IV VERO-0LOT

Veronmaksu on niiden etujen karvastelevainen jälkilasku, joita yhteiskunnassa eläminen tarjoaa. Aina, ennenvanhaan kuten myös nyt elettävänä aikana, on näet toki edes jokin määrä niistä verovaroista, joita koottaessa ja maksettaessa on paljon huokausta ollut, koitunut veronalaisten omaksikin hyväksi. Ilman veroja ei Savonkaan yhteiskunta olisi pysynyt koossa, ja eritoten juuri tämä maakunta sai 1700-luvulla nähdä ja oppia itäiselle kupeellensa muodostuneen kruunujen välisen ”Riitamaan” elämästä, että verottomista oloista kasvoi vain nyrkkivaltaa ja kaaosta. Niinpä minkä hyvänsä yhteisön, Savonkin kansan, verohistorian tärkeimmät säikeet ovat siinä, miten verokuorma on sitä toisaalta tosin ikään kuin läkähdyttänyt mutta toisaalta taas sen oloja rakentanut ja niitä pystyssä pitänyt – siinä, miten entisajan verotaakka jakautui eri seutujen ja eri väestöryhmien kannettavaksi ja rmnkä verran tämän taakan tuotosta koitui maakunnan omaksi hyväksi minkä verran siitä valui varoja muuanne.

1. VEROLLEPANON VAIHEET

Savon vero-olot pysyivät vielä koko 1700-luvun ja monin paikoin maakuntaa jopa seuraavan vuosisadan puoliväliin saakka sellaisina, jollaisiksi vuoden 1664 ”väliaikainen” verollepano oli ne jähmettänyt. Edellisenä vuonna saamansa ohjesäännön mukaan silloisten verokomissaarien piti suorittaa ”maantarkastus” ja sen nojalla sitten toimittaa verollepano siten, että kunkin talon suoritettavaksi tuli manttaaliin ja veromarkkalukuun perustuva pysyväinen vero. Manttaali oli neljä veromarkkaa eli siis veromarkka manttaalin neljännes. Tämä vero oli määrättävä sen mukaan, minkä verran kunkin talon peltoihin ja kaskimaihin arvioitiin voitavan jatkuvasti, vuosittain, kylvää viljaa eli siis millaista maanlaatua pellot, niityt ja kaskimetsät olivat, millaiset kalastus-, linnustus- ja tervanpolttomahdollisuudet sekä minkä verran hevosia ja karjaa talonpojan arveltiin pystyvän viemaan vuosittain talven yli uuden suven puolelle. Kunkin veronkantokyky piti ”tarkan tutkinnan ja tiedustelemisen avulla” saataman selville ja kirjoihin merkittämän.

Verollepano oli aloitettu syksyllä 1663 maakunnan etelälaidasta, Suur-Savosta, Ristiinan pitäjästä, ja jo syyskuuhun 1664 mennessä oli samoiltu sen pohjoisille perukoille ja taas takaisin etelärajalle, Sulkavan pitäjään saakka. Toimitus oli siis käynyt sangen hyvää vauhtia mutta jälki tullut myös sen mukaista. Arvioinnit olivat olleet kovin summittaisia ja useinkin vain hatariin kulkupuheisiin perustuvia, ja – mikä maakunnan koko myöhemmän kehityksen kannalta on erittäin tärkeää – veroherrojen kameraalinen into oli vielä Etelä-Savossa ollut ylen vireätä mutta – kuten näyttää – melkoisesti laimentunut pohjoisempien pitäjien avaroille metsämaille ehdittäessä. Tämän ilmeisen seikan lisäksi oli tulokseen selvästi vaikuttanut myös se, että vanhat, vielä vuotuisarvioiden kannalla olleet verollepanot samoin kuin myös tämä vuoden 1664 ”maantarkastus” olivat tarkoittaneet lähinnä kaskimaiden verottamista, joita silloin oli ollut taajimmin juuri eteläisissä pitäjissä sitä vastoin että pohjoisempana vielä tällöin humisi jynkkiä hongikkoja, joista ei ollut verotettaviksi ja jotka myös myöhemmin, jo kaskimaiksi muututtuaankin, olivat jääneet kaskiverolle panematta.¹

Maiden arvioinnit olivat 1664 yleensäkin aivan epätasaisia eri puolilla Savoa jopa eri osissa samaa pitäjääkin. Niinpä Etelä-Savo joutui nyt ylenmäärin raskaan verokuorman alaiseksi, kun taas maakunnan pohjoisosat, etenkin Kuopion ja Iisalmen entisten suurpitäjien alueet, selvisivät paljon kepeämmillä maaveroilla ja saivat siten myöhempienkin olojensa pontimeksi paremmat elämisen edellytykset kuin maakunnan vanhojen rintapitäjien väestö. Onkin sangen todennäköistä, että Savon historian eräs kaikkein tärkeimmistä kehityslinjoista nimittäin taloudellisen painopisteen luisuminen 1700-luvulta lähtien Suur-Savosta pohjoista kohti on osittain ollut juuri tämän maakunnalle kovin epätasaisesti verokuormaa sälyttäneen vuoden 1664 ”maantarkastuksen” ja verollepanon vaikutusta. Maakunnan vanhat rintamaat Suur-Savossa kituivat ja köyhtyivät kohtuuttomien verojensa alla samalla kuin entiset erä- ja uudisasutusseudut pohjoissa pitäjissä vaurastumistaan vaurastuivat maaveron silti siellä vastaavasti kasvamatta. Ja kuitenkin jo 1700-luvulla tiedettiin se, minkä myöhemmän ajan boniteettitutkimuskin, maan viljavuutta koskeva selvittely, on todennut, nimittäin että Savon keskisen kihlakunnan – siis lähinnä juuri Pohjois-Savon – maan laatu on parempaa kuin eteläisissä pitäjissä. Kuopion ja Iisalmen pitäjät ovat Savon viljavinta seutua – ”runsaasti viljavia maita” – kun taas Mikkelin, Ristiinan, Puumalan, Sulkavan, Kangasniemen, Pieksämäen ja Joroisten pitäjissä on todettu vain ”paikka paikoin” ja ”harvinaisesti” viljavia maita.²

Maaverojen pohjana pysyneiden vanhojen, aina verollepanon uudistukseen saakka voimassa olleiden, kokomanttaalien ja myöhemmin todettujen pitäjittäisten kokonaistilusalojen – ilman vesialueita – vertailu lisäksi jonkin verran valaisee tätä 1600-luvulta perityn verotaakan epätasaista jakautumista. Maanomistajat itsekin lukuisissa valituksissaan 1700-luvulla korostivat juuri näistä pinta-alaseikoista johtuneita verotuksen epäkohtia.³

Vaikka tosin manttaalin määrään tietysti vaikuttivat muutkin tekijät kuin vain maakappaleiden suuruussuhteet, voidaan asetelmasta kuitenkin heti panna merkille se tärkeä yleisseikka, että koko avara­alaisen ”Pohjois-Savon” – nykyisten Leppävirran, Suonenjoen, Karttulan, Kuopion, Vehmersalmen, Tuusniemen, Maaningan, Nilsiän, Riistaveden, Siilinjärven, Varpaisjärven, Muuruveden, Juankosken, Pielaveden, Keiteleen, Kiuruveden, Iisalmen, Sonkajärven, Vieremän ja Lapinlahden pitäjien – maaverojen kuorma vastasi vain 13 prosenttia koko maakunnan verotaakasta eli noin kahdeksatta osaa siitä maaveron määrästä, jonka suunnilleen saman kokoisen ”Etelä-Savon” pitäjät suorittivat.

 

Eipä näin ollen ihme, että nimenomaan suursavolaiset joutuivat seuraavalla vuosisadalla jopa osaksi 1800-luvullakin jatkuvasti valittamaan verokuormansa läkähdyttävää painoa ja tuhkatiheään anomaan verollepanon uudistamista.

