VIII MAATALOUS

Metsä on nyt käsiteltävänä pitkänä kautena ollut Savon talouden keskeisin tuotannon tekijä, maakunnan miltei koko talouselämän mahtava taustavoima. Koko kaskitalous – siis ehdottomasti valtaosa maakunnan viljantuotannosta – perustui tarjona oleviin metsävaroihin, jopa niin että oikeastaan kaskiviljelystä voitaisiin perustellusti pitää yhtenä metsänkäytön välittömänä muotona, paremminkin metsätalouden kuin maatalouden piiriin kuuluvana seikkana. Savon vanhaa maataloutta ei voida kuvata metsäseikkojen kuvauksesta irroitettuna lukuna. Metsä, metsälaidun, oli karjataloudenkin perusedellytys, ja tärkeän, tässä kuvattavana kautena tosin enää vain kotitarpeeksi poltetun tervan raaka­aine saatiin niinikään metsästä samoin kuin myös alkavan sahateollisuuden tarvitsemat puuvarat. Metsä antoi rakennustarpeet, aidastarpeet, polttopuut, valaistusneuvoksi pärettä ja – rautaa lukuun ottamatta – lähes kaiken muunkin kotitalouden vaatimasta raaka-aineesta.

Epailemättä puu olikin tänä kehityskautena, ennen teollisuustuotteiden ja uusien raaka-aineiden työntymistä kansan arkiseen elämään, saavuttanut ainakin määrällisesti laajemman käytön kuin koskaan aikaisemmin maaseudun ihmisten elämänoloissa. Se oli pitkäaikaisen ”puukulttuurin” monivivahteista viimeistä vaihetta. Puuta ja sen muuntumia näkyi kaikkialla lusikasta aitan lukkoon ja lukontakaiseen tavaraan asti.

1. METSÄ JA KASKI

Savon metsähistorian tärkeimpänä tekijänä on koko nyt kysymyksessä olevana kautena ollut luonnon omien vaikutusten ohessa kaskenkaatajan kirves. Kirveen jälki näkyi kaikkialla, sekä metsien laadussa että niiden määrässä.

Niinpä maakunnan metsien tässä kuvattaviin vaiheisiin kuuluu ensiksi puuston lajimuutoksia koskeva kehitys. Kehityksen yleissuunta pysyi koko tämän pitkän kauden samana: havupuu peräytyi lehtipuun tieltä. Jo vuoden 1664 maantarkastuksen pöytäkirjaan tällainen maakunnan metsissä näkyvä kehityspyrky oli jättänyt selvät jälkensä, ja kehitys jatkui sitten saman suuntaisena. Lehtipuu tunki edelleenkin tieltänsä havupuuta, ja luonnon oma osuus, kaskiaukeiden uudelleen metsittyminen palokirveen jäljeltä, oli tässä kehityksessä seuraavanlainen:

Kaskimetsät syntyivät siemennykseen jätetyistä kaskipuista ja kaskenlaitametsästä siementymällä tai kaskeen jääneistä kannoista ja juurista vesoittumalla. Puiden siemennysikä vaikutti huomattavasti etenkin kiertokaskissa siemenmetsien syntymiseen ja puuston lajirakenteeseen. Kaskimetsän kaatoiän ja eri puulajien siemennysiän keskenäisestä suhteesta näet riippui ratkaisevasti, saattoiko joku tietty puulaji siemenestä syntymällä näillä kaskimailla säilyä vai ei. Niinpä esimerkiksi mänty on voinut kaskimetsässä säilyä, jos kiertoaika on ollut 20–30 vuotta, mutta kuusen säilyminen oli jo sen huonon siemenenteon ja eritoten korkean siemennysiän vuoksi kovin epävarmaa huolimatta siitä, että kuusi luonnonoloissa on biologisesti kaikkia muita maamme metsäpuita voimakkaampi; sehän ei uudistuakseen vaadi valoa siinä määrin kuin esimerkiksi mänty. Sitä vastoin koivu siemensi kaskialaa eri olosuhteista riippuen jo 15–20 vuoden iällä, ja sitä paitsi etenkin kantovesoista nuorissa kaskimetsiköissä ”susipuiksi” kehittyneissä koivuissa oli erittäin runsaasti siementä. Niinikään lepän siementyminen on kaskimailla ollut taattu. Tuskin näet on voitu niin lyhyttä kiertoaikaa kaskeamisessa käyttääkään, ettei leppä olisi ehtinyt siementä teh­dä ennen metsän kaatamista. Kun sekä koivu että leppä siementämis­laajuudenkin ja ehkä myös siemenvuosien runsauden vuoksi ovat mäntyä ja kuusta etevämpiä ja kun sitä paitsi niiden siemen vahingoittuu kasken tuhkapitoisessa maassa vähemmän kuin havupuiden – etenkin kuusen – on kaskeamisen seurauksena jo yksistään näiden siemennysseikkojen perusteella ollut melkoisilla alueilla Savon metsien vähittäinen muuttuminen lehtipuuvaltaisiksi, ja kehitys kulki tähän suuntaan sitä ilmeisemmin mitä lyhyemmiksi kiertoaikojen välisuhteet supistuivat, toisin sanottuna, mitä taajemmin kaskenkaatoa tapahtui. Tämän mukaisesti siis eniten kasketut ahtaat rintamaat helakoiiuivat koivikoiksi ja lepiköiksi suuremmassa määrässä ja aikaisemminkin kuin syrjäseutujen väljemmät takalistometsät, Etelä-Savo ennen Pohjois­Savoa.¹

Tästä havupuumetsien muuttumisesta lehtipuuvaltaisiksi metsiksi ja puhtaiksi lehdoiksikin olivat sekä viranomaiset että talonpojat täysin selvillä. Talonpojat siihen tietoisesti pyrkivätkin ja myös viranomaiset pitivät sanottua metsänmuuntumista hyödyllisenä. Oli näet sellainen käsitys vallalla, että siinä samassa myös itse maaperän viljavuuskin muuttui, että lehtimetsällä oleva maa oli käynyt hedelmällisemmäksi. Niinpä muuan aikalainen kertoi vuonna 1765 tästä kaskikiertojen alla olevan maan paranemisesta seuraavaa: ”Ei kaikki kaskettu maa ole suinkaan heti piloilla tai käynyt huonommaksi. Sellaiset maanlaadut, joita meidän seuduillamme etupäässä kasketaan ja joiden kaskeamisvapauden puolesta minä varsinaisesti puhun, tulevat kaskenpoltosta paremmiksi eivätkä huonone. Sillä kun ne ovat määräaikansa viidestätoista kahteenkymmeneen vuoteen olleet metsäkesantoina, huomaa aikaisemman sopimattoman havupuumetsän muuttuneen ihanaksi lehtimetsäksi, joka on tunkenut pitkät juurensa syvälle irtojankkoon ja imenyt niillä ylös siihen painuneen mehun. Tämän mehun vuotuinen muuttuminen huomattavan runsaaksi lehdistöksi ja erinomaiseksi ruohostoksi on parantanut maaperän ensin hyväksi laitumeksi ja sitten entistä paremmiksi kaskimaiksi”. Eritoten kaskikantojen ympäriltä maa kävi hedelmälliseksi siinä haihtuvien hiukkasten (”particlar”) vaikutuksesta. Se pani niiltä kohdilta kaskimaan kasvamaan paremmin kuin pellon. Kansa puhui ”puun juuren väestä” so. voimasta, josta voi päätellä oikean kaskenpolton ajankin.² Rahvaan käsityksen mukaan kivenkin kupeessa oli paras kasvupaikka. Arvattavasti havainto perustui osaksi siihen, että kivi sitoi lämpöä ja niinmuodoin jonkin verran vähensi yöhallojen valtaa. Lisäksi se sitoi kosteutta. Kiviä ei kaskimaista yleensä raivattu pois, eikäpähän niistä olisi loppua tullutkaan.

Paitsi maaperän laatuun metsänmuuntumisen arveltiin vaikuttavan muutenkin luontoon. Oli olemassa sellainen käsitys, että kaskeamisen kautta syntyneet lehtimetsät ikäänkuin lauhduttivat ilmaa. Aikaisemmin oli muka ilmanala ollut ankarampaa ja kaskeamisen rajoittaminen ja metsien ”pyhittäminen” siis omiansa edistämään paluuta noihin entisaikojen kylmänhuuruisiin oloihin.³ Käsitys nimenomaan havupuumetsän vaikutuksesta maakunnan ilmanalaan pysyi sangen sitkeästi myös viranomaisten mielessä. Niinpä Kuopion läänin kuvernööri von Kraemer vielä aikakauden lopullakin ( 187 4), jolloin oli käynnissä kova kiista metsän uudistuksesta Savossa, katsoi liian suurien metsätilusten raaistavan ilmastoa, joten ”niiden lisääminen merkitsisi uudelleen paluuta luonnonasteelle”.⁴

Kaskiahojen jälleen metsittymistä hidasti kuitenkin melkoisesti savolaisten laiduntamistapa. Karjat näet kulkivat väljämetsässä valtoimenaan, ja sitä mukaa kun paloaitoja pantiin hajalle elukat pääsivät myös nurmettuneita kaskiahoja kaluamaan. Kun karjakanta alkoi viime vuosisadalla huomattavasti kasvaa ahojen samanaikaisesti vähentyessä, näkyivät metsälaiduntamisen merkit Savon ahomaisemissa entistäänkin selvempinä. Eritoten lehmät ja lampaat söivät halukkaasti koivujen taimia ja lehtiä jopa usein havupuidenkin latvakasvaimia nimenomaan silloin, kun karja jo talviruokinnassa oli lehdeksiin ja männyn havuihin tottunut. Vain ryöheästi kasvava leppä ja kataja, joka ei hevin elukoille kelvannut, pitivät siinä paremmin puoliansa. Erittäinkin huonommilla kaskimailla oli laiduntamisen vaikutus niiden uudelleen metsittymiseen sangen haitallinen. Muutaman vuoden laitumena olon jälkeen näet heikkokasvuinen kaskiaho – lähinnä hietikkomailla – joutui helposti etenkin kanervan valtaan, joka piti sitä hallussaan siksi kunnes varvukko noin 15 vuoden ikäisenä rupesi harvenemaan. Metsä pääsi siis suunnilleen vasta parinkymmenen vuoden kasvu- ja ajanhukan jälkeen tällaisilla aukeilla uudelleen nousemaan. Samoin kuin laiduntaminen myös kaskiahojen niitto hidasti huomattavasti niiden uudelleen metsittymistä, ja havupuiden taimille niitto oli vieläkin turmiollisempaa kuin lehtipuiden. Erittäinkin männyn taimiston nousun on todettu ihan kokonaan estyvän, jos niitto on tehty lyhyeen sänkeen.⁵ Savossa kaskiahot niitettiinkin aivan yleisesti tai heinäsaalis ’koottiin sirpillä talteen, mistä aiheutuva puuston uudistumisen hidastuminen antoi aika-ajoin viranomaisille yhä lisäaihetta ounastella metsän loppumisen alati uhkaavaa vaaraa.

Mutta Suomen metsät ovat luonnostaan hyökkääviä. Alituiseen, vielä tänäkin päivänä, maamiehen on oltava vireänä päälle tunkevaa korpea karkoittamassa. Kuta pienemmät pelto- ja kaski­aukeat ovat, sitä lähempänä on uutta vesakkoa kylvävä metsän rinta. Tämä oli entisaikaankin kyllä vahingoksi pysyväiselle peltoviljelykselle mutta sitä vastoin eduksi kaskimaille. Sen tiesi hyvin savolainen talonpoikakin ja jätti tieten tahtoen halmeisiinsa siemenpuita ja kaskiraivionsa metsittymään sen jälkeen kun niistä oli korjattu senkertaisen ”vuoron” viimeinen vilja ja viljan jälkeiset neljän viiden vuoden nurmet. Rahvaan valituksissa – joissa muka talonpojan toivomusten piti tulla kuuluviin mutta jotka useinkin kuvastavat vain esivallan taholta tyrkytettyjä maataloudellisia muotiajatuksia – kerrottiin esimerkiksi Suur-Savosta vuonna 1738, että vaikka siellä oli huutava puute pellosta ja niitystä, eivät sikäläiset asujaimet tästä seikasta vähääkään piitanneet vaan, kuten sanottiin, ”päästävät raivionsa metsittymään ja ilmoittavat tilansa verohylyksi sen jälkeen kun metsät on läpeensä kaskettu”. Mutta eipä tässä ollut lähinnä verotuksen pakoilusta kysymys. Tapa heittää kaskiahot tuotapikaa metsälle oli vain kaskenviljelijäin ammoisista ajoista perimien menetelmien mukaista. Se oli sitä kaskiviljelyksen vuosikymmentistä ”kiertoa”, jonka tärkeimpänä edellytyksenä oli juuri uuden vesottumisen vaihe, uuden metsän nouseminen uutta kaskea varten.

Kaskeamisen jälki näkyi Savossa kaikkialla, koko maakunnan metsäpeitteen puulajirakenteessa ja paikallisten pikkumaisemien luonteessa. Kruununvoutien ja maaherrojen kertomuksista saa kyllä jonkinlaisen vaikkakohta ylimalkaisen kuvan savolaismetsien ”väristä” ja tänä aikana tapahtuneista puulajimuutoksista.

Kruununvouti Masalinin kertomuksesta päätellen lehtipuu, lähinnä koivu ja leppä, oli jo 1700-luvun puolivälissä – ja varmaan melkoista aikaisemminkin – vallannut huomattavia aloja suursavolaisesta kihlakunnasta, siis eteläisestä Savosta. Samoihin aikoihin kuului pohjoisen Savon, maakunnan keskisen kihlakunnan, puustoon lähinnä honkaa, mäntyä ja kuusta, jopa kruununvouti Martini kertoi honka- ja mäntymetsien lisääntyvän, koska lautasahojen vaikutus ei ollut vielä päässyt siellä tuntumaan huonoista liikenneyhteyksistä johtuneen menekin puutteen vuoksi. Oli tietysti myös koivua, leppää ja haapaa jo tässäkin osassa Savoa, mutta sanotusta kertomuksesta päätellen kihlakunta kuului kuitenkin voittopuolisesti havupuualueeseen. Alisen kihlakunnan kruununvouti Meinander taas kertoi hallintoalueensa metsien olevan ”joksikin osaksi honkaa mutta enimmäkseen petäjää ja kuusta, joukossa koivua, haapaa ja leppää, mstä kuivilla paikoilla oleva metsä vuosittain kasketaan viljan tuotantoa varten”. Koko maakunnan 1700-luvun metsäolot huomioon ottaen näyttää lehtipuu olleen vallitsevana aikaisemmin Etelä-Savossa ja kaskeamisen mukana levinneen vähitellen jo pohjoisiinkin pitäjiin, ensin vanhoille asumapaikoille ja vanhimpien kantatalojen ulkopalstoille ja sitten jo syrjäisempienkin uudistal­jen maille yleissuuntana kulku suurten vesien varsilta karumpia maanselkiä kohti. Porthanin antamien tietojen nojalla kerrottiin – tosin hieman liioitellen – Tuneldin maantieteen jälkipainoksessa 1800-luvun alkupuolella, että havupuita tapasi enää vain sellaisilla paikoilla, joita ei voitu kasketa.⁶

Kuta lyhyempien kiertoaikojen jälkeen kaskenkaatajan kirves palasi samoja mäkirinteitä keritsemään, sitä vähemmän niissä säilyi havupuuta. Jo pelkän siemennyksen puutteessa niistä katosi kuusi, ja vaikka mänty kesti jo paljon lyhyempiäkin kiertoaikoja, pyrki sekin ennenpitkää häviämään. Tätäkin varmemmin kaskimailla pysyi koivu ja vihdoin luonnolle kaikkein sietämättömimmissä oloissa, nimittäin ihmisen välittömässä läheisyydessä, harmaaleppä. Ja tulos näkyi kotomaisemissa kaikkialla: viljelysten ympärillä, tiheimmin kasketuilla mailla, metsät puhtaina lepikköinä, näiden takana koivikkoja, sitten mäntyä kasvavat kankaat ja vihdoin kaskeamisalueen ulkopuolella yleisimpänä kuusi. Vasta viime aikoina, kaskenpolton jo tyystin tauottua, on Savossakin taas vuosisataisen karkotuksen jälkeen kuusi tunkeutumassa etualalle ja samalla sieltä katoamassa se helakka maisema-aines, mikä ennenvanhaan pani näihin seutuihin niin suvisen lämpimän leiman.

Kukapa ei muistaisi lapsuutensa aikaista Savoa: talojen lähistöillä, uupuneimmilla kaskimailla, aurinkoisia mansikka-ahoja, helakoita lintulehtoja, lepikköholveja, katajikkorinteitä, askeleen alla lyhyttä lauhkeata nurmikon nukkaa ja vasta etäämmällä tumman havumetsän karkeampi rinta. Siinä oli sitä kesäisen savolaismaiseman lehtevää lauhkeutta, jota esimerkiksi Elias Lönnrot ihastuksissaan muisteli kierreltyään maakunnan eteläisiä ja itäisiä pitäjiä jalkapatikassa, kontti selässä ja huilu napinlävessä 1820-luvulla. Kerimäellä vastasi nurmettunut tienpohja pehmeästi kulkijan askeleeseen, ja ympärillä helisi iloinen metsä: ”Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha, nyt jo kauttaaltaan nurmen peittämä maantie, tiheät lehtimetsät kummallakin puolen. Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin, että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista. Yhtä valtavaa oli nyt aamulla astuessani kuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa, ja sadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään.”⁷

 

Savon metsien määrästäkin voidaan muutamia yleisluontoisia havaintoja esittää. Kehityksen ilmeisenä pääsuuntana on koko tuona pitkänä kautena Isostavihasta Nälkävuosiin saakka ollut metsän hiljainen hupeneminen, maakunnan vähittäinen kaljuuntuminen.

Aluksi ei Savossa näytä suinkaan puusta puutetta olleen. On näet ilmeistä, että pitkä vihan aika oli tämänkin maakunnan metsiä tuuhettanut siellä, missä vihollinen ei ollut niitä sotatoimien yhteydessä sattunut nimenomaan hävittämään, mitä kyllä myös tapahtui.⁸ Sota oli vienyt paljon miehiä. Väestön vähäisyyden vuoksi oli 1720- ja 30-luvulla siis kaskenpolttajiakin myöhempien aikojen oloihin verrattuna vielä suhteellisen harvassa, ja sitä paitsi Savon metsittymistä oli noihin aikoihin osaltaan edistämässä myös se seikka, että edellisen vuosisadan kukoistava ja tuottava mutta metsiä kovasti syövä tervakauppa oli aluksi, Viipurin menetyksen jälkeen (1721), melkoisesti taantunut ja myöhemmin Haminankin jo jouduttua rajan taakse (1743), miltei tyystin tyrehtynyt.

Tästä 1700-luvun alkupuolen Savon metsien tilasta onkin säilynyt eräitä nimenomaisia mainintoja, joista päätellen metsistä ei vielä silloin täällä ihan huutavaa puutetta ollut. Savo olikin jo vanhastaan luettu niihin maakuntiin kuuluvaksi, joiden katsottiin kestävän yhä melko rajoittamatonta kaskeamista.⁹ Sahatkaan eivät vielä tässä suhteessa haitanneet. Niinpä Ulrik Rudenschöld kertoessaan vuonna 1738 Kymenkartanon läänin ja Uudenmaan äsken alkaneen sahateollisuuden kaukaisista – osaksi savolaisista – takamaista mainitsi, että sikäläiset kaukometsät, joiden liian järeätä puutavaraa ei voitu käyttää rakennusaineiksi, sahojen kautta soluivat huomion arvoisena kauppatavarana ulkomaille, niin että Haminan tapulikaupunki oli siitä suuresti virkistynyt.¹⁰ Samaan tapaan maaherra Stiernstedt kertoi vuonna 1745 Etelä-Savon – sillä kertaa lähinnä Mäntyharjun seutujen – metsistä, että ne pyrkivät vanhuuttaan pilaantumaan ja kirveen koskematta rappeutuivat omia aikojaan hyödyttömiksi ryteiköiksi pääsemättä sen takia uudistumaan. Kuvaus lienee tosin ollut hieman liioitteleva – se liittyi sahan (Viiala) perustamishankkeisiin – mutta yhtäkaikki vielä seuraavanakin vuonna (1746) maaherranvirasto vakuutti, silloin koko maakunnan metsäoloja tarkottaen, että useimmilla seuduilla oli ”hyvin riittäviä” (mycket tilräckeliga) metsiä. Kasketuille paikoille sanottiin aina kasvavan uutta metsää, ”eikä se siis voi vähentyä”. Kuusta kasvoi saman kertomuksen mukaan ulkopalstoilla ”ylenmäärin runsaasti”, eikä sitä juuri muuten voitu hyväksi käyttää kuin tervaa tekemällä, vaikka – kuten jo mainittiin – tämäkin tuotanto oli muun muassa liikenne-esteiden aiheuttaman menekkipulan vuoksi jo ehtynyt.¹¹

Myös Stiernstedtin seuraajan maaherra Wreden käsitys sahamyllyjen merkityksestä todistaa, ajan yleisen käsitystavan huomioon ottaen, melkoista ajatuksen omintakeisuutta ja kaukonäköisyyttä näihin metsäseikkoihin nähden. Sahoja hän näet piti tuiki tarpeellisina jo metsänhoidolliseltakin kannalta ja eritoten myös puun hukkakulutuksen vähentämiseksi. Maaherran tietämän mukaan puutavaraa kului esimerkiksi rakennusaineiksi vanhaa piiluamistapaa käytettäessä kymmentä vertaa runsaammin kuin sahaamalla honkatukit yksilehtisessä sahamyllyssä lankuiksi. ”Usein sattuu niin, että honkatukkeja laudoiksi halkaistaessa kolmesta neljästä rungosta ei saada yhtään ainoaa lautaa puhumattakaan työstä ja kustannuksesta, mikä siihen muuten haaskautuu.” Tästä johtuva rakennuspuun kulutus olikin ennen lehtisahojen yleistymistä niin suuri, että monin paikoin Savoa kylien lähitienoot olivat käyneet putipuhtaiksi tähän tarkoitukseen sopivasta tarvemetsästä. Puuta kyllä oli mutta ei tarpeeksi järeää, sellaista, jota olisi riittänyt kiilalla ja piilukirveellä lankuiksi pienennellä. Itse lankutkin olivat sitten mahdottoman järeitä. Vanhojen rakennusten lattiapalkkeina tapaa vielä Savostakin paksujen honkatukkien puolikkaita. Tällaisen puunhaaskauksen ehkäisemiseksi maaherra Nordenskiöld ehdottikin sahamyllyn perustamista joka pitäjään sen hyödyn saavuttamiseksi, että ”metsä siten säästyy, etenkin kun saha perustetaan sellaiselle seudulle, mistä tukkeja muuten ei voida rakennustarpeiksi mukavasti kuljettaa”. Kuitenkaan sahoja ei saisi ilman maanomistajien suostumusta ja tarpeellista ennakkosyyniä panna pystyyn.¹²

Näiltä ajanvaiheilta, vuosisadan puolivälistä lukien, Savosta kuitenkin alkoi kuulua yhä yleisemmin metsien vähenemistä koskevia valituksia. Tärkeimpänä syynä tässä tietenkin oli väestön yhtämittainen lisääntyminen ja siitä johtuneet tilojen halkomiset, mitkä jo asetuskin vuodesta 1747 pitäen salli, samoin kuin myös perintötilallisten 1743 ja kruununtilallisten 1757 saama oikeus perustaa tiluksilleen torppia. Kylien ja talojen takamaille syntyi nyt yhtämittaa uutta pysyväistä asutusta, joka vaati oman osansa maakunnan metsäisistä elintiloista – yhä taajemmin kajahteli kaskenkaatajain kirves kaukaisillakin salomailla, yhä ahnaammin söi viljantuotanto savolaista metsää. Niinpä Savon ylisen kihlakunnan kruununvouti Masalin toimitti jo vuonna 1751 maaherralle hälyttäviä tietoja sikäläisten metsien tilasta: ”ahkeran kaskeamisen vuoksi ne paremminkin vähenevät kuin lisääntyvät”.¹³ Tämä Savon eteläinen kihlakunta olikin ollut ja eritoten näiltä ajanvaiheilta lähtien oli jatkuvasti metsäolojensa puolesta kaikkein surkeimmalla kannalla koko maakunnassa. Se oli melkoiselta osalta Savon ikivanhaa rintamaata, jonka metsissä vanhimman, tiheimmän asutuksen ja vuosisataisen kaskeamisen jäljet kaikkein selvimmin näkyivät. Mutta samantapaisia tietoja alkoi nyt kuulua jo pohjoisemmistakin pitäjistä. Keskisen kihlakunnan, siis Iisalmen, Kuopion, Leppävirran, Rantasalmen pitäjien, kruununvouti Martini näet kertoi mainittuna vuonna (1751) lehtimetsien ”enemmän vähenevän kuin lisääntyvän” etenkin niissä pitäjissä, joissa kaskeamiselle oli jo tullut ahtautta eteen.¹⁴ Samantapaista kertoi tuolloin myös alisen kihlakunnan kruununvouti Meinander kaakkoisen Savon pitäjistä, ja saamiensa tietojen nojalla maaherranvirasto sitten ilmoitti valtiopäiville, että ”Savossa (ja Karjalassa) on metsiä tosin yltäkylläisesti, mutta välttämättömän kaskeamisen vuoksi ne vähenevät enempi kuin lisääntyvät”.¹⁵ Vuonna 1754 Martini kertoi jälleen metsien vähenemisestä ja suositteli ”liiallisen kaskeamisen” rajoittamista, ja Meinander puolestaan selitti, että järeäkin puusto oli jokavuotisen runsaan kaskeamisen vuoksi silloin jo ”haaskautunut loppuun”.¹⁶

Näihin aikoihin (1755) myös metsäisempien pohjoisten pitäjien rahvaskin valitti sitä, että ”metsät alkavat loppua”. Paikka paikoin ei ollut enää edes polttopuuta saatikka rakennustarvikkeita omilta mailta saatavana, ja kaseksiakin siellä jo piti metsä-äveriäämmiltä vuokrata.¹⁷ Vuonna 1759 metsätilanne oli Savon ylisen kihlakunnan pitäjissä muodostunut yhä pahemmaksi: kaskeamisen, viertopuiden varaamisen ja päreenkiskonnan jäljiltä siellä oli jo ”sangen vähän kaskimetsää”. Pohjoisemmissa pitäjissä kruununvouti Martinin silloin antamien tietojen mukaan honka,- mänty- ja kuusimetsät ”ihan lähimmässä tulevaisuudessa loppuvat runsaan ja vahingollisen pyältämisen takia, niin että rakennusaineistakin alkaa jo olla puutetta, ellei tätä asetuksilla ja sakoilla estetä”.¹⁸ Maaherranviraston kanta oli Savon metsäin tilasta vuonna 1760 lyhyt ja selvä: ne ”yhä enemmän ja enemmän vähenevät”.¹⁹ Jatkuvasti Savon ylinen kihlakunta oli tässä maan kaljuuntumiskuvassa etualalle: vuonna 1771 metsät olivat siellä vähentyneet kaskeamisen johdosta siinä määrin, että ”useimmilla seuduilla ei ole enää kaskettavaa, ei tukki- eikä tarvepuuta saatavana”.²⁰ Kuopion läänin maaherra Boijen kertoman mukaan oli viisi vuotta myöhemmin jo pohjoisissakin pitäjissä huutavaa puutetta puutavarasta: ”puuttuu rakennusaineksia, aidas- ja seivästarvikkeita, tuohta ja polttopuuta useimmilta seuduilta; maa on kärvennetty ja hedelmätön”.²¹ – Ja niin edespäin. Yhä yksitoikkoisemmin toistuu viranomaisten kertomuksissa käsitys metsättömyyden pelottavasta levertemisestä Savossa.

Savon metsäolojen kehitys 1800-luvulla kuitenkin osoittaa, että tällaiset arvioinnit eivät Kuopion läänin eräiltä osilta täysin vastanneet todellisuutta. Niinpä vielä aikakauden lopulla (1874) Metsäkomitea, joka oli asetettu tutkimaan Suomen metsänhaaskauksen syitä ja ilmenemismuotoja, kertoi Pohjois-Savon metsistä, että ne yleensä vastasivat asujainten omaa tarvetta, jopa niissä oli puutavaraa myytäväksikin; metsävarat vain olivat melko epätasaisesti Kuopion läänissä jakaantuneina. Niinpä Hankasalmella eräät talot olivat jopa polttopuunkin puutteessa ja Iisalmen kihlakunnassa suurten vesireittien varsilla rakennusaineksien, kun taas esimerkiksi Pielavedeltä oli vuonna 1873 myyty ”huomattavan mittavia” tukkipuita. Ylipäänsä Kuopion lääni oli kuitenkin tuolloin metsävaroiltaan vielä niin hyvässä tilassa, että ”sitä pohjoisilta osiltaan on voitu sanoa metsärikkaaksi”.²²

Etelä-Savon metsäolot sitä vastoin tuntuvat paremmin vastanneen aikakauden lopullakin sitä käsitystä, mikä virallisella arvioinnilla oli jo vanhastaan ollut ”turmiollisen metsänhaaskauksen” vaikutuksista ja mihin Savon metsähistoriallinen yleiskehityskin ikään kuin johdonmukaisimmin viittaisi. Lähes poikkeuksetta todistavat täällä erilaisista lähteistä saatavat tiedot yhä toistuvasti vanhaa, 1700-luvulta perittyä tosiasiaa: metsävarojen ehtymistä, maan lakeutumista. Tätä osoittavat eteläisten pitäjien verollepanoasiakirjatkin – lähinnä maanmittarien karttaselitelmät – joissa on runsaasti tietoja viime vuosisadalla vallinneista maakunnan metsäoloista ja eteläsavolaisesta metsänpuutteesta erittäinkin. Niiden mukaan Mikkelin ja Ristiinan pitäjät olivat metsiltään pahimmin raiskattuja seutuja koko tässä osassa Savoa. Siten ne jo 1700-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien alkoivat ikään kuin enteillä sitä tilannetta, johon lähinnä juuri nämä seudut olivat joutuva aikakauden lopulla, seuraavan vuosisadan puolivälissä ja sen jälkeisellä kymmenluvulla. Silloin, Savon metsien huvettua jo kaikkein vähimmilleen, ylimetsäneuvos Edmund von Berg kuvasi näitä kaskenpolton uuvuttamia maita sangen surkeiksi: ”Päiväpitkien matkojen aikana näkee vain leppä- ja koivupensaikkoja niin kauas kuin katse yltää sekä kurjaa ja kitukasvuista, alustastaan niukkaa ravintoa hakevaa mäntyä tai aivan paljaita vuoria”. Tällaisia metsättömiä näköaloja sattui kulkijan eteen eritoten niissä osissa Savoa Viipurin läänin rajalta Leppävirroille saakka, jotka tapasivat monisokkeloisen Saimaan vesistön tai lavean Puulaveden rantaan. Nimenomaan Mikkelin läänissä valitettiin järeämmän puutavaran puutetta 1860-luvulla ja seuraavallakin vuosikymmenellä miltei kaikkialla.²³ Savon kasketuinta sydäntä, Mikkelin seutuja, Sakari Topelius kuvasi vuonna 1873 tähän tapaan: ”Me näemme kaupungin leviävän likeisiltä kukkuloilta alas tuolle suurelle, metsättömälle lakeudelle pam, johonka kasket ovat painaneet poltinmerkin ja jotka aura on vakonut viljaviksi pelloiksi. Katsos noita äärettömiä, yksitoikkoisia lakeuksia, joita vasta tuolla kaukana matalat harjut rajoittavat!” – maisemia, joiden metsättömyyttä myös maanmittauksen ylitirehtööri August Kajanus oli jo vuosisadan puolivälin vaiheilla sangen tunnontarkasti ja asiantuntevasti piirtimellään kuvannut (siv. 405) ja jotka jo aikoja sitten ovat havumetsäksi uudelleen tuuhettuneet.²⁴

Savon metsäolojen kehityksen lopputulos oli siis aikakauden päättyessä vienyt sangen surkeaan tilanteeseen. Monelta kohtaa nimenomaan asutuksen vanhoilla rintamailla näytti maakunta viime vuosisadan puolivälin jälkeen sellaiselta, että aukeat tienoot jo ikään kuin huutamalla huusivat ihmistä metsän keinolliseen uudistukseen. Näin kirjoitti ”Mikkelin Wiikko-Sanomat” vuonna 1864: ”Joka matkustaa meidän tawallisia kirkonkyliä, hän hawaitsee että niiden ympäristö useasti on paljaaksi raiskattuja ahoja ja mäkiä. Eiköhän juuri ne paikat ole niinkun tehdyt näyttää yhteiselle kansalle, mitenkä puita, joiden wajoudesta puute joka päiwä suurenee, woifasi siemenistä kaswattaa? Mehtäherra ja waikka pitäjän nimismies kylwättäsi pari mittatynnerin alaa. Tämän alan aituuttaminen ja a’idan woimassa pito ei vaatisi suuria waroja. Niitä saattasi kerätä waikka jona kuna sunnuntaina kirkon haawilla eli muulla wapaehtosella tawalla. Uhkatuomio hankittasi raiskuun esteeksi. Rippilapset saisiwat joutohetkinä toimittaa sen pienen työn, mitä karsiminen ja raiwaaminen waatisi. Matkoillaan luultawasti metsäherra neuwosi hywätahtosesti mitenkä puita hoidetaan. – Näin saisi kukin kirkko- ja käräjämatkoilla omin silmin nähdä, mitenkä puun kylwy wiikko-wiikolta ja wuosi-wuodelta waurastuu. Tämmöinen, aina silmiin edessä olewa esimerkki synnyttäsi halua ja taitoa puiden wiljelemiseen. Se taito taas olisi sangen tarpeellinen Suomen maalle, kuten monelle muulle maalle, jos ei tänä wuonna, jollon puita ei pidetä paljon missään arvossa, ,eikä tulewanakaan wuonna, niin kumminkin kymmenien, wiimeistään sadan wuoden perästä. Joku ymmärtäwäinen ihminen wiskeleisi, jos ei muuta” niin kourallisen puunsiemeniä jolle kulle joutopaikalle talonsa tienoille. Sanalla sanottu: tämmöinen pieni ja huokea laitos kirkon kylissä tuottasi paljonkin hywää.” Metsänkylvyllä piti auhtouden jäljet peitettämän, mutta väki vain jatkuvasti ”joka paikkaa tulella kärwensi” ja kesäkaudet kaskiansa kyntää koluutteli. Lehden tietämän mukaan ei puiden siementä ollut kylvetty koko Mikkelin läänissä muualla kuin Otavan maanviljelyskoululla – ”waan miten lieneet onnistuneet, sitä emme oikeen tiedä”.²⁵

Tällainen puhe varmaan miellytti kuvernööriäkin, mutta Savon viranomaisten metsänhoidollinen toimellisuus ei liene kuitenkaan ikinä yltänyt edes rippilapsiin saakka saatikka niin pitkälle kuin esimerkiksi eräiden Ruotsin puolen maaherrojen – Reuterholmin ja Friesendorffin – jotka jo vuosina 1740 ja 1755 kytkivät metsäasian jopa väestöpoliittisiinkin pyrkimyksiin ja ihan vakavissaan ehdottivat, ettei kukaan piika eikä myöskään miehenpuoli saisi maaseudulla mennä naimisiin ennen kuin oli asianmukaisella todistuksella osoittanut istuttaneensa kotipuoleen melkoisen määrän puuntaimia – muka 10–12 vuotiaiden poikasten ja tyttösten hupaisana leikkinä osoittamaan aikanaan sekä heidän naimakelpoisuuttaan että nuoruuden aikaista reippauttaan.²⁶ Vasta kaskikauden päätyttyä, puun noustua vuosisadan lopulla ihan uuteen arvoon ja isojaon vaikutusten alkaessa vihdoin jo maakunnan eteläosissakin tuntua, Savon maisemat pääsivät taas tasaisemmin tuuhettumaan. Se taas, mitä Savossa on saatu aikaan puuston lisäämiseksi metsänhoidollisilla toimenpiteillä ja kuinka maakunnan uudelleen metsittyminen on kaskeamisen vihdoinkin tauottua vähitellen edistynyt, on kuitenkin jo myöhemmän ajan kuvaukseen liittyvä seikka.

 

Mutta mitä sitten oli tämä metsän haaskaus, joka metsän loppumisen hallavana peikkona yhtämittaa kummitteli viranomaisten mielessä? Savossa se oli tietenkin ennen kaikkea kaskenpolttoa. Sitä paitsi esimerkiksi kuvernööri von Ammondt piti vuonna 1874 puun tuhlailevaa kotitarpeeksi käyttöä ja kuloja Savon metsiä enimmin hävittävinä seikkoina. Lisäksi hänelle tuotti aivan erityistä harmia ”alaikäisten paimenväkien” epätapa jälttää keväisin nuoria petäjiä ja juoksuttaa koivuista mahlaa. Tästä savolaispoikasten ja -tyttösten turmiollisesta kurittomuudesta oli kuvernöörin käsityksen mukaan metsille suurempaa haittaa kuin puiden kolomisesta tervaksiksi tai ”kypsymättömän metsän” myynnistä.²⁷

Metsänhaaskauksen perussyynä kruununvouti von Fieandt puolestaan piti kurjista liikennealoista johtuvaa puutavaran vähäistä arvoa. Se oli aiheuttanut puun tuhlailevaa käyttöä kotitaloudessa ja teki kaskeamisen, jopa tahallisen kulotuksenkin ”kannattavaksi”. Sitä mukaa kuin liikenneolot olivat parantuneet oli metsäntuotteiden kysyntä vilkastunut – von Fieandt huomautti – hinnat kohonneet ja haaskaus vähentynyt.²⁸ Myöskin metsämaiden yletön runsaus oli Kuopion läänin kuvernöörin von Kraemerin mielestä osaltaan metsänhaaskauksen syynä. Hieman ylimielisin sanankääntein hän pohdiskeli hallintopiirinsä talonpoikien puunkäyttöä pitäen sitä kaikissa suhteissa kovin harkitsemattomana: ”Maatiloilla on läänissä enimmäkseen runsaammin metsää kuin ne oikeastaan tarvitsevat tai pystyvät kunnollisesti hoitamaan, sillä niin kauan kuin jok’ikisellä talonpojalla, torpparilla ja mäkitupalaisella on käytettävänään heidän käsityskykynsä yli yltäviä ja hallittavakseen mahdottomia metsäaloja, eivät he herkeä lämmittämästä uunejaan vuorokaudet läpeensä, panemasta epälukuisia pikkuviljelmiään korkeaan ja tiuhaan aitaan ja kyhäämästä piha-aukeilleen paria-kolmeakymmentä erikokoista ja kaikkityynni yhtä huonosti suunniteltua rakennusta”. Isojaon hän kuitenkin sanoi ”miltei kaikkialta” poistaneen huonon metsätalouden hoidon.²⁹

Lisäksi oli sellainen käsitys vallalla – eikä varmaankaan perusteitta – että kaikenlaiset pienkaskeajat olivat niitä kaikkein vireimpiä metsänhaaskaajia. Yhtämittaa olikin eritoten virallinen mielipide loisten ja irtolaisten kimpussa noiden kaskiseikkojen takia. Talonpoikia moitittiin siitä, että he sallivat loisen tehdä heidän metsiinsä yksityisiä kaskiraivioita vain sellaisen välipuheen varassa, että tämä sitten suven kiireisimmän työajan pysyisi heidän töissään. ”Onpa jo korkea hetki evätä myös rakuunoilta ja sotamiehiltä kasken polton oikeus”, muuan kynämies intoili esittäessään 1760-luvulla ajatuksiaan muun muassa pohjoissavolaisista kaskioloista. ”Samoin tuomittakoon maanpakoon ja ankarasti kiellettäköön kaikki niin sanotut Erikois- elikkä talollispoikien, sisarten ja muiden sukulaisten yksityiset pelto- ja kaski viljelmät, jotka määrättömästi heikentävät taloa”.³⁰

Isojakoa pitäjiin vartoessaan savolaiset villiytyivät ihan mahdottomiksi metsävarojensa käytössä. Kun ei ollut tietoa, tai paremminkin: kun oli jonkinlainen hämärä ounastus olevinaan siitä, mitkä metsämaat tulevassa jaossa piti joutuman vieraisiin käsiin, niitä poltettiin kaskiksi ja muutenkin kaikin tavoin käytettiin aivan säälimättä ja metsän uudistumisesta vähääkään piittaamatta. Etenkin kaskikiertojen vanhimmilla alueilla, eteläisessä ja läntisessä Savossa, tämä isojaon edellä kulkenut puuntuhlauksen vihuri teki metsissä pahaa jälkeä. Rovasti Agander kertoi esimerkiksi Ristiinasta vuonna 1787 seuraavaa: ”Hartaasti kaivattua isojakoa odotettaessa käytetään kaskimaita niin epätaloudellisesti ja harkitsemattomasti, ettei säästetä edes pienimpiä puita eikä pensaitakaan, jopa niin, että toinen tekee haaskuuraivionsa toisen talollisen asunnon eteen, minkä vuoksi rakennukset kuluvana kesänä monin paikoin ovat olleet tulipalon vaarassa, ja tästä myös seuraa, että muut kuin tilanomistajat itse käyttävät viljelyskelpoisia talojen lähimaita hyväkseen uuvuttaen ja pilaten ne niin perusteellisesti, ettei niitä vastedeskään voida pelloksi käyttää.” Tämä polttovimma näytti näissä osissa Savoa jo niin uhkaavalta, että komissiooni­maanmittari Tuderus anoi maaherralta nimismiehen velvoittamista syyrtäämään kaikki kaskiksi ja muuhun käyttöön aiotut metsämaat ja että ilman tällaista tarkastusta kenenkään ei sallittaisi haaskata puuta. Ehdotusta ei tietenkään voitu panna toimeen.³¹

Erittäin runsasta puunkulusta – asukasta kohden epäilemättä mo­ninkertaisesti runsaampaa kuin nykyaikana – tapahtui myös poltto­puiden käytössä. Tämän kulutuksen runsaus johtui lähinnä vanhanai­kaisesta rakennustavasta ja siinä ennen kaikkea tulisijojen rakenteesta. Savupirttien, saunojen ja riihien ahnaat uunit söivät mahdottomasti halkoja. Uunit olivat yleensä kovin suuria, niin että – kuten tarinat liioittelevat – akat mahtuivat suurimpiin rukkeinensa keträämään. Sellaisen kivikasan lämmittäminen ja lämpimänä pitäminen vaati pal­jon puita, vaikka tosin savolaisia pirtin kiukaita pidettiinkin maan par­haimpina. Maaherra Hierne kuvasi niitä 1700-luvun alkupuolella tähän tapaan: ”Tosin nämä uunit ovat sangen yksinkertaisia eivätkä varsin hienoja, mutta niiden ensikeksijä ei oie suinkaan ollut mikään tyhmä tekijä. Ne ovat nelikulmaisia melkein kuin leivinuunit, joina niitä käytetäänkin, ja niin rakennetut, että lämmittävät kovasti koko vuorokauden ja kauemminkin, kun ne kerta on kuumiksi saatu.”³²

Sama puunkulutuksen runsaus koitui myös rakennustavasta. Erillisiä suojia oli talonpoikaisessakin talossa, saati sitten pappiloissa, hoveissa ja puustelleissa, suuri määrä ja rakennustapa sellainen, että niitä yhtämittaa jouduttiin uusimaan. Kivijalattomat pirtit kävivät pian kovin hataroiksi, ja kun tuvassa ei ollut välilaipioita, haaskautui lämpöä harakoille muualtakin kuin vain lakeisen kautta. Lasi-ikkunain puutteessa valoa oli saatava pirttiin pitämällä seinäluukkuja auki. Niistä samoin kuin ovestakin puski lämmintä yhtämittaa ulos ja pakkasta sisälle. Uunia oli niinmuodoin syötettävä haloilla miltei vuorokaudet läpeensä.³³

Tervanpoltto oli kaskiviljelyksen ohessa toinen kansanomainen puunkäytön muoto, joka söi Savon metsiä. Mutta sitä vastoin että kaski kulutti sekä lehti- että havupuuvaroja, tervan tuotanto supistui kuitenkin vain havupuun käyttöön, tervasmetsiin, ja niinmuodoin tällä tuotannonhaaralla olisi kaskenkin rinnalla ollut kyllä jatkumisen edellytyksiä savolaisessa metsätaloudessa. Tervanpoltto oli kuitenkin nyt kuvattavana kautena maakunnan surkastuvia talouden muotoja, taantumista kukoistavasta teollisuudesta kotitarpeen tervanpolton kannalle, jota viranomaisten raporteissa ei otettu samalla tavalla metsänhaaskauksena huomioon kuin kaskeamista ja puunkäytön muita muotoja.

