Entisaikainen elämä oli nykyistä paljoa kovempaa. Ei vain verotus ja hallinto ankarakouraisine otteineen vaan myös luonto armottomine oikkuineen oli kuin liitossa ihmistä vastaan. Rikkeet ja rästit panivat helposti tilallisen konnultaan, ja kaskiyhteiskunnan alkeellinen talous tunsi sangen herkästi vuotuistöiden aristaviin kohtiin osuneet säätilan vaiheet. Vierto ei käynyt vesikesinä, oras paloi poutasuvina. Järvipitäjät olivat kyllä kauniita katsella, mutta niiden soista uhosi ainainen halla. Kato uuvutti Savoa ehtimiseen ja nosti nälän kumppaniksi vaivaisuutta, joka enimmäkseen oli samalla kertaa sekä köyhyyttä että sairautta. Niinpä maakunnan huoltotoimien tähtäimessä olikin aina lähinnä nämä kaksi seikkaa: tuen tarjoaminen niille, jotka olivat joko puutteeseen tai tauteihin, usein molempiin, sortumassa, vaivaishoito ja lääkintä.
1. VAIVAISHOITO
Jo edelliseltä kaudelta, lähinnä vuosien 1642 ja 1698 kerjuujärjestyksistä juontuneet vaivaishoidon periaatteet eivät olleet vapaudenajalle ehdittäessä vieneet kehitystä vapaaehtoisen yksityisarmeliaisuuden tasolta lakisääteistä yhteiskunnan huoltopakkoa kohti vielä sen pitemmälle kuin esimerkiksi vuoden 1686 kirkkolain 28. luku edellytti velvottaessaan seurakunnan jäsenet ”wapast ja hywäst Tahdost” antamaan joka vuosi ”jotakin” tarvitsevaisten kanssakristittyjensä ylläpidoksi. Niinpä, vaikka asetuksissa jatkuvasti ja ajanmittaan yhä useammin alkoi näkyä määräyksiä, joiden mukaan nimenomaan lähinnä pitäjien oli huolehdittava omista köyhistään, lainsäädäntö itse asiassa ei sisältänyt velvotusta muuhun kuin vapaaehtoisten almujen antoon. Mutta jo näissä näinkin epämääräisissä velvotuksissa kehityksen suuntain kuitenkin viittasi yhteisvastuullista huoltopakkoa kohti. Almun annon vapaaehtoisuus näet koski sittenkin vain seurakunnan yksityisiä jäseniä, ei seurakuntaa kokonaisuudessaan. Jo aikoja ennen tässä kuvattavaa kautta seurakunta oli ollut vaivaistensa elatusvelvollinen, ja juuri tästä tyvestä lähtien oli nyt vähin erin versova yleinen lakisääteinen huoltoturva niiden suojaksi, jotka olivat niukemmin eväin joutuneet elontaivaltaan kulkemaan. Vapaaehtoinen almu oli kehittymässä pakolliseksi ulosteoksi.
Tätä pakolliseen vaivaishoitoon siirtymistä ei voida tietenkään edes lainsäädännössä saati sitten itse käytännössä tarkalla vuosiluvulla merkitä. Lainsäännöksin se päätettiin 1760–1780-luvun paikkeilla nimittäin pykäläkehittelyillä vuoden 1763 hospitaalijärjestyksestä lähtien vuoden 1788 vaivaishoitojulistukseen saakka. Siinä ensimmäisen kerran selvitettiin tässä suhteessa pitäjien pakollisten velvollisuuksien määrä ja rajat, siis muun muassa se, mille seurakunnalle minkin köyhän huoltaminen kuului, eli huollettavan kotipaikkaoikeus.1 Vasta tästä pitäen, seurakuntien saatua nyt pysyvät perusteet, mihin nojata vaivaishoitoa järjestäessään, täysin lakisääteinen kunnallinen vaivaishoito alkoi kehittyä merkkikohtinaan vuoden 1817 julistus kerjäämisen ehkäisemisestä ja vuoden 1852 vaivaishoitoasetus.
Avustettavien vaivaisten laadusta aikaisempi lainsäädäntö oli maininnut yleensä kolme ryhmää: mieli- ja muut parantumattomat sairaat, raihnaat vanhukset ja turvattomat lapset. Vaikka vuoden 1817 julistuksessa ei nimenomaan enää ensimmäistä ryhmää mainittukaan, ei lain henki tietenkään voinut tarkoittaa näiden ulos sulkemista seurakunnallisen huolenpidon piiristä, eikä käytäntökään tähän luisunut olletikaan, kun seurakuntien onnettomimmat jäsenet, heikkomieliset ja mielenvikaiset, jälleen vuoden 1852 asetuksessa avustettavien joukossa mainittiin. Tällöin sama asetus laajensi muutenkin huomattavasti seurakuntien huoltovelvollisuutta lisäämällä avustettavien joukkoon myös kaikki ne, jotka saamalla vaivaishoidolta jonkin verran avustusta saattoivat ilman enempää julkista huolenpitoa hankkia itselleen niukan toimeentulon, siis täysin työkykyisetkin henkilöt.
Vaivaishoidon keinot jäivät vielä vuoden 1817:kin asetuksessa vanhaan tapaan suureksi osaksi seurakuntien harkinnasta riippuvaisiksi. Suositeltiin köyhäintupia ja työkykyisiä varten työlaitoksia, lapset käskettiin sijoittamaan kasvatuslaitoksiin tai antamaan elätteelle vaatteilla varustettuina. Vasta vuoden 1852 asetus sisälsi tarkempia määräyksiä siitä, millä tavoin seurakuntien oli köyhiänsä holhottava. Elätteelle anto eli perhehoito vaivaishuutokaupan perusteella koski lähinnä mielenvikaisia tai heikkomielisiä köyhiä ja turvattomia lapsia. Jonkinlaiseen työhön pystyvät voitiin panna ruoduille. Vilja- ja ruoka-apua suositeltiin, ja seurakunnille jätettiin yhä edelleen melko suuri vapaus järjestellä köyhäinhoitonsa muotoja. Samaan tapaan myös köyhäinhoidosta aiheutuneiden rasitusten jakaminen jäi pitkiksi ajoiksi seurakuntien itsensä vahvistettaviksi, vaikka tosin jo asetus 1817 määräsi rasituksen alaisiksi ”sopivassa suhteessa” kaikki omaisuudesta tai työstä tuloja saavat henkilöt. Vasta vuoden 1852 köyhäinhoitoasetus tässäkin suhteessa saattoi käytännön yhtenäisemmäksi asettaessaan joukon jo aikaisemmin syntyneitä lainmääräyksiin tai totunnaistapoihin perustuneita tulolähteitä ja tietyt kruununavustukset seurakunnallisen vaivaishoidon taloudelliseksi pohjaksi. Kaikissa näissä vaiheissa vaivaishoito pysyi pitäjänkokousten eli siis kirkon huostassa, ja tällä kannalla asiat jatkuivat aina siihen saakka kunnes vuoden 1865 kunnallisasetus siirsi vaivaishoitotoiminnan seurakuntahallinnon piiristä kunnallisten elimien tehtäviin.2
Lainsäädännön pysyessä pitkät ajat kuvatuissa suhteissa kovin väljäpiirteisenä varhaisemman vaivaishoidon muodot kehittyivät Savossakin eri pitäjien osalta melko kirjaviksi. Näistä seikoista on hajatietoja olemassa jo aikakauden alusta pitäen. On ilmeistä, että vaivaishoidon alkeellisin muoto, tarvitsevaisten heittäminen yksityisen armeliaisuuden eli siis kerjuun varaan, on 1720-luvullakin ollut koko maakunnassa aivan yleinen. Ainakin Kuopion seurakunnasta, Pielavedeltä, Rantasalmelta, Kangasniemestä ja Mikkelistä on nimenomaan säilynyt tällaisia tietoja. Mutta sitä paitsi joissakin pitäjissä oli jo köyhiä asetettu ”ruotuihinkin”, eli siis muutaman talon muodostamiin huoltokuntiin, joissa vaivaiset kiersivät saamassa määräaikansa kultakin ruotuosakkaalta asunnon ja ruuan. Mikkelin pitäjässä, jonne suhteellisen tiheä tieverkko jo varhain ikään kuin houkutteli vaivaisia muistakin pitäjistä tulemaan, on eräänlaista viljakappahuoltoa yritetty ainakin 1720-luvun loppupuolella. Siellä köyhät kulkivat ”vanhan totunnaistavan mukaisesti” kerjuulla mutta saivat sitä paitsi esimerkiksi 1727 kapan viljaa joka talosta ylläpidokseen. Seuraavan vuoden piispantarkastuksessa kävi Mikkelin seurakuntalaisten huoltohankkeista ilmi sellainen erikoispiirre, että rahvas kannatti yksimielisesti vanhaa tapaa, vaivaisten pitämistä jatkuvasti kerjuun varassa, säätyläiset taas mainittua viljakappajärjestelmää ”sitoutuen edelleenkin tarkoin luovuttamaan köyhille osuutensa, kunhan vain pääsevät näistä omissa kodeissaan rauhaan”. Päätökseksi tulikin sitten se, että kerjäläisten oli siitä pitäen lupa kiertää vain talonpoikaistaloissa, jota vastoin säätyläistaloudet suorittivat arvattavasti oman huolto-osuutensa mainittuja viljakappoja luovuttamalla. Ruotukannalle oli vaivaishoito kuitenkin myös tässä pitäjässä ennen pitkää joutuva. Tällaista järjestelmää näet ehdotettiin vuoden 1737 piispantarkastuksessa Mikkelissäkin, jolloin sitä osa seurakuntalaisista kannatti osa taas vastusti. Asia jäi rovastin hoidettavaksi.3
Tämä ruotujärjestelmä oli ainakin osittaisena huoltomuotona ollut apuna lähinnä maakunnan pohjoisosassa, Iisalmen, Kuopion ja Leppävirran pitäjissä, jo ennen 1730-luvun loppua. Se tuli Savossa yleisemmäksi ja sai suurempaa kiinteyttä vasta vuosina 1737 ja 1738, jolloin piispa Daniel Juslenius piti tarkastuksia maakunnassa ja varovaisesti suostutteli isäntiä kaikissa pitäjissä uuden järjestelmän käytäntöön ottamiseen. Mainitut pohjoissavolaiset seurakunnat saivat nyt piispallista kiitosta jo toimeen panemistaan ruotujärjestelyistä, ja tässä vaiheessa perustettiin tai ainakin luvattiin perustaa vaivaisruodut Joroisiin, Pielavedelle, Rantasalmelle, Kerimäelle, Mäntyharjuun ja ehkä vielä johonkuhun muuhunkin seurakuntaan. Näytteenä näistä 1730-luvun savolaisista vaivaisruotuhankkeista valaisee asiaa esimerkiksi ote Mäntyharjun pitäjänkokouksen pöytäkirjasta vuodelta 1736: ”Herra Tohtori ja Piispa Jusleniuksen tarkastuskäynnin johdosta ja nimenomaan Piispan ehdotuksesta pitäjä jaetaan ruotuihin. Tämä kokous otti asian käsiteltäväkseen ja laati listan, jossa on kolme sareketta: ensimmäiseen merkittiin kaikki pitäjässä olevat vaivaiset ja heikkomieliset kumpaakin sukupuolta, jotka kerrassaan ovat kurjia, toiseen vähän paremmassa kunnossa olevat ja kolmanteen näistä rujoista kaikkein terveimmät, ja sen jälkeen taksoitettiin talonpojat (allmogen) kunkin oman ja läsnä olevien suostumuksen nojalla ja kukin varojensa mukaan samoin kuin myös poissa olleet sen mukaisesti, millaisen heidän varallisuutensa tiedettiin olevan. ”4 Porvoon konsistorin vaivaisruotuja koskevan kirjelmän (1736) mukaisesti ruotujärjestelyjen tarkoituksena oli tietenkin lähinnä vieraspitäjäläisten kerjuun lopettaminen, jota vastoin oman seurakunnan vaivaisille jäi monissa pitäjissä, esimerkiksi Kuopiossa, kerjuulupa entiselleen ja niinmuodoin huoltotoimikin tavallaan kuin kerjuun ja ruotujärjestelmän väliseen siirtymävaiheeseen.
Oikeastaan tämä vaivaishoidon muotojen kaksinaisuus olikin merkkinä siitä, että ruotujärjestelmä ei ottanut suinkaan helposti juurtuakseen savolaispitäjiin. Kehitys sen ennenpitkää sitten todeksi paljastikin. Niinpä äsken perustettu ruotujärjestelmä oli jo pikapuoliin rappiolla Kuopion pitäjässä, jossa vuoden 1753 piispantarkastuksessa kävi selville, että köyhät eivät olleet ”tyytyneet” vuoden 1738 järjestelyihin, siis ruotuihin, vaan kiertäneet vanhan tavan mukaan kerjuulla, ”ja heidän hartaista pyynnöistään” ja koska seurakuntalaisetkin olivat syntyneeseen asiaintilaan tyytyväisiä, vaivaishoito jäi seurakunnassa ennalleen, siis kerjuun kannalle. Samaa vaivaisruotujen puutetta oli vuosisadan puolivälin tienoissa ympäri Savoa. Sulkavalla mainittiin piispantarkastuksessa vuonna 1748, että vaivaisia ei ollut siellä jaettu ruotuihin, vaan nämä kiersivät kerjuulla, ”olivat tyytyväisiä ja täten tulivat toimeen”. Ainakin Kuopiosta, Joroisista, Juvalta, Puumalasta ja Mikkelistä puuttuivat tällöin niinikään vaivaisruodut. Sulkavalla ja Juvalla ei taivuttu vielä edes vuonna 1764:kaan ruotujärjestelmään, ei myöskään Mäntyharjussa, ”koska köyhät tulivat kerjuulla hyvin hoidetuiksi”. Niinikään ainakin Kuopio, Leppävirta ja Joroinen olivat yhä ilman vaivaisruotuja vuonna 1764, jolloin kuitenkin jo Mikkelissä päätettiin jako panna toimeen ”suurien epäkohtien vuoksi”. Näitä epäkohtia olivat ennen kaikkea ulkopitäjäläiset köyhät, joita maantiet tänne jatkuvasti houkuttelivat ja joiden välttämistä varten oikeastaan koko ruotujärjestelmä oli syntynyt. Hajatiedoista päätellen kerjuuhuolto oli 1760-luvulle tultaessa tunkenut miltei koko maakunnassa syrjään aikaisemmin jo alulla olleen vaivaisruotujärjestelmän.5
Tällöin, 1700-luvun loppupuolella, oli yhtäkaikki jo Savossakin jouduttu ajanvaiheeseen, jolloin väestönkasvusta johtunut kerjäläisyyden lisääntyminen ja osaksi myös tieverkon tihenemisestä aiheutunut ”irtolaisten” yhä suurempi liikkuvuus pani isännät jo vihdoinkin totta tarkoittaen miettimään keinoja ”vieraiden köyhien” erottamiseksi oman pitäjän vaivaisista. Kävi taas kuten enimmäkseen aina: ”herrojen konstit” osottautuivat jälleen ”tavallista talonpoikaisjärkeä” tepsivämmiksi – tässäkin siis jo 1730-luvun piispantarkastuksissa suositeltu mutta rahvaskansan enimmäkseen vastustama vaivaisruotujärjestelmä. Piispantarkastukseen 1794 mennessä vaivaisruodut oli saatu jo miltei koko maakunnassa toimeen entisen suitsettoman kerjäläisyyden taltuttamiseksi.6
Mutta huoltohankaluudet eivät suinkaan tähän loppuneet. Tyytymättömiä oli jatkuvasti sekä huoltajissa että huollettavissa. Niinpä JURVA on Kuopion pitäjän kertomuksessaan kuvannut 1700-luvun lopulta sikäläisiä vaivaishoidon ristiriitoja ja järjestelyjä, jotka oivallisesti soveltuvat tässä koko maakunnankin huolto-oloja tältä kinastelun kannalta valaisemaan: ”Tähän aikaan (1782) eivät monet seurakunnan kovaosaisista olleet tyytyväisiä siihen ylläpitoon, jonka he ruotutalonpojilta saivat. Sen tähden he siitä tekivät valituksen krkkhra Molanderille. Ruokaa ei ollut tarpeeksi eikä viljaa niillä, jotka ylläpitonsa viljassa saivat. Asiaa pitäjänkokouksessa käsiteltäessä sanoivat talolliset, ettei heidän ollut pakko viljaa antaa ruotuköyhille, sittenkun nämä eivät olleet, monesti annetuista kehoituksista huolimatta, tulleet syömään samaa ruokaa kuin he ja heidän talonväkensä syövät. Asiasta syntyi kova kinastelu; eivät isännät eivätkä köyhät antaneet perään. Lopulta täytyi pastorin puuttua keskusteluun ja selittää miehille, ettei hän tahdo, että tuomari sekaantuisi asiaan, koska se vain alentaisi niitä ihmisiä, jotka tahtovat kutsuttaa itseään armeliaan Vapahtajan mukaan ja lisäksi se tuottaisi paljon vaikeuksia rutiköyhille. Sentähden tulisi niiden, jotka muodostavat saman ruodun, saapua 14 päivää kuulutuksen jälkeen kirkonkokoukseen, joka täytti ruodut. Ensin oli sijoitettava köyhät ruotuihin ja sitten päätettävä, annettiinko apu jyvissä tai ruuassa vuorotellen kunkin talonpojan luona. Samoin oli köyhien tultava määräaikaan vastaanottamaan ruotunsa. Jos hän ei saapuisi tai ei sitten tyytyisi ylläpitoon, annettaisiin ruotu toiselle tarvitsevalle, ja hän saisi sitten tulla toimeen parhaansa mukaan. Samoin sai kokouksesta poisjäänyt talonpoika tyytyä siihen köyhään ja siihen ylläpitoon, joka siellä määrättiin. Näin ehdotti pastori Molander kiivastuneille pitäjäläisilleen, jotka sen yksimielisesti hyväksyivät ja ottivat noudattaakseeen.”7
Näissä 1700-luvun ruotujärjestelyissä oli eri pitäjien kohdalla kylläkin melkoista kirjavuutta olemassa. Esimerkiksi Suonenjoella muodostettiin vuonna 1772 ruodut 5–6 talon ryhmistä, ja neljä torpparia ja mäkitupalaista vastasi täysiruodun kuudenneksesta. Niiden talojen ja torppien haltijat, joilla jo ennestään oli itselläänkin joku huoltamaton lapsi korjuussaan, vapautettiin vaivaisruodutuksesta tykkänään. Jos jokin talo kieltäytyi ottamasta kerjäläistä suojiinsa, oli sen suoritettava tälle kaksi kappaa viljaa jokaiselta ruotuosuutensa viikolta. Kunkin talon oli pidettävä tätä ruotuvelvollisuutta kohdallaan neljä viikkoa, torppien ja mäkitupien taas viikko. Jos kerjäläinen jostakin syystä ei halunnut asettua hänelle määrättyyn ruotuun, hän menetti elatuksensa, ja sellaisessa tapauksessa ruotu suoritti vaivaisosuutensa joko rahassa tai viljassa ”köyhien kassaan”, johon myös ruotuvakanssin aikaiset maksut suoritettiin. Ruoturasituksen tasaamiseksi päätettiin edelleen, että kerjäläiset vaihdettiin vuosittain pitäjänpuolikasten kesken.8 Joroisissa isännät jättivät vuonna 1774 kirkkoherran valtaan antaa vapautuvia ruotuja suurimmassa tarpeessa olevien turvaksi, ”kuitenkin niin, että pitäjäläisille jäisi oikeus, mikäli he huomaisivat, että tässä ei asianmukaista menettelyä noudateta, oikaista asia pitäjänkokouksessa”. Eräästä Karttulan pitäjänkokouksen pöytäkirjasta vuodelta 1781 käy selville, että sikäläiset ruotuvaivaiset saivat elatuksensa yhdellä kertaa koko vuoden ajaksi, joten vaivaisen kuoltua kesken vuotta ”seuraaja” jäi siltä vuodelta tykkänään ilman avustusta. Lähinnä vaivaisvalvonnan tehostamiseksi päätettiin esimerkiksi Mäntyharjussa 1764, että köyhänapuun ilmoittautumisen oli tapahduttava ”kaikkien pitäjänmiesten läsnäollessa”, siis pitäjänkokouksissa ja samalla lueteltiin seurakunnalle niiden nimet, jotka sillä haavaa nauttivat köyhäinkassasta avustusta. Myöhemmin, kun tällaisesta järjestelystä oli huomattu koituneen melkoista haittaa ”kaikille pitäjäläisille”, isännät päättivät yksimielisesti, että siitä pitäen kirkkoherra ja kuudennusmiehet saisivat valita kirkonköyhät.9
Eräs Savonmaan jälkijättöisiä pitäjiä näissä vaivaisruotuhankkeissa oli epäilemättä Kangasniemi, johon vasta 1788 taas perustettiin ”jo koko Savossa käytäntöön tullut” ruotujako. Siihen kuului kolmenlaisia ryhmiä nimittäin kahdeksan, kuuden ja neljän talon ruotuja. Ilmeisesti huoltorasituksen epätasaisuus oli tässä pitäjässä tällaiseen muodosteluun suurempana syynä kuin ruotuosakkaiden erilainen huoltokyky, sillä ensiksi mainittuihin kahdeksan talon ruotuihin sijoitettiin kaikkein kurjimmat vaivaiset, jotka ruuan ja vaatteiden lisäksi tarvitsivat jo suoranaista hoitoakin. Toiseen ryhmään joutuivat sellaiset työkyvyttömät, jotka kykenivät itse itsestään huolehtimaan, ja kolmanteen sellaiset kerjäläiset, ”jotka kykenevät työhön, mutta eivät täysin pysty sillä itseään elättämään”. Ruotuja tuli pitäjään 27. Vielä samana vuonna (1788) maaherra vahvisti pitäjänkokouksen päätöksen, ja ensimmäinen sijoittelu ruotuihin ja vaivaisluokkiin tapahtui Kangasniemessä seuraavana loppiaisena.10 Tällaista ruotujärjestelyjen monivivahteista kirjavuutta saattaisi Savosta luetella tässä vielä pitkältikin.
Vaivaisruotujen kuten monien muidenkin yhteisrasitusten kantajiksi tulivat Savossa aluksi vain vanhat kantatalot tai manttaalit ja manttaalinosat eli veromarkat. Joissakin – lähinnä Pohjois-Savon – seurakunnissa tunkihen kuitenkin tämän ”vanhan veroluvun” tilalle myös ”nihtiluku” (knektetal) eli siis sotilasruodutukseen kuuluva talo vaivaisrasituksenkin perustaksi. Niinpä seikka oli riidan alaisena esimerkiksi Iisalmen pitäjässä, Maaningalla ja Nilsiässä vuonna 1818. Iisalmella päätettiin ruotu muodostaa kahdesta nihtitalosta. Niinikään myös uudistaloja alettiin kammeta vaivaisrasituksen alle. Iisalmessa tuli näitä olemaan ruodussa neljä parempaa tai kuusi heikompaa taloa. Aivan vähävaraisista ja siis eniten huoltoa tarvitsevista vaivaisista vastasi kaksi ”vanhaa” taloa. Ilmeisesti uudistalojen tuoma lisäapu enimmäkseen koitui niiden kantatalojen tueksi, joista edelliset olivat aikojen kuluessa halkomalla muodostuneet, kuten esimerkiksi Karttulassa, jossa jo 1796 alulle pannun hankkeen mukaisesti Humalaniemen uudistalo lisättiin vuonna 1804 ”Karttulan ruotuun”, Koivujärvi ”Knuutilan ruotuun”, Sammakontaus ja Keihästaival auttamaan perinjuurin heikkoa ”Kuivaniemen ruotua”, Koskenpäiväranta 1 ja Kompanmäki 5 kahta Punnonmäen ruotua, Vitikanmaa ja Vaarunmäki Talluksen kahta ruotua ja Kuttasalon uudistila Soinlahden kanssa samaksi ruoduksi.11 Kun ruotujakoon pano (1695) oli haravoinut savolaistaloja sotilasrasituksen alaiseksi tarkempaan kuin vanha verollepano (1664), merkitsi siis halu nihtiluvun saamiseksi vaivaisrasituksenkin perustaksi samalla pyrkimystä saada runsaammin taloja yhteistä ja vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä raskaammaksi paisuvaa rasitusta kantamaan.
Samaan seikkaan ja olletikin rasituksen tasaukseen tähtäsi myös lähinnä Etelä-Savossa 1800-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla havaittava pyrky saada verollepanon uudistuksessa syntyneet ”uudet manttaalit” vanhan veromarkan (1664) tilalle köyhäinhoidosta koituvan rasituksen perustaksi. Esimerkiksi Haukivuorella asia oli riidassa vuosina 1840–1847, jolloin tosin vanha ”luku” jäi edelleenkin sillä tavalla vaivaisrasituksen mittapuuksi, että keskimäärin kuusi veromarkkaa eli puolitoista manttaalia oli muodostava yhden vaivaisruodun. Iisalmella saatiin nihtiluvun tilalle vastaavasti uusi veroluku eli manttaali vuonna 1841 sovituksi. Köyhäinruotu oli tässä pitäjässä muodostettava siitä pitäen ”vähintään yhdestä manttaalista”, mutta niissä osissa pitäjää, Joissa uutta veroa ei vielä ollut ehditty määrätä, vanha nihtiluku jäi edelleenkin vaivaisrasituksen perustaksi. Mäntyharjussa taas siksi jäi ”Savon puolessa” veromarkka ja ”Hämeen puolessa” äyrinmaa (1834), Sulkavalla ”kuten muissakin pitäjissä” niinikään veromarkka (1835) jne.12 Kehityspyrky oli tässä suhteessa kuitenkin kaikkialla sama: saada talot mahdollisimman tarkkaan kantamaan yhteistä rasitusta, joka köyhäläisyyden paisuessa tuntui käyvän yhä hankalammaksi kantaa.