Jo heti Isonvihan jälkeen (1722) Etelä-Savon rahvas viittasi valtiopäivävalituksissaan vuoden 1664 maantarkastuksen kohtuuttomuuksiin. ”Se näyttää olleen virheellisesti toimitettu” – he selittivät – ”ja perustuvan vain suupuheisiin, koskapa osa niistä, joilla on veromarkkojensa mukaisesti paljon veroa, omistavat kuitenkin vain vähän maata, kun taas monilla lievästi verotetuilla on sitä runsaasti.” Sen vuoksi Suur-Savon rahvas anoi verojensa tasausta siten, että veromarkat – siis vakinaisen veron manttaalin neljännekset – sovitettaisiin kunkin omistusten mukaisiksi. Kun myös ruotujakolaitos kaikkine rasituksineen kytkeytyi kiinteästi tähän kovin epätasaiseen manttaalirakenteeseen ja siten vain lisäsi sen tuottamia epäkohtia, näytti anomus kylläkin kohtuulliselta mutta ei kuitenkaan tuottanut tuloksia, vaikka myös Itäinen komissio oli ollut sitä lausunnollaan puolustamassa.⁴ Anomus uudistui vuonna 1726, ja tällä kertaa siihen yhtyi myös Pikku-Savon, lähinnä Rantasalmen tienoiden, rahvas. Pyydettiin lähettämään maanmittareita sikäläisiä omistuksia tutkimaan. Vuonna 1736 maaherra Frisenheim ja Savon jalkaväkirykmentin komentaja eversti Lagerhielm jälleen lähettivät sota- ja kamarikollegiolle lausuntonsa Savon nurinkurisista verotusoloista. Viitattiin taas vuoden 1664 verollepanon epätasaisuuteen ja kerrottiin maakunnassa olevan ”lievästi verotettuja vankkoja taloja, joilla oli enemmän metsää ja maita kuin kaksin- jopa kolminkerroinkin ankarammin verotetuilla”. Suur-Savon rahvaan valtuuttamana kihlakunnantuomari Johan Humble kertoi vuoden 1738 valtiopäivillä, että Juvan, Mikkelin ja Ristiinan pitäjissä sekä Mäntyharjun savonpuolisessa osassa monet talonpojat olivat tulleet huonoilla ja liian pieniksi pirstoutuneilla tiloillaan raskaan verotuksen vuoksi ”rutiköyhiksi”. Sitä paitsi kruununveroja jäi joka vuosi huomattava määrä rästiin, ja muutamia taloja oli joutunut autioiksikin. Uusi maiden mittaus ja verollepano oli ihan välttämätön. Niinikään vuoden 1740 valtiopäiville Suur­Savon rahvaan edustajat toimittivat laajasti perustellun anomuksen sikäläisen verotuksen uudistamiseksi. Pyydettiin jälleen järkiään uutta maiden mittausta tai ainakin sellaista toimenpidettä, että kunkin jakokunnan osakkaat velvoitettaisiin julkisessa kokouksessa valallisesti ilmoittamaan kaikki omistuksensa ja maakappaleensa, jotka sitten paikan päällä arvioitaisiin, ja niiltä, joilla oli maaseteleissä ilmoitettua määrää runsaammin tiluksia, otettaisiin maata sellaisille luovutettavaksi, joilta sitä verolukuihin nähden puuttui. Samalla olisi myös sotamiehenpidosta aiheutuvia rasituksia tasattava. Kuten aikaisemmin jo on mainittu ja tästäkin lausunnosta näkyy, savolaisisännillä oli melkoisessa määrässä hajatilustensa salaamisen pahetta, mikä myös osaltaan lisäsi verotaakan epätasaista jakautumista.⁵

Sanotussa vuoden 1740 valtiopäiväanomuksessa kerrottiin melko seikkaperäisesti Suur-Savon silloisista maa- ja vero-oloista: ”Paljon epäselvyyttä, loppumatonta riitaa ja käräjöimistä koituu siitä, että samoilla veromarkkaluvuilla merkityille taloille on niin kutsuttuihin karttoihin eli maaseteleihin pantu erilaiset määrät maata, toisille enemmän toisille vähemmän. – – Koska ne talolliset, joilta uupuu heille merkittyjä maakappaleita, eivät millään pysty suorittamaan täyttä veroa ennenkuin saavat maaseteliensä mukaisen määrän tiluksia, ja maakappaleiden osittainen puuttuminen on jo peloittavan paljon lisännyt maakunnassa rauhanteosta pitäen paisuneita verorästejä ja köyhdyttänyt asujaimia siinä määrin, että heidän on täytynyt heittää talonsa autioksi, anotaan, että ne, jotka valallisesti voivat osoittaa kadottaneensa jonkin kappaleen eivätkä tiedä, kenellä se on, saisivat siltä osalta verohelpotusta siksi kunnes ehdotetussa uudessa maanmittauksessa tai yleisissä maantarkastuksissa saataisiin varmasti selville kunkin talon omistukset, ja ehdotetaan, että ne, joilla on useampia maakappaleita kuin lainvoimaiset tuomiot ja maasetelit osoittavat, langetettaisiin tuntuviin rangaistuksiin ja että heidät lisäksi velvoitettaisiin suorittamaan tietty vero anastamastaan tiluksesta – –.”

Vuoden 1746 valtiopäivävalituksissa, joilla eteläsavolaiset taas anoivat vero-oloihinsa korjausta, selitettiin epätasaisen verotuksen johtuneen siitä, että ”osa metsämaista oli vuonna 1664 suoritetun tarkastuksen aikoihin vielä vankkojen hongikkojen vallassa, joten niille sen vuoksi ei ollut laskettu veroa, mutta kuitenkin nykyään ovat viljelyksessä.” Osaksi eroavaisuus johtui vääristä verollepanoilmoituksista ja myöhemmin tapahtuneesta talojen autioitumisesta, koska ”viljelyksessä olevien talojen haltijat ovat runsaasti liittäneet maihinsa autioksi jääneiden talojen tiluksia, mitä ei pystytä syynillä eikä maanmittaustoimituksilla korjaamaan, ja mikä myös monille kävisi ylen kalliiksi”. ”Sitä paitsi” – sanottiin edelleen – ”tässä on vielä erityinen vaikeus sen vuoksi, ettei ole olemassa mitään määrättyä kappa- tai tynnyrilukua yhtä tai useampaa veromarkkaa kohden, vaan osalla on enemmän toisella osalla vähemmän maata, niin että mittauksilla ei siihen mitään selvyyttä saada”. Anottiin taas täydellistä maanmittausta ja verollepanoa. Esitettiin, että osa Ruotsin puolen puolittain jo työttömistä maanmittareista lähetettäisiin Savoon suorittamaan uuden verollepanon edellyttämiä perusmittauksia, koska läänin omat maanmittarit eivät muilta töiltänsä ehtineet näihin mittauksiin kyllin nopeasti laittautua. Pelättiin käyvän samalla tavoin kuin Karjalassa, jossa jo vuonna 1739 oli määrätty mittaukset ja verollepano viipymättä suoritettaviksi, mutta tuskin oli vielä päästy alkua pitemmälle.⁶

Kävisi pitkäksi kohta kohdalta selostaa näitä vuosisadan varrella tavantakaa uudistuneita anomuksia ja valituksia, joissa aina palattiin samaan seikkaan, vanhentuneiden vero-olojen korjaamiseen. Asia oli esillä vielä monia kertoja – esimerkiksi Suur-Savon rahvaan valtiopäivävalituksissa 1751 – mutta vasta 1760-luvulla, sata vuotta väliaikaiseksi tarkoitetun onnettoman 1664:n verollepanon jälkeen, valituksista alkoi olla sen verran tulosta, että asia näytti virastoissa edes hivenen verran liikahtavan.⁷

Suursavolaiset olivat näet taas vuoden 1765 valtiopäiville toimittaneet vero-olojansa koskevan valituksen, ja nyt vihdoinkin (1766) siihen tuli kuninkaan resoluutio. Se velvoitti maaherran kiireesti laatimaan Suur-Savon oloihin soveltuvan verollepano-ohjeen, joka sitten oli viipymättä toimitettava vahvistettavaksi, ja kaikki muualta Suomesta liikenevät maanmittarit piti samalla siirrettämän näitä Savon mittauksia toimittamaan. Asia tuntui siis olevan hyvällä alulla, mutta pian siihen kuitenkin ilmautui hankaluuksia.⁸

Jo vuonna 1763, maaherra De Geerin kysellessä maanmittarien saantia Savoon, Suomen maanmittauksen tirehtööri Runeberg näet oli pitänyt mahdottomana heidän irroittamistaan läntisten läänien isojakomittauksista, ja sama este oli edessä nytkin, vaikka uudistukseen oli jo saatu kuninkaan myönteinen ratkaisu. Verollepano- ja isojakotoimitukset olivat Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen läänissä ja Pohjanmaalla täydessä käynnissä. Sieltä ei voitu maanmittareita Savoon siirtää, eivätkä maaherra Ramsaynkaan vuosina 1767 ja 1768 kuninkaalle lähettämät pyynnöt johtaneet sen parempaan tulokseen. Jatkuvasti oli koko itäinen maakunta saanut olla vain yhden vakinaisen maanmittarinsa ja tämän apulaisen varassa, ja sen verollepanovalmistelut olivat jälleen täysin lamassa. Hankittuaan vuoden 1766 resoluution mukaisesti lausuntoja sekä rahvaalta että kruununviranomaisilta maaherra oli ehdottanut Savossa noudatettavaksi Pohjanmaata varten vuonna 1749 määrättyä verollepanomenettelyä, mutta sen vahvistaminen viipyi yhä vain samalla tavoin kuin maanmittarienkin lähettäminen Savoon. Sen vuoksi maaherra Ramsay teki jälleen vuoden 1769 valtiopäivillä asian johdosta muistutuksia, ja vielä seuraavillakin (1771) Suur-Savon rahvaan edustaja, ristiinalainen Niilo Majuri, joutui anomaan – ties kuinka monennen kerran! – Savon verotusolojen pikaista uudistamista. Järjestelyjen määrättömän viivästymisen johdosta eräät pitäjät olivat jo ”enimmäkseen rappiolla ja ihan täydellisen luhistumisen ja autioitumisen partaalla”.⁹