 

Mutta Savon metsiä ei kuluttanut vain enenevä kaskenpoltto ja muun puunkäytön jopa selvän tuhlauksenkin lisääntyminen. Myös omin valloin riehuneet metsäpalot tekivät mustaa jälkeä maakunnassa. Tosinhan on todettu, että kulot ovat entisajan yli-ikäisiä metsiä erinomaisesti nuorentaneet, lisänneet niiden tukahtunutta kasvuvoimaa. Mutta eipä tästä tällaisesta vanhuuttaan ummehtuvan metsän uudistuksesta olisi Savossa suurtakaan väliä ollut, sillä juuri kaskeaminen raitisti maakunnan metsiä liiaksikin siellä, missä maan laatu ja tilusten sijainti sallivat polttoviljelyksen harjoittamisen. Kaskista ryöstäytyi yhtämittaa metsävalkeita valloilleen, vaikka paloja kylläkin koetettiin mahdollisuuden mukaan ehkäistä polttoaikoja ja -menetelmiä sopivan tuulen ja kosteuden ajaksi asettelemalla. Kaskien ympärille neuvottiin ennen polttamista tekemään kulontorjuntaa varten ojia tai muita tokeita, ja tunnollisimmat polttajat niitä lienevätkin laatineet eritoten silloin kun vieruspalstalla oli omaa eikä vieraan metsää varjeltavana. Usein oli sitä paitsi kulojen alkuna salama, mutta aivan yleisesti niitä epäiltiin myös tahallaan sytytetyiksi. Vuoden 1734 metsäjärjestys (27. §) nimenomaan tällaisiin palonalkuihin viittasikin³⁴ samoin kuin esimerkiksi vielä vuoden 1874 metsäkomiteakin. Se näet mietinnössään väitti kulolla usein parannettavan laidunmaita, ”ja täten kyllä tavoiteltu tarkoitusperä saavutetaankin” – komitea arveli – ”vaikka tosin saatuun hyötyyn verrattuna kovin suurin uhrauksin”. Metsäkomitea niinikään kertoi kaskenkin olleen monesti metsäpalojen syynä: ”kokemus on osoittanut, että samalla kun kaskia on poltettu, usein on lähimetsää palanut laajalta tai suppeammalta alalta jopa kokonainen metsätienookin”.³⁵

Metsäpalojen määristä ja tuhoisuudesta ei tietenkään ole mitään tarkkoja tietoja olemassa, mutta ilmeisesti niiden osuus on ollut melkoinen siitä metsänkulutuksesta, joka ei tuottanut talouteen puuta. Kuopion läänin kuvernööri von Kraemer pitikin juuri kuloja Savon metsien ”pahimpana vihollisena”.³⁶

Ilmeisesti metsäpalot etenkin ruutikuivina poutakesinä saattoivat olla sangen laajojakin. Esimerkiksi vuodelta 1766 on Savosta mainintoja tällaisten suurkulojen raivoamisesta, vaikkei tosin ole tarkkaa tietoa niiden silloisesta sijainnista. Pitkät, samalla suunnalla pysyneet poutatuulethan saattoivat tuoda savua ja metsäpalon katkua etäisiltäkin seuduilta, mutta se, mitä kerrotaan vuodelta 1766, koskee ilmeisestikin oikeita savolaisia metsäpaloja, joiden tuottamat tuhot ovat olleet tavattomat. Mainitun kesän kuloista Ristiinan rovasti Nikolaus Agander kertoi näinikään: ”Tässä on erityisesti otettava huomioon se tavaton kuivakausi, joka kesäpäivänseisauksesta alettuaan jatkui seitsemän viikkoa yhtämittaisena poutasäänä, taivas kirkkaana ja säyseänä. Mutta siitä huolimatta ilma oli enimmän ajan metsäpalojen takia sakeana. Eri seuduilla ne levisivät melko laajalle polttaen monin paikoin sekä heinät että viljakasvit ja uhkasivat taloja ja kirkkoja. Paksu savu peitti niin tyystin auringon valon ja vaikutuksen, että sitä ei pitkiin aikoihin aamulla ja iltasella voinut nähdä ollenkaan, ja keskipäivälläkin sitä sieti sokaistumatta katsoa paljain silmin, eikä tulta saanut taulaan edes tavallisilla sytytyslaseilla (solglas), ja vesillä matkustaminenkin oli hankalaa, kun reittimerkkejä ei tahtonut näkyä”.³⁷ Mäntyharjun puolessa, ehkä muuallakin Savossa, näitä vuoden 1766 kuloaikoja sanottiin ”Poutakesäksi”. Kirkkoherra Cygnaeus kertoi siitä seurakuntahistoriikissaan, että tavaton kuivuus ja kuumuus tuotti suurta vahinkoa vuodentulolle ja aiheutti lukemattomia metsäpaloja. Monin paikoin kokonaiset kyläkunnat olivat vähällä joutua kulon korventamiksi.³⁸ Pitäjänkokouksissa tuontuostakin puhuttiin kulovaaran vaatimasta varovaisuudesta aikakauden loppuun saakka.³⁹

 

Tällä kohtaa on vielä erityisesti nostettava näkyviin se seikka, että asutus- ja liikenneolot suuressa määrässä paikallistivat puunkulutusta, tekivät sen – koko maakunnan olot huomioon otettuna – eräällä tavalla epätasaiseksi. Toisilla seuduilla, asutustihentymissä ja parempien liikenneväylien varrella, metsänpuute oli aivan ilmeinen, toisilla taas, etäällä asutuksista ja romuisten taipaleiden takana, sitä tuskin oli ollenkaan. Metsänpuute eteni Savossa ikään kuin täplämäisesti vanhoilta keskuspaikoilta, suurten vesien varsilta, maanselkiä kohti. Niinpä monista ilmoituksista päätellen vanhaa metsää, hongikkoja ja muuta järeää havupuuta, säilyi 1700-luvun lopulle saakka esimerkiksi Pieksämäen ja Kangasniemen pitäjissä enemmän kuin muualla, vaikka tosin Kangasniemessäkin metsävarojen sanottiin vuonna 1801 olleen jo niin vähissä, että Mannilan kylän Paavolan talon mailta ei saatu enää hirsiä, ei aidaksia eikä polttopuutakaan, ja samantapaista puutetta näkyi monissa muissakin taloissa.⁴⁰

Tästä metsäkulutuksen paikallisen luonteen näkökohdasta katsottuna ei viranomaisten ylen yksiäänistä valitusta metsävarojen loppumisesta voida tietenkään ihan puustavintarkasti täydestä ottaa. Itse asiassa tuollainen uhkaavan metsättömyyden pelko olikin luonteeltaan aivan yleisvaltakunnallinen, ja sitä olivat jo kauan ruokkineet ne säikähdyttävät esimerkit, joita viranomaisilla oli ollut silmäinsä alla eteläisempien ulkomaiden metsättömissä oloissa liikkuessaan. Vuosisatojen kuluessa tällainen huolta herättävä maan kaljuuntuminen oli vähitellen levinnyt yhä pohjoisemmaksi, Keski-Euroopan mantereelta ja etenkin Englannista ensin Tanskaan ja sitten jo eteläiseen ja läntiseen Ruotsiinkin.⁴¹ Keskitetyn hallintokoneiston virkateitä pitkin metsävarojen hupenemista koskeva huoli kulki sitten Tukholmasta maakuntiin ja kuin kaikuna maakunnista takaisin keskusvirastoihin. Annetuista asetuksista ja eri viranomaisten kertomuksista päätellen hallitus tarkotti paljon puhutulla ”metsänhaaskauksella” ja metsän puutteella useasti vain aivan määrätynlaisen puuston hupenemista, mastopuiden ja hiilespuiden ennen kaikkea.⁴²

Aikana, jolloin esimerkiksi puutavarakauppoja käytiin 13–14-tuumaisilla ja sitäkin vahvemmilla honkatukeilla, kuten 1130-luvulla Kymenkartanon läänin ja Uudenmaan sahoilla, ja niinmuodoin keveämpää puustoa useinkaan hädintuskin edes otettiin ”metsänä” huomioon, viranomaisten paljon valittama metsänpuute saattoi oikeastaan tarkottaa vain täysikypsän, jo hyvän joukon toistasataa vuotta ja kauemminkin kasvaneen hongikon puuttumista. On näet selvää, että tässä suhteessa puulle pannut vaatimukset ovat vanhempina aikoina olleet ankarammat kuin myöhemmin. Tästä näkökohdasta arvioituna ei niin-muodoin siinä ole mitään odottamatonta, että esimerkiksi Sulkavalla ja Puumalassa pellon aidatkin olivat 1740-luvulla lohenpunaista honkaa ja että vielä vuonna 1875 110-vuotista runkoa pidettiin pienpuuhun (klentimmer) kuuluvana ja vasta 160-vuotiset tukit alkoivat olla täysimittaista, ”kypsää”, sahatavaraa (fullmåligt sågtimmer).⁴³

 

Metsien loppumisen painajainen pani hallituksen jo varhain yrittämään kaikin keinoin puunkulutuksen vähentämistä, mistä tietenkin myös Savo sai virkakirjeitse osansa. Näihin toimiin kuului esimerkiksi 1730-luvulta lähtien maaherrojen saamat ohjeet väestön totuttamiseksi kiviaitojen rakentamiseen sellaisten asemesta, ”joihin vuosittain kuluu” – kuten sanottiin – ”uskomattomia määriä nuorta paraassa kasvussa olevaa metsää sekä seipäiksi että aidaksiksi”. Maaherra Frisenheim tosin toimitti asiaa koskevat kuulutukset kirkoissa luettaviksi, mutta samalla tietenkin epäili kehoituksen noudattamista ja ikään kuin jo ennakkoon puolusteli maakunnan asujainten vanhoja aitaamistapoja väittäessään heidän ottavan aidastarvikkeitaan vain joutomaiden metsistä. Myöhemmin hallitukselta tuli vielä nimenomainen käsky, jonka mukaan kunkin kokotalon olisi ollut vuosittain tehtävä vaihtoehtoisesti joko kahdeksan syltä kiviaitaa, kaksitoista syltä turveaitaa (jordvall) tai 24 syltä skaraborgilaisten ja blekingeläisten tapaan punottua kuusi- ja kataja-aitaa. Frisenheim selitti jälleen Savossa olevan joutometsää aidaksiksi yltäkyllin eikä päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta ilmeisesti ollenkaan aikonut ottaa tässä kohden täydestä muodissa olevaa hallituksen huolta metsävarojen pikaisesta loppumisesta. Enemmän kuin hallinnolliset käskyt auttoikin tässä asiassa jälleen taloudellinen valistustyö, ja toisaalta taas niihin vaatimuksiin, jotka edellyttivät kirkkojen, puustellien yms. rakennusten tekemistä kivestä, saatiin ainakin Savossa enimmäkseen melko auliisti helpottavia poikkeuksia.⁴⁴

 

Tähän metsän vähenemisen huoleen perustui myös hallituksen harrastus kaskiviljelyksen vähentämiseksi ja vihdoin 1800-luvulla sen täydelliseksi lopettamiseksikin.

Viljelys- ja metsäseikkojen ollessa etenkin 1700-luvulla taloudellisessa kirjoittelussa ja keskustelussa alituiseen kovin etualalla jouduttiin näet yhtämittaa pohtimaan sitä, miten kaskeaminen paraiten voitaisiin sovittaa toisaalta maatalouden kohentamista toisaalta taas metsän säästämistä tarkoittaviin pyrkimyksiin. Oli jollakin lailla kaiken sääntelyyn ja talouselämässäkin hyvään ”järjestykseen” pyrkivän ajanhengen vastaista, että maatalous – nimenomaan maan viljeleminen – kaskeamisen kohdalla näin ikäänkuin sotkeutui toiseen talouden lajiin nimittäin metsätalouteen. Pelto oli oleva viljan tuottamista varten, ei metsä. Mutta eihän toki mahtikäskyllä voitu muuttaa kokonaista vuosituhantista elinkeinon muotoa, jonka vaikutukset laajoilla kaskiviljelysalueilla niveltyivät kiinteästi väestön koko yksityistalouteen. Olikin aluksi tyydyttävä lähinnä pohtimaan sitä, miten kaskeamisen ”vahingollisuus” saataisiin supistetuksi mahdollisimman vähiin.

Jo 1600-luvun asetuksissa oli monia kaskeamista säännösteleviä tai oikeammin säännöstelemään pyrkiviä kohtia. Kiellettiin kaskeamasta erityisillä tiluslajeilla ja maanlaaduilla nimittäin lähinnä sellaisilla, joita ei voitaisi raivata niityiksi tai muokata pelloksi. Tämä viljelyksen teko oli toimitettava välittömästi polton jälkeen. Siinä siis pyrittiin tuomaan pysyväinen pelto ihan kasken kintereille ja rauhoittamaan viljelykseen kelpaamattomat maat metsälle. Jos elävä elämä olisi näin asetuksin komennettavissa, olisi siitä siis piankin maakuntiin levinnyt tuo tavoiteltu ”hyvä järjestys”, uhkeat metsät ja puhtaat pellot. Mutta eihän tietenkään niin käynyt siitäkään huolimatta, että kaskeamisluvan saaminen koetettiin tehdä mahdollisimman mutkalliseksi määräämällä kaskettavaksi suunniteltu maa ensin viranomaisen tarkastettavaksi. Etenkin vuoden 1734 laissa ja saman vuoden metsäasetuksessa tämä kaskeamisen rajoittamista tarkoittava tarkastusmenetelmä oli kehitetty kovin mutkikkaaksi: maaherra saattoi antaa kaskeamisluvan vasta sen jälkeen kun hakija oli ensin esittänyt anomuksensa tuomarille ja tämä määrännyt kaksi lautamiestä kruununpalvelijan kanssa tarkastusta pitämään ja asia vihdoin oli vielä ollut käräjienkin käsiteltävänä.⁴⁵

Kuvatut lainsäädännölliset toimenpiteet kaskiviljelyksen supistamiseksi eivät kuitenkaan suoranaisesti koskeneet sellaisia seutuja, joissa oli runsaasti metsiä. Niinpä Savokin oli jo vanhastaan luettu näi­hin metsärikkaisiin maakuntiin, olipa sen koko verojärjestelmäkin perustettu lähinnä kaskimaan verotukseen. Savossa (ja Karjalassa) kaskiviljelys muodosti verotuskohteiden pääosan.⁴⁶ Siellä ei pitkiin aikoihin edes yritetty toteuttaa mainittua kaskimaiden tarkastuspakkoa, vaan esimerkiksi vuonna 1739 julkaistussa metsäasetuksen selityksessä (15. §) olevan maininnan ”muuhun käyttöön tarpeettomasta metsästä” katsottiin koskevan myöskin Savoa.⁴⁷

Asetusten edellyttämä vanha kaskimaiden syynimenetelmä ei ollut vielä 1760-luvullekaan ehdittäessä ulottunut Savoon eikä Karjalaan saakka. Täkäläisissä oloissa sitä pidettiinkin melko mahdottomana toteuttaa. Talojen maathan olivat kymmeninä kappaleina pitkin pitäjiä, joten maamiehen oli kaskeansa varten aina otettava huomioon tällaisia tilustensa sijaintipaikkoja. Sitä paitsi eri kaskilajitkin, ruiskasket, ohrakasket, kaura-, tattari- ja nauriskasket, vaativat kukin oman lajistansa maata, mikä niinikään oli aina muistettava. Itäsuomalainen viljantuotanto olikin jo tällaisten luontoseikkojen ja hajasävyisten maaolojensa vuoksi niin ahtaalla, että polttotilaisuuden hankkiminen vielä kaiken lisäksi viranomaiseltakin näytti Savossa vievän ilmeiseen kohtuuttomuuteen. Kaskimaiden syynipakko, jonka ahdistava puristus aiheutti esimerkiksi Pohjois-Hämeessä yhtämittaista harmia, olisikin ilmeisesti pahoin häirinnyt Savon viljantuotantoa ja heikentäessään siten talonpojan taloutta vaarantanut myös veropalkan nauttijan, virkamiesten, ja pappienkin elintärkeitä etuja.⁴⁸

Mutta vihdoin pyrki metsäasetusten ankaruus tunkeutumaan todenteolla jo Savonkin savuisille kaskimaille. Eräillä seuduilla valtakuntaa harjoitettu ”erinomaisen vahingollinen” kytöviljelystapa oli näet 1770-luvulle ehdittäessä alkanut erityisesti huolestuttaa hallitusta, ja samalla oli myös viertopuilla kaskeamiseen kiinnitetty entistä enemmän huomiota. Maaherra Ramsay kiersi keväällä 1771 savolaispitäjissä tarkastamassa niissä vallitsevia taloudellisia olosuhteita ja havaintojensa nojalla varoitti ankarimmin kaikkialla sekä kydöttämisestä että viertopuiden käytöstä. Tämän jälkeen ja eritoten eerikinretkellään 1775 Loviisassa maaherralta saamiensa tietojen nojalla kuningas vielä saman vuoden Savo-Karjalan verollepanoasetuksessa (7. §) kielsi jyrkästi kaikki tällaiset alkeelliset viljelystavat, joista kydönpolttoa harjoitettiin tosin vain paikka paikoin Savossa (vuonna 1771 esimerkiksi Sulkavalla, Puumalassa, Mäntyharjussa – mikäli näet tässä niinikään ei ollut kysymys vain viertämisestä) mutta viertopuiden käyttöä sitä vastoin koko maakunnassa.⁴⁹

Nyt nousi Savossa yleinen hätä ja levottomuus. Maanisällinen huolenpito oli taas kertaalleen osunut herpaisevana pistona suoraan maakunnan elinhermoon. Monet pitäjät ryhtyivät oitis (1775) hankkimaan maaherra Riddercreutzin kautta erioikeutta kaskitapojensa suojaksi. Vastauksessaan kuningas myönsikin 1777 anojille (Mäntyharju, Juva, Leppävirta ja Iisalmi sekä Hämeen puolelta Heinolan kappeli) oikeuden harjoittaa kaskiviljelystä vielä kolmen vuoden aikana kuitenkin ”kaikkea säästäväisyyttä ja hyvää taloudenpitoa noudattaen”. Viimeksi mainittuna vuonna Kuopion läänin maaherra Boije anoi vielä lähinnä Leppävirran ja Iisalmen puolesta asukkaiden toimeentulon vuoksi ja ”kehoitukseksi Pellon ja Niityn perkaamiseen”, että asukkaiden sallittaisiin tuulen kaatamia ja kuivuneita viertopuita käyttäen harjoittaa kaskeamistaan ainakin siihen saakka, kunnes isojako olisi saatu läänissä toimeenpannuksi. Vastaus tuli jo 1778, mutta se koski vain viiden vuoden lykkäystä kaskeamiskiellon alkamiseen, jopa niin, että nytkään ei enää kaskea saanut tehdä enempää kuin tynnyrinala manttaalia kohden ja että kasken jälkeen siihen oli heti ryhdyttävä tekemään peltoa ja niittyä. Myönnytys oli siis miltei merkityksetön, ja niinpä maaherra von Wright esimerkiksi vuonna 1781 kertoi hallitukselle rahvaan ”päivittäin” ahdistelleen häntä kysymyksillään, oliko heidän lupa kaataa kaskea vai ei, mihin maaherra ei kuitenkaan ollut katsonut voivansa selvää vastausta antaa, koskapa myöhemmät kaskivapausesitykset olivat yhä ratkaisua puuttuvina hautautuneina keskusvirastojen vihreisiin verkoihin. Vasta iisalmelaisten, joroislaisten ym. savolaisten jälleen vuonna 1784 hallitukselle toimittama kaskeamisanomus ja ikään kuin sen ponneksi saatu vuoden 1787 kato tuottivat Savolle ja Karjalalle vihdoin 1796 kaskeamisluvan, jonka nojalla maakunta sai jatkuvasti nauttia kaskeamiseen nähden suurempia oikeuksia kuin muut seudut Suomessa.⁵⁰

Kaski oli toistaiseksi perinyt voiton savolaisen käymässä sodassa hallitsevia metsänäkökohtia vastaan.

Mutta metsä- ja kaskinäkökohtien välinen ristiriita ei päättynyt Savossa suinkaan tähän. Niinpä taas vuoden 1851 metsäasetus korosti voimakkaasti metsien säästäväisen käytön tärkeyttä ja olisi siis sellaisenaan sovellettuna tuottanut kaskeavan maakunnan taloudellisiin oloihin sangen monisäikeistä häiriötä ja haittaa. Sen vuoksi, asetuksen 58. pykälän suotua kuvernöörille oikeuden esittää tarvittaessa kaskeamisrajoituksiin lievennystä, Mikkelin läänin savolaispitäjistä Sulkava, Puumala, Juva, Ristiina, Sääminki, Kerimäki ja Kangasniemi sekä Hirvensalmen kappeli ynnä Kuopion läänin kaikki pitäjät riensivät oitis kuvernööriensä kautta anomaan hallitukselta oikeuksia kaskiviljelyksen jatkuvaan harjoittamiseen. Tuloksena olikin sitten vuoden 1853 tärkeä poikkeussäännös, joka myönsi Kuopion läänin savokarjalaisille alueille ja Mikkelin läänin savolaispitäjille lievennyksiä metsäasetuksen kaskeamisrajoituksiin nähden aina vuoden 1872 loppuun saakka. Tämän mukaan Kuopion ja Mikkelin läänin savolaispitäjille suotiin oikeus kasketa kruununtiloilla 16 tynnyrin- 20 kapanalaa vuosittain manttaalia ja vastaavasti pienempiä aloja manttaalinosia kohden siten, että esimerkiksi kahdeksannesmanttaalin talo sai tehdä 5 tynnyrinalan kasken. Sitä vastoin, että muualla maassa viimeisen kaskisadon jälkeinen aitausvelvollisuus oli ulotettu kahdeksaan vuoteen saakka, se Savon osalta supistettiin vain kolmeksi vuodeksi. Karjalaitumen tarve tässä tietenkin oli savolaisten mielestä ollut metsän uudistumisen jouduttamista tärkeämpi. Niin olivat savolaistalonpojan kaskitouhut taas saaneet hartaasti toivotun työrauhan, ja tällä kannalla metsän ja kasken keskenäinen asema pysyikin sitten aikakauden päättymiseen saakka.⁵¹

Mutta kaskeamistarve ei koskenut suinkaan vain talonpoikaisväestön elinehtoja vaan yhtä suuressa määrässä myös savolaisen maaseudun säätyläistöä. Säätyläisenkin maatalous, lähinnä viljantuotanto ja karjanruokinta, perustuivat yhtä voittopuolisesti kuin talonpojan juuri kaskiin, ja Savossa oli hänenkin maanomaisuutensa ennen isojakoa pitkin pitäjiä hajallisina pirstaleina. Etäisillä ulkopalstoilla viljantuotanto ei voinut koskaan kehittyä pysyvää läsnäoloa vaativaksi peltoviljelykseksi, vaan se jäi jatkuvasti etupäässä kasken kannalle. Niinikään maalaissäätyläistön samoin kuin myös papiston virkatulojen – palkan – varma saanti oli heti joutuva hunningolle, kun veropalkkoja suorittavan talonpojan talouteen tuli häiriöitä. Kaskeamisen äkillinen lopettaminen tai vaikkapa vain vähäinen supistaminenkin olisi tällaisen häiriön kaikkein varmimmin aiheuttanut.

Tällaisten seikkojen vuoksi oli niinmuodoin säätyläisiäkin aina asiassa mukana, kun Savon talonpoika hankkiutui esivallalle kaskihuoliansa kantamaan. Esimerkiksi maaninkalaisten kaskeamisanomuksessa vuonna 1781 oli etummaisena Halolan hovin everstiluutnantti Georg Aminoff, Joroisten pitäjäläisten samanlaisessa hankkeessa 1784 kapteeni Stålhane, kangasniemeläisten vuonna 1794 toimitusvouti Gerhard Stierwald sekä useimmissa pitäjissä myös papit ja Savon suurissa kaskeamisanomuksissa 1770-, 80- ja 90-luvulla jopa kruununvoudit ja maaherratkin. Nimenomaan lääninhallitus tiesikin kyllä hyvin, että savolaisen turva oli juuri kaskessa ja siis – verovirastona – siinä sen omakin turva. Kuta kovemmin hallitus verotti maamiestä, sitä kovemmin tämä verotti metsää, ja Savon entisissä oloissa tämä verovastuun täyttäminen, verovaivaisuuden välttäminen, kävi vain kaskeamisen kautta päinsä.⁵²

”Kun kaskenpoltto kaikista rajoittavista määräyksistä huolimatta pysyi yleisenä viime vuosisadan loppupuoliskolle saakka” – MANNINEN päättelee Kangasniemen savolaisoloja syvältä selvittäneessä kirjassaan – ”voidaan tehdä se johtopäätös, ettei paikallisten viranomaisten puolelta oltu varsin innokkaita syytteitä nostamaan, vaan että ymmärrettiin talonpoikien vaikuttimet heidän kaataessaan kaskea maille, jotka oikeastaan kuuluivat kiellonalaisiin.” Kuvernööri von Kraemerin tietämän mukaan (1874) talonpoikaiset syynimiehet merkitsivät halukkaasti, ”kuten kokemus on osoittanut”, kaikenlaatuiset maat kaskeamiskelpoisiksi.⁵³ Mutta paitsi Savon asukkaiden omat edut ja heidän käsityksensä kasken, pellon ja metsän välisistä tärkeyssuhteista myös eräät kouraantuntuvat seikat heidän yleisissä maaoloissaan tukivat myöhäisiin isojaon jälkeisaikoihin asti tämän alkeellisen viljelystavan asemaa maakunnassa.

Nimittäin vielä senkin jälkeen, kun isojako oli jo käynyt maiden yli, talojen tilusmuodot monin paikoin ikäänkuin pakottivat maamiehen kaskiviljelystä edelleenkin jatkamaan. Isojaossa oli näet useinkin taloille mitattu tilukset kovin kapeina siekaleina, jotka saattoivat olla jopa puolentoista peninkulman pituisia ja niin kaitoja, että ääni ylti maakaistan laidasta laitaan (siv. 211). Tällaisilla tilamuodoilla ei esimerkiksi vuoden 1874 Metsäkomitean käsityksen mukaan muunlainen viljely ollut mahdollista kuin kaskeaminen.⁵⁴

Sitä paitsi koko savolaisen maatalouden rakenne ikäänkuin vaatimalla vaati pitäytymään vanhan polttoviljelyksen kannalla, ja tässä suhteessa karjataloudella tuli olemaan erittäin tärkeä merkitys, minkä viranomaisetkin hyvin tiesivät. Niinpä sekä kuvernööri von Ammondt että etenkin kruununvouti von Fieandt ja Joroisten Järvikylän isäntä Nils Grotenfelt pitivät kaskenpolttoa Savossa yhäkin välttämättömänä liittäessään lausuntonsa usein mainitun Metsäkomiten mietintöön vuonna 1874. Kuvernööri korosti tässä yhteydessä nimenomaan juuri karjan kesälaiduntamisen tärkeyttä, minkä hän arveli välttämättä edellyttävän kaskeamista,· koska vain siten metsälaitumet saatiin kasvamaan ruohoa. Ja tämä luvallinen tarkoitusperä karkoitti viranomaisen mielestä jopa metsän loppumisen pinttyneen pelonkin. Niinpä von Fieandt piti kaskiviljelyksen osuutta senaikaiseen metsänhaaskaukseen eteläisessä Savossa melko vähäisenä: ”Kieltämättä kaskeaminen on ennen isojakoa ollut eräillä seuduilla maakunnassa ylenmääräistä ja aiheuttanut melkoista metsänhaaskausta, ja vieläkin usein kasketaan sopimattomilla ja lain rauhoittamilla mailla, mutta yhtä varmaa on, että kaskenpoltto on isojakojen toimeenpanon jälkeen samassa määrässä vähentynyt kuin peltoviljelys on enentynyt, mikä Savossa on noin 30 vuodessa tullut moninkertaiseksi, niin että talot, jotka ennen sanottua aikaa saivat vain suurin ponnistuksin vieraista metsistä kotitarpeen polttopuut ja aidakset, nykyään eivät enää kärsi siinä suhteessa minkäänlaista puutetta, eikä kaskeamista mainituilla maaseuduilla enää harjoiteta niin ylenmääräisesti, että se kävisi metsää haaskaavaiseksi, koska kaskia ei polteta etupäässä viljantuotantoa varten vaan jotta tarvittava karjanlaidun saataisiin pidetyksi voimassa”. Edelleen von Fieandt kertoi Savon ukkojen käyneen jo tällöin niin tarkoiksi puutavarastaan, että käyttivät kaskiensa nokipuita poltto- ja aidastarpeikseen ja säästivät kaskeamiselta varsinaisen metsämaan järeätä tukkipuuta kasvamaan. ”Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tämä on nykyiseen aikaan yleisenä sääntönä Savon kaskiviljelyksessä”:⁵⁵

Karjatalous oli Pohjois-Savossakin samaan tapaan kuin etelämpänä kaskiviljelyksen viimeisenä tukena. Metsälaidunten ruohotustarve näet täälläkin ikäänkuin pitkitti kaskikautta yli sen kehitysvaiheen, missä tämä alkeellinen polttoviljelys olisi kyllä jo muuten – nimittäin viljantuotannon kannalta – päättynyt ja muuttunut peltoviljelykseksi. Joroisten Järvikylän viisas possessionaatti Nils Grotenfelt kertoi aikakauden lopussa näistä Pohjois-Savon kaskivaltaisista laidunoloista seuraavaa: ”Tosinhan laidunmaita voidaan parantaa muullakin tavalla kuin kaskeamalla, mutta se vaatisi työvoimaa ja pääomia monin verroin enemmän kuin maamiehen käytettävänä ylipäänsä on. Savon määrättömien ’hakamaiden’ ruohottumista on mahdoton saada kannattavasti aikaan muulla tavalla kuin kaskeamalla. Meillä on ihan liian paljon maata ja liian vähän työvoimaa voidaksemme hankkia mitään hyötyä omaisuudestamme, jos meidän on pakko kaikessa noudattaa sellaisten maiden esimerkkiä, joissa maanjakosuhteet, suotuisa ilmanala, karttunut rikkaus ja runsas väkiluku tekevät tehokkaamman maanviljelyksen mahdolliseksi”.⁵⁶

Jopa metsänuudistuskin, joka alkoi Savossa tulla viime vuosisadan puolivälin tienoilla etenkin valistuneimpain viljelijäin mailla käytäntöön, päästi vielä monin paikoin kaskitulet liekehtimään. Kruununvouti von Fieandt sanoi kaskeamisen olevan ainoan keinon saada ilman kustannuksia syntymään tiheää havupuutaimistoa niille metsämaille, jotka ennen isojakoa ja etenkin sen aikana oli hakattu tai kaskettu paljaiksi. Omistamansa Ristiinan Kylänlahden mailla hän olikin jo 1850-luvulla tällaista metsänuudistusta suorittanut: ”Olen antanut kerätä männyn ja kuusen siementä ja sillä keväisin kylvän kauran kera pienehköjä kaskia, joita tilan torpparit ovat saaneet tehdä kaljuuntuneille ja pensottuneille metsämaille, ja tuloksena on ollut tiheään sulkeutuneita ja tasaisia havupuutaimistoja kaikilla näin kylvetyillä mailla sitten kun niitä on pidetty kolme vuotta aidattuina viimeisen viljan jälkeen”. Metsä olikin ruvennut kasvamaan niin rutosti, että kruununvouti jo alkoi joutua laidunmaiden puutteessa uuteen pulaan. Vaikka kylvöheinän käytäntöön otto oli lisännyt talon rehuvarat kaksinkertaisiksi, karjantuotteiden määrä oli sittenkin vähentynyt niistä ajoista lukien, jolloin kesälaidun vielä ei ollut metsän vallassa. Ja niinpä oli kaski taas kiertymässä entiseen asemaansa Kylänlahden maataloudessa: metsälaitumiensa kohentamiseksi von Fieandtin oli luovuttava ”päähän pänttäämästään kaskivihasta” ja ryhdyttävä uudelleen ilman puunsiemenen kylvyä kaskeamaan sellaisia metsämaita, jotka olivat karjan laitumeksi sopivia. ”Se on Savon karjatalouden kohentamisen ehdoton edellytys”, korosti kaskiseikoissa paljon kokenut Ristiinan Kylänlahden herra. Pohjoisempana taas Joroisten Grotenfelt puolestaan piti ”miltei herjaavana pakottaa pettua syövä talonpoika kylvämään ja istuttamaan havumetsää – jälkeläistensä ravinnoksi”.⁵⁷ Näin taisteli kaski ja metsä asemastaan savolaisessa maataloudessa. Edellinen siinä kuitenkin vihdoin väistymään joutui. Oli tultu ajanvaiheeseen, jolloin kaskisavut yhä harvemmin hulmahtelivat Savon poutaisilta mäkirinteiltä. Maakunta alkoi jälleen tummentua tihenevän havumetsän peittoon.

 

Savon metsäisyyden ja metsättömyyden aste olikin aivan ratkaisevasti riippuvainen tässä kuvatuista maakunnan kaskiseikoista. Kaskenpolton pelätty ja todettu tuhoisa vaikutus metsävarojen määrään perustui lähinnä siihen epäsuhteeseen, mikä oli olemassa polttotiheyden ja metsän uudistumisen välillä. Kaskikiertojen vauhti näet pyrki yhtämittaa ehättämään metsänkasvun edelle. Metsät nuortuivat liiaksi, maa väsyi.

Metsän uudistumisessa oli kyllä – tietenkin maan ja metsän laadusta riippuen – eri puolilla maakuntaa jopa samassa pitäjässäkin melkoisia eroavaisuuksia. Esimerkiksi Säämingin Varparannan kylän Juhana Muinosen ”Varparannan nummi” kasvoi metsän 30 vuodessa, kun taas Kerimäen nimismiehen Brotheruksen talon Kupialan ”Nätermänselkä” ja ”Hiisjärvenaho” (kivistä hietamultaa) sekä ”Sammallahdenperä” (hieta- ja nummimaata) uudistivat metsän vasta 60 vuoden kuluessa – mikäli näet voidaan luottaa maanmittari Johan Löfbergin karttaselitelmän merkintöihin ja niiden pohjana olleisiin omistajan ja vieraidenmiesten ilmoituksiin. Tällaisia metsämerkintöjä on säilynyt paitsi mainituista pitäjistä myös Mäntyharjusta ja lisäksi joitakin Sulkavalta, kaikenkaikkiaan 522 arviointia.

Vanhan Suomen puolisissa verollepanomittauksissa 1780-luvulla näet arvioitiin muiden etuisuuksien muassa taloille kuuluvien kaskimaidenkin laatua niiden metsänuudistumista silmällä pitäen, toisin sanottuna sitä, kuinka monen vuoden kuluttua metsä oli kaskeamisen jälkeen taas siinä kunnossa, että se voitiin uudelleen kasketa. Puheen alaisista arvioinneista enimmät käsittivät useita metsäsaarekkeita, joten arviot siis koskevat melkoista suurempaa määrää erillisiä ”metsiä” kuin arviointien lukumäärä osottaa. Vaikka arviot tietenkin ovat sangen ylimalkaisia ja joka tapauksessa pyrkivät vain viiden vuoden tarkkuuteen, on kuitenkin syytä koota ne tässä tilastoksi, koska metsähistorian vähäisetkin lisät ovat erittäin tärkeitä entisajan kaskeavan Savon olojen ymmärtämiseksi.⁵⁸

Yleisimmin (70 % ) metsän siis arvioitiin näissä pitäjissä uudistuvan 35–40 vuodessa. Muista osista Savoa ei vastaavanlaista numeroainesta ole käytettävänä, koska rajan länsipuolinen verollepano ei ottanut kaskimetsän uudistumista, kasken kiertoaikaa, samalla tavoin huomioon kuin Vanhassa Suomessa. Ne hajatiedot, joita eri yhteyksistä on saatavana metsän uudistumisesta Savon muissa pitäjissä, valaisevat kuitenkin jonkin verran tätä alkeellisen viljantuotannon perusedellytyksiin ja Savon metsähistorian tärkeimpiin tekijöihin kuuluvaa seikkaa myös koko maakunnan kannalta. Niinpä Sulkavalta ja Puumalasta ilmoitettiin vuonna 1749 kiertoaika 20–30 vuodeksi, keskisestä kihlakunnasta, siis etupäässä Pohjois-Savosta, vuonna 1754 lehtimetsissä 15–20 vuodeksi. Huhdan jälkeinen kuusikko uudistui ”kerran miesmuistiin”, ja sama tieto on koko Savosta vuodelta 1755. Keskisestä kihlakunnasta kerrottiin 1759: ”kuusimetsät eivät ehdi uudistua miesmuistiin”, Pohjois-Savosta ilmoitettiin uudistuminen 1700-luvun lopulla 20–30 vuodeksi, hyötyisillä mailla 12–15 vuodeksi, Rautalammilla ruotsinajan lopulla 17–18 vuodeksi ja Böckerin kokoamien tietojen mukaan 1830-luvulla eri puolilla Savoa seuraavasti:”⁵⁹

Taulukon numerosarjojen ensi silmäykseltä ehkä hieman yllättävältä tuntuvaan rakenteeseen – esimerkiksi kivikkomaiden nopeampaan metsänkasvuun – ovat tietenkin vaikuttaneet eri maalajeilla vallinneet erilaiset puulajisuhteet. Hidaskasvuinen kuusi viihtyy savikkomailla. Kaikenkaikkiaan siis metsän uudistumista eli kasken kiertoaikoja koskevat tiedot vaihtelevat melkoisesti, mikä tietenkin johtuu paitsi tietolähteen luonteesta – esimerkiksi veroherroille oli näet hyvä ilmoittaa kiertoajat pitkiksi – ennen kaikkea myös maaperän laadusta. Itse maapohjan erilaisuus kuvastui siten kiertoaikojen vaihteluissa, ja kiertoalojen ahtaus tuntui kaikkein tukahduttavimpana siellä, missä maatkin olivat liiasta kaskeamisesta marroimmiksi muuttuneet.

Tämä metsämaiden kaikkialla lisääntyvä martous sai sitten, kun isojako oli vetänyt talojen hajatilukset yhtenäisiksi, viljelyskeskuksen vaiheille sykertyneiksi tiloiksi, Savossakin aikaan sen ihmeen, jota jo kokonaisen vuosisadan voimaton pykäläkomento ja taloudellinen valistustyö oli kiinteästi mutta turhaan vartonut: viljantuotanto siirtyi vihdoin täälläkin tykkänään metsästä kotiaukeille, kaskesta kiinteän pellon piiriin.

2. VILJELYSTILUKSET

Tietenkin kaski kuului viljelystiluksiin vain satunnaisesti, sen ohimenevän lyhyehkön ajan, minkä se antoi satoja ja minkä paloaita sitä suojeli karjan sorkkiin sotkeutumasta, siis maan laadusta riippuen pari tai kolme vuotta tai muutaman suven vielä siitäkin yli. Sen jälkeen, kun siitä oli viljasadot otettu ja ahoa pidetty vielä joitakin kesiä heinämaana, paloaita pantiin hajalle, ja vähin erin pensastuva kaskiaukea jäi sitten väljämaana kylän karjojen kaluttavaksi. Pelto sitä vastoin pysyi jatkuvasti aidassa. Asumapaikan likitienoilla sijaiten siitä oli jo alunalkaen tullut kiinteä viljelystilus.

Nyt on ensimmäinen kysymys siinä, mikä osuus kaskella ja pellolla on tässä kuvattavana kautena ollut savolaisten entisessä maataloudessa. Jotain, vaikkakohta melko epämääräistä valaistusta toki tähänkin seikkaan on vanhoista papereista saatavana.

Jo vuoden 1664 maakirjasta saattaa päätellä, että Savossa oli pelto­alaa ylimalkaan erittäin vähän, eikä tilanne seuraavankaan vuosisadan kuluessa siitä paljoa muuttunut. Isonvihan aikana meni sitten tuo vähäinenkin peltoviljelys ihan rappiolle. Vuonna 1726 Itäisen tutkijakunnan jäsenet kertoivat esimerkiksi Suur-Savon oloista tässä suhteessa seuraavaa: ”Asujaimet ovat sodan ja etenkin ryssän valtakauden aikana – kuten he väittävät – tarvittavien hevosten ja lannan puutteessa heittäneet entisten kotipeltojensa ja niittyjensä asiaankuuluvan hoidon niin tyystin tykkänään hulhavalle, että muutamia kapanaloja lukuun ottamatta kaikki muut paikat ovat varsinkin autio- ja vapaavuotistiloilla päässeet kasvamaan erilaista tiheää metsää ja pensaikkoa, joten niitä hädin tuskin enää entisikseen tuntee.” Sitä vastoin kaskenpoltto oli vain yltymistään yltynyt.⁶⁰

Tietenkin sellainen tilapäisyys, jona hevosten vihanaikaista ja -jälkeistä vähäisyyttä ja monin paikoin jopa täydellistä puuttumista on pidettävä, vaikutti osaltansa siihen, että peltoalaakin silloin oli Savossa kovin niukasti. Mutta pellon vähäisyys jatkui maakunnassa vielä pitkät ajat eteenkin päin. Syyt olivat näet paljon syvemmällä kuin sodan tuottamien tilapäishäiriöiden yhteydessä. Pellon niukkuuden ja kasken runsauden syitä etsittäessä ja niitä hallitukselle esitettäessä viranomaiset tavallisesti johtivat edellisen jälkimmäisestä tai päinvastoin ja joutuivat siten oikopäätä kehätodistelun satimeen. Eikä viittaus lannankaan puutteeseen peltoviljelyksen vähäisyyttä perusteltaessa vienyt tavallisesti pitemmälle kuin vanhaan tuttuun syysuhteen ketjuun: pellon puute johtui lannan puutteesta, lannan puute karjan puutteesta, karjan puute niityn puutteesta, niityn puute saamattomuudesta. Mutta toisaalta taas savolaisen peräänantamaton pitäytyminen alkeellisen, tavatonta uutteruutta, raadantaa ja taitoa kysyvän kaskiviljelyksen kannalla todisti päivänselvästi sitä, ettei niityn puutteen perimmäisenä syynä voinut olla rahvaskansan velttous eikä työpakoilu vaan jokin muu, toisaalta pelto- ja niitty- toisaalta taas kaskiseikkoihin vaikuttanut yhteinen alkusyy.

Tämän kaskivaltaisuuden ja niityn niukkuuden sekä siitä karja- ja lantaseikkojen kautta pellon puutteeksi kiertyneen maataloudellisen epäkohdan alkusyynä ei ollut suinkaan maamiehen alkeellisuus tai vireyden puute, vaan sen sai syntymään aikaisemmin jo laveasti kuvattujen (siv. 153) Savon maaolojen panema ankara pakko: kaukaisia hajatiluksia, peninkulmien takaisia ulkopalstoja ei voitu muulla tavalla käyttää viljantuotannon hyväksi kuin kaskeamalla, johon myös maaperäedellytykset – moreeni – olivat Savossa jo alunalkaenkin olemassa. Ajanmittaan oli jopa niin, että kotitilusten ahtautta koskevasta valituksesta päätellen peltoviljelys oikeastaan olikin jo alueellisesti tavoittanut sen laajuuden, mihin tällaisissa maaoloissa oli edes mahdollista yltää. Maaherra Boije kertoi vuonna 1776 Kuopion läänistä, että vanhojen asumatilusten jaoissa vanha pelto oli enimmäkseen haaskautunut pihatantereiksi ilman että uutta oli ”ollenkaan” tehty tilalle. Näin ahdasta oli sekä asutuksen että pellon oleminen kotipalstoilla isojakoa edeltäneissä Savon maaoloissa.⁶¹ Niinmuodoin olikin koko muu viljantuotanto pantava toimeen ulkotiluksilla – siis juuri kaskeamista käyttäen.

Kun näin oli, kun kaskivaltaisuuden ja pellon vähäisyyden syyt piilivät tässä samassa tekijässä, ei pellon lisääntyminen eikä kaskikulttuurin vähittäinen surkastuminen saattanut aikaisemmin alkaa kuin verkkaan edistyvät isojakotoimitukset loivat pitäjissä uusia edellytyksiä järkiperäisemmän maatalouden kehittämiselle. Niinpä tässä ei ole ollenkaan tarpeen ryhtyä kertaamaan niitä jatkuvasti samasanaisina toistuneita tietoja savolaispeltojen vähäisyydestä, joita kruununvoudit pitkin 1700-lukua lähettivät maaherralle ja maaherra puolestaan hallitukselle. Vuoden 1746 kertomuksessa maaherra mainitsi pellon määrän olleen saman kuin 1664.⁶²

Se suhteellisen vähäinen peltoalan lisäys, mikä Savossa on Isonvihan jälkeisajoista 1770-luvulle tultaessa tapahtunut ja josta nimismiehet ja kruununvoudit toimittivat lääninhallitukseen kaavamaisuudessaan tunnetusti epäluotettavia tietoja, liittyi lähinnä talonhalkomisten yhteydessä tapahtuneeseen uusien asumatilusten perustamiseen. Kruununvouti Martini tätä tästä johtunutta lisäystä erittäinkin vuoden 1754 kertomuksessaan korosti: ”Talonhalkomista koskeva asetus on lisännyt pellon alaa, koska asukkaat ovat koettaneet saada uuden asumapaikkansa yhtä hyvään ellei parempaankin kuntoon kuin vanhan”.⁶³ Mutta vielä vuonna 1771 ylisen kihlakunnan, siis maakunnan eteläosien, kruununvouti Masalin vakuutti vanhaan tapaan peltojen vähäisyyttä ja tämän valaisemiseksi kertoi olevan ”useita rustholleja ja parhaitakin talonpoikaistaloja, joissa ei ole enempää peltoa kuin kahden, kolmen tai neljän tynnyrin vuotuiskylvöön”. Osalla taloista ei ollut hänen tietämänsä mukaan asumatontin lähettyvillä edes tarpeeksi maata pelto- ja niittyalan laajentamista varten.⁶⁴

Mutta nyt, vuosisadan lopulle tultaessa, oli vihdoin Savonkin viljelysoloissa ehditty ajankohtaan, jolloin maakunnan peltoseikat joutuivat lopullisesti uuteen vaiheeseen ja jolta on jo saatavana jonkin verran täsmällisempääkin tietoa savolaistaloissa tapahtuneesta pysyväisesti viljellyn tilusalan lisäyksestä.

Vuoden 1775 Savon verollepanoasetukseen näet sisältyi kohta (8. §), joka vapautti sanotun vuoden puolivälistä lähtien raivatun peltoalan tykkänään verosta ja pani niinmuodoin maanmittarit merkitsemään nautintaselitelmiinsä kapanalan tarkkuudella ne ”vanhat” pellot, jotka oli tehty ennen mainittua ajankohtaa, ja ne ”uudet”, jotka oli raivattu sen jälkeen.⁶⁵ Näin syntyneistä tilusalamerkinnöistä ei tosin saada tähän koko maakuntaa koskevia läpileikkauslukuja, koskapa tiedot – mikäli niitä on säilynyt – hajaantuvat eri vuosille ja vuosikymmenille sen mukaisesti, milloin isojako- ja verollepanomittaukset ovat missäkin kylässä ja jakokunnassa sattuneet toimitettaviksi. Mutta eri puolilta maakuntaa poimitut esimerkitkin – kun niitä on edustavan runsaasti koottuna – valaisevat edes jonkin verran sitä, mihin kehitysvaiheeseen Savon peltoviljelys oli 1700-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alkupuolella ehtinyt. Maanmittarin virkaohjeiden muutoksista johtunut karttaselitelmien rakenteellinen kirjavuus ja eräiden merkintöjen ilmeinen virheellisyyskin pakottaa tässä toistaiseksi tyytymään täystilaston puutteessa ainoastaan esimerkkeihin, toisin sanottuna vajaatilastoon eli tällä aukeamalla olevan asetelman valaisemaan kuvaan Savon peltoaukeiden entisistä vaiheista.⁶⁶

On selvää, että mainitun verollepanoasetuksen myöntämä ”uuden pellon” verottomuus vaikutti melkoisesti Savon peltoalan lisäykseen olletikin kun samoihin aikoihin toimeen pannun isojaon tulos, nimittäin hajallisten kaukotilusten korvaaminen yhtenäisillä tilamuodoilla, tarjosi aivan uudenlaiset edellytykset kontupeltojen levittämiseen vanhan vainioalueen ulkopuolelle. Maareformin ja verotuspolitiikan vaikutukset näkyvät sangen kuvaavina esimerkiksi Iisalmen Kauppilanmäen viiden talon ja Pyöriän kylän neljän talon peltotilusten lisäyksessä: parissakymmenessä vuodessa (1775–1794) syntyi taloille uutta peltoa yhteensä miltei tasaluvuin sama määrä – 47 tynnyrinalaa – kuin siihen saakka oli saatu peltoa muokatuksi 1600-luvulta lähtien (1664: 2 tynnyrinalaa). Kymmenessä vuodessa (1775-1785) Iisalmen Haapajärven kahdeksan taloa lisäsi peltoa noin puolet (14 tra 29 kpa) ennen vuotta 1775 tehdyn pellon määrästä (28 tra), ja Nissilän kylän kolmessatoista talossa oli uuden pellon lisäys vajaassa parissakymmenessä vuodessa (1775–1793) 27 tynnyrinalaa eli 37 % vuoteen 1775 mennessä muokatun vanhan pellon määrästä, 74 tynnyrinalasta. Maakunnan koko peltoviljelys oli tullut tykkänään uudelle kehityskynnykselle: isojakojen edistyessä ja kotitilusten samalla väljentyessä pellonraivauksen pysähdys päättyi yhtärintaa savolaistaloissa jopa niin, että pohjoispitäjissä lisäys oli voimakkaampaakin kuin etelämpänä. Tällaisen suuntansa saaneena kehitys jatkui sitten edelleenkin aikakauden lopulle saakka. Savon pappilatalouden piirissä – siis maataloudellisen edistyksen eturintamassa – peltoala lisääntyi vuoteen 1829 mennessä 490 tynnyrinalaksi. Tässä tarkoitettuja pappiloita oli 44 kappa}etta, joten savolaispappilan keskimääräinen peltoala oli siis vuonna 1829 noin 11 mittatynnyrinalaa eli osapuilleen 5 hehtaaria.^66a

Tästä Savon taloushistorian tärkeimmästä kehityskaaresta, kaskiviljelyksen vähittäisestä surkastumisesta 1800-luvun kuluessa ja peltoviljelyksen voimistumisesta, saadaan eri viranomaisten antamien kertomusten nojalla melko selväpiirteinen vaikka tosin enimmältä osalta luotettavaa numerotarkkuutta vaille jäävä kuva. Vuosisadan alussa kaskiviljelys oli vielä sekä maakunnan etelä- että pohjoisosassa väestön tärkein elinkeino, Kuopion läänissä tosin ”lähinnä karjanhoidon jälkeen”, joka taas eteläisissä pitäjissä oli ”huonolla kannalla”.⁶⁷ Seuraavalta ajalta, 1830-luvulta, tarjoaa Böckerin maataloudellinen tilastoaines – joka tosin on melko täydellisenä säilynyt nimenomaan Savon osalta mutta jota siitä huolimatta sen epätarkkuuden takia on erittäin varoen käyteltävä – kaski-, pelto- ja suoviljelyksen keskenäisistä levinneisyyssuhteista pitäjittäin ja viljalajeittain seuraavan asetelman esittämän kuvan:⁶⁸

Eräät ilmeiset epätarkkuudet, jotka melkoisesti vähentävät Böckerille lähetettyjen numerotietojen luotettavuutta, kuten esimerkiksi ilmoitus että Ristiinassa kaikki kaura muka tehtiin peltoon kun taas naapuripitäjissä Mikkelissä ja Hirvensalmessa siitä 60–75 prosenttia kylvettiin kaskeen, oikeuttavat tekemään esitetystä tilastosta vain eräitä aivan ylimalkaisia päätelmiä. Niinpä kaikkien kihlakuntien suhdeluvut viittaavat yhtäpitävästi siihen, että suo ei ollut vielä tällöin saavuttanut edes pellon saati kasken asemaa tärkeimmän viljalajin, rukiin, tuotannossa. Ohran ollessa koko maakunnassa voittopuolisesti yhä peltoviljaa sen nojalla ei voida eri viljelystapojen yleistä levinneisyyttä valaista. Sama koskee osaksi myös kauraa, joka eritoten Rantasalmen kihlakunnassa oli vielä suureksi osaksi kaskiviljaa.