Näitä vaivaishoidon ruoturasituksia seurakuntalaisille sälytettäessä Savon erikoislaatuiset maaolot tulivat taas tässäkin seikassa tuottamaan tiettyä hankaluutta. Niinpä eräässä Mikkelin pitäjänkokouksessa keskusteltiin vuonna 1821 siitä, pitikö niiden, jotka olivat tilaltaan muuttaneet toisessa pitäjässä sijaitsevalle ulkopalstalleen, perustaneet sinne uudistalon ja sitten joutuneet siellä kirkonkirjoihin ja nauttimaan sikäläisen seurakunnan tarjoamia etuja, yhä ottaa osaa entisen emäpitäjänsä vaivaishoitorasitukseen, koskapa uudistila kruunun maakirjojen mukaan kuului kameraalisen alkuperänsä vuoksi jatkuvasti kantatilansa yhteydessä sinne. Tässä tapauksessa Mikkelin pitäjäläiset katsoivat kylläkin olevansa velvolliset luopumaan tällaisista vaivaishoitonsa ulkoseurakuntalaisista tukijoista, koskapa vastavuoroon taas ne talot ja ”torpat”, joita Juvan, Ristiinan, Kangasniemen ja Hirvensalmen asukkaat olivat perustaneet mikkeliläisiin ”erämaihinsa”, joutuivat ottamaan osaa tämän seurakunnan huoltorasituksiin, mikä tietenkin oli kullekin osapuolelle kaikkein mutkattomin menettely. Samassa Mikkelin pitäjänkokouksessa tuli puheeksi myös se sekaannus, jota Savon verollepanon uudistus tuotti vaivaisruotujenkin rasitusperusteisiin. Anottiin maaherran toimenpidettä, että uudelle, Etelä-Savossa siis yleenä keventyneelle verolle pannut talot velvoitettaisiin suorittamaan vaivaisruoturasitusta vanhan verolukunsa perusteella siihen saakka, kunnes verollepanon uudistus olisi ehditty kaikilla tiloilla toimeen panna.13
Savolainen vaivaishoito ei jäänyt kuitenkaan yksinomaan näiden tällaisten ruotujärjestelyjen kannalle. On paljon tietoja siitä, että kerjuu jatkui pitkät ajat edelleenkin aivan yleisesti, monin paikoin jopa ikäänkuin yhtenä huoltotoimen hyväksyttynä, ”laillisena”, muotona ruotuhoidon ja muun avunannon ohessa. Esimerkiksi vuonna 1764 esitettiin tarkastavalle piispalle Kuopion pitäjässä vaivaisten yhtenä huoltomuotona se, että ”he saavat riittävän toimeentulonsa osaksi käymällä pitäjän asukkaiden tykönä ilman erotusta, ja nämä tukevat heitä varojensa ja köyhän tarpeiden mukaan”. Tämä ”ilman erotusta” tapahtunut mieronkierto merkitsi tässä tapauksessa sitä, että pitäjää ei ollut jaettu, kuten monin paikoin Savoa täyskerjäläisyyden aikana vuosisadan alkupuolella, kerjuualueisiin, vaan kerjäläiset saivat kulkea mielensä mukaan (om hvarandra) pitäjällä elatustaan keräämässä. Arvattavasti siinä kuitenkin ikäänkuin luonnostaan, omia aikojaan ja ties millaisista kerjäläisten keskisistä tora- tai sopimussuhteista johtuen muodostui tiettyjä mieronkiertopiirejä, joissa vaivaisten kulku-urat hakeutuivat ”hyviin” taloihin ja kaihtoivat ”kovia”.
Ei edes vuoden 1817 kerjäläisjulistuskaan ja sen aiheuttamat tehostuneet ruotujärjestelyt saaneet savolaispitäjistä tätä mieronkiertoa loppumaan. Pitäjänkokousten pöytäkirjat todistavat yhtäpitävästi, että kerjäläisten lukumäärä 1820- ja 30-luvulla entisestäänkin vain paisui. Olletikin katoaikojen puristuksessa ikivanha kerjuutottumus ryöstäytyi ruotujen kahleista ihan esteettä valloilleen. Näin kävi esimerkiksi Juvalla kevätnälkäin aikana 1822. ”Vedet silmissä kurjat rukoilivat apua ja tukea elämänsä ylläpidoksi”. Koska pitäjän ”ruotujärjestelykomitealla” kuitenkaan ei ollut oikeutta lisätä ruotuosakkaiden rasituksia vilja-annoksia ja taksasummia lisäämällä, ”tuli yksimieliseksi päätökseksi, että jokainen puutteessa oleva, jolla vielä oli tarpeeksi voimia, sai kulkea kerjuulla ympäri pitäjää”, ja sitä varten puheenjohtajan oli annettava näille turvaksi kerjuutodistus siitä, etteivät he muulla tavalla voineet enää itseään elättää. Siinä oli kysymys nälkäkuoleman torjumisesta seurakunnan vaivaisinten vaiheilta. Iisalmella kerjäläisyyden suunnaton paisuminen todettiin esimerkiksi eräässä pitäjänkokouksessa vuonna 1831 ja samalla nimenomaan mainittiin jo kymmenen vuoden takainen (1821) kato sen yhtenä syynä. Niinikään Sulkavalla selitettiin vuonna 1834, että köyhien suuri lukumäärä johtui yleensä katovuosista ja että se pieneni taas heti kun saatiin parempi sato.14
Monien vapaan kerjäläisyyden tuottamien haittojen vuoksi, joista varmaan pahimpia oli se, että vieraspitäjäläisten kerjäläisten erottaminen omista köyhistä ja nimenomaan myös tosivaivaisuuden erottaminen tekovaivaisuudesta kävi kovin hankalaksi – jota esimerkiksi rintalaipoilla yritettiin Juvalla (1809) ja Sulkavalla (1834) välttää – jouduttiin 1800-luvun puolella, etenkin kerjuun vastustamiseksi annetun vuoden 1817 julistuksen jälkeen, monin paikoin järjestelemään kerjuuta säännöllisemmälle kannalle. Niinpä Pielavedellä kerjuuta koetettiin kehittää eräänlaiseksi määräyksin paimennetuksi kylänkierroksi. Vaivaisia koetettiin hoitaa ns. istukkaina luku- eli kinkerikunnittain.15 Samanlaista kerjuun salpuuta suppeille kiertoalueille yritettiin kaikin keinoin jatkuvasti muuallakin Savossa. Kerimäellä oli köyhien elättämisestä kyläkunnittain tehty päätös jo 1807, ja niinikään Mikkelin pitäjässä päätettiin 1840-luvun lopulla, että toisen kinkerikunnan kerjäläiselle ei annettu apua toisessa kinkerikunnassa, ja kinkerikuntain omat kerjäläiset jaettiin taloittain elätettäviksi, määräpäivät kussakin. Vertailun vuoksi mainittakoon samantapainen järjestelmä myös rajantakaisesta Savon naapuripitäjästä, Kaavilta, jossa jo vuodesta 1820 lähtien ruplan sakko oli uhkaamassa kerjäläisten kyyditsemisestä paitsi ulkoa päin pitäjän sisälle myös pitäjän sisällä vaivaisen omasta kylästä vieraaseen kylään. Monissa muissakin seurakunnissa pyrittiin tällaisin järjestelyin vaivaistarkkailua tehostamaan ja antamaan hoitoa vain tutkitun tarpeen mukaan. Kotikylähän tunsi vaivaisensakin tarpeet toki kaikkein paraiten.16
Kerjäläisten ilmainen kyyditseminen oli kuitenkin Savossa aivan yleistä, eikä se suinkaan aina merkinnyt vain hyväsydämistä vaivaisen hyvittelyä. Ennen kaikkea se näet tiesi halua saada kerjäläinen kuskatuksi oman talon vastuksinta toisen kylän tai, mikä parempi, naapuripitäjän puolelle. Tällainen mierolaisen vapaakyyti on juurtuneena kansantapana todettavissa ainakin jo 1700-luvun alkupuolelta saakka. Myöhemmin tapa yltyi niin, että esimerkiksi Iisalmella ja Maaningalla päätettiin vuonna 1818 ”yksityisestä kerjäläisten suosimisesta ja kyyditsemisestä” sakottaa syyllistä viidellä hopearuplalla. Näitä kerjäläiskyydityksen huonoja vaikuttimia oli niinikään näkyvissä esimerkiksi Haukivuorella, jossa pitäjänkokouksen käsiteltäviin asioihin kuului syksyllä 1808 kappelilaisten epätapa kyyditä jopa ruotuköyhiäänkin toisiin taloihin pidettyään näitä ruuissaan ”vain muutaman päivän ajan”.17 Kerjäläisen vapaata kulkua ja kuljettamista ei tuntunut estävän edes vitsa eikä uhkana oleva jalkapuurangaistuskaan. Puute vain paransi köyhän kulkua.
Osoitukseksi siitä, miten todella ihoonsa asti köyhä tuollainen mieronkiertäjä jopa ruotivaivainenkin Savossa saattoi olla, on tässä nostettava näkyviin muuan Sulkavan pitäjänkokouksen päätös vuodelta 1828, jonka mukaan kunkin ruotuosakkaan oli vastattava vaivaisensa vaatteista sen ajan, minkä tämä oli hänen talossaan, ”ja sen jälkeen kun köyhä on muuttanut pois” – päätöksessä todettiin – ”ruotuosakkaalla on oikeus ottaa vaatteensa takaisin”, ja velvottaessaan ruotuun hyväksytyn köyhän ilmoittamaan tarkasti kaiken omaisuutensa vaivaiskassan varoihin liitettäväksi Mikkelin pitäjänkokous totesi vuonna 1819, että ”sen jälkeen köyhälle ei jää muuta kuin hänen välttämättömät vaatteensa, jotka hän saa kuolemaansa saakka pitää, minkä jälkeen nekin köyhäinkassalle lankeavat”.18 Köyhällä ei ollut niinmuodoin täysin omaa tavaraa edes oman tomunsa verhoksi – ei eläessä eikä kuoltuakaan, sillä köyhän hautakin oli seurakunnan tai talonisännän antia ja ruumisliinat ja arkkukin myös.
Niinpä kerjuu jatkui Savossa – kuten monin paikoin muuallakin maassa – myöhäisiin aikoihin asti. Siinä oli parempiosaisten talonvälejä tallaamassa olletikin aina joulun seuduilla kasvava joukko seurakunnan osatonta sisarta ja veljeä, köyhäläisiä, mieronkiertäjiä, kirkonvaivaisia, ruotuvaivaisia, sääty-yhteiskunnan rujoa ja rampaa porstuaväkeä, jolla oikeammin kuin muilla oli aihetta kulkijan haikeaan lauluun: ”oi kuinka pieninä palasina on leipäni maailmalla!” Tulivat nyytteinensä, esittivät hiljaa kyökinovelta asiansa, joka koski elämisen ehdottomia vähimmäistarpeita, ”ruuanapua ja yösijaa”, ja kun toki harvoin lienee taloissa ollut niin itaraa isäntää tai armotonta emäntää, että apua ei olisi hellinnyt, oli mierolaisen elontaipale selvänä taas seuraavaan aamuun asti. Kerjäläisiä kohdeltiin enimmäkseen hyvin. Kangasniemen rovasti von Pfaler kertoi vuonna 1849, että myös ”köyhän mökissä jaettiin viimeinenkin nauris”. Vuonna 1857 kangasniemeläiset lupasivat ilmaiseksi kuljettaa pitäjän läpi pohjoisempien seutujen asukkaille lähetetyt avustusviljat.19 Samaa laupeutta osoittivat noihin aikoihin myös ristiinalaiset ja arvattavasti monet muutkin savolaispitäjät. Lahjoittivatpa Ristiinan isännät itsekin makasiinistaan sata tynnyriä viljaa nälkäseutujen väestölle jaettavaksi (1856).20
Kerjuu- ja ruotuavun rinnalla Savon seurakunnissa oli vielä muitakin keinoja käytännössä. Niinpä jo 1700-luvun alkupuolelta on säilynyt tietoja sinänsä vanhasta huoltotavasta nimittäin kolehtivarojen eli ”toisen haavin” tuoton käyttämisestä vaivaisten avuksi. Näin oli esimerkiksi vuonna 1748 Sulkavalla, Puumalassa, Juvalla, Joroisissa, Mikkelin pitäjässä ja arvattavasti vielä monissa muissakin Savon seurakunnissa. Kolehti jo sinänsä oli ikivanha kirkkotapa, jonka samoin kuin muidenkin lahjankeruiden tuottoa oli omiaan kartuttamaan vanha katolisajalta periytynyt ja osaksi taikauskoonkin liittynyt katsomustapa. Lahja-antiin taivuttivat mieltä seurakuntalaisten elämässä sattuneet onnelliset tapahtumat, ja armeliaisuuden puolestaan – kuten esimerkiksi Kangasniemessä ”vaivaisten kuakun” – katsottiin tuottavan antajan kohdalle jatkuvastikin tätä tällaista elononnea.21 Seurakunnan esirukousten jälkeen sairaudestansa parantunut potilas, taas entiseen terveyteensä tullut lapsensynnyttäjä, asioissaan onnellisesti selvinnyt matkamies ja monet muutkin ”Luojan lykylliset” muistivat vaivaisia ja kirkkoa varojensa mukaan.22 Anteja kerättiin yleisesti häissä ja hautajaisissa, ristiäisissä ja muissakin perhejuhlissa, ja näin tuli tällaisistakin lahjoista osa savolaista vaivaishuoltotoimintaa, samoin kuin myös perunkirjoitusten vaivaisenosasta ,eli omaisuuden kahdeksasosaprosentista ja niistä sakoista, joita tuomittiin kirkkokuriasioissa suoritettaviksi.
Kaikki tällaiset tulot alkoivat vähitellen kerääntyä erityisiksi rahastoiksi. Pitäjiin kehittyi 1700-luvun kuluessa vaivaiskassoja, joiden varoilla ostettiin viljaa, kuten esimerkiksi Rantasalmella, jaettavaksi sellaisille köyhille, joita jostakin syystä ei ollut sijoitettu ruotuihin. Lisäksi nämä saivat pieniä raha-avustuksia, ja kassasta maksettiin myös hoitomaksuja ruoduttomille, kuten erittäinkin vuosisadan lopulla kuppataudin kuurikorvauksia. Nämä viimeksi mainitut menot pyrkivät joskus paisumaan siinä määrin, että tyhjensivät koko vaivaiskassan, kuten Rantasalmella 1784.23 ”Vaivaiskassan tulot ja menotkin vaihtelivat eri vuosina suuresti olosuhteiden mukaan” – SOININEN kertoo Rantasalmelta. – ”Esim. v. 1800, jolta vuodelta ensimmäiset säilyneet vaivaiskassan tilit ovat, tuloja oli 18 riksiä 36 killinkiä 8 runstykkiä. Menot olivat vain 9 riksiä 32 killinkiä. V. 1805 tulot nousivat 75 riksiin 30 killinkiin 10 runstykkiin, mutta menot vielä enemmän ollen 128 riksiä 22 killinkiä 8 runstykkiä. Kun melkoinen osa menoista oli satunnaisluontoisia, pyrittiin pitämään kassassa aina varoja, vieläpä tilaisuuden sattuessa annettiin niitä lainoina vakavaraisille pitäjäläisille, jotta kassaan saataisiin vielä korkotulojakin. Täten kassa saattoi tarpeen tullen suorittaa maksuja yli vuotuisten tulojensa, kuten esim. juuri v. 1805 tapahtui, ilman että mitään vajausta syntyi. Joskus kävi kyllä niin, että menot ylittivät kassan varat, mutta 1800-luvun alkupuoliskolla sitä tapahtui vain kolmena vuonna, 1812, 1820 ja 1847. Silloinkin tappio oli aivan vähäinen, 1847 vain 49 kopeekkaa. Kassan hoitaja antoi tavallisesti puuttuvan summan lainaksi, joten varsinaista velkaa ei tarvinnut tehdä.”24 Muutamat RISSASEN esittämät piirteet Iisalmen vaivaiskassan toiminnasta ruotsinajan viimeisiltä vuosilta osoittavat, että huoltolaitos toimi tältä osalta maakunnan pohjoislaidalla samaan tapaan kuin muuallakin Savossa: ”V. 1805–1806 tekivät kassan varat yhteensä 10 riikintaalaria 1 killinkiä. Kun kassasta oli avustettu köyhiä, jäi kassaan seuraavaksi tilivuodeksi vain 6 killingin 9 runstykin säästö. Tilivuotena 1806–1807 kertyi kuitenkin kuolinpesäprosenteilla 1 riikintaalari 30 killinkiä, mutta menoja oli siksi paljon, että seuraavaksi tilivuodeksi jäi säästöä ainoastaan 38 killinkiä. V. 1807–1808 osoitti loppusumma 11 talaria 32 killinkiä 2 runstykkiä, jotka jaettiin köyhille ja vaivaisille.”25 Ristiinan vaivaiskassan asioista on lisäksi TERHOLLA tällaisia tietoja: ”Vaivaiskassan varat saatiin kuulutuspapereilta, häissä, kastetilaisuuksissa ja hautajaisissa kootuista lahjoista, kirkkokolehdeista ja ’vaivaisukosta’, tilapäisistä lahjoituksista, perunkirjoitusprosenteista (1/8 % ) sekä sakkorahoista. Niinpä esim. vuoden 1822 tulot olivat ruplissa seuraavat: vihkiäisissä koottu 101:15, lahjoituksia 11:75, sekalaisia tuloja 26:32, kolehteja 39:49, kuulutuspapereilta – :49 kopeekkaa (kopeekka kultakin parilta), perunkirjoitusprosenttej a 8: 11, sakkorahoja 22:14 (kuuden henkilön sakot), maksamattomia saatavia 21:60, erään ruotuvaivaisen perintö isän äidiltä 78:24, sekä edellisen vuoden säästö 200:40 eli yhteensä 510 ruplaa 5 kopeekkaa. Tämän lisäksi riikintaalareissa oli tuloja 37 r.taalaria 46 killinkiä. Saman kassan tulot v. 1840 olivat 442 ruplaa 5 kop. ja taalareissa 17:12.”26 Sekä Rantasalmen että Iisalmen samoin kuin myös Ristiinan vaivaiskassasummat osoittavat oivallisesti, miten kovin pienistä varoista myöhemmin ylen suuriksi paisuneet pitäjien köyhäinhoitomenot ja niitä varten kerätyt verotulot ovat alkaneet kehittyä.
Sangen huomattavan tulonlisän nämä Savonkin seurakuntien vaivais- eli kirkonkassat saivat ajanmittaan siitä, että vuoden 1817 kerjuujulistus oikeutti laventamaan huoltorasituksen koskemaan myös varsinaisen talollisluokan ulkopuolella olevia väestöpiirejä, torppareita, loisia, mäkitupalaisia, palvelusväkeä ja muuta palkasta tai käsityöstä tuloja saavia seurakuntalaisia. Muuan tieto Heinäveden kappelista jo vuodelta 1813, jonka mukaan vaivaiskassa oli saapa tuloja myös ”torppareilta” kannettavista maksuista, saattaa tietenkin tarkottaa halkomalla syntyneitä uudistalojen isäntiä.27 Olletikin, kun puheenalaisten tilattomien väestöainesten, torpparien, loisten, mäkitupalaisten, palkollisten ja muiden maaseudun pieneläjien tiedettiin olevan juuri sitä varminta ”vaivaisuuden” reserviväkeä, josta seurakunnille oli aikanaan koituva eniten huoltotaakkaa, tuli mainittu vuoden 1817 asetus vaivaiskassojen hoitajille kuin keisarin kultaisena lahjana, ja monissa savolaispitäjissä, – esimerkiksi Maaningalla, Juvalla, Suonenjoella, Iisalmella, Nilsiässä, Heinävedellä, varovaisesti myös Mikkelin pitäjässä – ryhdyttiin oitis (1817–1820) toimenpiteisiin tilattoman väestöaineksen saamiseksi huoltorasituksen alle.28
Vaivaishoidosta aiheutuneen rasituksen sälyttäminen myös tilattoman väestöaineksen kannettavaksi ei kuitenkaan sujunut kaikissa pitäjissä ilman hankaluuksia. Niinpä tällaiset seurakunnan jäsenet joutuivat rasituksen alle esimerkiksi Puumalassa vasta 1845, Säämingissä 1846, Juvalla 1847, Suonenjoella 1851, Karttulassa 1852.29 Joissakin pitäjissä oli sitä paitsi pyrkimyksiä sanotun huoltorasituksen tasaukseen siten, että – kuten Sulkavalla vuonna 1841 – ”tunnetusti köyhät” torpparit, käsityöläiset ja loiset vapautettiin kaikista vaivaishoidon maksuista samoin kuin myös ne seurakuntalaiset – kuten Mikkelin pitäjässä vuonna 1820 – joilla oli useita alaikäisiä lapsia tai vanhemmat hoidettavanaan ja ”vielä nuoret ja tiettävästi vanhempiaan vuosipalkastaan avustavat palvelijat”30 Sulkavalla vapautettiin vihdoin torpparit tykkänään tästä rasituksesta tietenkin lähinnä siitä syystä, että isännät hyvin oivalsivat tämän, kuten eräiden muidenkin samantapaisten rasitusten, tulevan heidän itsensä kannettavaksi. Sangen valaiseva on tässä suhteessa myös nilsiäläisen talonpojan Matti Iivanaisen valitus vuodelta 1841, jossa maaherralta anottiin renkien ja piikojen vapauttamista kaikista vaivaishoitomaksuista, ”taakasta, joka kuitenkin koituisi isäntien rasitukseksi”. Vasta sitä mukaa kuin pitäjissä asiat tulivat sille tolalle, että isäntä sai palkolliselle vuosipalkkaa maksaessaan vähentää siitä tälle vaivaiskassamaksuksi määrätyn erän, pääsi vaivaishoidosta koituva seurakunnallinen yhteisrasitus helpommin muodostumaan myös renkien ja piikojen kannettavaksi kuormaksi, ja sama seikka koski myös päivätyötorppareita. Mutta tilattoman rahvasväestön ryhmä, joka jo sinänsä oli köyhäläisyyden varsinaista sikiämispiiriä, oli kuitenkin pitkät ajat sangen huonona varana vaivaisille, sillä usein jäivät torpparien, loisten ja palvelusväkien vaivaismaksut rästiksi ja pyyhittiin, kuten Puumalassa 1847, suorituskyvyn puutteessa köyhäintileistä pois.31
Tässä kuvattujen ruotu- ja vaivaiskassajärjestelyjen ohessa on jo 1700-luvun Savosta todettavana merkkejä eräänlaisen vaivaistalolaitoksenkin alkeellisista muodoista. Arvattavasti tällaiset vanhimpien kirkkojen juurella sijainneet tuvat olivat vuoden 1686 kirkkolain edellyttämiä suojia, joita mainitaan esimerkiksi Mikkelin kirkonmäellä olleen 1760-luvulla. Tästä vaivaishoidon laitosmaisen käytön yleisyydestä ei voida kuitenkaan mitään tarkkoja tietoja esittää. Luultavaa on – PIIRAINEiN arvelee – että osa köyhistä asui pitäjäläisten yhteisvoimin vaivaisilleen rakentamassa mökissä tai pitäjäntuvassa. Näin oli esimerkiksi Rantasalmella vielä vuonna 1806.32 Vaikka, kuten jo Savon väestöhistorian yhteydessä esitettiin (siv. 113), maakunnassa oli papiston antamien taululaitostietojen mukaan ”todella köyhäintaloihin (Fattighus) otettujen” määrä vuonna 1749 69, 1754 121 ja 1772 138 henkeä, voitaneen nimenomaan vuosien 1805 ja 1810 väkilukutaulujen nojalla päätellä, että mainitut vuosien 1749–1772 ”köyhäintalolaiset” sittenkin olivat, etupäässä muualla kuin varsinaisesti vaivaishoidon laitosmaiseen käyttöön tarkoitetuissa suojissa hoidettua väkeä. Nimittäin sekä vuoden 1805 että 1810 väkilukutauluihin ei varsinaisiksi ”vaivaistaloköyhiksi” (Fattige i Fattighus) ole merkitty maakunnan kahdessa eteläisessä rovastikunnassa yhtään ainoata, ja kolmannessakin nimittäin Pohjois-Savon ylemmässä rovastikunnassa oli vuoden 1810 tilaston mukaan vain 63 tällaista henkeä. Tämän jälkeisessä väkilukutilastossa ei vaivaistaloköyhiä ole enää tässä käsiteltävänä kautena ollenkaan mainittu ruotuvaivaisista erotettuna ryhmänä.33
Tätä laitosmaisen vaivaishoidon lamassa olevaa tilaa todistavat myös ne alkuunsa tyrehtyneet vaivaistalohankkeet, joita Savossakin oli eritoten vuoden 1817 kerjäläisasetuksen jälkeen eräissä pitäjissä syntynyt. Niinpä Kangasniemessä katsottiin 1818 vaivaistalon perustaminen liian suuria kustannuksia vaativaksi ja jätettiin sitten sikseen. Niinikään Iisalmella oli 1818 pitäjänkokouksissa kysymystä erityisten vaivaistupien ja työhuoneiden perustamisesta, mutta hanke uupui täällä samaan tapaan kuin Kangasniemessä kustannusten pelkoon. Myös Pieksämäellä käsiteltiin vuoden 1818 lopulla keisarin kerjäläiskuulutuksen ja siitä johtuneen Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeen suosittelemaa vaivaistaloasiaa, mutta päädyttiin yksimielisesti sellaiseen tulokseen, että ”huomioon ottaen käytettävänä olevien varojen niukkuuden pitäjänkokous ei katso kyettävän perustamaan tällaista laitosta”. Maaningalla oli everstiluutnantti Tawast ehdottanut jo edellisenä vuonna (1817) köyhäintalon rakentamista, mutta seurakuntalaiset eivät suostuneet puuhaan. Niinikään Nilsiässä, Leppävirroilla ja Juvalla käsiteltiin näihin aikoihin vaivaistaloasiaa, mutta kaikkialla päädyttiin samaan kielteiseen tulokseen: muut vaivaishoidon muodot näyttivät isännistä kepeämmiltä kantaa kuin ryhtyä rakentamaan köyhille erityistä taloa.34 Koko vaivaistalolaitos jäi Savossa myöhäisempään aikaan ja joutuu sopivimmin kuvattavaksi kunnallisen köyhäinhoidon yhteydessä.