Valtiopäivämies Majuri oli – valituksen sanamuodon tarkasti ottaen – puhunut oikeastaan koko maakunnan nimissä. Mutta pohjoissavolaisilla oli näihin Savon verotusolojen uudistamista koskeviin hankkeisiin nähden ollut alunperinkin suursavolaisten eduista ja pyrkimyksistä jyrkästi poikkeava kanta. Kuten jo mainittiin, monet Pohjois-Savon pitäjät olivat eteläsavolaisiin verrattuina melko lievän verokuorman alaisia. Tästä sikäläisen verokuorman kepeydestä maaherra Boije kertoi hallitukselle jo samana vuonna, jolloin verouudistukseen tähtäävät maantarkastukset oli alotettu (1776) yksistään Kuopion pitäjän alueelta monia valaisevia seikkoja: Talot olivat jo vuonna 1660 ”miltei kaikkialla ensimmäisen kerran” saaneet veronalennusta ja toistamiseen 1664, jolloin osalle oli tullut jopa vuoden 1660:kin arviota alemmat verot. Samalla oli havaittu vanhojen kantatalojen halkoutuneen jopa kymmeneksi ja kuudeksitoistakin taloksi torppia ja mäkitupia lukuun ottamatta ilman yhteisen verokuorman vastaavaa kasvua. Oli tavattu verottomia tuulimyllyjä, saaria ja kalavesiä. ”Monilla taloilla” oli melkoisia maa-alueita hallussaan, joiden nimisiä kappaleita ei ollenkaan mainittu isäntien maaseteleissä ja joista siis ei suoritettu mitään veroja kruunulle.¹⁰ Ne olivat sitä Nerkoonniemen tapaista verotaakalta välttynyttä maata, jollaisen esimerkiksi sotamies Lauri Virveli oli paljastanut Iisalmen talvikäräjillä 1755 ja josta tuonnempana (siv. 269) vielä laveahkosti kerrotaan.

Pohjoissavolaisilla näytti siis todellakin olevan aihetta vältellä vanhojen maa- ja vero-olojensa tarkempaa uusimista. Vero-olojen uudistus oli pohjoisissa pitäjissä merkitsevä sellaisten avarain tilusalojen veron alle joutumista, joilla aikaisemmin oli ollut tuskin nimeksikään veroa, ja – tärkeä näkökohta – näiden laajojen maiden mittauksista oli tuleva sangen tuntuva rasitus talonpojille, jos heidän olisi ollut ne yksin kustannettava. Niinpä eräät verrattain lievästi verotetut pohjoissavolaiset pitäjät, eritoten Iisalmi ja Kuopio mutta myös Kerimäki, olivatkin jo alunalkaen asettuneet koko veromittauksia vastustamaan. Siellä olisi tyydytty melko vaatimattomiin järjestelyihin, lähinnä metsien ja kaskimaiden jakoihin ja tasailemisiin, joita kruunun- ja lautamiehet olisivat rahvaan käsityksen mukaan voineet ilman maanmittareitakin suorittaa, samaan tapaan osuuksia ja saamisia sovitellen kuin aikaisemminkin. Vero-olojen uudistaminen oli jatkuvasti, kuten se oli ollut jo 1600- luvulta lähtien, lähinnä suursavolainen hanke, johon tosin paikkapaikoin muuallakin, esimerkiksi Rantasalmella, näkyy taipuvaisuutta ilmenneen.¹¹

Nyt – vuoden 1771 valtiopäivillä – Niilo Majurin puhuttua ikään kuin koko Savon nimissä, myöskin Pikku-Savo virkkoi herrainpäivillä sanansa maakunnan vero-olojen järjestämisestä. Anottiin, että uusi verollepano aloitettaisiin Puumalan, Sulkavan, Rantasalmen ja Joroisten pitäjistä, mutta ennen kaikkea korostettiin sitä, että kruunun olisi suoritettava verollepanosta aiheutuvat toimituskustannukset. Asukkaat olivat näet siellä valtiopäivävalitusten liioittelevan sanankäytön mukaan ”niin köyhiä, ettei heillä enimmäkseen itselläänkään ole ruuaksi muuta kuin pettua ja vettä”. Pikku-Savon valtiopäiväedustaja leppävirtalainen Juhana Koponen sanoi kuulleensa Suur-Savon rahvaan sisällyttäneen vero-olojen uudistamista koskeviin anomuksiinsa koko Savon. Sen vuoksi hän katsoi olevan aihetta kotipuolensa väestön nimissä selittää, että ”koko Pikku-Savon rahvas mitä jyrkimmin vastustaa veromittauksia ja uutta verollepanoa, mikäli sitä ei voitaisi suorittaa kruunun kustannuksin, koska heillä ei ole varoja siihen, vaan mieluummin maksavat raskasta veroa vanhan verotustavan mukaisesti”.¹²

Kruunun kannalta oli kuitenkin sangen tärkeätä, että verotusolot uusittaisiin koko maakunnassa. Jos näet reformi olisi rajoittunut ainoastaan Suur-Savoon, jonka köyhtyneissä pitäjissä näytti olevan miltei pelkästään vain veronalennuksia suoritettavana, olisivat kruunun itäsuomalaiset verotulot melkoisesti vähentyneet. Korvaus piti siis saataman Pohjois-Savosta, jossa verouudistus oli päinvastoin aiheuttava verojen lisääntymistä. Seikasta oli huomauttanut kruununvouti Meinander jo vuoden 1769 valtiopäiväraportissa kertoessaan että maaherra De Geerin käskystä (1762) alisessa kihlakunnassa oli toimeen pantu vero-olojen tutkimus, joka oli osoittanut Puumalan, Sulkavan ja Juvan pitäjiä rasittavan kohtuuttoman raskaan verotaakan, jota vastoin Kangasniemi ja Pieksämäki sekä etenkin Kuopion ja Iisalmen pitäjät sietivät hyvinkin maaveron lisäystä, ”niin että mikä edellisissä, ankarasti verotetuissa pitäjissä voitaisiin vähentää, vastaavasti näille jälkimmäisille lisättäisiin”. Tälle kannalle asettui vero-olojen uudistukseen nähden myös kamarikollegio (1771), ja kuningas puolestaan näkökohdan heti hyväksyi. Seuraavana vuonna hän antoikin sitten määräyksen suorittaa verollepano koko Savossa Pohjanmaan menettelyä noudattaen. Samalla oli kutakin manttaalia kohden erotettava määräala metsää, nimittäin mailtansa parhaimmille tiloille 300–400, keskinkertaisille 500–600 ja heikoimmille 700–800 tynnyrinalaa joutomaita lukuun ottamatta.¹³

Kuninkaan päätös vuosien 1771–1772 valtiopäivävalituksiin joutui julkaistavaksi vasta 1774. Savon osalta siinä evättiin Puumalan, Sulkavan, Rantasalmen ja Joroisten pitäjien pyyntö kruununkustannuksen saamiseksi sikäläisiin veromittauksiin. Viitattiin vain vuosien 1725 ja 1766 maanmittariohjeisiin, jotka velvoittivat talonpojan suorittamaan toimitusmiehille tulevat mittaus- ja verollepanokustannukset. Toimituskustannusten maksattamista kruunulla kamarikollegiokin oli asettunut vastustamaan, ja samalla se esitti, että Savon mittauksiin otettaisiin 400 hopeataalarin vuosipalkkiosta 20 maanmittaria 20 vuoden ajaksi eli sama määrä, mitä Suomen maanmittauksen päällikkö Wetterstedtkin oli pitänyt välttämättömänä, jotta Savon verollepanomittaukset olisi saatu luistamaan. Pohjanmaan menetelmän Wetterstedt ei kuitenkaan katsonut Savon oloihin soveltuvan, koskapa sen mukaisesti verot vielä entisestäänkin olisivat nousseet, paikkapaikoin jopa kolminkertaisiksi. Niinikään manttaalia kohden määrätyn tynnyrinalaluvun yli menevän liikamaan erottamista kruunulle hän piti arveluttavana. ”Aikanaan nähtäneen” – hän selitti – ”miten paljon tämä päätös on viiltävä ja huolestuttava Savon asukkaiden mieltä. Olematta suinkaan piittaamattomia avarista tiluksistaan he koettavat säilyttää ja pidellä niitä vähintään yhtä huolellisesti ja hellästi kuin konsanaan tiheimmin asuttujen seutujen väestö, ja kun on tuskin kämmenen leveyttä maata, johon omistajalla ei olisi kirjaa ja laillista oikeutta, ja kun maakunnan oma väestö henkensä ja verensä kaupalla molemmissa viime venäläissodissa ilman sotaväen apua on suojannut kotinsa ja kontunsa vihollisen hävityksiltä, voinee jokainen arvata, kuinka kipeältä ja täysin odottamattomalta heistä tuntuisi menettää suurin osa omaisuudestaan mitä onnellisimpana hallituskautena kaikkein Suurimman ja Lempeimmän Kuninkaan pidellessä valtikkaa”.¹⁴

