena kristittynä hän vaikutti paljon hyvää opastaessaan iisalmelaista rahvasta kristilliseen elämäntapaan. Hän hankki heille kirjoja, järjesteli heidän asioitaan ja lujitti heränneiden keskenäistä yhteistuntoa. Häneltä sai Paavo Ruotsalainenkin opastusta heätyksen koskettaman elämänsä alkuvaikeuksissa. Mutta Lustigin taipumus ymmärtää ja hyväksyä muitakin ihmisiä ja elämänmuotoja kuin heränneitä ja heidän piirissään kiteytyneitä katsomuksia sai vähitellen aikaan sen, että hänen vaikutusvaltansa väheni. Ei hyväksytty sitä, että hän kävi ”suruttomien” perhejuhlissa ja että hän siellä viulullansa tanssille tahtia antoi jopa itsekin tanssiin taipui. Paavostakin ”se näytti niin ilkeelle” – käänsi selkänsä ja lähti. Joitakin vuosia oli Lustigilla 1800-luvun alussa kannatusta vielä Kuopiossa, Maaningalla sekä Iisalmen puolessa, mutta kaikkialla tunkihen vähitellen etualalle Paavo.

Paavo Ruotsalainen tuli kuitenkin varsinaisesti vasta vuoden 1817 vaiheilla pohjoissavolaisen herätyspiirin johtoon. Itse herännäisyyden kannalta tämä oli kuin sysimiehen osuminen hoitamattomana hulmahtelevalle hiilimiilulle. Rajuina purkauksina, kuin ilmiliekkeinä, PohjoisSavossa leimahdelleet ylen tunnepitoiset hurmostilat olisivat kai piankin polttaneet loppuun sekä heränneissä itsessään että niinmuodoin vähitellen myös koko liikkeessä palavan uskonnollisen innoituksen. Nyt liekit painuvat peiton alle kätköön ja talttuivat hiljaa kytevä,ksi tuleksi. Hurmostiloja seuraavan uskonnollisen uupumuksen vaarat hyvin tuntien Paavo Ruotsalainen korostamistaan korosti jatkuvan parannuksen tärkeyttä. Tällaisen taltuttelun alla herätys koitui monille ihmisille elämänmittaiseksi paloksi ja herännäisyydelle vuosikymmenestä vuosikymmeneen jatkuvaksi, laajoja savolais- ja pohjalaisalueita valloittavaksi ja lämmittäväksi hengellisyydeksi. Paavo Ruotsalainen oivalsi hyvin hurmostilojen yliarviointiin sisältyvän uskonnollisen onttouden ja siirsi kristillisen hurskauden painopisteen ekstaattisten ilmiöiden alalta puhtaasti henkiselle alalle sisäisen kilvoituksen piiriin.⁷⁹ Erinomaisen tarkkaälyinen ihmistuntija ”Ukko Paavo” soti tarmokkaasti kaikkinaista tekovanhurskautta vastaan, teroitti mieliin jokapäiväistä parannusta, ihmisen pienuutta, Jumalan suuruutta ja kaikkivaltaa ja ehdotonta Hänen armonsa varaan heittäytymistä.⁸⁰

Ruotsalaisen johdossa liike syveni, lujittui ja laajeni Pohjois-Savon pitäjissä. Hänen läheisinä työtovereinaan olivat liikettä levittämässä eritoten Iisalmen Koljonvirran Niskalasta kotoisin ollut Lauri Juhana Niskanen, myöhemmin samasta kylästä Juhana Niskanen, lisäksi Juho Poikonen Iisalmen Pörsänmäestä ja Kusti Niskanen Haapajärven kylästä. Joukoittain heräsi ihmisiä 1800-luvun alussa Iisalmella ja Nilsiässä. Etenkin Iisalmi pysyi jatkuvasti herätyksen keskuspaikkana. Ollikkalassa, Nerkoonniemessä, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen ja muissa kylissä pidettiin ahkerasti ”seuroja” jo ennen vuotta 1820. Nilsiässä liikettä kannatti olletikin kirkkoherra Anders Johan Brofeldt. Kiuruvedelläkin liittyi paljon väkeä jo 1820-luvulla liikkeeseen. Siellä liikkui esimerkiksi 1822 voimallinen herätys Lapinsalon Pikkaraisessa ja Niemisjärven kylässä vähän myöhemmin ja jatkui vielä 1829, jolloin herätystä levisi Kiuruvedeltä Pyhäjärven pitäjään. Täällä samoin kuin Kiuruvedelläkin tapahtui vuoden 1833 tienoilla paljon herätyksiä. Juhana Lustigin vaikutuksesta herätykseen tullut renkimies Juhana Poikonen johti Maaningan heränneitä vuosina 1820–1832, ja herätys levisi pian yli koko seurakunnan. Kuopioon oli Lustigin ”oppia” levinnyt jo 1800-luvun alussa. Siellä oli keskushenkilönä talonpoika Pietari Wäänänen ja tämän ohessa myös kultaseppä Jakob Lundström sekä apteekin oppilas Anders Johan Malmberg, vankilansaarnaaja Anders Johan Österman ja vuosina 1827–1828 äsken mainitun Nilsiän kirkkoherran poika Pehr Johan Fredrik Brofeldt. Aikanaan, 1840-luvulla, herännäisyyden keskus siirtyi Iisalmelta Kuopioon. Kuopiosta herätystä levisi Joroisiin ja Leppävirroille vuoden 1830 paikkeilla. Heränneitä oli ainakin Paukarlahdessa, Mustinmäessä ja Konnuslahdessa. Samoihin aikoihin (1831) tapahtuivat ensimmäiset herätykset Säämingissä, ja myös Kerimäki joutui liikkeen vaikutuksen alaiseksi. Karjalankin puolelle – ensin Rautavaaraan Pielisjärvelle ja Nurmekseen – herännäisyyttä levisi jo 1800-luvun alulla.⁸¹

Mielenkiintoisia ovat Savon herännäisliikkeiden levinneisyyden kannalta olletikin muutamat ”ruotsalaisherätyksen” eteläisimmät äärialueet eritoten Rantasalmella, Pieksämäellä ja Suonenjoella.

Rantasalmelle ”uskonhaaveilua” oli levinnyt liikkeenä ainakin jo 1820-luvulla, mutta jo alunalkaen sikäläinen kirkkoherra Joakim Adolf Cleve sai sopuisia keinoja käyttäen liikkeen taltutelluksi muun seurakuntaelämän puitteisiin. Cleve itse kuului neologisen suunnan pappeihin, eikä hänessä itsessään ole tiettävästi ainakaan ilmiherätystä käynyt. Lähinnä hän näki herännäisyyden tuottaman siunauksen sen hyvinä vaikutuksina seurakuntalaisten elintapoihin, ja tätä puolta hän korostikin jatkuvasti. Pappilaansa osuneelle Pietarin Pyhän Katariinan seurakunnan kirkkoherralle Erik Gustaf Ehrströmille hän selitti 1829 näinikään: ”Täällä esiintyneellä haaveksunnalla on yleiseen moraaliin ollut niin edullinen vaikutus, että toivoisin sen leviävän kaikkiin sanankuulijoihini”, ja Ehrström puolestaan muisteli samaan henkeen omia kuulemiaan Viron puolelta (1827). Eräskin tilanomistaja oli sanonut: ”Olen kaikin tavoin koettanut edistää tämän lämpimämmän uskonnonharjoituksen juurtumista alustalaisiini, sillä varmasti saisin silloin heistä nykyistä ahkerampia ja raittiimpia työntekijöitä, mutta kirkon katveessa on kapakka, joka tähän saakka on tehnyt kaikki minun ponnisteluni tyhjäksi.” Kirkkoherra Cleve jopa asettui seurakuntansa heränneitä puolustamaan pannen omien kehoitustensa syyksi sen, että nämä osoittivat Raamatun lukemisessa, virrenveisuussa ja rukoilemisessa kiitettävää ahkeruutta, ja sai tällaisella sovittelevalla suhtautumisellaan täysin onnistuen torjutuksi kaikki ”äärimmäisilmiöt” seurakunnassaan.⁸² Paljon myöhemmin, eritoten vuoden 1840 vaiheilla, Rantasalmelle kuitenkin levisi melkoisesti herännäisyyttä. Säämingin ja Kesälahden heränneisiin liittyen rantasalmelaiset heränneet pitivät yhteisiäkin kokouksia.⁸³

Pieksämäelle herätystä levisi jo 1830-luvun alussa. Mutta varsinaiseksi joukkokuntaiseksi liikkeeksi se kasvoi siellä vasta kymmenluvun puolivälin vaiheilla, jolloin pohjoissavolaisen herännäisyyden mies Juhana Poikonen muutti sinne Suonenjoelta. Kuten yleensä uudisaluetta vallatessaan, herätys oli täälläkin aluksi ollut rajua ja kovin hurmoshenkistä. Siinä esiintyi haaveilevaa horrosta, määrätöntä toivottomuuden tuskaa, hillitöntä iloa, hyppyä ja tansahtelua, ja samanlaista oli Joroisissakin.⁸⁴ Riekko Polen kertoi myöhemmin (1847) näistä Pieksämäen herätyksen alkuajoista näinikään: ”Näitä uskolaisia alkoi tännekin noin 12:ta wuotta takaperin enemmältä si’etä. Tämän uskon wimmauksen ensi aikoina tuli moni mielettömäksikin. Hulluja kuletettiin yhä pappein luokse; heille oli suuri wastus näistä raukoista. Kumma oli näinä aikoina nähdä, miten pienet 5 ja 6 wuotiset lapsetkin pari kolme kertaa wuorokaudessa waipuiwat kielillä puhumaan, siitä unesta aina sitte herättyänsä kertoen Taiwaan ja helwetin nähneensä, sen ja sen wielä eläwistä ihmisistä siellä ja siellä, milloin rajalla selin eli kaswoin sinne taikka tänne, milloin enkeleitten keskellä taiwaan ihanuudessa ruusut ja palmut kädessä, milloin taas ikuisessa tuskassa kadotuksen polttawassa tulen liekissä.”

Poikasen tultua Joroisiin levottomuus siellä ja Pieksämäellä lieveni, mutta asettui kuitenkin vasta itse Paavo Ruotsalaisen käytyä 1835 seudulla uskonasioita järjestämässä. Ehkäpä juuri tätä käyntiä tai Poikosen aikaa tarkoittaen ’Suomettaren’ kirjeenvaihtaja hieman kuin ylhäältä käsin ivaillen äskeistä kertomustaan jatkoi: ”Likelle kirkkoa rakennuttiwat he itselleen omituisen (oman) huoneenkin, jonka heidän ilweilijänsä ristiwät siirappi-kirkoksi. Tähän kokoutuiwat he aina kirkkoteillään lauantai-illoiksi laulamaan ja keskustelemaan hengellisissä asioissa. Muuan Nilsiästä eli niiltä seuduin tullut wiisas oli yhteen aikaan heillä päämiehenä. Waan kaikki on katoawainen, kunnia, ystäwyys, rikkaus ja rakkauskin. Niin sattui tällekin miesparalle. Rahwas kadotti luottamuksensa häneen, peräytti hänelle kantamasta ja antamasta ewäitänsä, ja silloin katsoi hän ajan olewan pa’eta. Hän poikkeni pitäjästä, en tiedä minne. Nyt owat nämä kerettiläiset, joten heitä myös haukutaan, tasoittuneet oikeiksi jumalisiksi ihmisiksi, jotta ilolla jo todella saattaa sanoa heidän olewan parhaimmat kaikista seurakunnan jäsenistä. Tästä lie nähtäwä, kuinka hywää matkaan saattawat tällaisetkin hengelliset liikutukset owat.”⁸⁵ Raitis henki alkoi vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä.

Suonenjoella oli Karl Fredrik Berghin kappalaispappila jo vuosisadan alussa tullut eräänlaiseen maineeseen ”elävähenkisten kristittyjen” suosimisesta, ja kappelista tulikin, ennenpitkää Savon herännäisyyden huomattavimpia kotipaikkoja. Etenkin sen jälkeen kun tänne oli muuttanut Maaningalta äsken mainittu Ruotsalaisen opetuslapsi Juhana Poikonen (1832) ja Paavo itsekin käynyt moniaita kertoja seurakunnan heränneitä tervehtimässä ja näiden uskonasioita järjestämässä pohjoissavolainen herännäisyys pääsi Suonenjoella vahvistumaan. Berghkin taipui vihdoin yhä ehdottomammin Ruotsalaisen ”oppiin”. Juhana Poikosen lisäksi Suonenjoen huomatuimpia heränneitä rahvaanmiehiä olivat torppari Gabriel Markkanen, jota on pidetty ehdottomasti etevimpänä Pieksämäen ja Suonenjoen herännäisjohtajista, loinen Pentti Korhonen, joka oli Paavo Ruotsalaisen vävy, talonpoika Paavo Jalkanen, torppari Juho Petteri Vehviläinen ja mäkitupalainen Ville Husso sekä lisäksi Ville Nyyssönen, Pietari Lappi, Juho Konttinen, Fredrik Pöyhönen, rahvaanrunoilija Pentti Lyytinen.⁸⁶

Suonenjoen länsipuolella, Toholahden sillalla, kulki erilaisen herätyksen raja. Nimittäin jo niinä aikoina, kun kuvattu herännäisyys Ruotsalaisen ja hänen apumiestensä johtamana syntyi, levisi ja vakaantui pohjoissavolaisissa pitäjissä, oli myös Etelä-Savossa havaittavana hengellistä liikettä, joka kuitenkin ulkopiirteiltään ja sisäiseltäkin sävyltään oli jonkinverran toisenlaista kuin pohjoisten pitäjien herätys.

Etelä-Savon herännäisyyden historiallinen alkuperä oli kylläkin osaksi sama kuin Pohjois-Savonkin. Molempien liikkeiden juuret näet veivät siinä suhteessa samoihin lähteisiin, että eteläsavolaisen liikkeen johtoon kuului saman jyväskyläläisen seppä Högmanin tytär, jonka luona Paavo Ruotsalainen oli nuorena miehenä käynyt saamassa uskonasioihinsa selvyyttä. Jo itse seppä Högman liikkui elinaikanaan Savon puolisissa pitäjissä, esimerkiksi Kangasniemessä taontatuotteitaan kaupustelemassa ja sen ohessa rukoushetkiä taloissa pitämässä. Hän varoitti jumalattomia ja lohdutti murheellisia. Högmanin kuoltua hänen leskensä muutti Kangasniemen Niemisjärvelle, jossa seppä oli elinaikanaan usein käynyt saarnailemassa. Hänen tyttärensä Margareeta Högman – savolaisittain lyhyesti vain ”Rietta” – joutui kuitenkin jo vuoden 1811 tienoilla naimisiin Joutsan puolelle, jossa oli niinikään esiintynyt herätystä vuodesta 1806 lähtien, ja asettui myöhemmin (1821) miehineen Hirvensalmen Vahvaselkään. Joutsan liikettä levisi jo ensi vuosina paitsi Sysmään ja Hartolaan myös Mäntyharjuun. Se tavoitti siellä talonpoika Salomon Häkkäsen, eteläsavolaisen herännäisyyden ”esikoisista” tunnetuimmaksi tulleen. Hänessä tapahtui herätys vuonna 1810.