Näihin toteutumattomiin vaivaistalohankkeisiin liittyi vuoden 1817 asetuksen mukaisesti jo pyrkimystä yhdistää huollettavan suoritettavaksi pantavasta työstä saatu hyöty seurakunnalliseen vaivaishoitoon. Tästä työperiaatteen työntymisestä vaivaishoidon entisaikaisten keinojen yhteyteen oli näkynyt merkkejä jo 1700-luvun puolella. Niinpä väestötilaston numerosarjoissa oli alettu työkykyisiä ja vain osaksi työkykyisiä köyhiä merkitä muista vaivaisista erottuvaksi ryhmäksi (1775) tosin ilmeisestikin vielä lähinnä vain sen toteamiseksi, minkä verran valtakunnassa yleensä oli osittaista ja täysivaivaisuutta olemassa, jotta hallitus olisi kootun tilaston nojalla voinut silloisine keinoineen paremmin suunnitella ”työvoimapolitiikkansa” suuntaa.
Savossa voidaan joitakin hajanaisia merkkejä havaita työvelvollisuuden yhdistämisestä vaivaisten ”hoitoon” jo 1700-luvun lopulta lähtien. Niinpä eräässä Iisalmen pitäjänkokouksessa päätettiin vuonna 1777, että ruotuköyhien oli kutsuttaessa tultava kirkkoon kynttiläkruunuja ja muita metalliesineitä kiilloittamaan, ja muutamaa vuotta myöhemmin (1780), kun vaivaisten työinnosta ei oltu enää ihan varmoja, uhattiin samassa pitäjässä ruotukerjäläisiä ja kirkonköyhiä, jotka eivät saapuisi kirkonmäkeä lakaisemaan – ”elleivät nämä ole aivan raajarikkoja ja vaivaisia” – rangaista vuotuisen köyhäinavustuksen menettämisellä.35 Yleisemmäksi tällainen työvelvollisuuden yhdistäminen vaivaishoitoon tuli Savossa kuitenkin vasta 1830-luvulta lähtien. Esimerkiksi Puumalassa päätettiin 1830, että ruotuvaivainen on velvollinen kykynsä mukaan työskentelemään ylläpitonsa korvaukseksi kulloisenkin hoitajansa taloudessa. Seuraavana vuonna – kerjuun yhä vain kasvaessa – Iisalmen isännät ehdottivat maaherralle ja hallitukselle esitettäväksi vaivaishoitohätäänsä ja että ”kaikki ne kerjäläiset, jotka valittavat työn puutetta, saisivat tehdä sitä otsansa hiessä”. Ilmeisesti tässä tarkoitettiin jonkinlaisten yleisten työtilaisuuksien järjestämistä. Vuonna 1837 keskusteltiin Juvalla siitä, miten paraiten voitaisiin köyhille järjestää työtukea, ”jotta köyhät siten saisivat parhaan avun ja pitäjäläiset mahdollisimman vähän haittaa”. Päätettiin hankkia hamppua kehrättäväksi ja lapasten kutomista varten. Työpalkat piti maksettaman viljassa. Tämäntapaisia työtilaisuuksia järjestettiin tällöin ja myöhemminkin myös muissa savolaispitäjissä. Esimerkiksi Rantasalmella ostettiin 1846 kadon vuoksi suureen puutteeseen joutuneilta torppareilta ja muulta tilattomalta väeltä kalanpyydyksiä, tuohikontteja, puuastioita, lankaa, kankaita ja hankittiin kehruuta ja kudontaa varten hamppua ja pellavaa ja myytiin ostetut käsityötuotteet sitten huutokaupalla vaivaiskassan laskuun. Samanlaista työhuoltoa harjoitettiin sitten myös 1850- ja 1860-lukujen nälkävuosina.36 Hätäaputöinä teetettiin maanteitäkin. Varsinaisessa vaivaishoidossa työvelvollisuus liittyi aikakauden loppupuolella etenkin huutolaisjärjestelmään siten että hoidokit, enimmäkseen keskenkasvuiset lapset, joutuivat elatustaan vastaan tekemään huollon antajalle kykynsä mukaan työtä.
Kun nyt kaiken edellä kerrotun nojalla hahmotellaan kokonaiskuvaa Savon vaivaishoidon varhaisemmista muodoista, on lopuksi vain lyhyesti todettava, että niistä alkeellisin eli kerjuuhuolto pysyi käytännössä koko tässä kuvatun kauden vaikka tosin – katovuosien aiheuttamia tilapäisiä nousuja lukuun ottamatta – kuvernöörin kertomuksista päätellen määrällisesti vähentyen. Niinikään ruotuhuolto alkoi aikakauden lopulla yhä selvemmin supistua köyhäinkassoista jaettujen avustusten vastaavasti kasvaessa. Sitä vastoin jo 1800-luvun toisella vuosikymmenellä muutamissa pitäjissä harkittavana ollut vaivaistalolaitos jäi vuosisadan loppupuolelle saakka täysin lamaan, mutta työvelvollisuuden kytkeminen vaivaishoidon yhteyteen yleistyi samoin kuin myös ajanhengen ihmisystävällisten virtausten ruokkimat yritykset köyhälistön siveellisen kunnon kohottamiseksi. Eritoten syvenevän uskonelämän ja tunteilevan romantiikan koskettamissa herraspiireissä keksittiin ”liikuttavassa köyhyydessä” ihan uusia piirteitä, ja vaikka tosin tästä versova yksityinen armeliaisuus ei paljoakaan merkinnyt maakunnan tavattomasti kasvaneen huoltotaakan keventäjänä, monen köyhän vatsa siitä kuitenkin täyttyi ja mieli keveni, ja almuvasua kantava herrasväen mamselli sai sopivaista nautiskelua oman hyvyytensä havaitsemisesta, olletikin kun jo pienestä pitäen oli lapsen lorussa opittu, että ”kuru kuru kuppii vaevasen vattiin, joset anna vaevaselle, et piäse taevaasee”. Maakunnan köyhäin määrän kohotessa vuoden 1751 määrästä 549 vuoteen 1800 mennessä 2445:een, vuoteen 1850 mennessä 5660:een ja 1870 yli kymmenen tuhannen ei todentotta tunteilevaisinkaan lisä vaivaisen kuppiin ollut tyhjän arvoista – vaikka ottajissa olisi muitakin ollut kuin vain ”rehellisiä köyhiä”.
Tietenkin on ihan mahdotonta selvittää, millainen osuus tekoköyhyydellä oli Savon kerjäläisyyden pelottavassa lisääntymisessä. Viranomaiset ja pitäjien huoltovelvolliset viittasivat myös tähän seikkaan yhtämittaa ja esittivät usein ilmitapauksiakin, jolloin köyhä oli ilman kerjäämisen ehdotonta pakkoa ollut lisäämässä mieronkiertäjien ryysyistä laumaa. Tästä syytettiin esimerkiksi Sulkavalla vuonna 1838 eritoten torppareita, joiksi tosin Savossa usein sanottiin myös halkomalla syntyneiden uudistilojen asujia mutta jotka lienevät mainitussa pitäjässä toki olleet silloin jo enimmäkseen todellisia päivätyötorppareita. ”Suuri joukko torppareita lähettää vanhempansa ja lapsensa kerjuulle” – sanottiin – ”vaikka heillä olisi varaa ja tilaisuutta itsekin elättää näitä”, ja pitäjänkokous päätti, että jos jonkun ”ei varattoman” torpparin vanhemmat tai lapset tavattaisiin kerjäämästä, heidät palautettaisiin oitis kotiin ja torppari itse haastettaisiin ensi kerralla vastaamaan ”kovuudestaan” ja jos sama seikka vielä toistuisi, kerjäläinen otettaisiin ylläpidettäväksi seurakunnan vaivaishoidon varoilla, jotka sitten perittäisiin torpparilta itseltään.37 Karttulan kappelin Soinlahden kylästä pyöveli Petter Kolehmainen lähetti 1838 kuvernöörille anomuksen saadakseen sairaalloisen poikansa seurakunnan köyhäinruotuun, mutta kun pitäjänkokouksessa oli todettu pyövelin nauttivan 75 ruplan vuotuispalkkaa, olevan vain 42-vuotiaan ja terveen miehen, ei hänen pyyntöönsä katsottu voitavan suostua.38 Iisalmella taas muuan jo vaivaisruotuun pesiytynyt Aatami Jaan poistettiin 1832 siitä, koska oli todettu hänellä olleen ”tunnettuja saatavia”, muiden muassa kappalaisvainaja Johnsin kuolinpesältä 115 ruplaa, jotka hän ruotuvaivaisena ollen oli tälle lainannut, ja sokean loismiehen Lassi Pesosen pyrkiessä 1840 Kiuruveden kappelissa köyhäinruotuun läsnä olevat seurakuntalaiset selittivät – anojan ”entisiin elintapoihin” viitaten – että Pesonen ”sokeanakin ollen voi kerjuulla paremmin elättää itsensä kuin vaivaisruotuun sijoitettuna.” Ruotuun hänet kuitenkin kuvernööri määräsi.39 Oikeastaanhan koko vaivaistarkkailu sinänsä tällaisine usein armottomilta näyttävine piirteineen todistaa sitä, että entisajan yhteiskunta oli kyllä sangen hyvin selvillä tosiköyhäläisyyden liepeille pesiytyneestä vastuuttomasta julkisen avun norkoilusta.
Kerjäläisyyden vuosikymmen vuosikymmeneltä maakunnassa yhä lisääntyessä sen syyt löydettiinkin enimmäkseen vain elettävien olojen näkyvimmistä pintailmiöistä. Arveltiin laiskuuden ja kerjuun jo sinänsä houkuttelevan: ”Monet seikat puolustaawat kerjäläisten ja loisihmiten suloista oloa meidän maassa”, Mikkelin Ilmoituslehti kertoi vuonna 1862. Erityisegti juuri Savossa etsittiin ja ’löydettiin kerjäläisyyden syyt kaskiseikoista: ”Se on kaskesta saadulla wuositulolla, kuin lois-ihminen sekä mies- että waimopuoli toiwoo elättää itsensä ja perheensä, mutta jos joutuu katowuosi, kuin useammasti tapahtuu tälle wiljelys keinolle, niin iloksemme ilmestyy kerjäläis perhe, joka elää talwensa sangen hupaisesti wanhan tawan jälkeen, pitäin itsensä walmiina tulewaksi kesäksi onneansa koettelemaan uudella kaskiwiljelyksellä. Mutta aiwokaamme sitä aikaa ja tilaisuutta, kuin sekä järwi- kuin maantie-reitit owat awatut kuljettawiksi syrjäisillekin maanäärillen, ja talon haltioille ilmestyy joku waikka pienempi hyöty nuoremman puutawaran myömisestä, eikä halua heillä löydy mehtiänsä turmeluttamaan kaskiwiljelyksellä; silloin loppuu loisihmisen herkku-ajat, ja toiwon puutteessa laiskana oleksia, muuttuu hän torpan asukkaaksi, päiwä- ja muonamieheksi, eli lunastaa oman tilan omavaltaisuuttansa [itsenäisyyttänsä] suojelemaan; tämä toki ei tapahtu niin kauwan kuin kaksikymmentä hirsipuuta wiinaryypyllä wieraaltakin ostetaan.”40 Kuten huomataan, kerjäläisiä ja loisväkeä pidettiin miltei samaa merkitsevänä väestöaineksena, ja tavallaanhan tässä sikäli kyllä oikeassa oltiinkin, että tietty vuosittainen kausikerjäläisyys lisääntyi eniten juuri tilattoman loisväestön eritoten kevättalvella painuvan elintason takia.
Mutta köyhäläisyyden syyt olivat sittenkin syvemmällä kuin vain laiskottelun ”suloisessa olossa”. Se oli merkki suhteellisen liikaväestön syntymisestä savolaisen kaskiviljelyksen alueille. Se oli eräältä osalta – nykyaikojen alati toistuvaa sanaa käyttäen – maaseudun piilevää työttömyyttä. Samoihin aikoihin, kun vanha savolainen yhteiskunta oli metsien huvetessa ja maan väsyessä joutunut maataloutensa suureen murrokseen, kun kaski ei enää eikä pelto vielä tuottanut tarpeeksi viljaa, kun väestön vuosi vuodelta paisuvat ikäluokat kansoittivat Savoa, kun muuttoliike toisiin maakuntiin tai valtameren taakse ei ollut vielä laukaisemassa väestönkasvun aikaansaamaa painetta, sitä mukaa myös köyhien määrä lisääntyi ja huoltotaakka vastaavasti kasvoi.
Tällaisten perustekijöiden lisäksi olivat köyhyyttä yhtämittaa kehittävinä tekijöinä myös ihmisten sairaus ja sairauden sosiaaliset syyt, ravinto- ja asumaseikat sekä taaimpana tietenkin itse luonnonolojen karuus. Niinpä maakunnan vaivaishoidon läkähdyttävän kuorman karttumista tuskin voidaan syy-yhteyksiensä puolesta täysin oivaltaa ottamatta huomioon myös sitä osuutta, mikä näillä seikoilla on ollut savolaisen vaivaisuuden synnyttäjinä. Seuraava laveahko jatkoesitys onkin niinmuodoin suurelta osalta kertomusta niistä tekijöistä, jotka ovat perimmältään olleet tässä kuvatun vaivaishuollon ja sen aiheuttaman julkisen rasituksen syvimpinä syinä.
2. TERVEYS JA SAIRAUS, TAUTI JA TAUDIN TAUSTA
Tällä kohtaa esitys Savon menneistä oloista on ehtinyt elämänalalle, joka sekä yksityisen savolaisen että koko maakunnan kannalta on ollut ja on jatkuvastikin ensiarvoisen tärkeä seikka: kysymykseen terveydestä ja sairaudesta, taudin vallasta ja sen torjunnasta sekä sairauden sosiaalisista ja luontoon perustuvista taustaoloista.
Terveyden ja sairauden säätäjänä oli ennen kaikkea tämä alkuvoimainen perustekijä: väestö eli liki ankaraa luontoa, sen antimien ja oikkujen varassa. Kun kaskihalmeissa lainehti kypsyvä vilja ja elikoille oli rehua riittämiin talven varaksi, oli rahvaan ravinto taattu seuraavaan satoon saakka ja sen ohessa enimmäkseen myös terveys. Mutta kadon tultua kulki nälän kintereillä sairaus ja kuolema. Terveyden ja tautisuuden rytmi noudatti näin Savossakin suurin piirtein sadon vaihteluita. Kato, jopa sadon niukkuuskin, tiesi aina sitä, että kevätkaudesta ja alkupuolesta seuraavaa kesää oli tuleva petun ja sammalleivän ankara aika. Ruoka kävi niukaksi ja yksipuoliseksi ja väestön ravitsemustila heikkeni uhkaavasti. Nälkäiseen ihmiseen tauti otti ahnaasti ja tuotti tuotapikaa etenkin lukuisille pikkulapsille kuoleman. Leivän puutteessa tosin suoranainen nälkään nääntyminen oli kuitenkaan tuskin koskaan välittömänä kuoleman syynä. Ruotsinajalta, vuosilta 1749, 1762, 1764–1765, 1775–1776, 1779, 1783, 1788 ja 1800, Savosta on säilynyt aukottomina koko maakuntaa koskevat kuolemansyymerkinnät ja sitä paitsi Ristiinan, Puumalan, Rantasalmen, Heinäveden, Pieksämäen, Joroisten, Leppävirran, Pielaveden ja Rautalammin kirkonarkistoissa vastaavat tiedot myös kaikilta vuosilta 1749–1773. Koko tässä taajassa numeroaineksessa on vain yksi ainoa merkintä suoranaisesta nälkäkuolemasta (Rantasalmi 1763). Tämä kuolemansyy oli niinmuodoin yleensäkin harvinainen poikkeus, ja vuodesta 1744 lähtien se merkittiin kuolintilastoissa tapaturmien ja onnettomuuksien ryhmään.41
Mutta nälän tuottama kuolemanvaara oli silti alituiseen kynnyksellä. Kuoleman syynä näet oli useimmiten nälästä versova tauti. Kun näin oli, kun tauti ja olletikin tarttuva tauti liittyi kiinteästi ihmisten ravitsemustilaan, kalman saalis tuli aina paljon runsaammaksi kuin kato ja sadon niukkuus suoranaisesti olisivat edellyttäneet. Ja lisäksi: vaikka katovauriot ja niistä johtuva väestön aliravitsemustila olisivat olleet aivan paikallistakin laatua, kadon kohtaamista seuduista tuli taudinarkoja epidemiapesäkkeitä, joista tuhoa sitten levisi tartuntana laajemmillekin alueille. Kulkutauteja synnyttämällä nälkä näin ikään kuin siivitti kuolemaa.
Tätä luonnonläheisyyden tuottamaa haittaa, satotuloksista välittömästi johtuvaa tautisuuden valtaa, vahvistivat vielä sosiaalisetkin tekijät, ihmisten kaikin puolin alkeelliset elämänolot, ruokatalouden ja asumistavan kehnous.
Jo itse ruoka – vaikkapa sitä olisi kylliksikin ollut – ja ruuan valmistamistapa ikäänkuin ruokkivat sairautta. Ei ollut tietoa vitamiineista, ei kalorioista, ei hivenaineiista, ei ravintosuoloista. Aikaisemmin on jo kerrottu (siv. 56), että Savon maakuntakirurgi Geisse piti eräänä kaikkein tärkeimpänä kulkutautien syynä juuri jatkuvaa ravinnon yksipuolisuutta ja särvinten kehnoa säilytystapaa. Kalaa syötiin esimerkiksi Joroisissa ja Rantasalmella runsaasti, mutta se oli härskiä ja hapanta. Raa’asta kalasta jo sinänsä sikisi suolimatoja, mutta Geisse sanoi sen synnyttäneen rokkoakin. Piirilääkäri Colliander kertoi 1765 kalan käytöstä, että se oli tärkeänä ellei tärkeimpänä talviravintona. Ruokavalioon kuului enimmäkseen vanhaa suolakalaa, jota pannussa keitettiin ohueen vesi- tai maitovoisulakastikkeeseen, tai – ”jos sen ihan hyvää oleman pitää” – joukkoon pantiin joitakin viipaleita härskiä läskiä. Kalasaaliit kerättiin jo syksyllä pantioiksi: siitä johtui useinkin niiden happamuus ja paha maku. Vähääkään suolaamatta näet peratut kalat koottiin ympyräisiin säleikköihin kovan painon alle ja säilytettiin siten tiukaksi puristeeksi jäädytettynä. Mutta kun sattui pitkä ja leuto talvenalku, pantio pääsi sulamaan tai ei jäätynyt ollenkaan, ja silloin kalat oli syötävä siitä sellaisinaan, happamina ja puolimätinä. Niin kävi usein myös kaalipantioille, jotka valmistettiin samaan tapaan kuin kalapantiot. Tällainen säilönnän alkeellisuus tietenkin vaikutti sangen haitallisesti väestön terveydentilaan. Sama seikka koski myös lihan säilöntää.42 Lihaa söi savolainen ennenvanhaankin halukkaasti, mutta kun tuli suolanpuute tai vaikkapa vain suolan niukkuuskin – ja köyhää se vaivasi jatkuvasti – lihat pyrkivät pilaantumaan, ja niistäkin siis syntyi sairautta.
Kuopion läänin piirilääkäri Anders Johan Ståhl kertoi vuonna 1792 seikkaperäisesti Savon rahvaan ruuasta ja syömätavoista. Ravintoon kuului hänenkin tietämänsä mukaan enimmäkseen kalaa mutta myös maitoa ja kasviksia. ”Vain juhla-aikoinaan he käyttävät lihaa, ja tällöin on vanha härski läski erityistä herkkua. He suolaavat kalansa melko vähän, niin että sitä enimmäkseen syödään pilaantuneena. Varakkaammat syövät rukiin- ja ohransekaista leipää, mutta köyhemmät etenkin kovina vuosina tyytyvät jauhettuun akanaan, olkeen, pettuun ja suovehkan juureen, mistä he tekevät leipää sekottaen siihen vähäisen määrän ohrajauhoja. Heidän leipänsä on sangen hapanta, ja erityisesti he pitävät hapantaikinasta, jota panevat ruokiinsa. Nauris, herne ja papu on heidän parasta herkkuaan. Juomakseen he käyttävät enimmäkseen vettä. Varakkaammat varastoivat kesämaitoa talven varaksi suureen puusammioon ja vedellä jatkaen käyttävät tätä juoksuttunutta ja mätää(!) massaa talvisin arkijuomakseen. Tätä hapanta maitoa he kutsuvat piimäksi. Kunnon juomaa näkee täällä harvoin. Sen sijaan he valmistavat panonjälkeisestä mäskistä eräänlaista juomaa, jota sanotaan kaljaksi, lisäämällä pirtissään olevaan mäskisaaviin vettä, ja kun vesi on juotu loppuun, jatkavat he sitä taas uudella vedellä”. Aivan samanlaiseksi oli jo 1760-luvulla Loviisan piirilääkäri Colliander kuvannut savolaisten juomaseikkoja. Piirilääkärien tiedot eivät siis näytä tekevän täyttä oikeutta itäsuomalaisten suurelle herkulle kokkelipiimälle. Lisäksi piirilääkäri Ståhlilla oli lääkintäkollegiolle kerrottavana uutisia savolaisesta kalakukostakin (”Cala Cucku”) – ”eräänlaisesta pasteijasta, joka on tehty paloitellusta läskistä ja kalasta ja leivottu taikinakuoreen” – hapanrokasta (hernettä, papua ja hapantaikinaa), hapanlohkosta (keitettyä naurista ja hapantaikinaa), palvatusta lihasta, joka oli pirtin tai aitan orressa kuivatettua, puolikeitettyä lihaa. ”Koko syksyn he syövät jouluun saakka enimmäkseen nauriita ilman leipää milloin niitä pirtin uunissa paistaen milloin keittäen. Keitinnaurista syödään hienonnetun hampunsiemenen, kaurajauhon ja suolan kera. Kovasti he pitävät paloviinasta”.43 Colliander selosti yksityiskohtaisesti nimenomaan nauriin käyttöä näin ikään: ”Naurisruokaa on lähinnä kahta laatua, rieskalohkoa ja hapanlohkoa. Rieskalohko valmistetaan siten että kuorimaton nauris pienennetään kuutioiksi, huuhdotaan ja keitetään vähässä vedessä pehmeäksi sekä suurustetaan hieman ruistai ohrajauhoilla. Hapanlohkon suurustukseen käytetään ohutta hapantaikinaa”.44
Tärkein ravinnon lähde oli kuitenkin ”jokapäiväinen leipämme”, jonka jatkuvaa saantia on joka pyhä kirkoissa pyydetty. Kaskeava Savo oli etenkin 1700-luvulla Suomen jyväkkäimpiä maakuntia – ”valtakunnan jyvähinkalo” – mutta vilja, kuten muukin omaisuus, jakautui yleensä sangen epätasaisesti, ja lähinnä juuri viljan riittävyyden edellytyksenä oli ”maan kasvulle suotuisa ilma”. Leipä, selvä akanaton jyväleipä, leivottiin Savossa ennenvanhaan kuten yhä vieläkin suureksi paksuksi ”kakuksi”, syötiin pehmeänä, ja senkin sanottiin olleen sangen hapanta.
Mutta katovuosina jouduttiin etenkin kevätpuoleen ja kesällä usein käyttämään pelkästä petäjäisestä tai oljesta tai muusta kovan ajan korvikkeesta tehtyä survinleipää. Tämä nälkävuosien hätäleipä on ollut muuan Savon historian tärkeimpiä tekijöitä. Sen varassa saatiin ihmisten elämä autetuksi ankarain aikain yli. Se oli ahtaalle joutuneen väestön viimeisenä varana, kun viljelty luonto petti ja apu oli otettava suoraan viljelemättömästä villistä luonnosta. Se merkitsi satunnaista mutta kertakerralta toistuvaa taantumista ravintoseikoissa takaisin tyyten alkukantaisiin oloihin, ja tässä tilassa ihmisen mukautumiskyvyllä tuskin oli – ja tuskin on – rajoja. Ihmetellen varakkaammat katselivat viljelyksen rintamaiden edistyneemmistä oloista tätä nälkäaikojen ja nälkämaiden ihmisten miltei fakiirimaista taitoa keinotella itsensä elävinä vaikeiden aikojen alta.