Tämän ”kaikkein lempeimmän kuninkaan”, Kustaa III:n, toimesta Savon verollepanon uudistus joutui nyt vihdoinkin toteutumisvaiheeseensa. Hän teki touko-kesäkuussa 1775 kuninkaanretkensä maahamme, ja niistä tärkeistä ratkaisuista, joilla hän halusi ikuistaa ensimmäisen käyntinsä Suomessa, ei Savo suinkaan jäänyt osattomaksi. Maaherra toimitti hänelle kesäkuun puolivälissä laajasti perustellun muistion Savon taloudellisista oloista ja otti heti jo sen alussa puheeksi vero-olojen uudistamisen: ”Kaikki, mitä tämän maakunnan ja sen talouden parantamiseksi voidaan panna toimeen, näyttää perustuvan suurimmaksi osaksi siihen maiden mittaukseen ja verollepanoon, joka jo pitkät ajat on ollut hankkeissa. Tästä olisi se hyöty, että kruunulle joutuisi kaikki sille kuuluvat tulot ja toisaalta taas kukin asukas saisi osakseen samanlaiset rasitukset samanlaisista eduista. Mitä pikemmin mittaukset pannaan toimeen ja maakunta verolle, sitä pikemmin väistyvät ne esteet, jotka tekevät maamiehen haluttomaksi pellon muokkaukseen ja taloudenpitoon, esteet, jotka aiheuttavat riitoja ja voimattomuutta maakunnassa ja saattavat kruunun tulot epävarmoiksi”. Jotta verotulot eivät olisi toimenpiteen johdosta vähentyneet, maaherra esitti – kamarikollegion aikaisemmin mainittuun kantaan yhtyen – että verollepano alotettaisiin yhtaikaa sekä Etelä­että Pohjois-Savossa. Edelliseen olisi katsottava kuuluviksi Mäntyharju, Ristiina, Puumala, Sulkava, Juva, Joroinen, Kangasniemi ja Mikkelin pitäjä, jälkimmäiseen taas Iisalmi, Kuopio, Pieksämäki, osa Rantasalmea sekä Kerimäen ja Säämingin Kanta-Suomen puoliset tienoot. Osaksi näiden periaatteiden mukaisesti kuningas antoikin sitten parin viikon kuluttua eli kesäkuun 28 päivänä 1775 Savolle ja Karjalalle tärkeän verollepanoasetuksensa.¹⁵

 

Tämän verollepanoasetuksen mukaan nautinta tuli nyt Savossa verorasituksen perustaksi. Talon veromäärä oli oleva riippuvainen sen tilusten laadusta, hyvyydestä ja sijainnista siten, että tynnyrinala viljelyskelpoista maata – peltoa, niittyä, metsämaata, suota – pantaisiin ²/₃ :n, 1:n, 1¹/₃:n, 1²/₃:n tai 2:n hopeaäyrin verolle. Savon talollisilla oli oleva oikeus pitää haluamansa määrä tiluksia ja vaikkapa kaikkikin heille aikaisemmin kuuluneet maat omanaan, mutta kaikesta heidän oli kuitenkin vero suoritettava, joten siis veron määrä kohosi samassa suhteessa kuin tynnyrinalalukukin. Verollepanotoimitus oli asetuksen mukaan alkava tilusmittauksella. Maanmittari merkitsi kartalle kylien ja jakokuntien kaikki sekä rinta- että takamaat ja niiden hyvyysasteet (yhdestä viiteen) ja liitti karttaan selitelmän, joka sisälsi myös jyvitysehdotuksen. Sen jälkeen, kun maaherran asettama verollepanolautakunta, johon kuului kihlakunnantuomari, maanmittari, kruununvouti, kihlakunnankirjuri ja kaksi lautamiestä, oli hankkinut maanomistajan lausunnon siitä, minkä verran tämä halusi entisistä maistansa hallussaan pitää, se punnitsi maanmittarin laatiman jyvitysehdotuksen ja vahvistettuaan sen määräsi vihdoin talolle tulevan veroluvun. Isojako piti suoritettaman vasta verollepanon jälkeen.¹⁶

Tämä vuoden 1775 verollepanoasetus ei kuitenkaan ajanmittaan soveltunut muutoksitta viranomaisten toimintaohjeeksi. Ennenpitkää näet tultiin huomaamaan Savossa olevan niin huonoja maita, että niitä ei voitu lukea kuuluviksi mihinkään vuoden 1775 asetuksen viidestä arvioryhmästä. Sen vuoksi asteikkoa lievennettiinkin jo vuonna 1780 siten, että ”hietanummet ja muu auhto (steril) maa” saatiin panna verolle yhdestä runstykistä tynnyrinala. Edelleen vahvistettiin asetuksella 1783 manttaalin tynnyrinalaluvun määräksi 600–1700 ja pantiin sallittujen tilankokojen alimmaisrajaksi manttaalin kahdeksannes ja ylimmäisrajaksi kokomanttaali. Ylijäämästä eli ns liikamaasta piti muodostettaman uusia kruununtiloja. Mutta kun ennenpitkää osoittautui mahdottomaksi kyllin tarkasti mitata ja kartoittaa avarien metsätilusten kaikkia impedimenttejä, joutomaita, määrättiin 1786, että kullekin talolle voitiin antaa tällaisten joutomaiden korvaukseksi 100–300 tynnyrinalaa manttaalia kohden lisämaaksi, ja vihdoin 1796 suotiin tilallisille oikeus ns. metsäveroa (siv. 253) vastaan lunastaa äsken mainittu liikamaa itselleen takaisin.¹⁷

Näin paranneltiin viranomaisten toimintaohjeita reformin toimeenpanossa hankitun kokemuksen nojalla. Ikään kuin itse itseään asetuksilla ruokkien Savon verollepano merkitsi vihdoin – viimeksi vuoden 1848 maanmittausohjesäännön 7. luvun mukaan – sitä, että tilukset oli mittauksen ja kartoituksen jälkeen jaettava hyvyytensä puolesta kuuteen luokkaan. Ensimmäisen luokan maaksi luettiin sellainen peltomaa, joka asianmukaisesti hoidettuna tuotti, siementä lukuun ottamatta, 5 tynnyriä tai enemmän viljaa jokaiselta mittatynnyrinalalta, ja niittymaa, josta saattoi vuosittain korjata keskimäärin vähintään 120 leiviskää heiniä tynnyrinalalta. Toiseen luokkaan luettiin pelto, joka tuotti 3–5 tynnyriä viljaa, ja niittymaa, josta saatiin korjatuksi tynnyrinalalta 80–120 leiviskää heiniä. Kuudennen luokan maita olivat pientä tai harvaa metsää kasvavat hietanummet ja kiviset suomaat. Näitä huonommat alueet olivat joutomaita, joita ei otettu verotuksessa lukuun. Verosta vapaata oli Savossa niinikään kaikki se peltoala ja puolet niityn alasta, jonka talonomistaja oli vuoden 1775 jälkeen todistettavasti raivannut, aidannut ja jatkuvasti kunnossa pitänyt. Tämä verolievennys oli sisältynyt jo mainitun vuoden verollepanoasetukseen, ja sen tarkoituksena oli tietenkin peltoviljelyksen edistäminen kaskenpolton kustannuksella. Sitä paitsi saatiin sellaisista heinärämeistä ja suoniityistä, joista ei joka vuosi pystytty heinää korjaamaan, neljänneksen ala vähentää verollepanossa. Tilusluokittelun suoritettuaan maanmittari teki esityksen manttaalin tynnyrinalaluvuksi. Sen ratkaisi kuvernööri päätöksellään, joka oli alistettava senaatin talousosaston tutkittavaksi ja sen vihdoin lopullisesti vahvistettavaksi. Ruotsinaikana vastaava vahvistava viranomainen oli tietenkin kamarikollegio.¹⁸

Kuninkaan suomenmatkan aikana oli Savon maanmittaripulmakin saanut suotuisan ratkaisun. Maanmittaustirehtööri Wetterstedt oli ehdottanut Savon ja Karjalan mittauksiin yhteensä kahdenkymmenen maanmittarin asettamista, ja nämä kuningas nimittikin huhtikuussa 1776. Kun nämä ns komissionimaanmittarit oikeutettiin perimään rahvaalta määrätyn taksan mukaiset palkat, jolloin heidän alkuperäinen kruununpalkkionsa (400 hopeataalaria vuodessa) väheni puoleen, voitiin maanmittarien määrää huoletta Savossakin huomattavasti lisätä. Kuopion läänissä oli vuoden 1776 lopulla 19 ja Kymenkartanon läänissä 12 maanmittaria työssä. Aluksi maanmittaustirehtööri oli aikonut lähettää jälkimmäiseen lääniin 10 maanmittaria siellä jo ennestään olleiden kuuden lisäksi, mutta Kuopio näkyy kuitenkin saaneen sitten näistäkin muutamia sen puolen mittauksia suorittamaan.¹⁹