Suur-Savon herännäisyyden varsinaisina alkuunpanijoina ja johtajina olivatkin sitten elämänsä loppuun saakka ja sovinnossa työtänsä tehden juuri nämä kaksi, Margareeta Högman ja Mäntyharjun Salomon Häkkänen. Kangasniemessä oli Margareetan tukeman herätyksen pääpaikkana Hankamäen Kovala, jossa loisvaimo Anna Kovanen ja muuan koululainen Mathias Sandgren johtivat kokouksia Högmanin kanssa. Hartaustilaisuuksiin saapui väkeä naapuripitäjistä saakka, niin että niiden vuoksi vihdoin syntyi oikein käräjäjuttukin, jota käsiteltiin kaikkiaan 16 eri käräjillä (1831–1837) ja joka vihdoin päättyi joihinkin sakkotuomioihin. Oikeudenkäynti ei tietenkään vaikuttanut olennaisesti itse herätysliikkeen kulkuun. Vasta Margareetan – ”Suomen herännäisyyden etevimmän naisen” {ROSENDAL) – kuolema (1849) sai liikkeen taantumaan. Salomon Häkkästä lukuun ottamatta ei yhtä sopivaa johtajaa enää ilmaantunut. Mutta vielä aikakauden lopullakin oli esimerkiksi Kangasniemessä joitakin elonmerkkejä ”högmanilaisesta” herännäisyydestä.⁸⁷

Mäntyharjun hengellinen liike alkoi versoa Salomon Häkkäsen herätyksestä (1810). Ennenpitkää hän kohosikin liikkeen johtavaksi mieheksi, mutta Salomonissa ei ollut paljoakaan pinnalla sitä savolaista helmasyntiä, ”piällysmiehen” torailevaa tärkeyttä, joka pani monia muita herännäisjohtajia taipumattoman suvaitsemattomasti korostamaan oman ”opin” tiettyjä yksityiskohtia ja vastaavasti tuomitsemaan toisia. Luonteeltaan Häkkänen oli välitön ja avarakatseinen, muitakin ymmärtävä. Hänen esiintymisensä oli sävyltään samantapaista kuin Margareeta Högmaninkin, lempeän hiljaista. Ahdasmielisen hengen orjuutta ja siihen perustuvaa hengellisyyttä hän ei voinut hyväksyä. Tämä ilmeni paitsi huomattavana valistus- ja sivistysystävyytenä myös Häkkäsen herännäisyyden suhtautumisessa sekä renqvistiläisyyden että pohjoissavolaisen herännäisyyden eräisiin liikavaltaisiin muotoihin, nimittäin edellisen suunnan ylettömään rukoilemiseen ja jälkimmäisen alituiseen oman viheliäisyyden tuntoon. Luonnollisesti ei myöskään ystäväliikkeessä oltu eräistä yksipuolisuuksista ja tietynlaisesta vaikutusalojen ja kannattajakuntien omimisesta täysin vapaita. Niinpä liikkeeseen (Häkkänen) kuulunut polvirukouksen ja raittiuden, uskonelämän näkyväisten hyveiden, korostaminen antoi oitis pohjoissavolaiselle herännäisyydelle (Ruotsalainen) aiheen syyttää tätä savolaisen herännäisyyden toista haaraa kiiltovanhurskaudesta ja Jumalan armon halveksumisesta. Toisaalta taas Suur-Savon herännäisyyden taholta huomautettiin Renqvistille, ”armon alinomaiselle huutajalle”, ettei hän ollut mikään ”tämän seudun” heränneiden johtaja.

Akiander kertoi 1860-luvun alussa Etelä-Savon herännäisyydestä ikään kuin sen oleellisimmat tunnusmerkit nipuksi kooten seuraavaa: ”Minun tieteni, ei nämät luota mihinkään erinäiseen opinpäämieheen, koska pitävät sanan neuvon antajanansa. Ne vanhemmat ja kokeneemmat kristityt, joilta vasta-alkavaiset neuvoa kysyvät, neuvovat ja ojentavat kyllä heitä parhaan ymmärryksensä jälkeen; mutta samalla käskevät kunkin itsensä, rukoillen Jumalalta sanan ymmärrystä, lukemaan Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja, sieltä parhaan opin saadaksensa, eivätkä siis tahdo, että ihmisten neuvoihin luotettaisiin, koska kuitenkaan yhden käsitykset ja koettelemiset eivät sovi kaikille, vaan Pyhä Henki tiedetään käyttäivän herättämisessä, uskon sekä elämän vanhurskauttamisessa j.m.s. kunkin ihmisen käsityksen ja luonnon omaisuuksien (ominaisuuksien) mukaan.” Omiin heikkouksiinsa lakkaamatta tuijottaminen ei vielä ollut todellista nöyrtymistä, vaan sitä oli sovituksen vastaan ottaminen tilansa kelvottomuudesta huolimatta. Alituisen oman viheliäisyytensä tunnustelemisen ja tunnustamisen sijasta tuli rohkeasti omistaa Jumalan armo, ”josta saapi rauhan ja levon sielullensa synnin ylitse”, kuten Antti Manninen, merkittävä hirvensalmelainen herännyt ja todellinen persoonallisuus selitti.⁸⁸ Näiden rahvaanmiesten käsityskyky tunki sangen syvälle kristinuskon oleellisiin ytimiin ja ihmisen sielunelämän kerrostumiin esimerkiksi – kuten juuri nähtiin – Häkkäsen huomauttaessa Pyhän Hengen ”käyttäivän” kunkin ihmisen ”käsityksen ja luonnon omaisuuksien mukaan”.

Samoihin aikoihin, 1830-luvun alussa, jolloin ystäväliikkeen herännäisyys alkoi Kangasniemessä ja Mäntyharjussa olla suurimmassa voimassaan, samanhenkisiä herätyksiä esiintyi myös Mikkelin pitäjässä (1830). Täällä oli kirkkoherran apulaisena Adolf Fredrik Fransen, joka jo tällöin tunsi Margareeta Högmanin ja jonka tukema ystäväliike niinmuodoin jo alusta alkaen oli sangen likeisessä yhteydessä joutsalaiseen herännäisyyteen. Fransenilla oli työssänsä hyvänä tukena Mikkelin kappalaisen apulainen Aron Johan Hoffren. Eritoten vuosi 1832 on Mikkelin herännäisyyden vaiheissa huomattava. Herätys levisi silloin yli koko seurakunnan. Hoffren kuoli kuitenkin jo samana vuonna ja Fransen seuraavana, joten Mikkelissä kävi samalla tavalla kuin yleensäkin seuduilla, josta voimakkaan herätyksen aikaiset johtajat poistuivat, joko kuolivat tai muuttivat muuanne. Jo vuonna 1834 alkoi Mikkelin herännäisyyden vaiheissa näkyä selviä lamaantumisen merkkejä, mutta ihan kokonaan sen jäljet eivät olleet hävinneet vielä nyt elettävänä olevan vuosisadan alullakaan. Tämä hiljainen lämmin herännäisyys, jolle ”maailman lasten” piehtarointi helvetin lieskassa ei ollut julistuksen keskeisiä aiheita, juotti valtaamiensa seutujen uskonjanoista väestöä vielä kauan senkin jälkeen, kun ilmiherätykset olivat jo Suur-Savossa loppuneet. Mathias Akiander kirjoitti vuonna 1863 tämän hiljaisen ystäväliikkeen virvoittavasta vaikutuksesta näinikään: ”Puron lailla, joka kuivia partaitansa kostuttaen virtaa ilman kohinaa edeskäsin, tämä liike on syvässä rauhassa sammuttanut hätääntyneiden sielujen hengellistä janoa. Muut seudut ovat sitä hädintuskin huomanneetkaan.”⁸⁹

Salomon Häkkäsen ja Margareeta Högmanin johtama Etelä-Savon ystäväliike ja sen rinnalla, aika-ajoin sen yhteydessä, renqvistiläinen rukoilevaisten liike levisivät laajemmallekin alueelle kuin vain tässä puheena olleisiin pitäjiin. Liikettä oli paitsi mainituissa itähämäläisissä ja eräissä Keski-Suomen seurakunnissa – Joutsassa, Hartolassa, Sysmässä, Laukaassa, Petäjävedellä – Mäntyharjun, Mikkelin ja Kangasniemen lisäksi myös Hirvensalmessa, Ristiinassa, Pieksämäellä ja Juvalla. Näin maakunnan suursavolaisissa pitäjissä liikkuessaan ja yltäessään jo vaikutusta myös kauas pohjoista kohti ”ystävien” ja ”rukoilevaisten” herännäisyys tavoitti ennenpitkää Suonenjoen-Pieksämäen linjalta ne alueet, joihin pohjoissavolaisenkin herännäisyyden vaikutusta oli Paavo Ruotsalaisen johtamana ulottunut. Tämä poikkimain kulkeva, Savossakin tuntuva ”uskojen” välinen linja kuului elimellisenä osana siihen rukoilevaisuuden alueen pohjoisrajaan, johon Paavo Ruotsalaisen johtaman herännäisyyden leviäminen maan eteläosiin pysähtyi.⁹⁰ Vain jokunen pieni saareke oli pohjoissavolaisen herännäisyyden erillisenä haarautumana tämän rajalinjan eteläpuolella. Näitä saarekkeita oli esimerkiksi Mäntyharjun eteläosien, Leppäniemen kylässä vuonna 1855 hurmosliikutuksin alkanut ja sieltä lähikyliin, etenkin Nurmaalle ja myös Pärnämäkeen ja Kousanniemeen levinnyt herännäisyys, jonka yhteydet viittasivat Valkealaan Paavo Ruotsalaisen ystävän luutnantti Gustaf Adolf Collianderin tukemaan seuraliikkeeseen.⁹¹

Savon herätysliikkeiden välinen raja oli siis asettunut suurin piirtein samoille vaiheille, jossa talouselämänkin suunnanjakajat olivat jo vanhastaan sijainneet (siv. 756). Liikkeiden saumakohdassa ei pystytty hankausta välttämään. Siinä löivät hengellisyyden laineet vastatusten, ja tuloksena oli enimmäkseen riita – riita ”opista”, muodoista ja johtomiesten arvovallasta. Etenkin Suonenjoella vastakohta kävi jo 1830-luvulla sangen kireäksi. Sen läntinen rajapitäjä Rautalampi oli jo siihen aikaan Renqvistin suunnan vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne samoin kuin Hankasalmelle tätä liikettä oli levinnyt Kangasniemen herännäisyyden kautta. Pieksämäelle sitä taas tuli Rautalammilta päin.⁹² Suonenjoella kuitenkin Ruotsalaisen suunta pääsi, etenkin Juhana Poikasen muutettua paikkakunnalle (1832), lopuksi voitolle. Erimielisyys koski eritoten polvirukousten merkitystä, jota Renqvistin herännäisyydessä ja osaksi myös ystäväliikkeessä korostettiin. Vuonna 1831 Nils Henrik Bergh, joka silloin vielä oli lähempänä Renqvistin kuin Ruotsalaisen suuntaa, kertoi seikasta veljelleen näinikään: ”Vihollinen yrittää monin tavoin sekaantua täkäläisten sekä Kuopion ja Leppävirran että Joroisten heränneiden asioihin. He pitävät n.s. polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka minä ja suuri joukko muita täällä ja muualla olemme armosta saaneet kehoituksen siihen.” Sovintoa yritettiin vielä vuonna 1838, mutta sen tuloksena oli vain entistä suurempi katkeruus. ”Paavo Ruotsalaisen tässä tilaisuudessa lausumat jyrkät tuomiot ja hänen ylimielisen raaka esiintymisensä johtivat ehkä vielä enemmän, kuin opilliset eroavaisuudet, tähän tulokseen. Ei kukaan hänen kannattajistaan silloin yhtä vähän kuin myöhemmin, yrittänytkään häntä missään suhteessa oikaista” (ROSENDAL).⁹³

Aivan erillään Paavon opetuslapsista kulkivat tästä lähtien Häkkäsen ja Högmanin johtamat suursavolaiset ystävät, eikä toisaalta taas Rautalammillakaan ruotsalaissuun taisia herännäisjulistajia kaivattu, sillä ”siellä oli toinen henki”, Renqvistin rukoilevaisuus. Pieksämäellä jäi puheenalaisten liikkeiden välinen taistelu vaikutusvallasta tuntumaan ”jonkunmoisena epävakaisuutena ja huikentelevaisuutena”. Täällä taas Renqvistin ”oppi” pääsi, päinvastoin kuin Suonenjoella, myöhemmin voimistumaan.⁹⁴

Vanhojen herännäissuuntien jouduttua sisäisten ristiriitojensa vuoksi pitkiksi ajoiksi varsinkin 1850-luvun alusta lähtien lamaannuksen tilaan ja uuden suunnan perustajan Fredrik Gabriel Hedbergin välien rikkouduttua ensiksi mainittujen liikkeiden kanssa (1844) alkoi hänen johtamansa evankelinen liike ripeästi levitä maassa. Tosin Hedberg jo vuonna 1842 oli tullut huomaamaan savolaisen rahvaanjohtajan olevan pohjaltaan evankelinen, mutta hänen pyrkiessään asettamaan entisen raskaan katumuskristillisyyden sijaan iloiseen uskonvarmuuteen selvemmin perustuvan kristillisyyden, ei herännäisyyden rintama tälläkään taholla pysynyt ehyenä. ”Hedbergiläisyyden” nousukautta olivat 1850-, 1860- ja 1870-luku, ja se ulotti vaikutustaan paitsi eritoten Uudellemaalle ja Lounais-Suomeen myös vanhojen herännäissuuntienkin varsinaisille valta-alueille.⁹⁵

Evankelisen liikkeen leviäminen savolaisalueille kuuluu kuitenkin aikahistoriallisesti varsinaisesti tässä kuvatun kauden jälkeisiin vuosiin. Esimerkiksi Rautalammilla olivat sikäläiset ”renqvistiläiset” ja lukumäärältään kovin vähäisiksi jääneet ”pietistit” vasta vuosisadan lopulla – kuten pastori K. G. Dahlgren 1891 kertoi – ”yhteen sulautumassa siihen Evangeliseen suuntaan, joka nykyaikana on päässyt suurempaan valtaan”. Näyttää siltä, että ”hedbergiläinen” kiila tunkihen maakunnan läntistä kuvetta pitkin pohjoista kohti, Vesannolle saakka. Vanhan herännäisyyden aikoinaan tuottamat syvät vaikutukset ovat kuitenkin vielä kauan olleet ehkäisemässä evankelisen liikkeen uskonvarmuuden leviämistä savolaispitäjiin.⁹⁶ Oli kuin olisi vieläkin Ukko Paavon sana ”uskon ryöväämisestä” ollut liiasta autuuden varmuudesta varottamassa: ”Hurja minä olisin, jos kaupungin kahvea joisin, ennenkuin sinne tullunna olen.”⁹⁷

Mutta saattoipa niinkin käydä, kuten kävi esimerkiksi Maaningalla Pekka Laakkoselle ja hänen perhekunnalleen, että tyyten tykkänään Hedbergin julistuksesta riippumatta evankelinen uskonvarmuus koitui Herätysliikkect ”armon kerjäläiselle” rikkaudeksi: ”Ja kuin hän näki monta muutaki villitystä siinä opissa, joita hän piti väärinä, niin hän kyllästyi ’ukko Paavon’ oppiin ja erkani siitä pois.”⁹⁸

Tällöin jylisi jo kaukana pohjoisessa Lapin herättäjän Lars Levi Laestadiuksen ankara saarna, ja uusia herätyksen tuulenpyörteitä, laestadiolaisuutta, oli sieltä eteläänkin päin kulkemassa.

Ikään kuin puolittain yhteiskunnallisiinkin vastakohtiin kytkien, armottomalla ankaruudella syntejä osoitellen ja ”fariseusten” ja ”armonlasten” välille rajaa vetäen karkeasanainen saarna liekehti ja hehkui kuin kirkonlaipion gehennamaalaus. Se tempasi kuulijat mukaansa ja nosti nämä hurmioon: ”Koska armonlapset korkealla äänellä huutavat: ’Hoosianna Daavidin Pojalle!’ niin sanovat fariseukset: ’Mikä kissan ääni tämä on?’ Mutta mikä ulvominen se on, jota fariseukset saavat kuulla helvetissä? Siellä saavat fariseukset ulvoa helvetin hukan kanssa. Nämä fariseukset, jotka eivät kärsi kuulla armonlasten huutoa, ovat ne terveet, jotka eivät tarvitse parantajaa. Eivät tarvitse armolliset paloviinapatruunat yhtään parantajaa; eivät tarvitse muutamansorttiset kristilliset jauhoporvarit yhtään parantajaa; eivät tarvitse hengelliset puoskarit yhtään parantajaa; ne ovat itse lääkärit, eivätkä saata sitä kärsiä, että joku tulisi heitä neuvomaan parannukseen. Eivät tarvitse kalaasien pitäjät yhtään parantajaa, eivät tarvitse herkulliset syömärit yhtään parantajaa, eivät tarvitse kohtuulliset juomarit yhtään parantajaa, eivät tarvitse uskolliset kortinlyöjät yhtään parantajaa, eivät tarvitse siveät huorapukit ja huorat yhtään parantajaa, eivät tarvitse iloiset soittajat ja tanssurit yhtään parantajaa. Nämä mainitut ovart kaikki terveitä ihmisiä. . .. Lavean tien päällä on lukematoin joukko matkakumppaneita. Siinä juoksevat perkeleen nimen kantajat kilpaa helvettiin; siinä istuvat herrat ja puoliherrat komeissa re’issä ja ajavat helvettiin aika vauhdilla; siinä ajavat armolliset paloviinapatruunat ja krouvien pitäjät helvettiin; siinä ajavat kristilliset jauhoporvarit, jotka korkohintaa otfavat, helvettiin; siinä ajavat suruttomat papit ja osoittavat sakealle kansalle, mistä tie menee helvettiin; siinä ajavat laupiaat kalaasien pitäjät helvettiin; siinä ajavat herkulliset syömärit ja kohtuulliset juomarit helvettiin; siinä ajavat uskolliset kortinlyöjät helvettiin; siinä ajavat soittajat ja tanssaajat helvettiin; siinä ajavat fariseukset ja kirjanoppineet helvettiin; siinä ajavat kaikki maailman ystävät helvettiin …. ”⁹⁹