Savon piirilääkäri Colliander kertoi nälkäajan hätäleivästä vuonna 1765 seuraavaa: ”Niin kauan kuin heillä on varaa panna puoleksi jauhoja olkisurveisiin, leivästä tulee joltistakin vaikka tosin ylen kuivaa ja karkeaa, mutta kun siihen ei ole panna muuta kuin ihan niukasti taikka ei ollenkaan jauhoja, leipä on mitä kurjinta. Varakkaammilta ja säätyläisiltä saatua mäskiäkin leivotaan leiväksi. Keväisin mahlan noustessa puihin kuoritaan isoista honkapuista kaarnaa, joka sitten kiehautetaan ja kuivataan huolellisesti kuumassa uunissa, survotaan jauhoksi ja leivotaan leiväksi usein ilman tai käyttämällä aivan vähäistä jauholisää. Suolaheinää (syra) kerätään, kiehautetaan, kuivataan ja survotaan leiväksiksi, paistetaan uunissa tuokkosissa. Vehkajuurta (calla) käytetään melko paljon leiväksi, kiehautetaan, kuivataan, survotaan jauhoksi, leivotaan ohuiksi limpuiksi – kuin vankoiksi vispiläleiviksi – ja paistetaan. Leivästä tulee tosin mustaa ja likilaskuista, ja siinä on aluksi hieman hapanimelä maku mutta käy sitten jonkin verran kitkeräksi kielelle. Joka siihen on tottunut ja syö sitä runsaanpuoleisesti, joutuu hieman pyörälle päästään, mutta se on joka tapauksessa eräs parhaimmista hätäajan ravintoaineista. Jältänsydäntä kuivataan kovasti, survotaan jauhoksi ja leivotaan leiväksi, joka tosin tulee valkoiseksi” mutta tuntuu suussa kuivalta. Jos rahvas saataisiin taivutetuksi perunan istuttamiseen ja käyttämiseen, ei ole epäilystäkään, että siitä koituisi kovina vuosina sille hyötyä ja helpotusta.”45
Suuta ja kurkkua hätäajan leipä koetteli todellakin kovasti ja teki sisuksissa pahaa jälkeä. Esimerkiksi Kangasniemen nälkävuosien ravinnosta LAITINEN kertoi 1800-luvun lopu!la vanhoja aikoja kuvaavasti: ”Noin 80 vuotta sitten kuin Kangasniemen pitäjän Äkryntaipaleella eräs 6:s henkinen perhekunta, joilla ei ollut kuin 2 kappaa otria, piti sillä suuruksella elää uutisen edellä kokonainen kuukausi. Kalain ja maidon kanssa piti vaan Wehkapettua nieleksimän, vaikka kielen kantaa kyllä hakaroi. Wähän yli 40 vuotta sitte, kun saman pitäjän Nousialan kylässä 8:san henkinen perhe kesällä uutisen edellä I:llä Otrakapalla sai elää kokonaisen viikkokauden; vaan viime päivinä tuli nuoret riskit tytötkin niin huonoksi, että aamusilla työhön mennessä rupesi heitä jo pyörryttämään, sydäntä kalvamaan, mieltä etomaan ja oksettamaan, kuin olivat jo monta viikkoa sitä ennen huonolla ruualla olleet ja nälkää kärsineet.”46
Suolan, happamuuden, härskiyden ja karheuden tuntu näkyy siis monista yhtäpitävistä kertomuksista päätellen ihan yleisesti olleen entisajan savolaisen ruokien ryytinä, mikä tietenkin sangen haitallisesti vaikutti itse ruuansulatukseen ja viimekädessä siis terveydentilaankin. Mutta ravintoseikkoihin kuului muitakin sairautta synnyttäviä epäkohtia.
Paitsi Savon rahvaan ruuasta piirilääkäreillä näet oli paljon kerrottavaa myös sen epäterveellisistä syömätavoista.
Runsaan ruuan aikana syöminen oli ihan tolkutonta: ”Tämä kansa syö neljä kunnon ateriaa päivässä” – Colliander kertoi – ”aamiaisen, murkinan, päivällisen ja illallisen. Jos työ on jonkin verran rasittavaa ja varat sallivat, nautitaan vielä tämänkin lisäksi väliateria.” Karjalaisista puhuen mutta selvästi myös savolaisia tarkoittaen piirilääkäri Colliander sanoi rahvaan ruuan ahmimista luonnottomaksi. ”Leipää hänellä pitää oleman jok’ikisen ruuan lisänä jopa kovan ja sakean puuronsakin kera, ja kaiken on oltava tulisen suolaista.”47 Eritoten syksypuolella, kun kaskissa nauriit alkoivat kypsyä, väki söi sitä paitsi varsinaisten aterioiden ohessa välipaloiksi yhtämittaa tätäkin entisajan herkkua. Etenkin lapset niitä paistoivat pirtinuunin tulisessa tuhkassa, eikä tarvitse muuta kuin muistaa oman lapsuutensa aikaisia syysriihien naurispaistikkaita ymmärtääkseen, että myös 1700-luvun savolaislapsi – kyltymättömänäkin – saattoi näissä nauristouhuissa tuntea onnen täydellisyyttä ja auvoisuutta.
Rahvaan syömätapaa moitti moni muukin Savon lääkäri epäterveelliseksi. Se oli ylen epätasaista, vatsaa repäisevää: ”Talon poika syö melkein wuosikauden leipänsä kansa wetelä kirnu piimä, jolla tawalla kuluu paljo leipä” – Suomen Talousseuralle kerrottiin vuonna 1813 – ”Hän bruka aiwan harwoin keitto ruoka, joka teke monen niin ahnexi sen perän, että hän rewäise watsansa keitto rualla aiwan suurex ja niin muodoin tulee iso syömärixi. Kaikki ruat tehdän suolaisex kuin myrky, jonga tähden paljo juodan ja watsa repe suurex. Taikina hapatetan ylön happamax, jonga tähden se wetä paljo jauhoja.” Tällaiseen ruokapöytään kuului tietenkin aina paksu pehmeä leipä, mitä ei pidetty yhtä terveellisenä kuin ohutta ja kuivaa: ”Läpileipä leiwotan aiwan paxuxi ja kypsytetän aiwan wähä, jonga tähden se on mautoinda ja waatii paljo särwindä. Samalla tawalla se paxu kacku, koska se tuorrena syödän, waatii paljo särwindä.” Savolaistenkin syömätottumuksissa oli sitä paitsi, samaan tapaan kuin myös muualla maassa, mahalle ja elintarvevarastoille terveellisen säännöstelyn puutetta: pitopöydässä yltäkylläistä ruuan runsautta, arkipöydässä niukkuus, syyskesällä ja -talvella, maatalouden saalisaikana, yhtämittaista tuhlausta, kevätpuolella puute. Nauriit haaskattiin yhtäpäätä syksyllä haudikkaiksi ja lohkokeittoon, ja talvella saatiin sitten olla kuivin suin, niin että – kuten muuan ”Yxinkertaisen Maanmiehen” neuvoja kertoi – ”Ej ole maanbruukissa, ylipään sanoin, niin suurta wika, kuin siinä muusa huonellisesa toimesa”.48
Kehnoa ruokataloutta ja syömätapaa vastasi kehno, epäterveellinen asumistapa. Savupirtti oli ennen kaikkea valoton ja vetoisa ja vaikka 1800-luvulla Savon paraissa taloissa päästiinkin jo lasi-ikkunain ja savupiipullisten takkauunien aikaan, oli nyt ”valkoisessa tuvassa” terveyden kannalta haikuakin pahempana haittana armoton uumehtuneisuus. Lutikka ja torakka viihtyi näissä oloissa entistäkin oivallisemmin, ja lika lisäsi tauteja ehtymättä. Tämäntapaisista sairauden syistä Kuopion läänin piirilääkäri Ståhl teki havaintoja liikkuessaan tarkastusmatkalla Pohjois-Savossa ja Karjalassa vuonna 1792. Lääkintäkollegiolle hän kertoi savolaisista asumuksista, ettei niissä ollut kunnollisia korsteeneja vaan ainoastaan puusta tehdyt vetotorvet katoissa ja niissä räppänä, jonka saattoi mielensä mukaan kepillä sulkea ja avata, sekä seinissä pari kolme vetoaukkoa ja niissäkin työntöluukut. Näistä seinäaukoista oli enimmäkseen aina jokin avoinna, mikä sai pirtissä syntymään melkoisen vedon. Mielellään istuivat pirtin asukkaat tuollaisen avoimen seinäluukun lähettyvillä niukkaa päivänvaloa askareisiinsa saadakseen, ja siinä samalla saatiin sitten tautejakin, reumatismia, kuumeita, rintatautia. Kun pirtin kiuasta lämmitettiin, pantiin – piirilääkärin tietämän mukaan – räppänä, seinäluukut jopa ovikin sepposen selälleen, mutta: ”koska talonpoika on uskomattomassa määrässä kiintynyt ylenpalttiseen kuumuuteen, sulkee hän aina luukut niin pian lämmityksen jälkeen, että haikua jää vielä tuuletuksenkin tapahduttua pirttiin”. Illan mittaan se sitten vielä lisääntyi, kun valaistusneuvoina käytettiin kynttilän ja lampun sijasta savuavaa pärettä.
Savu siis kuului eroittamattomasti talonpoikaiseen asumukseen. Sitä vastoin siisteys jonkin verran eri seuduilla vaihteli: ”Karjalassa pirtit ovat yleensä siistimpiä ja puhtaampia kuin Savossa”, Ståhl selitti. Mutta toisaalta taas näihin aikoihin oltiin kyllä ilmeisen yksimielisiä siitäkin, että savolaisten savupirtit olivat melkoista siistimpiä kuin hämäläisten.49 Siisteyden ja epäsiisteyden yleistykset näin kokonaisia ”heimoja” koskeviksi ovat tietenkin vakuuttavuudeltaan samanarvoisia kuin suurten joukkojen henkistenkin ominaisuuksien vertailut. Varmaa on vain se, että epäsiisteys oli kaikkialla melkoinen, ja vain vähin erin alkoi yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa, säätyläiskodeissa ja vauraimmissa talonpoikaistaloissa, puhtaus lisääntyä ja levitä sieltä ajanmittaan köyhempienkin asujien oloihin. Esimerkiksi käymälät ja niiden käyttö alkoivat vasta viime vuosisadan alkupuolella tulla yleisemmiksi. Siihen saakka tehtiin tarpeet mihin sattui, nurkkain taakse ja pensaisiin. Tauteja tämäkin levitti.
Sen lisäksi, mitä tuonnempana vielä kerrotaan savolaisten asumuksista ja yhteisen kansan asumatoveruudesta kotieläintensä kanssa, tarvitsee tähän lainata äsken mainitun piirilääkäri Ståhlin kertomuksesta muuan eloisa kohta, joka sangen hyvin valaisee nimenomaan kulkutautien leviämisedellytyksiä maakunnassa. Pirteissä näet asuttiin ja nukuttiin sangen ahtaasti: ”Syksyisin ja talven aikana koko huonekunta, mikä enimmäkseen on sangen monipäinen, nukkuu saman pirtin lattialla. Ei ole minkäänlaisia vuodevaatteita, vaan makuutilana on hieman olkia ja niiden päällä – vaikka tosin harvoin – lakana. Siinä nukkuu talonpoika pelkästään paitasillaan ilman vähintäkään peittoa peitteenään. ”Olen ollut havaitsevinani” – Ståhl lisäsi – ”että heistä vain arvokkaimmat saavat maata pirtin uunilla likellä katonrajaa”.50 – Siinä oli sitä ”Putkinotkon” Käkriäisten ihmispesän ahtautta, nukkujia lattialla sikinsokin, isompaa ja pienempää, nopsain kirppujen ja lihavien lutikkain puremina, unissaan toisiansa tuupiskellen.
Savupirteissä asumista piirilääkäri Ståhl ei kylläkään pitänyt muitta mutkitta epäterveellisenä. Tosinhan ne olivat sangen vetoisia ja yleensä liian kuumiakin, mutta tämän skoonelaissyntyisen lääkärin mielestä ”korkea pirtti – jos sitä pidetään kohtuullisen lämpimänä ja niin siistinä kuin ainainen savuisuus myötä antaa sekä aina avointen luukkujen aiheuttama ankara veto estetään hankkimalla valoa läpäisevät kunnon lasi-ikkunat eikä siihen ole tungettu liiaksi ihmisiä – lienee ainakin tällaisessa ilmanalassa paljon terveellisempi asunto kuin ruotsinpuolisen rahvaan matalat majat.”51 Haikutuvan ilmeisten hankaluuksien, silmätauteja ja reumatismia synnyttävän savun, vedon ja tavattoman lämmönvaihtelun sekä epäterveellisen valottomuuden ohessa pirtin hyvistäkin ominaisuuksista siis kyllä oltiin selvillä. On näet ymmärrettävää, että joka-aamuinen pirtin lämmitys tiesi jatkuvaa sangen tehokasta tuulettamista. Tavallaan karkaisevaakin niissa luulisi asumisen olleen, vaikkakohta hautova lämmin toisaalta pyrki pahasti asujia veltostamaankin. Savupirtin alkaessa Savossa kehittyä 1700-luvun lopulta lähtien umpilaseilla varustetuksi korsteenipiippuiseksi tuvaksi tuuletus tietenkin väheni ja – kuten jo mainittu – arvattavasti samalla myös syöpäläiset etenkin lutikat lisääntyivät. Lutikka on kova tartuntatautien levittäjä. Savulla uskottiin olevan tauteja tappavan voiman. Niinpä vielä kauan tavallisesti säätyläisrouvatkin siirtyivät tuvasta tai kammarista savupirttiin, kun synnytyksen aika tuli, ja sotilassairaaloiksi sen sanottiin paremmin soveltuvan kuin uloslämpiävien asumuksien.52
Tällaisista seikoista, jotka perimmältään aina viittasivat joko suorastaan paikkakuntien luonnonoloihin tai alkeellisiin elintapoihin, hakivat ja löysivät jo entisajan lääkäritkin enimpien tautien syitä. Näitä taudinsyitä luetteli esimerkiksi piirilääkäri Colliander vuonna 1765 lääkintäkollegiolle suuren joukon: kylien sijainti suurten vesien, järvien, soiden ja lammikkojen äärellä tuotti säännöllisesti uusiutuvia vuotuiskuumeita, katovuosien korvikeravinto punatautia, kylmän ja kuuman äkilliset vaihtelut lapsissa hinkuyskää ja muita rintatauteja, runsas kalansyönti ja järvi-, lampi- ja suovesien juonti taeniaa, liikahapan leipä hysteriaa, savupirtit, yletön kylpeminen ja kaskenvierto silmäsairauksia, liika viinan juonti ja taas liiallinen kylpeminen horkkaa, vesitautia, punatautia, rokkoja ym. ”sillä esimerkiksi: kuinka olisi mahdollista, että lapsi, joka talvella saa rokot, saattaisi jäädä henkiin” – Colliander ihmetteli – ”kun se sairauden alusta sen loppuun saakka jokikinen päivä viedään tulikuumaan saunaan ja sitten huuhdotaan jääkylmällä vedellä ja on lämmityksen alaisen pirtin vedossa ja kylmyydessä, kun kaikki luukut ovat sepposen selällään, ja ylettömässä kuumuudessa sitten kun luukut jälleen on suljettu, eikä saa muuta juodakseen kuin jääkylmää vettä eikä muita lääkkeitä kuin paloviinaa, pikiöljyä ja muuta sentapaista ?”53
Erittäinkin juuri näiden lastensairauksien runsauden ymmärtää hyvin, kun mainitusta lähdekohdasta lukee piirilääkäri Collianderin Tukholmaan lähettämän eloisan kuvauksen vuodelta 1765 savolaislapsien ylen huolettomista, lähes paratiisillisista elintavoista: ”Lapset juoksentelevat 6–8 vuotiaiksi saakka talvisinkin enimmäkseen alastomina. Karhea rohdinpaita on miltei ainoa vaatekappale kotosalla. Pirteissä vallitsee mitä ankarin kuumuus. Lämmityksen aikana on uuninpankko eli piisi tungokseen asti täynnä alastomia lapsia, jotka siinä paistattelevat itseään tulenloimossa. Välillä he päivisin juoksentelevat kunnailla ja kujilla ankarimmassa pakkasessa, jota he kestävät määrättömästi, ja tultuaan vihdoinkin läpeensä viluisiksi he työntäytyvät taas piisiin taikka suorastaan pirtin uunin ankaraan helteeseen ja siten kohottavat jälleen ruumiinsa lämmön samaan astemäärään kuin äskeisen pakkasen.” Kuvaus ehkä hieman liioittelee, mutta joka tapauksessa siitä saattaa päätellä, että lasten kuten aikuistenkin elintavoissa kiukaan raukaiseva helle hävitti raikkaan ulkoelämän karkaisevan vaikutuksen.
Kuvatuista oloista johtui, että sairaus, etenkin tartuntatauti, kävi helposti ihmisiin, levisi esteettä koko talonväkeen ja tappoi heikoimpia, eritoten lapsia ja vanhuksia. On kuvaavaa, että sama seikka nimittäin läpikotainen kotitartunta koski myös säätyläiskoteja, joissa sentään asuminen jo 1700-luvulla alkoi olla väljempää ja eristykseenkin siis paremmat mahdollisuudet kuin talonpoikien ahtaissa savupirteissä. Lääninkirurgi Geisse kertoi esimerkiksi vuonna 1776 majuri ja ritari von Burghausenin koko huonekunnan (14 henkeä) sairastuneen liikkeellä olleeseen kuume-epidemiaan. Nämä saatiin tosin kaikkityynni paranemaan, koska he taipuivat lääkärin määräämiä hoitotapoja noudattamaan. Mutta yleensä väestö vielä tällöin väheksyi sekä lääkkeitä että lääkärinapua, jopa, kuten Geisse oli kertonut 1766, ”ilveili ja teki pilaa kaikesta, mitä sille määrätään, käy saunassa ja jäähdytteleiksen lumessa”. Geisse ehdottikin ihan vakavissaan maaherralle, että ”kansaa olisi käskettävä asumaan kunnollisemmin ja välttämään liiallisen kuumuuden ja kylmyyden rajuja vaihteluita”. Rahvasta olisi tautiaikoina käskettävä lääkärinapua etsimään.54 Ajan naiivi luottamus hallinnollisten käskyjen mahtiin kuvastui näin niissäkin kaavailuissa, joiden tarkoituksena oli Savon terveyshuollon kohentaminen, taudin vallan taltuttaminen.
Tärkeimmäksi tekijäksi tuli kuitenkin tässä suhteessa – kulkutautien leviämisen lieventäjänä – savolaisen asutuksen hajallisuus. Oikeastaan vain pyhäiset väenkokoukset kirkoissa ja kirkoilla muodostuivat tautiaikoina harvaan asutuissa seuduissa pääasiallisiksi tartunnan levittäjiksi. Niinpä voikin Savon vanhoja kuolleisuustauluja tarkastelemalla panna merkille, että kulkutaudit raivosivat lähinnä seurakunnittain, tautialueina, usein tosin silloinkin koko maakunnan saastuttaen. Esimerkiksi vuoden 1776 tautisuustilanne on tässä suhteessa melko kuvaava. Rantasalmen pitäjä näkyy silloin olleen pahimmassa pulassa, niin että lehdissäkin oli jo kirjoituksia sikäläisestä kulkutaudis-ta.55 Se oli eräänlaista vilutautia jälkisairauksinaan vesipöhö, pistokset ja hinku sekä mätäkuun alettua mätäkuume järvenrantakylissä. Näihin tauteihin kuolevuus oli ollut melko suuri; maaherra puhui 200:sta hengestä, ”joissa tietämäni mukaan ei kuitenkaan ole ainuttakaan säätyläistä lukuun ottamatta muuatta pistoksiin kuollutta aliupseeria”, Boije kertoi. Tässäkin siis selvästi näkyy erilaisista asumaoloista johtunut taudin leviämisen sosiaalinen tausta. Lisäksi rykmentinvä’lskäri Marckou ilmoitti epidemiasta, etteivät puheenalaiset sairaudet olleet ”sen pahemmin tarttuvaisia kuin että taloissa, joihin sitä on ilmaantunut, on yhtäpäätä useita henkiä sairastunut, minkä ehkäiseminen on ollut mahdotonta, koska useimmissa paikoissa asumatilana on vain yksi huone, jossa sairaiden on ollut asuttava terveiden parissa”56 Rantasalmen papiston antaman kuolleisuustilaston mukaan sanottuihin tauteihin kuoli 1776 304 henkeä, mutta kuvaavasti kylläkin viereisessä Pieksämäen seurakunnassa vastaava määrä oli vain 54. Melko tauditonta aluetta oli esimerkiksi sellainen syrjäseutu kuin Kiuruveden kappeli. Tämä koski paitsi epidemiavuotta 1776 myös muitakin aikoja.57
Sitä vastoin sellaisilla seuduilla, missä asutus oli tiheämpää ja asujainten välinen seurayhteys siis vilkkaampaa, kulkutautien tuhot koettelivat väestöä ankarasti. Tällaista suhteellisen tiheäväkistä paikkakuntaa, Lappeenrantaa ja sen ympäryspitäjiä, rasitti esimerkiksi keväällä 1737 Pietarin ja Viipurin puolesta tullut kulkutauti, joka alkoi tuntua päänsärkynä, puistatuksena ja hiestyksenä. Tuskin oli asumusta, mihin tartunta ei olisi tunkeutunut. Monista se kaatoi koko talonväen vuoteeseen, varuskunnan vartiostoja oli vähennettävä, lääninhallituksen toiminta lamaantui virkamiesten sairastuessa ja jumalanpalveluksia jäi toimittamatta. Huhtikuun puoliväliin mennessä epidemia oli jo jonkin verran kaupungissa talttunut mutta raivosi edelleen tappavana maaseudulla ja erittäinkin Vanhan Suomen puolella.58
Näin syntyi Savossa osaksi asutusseikoista johtuen erityisiä runsaan tautisuuden alueita, joiden muodostumiseen ajan lääkinnällinen asiantuntemus oli löytävinään paikkakuntien luonnonoloista, lähinnä runsaista vesistöistä, vielä tärkeitä lisäsyitäkin. Vedet siittivät sairauksia. Niinpä Loviisan piirilääkäri Colliander kuvasi vuonna 1765 Savoa ja Karjalaa maanääreksi, joka oli täynnänsä suuria järviä, lukemattomia lampia, soita, syvänteitä ja vesilätäköitä ja niissä seisovaa, mädäntynyttä ja pahalta löyhkävää vettä paksun mutakerroksen peitteenä. Sekä veden käyttöä että tällaisesta maastosta nousevia vesihöyryjä lääkärit pitivät monien sairauksien syynä. Käsitys oli vallalla vielä viime vuosisadallakin. Kertoessaan Hirvensalmen kappelissa raivonneen punataudin tuhoista vuonna 1822 piirilääkäri Lille esitti taudin syyksi seuraavaa: ”Kulkutaudin puhkeamisen syynä katson olevan tämän pitäjän paikallisten olosuhteiden: korkeita kaljuja harjanteita järvien välissä. Pohjatuulen puhaltaessa joidenkin lämpimien päivien perästä näiden harjujen yli ja samalla kootessa niistä vesihöyryjä syntyy tästä väistämättömästi sellainen kulkutauti”.59
Erittäin selvästi maaston muodot ja ilmaa turmelevat vesistöt tuottivat lääkärien mielestä runsasta tautisuutta suuren Saimaan partailla. Esimerkiksi vuoden 1776 epidemiasta kerrottiin Rantasalmelta, Joroisista ja Leppävirroilta, että siellä tautia esiintyi säännöllisesti kesäisin vuosi vuodelta uusiutuen (”intermittens”) etenkin niissä kylissä, jotka sijaitsivat järvien rannoilla: ”Pääjärvessä Saimaassa on mutaisia lahtia, joiden rannoilla mainitut seudut sijaitsevat. Iisalmen ja Kuopion pitäjistä ja maan puolelta juoksevat vedet täyttävät keväällä lahdet, joista kuivina kesinä vesien ehdittyä valua Venäjän puolelle Laatokkaan jää kosteat rannat. Auringonsäteiden hautoessa mutaa ja vettä ilma pilaantuu epäterveellisistä höyryistä”. Sekä lääninkirurgi Geissen että rykmentinvälskäri Marckoun jopa maaherrankin lausunnoista kuultaa selvästi käsitys, että tällaisia endeemisiä paikkakuntatauteja pidettiin ikäänkuin normaaliin asiaintilaan kuuluvana ja varsinaiseksi epideemiseksi kulkutaudiksi myönnettiin lähinnä vain muualta, etenkin rajan takaa tullut tartuntatauti. Tästä näkökohdasta käykin hyvin ymmärrettäväksi, että sekä kruununvoudit että maaherrat tuontuostakin valtiopäiväkertomuksissaan ilmoittivat virkapiiriensä säästyneen pahoilta kulkutaudeilta, vaikka tautikuolleisuus paikkakunnilla oli kylläkin ollut ylen runsas.60
Savon taululaitoksen kuolintabelleja tarkastettaessa voidaan heti panna merkille kuolemansyiden joukosta muutamia harvoja nimikkeitä, joiden kohdalle enimmät kuolintapaukset osuivat ja joiden merkitys siis on lukumäärinkin osoitettavissa. Tällaisia koko maakuntaa koskevia numerotietoja on seikan valaisemiseksi saatavana jo 1700-luvulta lähtien. Niiden mukaan nämä tuhoisimmat kuolemansyyt jakautuivat alla mainittuina vuosina Savon väestössä seuraavan asetelman osoittamalla tavalla. Siihen merkittyjen vuosien tai vuosijaksojen kohdalle on vastaavista kuolintabelleista otettu näkyviin viisi yleisintä kuolemansyytä.61
Näiden yleisimpien kuolemansyiden hallitessa lukumääräisesti maakunnan koko kuolintilaston nimikkeistöä jää niiden ja yleensäkin hengen menetyksen tuottaneiden tautien ja tapausten taakse vielä paljon sairautta, joka ei välittömästi päättynyt kuolemaan ja josta siis väestönmuutostilastossakaan ei näy mitään jälkiä. Tällaisia tautitiloja olivat esimerkiksi sangen laajalle levinneet silmäsairaudet ja eritoten sukupuolisairaudet, joihin liittyviä seikkoja tässä on yksityiskohtaisesti tarkastettava, koska – kuten kohta nähdään – nimenomaan nämä viimeksi mainitut taudit olivat tuleva sangen tärkeiksi tekijöiksi Savon koko lääkintätoimen myöhemmässä kehityksessä.