 

Verollepanomittaukset edistyivät Savossa, etenkin Kuopion läänissä, sangen ripeästi. Osaksi tähän oli syynä maanmittarien palkkaustapa, joka ruokki toimitusmiesten rahannälkää ja yllytti ahkeruuteen. Palkka näet laskettiin mitatun maan mukaan. Mutta toisaalta taas itse rahvaskin pyrki maiden mittauksia jouduttamaan. Vuosien 1778–1779 valtiopäiville Pohjois-Savosta toimitettiin nimenomaan anomus, että kaikki mittaustyöt suoritettaisiin ensin loppuun ja sitten vasta ryhdyttäisiin isojakoon, mihin kuningas kyllä suostuikin.²⁰

Niinpä kolmena peräkkäisenä vuotena, 1778–1780, Pohjois-Savossa (”uti Savolax”) saatiin mitatuksi ja kartoitetuksi 2.567.365 tynnyrin­alaa ja Etelä-Savossa (”i Kymmenegårds län”) 367.975 tynnyrinalaa maita ja vesiä. Kuopion, Iisalmen, Rautalammin, Ristiinan ja Sulkavan pitäjissä työt joutuivat jopa niin pitkälle, että siellä saatettiin jo kertomusvuonna (1781) suorittaa maiden jyvityskin verollepanoa varten. Maakunnan eteläosissa mittaustyöt olivat yleensä edistyneet paljon hitaammin kuin pohjoisessa, koska siellä tilusten sekaannus oli monin verroin pahempi kuin Kuopion läänissä ja maanmittareitakin vähemmän työssä. Kahdenkymmenenseitsemän maanmittarin mittaustulos oli koko Savossa vuonna 1781 1.199.866 tynnyrinalaa eli likipitäen 52 (vanhaa) neliöpeninkulmaa, mikä oli myös saatu kartoitetuksi. Vuonna 1773 Suomen maanmittauksen päällikkö oli kertonut valtakunnan maanmittaustoimen ylijohtajalle, että kaikkein ahkerinkin ja kokenein maanmittari ehtii vuodessa mitata korkeintaan puolen neliöpeninkulman suuruisen alueen, joten siis esimerkkinä mainittu vuoden 1781 mittaustulos ylitti tirehtööri af Wetterstedtin arvion nelinkertaisesti. Kuopion läänin maaherra saattoikin jo kevättalvella 1781 kertoa kuninkaalle, että suurin osa sikäläisistä pitäjistä oli saatu mitatuiksi, joten seuraavana kesänä jo osittain työttömyyden uhkaamia maanmittareita oli tarkoitus siirtää Karjalan mittauksia suorittamaan.²¹

Laaja-alaisiin mittaustuloksiinsa maanmittarit näkyvät Savossa päässeen melkoista apurijoukkoa käyttämällä. Kierrellessään vuonna 1781 Savon pitäjissä maanmittaustirehtööri oli kuitenkin kuullut monien valittavan sitä, että näistä mittarinapulaisista jotkut olivat saaneet jopa omintakeisestikin (”vid egne taflor”) suorittaa mittauksia, vaikka olivat epäpäteviäkin. Mutta sehän oli tietenkin ihan asetuksen vastaista.²² Oli selvää, että liian kiivas työn tahti pyrki vaikuttamaan epäedullisesti mittaustarkkuuteen, minkä kyllä näin jälkikäteenkin saattaa helposti havaita vertaamalla maarekisteriin merkittyä kantatalon isojako-tilusalaa myöhempien ositusten yhteydessä saatuihin tarkempiin mittaustuloksiin. Lisäksi näytti mittausinnon kiihtyminen tekevän liian leveän loven määrärahoihin, jotka kruunu vuosittain oli Savon mittauksia varten varannut. Niinpä kamarikollegio äsken mainittuna vuonna (1781) joutuikin antamaan määräyksen töiden rajoittamiseksi niin, että vuotuiset palkkiot eivät saaneet yhteensä nousta yli 4000 riksin. Nyt ei maanmittareilla ollut muuta keinoa kuin panna apulaiset pois työstä, mitä kyllä maaherra Ramsay myöhemmin piti sangen haitallisena seikkana. Nimittäin sen jälkeen, kun varsinaisiin mittausten jälkeisiin isojakotoimituksiin oli ryhdytty, nämä pahasti viivästyivät juuri työvoiman vähäisyyden takia. Myöskin maanmittauksen päällikkö pahoitteli mittaustöiden jarruttamista: pelkäsi näet, että silloinen maanmittarien ”epätavallinen työinto” oli vähitellen laimeneva. Itse maanomistajatkin hätäilivät töiden joutumista. Esimerkiksi Rantasalmen isossa pitäjässä olivat niin rahvas kuin säätyläisetkin pyytäneet, että töitä jatkettaisiin keskeytymättä, jopa jotkut olivat taipuvaisia omalta osaltaan suorittamaan ennakolta koko kustannuksen kunhan saisivat niistä myöhemmin puolet takaisin. Molempien läänien asukkaat olivat siihen saakka ”hyvällä ja äräilemättä” suorittaneet osuutensa mittauskustannuksista. Tämä verollepanomittausten kiirehtiminen näkyy maanomistajain taholla johtuneen lähinnä siitä innosta, jolla väestö nyt pyrki pääsemään uudisviljelykseen käsiksi. Sen edellytyksenä oli isojako, joka koko ajan kiinteästi kytkeytyi Savon verollepanon uudistukseen. Isojakoa ja verollepanoa odoteltaessa metsiä ja soita turmeltiin ylenmääräisellä kaskeamisella ja polttamisella, ja edessä oleva vero-olojen ja tilusten järjestely ehkäisi jopa yksityisten perintöseikkojenkin päättämistä ja kasasi selvästi suurperheitä. Odotettiin ja pysyttiin kantatalossa kukin osaltansa kärkkyen, mikä kohta siitä oli perintönä itsekullekin lohkeava. Koko Savo oli odotusta täynnä.²³

 

Jo näissä alkuvaiheissa Savon verollepanomittauksiin tuli maakunnan itäisellä laidalla muuan erikoislaatuinen haitta. Siellähän näet kulki Pohjois-Karjalan kuvetta pitkin mutta Rantasalmen, Säämingin, Kerimäen ja Sulkavan pitäjien kohdalla Savoakin sipaisten Turun rauhassa (1743) syntynyt valtakunnan raja. Kun itäsuomalaiset maaolot näillä seuduilla olivat sellaiset kuin aikaisemmin on jo kerrottu, nimittäin että talojen maita oli hajallisina omistussaarekkeina peninkulmienkin päässä itse asumapaikan vaiheilta, ei kapeana viiltona kulkeva valtakunnan raja voinut seurata yksityisiä maanomistuksia, vaan rajarailo repäisi monien talollisten ja kyläkuntien maat kahden valtakunnan alueelle siten, että toisille taloille jäi asumapaikka Vanhaan Suomeen mutta kaskimetsiä, niittykappaleita tai kalavesiä muun Suomen puolelle tai päinvastoin. Sitä paitsi valtakuntien välisen riitamaan kohdalla, josta edellä jo on kerrottu, oli vuodesta 1743 lähtien ollut vielä kolmannenkinlaista omistustilannetta olemassa, kun nimittäin sen järjestelemiseen ei ulottunut kummankaan valtakunnan viranomaisen mahti. Käytännössä rajantakaisten hajatilusten nautinta oli jatkunut entiseen tapaan vielä senkin jälkeen kun raja oli jo syntynyt. Rajan taakse jääneet talonväet kävivät näillä vanhoilla maakappaleillaan kuten ennenkin ja savo-karjalaiseen maakuntaan kuuluvat taas vastavuoroon Vanhan Suomen puolella. Sitä vastoin riitamaan kohdalla oli vuosikymmenien kuluessa maaolojen alalla päässyt esivallan puuttuessa kehittymään yhä pahempi nyrkkivalta. Vahvempi siellä kenenkään rankaisematta käytti ja anasti heikomman naapurinsa maita.²⁴

Mitenkä oli nyt kaikkeen tähän sikäläisten maaolojen alalla vallitsevaan sekaannukseen ja rajanpinnan epämääräisiin omistusseikkoihin savolaisen verouudistuksen nivellyttävä? Jotta verollepanomittaukset olisivat talojen ja kylien osalta tulleet täydellisiksi, oli ihan välttämätöntä saada mitatuiksi myös ne maasiekaleet, joita savonpuolisilla asukkailla oli rajan takanakin. Karjalassa, jossa pysyväistä verollepanoa ei ollut koskaan suoritettu, oli rajantakaisten talonpoikien irroittaminen vanhoista opottamaistaan eli yksityisten ulkotilustensa nautinnasta tavallaan helpompi toteuttaa kuin Savossa. Savossa näet vuoden 1664 maakirja takasi vielä myös venäjänpuolisille savolaisille kiistämättömän omistusoikeuden heidän Rantasalmella, Säämingissä, Kerimäellä ja Sulkavalla oleviin arviomaihinsa, ja sama oli seikka näiden pitäjien tämänpuolistenkin savolaisten rajantakaisiin omistuksiin nähden.