Laestadiolaisuus kasvoi 1840-luvulta lähtien pohjoisimmassa Suomessa ja levitti sieltä vaikutustaan 1860- ja 187O-luvulla muuallekin Suomeen kiertäviä ”lähetysmiehiä” sanansaattajina käyttäen. Savoonkin liikettä levisi jonkin verran tässä käsitellyn aikakauden lopulla. Se oli aluksi kovin itseensä sulkeutunutta eriseuraisuutta, ja kirkko siihen suhtautui vieroksuen. Esimerkiksi Leppävirroilla, jossa pohjanperiltä saapuneita lähetysmiehiä kulki ahkerasti uskonveljiä ja -sisaria ”rohvaisemassa”, kirkkoraadin kokous vuonna 1876 kielsi lahkolaisia panemasta jumalansanaan omia opetuksiaan, ”joten ei heille ole luvallista huoneesta huoneeseen juosta viettelemässä heikkoja heidän lahkokuntaansa uhkauksilla, tuomioilla, vaaditulla synnintunnustuksella ja keviämielisellä synninpäästöllä, ei myöskään kasteeksi kutsua kätten päällepanemista, jos sitä turhaa tapaa pitävät. Erinomattain heidän tulee karttaa sitä sieluja surmaavaa oppia, että Jumalan anteeksiantamus riippuisi ’heidän anteeksiantamisestaan.” Myöhemmin laestadiolaisuus täällä, kuten tiettävästi muuallakin Savossa, on ollut seurakuntaelämässä mukana huolimatta joistakin käsitysten eroavaisuuksista. Varkaudessa laestadiolaiset olivat ”jotenkin tyyniä” ja useimmat ”ahkeroita”, Nilsiässä taas ”aika-ajoin” kirkossa kävijöitä.¹⁰⁰

Laestadiolaisuus samoin kuin muutkin uudemmat herätysliikkeet olivat kuitenkin vasta nousu- tai syntyvaiheessaan, joten niiden kuvaus kuuluu oikeammin jo toiseen yhteyteen. Sitä vastoin vanhat kotopohjaiset hengelliset liikkeet, pohjoissavolainen herännäisyys ja eteläsavolainen ystävänliike ja sen rinnalla renqvistiläisyys, taantuivat 1800-luvun puolivälin jälkeisillä kymmenluvuilla taantumistaan ja muuttuivat paikallisiksi rahvaanliikkeiksi osaksi johtajien puutteessa osaksi näiden keskenään riidellessä. Ilmeisesti joukkokuntaisenkin liikehtimisen vaiheet ovat samanlaiset kuin yksilön hengellisen elämän tarina, liekkinä paloa ja hiiltymistä.

Viiltävimmältä osaltaan tämä herännäisyyden taantuminen oli riitaa, erimielisyyttä, eriseuraisuutta, ”toistupaisuutta”. Laatimassaan Suonenjoen seurakuntahistoriikissa KOSKIMIES kuvaa muistitietoon nojaten sattuvasti sikäläisen toistupaisuuden ulkopiirteitä, jotka monissa kohdin olivat koko herännäisyyden suuren tupajaon kaltaisia: ”On pidetty n.s. ukkojen seuroja, joissa ukot ovat olleet puhujina ja on luettu Roseniuksen ’Elämän leipää’, kirjaa, jota heränneet muualla siihen aikaan eivät juuri ole käyttäneet. Seurat ovat saaneet suljetun sävyn. Niistä on ilmoitettu kuiskaamalla, ettei kaikki kansa olisi niihin tullut tai tietoakaan saanut. On pelätty sivullisten maailmallista vaikutusta. Useimmat miehet ovat käyttäneet pystykaulustakkia ilman körttejä ja naiset hametta ja suoraa nuttua. Horrossaarnaajanaisia on ilmennyt harvinaisen runsaasti, ja heidän esiintymisensä on ollut seurojen kohokohta, jopa siinä määrin, etteivät seurat olleet mitään, jos ei siellä joku vaimo ollut puhunut ’kielillä’. On uskottu lujasti alkuseurakunnan henkilahjojen nyt uusiutuneen suonenjokelaisten ystäväpiirissä. Kun ’kielilläpuhujien’ ääni alkoi kuulua, on ’keskeytetty luku, tai jos veisattiin, niin virsikin on vaimentunut. Ja hiljaisen hartauden vallassa on kuunneltu, mitä horrossaarnaaja sanoi. Pappeja ei juuri pyydetty seuroihin, joten seurat muodostuivat maallikkovaltaisiksi. Ja suurempana Jumalan armon osoituksena kuin sanaa pidettiin ehdottomasti ekstaattista puhumista. Se oli jotakin erikoista, ja muu tavallinen sanan harjoitusta (!) vähemmän arvoista. Jos ei ’kielilläpuhumista’ ollut seuroissa, katsottiin, ettei Herra ollut ollut mukana. Kun nuoria ei yleensä mielellään otettu seuroihin mukaan, kulki Suonenjoen herännäisyys vähitellen tuhoansa kohti. Vanhat vaipuivat hautaan yksi toisensa perästä uskoen, että heidän muassaan täytyi herännäisyyden kuolla.”¹⁰¹

Tämä herännäisyyden voimakkaimman vaiheen laantuminen ilmeni siis itse kokouksissakin. Lähinnä sitä näkyi siinä, että veisuu sai sananjulistuksen rinnalla niissä yhä merkittävämmän aseman ja että hurmokselliset piirteet alkoivat jälleen kuten herätysten alkuaikoinakin värittää kokousten kulkua. ”Unissasaarnaaminen” eneni, ja sitä pidettiin tietyllä tavalla Herralle otollisempana kuin valvetilan sanomaa. ”Seurojen” piirissä oli siis selvästikin tullut puutetta niistä, jotka valvovin aivoin ja ajatuksin olisivat kanssavaeltajiaan ”elämän tielle” opastaneet. Tässä suhteessa kuvaa laantuvan herännäisyyden ulkopiirteitä oivallisesti muuan kirkkoherra Henrik Schroderuksen kertomus Suonenjoen hengellisistä oloista 1800-luvun loppupuolella: ”Usioissa on rehellinen mieli, joskin joukossa on niitäkin monta, jotka ainoastaan nimeksi kuuluvat liikkeeseen. Hartauden seuroja pitävät noin kerran kuukaudessa toistensa luona vuoroon, jolloin sanan viljelys pääasiallisesti on veisuuta, joka tavallisesti alkaa illalla ja jatketaan seuaavaan päivään, lepäämällä ainoastaan vähän yösydäntä. Sekä virsikirjaa että Siionin virsiä ja hengellisiä lauluja käytetään. Aivan vähän luetaan näissä tiloissa J:lan sanaa ja aivan harvoin pitää joku jotain vapaata opetuspuhetta. Näissä seuroissa on ”kielillä puhuminen” aivan tavallista. Kaksi liikkeeseen kuuluvaa naista ”puhuvat kielillä” jokaisessa seuratilassa. He menevät ikäänkuin tainnoksiin jolloin puhuvat vuoroon käsitettävää puhetta, vuoroon sanoja, joita ei voi ymmärtää. Käsitettävästä puheesta on alku tavallisesti valitus ihmisten suruttomuudesta ja julistus J:lan vihaa synnin yli, ja loppuu tavallisesti ilmoittamisella Jumalan armoa Kristuksessa ja kuinka armon ovi vielä on auki sekä kutsumisella parannukseen ja viimein kiitoksella ja ylistyksellä, jolloin puhuja vaipuu uneen ja käy heikoksi ja väsyneeksi.”¹⁰²

Kun herännäisyyden vankassa tukikohdassa oli näin, vallitsi luonnollisesti samantapainen ainakin näennäisen laantumisen sävy myös muilla tienoilla, missä aikaisemmin oli runsain joukoin oltu liikkeessä mukana. Tällaista oli Karttulassa, Lapinlahdella, Pielavedellä, Rautalammilla, Tuusniemellä, Vesannolla jne. Leppävirroilla elettiin vuosisadan loppupuolella vain aikaisemman herännäisyyden ”jälkivaikutusten” varassa. Kirkkoherra Johan Theodor Dahlström kertoi Nilsiästä – milteipä pahansuovan ankarasti liikettä arvostellen – sikäläisen herännäisyyden ulkopiirteistä seikkoja, joista voitaneen päätellä, että aidon hengellisyyden sijaan ja oheen oli työntynyt jo melkoisesti sitä sellaista elämänmuotoa ja ulkoasun kuosia, jolla on sanottu kyllä oivallisesti arkkuun asti päästävän. Kerrottuaan ensin ”tuosta maankuulusta laestadiolaisuudesta” ja ”paraasta päästä tyttönuorisossa” esiintyneistä irrallisista liikutuksista Dahlström mainitsi Ruotsalaisen ajan heränneestä jälkijoukosta seuraavaa: ”Kolmas liike on tuo niskanianismin typerä körttilahko, joka waatii kristittyä ulkonaisilla pukimilla itsensä maailmasta eroittamaan. Seuroissa tämä joukko juoksee halweksien uutta Wirsikirjaa . . . .”¹⁰³ ”Maailmasta” erottautuminen ruokki helposti rakkaudettomuutta ja tuomitsevaisuutta, körtti ja kampaus omahyväisyyttä, itsevarmuutta.

Osaksi tämä herätysliikkeiden laantuminen oli kuitenkin ilmeisesti vain näennäistä. Hengellisyyden painopiste oli näet siirtymässä seuratuvista kirkkoon, herännäisyys saamassa yhä kiinteämmän otteen kirkolliseen sielunhoitoon, samalla kun itse kirkkokin saattoi jo aivan uudella tavalla keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä, sielunhoitotyöhön. Kunnallinen itsehallinto näet kehittyi ajanmittaan yhä täydellisemmäksi ja tehokkaammaksi ja vapautti siten papiston suuresta määrästä entisiä hallintotehtäviä. Kirkollisen seurakuntaelämän piiriin imeytyi nyt runsaasti juuri niitä samoja hengellisiä voimavaroja, jotka olivat aikaisemmin olleet ”seurojen” hehkuttavana virkistyksenä. Herännäisyyden historian myöhäisvaihe kytkeytyy siten kiinteästi ajankohdan yhteiskunnalliseen kehitykseen. – Vapahtajansa olkaan nojaten moni savolainen kulki siitäkin pitäen ajallista elonpolkuaan taivaan päärlyistä porttia kohti.

4. OPINKÄYNTI

Savon koululaitoksenkin juuret veivät vanhoihin viipurinaikaisiin oloihin. Samalla kun Viipurin vanha katedraalikoulu vuonna 1641 vihittiin kimnaasiksi oli sinne perustettu triviaalikoulu, joka sitten toimi siellä Isoon vihaan saakka rehtorin, konrehtorin ja muutaman kollegan opettajavoimin. Sodan johdosta koulu joutui tuuliajolle. Sen uuteen sijoitukseen nähden asetuttiin heti sille kannalle, että koska Lappeenranta oli liian lähellä levotonta rajaa ja liian kaukana Savosta ja Karjalasta, se oli saatava muuanne. Maaherra Frisenheim ryhtyikin yksissä tuumin Porvoon konsistorin kanssa heti rauhanteon jälkeen kouluasiaa innokkaasti ajamaan. Savon ja Karjalan asukkailta saadusta lausunnosta huomattiin, ettei koulua voitu sijoittaa Helsinkiin eikä edes Porvooseenkaan, koska ylämaasta käsin oli mahdoton lähettää poikia Uudenmaan kaukaisiin koulukaupunkeihin opintielle. Päätökseksi tulikin jo vuonna 1723, että Viipurin vanha triviaalikoulu oli asettuva Savonlinnaan.¹⁰⁴

Kovin vaivaista oli kuitenkin koulutoimen alkaminen Savonlinnan harmaassa savupirttikylässä. Vuoden 1723 lopulla puuttuivat siellä yhä sekä rakennukset että opettajat, ja itse koulun rehtorikin, joka Viipurissa oli ”ylimuistoisista ajoista asti” saanut kolmen tynnyrin palkkajyvät vuosittain, jäi Savonlinnassa aivan ilman kruunun varoista suoritettavaa palkkaa. Mutta koulu joutui täällä valtakunnan itäisellä äärellä olemaan jatkuvastikin täysin heitteillä. Vuonna 1730 rehtori Johan Fortelius kuvasi Porvoon konsistorille ja konsistori taas puolestaan pari vuotta myöhemmin hallitukselle räikein värein savonlinnalaista koulusurkeutta. Ratsumestari Sahlolta vuokrattu kouluhuone oli heitetty ihan rappiolle, niin että opettajien piti vihdoin omissa asunnoissaan yrittää opetustoimen jatkamista. Sekä opettajat että oppilaat tärvelivät tykkänään silmänsä Savonlinnan malmin mustuneissa haikutuvissa, koska muitakaan asuntoja ja koulutiloja ei ollut saatavana. Elintarpeiden puutteessa oppilaita läksi kesken lukukausia kotiseuduilleen muonatäydennystä hankkimaan.¹⁰⁵

Lappeenrannassa, maaherran hallintokeskuksessa, oli jo kauan katseltu ylämaan savupirttikylän koulukurjuutta ja samalla tietenkin yhä ilmeisemmin alettu toivoa koulun saamista itselleen. Tällaiset hankkeet olivat mielessä jo 172O-luvun lopulla ja tarkoitusta varten oli Lappeenrannassa vuodesta 1732 lähtien koulurakennuskin tiedossa. Itse sivistyksenkin kannalta täällä voitiin viitata seikkaan, jolla Savonlinna ei suinkaan pystynyt ylpeilemään: Lappeenrannan vireässä asutuskeskuksessa olivat ”enimmäkseen suomalaisista vanhemmista syntyneet koulupiltit” paremmin kuin Savonlinnassa saapa ’harjaannusta ruotsinkielen taidossa ja käytöstapojen sievyydessä. Tällaista silausta nouseva sivistyneistö kylläkin välttämättömästi kaipasi.

Liikenneyhteydetkin olivat lappeenrantalaisten mielestä sekä Savosta että Karjalasta sille seudulle paremmat kuin Savonlinnaan. Esitettyjen perusteluiden katsottiinkin pitävän paikkansa. Koulu siirtyi Savonlinnasta Lappeenrantaan jo samana vuonna (1732) ja toimi siellä aina Pikkuvihaan saakka.¹⁰⁶ Tällöin tuli koululle kuitenkin eteen taas sama vaellus länttä kohti kuin Isonvihan aikana ja päätyttyä.