Tätä savusaunojen ja savupirttien, savuavien riihien, kaskisavujen, lehmisavujen nokista kansaa vaivasivat ainaiset silmätaudit. Esimerkiksi piirilääkäri Dahlgren – pyrkiessään tästäkin seikasta itselleen heruttelemaan rahvaalta rahaa – kertoi vuonna 1775: ”Silmäsairaudet olisi oikeastaan luettava kulkutauteihin kuuluviksi ja koetettava ne saada parannetuiksi, ellei Kuningas, kansansa hellä Kuningas, tahdo Savoa panna sokeiden kotimaaksi. Kuinka hyödyllistä niinmuodoin olisikaan, jos joku terhakka kirurgi ja silmäinparantaja (oculist) saisi 400 hopeataalarin palkan yhteisen kansan hyväksi.”62
Eritoten asumusten savuisuus koitui silmäsairauksien pahimmaksi synnyttäjäksi. Savusta ei niissä päästy edes lämmitysajan mentyä ohi: ”Lisäksi savu alituisesti, vaikkakin ohuempana pirtissä leijaillen pilasi asujainten silmät”, SUOLAHTI kertoo savupirttien asumaoloista. ”Lukuisista tätä koskevista valituksista mainittakoon vain, että Linne matkallansa Lappiin tapasi suomalaisten keskuudessa joukottain tihrusilmäisiä ja puolisokeita, toisinaan puolisokean umpisokeata taluttamassa; jota kurjuutta nähdessänsä suuri luonnotutkija itseksensä mietti, että jospa hän saisi määrätä, niin hävittäisi hän tuon kurjuuden alkujuuren, ripustaisi joka savupirtin omistajan seinämälle ja annattaisi 15 paria raippoja, niin tottapa suostuisivat laittamaan savupiiput tupiinsa.”63 Olisi kyllä Linne saanut ripustaa koko Savon kansan piiskapaaluun, sillä vasta seuraavalla vuosisadalla savuttomiin tupiin maakunnassa yleisemmin päästiin. Mutta vielä senkin jälkeen savolaisessa maalaistaloudessa savuisia töitä riitti runsaasti. Vaikka myöskään 1800-luvun tilastotietoihin ei sisältynyt varsinaista lääkintähistoriallisesti valaisevaa ainesta, ei niinmuodoin ole mitään aihetta epäillä silmäsairauksien vähitellen tulleen oikeaksi kansantaudiksi ja tämän vaivan nimenomaan savuisessa Savossa liittyneen, kuten jo Dahlgren huomautti, läheisesti siihen, että asukkaat arkiaskareissaan alituisesti joutuivat rähmäisiä, haikujen vetistämiä silmiään likaisine käsineen hieroskelemaan. Tautisuuden sosiaaliset tekijät, rahvaan asunto- ja työolot, siis yksinpä silmäsairauksissakin olivat kiusallisen kansan taudin turmiollisena taustana.
Sangen tuhoisiksi kansantaudeiksi alkoivat jo 1700-luvulla Savossakin yleistyä erilaiset sukupuolitaudit etenkin kuppa. Jo 1720-luvulla sitä oli todettu Säkkijärven pitäjässä, ja 1729 lääkintäkollegio ryhtyi maaherranvirastojen kautta hankkimaan tietoja taudin levinneisyydestä valtakunnassa.64 Taudin luonteesta johtuen asian tutkiminen tuotti tietenkin suurta vaikeutta, eivätkä saadut selvitykset missään tapauksessa vastanneet tarkasti tosioloja. Potilaat näet pyrkivät kaikin tavoin tilaansa salailemaan, ja niinpä kollegiolle saapuneissa selostuksissa aluksi vakuutettiinkin ”ranskantaudin” olevan paikkakunnilla tuntemattoman. Kevättalvella 1730 kollegiolle kuitenkin tuli maaherra Frisenheimiltä tieto, jonka mukaan ”sanottua inhottavaa sairautta lääniin ei ole pesiytynyt lukuun ottamatta Puumalan pitäjää Savossa”. Tautia hän sanoi ”harvinaiseksi” ( ovanlig), mistä voitaneen päätellä, että sen yleistyminen kansantaudiksi Savossa kuuluu vasta tätä myöhäisempään aikaan. Puumalan kupan taltuttamiseksi kuningas myönsi tarvittavat varat, mutta jo kesällä 1730 maaherra saattoi ilmoittaa, että sairaat ”niinsanotuilla kotikuureilla” oli saatu parannetuiksi ja välskärin palkkaaminen siis käynyt tarpeettomaksi.65 Selvää kuitenkin on, että tautia piili jatkuvasti etenkin niiden seutujen väestössä, mihin sotaväkeä oli majoitettuna. Tähän viittaa sukupuolitautien varhaisin leviäminen juuri eteläiseen Savoon samoin kuin myös muista lääneistä lääkintäkollegiolle saapuneet tiedot, joiden mukaan nimenomaan sotilasmajoituksen ja veneerisen tartunnan välinen yhteys oli voitu todeta.66 Niinpä vuonna 1753 Mikkelin seuduilta oli keksitty siellä jo ennestäänkin piillyttä, siihen saakka salassa pidettyä sukupuolitautia. Maaherra Nordenskiöld lähetti sinne oitis rälssipehtori Johan Löfströmin, joka oli sangen hyvin onnistunut jo aikaisemmissakin lääkintätoimissaan ja sai nyt nämäkin Mikkelin pitäjän ja Hirvensalmen kappelin potilaat kaikkityynni ( 47) ”kureerattua” terveiksi.67 Muutkin sukupuolitautien esiintymistä koskevat varhaisimmat hajatiedot viittaavat maakunnan eteläosiin, vanhojen maanteiden ja varuskuntien suunnalle.
”Ruman” lisääntyminen hiipiväksi kansantaudiksi tapahtui Savossakin tietysti vähitellen. Aluksi paikalliset viranomaiset kuin kaihtaen kielsivät ja kiersivät karmeaa tosiasiaa, maaherra Ramsay esimerkiksi 1768 näinikään: ”Tuskin voidaan sanoa puheenalaisen tartunnan varsinaisesti pesiytyneen maakuntaan, vielä vähemmän että se olisi maaseudulta varuskuntaan levinnyt” – kuten sotilasviranomaisten taholta oli pyritty väittämään.68 Tauti kävi kuitenkin Savossa kuten muissakin maakunnissa vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä yleisemmäksi.
Myös Pohjois-Savossa oli tautitilanne alkanut käydä sangen huolestuttavaksi ainakin jo 1780-luvun kynnyksellä. Kuopion läänin maaherra von Wright kertoi 1785, että niistä ajoista lähtien, jolloin piirilääkäri Elfvenberg oli tullut sikäläiseen virkaansa (1778), kuppatautia oli yhteisessä kansassa ollut melko runsaasti liikkeellä. Vuosina 1787 ja 1788 maaherra Carpelan puolestaan kertoi näitä sairaita olevan läänissä jo ”useita satoja”. Samalle vuosikymmenelle sattuu myös Porvoon tuomiokapitulin tekemä havainto sukupuolitautien lisääntymisestä hiippakunnassa: ”tämä häpeällinen tauti on yhä enemmän alkanut levitä” – kapituli kertoi – joten papiston oli kuninkaan kirjelmän mukaisesti soveliaasti saatava rahvas ymmärtämään, kuinka tärkeää oli ajoissa ilmoittaa lääkärille tartunnasta, ”joka pikaisen avun puutteessa ennenpitkää leimaa heidät Korkeimman vihan ja ihmisten inhon alaisiksi iljettäviksi olioiksi”.69
Mutta sukupuolitautien valta vain kasvamistaan kasvoi. Maaherra Ramsay kertoi 1798 lääkintäkollegiolle, että Kuopiossa jo silloin toimiva lasaretti oli näitä potilaita täpösen täynnä. Eritoten Karjalasta päin maakuntaa uhkasi tartuntavaara. Kesällä 1806 oli Ilomantsin pitäjässä ilmennyt kuppaa, ja ennenpitkää siellä kitui sata sairasta taudin saastuttamina. Tartuntaa oli sitä paitsi levinnyt kaikkiin muihinkin läänin pitäjiin ”hiostavien, epäsiistien asumusten ja yhteisten ruoka-astioiden, pitovaatteiden sekä kylpemisen siittämänä”. Tästä aiheutuneiden toimenpiteiden laajuus, kun kuppatarkastuksia toimitettiin Savossa ja Karjalassa kaikkiaan noin 16.000 henkilössä, osoittaa, miten tavattomasti ”paha tauti” oli viime vuosisadan alussa jo levinnyt tai leviämässä. Savossa kuten muuallakin valtakunnassa tällaiset sairaat muodostivatkin jatkuvasti Kuopion ja Heinolan lasarettien potilaista huomattavan enemmistön.70
Erittäin vaikeata, jopa mahdotontakin, on kuitenkin saada numeroilla mitattavaa selvyyttä tämän vaarallisen kansantaudin levinneisyydestä, sen tartuttamien väestöainesten määrästä. Vaikka näet väestönmuutostaulujen kuolemansyynimistöön jo vuonna 1773 otettiin erityinen ”veneeristen tautien” nimike, ei taululaitoksen tilasto tältä kohtaa valaise numerollisesti sukupuolitautien levinneisyyttä, koska nämä elimistöä hiljalleen jäytävät sairaudet eivät yleensä välittömästi johtaneet kuolemaan. Onkin ilmeistä, että ”vanhuuden raihnaisuuteen” kuolleiksi merkittyjen joukossa oikeastaan piili ainakin jokin määrä juuri tätä kuppaan kuollutta väkeä. Juvan rovasti Gottlund tästä nimenomaan vuoden 1803 taulussaan huomauttikin: ”Ne 9 henkeä, jotka tässä on merkitty veneeriseen tautiin kuolleiksi, saattavat kuulua lähinnäseuraavaan sarekkeeseen ’vanhuuden raihnaus’ ”. Samaan seikkaan – veneeristen ja raihnaiden samaistamiseen – viittaavatkin Savon seurakuntien kuolemansyynimistön sangen pienet lukumäärät ”veneeristä tautia” tarkoittavan nimikkeen kohdalla ja ”raihnaisuuteen” kuolleiden lisääntyminen niinä aikoina, jolloin muista lähteistä saatavien tietojen mukaan sukupuolitautien tiedetään Savossa olleen melkoisessa vallassa. Vain kolme kuppamainintaa on esimerkiksi vuosilta 1774–1801 Iisalmen, Kiuruveden, Rautalammin, Karttulan, Nilsiän, Leppävirran, Joroisten, Pieksämäen, Rantasalmen, Heinäveden, Ristiinan ja Mäntyharjun likipitäen aukottomina säilyneissä kuolleisuustauluissa. Lääkintäkollegion tileissä vuosilta 1799–1808 säilyneet apteekkilaskut sukupuolitautisille hankituista lääkkeistä korkeintaan osoittavat eri seutujen kupantorjunnan erilaista vireyttä mutta eivät suinkaan itse taudin levinneisyyden alueellisia suhteita.71
Sangen merkittävästi tämä tauti joka tapauksessa on vaikuttanut maakunnan sairaalaolojen kehitykseen samoin kuin omalta osaltaan myös mielisairaus. Tätä seikkaa on kuitenkin sopivinta selostaa seuraavassa luvussa lääkinnän ja sairashoidon järjestelyistä kerrottaessa.
3. LÄÄKINTÄ JA TERVEYDENHOITO
Kun sairaus tuli päälle, kun kulkutauti kylille ilmaantui, ihmisten mieliä kouraisi pelko ja vavistus. Siinä oli perkele kaikkine apujoukkoineen päässyt valloilleen. Piru piiliä tekevi, vasamoita vaimistavi. Ilma kuhisi – uskottiin – sakeana pieniä paholaisia, jotka suun ja sierainten kautta tuppasivat itsekuhunkin ja ”ampuivat” eritoten heikompiin, vanhuksiin ja lapsiin, tuottivat tuotapikaa taudinoireet ja vihdoin kaatoivat vuoteeseen, josta monella oli enää vain rahtunen retkeä jäljellä ruumislaudalle.
Pirun ampumia nuolia koskeva mielikuva säilyi jopa lääketieteenkin valistamissa ihmisissä 1700-luvun lopulle saakka. Oulun, pohjoissavolaisten vanhan apteekkikaupungin, apteekkari Johan Julin pohti ihan vakavissaan – vaikka tosin kielteiseen tulokseen päätyen – vielä vuonna 1800 ”ampumanuolen” osuutta ruttoepidemian syntymiseen: ”Uskon sitäkin vähemmän minkään madon eli niin sanotun helvetin raivottaren (furia infernalis) olevan syynä ruttotaudin puhkeamiseen, koska en ole paljolla vaivannäölläkään enkä edes palkintoja luvaten saanut näkyviin mitään ampumanuolta, vaikka tosin monet seudun asukkaista ovat pyrkineet minulle vakuuttamaan sellaisen nähneensä ja sitä kädessä pitäneensä. Vain yhden ainoan olen tavannut ja sen lähettänyt selostuksen kera Kuninkaalliselle Tiedeakatemialle 1791. Mutta kuten Akatemian isolla mikroskoopillakin katsoen saattoi havaita, ei sitä ole syytä pitää minään organisoituna eläimenä, vaan se on minun mielestäni jonkin hyönteisen piikki tai osa jättiläispuupistiäiselle (Sirex gigas) kuuluvasta takapistimestä. Niin muodoin Furia infernalis voitaneen ajanmittaan pyyhkiä pois hyönteisluetteloistamme.”72
Pappi selitti saarnastuolista taudin tuhot Herran vihaksi ja vitsaukseksi, ja kansa sen tiettävästi siksi uskoi. Sanankuulijat lakosivat kirkonpenkeissä pelokkaina ankaran Kaikkivaltiaansa eteen, ja kirkkojen laipiokuvuissa lainehti Cajanuksen vanha virsi:
”Etkös ole ihmisparka, aivan arka,
Ettäs itket yli öit
Ettäs suret suuttumata, puuttumata
Koukon mustan murhatöit?
Tap’ on vanha tappavalla
Luojan laitoksen perä’än
Hyvät, huonot langoinensa, lapsinensa
Syöstää, sulloo maan poveen.
Syöksee, haastaa, särkee, sortaa,
Mullaks murtaa hirmu-kourilla kovill’
Ei ol’ toivoo toivotuksis, voivotuksis
Parku-suilla pelkureill’ – – -”
Oma-apuiseen taudintorjuntaan, kotilääkintään, yhtäkaikki heti taudin tultua turvauduttiin. Jo ammoisina aikoina oli siihen Savossa opittu. Savolaisen kansanlääkinnän perinteet ja maine olivat näet sangen vanhaa juurta. Aikoinaan jo Kustaa Vaasa oli tahtonut Savon talonpoikia Ruotsin puolelle, koska heidän yleisesti tiedettiin olevan hyviä lääkinnän taitajia, ja Juhana III oli niinikään tilannut Savonlinnan seuduilta hoviinsa talonpoikia, ”jotka kuuluvat olevan” – kuten sanottiin – ”lääkintätaitoon tottuneita”.73
Tähän maanmainioon kansanomaiseen lääkintätaitoon kuului tietenkin ennen kaikkea lukuja, manauksia, sopotuksia ja tehokkaita, ”kovia” aineita. Savolaisten vanhanaikainen kotilääkintä oli lähinnä sangen luonnonvaraista, vain muutamiin harvoihin ”yleislääkkeisiin” perustuvaa. ”Kaikkeen käypä kuin kanvärkki”, sanottiin ainakin myöhempinä aikoina tästä verrattomasta rohdosta ja kuvaannollisesti paljosta muustakin. Lääkintään kuului kiinteästi terva ja suola ja viina ja lisäksi kaikenlaisia yrttejä, juuria ynnä muuta sellaista, ja useimmiten oli luonnonlääkkeen ja taikakalun välinen raja miltei olematon. Viinan lääkkeeksi käyttö lisääntymistään lisääntyi. ”Paloviinaa valmistaa miesväki” – piirilääkäri Colliandar kertoi 1765 – ”ja se on hänen paras liköörinsä sekä terveyden että sairauden tilassa. Senpä vuoksi, kun sairaus rajusti päälle käy, oitis otetaan hyvänlainen kulaus paloviinaa, johon on sekoitettu karhun sappea tai valkosipulia tai pikiöljyä, ja tätä pidetään kaikkiin sisusvaivoihin sekä nuorille että vanhoille käypänä yleislääkkeenä. Turhaa hänelle on vakuuttaa kohtuuttomasti ja sairauteen käytetyn paloviinan vahingollisuutta. Tavallisesti on siihen vastaus valmiina: ’Coska hyvä paha teke?’ ”74
Vuodelta 1769 on säilynyt melkoinen määrä piirilääkäri Collianderin muistiin merkitsemiä yksityiskohtia savolaisten kotikuureista ja niissä käytetyistä lääkkeistä. Niihin kuului useinkin aimo annos ällöttäviä, ”mieltä kääntäviä” aineksia, ja ennen kaikkea rohtojen väkevyydestä katsottiin varmimman avun tulevan. Juotiin ”revon kusta” ja syötiin ”pirun paskaa”. Pistoksiin oli hyvä ottaa rotan paskaa ja pippuria paloviinaan liuotettuna; ”samoin kehutaan pari kertaa päivän mittaan paloviinassa otetun raudan ruosteen ja myös kukkuralusikallisen hienonnettuja väskynänkiviä olevan sopivata lääkettä pistoksiin”. Pistoksen tuntumapaikkaa siveltiin tervalla ennen saunassa käyntiä. Horkkaa parannettiin syömällä kuivaa käärmeen lihaa, nyrjähtäneitä niveliä hautomalla niitä kuumalla pohjanvanamokeitoksella. Pietaryrttiä (”Lammas Häjuä”) käytettiin kaikkiin lammastauteihin, paloviinaan hienonnettua tupakkaa (jumpuramitallinen) punatautiin. Haavojen kuoliolihaa poistettiin leipä- ja suolapuruksilla. Punatautiin ja rinnanpuruun oli lääkkeenä mustan konnanmarjan kiviä. ”Marjaa sanotaan täällä ”Sydämen ruohoksi” (”Syvänauruoho” so. syvämmen ruoho?) eli sydäntä vahvistavaksi marjaksi”, Colliander huomautti. Riisitautiin hyvin soveltuvaksi lääkkeeksi kehuttiin suussa pureksittuja syljensekaisia näsiän marjoja. Tällaisella voiteella siveltiin rintalastaa, ja hammastautiin käytettiin maitoon suurustettua näsiänmarjapulveria. Mutta kun esimerkiksi hevosen saamaa ”ampujaista” parannettiin syöttämällä sille leipäpalasessa sen omaa, aristavasta paikasta otettua verta, ei ”lääkintä” todellakaan paljoa taikatempuista, sympateettisen magian piirteistä poikennut.75
Mutta ennen kaikkea kuitenkin sauna oli aivan keskeisessä asemassa sekä terveyden- että sairaanhoidossa. Niinpä maaherra Nordenskiöld kertoi vuonna 1754 savolaisten lääkintäkeinojen olevan lähinnä alituista kylpemistä ja uimassa käyntiä: ”Tulikuumasta saunasta he juoksevat joko lumikinokseen tai jääkylmään veteen. Sillä tavoin heistä on tullut terveitä, rivakoita ja pitkäikäisiä miehiä ja naisia – ellei kaikista niin toki useimmista. Eikä heiltä ole apteekkiansakaan puuttunut, kun he ankaraa työtä tehdessään ovat ihan ilmaiseksi saaneet syntymään tehokkaamman hiestyksen kuin lääkäri kalleimmastakaan korvauksesta”.76 Vuosisadan lopulla piirilääkäri Ståhl esitti suunnilleen samanlaisia tietoja savolaisten silloisista saunatavoista liittäen kertomukseensa samalla omia lääkinnällisiä mietteitään: ”Saunassa käyntiä, jota ilman Savon ja Karjalan talonpoika tuskin löytänee mitään onnea tässä elämässä, harrastavat he yleisesti joka ilta sekä vanhat että nuoret, miehet ja naiset. Tällaisen höyrykylvyn he ottavat uskomattoman kovassa kuumuudessa. Tultuaan hikeä valuvina saunasta he kesäisin valavat kylmää vettä päällensä ja talvisin heittäytyvät lumikinokseen, eivätkä sellaiset kylmän ja kuuman vaihtelut ole heistä tavattomia. Pirtistä he juoksevat ankarimmassakin pakkasessa pelkästään paitasillaan pihalle. Vaikka useat sairastuvatkin sen johdosta pahasti, tottumus kuitenkin saa aikaan sen, että sairastuminen on suhteellisen harvinaista, minkä osaksi saanee aikaan pirttien kova kuumuus, sillä eipä heidän tarvitse kauaakaan siellä olla, kun vastikään supistuneet huokoset jälleen avautuvat”. Kohtuullista kylpemistä piirilääkärikin piti terveellisenä, ”mutta ei tämä hyöty ole läheskään niin lavealle ulottuvaa kuin rahvas kuvittelee”.77
Kansalla itsellään olikin oma mutkaton käsityksensä saunansa merkityksestä: ”Jos ei viina ja sauna auta, sitt’ei muu ku kuolema.”78
Lääkintätaikuuden juuret olivat ihmisten uskomuksissa sangen syvällä, ja sitkeästi eli poppamiehen mahti syrjäseuduilla aina 1800-luvulle saakka. Tosin piirilääkärit kertoivat uskon taikojen ja taikamiesten parantavaan voimaan jo vuosisadan puolivälissä miltei hävinneen, mutta kansan muistitieto ja muut lähteet tietävät toista. Savolaisista rahvaanoloista lähtenyt pastori Mathias PUTKONEN kertoi vielä vuonna 1865 ’Kristillisessä siveyden opissaan’ taikomisesta, joka oli eritoten vanhojen synti, näinikään: ”Mutta äläs huoli, onhan niitä oikeen rikkiviisaitakin vanhuksia kansan seassa, joiden kuulusat kunnianimet ovat: tietäjät, velhot ja maajumalat. Ne ovat sellaiset suuret tietoniekat, jopa varsin kaikkiviisaat ja kaikkivaltiaat ukot ja ämmät olevinansa, jotka sanovat voivansa kaikki pulmat puoskaroida, kaikki kalmat karkotella, se on: kaikellaiset sairaudet ihmisissä ja eläimissä parantaa ja vahingot varjella. Ja sen he aikoin saavat muka, loihtemisellansa, sopotussuoloillansa, lukemallansa rasvalla, uhraamisellansa, kylvettämisellänsä, sydänyöllä kirkossa tahi hautausmaalla käymisellänsä, kolmekertaisella kirkon ympäri kiertämisellänsä ja mikä milläkin sukkelalla petoksella. – Näistä villitysviisaista vanhuksista ovat varmaan sitten nuoremmatkin monenmoisia noitakonsteja oppineet ja sellaisen taikauskon tahi noituuden hengen sydämeensä imeneet, että harva se mies, niin kuin vaimokin, joka ei tietäisi ja tekisi edes jota kuta taikatemppua itsellensä, lapsillensa ja karjallensa taudeista säilyttämisen ja pääsemisen sekä vaaroista varjelemisen toiveessa, oikeenpa lujassa luottamuksessa siihen, että se varmaan auttaa.”79
Paitsi omista kotoisista parannuskeinoistaan ja noitien ja taikojen antamasta avusta väestö oli tottunut jo vanhastaan pappeihinsakin turvautumaan. Pappi oli kuin noidan kilpailija myös näissä lääkintäasioissa ja eräänlainen tästä johtuva ammattikateuskin sen mukainen. Siinä oli kysymys vaikutusvallasta kansaan kaikkine siihen kuuluvine taloudellisine ym etuineen. Pastori Viktor Berner kertoi Mäntyharjun pappeja käytetyn vielä 1800-luvulle asti metsään peittynyttä karjaa esille manaamaan, paholaista mielipuolista ja riivatuista pois ajamaan, kummittelevia henkiä karkottamaan sekä varsinkin sairaita rukouksilla ja luvuilla parantamaan, ja on kuin edellä lainatuissa pastori Putkosen ’Siveyden Opin’ sanoissa kuultaisi vielä vuosisadan lopullakin tiettyä poppamiehiin kohdistuvaa vanhaa ammattikateutta papillisen lääkintätoimen ruokkimana.80
Papin lääkärin toimi oli jo keskiajalta peräisin ja esimerkiksi 1700-luvulla vielä täydessä voimassaan. Porvoon tuomiokapituli kertoi vuonna 1758, kuinka Savonkin papit olivat vanhoista ajoista asti ”kukin leiviskänsä ja ymmärryksensä mukaan” olleet ja jatkuvastikin olivat sanankuulijainsa lääkäreinä, ”ja nämä ovat aina taudin sattuessa etsineet papin apua”. Lääkinnöllisten ohjekirjasten puute oli kuitenkin suuri.81 Maaherra Nordenskiöldin tietämän mukaan savolaiset olivat viimeaikoina (1754) ”kuultuaan suuhun pantavista lääkkeistä käyneet kirkkoherrojensa ja myös kunniallisten ja hyvinymmärtäväisten rouvien ja kotimuorien tykönä sisusvaivojensa takia, joita he yleisellä suomalaisella nimellä sanovat ’sydänkivuiksi’ (”syden kipiä”), mikä tarkottaa sydämessä tuntuvaa vaivaa, vaikkapa sairauden varsinainen paikka olisi päässäkin tai jossain muussa kohtaa sisuksia”. Tuskinpa tämä papinkaan tarjoama apu sentään kovin kehuttavaa laadultansa oli, koska heiltäkin puuttui varsinainen lääketieteellinen koulutus. Savon pappien lääkintäkeinot olivatkin 1700-luvun puolivälin vaiheilla vielä sangen mutkattomat: ”Muutama tippa Hiernen testamenttia, koiruohon uutetta, valkosipulia tai jokin sentapainen vahvistava rohto annettuna aina hyvänlaisen viinaryypyn kera on saanut ihmisiä ainakin viikkomääriksi parempaan kuntoon kuin muut taitokeinot.” Näin kertoi 1754 maaherra Nordenskiöld ja omasta puolestaan lisäsi: ”En tiedä varmasti sanoa, uskoko vai luonnollinen teho on tulokseen voimakkaammin vaikuttanut.” Haavoihin ja muihin ulkonaisiin vaivoihin papit ja viisaat muorit käyttivät voiteita ja kääreitä, ”jotka tuskin vielä” – maaherra arveli – ”ovat ehtineet saavuttaa hyväksymystä lääke- ja haavatieteessä”. Eläinlääkinnässä oli kuitenkin yhä aivan yleisesti pappiloita ja muita säätyläistalouksia myöten vallalla kansanomaiseen lääkintään perustuva ”maan tapa”, ja siitä sanottiin olleen useinkin melko hyviä tuloksia.82
Lääkintätaikoihin myös pappi ilmeisesti itsekin uskoi vielä pitkät ajat. Tosin hän selitti sellaisen puuhan synniksi ja paholaisen konsteiksi, mutta ei sittenkään epäillyt taikojen vaikutusta. Kuvaava on esimerkiksi Iisalmen kirkkoherran vuoden 1736 kirkonkirjaan erään loismiehen, Martti Ruotsalaisen, kuoleman syyksi panema merkintä: ”Ruotsalainen viilsi vahingossa puukolla valtimonsa poikki, menetti paljon verta; verenvuodon tosin muuan henkilö ensin pysähdytti erikoisilla taikakeinoilla ja yliluonnollisella tietämisellä, mutta kun suoni hänen pärettä kiskoessaan uudelleen aukeni, ei vuotoa enää saatu millään asettumaan.”83 Arvattavasti uskolla on entisinä aikoina ollut suurempi osuus kuin myöhemmin potilaan tautitilan muutoksiin, olipa hän sitten poppamiehen tai papin hoidossa.