Böckerin tilastoaineksen valaisema kehityspyrky jatkui sitten hitaasti mutta suuntaansa muuttamatta edelleenkin. Parinkymmenen vuoden kuluttua, 1850-luvulla, kaskenpolton sanottiin olleen ”jotain merkitsevän” enää vain Savossa ja Karjalassa. Erään vuonna 1851 toimitetun laskelman mukaan kaskisatojen määrä suhtautui pelto- ja suoviljelyksiltä saatuihin satoihin esimerkiksi⁶⁹

Juvaa lukuun ottamatta suurin osa viljasadosta saatiin siis mainituissa pitäjissä jo pelto- ja suoviljelyksiltä. Mikkelin läänin kuvernööri saattoikin seuraavalla vuosikymmenellä ilmoittaa hallitukselle, että ”samassa määrässä kuin metsämaat ovat huvenneet, isojako edistynyt ja saatu päätökseen sekä pelto- ja suoviljely saanut yhä enemmän jalansijaa, sitä mukaa on myös mainittu alkeellinen viljelystapa, kaskenpoltto, tosin vielä täysin loppumatta, asteettain supistunut vahinkoa tuottamattomaan vähimmäismäärään. Läänin monilla erittäin kivisillä mailla on sellaisia alueita, joissa tavallisen maanviljelyksen harjoittamista on tätä nykyä pidettävä mahdottomana, ja kun sellaiset maat käsittävät miltei kokonaisia pitäjiä kuten Puumalan, osia Ristiinasta, Mikkelin ja Mäntyharjun pitäjät ja monia muita, on selvää, että asukkaat siellä pitäytyvät vielä vanhaan ja ainakin heidän mielestään ainoaan mahdolliseen tapaan hankkia tarvittavat viljavarat ja ennen kaikkea karjalaitumia. Kun nyt se ajankohta – nimittäin vuosi 1873 – alkaa olla käsissä, jolloin Hallituksen etenkin kruununtiloille myöntämää laajennettua kaskeamisoikeutta tullaan supistamaan, on syytä pelätä, että siitä koituu suurelle osalle koko Savoa puutteen ja kurjuuden aika, mikäli näet kaskeamisrajoitus pantaisiin järkähtämättömän ankarasti toimeen. Sen takia myös minä” – ymmärtäväinen kuvernööri lääninsä arkoja viljelysoloja ikään kuin suojellen vakuutti – ”alamaisesti olen sitä mieltä, että muutoksen on tapahduttava vähitellen ottaen huomioon väestön totunnaistavat ja välttämättömät tarpeet sekä luonnon panemat pakkoehdot. Olen niinikään varma siitä että kaskiviljelys, joka on jo yhtämittaa supistumassa, täten melko lyhyen ajan kuluessa on häviävä olemasta enää koko Savonmaan oloihin kuuluvana Kainin merkkinä.” Kuopion läänistä taas kuvernööri toimitti samoihin aikoihin hallitukselle sellaisen ”ilahduttavan tiedon”, että tämän alkeellisen maanviljelyksen harjoittaminen oli ”ainakin vähenemässä”. Vuonna 1861 oli Kuopion läänin – tässä siis karjalaispitäjät mukaan luettuna – kaskialojen määrä arvioitu 2.250 hehtaariksi, jota vastoin se vuodesta 1866 vuoteen 1870 mennessä supistui seuraaviin hehtaarilukuihin, joita tosin ei tietenkään voida pitää täsmällisinä alamäärinä: 1.925 ha/1866, 1.890 ha/1867, 1.740 ha/1868, 1.720 ha/1869 ja 1.242 ha/1870. Luetelluista kaskialoista suurin osa kuului kuitenkin Pohjois-Karjalan pitäjiin, jossa kaskeamista harjoitettiin kuvernöörin tietämän mukaan vielä siihen aikaan enemmän kuin muualla Kuopion läänissä.⁷⁰

Tällaisella kannalla, ajan mukaan yhä ripeämmin supistumassa vaikkei tosin suinkaan vielä olemattomissa, oli Savon ikivanha viljelysmuoto sen kauden päättyessä, jota tässä on kuvattu.

Kasken yhtämittaa vaihdelleista tilusaloista on tietenkin mahdotonta esittää edes senkään vertaa numerotietoja kuin pellon pinta-alasta. Joitakin lukuja on tässä kuitenkin ehkä vielä syytä mainita, jotta saataisiin valaistusta lähinnä siihen, minkä verran kaskikelpoisia tiluksia oli talojen kokonaistilusalaan verrattuna. Niinikään on mielenkiintoista todeta vuotuisten kaskikylvösten arvioituja määriä varsinaisen kaskeamiskelpoisen maan kokonaistilusaloihin verrattuna.⁷¹

Niinpä Mäntyharjun pitäjän Jänikselän (nyk. Jäniskylän) ja Korpilahden kylien kahdeksan talon kaskitiluksia oli vuonna 1780 kaikkiaan 3616 tynnyrinalaa, niissä joutomaita 2292 ja siis hyödyllistä kaskialaa 1329 tynnyrinalaa. Mainitun kokonaiskaskialan (3616 tra) katsottiin kestävän 31 tynnyrinalan vuotuisen kylvön, toisin sanottuna ja uusin mitoin ilmaistuna: 15.5 hehtaarin vuotuinen kylvöala vaati 664.5 hehtaaria hyödyllistä kaskialaa eli, jotta vuosittain voitiin jatkuvasti tehdä yhteensä 15.5 hehtaarin laajuinen kylvös, piti kaskialueita olla näissä taloissa tarjona joutomaineen 1808 hehtaaria. Kaski saattoi siis näillä seuduin vuosittain nousta vain 0.9 prosenttiin kaskimaiden kokonais­alasta. Tämä vuotuisen käyttöalan hämmästyttävä vähäisyys johtui ennen kaikkea tietenkin metsän uudistumisen hitaudesta ja kaskimaihin aina sisältyneistä runsaista impedimenteistä, joutomaista. Mainittujen Jänikselän ja Korpilahden kylien metsän sanottiin uudistuvan keskimäärin kerran 45 vuodessa. Kun näissä kaskimetsissä laskettiin olevan, kuten mainittu, 2292 tynnyrinalaa (1146 ha) joutomaita, voitiin siis käyttökelpoisestakin alueesta (664.5 ha) vuosittain kasketa vain 2.3 prosenttia, mikäli näet haluttiin pitää huolta siitä, että kaskettavaa metsää oli jatkuvastikin tarjona.

Nämä numerotiedot, jotka jotakuinkin täsmällisesti pyrkivät ilmaisemaan kaskiviljelyksen perin hankalasti arvioitavaa ”voimaperäisyyttä”, on otettu esille erään rajantakaisen maanmittarin, Gabriel Indrenin, laatimista asiakirjoista vuodelta 1780. Venäjän viranomaisten näihin aikoihin suorittamat verorevision valmistelut koskivat näet myös niitä Savon lieveseutuja, jotka olivat Turun rauhassa joutuneet Vanhan Suomen puolelle. Tarkoitusta varten maanmittarit arvioivat sikäläisten talojen tiluksia ja antoivat karttaselitelmissään monenlaisia tietoja tilojen talouksista, maiden laadusta ja tilusaloista. Tällaisia tietoja on säilynyt muutamilta seuduilta eteläisestä Savosta, Mäntyharjusta, Sulkavalta, Säämingistä, Kerimäeltä. Eräissä suhteissa niiden voitaneen katsoa yleisemminkin valaisevan 1700-luvun lopulla vallinneita Suur-Savon kaskioloja, joten tiedot on syytä koota tässä seuraavalla sivulla olevan asetelman rakenteiseksi tiivistelmäksi:⁷²

Talojen kaskitiluksista siis melkoinen osa laskettiin joutomaiksi. Vaikkakohta arvio paikkapaikoin tuntuukin sangen kaavamaiselta – esimerkiksi maanmittari Stråhlmanin merkitessä Sulkavan talojen kaskimaista järjestänsä tasan puolet käyttökelvottomiksi – voitaneen mainittua joutomaiden määrää (noin 50 % ) kuitenkin pitää vallinneita tosioloja osapuilleen vastaavana. Muualtakin Savosta saatavat – ja luontevammin vaihtelevaiset – luvut ovat näet samansuuntaisia. Nekin osoittavat, että suhteellisen vähäistä osaa kaskimaiksi merkityistä ja niinä pidetyistä tiluksista voitiin käyttää viljantuotannon hyväksi. Kun sen lisäksi kaskimetsiä oli yritettävä säästää jatkuvankin käytön varalle, käy kyllä hyvinkin ymmärrettäväksi se tavattoman vähäinen hyötyala – noin pari prosenttia varsinaisten kaskitilusten määrästä – minkä talo saattoi vuosittain käyttää metsäviljan tuotantoon.

Niinpä, kun isojako vihdoinkin pani maaolot paremmalle tolalle ja vielä verohelpotuksillakin pellonraivaukseen nimenomaan houkuteltiin, kaskirauniot, joutivat nyt jo myös Savossa sammaloitumaan, ja pelto pääsi oikeaan asemaansa tämänkin maakunnan uudistuvassa maataloudessa.

 

Niitty on pellon äiti – sen tiesi vallan hyvin kaskitouhuissansa uurastava savolainenkin mutta joutui jo kerrotuista syistä heittämään tämän puolen maataloudestaan lähes tykkänään hulhavalle. Mäntyharjun Lyytikkälän Haukiniemestä ilmoitettiin 1777: ”Niityt ovat niin huonot, että hevonen hädintuskin saadaan heinillä talven yli. Laidun on ihan kehnoa.” Niinikään myös Mäntyharjun Jänikselän ja Korpilahden isoissa kylissä oli sangen vähän niittyä vuonna 1780. Suot, joista kyllä olisi voitu muuten niittyä tehdä, olivat veden vaivaamia ja pahoja ojittaa. Sitä vastoin täällä sanottiin laidunmaata, kaskiahoja ja -lehtoja olevan riittävästi. Pieksämäen Vilhulan lohkokunnan rehuoloista taas kerrottiin 1794: ”Vuoteen 1770 saakka ei näillä taloilla ole ollut mitään mainittavaa niittyalaa, vaan väki on kerännyt rehuvaransa kaskimailta, joita on pidetty viljan jälkeen kahdesta kolmeen vuoteen aidattuina”, ja samanlaisia tietoja on myös Pieksämäen Surnumäen isosta jakokunnasta, jossa – maanmittarin tosin liian kaavamaisen merkinnän mukaan – vuoteen 1770 mennessä ”ei ole ollut yhtään niittyä”.⁷³ Esimerkkejä voitaisiin luetella eritoten maakunnan eteläosista pitkältikin, ja sama koski osaksi myös sen pohjoisia pitäjiä.

Tämä niityn surkea asema yhteisen kansan kaskivaltaisessa talonpidossa oli eritoten viranomaisten mutta myös joskus maataloudellisesti valistuneemman muunkin säätyläisen – lähinnä kai sellaisen, jonka ti­lusten sijainti ja koko sattuivat niittyharrastuksia suosimaan – ainaisten valittelujen aiheena. Maaherrat ja kruununvoudit siitä selostuksissaan yhtämittaa kertoivat, eikä epäkohdan syyksi heidän mielestään niinkään voitu panna luonnonolojen kalseutta kuin maamiehen omaa saamattomuutta ja synnynnäistä vanhoillisuutta; Vain kurilla ja valvonnalla – arveltiin – saattoi talonpojan tässä niittyseikassakin saada hereille ja hänen heinävaransa karttumaan runsaammiksi.

Sangen kerkeä olikin entisajan viranomainen puuttumaan rahvaanmiehen taloudenpitoon paitsi hyvää tarkoittavine neuvoineen myös asetusten sallimalla rankaisuoikeudella uhaten. Esimerkiksi vuonna 1751 samoin kuin myös 1759 Savon alisen kihlakunnan kruununvouti Meinander – itse kova soiden ja niittyjen raivaaja – ehdotteli maaherralle, että koska siellä päin maakuntaa oli vielä jonkin verran niittymaiksi sopivia alueita tarjona, olisi talonpojat asetuksella pakotettava niittytiluksiaan laajentamaan, ja samalla hän ’kertoi, että käräjillä oli jo pantu monelle sakkoja huonosta niityn hoidosta. Samoihin aikoihin Savon keskisestäkin kihlakunnasta, siis lähinnä Pohjois-Savosta, valitettiin, että talonpoikaa oli ihan mahdotonta saada noudattamaan esivallan taholta satavia taloudenhoidon ohjeita ja lisäämään niittyjensä tilusalaa. Talonpoika vain yksikantaan selitti, etteivät Tukholmasta tulevat neuvot sopineet näillä seuduin seurattaviksi. Savon maaherranvirasto taas puolestaan toimitti valtiopäiville ehdotuksen, että talonpoika pantaisiin asetuksen voimalla tekemään vuosittain määräala niittyä lisää ja että niskoitteleva isäntä saataisiin muitta mutkitta häätää tilaltansa sellaisen tieltä poikkeen, joka mainitun ehdon täyttäisi. Tämä niittyseikkoja alati hätäilevä valittelu samoin kuin myös talonpoikaa kovakouraisesti holhoava neuvonta jatkuikin sitten viranomaisten ehdotuksissa ja kertomuksissa yksitoikkoisen vuolaana pitkin koko 1700- luvun, eikä tarvitse muuta kuin vilkaista tuomiokirjojen sakkoluetteloita älytäkseen, että he tosiaan tekivät joskus täyttä tottakin halustaan taluttaa talonpoikia järkiperäisemmän niittyviljelyksen harrastukseen.⁷⁴

Niityn huonoutta näin jatkuvasti valitettiin ja yhtä yleisesti myös sen riittämättömyyttä. Valtiopäiväkertomusta varten antamissaan tiedoissa Savon ylisen kihlakunnan kruununvouti Masalin sanoi vielä vuonna 1771 enimpien talojen, jopa rusthollienkin, korjaavan kesässä korkeintaan 12–14 kuormaa heiniä ja monien vain kuorman tai pari. Vuonna 1791 oli Pieksämäen Surnumäen 15.000 tynnyrinalan suuruisen jakokunnan kymmenessä talossa yhteensä vain 33 tynnyriualaa niinsanottua vanhaa, siis ennen 1775 raivattua, niittyä, ja samanlainen niukkuus oli edelleen olemassa Pohjois-Savossakin.⁷⁵

Viranomaisten antamissa tiedoissa näkyy kuitenkin jo vuosisadan puolivälistä lähtien merkkejä myös siitä, että niityn tilusala oli toki vähin erin lisääntymässä. Arviot tuntuvat yhtäkaikki niin summittaisilta, että niihin ei sinänsä voida luottaa eikä tässäkään niitä enempää käsitellä kuin vain lyhyesti todeta, että Savon maaherranvirasto ilmoitti kihlakunnista saamiensa tietojen nojalla niityn lisäyksen koko maakunnassa olleen vuosina 1747–1751 100 kuormanalaa, vuosina 1751–1755 400 ja 1755–1759 340 eli siis kolmessatoista vuodessa (1747–1759) 840 heinäkuorman korjuuala. Osaksi näihin lienee jo sisältynyt suoviljelmiäkin, jotka aikansa viljaa tuotettuaan olivat jääneet, kuten kaskiraiviotkin, jälkivihantana heinälle. Kruununvouti Martinin ilmoittamaan vuosien 1766–1769 niittytilusten lisäykseen, 170:een kuorman­alaan, sisältyi myös suoraivioita, ja Rantasalmen osalle tuli lisäystä noin 35, Leppävirran 18 ja Kuopion pitäjän 115 :kuormanalaa ynnä Iisalmen pitäjän 15 kapanalaa, kun taas Joroisten ja Kerimäen niittyalan lisäys sinä aikana muka oli ihan lamassa.⁷⁶ Sekä niityn lisääntymistä että sen puutetta koskevat viranomaisten tiedot tuntuvat selvästikin kovin summittaisilta ja siis epäluotettavilta, mikä on vaivannut kruununvoutien ja eritoten nimismiesten taloustilastollista viisautta myöhäisiin aikoihin asti.

Luotettavamman tiedon tästä niittyalan lisääntymisen laadusta tarjoaa toki tilasto, joka jälleen voidaan perustaa Savon verollepanomittausten yhteydessä syntyneisiin maanmittarien karttaselitelmiin. Kuten edellä selostettua ”uuden pellon” lisäystä vastasi näet myös vuodesta 1775 lähtien raivattua ”uutta niittyä” verovapaus, joka niityn kohdalla laskettiin kuitenkin vain puolesta määrästä uudisniittyä mutta siitä huolimatta velvoitti maanmittarit merkitsemään karttaselitelmiinsä täyden raivion määrän. Aukottoman numeroaineksen puutteessa on tässä taas tyydyttävä vain vajaatilastoon, mutta jo sekin melkoisesti valaisee 1700-luvun lopulla vallinnutta savolaisen niitynraivauksen tilaa ja suhteellisen vähäistä vireyttä.⁷⁷

Niukankin niittyalan huonouden syynä viranomaiset pitivät tietysti lähinnä sen huonoa hoitamista. Heidän selostuksistaan käy jatkuvasti ilmi, että Savon niityt olivat kauttaaltaan luonnontilassa, suuri osa veden ja sammalen vaivaamia mättäikköjä ja pajukot niissä aina vireästi versomassa. Niittyjä ei tietenkään lannoitettu, eikä niitä myöskään virkistänyt minkäänlainen vuoroviljelyksen yritys, kuten joillakin seuduilla esimerkiksi Ruotsin puolella jo 1700-luvun lopulla vähäisessä määrässä tapahtui.⁷⁸ Erityisen suurta vahinkoa niityille sanottiin koituvan siitä, että nälkiintynyt karja päästettiin liian varhain kevättuoreita nurmikkoja sorkillansa survomaan. Vielä aikakauden lopulla (1864) esimerkiksi ’Mikkelin Wiikko-Sanomissa nimenomaan tästäkin seikasta huomautettiin. Muuan maatalouden kohentaja – E. J. Möller – siinä kertoi Etelä-Savon kurjista niittyoloista ja neuvoi maamiestä näin­ikään: ”Mikkelin läänissä on yleisenä tapana että jo aikaseen kewäillä ja samassa heinänteon jälkeen lasketaan eläimet niityille. Mutta tämä tapa on aiwan sopimaton etenkin pehmytperäsille niityille. Sillä se wento maa ja heinän arka juuri siten poletaan ja sotketaan piloille, ja siitä seuraa että niityt ei kaswa muuta kun mättäitä ja sammalia, ja ainoasti muutamia kowia saraheinijä siellä ja täällä. Mättäät taas alkaa kohta kaswaa pajupensaita ja puitakin, jotka imeewät niitystä woiman pois, ja estääwät auringon säteitä maata lämmittämästä ja kuiwaamasta. Tämä on syynä että läänimme niityt owat enimmäksi osaksi metsiksi muuttuneet.”⁷⁹

Eritoten vetisyys olikin Savon niittyjen pahimpana haittana. Niinpä maakunnan vanhoihin niittyoloihin – ja rehuseikkojen kautta siis koko karjatalouteen – on vaikuttanut sangen huomattavasti veden pintakorkeuden vaihtelu erittäinkin Saimaassa ja myös pienemmissä järvialtaissa. Vedenkorkeuden vaikutus perustui ennen kaikkea toisaalta kevät- ja kesätulvien toisaalta taas rantaniittyjen ruohonkasvun väliseen aikasuhteeseen. Pohjois-Savo oli tässä kohden ilmeisestikin Etelä­Savoa hieman edullisemmassa asemassa. Tulvavedet näet ehtivät parahiksi valua yläjärvistä etelään, kun pohjoisten pitäjien rantaniityillä rehevin ruohonkasvu kevätkesästä alkoi. Varkauden kapeikko, Huruksen kurkku, kerkesi niellä suunnattomat määrät pohjoisten järvien liikavesiä niinä ratkaisevina touko- ja kesäkuun viikkoina, jolloin karja pääsi kesäruokinnalle ja tulevan talven rehuvara rantamailla karttui. Mutta alempana Savossa – hajatiedoista päätellen Joroisten tienoilta eli Haukiveden latvoilta lähtien – pohjoisten järvien kylmät kulkuvedet olivat kovana kiusana vielä silloinkin – kesäkuun lopulla – kun maamiehellä alkoi jo olla viitakkeen aika käsissä. Tämä siivoamattomista koskisaheista, perimmältään ehkä Imatran liian niukasta kevätnielennästä, koitunut Savon järvitulvien haitta on ollut koko maakunnan karjataloudessa ja siitä johtuen eritoten myös voikaupassa sangen tärkeä ja niinmuodoin tässä erityisesti vielä esimerkeillä näkyviin nostettava tekijä.

Niinpä Savon kruununvoudit kertoivat vuoden 1756 ankaran tulvakesän vesioloista monia seikkoja, jotka valaisevat oivallisesti tulvien, rantaniittyjen ja rehunsaannin välisiä yhteyksiä. Kruununvouti Martini ilmoitti keskisestä kihlakunnasta – siis Pohjois-Savosta – maaherralle kesäkuun puolivälissä veden nousseen ja jatkuvasti nousevan järvissä tavattomasti, ”niin että tuskin entisinä suurina katovuosinakaan sellaista tulvaa nähty on”. Syksyllä hänellä oli kuitenkin jo paljon parempia uutisia tiedossa. Vesi oli tosin kohonnut lähes kolmen kyynärän verran tavallisten kesien pintakorkeudesta, mutta oli kuitenkin jo ennen heinäaikaa ehtinyt valua Iisalmen, Kuopion ja Leppävirran pitäjien läpi etelään käsin, ”niin että nämä pitäjät ovat voineet korjata niittynsä, jotka tulvan alta selvittyään ovat työntäneet niin hyvästi ruohoa, että tämän vuoden heinäsato voidaan arvioida kolmanneksen paremmaksi kuin lähimpien edellisvuosien sato on ollut. Mutta Joroisista, Rantasalmelta sekä Kerimäen ja Säämingin pitäjien ruotsinpuolisista osista tämä vesi ei ole ehtinyt valua alas, vaan lainehtii yhä lähes parin kyynärän tulvana useimmilla järvenrantaniityillä, ja siitä on ollut seurauksena se, että osa maamiehistä on näissä pitäjissä menettänyt koko heinäsatonsa aina 50:een, 60:een jopa 100:aan kuormaan asti, toiset taas puolet sadosta, ja vain muutamien voi arvioida menettäneen ainoastaan kolmanneksen, niitä lukuun ottamatta, jotka asuvat niin etäällä, ettei heillä ole ollenkaan niittyjä järvien rannoilla.” Samaa tulvasurkeutta valitti sinä kesänä tietenkin myös alisen kihlakunnan kruununvouti Meinander lähinnä Sulkavan ja Puumalan pitäjien osalta. Miesmuistiin ei sellaista veden paljoutta ollut nähty, ja kun myös kruununvouti Masalin lähetti ylisestä kihlakunnasta, Suur-Savon puolesta, samanlaisia tietoja rantaruohikkojen turmeltumisesta, huomaa tulvan olleen kiusana koko eteläisessä Savossa.⁸⁰

Tällainen toisina kesinä lievempi toisina pahempi järvitulvien haitta, josta yhtenään kuului valituksia, oli tietenkin koko maakunnan yleisvitsauksena pohjoisia pitäjiä myöten, vaikka tosin eteläiset vesien kulkusuunnasta johtuen kärsivät enemmän. Pohjois-Savossa olivat eritoten Nerkoo, Vianto ja Tomperi niitä ahdasnieluisia kapeikkoja, jotka salpasivat tulvavesiä varsinkin iisalmelaisten kiusaksi. Asken kuvatun tulvakesän (1756) aikoina oli Viannonkoskea puhdistettu, mutta ajanmittaan se taas madaltui. Niinpä esimerkiksi syksyllä 1795 pohjoisjärvien tulva oli tavattoman korkea ja seuraavana keväänä ”suorastaan peloittava” aina kesäkuun lopulle saakka, joten noin 50 kyläkuntaan, pahimmin tietenkin Ii-, Kilpi- ja Haapajärven sekä Poro- ja Onkiveden ympäristöjen asukkaat kärsivät suuria vahinkoja heinämaillaan ja suoviljelyksillään. Sen vuoksi päätettiin Iisalmessa yhteisvoimin – mies savulta sanottujen vesien rantakylistä – perata uudelleen jo 40 vuotta koskemattomana ollut Viannonkoski ja samalla puhdistaa muutkin vesien kulkua kuristavat pitäjän virrat, Nerkoo ja Tomperi, jota paitsi Kilpi- ja Tikankosken ympäristökyläläisten oli perattava omat väylänsä. Syksyllä 1796 piti töihin ryhdyttämän, ja niitä johti vääpeli Fogman. Järvitulvat haittasivat vesipitäjiä aikakauden loppuun saakka, mutta etenkin 1800-luvun alkupuolella.⁸¹

Monista edellä esitetyistä tiedoista kuultaa niityn niukkuuden ja huonouden takaa näkyviin se savolaisen maatalouden tärkeä piirre, että kaski oli joutunut samalla tavalla keskeiseen asemaan heinäsaaliin antajana kuin viljasadonkin. Tässä suhteessa onkin Savon rehuoloista saatavana 1700-luvulta lähtien jo melkoisesti tietoja, joista päätellen karjan kesäruokinta tapahtui etupäässä juuri kaskiahoilla, äskeisten paloraivioiden rehevissä jälkiruohoissa ja helakoissa kaskilehdoissa. Kylien karjamaina – mutta ei muussa suhteessa – yhteisillä väljälaitumilla paimenet ja koirat pitivät kesät kaiket elukoille komentoa ja koettivat mahdollisuuden mukaan niitä pedoilta suojella. Vuodelta 1749 on Sulkavalta ja Puumalasta olemassa tietoja, jotka valaisevat selkeästi tätä niityn vähäiseen heinänantiin kaskiruohikoista saatua lisää. Eräässä taloudellisessa kertomuksessa näet selostetaan näiden pitäjien rehuoloja seikkaperäisesti tähän tapaan: ”Laidunta sanotaan olevan sekä soilla että kasketuilla mailla. Hakamaita ei näissä pitäjissä mainittavasti ole, koska talonpoika ei katso niiden aitaamisen kannattavan eikä tällaisiin toimiin kaskitöiltänsä keväisin eikä kesäisin aikaa liikenevän. Niittyjä on vähän, vain vaivainen tilkku asuma-aukean laidassa, sen ympärillä aita, aidakset honkaa, kaksipantaiset seipäät närettä. Niittoon käytetään väärävarsiviitaketta, joka on [terältään] hivenen verran pitempi ruotsalaista sirppiä, ja sellaisella työvälineellä kahta puolta lyöden mies niittää puoli tynnyrinalaa päivässä. Ruoho kuivataan poutasäällä luokoina mutta muuten haasioissa ja ajetaan sitten suojiin. [Myös] ulkopalstoilta, entisiltä kaskiraivioilta, korjataan heinää. He kasaavat heinät pirtteihinsä eli tupiinsa rukoihin, joita sitten pöyhivät siksi, kunnes heinä on läpeensä kuivaa. Niityt kasvavat karkeata takkuheinää, osaksi myös apilasta.”⁸² Niitty- ja kaskiheinien jatkoksi kerättiin tietenkin talon vaiheilta tarkkaan sirpillä kaikki piennarheinä, nippuja, ja lisäksi lehdeksiä, vihkoja, eritoten lampaiden rehuksi, ja tällä kannalla maakunnan rehuolot pysyivät sitten myöhäisiin aikoihin, tässä kuvattavan kauden lopulle saakka.

Mutta tällöin oli jo kylvöheinäkin tekemässä tuloaan Savoon ja sellainen ihme tapahtumassa, että vanha pelto tieten tahtoen heitettiin heinää kasvamaan.

Maanviljelysseurat tekivät jo 1860-luvun alkupuolella tätä uutta tapaa maakunnassa tunnetuksi. Suur-Savoon, Mikkelin läänin maanviljelysseuralle, oli pyhäinmiesten päiväksi 1864 tulossa Saksasta timotein, apilaan, puntarpään ja kastikkaansiementä seuraavana keväänä kylvettäväksi, ja heinän viljelemiseen yllyttäen oikein numerotiedoilla pyrittiin osoittamaan, miten rahansaalis oli tynnörin kylvöalasta paljon, suurempi heinän kuin viljan kasvussa: ”Tarkastetaanpas nyt kumpanen kaswu on ewukkaampi.
– Heinä oli kylvetty ruissänkeen, jota ei tarwittu koskea ennen heinäntekoaikaa. Sen niittämiseen mäni 6, kuiwoomiseen ja latoon panemiseen 8, yhteensä 14 päiwätyötä, jotka makso 1 m. 40 p. kappale, eli yhteensä 19 m. 60 p. Jos nyt siihen luetaan 75 kuormaa sontaa a 40 p. kuorma, niin se tekee 30 m. Wetoon luetaan 3½ hewospäiwä-työtä, jotka maksaa 2 m. 40 p. kappale eli yhteensä 8 m. 40 p. Kaikki kustannukset tekee siis 58 markkaa. Ja kun tämä hywä, woimakas ja makea heinä on luettawa 60 pennin arwoseksi joka leiwiskä eli 750:estä leiwiskästä yhteensä 450 markkaa, niin on puhdas saalis kysymyksessä olewasta ruistynnerin alan heinän kaswusta 392 m.
– Rukiin kaswuun olisi maa waatinut kolmikertasen kynnön, ja joka kyntöön olisi männyt 3 hewois päiwä-työtä. Kahdesti karhitsimiseen olisi yhteensä männyt 4 hewois päiwä-työtä. Sontaa olisi männyt saman werran kun heinäkaswuun. Leikkuu 80:elle kuhilaalle (22 lyhdettä kussakin) tekisi 10 naispäiwä-työtä a 1 m. 20 p. kappale. Riiheen wetoon mänee wähintäin 1 hewospäiwä. Ahtamiseen mänee 1 waimopäiwä. Puimiseen ja puhdistamiseen saattaa männä 5 waimopäivää. Kustannukset tekisi siis yhteensä 91 m. 20 penniä. Tulo olisi: 10 t. rukiita 220 m., 7 mittaa olkia 42 m., ja 4 t. ruumenia 5 m. 60 p., eli yhteensä 267 m. 60 p. Puhdas saalis ruiskaswusta on siis 176 m. 40 p. – Kun tähän lisätään: että heinä tekee pellon murakaksi: että heinän sänki, jota ei sunkaan ensimäisenä ja toisena kesänä saa syöttää, sill’aikaa kuitenkin kaswaa paraan ja mawukkaamman äpäreen, jota tarpeen mukaan woidaan niittää ja pitää yöruokkona kiintonaisille eläwille: ja että kaswu kolmantena kesänä, jollon se on tarpeeksi juurtunut, eikä siis pahene eläimien talluusta, antaa ihanimman, lähellä olewan ja woimakkaan ruokamaan; niin ei voida muuta kun innokkaammasti kehottaa maamiehiämme heinän wiljelemiseen.”⁸³

Samantapaisia laskelmia tehden myös maanviljelyskoulun opettaja Antti Manninen kehoitteli vuonna 1860 Pohjois-Savossa maamiehiä heinänkylvyyn: ”Heinän kasvattaminen pellossakin ja sen nojalla perustettu parempi karjanhoito olisi, varsinkin Suomen pohjoisemmissa osissa, paljon edullisempi pelkkää jyväviljan kasvattamista. Heinä sietää meidän kovia ilmojamme peremmin kuin jyväviljat ja juurikasvut. Antaa myös työn suhteen paljoa suuremman voiton. Kuin 3-jakoinen eli jyväviljelys antoi kolmessa vuodessa voittoa 15 rpl 50 kp tynnyrinalalta, niin tekisi se 8:ssa vuodessa 41 rpl 33 kp. Kahdeksanjakanen eli heinäviljelys siis voittaa 48 rpl 17 kpk. Tämä voitto tulee siitä työn ja muiden kustannusten vähyydestä, joka seuraa heinän viljelystä. Ei esim. tarvitse sontaakaan panna kuin kerran 8:kssa vuodessa.”⁸⁴ Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin heinä pääsi yleisesti Savon vanhoilla peltoaukeilla viljelyskiertoon mukaan. Yhä keikkui väärävarsi kepeästi luonnonniittyjen mättäiköissä vielä silloinkin, kun jo uudenaikaiset koneet säkättivät savolaisten heinäpelloilla. Luonnonheinä on kaikkialla ollut kylvöheinän lisänä karjan talviruokinnassa ihan viimeisiin aikoihin asti.

 

Suoviljelyksen oireet olivat Savossa periytyneet jo Isonvihan takaisilta ajoilta, mutta eritoten 1700-luvun puolivälin vaiheilla tämä edistyneemmän maanviljelyksen muoto alkoi maakunnassa levitä.⁸⁵ Niinpä vuodelta 1763 on olemassa yksityiskohtaisia tietoja savolaisten suoviljelyksistä kruununvoutien ottaessa maaherran kehoituksesta niihin aikoihin selvää siitä, oliko kihlakunnissa maamiehiä, ”jotka kivirakennuksia tekemällä tai muilla peltoviljelyksen parantamiseksi toimeen pannuilla hyödyllisillä raivauksilla itsensä yleisesti tunnetuiksi ja palkintoa ansaitseviksi tehneet sekä siten rahvaskansalle esimerkkeinä edellä käyneet ovat”. Kävi selville, että alisessa kihlakunnassa suoviljelyksiä oli tehty Juvalla 41 tra 4 kpa (eniten, 4 tra, Kankaan nimismies Asikainen), Puumalassa 39 tra 18 kpa (eniten, 7 tra, Rokansalon Ierikka Ropponen) ja Sulkavalla 81 tra 8 kpa (eniten, 33 tra, kruununvouti Johan Vilhelm Meinander) eli siis yhteensä koko kihlakunnassa 162 tynnyrinalaa suoviljelyksiä. Enimmäkseen mainitut raiviot olivat avaruudeltaan tynnyrinalan kokoisia. Ylisen kihlakunnan kruununvouti Masalin puolestaan kertoi lähinnä omista viljelyssaavutuksistaan, joista innostuneina ”lähes sata taloa tässä [Mikkelin] seurakunnassa on alottanut suoviljelyksen noin vuodesta 1760 lähtien”. Suot olivat hänen tietämänsä mukaan laadultaan sellaisia, että tynnyrin kylvöala hyvin viljellyssä suossa vastasi ”aina” kahta tynnyrinalaa pellossa. Täsmällisiä raivauslukuja hänellä ei kuitenkaan ollut maaherralle ilmoitettavana, ja keskisen kihlakunnan kruununvouti Martini puolestaan tyytyi lyhyesti vain toteamaan, että hänen virkapiirissään ei ollut ketään, joka olisi tehnyt itsensä ansiolliseksi puheen alaista palkintoa saamaan.⁸⁶ Mäntyharjulle suoviljelys oli tullut Pommerinsodan aikana ja levinnyt sieltä sitten naapuripitäjiinkin.⁸⁷

Suon viljelemisen harrastus maakunnassa sitten yhä vain lisääntyi. Maaherra Ramsayn tehdessä vuonna 1773 tarkastusmatkan Savoon todettiin esimerkiksi Ristiinassa, että talonpojatkin – säätyläisten esimerkkiä noudattaen – olivat edellisvuosina asiassa ahkeroineet. Monilla olisi viljelystapaan ollut kovaakin halua, mutta pahana haittana tässä oli se, että suot olivat yleensä jakokuntien yhteisiä, niin että heti, kun joku jakokunnan osakkaista ryhtyi suota viljelemään, toiset osakkaat manasivat yrittäjän käräjiin, jolloin viljelys tikahtui siihen. Suo puski halmeille hallaa mutta pahemmin toki savolainen naapurikateus. Sitten oli yhtenä esteenä vielä lisäksi ennen isojakojen toimeen panemista suotilustenkin – kuten kovankin maan – saarekkeinen sijainti.

Useimmissa savolaispitäjissä oli kuitenkin jo tällöin (1773) suoviljelykset saatu kohtalaiseen alkuun, niin että seuraavan vuosisadan alkupuolella maaherra Langenskiöld saattoi hallitukselle ilmoittaa niiden käyneen ”varakkaampien antaman esimerkin mukaan” jo niin pidetyksi viljelystavaksi, että vain muutamia seutuja lukuun ottamatta Heinolan läänissä, siis maakunnan eteläosissa, oli tuskin yhtään maamiestä, joka ei olisi soiden avulla yrittänyt talonpitoansa kohentaa.⁸⁸ ”Eritoten on soiden ja rämeiden viljelysinto näinä viimeksi kuluneina kymmenenä vuotena” – rovasti Gottlund kertoi Juvalta 1816 – ”huomattavasti lisääntynyt. On tultu vakuuttuneiksi sen hyödyllisyydestä, ja monet talot, joiden asukkaat aikaisemmin olivat rutiköyhiä, ovat siten nousseet hyvinvoiviksi.”⁸⁹ Kaskimetsien ankara puute levitti viljelyksiä soille eteläisissä pitäjissä vireämmin kuin maakunnan pohjoisosissa, Kuopion läänissä, jossa metsien suurempi runsaus piti viljantuotantoa kauemmin kasken varassa, metsässä.

3. VILJELYSTEKNIIKKA

Kaskiviljelyksen tekniikkaa on tämän teoksen aikaisemmassa niteessä jo 1700- ja 1800-luvunkin osalta niin paljon selostettu, että tässä ei ole aihetta enää asiaa pohjiansa myöten penkoa. Nyt sopii lyhykäisesti kerrata vain se, mitä muuan 1700-luvun talouskirjailija, savolaisten kaskiseikkojen oiva tuntija Stephan Bennet, pani Kuopiossa paperille vuonna 1791 kotimaakuntansa silloisista kaskeamistavoista. ”Kuivan maan kaskeaminen” – Bennet kertoi – ”tapahtuu Savossa lähinnä kahdella eri tavalla nimittäin 1:o Yli-Palona, jota Norrlannissa sanotaan ’Kaadoksi’ (Fall) ja jota käytetään kaikenlaatuista järeintä sekametsää kasvavissa erämaissa niiden ollessa vielä kaikkein raaimmassa tilassaan ja alettaessa niitä vasta viljelyskelpoisiksi maiksi valmistaa, sekä 2:o Kaskena eli ruotsinkielen varsinaisesti tarkoittamana ’Polttona’ (Sved), joka tehdään jo aikaisemmin Yli-Paloina kaskettuihin paikkoihin, kaskiviljelyksen vastaisille kiertoalueille.”⁹⁰

Tässä Bennetin kertomuksessa on tiiviisti kuvattuna kaskiviljelyksen kaksi päämuotoa nimittäin viljelysvaiheissa aikaisempi ylipalo eli huhta ja senjälkeinen varsinainen kiertävä kaski, joka metsäkiertoviljelykseksi kehittyneenä tavoitti tänä savolaisen kaskiyhteiskunnan viimeisenä kautena teknillisesti korkeimman asteensa. Ylipalojen kaato kävi nyt tietenkin yhä vähäisemmäksi järeän alkumetsän hupenemistaan huvetessa, ja kepeämpien lehtojen kiertoviljelykseksi kehittynyt kaskeaminen valtasi savolaistalouksissa vastaavasti aivan hallitsevan aseman. Kaskeaminen tapahtui tässä kehittyneimmässä muodossaan järjestelmällisesti kuin pellon vuoroviljelys konsanaan, ja savolaismaisemiin se jätti jäljen, joka toi mieleen pelilaudan säännölliset ruutukuviot. Ylipalon jälkeinen maa kasvoi rehevää lehtimetsää ja kuului – Bennetin kertoman mukaan – ”siitä hetkestä alkaen suureen kaskikiertojärjestelmään, joka tekee kierroksen vähintään 20:ssa, enintään 30:ssa vuodessa kaikenkaikkiaan, vaikka hyötyisillä mailla voidaan kylläkin uudelleen kasketa jo 12:ntena ja 15:ntenä vuotena, ja sellaisen järjestelmän varassa kaskiviljelys pysyy itseksensä pystyssä saman piirin puitteissa ilman että siihen tarvitsee käyttää suurempaa aluetta tai sillä hävittää enempää metsää kuin kerta kaikkiaan alussa – siis ylipalon vaiheessa – siihen tarkoitukseen on ilman vahinkoa ja mielenhaikeutta määrätty. Jos metsä saa seistä 40 vuotta kaskeamatta, on uudelleen ryhdyttävä ylipaloon.”⁹¹

Lähinnä metsän säästämisen vuoksi kiinnitettiin tänä aikana ylemmältä taholta huomiota nimenomaan myös näihin kaskiyhteiskunnan viljelysteknillisiinkin seikkoihin. Sanottiin olevan huonompaa ja parempaa kaskeamistapaa. ”Ajattelevaisin rahvas” käytti jälkimmäistä, ja siihen kuului esimerkiksi se, ettei kaskea poltettu kuumimpana kesäaikana lukuun ottamatta äsken mainittuja karkeita huhtamaita ja soita. Polttamalla kaski niin varhain keväällä, että vain maan pinta oli vasta ehtinyt hieman kuivahtaa ja viemällä tuli ripeästi raivion yli saatettiin estää ruokamullan liika palaminen. Tuli silloin vain nuolaisi ruohoa ja marjavarvukon latvaa. Taitava kaskenraataja ei tyytynyt 1700-luvun lopulla enää vanhaan tapaan ainoastaan karhilla silittelemään palon mustunutta jälkeä vaan kynti kaskensa heti polton jälkeen palosahroilla kuin pellon konsanaan. Näin sekoittui hieno palotuhka laihaan maahan, ”joka kynnöstä, ilmasta ja puunkantojen hiestyksestä varsinaisesti hedelmälliseksi käy” – kuten muuan kaskenpolton asiantuntija 1760-luvulla selitti – ”niin että puolta pienemmästä kylvöstä korjataan aina runsaammin viljaa kuin peltokylvöksestä”.⁹²

Eniten sanomista metsänsäästännän saarnaajilla oli talonpojan kaskitavoissa seunoilla polttamisesta eli kasken viertämisestä. Kun näet viertopuiksi oli muualta otettava nuorta tukkimetsää, pyrki puun haaskaus siis seunoja käytettäessä leviämään itse kaskiraivion ulkopuolellekin, varsinaiseen tarvepuumetsään. Mutta vesikesinä vierto oli ihan välttämätön, sillä muuten ei paloa saatu syntymään, ja sitä paitsi varhain keväisin kärvennettävät ohrakasket, rieskamaat, oli niinikään viertopuilla poltettava, mihin kylläkin haaskautui paljon nuorta metsää.⁹³

Kun etenkin 1700-luvulla ja vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa savolainen sai pääosan viljasadostaan kaskista, on toki helppo huomata, miten arka kohta juuri tämä polttovaihe oli hänen koko talonpitonsa kannalta. Niinpä etenkin mainitut vesikesät olivat tässä suhteessa sangen turmiollisia. Muutamat umpimähkään poimitut maininnat seikkaa hyvinkin valaisevat. Kuopion läänissä 1817: ”Sade teki mahdottomaksi kaskien polton.” Vuonna 1818: ”Kaskia ei voitu polttaa runsaiden sateiden vuoksi.” Heinolan lääni 1821: ”Koko kaski- ja suoviljelys mahdotonta yhtämittaisten sateiden takia” jne. Kehittyneimmilläänkin alkeellinen viljelystekniikka, ukkojen kaskiviisaus, jäi oikuttelevan luonnon armoilla voimattomaksi. Kaiken polttoviljelyksen pahin haitta, sade, olikin, kuten tuonnempana satoseikoista kerrottaessa tulee vielä tarkemmin todettavaksi, kaskitöiden arkaan vaiheeseen sattuessaan kadon tuottajana vaarallisempi kuin halla. Mutta usein toki polttovaihe saatiin luonnon omia merkkejä vireästi tarkkailemalla parahultaisiin poutapäiviin sovitetuksi ja päästiin kasken kyntöön, karhintaan ja siivoamiseen käsiksi.

Kaskea ei saanut koskaan kyntää syvään. Maan pinta vain revittiin sahroilla kevyesti rikki, mutta siitä oli kylläkin pidettävä huolta, ettei repimätöntä kohtaa – piellosta – kynnökseen jäänyt. ”Kynnä kaski köykäisesti mutta tarkkaan”, moni savolaisukko neuvoi poikaansa, ja usein metsähalmeen sanottiinkin maakunnassa turmeltuneen juuri siitä syystä, että tämä yksinkertainen ohje oli unohtunut. Muutamin paikoin esimerkiksi Pielavedellä, Nilsiässä, Hirvensalmella, ei edes tällaiseen pintakyntöönkään ryhdytty, vaan oli tapana toimittaa vain ns. valekyntö sellaisilta kohdilta kaskea, mistä tuuli pyrki lennättämään tuhkaa pois. Toisin paikoin taas tyydyttiin vain kasken siivoamiseen. Usein se myös karhittiin.

Lieneekö vanhanaikaisen maatalouden vuotuisessa työkierrossa ollut muuta niin malttia vaativaa vaihetta kuin mainittu kaskimaan moitteeton kyntäminen? Maa oli rajuista joka askeleelta, kiviä ja kantoja kaikkialla. Hieman kumarassa kulkien hevostansa väliin hoputtaen väliin peruuttaen mies milloin kohotteli milloin painoi sahran kynsiä vastuksia väistellen ja tuhkaista maata kivien lomasta tavoitellen. ”Eipä tiedä, miehenkö vai hevosen kärsivällisyyttä ihailisi enemmän” – Gösta Grotenfelt mietti näitä kaskitöitä katsellessaan  ”kun he siinä auringonpaahteessa vakaasti ja verkkaan kulkevat kivistä, kuoppaista, juureikasta paloa kiusanansa kärpäset ja paarmat. Jos siinä mies tai hevonen sattuisi liikaa intoutumaan, kävisivät kyntöneuvot oitis kiveen tai juureen ja särkeytyisivät, mutta vaikka olen epälukuisia kaskia nähnyt kynnettävän, en toki koskaan tällaista kommellusta”.⁹⁴ Jo kauas kuului kaskikynnökseltä kyntäjän mekastus – se polvesta polveen opittu, hiljaiselle hevoselle tarittu äkeä tora, joka perinnäistapana ja itsekullekin tuttuna syyskesän kuultavana on jatkunut vielä peltokynnöissäkin ja varmasti jatkuu aina siihen saakka, kunnes hevonen häviää traktorin tieltä: ptru, ptru takasi, likivako, likemmä, etkö vejä, sekös perkele, kiänny!