Kun verollepanomittaukset olivat Sulkavan pitäjän kohdalla vuosina 1779 ja 1780 edenneet rajaseuduille saakka, maaherra Riddercreutz esitti kuninkaalle, että näitä savolaisia hajatiluksia ei suinkaan rinnastettaisi Karjalan verollepanemattomiin opottamaihin vaan koetettaisiin saada rajanylisiä tilusvaihtoja aikaan, jotta kummankin valtakunnan alamaiset saisivat maaomaisuutensa omalle puolelle rajaa. Tilusmittausten järjestelyissä olikin jo oltu yhteistoiminnassa Viipurin kuvernementinkanslian kanssa, ja se oli puolestaan luvannut suorittaa korvausta rajan takana toimitetuista mittauksista. Kuningas yhtäkaikki epäsi (1781) sanotut rajanyliset tilusvaihdot, mutta asia ei kuitenkaan näy tähän täysin tyrehtyneen. Esimerkiksi Kerimäellä on valtakunnan rajan ylisiä tilusvaihtoja ainakin jossain määrin todella tapahtunut. Ruotsin puolen Joutsenmäen kyläläiset olivat aikaisemmin käyttäneet yhteisesti venäjänpuolisen Mannikkalan kylän kanssa ”Sohmonmäkeä”, ”Tillikanmaata”, ”Häsänmaata” ja ”Häsänpohjukkaa”, mutta vuonna 1780 toimeen pannun tilusten vaihto- ja luovutussopimuksen mukaisesti maat kuuluivat Kerimäen Mannikkalaan, maanmittari David Tavastin tilaan, kun siellä suoritettiin kolmea vuotta myöhemmin verollepanomi ttauksia.²⁵

Sitä vastoin, kun mittaukset olivat viimeksi mainittuna vuonna (1783) Rantasalmella ja Kerimäellä käynnissä ja nyt olisivat sikäläisen riitamaan alueet olleet vuorossa, ei Kuopion läänin maaherra von Wright eikä myöskään Suomen maanmittauksen tirehtööri af Wetterstedt tohtinut ilman kuninkaan nimenomaista lupaa antaa maanmittari Hasselbladtin ryhtyä sanottuja maita mittaamaan, koska siinä helposti olisi saattanut syntyä yksityisten omistusvaatimuksia, joihin nähden eivät edes korkeat kruunutkaan vielä neljäänkymmeneen vuoteen olleet päässeet yksimielisyyteen. Sitä paitsi oli ihan epäselvää, miten sikäläiset mittaustyöt piti maanmittareille korvattaman, koskapa mittauskustannusten kruununosuuden maksajasta ei riitamaan kohdalla tietenkään ollut olemassa täyttä selvyyttä. Vasta vuonna 1816 – poliittisen tilanteen jo tykkänään muututtua – näistä rajan ja riitamaan synnyttämistä haitoista vihdoin päästiin eroon. Entisen rajankohdan ylittävät tilusvaihdot tulivat nyt vapaiksi, ja verollepanotoimitukset pääsivät näissäkin osissa Sulkavan, Kerimäen, Säämingin ja Rantasalmen pitäjiä jatkumaan.²⁶

Äsken mainittu Savon mittausten jarrutuspyrkimys (1781), jolla kamarikollegio halusi supistaa niiden aiheuttamien kustannusten vuotuismenoja ja mahdollisesti myös tehostaa toimitusten tarkkuutta, aiheutti ennenpitkää sen, että mittaustoiminnan tahti huomattavasti hidastui. Vuonna 1784 oli tosin mittaus Kuopion läänin useimmissa savolaispitäjissä ja myös Rautalammilla suoritettu, mutta melkoisia alueita oli etenkin maakunnan eteläisemmissä osissa vielä mittaamatta. Vuosien 1788–1790 sota sitten miltei tykkänään keskeytti maanmittauksen Savossa, ja vielä keväällä 1791 – rauhan jo kotvasen vallittua – oli epätietoisuutta siitä, voitiinko toimituksia ryhtyä jatkamaan, jos maanomistajat niitä mahdollisesti olisivat sattuneet vastustamaan. Seuraavana keväänä oli tilanne kuitenkin jo sellainen, että maakunnassa kierrellyt Suomen maanmittauksen silloinen päällikkö Alfving saattoi kertoa Etelä-Savonkin jo tulleen miltei kokonaan mitatuksi. Savon verollepanomittausten voikin katsoa päättyneen 1700-luvun loppuun mennessä.²⁷

 

Nämä parisenkymmentä vuotta jatkuneet maiden mittaukset olivat kuitenkin vasta ensimmäisenä vaiheena ja välttämättömänä edellytyksenä Savon suuressa vero-olojen uudistuksessa. Alunperin – esimerkiksi vielä vuoden 1775 verollepanoasetuksessa – oli Savossa tarkoituksena ryhtyä välittömästi mittausten ja kartoitusten tapahduttua varsinaisia verollepanotoimituksia suorittamaan. Varsin pian kuitenkin selvisi, että reformin toimeenpanojärjestys ei ollut suinkaan päivänselvä seikka etenkään sen vuoksi, että Savossa maaolojen uudistus – edellisessä luvussa kuvattu isojako – kypsyi samoihin aikoihin toteutettavaksi kuin vero-olojenkin uudistus. Niinpä mm Pohjois-Savon rahvas – ilmeisesti pyrkien samalla etujensa mukaisesti (vrt. siv. 234) verouudistusta hidastamaan – anoi jo vuosien 1778–1779 valtiopäivillä, että isojako pantaisiin aina käymään ennen verollepanoa eikä päinvastoin, minkä kuningas sitten hyväksyikin. Tämä merkitsi sitä, että vero-olojen uudistus oli Savossa kiinteästi kytkeytyvä isojaon toimeenpanoon ja että se siis sen vuoksi oli huomattavasti hidastuva. Isojaosta tuli Savon veroreformin jarru, mutta se oli välttämätön välivaihe suuressa kokonaisratkaisussa, jotta maakunta olisi päässyt hankalan tilussekaannuksen ja hajaomistusten haitoista ja verollepanollekin siten olisi saatu pitävämpi pohja.²⁸ Tämä verollepanoa edeltävä isojaon vaihe tarkotti tosin oikeastaan vain hajalla olleiden omistusten kokoamista tilusvaihtojen avulla alueiltaan yhtenäisiksi maatiloiksi, mutta – kuten jo isojaon toimeenpanemisesta puheen ollen havaittiin – tilusten kokoaminenkin kävi kovin hitaasti, mikä puolestaan suuresti hidastutti lopullista verollepanoa Savossa.

 

Vihdoin vauhtiin päästyänsä Savon verollepano sujui kuitenkin sangen ripeästi. Maakunnan pohjoisosissa, Kuopion läänin savolaisalueilla, jossa isojakotoimitukset jo 1700-luvun puolella olivat edistyneet tiukassa tahdissa, oli verollepanoihinkin päästy käsiksi paljon aikaisemmin kuin siinä osassa Savoa, joka kuului Kymenkartanon, myöhemmin Mikkelin lääniin. Niinpä kuvernöörin ilmoituksen mukaan Mikkelin läänissä oli pantu viisivuotiskautena 1851–1855 verolle 231 tilaa. Näiden kokonaismanttaalimäärä oli aikaisemmin ollut 78 mutta kohosi verollepanon yhteydessä 107:ksi, ja maakirjatalojen lukumäärä oli samalla noussut 309:ksi. Seuraavan viisivuotiskauden aikana saatiin läänissä 93 tilaa uudelle verolle, ja niiden entinen 48 manttaalin määrä kohosi 54:ksi ja tilojen määrä 209:ksi. Vuonna 1865 läänissä oli verolle panematta enää vain Sulkavan pitäjän Lohikosken iso jakokunta ja eräitä vähäisiä puustellinmaifa muualla, ja vuoteen 1870 mennessä oli maaherran ilmoituksen mukaan koko läänissä saatu sekä verollepano että isojako suoritetuiksi.²⁹ Siten oli vihdoin jo Etelä­Savokin siivoutunut vuoden 1664 verollepanon painajaisesta, sukupolvia rasittaneesta kohtuuttomuuksien kuormasta.