Joskus tuollaiset itseoppineet lääkinnän harjoittajat saattoivat parannustoimissa onnistuttuaan päästä sangen hyväänkin huutoon. Näin kävi esimerkiksi rälssipehtori Johan Löfströmille, joka 1750-luvun alkupuolella oli kureerannut terveeksi 47 kuppatautista Mikkelin pitäjässä ja Hirvensalmen kappelissa. Löfström oli niihin aikoihin ainoa, joka maaherran tietämän mukaan suomen kieltä osaavana ”halvimmasta hinnasta ja vaarattomimmalla tavalla” pystyi auttamaan köyhää väkeä tässä tukalassa tilassa, ja sen lisäksi hän oli jo silloin tunnettu paitsi ”melko siedettävistä palkkiotaksoistaan” myös hyviä tuloksia tuottaneesta lääkintätoimestaan. Hänen kerrottiin Etelä-Savossa ollessaan parantaneen monia kuolioita ja syöpäkasvaimia ynnä muita pahoja sairauksia, ”joihin nähden niillä seuduin” – maaherra mainitsi – ”ei ollut aikaisemmin kuultu koskaan sen parempaa apua olleen kuin kantaa ristiänsä tyvenin mielin ja suurimmassa kurjuudessa aina arkkuun asti”. Seurauksena näistä Löfströmin lääkintätoimista oli ollut oikea ryntäys hänen tilapäislasarettiinsa. Siinä tuli ruumismadon kiusaamia, suolaröhkää (saltfluss) sairastavia, ajostensa näyttäjiä ja muita rohtoavun pyytäjiä enemmän kuin pehtori pystyi vastaan ottamaan, jopa väestö innostui nyt lääkintäseikkoihin siinä määrin, että maaherralle tuli työntämällä anomuksia, joissa pyydettiin Löfströmin nimittämistä ”Savon lääkäriksi”. Samaa mieltä oli kyllä maaherra itsekin: ”Tämä mies, Kaikkeinarmollisin Kuningas, keski-ikäinen ja hyvin suomea ymmärtävä, ei ole tosin tietojaan hankkinut opinnoista eikä ammattilääkinnän säännöistä, mutta siitä huolimatta hän on yksityisestä harrastuksesta ja itseopiskelulla saavuttanut sellaisen tietomäärän, että monet ovat hänelle syvästi kiitollisia hänen autettuaan onnistuneesti sekä ihmisiä että elukoita ilman suuria korvauksia ja kiusaamatta heitä monenlaisten kalliiden apteekkirohtojen ostamisella.” Löfström oli pelastanut useita keripukin vaivaamia, välskärien jo hylkäämiä sotilaitakin kuolemasta, ja ylen yksinkertaisia olivat hänen lääkintäkeinonsa olleet. Enimmäkseen hän näet oli käyttänyt kansanomaiseen tapaan vain yrttejä, juuria, puun parkkia ja muita mutkattomia luonnonlääkkeitä vähäisen apteekkitavaran ohessa. Ilmeisesti rälssipehtori Löfström olikin niitä tosilääkäreitä, joille kärsivän ihmisen auttaminen on rahaa tärkeämpi asia. Hän kuoli työnsä ääreen. Hoitaessaan erinäisillä lääkkeillä talvikautena 1753–1754 Hirvensalmen kappelin ranskantautisia potilaita ”hän heidän kuumissa pirteissään ja ahtaudessa joutui hengittämään epäterveellisiä höyryjä ja sai siitä vikaa rintaansa”.84 Savon lääkinnän historiassa tämä mies ansaitsee hyvän maininnan.
Eräs Löfströmin erityisansioita oli ollut suomen kielen taitaminen. Rahvaalla näet ei ollut paljoakaan apua Savon jalkaväkirykmentin eikä Karjalan rakuunoiden välskäreistä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia syntyperältään ja muutenkin sidottuina lähinnä joukkoosastojensa lääkintähuollon hoitamiseen. Esimerkiksi Karjalan punatautia hillitsemään oli vuonna 1754 hankittava välskäri Uudenmaan jalkaväkirykmentistä saakka (Wijkman), koska tämä oli ainoa tiedossa oleva lääkintämies, joka ymmärsi ja osasi maan kieltä.85 Lääkäriensä kielen taitamattomuudesta Savon väestö sai yhtäkaikki vielä pitkät ajat melkoista haittaa kärsiä, ja se oli tietenkin myös osaltaan ehkäisemässä järjestetyn lääkintätoimen juurtumista maakuntaan.
Mutta hallituksen ohjaama järjestetty lääkintätoimi oli jo vihdoin, vaikkakohta ylen hitaasti, syrjäistä Savoakin lähestymässä. Ruotsin valtakunnan lääkintöjärjestys vuodelta 1688 oli tosin jo edellyttänyt muun muassa piirilääkärien asettamista kuhunkin lääniin, mutta esimerkiksi vielä vuonna 1738 valtakunnan kaksitoista piirilääkäriä olivat yhä kaikkityynni Ruotsissa, ja Suomeen (Vaasaan) tuli ensimmäinen piirilääkäri vasta 1749, toinen Porvooseen 1751, kolmas Hämeenlinnaan 1752, neljäs Turkuun 1754 ja seuraavana vuonna viides Savon eteläiseen tapulikaupunkiin Loviisaan. Tosin Itä-Suomi, Savonlinnan ja Kymenkartanon lääni, oli saanut oman ”lääninkirurginsa” jo 1722, nimittäin entisen rykmentinvälskärin Johan Niklas Jahnin, mutta jo parin vuoden kuluttua hän joutui jälleen sotilaslääkäriksi. Savon maakunta oli siis yhä vuosisadan puolivälissä ilman omaa lääkäriä.86
Hankkeissa kuitenkin jo oltiin näiltä ajanvaiheilta lähtien piirilääkärin saamiseksi Savoon. Kun lääkärin ylläpitokustannukset tietenkin olivat joutuva maakunnan väestön suoritettaviksi, oli siis isännät pitäjä pitäjältä ensin suostuteltava tuumaa kannattamaan. Asia otettiin käsiteltäväksi kihlakunnankäräjillä talvikautena 1753–1754. Eri pitäjien suhtautumistapaan vaikutti aivan ratkaisevasti se, mihin hänen toivottiin ja arveltiin asettuvan asumaan. Jo syyskäräjillä 1753 Mikkelin pitäjäläiset, joilla näytti olevan melkoisia mahdollisuuksia saada lääkäri lähettyvilleen, suostuivat suorittamaan hänen ylläpidokseen kolme hopeaäyriä talolta, ”mikäli tämä suvaitsi asua keskellä maakuntaa” – isännät selittivät – ”sillä muutoin on yhtäläinen vaiva mennä lähimpään apteekkiin kuin hänen luokseen”. Hetkisen harkinnan jälkeen lääkärin tulevaa asumapiiriä vielä tästäkin täsmennettiin: tahdottiin näet saada hänet nimenomaan Savon ylisen kihlakunnan alueelle, siis tietenkin lähinnä Mikkeliin. Sitä vastoin juvalaiset oitis kieltäytyivät lääkäriä kustantamasta, ”koska heillä on tarpeeksi tekemistä jo muiden vakituisverojen suorittamisessa”. Pieksämäellä rahvas kävi hanketta niinikään vastustamaan ”heittäytyen Jumalan hoitoon, joka parahin sekä sielun että ruumiin lääkäri on”, ja lääkäriasian ollessa esillä Kangasniemen syyskäräjillä selitettiin sielläkin oltavan vastedes kuten tähänkin asti ”Jumalan varjeluksen ja lääkinnän alaisia”. Seuraavan vuoden talvikäräjillä eri pitäjät olivat kuitenkin jo melkoista taipuvaisempia saamaan piirilääkäri Savoon. Aina Joroisia ja Leppävirtaa myöten ne suostuivat kahden äyrin vuotuissuoritukseen talolta (savulta, ruokakunnalta), vaikka tosin Juva myöhemmin lupauksensa peruikin. Mutta kuvaavaa on, että jokaisessa pitäjässä pantiin suostumuksen ehdoksi piirilääkärin saaminen mahdollisimman lähelle omia seutuja. Kuopiolaisia ja iisalmelaisia ei kuitenkaan saatu hankkeeseen hituistakaan innostumaan, ”koska he arvelivat, ettei heillä olisi minkäänlaista hyötyä sellaisesta lääkäristä, joka ilmeisestikin asettuisi asumaan Loviisaan tai muuhun sellaiseen paikkaan, josta he eivät voisi hankkia apua eikä lääkäreitä”.87
Tulos näistä Savon 175O-luvun lääkärihankkeista oli kuitenkin se, mitä pohjoissavolaiset olivatkin jo käräjäneuvotteluissa ounastelleet: piirilääkäri näet tosin saatiin 1755, mutta sijoitettiin, kuten jo mainittu, Loviisaan. Hän oli smoolantilainen Lars Gumaelius, Lundissa ja Greifswaldissa lääketiedettä opiskellut ”hyväpäinen ja ystävilleen siivo tohtori”. Kymenkartanon läänin piirilääkärinä hän ehti olla kuitenkin vain pari vuotta, sillä jo 1757 hän kuoli Loviisassa.88 Maaherra De Geer kiiruhti heti pyytämään uutta lääkäriä edesmenneen tilalle, ”joka voisi neuvoen ja auttaen etenkin pahemmissa sairaustapauksissa, mitkä Jumala kuitenkin armossaan torjukoon, sekä ihmisten että elukkain kesken olla heille avuksi”.89 Jo melko pian Gumaeliuksen kuoleman jälkeen saatiinkin ”praktiikassaan melko hiljainen mies” Johan Georg Colliander piirilääkäriksi Loviisaan, mutta hän siirtyi Ruotsiin 1771, ja tilalle tuli seuraavana vuonna nytkin ruotsinmaalainen Karl Daniel Ekmark, joka kuoli Loviisassa 1789.90
Kaikki nämä loviisalaiset lääkärit olivat tietenkin kovin kaukaisia itse Savolle. Tätä oli maaherrakin korostanut jo 175O-luvun lääkärihankkeiden yhteydessä, eivätkä savolaiset käsittäneet ollenkaan, mitä hyötyä heille piti koituman piirilääkäristä, joka eteläisimmästäkin Savosta asui parinkymmenen ja pohjoisimmasta puolensadan peninkulman päässä. Maaherra Nordenskiöld oli tosin kaavaillut 1754, että lääkäri Loviisastakin käsin saattaisi ehkä kirjeenvaihdolla jotenkuten ”palvella maakuntaa”, mutta piti kuitenkin suotavampana kolmen lääkärin sijoittamista tänne siten, että Loviisassa asuva ”oikea provinsiaalimedikus” hoitaisi piiriä, joka ulottuisi Suomenlahden rannasta Etelä-Savoon saakka Ristiinan ja Mikkelin pitäjien korkeudelle. Kaksi muuta olisivat olleet eräänlaisia apulääkäreitä, toisella hoidettavanaan Rantasalmelta käsin koko muun Savon 14, toisella taas Pohjois-Karjalan 5 laajaa pitäjää. Etenkin näiden kahden apulääkärin olisi ollut välttämättä osattava suomen kieltä. Suonen lyömisen ja suomen kielen taitoa piti rahvaskin oppineen lääkärinsä paraina avuina.91
Mutta, kuten jo nähtiin, kaikki nämä hankkeet raukesivat. Varsinainen Savo jäi edelleenkin ilman omaa piirilääkäriä. Myöhemmin näkyy tosin Loviisan piirilääkärin lisäksi maakunnassa toimineen jonkinlainen alilääkärikin, ”välskäri”, ja eräänlainen maakunnallisen lääkintätoimen keskus oli 1760-luvulla muodostumassa Rantasalmelle, joka sijaitsikin sangen keskeisellä kohtaa lääniä Savoon ja Pohjois-Karjalaan suuntautuvien hyvien soutureittien tuntumassa. Sinne perustettavaa muutaman huoneen sairaalarakennusta varten Savon ja Karjalan pitäjät suostuivat suorittamaan kertakaikkisena kustannuksena yhden hopeaäyrin kultakin ruokakunnalta (1767). Vähäistä aikaisemmin toimeensa asetetun piirikirurgin, Johan Fredrik Geissen, tarkoituksena oli täällä antaa hoitoa lähinnä veneeristen tautien vaivaamille, joita sanottiin läänissä jonkin verran olevan ja joiden hoitokustannuksista potilaiden kotipitäjät saivat vastata.92 Vuonna 1763 maaherra De Geer vahvisti piirikirurgi Geisselle erityisen ohjesäännön, joka hyvin valaisee senaikaisen Savon lääkintähuollon ja -hallinnon luonnetta.93 Siinä oli seuraavanlaisia kohtia:
Piirivälskäri asukoon Rantasalmen pitäjässä, mistä hän helpoimmin pääsee Savon ja Karjalan pohjois- ja eteläosiin sitä mukaa kuin häntä eri seuduilla tarvitaan ja hän vuosittain kullakin paikkakunnalla käy.
Samaan tapaan [kuin Karjalassa] hänen on oltava neljä viikkoa Kuopion ja Iisalmen pitäjissä vuosittain vuoronperään kummassakin. Koska Mikkelin pitäjästä kuuluu löytyneen terveyslähde, on hänen oltava siellä siihen aikaan vuodesta, jolloin vesikuurin ottaminen on edullisinta ja myös sovitettava matkansa niin, että hän voi valvoa terveyslähteen käyttämistä Rantasalmen pitäjässä.
Jos Savossa tai Karjalassa jollakin seudulla asukkaisiin tai karjoihin tulee tarttuvaa tautia, hänen on ilman erityistä palkkaa tai korvausta saavuttava paikkakunnalle sen jälkeen kuin hän kruununvoudilta asiasta saa tiedon, tutkittava sairaita ja ehdotettava ja käytettävä soveliaita apukeinoja, ja on piirivälskärin myös laadittava kertomus siitä, mitä hänellä on taudista tiedossaan.
Resepteistä ja muusta palveluksesta älköön hän yhteiseltä kansalta mitään vaatiko, vaan olkoon hän heidän käytettävänään siitä palkasta, mitä hän läänistä nauttii, jotta he taipuisammin häneen turvautuisivat. Älköön hän myöskään vaatiko rahvaalta palkkiota sairaskäynneistään lukuun ottamatta heille antamistaan lääkkeistä, joita hänellä aina on oltava tarvittava määrä varastossa. Kuitenkin hänen on lupa kenenkään moittimatta ottaa vastaan kaikki se, mitä itsekukin hänelle omasta halustaan ja vapaasta tahdostaan sen lisäksi antaa. – Säätyläisten suoritettaviin maksuihin nähden hänen on noudatettava 12.4 1744 vahvistettua taksaa – -.
Maaherra Ramsay suositteli vuonna 1773 piirikirurgi Geisseä läänin toiseksi piirilääkäriksi, mutta lääkintäkollegio ei kuitenkaan suostunut esitykseen, koska hän ei täyttänyt asetuksen edellyttämiä pätevyysvaatimuksia. Mutta 600 kuparitaalarin vuotuispalkasta hän kuitenkin toimi edelleen piirilääkärin apulaisena Savossa. Geissen palkka osoittautui kuitenkin ajanmittaan niin vähäiseksi, että hän hädintuskin sillä pystyi elämään saatikka matkustelemaan maakunnassa. Sen vuoksi esimerkiksi Mikkelin pitäjäläiset esittivät 1773 maaherralle, että piirikirurgin palkkaa kohennettaisiin ja Rantasalmen triviaalikoulun rakennukset muutettaisiin hospitaaliksi. Samaa ehdottivat myös juvalaiset ja joroislaiset selittäen, ettei heillä siitä koulusta mitään hyötyä ollut.94
Tänne Geissen tukikohtaan, Rantasalmelle, oli vielä 1770-luvun puolivälin vaiheilla itsensä Kuopion läänin maaherrankin hakeuduttava vaivoihinsa lievitystä saamaan, kun ei sitä lähempää löytänyt: ”Monenlainen minua vaivaava raihnaisuus on pannut minut matkustamaan vesiteitse Kuopiosta Rantasalmelle kyselläkseni siellä sekä Karjalasta että Mikkelistä päin itselleni lääkäriapua, jotten joutuisi vielä entistäkin huonompaan tilaan”. Piirikirurgi Geissen antamasta todistuksesta selviää maaherran poteneen kovaa yskää ja rintasärkyä. Sitä paitsi oikeanpuolisessa sääressä oli iso mätähaava ja kuivuvassa vetohaavassa ruusuntapainen tulehdus sekä selässä pakotusta. Geissen hoidossa hän oli kuitenkin sen verran piristynyt, että kykeni käymään virkamatkalla Karjalassa, mutta sieltä tultua peräpukamat olivat alkaneet vuotaa verta, eikä vielä kahdenkaan viikon hoito ollut tuottanut sanottavaa huojennusta potilaan tilaan.95 Kuten kohta nähdään, maaherra Boijen omakohtaiset kokemukset maakunnan lääkintähuollon alkeellisuudesta olivat myöhemmin koituva joksikin avuksi Savon sairashoidon kohentamisessa.
Näihin aikoihin, 1770-luvun alkupuolella, olivat näet vihdoin Savon lääkintäolot kypsyneet sellaiselle kannalle, että hallituksenkin huomio alkoi kiinteämmin suuntautua maakuntaan. Vuosien 1771–1772 rutonuhka valaisi monille nimenomaan rajamaakunnan lääkintäolojen tärkeyttä, ja kulkutautien tavaton valta jo ikään kuin huutamalla huusi järjestetyn lääkintätoimen perustamista Savoon. Niinpä, kun maan lääkäripiirien lukua vuonna 1773 lisättiin melkoisesti, otettiin nyt vihdoin myös varsinaisen Savon – eikä, kuten tähän saakka, vain sen tapulikaupungin Loviisan – lääkärintarve huomioon. Yksi perustetuista uusista viroista näet tuli olemaan lääkärintoimi ”Savossa ja Mikkelin pitäjässä”. Tämän uuden piirilääkärin asuinpaikkana oli oleva Mikkelin kirkonkylä ja myöhemmin, vuodesta 1776 lukien, Kuopio.96
Ensimmäisestä piirilääkäristään Johan Adolf Dahlgrenista Savolle ei kyllä suurtakaan iloa koitunut – vaikkei tosin lääkärillekään Savosta. Tulot näet olivat täällä Dahlgrenin mielestä kovin pienet, sillä säätyläisiä – jotka ennenvanhaan lähinnä lääkärinapua kyselivät – oli maakunnassa kovin vähän, rahvas taikauskoista ja omissa lääkintäkeinoissansa pitäytyvää ja outoa kieltä puhuvaa. Ei ollut apteekkia, ei kirurgia, ei kätilöä. Eritoten uuteen residenssiin Kuopioon muuttoa piirilääkäri Dahlgren pelkäsi kuin ruttoa ja ottikin mieluummin virastaan eron (1776) kuin lähti ”kuopiolaiseen erämaahan riutumaan ja hiljaa nälkään uupumaan jotakuta omistavan mutta ei mitään maksavan röyhkeän rahvaan keskuuteen.” Savon lääkintähistorian kannalta Dahlgren niinmuodoin joutaisi tietenkin jäämään armeliaan unohduksen varaan, mutta hänen maaherra Boijelle lähettämistään valitusvirsistä, joiden mestarillisuudesta ei puutu hituistakaan, on tähän kuitenkin otettava muutamia kohtia valaisemaan maakunnan pohjoisosien silloisia oloja muukalaissyntyisen lääkärin näkeminä: ”Onnen hylkiönä ja jalkoihinsa polkemana olen nyt monien muiden onnettomuuksieni lisäksi saanut kuormakseni sen kohtalon, että minut on nimitetty lääninlääkäriksi Savoon ja Karjalaan [tarkottaa Kuopion lääniä]. Näillä seuduin kohtaavat minua – ensimmäisenä tässä asemassa – tuhannet vaikeudet, jotka todentotta tekevät työni monin verroin raskaammaksi. Kaiken tämän toimittaisin kylläkin lämpimimmin sydämin Kuninkaan ja Isänmaan puolesta jatkamalla velvollisuuksieni täyttämistä ihmiskuntaa kohtaan, ellei pelko nääntyä nälkään tämän patriotismini vallassa panisi minua etsimään elatustani.” Dahlgren piti itseään ”tieteenharjoittajana, joka on ollut milteipä yltiöpäisen rohkea mennessään yksikseen niin kauas tuntemattoman kansanheimon keskuuteen julistamaan Monarkin hellyyttä raakamaista kansaa kohtaan”, ja pyysi sekä omasta että jälkeentulevaisten piirilääkärien puolesta palkkansa korottamista tuhanteen hopeataalariin vuodessa. Vähemmällä ei täällä muka kukaan pystynyt toimeen tulemaan: ”Rahvasta on ilmaiseksi palveltava, arvattavasti poliittisista syistä (?), lääni on laaja, kieli opittava, kansan luonne tunnettava ja kansa kärsivällisesti totutettava pitämään lääkkeistä”. Menoja ja hankaluuksia oli monenlaisia muitakin, mutta: ”jotta lääkärikunnan jäseniä ei pidettäisi niin unteloina, ettei heistä kukaan haluaisi näin kaukana pohjoisessa palvella” –Dahlgren selitti – ”olen kylmyydestä, sukulaisten, ystävien, kotiseudun ja omien etujeni menettämisestä huolimatta tänne asettunut”. Palkka-anomus ajautui tietenkin karille, ja ennenpitkää patriootti peräytyi Tukholmaan.97
Tässä vaiheessa koituivat äsken kerrotut Kuopion läänin maaherran vaivat ja kivut viimekädessä maakunnan lääkintäolojen hyväksi. Jouduttuaan itse henkilökohtaisesti kokemaan lääkärinavun saamisen suuria hankaluuksia hän lähetti hallitukselle jo Rantasalmen matkaltaan vuonna 1776 vetoavan kirjeen viitaten siihen epäkohtaan, että Kuopion läänin menosääntöön ei ollut varattu palkkaa piirilääkäriä varten Dahlgrenin palkka-asian jouduttua korkeimmassa paikassa lykätyksi. ”Kaikkeinarmollisin Kuningas!” – maaherra Boije huomautti – ”jos piirilääkäri on välttämätön Mikkelissä, suotaneen minunkin virkapiiriini samoin kuin myös muihin armollisesti uskottuihin lääneihin sellainen henkilö palkattavaksi, olletikin kun tämä maanääri sijaitsee paljon kauempana kuin muut seudut sekä kaupungeista että läänissä asuvista rykmentinvälskäreistä ja lääkäreistä.” Hän pyysi joko Dahlgrenin ”tai jonkun muun taitavan miehen” määräämistä piirilääkäriksi Kuopioon.98
Dahlgrenista ei kyllä enää Savon lääkäriksi ollut. Virkaa näkyy väliaikaisesti hoitaneen ensin piirikirurgi Geisse ja kuninkaan myönnettyä 1777 piirilääkärille muutto- ja rakennusavustusta Kuopioon asettumista varten siihen saatiin seuraavana vuonna vakituinen lääkäri, suomalaissyntyinen Emanuel Elfvenberg, ”sangen kaivattu ja paikkakunnalla pidetty mies”. Hän siis on ensimmäinen Kuopiossa toiminut lääkäri, ja hänen avaraan piiriinsä kuului tällöin vielä paitsi Savon puolinen Kuopion lääni lisäksi koko Pohjois-Karjala. Myöhemmin virassa toimivat Elfvenbergin kuoltua 1790 Johan Fåhre vuonna 1791, Anders Johan Ståhl vuoteen 1798, Johan Fredrik Glasberg vuoteen 1809, Aksel Fredrik Laurell ja Jakob Aleksander Hornborg vuosina 1810–1817 molemmat kahteen eri otteeseen, Kristian Ferdinand Melart vuoteen 1827, Peter Henrik Maconi vuoteen 1835, Mårten Johan Lindfors vuoteen 1847 ja vihdoin Abraham Frosterus aikakauden loppuun vuoteen 1869 saakka.