Triviaalikoulun Lappeenrannan aikaisen toiminnan tuloksista ei tosin ole paljoakaan tietoja olemassa. On kuitenkin ilmeistä, että sen olot melkoisesti kohentuivat Savonlinnan ahtaista ja haikuisista savupirteistä maaherran hallintopaikan väljempiin tiloihin ja elävämpiin oloihin selviydyttyä. Niinpä Porvoon konsistori nimenomaan sanoi Savon ja Karjalan menettäneen ”hyvin järjestetyn” triviaalikoulunsa sen jouduttua sodan karkottamana jälleen länttä kohti vaeltamaan. Koulun toiminnasta oli nimenomaan Porvoon kimnaasille ollut suurta hyötyä ja sen puuttumisesta alkanut jo heti sodan jälkeen (1744) näkyä sellaisia haitallisia vaikutuksia, että kimnaasi oli joutunut ottamaan vastaan ”täysin raakoja oppilaan ituja, jotka olisi pitänyt ensin sanotussa triviaalikoulussa kimnaasiopintoi’hin asianmukaisesti valmistaa.” Kimnaasin vähälukuisella opettajakunnalla ei ollut suinkaan aikaa ahertaa tällaisen epäkypsän nuorison parissa, ”joka nyt juuri” – konsistori huomautti – ”saapuu omista hupailuistaan ja maalaiselämän levollisista oloista” opintietä taivaltamaan. Oli niinmuodoin tuiki tarpeellista saada Lappeenrannan koulun toiminta taas sodan jälkeen jatkumaan muualla Savossa, olletikin kun Venäjän keisarinna parastaikaa hankki Haminaan ”huomattavaa” triviaalikoulua, joka ”aivan varmasti” oli vetävä sekä Savon että Karjalan nuorison suojiinsa ja sen ohessa ”paljon muutakin hyvää” maakunnasta.¹⁰⁷

Kului kuitenkin vuosia ennen kuin koulun sijoituskysymys ratkesi. Vasta 1747 se päätettiin panna Mikkelin kirkonkylään, Savon vanhaan keskuspaikkaan, joka samoihin aikoihin – markkinain siirryttyä sinne – peri Lappeenrannan aseman myös maakunnan kaupallisena keskuksena. Mikkelissä näytti todellakin siltä, että koululla oli oleva tarjona suhteellisen runsaasti sekä oppilaita että näille huonetiloja. Jo vuoden 1748 lopulla rehtori Benediktus Krook ilmoitti oppilaskunnan vahvuudeksi 33 poikaa, ja sitä paitsi ”useat sekä aatelista että muusta säätyläistöstä” olivat luvanneet lapsiansa koulun oppilaiksi. Laitoksen lopullista sijoituspaikkaa koskeva epätietoisuus oli kuitenkin toistaiseksi ollut näiden kouluun panemisen esteenä. Mikkelin kouluun ilmoittautuneissa olikin tällöin etupäässä vain lähiseutujen säätyläiskodeista saatua oppilasainesta, nimittäin kaksi kolmannesta (23) itse Mikkelin pitäjästä ja loput – Iisalmen rovastin ja Joroisten kappalaisen poikia lukuun ottamatta – muualta Etelä-Savosta.¹⁰⁸

Mutta eivät Savon triviaalikoulun taivallukset suinkaan Mikkeliin pysähtyneet. Tehdystä esityksestä näet Porvoon konsistori ehdotti jo seuraavana vuonna (1748) koulun siirtämistä ”jonkin verran ylemmäksi Savonmaahan ja etenkin Rantasalmelle”, josta sanottiin olevan hyvät vesitieyhteydet sekä Savon että Karjalan pitäjiin. Mikkeliin ei ollut ehditty vielä rakentaa edes julkista koulutaloakaan, eikä sen aikaan saamista tarkoittavaan kolehtianomu’kseen ollut tullut minkäänlaista päätöstä. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, mikä oli todellisena syynä tällaiseen Savon ainoan oppikoulun äkkisiirtelyyn. Viitattiin Rantasalmen keskeiseen asemaan, mutta sitä paitsi eräät Mikkelin seudun säätyläiset väittivät moniaita vuosia myöhemmin (1773), että koulun opettajilla oli Rantasalmella ollut yksityistä maaomaisuutta valvottavanaan ja että siis siirron varsinaisena syynä olisivat olleet opettajakunnan yksityisedut. Tuloksena joka tapauksessa oli se, että koulu joutui jo 1748 Rantasalmelle.¹⁰⁹

Rantasalmella triviaalikoulu alotti toimintansa 1749 ja joutui ensin uurastamaan käräjätalossa. Siellä se oli sitten vuoteen 1752 saakka, jolloin oma koulutalo monien riitojen ja urakkatinkimisten jälkeen saatiin käyttökuntoon. Talo oli huonosti tehty, alati rappiolla ja taas uudelleen korjattavana. Siinä oli kaksi luokkahuonetta, porstua välissä ja porstuan perässä kamari. Vähintään yhtä suuri haitta kuin itse koulutalosta oli oppilaiden ja opettajien asunnoista. Kun kirkonkylästä ei ollut tarpeeksi saatavana kortteeripaikkoja, piti ryhtyä erityisen oppilasasuntolan rakentamiseen. Se saatiinkin vihdoin (1771) valmiiksi. Kaksikerroksinen turvekattoinen rakennus sisälsi kaksitoista huonetta, mutta ennenpitkää niistä kuitenkin suurin osa joutui opettajien asunnoiksi, ja oppilaiden majoitushankaluus’jäi kiusaamaan koulun toimintaa jatkuvasti. Triviaalikoulun oloissa oli Rantasalmella sitä paitsi muutakin puutteellisuutta haittana. Kauan olivat opettajien tulot kovin epäedullisen rahapalkkauksen varassa. Esimerkiksi koulun director cantus, laulun opettaja, sai ylläpidokseen vain Pieksämäen pitäjän teinirahat. Vasta vuosien 1760–1762 valtiopäivillä tuli aikaan päätös, jonka nojalla opettajat saivat rahapalkkansa muutetuksi edullisempien viljasaatavien kannalle. Osaksi kai juuri palkkausseikoista johtuikin, että myös itse opetus pyrki olemaan kovin epäsäännöllistä, mikä taas puolestaan pelotti oppilaita kouluun saapumasta. Oppilaskunnan vahvuus pysyikin koko sen ajan, minkä koulu toimi Rantasalmella, varsin vähäisenä. Opettajia oli viisi ja koko koulu pitäjän kirkkoherran valvonnassa.¹¹⁰

Rantasalmella tämä Savon ainoa oppikoulu, jota välillä oli ehditty ehdottaa jo Varkauteenkin siirrettäväksi (1756), toimi kuitenkin vain neljä vuosikymmentä, vuoteen 1787 saakka. Seuraavan vuoden tammikuussa triviaalikoulun toiminta näet pääsi alkamaan ja jatkumaan Kuopiossa, jonne sen siirtymistä oli hankittu jo kaupungin alkuajoista lähtien tietenkin lähinnä sikäläisen virkasäätyläistön koulutustarpeisiin vedoten. Lupa koulun siirtämiseen oli saatu hallitukselta 1782 ja läänin asukkailta koottu tarkoitusta varten 520 tynnyriä viljaa, mikä rahaksi muutettuna teki korkoineen kaikkineen 2266 riikintaalaria.¹¹¹

Rantasalmen rahvaskansa ei varmaankaan koulunsa menettämistä suuresti murehtinut. Oli näet niin, että tämä opetukseltaan ruotsinkielinen oppilaitos ei ollut koskaan tuntunut koituneen suoranaisesti talonpoikaisväestön hyväksi. Sen oppilaskunnassa oli vain aniharvoja talonpojan poikia. Antamalla niinmuodoin lähinnä vain herrassäätyisen väestönosan, etenkin papiston, nousevalle polvelle kimnaasiin ja sitä kautta yliopistoon oikeuttavan oppimäärän koulun rahvaalle tuottama hyöty – nimittäin kotoperäisen säätyläistön kasvattaminen – oli siinä määrin välillistä, ettei se pystynyt oppilaitoksen ylläpitoon panemiensa uhrausten ja siitä saamansa edun välistä yhteyttä käsittämään. Koulu oli ollut talonpojan ymmärryksen mukaan lähinnä vain rasitusten lisääjä, josta esimerkiksi hourujen huoneena – jollaiseksi sitä 1770-luvulla tosissaan esitettiinkin muutettavaksi – oli koituva suurempaa apua kuin nuorison opinahjona. Porvoon konsistorin suojeleva lausunto oli kuitenkin pelastanut Savon ainoan oppikoulun jatkuvan toiminnan.¹¹²

Kuopioon joutuneelle triviaalikoululle saatiin koulukartano aluksi (1792) Tuhkaniemen kruununpolttimosta, jossa oppilaitos sitten oli vuoteen 1815 saakka. Tällöin, eräänä keväisenä yönä huhtikuussa, se kuitenkin joutui tulen saaliiksi. Koulun piti nyt joitakin vuosia asustella vuokratuissa huoneissa, luokka siellä toinen täällä, kunnes se vihdoin 1826 asettui Kauppatorin varrelle erityiseen nimenomaan kouluhuoneistoksi tehtyyn kivirakennukseen. Tässä se toimi siihen saakka, kunnes se vuoden 1841 asetuksen nojalla ylä-alkeiskouluksi muutettuna siirtyi vielä kerran uusiin suojiin, nyt Kirkkotorin varrelle.¹¹³ Ylä- alkeiskoulusta tuli sitten aikanaan vuoden 1872 kouluasetuksen nojalla Kuopion lyseo. Siihen päätyi vanhan Viipurin pakolaisen 150-vuotinen retkeily Savossa.

Samassa vaiheessa, kun tämä Savon oppikoulujen esikoinen yläalkeiskouluna siirtyi Kuopion Kirkkotorin varteen, sen entisissä suojissa Kauppatorin poskessa pääsi tykkänään uusi oppikoulu, Kuopion kimnaasi, alottamaan toimintansa (1844). ”Ei ollut kummaa” – kuopiolainen koulumies Bruno Granit joitakin vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitti – ”että tuota uutta oppilaitosta, (lukiota), jommoista täällä ei ennen ollut löytynyt, ja jonka oikeasta luonnosta yleisöllä oli jotenkin hämärä käsitys, suurella uteliaisuudella ja vielä suuremmalla oudoksumisella maakunnassa odotettiin, pitihän sen, niin arveltiin maakylissä, valmistaa kolmesataa pappia paikkakunnan yleisön sivistyttämiseksi. Se päivä, jolloin uusi oppilaitos juhlallisesti toimeensa vihittiin, elokuun 24 päivänä vuonna 1844 muodostuikin tavallansa kansan juhlaksi, sillä niin suuri väkijoukko kokoontui silloin Kuopioon, ettei moista oltu ennen koskaan nähty.”¹¹⁴ Tietenkin tällainen ennenkuulumaton mielenkiinto, jota uuden oppikoulun perustaminen pystyi väestössä herättämään, oli kaikkine mahdottomine pappisvalmistusta koskevine huhuineen yhteydessä siihen henkiseen ja hengelliseen vireyteen, jota voimakkaat herätysliikkeet paraillaan laajoissa PohjoisSavon pitäjissä virkistivät. Koulun vieras opetuskieli tietenkin aiheutti ennenpitkää pettynyttä innostuksen laukeamista. Lisäksi Kuopiossa toimi vuodesta 1842 lähtien ala-alkeiskoulu.

Osaksi triviaalikoulun vaiheisiin liittyen osaksi omia teitänsä kulkien harhaili maakunnan alkeisopetuksen vaatimattomampikin opinahjo nimittäin pedagogio eli lastenkoulu. Tämä Savon vanhin pedagogio toimi aluksi Savonlinnassa. Se oli perustettu jo 1639 mutta menetti kuten muutkin Suomen koulut Isonvihan aikana työrauhansa ja joutui siirtymään Lappeenrantaan samana vuonna (1723), jolloin entinen Viipurin triviaalikoulu asettui Savonlinnaan. Tämän jälkimmäisen koulun tultua 1732 siirretyksi Lappeenrantaan pedagogion oli taas väistyttävä tieltä pois. Se sijoitettiin nyt takaisin Savonlinnaan ja toimi vuodesta 1735 lähtien siellä – Turun rauhan johdosta rajan taakse jääneenä Vanhan Suomen kouluna – vuoteen 1788 saakka. Pikkuvihan jälkeisestä yrityksestä saada Savonlinnan pedagogio toimintaan Rantasalmella ei näet ollut pysyväisiä tuloksia. Yritys supistui täällä vain rehtori Winterin antamaksi yksityisopetukseksi, ja sekin suli vähitellen olemattomiin. Savonlinnan pedagogion kouluhuoneistoon kuului kookas luokkasali, kamari ja kyökki. Koulu lienee ollut siis tavallisuuden mukaan enimmäkseen vain yksiluokkainen ja yhden opettajan varassa toiminut oppilaitos.¹¹⁵

Savonlinnan pedagogion lakkauttaminen liittyi Vanhassa Suomessa vuonna 1788 toimeen pantuun kouluolojen perusteelliseen uudistukseen, joka saattoi sikäläiset opinahjot Kanta-Suomen kouluihin verrattuna melko hyvälle kannalle. Pedagogion tilalle perustettiin kaksiluokkainen kansakoulu, joka vuonna 1805 muutettiin piirikouluksi – Kreisschule zu Neuschloss – eli aluksi kaksi-, vuodesta 1810 kolmiluokkaiseksi oppikouluksi. Vuoden 1841 koulu-uudistuksen yhteydessä tästä Savonlinnan piirikoulusta muodostettiin kuuden opettajan hoitama ylä-alkeiskoulu. Lisäksi Savonlinnaan perustettiin vuonna 1809 alkeiskoulu, joka 1841 muuttui ala-alkeiskouluksi, ja niinikään samana vuonna yksiluokkainen tyttökoulu, jonka toiminta päättyi kuitenkin jo 1841. Kouluja oli siis tällä rajantakaisella kulmalla maakuntaa melkoisesti. Vanhan Suomen koululaitos olikin monessa suhteessa Kanta-Suomen vastaavia oloja huomattavasti korkeammalla tasolla. Savokin siitä tavallaan hyötyi.¹¹⁶

Savon koulujen sijaintivaiheet viittaavat siis ylikanteen otettuna samaan seikkaan kuin talouselämänkin kehityspyrky, nimittäin siihen, että Pohjois-Savo oli jo 1700-luvun loppupuolelta lähtien pääsemässä olojen vireydessä Etelä-Savosta edelle. Kuopion triviaalikoulun, kimnaasin, ylä- ja ala-alkeiskoulun rinnalla Mikkelin ’koulukeskus’ oli höyhenen kepeä. Etelä-Savon kouluolojen painopiste oli pitkät ajat valtakunnan rajan takana Savonlinnassa, ja Suur-Savon vanhat rintamaat pysyivät täysin kouluttomina vielä 1800-luvun puolivälin vaiheille saakka. Vasta vuonna 1847, tasan sata vuotta triviaalikoulun pikavierailun jälkeen, Mikkeli sai ensimmäisen vaatimattoman opinahjonsa, yksiluokkaisen yhden opettajan varassa toimivan ala-alkeiskoulun, eivätkä koulujen puutetta paljoakaan tällä taholla korvanneet kaupungin vähäiset yritykset samoilta ajanvaiheilta lähtien, mamselli Favorinin ja varapastori Cedervallerin pientenlasten koulu vuodelta 1845, Antellin neitien tyttökoulu vuodelta 1854, rouvasväen köyhäinkoulu vuodelta 1855 tai sunnuntaikoulu vuodelta 1860. Samantapaisia lastenkouluja oli muuallakin. Savon varsinaiset koulukeskukset sijaitsivat vielä aikakauden lopullakin (1870) toisaalla kuin Mikkelissä nimittäin Kuopiossa ja Savonlinnassa.¹¹⁷

Tällaisissa oloissa, kun maakunnassa oli kouluja jatkuvastikin sangen niukasti, tuli osaksi myös naapurialueiden kouluilla olemaan tietty merkityksensä Savon opinkäynnin vaiheissa. Ne vähäiset tiedonrippeet, joita on olemassa muualta Suomesta 1700-luvun koulujen oppilaskunnista, näkyvät viittaavan siihen, että maakunnan ulkopuolella tapahtunut opinkäynti suuntautui Savosta selvimmin vanhaan tuttuun etelään. Vaikka kauppa- ja liikennesuhteet eritoten Pohjois-Savosta olivat jo varhain sangen vilkkaat Pohjanmaallekin päin, lähinnä Ouluun, ei tämän suuntainen opinkäynti kuitenkaan tunnu olleen vireätä.¹¹⁸ Ilmeisesti seikkaan on osaksi vaikuttanut erihiippakuntaisuus ja nimenomaan myös se, että kaukaisen Turun tarjoamia koulumahdollisuuksia lukuun ottamatta ainoa triviaalikoulua korkeampi opinahjo olikin juuri etelässä nimittäin Porvoon kimnaasi. Koulu oli vanhaa viipurilaista perua ja alottanut Isonvihan sekasorrosta selvittyään toimintansa uudessa piispankaupungissa vuonna 1724. Koulun yhtäjaksoinen lähes 150-vuotinen toiminta muodostui sangen tärkeäksi koko Itä-Suomelle eikä suinkaan vähiten Savolle. Vuoden 1872 yleisessä koulu-uudistuksessa oppilaitos muiden lukioiden tapaan muuttui lyseoksi. Paitsi Porvoon kimnaasilla myös vuonna 1847 perustetulla Heinolan ylä-alkeiskoululla tuli Savon ulkopuolisisita kouluista olemaan melkoinen merkitys olletikin maakunnan kouluttoman eteläosan oloissa. Sitä vastoin muilla naapurialueiden vanhoilla kouluilla ei tunnu olleen mainittavaa vaikutusta savolaiseen opinkäyntiin, vaikka tosin joskus – esimerkiksi maaherra De Geerin väittäessä vuonna 1759 Loviisan pedagogion saaneen oppilaita jopa Rantasalmelta saakka – saatettiinkin taloudellfaen tuen hankkimista varten tällaisiin yhteyksiin viitata.¹¹⁹

On ollut tarpeellista täten seurata ja selostaa Savon ja osaksi naapurimaakuntienkin eri koulujen ulkonaisia vaiheita, jotta voitaisiin paremmin valaista maakunnan kouluolojen varsinaisintakin historiaa nimittäin sitä, miten savolainen opinkäynti on eri aikoina määrällisesti vaihdellut, mihin saakka koulujen vaikutus alueellisesti ulottunut ja mitä yhteiskuntaryhmiä koulutus koskettanut.

Savon koululaitoksen oppilasmääriä tarkastettaessa on heti otettava huomioon se, että jo koulujen vähäisyys sinänsä ja siitä johtunut koulumatkojen tavaton pituus sekä kouluhuoneiden ja koulukortteerien niukkuus supistivat koulutusmahdollisuudet erittäin pieniksi ja samaan suuntaan vaikutti myös koulujen vieraskielinen ja vanhastava opetustapa.