Kun palo oli saatu kaikin puolin kuntoon; se pantiin aitaan ja kylvettiin. Arvattavasti paloaita oli 1700-luvullakin enimmäkseen sitä tilapäisluontoista kevytrakenteista tyyppiä, jota seuraavalla vuosisadalla esimerkiksi Joroisissa sanottiin suomusaidaksi, Nilsiässä tampsiaidaksi ja joka Savossa tavallisesti tehtiin pitkistä kaskiriu’uista pitkostelat aidan suunnassa poikkitelat ristikkäin aidasrakoihin pistettyinä tyvet maassa paloaidan selkäpuolella.⁹⁵ Näin tuntui kaikessa kaskiviljelyksen tekniikassa palon kaadosta paloaitaan asti näennaisen alkeellisuuden alla sangen pitkälle kehittynyt tarkoituksenmukaisuus. Vain kuokka ja sahran kynnet kykenivät kivien lomasta tuhkaista maata tavoittamaan, vain raudoittamaton risukarhi keikkui kyllin kepeästi kaskimaiden kivikoissa, vain vähätöinen paloaita oli kaskihalmeen suojaksi tarpeen, koskapa se kuitenkin jo ennenpitkää jouduttiin panemaan hajalle ja nurmiahot taas heittämään karjan sorkkiin väljämaaksi.

Tässä vain näin lyhyesti kerrotuille kaskiviljelyksen muodoille oli ominaista eritoten kaksi seikkaa: sen viljelystekniikka oli läpikotaisin kansanomaista, ja nämä rahvaan itsensä keksimät ja polvi polvelta pa­rantelemat työmenetelmät oli tänä viimeisenä kautena, ennen savolaisen kaskikulttuurin 1800-luvulla alkanutta surkastumista, kehitetty niin pitkälle kuin alkeellisen polttoviljelyksen tarjoamat mahdollisuudet suinkin sallivat. Tykkänään toisenlainen oli sitä vastoin sen viljelystekniikan kehitys, joka tapahtui maakunnan peltoviljelyksessä. Siinä oli kaikkein näkyvimpänä piirteenä kaskiyhteiskunnan ulkopuolelta, ensin suoranaisesti viranomaisten taholta, myöhemmin lähinnä Suomen Talousseuran ja lisäksi aikakauden lopulla perustettujen Savon maanviljelysseurojen kautta tuleva vaikutus. Suureksi osaksi tämä vaikutus alkoi tuntua yhteisen kansan oloissa säätyläistalouksista saadun esimerkin avulla. Kaskitalouden työmenetelmien kehittäjänä oli ollut rahvas, peltotalouden sitä vastoin oli yhä enenevässä määrässä oleva säätyläinen ja ylhäältä käsin tietoisesti johdettu maataloudellinen valistustyö.

Lukuisat talonkatselmuspaperit, viranomaisten kertomukset ja muut tietolähteet ilmoittavat miltei yhtäpitävästi, että savolaiset hoitivat pieniä peltotilkkujaan 1700-luvulla teknillisiin mahdollisuuksiinsa nähden sangen hyvin, eikä niinmuodoin erään turkulaisen latinanprofessorin – Hassel, respondentti Johan Velin – vuonna 1751 esittämää tietoa, että ”vaikka pellot Savossa ja Karjalassa sekä osassa Hämeenmaata ovat pieniä, ei niitä kuitenkaan asianmukaisesti hoideta”, voitane pitää muuna kuin huolimattoman esimiehyyden torkahtaessa akateemiseen väitöskirjaan pujahtaneena virheenä.⁹⁶ Tietyt maasto- ja maalajierilaisuudesta johtuneet eroavaisuudet itäisen ja läntisen Suomen viljelystavoissa saattoivat tietenkin helposti johtaa pitämään holtittomana maataloutena sellaisiakin viljelyksen muotoja, jotka oikeammin olivat vallitsevissa luonnonoloissa kaikkein tarkoituksenmukaisimmat.

Näitä olivat esimerkiksi savolaispeltojen vanhat sijaintiseikat ja niistä johtunut ojituksen puute. Savolainen teki peltonsa mieluimmin suvea vasten, sellaiseen paikkaan, missä pellon rinta loivasti vietti etelää ja länttä kohti eli savolaisittain sanottuna ”luvepuolelle” mäkeä. ”Luodetta” oli näet melkein kaikki muu paitsi itäinen ja pohjoinen suunta. Talon paikka oli enimmäkseen mäen korkeimmalla kohdalla ja sitten mäkirinteissä pellot. Näistä savolaisen pellon kallistumista saattaa joskus tavata jopa asiakirjallisiakin tietoja, kuten Mäntyharjun pitäjän Jäniskylän, Korpilahden, Lyytikkälän, Luhtasen ja Halmeniemen kylien rintapelloista, joiden asema on tunnettu ja joita oli kaikkiaan 140. Näistä oli 1770- ja 1780-luvulla etelän-lännen puolisilla rinteillä 52 (37 %), idän-etelänpuolisilla 26 (19 %) mutta vain 20 (14 %) itää ja länttä pohjoisempaan suuntaan kallistuvilla rinteillä eli siis 56 % suvi-, 14 % muilla rinteillä ja loput joko ”joka suuntaan viettävällä” (12 %) tai tasaisella maalla (18 %) . Mitään odottamatonta ei tietenkään ole siinä, että rinnepellot olivat mäkisessä Savossa enemmistönä – mainitussa numeroaineksessa 82 % – tasaisen maan peltojen määrään verrattuna, mutta osittain tässä kuvastuu myös se maakunnan vanhoihin viljelysoloihin kuulunut seikka, että savolainen pitkät ajat ikään kuin kaihtamalla kaihtoi tekemästä peltoa tasaiselle maalle. Samanlaista peltojen rinnemaa-asemaa suosittiin myös Rautalammilla, josta pitäjän rovasti Thomas Grönlund kertoi vuonna 1800 Suomen Talousseuralle, että ”peltojen sijainti on kaikkialla korkea ja enimmäkseen etelän puolelle viettävä”. Talotkin siellä olivat harvoin muuanne rakennettuja kuin mäkitöyräille.⁹⁷

Tästä peltojen rinneasemasta johtui se Savon oloissa aivan yleinen viljelystekniikan yksityiskohta, että peltoja ei yleensä ojitettu. Kun J. Lagus vuonna 1756 professori Kraftmanin esimiehyydellä väitti karjalaisten pitävän ojankaivuuta ”alentavana työnä, josta he vähät välittävät”, saattoi tämän sovittaa yhtä hyvin savolaisiinkin, koskapa eräs toinen väitöskirjan tekijä, Johan Velin, viittä vuotta aikaisemmin yksikantaan oli selittänyt, että Savossa ei ollut yleensä mitään ojia.⁹⁸ Suurin piirtein samanlaisella kannalla Savon ojitusolot pysyivät sitten seuraavallakin vuosisadalla. Niinpä Böckerin tilastojen 1830-luvulta tarjoamat tiedot kertovat, että Mikkelin läänin savolaispitäjissä ei ollut muualla ojitettuja peltosarkoja kuin jonkin verran Joroisissa, Juvalla, Kangasniemessä, Mäntyharjussa, Ristiinassa ja vähän Heinävedellä. Pohjois-Savossa taas, Iisalmen ja Kuopion kihlakunnissa, ei ollut ”yhtään” ojasarkapeltoja. Etenkin tällaisten ehdottomien ilmoitusten osalta sanotut tilastotiedot ovat kuitenkin jonkin verran epävarmoja, mutta kuvastanevat toki asian yleistä tilaa, avo-ojien huomattavaa vähäisyyttä.⁹⁹

Sitä vastoin savolaiset tekivät kivikkopeltoihinsa jonkin verran niin­sanottuja salaojia eli kiviojia, joita on todettu olleen varhaiskantaisena ojitusmuotona käytännössä Kainuusta ja Pohjois-Pohjanmaalta yli koko Itä-Suomen Saimaan eteläpartaille saakka ulottuvalla alueella ja erittäinkin Etelä-Savossa ja Karjalassa. Salaojia tehtiin sekä pellon siivoamiseksi kivistä että liian kosteuden hävittämiseksi notkopaikoista. Lautamies Abraham Wickman kertoi Joroisista vuonna 1847: ”Ei ainoastansa kivien upottamisen vuoksi salaojia Savon puolella kaivetaan. Hyö ovat veden-viettäjinäkin hyödylliset erinomattain niillä paikkeilla joissa pohja on aukko.” Ja ratsutilallinen Pietari Sopanen oli Kangaslammilla samaa mieltä kuin monet muutkin asiantuntijat, esimerkiksi eteläsavolainen Antti Manninen, salaojien kahtalaisesta tarkoituksesta: ”Karkeella maalla ovat peitetyt ojat eri hyvät luonnatenkin niska ojiksi vettä valavilla paikkeilla ja kaivetaan ei ainoastansa kivien upottamiseksi”. Varhainkantaista salaojitusta koskevassa vakuuttavassa tutkimuksessaan Pentti VIRRANKOSKI on päätynyt samaan käsitykseen, minkä myös muuan ’Suomettaren’ tuntematon kirjoittaja esitti vuonna 1850 salaojien yleisyydestä ja taloudellisesta merkityksestä näiden seutujen moreenimailla: ”salaojitus ei ole joku sivuasia pellonviljelyksessä Savossa”. Ehkäpä osaksi juuri tähän seikkaan perustui se 1700-luvun viranomaisten ja muiden asiantuntijain lähes yksimielinen arvostelu, josta päätellen savolaiset hoitivat vähäisiä kontupeltojaan ylipäänsä sangen hyvin.¹⁰⁰

Entisajan maatalouden asiantuntijat selittivät savolaispeltojen huonon lannoittamisen johtuneen ennen kaikkea niittyjen ja siis karjanrehun puutteesta. Tosin kesäruokinta Savossakin – kaskimaiden rehevissä ruohikoissa – oli ilmeisen runsasta, mutta sehän ei tietenkään koitunut lannan karttumisen hyväksi. Lanta kasautuu talviruokinnassa, ja tämä oli todellakin heinävarojen – niittyjen – puutteessa ihan kurjalla kannalla. Niinpä pellot pysyivätkin pitkät ajat eritoten talonpoikaistaloissa erittäin huonolla lannoituksella. Säätyläistalouksissa tämäkin epäkohta alkoi ensin vähentyä. Esimerkiksi vuodelta 1822 on Maaningan Halolasta tieto, että siellä everstiluutnantti Karl Fredrik Tawast käytti ”keinotekoista lannoitusta”, ja Rantasalmen Papinniemessä samoihin aikoihin hovisihteeri Kyander oli yhtä innokas maanviljelijä. Kasööri Nils Kristian Nykoppin pelloilla levitettiin Rantasalmella niin­ikään ”keinotekoista lantaa”, joka oli valmistettu suoturpeesta ja kuusenhavuista, ja samanlaista ”keinotekoista” lannoitusmenetelmää noudatettiin tällöin jo myös Juvan Inkilässä, jossa isännyyttä piti kihlakunnantuomari Daniel Poppius, sotakamreeri Gustaf Thelenin Nikkilänmäessä Leppävirroilla ja monissa muissakin Savon hoveissa ja puustelleissa.¹⁰¹ Vuonna 1835 kootun tilaston mukaan, jonka tarjoamat tiedot tosin ovat erittäin summittaisia jopa osaksi ilmeisesti harhaan osuneitakin, Savon peltojen lannoitusoloista saadaan seuraavan asetelman valaisema kokonaiskuva:¹⁰²

Niukan lannoituksen haittoja lisäsi vielä näiden vähienkin voimikkeiden ymmärtämätön käyttö. Ei oltu selvillä siitä, mikä osuus lannan järkiperäisellä hoidolla, tunkioilla olletikin, on pellon virkistämisessä, vaan palamattomat ja raa’at läävän pohjalliset ajettiin enimmäkseen jo talvisaikana pellolle ja levitettiin siinä heti kevätahavan ja auringon pilattaviksi. Hyvin sopi koko Savonkin vanhoihin lannoitusoloihin Kuopion läänin maaherran Carpelanin kuvaus Pielisjärveltä vuonna 1786: ”Suurin osa rahvaasta noudattaa sellaista vahingollista tapaa että lanta lyödään navetasta suoraan rekeen ja ajetaan pellolle, joten siitä häviää kaikki mehu kevätvesien ja auringon vaikutuksesta, ja pelto näyttää keväällä pahnojen peittämältä tantereelta”. Vielä vuonna 1864 muuan Kaakkois-Savon samooja kertoi ’Mikkelin Wiikko-Sanomissa’ näin ikään: ”Täydymme kummastella sitä jo ennen muiltakin kuultua, matkustawaiselle Mikkelistä Sawolinnaan nähtäwää wanhaa tapaa, millä sonta oli kahdessa warakkaassa talossa, Rantasalmen Reijolassa ja Säämingin Aholahdessa, wedetty ja kuormittain, ennen hajottamista ja kyntöä, heitetty moneksi ajaksi kuiwamaan ja wäljähtymään kesannolle.”¹⁰³

Lannoituksen ja myös muunlaisen maanparannuksen ollessa jatkuvastikin kovin niukkaa ja taitamatonta piti peltojen kasvuvoima edes jonkinlaisella vuoroviljelyksellä koettaa saada jotenkuten säilymään. Savossa oli nyt kuvattavana kautena käytännössä etupäässä kaksi- ja kolmivuoroviljelys. Edellisessä vaihtelivat keskenään vilja ja kesanto, kehittyneimmillään joissakin osissa maakuntaa – esimerkiksi Rantasalmella – silläkin tavalla, että vuorovuosin kesannon kanssa vaihteli syys- ja kevätvilja. Kolmivuoroviljelykseen taas kuului peräjälkeen syysvilja, kevätvilja ja kesanto. Tämän viimeksi mainitun vuoroviljelyksen käytöstä on Rantasalmen historian laatija SOININEN esittänyt 185O-luvulta valaisevan esimerkin, joka tosin koskee säätyläisen omistamaa ja siis keskitasoa edistyneempää maataloutta – Hiismäen Lammasmäkeä – mutta joka on syytä tähän kaikkine johtopäätöksineen sellaisenaan ottaa:¹⁰⁴

”V. 1854 mainitaan Hiismäen Lammasmäen pelloista, joiden suuruus oli 18 kylvötynnyrinalaa ruista. Kun vuodelta 1835 on tieto, että geometriseen tynnyrinalaan (0,49) kylvettiin ruista ½ tynnyriä, saadaan 18 kylvötynnyrin alaksi 17,6 ha. Tämä oli kolmessa lohkossa, jolloin jokainen lohko oli vajaat 6 ha. Yhdessä lohkossa kasvoi ruista, toisessa ohraa ja kauraa, kolmas oli kesantona. Ruislohkoon oli kylvetty 6 tynnyriä eli 9,84 hl ruista, kevätviljalohkoon 10 tynnyriä eli 16,4 hl ohraa ja 3 tynnyriä eli 4,92 hl kauraa. Keskimääräisen sadon laskettiin olevan seitsenkertaisen kaikkien viljojen kohdalla, mutta ilmeisesti tämä pitää paikkansa vain ruissatoon nähden. Vuoden ruissato olisi näin ollut keskimäärin 3½ tynnyriä (geom) tynnyrinalalta eli vajaa 7 tynnyriä hehtaarilta. Hehtaarisato jää näin ollen vähän alle 800 kg. Vertailun vuoksi mainittakoon, että syysrukiin keskimääräiseksi hehtaarisadoksi lasketaan nykyisin (1950-luvulla) 1300 kg hyvän sadon ollessa yli 2000 kg. Lammasmäen peltojen sanottiin olevan kaikin puolin hyvässä kunnossa ja tuottavia, joten esimerkki edustanee keskinkertaista parempaa peltoviljelystä pitäjässä.”

Järkiperäisessä pellon hoidossa jyväluku tietenkin vähitellen – vuosittain tosin vaihdellen – kohosi. Tässä suhteessa on aikakauden loppuvuosien savolaisia viljelysoloja tavallansa valaiseva esimerkiksi Mäntyharjun rovastinpappilasta säilynyt tilasto, jonka ”melkeen älykäs mies ja maaruukin tuntija”, isäntärenki Kaarle Nordbäck vuonna 1864 lähetti ’Mikkelin Wiikko-Sanomille’ julkaistavaksi. Pappilan peltojen sanottiin olevat samanlaista maanlaatua ”kun useasti Sawossa, tahi kiwinen, hiekka- ja ruskomultasekainen”, ja rukiin vuotuiskylvöjä vastasi vuosijaksona 1852–1862 seuraavanlainen pellonsaalis:

Tällainen peltoviljelyksen melkoinen tuottavuus kuvastaa tietenkin vain paraimmanlaatuisen pellonhoidon antamaa saalista. Varattomamman tai laiskemman viljelijän käsissä maa pysyi martona kotivainioillakin. Isäntärenki Nordbäck kertoi oppineensa maanviljelyksen taitoa rovasti von Pfalerilta, jota hän oli palvellut 14 vuotta ja näistä 12 vuotta vuokraajana. Rovastin ottaessa pappilan katovuonna 1852 vastaan se oli viljelyksiensä puolesta vielä melko huonossa kunnossa. ”Waan hänen aikana kuuluu wiljan tulo nousseen merkillisesti wuosi wuodelta. Peltoa ei hän ole pienentänyt; sitä wastaan wähäsen suurentanut. Sikäli kun pelto on woimistunut, sikäli hän kylwää harwempaan, nykyjään [1864] noin 12 kappaa mittatynnerin alaan. Katowuosinakin ei ole pappila kärsinä suurija wahinkoita.” Tähän vaikutti tietenkin ratkaisevasti ennen muuta uudensorttinen kyntötapa ja järkiperäinen lannoitus. Nordbäck kertoi siitä seuraavaa: ”Mäntyharjun pappilassa kynnetään sywemmästi kun tawallisesti. Kesanto nimittäin kynnetään ensikerran 4 tuumaa sywään, waan seuraawat kerrat runsaasti kaksi wertaa sywempään, niin että ruokamulta tulee käännetyksi 8 eli 9 tuuman sywyyteen asti. Sen jälestä kynnetään ruis jotenkin matalaan, sillä erotuksella, että jos maa on kuiwa, niin kynnetään wähän sywempään, waan jos se on märkä, niin matalampaan. Pappilassa myös sonta walmistetaan walkeasta ja mustasta sammaleesta ja mudasta, sikäli kun maan laatu waatii.” Valkeata sudensammalta eli kangasjäkälää piti näet pantaman kuivan paikan höysteeksi, koska sen oli älytty imevän ja sitovan itseensä paljon runsaammin vettä kuin mustan suomudan, joka jo parina poutapäivänä kuivettui ja mureni nuuskuksi. Neuvokas viljelijä siis höysti alavia kosteita paikkoja pellostaan mustalla suomudalla. Mutta tällainen pellon hoito oli vielä 1860-luvun puolivälissä ainakin Etelä-Savossa vasta äsken oivallettua uutuutta, vähävähältä leviävää agraarista järkiperäisyyttä. Syystä ’Mikkelin Wiikko­Sanomat’ vuonna 1864 huomauttikin, että ”päiwittäin nähdään wanhojenkin maanwiljeliöin erehtywän woimikkeen panossa pellolle”.¹⁰⁵

Vielä muussakin maanviljelyksen järkiperäistämisessä Savon säätyläisisännät opastivat esimerkillään vanhoillisuuteen taipuvaista talonpoikaisväkeä uusien menetelmien omaksumiseen. Tämä koski esimerkiksi maanviljelysvälineitä, koneita erittäinkin, joista ensimmäiset hankittiin eräisiin Savon säätyläistaloihin jo 1700-luvun loppupuolella. Viranomaistenkin taholta tätä maatalouden alottelevaa ”koneellistamista” koetettiin tukea. Niinpä maaherra Carpelan hankki Kuopion lääniin jo vuonna 1788 Länsi-Pohjasta 36 kappaletta ”ruotsalaisia auroja”, ja neuvoja annettiin tehokkaampien työtapojen omaksumiseksi.¹⁰⁶ Valaisevana esimerkkinä siitä, miten tavattoman puutteellisissa oloissa nykyajan yleisimpiinkin maataloustyökaluihin nähden vielä viime vuosisadan alussa oltiin, on Joroisten pitäjänkokouksen päätös vuodelta 1811: hankitaan seitsemän rautakankea, joita säilytetään koulumestari Tahvo Tolinin tykönä ja joita lainataan pitäjäläisille, mikäli on takeita siitä, että kanki tuodaan ”eheänä ja terävänä” takaisin.¹⁰⁷ Oikeastaanhan tässä joroislaisten kankiseikassa ei olekaan mitään ihmettelemistä, kun näet otetaan huomioon raudan tavaton vähäisyys ja metallin kallis hinta entisaikojen Savossa. Ja olipa tällöin vielä suuria säätyläistalouksiakin maakunnassa, kuten esimerkiksi eversti Karl Herman Grotenfeltin Vehmaan hovi Juvalla, jossa 1822 ei käytetty vielä mitään ”mekaanisia eli uudempia peltoviljelysvälineitä”. Tällöin oli kihlakunnantuomari Daniel Poppius kuitenkin jo hankkinut Juvan Inkilään ”niinkutsutun Potatoes-Auran”, jonka ansioksi laskettiin perunasadon kaksinkertaistuminen. Inkilän hovissa oli nyt (1822) jo myös puimakone; joka oli valurautainen ja ”Herra Owenin Tukholmassa yhden tai kahden hevosen kierrettäväksi sommittelema”, ynnä ”useita” viskuu- ja silppukoneita sekä yhden hevosen vedettävä kylvykone, kahden hevosen ”niinsanottu Englantilainen Cultivator”, turpeen kääntöauroja ja yksi ”mekaaninen maito- eli voikirnu”. Kaikki nämä ukkojen taivastelemat merkillisyydet oli tänne Savon sydämeen tuotu Ruotsista käsin.¹⁰⁸

Vuonna 1835 oli esimerkiksi Rantasalmella ja Heinävedellä ”vain muutamia silppu- ja viskuukoneita” mutta ei yhtään ”oja-auraa” eikä muitakaan ”mekaanisia laitoksia”, joiden levinneisyydestä professori Böcker niihin aikoihin koetti saada kyselykaavakemenetelmillään selvää. Samanlaiset olot, maatalouskoneiden miltei täydellinen puute ja vähäistenkin ”mekanismien” rajoittuminen vain säätyläistalouksiin, olivat myös Sulkavalla ja yleisesti ottaen tietenkin koko maakunnassa. Erittäinkin viskuukone olisi esimerkiksi kirkkoherra Jakob Johan Björkstenin mielestä ollut Kangasniemen taloissa ihan välttämätön, koska siellä ”elojen viskuu tapahtuu heti puimisen jälkeen aina riihessä pienellä kousikalla” (1822). ”Tässä suhteessa” – kirkkoherra huomautti – ”savolainen on paljon jäljessä muusta Suomesta ja hänet olisi nopeasti saatava luottamaan puheenalaisen kapineen hyödyllisyyteen, mikä sopivimmin tapahtuisi siten, että joku säätyläinen sellaista alkaisi käyttää.”¹⁰⁹ Säätyläistalouksien tarjoama esimerkki oli entisajan talonpojan maanviljelyskoulu.

Myös maakunnan pohjoisosissa oli edistyneimmissä säätyläistalouksissa jo tähän aikaan, 1800-luvun alussa, saatu maanviljelysvälineistöä jonkin verran parannetuksi ja sinne tänne tuotu kaskenraatajien ihmeiksi muutamia uudenaikaisia koneitakin. Niinpä everstiluutnantti Karl Fredrik Tawastilla oli Maaningan Halolassa ”jo aikoja sitten” hankittuna viskuu-, kylvö- ja puimakoneet ynnä useanlaatuisia sekä suomalaisia että ruotsalaisia auroja, ”mutta sitä en tiedä” – Iisalmen rovasti Pehr Johan Collan kertoi 1822 professori Böckerille – ”missä määrin hän näitä välineitä enemmän tai vähemmän käyttänyt on”.¹¹⁰

Nimenomaan maatalouskoneisiin ja esimerkiksi kääntöauraan nähden olikin olemassa sitkeitä epäilyksiä, joille Savon peltojen ehtymättömässä kivisyydessä näytti olevan kylläkin pitävä peruste. ”Ulkomaan aatrat woisi kyllä olla sopiwat kiwettömällä ja tasasella maalla; mutta mitäs niillä kapineilla tehdään niin kiwisellä ja epätasasella maalla kun Sawossa yleisesti on”, ihmeteltiin esimerkiksi Mikkelin maanviljelysnäyttelyssä vielä syksyllä 1863.¹¹¹ Eipä ole niinmuodoin mitään merkillistä siinä, että enimmissä talonpoikaistalouksissa ja varmaan myös monissa säätyläistalouksissakin pellon muokkauksen ja muunkin maatalouden tekniikka jäi Savossa osaksi varattomuuden mutta ennen kaikkea myös piintyneen vanhoillisuuden takia entiselle kannalleen aikakauden loppuun saakka. Työvälineet olivat etupäässä puuta. Kallisarvoisen raudan vähäisyys näkyi jo siinä, että sitä liikeni vain vehkeiden kärkikovikkeeksi, lapioihinkin ainoastaan puoliteriksi.¹¹²

 

Tämä vanhoillaan pysyminen kuvastui kaikessa muussakin vanhan maalaisyhteiskunnan suhtautumisessa maataloudellisiin uudistuksiin ja järkiperäisemmän talonpidon neuvontaan. Sen saivat viranomaiset kokea koko 1700-luvun ja pitkälle vielä seuraavaakin vuosisataa, ja aikakauden lopulla tämä sama vanhoillisuus löi vastaan kuin huuruinen halla myös vasta perustettujen maanviljelyskoulujen vaiheilla: ”Maineet maanviljelyskoulusta Leväsellä kuuluvat täällä hyvin vienosti ja puuttuvaisesti” – kuopiolaisessa ’Tapiossa’ kirjoitettiin vuonna 1861 – ”ja kansa kuuluiki sen hyödystä hyvin epäileväiseltä ja kokonaankin kumoavaiselta. Oikeinpa häpiällisenä pitivät he sitä, jos he lapsiansa laittaisivat maanviljelyskouluun. Heidän maanviljelyksensä muka siitä ei parane. Heissä on niin syvälle juurtuneet ne vanhat tavat, että heille on oikeen kuin mahdotoin luopua niistä.”¹¹³

Mutta nuoressa polvessa eli toki jo eteenpäin pääsemisen into. Siitä, mihin alottelevissa maanviljelyskouluissa aikakauden lopulla Savossakin jo pyrittiin ja päästiin, otettakoon tähän näytteeksi uutinen, jonka ’Mikkelin Wiikko-Sanomat’ esitti lukijakunnalleen Otavan maanviljelyskoulun vuositutkinnosta syksyllä 1864. Virsien ja rukouksen jälestä ”alko tutkinto tieteellisissä aineissa, joka kesti iltaan asti ja mäni sangen hywästi. Etenkin näytti oppilaat hywästi käsittäneen maanwiljelykseen kuuluwat opit ja temput. Seuraawana päiwänä, eli wiime tiistaina, teki naisoppilaat kuminajuustoa ja miesoppilaat näyttiwät sukkeluuttaan pajassa ja werstaassa, hewosen kengitöksessä, monenlaisia salaojia walmistaessa, kyntäessä monenlaisilla auroilla, joiden seassa yksi Otawassa walmistettu ja osaksi keksittykin tawallinen saara-aatra leweämmällä kielellä kun tawallisesti, joka hywin hywästi käänsi maan pintaa. Tutkinnon lopuksi kynsiwät rilli-auralla, sonnittiwat, kylwiwät, peittiwät ja jyräsiwät potaattimaan ja näyttiwät kuinka sen wesiojat hewoskuokalla siiwotaan rikkaruohoista, kun myös kylwykoneella siemensiwät ja siemenen peitto-auralla eli karhilla peittiwät pienen kauramaan. Tutkinnon lopetettua ja karjaa, joka oli erinomaisen koreassa woimassa, katsottua, kokoutu koulun johtokunta ja kiitti sekä opettajia että oppilaisia siitä, että tämä tutkinto anto hywiä toiwoja wastaisuuteen.”¹¹⁴

4. VILJELYSKASVIT

Viljelyskasveista oli epäilemättä ruis koko tässä kuvattavana kautena maatalouden tärkein tuote, aluksi ei tosin määrällisesti mutta kylläkin kauppatavarana. Sen ohessa näet myös ikivanhalla ohralla oli etenkin leiväksinä tärkeä sijansa savolaisten taloudessa, vaikka tosin sen suhteellinen osuus koko viljantuotannosta ajanmittaan väheni. Kaura oli melko nuori tulokas monellakin Savon pellolla, eikä sen asema ehtinyt vielä tänä kautena kovin huomattavasti vahvistuakaan, vehnän vielä vähemmän. Niiden sangen ylimalkaisten mainintojen nojalla, jotka koskevat Savon 1700-luvun viljaoloja, on mahdotonta saada täydellistä selkoa siitä, missä suhteessa näitä eri viljalajeja siihen aikaan viljeltiin ja millaisia muutoksia ajanmittaan lähinnä rukiin, ohran ja kauran kylvömääriin nähden tapahtui. Seuraavan vuosisadan alkupuolella (1835) vallinneita viljalajisuhteita valaisee jonkin verran professori Böckerin kokoama, jo aikaisemmin esitetty, kokonaissadosta laskettu numeroaines (siv. 607). Eri viljalajien ikeskimääräiset kylvömäärät ja olletikin niiden viljelykseen käytetyn maa-alan laajuus osoittavat, että rukiilla oli vielä aikakauden lopullakin (1877–1880) huomattava asema ohran ja kauran rinnalla Savon kaskissa ja pelloilla. Esimerkiksi Iisalmen kihlakunnassa oli mainittuna ajankohtana rukiin keskimääräinen kylvömäärä 33 %, ohran 63 % ja kauran 4 % viljalajien kokonaismäärästä ja viljelysalasta 48 % rukiilla, sama suhteellinen määrä ohralla ja 4 % kauralla. Kehityspyrky, jonka kuvaus ei tosin enää kuulu tämän tutkimuksen puitteisiin, oli kuitenkin sellainen, että kauran viljelys sekä sinänsä että muihin viljalajeihin verrattuna lisääntymistään lisääntyi, ohran ja rukiin taas väheni. Kehitys oli sama koko Sa­vossa ja koko maassakin, ja voimakkaimmin siihen vaikuttivat karjantuotteiden kasvava menekki ja hinnanmuodostus ja siis alati enenevä rehun tarve.¹¹⁵

Hellittämättömän kärsivällisesti viranomaiset toimittivat vuosisadan varrella esivallalleen tietoja myös niistä savolaisen maalaistalouden vähäisistä sivutuotteista, jotka kyllä jossakin muualla maailmassa, lep­peämmissä luonnonoloissa, saattoivat antaa hyvänkin saaliin: humalan, liinan, hampun, tupakan viljelyksestä, mutta jotka täällä jäivät parhai­nakin vuosina sadoltaan sangen vajavaisiksi.

Humalatarhojen hoitamista oli jo Kustaa Vaasan ajoista lähtien pidetty ylen tärkeänä velvollisuutena, ja vuoden 1734 lakiin siitä pantiin noudatettavaksi oikein kokonainen rakennuskaaren alalukukin, joka alkoi vaativaisen siekailematta: ”Joca talolla pitä humalisto oleman” ja neuvottuaan sitten panemaan 200 salkoa taloa kohden kuntoon uhkasi laiminlyöjiä sakoilla: ’Nimitysmies candacon syys Käräjäsä sen päälle, joca humalistoa ei ole nijn istuttanut, ja ottacon sacon ulos ennen Tuoman päiwää. Jos Nimitysmies sen laiminlyö; andacon itze sen sacon ulos”.¹¹⁶ Kun kotimaisen humalanviljelyn edistämiseksi pantiin lain ja asetusten avuksi vielä korkeita suojatullejakin ja jyrkkiä tuontikieltoja ja pyrittiin humalan vientiä kaikin tavoin suosimaan, olikin kehitys yleensä sensuuntaista, että ainakin kotitarpeen vaatimukset pystyttiin 1700-luvun kuluessa yhä paremmin tyydyttämään.¹¹⁷

Kruununvoutien ja maaherrojen kertomuksista päätellen humalanviljely näyttää Savossa olleen sangen vähäistä ainakin vielä 1700-luvun alkupuolella. ”Tässä maakunnassa ei talonpojilla ole humalatarhoja enempää kuin muutamissa harvoissa paikoissa vähäisiä aitauksia kotitarpeen varaksi”. Näin maaherranvirasto ilmoitti esimerkiksi 1746 ja piti humalistojen huonouden syynä seutujen sopimattomuutta tuotantoon.¹¹⁸ Savon ylisessä kihlakunnassa 1751: ”viljellään hädintuskin omaksi tarpeeksi”, keskisessä kihlakunnassa: ”kaupunkien kaukaisuus on humalanviljelyn esteenä; ei ole menekkiä”, alisessa kihlakunnassa: ”enimmäkseen joka talossa, kenellä vain on tilaisuutta, pidetään humalasalkoja, mutta niistä saadaan hädintuskin kotitarve täyteen, koska ns. home tärvelee suurimman osan sadosta, mikä johtunee huonosta maanlaadusta tai taitamattomasta humaliston hoidosta”.¹¹⁹ Tällaisista ja monista muista samaan suuntaan käyvistä lausunnoista saadaan tosin sellainen yleisvaikutelma, että humalan viljely 1700-luvun loppupuolellakin vain verkkaan edistyi maakunnassa. Mutta arvattavasti tämä oluenpanon tärkeä raaka-aine kuitenkin jo silloin samoin kuin myös seuraavalla vuosisadalla melko hyvin tyydytti savolaisten kotoisen kaljantekotarpeen vaatimukset. Jopa humalan tuotanto saattoi tilapäisesti virkistyä vähäiseksi vienniksikin, kun sen hinnat jollakin taholla sattuivat tarpeeksi kohoamaan. Se oli kevyttä kuljetettavaa etäiseenkin paikkaan kaupaksi. Esimerkiksi Savon keskisen kihlakunnan kruununvouti Martini selitti vuonna 1754, että hintojen kohottua niinä vuosina kaupungeissa melkoisesti yritteliäimmät tilalliset olivat ryhtyneet humalatarhojansa laajentamaan. Innostus oli ollut niin kova, että kasvin juuristakin jo alkoi olla puutetta, ja humalanhoidon oppaita olisi tarvittu kipeästi. Kun talonpoikia oli lisäksi koetettu käräjäneuvonnallakin asiaan yllyttää, saattoi kruununvouti jo kertomuksessaan kehaista, että ”useimmissa pitäjissä humalan istutus vähävähältä kyllä rahtusen verran edistyy. Pitäisi vain saada lääniin humalan juuria”. Kuten luonnollista: edullinen hinnanmuodostus näin pystytti Savossakin humalasalkoja talonpoikien pihatöyräille varmemmin kuin valtakunnanlain pykälät ja käräjien sakkotuomiot. Talouselämän lait eivät taivu juriidiseen pykäläkomentoon.¹²⁰

Humalan rinnalla myös pellava ja hamppu kuuluivat savolaisen pellon pikkutuotteisiin. Molempia viljeltiin maakunnassa jo 1700-luvun alkupuolella, mutta niistä melko ylimalkaisista tiedoista, joita on säilynyt kruununvoutien ja maaherrojen kertomuksissa esimerkiksi vuosilta 1746 ja 1751, voidaan päätellä tuotannon tyydyttäneen täpärästi lähinnä vain kotitarpeen vaatimuksia. Tämän ”kotitarpeen” määrästä, toisin sanottuna siitä, minkä verran olisi keskimäärin arvioitava asukasta kohden näitä pellontuotteita tarvitun, ei kuitenkaan ole olemassa selvyyttä. Laadultaan lienee savolainen pellava ja hamppu ollut melko hyvää. Ainakin kruununvouti Martini innostui 1751 kehumaan – pitäjää tarkemmin mainitsematta – hallintopiirinsä, Savon keskisen kihlakunnan, pellavia paremmiksi kuin muiden seutujen, ”koskapa täällä saatu pellava on Karjalan pellavan tavoin aina kaikkein kysytyintä”, jopa hän 1759 väitti etenkin Kerimäen hampun olevan ”paljon hienompaa” kuin Hämeen ja monien muiden seutujen vastaavat tuotteet Ruotsinkin puolisissa pitäjissä. Samalla kruununvouti kylläkin tällä kertaa suositteli pellavan ostamista Hämeestä, koska se ei erityisemmin näyttänyt kihlakunnassa menestyvän.

Eritoten Kerimäeltä vietiin niihin aikoihin (1759) hamppua kaupaksi 50 peninkulman päähän Pohjanmaalle saakka. Vuotuinen vienti oli 40–50 kippuntaa (6.800–8.500 kg). Savon, lähinnä juuri Kerimäen hampputuotantoa olikin melkoisesti virkistänyt se, että Pohjanmaalla oli 1750-luvun loppupuolella kehruukasveja kohdannut pahanlainen kato. Se oli oitis nostanut tuotteen hintoja ja rohkaissut savolaisia kilpasille sekä hampun että pellavan tuotannossa ja pannut eritoten kerimäkeläiset viljelmiänsä levittämään. Myös Pieksämäeltä ja Kangasniemestä liikeni jo tällöin hamppua ja pellavaakin kaupaksi. Kerimäen pitäjän hampunviennin lihavat vuodet näkyvät jatkuneen 1760-luvun lopulle saakka, jolloin hinnat taas huomattavasti huononivat. Vienti yhtäkaikki jatkui edelleenkin sekä Pohjanmaalle että jonkin verran myös ”omiin kaupunkeihin”, Loviisaan ja Porvooseen. Pohjoisempien pitäjien, Iisalmen ja Kuopion, pellavan- ja arvattavasti myös hampunvi­jely lienee kuitenkin 1700-luvulla ollut vielä sangen vähäistä.

Mitään selviä tuotantolukuja käsillä olevat lähteet eivät tarjoa. Ylimalkaisista maininnoista voi vain päätellä hampun viljelyksen olleen 1700-luvun Savossa yleisempää kuin pellavan, ja tuotanto näkyy kyllä jotenkuten tyydyttäneen koko maakunnassa kotitarpeen vaatimukset. Vain joissakin pitäjissä – Kerimäki, Kangasniemi, Pieksämäki – näitä pellon pikkutuotteita liikeni 1700-luvulla yli oman käytön myytäväksi. Naapuriensa, Suomen suurten pellavakeskusten Hämeen ja Karjalan, tasolle Savo ei kehruukasvien tuottajana likimainkaan kohonnut.¹²¹

Seuraavalla vuosisadalla pellavan ja hampun viljely jatkuvasti vaikka tosin sangen verkkaan lisääntyi lähinnä maakunnan keskisissä pitäjissä. Kuopion läänin maaherra arveli vuonna 1816 vielä vievän pitkän ajan ennen kuin nämä viljelykset pääsisivät täyteen voimaansa, mutta kuitenkin jo silloin esimerkiksi Joroisten ja Pieksämäen pitäjissä viljeltiin niin paljon pellavaa, että paikkakuntalaiset kutoivat kotona yli oman tarpeen palttinaa ja reivasta ja siten hankituilla varoilla selvittivät suureksi osaksi vuotuiset veronsa. Hamppua viljeltiin vielä tällöin, kuten 1700-luvullakin, tämän läänin pitäjistä eniten Kerimäellä, ”mutta kun se hamppu, jota on tuotu varsinaisilta venäläisseuduilta, on parempaa, kysytympää ja myös sopuhintaan (”för godt pris”) saatavana, hampun viljely tuskin enää entisestään voimistuu”. Samoihin aikoihin (1816) Savon eteläisten osien maaherra antoi sikäläisestä pellavan ja hampun viljelyksestä tietoja, joista päätellen tuotanto oli siellä pysynyt suunnilleen entisellään toisin sanottuna kotitarpeen vaatimusten puitteissa.¹²² Kangasniemen tyttäret ja emännät näkyvät kuitenkin olleen edelleenkin Etelä-Savon muiden pitäjien naisväkeä vireämpiä näissä pellaves- ja hampputouhuissa. Sen tiesi sekä maaherra että Suomen Talousseura. Esimerkiksi vuonna 1836 Kangasniemen Tiiholan Matti Partti pyrki valtion viljelyspalkinnoista osille ilmoittamalla pitäjänkokoukselle viljelleensä 22 leiviskää hamppuja ja vähän kuudetta leiviskää pellavia, ja sitten oli vielä erikseen 15 talollista, jotka ilmoittivat hamppuviljelystensä tuotoksi noin 140 leiviskää yhteensä, mutta pellavilla haki vain kaksi viiden leiviskän viljelijää Talousseuran palkintoa.¹²³ Hamppu oli siis selvästi suositumpaa kuin pellava Kangasniemenkin tekstiilikasvien viljelyssä vuosisadan alkupuolella, kuten se oli ollut jo aikaisemminkin.

Näihin Savon peltojen pikkutuotteisiin kuului lisäksi tupakka. Tupakkaan oli näet savolainenkin oppinut jo 1600-luvun puolella, ja Viipurin porvarit ja Isonvihan jälkeen myös Haminan kauppamiehet panivat parastansa tätä luvallista mielihalua ruokkiessaan. ”Sekä vanhojen, keski-ikäisten että aivan nuortenkin rahvaanmiesten tupakankulutus” – näin kertoi vuonna 1738 Savoa kierrellyt tilastomies asessori Rudenschöld – ”on täällä sangen suuri, jopa siinä määrin, että useimmilla on siihen kovempi himo kuin rahaan, niin että talonpojan saa pätkästä tupakkaa helpommin houkutelluksi sellaiseen, mitä hän ei tekisi monin verroin vastaavasta rahastakaan. Tästä on valtakunnalle ollut suurta haittaa, koskapa rahvas ei halua ostaa muuta kuin kaitaa Hollantilaista”.¹²⁴

Erityisen mieluisaa olikin savolaisesta juuri Hollannin rullatupakka, jossa 1700-luvulla alkoi tuntua jo kielletynkin nautinnon makua. Raja näet oli muuttanut ensin (1721) Viipurin ja sitten (1743) myös Haminan suuntaiset tupakkahankinnat salakaupaksi, joka kukoisti sitäkin vireämmin, kun Loviisan porvarien kituvaisen tupakkateollisuuden tuotteet olivat kalliimpia kuin rajan takaa hankitut ja sitä paitsi pahan makuisia. Mutta kävipä tupakan hankinta tullin alaisena tai sen ohittaen, joka tapauksessa nautinnon vaatimat rahat haihtuivat viimekädessä ulkomaille, ja se tietenkin kovasti kaiveli hallituksen mieltä. Sen vuoksi jo 1700-luvun alkupuolella savolaisiakin neuvottiin kotipelloilleen perustamaan tupakkaistutuksia, koska sekä maanlaadun että ilmanalan oli huomattu myös näillä main olevan tällaiseen viljelykseen sopivaista. Kauppakollegio lähetti 1725 maaherra Frisenheimille asiaa koskevan kehoituksen: neljässä vuodessa piti savolaisten tupakkamaat saataman niin tuottaviksi, että koko ulkomaisen tupakan tuonti voitaisiin kieltää, ja ennenpitkää pantiinkin toimeen ensin (1728) puolittainen ja myöhemmin (1739) täysi tupakan tuontikielto. Seuraavan vuoden alkuun mennessä (1726) papit olivat saaneet jo asian saarnastuoleista pitäjäläisilleen kuulutetuksi. Samana vuonna Frisenheim oli ehdottanut erityisen tupakan viljelyn neuvojankin ottamista lääniin – everstiluutnantti Kristian Johan Gustafssonia – mutta esitystä ei kuitenkaan hyväksytty.¹²⁵

Mutta eihän toki kokonaisen maakunnan tupakkamaita asetuksella perusteta. Vielä vuonna 1746 maaherranvirasto yksikantaan selitti, ettei maakunnassa voitu mitään tupakkaviljelyksiä panna toimeen hallojen vuoksi, ja Savon ylisen kihlakunnan kruununvouti Masalin kertoi 1751, että niiden perustamiseksi ei voitu mitään toimittaa, ”koska rahvaanmiestä ei saada väenvängälläkään totunnaistavastaan so. Hollannin tupakkirullista luopumaan”. Kaitainen musta hollantilainen oli näet erittäin vahvaa, ”niin että kyynärä sitä riittää pitemmäksi aikaa kuin pari kyynärää muuta”.¹²⁶ Ulkomaan tupakkaan houkuttelivat niinmuodoin savolaista sekä nautinto- että hintaseikat.

Tällöin oli kuitenkin jo moni nurkantaus Savossakin tupakkamaana. Kruununvouti Martini näet tiesi 1751 ilmoittaa hallintopiirinsä, keskisen kihlakunnan, oloista, että ”useimmissa pitäjissä asukkaat ovat jonkin aikaa takaperin ryhtyneet kokeilemaan tupakan viljelemistä ja huomanneet sen kylläkin menestyvän täällä, mutta vailla tarpeellista taitoa ja menekkiä ne, jotka asiaa vielä harrastavat, kuivattavat lehtensä äkkilämpimässä ja ihan viheriöinä ja käyttävät niitä sitten sellaisinaan tupakakseen”. Alisessa kihlakunnassa viljelyksiä oli silloin kuitenkin rielä ”sangen vähän”. Samanvuotisesta (1751) lääninkanslian kertomuksesta lisäksi selviää, että juuri keskisen kihlakunnan, siis lähinnä Pohjois-Savon, palturialue liittyi elimellisesti Karjalan tupakkaviljelysalueeseen ja että molemmat olivat tässä suhteessa maakunnan edistyneimpiä seutuja. Kaikkialla siellä sanottiin olevan ukkojen piipunlatinkina viheriää tupakanlehteä, ”jonka he” – näin kertoi lääninkanslisti – ”sitten muuttavat savuksi ilman enempiä kustannuksia ja konstikkaita maustuksia” – siis sama tupakannautiskelun yksinkertaisuus, mikä jatkui myöhäisiin aikoihin asti ennenkuin tehdasvalmisteiset paperossit karkottivat palturiviljelmät vähäisten mökkienkin mailta.