Piirilääkäri Glasbergin aikana (1804) saatiin maaherra Wibeliuksen toimesta Pohjois-Karjalaakin varten perustetuksi toinen piirilääkärin virka, johon pysyväinen viranhaltija asettui tosin vasta 1818. Tällöin oli eteläisessäkin Savossa jo tapahtunut vähäistä lääkintäpiirien supistumista. Kymenkaitanon läänin hallintomiesten siirryttyä Loviisasta Heinolaan perustettiin näet viimeksi mainittuun paikkaan uusi lääkäripiiri (1795), jonka ensimmäinen lääkäri, loviisalaisen kirkkoherran poika David Gabriel Starck, hoiti tätä virkaa vuoteen 1806 saakka ja hänen seuraajansa Anders Johan Lille vuoteen 1839. Seuraavana vuonna Heinolan piiri lakkautettiin. Sinne jäi vain alilääkärin hoitama lääkintäkeskus, ja tilalle perustettiin Mikkelin piiri, jonka ensimmäisenä piirilääkärinä vuoteen 1858 saakka toimi Anders Magnus Höglund. Vasta näihin aikoihin {1857) Pohjois-Savon avarassa lääkäripiirissä tapahtui supistumista: Kuopion piiristä lohkesi pohjoisin osa Iisalmen piiriksi ja eteläisin osa Rautalammin piiriksi. Etelälaidalle tuli lisäksi Joroisten piiri. Entiset Vanhan Suomen puoliset Savon lievealueet oli jo 1816 liitetty silloin perustettuun Savonlinnan piiriin, joten Savon piirilääkärien virka-alueet olivat näin vihdoin hahmoutuneet suunnilleen sellaisiksi, minä ne pysyivät sitten myöhäisiin aikoihin asti.99
Piirilääkärien tehtäviin kuului ennen kaikkea terveydenhoidon yleinen valvominen. Tosin vuoden 1744 lääkäriohjesääntö näytti edellyttävän, että sairaat yleensä kävisivät lääkärin luona residenssikaupungissa apua vaivoihinsa saamassa ”varakkaammat kohtuullisesta maksusta köyhät korvauksetta kristillisestä rakkaudesta”. Mutta Savosta ei hevin ainakaan yhteinen kansa lääkäriin lähtenyt ja mikäli – lähinnä tietenkin säätyläinen – kävi, yhdisti käyntinsä muuhun kaupunki-”komisiooniin”. Ohjeita oli kuitenkin myös lääkärin suoritettavia potilaskäyntejä varten: ”Jos hänet kutsutaan sairaan tykö maalle, älköön hän tämän luona kauempaa oleilko kuin hänen omatuntonsa suurimman tarpeen sitä vaativan neuvoo olletikin tietäessään, että hänen on muitakin hoidettava näiden ollessa vaikean sairauden tai hengenvaaran alaisina”. Maalle tapahtuvista sairaskäynneistään piirilääkärin oli 1700-luvulla tehtävä ilmoitus maaherralle, ”jotta ne, jotka häntä tarvitsevat, tietäisivät missä hän on”. Maaherralla oli oikeus lähettää piirilääkäri maakuntaan etenkin kulkutautien leviämistä torjumaan. Vuosittain piti tämän piirissään kiertää ja esimerkiksi vuonna 1773 oli piirilääkäri maaherran Savoon tekemällä tarkastusmatkalla mukana.100 Tällaisiin tarkastustehtäviin kuului esimerkiksi vuoden 1832 uuden lääkäriohjesäännön mukaan mm. apteekkien, rokotuksen, mielenvikaisten hoidon sekä kätilötoiminnan tarkastaminen ja valvominen. ”Sairaskäynnit, rokotus- ja kulkutautikäynnit, apteekintarkastukset, oikeuslääkeopilliset toimitukset, kas siinä hänen toimintansa päättymätön kiertokulku” – tällaiseksi kuvattiin esimerkiksi Elias Lönnrotin piirilääkäritoimintaa 1800-luvun alkupuolella.101
Piirilääkärien maakunnassa harjoittama lääkintätoimi oli kuitenkin vielä pitkät ajat lääkäriohjesäännön edellyttämään tapaan auttamattoman passiivista. Residenssikaupungeistaan Loviisasta ja Kuopiosta he lähettivät kulkutautienkin raivotessa lääkkeitä vain niille seuduille, mistä sellaista älyttiin avuksi pyytää. Kuvaava esimerkki tässä suhteessa on Loviisan piirilääkäri Ekmarkin suhtautuminen virkapiirinsä alueella syksyllä ja talvella 1786 raivonneeseen kuume-epidemiaan, joka monissa potilaissa pyrki ajanmittaan kääntymään pahaksi mätäkuumeeksikin. ”Kuitenkaan ei miltään seudulta pyydetty kulkutaudin torjumiseksi virallista neuvoa tai lääkeaineita” – Ekmark kertoi – ”lukuun ottamatta Mikkelin seurakuntaa, jonne Herra Rovasti Forsiuksen lääninhallitukselle osoittaman esityksen johdosta lähetettiin lääkkeitä syyskuussa ensimmäisen kerran, ja joulukuun puolivälissä matkustin itse sinne maaherran määräyksestä lisälääkkeitä muassani, kun oli tullut tietoon, että tauti siellä yhä raivosi ja levisi laajemmallekin.”102 Lääninhallituksen antama määräys olikin piirilääkärin toimeliaisuuden varsinaisena pontimena. Niinpä, kun Joroisissa vuonna 1793 raivosi pahanlaatuinen punatauti, piirilääkäri Ståhl ”sai käskyn lähettää sinne tarvittavia lääkkeitä”, ja saman vaivan ilmaannuttua myöskin Iisalmelle piirilääkäri matkusti ”maaherranviraston käskystä” sinne itse mukanaan sairauteen sopivia lääkkeitä. Tämän vanhanaikaisen lääkintätoimen luonnetta valaisee lisäksi se, että sanotut lääkkeet ”jätettiin Herra Rovasti Lagukselle samoin kuin myös niitä koskeva täydellinen käyttöohje. Niinikään annoin” – Ståhl jatkaa – ”saarnastuolista lukea kuulutuksen, jossa selitettiin, mitä taudin ehkäisemiseksi oli varteen otettava.”103
Tällainen saarnastuolista harjoitettu lääkinnällinen neuvontatoimi oli Savossa ollut jo aikaisemminkin, esimerkiksi piirilääkäri Collianderin aikana 176O-luvulla, käytännössä. ”Pahalaatuisen kuumetaudin” vaivatessa maakuntaa vuonna 1767 papeilla luetettiin pitkät hoitoohjeet rahvaan kuultavaksi mm. Juvan, Rantasalmen, Mikkelin ja Mäntyharjun kirkoissa. Nämä ohjeet, ”helposti toimitettavat kotikuurit”, olivat tarkoitetut nimenomaan niiden noudatettavaksi, joilla ei ollut varaa eikä tilaisuutta hankkia itselleen apua apteekista. Saarnastuolin käyttö lääkintätarkoitukseen ei johtunut pelkästään siitä, että näin saatiin lääkärin ohjeet mukavimmin ihmisten tietoon, vaan osaksi myös siitä, että rahvas omien lääkintäkeinojensa ohessa uskoi näissä rohtoseikoissakin oikeastaan vain papin suusta kuulemiinsa neuvoihin. Collianderkin tästä mainitsi maaherralle ja suositteli sellaista menettelyä, että pitäjäläisten varoilla hankitut lääkeaineet jätettäisiin pappien hoteisiin, ”koska yhteinen kansa heihin eniten luottaa”. Asia oli yhteydessä syvälle juurtuneeseen kohtalouskoon. Rahanpuutteen ja ymmärtämättömän saituuden ohessa oli piirilääkärin käsityksen mukaan usko ”väistämättömään kohtaloon” suurimpana syynä siihen, että rahvas ylen harvoin tiedusteli lääkäriä avukseen tai lääkeaineita apteekista. Kun tuli sairaus ja kuolema, niin se ”oli tullakseen”.104 Vain pappi tätä kohtalouskoa pystyi jonkin verran järkyttämään, ja niinmuodoin lääkintäneuvotkin paraiten tepsivät, kun ne kulkivat hänen kauttaan.
Apteekkilääkkeisiin usko oli vielä miltei olematon. Piirilääkärin kiertäessä sanotun kuumetaudin takia keväällä 1767 savolaispitäjissä häntä kohtasi kaikkialla jäykkä välinpitämättömyys. Juvalla oli tauti jo tappanut – kerrottiin – vuodenvaihteesta lähtien yli 80 henkeä, mutta vaikka kirkkoväelle kuulutettiin kahtena pyhänä perätysten, että lääkäri oli tullut pitäjään kuumelääkkeitä mukanansa, ei kukaan niitä tullut häneltä tähän tarpeeseen noutamaan – tuli vain kolme puolisokeata silmävoidetta kysymään. Lääkäri meni nyt Rantasalmelle arvellen siellä jo paremmin rohtoihin totutun, koska pitäjä oli maakuntavälskärin vakituinen asuinpaikka, mutta täälläkään ei yhteisestä kansasta kukaan käynyt lääkkeitä hakemassa. Mikkelissä oli vain yksi ”silmäveden” kysyjä ja Mäntyharjussa muutamia muunlaisten vaivojen valittajia mutta ei ketään, joka olisi kulkutaudin takia itseään lääkitä tahtonut. Tällaisen mielialan edessä lääkäri tietenkin oli täysin voimaton.105
Suuria vaikeuksia oli piirilääkärien vastuksina vielä 1800-luvullakin heidän sotiessaan vireästi leviäviä kulkutauteja vastaan. Rahvas enimmäkseen suhtautui jatkuvasti ylen vastahakoisesti esivallan taholta tyrkytettyyn lääkintätoimeen, eritoten rokotukseen. Sitä paitsi lääkärin oli useinkin vaikea muilta viranomaisilta saada tarpeellista tukea ponnistuksilleen, ja ennen kaikkea ihmisten asumaolot olivat yhä sellaiset, että tautien valtaa oli hankala rajoittaa. Kuvaava on esimerkiksi Heinolan piirilääkärin kertomus punataudin tuhoista Hirvensalmen kappelissa vuonna 1822. Kesäkuussa se oli alkanut raivota, levinnyt pian kaikkialle ja tappanut kovasti väestöä. ”Kun rahvas on väenvängällä pakotettava ottamaan lääkkeitä, kun sitä on mahdoton saada noudattamaan annettuja ohjeita ja tarpeellista dieettiä sekä estää juomasta kylmää vettä, kun asuinhuoneet ovat epämukavia, kun potilaita ei voida estää juoksemasta yhtämittaa ulkona tarpeillansa ja taas vilustamasta itseään ja vihdoin kun ennen kaikkea tähän tautiin kuuluvia peräruiskeita ei voida käyttää, havainnee Keisarillinen Lääkintäkollegio, miten on usein aivan mahdotonta pelastaa potilasta ja estää tämän ankaran sairauden edelleen leviämistä etenkin, kun asianomaiset kruununpalvelijat ja papisto eivät ole asiaankuuluvan uutterasti lääkärin apuna asiassa mukana.”106
Kaikessa tässä ahdistuksessa – kulkutautien yhtämittaa raivotessa ja jättäessä jälkeensä useinkin parantumattomia tautitiloja, kaatuvataudin, keuhkotaudin, mielisainuden, sokeuden, salakavalan ranskantaudin kurittaessa väestöä ja maan harvojen hospitaalien ollessa sangen vastahakoisia ja kykenemättömiäkin ottamaan kolkkoihin suojiinsa kaukaisen rajamaakunnan rujointa ainesta – kun näin oli, näytti sairaalain saaminen omaan maakuntaan kangastavan perimmäisenä ja parhaana pelastuksena. Kotipitäjissä ja kotinurkissa kituva sairas oli kuin ainainen omantunnon kolkutus, kuin itsensä Jumalan sormi ojossa siihen Hänen sanansa selvään kohtaan, jonka nojalla kirkkolaissakin käskettiin, että ”meidän pitä murhen pitämän Waiwaisist, Sairaist, Onduwist ja Sokeista, jotca itze etens ei yhtän Neuwo tiedä, ja täyty turwata muihin heidän Tarpesans”.107 Sairaalaan sitä vastoin saattoi heikon kärsivän lähimmäisen helpommin unohtaa. Hospitaali ja lasaretti – elävän vaivaisen hautausmaa.
Oikeastaan jo vuoden 1686 kirkkolaki oli edellyttänyt sairashuoneiden perustamista. Sairashoidon kuuluessa tuolloin vielä yksinomaan kirkolle oli joka pitäjään määrätty rakennettavaksi sairastupa. Niiden perustaminen kuitenkin jäi ilmeisesti miltei kaikkialla Savossakin toimeen panematta. Tutkimatta tosin on, olivatko esimerkiksi Mikkelin kirkonmäellä vielä 1767 sijainneet kirkonvaivaisten ”köyhäinhuoneet” näitä kirkkolain määräyksistä syntyneitä sairastupia vai kenties vanhempaakin, keskiaikaista perua. Joka tapauksessa Mikkelin kirkonvierustan tupapahaiset olivat mainitun sataluvun loppupuolella jo täysin rappiolla, kaikenlaisen irtolaisväen pahamaineisina pesinä,108 eikä niillä ole mitään kehitysyhteyttä siihen sairaalalaitokseen, joka vihdoin Savossakin alkoi lähinnä maaherrain toimesta 1700-luvun lopussa hahmottua.
Lääninsairaaloiden perustamishankkeet olivat muissa maakunnissa johtaneet jo toivotuille perille – Turussa 1759, Vaasassa 1768, Helsingissä 1777 ja myöhemmin (1785) Hämeenlinnassa – kun kysymys lasaretin saamisesta myös Savoon alkoi yhä vaativampana työntyä etualalle. Pohjois-Savo pääsi asiassa aikaisemmin liikkeelle. Pari vuotta Kuopion läänin perustamisen jälkeen maaherra Boije lähetti kuninkaalle lääninlasaretin perustamista koskevan esityksen. Hanke kylläkin ajautui alussa heti karille. Jo samana vuonna (1777) antamassaan päätöksessä kuningas näet vain totesi voittamattomien vaikeuksien toistaiseksi tekevän mahdottomaksi aikeen toteuttamisen. Pitäjät kuitenkin ponnistelivat asian eteenpäin saamiseksi. Yksimielisesti sopivat esimerkiksi Iisalmen isännät pitäjänkokouksessaan 1780, että Kuopioon rakennettavaa sairaalaa varten seurakunnasta koottaisiin killinki kultakin talonsavulta ja puoli killinkiä torpparilta ja takasivat sinne myöhemmin lähetettävien sairaiden ruokamenojen korvaamisen. Niinikään Nilsiässä näkyy lasarettirahoja kootun 1780-luvun alusta pitäen.109 Sairaala-asia kuitenkin yhä lykkäytyi.
Itse toimenpiteiden lykkäytyessä rahvas vihdoin perinjuurin tympeytyi tällaisiin lääkintälaitoksen kohentamiseksi loputtomasti koottuihin ja koottaviin maksuihin. Oikeastaan tämä olikin sangen hyvin ymmärrettävä asia. Lasarettirahoihin näet valtakunnassa, Savossakin, oli jouduttu tutustumaan ja niihin äkeytymään jo 1750-luvulta lähtien, jolloin Tukholman sairaalahanketta varten oli vuodesta 1750 koottu kaksi hopeataalaria kaikilta kaupunkeihin muuttaneilta henkilöiltä (maksu lakkautettu 1752) ja vuodesta 1754 pienempiä eriä ”vapaaehtoisina lahjoina” vihkiäisissä häävierailta ja ristiäisissä kummeilta. Vuodesta 1765, jolloin kuningas oli antanut luvan sairaaloiden perustamiseen myöskin maaseudulle, Tukholmaan uppoavien lasarettirahojen keruu tosin oli päättynyt, mutta siihen sijaan tullut maakunnallisten sairaalahankkeiden tukeminen. Kanto kuitenkin oli ylen huonotuottoista ja koottujen varojen tilitys epäselvää, jatkuvasti muistutuksia ja kehoituksia vaativaa.110
Erittäin vähiin ehtyi Savon ja Karjalan kansan anteliaisuus vuosisadan lopulle tultaessa. Kuopion läänin maaherra siitä kertoi 1798, että väestö oli lopen kyllästynyt sairaalahankkeiden tuloksettomuuteen ja sen vuoksi pyytänyt päästä tykkänään eroon ainaisista lasarettimaksuista. Jo vuosikausia olikin sairaalarahoja kertynyt niin niukasti, että Porvoon tuomiokapitulilta vaadittiin selitystä antimielen laimeuteen (1792), ja taas pari vuotta myöhemmin serafimijärjestö erittäinkin moitti Kymenkartanon läänin – siis mm. eteläisen Savon – pitäjien kitsautta lasarettirahojen ”lahjoittamisessa”. Kun vihdoin saman vuoden (1794) lopulla hallituksen taholta voitiin ilmoittaa, että kauan hankitut sairaalat viipymättä voitaisiin perustaa sekä Kuopioon että Heinolaan, toivottiin ja edellytettiin samalla, että maakunta nyt taipuisi jo runsaampiinkin lasarettivarojen anteihin kuin siihen mennessä oli vuosittain saatu kootuksi.111
Maaherra olikin jo vuonna 1788 muistuttanut hallitusta lääninsairaalan perustamisesta ja samalla ehdottanut erään rakennuksen lunastamista tarkoitukseen 1200 riikintaalarilla ja kertonut läänin asukkaiden suostuneen suorittamaan vuosittain puolentoista killingin maksun rakennusrahastoksi. Sota oli kuitenkin sotkenut suunnitelmat mutta sen päätyttyä maaherra jälleen palannut asiaan: 1792 hän ehdotti Kuopion vastikään suljetun kruununpolttimon sisustamista lasaretiksi. Serafimijärjestö, jonka alaisuuteen valtakunnan sairaalat siihen aikaan kuuluivat, selitti kuitenkin rakennuksen olevan sairaalaksi sopimattoman ja sitä paitsi tarpeellisten varojenkin puuttuvan. Maaherra ei tästäkään lannistunut. Omin päinsä hän antoi panna kuntoon muutamia sairastiloja ”erääseen tarkoitusta varten ostettuun tupaan” ja sai vuonna 1794 toimenpiteilleen ylemmältä taholta vahvistuksen. Nyt tuli jo piirustuksetkin Pohjois-Savon ja Karjalan Kuopioon rakennettavaa lasarettia varten. Sairassijoja oli tässä aluksi vain viisi. Itse rakentamisvaihe jonkinverran viivästyi urakoitsijaksi lupautuneen kauppias Dyhrin matkojen takia. Jo 1805 sairaalaa oli laajennettava kylkirakennukella. Viisi huonetta oli lasaretissa varattuna yksistään veneerisille potilaille, näistä kolme parantumattomia varten.112 Sairaansijojen lukumäärä lisättiin 1814 35:ksi, joista 10 lasarettipotilaita ja 25 kuppapotilaita varten, ja vuonna 1822 60–80 paikaksi, mutta jatkuvasti oli kaupungista vuokrattava lisähuoneitakin avuksi. Erityinen lisärakennus mielisairaita varten saatiin Kuopion lääninsairaalan tontille 1841 ja kokonaan uusi sairaalarakennus 1877, jolloin lasarettipotilaille saatiin 44 ja kuppapotilaita varten niinikään 44 sairassijaa.113
Joitakin vuosia myöhemmin Kuopion lääninsairaalan perustamisen jälkeen saatiin eteläistäkin Savoa varten Heinolaan lääninsairaala (1798). Siinä oli 10 sairassijaa, kaikki vapaapaikkoja, kuten alkuaikoina yleensäkin kaikki sairaalapaikat olivat. Jo 1803 Heinolan lasarettia oli korjattava, ja neljä vuotta myöhemmin saatiin pari lisäpaikkaa. Vuonna 1810 sairaalan yhteyteen määrätyn kuppahoitolan paikkaluku oli 1814 20. Lasaretti siirrettiin Heinolasta Mikkeliin 1845 ja tällä kymmenluvulla rakennettiin sinne kaksikerroksinen sairaalarakennus. Mielisairaiden vastaanottolaitokseksi Mikkelin lääninsairaalan tontille rakennettiin erityinen puurakennus vasta 1882. Sitä ennen siellä oli ollut vain 1840-luvulla järjestetyt neljä koppia ”mielivikaisten koehoitoa varten”. Mikkelin ja Kuopion lasarettien lisäksi ei Savossa muita valtion sairaaloita puheenalaisena aikana toiminut. Savonlinnaan saatiin sellainen vasta 1896.114
Sekä Kuopion että Heinolan, myöhemmin Mikkelin, lääninsairaaloissa piirilääkäreitä toimi samalla lasaretinlääkäreinä, Kuopiossa sitä paitsi esimerkiksi 1790-luvulla apulaislääkärikin, suomenkieltä taitava välskäri Sewotski, ja Mikkelin lasaretissa jo Heinolan ajoilta asti erityinen sairaalalääkäri. Kuopioon saatiin kaupunginlääkäri 1837, Savonlinnaan 1861 mutta Mikkeliin vasta kuluvalla vuosisadalla (1917), eikä maalaiskuntien lääkäreistä ollut puheenalaisena kautena vielä mitään tietoa. Lääkärikunta olikin Savossa, Kuopion ja Mikkelin lääneissä, vielä pitkät ajat ylen niukkalukuinen:115
Kun lääkäreitä oli näin tavattoman vähän, lääninsairaaloita ainoastaan kaksi ja niissä potilaspaikkoja vielä aikakauden lopullakin kaikenkaikkiaan vain alle parisataa, on selvää, että jo heti alunalkaen tungos lasaretteihin oli suurempi kuin ne pystyivät vastaan ottamaan. Savon vanhoissa pitäjänkokousten pöytäkirjoissa onkin runsaasti merkkejä siitä, että seurakunnista mielellään koetettiin etenkin parantumattomia potilaita saada vaivaisruotujen vastuksinta lasaretteihin. Tosin köyhän vaivaisen ylläpitäminen lasaretissa tuotti kitsaille pitäjäläisille polttavaa saiturintuskaa, mutta siitä huolimatta tällaisten kustannusten suorittaminen näytti useinkin käyvän keveämmäksi kuin huoltaa sairasta ruotujen rasituksena. Mikäli potilaalla katsottiin vielä olevan työkykyisyyttä tai varoja tähteenä ja siis kelpasi yhä manttaaliluetteloihin, hän sai suorittaa itse lasarettihoidostaan koituvat kustannukset. Varattoman kustansi seurakunta.