Savon oman triviaalikoulun ja pedagogion oppilaskuntia koskevista hajatiedoista päätellen kotoperäistä nuorisoa oli opintien kulkijoina koko avarasta maakunnasta 1700-luvulla vain muutama kymmen koulupoika kerrallaan. Savonlinnan aikaisia (1724–1732) triviaalikoulun oppilasvahvuuksia ei tunneta, mutta äsken kuvatuista koulun ulkonaisista puutteellisuuksista, sen savupirttielämästä, päätellen siinä ei ole voinut suinkaan olla enempää kuin vain kourallinen oppilaita, kymmenkunta tai tusinan verran poikia. Niinikään pedagogion oppilasvahvuus pysytteli Savonlinnan aikana (1735–1741) ainoastaan 15–20 :n tienoilla, Lappeenrannassa 20:sta 30:een, ja vuonna 1744, jolloin pedagogion rehtori Anders Winter yritti sen jatkamista Rantasalmella, koulussa oli poikia vain 12–13. Triviaalikoulun Lappeenrannan aikaisen (1732–1741) oppilasvahvuuden maaherra Frisenheim mainitsi kauden alussa (1734) olleen tosin 70 poikaa, mutta tieto lienee kuitenkin ollut senkertaisen tarkoitusperänsä mukaisesti toki hieman liioiteltu tai korkeintaan jokin satunnainen enimmäismäärä.¹²⁰ Mikkelin ajalta (1748) on triviaalikoulun oppilaskunnan vahvuudesta olemassa täsmällinen ilmoitus: poikia oli oppilaitoksessa silloin 33 ja muutamia vielä näiden lisäksikin opetusolojen vakiintumista odoteltaessa koulun oppilaiksi luvattuina. Myös Rantasalmen kauden (1749–1787) ja Kuopion ajan (1788–1841) triviaalikoulun oppilasvahvuudet ja sisäänkirjoitettujen poikien määrät ovat monen vuoden kohdalta tiedossa, joten seuraavaan asetelmaan useasta eri hajalähteestä koottu numeroaines valaisee melko hyvin maakunnan vanhimman, tärkeimmän ja pitkät ajat ainoana pysyneen oppikoulun osuutta savolaisen nuorison kulku-urana korkeampaa oppisivistystä kohti.¹²¹

Savon muiden – siis Savonlinnan – koulujen vuotta 1844 aikaisemmista oppilasmääristä on vain muutamia hajatietoja säilynyt.¹²² Savonlinnalaisissa piiri-, alkeis- ja tyttökoulussa oli alla mainittuina parina vuotena seuraavat määrät oppilaita:

Tietenkin näihin Savon koulujen oppilasparviin kuului osaksi myös maakunnan ulkopuolelta, lähinnä Vanhasta Suomesta ja Pohjois-Karjalasta tulleita poikia. Tällaisten epäsavolaisten ainesten määrää ei kuitenkaan voida alkulähteisiin sisältyvistä triviaalikoulun vuosien 1749–1815 tukkuluvuista eritellä esiin. Vain Mikkelin kaudelta (1748) on tiedossa, että oppilaat olivat kaikkityynni savolaisia. Entisaikaisen elämän paikallistumistaipumukset huomioon ottaen voidaan kuitenkin pitää varmana, että kotoperäinen oppilasaines on myös muina vuosina ollut koulussa aivan hallitseva. Tätä todistavat lisäksi Kuopion triviaalikoulun vuodesta 1816 alkavan oppilasnimikirjan tarjoamat tarkat tiedot. Sanotusta ajankohdasta lähtien siihen saakka, kunnes oppilaitos muuttui ylä-arkeiskouluksi (1844), oli sisäänkirjoitettujen poikien kokonaismäärästä yli kaksi kolmannesta Savon maakunta-alueelta kotoisin. Sitä vastoin Savonlinnan koulujen oppilaslueitteloissa on useita Vanhan Suomen puolelle viittaavia nimiä. Vast’ikään päättynyt läheinen yhteys Viipurin lääniin näkyi selvästi niiden oppilaskunnissa, mutta vähitellen sikäläisen piirikoulun vaikutus alkoi yhä ilmeisemmin tuntua myös varsinaisessa Savossa, tietenkin lähinnä maakunnan eteläosissa.¹²³

Vuoden 1841 yleisissä koulujärjestelyissä maakunnan oppilaitosten lukumäärä kasvoi, kuten äsken todettiin, Kuopion kimnaasilla ja vuonna 1847 lisäksi Mikkelin ala-alkeiskoululla. Tästä koulu-uudistuksesta lähtien on mahdollista saada Savon opinkäynnin määräsuhteista jo aivan täsmällisiäkin tietoja jopa niin, että savolaisoppilaiden määrä voidaan koota muiden koulutulokkaiden joukosta erottuvaksi ryhmäksi. Seuraaviin asetelmiin kootut lukusarjat valaisevat aikakauden loppujakson (1844–1871) kuluessa tapahtunutta opinkäynnin määrällistä kehitystä luonnollisesti vain julkisen koulutuksen osalta. Koti- ja muun yksityisopiskelun määrää ja merkitystä ei tietenkään voida millään numeroilla ilmoittaa.¹²⁴

Tietenkään savolaisten opinkäynti ei rajoittunut vain kotimaakunnan koulujen tarjoamiin, enimmäkseen melko vaatimattomiin mahdollisuuksiin. Niinpä eräillä naapurialueiden kouluilla, eritoten Porvoon kimnaasilla ja myöhemmin, vuodesta 1844, Heinolan yläalkeiskoululla sekä vuodesta 1857 lähtien Jyväskylän alkeisopistolla, tuli olemaan sangen huomattava merkitys maakunnan nuorison opinahjoina. Nimenomaan Porvoon kimnaasin toiminta oli tässä suhteessa tärkeä. Koulun oppilasnimikirjan järjestelmällinen tarkastus näet osoittaa, että ruotsinaikaisista kotipaikan puolesta tunnetuista Porvoon lukiolaisista 230 on ollut kotoisin Savosta, suurin osa tietenkin maakunnan eteläisistä pitäjistä, jotka sijaitsivat lähimpänä lukiota.¹²⁵

Esityksen tiivistämistä varten on myöhemmänkin Savon maakuntaalueen ulkopuolella tapahtuneen opinkäynnin merkitys tyydyttävä toteamaan vain oppilasmääriä valaisevana asetelmana.¹²⁶

Sisäänkirjoitettua savolaista oppilasainesta oli niinmuodoin kaikenkaikkiaan sekä Savon omissa että maakunnan ulkopuolella sijainneissa oppilaitoksissa aikakauden kolmena viimeisenä vuosikymmenenä seuraavat määrät:

Vain vähäinen osa oppilaiden kokonaismäärästä taivalsi näiltä opinkäynnin alku-urilta akateemisiin opintoihin saakka, eikä edes sekään suhteellisen monipäinen oppilasparvi, jonka opintie vei yliopistoon pelkästään yksityisopiskelun kautta, lisännyt siellä savolaista ainesta enempää kuin että esimerkiksi vuosina 1720–1828 keskimäärin 4–5 ja vuosina 1828–1852 keskimäärin kymmenkunta ylioppilasta kirjoittautui vuosittain korkeakouluun. Itäsuomalaisten osakuntien – Viipurilaisen ja Savo-karjalaisen – ylioppilasparvia koskeva selvittely osoittaa, että Savo lähetti pitäjittäin ja osakuntakausittain oppilaita seuraavassa asetelmassa olevat määrät ensin Turun akatemiaan ja vuodesta 1828 pitäen Helsingin yliopistoon:¹²⁷

Esitettyjä savolaisen opinkäynnin lukumääräsuhteita tarkastettaessa on ollut helppo panna merkille oppilaiden tavaton vähäisyys kaikilla eri koulutustasoilla ja heidän vain verkkainen lisääntymisensä aikakauden loppua kohti tultaessa. Näkyvimpänä syynä tähän koulujen ja yliopiston oppilaskuntien vähäisyyteen on tietenkin ollut jo väestöhistorian yhteydessä todettu Savon säätyläistön harvalukuisuus ja vanhan yhteiskunnan rakenneseikkoihin yleensäkin kuulunut sosiaalinen staattisuus, sidonnaisuus, paikoillaan pysyvä sävy, joka ehkäisi rahvaanlasten liikaa tunkeutumista opintielle. Mutta sitä paitsi itse opinkäynninkin entisaikaisissa muodoissa oli seikkoja, jotka mitä tehokkaimmin rajoittivat koulunkävijöiden lukumäärää.

Koulujen oppilasmääriin, yhteiskoulutuksen yleisyyteen, vaikutti ensiksikin sangen tuntuvasti yksityisopetuksen asema entisajan yhteiskunnassa. Yksityisopiskelun runsaus näet tietenkin vähensi vastaavasti julkisten koulujen oppilasmääriä. Hyvin monissa tapauksissa – etenkin pappisperheissä – tosin ”privaattiopinnot” olivat vain isältä, veljeltä tai joltakin muulta omaiselta eikä siis erityiseltä kotiopettajalta saatua alkeisopetusta. Guvernanttien käyttö rajoittui ainoastaan varakkaimpiin koteihin. Savon osalta saadaan yksityisopetuksen yleiseen asemaan jonikin verran valaistusta niiden tietojen nojalla, joita sisältyy Porvoon kimnaasin ja myös yliopiston oppilasnimikirjoihin. Tietenkään tällaisista lähteistä valuvat tiedot eivät ilmaise mitään sen yksityisopetuksen määräsuhteista, jonka päätteenä ja tarkoituksena ei edes ollutkaan porvoolaiseen lukioon tai Turun–Helsingin akatemiaan kirjoittautuminen. Kuitenkin ne antavat ainakin summittaisen kuvan yksityisopiskelun suhteellisesta yleisyydestä julkiseen kouluopiskeluun verrattuna ja nimenomaan myös siitä, mihin suuntaan kehitys oli tässä suhteessa taipumassa.

Porvoon lukioon merkityistä savolaispojista ovat sangen monet saaneet yksityisopetusta ennen sinne tuloaan, ja kun myös niistä oppilaista, joiden alkeisopiskelun laatua ei tunneta, aivan ilmeisesti suuri osa on niinikään ollut juuri tähän ryhmään kuulunutta oppilasainesta, käy yksityisen alkeisopetuksen hallitseva asema – ja vastaavasti siis yhteisopetuksen suhteellinen vähäisyys – sangen selväksi. Yksityis- ja yhteisopetuksen välinen kehitys voidaan kuitenkin todeta tarkemmin vasta 1760-luvulta lähtien, koska sitä aikaisemmat tiedot ovat ylen puutteellisia. Mainitun ajankohdan (1759) jälkeisten oppilaiden esikoulutuksesta voidaan panna merkille seuraavan asetelman valaisemat seikat:¹²⁸

Asetelman valaiseman kehityksen myöhäisvaiheet paljastuvat ja samalla vahvistuvat osaksi myös niistä numerotiedoista, joita on esitetty Viipurilaiseen ja Savo-karjalaiseen osakuntaan kirjoittautuneen nuorison ylioppilastodistuksista. Viisivuotiskausittain näet yliopistoon tuotiin joko koulujen tai yksityisopettajien oppilailleen vuosina 1828–1852 antamia todistuksia seuraavat määrät:¹²⁹

Yksityinen kotiopiskelu oli siis ajanmittaan Savossakin jäämässä vähäisemmäksi julkisen kouluopetuksen vastaavasti lisääntyessä, jopa niin, että yhteisopetukseen perustuva julkinen koulutus tunki yksityisen kotiopetuksen ylemmissäkin säätyläispiireissä yhä ahtaammalle. Seikkaan vaikuttaneita syitä ei ole vielä järjestelmällisesti erillistutkimuksella selvitetty, mutta on todennäköistä, että yksistään jo virkojen saannin pätevyysvaatimuksissa tapahtunut kiristyminen ja nimenomaan savolaisessa säätyläistössä jo 1800-luvun alkupuolella yltynyt kaupunkihakuisuuden piirre ovat kehitystä tähän suuntaan taivuttaneet. Seikalla on sosiaali- ja sivistyshistoriallisesti syvälle eurooppalaiseen elämään ulottuva juuri.¹³⁰

Entisajan koulupolitiikan nimenomaiset tavoitteetkin olivat sellaisia, että ne suuressa määrässä rajoittivat oppilaskuntien liikaa paisumista. ”Hyödyn ajan” koulutoimi pyrki tosin jakamaan ”vähäisemmillä oppisijoilla kouluissa ja kimnaaseissa” sellaiset oppimäärät, että niistä olisi oleva hyötyä ”valtakunnan kaikissa viroissa ja tehtävissä”, mutta tulos jäi kuitenkin paljon vähäisemmäksi. Vain filosofisten aineiden yleisimmät perusteet ja eritoten teologinen tietämys pysyivät jatkuvasti opetusohjelmilla saavutettavina tavoitteina. Nimenomaan teologian suhteellisen runsaalla opetuksella pyrittiin – kuten Porvoon konsistori 1751 selitti – paitsi papiston kasvattamiseen myös antamaan maallisten toimien haltijoille ”perusteellinen ja perusteltu tieto taivaallisesta opista”.¹³¹ Kouluopinnot siis tähtäsivät enimmältä osalta pappistarpeen tyydyttämiseen, ja jo oppilaitosten aliasteilta, apologistan ja alemman kollegan luokilta, pyrittiin sellaiset oppilasainekset ohjaamaan oikopäätä yhteiskunnan palvelukseen, joista ei näyttänyt olevan ”oppineeseen säätyyn” tulijoiksi. Tätä tarkoittava oppilasaineksen karsinta tapahtui entisajan kouluissa ns. älynvalinnan (selectus ingeniorum) avulla.

Savon vanhoissa oppikouluissa suoritetun älynvalinnan sosiaalisia vaikutuksia ei ole voitu nyt käsillä olevaa tutkimusta varten selvittää eikä edes sitäkään, minkä verran se on ollut omiaan pitämään koulujen oppilaskuntia jatkuvasti vähälukuisina, mutta järkeispäättelyn mukaisesti sen opinkäyntiä ehkäisevän vaikutuksen on täytynyt olla melkoinen. Pyytäessään vuonna 1744 konsistorilta tietoja siitä, millä tavalla älynvalinta oli kouluissa järjestetty, kansliakollegio nimenomaan huomautti toimenpiteen tarkoituksena olleen sen, että ne, joita pidettiin sopimattomina jatkuvia opintoja suorittamaan, ”eivät valtakunnan ja omaksi haitakseen siellä turhaan aikaansa kuluttaisi”.¹³² Katsottuaan tarpeelliseksi huomauttaa, ettei Savossakaan toki kaikkialla kasvanut ”nokkelia neroja”, Porvoon tuomiokapituli kertoi jo triviaalikoulussa heti alkuasteella kehoitetun opiskeluun soveltumattomia oppilaita hakeutumaan muille elämänaloille. Tästä olikin ollut seurauksena, että osa näistä oli ”etsinyt ja löytänyt onnensa sotilassäädyssä, tullilaitoksessa tai kaupankäynnissä”. Toisista oli tullut lukkareita, toiset lähteneet merille, toiset taas sijoittuneet sahojen tai rauta ja muiden ruukkien kirjureiksi. Ja niin tehokasta karsinta oli ollut, ettei triviaalikoulusta kimnaasiin kirjoittautuneiden kesken ollut enää varsin ankaraa valintaa tarvinnut suorittaa. Älynvalinta ei kuitenkaan missään suhteessa pyrkinyt yhteiskunnalliseen eikä myöskään varallisuudesta riippuvaan karsintaan, vaan konsistori nimenomaan suositteli tässäkin yhteydessä (1744) lahjakkaiden köyhien tukemista yleisillä varoilla.¹³³ Samanlainen oli asenne jatkuvastikin. Suomen koulujen ovet ovat aina olleet avoinna kaikensäätyisille oppilaille.