Tupakanviljelyksen voi siis katsoa alkaneen Savossa varsinaisesti vasta 1740-luvun lopulla. Suur-Savon puoli näyttää tässä puuhassa jääneen muusta maakunnasta jälkeen jopa koko vuosisadan ajaksi ja osaksi myös Savon alinen kihlakunta. Ylipäätäänkin – maaherranviraston ilmoitusten mukaan – koko Savossa poltettiin jatkuvasti rajantakaisia hollanninlehtiä ahkerasti, vaikka tosin keskisen kihlakunnan hieman kehuskelevainen kruununvouti Martini esimerkiksi vielä vuonna 1771 yhä vakuutti, että rahvas ei siellä ”vähääkään” käyttänyt muuta kuin kotikasvuista tupakkaa totuttuaan sitä vihdoinkin viljelemään. Ilmoitus on kai melkoisessa määrässä liioitteleva, vaikka tosin myös kuninkaallisen kirjaston hoitaja Björkegren ilmeisesti Porthanin antamien tietojen nojalla kertoi Suomen maantieteessään 1795 etenkin Pohjois-Savon edistyneen tupakanviljelyksessä siihen määrään, että lehtiä oli kaupaksikin tarjota: ”Tässä tupakassa, jota seudulla sanotaan palturiksi (”Palteri”), on mieltä etova haju, kun sitä poltetaan. Kuitenkin sitä myydään huomattavasti Pohjanmaalle, jopa jotkut ovat kohottaneet tuotantonsa niin suureksi, että ovat pystyneet tupakkaa myymällä suorittamaan sekä kruununveronsa että muut ulosteot. Rullatupakan hinnan kohottua viljellään nyt myös toisenlaatuista tupakkaa monin paikoin maakuntaa ja sitä käytetään käämimättömänä”.¹²⁷

Savon tupakkaviljelysten määrästä ei ole kuitenkaan miltään ajankohdalta olemassa täsmällisiä tietoja. Kooltaanhan nämä ihan likellä rakennuksia sijainneet, miesten hoitelemat – kastelemat ja katselemat – kessumaat jäivät aina melko vähäisiksi, vuotuissaaliina ja naisten vastuksina vain tuvan orrellinen pahalta haisevia lehtiä ja rankoja. Jopa hallituskin perustellessaan 1724 tupakanviljelyksen hyödyllisyyttä nimenomaan huomautti siitä, että sen vaatima viljelysala oli varsin vähäinen eikä niinmuodoin koituisi, kuten esimerkiksi Linne myöhemmin jo hätäili, viljantuotannolle vaaraksi, vaikka tosin näihin savolaisukkojen pahaisiin palturiviljelmiin paraimmanlaatuista kontupeltoa haaskautuikin.¹²⁸ Kessumaat eivät vielä myöhäisinäkään aikoina – kuten kuka hyvänsä tietää – ole paljoa vaatineet maakunnan peltojen tilusalasta, ja tätä savolaisten tupakkaviljelysten vähäisyyttä todistaa välillisesti myöskin se, että ostotupakka oli 1700-luvulla paitsi salakaupan myös tullinalaisen julkikaupan tärkeimpiä tuontiartikkeleita.¹²⁹ Seuraavalla vuosisadalla tupakanviljelys jatkui aina siihen saakka, kunnes venäjänlehdet ja myöhemmin tehdasvalmisteet sen yhä selvemmin syrjäyttivät. – Tupakanviljely tapahtui niin, että ensin siemen syljettiin vapun tienoissa lämpimiin lavoihin, mullattiin hyvin ja kylvöksen pinta tannerrettiin kovaksi. Noin kuukauden kuluttua taimet istutettiin kaksirivisiin penkkeihin, jotka tehtiin aina kaikkein väkevimpään maahan, ja kun tupakalle tuli kukkimisen aika, noukittiin kukat pois muista paitsi siementaimiksi tarkoitetuista.¹³⁰

Eräin ajoin eritoten 18OO-luvun puolella tupakanpolttoa pyrittiin kyllä jonkinverran rajoittamaan, vaikkei se tietenkään sen viljelysten määrään vaikuttanut. Kiellot koskivatkin vain kirkon läheisyydessä tapahtuvaa tupakoimista, ja niiden näkyvimpänä syynä oli tulipalon pelko. Mutta samalla vilahteli jo vuosisadan alussa pitäjänkokousten päätöksiä, joissa tulenvaaran ohessa korostettiin myös tupakoimisen yleisempääkin tuomittavuutta: Heinäveden kirkonmäellä 1801 se oli ”siivoton näky”, Mikkelissä 1817 ”sopimatonta”, Sulkavan kirkolla 1833 piipunpoltto johtui ”enemmän turhamaisuudesta kuin tarpeesta”. Kirkosta hohti pyhyyttä lähiympäristöönkin ja kirkkomaahan asti: sen takia näihin tupakkaseikkoihin liittyi entisajan kirkonvaiheilla ja ikään kuin sieltä muuhunkin yhteiskuntaan laajeten häive siveellisesti paheksuvaa sävyä, vaikka tosin esimerkiksi maaherra Stiernstedtin tietämän mukaan yhteinen kansa käytti tupakkaa paitsi nautinnokseen eritoten huonoina vuosina myös näläntunnon karkoittamiseksi.¹³¹

Mutta parempi turva tässä nälän kiusassa savolaisella oli toki naurismaistaan. ”Nauris on näillä seuduin yhteisen kansan paras ja tärkein talviravinto”, Suur-Savon rahvaanvalituksissa selitettiin vuonna 1740, ja sama piti epäilemättä paikkansa koko Savossa 1700-luvulla ja vielä seuraavallakin vuosisadalla. ”Kaskista lienevät nauriskasket olleet kaikkein yleisimpiä maassa 19. vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä” (GROTENFELDT). Savon nauris ei vienyt juuri nimeksikään pysyväisen pellon alaa maakunnassa. Se näet oli enimmäkseen lepikkömaille tehtyjen kerrallisten kaskien tuotetta, joten sen viljelysala jatkuvasti ikään kuin kierteli ja määrältäänkin yhtämittaa muuttui. Sitä paitsi nauriin siemen usein syljettiin kulonkin polttamaan maahan, ja kulojahan aina kaskitulista pyrki metsään ryöstäytymään. Mitään numerotietoja nauriin ylen epämääräisistä mutta varmaan myös sangen huomattavista polttoviljelysaloista ei niinmuodoin ole olemassa, mutta monet kansanmuistannaiset ja metsissä sammaloituvat viljelysjätteet ovat yhä todistuksena siitä, että tällä ikivanhalla juurikasvilla on ollut erittäin huomattava asema savolaisten vanhoissa oloissa.

Vielä nytkin voidaan eri puolilla maakuntaa tavata metsistä merkkejä entisajan ahkerasta nauriinviljelystä: vanhojen palomaiden vaiheilta nauriskuoppia ja pantioraunioita. Kun näet kaskihalmeelle oli monesti usean kilometrin matka, ei nauriita tuotu sulakelillä kotiin, vaan ne listittiin syksyllä siinä kasvupaikallaan ja pantiin sopivaan mäkirinteeseen nauriskuoppaan talteen. Naateista tehtiin eräänlaista painorehua: ne koottiin isoihin rukoihin, pehmennettiin ja haudutettiin siinä tulisilla kivillä, lyötiin sälekehyksiin pantioiksi, kasattiin painoksi raskas raunio kiviä päälle ja jätettiin sitten siihen talven alle jäätymään. Rekikelillä näet saatiin nauriskaskien saalis vaivattomammin kotiin, ja siitä oli sitten talven varrella iloa sekä ihmisille että elukoille. Jäinen naattipantio pienenneltiin kirveellä karjanrehuksi, ja nauriita käytti väki ruuakseen sekä keitettyinä että paistikkaina. ”Nauriitansa talon poika syö klo 4–5 aamulla 10–11: een illalla, ja jos hänellä niiden lisäksi on selvää rukiista leipää ja kuivaa suolaa (so. suolakalaa ?) niin hän elää töllissään vallan tyytyväisenä”, professori Gadd kertoi vuonna 1751.¹³²

Mutta nyt oli kuitenkin myös jo Savossa tultu siihen kauteen, jolloin ikivanha nauris oli joutuva syrjään uuden tulokkaan, nälän karkoittajana viljan rinnalla kaikkein tärkeimmäksi pellontuotteeksi yleistyvän perunan tieltä.

Perunan ensiyritys vallata Savo tapahtui jo 1749, samana vuonna, jolloin esimerkiksi Blekingiin, Ruotsin tärkeimmälle perunanviljelysseudulle, saapui Englannista ensimmäiset viisi säkillistä tätä siunattua maanhedelmää.¹³³ Aloite tuli tietenkin taloudellisissa kokeiluissaan aina optimistisen esivallan taholta. ”Perunanviljelys muodostui erääksi niistä monista apuneuvoista, joilla maan taloudellisia vaurioita piti korjattaman ja kansasta tehtämän rikas ja onnellinen” (HEOKSCHER).¹³⁴ Kuten yleensäkin tämäntapaisissa yrityksissä, maalaissäätyläiset myös tässä asettuivat viranomaisten avuksi tukemaan suuren uudistuksen heiveröistä alkua. Yrittämisen tahtoa oli kyllä Savossakin hereillä – myös rahvaassa, kuten kohta nähdään – mutta sekä kyky että edellytykset olivat vielä kovin vajavaiset.

Mainitun vuoden (1749) talvikäräjillä asia pantiin alkuun: ”Runsain joukoin kokoontuneelle käräjärahvaalle luettiin ja suomeksi tulkittiin maaherra Henrik Jakob Wreden 20. päivänä syyskuuta 1748 päiväämä kirje” – näin kerrotaan Kuopion käräjäpöytäkirjassa aivan erityisellä juhlakielellä – ”ja esitettiin, eikö heidän erinomaisen syvällä kunnioituksella olisi tunnustettava se Armo, jota Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa on ylistettävässä Kuninkaallisessa Hellyydessään suvainnut uskollisille alamaisilleen osoittaa siinä, että Korkeastimainittu Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa on heidän puolestansa pannut merkille sen hyödyn, mikä Potaattien eli Maapäärynöiden istuttamisesta koituu eritoten katovuosina, joita näillä seuduin, Jumala paratkoon, ylen useasti sattuu, ja myös luvannut Armollisesti pitää murhetta kylvösiemenen toimittamisesta sanotun istutuksen jatkamiseksi; ja kysyttiin heiltä, eivätkö he haluaisi kokeilla tätä heille näin Armossa tiedoksi saatettua elinkeinoa, mihin rahvas yksimielisesti vastasi olevansa velvollinen esittämään Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen kaikkein alamaisimman kiitoksensa mainitun ylistettävän huolehtivaisuuden johdosta ja sitoutui aivan halukkaasti jatkamaan puheenalaisten päärynöiden istuttamista, kunhan vain saisi tarkoitusta varten mitä pikemmin sen parempi kylvösiementä; siis on tämä nöyränä vastauksena tuleva Maaherralle ilmoitettavaksi”. Aivan samanlainen oli peruna-asian kulku silloin Savon muissakin käräjäpaikoissa. Iisalmen käräjillä mainittiin erityisesti muuan luutnantti Buure ja ”veromies” Lassi Lappalainen ja esimerkiksi Leppävirroilla talonpojat Yrjö Pakarinen ja Paavo Tirkkonen Niinimäestä, Kasperi Mahlberg Timolasta sekä Petter Pulkkinen kirkonkylästä arvattavasti erittäin innostuneina uuteen asiaan. Kaikkialla pyydettiin siemenperunan lähettämistä ja viljelysneuvoja.¹³⁵

Mutta alkuinnostus, jossa tietenkin oli melkoisesti mukana vain totunnaistavaksi tullutta esivallan mielistelyä, meni pian ohi. Ei ole tiedossa, tuliko siementä jatkuvasti eikä sekään, missä ja minkä verran perunaa viljeltiin edes säätyläisten ryytimaissa 1700-luvun puolivälin jälkeisiilä vuosikymmenillä. Rahvaalla oli sitä paitsi omat estonsa uuteen ”hedelmään” tottuakseen, ennen muuta sen murtumaton vanhoillisuus ja voittamaton epäluulo kaikkea suuhun pantavaa uutta ja outoa kohtaan. Ylen työlästä on muuttaa suurten väestöryhmien makutottumuksia, ja eritoten juuri yhteisen kansan suu on tässä suhteessa aina ollut sekä nirso että vanhoillinen. Menneinä nälkäaikoina se kyllä söi pettuakin, koska pakko oli siitä tehnyt sille tottumuksen, mutta kaihtoi muulloin jo paikallisistakin ruokalajeistaan poikkeavia pöydän antimia. Tuskin koskaan lienee kuitenkaan väestön makutottumuksissa sellaista kumousta tapahtunut kuin silloin, kun puheena oleva uusi tulokas, peruna, vihdoinkin 1800-luvun alkupuolella todenteolla tunkeutui ikivanhan nauriin tilalle ensin säätyläisen palveluskunnan ja sitten myös jo rahvaankin ruokapöytään. Aluksi ei perunalle oikein tahtonut nimikään vakiintua: puhuttiin ”maaomenoista” ja ”maapäärynöistä”, mistä sitten saatiin kielenkäyttöön ”peruna”, ja toisaalta taas ”potatoeshedelmistä”, josta kansankieleen jäi esimerkiksi Savossa ”potatti”. Makeaan kaskinauriiseen tottuneesta peruna maistoi aluksi kovin oudolta ja pahalta; moni savolainenkin sen ensituimaan sylki suustansa sioille ja kirosi perään. Kaikki eivät osanneet perunaa edes oikealla tavalla syötäväksi valmistaakaan: joku sitä haukkasi raakana, toinen keitti liikaa.

Mutta hallitus oli kyllä jatkuvasti selvillä siitä, että tästä uudesta pellon antimesta oli tuleva varmin turva vastaisten nälkäaikojen varaksi. Tosin se itsekin osoitti merkillistä saamattomuutta siemenperunan toimittamisessa ulkomailta, mistä oli seurauksena, että perunanviljelys tyrehtyi 1700-luvun loppupuolella monin paikoin Ruotsissakin. Mutta siitä huolimatta viranomaisten harjoittama valistusinto oli moitteeton, ja maaherrat puolestaan toimittivat kuninkaalle tietoja vähäisistä kapankin kylvöksistä virkapiirinsä alueelta.

Näistä maaherrojen hallitukselle lähettämistä raporteista päätellen perunan viljelyksen todentekevä alku sattui Savossa 1800-luvun ensimmäisiin vuosiin. Savon eteläosan, Kymenkartanon läänin, maaherra Lode kertoi asiasta vuonna 1803 seuraavaa: ”Kruununtilojen asukkaita, joiden taloudenhoitoa olen viran puolesta joutunut tarkemmin seuraamaan, olen jokaisen imissiokirjan yhteydessä kehoittanut ja käskenyt vuosittain toimittamaan tämän kasvin istutusta.” Sitä paitsi hän oli toimittanut kuninkaan perunakuulutuksen (1801) saarnastuoleista luettavaksi ja jakanut Talousseuran istutusohjeet lääniinsä kehoittaen kruununvouteja pitämään huolta siitä, että ne joutuivat nimenomaan sellaisten ”ymmärtäväisten miesten käsiin, joilla oli neuvokkuutensa ja harkitsevaisuutensa johdosta vaikutusta muihin kylänmiehiin”. Väestöä oli valistettu ahkerasti ja kehuttu sille ”hedelmän hyvänmakuisuutta ja sen monenlaiseen käyttöön soveltuvaisuutta, sen hoitamisen helppoutta ja säilytystapaa, sen täysin vertaansa vailla olevaa arvoa kaikkeen muuhun hätäleipään verrattuna, sen ravitsevaisuutta, sen hyö-dyllisyyttä kaikessa sekä ihmisen että eri kotieläinten ruokkimisessa”, ja hyväntahtoisten neuvojen ohessa oli myös uhattu majesteetin rangaistuksella: heittää katovuosina perunan kaihtajat tykkänään ilman kruunun makasiineista saatavaa jyväapua. Seurauksena olikin ollut perunanviljelyksen ilmeinen virkistyminen läänin uusmaalaisissa ja muutamissa hämäläisissäkin Savon naapuripitäjissä. Mutta ”Savossa asia on edistynyt hitaammin” – maaherra tunnusti – ja syynä oli ollut lähinnä siemenperunan puute. Jo seuraavana talvena (1804) Lode kuitenkin saattoi vakuuttaa perunan leviävän ”muutamassa vuodessa” savolaispitäjienkin yleiseksi viljelyskasviksi. Ylisessä kihlakunnassa oli jo ollut jopa kaksikin tynnöriä kylväneitä talonpoikia, ja satona oli saatu pitäjänkokoustenkin taivastelemia tuloksia, kuudestatoista kahteenkymmeneen jyvään.¹³⁶

Savon pohjoisosassa, Kuopion läänin puolella, oli niinikään siemenperunasta puutetta, ja täällä oli erittäinkin myös säätyläisväestön vähäisyys ollut haittana pyrittäessä juurruttamaan perunaa yhteisen kansan viljelystottumuksiin, joita yhä jatkuvasti hallitsi viranomaisten ylen vahingollisena pitämä nauriskaskien valta. Lääninhallituksen tekemästä raportista päätellen perunanviljelys oli täällä maakunnan pohjoisosassa vuonna 1803 vielä heiveröisemmällä alulla kuin etelässä. Mutta kun täälläkin saarnastuoleista oli luettu kuninkaallisia perunakehoituksia (1801), jaettu lääniin 600 kappaletta Talousseuran laatimia istutusohjeita (1801 ja 1803) ja lisätty intoa vielä palkintojakin lupailemalla ja jakamalla, Kuopion lääninhallitus arveli tuloksia alkavan myöhemmin vaikkakohta hitaammin kuin muualla maakunnassa näkyä. Suomen Talousseuran pielisjärveläisiä varten lähettämät 14 tynnyriä perunoita oli joutunut – näiden kieltäydyttyä niitä vastaan ottamasta – jaettaviksi Iisalmen, Kuopion ja Leppävirran pitäjiin keväällä 1802. Vuonna 1804 maaherra Wibelius mainitsi Kuopion läänin kruununpalvelijoissakin vielä olleen monia, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä perunanviljelyksestä. Mutta oli toki tällöin Pohjois-Savon perunaseikoissa jotain ilonkin aihetta olemassa. Nilsiän kappelista tuli näet jo samana vuonna luettelo ”uuden maanhedelmän” viljelijöistä, joita oli kaikkiaan 108 henkeä ja näiden joukossa sellaisiakin – kuten sotamies Kustaa Stolt – jotka olivat kylväneet jopa 10–12 kappaa. Koko kappelissa oli kylvetty alun seitsemättä tynnyriä ja korjattu lähes 60. Kapan ja vajaan kapan kylvökset olivat olleet yleisimpiä. Eritoten varapastori Anders Johan Brofeldt oli perunaherätystä ollut innokkaasti levittämässä. Vuonna 1805 maaherra Wibelius saattoikin ilmoittaa hallitukselle perunan levinneen läänissä jo yli 1200 talouteen – ”ravintoaineen, joka tekee viljakadot vähäisemmässä määrässä kauhistuttaviksi”. Näin oli siis jo tässäkin osassa maakuntaa peruna varmalla alulla, joten maaherra Aminoffilla oli 1824 tilaisuus ja ilo kertoa keisarille jo ”lähes joka talouden” Savossa kylvävän vuosittain joitakin kappoja ja ”halullisesti nauttivan tätä maanhedelmää”.¹³⁷

Näissä perunankäytön alkuvaiheissa oli Savossa, kuten arvattavasti muuallakin, sellainen erikoispiirre näkyvissä, että ”maanhedelmästä” tuli säätyläistalouksissa aluksi karjanrehua ja myös palveluskunnan pöytään ruuanjatketta, kun taas – kuten esimerkiksi Kangasniemessä vuonna 1822 – talonpoikaistalot käyttivät ensimmäisiä perunasatojaan juhlaruuaksi ”eikä vielä vähääkään karjanrehuksi”. Mainittuna vuonna, joka oli rukiin puolesta puuteaikaa, hintasuhde oli sellainen, että kapasta perunaa maksettiin puoli kappaa ruista.¹³⁸

 

Hallituksella oli kaiken edellä kerrotun lisäksi vielä eräitä taloudellisia mieliharrastuksia, jotka osaksi olivat edistyneempien ulkomaiden oloista omaksuttuja osaksi taas valtakunnan viljavilla keskusseuduilla kokeiltuja ja siellä joskus jopa melko hyvään tulokseenkin johtaneita tuotannon lajeja. Keskitetyn hallintokoneiston virkateitä pitkin näitä taloudellisia pyrkimyksiä vastaavat hyödylliset neuvot ja kehoitukset sitten kulkeutuivat Tukholmasta valtakunnan kaikkiin ääriin ilman että ohjeissa otettiin suurestikaan huomioon eri seutujen erilaisia mahdollisuuksia ja siellä vallitsevia paikallisia luonnonoloja. Miltei päähänpinttymän tavoin ”hyödyn aikakauden” rajattoman optimistinen keskushallitus vaali taloudellisia toiveitaan, joiden tähtäimessä kaikkialla näkyi kukoistavia maakuntia kuin runsaudensarvia kukkuroillaan samantapaista vaurautta, jota oli opittu Euroopan eteläisempien suvirinteiden oloissa ihastelemaan.

Niinpä karuluontoisen Savonkin nimismiehet toimittivat kruununvoudeilleen, kruununvoudit maaherralleen ja maaherra kuninkaalleen kaikessa virallisessa vakavuudessa tietoja puuttuvasta helmenkalastuksesta, vielä syntymättömistä sokeri-, öljy-, suopa-, paperi-, lasi- ja ruutitehtaista, huonosti sikiävästä espanjan- ja saksanrotuisesta lammaskannasta, olemattomista kalkkunaparvista, kitukasvuisista luumu- ja päärynäpuista, kriikunapensaista jne. Vuonna 1752 huhtikuun 26:na Leppävirran rovasti Hans David Alopaeus pani mustan kanansa hautomaan, kylvi retiisejä kasvilavaan ja pisti kuorimantelin ryytimaahansa. Tästä manteliasiasta meni sitten aikanaan tietoja hallitukselle saakka. Pari vuotta myöhemmin näet kruununvouti Martini kertoi maaherra Nordenskiöldille ja tämä puolestaan seuraavan vuoden valtiopäiville, että ”Rovasti ja Kirkkoherra Leppävirran pitäjässä Savon Keskisessä kihlakunnassa Maisteri Hans David Alopaeus äskettäin on niinkutsutusta Kraakmandelista [kuorimanteli] kasvattanut melkoisen mittavan puun, joka saamansa ahkeran hoidon ansiosta ei ole vielä tähän mennessä aivan kuoleutunut, mutta niillä seuduin tavallisesti vallitseva kova pakkanen on sitä pahasti vikuuttanut”. Ja vielä seuraavillekin valtiopäiville (1760) oli menossa uutisia Leppävirran rovastin mantelipuusta: se oli kasvanut yli kuuden korttelin mittaiseksi ja ”tykkänään pakkasessa kuollut ja kuihtunut”.¹³⁹ Sulkavalta ja Puumalasta taas kerrottiin kuninkaan antamien nimenomaisten ohjeiden mukaisesti vuonna 1749, että siellä talonpojilla ei ollut tapana pitää (kanarialinnun lailla rattonansa?) ”laululintuja”, ei hanhia, ankkoja eikä kalkkunoita. Professori Gaddin yritys (1764) houkutella savolaiset öljyteollisuuden perustamiseen nauriskaskista sekä pellava- ja hamppumailta saatavia siemeniä raaka-aineena käyttäen ei tietenkään tuottanut tuloksia, vaikka professori vakuutti nauriin siemenistä lähtevän ”aivan samaa kuin Flanderinmaassa käytetty rypsiöljy” (ropsotoljan) ja että jokainen saattaisi puristaa niistä vuosittain 200 naulaa öljyä.¹⁴⁰ Oli kuin hallituksen harrastus olisi ollut vireämpi moninaisten erikoisuutuuksien edistämiseksi kuin harmaanarkinen ahertelu jo vanhastaan tavoitetun tason kohentamiseksi maataloudenkin alalla.

5. SATO, KATO JA VILJANTUOTANTO

Melko paljon runsaammin kuin viljalajisuhteista on Savon satoseikkoja kuvailevia tietoja säilynyt jälkimaailmalle. Erittäinkin sadon menetykset, viljakadot, olivat niitä maakunnan elinhermoa koskettavia tekijöitä, joita tässä on yksityiskohtaisesti tarkastettava. Satoseikkojen valoisampi puoli, viljelyksen tuottoisuus, niistä kuitenkin ensimmäisenä mieleen johtuu.

Kansanmuistannaiset pyrkivät enimmäkseen paisuttelemaan menneiden sukupolvien luonnosta saamia saaliita. Eivät vain metsät kuhisseet riistaa ja kala-apajat vedenviljaa, vaan myös maan, eritoten kasken tuottoisuus oli monesti tarinoiden mukaan ihan satumaisen suuri. Entisajan kirjallisissakin lähteissä kyllä väliin runsaista sadoista kerrottiin. Esimerkiksi Rudenschöld sanoi Savon matkalla (1738) saaneensa tietää, että kasket tuottivat usein 20, harvemmin 30 mutta joskus jopa 50 jyvää yhdestä ainoasta siemenestä. Rautalammilla laskettiin kaskisato ruotsinajan lopulla tavallisesti 20–30 jyväksi ja samoihin aikoihin saatiin Porthanin mukaan Pohjois-Savon kaskista 20–40 jyvää. Läheisessä Karjalassa ja Kajaanin läänissä kerrottiin usein saatavan 30–40 jyvää, joskus 60, 100 ja 150:kin. Oli siis kuin satoisuus olisi kaskissa kasvanut asutuksen vanhemmilta keskusseuduilta laita­alueita, neitseellisempiä maita kohti edettäessä. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Savossa kaskiruis kylvettiin kolmin kerroin harvempaan kuin Etelä-Savossa, ja kuitenkin pohjoisten pitäjien sanottiin korjanneen kapan kylvöstä 100 lyhdettä – puituina 20–30–40 kappaa – kun taas eteläiset pitäjät saivat sanotut 100 lyhdettä vasta kolmen kapan kylvöksestä ja pitivät sitäkin vielä hyvänä saaliina.¹⁴¹. Snellman kertoi ’Saimassa’ vuonna 1845, ettei kylvöksestä saatu missaan muualla Suomessa runsaampaa satoa kuin varsinkin Savossa, ”missä kahdestoista jyvä on sangen keskinkertainen tulos ja missä parhaina vuosina korjataan kahdeskymmeneskin jyvä”, ja vielä aikakauden lopulla (1860) savolaisen kaskitalouden tarkka tuntija Antti MANNINEN kertoi – lähinnä pohjoissavolaisen – kaskirukiin hyötyvyydestä sangen valaisevia seikkoja: ”Jos luemme jyvät esimerkiksi rukiin tähkässä niin siinä on usein 40–50–60 jyvää. Jos tutkimme sen juurta niin lihavassa multamaassa havaitsemme usein siinä pensaan, jossa on 10, 15 ja 20:kin olkea eli kortta, jotka ovat nousseet yhdestä ainoasta jyvästä. Siis olisi tuleva vähintään 10 kortta x 40 jyvää = 400.”¹⁴²

Sangen suuri osa tällaisesta hyvästä, loistavasta, jyväsaaliista kuitenkin ikään kuin hajosi käsistä hukkaan. ”Mikäs on syynä” – MANNINEN äskeistä esitystään jatkoi – ”että hyvin harvoin kuullaan saatavan 30:neskin jyvä rukiista, vaan tavallisesti noin 8, 10, 15:s? Totta silloin ei kymmeneskään osa siemenestä tule kuntoon.” Kirjoittaja arveli, että kylvettiin huonolla siemenellä, ja arvattavasti siementäkin tuhlattiin melkoisesti.¹⁴³ Mutta ennen kaikkea viljan variseminen – vaikka tässä tarkkoinakin olisi yritetty olla ¹⁴⁴ – tuotti maamiehelle tuntuvaa haittaa. Niinpä voikin helposti käsittää, että vaikka pensovan kaskirukiin täyteläisessä tähkässä hyvinkin saattoi olla noita muistitiedon taivastelemia määriä kultaista terää, siitä kuitenkin suuri osa oli huvennut karikkeina hukkaan ennenkuin sato oli kaukaisilta kaskiaukeilta saatu leikkuun, kuhiloinnin, aumaamisen, kuormaamisen, kotiin kuljetuksen ja riihitouhun jäljeltä vihdoinkin hinkaloihin talteen. Mutta näistä seikoista, sadon talteen saannin haitoista, on kohdallaan kertoa lisää tuonnempana (siv. 690) viljan varastoinnin yhteydessä.

Tiedot entisajan maanviljelijäin vuotuisista kylvö- ja satomääristä jäävät tietenkin sangen hataroiksi, koska varsinainen maataloustilasto alkoi vasta siitä ajankohdasta, mihin tämä esitys päättyy, eikä viljelijöillä itselläänkään ollut näistä seikoista täsmällisiä numerotietoja annettavana – mikäli olisivat niitä yleensä halunneet edes antaakaan. Erityisesti Savon osalta sitä paitsi edes summittaisen viljelystilaston yrittämistä haittaa kaskitalouden kaikinpuolinen epämääräisyys, kaskialojen, kaskikylvöjen, jyvälukujen mitä suurimmassa määrässä vaihtelevainen luonne.

Myöskään pappien kylvö- ja satoilmoituksiin, joita he joutuivat liittämään vuosien 1802–1811 väestönmuutostauluihin, ei ole tässä kohden liikoja luottamista, eivätkä papit niille itsekään suurta arvoa antaneet. Asiantuntemusta tosin useimmilla entisajan papeilla oli maatalouden seikoista ihan riittämiin, mutta kuului kuin asian luontoon, että talolliset, viljelijät itse, suhtautuivat kaihtaen papin sato- ja karjatiedusteluihin, koska pappia pidettiin tällaisten tilastotiedustelujenkin yhteydessä samalla kymmenystulojen ja muiden ”saataviensa” urkkijana. Näin ollen oli papiston taululaitokselle toimittamista satoilmoituksista tuloksena tietenkin yleensä liian alhaiset tuotantoluvut. Esimerkiksi vuoden 1805 satoilmoituksen ja väestön määrän huomioon ottaen olisi Joroisissa kunkin asukkaan vuotuiskulutukseen riittänyt silloin keskimäärin vain yksi tynnyri, vaikka sekä aikalaisten omien mainintojen mukaan että myöhemmin suoritetuista laskelmista päätellen ihmisen vuotuiskulutus on ollut keskimäärin kolme tynnyriä henkeä kohden viljaa vuodessa. Etenkin kaskisatojen arviointi tuotti papistolle erittäin suurta vaikeutta, sillä sato oli aumoissa pitkin savolaisia takamaita ja tuotiin vain sitä mukaa taloon puitavaksi kuin kotoinen kulutus, verotus ja viljakaupan teko vaativat. Sen vuoksi onkin tässä jälleen sopivinta tyytyä vain siihen, mitä edellä on esimerkkitiedoin maakunnan satoseikoista jo selvinnyt ja siirtyä niinikään kuvailevan kertomuksen avulla valaisemaan sitä, mikä osuus kadoilla on ollut maakunnan entisaikaisessa elämässä.

 

Lyhytaikaisesta kadosta, siis yhden vuodentulon turmeltumisesta ”lihavien vuosien” lomassa, väestö toki näkyy yleensä ilman suuria vaurioita selvinneen. Kruununjyvästöjen toiminnalla oli tällaisten tilapäisten katovaurioiden korjaamisessa jo maaherra Frisenheimin ajoista, 1720-luvulta, lähtien ollut melkoisesti merkitystä ja yksityisten viljalainoilla arvattavasti sitäkin enemmän (siv. 668). Viljalainojen takaisin maksu – korkoineen – tosin kavensi vielä kadon jälkeisenkin vuoden leipää, mutta tällaiset lainat näkyy kyllä selvitetyn yleensä jo ensikorjuun jyväsaaliista.

Pahempia olivat monivuotiset kadot, pitkäaikaiset katokaudet, jolloin puute ikään kuin ruokki uutta puutetta. Tällaista ahdingon akkumuloitumista, vuosi vuodelta kasvaen latautuvaa hätää, edistivät runsasvetisessä Savossa etenkin pahanlaatuiset järvitulvat. Onnettomuuden lähtökohtana oli silloin tavallisimmin runsasluminen talvi ja lumien nopea sulaminen toukokuisilla vesisateilla. Näin kävi esimerkiksi keväällä 1778, ja seurauksena oli alavien maiden, eritoten suoviljelysten ja myös rantaniittyjen heinäsadon turmeltuminen. Rehunpuute pahensi silloin muutenkin huonoa jyvätilannetta, koska sellaisina aikoina osa viljasta oli käytettävä karjanruokintaan. Mutta hätä yhä vain lisääntyi, sillä seuraavienkin kesien (1779, 1780) sekä vilja- että rehusadosta tuli kato, jälleen lähinnä tulvien takia. Rehunpuute tuotti puutteen särpimestäkin, mikä väestön ruokataloudessa oli pettuleivän painikkeena sangen tärkeä tekijä. Varttuneen väen tosin sanottiin hengissä selviävän petunkin turvin, ja esimerkiksi Kuopion maaherra von Wright nimenomaan ilmoitti kuninkaalle kevätkesällä 1781, jolloin nälkäaikaa oli jo kestänyt yhtäjaksoisesti neljättä vuotta ja ruuan puute nyt kiristyi äärimmilleen, että ”kukaan ei ole tässä läänissä vielä kuollut nälkään”, mutta – maaherra jatkoi – ”äidinmaidosta vieroittuneiden pikkulasten on vaikeampi elää sellaisen karkean ravinnon varassa”. Tämän pitkän katoajan kuolleisuusluvut osoittavatkin nimenomaan lapsikuolleisuuden osalta, millaisen ihmisveron monivuotiset katovuodet väestöltä vaativat (siv. 51), ja vielä varsinaisen nälkäajan jälkeenkin kato heitti pitkän varjonsa väestön elämään: viljalainojen ja verorästien raskasta jälkimaksua jatkui näet tällaisten katokausien pe­rästä vuodesta toiseen usein jopa uuteen katoon saakka.¹⁴⁵ Maakunnassa oli tosin kaikkina vuosina, pahoina katoaikoinakin, viljaa melkoisesti tallessa, nimittäin ylivuotisina auma- ja aittaeloina, kuten toisaalla tarkemmin kerrotaan (siv. 689), mutta kun rahasta oli ainainen puute semminkin köyhemmällä väellä, rasittivat kadon haitat aina sangen epätasaisesti maakunnan asujaimistoa.¹⁴⁶

Katojen syynä ovat tietenkin menneinä aikoina olleet suurin piirtein samanlaiset luonnontekijät kuin myöhemminkin, mutta sitä paitsi kaskiajan viljantuotanto ja luonnonniittyjen heinäsato tunsivat vielä paljon herkemmin luonnontekijöiden oikukkaat vaikutukset kuin nykypäivien kehittynyt peltoviljelys.

Eritoten vesisade on kaikelle polttoviljelykselle, siis myös kaskiviljelykselle, ollut aina pahana haittana. Näyttääkin siltä, että Savon viljakatojen tärkeimpänä syynä on ollut kaskenpoltolle arkaan ajankohtaan sattunut sadekausi. Huonoina vuosina tuli hallitukselle yhtämittaa tietoja veden tuottamista vaurioista. Puhuttiin pahoista ”vesikesistä”, jolloin kaskia ei ollenkaan voitu polttaa, ja lyhyempienkin sadesäiden sattuessa lehtokaskien polttovaiheeseen keväällä (touot), juhannuksen tienoissa (nauris) ja jaakonpäivän aikoihin (ruis) ei kaski ainakaan seunoitta palanut. Kaski olikin Savon viljelyksen arka kohta, alkeellinen polttoviljelys herkemmin kuin muu viljantuotanto armottoman luonnon oikkujen varassa. Kaskikatojen enteitä tähyiltiin jo kaukaa erityisen huolekkaina ja sukupolvi sukupolvelta koottiin kokemusta ja jätettiin pojille perinnöksi käytännön tietoa luonnon milloin uhkaavista milloin suotuisista merkeistä. Isänsä koulussa nouseva polvi kartutti itselleen taitoa käyttää kitsaan metsämaan tarjoamia kasvuedellytyksiä paraalla tavalla viljantuotannon hyväksi. Sääoikkujen tuhoisan vaikutuksen metsävainioiden tuottoon tiedettiin alkavan jo kasken valmistamisvaiheesta pitäen ja uhkaavan sitä viljan kypsymiseen saakka.

Paitsi liikaa märkyyttä katojen syiksi katsottiin tietenkin myös kuivuutta ja kylmyyttä, ja oli lisäksi tiedossa syrjäsyitäkin: rakeet, myrskyt, tuhohyönteiset, syysviljalle erittäinkin sulan maan lumi, kevätrouta ja ahavat – mitkä kaikki kyllä hyvin vieläkin tunnetaan. Märässä ”vesi-itkuisessa” maassa, kuten sanottiin, sato oli aina epävarma. Sitten oli vielä viljelijän omasta taitamattomuudestakin koituvia paikalliskatoja: ”Usiampi katovuosi saadaan liian myöhäisestä kuin liian aikaisesta kylvöstä”, sanottiin.¹⁴⁷ Myöhäinen syyskylvö tuotti sen, että oras ei joutunut, ja myöhäistä kevätkylvöä seurasi etenkin kosteina kesinä liian kerkeä oljenkasvu, joten ei tullut kelvollista terää, eivätkä taas poutavuosina kaikki siemenet päässeet itämään, korret kuivuivat tupelle. Tämäntapaisiin kadon syihin viranomaiset ohjeelliseksi tarkoitettu maataloudellinen kirjallisuuskin viittasivat yhtämittaa.

Savon kahlituissa liikenneoloissa maakunnan kylvö- ja syömäviljatilanteeseen pääsivät vaikuttamaan sangen herkästi – joskus jopa melkein yllättäen – syrjäisemmätkin tekijät kuin pelkästään edellisen kesän ruis- ja ohrasadon laatu. Kuvaava oli kevätkesällä 1799 syntynyt jyvähätä. Edellisen vuoden syysviljasta oli saatu Pohjois-Savossa jopa siunatun hyvä ja etelämmässäkin kohtalainen sato, joten vielä talvella 1798/99 näytti siltä, ettei nälkäajasta olisi pelkoa. Jopa itsensä maaherra Lodenkin, joka tosin oli jonkinlaista kevätpuolen jyväniukkuutta ounastellut, pääsi viljanpuutteen ankaruus yllättämään. Hädän perimmäisenä syynä oli sillä kertaa edellisen poutakesän liika kuivuus, joka tosin kypsytti viljan, mutta tuotti maakuntaan yleisen ja ankaran rehunpuutteen. Siitä taas seurasi paitsi näissä oloissa tavallisia pakkoteurastuksia myös pakko ruokkia elonomaksi jätettyä karjaa syömäviljalla. Pahinta oli kuitenkin se, että viljavarastojen näin alkaessa huveta köyhemmältä väeltä vähiin jopa käenkukunnan aikoina ihan olemattomiinkin, jyvä-äveriäiden tunnoton voitonhimo kohotti maakunnassa viljan hintoja huikeasti. Kuten yleisesti tällaisina aikoina, he pidättäytyivät viljan myynnistä aina vain parempia hintoja kärkkyen, ja kun rahanpuute esti köyhää viljakauppoja tekemästä, viljantuottajat hankkiutuivat viemään jyvänsä ulkomaankauppaan, minkä maaherra Lode kylläkin sitten kielsi. Mutta ”voitonhimo keksii juonia” – hän selitti – ”joita ei voida torjua, ja yleinen hätä on niin ankara, että suurin osa työtä tekevästä väestöstä on kykenemätön hankkimaan itselleen leipää”. Apu tuli tälläkin kertaa, kuten varsinaisten viljakatojenkin sattuessa, kruununjyvästöistä. Valtion viljavarastojen johdolta hankkimansa luvan turvin maaherra Lode laukaisi Varkauden ja Loviisan makasiinien lukot mutta peruutti samalla aikaisemmin jyväkauppiaille panemansa vientikiellon.¹⁴⁸

Otettaessa huolellisesti huomioon kaikki, mitä entisajan viranomaiset – vanhanaikaisen kaskitalouden yleensä sangen tarkat tuntijat – ovat kertoneet Savon katojen aiheuttajista, jää selväksi yleisvaikutelmaksi se, että halla ei ole maakunnassa ollut pahimpana viljankasvun haittana. Hallan tuhot eivät näet päässeet pahoinakaan vilukesinä tulemaan Savossa ihan täydelliseksi kadoksi, kuten moniailla muilla tasaisemman maan seuduilla Suomessa. Sen vuoksi täällä saattoi hyvinkin olla varaa eräänlaiseen luonnon edessä uhitteluun: ”arka tuota peljätköhön, älköhön jalot urohot, viittä kuutta hallavuotta, seitentä vesikeseä!” Jollakin paikkakunnalla saattoi tulla surkea kato samalla aikaa kun toisissa maakunnissa, naapuripitäjissä jopa naapuritaloissakin saatiin mitä parhain viljavuosi. Viljaonnen epätasaisuus johtui tietenkin lähinnä maaperän epätasaisuudesta, mäkisyydestä, ja melkoisesti myös järvien laadusta. Kylmät lähdepohjaiset järvet ja ennen kaikkea tietenkin suot uhosivat hallaa uupumatta, mutta pellot ja kasket kuitenkin usein varjeltuivat mäkirinteissä ja mäkien laella. Oli nimenomaan sellainenkin kokemukseen perustuva käsitys vallalla, että juuri järvi vähensi hallanvaaraa. Laatiessaan Iisalmen Nerkoonniemen metsä- ja niittytiluksista selostusta vuonna 1772 maanmittari Frisius mainitsi sanottujen maiden olevan jonkinverran kylmänarkoja hallaöiden sattuessa, ”vaikka ne sijaitsevatkin järven partailla”.¹⁴⁹

Metsienkin, eritoten havumetsien, tiedettiin myös jonkinverran suojelevan hallalta: ”Koetuksesta on havaittu metsistön ollessa joko pellon taikka jonkun kylmän ojan eli lähteellisen seudun välillä estävän hallaa pellosta; mutta metsistön hakattua pois eli kasken poltettua, ovat kylmät kohta viljoja runnelleet ja vahingoittaneet”.¹⁵⁰ Savolainen Antti Manninenkin kertoi näistä metsän vaikutuksista osaksi samansuuntaisia osaksi poikkeavia ajatuksia: ”Moniaat katsovat metsiä pellon lähellä vahingollisiksi, että ne muka likellä peltoa kuvastavat (varjostavat) liiaksi, estäen auringon säteitä kasvuilta, kylmentävät ja kosteuttavat ilmaa liiaksi sekä tekevät pahaa peltoon asti pistävillä juurillansa, vesoilla ja pudonneilla lehdillänsä esim. haapametsistöstä. Onkin tässä perää, mutta nämä haitat eivät ole mitään sitä suhteen kuin metsäin läheisyydestä on poutavuosina hyötyä viljelysmaille”; ne kehittivät näet kosteutta, olletikin lehtimetsät, joita pidettiin kylmempinä kuin havumetsiä.¹⁵¹

Ihminen koetti tietenkin parhaansa mukaan sotia hallaa vastaan. Soiden kuivaaminen pääsi varsinaisesti alulle 1700-luvun puolivälin vaiheilta, jolloin lähinnä säätyläisviljelijät ja näiden rohkaisemina sitten vauraammat ja vireimmät talonpojatkin ryhtyivät pahimpia hallanpesiä hävittämään. Tästä kerrottiin jo suoviljelyksistä puheen ollen. Mutta oli sitten vielä tilapäisempiäkin keinoja yrittää torjua hallavahinkoja, ennen kaikkea vanha tuttu – tosin vieläkin vaikutuksiltaan kiistanalainen – savun levitys vainion ylle. Vuonna 1859 luettiin Savossakin lehdistä, kuinka eräs herrasmies oli varjellut suorukiinsa hallalta savulla: ”Hän piti heittäneen suollensa laitimaisen saarekkeen kylvämättä, jota hän sitte sytyttää tuleen eli polttelee siinä joitakin kantoja. On tätä usiampikin koetellut ja on luultu sen auttaneen, vaikka toiset sitä eivät niin varmana keinona pidä.” ja ’Suomettaressa’ kerrottiin muutamia vuosia aikaisemmin, että ”uskonasioissa mainio Paavo Ruotsalainen Nilsiässä oli ohrahuhtansa varjellut kahtena halla-yönä perätyksin monilla sytytetyillä tuli-ovioilla halmeen ympäri; mutta kolmantena yönä seurannut kovempi halla ei enää totellut tuliakaan”.¹⁵²

Lopuksi muutamat yksityiskohtaiset esimerkit näitä Savon katojen tärkeimpiä tekijöitä hyvin valaisevat. Vuoden 1761 viljakato, jonka vaikutukset tuntuivat ankarana nälkäaikana Savossa varsinkin kevättalvella ja kesällä 1762, oli sangen epäedullisten sääsuhteiden tulosta. Mainitun vuoden (1761) ruissadon tuhoutumista enteilivät jo syyskesän ja syksyn 1760 kylvönjälkeiset pitkät sateet. Niitä kesti kaikkialla Savossa 4–5 viikkoa. Maa happani ja likosi läpimäräksi. Ennen talven tuloa sattui vielä lyhyt pouta-aika, joka hautoi talven pohjan lämpimäksi. Lumi tuli sulaan maahan, laiho märkäni etenkin alavan maaan kaskissa ja pelloissa piloille ja hiiret ja myyrät lisäsivät routaantumattomassa maassa hävitystä. Keväästä tuli kylmä, ja kesällä 1761 ruiskasket jäivätkin sitten enimmäkseen paljaiksi. Mutta alkukesän säätilasta koitui nyt toukoviljoillekin turmio. Kylmien kevätahavien jälkeen näet vettä ei tullut – tilapäisiä ja ihan paikallisia ukkossateita lukuun ottamatta – ennen juhannusta nimeksikään, ja monin paikoin, esimerkiksi Kuopion pitäjässä ja Leppävirroilla, poutaa riitti heinäkuuhun saakka. Ohra- ja kauralaihot näivettyivät. Vain myöhemmin kylvetty tattari tuotti muutamin paikoin jonkinverran satoa. Siitä tulikin sitten nauriin lisänä paras herkku petun ja olkileivän ohessa savolaisen pöytään seu­aavan vuoden (1762) satoaikaan saakka. Kovan maan niittyjen heinänkasvua alkukesän poutakausi niinikään kiusasi ankarasti, joten rehua saatiin etupäässä vain rantaniityiltä seuraavan talven varaksi.¹⁵³– – Vuoden 1761 kadon tekijöihin kuului siis syyskylvöjen osalta liian runsas sade ja toukojen osalta liian pitkät poudat. Hallan haitoista ei missään savolaispitäjässä silloin puhuttu mitään, ja säilyneet säätilatiedot osoittavatkin, että halloilla ei ollutkaan kadontuottajina Savossa niin suurta osuutta kuin monilla muilla seuduilla Suomessa.

”Raatajat” eli ”Kaskessa” Eero Järnefeltin tunnettu maalaus, polttoviljelyksen tulisimmasta vaiheesta. Edes­sä nokea ja liekkejä, taustassa kaskisavuista sinertävä maisema. Valok. C. Griiniberg.

Savon maaherrojen satoennusteet vuodelta 1779 ovat niinikään katojen syitä sangen hyvin kuvaavia. Maaherra Riddercreutz (Heinola) kertoi ”vertavuotavin sydämin” kesäkuun lopulla maakunnan eteläisen osan kasvuoloista seuraavaa: Ensin oli epävakainen talvi, jota sitten seurasi poikkeuksellisen aikainen kevät. Lunta oli runsaasti ja lisäksi toukokuun alkupuolella sateita. Seurauksena oli veden tulva pelloilla ja erittäinkin suoviljelyksillä, ja tämä haitta vaivasi miltei koko lääniä. Saimaankin vesi nousi kuusi jalkaa (3 kyynärää), joten täällä ”tuhansien tynnyrinalojen kylvökset turmeltuvat”. Enimmät niitytkin olivat veden vallassa: ”Ensi talvena on siis tulossa myös paha rehun puute”. Pohjoisemmassa Savossa kadon tekijät olivat suunnilleen samanlaiset. Maaherra Boije (Kuopio) kertoi talvella olleen runsaasti lunta, joka suli nopeasti ja nosti tulvavedet ”kaikille soille ja alaville paikoille”. Vesi nousi Saimaassa kolme neljä kyynärää. Rantaniityt joutuivat veden alle. Pouta vaivasi sitten toukoja, ja sadetta tuli vasta kesäkuun lopulla, ohra ei tahtonut nousta oraalle ja mikäli nousi, laihot näivettyivät.¹⁵⁴ Tyypilliset kadon tekijät siis varjostivat 1770-luvun lopulla koko Savoa, ja kato siitä sitten tulikin, kuten pitkäaikaisen katokauden tuhoja luonnehdittaessa edellä jo esitettiin.