Verollepanon näin savolaistiloilla edistyessä varmasti paljon entistä verokohtuuttomuutta korjautui, mutta toisaalta taas senkin saattaa helposti havaita, että siitä syntyi moninaisista eri syistä vuosien mittaan eri talojen osalle kuitenkin sangen epätasaisesti jakautuva verotaakka. Oli kuin veropainajainen olisi Savoon perustanut oikein vakituisen tyyssijansa – nytkin ikäänkuin vain sijaansa siirtänyt, väistynyt etelästä pohjoisten pitäjien alueille. Tämän tärkeän reformin toimeen panosta täällä maakunnan pohjoisosissa syntyy seuraavan asetelman valaisema kokonaiskuva:³⁰

Jo aikaisemmin kerrottujen syiden vuoksi (siv. 233) vero-olojen uudistus ei ollut yleensäkään pohjoissavolaisten mieleen, mutta sitä paitsi reformin toimeenpanossa oli nyt pidetty sellaista kiirettä, että ennenpitkää Kuopion läänissä jouduttiin viittaamaan ilmeisiin verotuksen kohtuuttomuuksiinkin. Maaherra Wibelius kertoi jo 1800-luvun alussa, että läänissä oli alkanut syntyä viljalti verorästejä, jotka olivat aiheutuneet epätasaisesta verollepanosta. Monille taloille oli tullut ylenmäärin ankarat verot. Verokuorman painavuuden sanottiin johtuneen osaksi talonpoikien omasta ymmärtämättömyydestä. Viidentoista vapaavuoden houkuttelemina ja väljiin tilusaloihinsa tottuneina nämä näet eivät olleet hennonneet luopua kapanalastakaan entistä maataan. Vaikka kruunu täällä suoritti puolet maanmittarien palkkioista, tulivat näiden avarien tilusalojen mittauskustannukset kuitenkin ylen kalliiksi, ja kun vapaavuodet päättyivät, talonpoika joutui suurien tuottamattomien erämaittensa omistajana maksamaan itselleen pidättämistään liioista maista veroa, joka ei läheskään vastannut niiden todellista tuottoa. Yhden ainoan vuoden verot olivat nielleet varoja enemmän kuin talon koko irtaimisto vastasi. Lisäksi oli tapahtunut toimitusvirheitäkin. Osa maanmittareista oli verollepanoja suorittaessaan jättänyt tiedustelematta talonpoikien omaa mielipidettä, ja osa joutomaistakin oli laskettu veronalaiseksi maaksi osaksi taas jätetty joutomaat tykkänään verollepanoesityksessä ilmoittamatta. Läänin talonpoikaiset savolaisedustajat valittivatkin vuoden 1802 valtiopäivillä, että ”suuri osa” etenkin Kuopion, Iisalmen, Rautalammin ja Leppävirran pitäjissä toimitetuista verollepanomittauksista ja -esityksistä oli ollut ihan virheellisiä: ”useimmissa kyläkunnissa on isoja järvenlahtia sekä hyödyttömiä vuoria ja soita merkitty viljelyskelpoiseksi maaksi”.³¹

Eikä siinä kylliksi, että talonpojan omasta avaran maan ahneudesta ja mittarien toimitusvirheistä näin syntyi verotuksen kirjavuutta ja kohtuuttomuutta, vaan itse asetuksetkin, joita vuosien mittaan tuli viranomaisten ohjeeksi Tukholmasta, aiheuttivat tällaista verotuksen epäyhtenäisyyttä. Kun reformin aikana havaituista epäkohdista johtuneet uudet ohjeet yleensä tähtäsivät verokuorman keventämiseen, oli tästä tietenkin seurauksena se, että aikaisemmin verolle pannut talot joutuivat yleensä raskaimmin verotetuiksi. Niinpä Kuopion läänin savolaisedustajat valittivat äsken mainituilla vuoden 1802 valtiopäivillä, että ”ne kyläkunnat, jotka olivat innolla harrastaneet isojakoja, olivat ennen muita joutuneet verollepanon alaisiksi ja saaneet silloin lisämanttaaleistaan ainoastaan 10 vapaavuotta, kun taas isojakoa vastustelleet ja myöhemmin verollepannut kylät olivat saaneet niitä ’15”. Tähän antamassaan päätöksessä kuningas tosin selitti talonpoikien valituksen olleen aiheettoman, mutta kun Kuopion läänissä oli noudatettu vuoden 1783 kirjeen ohjetta, jonka mukaan uutta korotettua veroa oli ryhdyttävä maksamaan puolesta määrästä 10 vuoden ja koko määrältään 15 vuoden kuluttua siitä lukien, kun isojako oli talossa toimitettu, oli tästä joka tapauksessa tuloksena se, että isojakoon taipuneet talot ajautuivat aikaisemmin veronkorotusten alle kuin siinä asiassa vitkastelleet.³²

Verollepanon epätasainen jälki oli osaksi myös siitä aiheutunut, että verotusasteikkokin ajanmittaan muuttui. Vuoden 1775 asetuksen mukaan verollepantava maa oli arvioitava laatunsa mukaan ²/₃:sta 2:een hopeaäyriin tynnyrinalalta, jolloin paraimman laatuista maata piti manttaaliin menemän 444½ tynnyrinalaa ja huonoimman laatuista 1333¼, kun taas vuoden 1780 asetus – edellyttäessään maan laadusta riippuen maksettavaksi niinikään 1:stä 6:een runstykkiin (1 runstykki = 3 hopeaäyriä) veroa tynnyrinalalta – tiesi sitä, että paraimman laatuista eli siis verotusarvoltaan kuuden runstykin maata mahtui manttaaliin 889 ja huonoimman laatuista eli yhden runstykin maata 5334 tynnyrinalaa.³³ Ja edelleen: äsken mainittu vuoden 1783 kuninkaallinen kirje edellytti savolaismanttaalin korkeintaan 1700 tynnyrinalan suuruiseksi, mutta kolme vuotta myöhemmin myönnettiin oikeus lisätä joutomaiden korvaukseksi manttaalia 100–300 tynnyrinalalla. Tämän lisäksi sitten tuli vielä vuoden 1796 asetus uudisasutukseen soveltumattoman liikamaan luovuttamisesta metsäveroa vastaan takaisin entisille omistajille, jollaisia etuja vaille aikaisemmin isojakoon joutuneet ja uudelle verolle pannut talot tietenkin olivat jääneet. Lähinnä juuri näiden viimeksi mainittujen myönnytysten (1780, 1786, 1796) puuttuminen varhaisimmista verollepanotoimituksista oli hallituksenkin käsityksen mukaan tärkeimpänä syynä Pohjois-Savon veroreformin kohtuuttomuuksiin ja verotaakan epätasaiseen jakautumiseen.³⁴

Verorästien paisuminen Pohjois-Savossa saattoi sikäläisessä verollepanossa sattuneet kohtuuttomuudet ja epätasaisuudet vihdoin hallituksenkin huomion kohteeksi. Se vaati ja sai maaherralta lisäselvitystä. Wibelius kertoi perheitä joutuneen puille paljaille, taloja autioituneen tukuttain. Etenkin läänin laitaosissa oli taloja, joiden uudet verot olivat 20–24 kertaa suuremmat kuin aikaisemmat, eivätkä maaherran käsityksen mukaan uutterimmatkaan asukkaat pystyneet tällaisilla tiloilla pysymään saatikka sitten sellaiset, joiden toimellisuudessa viranomaiset katsoivat kylläkin olevan kohentamisen varaa. Hän lähetti kamarikollegiolle pitkän luettelon pohjoisissa pitäjissä toimitetuista verollepanoista, josta kävi näkyviin paitsi vanhat ja uudet manttaalimää­ät myös niitä vastaavat vanhat ja uudet verot. Luettelo, jota tässä vielä on täydennetty eräillä muidenkin pitäjien valikoimattomilla luvuilla, valaiseekin oivallisesti paitsi tätä uuden verotaakan painavuutta myös entisen kuorman kepeyttä ja ennen kaikkea sitä, että verotaakan kasvu oli sangen epätasaista.³⁵

Asetelmaan sisältyvistä luvuista päätellen maaherra Wibeliuksen maininta entisen verokuorman kasvusta yli kaksikymmenkertaiseksikin ei siis ollut liioittelua, vaikka veromäärän huima nousu monen talon kohdalla oli johtunutkin lähinnä vain siitä, että niillä oli aikaisem min ollut maaveroa tilusalojen laajuuteen ja osaksi laatuunkin nähden tuskin nimeksikään. Tätä uutta verokuormaa pantaessa näkyvät maanmittarien tekemät esitykset enimmäkseen saaneen maaherran vahvistuksen ja siis epäkohdatkin syntyneen jo tuossa alemmassa virkaportaassa. Esimerkiksi vuonna 1799 Kuopion läänissä tapahtuneista savolaistalojen verollepanoista ( 43) maaherra vahvisti 34 tapauksessa (79 %) maanmittarin esittämän tynnyrinalaluvun manttaalille pantavan verokuorman perustaksi. Niissä tapauksissa taas, joissa ratkaisu poikkesi esityksestä, maaherran päätös merkitsi manttaaliin laskettavan tynnyrinalan lisäystä eli siis verotusperusteen lieventämistä. Tällä tolalla olivat ainakin mainitut vuoden 1799 verollepanot (9), joissa maaherra Ramsayn ratkaisut järjestänsä tiesivät maanmittarin ehdottaman verokuorman keventämistä.³⁶