Umpisuomalaisessa maakunnassa erittäinkin koulujen kieliseikat, opetuksen ruotsinkielisyys – Vanhan Suomen puolella saksankielisyys – muodostui sitä paitsi erittäin tehokkaaksi oppilastulvan tukkeeksi. Tämä kieliseikka jo sinänsä merkitsi älynvalintaa, jonka ankaruutta on vaikea enää mielessänsä kuvitella. Vain kaikkein lahjakkaimmat pystyivät kestämään sen kiusan, mitä umpisuomalaiselle pojalle merkitsi ensin aivan vieraan opetuskielen oppiminen ja sen avulla sitten tiedonjyvien jatkuva keräily. Vieraskielisyys ehkäisi koulunkäyntiä ja supisti siten oppilasmääriä erittäin tehokkaasti. Niinpä Savon kouluolojen myöhäisemmät vaiheet osoittavat oivallisesti, miten sellainen ruotsinkielinen istukas umpisuomalaisessa ympäristössä kuin esimerkiksi Mikkelin lyseo vuosina 1872–1884 poti oppilaiden puutetta jatkuvasti ja muodostui laajan maaseudun opinkäyntiä ehkäiseväksi kynnykseksi vielä niinäkin aikoina, jolloin koulusivistyksen leviäminen muualla jo täyttä päätä mursi vanhan yhteiskunnan sidonnaisia säätyrajoja.¹³⁴

Maakunnan oppilasparvien lukumääräsuhteita tarkastettaessa on jo monesti jouduttu koskettelemaan opinkäynnin alueellistakin suuntautumista, koulujen oppilasalueita. Koulut näet muodostivat ympärilleen omia vaikutuspiirejään, joissa oppilaitosten vetovoima oli tehokkain koulukeskuksen läheisyydessä ja väheni etäisyyden kasvaessa. Mutta oppilaisalueet eivät kuitenkaan olleet – eivätkä ole – koskaan kertakaikkisen kiinteitä ja valmiita, kerran saavuttamiinsa rajoihin jähmettyneitä piirejä, vaan ne ovat yhtämittaa eläneet ja muuttuneet itse koulun ja sitä ympäröivän yhteiskunnan mukana. Oppilasalueet ovat supistuneet ja laajentuneet aina sen mukaisesti, miten vahvana tai heikkona koulukeskusten veto on kulloinkin niiden laitamilla tuntunut ja millaiset taloudelliset ja henkiset edellytykset alueilla ovat vallinneet. Oppilasalueiden ääriliepeet eivät myöskään ole koskaan piirtyneet terävinä rajaviivoina vaan leveinä vaihtumisvyöhykkeinä, joissa alkoi tuntua jo naapurialueidenkin koulukeskusten vaikutusta ja joiden etäisyys eri puolilla keskuksesta vaihteli monista edellytyksistä, maan pinnanmuodosta, asutuksesta, liikennesuhteista, taloudellisista ja muista seikoista johtuen.¹³⁵

Aikakauden alkupuolella, 1700-luvulla, jolloin maakunta oli vain yhden oppikoulun – triviaalikoulun – varassa, sen oppilasalueeksi piirtyi oikeastaan koko Savo jopa lieveseutuja Karjalankin puolelta. Kuitenkin on helppo säilyneistä tiedonrippeistä panna merkille, että kuten yleensä muidenkin opinahjojen myös tämän harhailevan oppilaitoksen varsinaisimmat koulualueet muodostuivat sen kulloiseenkin lähiympäristöön. Erittäin selvästi seikan näkee Mikkelin kauden (1748) kohdalta, jolloin lähes kaikki pojat olivat kotoisin koulun sijoituspitäjästä, ja sama asiain tila vallitsi osaksi myös Rantasalmella (1749–1787) ja vihdoin Kuopiossakin (1788–1870). Porvoon kimnaasin vaikutus tuntui kuitenkin koko Savossa mutta tietysti eteläisissä pitäjissä voimakkaimmin.¹³⁶

Vuoden 1843 koulu-uudistuksesta lähtien, jolloin tuomiokapitulit alkoivat säännöllisesti saada koulujen oppilaskunnista muun ohessa kotipaikkatietojakin, myös Savon ja sen ulkopuolisten koulujen oppilasalueet piirtyvät selvästi lukijan tarkastettaviksi (kartakkeet).¹³⁷ Tällöin oli maakunnassa ja maakunnan ulkopuolella Porvoon kimnaasin ohessa lähinnä vain kolme koulukeskusta vaikuttamassa nimittäin Kuopio, Savonlinna ja Heinola sekä lisäksi vuodesta 1847 lähtien Mikkeli (ala-alkeiskoulu) ja vuodesta 1858 Jyväskylä (ylä-alkeiskoulu, alkeisopisto).

Yliopistoon johtaneiden koulujen, Porvoon ja Kuopion kimnaasien sekä Jyväskylän alkeisopiston, oppilasalueita tarkastettaessa voidaan heti havaita, että ensiksi mainitun oppilaitoksen alue supistui Savossa Kuopion kimnaasin perustamisen jälkeen aivan vähäiseksi. Vain maakunnan lounaisesta kolkasta, Mikkelin, Hirvensalmen, Ristiinan ja Mäntyharjun pitäjistä sekä 1850-luvulla lisäksi myös Kangasniemestä ja Juvalta poikia kulki jatkuvasti vanhan piispankaupungin opinsaunassa. Kuopion koululle kuului koko pohjoinen Savo ja pitkä kiila pitäjiä maakunnan itäistä kuvetta pitkin Sääminkiin ja Sulkavalle saakka.

Aivan ilmeisesti Porvoon äsken mainittuihin lounaissavolaisiin koulusuhteisiin ovat vaikuttaneet vanhat sen suuntaiset kaupalliset yhteydet ja Kuopion lukion Kaakkois-Savoon saakka ulottuneeseen vaikutukseen erittäinkin sikäläiset liikenneyhteydet, maantie ja vesireitti, jolla laivoja kulki jo vuodesta 1839 lähtien. Vasta Jyväskylän alkeisopiston toiminta muutti oleellisesti yliopistoon johtaneiden koulujen savolaisia oppilasalueita. Sen piiriin näet lohkesi vihdoin lähes kaikki pitäjät Porvoon kimnaasin entisestä savolaisalueesta, osa Mäntyharjua, Mikkelin pitäjä, Hirvensalmi, Kangasniemi ja Pieksämäkeä.

Ylä-alkeiskoulujen alueet olivat lukioalueita huomattavasti suppeampia. Savonlinnan ylä-alkeiskoulun ollessa Heinolan koulua kuutta vuotta vanhemman ja piirikoulun jo vuosisadan alusta lähtien vahvistettua idänsuuntaista koulutustottumusta sikäläisen ylä-alkeiskoulun vaikutus tuntui Etelä-Savossa aluksi, 1840-luvun lopulle saakka, voimakkaampana kuin seuraavilla kymmenluvuilla, jolloin Savonlinnan ja Heinolan koulualueiden jakaja siirtyi Mikkelin seuduilta Juvalle. Kun Mikkelin pitäjästä, Ristiinasta, Haukivuoresta ja Kangasniemestä meni Savonlinnan ylä-alkeiskouluun vuosina 1842–1869 yhteensä enää vain 17 poikaa, Juva yksistään lähetti sinne vastaavana aikana 30 oppilasta. Pohjoinen osa Savoa aina Pieksämäkeä ja Joroista myöten etelässä kuului Kuopion ylä-alkeiskoulun – siis entisen Savon triviaalikoulun – oppilasalueeseen. Jonkin verran koulun vaikutusta tuntui 1860-luvulla myös Rantasalmella jopa Säämingissä saakka. Mainittuja vähäisiä muutoksia lukuun ottamatta ylä-alkeiskoulujen oppilasalueiden rajat pysyivät koko tässä käsitellyn ajanjakson (1844–1870) jokseenkin samoina.

Kaikkein suppeimmat oppilasalueet muodostuivat lasten eli ala-alkeiskoulujen piiriin. Suurin osa niiden oppilaista oli koulukaupungista ja lähimaaseudulta kotoisin. Niinpä Heinolan ala-alkeiskouluun meni joitakin poikia vain aivan Suur-Savon läntisimmistä pitäjistä, lähinnä Heinolaa olevilta maakunnan liepeiltä. Samoin Jyväskylän ala-alkeiskoulussa oli vain muutamia oppilaita Savosta. Ala-alkeiskoulujen oppilasalueiden rajat pysyivät Savossa suurin piirtein muuttumattomina koko tarkastettavana olevan ajan.¹³⁸

Kuten jo oppikoulujen älynvalinnasta kerrottaessa mainittiin, Savonkin koulut ovat jatkuvasti olleet avoinna kaikensäätyisille oppilaille, ja erilaisin taloudellisin helpotuksin on pyritty edistämään vähävaraisten kotien koulutusharrastuksia. Niinpä viime vuosisadan alkupuolella ei ollut edes mitään lukukausimaksuja oppilaiden ja heidän vanhempiensa rasituksena, ja köyhät oli vapautettu vielä muistakin menoista. Kirjoittautumismaksua ei heidän tarvinnut suorittaa, oppikirjat hankittiin koulun puolesta ilmaiseksi, ja sitä paitsi oppilailla oli aina toivona saada stipendejäkin oppikoulun teinirahavaroista. Tällaiset laajojen kansankerrosten opinkäyntiä helpottavat seikat olivat tietenkin sinänsä omiaan vaikuttamaan vanhojen koulujen oppilaskunnan yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Niinikään myös ylimpien väestönkerrosten, nimenomaan aatelin ja rikastuneen pappis- ja kauppiasylimystön yhteisopetusta vieroksuva ja yksityistä kotiopetusta suosiva asenne muovasi osaltaan vanhojen koulujen oppilasparvia. Tosin tässä suhteessa alkoi jo autonomian ajan alkupuolelta lähtien olla muutosta tapahtumassa, kun kotimaisen virkakoneiston eri asteet olivat yhä enemmän alkaneet houkutella säätyläisten poikia ja Senaatti oli viransaannin nimenomaiseksi ehdoksi asettanut säännöllisten opintojen harjoittamisen kotiopintojen ja ulkomailla opiskelun sijasta. Julkinen valtionkoulu alkoi vähitellen eristyneimmissäkin säätyläispiireissä tuntua laitokselta, joka paremmin kuin yksityinen kotiopetus kykeni kasvattamaan kelpo kansalaisia yhteiskunnan eri toimialoille.¹³⁹

Savon oppikouluista tuli suuremmassa määrässä kuin ruotsin- ja kaksikielisten rannikkoseutujen vastaavanlaisista oppilaitoksista säätyläisnuorison opinahjoja. Tämä säätyläisvaltainen piirre paljastuu kaikista niistä luetteloista, joita on säilynyt Savon triviaalikoulun 1700-luvun oppilasparvista. Esimerkiksi vuonna 1748 koulun 33 oppilaasta oli 7 papin, 16 upseerin, 5 aliupseerin ja 2 nimismiehen eli siis 30 säätyläisen poikaa ja vain loput 3 muita nimittäin lukkarin, pitäjänsuutarin ja pitäjänräätälin pojat, joilla ehkä niinikään oli, kuten säätyläispojilla, jo kouluun tullessaan ruotsinkielen taitoa eväinänsä. Vuonna 1773 maaherra Ramsay kertoi hänelle esitettyjen valitusten mukaisesti, että Savon triviaalikoulussa oli käynyt koko Rantasalmen aikana vain ”sangen harvoja” rahvaan lapsia ja samoihin aikoihin myös Porvoon konsistori huomautti hallitukselle, että koulu askarteli lähinnä vain säätyläisnuorison kasvattamiseksi, koska sitä eivät olleet ”täyttämässä” – kuten enimmäkseen kaupunkilaiskouluja – porvarien, käsityöläisten eivätkä ”vähäisempien asujien” lapset. ”Suomalaisen rahvaan lapset tarvitsevat ruotsinkielen oppimiseen enemmän aikaa kuin voivat olla vanhempiensa luota työstä poissa.”¹⁴⁰

Muutos oli kuitenkin oppikoulujen oppilaskuntien sosiaalirakenteessa vähin erin tapahtumassa. Seuraavalla vuosisadalla näet triviaalikouluun (Kuopio) sisäänkirjoitettu oppilaskunta oli jo melkoista ”epäsäätyisempi”. Esimerkiksi vuonna 1818 siihen tulleista 23 oppilaasta oli enää vain 11 säätyläiskodeista lähteneitä, loput talonpoikien (6), käsityöläisten (4), lukkarin ja torpparin poikia, ja kymmenvuotisjaksona 1816–1825 tulokkaiden parvesta (235) oli 141 oppilasta (60 % ) säätyläiskodeista, 94 oppilasta (40 % ) muualta tullutta ainesta.¹⁴¹ Aikakauden lopussa Savon oppilasparvien yhteiskunnallinen rakenne oli kehittynyt – maakunnan kaikkien oppikoulujen pelkästään savolainen oppilasaines huomioon otettuna ja tässä tarvittavan yleiskatsauksellisuuden vuoksi aivan karkeasti vain kolmeen osaan ryhmiteltynä – seuaavan asetelman osoittamaan suuntaan:¹⁴²

Säätyläistön suhteellinen määrä oli siis Savon oppikoulunuorisossa jo selvästi supistumassa. Vaikka herrassäätyisten ryhmä on tähän pikku tilastoon hahmoteltu melkoisen väljästi laskemalla siihen ilmiselvän säätyläistön lisäksi myös säätyasemaltaan jonkin verran epämääräiset väestöainekset – kauppiaat, ravintoloitsijat, raatimiehet, laivurit, merikapteenit, perämiehet – käsitti ryhmä aikakauden lopulla enää vain niukasti puolet Savon oppikoulunuorison kokonaismäärästä. Suoraan yliopistoon johtavassa oppilaitoksessa, kimnaasissa, oli luonnollisesti säätyläiskodeista tulleiden poikien määrä suurin, ala-alkeiskouluissa taas ”epäsäätyisen” oppilasaineksen. Rahvaan kodeista ei ollut vielä lähetetty yhtään ainoaa tytärtä opintietä kulkemaan. Oppisivistyksen tarjoaminen naispuolisen väestönosan omaksuttavaksi rajoittui vielä miltei yksinomaan säätyläistöön ja lisäksi jo jonkin verran myös sitä lähellä olevan ”välisäätyisten” etupäässä kaupunkilaissävyisen väestönosan piiriin. Vanhan yhteiskunnan rakenne ja katsomukset olivat näin jo Savon koulujen oppilasparvissakin muuksi muuttumassa.

Se oppi, jota nämä Savon entisaikaiset poikaparvet saivat kouluissansa ”nauttia”, oli sisällykseltään voittopuolisesti teologian ja latinan pitoista ja opetus ulkopiirteiltään lähinnä vitsalla ja patukalla paimentamista. Esimerkiksi Kuopion aikana (1799) rehtori ja konrehtori ajoivat poikien päähän ylimmällä luokalla latinalaisia auctoreita, lähinnä Cornelius Neposta, Curtiusta, Justinusta, Ciceroa, Eutropiusta ja roomalaisia runoilijoita. Sitä paitsi rehtori opetti teologiaa, historiaa, maantiedettä ja edistyneimmille hepreaa. Konrehtori valaisi pojille Euklideen geometriaa, tasotrigonometriaa, algebran alkeita ja fysiikan yleisiä käsitteitä ”Newtonin filosofisen systeemin” mukaan ja opetti tietenkin paitsi latinaa myös kreikkaa, edellistä jopa väittelyitä järjestämällä. Kuopion koulun erikoisuutena oli tähän aikaan lisäksi rehtorin ja ’konrehtorin antama ranskan ja saksan kielen ilmainen opetus lähinnä sellaisille oppilaille, jotka hakeutuivat triviaalikoulusta suoraan yhteiskunnan palvelukseen. Latinan kieli korvasi ”kauan mutta turhaan toivotun kaikkien oppineiden yhteisen kielen” ja avasi taitajilleen tien mille oppialalle tahansa. Raamatun alkukielistä heprean opetus tähtäsi tietenkin yksinomaan teologisiin jatko-opintoihin, mutta kreikan kielellä ’katsottiin olevan yleisempääkin sivistysmerkitystä. Se ”vähäinen aika”, joka tämän kielen oppimiseen tarvittiin, vastasi kyllä hyvinkin hyötyä, mikä koitui mahdollisuudesta perehtyä Uuden Testamentin totuuksiin alkukielellä ja niinmuodoin – kuten esimerkiksi Porvoon konsistori 1751 huomautti – välttää sotkeutumasta ajan kerettiläisiin ”’haavehenkiin” eli siis herännäisyyteen.¹⁴³

Näitä ylempien asteiden opetustavoitteita kohti oli alettu pyrkiä sangen vähäisestä alusta. Triviaalikoulun alimman, siis apologistan, luokan opetusohjelmaan näet kuului (1772) vain ”kirjoittamisen ja käsialan harjoittamista Kuninkaallisen Kansliakollegion suosittelemien kupariin piirrettyjen mallien mukaan”, Palmqvistin ia Agreliuksen luvunlaskun alkeita, Svebiliuksen katkismuksen sisä- ja ulkolukua, Akermanin Atlas juvenilista eli nuorison kartastoa ja Voltematin maantiedon alkeita sekä Hübnerin piplianhistoriaa.¹⁴⁴