Vaikka, kuten sanottu, kato Savossa harvoin paheni ihan yleiseksi vitsaukseksi, on kuitenkin selvää, että melkoinen osa tämänkin maakunnan katovaurioista oli toisaalta taas ikään kuin välähdys laajempialaisesta onnettomuudesta, joka ulottui myös muihin maakuntiin, koko Suomeen jopa vieläkin kauemmaksi. Oli katoja ja katokausia, jotka olivat luonteeltaan yleispohjoismaisia, kansainvälisiä. Esimerkiksi ankaraksi katovuodeksi Savossakin merkitty 1741 oli myös Ruotsissa katoaikaa, ja Norjassa – kuolleisuusluvuista päätellen – tilanne oli vieläkin pahempi. Niinikään vuosien 1771–1772 kato oli käsittänyt suuren osan koko Eurooppaa.¹⁵⁵ Katovauriot vuosina 1825–1826 ulottuivat suureen osaan Suomea jne.¹⁵⁶

 

On sanottu, että Savon viljantuotanto ainakin 1800-luvun alkupuolella oli 1700-luvun tuotantoon verrattuna melkoisesti supistunut. Esimerkiksi Snellman kirjoitti tästä seikasta ’Saima’-lehteensä vuonna 1845 seuraavaa: ”Entisiin aikoihin verraten havaitaan se merkillinen seikka, että varsinkin Savo, joka vielä verrattain läheisinä menneinä aikoina tuotti viljaa enemmän kuin omaksi tarpeekseen, nykyisin tarvitsee ylen usein avustusta kruununmakasiineista ja melkein aina Venäjältä tuotuja jauhoja. Varmat tosiasiat estävät väittämästä, että maanviljelys olisi täällä taantunut; ne näet osoittavat, että viljelykset lisääntyvät vuosi vuodelta, ja sitäpaitsi ei voida hevin otaksua, että itse viljelystapa olisi huonontunut. Paljon tosin riippuu vielä kaskiviljelyksestä, joka antaa vain harvoin hyvän sadon”.¹⁵⁷

Tämä ”viljelysten lisääntyminen” ja viljelystavan paraneminen tarkoitti luonnollisesti lähinnä peltoviljelyksen lisääntymistä kaskiviljelyksen kustannuksella. Snellman, kuten ajan virallinen kanta yleensä, piti sitä tietenkin viljantuotantoa edistävänä seikkana. Helposti tässä tulee toinenkin näkökohta mieleen. Nimittäin tämä peltoviljelyiksen ilmeinen lisääntyminen (siv. 606) tiesi samalla sitä, että nyt Savonkin maatalous – lähinnä maanviljelys – oli vihdoin joutumassa ratkaisevaan kehitysvaiheeseen. Siinä oli ikivanha viljan alkeellinen tuotantotapa muuttumassa muuksi, kaski väistymässä pellon tieltä.

Mutta tällainen tuotantotavan muutos oli samalla häiriötila, joka tietenkin vaikutti tuotantoon nimenomaan juuri supistavasti, viljasatoja vähentävästi. Pienenevät ja harvenevat kasket tuottivat jo moneen kertaan poltetuilla mailla yhä huonompia satoja. Pellon lisääntyminen ja sitä vastaava sadonlisäys oli taas eritoten kovan maan pelloissa sittenkin vielä pitkät ajat niin vähäistä, että se ei korvannut täysitehoisen kaskiviljelyksen aikaisemmin tuottamia tuloksia. Ilmeinen muutos, viranomaisten jo lähes sadan vuoden ajan vaatima ja odottama ”peltoviljelyksen lisääntyminen”, oli ruotsinajan lopussa tosin jo kaikkien nähtävänä, mutta sen vaikutukset tuotannon kokonaistuloksiin yhäti sangen epäselvät. Niinpä itse maaherrakin, Gustaf Aminoff Kuopiossa, antoi melko ristiriitaisia ja: sekavia tietoja pellon ja kasken osuudesta Savon vuotuisiin satotuloksiin laatiessaan vuonna 1824 kenraalikuvernööri Steinheilille kertomusta lääninsä silloisesta tilasta. Peltoviljelyksen hän sanoi viidessätoista vuodessa – siis 1809–1824 – lisääntyneen siinä määrin, että ”viljasato nyt on lähes kaksinkertainen siihen verrattuna, mikä ennen tuotettiin”, mutta toisessa yhteydessä hän taas korosti paitsi kaskimetsien loppuunkuluneisuutta myös ”kaskiviljelyksen lisääntyneitä viljasatoja”. Kuitenkaan – ”huolimatta lisääntyneestä viljantuotannosta” – vuotuissato ei riittänyt läänin väestölle, vaan sitä oli joka vuosi avustettava pitäjänmakasiineista ja kruunun viljavarastoista.¹⁵⁸ Parinkymmenen vuoden kuluttua (1845) Savon viljantuotannon vajaus oli jo päivänselvä seikka, kuten äsken lainattu Snellmaninkin kertomus osoittaa. Maa uupui uupumistaan kaskikiertojen alla.

Kasken osuutta tähän vähenemiseen on vielä tarkastettava muustakin kuin vain tästä maan martoutumisen näkökohdasta. Isojaon edellä ja aikana maakunnan yli tosin kulki ennen näkemätön kaskeamisvimma (siv. 582), mutta monet yhtäpitävät maininnat osoittavat selvästi, että kaskenpolton tarkoituksena ei enää ollutkaan voittopuolisesti nimenomaan viljantuotanto vaan yhtä suuressa ellei suuremmassa määrässä hyvien heinäsatojen ja rehevien karjalaidunten saanti. Savon kaskitaloudessa oli karjanhoito voimakkaasti työntymässä viljantuotannon rinnalle, voikauppa jyväkaupan tilalle. Jo 1700-luvulla vointuotanto oli Pohjois-Savossa, jossa maan laatu ja järvien tulvasuhteetkin olivat suotuisammat kuin etelässä (siv. 618), saanut melkoisen merkityksen, ja seuraavan vuosisadan puolivälissä kuvernöörit pitivät karjataloutta maakunnan yhtenä pääelinkeinoista, jonka merkitys kasvamistaan kasvoi Saimaan kanavan auettua. Viipuri ja Pietari kysyivät kyltymättä savolaista voita.

Mutta viljantuotannon vähenemiseen vaikutti vielä muitakin kuin itse tuotantotavasta ja maatalouden tuotantosuunnan muutoksesta johtuvia syitä. Osaksi se oli Venäjän viljakaupan aiheuttamaa. Sikäläisen viljan halpa hinta näet teki edullisemmaksi ostaa venäläistä jauhoa – säästyttiinpähän samalla hankaloista myllymatkoistakin – ja muuttaa kotoista maataloutta karjavaltaisemmaksi. Rajan auettua 1800-luvulla jauhokulien saanti idästä käsin kävi entistäkin mutkattomammaksi. Kuin haljennut hinkalon kuve tuiskusi itäinen keisarikunta siitä pitäen halpahintaista kulijauhoa Savonmaahan. Savo hankki sitä vastoin nyt jo karjatuotteillansa ja puutavaralla helpommin kuin muulla tavalla, siis lähinnä kaskeamalla, jauhon- ja muunkin kulutuksensa vaatimat varat. Taloudellinen kehitys siinä niveltyi eri osiltansa sangen saumattomaksi kokonaisuudeksi: kaskimaat laidunmaiksi, karjantuotteet Pietariin ja Pietarista jauhot.

Lisäksi oli vielä muuan syrjätekijä, jonka ei tosin voi katsoa supistaneen itse viljantuotantoa vaan päinvastoin sitä lisänneenkin mutta joka epäilemättä on supistanut maakunnasta viedyn myyntiviljan määrää. Tämä tekijä oli viinanpoltto, joka vuonna 1800 tuli jokaisen maanviljelijän oikeudeksi (siv. 253). Polton avulla saattoi siitä pitäen kuka tilallinen tahansa muuttaa osan viljasadostaan viinaksi. Viina oli kevyttä kuljettaa ja meni hyvin kaupaksi. Ymmärtää näin ollen helposti, mitä Savon isännille ja nimenomaan Savon kuljetusoloissa merkitsi, kun viljaa saattoi viinana viedä kaupaksi painoltaan puolenkolmatta kertaisen määrän siihen verrattuna, mikä olisi jyväkuormana saatu kulkemaan. Viinakilosta oli mahdollista hankkia yli kolminkertainen hinta ruiskiloon verrattuna. Eikä kaikkea viinaa tarvinnut edes matkojen päähän kuljetella: sillä oli kyllä menekkiä maakunnassakin. Oli yleisenä tapana suorittaa osa työväen palkoista viinana, ja kun kotitarpeen poltto-oikeus ei ulottunut tilattomaan väestöön, oli silläkin taholla kysyntää jatkuvasti tarjona. Kaiken lisäksi viinanpolton sivutuotteena saatavaa rankkia pidettiin sangen terveellisenä karjanrehuna, joka näytti vähitellen suorastaan tulleen menestyvän karjanhoidon välttämättömäksi ehdoksi. Kaikki tällaiset kotipolttoon liittyneet seikat lisäsivät viinaksi muutetun viljan määrää ja niinmuodoin supistivat viljan vientiä maakunnasta muuanne.¹⁵⁹

Kylvön, sadon ja vuotuisten viljamenojen välisistä suhteista muuan asiantuntija kertoi 1760-luvulla seuraavaa: ”Keskikokoinen talo kylvää syksyisin peltoonsa tynnyrin ruista ja keväisin puoli tynnyriä ohraa. Jos jonkun kylvökset kenties nousevatkin tätä runsaammiksi, on varmasti enemmän niitä, joiden vuotuiskylvöt jäävät niukemmiksi ja Savossa ja Karjalassa vielä sitäkin vähäisemmiksi. Tästä kylvöksestä talonpoika saa tavallisesti 5:nnen jyvän, kuten metsänhaaskauksen takia pidetyt lailliset syynit päivittäin osoittavat. Jos edellyttää hänen yleensä saavan 6:nnen jyvän, korjaa hän siis vuosittain yhdeksän tynnyriä. Kun hän nyt siitä suorittaa kruununkymmenykset ja kymmenen hopeataalaria veropalkan nauttijalle, maakirjaveron koroituksineen, manttaaliraha:t, suostunnan, sotamiehen ylläpidon, papinsaatavat ja terttiaalin sekä epälukuisat kappaverot, jotka nousevat huomattaviin määriin, ymmärtää helposti, minkä verran jää jäljelle vaimon ja lasten elatukseen ja muihin talonpidossa tarpeellisiin ja väistämättömiin menoihin puhumattakaan kylvösiemenen säästämisestä katovuoden varaksi.”¹⁶⁰

Edellä todettuun Savon viljantuotannon vähenemiseen oli omiansa vaikuttamaan vielä muuan lisäsyy, joka perimmältään johtui maakunnan väestörakenteen muutoksista. Loisten ja mäkitupalaisten, niinsanotun irtaimen väestön, määrä oli näet jo 1700-luvun loppupuolelta lähtien mutta etenkin seuraavalla vuosisadalla paisumassa tavattomasti. Savolaiset olot huomioon ottaen tämä merkitsi siis sitä, että sellaisia kaskenpolttajia, entisajan ”pienviljelijöitä”, oli vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä runsaammin, jotka tuottivat viljaa vain omaksi tarpeekseen – hädintuskin edes siihenkään riittävästi – eivätkä vientikauppaa varten ollenkaan. ”Nykyisten olojen vallitessa” – Snellman kertoi Kuopiossa ollessaan 1845 – ”talonomistaja vain jatkuvasti tukee epäkohdan säilymistä. Hän haluaa saada työväkeä kesäksi ja leikkuuajaksi, mutta pitää edullisempana, ettei hänen tarvitse talvella työväkeä elättää. Sitäpaitsi hän maksaa sille vain haluttomasti raha- ja viljapalkkaa, koska kärsii tavallisesti itsekin puutetta ja otaksuu saavansa apuvoimia huokeammalla hinnalla jättämällä heille metsäpalstan kas­imaaksi. Hän ei osaa laskea, että hän joutuu toisella tavalla suorittamaan takaisin otaksutun voiton.”¹⁶¹ Loinen teki kesäkiireillä töitä ansaitakseen oikeuden kaskimaahan, mutta siitä ei maakunnan viljantuotanto paljoakaan kostunut. Loinen söi minkä viljeli ja enimmäkseen puutteessa ollen joutui vielä kerjäämäärikin puuttuvan osan.

Tämä Savon väestöolojen ominainen piirre tuo mieleen vielä toisenkin seikan, jolla on ollut suuri, ehkä ratkaisevin vaikutus maakunnan viljavarojen määrään, nimittäin väestön lisääntymisen. Mutta tämä taas tuntui selvemmin kulutus- kuin tuotantotekijänä, koska väestönlisäyksestä oli kovin huomattava osa, kuten juuri todettiin, nimenomaan kuluttavan väestönosan lisäystä. Tietenkin voisi vaikkapa kolmen tynnyrin vuotuiskulutusta henkeä kohden lähtökohtana pitäen suorittaa viljantuotannosta ja sen lisäyksestä Savon väkilukuun perustuvia laskelmia, jotka siten antaisivat tasaluvuin tulokseksi esimerkiksi vuodelle 1721 108000 tynnyriä, 1750/156000, 1800/374000 ja 1850/662000 tynnyriä viljaa. Mutta nämä kaikki olisivat kuitenkin mitä suurimmassa määrässä teoreettisia lukuja, joiden paikkansa pitävyyttä hämärtävät katovuosien vaikutukset, hätäleiväksien ja kruunun- ja pitäjänmakasiineista jaetun, vähitellen milteipä jatkuvaksi muodostuneen vilja­avun käyttö ja erittäinkin 1800-luvun puolella Venäjältä tulleen jauhon osuus savolaisessa kotitaloudessa sekä kaskialojen alati vaihtelevat määrät, koko kaskitalouden epämääräinen luonne.

Niinpä onkin oikeastaan sangen vaikeata päätellä, kumpi tekijä – tuotannon väheneminen vai väestön lisääntymisestä johtunut kulutuksen eneneminen – on ollut suurempana syynä siihen, että viljaa vievä 1700-luvun Savo menetti seuraavalla vuosisadalla tässä suhteessa omavaraisuutensa. Tämä ”omavaraisuus” oli ajan oloista johtuen tosin jakautunut sangen epätasaisesti. Kuten tuonnempana yksityiskohtaisemmin kerrotaan (siv. 687), pyrki näet maakunnassa olemaan viljanviennin ja ylivuotisten viljavarastojen ohessa aina huutavaa viljan puutettakin, ja makasiinien viljavarastoihin oli myös 1700-luvulla – eikä ainoastaan seuraavalla vuosisadalla – tuontuostakin turvauduttava. Savon viljan runsaus ja viljan puute oli paitsi alueellisesti myös yhteiskunnallisesti sangen epätasaisesti jakautunutta. Varmaa joka tapauksessa on, että väkiluvun on täytynyt lisääntyä suhteellisesti nopeammin kuin viljantuotannon. Viljan omasta takaa saantiin verrattuna oli syntynyt liika-asutusta.¹⁶² Väki lisääntyi ripeämmin kuin pellon ja kasken tuotto.

Kun nyt siis lopuksi tingitään vastausta tähän kaikkein yksinkertaisimpaan peruskysymykseen, oliko entisajan Savossa yleensä viljanpuutetta vai ei, toisin sanottuna, kumpi pani pääsävyn savolaisen elämään, kato ja pettu vai kohtalainen sato ja selvä rukiinen leipä, niin tuskin voidaan olla hämmästymättä sitä säilyneen tietoaineksen ristiriitaisuutta, jonka avulla vastausta olisi koetettava sommitella kokoon. Jo itse maakunnan päämiestenkin, maaherrojen, Savon viljasatojen ja syömäviljan määrää koskevat kausiluontoiset lausunnot, kuten valtiopäiväkertomukset, ovat tässä suhteessa asiasisällöltään ylen ristiriitaisia. Kauttaaltaan ne perustuivat kihlakunnista saatuihin kruununvoutien ilmoituksiin, ja nämä taas laativat kertomuksensa paitsi omien havaintojensa myös nimismiehiltä ja muilta pitäjien asiantuntijoilta saamiensa tietojen nojalla. Annettuihin satoilmoituksiin vaikutti tietenkin jonkin verran joka portaassa viljelijästä maaherraan saakka taipumus tietyn hyötynäkökohdan mukaisesti hieman supistella satotulosten määriä. Viljelijä sen arveli koituvan joksikin hyödyksi ylettömiltä rasituksilta suojautuessaan ja viranomainen taas eräänlaiseksi selitykseksi, jolla hän pyrki peittämään veronkannossa ja muussa kameraalitoimessa ehkä ilmennyttä leväperäisyyttään.

Kerrotuista syistä tällaiset Savon vanhoja viljaoloja koskevat tiedot lienevät ylimalkaan harmaampia kuin entisaikaiset olot itsessään olivatkaan. Ylivuotisista aumoista on mainintoja yhtämittaa Isonvihan jälkeisajasta aina niihin muistinyltäviin vuosiin saakka, joista vanhat ihmiset vieläkin puhuvat. Tämä merkitsi sitä, että Savo oli tuskin koskaan täysin viljattomassa tilassa, eikä katovuosienkaan kohdalta tapaa kirkonkirjojen eikä siis papiston väestötaulujenkaan kuolemansyynimistöstä nälkää välittömänä, suoranaisena kuoleman tuottajana joitakin aniharvoja poikkeuksia ja 1860-luvun kauhean katoajan surkeutta lukuun ottamatta. Savon viljattomuus olikin – kuten äsken jo todettiin – viljavarojen sangen suurta epätasaisuutta. Ylivuotiset auma- ja aittaelot olivat äveriään ja itaran jyväkassoja, joista aina ylti köyhemmänkin tarpeeseen jakaa vaikka tosin enimmäkseen kai armotonta kiskurikorvausta vastaan. Viljan varastointiseikat näitä oloja kuitenkin paraiten valaisevat, joten niitä on tärkeytensä vuoksi seuraavassa luvussa juurtajaksaen tarkastettava.

6. VILJAN VARASTOINTI. MAKASIINILAITOS

Vuodentulojen vaarallista oikukkuutta tarkatessaan ja pyrkiessään sen uhkaavia tuhoja väistämään esivallalle tarjoutui kuin kurkoittamalla itse Vanhasta Testamentista oivallinen neuvo, jonka jo Jooseppi oli muinoin joutunut Egyptin faaraolle antamaan: lihavien vuosien aikana piti viljaa viisaasti koottaman laihojen vuosien varalle, ”että ruoka olis tähdelle pandu maakunnalle niinä seitzemänä nälkäwuonna, jotka tulewat, ettei maa häwitetäisi näljän tähden”. Kruununmakasiinit olivat tämän pyrkimyksen näkyväisenä merkkinä. Entisajan makasiinilaitoksen yhtenä päätarkoituksena olikin väestön auttaminen vaikeina aikoina sekä leipä- että etenkin kylvöjyvillä ja lisäksi katovuotisten viljanhintojen tasaus. Toisena tarkoitusperänä taas oli sotilaallinen näkökohta eli varautuminen siihen, että armeijalla oli tarpeen vaatiessa – eritoten sodan uhatessa ja aikana ja lähinnä juuri rajamaakunnassa – makasiineista saatavana syömäviljaa.

Savon maakunnan kruununmakasiinina oli Ison- ja Pikkuvihan välisenä aikana Savonlinna. Eritoten maaherra Frisenheimin taitavan ja tunnollisen makasiinipolitiikan ansiosta sekä tämä Savonlinnan että 1720-luvun lopulla myös Lappeenrantaan perustettu kruunun viljavarasto olivat ylipäänsä sangen hyvässä kunnossa. Tällöin oli näissa makasiineissa yhteensä alun toistakymmentätuhatta tynnyriä viljaa. Hattujensodan päätyttyä ja kruunun menetettyä paitsi Savonlinnan ja Lappeenrannan makasiinit myös kauempaa etelästä Haminan varastotilat uusi kruununmakasiini perustettiin Degerbyhyn (Loviisaan), siis tykkänään maakunnan rajojen ulkopuolelle. Vasta lääninhallituksen siirryttyä 1780-luvulla Heinolaan maakunnan eteläinen osa sai lähemmäksi viljavarikon ja pohjoiset pitäjät Kuopioon mainitun kymmenluvun puolivälissä. Myös Varkaudessa oli viljavarikko, josta samoin kuin muista varsinaisista kruununmakasiineista väestölle annettiin hädän tullen jyvälainoja olletikin syömä- ja kylvöelojen puutteeseen. Etenkin 1800-luvulla tällaiset jyvälainat paisuivat jatkuviksi, jokavuotisiksi, ja puutteen taustana oli ennen kaikkea irtaimen väen ja köyhäläisyyden uhkaava lisääntyminen maakunnassa.¹⁶³

Mutta kruununmakasiinien rinnalle oli nimenomaan katovaurioiden torjumista ja lieventämistä varten jo 1700-luvulla alkanut näkyä oireita toisenkin, suppeampialaisen laitoksen kehittymisestä. Vuosisadan puolivälin vaiheilla oli yritystä olemassa saada Savossa aikaan myös kihlakunnanmakasiineja. Keskisestä kihlakunnasta on tarkimpia tätä seikkaa koskevia tietoja säilynyt jälkimaailmalle. Kruununvouti Martini ilmoitti vuoden 1754 valtiopäiväraportissaan, että rahvaalle oli esitetty vuoden 1750 talvikäräjillä kihlakunnanmakasiinin perustamista. Tähän oli kyllä taivuttukin, ”mutta kun Korkein siunasi sitten viime Valtiopäivistä pitäen vuodentulot” – Martini kertoi – ”ja kullakin olisi ollut tilaisuus panna jotain makasiinivarastoon talteen, eivät asukkaat olekaan asiaa enempää ajatelleet”. Kun rahvasta ei Martinin mielestä muuten voitu saada alistumaan hyödyllisiin hankkeisiin kuin käskemällä, hän ehdotti asian edistämiseksi virkatointen ankaruutta.¹⁶⁴ Sillensä hanke kuitenkin jäi ja saman tien koko kihlakunnanmakasiinituuma muuallakin maakunnassa. Mutta tilalle oli ennenpitkää rakentuva pysyväisempi yritys, pitäjittäisen itsehallinnon pohjalta kohoava makasiinilaitos, pitäjänmakasiinit.

 

Jo 1720-luvulla oli ns. Läntisen tutkijakunnan alueella Turun ja Porin läänissä sekä Uudellamaalla ja Hämeessä ollut pitäjänmakasiinien perustamishankkeita. Rahvasta oli suostuteltu rakentamaan varastosuojia, joihin se hyvinä vuosina sitoutui ruis- ja ohrasadostansa tuomaan joitakin kappoja jyviä, jotta niistä sitten nälkäaikoina olisi ollut lainata siementä ja syötävää puutteenalaisille pitäjäläisille. Varastojen piti oleman pitäjän omien miesten valvonnan alaisina, eikä kruunun viranomaisilla ollut niihin puuttumista. Koottavia jyviä näet ei ollut tarkoitettu kruununrästien eikä yksityistenkään velkojen peittämiseksi. Yleinen viljanpuute ja osaksi myös rahvaan tottumattomuus edes pitäjänkään laajuiseen yhteistoimintaan lamaannutti kuitenkin ennenpitkää jo alkuunsa mainitunlaiset hankkeet. Mutta nämä hajalliset Länsi-Suomessa 1720-luvulla tehdyt makasiinisopimukset näkyvät ainakin osaksi olleen osviittana, kun maamiehet myöhemmin jo muuallakin alkoivat perustaa ”yksityisiä” viljavarastoja pitäjiinsä.¹⁶⁵ Itäisessä tutkijakunnassa niitä koskevat kysymykset tuskin ovat olleet harkittavana, eikä myöskään maaherra Frisenheimin 1720-ja 30-luvulla kuninkaalle lähettämissä kirjeissä näy vähäistäkään mainintaa pitäjänmakasiinien perustamishankkeista. Savon makasiinilaitos oli tällöin vielä yksinomaan kruununjyvästöjen varassa.

Mutta 1730-luvun loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun alussa sattuneet perättäiset katovuodet, joiden tuottamaa tuhoa eritoten Suomessa vielä onneton sotakin oli täydentänyt, toivat pitäjänmakasiinien perustamista koskevat kysymykset jälleen esille. Vuoden 1743 valtiopäiville oli Suomen maaherroilta tullut tietoja ankarasta viljapulasta. Kun juuri tällöin oli asetettu erityinen Suomen talouskomissio maan oloja kohentamaan, sekin joutui makasiinikysymyksiä käsittelemään. Asia ei kuitenkaan tuntunut millään taholla edistyvän. Tuloksena oli vain kuninkaan nimissä maaherroille saapunut kirjelmä, joka kehoitti jokaiseen pitäjään perustamaan makasiinin. Mutta ainakaan Savossa ei sen johdosta tositoimiin ryhdytty. Rahvas vain viittasi kykenemättö­myyteensä perustaa viljamakasiineja, koska katovuodet ja karjamene­tykset samoin kuin myös Hattujensodan aikaiset muut rasitukset olivat maamiestä ylenmäärin köyhdyttäneet, niin että ”sekin vilja, jonka siunautumista he näinä vuosina ovat Herran laupeudesta saaneet nauttia” – maaherra selitti – ”on heidän ollut pakko, koska se on heidän ainoa tuotteensa, muuttaa rahaksi maksaakseen sillä vaaditut kruununverot ja hankkiakseen välttämättömät hevoset ja karjaelikot niiden tilalle, jotka he menettivät äskeisen sodan aikana”.¹⁶⁶

Vuonna 1750 meni hallitukselta taas maaherroille makasiiniasiaa koskeva kehoitus, ja kruununviranomaiset suostuttelivat sen johdosta rahvasta käräjillä ja pitäjänkokouksissa pitäjänjyvästöjä perustamaan – ”mutta eivät he ole katsoneet sen mukavuuteensa sopivan”, Savon ylisen kihlakunnan kruununvouti Masalin kertoi seuraavana vuonna. Savon keskisessä kihlakunnassa, siis Rantasalmen pohjoispuolisilla seuduilla, asiaan näytti olevan yhtä vähän harrastusta. Maaherran kirjeen (1749) mukaisesti sielläkin oli rahvaalta käräjillä tiedusteltu, olisiko sillä halua ”omaksi edukseen” perustaa pitäjiinsä jyvästöjä. Kruununvouti Martini kertoi tosin talonpoikien olleen ”taipuvaisia”, mutta tuomiokirjasta taas näkyy, että esimerkiksi rantasalmelaiset tekivät asiassa täyttä päätä tenää selittäen pitäjässä olevan katovuosinakin niin äveriästä väkeä, että se pystyi viljalainoilla köyhempiä auttamaan. Savon alisesta kihlakunnasta taas ei ole näiltä ajanvaiheilta minkäänlaista merkkiä pitäjänmakasiinien perustamisesta.¹⁶⁷ Yhtä huonolla kannalla savolaispitäjien makasiiniasiat olivat vielä 1750-luvun puolivälissäkin. Maaherra Nordenskiöld tosin vakuutti saaneensa maakuntalaisiltaan jyvästöhankkeisiinsa ”melko hyviä lupauksia” mutta pyysi samalla hallitukselta aikaa voidakseen viedä yritystä eteenpäin ”väestön parissa, joka on yhtä altista kuin tietämätöntäkin”. ”Suotakoon sen vuoksi minulle armollisesti anteeksi, etten kukita valtaistuinta sellaisia seikkoja koskevilla esityksillä ja kertomuksilla, joiden toteuttamista en vielä ole joutunut havaitsemaan”.¹⁶⁸

On ilmeistä, että pitäjänmakasiinien perustamisessa havaittava vastahankaisuus johtui Savossa ainakin osaksi maakunnan rajallisesta asemasta. Rajantakaiset seudut houkuttelivt näet talonpoikaa jatkuvasti salakauppaan. Siitä riitti kruunun viranomaisilla valittamista koko 1700-luvun. Kun viljan hinta Venäjän puolella usein oli kotimaisia hintoja korkeampi ja sen kuljetuskin sinne helpompaa kuin Loviisaan tai Pohjanmaalle, oli monen savolaisen mielestä kotitarpeelta liikenevä pellon saalis paremmin näkyvissä ja varmemmassa tallessa myytynä ja omassa kukkarossa kuin vieraiden jyvien joukossa pitäjänmakasiinissa. Rajantakaisten ryöstöretkiä siinä näet pelättiin. Tähän viittasi maaherra Nordenskiöldkin kertoessaan niistä vaikeuksista, joita oli ilmennyt väestön suostuttelemisessa makasiinihankkeisiin ”tällä avoimella rajaseudulla”. Jopa koko Pohjois-Karjala sai juuri rajaseutuasemansa takia erivapauden pitäjänmakasiinien perustamisesta, koska rajantakaiset rosvot kruununviranomaisten ja sikäläisen väestön käsityksen mukaan helposti voisivat joko polttaa tai ryöstää ne.¹⁶⁹

Mutta näihin aikoihin, 1750-luvun loppupuolella, makasiiniasia oli toki jo niin kauan hautunut ihmisten mielessä, että kuninkaallisista kehoituksista alkoi myös Savossa näkyä ilmeisiä tuloksiakin. Säätyjen esitettyä vuonna 1756, että asianomaisia jälleen tarmokkaasti kehoitettaisiin makasiinihankkeita edistämään, maaherroille saapui vielä kerran kuninkaallinen käsky huolehtia siitä, että jokaiseen pitäjään, josta makasiini vielä puuttui, sellainen ensi tilassa perustettaisiin ”estämään sitä vahinkoa, minkä huolimaton yksityistalous yleiselle taloudelle tuottaa”.¹⁷⁰ Kruununviranomaiset kuuluttivat asian sitten pitäjäläisille, ja jo seuraavana vuonna, syksyllä 1757, Savon maaherra saattoi ilmoittaa hallitukselle, että rahvas oli osoittanut taipuvaisuutta. Se oli luvannut rakentaa viipymättä makasiininsa valmiiksi hankittuaan ensin talvikelillä tarvittavat määrät hirsiä ja muita aineksia salvospaikoille. Sen jälkeen oli tarkoitus ryhtyä kokoamaan niihin jyviä ”niiden sopimusten mukaisesti, joita eräissä pitäjissä jo on tehty ja toisissa luvattu harkita sen jälkeen kun rakennukset tulevana keväänä on ehditty saada pystyyn ja käyttökuntoon”. Kevääksi 1758 tai viimeistään seuraavaksi talveksi maaherra arveli pitäjien makasiinilaitoksen ehtivän Savossa vakaantua ja esitti samalla, että hän itse saisi valtuudet vahvistaa pitäjänmiesten tekemät makasiinisäännöt. Tähän viimeksi mainittuun esitykseen hallitus ei kuitenkaan suostunut vaan velvotti maaherran lähettämään sopimukset kuninkaan vahvistettaviksi, kuten rahvas oli itsekin edellyttänyt ja kuten monissa maakunnissa jo oli tapahtunut.¹⁷¹

Kun asia oli näin ikään kuin puolipakolla saatu vihdoin Savossakin taimelle, makasiini-innostus levisi sangen nopeasti pitäjästä toiseen yli koko maakunnan. Jo vuoden 1757 lopulla oli Savon ylisen kihlakunnan kaikissa pitäjissä saatu aikaan makasiinisopimukset, joten maaherra De Geer saattoi lähettää kuninkaan vahvistettavaksi paitsi lääniin kuuluvien Kymen kihlakunnan ja Itä-Hämeen pitäjien – Sysmän, Hartolan, Heinolan – myös Mäntyharjun, Mikkelin, Hirvensalmen ja Ristiinan jyvästöreklementit. Seuraavan vuoden alussa noudattivat esimerkkiä myös keskisen kihlakunnan siis lähinnä Keski- ja Pohjois­Savon pitäjät ja hieman myöhemmin – maaliskuussa 1758 – Juva, Kangasniemi, Puumala ja Sulkava.¹⁷² Rajan pinnassa olevat Kerimäen ja Säämingin pitäjät saivat kuitenkin erioikeuden olla perustamatta viljamakasiineja aina siihen saakka, kunnes valtakunnan raja olisi saatu niillä seuduilla täsmennetyksi. Vuoden 1760 alussa oli ylisen kihlakunnan pitäjänmakasiineissa jo lähes 600 tynnyriä, keskisen kihlakunnan hieman yli 500 ja alisen kihlakunnan makasiineissa hieman yli 250 tynnyriä ruista ja ohraa. Maaherranvirasto ilmoitti sanottuna ajankohtana koko Savon pitäjänmakasiineissa olleen yhteensä 1350 tynnyriä viljaa ”ynnä uloslainatut jyvät”. Keskisen kihlakunnan tapansa mukaan hieman vilkasluontoinen kruununvouti Martini pääsi tämän makasiini-innostuksen nousutunnelmissa hieman kehaisemaankin asian silloista oivallisuutta: ”Ja vaikka yhteisen kansan mieli ei aluksi tahtonut tällaiseen laitokseen taipua, ei kuitenkaan niihin makasiineihin, joihin oli jo saatu viljoja kerätyksi, ole jäänyt kuin rahtunen jyviä tähteeksi, jopa muutamat on tyystin tyhjennetty, mistä siis ei muuta päätellä voida kuin että laitos on hyödyllinen, ja monet ovatkin sitä kiitelleet.” Mutta tuskin oli kulunut kymmentä vuotta, kun jo kruununvouti Martinilla oli kihlakuntansa makasiinien johdosta puutteita esitettävänä: ”Muuten näyttää siltä” – hän kertoi – ”että makasiinit eivät pääse täyteen voimaansa niin kauan kuin pitäjillä itsellään on niiden valvontaoikeus, koska niiden tilinpito silloin aina jää ylimalkaiseksi, eivätkä makasiinien toimimiehet ryhdy sellaisiin toimenpiteisiin, jotka olisivat niiden hyödyksi.”¹⁷³

Savon pitäjien makasiinilaitos olikin alkuinnostuksen mentyä ohi alkanut eräiltä osin pahasti rappeutua. Kuvaavia seikkoja siitä, miten perinjuurin hunningolle pitäjien makasiinilaitos oli päässyt 1700-luvun loppupuolella Savossa menemään, näkyy selvästi esimerkiksi Puumalan pitäjänkokouksen pöytäkirjasta vuodelta 1784. Maaherra De Geerin tiedustellessa makasiinien tilaa kokoukseen saapuneet säätyläiset ilmoittivat tosin sellaisen perustetun ”ehkä hieman yli 20 vuotta takaperin”, mutta jyvästöä koskevat paperit olivat tykkänään hävinneet, joten ei pystytty selvittämään edes sitä, millainen jäännös makasiinivaroista oli enää tallella. Todettiin vain, että alunperin makasiinia perustettaessa oli kannettu 8 kappaa joka tilalta viljaa ja näin saatu kokoon 27 tynnyrin 24 kapan pohjavarasto. Lainaus lienee ollut vähäistä, ja makasiininhoitajan palkkaan oli sitten huvennut 2 tynnyriä vuosittain. Niinpä viljavarat olivatkin vähitellen kokonaan hävinneet. Itse kanto oli siis jo alunperin perustettu liian pieniin viljamääriin, ja kun rahvas ei ollut vaatinut makasiiniasioista selvitystä, oli kaikki päässyt vähitellen rappiolle. Maaherra Ramsay oli tosin kymmenkunta vuotta takaperin (1773) koettanut laitosta kohennella. Puumalan rahvas oli silloin suostunut uuteen 8 kapan peruskantoon tilaa kohden ja talonpojista oli valittu makasiinille kaksi avaimenhaltijaakin, mutta nämäkään hankkeet eivät olleet lopuksi toteutuneet, eikä vuoden 1772 rästiluettelostakaan ollut – koetettaessa nyt makasiinin tilaa selvittää – mitään apua. Kun asiaan ei alettu saada miltään taholta tolkkua, päätettiinkin nyt ( 1784) perustaa tykkänään uusi makasiini.¹⁷⁴

Mutta makasiinihuolet eivät päättyneet Puumalassa – samoin kuin eivät muuallakaan – vielä tähänkään järjestelyyn. Kustavinsodan vaiheissa tuhoutui kirkon luona ollut viljajyvästö, eikä sen jälkeen saatu uutta perustetuksi pitkiin aikoihin. Asiaa yritettiin korjata taas vuonna 1804, kun kuningas oli käskenyt maaherraa taivuttelemaan puumalalaisia uuteen makasiinipuuhaan. Pitäjänkokouksessa talonpojat kuitenkin tekivät paraansa mukaan tenää. Viitattiin, kuten yleensäkin tällaisten hankkeiden yhteydessä, katovuosien tuottamaan köyhyyteen ja huomautettiin siitä, että aikaisempienkin yritysten epäonnistuttua rahvaalle ei ollut toimitettu selvitystä, ”oliko köyhälle ollut laitoksesta mitään hyötyä, puhumattakaan siitä” – ukot tuumivat – ”ettei heillä enää ollut mitään toivoa saada koskaan omia makasiinipanojaan takaisin, minkä kuitenkin olisi jo aikoja ennen tätä pitänyt tapahtua, koska niin pitkä aika on jo kulunut ensimmäisestä panosta”. Ennen kaikkea kuitenkin viitattiin rajan läheisyyteen, mikä vihollisuuksien sattuessa oli pitäjänmakasiinin ainaisena vaarana ja turmion tuottajana, kuten kokemukset olivat kylläkin kovakouraisesti osoittaneet. Vähän myöhemmin Puumalan isännät päättivät kuitenkin perustaa makasiinin ja koota sen pohjajyvästöksi kolmen vuoden aikana kapan ruista ja ohraa jokaiselta veromarkalta eli siis neljännesmanttaalilta. Keräys saatiin päätökseen jo kahden vuoden kannoissa ja sitten oltiin taipuvaisia jo kaurankin kokoamiseen siemenvaraksi samoilla ehdoilla. Siitä pitäen makasiinilaitos pysyi Puumalassa jo joltisessakin voimassa.¹⁷⁵

Samantapaisia piirteitä kuin tähän esimerkin vuoksi valituissa Puumalan makasiinivaiheissa oli muidenkin savolaispitäjien jyvästöhankkeissa. Kauan niitä haittasi kaikinpuolinen vakiintumattomuus ja talonpojan kielteinen, ahtaasti itsekäs asenne. Niinpä maaherra Ramsayn tehdessä vuonna 1773 pitkän tarkastusmatkan hallintopiirinsä pitäjiin hänelle selitettiin Ristiinassa, että makasiinissa ei ollut yhtään viljaa, vaan kaikki oli lainoina pitäjäläisillä, jotka eivät olleet niitä hyvällä takaisin suorittaneet. Sitä paitsi monet viljavelalliset olivat ehtineet kuolla varoitta ja perillisittä ennen lainansa takaisin suorittamista, eikä niistä enää muutenkaan tolkkua saanut. Mikkelissä taas makasiinin esimies Ivar Argillander valitti talonpoikien kesken olevan yleisenä mielipiteenä sen, että heillä oli muka oikeus pitää itse ne viljapanoksensa, joita eivät vapaaehtoisesti suostuneet takaisin maksamaan, eikä taas kruununpalvelijoillakaan ollut muilta virkatehtäviltään aikaa ulosmittausten suorittamiseen. Myös Kangasniemen huolellinen jyvästön esimies Abraham Strandman valitti sikäläisen makasiinin rappiotilaa, mikä tosin näkyy koskeneen lähinnä itse rakennusta – se näet oli jo järkiään katottomaksi lahonnut – kun taas tilit ja laina-asiat kylläkin muuten olivat kohdallaan. Strandman oli myös Pieksämäen makasiinin esimiehenä ja tilit sielläkin siihen aikaan kunnossa. Mutta samalla tavoin kuin Mikkelin pitäjässä talonpojat myös täällä katsoivat koskemattomiin oikeuksiinsa kuuluvan pitää lainaamansa, sisäänpanojaan vastaavat viljaerät hallussaan silloin kun sen hyväksi näkivät, ”eikä lainanottajan tarkoituskaan ole ollut maksaa sitä takaisin”. Pieksämäen isännät peukaloivat muutenkin melko itsevaltaisesti makasiinilaitoksensa asioita. Tähän saakka oli jyvästön hyvälle esimiehelle suoritettu vaivojen palkaksi viljakappa kultakin tilalta, ”mutta pitäjänmiehet ylössanoivat [nyt] tämän palkkion ja ehdottivat, että Strandmanille suoritettaisiin vastedes korvaukseksi makasiinin saamista korkokapoista neljännes.” Samalla asetettiin täällä, kuten niihin aikoihin useimmissa muissakin Savon pitäjissä, makasiinin herrassäätyisen esimiehen tueksi eritoten viljalainojen takaisin perimistä varten talonpoikaisia apumiehiä. Yleensä heitä oli kaksi kussakin pitäjässä ja molemmilla samoin kuin myös itse esimiehellä makasiinin lukkoon käypä avain.

Juuri viljalainojen ulosmittaus olikin tässä melkoiselta osalta talonpoikaisen vapaaehtoisuuden varaan rakentuvassa laitoksessa ylen arka kohta, herra.kaunaa helposti ruokkiva seikka. Niinpä Rantasalmen viljamakasiinia koskevista tiedoista selviää suurimman epäjärjestyksen johtuneen juuri siitä, että jyvärästien ulosmittaajina oli käytetty ”vieraita”, ja sen vuoksi sielläkin päätettiin esimiehen avuksi asettaa mainitut kaksi talonpoikaa. Juvan makasiinitilit olivat näihin aikoihinkin (1773) kyllä kunnossa ja jyvälainat tuottaneet tyydyttävästi korkoja samoin kuin myös Joroisissa, missä talonpojat taipuivat makasiiniliikkeensä laajentamiseenkin siten, että ”silloin kun Herramme suvaitsee siunata vuodentulon runsaudella” makasiiniin koottaisiin tavallisten ruis- ja ohraerien lisäksi myös kauraa, vehnää, papuja ja herneitä, jottei vastedes näistäkään eloista tulisi sellaista siemenen puutetta kuin edellisenä vuotena pitäjässä oli sattunut. Leppävirran makasiiniasiat tuntuvat olleen melko hyvällä tolalla samoin kuin myös Kuopion pitäjän, jonka jyvästöön vielä tällöin kuului kolme kappeliakin – Nilsiä, Maaninka ja Tuusniemi – ja jonka viljalainoista ei hevillä toraa saattanutkaan syntyä, koskapa lainaluetteloon oli siellä – samoin kuin Mäntyharjussakin – älytty vaatia niiltä, ”jotka itse pystyvät kynää pitelemään”, omakätiset ’kuittaukset nimikirjoituksina ja muilta puumerkit. Myös Iisalmen makasiinin paperit tunnustettiin paikkansa pitäviksi, mutta siellä, kuten miltei kaikissa muissakin pitäjissä, viljat olivat suurimmaksi osaksi lainoina pitäjäläisillä.¹⁷⁶

Esitetyssä läpileikkauksessa Savon pitäjien makasiinilaitoksesta vuo­denvaihteen 1772–1773 kohdalta on eräänä hallitsevana piirteenä yh­teistoimin koottujen viljavarojen juuttuminen yksityisten talonpoikien lainarästeiksi pitäjälle, niiden jatkuva ulosmittauksen uhka. Maaherra Ramsayn tosin hieman puutteellisista matkakertomuksista selviää, että savolaispitäjien makasiinivaroihin kuului tuona ajankohtana – pari vuosikymmentä laitoksen perustamisen jälkeen – seuraavalla sivulla olevaan asetelmaan merkityt määrät jyviä.¹⁷⁷

Maaherran matkakertomuksissa ei ole Leppävirran jyvästön tilaa valaisevia lukuja – rajanpintaan, Kerimäelle ja Sääminkiin, makasiineja ei ollut tohdittu eikä tarvinnut perustaa – joten esitetystä asetelmasta ei saada tarkkaa tietoa koko maakunnan makasiiniviljojen määrästä, ja sitä paitsi kertomuksista puuttuu myös tilasto makasiineihin jääneen tai pitäjille lainatun viljan jakautumisesta mainittuina vuosina. Kuninkaalle toimittamassaan summittaislaskelmassa maaherranvirasto kuitenkin hieman myöhemmin ilmoitti kihlakunnittaisia lukumääriä, joista yhtäkaikki kyllä nämäkin seikat selviävät.¹⁷⁸

Näkyvimpänä piirteenä tässä savolaismakasiinien jyvätilastossa on sama seikka, jota miltei kaikissa pitäjissä maaherralle valitettiin ja josta edellä mainituissa esimerkeissä tavantakaa jo kerrottiin, nimittäin makasiinien pohjavarojen vähäisyys ja lainarästien ainainen runsaus. Vuoden 1772 päättyessä koko Savon kaikissa pitäjänmakasiineissa oli yhteensä vain 310 tynnyriä hinkalojyviä; loput 1628 tynnyriä eli 84 prosenttia koko jyväkannasta oli pitkin pitäjiä lainarästeinä. Silloisessa rästirunsaudessa tuntui tietenkin vielä äsken eletyn katoajan vaikutusta, mutta kun sama takaisin suorittamattomien viljalainojen runsaus rasitti laitosta vuodesta toiseen vuosikymmenestä vuosikymmeneen, niin että monissa pitäjissä sekä 1700- että vielä 1800-luvullakin jäi paljon rästejä takaisin saamatta, kuvastuu siinä asian yleisempikin tausta, koko makasiinilaitosta leimaava rakennevika.

Pohjimmaisena pahana maakunnan makasiiniasioiden rappiossa näyttää olleen talonpoikien oma kielteinen asenne tähän pitäjän yhteiseen yritykseen nähden. Jo alunalkaen – 1750-luvun makasiinihank­,keissa, kuten äsken jo havaittiin (siv. 674) – he olivat tehneet asiassa melkoista tenää ja pitivät luovuttamiaan jyväosuuksia siinä määrin omana tavaranaan ja omana asianaan, että arvelivat voivansa irtautua laitoksesta koska tahansa ja pitää lainarästit hyvänään silloin kun niiden määrä ei ylittänyt heidän sisäänpanojensa kappalukua. Niinpä viljan lainaus sinänsä, siis makasiinin varsinainen tehtävä ja tarkoitusperä, pysyi jatkuvasti laitoksen arimpana kohtana. Köyhien ja köyhtyvien lainarästit olivat makasiinien menestyvän toiminnan ainaisena uhkana. Jo varsin pian niiden perustamisen jälkeen oli yhteinen jyväkanta hajonnut ympäri pitäjiä, eikä sitä sieltä hevillä takaisin saatu. Ja lisäksi: talonpojat eivät pitkiin aikoihin piitanneet paljoakaan makasiinivarojensa tileistä ja valvonnasta, vaikka esimerkiksi maaherra Ramsay oli äskenmainitulla tarkastusmatkallaan (1773) asettanut joka pitäjään pari talollista makasiinin esimiestä juuri tässä kohden tukemaan ja arvattavasti myös tarkkailemaan. Näissä makasiiniasioissa savolaispitäjien itsehallinto haparoi vielä kauan ikään kuin avuttomana tietänsä hakien.