Lääninlasarettiin pääsemistä ei määrännyt suinkaan yksistään sairauden laatu ja aste, vaan se edellytti myös tiettyä yhteiskunnallista hyvämaineisuutta, mikä kotipitäjän papilta saadulla todistuksella oli toteen näytettävä. Tällainen sosiaalis-siveellisen pätöisyyden huomioon ottaminen vilahtaakin selvästi näkyviin eräistä pitäjänkokousten päätöksistä, joilla lasarettiin pyrkiviä joko päästettiin tai pidätettiin. Esimerkiksi Rietrikki Ekrothin pääsyn pitäjän varoilla Heinolan lasarettiin Mäntyharjun pitäjänkokous epäsi vuonna 1830 selvästikin siitä syystä, että tämä oli irtolainen: ”maksakoon itse lääkärinhoitonsa, mikäli terveytensä hänelle kallis on”, tuli isän tien juroksi päätökseksi. Haukivuorelaiset eivät suostuneet antamaan sokealle Aatami Junnolle todistusta lasarettiin pääsemistä varten ennen manttaalikirjoituksia hänen työkykyisyytensä toteamista varten.116 Toisaalta taas aivan ilmeisesti monet elämänmittaisen työnteon lopen uuvuttamat poloiset, piiat, rengit, loiset, torpparit saivat pitäjänkokousten suosituksen lasarettiin pääsemiseksi siitä syystä, että heidän terveytensä aikaisen vaelluksen tiedettiin kunniallista, sosiaalisesti mitantäyttänyttä olleen. Entisajan suhteellisen suppeat maalaisyhteisöt, kylät ja pitäjät, valvoivat ja turvasivat sangen henkilökohtaisten tuntojen varassa vähäistenkin jäsentensä vaiheita.117
Eräissä tapauksissa ja vähitellen yhä enenevästi koetettiin esivallan toimesta jo jonkinlaista ennakoltakin ehkäisevää taudin torjuntaa harjoittaa. Puhtauden tärkeyttä tähdennettiin ja taudin tartuttamien eristämistä neuvottiin. Sauna oli tosin puhtaana pysymisen melkoisena takeena, mutta eristämisen toimeen paneminen oli enimmäkseen mahdotonta entisaikain ja etenkin köyhän väen ahtaissa ihmispesissä, joissa ruuat syötiin yhteisistä astioista, tarpeet tehtiin mihin sattui, liki toisiansa päivät askaroitiin ja yöt nukuttiin. Eritoten punatauti, kuumesairaudet ja rokot olivat näissä oloissa erittäin vireitä leviämään, ja ne kulkivatkin tavallisesti perhe- ja huonekunnittain miltei kaikki tiellensä osuvat tartuttaen. Vuonna 1754 maaherra kehotti kuninkaalta saamansa määräyksen mukaisesti kaikkia Savon kruununvouteja neuvomaan kansaa, miten punatautia vastaan piti varauduttaman. ”Taalainmiesten tavoin” oli päiväkaudet kannettava vatsan peitteenä nahkaista suojakappaletta, joka selitse kulkevilla viilekkeillä pysyi paikoillaan ja esti kylmettymistä. Pikku-Savon pitäjissä olikin näitä nahkasuojuksia, arvattavasti kruununmiesten mieliksi, luvattu hankkia – tuskinpa hankittiin. Punataudin hoitamiseen neuvottiin käyttämään hienonnettua raparperia, diascordiumsalvaa, liinaöljyä ja kuivattuja kuivan paikan mustikoita.118
Kulkutautien ennakkotorjunta oli kuitenkin jo 1800-luvun alkupuolelta asti Savossakin entisestään yhä ilmeisemmin tehostunut. Erinomaiseksi oppikurssiksi tässä suhteessa koituivat maamme ensimmäisen koleraepidemian (1831) johdosta Savonkin pitäjissä toimeenpannut varokeinot. Lähinnä oli näissä hankkeissa jälleen pappi keskushallinnon – collegium medicumin – ja pitäjänmiesten välisenä nivelenä. Hänen johdollaan järjestettiin pitäjänkokouksissa esivallan ohjeiden mukainen torjuntatoimi. Näin Puumalassa: siinä tapauksessa, että koleeraa ilmaantuisi pitäjään, oli joka kyläkunnassa valittava sopivia suojia sairastuneita varten ja niihin varattava makuusijat ja vuodevaatteet. ”Kun tämän seurakunnan useimmissa taloissa on vain yksi huone, ns. pirtti, kylmänä vuodenaikana asumista varten, päätettiin, että se pirtti, jossa ensimmäiseksi kolerasairautta esiintyisi, olisi erotettava sairashuoneeksi ja muiden muutettava sieltä pois lähinaapureihin asumaan. Pirtistä tulisi sitten koko kyläkunnan yhteinen sairashuone”. Samanlaiseksi suunniteltiin eräissä muissakin pitäjissä ensimmäisenä saastuneita pirttejä; niistä oli tuleva kyläkuntien yhteisiä sairastupia. Arvattavasti tällaisella järjestelyllä haluttiin asukkaita yllyttää kilpasille siisteyden ahkeroinnissa. Jokaisessa talossa neuvottiin asuinhuoneet joka päivä lakaisemaan ja havuttamaan ja kerran viikossa perusteellisesti pesemään. Päivän töistä tultua oli pitovaatteet pantava pyykkiin ja puhdasta aina oltava varana. Kyläkunnittaisten päällysmiesten ylivoimaisena velvollisuutena oli sitten näiden ohjeiden noudattamisen valvonta. Pietarinkävijät piti kotipuoleen palattuaan pantaman muutaman päivän ajaksi karanteeniin ”ja tervalla ja katajalla savustettava” vaatteineen tavaroineen kaikkineen. Puumalan salmelle järjestettiin tarkkailuasema, jossa jokaisen matkamiehen oli esitettävä lautamiehelle ja kestikievarille terveystodistus.119 Sulkavan pitäjänkokouksen päätökset olivat suurin piirtein samanlaisten – piirilääkäri Lillen antamien – ohjeiden mukaiset: ”Puhtautta on noudatettava mitä huolellisimmin, asuinhuoneet lakaistava joka aamu ja laiminlyönnistä maksettava ensikerralta 50 kopeekan ja toiselta ruplan sakko”. Jo aikaisemmin maaherra oli pannut nimismies Karl Collianderin jakamaan pitäjän ”osastoihin, alaosastoihin ja kortteleihin” ja niihin kuhunkin maaraamaan ”yli- ja alivalvojat”. Siitä syntyi neljän sivun mittainen jakotaulukko, jonka pitäjänkokous sitten vahvisti ja päätti, että valvojien oli joka viikko ilmoitettava kirkkoherralle alueensa terveystilanne. ”Jos joku sairastuu, niin että oireet viittaavat cholera morbukseen, on siitä heti tehtävä ilmoitus, olkoon yö tai päivä”.120 Kerjäläisten, mustalaisten, reppuryssien ja muun irtaimen väen vaellusta niinikään yritettiin ehkäistä. Siinä oli nyt koko savolainen yhteiskunta kuin pyykissä ja suursiivouksessa. Ehkäpä sitten tällaisten toimenpiteiden ansiota oli, että Savossa kolera ei todellakaan päässyt raivoamaan.121
Suurin piirtein samanlaisia olivat kulkutautien ennakkoehkäisevät torjuntakeinot muuallakin maakunnassa viime vuosisadan alkupuoliskolla. Oleellisimpana piirteenä niissä oli pitäjän jako lukuisiin valvontapiireihin, joiden avulla tautien kulkua tarkkailtiin ja hoito-ohjeita annettiin. Jaon pohja eri pitäjissä jonkin verran vaihteli. Esimerkiksi Mikkelin pitäjässä se rakentui kolerakesän 1831 järjestelyissä kuudennusmiesten aluejakoon, Juvalla kinkerikuntajakoon, vuoden 1836 ”hermokuumeen” aikana Juvalla kyläkuntajakoon, Puumalassa samana vuonna ruttoepidemian uhatessa niinikään kyläkuntajakoon, Kangasniemessä 1848 (kolera) kinkerikuntajakoon jne. Ennen tällaisten pitäjittäisten valvontaverkkojen järjestämistä oli kulkutautien leviämistä ja luonnetta tietenkin ollut paljon hankalampi seurata. Vain pitäjäläisiltä umpimähkään kyselemällä kirkkoherrat olivat aikaisemmin koettaneet saada näistä seikoista tolkkua, kuten rovasti Molander Kangasniemen punataudista vuonna 1794.122
Eritoten rokkotautien tuottama tavaton lapsikuolleisuus aiheutti jo 1700-luvulla ennakolta ehkäiseviä toimenpiteitä, keinotekoista rokonpanoa, rokotuksia, tämän valtataudin taltuttamiseksi. Isorokon osuus oli esimerkiksi vuonna 1777 Mäntyharjussa 58 % , 1749 Heinävedellä 63 % , 1784 Kiuruvedellä 66 %, 1789 Leppävirroilla 67 %, 1802 Ristiinassa 68 % ja yleensä rokon tartuttamissa pitäjissä keskimäärin yli kolmannes vuosittaisten kuolemansyiden kokonaismääristä.123 Rokkoon kuolleisuus oli vuosina 1751–1810 koko maassa 11.5 % ja Savossa suunnilleen sama. Kuten paljossa muussakin edistyksessä säätyläistö oli myös rokotusasiassa muulle väestölle tietä näyttämässä, mutta vielä 1760-luvulla sekin suhtautui menetelmään epäluuloisesti. Huhuttiin, että rokotetut eivät muka tulisi elämään kolmea-neljääkymmentä vuotta vanhemmiksi, joten ”turhaa on odottaa rahvaan rokotukseen taipuvan” – piirilääkäri Colliander 1769 kertoi – ”ennen kuin säätyläiset siinä suhteessa näyttävät sille hyvää esimerkkiä. Usein nämä itsekin ovat tähän nähden ennakkoluulojen vallassa ja tietämättömiä sen tuottamasta mainiosta hyödystä”.124 Savossa rokotus näkyy päässeen alkuun vasta piirilääkäri Elfvenbergin aikana (1778–1790). Suositellessaan tälle asessorin arvonimeä 1785 maaherra von Wright näet kertoi piirilääkärin saaneen rahvaan suostutelluksi antamaan istuttaa rokkoa lapsiinsa, ”mihin he aikaisemmin eivät ole olleet taipuvaisia, mutta nyt ovat asiaan jo niin tottuneita, että suuri määrä lapsia vuosittain rokotetaan ja pahoja ja tappavia rokkotauteja siten on saatu ehkäistyiksi”.125
Rokotuksen leviäminen oli maakunnassa kuitenkin vielä pitkät ajat sangen verkkaista. Esimerkiksi vuonna 1795 lääkintäkollegiolle jättämässään kertomuksessa Kuopion piirilääkäri Ståhl mainitsi toimittaneensa vain neljä rokotusta, joista kolme oli tapahtunut säätyläisten lapsille. Parin vuoden kuluttua vastaava rokotettujen määrä oli viisi lasta. Vuoden 1796 rokotukset koskivat kapteeni Zakris Aminoffin vanhinta ja nuorinta ”neitiä” eli kuusi- ja kaksivuotiasta tytärtä, näiden kahta veljeä, joista nuorempi oli vasta toisella vuodella, ja Maaningan pastorin Aganderin pikku tytärtä. Kaikki olivat siis säätyläisten lapsia.125a Vuonna 1804 ei Puumalassa ollut vielä tapahtunut yhtään rokotusta; 1805 rokotettiin 17:ää ja 1806 20:a lasta, mutta vuosina 1807–1811 rokotus taas tyrehtyi tykkänään. Vain vähitellen rokotus yleistyi seurakunnissa 1800-luvun alkupuolella. Esimerkiksi Pieksämäellä rokotukset lisääntyivät vuosittain seuraavasti: 25/1813, 26/1814, 218/1815, 184/1818, 511/1820 jne.126 Savon rovastikuntataulujen tarjoaman numeroaineksen mukaan rokotus yleistyi koko maakunnassa vuodesta 1812 lähtien seuraavan asetelman valaisemalla tavalla.127 Alkuperäisaineiston ilmeinen aukollisuus kuitenkin aiheuttaa, että lukumääriä ei voida pitää täysin luotettavina. Rokotuskauden alkuvuosikymmenien ja viimeisen viisivuotiskauden tilannetta ne kuitenkin osapuilleen valaisevat.
Lääkkeiden käyttöön nähden entisajan kulkutaudin torjuntatoimissa oli muuan erikoinen piirre: lääkehuollon hataruus. Arvattavasti yhteisen kansan apteekkilääkkeitä itsepintaisesti vieroksuva asenne pani viranomaisetkin sangen varovaisiksi niiden tarjona pitämisessä. Esimerkiksi vuoden 1836 epidemian (”yleinen rokkorutto”) torjuntaa Puumalassa järjestettäessä valvonta-alueiden päällysmiehille nimenomaan terotettiin mieleen sitä, että sairastuneille tosin piti olla ”heti ja ennen kuin sopimatonta kotilääkintää oli käytetty” apteekkilääkkeitä varattuna, mutta vastentahtoisesti niitä ei tullut kenellekään työntää, ”mikäli tämä ei kauniista puheesta, mitä kylläkään ei säästellä saa, siihen taivu”. Kirkkoherra oli oleva lääkejakelun ja neuvonnan johtajana ja varattomien saatava lääkkeet ilmaiseksi.128
Varsinaisiin lääkehankintoihin ryhdyttiin kuitenkin yleensä ihan viimetingassa. Esimerkiksi kolerakesänä 1831 oli tähän toimeen tarkoituksena käydä käsiksi vasta sitten, kun tautia jo oli lähikaupunkeihin ja -pitäjiin ilmaantunut. Kangasniemessä oltiin vieläkin hitaampia. Sikäläisen kirkkoherran näet joulunaluspyhänä 1841 viitattua siihen, kuinka kahdeksan vastikään toimitettua hautausta todisti punataudin jälleen käyneen pitäjässä ”raivoisaksi ja tappavaksi”, ryhdyttiin pitäjänkokouksessa vihdoin harkitsemaan keinoa, miten paraiten saataisiin hankituksi lääkkeitä taudin taltuttamista varten. Päätökseksi tuli, että talonpoika Seppänen pantaisiin matkalle Jyväskylään ostamaan tarvittavia rohtoja viidellä ruplalla koko pitäjän tarpeita tyydyttämään.129 Viimetinkaan oli Heinävedelläkin lääkkeiden hankkiminen heitetty, kun loinen Methusalem Kuosmanen säntäsi päätäpahkaa pitäjänkokoukseen huhtikuussa 1842 kertomaan, että Pekka Lyytikäisen torpassa oli kahdeksan ihmistä henkihieverissä saatuaan itseensä ”vetotaudin”, joka paraillaan raivosi pitäjässä, ”ja he kuolisivat luultavasti kaikkityynni” – ukko kertoi – ”ellei heille saataisi lääkkeitä”. Kuosmanen lähetettiin oitis piirilääkäri Lindforsin luokse Savonlinnaan rohtoja ostamaan ”kulkutautirahaston” kustannuksella, mutta isännät nimenomaan nytkin huomauttivat, että vastedes ei tällaisissa tapauksissa, ellei ollut suorastaan hengenlähdöstä kysymys, ketään lähetettäisi pelkästään lääkkeenhakumatkalle, vaan käynti oli yhdistettävä muihin ”komisuuneihin”. Jo puoli vuotta aikaisemmin kruununvouti Cajander oli antanut näiltä Heinäveden isänniltä tiedustella, olisivatko he olleet halukkaita varaamaan Lindforsin savonlinnalaisesta tilapäissairaalasta potilaspaikkoja vetotautisiaan varten, mutta pitäjänkokouksessa oli silloin vain yksikantaan todettu, ettei seurakunnassa niinä aikoina tiettävästi sellaisia sairaita ollut, joten tehtyä tarjousta ei ollut haluttu hyväksi käyttää eikä omankaan sairastuvan perustamista pidetty välttämättömänä. Toimenpiteisiin ei ollut aihetta ryhtyä ”ennen kuin tarve vaatii”.130 ”Tarve” tuli tavallisesti vasta kalman jo kulkiessa kylillä; sairaanhoidon ennakkojärjestelyt olivat isännille voittamattoman vastenmielisiä hankkeita, ja eritoten ostolääkettä kaihtava mieli säilyi rahvaassa myöhäisiin aikoihin asti. Lieneekö suurempana syynä ollut köyhyys ja kitsaus vai perinnäinen ja sitkeä usko kotilääkinnän ja taikojen väkevämpään voimaan?
Apteekkitavaran tuttavuuteen oli tosin jonkin verran Savossa tultu eritoten kaupunkimatkoilla tietysti jo aikaisemminkin. Apteekki oli ollut Viipurissa, savolaisten entisessä kauppakaupungissa, jo 1600-luvulta lähtien. Haminaan se perustettiin 1732, Loviisaan 1749, Ouluun 1762, Kokkolaan 1778, ja näistä alkoi jo ennen Savon ensimmäisen apteekin perustamista Kuopioon (1777) maalaisten kuormissa kulkea maakuntaan Hiernen testamenttia, valkolyökin tippoja, koiruohon uutetta vanhan ja koetellun viinan, tervan, suolan ja saunan avuksi sydän- ja rintatautia ja muita vaivoja lievittämään. Kuopion apteekkiin piti lääkkeet tilata Oulusta saakka. Siitä tuli nykyinen Kuopion I (vanha) apteekki. Mikkelin läänin kanta-apteekeista perustettiin vanhin vuonna 1798 Heinolaan, siirrettiin 1838 Mikkeliin ja on siis Mikkelin nykyisen I apteekin alkujuurena. Savonlinnan I apteekki alkoi toimia 1817 ja Iisalmen 1861. Niinikään Varkaudessa toimi apteekki jo vuosina 1857–1861 savolaisen maaseudun ilmeisesti ensimmäisenä lääkemyymälänä.131
Maakunnan lääkintäolojen vaiheista kerrottaessa ei suinkaan käy unohtaminen Savon terveyslähteitä, vaikkapa niiden vaikutus itse rahvaan terveyteen ehkä jäikin melko vähäiseksi. Runninjuonti oli näet 1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkupuolen näkyvimpiä muotilääkinnän keinoja eritoten säätyläispiireissä mutta osaksi jo myös yhteisen kansan oloissa.
Terveyslähteiden käyttö oli Suomessa alkuisin 1700-luvulta. Vanhimpia niistä olivat Turun Kupittaan lähde ja Naantalin lähde. Savostakin saakka näissä kävi säätyläisiä, esimerkiksi lääninsihteeri Efraim Blom kesällä 1776 ”hypochondriastaan” irti päästäkseen. Vuonna 1753 kuvernementinlääkäri Zandt keksi Loviisan likeltä terveyslähteen, jota esimerkiksi Savon maaherra Nordenskiöld käytti jo 1756. Myöhemmin piirilääkäri Colliander piti lähdettä kunnossa, mutta sen käyttö jäi Savosta saakka tietenkin vain säätyläisten lääkinnälliseksi muotiharrastukseksi.132
Paljon merkittävämmäksi tuli itse Savon väestön kannalta muuan toinen kivennäisvesilähde nimittäin Iisalmen pitäjän Kiurujoen varressa, joka puski ruosteista rautavettä sata litraa minuutissa ja jota rahvas tuntuu käyttäneen jo melko varhain. Tämä oli se tulevan ajan maanmainio Runni. Runnin lähteen löytämistä yhteinen kansa pitikin omana ansionaan. Seutukunnan vanhimmat asukkaat näet kertoivat vielä myöhäisiin aikoihin asti säilyneessä tarinassa erään paimenpojan, jonka karja oli lähteen tienoilla liikkuessaan ruosteeseeen ryvettynyt, opastaneen Kuopion läänin piirilääkärin Elfvenbergin paikan päälle. Toiset taas juttelivat sellaista, että muuan kuuromykkä paimenpoika juotuansa lähteen vettä uupui kahdeksi päiväksi sikeään uneen, mistä herättyään pystyi sekä kuulemaan että puhumaan. Niinikään muuan jalkavammainen soutumies ”soutaessaan erästä herraa Iisalmeen ryyppäsi ohimennen lähteestä, parani oitis ja sai takaisin jalkainsa voiman”.133 Arvattavasti paikallinen väestö olikin jo ennen viranomaisia tiennyt lähteen olemassa olosta ja käyttänyt sen vettä lähinnä kai taikoihinsa. Jo heti ”runnin” alkuajoista lähtien rahvasta näet oli runsaasti mukana säätyläisjuojien tapaan kaivoa käyttämässä. Lähteen yleiseen käytäntöön saattaja, sen tunnetuksi tekijä, näkyy olleen äsken mainittu piirilääkäri Elfvenberg, joka siitä hyvästä sai 1785 asessorin arvonimen, mutta varsinaisen ”löytäjän” kunniaa hänelle ei voitane suoda. Jo 1700-luvun puolivälin vaiheilla näet Iisalmen lähteestä oli oppineilla herroilla tietoja olemassa. Piirilääkäri Ståhl väitti Runnin lähteen keksijäksi Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnanttia Gregori Aminoffia, joten ”löytö” lienee siis tapahtunut joskus 1770-luvun alkupuolella. Terveyslähteen johtokunta päättikin vuonna 1794 panna paikan nimeksi löytäjän muistoksi ”Gregorin lähde” (Gregorii Brunn). Ennenpitkää ”Gregori” kuitenkin karisi rahvaan puheesta pois ja jäljelle jäi vain säätyläisten kielen ”brunnista” savolaisen sanottavaksi paremmin soveltuva ”Runni”.134
Runnin terveyslähteen ensimmäiset, Elfvenbergin aikaiset varustukset eivät suinkaan olleet laadultaan loisteliaita. ”Juomavieraiden vapaaehtoisesti kokoamilla varoilla” – piirilääkäri Ståhl kertoi – ”oli saatu paikkakunnan tapaan rakennetuksi itse lähteen kohdalle honkaisista hirsistä kaivohuone sekä lisäksi sali ja kaksi kamaria, pieni kyökki ja aitta.” Ståhlin tultua Savon piirilääkäriksi (1791) nämä vähäisetkin rakennukset olivat kuitenkin jo ehtineet mennä täysin rappiolle, eikä terveyslähteellä silloin ollut myöskään minkäänlaista asiaan kuuluvaa päiväkirjaa eikä tilinpitoa tuloista ja menoista. Sen vuoksi Ståhl toimitti terveyslähteelle maaherran vahvistamat säännöt 1793, joiden mukaan rahvassäätyisten vieraiden oli suoritettava kertakaikkisena korvauksena runnihuonetta, köyhiä ja runnimestaria varten 32 killinkiä ja säätyläisten itse terveyslähteen menoja varten sama määrä ynnä lisäksi köyhille vapaaehtoinen almu. Köyhien ei tarvinnut lääkärinmaksuja suorittaa ollenkaan; muut antoivat lääkärille ja papille ”kukin mielensä mukaan”. Vuonna 1793 Runnin terveyslähteellä kävi 36 säätyläistä ynnä 27 vierasta yhteisestä kansasta ja seuraavana vuonna 24 säätyläistä ja 21 henkeä rahvaskansaa. Tuloksien piirilääkäri Ståhl sanoi olleen sangen suotuisia: ”Ruuansulatushäiriöihin, kihtiin ja reumatismeihin, pitkäaikaisten tautien jälkiheikkouteen, kuumeisiin, vesipöhöön, kuukautisiin, ummetukseen ja peräpukamiin sekä etenkin kaikkiin matotauteihin tästä vedestä on ollut sangen hyvää ja onnea tuottavaa vaikutusta. Monet juomavieraista pääsivät lapa-, sukkula- ja kihomadoistaan, etenkin viimeksi mainituista suurimmaksi osaksi”.135
Asumaolot näkyvät jääneen Runnilla melko myöhäisiin aikoihin asti sangen kehnolle kannalle. Vihdoin vuonna 1866 Runnin kartanon silloinen omistaja kapteeni K. E. von Konow teki kuvernöörinviraston kanssa kontrahdin yleisin varoin rakennettavasta asuntolasta, jota kapteeni sitten oli pitävä kunnossa siihen saakka, kunnes se virallisessa katselmuksessa todettaisiin tarkoitukseen kelpaamattomaksi. Tämäkin rakennus näkyy kuitenkin ennenpitkää palaneen, ja vieraat saivat jatkuvasti, kuten siihenkin saakka, hakea itselleen majoitusta lähiseudun torpista, mökeistä, saunapahaisista ym. Runninjuojia tuli siitä huolimatta melkoiset joukot kesässä kaivolta terveyttä lippomaan. Suurin osa vieraista oli tietenkin lähipitäjien savolaista väkeä, mutta oli tulijoita kauempaakin jopa maan rajojen takaakin. Vanhoista sanomalehtiuutisista päätellen Runnilla kävijöiden lukumäärä esimerkiksi viime vuosisadalla vaihteli noin sadasta seitsemäänsataan vuosittain. Esimerkiksi pahana sadekesänä 1848 heitä oli noin 300, 1865 260 (”tavallista vähemmän”), vuoteen 1873 mennessä useana kesänä perätysten keskimäärin 100 henkeä jne.136
Jo varhain näkyy Runnin rautaveden juonnissa olleen vakiintunutta perinnäistapaa noudatettavana: alettiin kahdesta pikarillisesta päivässä, lisättiin sitten vähävähältä 9–12:een ja sitten vähennettiin siksi kunnes annos oli taas ehtinyt pariin pikarilliseen, jolloin ”kuuri” oli läpikäyty. Tällaiseen lääkinnälliseen järjestelmällisyyteen yhteinen kansa ei kuitenkaan tahtonut millään taipua. Moni meni heti ensijuomisessaan pariinkymmeneen annokseen ja jouduttaakseen paranemista saattoi muutaman päivän kuluttua olla jo 60–70 pikarillisessa. ”Talonpojan luonto sen siksi vaatii”, selitettiin, ja entisajan sanomalehdissä riitti sitten vuosikymmenestä vuosikymmeneen valittamista runninjuonnin tolkuttomuudesta.137
Savossa ja Savon liepeillä oli vielä toisiakin terveyslähteitä olemassa, vaikkei niistä mikään tullut Runnin veroiseksi maineeltaan. Näitä olivat Kuopion piirilääkäri Glasbergin vuonna 1800 lääkintäkollegiolle ilmoittama lähde ”Kuopion Muuruessa”. Tukholmassa tutkittiin sen vettä ja havaittiin siinä runsaasti hiilihappoa, rautaa, kalkkia ja lipeää ja ”niinmuodoin olevan hyödyllisen erilaisiin sairauksiin”. Seuraavana vuonna lääkintäkollegio antoi suosituksensa lähteen käyttöön ja nimitti Glasbergin sen intendentiksi. Etelä-Savostakin lähteitä löytyi. Piirivälskäri Geisse toimitti vuonna 1764 yleiseen käyttöön Mikkelin kirkonkylän terveyslähteen, jonka piirilääkäri Colliander sanoi olevan Runnin lähteen ohessa Savon käytetyimpiä. Jo vuonna 1784 sen kerrottiin olleen rappiolla ja käyttämättömänä.138 Muistitieto kuitenkin ulottaa Mikkelin terveyslähteen käytön vielä seuraavallekin vuosisadalle. Niinpä takavuosina näki ”Rouhialan joen” varressa Emolan kentän koillispuolella yhä ruostetta itkevän lähteensilmän, jota vanhat ihmiset tiesivät entisinä aikoina ”mineraalilähteenä” käytetyn.139