Opetusvälineistö ja koulukalusto olivat olletikin 1700-luvulla Savon kouluissa vielä kovin vajavaiset. Esimerkiksi Rantasalmella oli koulutoimen täsmällisyys yhä vuosisadan loppupuolellakin vain kukon kiekaisun varassa, sillä esimerkiksi 1758 rehtori kärtti konsistorilita kouluunsa erityistä lyömälaitteella varustettua seinäkelloa, ”mikäli sitä järjestystä pyritään työssä noudattamaan” – rehtori huomautti – ”johon konstituutiot velvoittavait ja jota muut koulut noudattavat”. Koko sikäläisellä maaseudulla ei näet ollut niihin aikoihin vielä ”yhtään ainoata” kelloa ajantietoa antamassa. Tällöin puuttui Savon ainoasta triviaalikoulusta myös Piplia, koulukartasto, jopa itse Koulujärjestyskin, jota kuitenkin olisi ollut säntillisesti noudatettava.¹⁴⁵

Kaiken edellä kuvatun opin omaksumisessa – olletikin näin puutteellisin apuneuvoin – on vanhoissa Savonkin kouluissa varmaan runsaasti huokausta ollut, sillä patukka, notkeista koivunvarvuista palmikoitu entisajan tärkein opetus- ja kasvatusväline, oli alituiseen vallattomien ja tyhmempien oppilaiden varana ja opettaja sitä kylläkin vireä käyttämään. Väitettiin, että alhaalta päin on oppi ihmisen aivoihin ajettava. Kenties kouluvitsan ahkerassa viljelemisessä vielä kuulsi vanhaa käsitystä pahanhengen ja perisynnin ulos ajamisesta, sillä tämäntapaiset mielipiteet sielunelämän heiveröisistä seikoista säilyivät kauan kovin konkreettisen, ikäänkuin käsin kosketeltavan sävyisinä. Tosin valistusajan humanistisempi ajattelutapa ehkä hieman hillitsi patukan perinnäistä valtaa 1700-luvun loppupuolella, mutta näyttää siltä, että viime vuosisadalla jälleen palattiin koulukurissa vanhaan raakalaisuuteen.¹⁴⁶ Arvattavasti Ranskan suuren vallankumouksen tapaukset olivat kasvattajia ja koulumiehiä kannustaneet taas vitsan avulla vireämmin vartioimaan, ettei ajan vallatonta henkeä toki koulumaailmaan päässyt tunkeutumaan. Tämä olikin täysin restauraation, asioiden ennalleen palauttamiskauden, ajanhengen mukaista. Vasta vuosisadan loppupuolella ruumiilliseen kuritukseen perustuva opettajan arvovalta ja opetus- sekä kasvatustapa jäivät lopullisesti ikävien koulumuistojen joukkoon.¹⁴⁷

Mutta samaan aikaan, kun herrasväen pojat ja jotkut yritteliäimmät yhteisestäkin kansasta täten taivalsivat koulukomentoisen opinkäynnin uuvuttavaa polkua, rahvaan lapset ahersivat kotonansa aakkosia oppimassa. Tämä oppi oli koko tässä kuvattavan kauden tykkänään kirkollisen kansanopetuksen varassa.

Savon kansanopetuksen eri pitäjissä vallinneesta kirjavuudesta voidaan panna merkille lähinnä kolme järjestelymuotoa, joiden avulla puustavin taitoa pyrittiin lapsiin istuttamaan. Yritysten erilaisuuteen vaikuttivat tietenkin ratkaisevasti opinannon kustannusseikat. Luonnollisesti oli siinä suhteessa kaikkein köykäisintä jättää lapset vanhempien itsensä opetettaviksi. Mutta kun puustavin taito enimmäkseen heiltäkin puuttui, oli toisena keinona pyytää jotain lukutaitoista kyläläistä vähäistä palkkiota vastaan neuvomaan lapsille kirjaimia. Tai sitten piti turvautua kaikkein kalleimpaan koulutusmuotoon nimittäin erityisen palkatun koulumestarin hankkimiseen koko seurakunnan nousevaa polvea varten. Viimeksi mainittu keino olikin kirkollisen kansanopetuksen vaiheissa kaikkein edistynein ja kiintein muoto, jota kohti kehitys oli ”oleelliselta osalta jo asetustenkin pakottamana” vähitellen kaikissa seurakunnissa taipumassa.

Isoviha oli tietenkin lyönyt lakoon kaikki kansanvalistuksen heiveröiset oraat, mutta heti rauhan tultua kirkko ryhtyi rahvaan rappiolle joutunutta lukutaitoa kohentamaan. Vaikeudet olivat kuitenkin suuret. Kirjojen puute oli sotatilan jälkeen Savossa jotakuinkin täydellinen. Kirkkoherra Henrik Poppius ilmoitti Juvalta 1722, että nuorta väkeä oli pitänyt opettaa lukemaan kristinopin alkeita vain ulkomuistista, koska ei ollut saatavana yhtään ainoata katkismusta tai aapiskirjaa. Samalla hän pyysi tuomiokapitulia lähettämään korvausta vastaan kolme tusinaa katkismuksia kansanopetuksen alkuun panemista varten. Mutta lisäksi sopivien oppimestarienkin puute teki suurta tenää lastenopetuksen järjestämiselle maakunnassa. Niinmuodoin onkin aloitettava miltei tyhjästä, kun kuninkaan päätös papiston valtiopäivävalituksiin vuodelta 1723 velvoitti seurakuntalaiset sakon uhalla pitämään murhetta siitä, että lapset saisivat joko vanhemmilta tai holhoojilta, lukkareilta tai koulumestareilta opetusta sisäluvun taidossa ja kristinopin pääkappaleissa, ”älköönkä mitään muuta syytä otettako sakon panemisessa huomioon” – asetuksessa huomautettiin – ”kuin suurinta köyhyyden tilaa”. Lukutaidon puutteesta oli koituva kuparitaalarin kuudentoista killingin sakkomenot.¹⁴⁸

Sakoilla uhkaavan asetuksen ankaruudesta huolimatta opetuskeinojen valinta oli siinä kuitenkin siis jäänyt seurakuntien itsensä ratkaistavaksi Arvattavasti juuri tästä epämääräisyydestä johtuikin, että Savon kansanopetuksessa pysyi 1700-luvun alkupuolella kauttaaltaan tilapäistoimenpiteiden leima. Kun vanhempien lukutaito oli olletikin heti Isonvihan jälkeen kaikkialla maakunnassa miltei olematon, oli kai monissa seurakunnissa lukemisen alkuun pääseminen tykkänään papiston oman ja lukkarien antaman opetuksen varassa. Näin oli esimerkiksi Puumalassa, jossa kirkkoherra Orreuksen mainittiin kappalaisineen hoitaneen ahkerasti kansanopetusta, niin että osa seurakuntalaisista taisi jo vuonna 1725 ”kauniisti lukea kirjaa ja tehdä selvää kristinopin pääkappaleista”. Samanlaiseen alkuun oli silloin jo Sulkavallakin päästy kirkkoherran ja kappalaisen, veljesten Klas ja Aron Molanderin, opetustoimen ansiosta. Kirjasta lukijoita oli siellä silloin ”vanhojen” joukossa jo 93 ja ”nuorten” 25.¹⁴⁹ Mikkelissä kansanopetusolot olivat vuonna 1728 suunnilleen samalla kannalla. Käydessään siellä tarkastuksella piispa nimenomaan huomautti, että ”sangen suuresti kunnioitettava Herra Kirkkoherra on käyttänyt kiitettävää ahkeruutta seurakuntalaisten opettamisessa, niin että suuri osa heistä osaa lukea kirjaa”.¹⁵⁰ Leppävirroilla sitä vastoin yritettiin aluksi (1723) vain lukkarin apuun turvautumista. Kymmenen vuoden kuluttua (1733) lukutaito oli seurakunnassa jo huomattavasti kohentunut mutta ei tosin yksinomaan lukkarin vaan nimenomaisen koulumestarinkin ansiosta, jollainen pitäjään oli jo edellisvuosina hankittu.¹⁵¹

Tämä Leppävirran koulumestarin näin varhainen, ehkäpä jo vuoden 1728 piispantarkastuksen yhteydessä tapahtunut, virkaanpano ei ollut kuitenkaan ainoa silloisessa Savossa. Mikkelin pitäjässä oli koulumestari ollut jo vuonna 1699 ja Ristiinassa 1702. Mäntyharjussa valittiin koulumestariksi Adam Bärlin 1724, ja piispantarkastuksessa 1728 tehtiin myös Rantasalmella koulumestarin asettamista koskeva päätös, vaikkei siellä tosin silloin vielä sopivaa henkilöä ollutkaan tiedossa. Vasta viiden vuoden kuluttua sellainen saapui paikkakunnalle nimittäin entinen Myrskylän pitäjän lukkari Anders Möörberg, mutta pitäjäläisissä oli vielä melkoista vastustusta havaittavana. Menojen kasvamista ukot siinä pahiten pelkäsivät, eikä Möörbergin toiminta sitten kauaa voinutkaan Rantasalmella jatkua. Jo 1738 tai seuraavana vuonna pitäjään tuli uusi koulumestari, Kristian Montanus, joka oli seurakunnan kappalaisen Johan Montanuksen veli ja niinmuodoin palkansaantiin nähden varmemmassa asemassa kuin Myrskylän entinen lukkari.¹⁵² Seuraava savolaisen kansanopetuksen voitto lienee sitten ollut Kuopioon vuonna 1738 perustettu koulumestarin oppituoli, jonka haltijaksi otettiin ”useimpien pitäjäläisten suostumuksella” muuan vänrikki Aleksander Monthan. Hänen tehtävänään oli kunkin talon suoritettavaksi pantua yhden kapan viljapalkkiota vastaan uutterasti opettaa hänen luokseen lähetettäviä tai kyläkuntiin kutsuttuna myös pitäjällä olevia lapsia.¹⁵³

Kaikkien näiden Savon varhaisimpien samoin kuin osaksi myös uudempien koulumestarihankkeiden hankaluutena oli isäntien perinnäinen ja monesti kyllä puutteenkin panema jyväsaituus. Koulumestarin pidon vastustus lähti aina etupäässä kasvavien menojen pelosta, ja kun tällaisen opinjakajan opastuksella oli sitten vähänkin päästy puustavintaidossa alulle, arveltiin hyvin voitavan tulla jo ominkin avuin toimeen. Näin kävi esimerkiksi Leppävirroilla koulumestarin siirryttyä jo ennen vuotta 1733 sieltä Lappeenrantaan. Hänen opastuksellaan lukutaitoisiksi tulleiden ”pakkona” oli nyt opettaa toisiakin kyläläisiä lukemaan.¹⁵⁴

Tuollaisina koulumestarittomina aikoina levisikin savolaisseurakuntiin helposti kuvattua opetuksen oma-apuista yritystä. Niinpä Pieksämäenkin rappeutuneissa opetusoloissa päätettiin vuonna 1748 asettaa muutamia ”oikean tavaustaidon” saavuttaneita poikalapsia kyläkuntien muuta nuorisoa opettamaan. Tietenkään pikku koulumestarien kurinpitotaitoon ei voitu täysin luottaa, joten tarkoitus oli, että lasten vanhemmat pitivät muiden töittensä lomassa silmällä myös tätä kotikoulutusta edes kuinpidon osalta, mihin heillä oli toki paremmat lahjat annettuna kuin puustavin neuvomiseen. Tällä kannalla olivat kansanopetusolot esimerkiksi Mikkelin pitäjässä jo 1748 ja Kuopion pitäjässä vuonna 1753, ja samanlainen opetustapa oli samoihin aikoihin osittain käytännössä myös Iisalmen avarassa seurakunnassa. Sitä paitsi täällä muuan eronsaanut sotamies, ”sangen kirjanoppinut” Anders Hierta, kiersi pitäjällä antamassa tilauksesta lapsille ”perusteellista opetusta”.¹⁵⁵

Näihin aikoihin, 1700-luvun puolivälin jälkeen, koulumestareihin turvautuminen oli kuitenkin alkanut tulla Savossa jo yleisemmäksi, vaikka tosin sen ohessa muitakin keinoja kuten lukkarin, lasten vanhempien ja muiden puustavintaitoisten ’kyläläisten opetusta jatkuvasti käytettiin. Puumalaan otettiin pitäjän ”pedagogus” 1755, Pieksämäkeen 1757. Etenkin vuoden 1762 päätös papiston valtiopäivävalituksiin, joka koski pitäjien velvoittamista ottamaan koulumestareita silloin, kun seurakunnan laajuus sellaisen asettamista vaati eikä lukkari ennättänyt riittävästi hoitaa pienten lasten opetusta, edisti koulumestarien yleistymistä Savossa. Hirvensalmeen saatiin tämä jo seuraavana vuonna, nimittäin ylioppilas Johan Lyra, mutta emäseurakunnan Mikkelin itarat isännät vitkastelivat yhä. Täällä kuten nyt Sulkavallakin seurakuntalaiset antoivat asian johdosta papistolleen vain satotuloksista riippuvaisia löyhiä lupauksia: ”Sitten kun Korkein on suvainnut suoda paremmat ajat, Korkeasti kunnioitettu Rovasti kutsuu seurakunnan isännät yhteiseen pitäjänkokoukseen ja koettaa suostutella heitä sopimaan pitäjän koulumestarille jokaiselta ruokakunnalta maksettavasta vuotuispalkasta.”¹⁵⁶ Lihavat vuodet tosin sitten ajastansa tulivatkin mutta ei suinkaan seurakuntaan koulumestaria. Vasta vuosisadan lopussa (1798) Mikkelin pitäjä asetti vakinaisen koulumestarin nuorisonsa valistuksesta huolehtimaan.¹⁵⁷

Näitä Savon koulumestarihankkeita olivat tietenkin haittaamassa monet muutkin esteet kuin vain kustannusten pelko ja seurakuntalaisten oma kovapäisyys tai oikeammin sanottuna vastahankainen mieli, kun piti siirryttämän perinnäisen luonnonsivistyksen asteelta kirjasivistyksen piiriin. Papisto näet ei suinkaan saanut kruununviranomaisilta aina varauksetonta tukea kansanvalistusta tarkoittaviin toimenpiteisiinsä. Kuvaavaa on esimerkiksi maaherra Anders Henrik Ramsayn suhtautuminen valistuspyrintöihin 1770-luvulla. Ei siinä kyllin, että hän oli ollut lausuntoineen tukemassa rahvasta Rantasalmen triviaalikoulun muuttamiseksi hourujen huoneeksi; tarkastusmatkallaan 1773 hän erotti koulumestarit toimistaan ainakin Pieksämäellä, Ranrtasalmella, Puumalassa ja Leppävirroilla ja – kuten Porvoon tuomiokapituli närkästyneenä kuninkaalle kertoi – lakkautti yleensä ”kaikki pitäjänkoulut” läänistä.¹⁵⁸ Tällaisten toimenpiteiden vaikuttimia, jotka pinnalta näyttävät rahvaan liehittelyltä, on vaikea enää tarkasti tietää. Joka tapauksessa ne kävivät aivan päinvastaiseen suuntaan kuin papiston ja muun säätyläistön ja hallituksenkin pyrkimykset jopa viimekädessä olivat rahvaan omienkin etujen vastaisia. Hallitus kumosikin ennenpitkää maaherran toimenpiteet.¹⁵⁹

Maaherrana ei todellakaan ollut täyttä aihetta ryhtyä virkavaltansa voimin saapastelemaan savolaisen kansanopetuksen taimitarhoissa. Oli näet niin, että pitäjien papit ja koulumestarit olivat vuosisadan alkupuolelta pitäen saaneet melkoisessa määrässä opin alkeita yhteiseen kansaan kylvetyksi, ja siitä oli sitten puustavintaito ehtinyt tulla moniaissa seurakunnissa jo varsin kauniille oraalle. Esimerkiksi Mikkelin pitäjästä ilmoitettiin Porvoon konsistorille jo 1730-luvulla, että siellä. oli viisivuotiskautena 1732–1736 219 lasta oppinut kirjasta lukemaan, ja Juvan pitäjässä vastaava lukumäärä kohosi pelkästään kolmivuotiskautena 1734–1736 286:een. Sitä paitsi Porvoon tuomiokapitulille toimitetut luettelot sisäluvun taidon oppineista osoittavat säilyneiltä osiltaan, että opetustulokset olivat ainakin pääluvun mukaisesti paranemistaan paranemassa, vaikka tosin väestönkasvu huomioon otettuna lukutaitoisten suhteellinen määrä ei sanottavasti kohonnutkaan. Edes jonkinlaisen yleiskuvan saamiseksi näistä Savon kirkollisen kansanopetuksen varhaisvaiheista on tähän koottu (siv. 986) puheenalaiset, tosin sangen katkelmallisina säilyneet numerotiedot yhtenäisen asetelman puitteisiin valaisemaan lukutaidon lisääntymistä maakunnassa.¹⁶⁰

Kohta sen jälkeen, kun hallitus oli kumonnut maaherra Ramsayn äsken mainitut, maakunnan rahvaanopetusta vahingoittaneet toimenpiteet, Savon pitäjissä alkoi erittäin tehokas lastenopetus, jota hoiti ja järjesteli maamme eniten jälkeä jättänyt koulumestari, entinen Rantasalmen triviaalikoulun oppilas Johan Fredrik Hörning. Tämä mies ehti elämänsä aikana toimia koulumestarina Nilsiässä, Rantasalmella, Heinävedellä, Juvalla, Sulkavalla, Kerimäellä, Pieksämäellä ja Haukivuoressa yhteensä neljättä vuosikymmentä ja opettaa kaikkiaan noin 12.000 lasta lukemaan. ”Tavallista parempaa opetusta saivat ne lapset, jotka hänen johdollaan tekivät kirjan tuttavuutta”.¹⁶¹

Mutta vaikka tällaista valistusta seurakuntiin jo levisikin ja koulumestarikysymykset olivat esimerkiksi 1790-luvulla puheena rovastin- ja piispantarkastuksissa kaikissa pitäjissä, missä koulumestaria ei vielä ollut, jäi opetusolojen järjestäminen useimmilla seuduilla kuitenkin toistaiseksi, ja vielä vuoden 1809 valtiopäivillä esimerkiksi leppävirtalainen herrastuomari Petter Johan Hoffrén oli niitä edusmiehiä kannattamassa, jotka esittivät, että kaikki koulumestarin virat Savossa ja Karjalassa lakkautettaisiin silloisten viranhaltijain kuoltua.¹⁶²

Mutta papistolla oli kyllä jo vuoden 1686 kirkkolaista lähtien mahtikeinoja hallussaan, joilla kirkollista kansanopetusta saatiin maakunnassa vähin erin vuosikymmenestä vuosikymmeneenjatkuvin ponnistuksin edistetyksi. Lukutaidon saavuttamisen pakko oli näet kytketty ihmisen voimakkaimpaan viettiin: ”Ja ei pidä ketän kihlattaman/ joca ei taida Lutheruxen Catechismusta/ eikä ole ollut HERran ehtollisella”.¹⁶³ Ajanmittaan ehtoolliselle ja avioliittoonpääsy liitettiinkin yhä kiinteämmin lukutaidon edellytykseen, ja yhä yleisemmäksi kävi samalla tähän perustuva kansanvalistus. Pitäjien koulumestarit liikkuivat vireästi seurakunnissa ja kiertokouluja pitämässä. Rihvelit kirskuivat kivisillä tauluilla ja aapiset kuluivat käsissä.