Niinpä maaherra Wibelius kuvasi Savon pohjoisten ja itäisten pitäjien – Iisalmen, Kuopion, Leppävirran, Joroisten, Pieksämäen ja Rantasalmen – makasiinioloja vuonna 1804 yhä sangen surkeiksi: ”Näitä jyvästöjä hallitaan erittäin huolimattomasti ja vastuuttomasti. Sangen huomattavia jyväpoistoja on tehty täysin perusteettomasti, ja sellaisen hallinnon alaisina monet jyvästöt ovat tuskin ensimmäisiä sisäänpanojaan ylittäneet, vaikka niiden olisi jo pitänyt tunnollisessa hoidossa paisua moninkertaisiksi. On surkeata, ettei näin hyödyllistä laitosta saada pysymään pystyssä, mutta pitkäaikaisen laajan kokemukseni nojalla” – Wibelius jatkoi – ”olen täysin ja perustellusti varmistunut siitä, että näistä laitoksista ei koskaan koidu vähäistäkään hyötyä nykyisen hoidon ja valvonnan alla, eikä siihen ole pohjasyynä mikään muu kuin itsekäs ja huolimaton makasiinien hoito ja makasiinihallinnon leväperäinen tai tyystin puuttuva valvonta.”¹⁷⁹

Tärkeimpänä keinona Savon rappeutuneiden makasiiniolojen kohentamiseksi maaherra Wibelius piti sitä, että ainakin yhtenä makasiinin esimiehenä ehdottomasti olisi aina oleva seurakunnan kirkkoherra tai hänen määräämänsä sijainen. Suomessa tämä kirkollisen avun puute oli noihin aikoihin vielä ihan yleinen ja makasiinit siis myös sen mukaisessa tilassa. ”Mutta” – maaherra sanoi – ”pitäjissä, joissa pappia ja nimismiestä lukuunottamatta on tuskin ainoatakaan kirjoitustaitoista henkeä, on kai ehdottoman välttämätöntä, että pastori käy näihin seikkoihin käsiksi toimellisemmin ja vastuuntuntoisemmin kuin tähän saakka, mikäli vastedes yleensä mitään pitäjänmakasiinia pyritään pystyssä pitämään”. ¹⁸⁰

Etelämpänä makasiiniasiat olivat näihin aikoihin suureksi osaksi yhtä surkealla kannalla. Mäntyharjun jyvästö oli hävinnyt osittain jo Kustavinsodan vaiheissa mutta suureksi osaksi myös ”esimiehen huolimattomuuden vuoksi ja siitä syystä, että pitäjäläiset olivat vihdoin heittäneet tyystin laimin vaatia häneltä selvityksiä”, eikä heitä sitten ollut saatu uutta makasiinia perustamaan. Samalla tolalla tuntuvat olleen myös Hirvensalmen asiat. Mikkelin makasiinin esimiehellä oli sadan tynnyrin vajaus ja lainapuolella huomattavia rästejä. Esimiehen huolimattomuuden vuoksi myös Ristiinan jyvästö oli menettänyt viljansa tykkänään. Tämänkään pitäjän isäntiä ei ollut rajan läheisyyden takia saatu taivutetuksi uusia jyväpanoksia makasiiniin luovuttamaan, koskapa ne sodan syttyessä olisivat vain olleet ”tuhoavan vihollisen varmaa ryöstösaalista”, kuten selitettiin. Ainoastaan Puumalan, Sulkavan ja Juvan makasiinit olivat niinä aikoina (1805) paremmassa kunnossa. Maaherra Loden käsityksen mukaan tämän jyvästökurjuuden perussyynä oli se, että makasiinit oli tarkoitettu pelkästään pitäjäläisten yksityiseksi omaisuudeksi ja asetettu heidän rajattoman hallintansa alaisiksi. Ennenpitkää tämä hallinto oli muuttunut löysäkätiseksi tuttavanpeliksi, ”askel vei toiseen”, annettiin anteeksi ensin korkokappoja ja sitten jo itse lainojakin ja vihdoin jätettiin heitteille koko laitoksen valvonta.¹⁸¹

Mutta oli toki laitoksen kohentamispyrkimyksiäkin olemassa. Maaherrat näissä hankkeissa tuontuostakin ahkeroivat, ja etenkin kun kato oli kurittanut tavallista ankarammin pitäjiä, oli aina isännissä itsessäänkin suurempaa vireyttä selvitellä lainajyvästöjensä sotkuisia asioita. Niinpä maaherra Wibeliuksen edellä mainittu ehdotus papiston virka-avun saamiseksi Savon makasiinihankkeita edistämään näkyy korkeissa virkaportaissa tuottaneen välittömästi hyviä tuloksia. Porvooseen saapui näet jo vajaan kuukaden kuluttua siitä, kun maaherra oli tehnyt aloitteensa, kuninkaallinen käsky, joka velvotti sikäläisen tuomiokapitulin kehoittamaan alaistansa papistoa – ”milloin asia soveltuu seurakunnan toivomuksiin” – neuvottelemaan pitäjäläisten kanssa sopivista keinoista makasiiniolojen kohentamiseksi, valvomaan asian aiheuttamien toimenpiteiden toteuttamista sekä viipymättä ilmoittamaan konsistorille sattuneista epäkohdista (1804). Myöhemmin – kun asia tietenkään ei oitis lähtenyt seurakunnissa luistamaan – tuomiokapituli vielä uudisti näitä kehoituksiaan, esimerkiksi vuosina 1810, 1813, 1814 jne.¹⁸²

Pitäjänkokouksissa ja pappien johdolla lainajyvästöjä koskevia asioita sitten Savossa jatkuvasti käsiteltiinkin. Näytteeksi tuollaisen 1800- luvun savolaismakasiinin laitoksista ja toimintatavoista voidaan tässä kerrata se, mitä esimerkiksi Mäntyharjun isännät päättivät lainajyvästönsä vastaisesta toiminnasta pitäjänkokouksessaan toukokuussa 1831. Silloin vahvistettiin seuraavanlaisia kohtia viljamakasiinin sääntöinä noudatettaviksi:¹⁸³

Samantapaisia lainajyvästöjen reklementtejä syntyi vuosikymmenien varrella maakunnan muissakin pitäjissä, ja yleensä ne rakentuivat, kuten monet muutkin rasitukset ja itsehallinnolliset laitokset Savossa talojen vero-osuuksien muodostamalle pohjalle. Niinpä itse peruspääoma, viljapanosten pohjakapat, koottiin savolaispitäjissä kauttaaltaan talojen veromarkkaluvun mukaan. Tästä kameraalisesta pohjasta kehittyi sitten ajanmittaan koko makasiinilaitosta vakaannuttava tukeva perustus, kuten etenkin viljalainojen takaisin perimistä varmistavat toimenpiteet selvästi osoittavat.

Kun näet monenmonissa tapauksissa lainarästin takaisin saaminen oli käynyt mahdottomaksi viljavelallisen köyhtymisen tai kuolemankin takia, jouduttiin jo melko varhain pohtimaan keinoja velan vakuuden varmistamiseksi. Tähän tähtäsivät tietenkin erilaiset takuuvaatimukset ja makasiinihallinnon tiukempi valvonta, mutta sitä paitsi näkyi Savon pitäjissä jo 1700-luvun loppupuolelta lähtien pyrkimyksiä, joiden tarkoituksena oli siirtää velkavastuu, viljavelan vakuus, henkilöstä maaomaisuuteen. Niinpä Joroisissa päätettiin vuonna 1773, että makasiinin osakas ei saisi ottaa siitä ulos jyväpanostaan, ”vaan se seuraa taloa, ja kun asujamuutoksia tapahtuu, saa poismuuttaja maksaa tulijalle makasiinipanoksensa hinnan”. Samana vuonna myös Kuopion pitäjäläiset päättivät – koska makasiini oli joutunut tappiota kärsimään asukkaiden muuttaessa tiloiltansa, jotka sitten olivat päässeet rappeutumaan
– että taloon tulijan oli vastattava poismuuttavan viljavelasta, ”sillä makasiini vaatii omaansa vain siltä, jonka hallussa kiinteistö on”. Ja
– enempää esimerkkejä luettelematta – samanlainen velkavastuun kytkeminen maanomaisuuteen tuli myös Leppävirran isäntien päätökseksi, kun he järjestelivät lainajyvästönsä asioita eräässä pitäjänkokouksessa vuonna 1803: ”Ei henkilö vaan talo vastaa velasta, joten omistajan vaihtuessa on aina tulijan velvollisuus ottaa selvää, onko makasiiniin velkaa olemassa”, mikä saarnastuolista oli kaikkien tiettäväksi tehtävä.¹⁸⁴

Makasiiniviljoja koskeva velkavastuun siirtyminen henkilöstä maaomaisuuteen, sen kytkeytyminen manttaalinumeroisiin taloihin, sattui tietenkin kaikkein kipeimmin juuri väestön köyhimpään osaan, niihin, joilla ei ollut näytettävänä maaomaisuutta maksukykynsä takeeksi. Tosin torppareitakin kyllä vilahteli Savon makasiinivelallisten joukossa, mutta ”torpparipa” olikin Savossa usein oikeastaan halkomalla syntyneen talon isäntä, ja sitä paitsi todellisellakin torpparilla oli toki torpanmaittensa tuotto jonkinlaisena velan vakuutena makasiinille, minkä lisäksi päätalo saattoi olla tästä kuten eräistä muistakin torppansa rasituksista vastuussa. Pahimmassa asemassa oli se viime vuosisadalla yhä taajemmaksi paisunut köyhien tilattomien joukko, johon kuului ennen kaikkea loisia ja muuta matalan mökin väikeä. Kun halla nousi soista ja notkelmista ja pilasi elopeltojen jyväriistan, ehätti kevättalvien nälkäaika aina ensimmäisenä juuri näiden köyhien kohdalle. Talonväkien omat suut oli ruokittava hallan ahdistelemien halmeiden niukoilla tähteillä ensimmäisinä myös silloin, kun isäntäväessä olisi muuten auttavaistakin mieltä sattunut olemaan. Aina on myös ollut niitä itaria isäntiä ja armottomia emäntiä, joiden aitoista ja aumoista ei ole hellinnyt pyytävälle laina-apua silloinkaan, kun niissä on ollut talon oman tarpeen ylittävä pellonsaalis tallella. Tosin vaurastuviin pitäjänmakasiineihin syntyi 1800-luvun kuluessa erityisiä osastoja vaivaishoidonkin tarpeita varten siten, että ”köyhäinkassa” pääsi makasiinin osakkaaksi ja köyhäin hoitokunnan esimies makasiinihallituksen jäseneksi, mutta varsinaisen tilattoman väestön viljanlainauksen tarpeitahan tämä ei tietenkään koskenut eikä auttanut. Kun siis myös pitäjänmakasiinien jyväkanta oli lähinnä talollisille itselleen varattuna, veikin kehitys vähitellen yhä selvemmin siihen, että tilaton ja jyvätön köyhä väki joutui ennen kaikkea kruunun hinkaloihin turvautumaan, ja pitäjien oma makasiinilaitos jäi voittopuolisesti vain manttaaliin pantujen talojen leipä- ja siemenviljan lainavaraksi.

 

Viljan varastointi pahan päivän hätää varten ja hintakehityksen nousukausia silmällä pitäen ei tietenkään jäänyt vain kruunun- ja pitäjänmakasiinien toiminnan varaan. Myös – ja ennen kaikkea – talojen yksityisvarastot muodostivat sangen huomattavan osan niistä maakunnan viljavaroista, jotka liikenivät yli kulloisenkin hetken tarpeen aittaan ja aumaan pantavaksi tuonnempana tapahtuvaa kulutusta tai myyntiä varten. Tämän yksityisen viljanvarastoinnin merkitystä valaisevista lähteistä ei tietenkään valu mitään täsmällistä tilastoa, aitta- ja aumaelojen määrää koskevia tynnyrihikuja. Niitä eivät viranomaiset tunteneet eikä niistä viljelijä tehnyt tiliä itselleenkään. Senpä vuoksi onkin tässä tyydyttävä vain niihin hajatietoihin, jotka saattavat edes osapuilleen valaista Savon yksityisen viljanvarastoinnin luonnetta, edellytyksiä ja merkitystä.

Varsinaiseksi varastoviljaksihan joutivat vain ne elot, jotka eivät huvenneet kotoiseen kulutukseen, renkien ja piikojen palkkoihin, yhtiökasken osaviljoiksi, seuraavan sadon kylvöeloiksi, kruunun verojyviksi, papin ja veropalkkaisen virkamiehen saataviksi tai rahan hankkimiseksi rahaveroja tai erilaisia puotiostoksia, lähinnä suolaa, tupakkaa ja rautaa varten. Luultavasti vain melko vähäinen osa itsenäisistä talonpojista pystyi kaikkien tällaisten menoerien jälkeen enää ylivuotisia viljakassoja keräämään. Mutta vähäiseksikään ei toki Savon varastoidun viljan määrää voitane arvioida. Jo itse varastoimistapa sinänsä, vilja-auma, oli joka tapauksessa sitä laatua, että se näkyi ja että se synnytti puhetta paljon ja maakunnan viljarikkautta ikäänkuin kuulutti julki.

Niinpä Savon kaskihalmeiden ylijäämäviljan säilyttäminen aumoissa oli kyllä tiettynä kaikkialla, ja siitä paljon puhuttiin. Tapaa pitivät monet jopa välttämättömänäkin, koska viljan kaupaksi saaminen ei käynyt välittömästi korjuukautena päinsä pitkien ja ylen hankalain kuljetusten takia. Niinpä Turussa kerrottiin eräälle pankinkomissaari Silfverstolpelle vuonna 1757 näistä Savon suurista ruisaumoista, että ”useilla seuduilla monivuotisuus on ikään kuin kattaen peittänyt ne kasvavalla sammalella, joka” – kuten muka tiedettiin – ”yhä varmemmin saa ne ajan tuhoilta säilymään”. Tieto on selvästikin Savon talonpoikain ja herrasviljelijäin omista käsityksistä peräisin. Ajan koittaessa he sitten näillä aumaeloillaan ruokkivat hallan panemia naapuriläänejä, eritoten Kajaanin seutuja ja Pohjois-Pohjanmaata hätäajan ylihintoja tietenkin tunnottomasti kiskoen. ”On luultavaa, ellei eittämätöntäkin, että kaikkein pahimpienkin katovuosien viljanpuute saataisiin Ruotsista tyystin poistetuksi, jos näitä runsaita kätköjä käytäisiin kopeloimaan”, Silfverstolpe arveli ja yllytti.¹⁸⁵

Tämän viljanvarastoinnin taaimmaisena tarkoituksena ei liene likikään aina ollut papin saarnoissa neuvotun hurskaansävyisen säästäväisyyden harjoittaminen vain sitä silmällä pitäen, että katoaikoina olisi pystytty oman kotitarpeen vaatimukset varmistamaan. Ennen kaikkea halu hyötyä vaikeina vuosina toisten ihmisten hädästä on näissäkin toiminnoissa varmaan melkoisesti vaikuttanut. Katovuosien aiheuttama viljanhintojen huima nousu on näet ollut Savossakin monen säästöön panijan äveriäisyyden alkuna.

Niinpä muuan lausunto, jonka maaherra Riddercreutz toimitti kuninkaalle vuonna 1776 hallanpanemasta Etelä-Savosta tätä viljanvaras­toinnin kalseata vaikutinta selvästi kuvastaa: ”Läänissä kyllä on etenkin yhteisen kansan joukossa sellaisia talokkaita, joilla on vielä edellisten vuosien varastoja tallella ja jotka siis osaksi voisivat poistaa puutetta. Mutta kun rukiista jo näillä seuduilla rahvaan kesken vaaditaan 48 kuparitaalaria tynnyristä ja kun muutamat ovat tehneet tiettäväksi, etteivät he vielä siihenkään hintaan aio luopua myyntiin varaamastaan viljasta ennen hinnan nousua aina 60:een taalariin saakka, on vielä tämänvuotisenkin kadon painaman maamiehen edessä varma tuho, elleivät Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne armolliset toimenpiteet ehätä näiden seutujen avuksi”. Maaherra tarkoitti makasiinilainaa ja sitä paitsi pyysi, että samalla tukittaisiin viljan rajanylinen vientikauppa, joka tietenkin suuresti hyödytti sen harjoittajia mutta koitui puutteenalaisten naapurien vahingoksi.¹⁸⁶ Kun vuoden 1780 pahana vesikesänä rehun ja viljankin puute näytti tulevan Savossa ankaraksi, kertoi silloinen Kuopion läänin maaherra Boije, että niillä, joilla oli ylävämmät maat, oli kylläkin heinää ja olkia talven varaksi säästettynä, mutta ei armahtavaista mieltä puutteenalaista lähimmäistään kohtaan: ”Vilja­aumojensa he antavat seista puimattomina ja saattavat heltymättä nähdä naapurinsa karjan sortuvan nälkään, ja tällaista valitettavaa kovuutta on tässä läänissä ilmennyt jo edellistenkin maaherrojen hallintoaikoina, jolloin he – etenkin maaherra Stiernstedt – ovat määränneet aumaviljat puitaviksi ja oljet jaettaviksi joko rahaa vastaan tai velaksi tarvitsevaisille. Tähän toimenpiteeseen en kuitenkaan ole toistaiseksi tohtinut turvautua” – maaherra Boije huomautti – ”vaikka sitä on monesti anottu”. Maaherra pyysi kuninkaalta lupaa käyttää nyt tätä ”äärimmäistä keinoa”, toisin sanoen antaa puida viljaäveriäiden ylivuotiset aumat ja pakkolunastaa heiltä joko käypään hintaan tai luontoiskorvausta vastaan kotitarpeen ylittävät oljet jaettaviksi puutteenalaisille karjanrehuksi. ”Siten hävitettäisiin myös tyhjänpäiväinen tapa pitää viljasaalis aumoina jopa 10–12 vuoden ajan vain – kuten rahvas asian käsittää – loistavan rikkauden merkkinä.”¹⁸⁷

Tämä ylivuotisilla aumoilla ylvästely säilyi kansantapana ainakin Savossa ihan niihin muistinyltäviin aikoihin asti, jolloin vielä viljalla ja varstalla oli keskeinen asemansa meikäläisessä maataloudessa. Itse viljanvarastoinnin kannalta tapa oli tietenkin sangen epätaloudellinen: hiiret pitivät vuodet pitkät iloansa auman uumenissa ja varikset sen hattulyhteissä, eikä hyvänkään aumantekijän mestaruus pelastanut näitä isäntien kasavarastoja vedentuhoilta silloin, kun tuollainen talojen kauas näkyvä kunnia, ”harmaapää auma”, alkoi vanhuuttaan jo ottaa latvaansa ja kylkiinsä sammalta ja hometta. Sitä paitsi savolaisten yksityisiä viljavarastoja kuluttivat vielä muutkin kuin hiiret ja muut epätaloudellisen jyväsaituuden tuottamat haitat. Isännän silmän välttäessä näet niinsanotut ”kotovarkaat” verottivat melkoisesti talojen viljahinkaloita – ”tekevät useimman talon viljasäästölle melkeän katovuoden ja ovat kokonaankin hävittäneet monta taloa”. Näin kertoi näistä savolaisisäntien viljatappioista vuonna 1860 Antti MANNINEN, ja ajan olojen elävöittämiseksi tässä on syytä toistaa Mannisen kuvauksen jatkokin ihan kokonansa:

”Niille, jotka eivät tietäisi mitä tämä kotovarkaus tarkoittaa, selitän, että taloissa missä on paljo lapsia veljeksiä ja semminkin tyttäriä ja missä muuten isäntä on olevoinansa tarkka säästäjä, on tullut tavaksi lapsille, setille ja vieläpä monesti palvelijoillekin, että aitoista ja riihistä puidessansa ottaa salaa isännästä viljaa, joka sitte myödään polkuhinnasta jollekulle viinankauppiaalle eli muille epärehellisille ihmisille. Tällä rahalla sitte ostetaan laukkuvenäläisiltä ja oikeiltakin kauppiailta koreuksia j.n.e., mitä aika nuorelta väeltä näkyy vaativan, ettei näkyisi huonommalta naapurin ja muun pitäjään vertaistensa nuorisosta. Moniaissa maanpaikoissa on tullut niin ylelliseksi kiistatavaksi, että tyttärillä pitää oleman monet suuret säkilliset vaatetta naimiseen mennessänsä. Näiden hankkimisessa ja teettämisessä taloa paljon varastetaan. Niitä kehruutetaan, kudotetaan ja ompelutetaan kylän loisilla, jotka juuri elävät paljaasta tämmöisestä työstä. Tässä talon varastustoimessa ovat usein äidit tyttärillensä apuna, muistaen itse ”morsian-lapsena” ollessansa saaneensa tehdä samalla tavalla. Tämä on monessa paikkakunnassa tullut niin tavaksi, ettei sitä pidetäkään vikana.” Manninen kyllä tunsi maakunnan olot sekä eteläisestä että pohjoisesta Savosta ja tämänkin maakunnassa yleisen epäkohdan syvimmät syyt. Niistä hän aprikoi: ”Syy on itsessä isännässä ja hänen on tämä kohta parannettava. Kuin isäntänä oleva, joka vastaan ottaa ja hallitsee kaikki talon rahavarat, ei antamalla anna nuoremmille veljillensä, sisarillensa, eli omillekaan lapsillensa, mitä kunkin perheeseen sattuu, rahaa heidän itsensä vapaasti käytettäväksi eikä milloinkaan osta heille välttämättömiä ajan vaatimia tarpeita, niin nämä ottavat omin neuvoin … ottavat uhalla enemmän kuin pitäisi ja sitte kuin ne täytyy myödä usein puolesta hinnasta semmoiselle, joka osaa salata asianomaisilta koko neuvoittelemiset”.¹⁸⁸

Eritoten nälkäaikoina oli ylivuotinen auma – tämä talonpoikaisen säästäväisyyden ja tuhlaavaisuuden verraton sekasikiö – myös kovan, armottoman mielenlaadun merkkinä. Siihen viittasivat – kuten edellä jo nähtiin – tuontuostakin maaherrat, eikä myöskään julkinen sana sanojansa säästänyt, kun se esimerkiksi 1860-luvun alkupuolella, hallan, nälän ja kalliin ajan taas ahdisteltua maakuntaa, ojensi lukijoitansa väärästä saituuden synnistä. Muuan Hirvensalmen isäntä näet oli tuolloin tullut kehuskelleeksi kulmakuntansa viljanvarastoinnin oivallisuutta – sitä omillaan elämisen taitoa, jonka edellytyksenä oli tietynlainen vanhatestamentillinen säästäväisyys. Ukon kertoman mukaan näet siellä, Hirvensalmella, oli ”jotenkin hywästi omilla waroilla uutiseen päästy ja tähteeksikin jäänyt wielä parisataa aumaa pitäjän luwepuolella”. ”Te sanotten” – silloinen ’Mikkelin Wiikko-Sanomat’ toruskeli äveriästä isäntää – ”Hirwensalmelaisten seuranneen Juosepin wiisasta esimerkkiä; ja lopuksi neuwotten tässä meidän kylmässä maassa aina waan säästämään ja säästämään, ja sanotten että oletta nähneet pitkän ikänne kuluessa, että se, joka on hywästi jaksanut säästää ja ihteensä wetää, se ei ole talwen ja huonon wuoden selässä puuttunut syömisestä, siemenestä ja eläimen ruuasta. Tätä ennen emme ole tullut tähän wastanneeksi. Se on nytkin suuresti wastaan meidän luontoa hyljätä wanhan ja nurkassaan arwossa pidetyn miehen joutawaa lörpötöstä. Mutta kun emme millään tawalla woi hywäksi nähdä Teidän mielialaa tässä asiassa, ja kun ’wiha wiepi wiljan maasta, kateus kalan merestä’; niin täydymme Teille ja muille yhteisen hywän polkijoille, saiwareen nylkijöille, tässä asiassa lyhykäisesti sanoa: kun suuri osa Suomen maata kärsi totista ja suurta nälkää, ja kun ei ainoastansa warallisemmat Suomessa, waan myöskin Wenäjällä, Ruotsissa ja muissa ulkomaissa koetteliwat kaikella tawalla huojentaa tätä kauhistawaista hätää; niin emme me puolestamme olisi woineet ajatella ihtemme, raawaimme ja pitkällisen tulewaisuuden päälle; ei, me olisimme puineet aumamme ja jakaneet elot nälkää kärsiwäisille waikka wiimesiin kappoin asti. Ja jos olisikin rietas henki riiwannut meitä niin tekemästä, niin olisimme kuitenkin wälttämättömästi häwenneet kerskaamasta rikkauttamme nälkään nääntywille. Säästää woipi olla hywä kun se tapahtuu tunnolla. Mutta: ’hywä hywästi elää, kaunis kuolla kunnialla’; ’paremmin kerran kyllin, kun aina niuha’; ja ’ei entisellä kauwan eletä, jos ei Jumala wastaista anna’ –”.¹⁸⁹

Mutta eivät savolaisen aumatalouden syvimmät syyt toki vain sielullisten seikkojen yhteyteen juonna, nimittäin tuollaiseen tässä kuvattuun jyvä-äveriäisyydellä ylvästelyyn, isäntien säästäväisyyteen, saituuteen, kaupalliseen viljan hintakeinotteluun tai tarvitsevaista kohtaan armottomaan mielenlaatuun. Savolaisen auma kuului näet pakon paneman kiinteästi talojen kaukaisilla hajatiluksilla kukoistavaan kaskitalouteen. Auma oli – hiirten ja variksien uhallakin – ainoa keino, millä kaukokaskien viljasaalis saatiin säilymään leikkuusta talveen saakka, koska vain rekikelillä oli mahdollista tuoda elokuormat vähin erin takamailta puitaviksi. Aumaan varastointi oli Savon isojaon takaisissa maaoloissa väistämätön pakko, ja syvään juurtuneena kansantapana se periytyi sitten kaskitaloudesta peltotalouteen asti. Viljojen puinti jatkui savolaistaloissa pitkin talvea vielä kauan senkin jälkeen, kun isojako oli jo saattanut sekä pellot että aumat kotiriihien nurkille, varstankolkkeen kuuluville. Niinpä esimerkiksi Mikkelin pitäjän Rouhialassa puitiin lähipeltojen – ja vielä osittain lähikaskienkin – vuoden 1840 ruisaumoja elokuusta seuraavan vuoden toukokuun lopulle, vuoden 1845 aumoja elokuusta seuraavaan huhtikuuhun, vuoden 1848 satoa seuraavan vuoden satoon (elokuuhun) saakka jne.¹⁹⁰

Kun näin oli, kun kaukokaskien ja kotoriihien väliset kuljetusvaikeudet pakottivat aumaamiseen ja pitkin talvea tapahtuviin vähittäispuinteihin aina sitä mukaa kuin syömisen tarve ja veronmaksun pakko vaativat, ei maamies – olipa hupa tai itara – yleensä pystynyt arvioimaan satojensa täsmällisiä kokonaismääriä. ”Harvoin rahvas tuntee tarkasti varojensa määrää” – Heinolan maaherra Langenskiöld kertoi vuonna 1826 savolaistalojen viljankäytöstä – ”ja puute paljastuu vasta sitten, kun kaikki ulosteot on kruunulle, papeille, pitäjän toimihenkilöille ja muille suoritettu ja peritty.”¹⁹¹ Puute tuli tosin tieten ja pelättynä mutta sittenkin – kerrotusta syystä – usein kuin yllättämällä.

Eipä näin ollen ihme, kun otetaan huomioon sekin, miten hiiret, varikset ja sadesäät pitelivät savolaisten vilja-aumoja, että edistyneimmät viljelijät pyrkivät aikakauden lopulla jo itse ja neuvoivat muitakin suoraan sängeltä puimiseen, ”vaikkapa se vaatiikin usiampia riihiä ja paljo kalliimpia kesätyöpäiviä, joita esim. rukiin puimisen aikana vielä tarvitaan ohran ja kauran leikkaamiseen, potaatin nostoon j.n.e.” – Antti MANNINEN pohdiskeli näitä savolaisten korjuu- ja varastointiseikkoja 1860 – ”Mutta jääpihän tässä poiskin aumaamisen puuhat ja paljo polttopuita säästyy riihen lämmittämisessä.” Tosinhan viljoja ei saatu takamailta tahtomallakaan ennen talven keliä kartanolle, mutta oli kyllä niitäkin viljelijöitä, jotka tekivät salopalstoille ”eririihiä”, ”metsäriihiä”, ja puivat niissä jo syksyllä aumaamattomat kuhilaansa ja toivat elot ja oljet sitten kelin saatua kotovarastoihin talteen.¹⁹² Se olikin ensimmäinen vanhanaikaisen aumatalouden häviämistä enteilevä merkki, mutta aina aikakauden loppuun saakka savolaisisännät tässä kuten paljossa muussakin pysyivät jäykästi vanhoissa tavoissaan kiinni.

Mutta joka tapauksessa – puitiinpa viljat yhtäpäätä syksyllä sängeltä tai vanhaan tapaan pitkin talvea aumoista – melkoinen ellei suurin osa Savon katovuosien ja muustakin viljantarpeesta tyydytettiin ilman kruunun tai pitäjän julkista apua naapurusten, sukulaisten, ja tuttavien kesken. Siinä onkin yksityisen viljanvarastoinnin ratkaiseva merkitys Savon sulkeutuneissa maakuntaoloissa. Onpa tietoja sellaisistakin isännistä, jotka kävivät kovina aikoina siekailematta viljavarastoihinsa käsiksi ja jakoivat niistä alihintaan tai puoli-ilmaiseksi syömä- ja kylvöeloja jyvähätään joutuneille. Tällainen hyvä ihminen oli esimerkiksi Rantasalmen Joutsenlahden rusthollari ”raitis, ahkera ja ymmärtäväinen maanviljelijä, kunniallinen ja vieraanvarainen isäntä hyvin järjestetyssä talossaan, aina mitä jalomielisin rahan ja viljan lainaaja” Olli Sopanen. Kun viljatynnyristä vaadittiin 1800-luvun alussa aivan yleisesti 6–10 riikintaalaria, Sopanen myi tynnyrin 5 riksistä koskaan hintaa korottamatta ja parmaan ruisolkia riksistä, vaikka useimmat ottivat niistäkin kaksi.¹⁹³ Tällaista hyväsydämisyyttä, joka hyvinkin ansaitsee :150 vuoden jälkeisen maininnan, oli tietysti Savon entisissä ihmissuhteissa enemmänkin mutta kaikesta päättäen kovuus tosin sittenkin yleisempää – ja monen kerjäläisen raskas mierontie kulki jatkuvasti kovinakin aikoina ylivuotisten aumain kupeitse.

7. KARJANHOITO

Maanviljelyksen tärkein sivuelinkeino karjanhoito oli vähitellen etenkin 1800-luvun kuluessa kehittynyt Savossa sangen huomattavaksi maatalouden tuotantohaaraksi. Rajan auettua itäiseen ja eteläiseen suuntaan oli näet eritoten voilla kyltymätön ostajapiiri sekä Viipurissa että Pietarissa. Esimerkiksi Mikkelin kihlakunnan kruununvouti von Fieandtin ilmoituksen mukaan sitä vietiin aikakauden lopulla maakunnasta mainittuihin kaupunkeihin ”suunnattomasti”, ja vuosittain se toi Savoon ”miljoonia markkoja”. Voin tuotanto perustui tykkänään karjan kesäruokintaan, mutta tämän ruokinnan edellytyksenä olivatkin juuri kaskeamisella ruohoisina pidetyt metsälaitumet.¹⁹⁴ Pohjoisesta Savosta taas kuvernööri Ramsay kertoi jo 1840, että karjanhoidosta oli tullut väestön ”pääelinkeino” ja voista talonpojan ”tärkein kauppatavara”. Iisalmen kihlakunnan kruununvouti Wallden puolestaan sanoi vuonna 1871 karjanhoitoa sikäläisen ”rahansaannin päälähteeksi”.¹⁹⁵

Tätä kehityksen loppuvaihetta edellisten aikojen karjaoloihin verrattaessa käy epäilemättömäksi, että Savon maataloudessa on tuona kautena tapahtunut sangen huomattava muutos. Kaikki 1700-luvulta säilyneet tiedonrippeet näet osoittavat yhtäpitävästi, että nimenomaan juuri karjanhoito oli silloin koko savolaisen maatalouden aristavin kohta, karja oikeastaan olemassa paremminkin lannan kuin maidon ja voin tuotantoa varten.

Entisaikaisen karjatalouden suurimpana pulmana on päivänselvästi ollut talviruokinnan vaikeus eli toisin sanottuna, koska talven rehuvarat saatiin etupäässä luonnonniityistä, niittyjen huono kunto, jota aikaisemmin (siv. 613) on jo yksityiskohtaisesti kuvattu. Koska niityn hoito monista aikalaisten lausunnoista päätellen pysyi jatkuvastikin sangen heikkona, on ilmeistä, että mainittu kehitys, karjanhoidon kohoaminen maakunnan tärkeäksi elinkeinonhaaraksi, on saanut uutta pontta muustakin kuin vain luonnonniittyjen vuotuisista heinäsadoista. Pohjois-Savossa tosin niittyolotkin olivat paremmalla tolalla kuin eteläisemmissä pitäjissä, mutta sitä paitsi jo 1700-luvun loppupuolella alkanut ja etenkin seuraavalla vuosisadalla voimistunut suoviljelyksen harrastus on varmaan koitunut sangen huomattavaksi heinälisän lähteeksi ja niinmuodoin koko maakunnan karjanhoidon virkistykseksi. Äsken mainittu kruununvouti von Fieandtin ilmoitus (1874), että savolainen voin tuotanto perustui tykkänään karjan kesäruokintaan, viittaa lisäksi siihen, että itse kaskitalouskin oli jo osittain mukautunut tukemaan toista tarkoitusperää kuin aikaisemmin. Karjalaidunta näet lisättiin pitämällä metsäiset ”väljämaat” ruohoisina nimenomaan kaskeamalla. Tähän nähden kasken merkitys viljan tuotannon tekijänä oli ikään kuin jäämässä taka-alalle.

Itse karjanhoidon tasosta ja muodoista ei ole paljoakaan lisättävänä siihen, mitä siitä tiedetään jo 1600-luvulta. ”Hoito” pysyi jatkuvasti 1700-luvulla sangen heikolla kannalla. Rehun niukkuus oli eritoten kevättalvella ja keväällä aivan yleinen ja kiristyi heinäkatojen aikana suoranaiseksi puutteeksikin. Karjan talviruokinta olikin ylipäänsä oikeastaan eläinrääkkäystä. Elikot piti keväisin usein kangeta jaloilleen ja auttamalla auttaa laitumelle. Oli sellainen epätapa vallalla, että karjaa yritettiin saada talven yli uuteen suveen enemmän kuin rehuvarat sallivat – lähinnä tietenkin lannan saamista varten. Siitä oli seurauksena jokakeväinen rehun puute. Oltiin kuin sallimuksen varassa: riittää jos riittää, jos loppuu niin loppuu. Korsirehujen vuotuista määrää ei ilmeisestikään pystytty ollenkaan arvioimaan eikä sen mukaisesti suunnittelemaan karjan ruokintaa ja etenkään talvelle otettavien elikoiden määrää. Ilmeisesti tähän karjan talviruokinnan ja rehunkäytön umpisilmäiseen menoon vaikutti sama haitta, josta taannoin jo kerrattiin viljan käytöstä puheen ollessa: aumatalouden aikana oljet saatiin kuten viljakin vain vähin erin takamailta talouskeskukseen, samoin heinät pieleksistä ja naatit kaskipantioista. Karjan vähentäminen olisi kehittymättömissä oloissa ollut paras keino kohentaa talviruokinnan tasoa, mutta se olisi välttämättömästi edellyttänyt, että jo syksyllä olisi pystytty arvioimaan rehuvarojen todellinen ja tarvittava määrä.¹⁹⁶

Sarvikarjan ruokintaan ei oikeastaan selvää heinää paljoakaan riittänyt edes hyvinäkään vuosina, sillä hevonen oli jo iät kaiket ollut elikkotarhan ruhtinas, miesten erityisesti hellimä ja hoitelema suosikki, jota autettiin talven yli aina paremmilla eväillä kuin muita eläimiä, heinillä ja jauhoappeilla. Oli kuin ruokintaseikoissakin olisi tarhan ja talon asujien keskenäinen arvojärjestys kuvastunut: lehmille syötettiin hevosen lantaa ja niin myös sioille, ja samalla tavalla nämä viimeksi mainitut taas hyötyivät ihmisistäkin. Lehmien ruokintaan kuului ennen kaikkea oljet, akanat ja lehdekset sekä olletikin naurismaiden naatit eli tavallaan alkeellisten olojen ”painorehu”, joka oli koottu nauriskaskien pantioihin, haudattu ensin tulisilla kivillä pehmeäksi, jätetty kiviraunion ja talven alle painumaan ja jäätymään ja tuotu sitten kelin saatua kartanolle karjan ruokinnan ”mavuiksi”. Sitä paitsi viinanpolton sivutuote rankki tuli ajanmittaan yhä tärkeämmäksi karjan ruokinnan lisukkeeksi jopa siinä määrin, että se oleellisesti vaikutti jo paloviinapolitiikankin vaiheisiin.¹⁹⁷

Kaakkoisesta Savosta, Sulkavan ja Puumalan pitäjistä, on vuodelta 1749 säilynyt muutamia tietoja karjanhoidon yksityiskohdista, jotka tässä on sopiva sellaisenaan kerrata ja asettaa ne valaisemaan siinä suhteessa maakunnan yleisempiäkin oloja: ”Hevoset ovat keskimittaisia. Niitä he kasvattavat itse ja käyvät niillä sitten keskenään kauppaa. Keskimäärin on neljä hevosta ja kaksi varsaa kokotaloa kohden. Sen jälkeen kun varsat on syksyisin emästään vieroitettu hoidetaan niitä samaan tapaan kuin suuriakin hevosia ja pidetään niiden kanssa samassa tallissa. Niiden rehuiksi käytetään pitkistä oljista hakattua silppua, jota kootaan tuvassa olevaan sammioon, liotetaan siinä vedellä ja pannaan akanoita ja hieman kauraa joukkoon. Sitten tuodaan hevoset ja varsat aamulla, päivällä ja illalla tupaan syömään mainittua silppua eli apetta. Heiniä annetaan niille vain yöksi, mutta niiden puutteessa on hevosen oltava tyhjin soimin. Illalla ne viedään talliin yöksi. Koska näissä pitäjissä on kovin vähän heinämaita, ei useimmilla tiloilla voitaisi saada yhtäkään hevosta talven yli pelkillä heinillä. Varsoja ei käytetä työhön ennen kuin ne ovat 3–4 vuotiaita, ellei köyhyys pane tässä suhteessa pakkoa eteen. Eivätkä ne ole niin suurikokoisia, että kelpaisivat ratsuhevosiksi, vaan niitä käytetään vain talon töihin. Mutta säätyläisillä ja muutamilla rusthollareilla saattaa kyllä olla isompiakin hevosia. – Lehmiä pidetään keskimäärin kuusi tai seitsemän kokotilalla, pari sonnia, neljä tai viisi lammasta, mikäli niitä on; vuohia on sangen vähän; ja lisäksi seitsemän tai kahdeksan sikaa tavallisina vuosina. Lehmiä ja sonneja ruokitaan pelkästään ruis-, ohra- ja kauraoljilla ilman mitään heiniä. Lampaille annetaan väliin vähän heiniä mutta enimmäkseen vain haavan ja koivun lehdeksiä, vuohille lehdeksiä ja kuusenhavuja sekä jältettyä haavan parkkia. Karja on täällä melko pienikasvuista lajia. Härkiä ja lehmiä ei käytetä työhön eikä ajoon. Kesäisin lehmä lypsää puolitoista kannua, mutta talvella ei ole maitoa ollenkaan vaan vasta keväällä, kun maa alkaa vihoittaa, sillä mainitut vähäiset rehuvarat eivät tahdo riittää muuhun kuin pitämään elikot hengissä. Sarvikarjan juotto tapahtuu talvisin kylmällä vedellä, mutta lampaille annetaan haaleata. Lampaita ja vuohia ei lypsetä, vaan ne syöttävät maidollansa vuoniaan, eikä lypsy sanottavasti kannattaisikaan vähäisen tuottavuuden takia. Sudet usein vievät talosta koko katraan, eikä niitä saada uusituksi moneen vuoteen, joten niitä vain siellä täällä on muutamia jäljellä. Kanoja on tosin joka talossa mutta ei hanhia, ankkoja eikä kalkkunoita talonpojilla. Kanoille ja kalkkunoille [joita Sulikavalla oli kolmessa ja Puumalassa kahdessa talossa] syötetään talvisin ohria ja hanhille kauraa. Kana munii kesässä kolme tiuta, kalkkuna kymmenestä kahteentoista. Koiria on miltei joka talossa, ja ne ovat melko kookkaita. Niitä käytetään kesällä paimenessa karjoja vartioimassa, ja kun vaara uhkaa, ne antavat asiasta tiedon.”¹⁹⁸

 

Nämä paimenkoirien ilmoittamat karjavaarat olivat tietenkin ennen kaikkea petoeläinten aiheuttamia. Maakunnan yli pyyhkäisi aika-ajoin oikeita petolaineita. Oli kuin tämä hyökkäävän villin luonnon paine olisi selvimmin tuntunut viljellyn rintamaankin oloissa noin parin kolmenkymmenen vuoden sykevälejä pitäen. Niinpä 1720-luku oli kovaa petoaikaa Savossa, samoin 1700-luvun puolivälin vaiheet ja loppuvuosikymmenet ja sitten taas 1820- ja 30-luku sekä vihdoin myös 1860-luku. Leppävirran rovasti Alopaeus kertoi esimerkiksi 1700-luvun puolivälin peto-oloista seuraavaa: ”Kaukana tältä kirkolta Karjalan rajalla asuvat Kartasalon ja Varistaipaleen kyläläiset juttelevat varmana asiana, ettei heillä ole miesmuistiin ollut susista haittaa. He sanovat esivanhempiensa susia nähtyään hiihtäneen ne heti hengiltä, koska nämä eivät pa­jolta lumelta ja tekemällä tehtyjen teiden puutteessa päässeet synkissä erämaissa pakenemaan. Mutta äsken elettyinä vuosina 1759 ja 1760 niitä on ilmaantunut sinne melko suurin joukoin ja alkanut surkeasti tuhota kotieläimiä.”¹⁹⁹ Talonpojat arvelivat juuri tieverkon tihenemisen olleen syynä susien lisääntymiseen. Niitä ne ravasivat kuin kotikujasia konsanaan. Nälkä nostatti pedoissa raivoa ja rohkeutta ja yllytti niitä eritoten karjojen kimppuun käymään.

Karjamenetykset olivatkin tällaisissa oloissa – eritoten kun tavantakaa raivoavat karjatauditkin tekivät suurta tuhoaan – usein uskomattoman raskaat. Niinpä Pieksämäen pitäjästä on säilynyt muuan maaherralle toimitettu vajaatilasto samalta vuodelta (1761) kuin äskeinen Leppävirran rovasti Alopaeuksenkin kertomus, jossa on tietoja 55:lle talolle ja torpalle silloin sattuneista karjatuhoista. Vuosi ei ollut suinkaan varsinaista karjaruton kautta vaan tavallista niukan rehun ja runsaan petokannan aikaa. Olot eivät liene siis yleensäkään koko maakunnassa suuresti poikenneet seuraavien numerotietojen tarjoamasta kylläkin sangen surkeasta kuvasta:²⁰⁰

Nämä Pieksämäen 55 taloutta menettivät tuona ainoana vuotena yli puolet karjakannastaan. Suurinta tuhoa siellä tuottivat silloin kuten si­nä vuonna ilmeisesti muissakin pohjoisissa pitäjissä ns. ”villikoirat”, joiden puremaan (”villsiukan”) kuoli kaikkiaan 198 eläintä eli yli 80 % tuhoutuneiden kotieläinten kokonaismäärästä. Punatauti tappoi lisäksi 42 ja tapaturma 5. ”Villikoirat” olivat tulleet pohjoisesta päin esimerkiksi Iisalmen pitäjään Sotkamon ja Paltamon suunnalta sekä Karjalan rajaseuduilta. Yksityisten talojen kärsimistä menetyksistä voisi tässä seikan elävöittämistä varten esittää näytteeksi melkoisen määrän ankaraa karjakatoa. Esimerkiksi äsken mainittuihin lukuihin sisältyvät Pieksämäen Herralan Pekka Markkasen menetykset 2 lehmää, 4 lammasta ja 2 sikaa, Jäppilän Juho Rissasen 4 lehmää, 3 lammasta, 2 sikaa, Markkalan Juha Hännisen 2 lehmää, 4 sikaa, 5 vuohta, Niskamäen Ierikka Hämäläisen 16 lammasta ja 3 sikaa, Suonenjoen Heikki Rossin 4 lehmää, 2 sikaa, 3 lammasta tai Sianjalan Lassi Jalkasen pahat karjatappiot: miespoloinen näet menetti karjastaan ”villitautiin” 3 lehmää, 7 lammasta ja 2 sikaa.

Samantapaisia karjatappiotietoja on sanotulta vuodelta (1761) säilynyt myös Kangasniemen pitäjästä, jossa niinikään tavanomaiset niukan rehuajan ja runsaan petokannan vitsaukset selvästi näkyivät: ”Monen on täytynyt tuskalla ja kyynelin hävittää ja ryöstää karjatarhaansa” – pitäjänkokouksen pöytäkirjassa kerrotaan – ”ja on yhäti kauhuissaan, miten saisi elonomaksi valitut elikot viedyksi talven yli turvaan”. Ruokintavaikeudet ja arvattavasti myös niiden ainainen rinnakkaisvitsaus, karjataudit, siinä ilmeisestikin silloin suurinta tuhoa tuottivat. Silloin meni Hokanniemen Tuomas Reinikaiselta 6 lehmää, Kutemajärven Sipi Laitiselta 13 lammasta ja 3 sikaa, Antti Hokkaselta 3 vasikkaa ja sika, Aleksi Lahikaiselta 2 lehmää, hevonen ja 4 sikaa, Pylvänälän Juho Pylvänäiseltä 5 sikaa ja 2 lammasta, Pölläkänmäen Juho Laitiselta 7 eri elikkoa, Väärälän Mikko Laitiselta 10 sikaa jne. Koko Kangasniemen pitäjän karjatappiot olivat silloin (1761) 48 lehmää, 3 vasikkaa, 60 sikaa, 19 lammasta ja 4 hevosta eli yhteensä 134 eläinfä.²⁰¹

Eräissä pitäjissä olivat nimenomaiset paikallisetkin karjavitsauksensa, tappavat karjataudit vastuksina, kuten Sulkavalla puna- ja kaulatauti, Puumalassa niinikään kaulatauti sekä mahatauti. Esimerkiksi sulkavalainen kapteeni Lang kertoi menettäneensä kesällä 1761 puna­ja kaulatautiin 6 lypsävää lehmää ja 2 vetohärkää, ja sitä paitsi sudet repivät häneltä 13 venäjänrotuista lammasta. Eritoten Puumalan ja Sulkavan kiusana olivatkin juuri petoeläimet. Sudet ja karhut siellä mellastivat vakituisesti tuottaen vuosittain kaikille – ”ketään kiertämättä” – suurta vahinkoa. Esimerkiksi tässä tarkastelun alaisena olleena kesänä 1761 sudet repivät Puumalassa hengiltä kaikkiaan 50 täysikasvuista hevosta, yksistään Huhtimaan kylän Lassi Leskiseltä ja Matti Miettuselta neljä hevosta kummaltakin.²⁰²

Muutamat poiminnat 1800-luvun tietolähteistä osoittavat, että sama karjataudin valta ja hallavan hukan mekastus aika-ajoin yhä pelottavana jatkui. Esimerkiksi Tuusniemellä ”susia raivosi suurin joukoin” vuonna 1825. Puumalassa pedot tuottivat 1832 ”erittäin suurta vahinkoa”, ja jo seuraavana vuonna niitä oli näillä main taas ”hämmästyttävässä määrin” ja aiheuttivat ”melkein laskematonta vahinkoa”. Pieksämäellä kerrottiin vuonna 1833: ”Sudet ovat tehneet tänä vuonna suurta vahinkoa pitäjässä”, ja seuraavana vuonna ne lisääntyivät Juvalla ”pelottavasti”. Niinikään ne haaskasivat kotieläimiä täyttä päätä esimerkiksi Maaningalla – Pohjois-Savon vauraassa viljapitäjässä – vielä viime vuosisadan loppupuolellakin. Sarvikarjaa ja varsoja sudet olivat hävittäneet vuonna 1860 joukoittain ja erittäinkin lampaita niin paljon, että ”usiat talot jäivät ihan lampaattomiksi”. Tästä seurasi kuten yleensäkin pahoina petovuosina vanha tolkuton susijahdin yritys, josta ei kuitenkaan mitään apua lähtenyt, ”vaan vieläpä pedotkin tkivät ajajillensa sen häpiän” – Kuopion ’Ilmoitus-Lehdessä’ kerrotaan – ”että haaskasivat varsin ajoaikana 25 lammasta Väänälänrannan kyIässä”. Kaiken tämän lisäksi karjatautien tuottamat tuhot olivat vielä 1800-luvullakin kahta vertaa suuremmat kuin petojen.²⁰³

Jos yrittäisi karjatuhoja koskevien hajatietojen nojalla hahmotella jonkinlaista pahimpien tuhoseutujen aluetta entisajan Savosta, niin varmaan juuri nämä pohjoiset pitäjät ja etelämpää erittäinkin esimerkiksi Sulkavan ja Puumalan tienoot värittyisivät siinä kaikkein mustimmiksi seuduiksi. Nämä viimeksi mainitut pitäjät olivatkin rajantakaisen Vanhan Suomen ja hallinnotta jääneen ”Riitamaan” kupeessa ja savolaisen paikallishallinnonkin kannalta takalikkopitäjiä. Rajan takaa tuli karjatauteja ja petoja, ja sitä paitsi vesien pirstoma maasto, kiviset asumattomat louhikkosaaret ja vielä melkoiset metsät olivat kuin panemalla pantu runsaan petokannan turvaksi. Vuonna 1749 näistä pitäjistä kerrottiin, että ”karhuja ja susia on täällä kyllä runsaasti, ja ne tuottavat asukkaiden karjoissa suurta vahinkoa”. Niinpä äsken mainittuina petohyökyjen vuosina eivät vain paimenet ja kokat olleet asutuksen etujoukkona ventoa korven väkeä karjalaumoista karkoittamassa, vaan villi luonto itse temmelsi ihmisten asumasijoillakin, kuten talvella 1762 Heinäveden kirkonkylässä, jossa sudet säntäsivät isona parvena erään talonpojan porstuaan koirapahaista hampaisiinsa tavoitellen. Talonväkien rientäessä katsomaan, mikä metakka porstuassa pauhasi, koira pääsi livahtamaan avoimesta ovesta pirttiin ja koiran kintereillä susi. Koira kyllä pelasti nahkansa, mutta susi puri pirtissä kaikkiaan neljää eri ihmistä. Vuonna 1756 Juvan rovasti teki multuukirjaansa merkinnän Matilankylän puolenviidettä vuotiaasta Maria Tuomaantytär Summaisesta: ”Lapsen mennessä saunaan, joka ei ollut kaukana pihasta, susi kävi sen kimppuun ja söi siitä suihinsa enemmän kuin puolet.”²⁰⁴ Nykyajan ihmisen on enää vaikea mielessänsä kuvitella näitä sadan ja parin sadan vuoden takaisia Savon petovaltaisia oloja, jolloin hupaisa tarina Punahilkasta ja Susihukasta saattoi jo oman pirtin porstuassa saatikka sitten saunapolulla tai metsäisillä karjateillä kääntyä armottomaksi todeksi.

 

Rehun puutteesta johtuneen hivuttavan nälän, nälästä versovien karjatautien ja metsän jatkuvasti työntämien petoeläinten vuoksi Savon maakunnan karjakanta pääsi vain vähitellen kasvamaan. Kotieläinten määrää koskevat numerotiedot ovat kuitenkin erittäin epämääräisiä. Vielä 1700-luvun alussa Viipurinkaupan ylläpitämä suhteellisen runsas vuohenkasvatus oli Uudenkaupungin rauhan jälkeen käynyt aivan vähäiseksi, eikä se 1830-luvulla kootuista tiedoista päätellen ollut maakunnan pohjoisosiin juurtunut edes senkään vähäisen vertaa minkä eteläisiin pitäjiin. Lehmiä lienee 1700-luvulla ollut keskikokoisissa taloissa neljästä viiteen lypsävää ja torpissa – karjaveroluetteloista päätellen – esimerkiksi vuonna 1739 keskimäärin yksi, 1760 keskimäärin kaksi ja 1796 keskimäärin kolme. Hevosia oli tietenkin vähemmän, kokotilalla – siis suhteellisen isossa talossa – esimerkiksi Puumalassa ja Sulkavalla 1749 neljä ynnä pari varsaa, torppareilla tavallisesti yksi tai pari. Lampaiden ja sikojen määristä on mahdotonta saada mitään yleisluontoisia tietoja, ja nekin arviot, joita tässä on mainittu muista kotieläimistä, ovat niinikään sangen epätarkkoja, ehkä osaksi harhaankin osuneita. Niinpä esimerkiksi Savon torpparien karjaluetteloista saatavat hevosten, lehmien ja etenkin lampaiden määrät ovat – asiakirjan verotusluonteen huomioon ottaen – ilmeisestikin liian pieniä. Ylimalkaan oli vielä 1700-luvulla ja osaksi seuraavallakin vuosisadalla, kuten jo kerrottiin, pyrkyä pitää kotieläimiä runsaammin kuin ruokintaedellytykset oikeastaan olisivat sallineetkaan, ja vasta aikakauden lopulla viranomaiset – esimerkiksi Iisalmen kihlakunnan kruununvouti Wallden (1871) – saattoivat kertoa, että ”nykyään pidetään paljon vähemmän lehmiä kuin aikaisemmin, mutta niitä hoidetaan hyvin, niin että tulokset ovat olleet paljon paremmat entiseen tapaan verrattuna”.²⁰⁵

Koko maakunnan kotieläinten määristä on 1800-luvulta saatavana eräitä numerotietoja, jotka tosin voidaan tähän asetelmaksi tiivistää, vaikka samalla on kuitenkin heti huomautettava, että nämä ”ylimalkaiset” (ungefärliga) luvut, joita Savon papit liittivät vuosien 1805 ja 1810 väkilukutauluihinsa seurakuntien hevosten, sonnien, lehmien, nuoren karjan ja lampaiden määristä, antavat todellakin vain sangen summittaisen kokonaiskuvan maakunnan karjakannan silloisesta suuruudesta. Professori Böckerille 1830-luvulla saapuneet prosenttirakenteiset tilastotiedot Savon kotieläinten suhteellisista määristä ovat taas niin epätäsmällisiä ja ristiriitaisiakin, että niiden liittäminen alla olevaan asetelmaan vain hämärtäisi muutenkin epämääräistä kuvaa. Sama koskee myös epätäydellisinä säilyneitä ja siis maakunnan koko karjakannan su uruussuh teiden valaisemiseksi käyttökelvottomia kihlakunnittaisia ilmoituksia kotieläimistä, joita esimerkiksi Kuopion kruununvouti Sahlstein epävarmana arveli (1870) ”ehkä olevan” ilmoittamansa määrät. Vasta tässä kuvatun kauden jälkeisenä aikana maataloustilastokin tuli vihdoin niin täsmälliseksi, että sen pohjana olleen alkuperäisaineksen avulla voitaneen saada nimenomaan maakunnankin – eikä siis läänien – karjakannan suuruudesta selvää. Alla olevassa pikku tilastossa näkyy vuoden 1810 lukumäärissä selvästi vuosien 1808–1809 sodan tuhoisa vaikutus, joka viiden vuoden kasvumäärien sijasta ilmeni hevosten, sonnien ja lampaiden melkoisena vähenemisenä ja lehmien ja nuoren karjan kohdalla vain vähäisenä yksikkömäärän nousuna.²⁰⁶

Jo 1700-luvulla alkaneet viranomaisten hankkeet ja kehoitukset kotieläinten laadun parantamiseksi ulkolaisten rotujen avulla jäivät Savossa koko tässä kuvattuna kautena suurin piirtein tuloksettomiksi ja eräät säätyläisten toimeen panemat jalostusyritykset vain joidenkin edistyneimpien talouksien toimellisuuden todistukseksi.

8. SAVOLAISTALO

Jäisi toki tärkeä kohta maakunnan maalaisoloissa yhäti hämäräksi ellei kaiken sen lisäksi, mitä edellä on kerrottu savolaisen maatalouden entisaikaisista piirteistä ja vaiheista, valaistaisi vielä itse talouskeskustakin, 1700- ja 1800-luvun savolaista taloa, sen piha-aukeata, rakennustapaa, rakennusten ryhmitystä, niiden käyttöä ja ulkonäköä.

Alkuaikansa uudistalo oli kaskikannokon laidassa kovin sekavalta vaikuttava ja hajanaisen tuntuinen, rakennukset kuin tuulenpyörteen jäljeltä pitkin kivikkoista pihamaata. Kaikki oli vielä uutta ja raakaa, asuma-aukio kuin verestävä haava koskemattoman korven rinnassa. Mutta kun talo oli miespolven pari ollut asuttuna ja ikään kuin kaikkinensa jo paikoilleen painunut, pihamaa tannertunut ja nurmettunut, pihakivet ottaneet sammalta, pihakoivut kasvaneet, aittapolut, sauna­ja kaivourat tallautuneet, rakennukset käyneet harmaiksi ja kantoinen kaskiaho asuma-aukean laidassa kesyyntynyt tasaiseksi kontupelloksi, silloin oli talon ääripiirteistä hahmottunut jo kiinteä ja tarkoituksenmukainen kokonaisuus, vaikka rakennusryhmitykseen ei savolaisissa asumaoloissa saatu eikä pyrittykään saamaan sitä säännönmukaista selvyyttä ja järjestystä, mikä oli monin paikoin ominaista läntisemmän Suomen maalaistalojen nelikulmaisissa umpikartanoissa.

Sanottu savolaistalojen – kuten Karjalankin – rakennusten epäsäännöllinen ryhmitys on ollut aivan yleinen. Esimerkiksi maisteri Magnus Evert Forsström kertoi vuonna 1889 Ristiinan vanhoista oloista, että rakennukset olivat ennen aikaan ihan sekaisin, ”kuten Himalan puolella vieläkin ovat”. Toisinaan oli aitta, ’puoti”, sattunut tuvan eteen tai läävä parin sylen päähän tuvasta. Kahden talon rakennukset olivat Savelan kylässä niin sekaisin, että oli mahdoton tietää, kumman osakkaan suojia mitkin niistä olivat. Viipurin läänin järjestelykomitea sai 1800-luvun toisella kymmenellä esimerkiksi Mäntyharjusta kertomuksen, että tosin sikäläisissä rakennuksissa oli ”jotakin järjestystä” mutta muualla hajallisuus sitäkin pahempi.²⁰⁷ Kerrottuaan Sulkavan ja Puumalan puolen talonpoikaisista asuinrakennuksista vuonna 1749 sikäläinen taloudellisten olojen kuvaaja lyhyesti totesi, että ”muilla rakennuksilla ei täällä ole mitään varsinaista järjestystä”, mutta kuitenkin niin, että ”karjapiha on enimmäkseen asumarakennusten etelä- tai länsipuolella oikosuoraan piha-aukean toisella laidalla”.²⁰⁸

Tietenkin tällä karjarakennusten, läävän ja tallin, sijoittamisella etelän tai lännen puolelle pihatöyrästä tavoiteltiin sitä etua, että itse asumarakennus saatiin siten piha-aukean itä- tai pohjoislaitaan asetetuksi ja niinmuodoin porstuanovineen ja savuluukkuineen, myöhemmin lasi-ikkunoineen, vasten suvea paraiten auringonvaloa ja -lämpöä ottavaksi. Tällaisella luonnon määräämällä kokemusperäisellä kannalla lienee rakennusten ylimalkainen ryhmitys ollut talonpoikais- ja arvattavasti enimmissä säätyläistaloissakin myös muualla Savossa, vaikka jälkimmäisissä – esimerkiksi pappiloissa – tätä järjestystä saattoivatkin jonkin verran häiritä kirjaviisauden välittämät käsitykset etelän­ ja lännenpuolisten ilmojen epäterveellisyydestä ja huonommuudesta pohjois- ja itätuuliin verrattuna.²⁰⁹ Karjapuolen sijoittaminen toiselle laidalle pihaa ottamalla mäkitöyrään viettävyyssuhteet sillä lailla huomioon, että lantavedet valuivat sieltä mieluummin pellon suuntaan kuin asumarakennuksia kohti, sai edes joltistakin siisteyttä syntymään siihen osaan asuma-aukeata, missä pirtit ja aitat sijaitsivat.

Osaksi haikutupien lämmitysseikoista, osaksi talonväkien lisääntymisestä johtuen asumapirttejä oli ennenpitkää pihan laidassa useampiakin, ainakin kaksi, ja nämä ikään kuin nokakkain, ovet toinen toistansa vastassa ja pirttien välissä läpimentävä katoksen suojaama sola, josta myöhemmin, asumarakennusta edelleen kehiteltäessä, etupuoli erotettiin porstuaksi ja peräpuoli kamariksi tai ”ruokakonttoriksi”. Näinkin ollen porstuan ovi tuli vasten päivää sijaitsemaan ja siinä siis koko pirtti- ja pihaelämän valtaväyläksi. Joskus tehtiin toinen pirtti erityiseksi vierastuvaksi – olletikin majataloihin viranomaiset suosittelivat tällaisten rakentamista (siv. 714) – ja pirttien välisola jätettiin kattamatta, jolloin asumahuoneet olivat siis eri kattojen alla. Tällainen asumasuojien hajanaisempi sijoitus lienee kehityksen kulussa ollut varhaisempaa vaihetta, koskapa savolaisen asuinrakennuksen entisaikainen lopputyyppi näkyy lähes poikkeuksetta muodostuneen juuri äsken kerrotulla tavalla. Tälle lehdelle sijoitetut kuvat parista savolaisesta talosta valaisevat oivallisesti asuinrakennuksen molempia kehitysvaiheita, ja niiden peruspiirteet saattaa monin paikoin vielä nykyäänkin kuka tahansa Savosta tavata tutkiessaan vanhan talonsa aikojentakaisia saumoja ja juonteita.

 

Pihatantereen suurin rakennusrunsaus syntyi tietenkin aittojen moninaisuudesta ja lukuisuudesta. Siinä oli – ja on monin paikoin edelleenkin – vaateaittoja, eloaittoja, särvinaittoja ja ennenaikaan lisäksi erityisiä nuorten parien makuuaittoja, joissa olletikin avioliittojen alkulämpimillä tarettiin yöpyä talvipakkasillakin. ”Usein olivat peitevaatteet yläpuolelta paksussa huurteessa ja henkireiän reunoille kasvettuivat jääpiikit”, HÄYHÄ kertoo karjalaisten nuorikkoparien karaistuneesta aittaelämästä, jollaista Savossakin noudatettiin.²¹⁰

Kun myös talon tyttärillä ja pojilla oli erityiset pienet aittansa tuvan ympärillä, ei ole mikään ihme, että esimerkiksi Kuopion pitäjän Ryhäisen ja Hirvilahden Eskelisen taloissa peruluetteloista päätellen yhden ainoan piha-aukean ”huoneiden” runsaus saattoi nousta jopa kymmeneen aittarakennukseen asti (1792, 1803).²¹¹ Etelä-Savosta voisi ihan umpimähkään ottaen mainita samantapaisesta aittarunsaudesta esimerkkinä Mikkelin pitäjän Pietilänlahden rusthollin, jonka piha-aukealla oli vuonna 1753 paitsi hieman sivummalla sijainnutta rakuunan varusaittaa, erityinen särvinaitta, kaksiosainen elo- ja jauhoaitta sekä lisäksi viisi ”pientä aittaa”, siis selvästikin juuri noita perheenjäsenten yksityisiä, yksityisomaisuudeksi luettuja, henkilökohtaisen omaisuuden säilytyspaikkoja. Tällaiseen yksityisaittaan, ”rahvaan kaikkein pyhimpään paikkaan, joka kätkee hänen ilonsa ja murheensa, toiveensa ja kaipauksensa”, osui kirkkoherra Gustaf Ehrström Juvalla 1829 ja merkitsi siitä päiväkirjaansa, että emännän kesäaitta oli koristettu tämän ”kaiken lajisilla vaatteilla, valmiilla kudonnaisilla ja muulla aivan samaan tapaan kuin muuallakin on yleistä”. ”Kuitenkin vallitsee pohjalaistytön tai nuoren vaimoihmisen kesäaitassa tietty suurempi sirous”, kirkkoherra kehaisi oman kotipuolensa aittaoloja ja -elämää muistellessaan.²¹²

Asken mainitussa Pietilänlahden rusthollissa oli tallin yhteydessä luhtikin, ja esimerkiksi Mäntyharjulle asti ulottui luhtirakennus, tämä länsisuomalainen aittatyyppi joko aittana sinänsä tai sen mukailuna jonkin muun talousrakennuksen yhteydessä. Seuraavan vuosisadan alkupuolella – ehkä aikaisemminkin – mainitaan yhtäkaikki jo esimerkiksi Kuopion pitäjässä saakka tallin yhteydessä aitta, joka niinikään oli luhtirakennuksen muotoa, ja luhtiaittoja tehtiin myöhemmin myös Rantasalmella, Pieksämäellä ja muuallakin maakunnassa. Ilmeisesti rakennushistoriallinen kehityssuunta olikin tällä kohtaa sellainen, että luhtiaitta 1800-luvun kuluessa myös Savossa pääsi jonkin verran yleistymään mutta ei kuitenkaan ihan tyypilliseksi rakennukseksi asti.²¹³

Kuvattu savolaispihojen pikkuaittojen runsaus liittyikin lähinnä juuri noihin asumatapoihin. Kesiksihän lähes koko talonväki muutti aittoihin asumaan ja nukkumaan, koska niissä oli, kuten kuka hyvänsä kokemuksesta vieläkin tietää, viileä ja hyvä olla. Toisaalta yksityistavaran, lähinnä vaatteiden, säilytys niinikään kysyi pikkuaittoja. Sitä vastoin maatalouden päätuotteille, viljalle ja jauhoille, oli Savossa varattuna aittoja yleensä silmiinpistävän vähän, tavallisimmin vain yksi tai pari eloaittaa taloa kohden. Pappilatalouksista todettua vilja-aittojen määrää ei tässä kohden tietenkään voida pitää maakunnan yleisoloja edustavana seikkana, koska viljan tavallista runsaampi varastoiminen kirkollisvirkatalojen aittoihin johtui Savossa, kuten muuallakin maassa tietysti ennen kaikkea ”papinsaataviin” kuuluneiden veroviljojen kasautumisesta pappiloihin. Sama koski vastaavasti myös sotilashenkilöiden palkkoja ja siis puustellienkin aittaseikkoja.²¹⁴

Tuosta tavallisten talojen vilja-aittain vähäisyydestä voitaisiin näytteenä mainita esimerkiksi Rantasalmen Hiismäen lautamies Matti Matinpoika Hukkasen ratsutila n:o 66, jonka maaherra Wibelius vuonna 1806 esitteli hallitukselle oikein mallitalona. Sen 23:n rakennuksen joukossa näet ei ollut enempää kuin yksi ainoa eloaitta, mutta se oli tosin melko kookas ja kaksikerroksinenkin.²¹⁵ Usein olivatkin savolaisten vilja­aitat kaksikerroksisia ja muita aittoja muhkeampia. Pätevin selitys Savon vilja-aittojen vähäisen lukumäärän ymmärtämiseksi saadaan kuitenkin maakunnan aumataloudesta, jonka yksityiskohtia edellisessä luvussa jo eri puolilta valaistiin. Kun kaskihalmeiden sato varastoitiin etupäässä metsäaumoihin ja puitiin vain vähin erin pitkin kulutuskautta kulutustarpeen mukaan, ei tavallisten savolaistalojen vilja-aittoihin oikeastaan ehtinyt tulla paljoa enempää eloja kuin kerrallisten riihipäivien jyväsaalis. Savonmatkallaan Gustaf Ehrström merkitsi päiväkirjaansa Juvan–Sulkavan seuduilta 1829: ”Kaikkialla täällä päin saattaa nähdä savolaisen hyvinvoinnin tavallisen ikivanhan tunnusmerkin nimittäin vilja-aumoja. Riihiä ja jyväaittoja (magasin) ei käytetä, vaan elot pannaan aumoihin ja puidaan tarpeen mukaan.”²¹⁶ Näin siis tämänkin rakennusseikkoihin kuuluneen yksityiskohdan – vilja-aittojen vähäisyyden tai jopa suoranaisen puuttumisenkin – luonteenomaiset savolaiset piirteet juontuivat perimmältään maakunnan maaolojen panemasta pakosta, isojakoa edeltäneestä tilusten hajasijainnista.

Riihi oli suuren tulenarkuutensa takia ollut aina muista rakennuksista erillään, ja Savossa se oli itäsuomalaiseen tapaan yleensä yksinäisrakennus ilman luuaa ja latoa, jollaiset olivat riihen yhteydessä lännempänä yleisiä.²¹⁷ Äsken mainittu syy, aumatalouden luonne, vaikutti riihienkin kohdalla saman seikan kuin eloaittojen nimittäin sen, että niitä taloissa oli yleensä vain yksi. Riihen lattia tehtiin savesta, johon oli sotkettu jokin määrä akanoita ja hiekkaa. Tervavedellä kesäisin kostutellen se saatiin sopivasti sitkistymään, niin että se ei pölynnyt eikä liiasta kuivuudesta päässyt halkeilemaan. Oli sitä paitsi Savossa toisenkinlaisia riihien maalattioita, joiden monivaiheiseen tekotapaan tässä kuitenkaan ei ole tilaa enempää puuttua. Hyvin tehdyt riihen permannot, kuten Joroisten Mammolan talossa, kestivät yli 50:n­kin vuoden käytön. Parsille mahtui kevätviljoja kaksi päällekkäistä ahosta (Hirvensalmi), ruista sensijaan vain yksi.²¹⁸ Ahosten kuivatus vaati 3-4 päivän lämmityksen, ”ja pystyy mies päivässä puimaan puo­lenkolmatta tai kolme tynnyriä viljaa, leikkaamaan neljännestynnyrin kylvöksen halmeen ja sen haasioimaan”, kerrottiin vuonna 1749 Sulka­valta ja Puumalasta, jossa kuhiloinnin sijasta näkyy tuolloin käytetyn aumaan pantavan viljan kuivaamista haasioissa.²¹⁹ Riihitouhun tarpeet vaativat lisäksi riihen lähettyville tai sen kupeeseen erityisen akanakopin. Olkien säilytyspaikat olivat epämääräisempiä. Esimerkiksi Joroisissa tekaistiin niistä tavallisesti riihen vaiheille pieleksiä. Nimenomaan olkiladoksi rakennettu suoja savolaistaloista yleensä puuttui samoin kuin pitkälle 1800-lukua niittyjen laidasta heinätallitkin. Myös heinät pantiin Savossa pieleksiin.²²⁰

Kun nyt kaikkeen edellä kerrottuun vielä lisätään ne kaksi rakennusta, sauna ja kota, joissa aikojen takaisen eräelämän alkeellinen sävy ikään kuin selvimmin ja kaikkein kauimmin viipyi, ovat vanhan savolaistalon ääripiirteet jo osapuilleen selvillä. Sauna on Savossa aina sijainnut vedensaannin tuntuvissa, kyhjöttänyt milloin järven rannassa milloin jossakin notkelmassa kaivopolun varressa ja enimmäkseen aina sillä lailla sopivasti hatarana, että siinä löyly on raitista ollut. Likeisestä kodasta saatiin tarvittava kuuma vesi, ja siellä myös karjan ”mavut” jopa 1700-luvulla ihan yleisesti vielä talonväenkin ruuat keitettiin. Tätä hataraa ja niinikään kovin tulenarkaa kotarakennelmaa vastaan virkavalta, esimerkiksi maaherra De Geer tarkastusmatkallaan 1784, soti ankarasti vaikka tietenkään tuloksia saamatta.²²¹ Kodat kuten saunatkin säilyttivät asemansa aikakauden loppuun saakka, sauna – tosin ”uloslämpiäväksi” turmeltuneena – ihan nykyiseen aikaan asti.

 

Savolaistalon sisimpään keskukseen, itse asumapirttiin, on täissä lopuksi vielä palattava lähinnä siinä vallinneita asumaoloja tarkastamaan. Osaksi näissäkin kuulsi vielä pitkät ajat ikään kuin ilmielävänä muinaisuutena monia eräkauden selviä piirteitä. Ihmispesän alkuisin tarkoitusperä, lämpimyys, näet määräsi yhä 1700-luvun Savossa ratkaisevimmin sekä asunnon rakenteen että itse asumistavankin. Niinpä vanhanmallisessa savupirtissä oli valostakin miltei kokonaan luovuttu lämmön säästämisen vuoksi.²²² Esimerkiksi Kuopion läänin piirilääkäri Anders Johan STAHL kuvasi vielä 1790-luvulla savolaisen savupirtin elämää vieraan silmillä nähtynä sangen valottomaksi: ”Hupaisapa todella on näky, joka oloihin tottumatonta vierasta kohtaa tällaisessa pirtissä, kun hän iltasella ensimmäistä kertaa käy sen matalasta ovesta sisälle. Tukahduttavan savupilven läpi yltää hädintuskin silmiin vähäinen pärevalkean kajastus. Useita ihmisääniä hän kuulee sekä lattialta että katonrajasta, eikä hänen hämmästyksensä suinkaan ole vähäinen kuullessaan, että vielä talonpoikaakin äänekkäämpi on lampaiden, vasikoiden, sikojen ja kukkojen kuoro. Usein näet tällaiset eläimet ovat pirtin asukaskannan lisänä.”²²³ Kuvauksessa, jonka tapaisia ja vieläkin värikkäämpiä on olemassa useita, tuntuu selvästi vierasseutuisen säätyläisen liioitteleva sävy. Kaukana ”säädyllisistä” naapureistaan, vain ohikulkijana tai yksinäisissä virkataloissaan maleksien, ikkunan alla vain kumpare kivistä peltoa ja pellon takana mykkä metsä, ilman yhteyksiä yhteiseen kansaan, sen kieltä ja kielikuvien kauneutta tajuamatta ja näkemättä savupirttien yksinkertaisessa elämässä muuta kuin nokea ja torakoita, vieraiden rintamaiden säätyläinen kammoksui savolaista ympäristöään.²²⁴

Epäilemättä näissä vanhanaikaisissa asumuksissa oli kuitenkin myös hyviä puolia, joita eivät edes lääkärit pyrkineet kieltämään. Niinpä savutuvat kuivuivat perinjuurin yhtämittaisesta kiukaan korventamisesta. Siitä koitui moniakin hyviä vaikutuksia. Ilma pysyi niissä kuivana ja alituisesta räppänän, savuluukkujen ja oven availemisesta myös raittiina. Savuista ilmaa jo sinänsä pidettiin terveellisenä, ja sitä paitsi ytimiään myöten kuiva savupirtti säilyi lahoamiselta suhteellisen pitkän ajan. Olikin sellainen käsitys vallalla, että uloslämpiäviä piisitupia sai tiheämpään korjailla jopa tykkänään tehdä uusiakin, koska niissä ilma ummehtui, seinät happanivat ja alkoivat ennenpitkää ottaa hometta.

Tietenkin myös savupirttielämässä oli omat kohoumansa kuten kaikessa elämässä kaikilla elintasoilla. Luontokappalten ääntely on monille rattona ollut ja mykkyys monien lohtuna, kun ne tuijottavaisilla silmäkalvoillansa ovat ihmisen oloja seurailleet ja kostealla turvallansa hänen olkaansa nyhjäisseet. Koiran ja kissan lisäksi tietenkin myös kanoilla ja kukolla oli oma elintilansa tuvan orsilla, uunin alustassa ja permannolla, ja siinä myös porsas ilakoi ja lihoi isäntäväkensä rattona jouluteurastuksiin saakka. Vielä 1880-luvulla näiden pienempien kotieläinten asumaoikeutta puolusteltiin talonpoikaistuvissa viittaamalla ”parempienkin ihmisten” elintapoihin: ’Tiedämmehän me, että hienommatkin neitoset usein makaavat yhdessä lempikoiransa tahi -kissansa kanssa, mitä ihmettä siis, jos talonpoika joskus pitää huoneessaan syöttiporsaansa ja kanansakin, ne eivät tuota sanottavaa häiriötä hänen elämäntapoihinsa.^”225

Mutta jo aikoja ennen tätä, sata vuotta takaisin käsin, 1770-luvulta lähtien, oli Savon yhteisen kansan asumaoloissa alkanut tuntua suuren murroksen ensimmäisiä vaikkakohta vielä aivan vähäisiä oireita. Olihan rahvas tosin vuosisadan varrella jo aikaisemminkin joutunut maakunnassaan näkemään tässä asumisen suhteessa kehittyneempiäkin oloja nimittäin sitä, miten säätyläiset, papit pappiloissaan, upseerit ja aliupseerit puustelleissa ja muut herrasväet yksityisissä hoveissaan asuivat ja olivat.²²⁶ Kristiina-kuningattaren määräys Viipurin hiippakunnan papistolle (1644), että näet pappien asunnot oli siitä lähtien ”taitavasti rakennettava, heidän savupirttinsä tehtävä autioiksi ja savupiiput pantava heidän huoneisiinsa”, olikin tarkoitettu nimenomaan hyvän esimerkin antamiseksi yhteiselle kansalle, joka haikutuvissa pilasi näkönsä, harjoitti niissä – kuten sanottiin – ”kaikenlaisia törkeitä paheita” ja avoliesien takia menetti tulipaloissa paljon rakennuksia.²²⁷

Mutta säätyläisten oloista saatava esimerkki ei liene sittenkään muuta kuin aniharvoissa tapauksissa rahvaskansaan vaikuttanut. Niinpä, kun maaherra Ramsay kiersi vuonna 1773 tarkastusmatkalla Savossa, hänelle näytettiin Pieksämäellä kuin isona ihmeenä talonpoika Petteri Konttista Kärkkälän kylästä, joka oli asuinrakennukseensa laittanut piisiuunin – ”minkä vuoksi ja koska yhteinen kansa näillä seuduilla yleisesti asuu savupirteissä, Konttinen kutsuttiin esiin ja pitäjäläisiä kehoitettiin hänen antamaansa esimerkkiä seuraamaan.” Kukaties tämä näin herrojen ja pitäjänmiesten eteen hieman hämillisenä vedetty Konttinen ei kuitenkaan silloin aivan ainoa Savon rahvaasta ollut, joka täten teki täyttä totta esivallan pyrkimyksistä haikutuvan hävittämiseksi, mutta kylläpä hän hyvinkin ansaitsi tällaisen huomionosoituksen maaherran syynissä samoin kuin myös maininnan nyt näillä historian lehdillä. Ihan ensimmäisiin alkeellisen asumistavan uudistajiin hän näet joka tapauksessa täällä päin on kuulunut, sillä muita ei maaherralle hänen tarkastusmatkansa aikana vastaavanlaisen saavutuksen johdosta maakunnassa esitetty. Sitä vastoin maaherra Savoa kiertäessään kehoitti ”sopivin esityksin” eri pitäjissä isäntiä muuraamaan pirtteihinsä savupellillisiä takkauuneja – ”mitä he vakuuttivat noudattavansa”.²²⁸

Yhteisen kansan asumisoloissa varsinainen tuloksia tuottanut aloite tulikin puolittaisena mahtikäskynä esivallan korkealta taholta, juuri itseltään maaherralta. Vuoden 1773 ponnettomat suostuttelut jäivät tietenkin likipitäen tuloksettomiksi. Kymmenen vuotta myöhemmin näet rahvas ei vieläkään käyttänyt esimerkiksi Mäntyharjussa, Ristiinassa, Puumalassa, Sulkavalla, Juvalla, Kangasniemessä eikä myöskään Mikkelin pitäjässä, puhumattakaan Pohjois-Savosta, muunlaisia asumuksia kuin haikutupia. Sen vuoksi olikin maaherra De Geerin sanoissa vuonna 1784, jolloin hän kierteli eteläisessä osassa maakuntaa, jo selvästi jyrkempi sävy. Hän määräsi, että jokaisen talon vierastupaan ”taikka näillä seuduin yleiseen savupirttiin” oli muurattava uunin eteen takka ja korsteenipiippu savun ulos johtamista varten. Samalla oli tupaan tehtävä myös lasi-ikkuna siten, että sitä saattoi samaan tapaan kuin entistä savupirtin räppänää lykkiä juoksulovessa edestakaisin. Isännille intoa antaakseen maaherra lopuksi lupasi toimittaa lahjaksi jokaiselle, joka ensimmäisenä kylässään oli tällaisen savuttoman ”lasituvan” pannut kuntoon ja saavutuksensa osoitukseksi hankkinut siihen kruununvoudilta todistuksen, tarvittavan määrän punamultaa tuvan maalaamista varten. Ristiinan pitäjän Savelan kylässä olikin jo muuan lautamies Jonas Bergroth maaherran tarkastuksessa itselleen tällaista koreutta pyytämässä, koska hän kruununvoudin todistuksella saattoi osoittaa vaaditun vierastuvan vastikään rakentaneensa.²²⁹

Nimenomaan vierastuvan mainitseminen maaherra De Geerin määräyksen yhteydessä paljastaakin erään vaikuttimen, joka enemmän kuin ehkä mikään muu seikka pani viranomaiset puuttumaan savolaisen rahvaan asumistapoihin. Tämä vaikutin näet oli heidän oman mukavuutensa tavoittelu. Virkamiesten kertomuksista nimittäin voidaan tavata pitkin 1700-lukua tuontuostakin mainintoja siitä, miten heidän oli virkatehtäviä suorittaessaan hankala majailla talonpoikaisasumuksissa, joiden puolihämärissä he eivät muuta nähneet kuin likaa ja kurjuutta. Koettaessaan kohentaa nimenomaan vieraskäyttöön tarkoitetun rakennuksen osalta talonpoikaista asumatapaa maaherra samalla pyrki siihen, että rahvaan keskuudessa liikkuva säätyläinen ja siis hän itsekin saattaisi matkoillaan majoittua edes siedettävällä vaikkakaan ei vielä toki säädynmukaisella tavalla.

Tähän matkanteon mukavuuteen tähtäsivät selvästi myös ne vaatimukset, joita näihin aikoihin alettiin esittää kestikievarien rakennuksiin nähden. Majatalolaitos olikin rahvaanoloissa sellainen kohta, jonka kautta maaherra pääsi suoranaisella käskyvallalla vaikuttamaan näihin ihmiselämän ylen yksityisluontoisiin asumaseikkoihin. Kievarissa oli tosin jo alunalkaen usein – ei suinkaan aina – ollut erityinen vierastupa varattuna matkustavaisia varten. Nyt (1784) määrättiin, että sen jatkoksi oli tehtävä vielä peräkamarikin. Tähän saakka oli majatalojen vierastupa muidenkin talonpoikaisasumusten tapaan ollut enimmäkseen savupirttinä. Nyt nimenomaan siihenkin käskettiin tekemään savupiipullinen takkauuni ja päätykamariin niinikään takka tai peräti kakluuni ja sitä paitsi molempiin lasi-ikkuna.²³⁰ Talonpoikaisen kievaritalon uudenmuotoisissa suojissa oli yhteisellä kansalla sitten oleva opiksi otettavaa omiakin asumuksia rakentaessaan.

Myös pohjoisempana virkavalta opasti rahvasta asumisolojen parantamiseen. Kuopion läänin maaherra Carpelan näet kierteli vuonna 1786 virkapiirinsä pitäjissä ja taloudellisten katselmusten yhteydessä kiinnitti erittäinkin huomiota kaikkialla asumuksina käytettyihin savupirtteihin. ”Haikutuvat ovat yhtenä kaikkein pahimpana esteenä teollisuudelle”, maaherra arveli – ”teollisuudella” tietenkin käsiteollisuutta, kotiaskareita, tarkoittaen – ja kertoi tehneensä pitäjille ehdotuksia rakentaa pirtteihin liesiuuneja ja niihin savupiippuja, ”mistä oli se hyvä vaikutus, että ennen sotaa (1788–1790) niitä tehtiin Karjalassa kolme, Pieksämäellä useita ja Rautalammilla myös monta”. Tällainen oli savuttoman pirtin alku Pohjois-Savossa – siis kylläkin ylen vaatimaton. Mutta suuretkin kehitysmurrokset alkavat vähäisin oirein. Ja maaherra pani parastansa taimivan harrastuksen vahvistamiseksi. Niinpä hän heti sodan jälkeisenä talvena (1791) hankki Mustalahden kruununrustholliin rakennustarpeita savuttoman pirtin laittamista varten, josta sitten piti tuleman mallikappale koko läänin asuinrakennusten kohentamiseksi. Sitä paitsi hän jo vuonna 1786 oli antanut rakentaa esikuvaksi kelpaavan ruoka-aitan (visthus) Kuopiossa olevan talonsa pihamaalle.²³¹

Asumaolojen kehitys, Savon kansan siirtyminen savupirtistä korsteeniliedelliseen lasitupaan, kävi kuitenkin sangen verkkaan. Edellä kuvattujen alkutoimien ja niitä seuranneiden vähäisten rakennusyritysten johdosta tosin Tuneldin maantieteen jälkipainoksiin ilmestyi jo 1790-luvulta lähtien liioittelevia tietoja Savon – olletikin Pohjois-Savon – ripeästä edistymisestä: ”Heidän asuinsuojinaan on pirttejä, mutta kuitenkin on pohjoisissa pitäjissä, joissa talonpojat ovat varakkaampia, tehty useimpiin talonpoikaistaloihin kakluuni- eli korsteenitupia ja niihin lasi-ikkunat”.²³² Muut lähteet eivät kuitenkaan tiedä mitään tällaisesta savolaisten asumaolojen äkkijyrkästä noususta.

Alkuun päästyä savuton tupa kuitenkin valtasi jatkuvasti alaa Savossa. Jo 1820-luvulla Lönnrot tapasi esimerkiksi Mäntyharjussa iso­ikkunaisia uloslämpiäviä asuintupia: ”Läksin maantieltä pitäjän sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia savupirttejä pienine räppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat, ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen.” Ja auringonlaskun aikaan Höltän kievariin jouduttuaan Lönnrot ihasteli: ”Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara tupa, sali ynnä kamari.” Hirvensalmelta hän sitä vastoin tapasi useita talonpoikaistaloja, ”jotka kaikki olivat huonosti rakennettuja.”²³³ Arvattavasti runonkerääjän retki ei siellä sattunut osumaan Ripatin veljesten, Riston, Paavalin ja Yrjänän, komeaan taloon, Pyörnilän kylän n:o 3:een, jossa jo 1798 syynimiehet olivat havainneet ”kahden vuoden työn ja ahkeruuden hedelmänä salin, 12 kyynärää nurkkain väliä, lattian pohjassa hirret, pari suurta lasi-ikkunaa, sisustuksena pöytä ja tuoleja sekä harmaakivinen kakluuni, ovessa lukko ja avain”. Tähän hirvensalmelaiseen taloon, joka vuosisadan lopulla esiteltiin eräänlaisena mallitilana pitäjänkokouksellekin ja myöhemmin Suomen Talous­seuralle, kuului lisäksi suuri joukko muita hyvässä kunnossa olevia rakennuksia: ”salin” edessä äsken korjattu savupirtti 15 kyynärää nurkkain väliä, ”kahvertti eli ruokakammari” 10 kyynäräinen molempiin suuntiin, siinäkin harmaakivinen kakluuni, ovessa lukko ja avain, kivinen holvikellari, 8-kyynäräinen uusi aitta, jossa kaksinkertainen permanto, lisäksi 13 kappaletta pikkuaittoja, 11-kyynäräinen parvellinen kahdeksan hevosen talli, 3 kunnon navettaa, 3 hyvää heinälatoa ja paja ynnä kylän laidassa härkinmylly. Arvattavasti riihi ja sauna ja jotkut muutkin savolaistalon tavalliset suojat olivat silloin Ripatin talossa vanhempaa rakennetta, koska syynimiehet eivät niitä tässä erikseen maininneet. Talo oli kappelin paras sekä rakennustensa että viljelystensä puolesta ja sellaisena siis vauraan eteläsavolaisen talonpoikaistalon kehitysastetta edustava 1700-luvun päättyessä.²³⁴ Mutta valtaosa väestöstä oli kuitenkin tällöin asumaoloissansa yhäti jälkijättöisellä savupirttikannalla.

Nämä ajantienoot, 1790-luku ja viime vuosisadan ensimmäiset kymmenet, olivat Savossa kuitenkin jo sitä asumisen vaihetta, jolloin samoilla piha-aukeilla lämpisi rinnan sekä savupirttejä että korsteenitupia. Elettiin siirtymäkautta. Niinpä esimerkiksi Matti ja Mikko Mustosen talo Kuopion pitäjän Kiukoonniemessä oli tällaisessa muuttumis­tilassa vuonna 1819. Taloon näet kuului silloin muiden rakennusten lisäksi kaksi 15 sylen savupirttiä, välissä 10 sylen levyinen porstua ja ”yksi uusi rakennus (16 kyynärää pitkä, 19 leveä ja 15 hirsikertaa korkea), siinä sali ja kaksi kamaria, molemmissa lasi-ikkunat, kakluunit, rautasaranaiset ovet sekä ikkunaluukut”.²³⁵ Vanha ja uusi asumatapa sotivat keskenensä valta-asemasta Savon kylissä, ja usein kävi niinkin, että haikupirtti piti sitkeästi puoliansa korsteenitupien rinnalla. Savupiipun tulo taloihin oli usein ylen vaivalloista. ”Syynä siihen, etteivät ne ole saavuttaneet yleisempää suosiota” – Lönnrot kertoi vuonna 1828 näistä savolaisten piippumuureista – ”on se, etteivät ne lämmitä tupaa yhtä hyvin kuin vanhat kansalliset uunit.”²³⁶ Harmaakivistä ladottu piippu puski näet suoraan uunin pankosta ulos katolle eikä siis hohtanut huoneeseen lämpöä. Kun sattui pankosta piippuun kurkistamaan, näki – ja näkee paikoin vieläkin – kappaleen selvää talvista taivasta. Sitä paitsi moni jo uloslämpiäväksi tehty tupa rappeutui, lähinnä uunin rappeutumisen vuoksi, vähitellen takaisin tavalliseksi savupirtiksi.

Näihin arkoihin, 1800-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, oli savolaisasumusten rakenne muiltakin kuin vain uunien osalta muuttumassa. Lasi-ikkunat eivät kuuluneet ainoastaan uloslämpiäviin ”valkoisiin” tupiin vaan yleistyivät ilmeisesti melkoisessa määrässä jo savupirttienkin seinissä. Lönnrot sanoi tällaista asuntoa, lasi-ikkunallista haikutupaa, vuonna 1828 Savossa liikkuessaan ”tavalliseksi” ja ikkunoita nimenomaan suuriksi ja monilukuisiksi.²³⁷ Lasi-ikkunoiden verotus kuitenkin varmaan melkoisesti ehkäisi sekä niiden koon että lukumäärän kasvamista. Niinikään savolaispirttien lattiarakenteessa oli viime vuosisadan alkupuolella tapahtumassa kehitystä, joka vähin erin hävitti viimeisetkin jäljet asumatilojen ikivanhasta kahtiajaosta arvokkaampaan ”silta”- ja halvempaan ”karsina”-puoleen.

Mutta tällaisista haikutuvan kehityspiirteistä huolimatta ”sisäänlämpiävien” pirttien savut tuprusivat vielä pitkät ajat valtoimenaan kaikkialla maakunnassa. ”Savossa käytetään suuremmissa taloissa yleisimmin kahta niinsanottua savupirttiä, välissä porstua ja porstuan pohjassa yksi tai pari pientä kamaria, kaikissa lasi-ikkunat”, Kuopion läänin maaherra Aminoff kertoi vuonna 1824. Tällöin oli tässä läänissä yhteensä 2997 ”niinsanottua valkoista talonpoikaistupaa eli savutonta kamaria” (17 %) ja 14779 savupirttiä (83 %). Kun hallitus oli vuonna 1766 sallinut Kuopion läänin pohjoiskarjalaisessa rajakihlakunnassa asumukset rakennettavan ”oman mielen mukaisesti”, voidaan jo tästä seikasta ja Itä-Suomen oloista yleensäkin päätellä, että savuttomia tupia oli lähinnä juuri Savon puolisessa osassa lääniä. Pelkästään Pohjois­Savo huomioon otettuna voitaneenkin äskeisten lukujen nojalla arvioida savupirttien osuus noin 80 prosentiksi sikäläisten asuinrakennusten kokonaismäärästä vuonna 1824.²³⁸

Suunnilleen samaan asumatilanteeseen viittaa erään toisenkin lähteen tarjoama tieto. Suomen Talousseuran sihteerin professori Böckerin kootessa mainittuna vuonna tietoja talonpoikaisväestön asunto-oloista muunmuassa Savosta Kuopion läänin savolaispitäjien savupirttien määrä (5476) muodosti näet hänen saamiensa ilmoitusten mukaan 76 % talonpoikaisasumusten (”bondestugor”) silloisesta kokonaismäärästä (7242) ja ”valkeiden tupien” määrä siis 24 %. Näihin aikoihin, 1820- luvun lopulla, oli kuitenkin maakunnan eteläosissa jo savuton asumistapa talonpoikaistaloissakin pääsemässä voitolle. Liikkuessaan vuonna 1829 kesämatkalla Savossa kirkkoherra Erik Gustaf Ehrström teki päiväkirjaansa muistiinpanoja Rantasalmen ja Säämingin pitäjien asumaoloista molemmilta puolilta entistä valtakunnan rajaa. Sikäläisissä asutustihentymissä samoin kuin muuallakin eteläisissä pitäjissä, esimerkiksi Juvalla, pirtit olivat ”valoisia ja iloisia”. Vain yläosistaan huoneet olivat nokeutuneita, mutta alapuoli seinistä oli aivan puhdasta ja siistiä. ”Miltei kaikkialla näkee täällä lasi-ikkunoita ja korsteeneja” – Ehrström jatkoi – ”ja tuskin missään suhteessa voidaan todeta niissä käsityksissä olevan perää, joita meidän kotiseuduillamme [siis Pohjanmaalla] yleisesti on vallalla savolaisista asumuksista.”²³⁹

Savuten asumistapa levisikin kuin etelästä käsin valkeneva päivä maakuntaan. Tästä tärkeästä kehitysjaksosta saadaan summittainen kokonaiskuva sijoittamalla lopuksi samaan asetelmaan ne numerotiedot, joita on säilynyt savolaisten savupirttien levinneisyydestä viime vuosisadan ensimmäiseltä ja viimeiseltä neljännekseltä, vuosilta 1825 ja 1876.²⁴⁰