Eritoten herännäisseuduilla opinhalu oli suuri. Lukutaitoa hankkimalla piti omin neuvoin päästämän Testamentista ja Virsikirjasta jumalansanaa ammentamaan. Erittäinkin Etelä-Savon sivistysystävällisen herätyksen alueilla tästä rahvaskansan puustavintaidosta taimi sitten aikanaan laajemmallekin pohjalle perustettavan kansanopetuksen harrastusta. Uutena sarastuksena, kuin suvesta nousevana päivänä, kansakouluinnostus levisi maakuntaan sen eteläisistä pitäjistä alkaen, ja sen ohessa iti ihmisten mielissä myös pitemmälle pyrkivän opin ja yleisten asiain harrastusta. Samaa oli olletikin Snellmanin kuopiolaisajan vaikutuksesta mutta osittain jo aikaisemminkin, esimerkiiksi sikäläisen lukion piiristä lähteneenä, havaittavana myös maakunnan pohjoisissa pitäjissä.

5. MUU HENGENVILJELY

Tämä edistyneempi, muu hengenviljely, sanan suppeassa merkityksessä varsinainen henkinen elämä, sai ravintoa ja virkistyi suoranaiseksi sivistystyöksi samanaikaisesti heräävän kansallistunnon ruokkimana. Opintielle lähteneiden nuorten ylioppilaiden herkät mielet syttyivät suuren maailman uusien ajatusten kipinöistä ja paloivat intoa päästä levittämään saamaansa valoa myös kotimaakunnan takapajuisiin oloihin. Säätyläisnaiset perustivat Kuopiossa vuonna 1846 koulun ’työkansan turvattomia tyttölapsia varten’, ja Savo-karjalainen osakunta tervehti oitis Helsingistä käsin maakuntansa ”tytärten” saavutuksia. Ylioppilaillekin nämä saavutukset olivat koituneet opiksi, ”kuta tietä meidän on polkeminen”: ”Terve Teille Savon rakastettavat. Te olette ilmaisneet ilahuttavan ja muilta Suomen tyttäriltä seurattavan esimerkin. Meille on tuttu, että omien sormienne töillä olette Tyttökoulun sinne Kuopiohon perustaneet, kussa Suomen vaimoa ensikerran äitinsä kielellä sivistyksen tielle juohatetaan.”¹⁶⁴

Mutta ennen kaikkea oli rahvaan luettavaksi ryhdyttävä sen omalla kielellä toimittamaan opettavaista kirjallisuutta ja kansankirjastoa perustamalla saatettava nämä painotuotteet kaikkien tavoitettaviksi. Tämä lainakirjastoaate jäi tosin Savossa vielä taka-alalle ja myöhemmän ajan toimenpiteiden varaan, mutta jo syksyllä 1844 Paavo Tikkanen ehdotti savo-karjalaisille ylioppilaille kansankirjasten julkaisemista, ja seuraavana kesänä ilmestyikin osakunnan toimesta ensimmäinen osa julkaisua ’Lukemisia Suomen Kansan Hyödyksi. Sawo-Karjalaisten Oppiwaisten toimittamia’, toinen osa 1846 ja kolmas 1847. Kirjasten oivallisesti järjestetty levitystyö, josta tosin osakunnassa oli ”alinomainen rällätös ja huuto”, ja erittäinkin myös se ennen kokematon seikka, että ’Lukemisten’ liitteenä saatiin suomenkielisin nimin painettu pallonpuoliskojen ja Suomenmaan kartta kotipirtin seinälle ripustettavaksi, olivat takeena tämän opettavaisen tieteellispohjaisen kansanvalistustyön tehokkuudesta.

’Lukemisia’ levisi rahvaan käsiin tuhansin kappalein, ja suomenkielinen maailmankartta oli paras menekin takaaja. Kuopiolainen Herman Kellgren kertoi kesällä 1845 Savon-matkaltaan sanotusta kirjasesta seuraavaa: ”Olen matkani varrella tavannut sen jo jossakin paikassa talonpoikien luona ja nähnyt kartan naulattuna heidän seinälleen; kirjat olivat sormeiltuja ja liattuja, kulkien lainana kyIästä kylään, ja ne talonpojat, jotka ovat saaneet sen käsiinsä, ovat siihen tyytyväisiä. Kaikista kirjoituksista on Rob. Fieandtin parhaiten heihin tehonnut, niin että joitakin siinä olleita lauseita käytetään sananparsina niitten parissa, jotka ovat sen lukeneet.” Mainittu von Fieandtin opettavainen kirjoitus ’Matin ja Eeron keskustelemus Pitäjäkouluin asettamisesta” vaikutti varmaan omalta osaltaan siihen, että kansakoulujen perustamista harrastettiin aluksi voittopuolisesti juuri maakunnan eteläosissa. Maisteri Robert von Fieandt toimi Etelä-Savossa mm. Mikkelin läänin maanviljelysseuran ensimmäisenä sihteerinä.

’Lukemisten’ lisäksi julkaistiin myös käännöksinä lyhyehköjä valikoimia ulkomaisesta kaunokirjallisuudesta sarjassa ’Annikka taikka Suomennoksia Ulkomaalaisten Kauniista Kirjallisuudesta’. Myöhemmin, 1840-luvun lopulla, jo ’Lukemisten’ levikkipäällikkönä ahkeroineen Aksel Aspelundin toimesita alettiin julkaista sarjaa ’Lentokirjoja Rahwaalle’, jonka toisessa numerossa, ’Pitäjänkoulu Lajusissa Lihwinmaalla’, esitettiin ajatus rahvaanikoulujen saamiseksi Suomessakin ”joka kylään” yhtä hyvin talonpojan kuin mökkiläisenkin ja loisen lasten sivistyttämiseksi. Siinä oli pitkälle tähtäävä kansanvalistusohjelma, jonka jo Robert von Fieandt oli osakunnassa ja ’Lukemisissa’ esittänyt.¹⁶⁵

Mutta ei vain lentokirjasin vaan myös suomenkielisiä sanomalehtiä perustamalla autettiin samalla sekä suomalaisuuden että kansanvalistuksen asiaa eteen päin. Näihin aikoihin (1847) lähti näet ”vapisewilla askeleilla heikko Suomen tytär waiwalloiselle ja waaralliselle matkallensa”, nimittäin vastikään Savo-Karjalaisen osakunnan toimesta syntynyt ”nöyrä ja siwiä tyttö” ”Suometar’, josta kuitenkin oli tuleva silloisista kansalliskirjallisista hankkeista pitkäikäisin. Toisin kuin kansankirjaset tämä merkittävä rahvaankielinen sanomalehti kääntyi nyt kansallisine julistuksineen paitsi rahvaan itsensä myös senaikaisen säätyläistön puoleen, ”kaupunkeiden korkeisiin kiwi-kammioihin, herrain howeihin ja pappiloihin”, sillä: ”Kaikkein joukossa on Suometar ystäwällistä kanssakäymistä pitäwä, puhuttelewa sekä isäntiä että emäntiä, neitseitä ja nuoria miehiä, wanhoja wirassa harmaantuneita isiä ja kaswawaista uutta kansaa.” Kirjoittajina olivat jälleen vanhat tutut savo-karjalaiset: Ahlqwist, Europaeus, Tikkanen, Warelius ja monet muut.¹⁶⁶

’Suomettaren’ synty olikin osaksi tarkoittanut poistamaan sitä yksipuolisuutta, joka monien mielestä haittasi Snellmanin julkaisemaa ’Maamiehen Ystävää’. Tämä rahvaanlehti alkoi ilmestyä Kuopiossa vuonna 1844 ja oli lähinnä tarkoitettu palvelemaan talonpoikaisen väestön tarpeita. Jo sen ensi riveillä oli annettu tiedoksi, mitä tuleman piti: ”Maamiehen Ystävä: ’Jesus tänne!’, Talonpoika: ’Jesus hyvä! Mistä vieras kulkee?’, M. Y.: ’Kuopiosta’, T.: ’Vain Kuopiosta. – Mihinkäpäin mennään?’, M. Y.: ’Mihin halu viepi.’ T.: ’Mitäs sitten kuljetat?’, M. Y.: ’Viisauttapa kuljetan – Niin sinä myös vaikeasti omalla atrallas nurmee käännät ja pelloksi teet, Kuokalla siinä työssä ai’kasi kulutat ja selkäs rikot. Mutta Turkulainen ja Hämäläinen ovat viisaammat. He kääntävät atralla enemmän nurmee yhessä päivässä, kuin sinä kuokalla kymmenessä. Ja sitä viisauttapa paraitten minun kontissani onki, että oppisit vähän isänmaata, vanhimpain menoja ja nyt elävitten tapoja tuntemaan, minkä näistä pahaksi moitisin, minkä hyväksi kiittäisin. ”¹⁶⁷ Tämä kuopiolainen rahvaanlehti jatkoi kansanomaista valistustyötään vuoteen 1855 saakka. Uusin laventunein ohjelmin seurasi sitten aikanaan muun suomenkielisen sanomalehdistön ilmestyminen Savossa: ’Kuopion Sanomat’ 1857, ’Ilmoituslehti’ (Kuopio) 1859, ’Kuopion Hippakunnan Sanomat’ 1859, ’Tapio, Sanomia Savosta ja Karjalasta’ 1861, ’Mikkelin Ilmoituslehti’ 1862 ja ’Mikkelin Wiikko-Sanomia’ 1863.¹⁶⁸

Eräänlaisen kultaisen aikansa maakunta, erittäinkin Pohjois-Savon pääkaupunki Kuopio, eli henkisten rientojensa vaiheissa ns. snellmanilaisena kautenaan 1840-luvulla. Tämän viisaan merkkimiehen kuopiolaisesta elämäntahdista ja -tavasta on säilynyt vereksiä muistitietojakin jälkimaailmalle: ”Aamuisella kello 8 nousi hän vuoteeltaan, puhdisti itsensä ja meni kouluun. Koulusta tultua joko luki tahi kirjoitti yksityisiä kirjeitä päivälliselle asti. Päivällistä söi kello 2. Sen jälkeen oli levolla kello 3:een, jolloin taas meni kouluun. Koulusta tultua joko meni kävelemään tahi vierailemaan. Sieltä tultua kirjoitti aina kello 2:een ja 3:een aamua. Kirjoittaissaan poltti myötänsä Dos amigue nimisiä sikareja. Aamu- ja iltaruokaa ei nauttinut. Teevettä joi kun oli kotona. Kiihoittavia juomia ei yksin ollessaan nauttinut.”¹⁶⁹ Luonteenlaadultaan tunnollisena miehenä Snellman hoiti vähäistä ylä-alkeiskoulun rehtorinvirkaansa siten, että siihen meni melkoinen osa hänen ajastansa. Hän palautti rappeutuneen koulukurin ja ankaraa vaativaisuutta noudattaen kohotti opetuksen tasoa. Koulu oli hänen mielestään oleva kurin ja ahkeruuden tyyssija, ”sillä lapsi on tosin tiedonhaluinen mutta mieleltään kevyt, liidellen kohteesta toiseen se vieroo yhtämittaista ponnistusta.”¹⁷⁰

Pienen ylämaankaupungin oloissa Snellman oli tietenkin heti herättävä uutta henkistä harrastusta ja myös intoa tarttua näistä virikkeistä lähteneisiin tositoimiinkin. Aikansa sivistyneistön kärkimiehiin kuuluvana hän ei suinkaan katsonut epähelsinkiläistä ympäristöään karkoituspaikaksi, jossa ja josta käsin henkisesti vireä mies ei saisi mitään toimitetuksi. Vuonna 1844 Kuopioon perustettuun lukioon saatiin Snellmanin toimesta muodostetuksi stipendirahasto suomenkielen opintojen edistämistä tukemaan. Hänen antamiensa virikkeiden synnyttämästä suomenkielisestä tyttökoulusta oli jo taannoin puhetta (siv. 987). Siitä tuli ensimmäinen kansakoulu Kuopioon ja varsinaisista kansakouluista koko maahan ensimmäinen, jossa suomi oli opetuskielenä. Niinikään köyhille pojille Kuopioon vuonna 1847 perustettu koulu samoin kuin myös Kuopion ala-alkeiskouluun lahjoitusvaroin perustettu suomenkielisen opettajan toimi – molempien hankkeiden rahoittajana oli Snellmanin suomalaisuusaatteiden innoittama kirkkoherra Matthias Ingman – todistavat, että henkisen elämän virkistymisestä ei koitunut hyvää vain kuoreensa koteloituneen säätyläistön seuraelämän ryydittäjänä vaan että sen parhaimmisto pyrki todenteolla toimenpiteisiin ryhtymällä antamaan syvempää sisällystä paitsi omalle elämälleen myös levittämään valistusta muihinkin väestönkerroksiin.

Ennen kaikkea myös maakunnan kirjapainojen perustaminen koitui tällaisen toiminnan hyväksi. Viipurilaisen kirjanpainajan leski Johanna Cedervaller perusti syksyllä 1846 Etelä-Savoon Mikkeliin ensimmäisen, ’Cedervaller ja Poika’ nimisen – myöhemmin Hajanderin – kirjapainon. Sen painatustuotteita oli mm. Pietari Hannikaisen ’Silmänkääntäjä’. Tällöin oli Kuopiossa toiminut jo kolme vuotta Pohjois-Savon ensimmäinen kirjapaino, jonka entinen majuri Johan Anton Karsten ilmeisesti Lönnrotin myötävaikutuksen turvin perusti kaupunkiin 1843.¹⁷¹ Täten Snellman sai tilaisuuden Kuopiossa julkaisemiensa lehtien, ’Saiman’ ja ’Maamiehen Ystävän’, avulla erittäin tehokkaasti vaikuttaa koko maakunnan ja – nimenomaan ’Saiman’ sekä vuodesta 1847 lähtien myös ’Litteraturbladin’ välityksellä – koko maan henkiseen elämään.

Alkoi olla jo muutakin kuin kortinlyönti, punssinjuonti, assembleet ja rekiretket, minkä puolesta elää ja tehdä uhrauksia. Yhä useammalle alkoi valjeta se kaikkina aikoina totena pysyvä seikka, että sivistyneistöön kohoaminen ja kuuluminen ei merkitse lähinnä vain oikeuksia vaan ennen kaikkea myös velvollisuuksia omaa kansaa ja elämänympäristöä kohtaan.

1. HENKINEN MUINAISPERINNE

2. KIRKOLLINEN SIELUNHOITO

3. HERÄTYSLIIKKEET

4. OPINKÄYNTI

5. MUU HENGENVILJELY

Sisällysluettelo