Verouudistuksen kohtuuttomuuksien kukkuraksi erittäinkin myös väärä byrokraattinen into lisäsi maakunnan pohjoisosissa ahdinkoa ”aikana” – kuten maaherra Aminoff vuonna 1824 maan kenraalikuvernöörille selitti – ”jolloin virkamiehet osoittaessaan harhautunutta intoa yleishyvää kohtaan ja virheellistä käsitystapaa asetusten varsinaisesta tarkoi­tusperästä ja soveltamisesta katsoivat velvollisuudekseen paisuttaa verot mahdollisimman suuriksi”. Kenraalikuvernööri Zakrevskijn tarkastaessa kesällä 1825 Kuopion läänin hallintoa todettiin näet lääninkansliassa myydyn pakkohuutokaupoilla lähes 80 taloa jopa niin, että suuri osa myynneistä oli tapahtunut vain yhden vuoden verorästeistä, vaikka lain mukainen pakko-otto oikeastaan edellytti kolmen vuoden rästejä. Niinpä Iisalmen, Pielaveden ja Leppävirran isännät valittivatkin asiaansa katkerasti Zakrevskijlle ja samalla pyysivät verollepanotarkistusten yhteydessä toimitettavaksi verorästien pyyhkimiset aina vuodesta 1810 lukien. Keisarille lähettämässään selostuksessa kenraalikuvernööri kuvasi räikein värein pohjoisten pitäjien kurjuutta, joka ennenpitkää oli pakottava rahvaan ”siirtolaisuuteen tai varkauksiin, ryöstöihin ja muihin rikoksiin”. Kun raportilla ei näyttänyt olleen korkeimmalla taholla toivottua vaikutusta, lähetti hän myöhemmin keisari Nikolaille uuden kuvauksen Savon oloista, ja tuloksena olikin nyt vihdoin (1827) se, että kaikki verollepanouudistuksen jälkeiset rästit piti sekä Kuopion että Kymenkartanon läänissä pyyhittämän, ja samalla käskettiin ”paikan päällä” etsimään tehokkaita keinoja rahvaan hädänalaisen tilan parantamiseksi.³⁷

Tästä Pohjois-Savon verorästien määrästä toimitettiin vuonna 1829 tutkimus, joka osoitti, että ns. ”uutta veroa” oli vuodesta 1810 (ml) vuoteen 1821 (ml) rästinä Kuopion, Iisalmen ja Pielaveden pitäjissä kaikkiaan 4.134 hopearuplaa, josta määrästä kuitenkin 2.166 ruplaa oli vuoteen 1829 mennessä maksettu ja siis silloin tätä veroa vielä rästissä 1.968 ruplaa. Kun otettiin huomioon sekä vakinaisten että ylimääräisten verojen rästit, kävi selville, että Kuopion, Iisalmen, Pielaveden ja Nilsiän pitäjiin oli ylöskantomiesten ilmoitusten mukaan vuosina 1821–1826 muodostunut seuraavanlainen verorästien kuorma:³⁸

Mutta tämä siihenastisten verorästien pyyhkiminen ei ollut tietenkään poistanut epäkohdan alkujuurta, itse verollepanossa tapahtuneita kohtuuttomuuksia, Niinpä onkin vielä palattava maaherra Wibeliuksen toimia tältä kohtaa tarkastelemaan. Hallituksen vaadittua saamiensa hälyyttävien raporttien johdosta maaherralta ehdotusta asian korjaamiseksi siten, että toimenpiteet koituisivat sekä kruunun että talonpojan parhaaksi, Wibelius ehdotti erityisen komitean asettamista tarkasti tutkimaan kaikkien talojen tiluksia ja muita olosuhteita ja sitten esittämään niille uutta, niiden todellista toimeentuloa vastaavaa veroa. Kruununkustannuksia ja reformin liian hidasta edistymistä kavahtaen hallitus ei kuitenkaan tähän Wibeliuksen komiteatuumaan yhtynyt vaan myönsi läänin asukkaille jo toimitettuja ja vahvistettuja verollepanoja koskevan valitusoikeuden.³⁹

Näin kruunu oli siis nyt myöntynyt melkoisiin veronalennuksiin Pohjois-Savon liikaverotettujen talojen hyväksi. Maaherra Wibelius sai tehtäväkseen (1806) järjestää niiden talojen vero-olojen tarkistuksen, joiden kohdalla oli todistettavia toimitusvirheitä tapahtunut ja jotka olivat myönnettyä valitusoikeuttaan käyttäneet. Useimmat talolliset valittivatkin, ja alulle pannut tutkimukset jatkuivat. Mutta ei edes tämänkään jälkeen verollepano eikä sen tarkistus aina tahtonut osua kohdalleen. Niinpä majuri A. J. Molander, josta myöhemmin oli tuleva Mikkelin läänin ensimmäinen maaherra, kertoi vuonna 1813, että puheenalaisia verollepanon tarkistuksia suoritettiin vain pulpettityönä lääninhallituksessa ilman että käytiin itse tiluksia paikan päällä tutkimassa. Siitä oli ollut seurauksena, että maanmittarin verontarkistussyyni ei aina vastannutkaan tosioloja, joten syyniin perustuva maaher­an veronvähennyspäätöskin oli tullut virheelliseksi. Molander ehdotti samaan tapaan kuin aikaisemmin maaherra Wibeliuskin, että erityiset verontarkistuskomiteat, joita valittaisiin pitäjittäin, kulkisivat kesäkausina verollepanoja tutkimassa, mutta ehdotukseen tuskin lienee tällöinkään suostuttu. Verollepanon tarkistukset kuitenkin jatkuivat lääninhallituksessa keskeytymättä. Yksistään maanmittarien nostamat ennakkomaksut kohosivat näiden töiden osalta vuosina 1809–1823 Kuopion läänissä jo yli kolmentoistatuhannen hopearuplan.⁴⁰ Verovähennykset tapahtuivat lähinnä ruotsinajan parina viimeisenä vuotena ja 1820-luvun alkupuolella. Alla olevan tilaston lukuihin sisältyy jokin määrä myös hylkäyspäätöksen saaneita veronvähennysanomuksia.⁴¹

Vähitellen saatiin kuitenkin vero-olojen pohja Pohjois-Savossakin pitäväksi, ja niin saattoi kuvernööri Ramsay vuonna 1840 tyytyväi senä ilmoittaa keisarille, että ”edellisinä vuosikymmeninä jatkuvasti välttämättömiä rästitutkimuksia ei ole enää kahtena viime vuotena ollut tarpeen toimittaa. Kruunun tulot on aivan vähäistä vajausta lukuun ottamatta saatu täysin kootuksi. Erittäin harvoissa tapauksissa on ulosmittaukseen verorästien takia tarvinnut turvautua”.⁴²

Tietenkin verollepanon epätasaista jälkeä jäi maakuntaan vielä tarkistusten tapahduttuakin, sillä – ”ihmistyötähän se on virkamiehenkin käden ala”. Olletikin, jos vertailuihin ryhdyttiin siinä suhteessa, millaisia maat näyttivät toisten maakuntien alueilla olevan ja millaista veroa siellä oli kruunulle niistä suoritettava, kotoinen verokuorma tuskin kevenevän tuntui. Niinpä rajantakaiset Vanhan Suomen olot näyttivät monesta 1700-luvun savolaisesta veroseikkojenkin puolesta olevan omia oloja leppeämmät, ja vielä vuonna 1864 maakunnan läntisellä laidalla, Mäntyharjussa, vertailtiin Savon ja Hämeen puolen erilaisia vero­oloja samaan norkehtivaan tapaan. Sanottiin, että ”Hämeen puolella pitäjätä on luonnostaan paremmat, waikka awaruudeltaan kuitenkin paljon laajemmat maat, kun Sawon ja Wiipurin puolella, jossa maan laatu on huonompi ja awaruudehaan pienempi, waan manttaaliluku kuitenkin suuri; että puolen orawan maalla Hämeen puolella elää kaksi taloa ja lisäksi 4 eli 5 torppaa niin hywästi kaskes- ja niittymaidenkin puolesta, että ruokkiiwat yli 30:en lehmän, 6 eli 7 hewosta, paitsi wasikat ja lampaat, ja että torppari wiljelee Hämeen puolella sen werran maata kun Sawon ja Wiipurin puolella puolen orawan talon haltija.” Erotuksen selitettiin johtuvan Uudenmaan, Turun ja Hämeen läänien vuoden 1960 ”weroamisen laadusta”, jota vastoin Savon vuoden 1775 verollepanoasetus oli tähdännyt maan laadun ja laajuuden tarkempaan huomioon ottamiseen veroja sille sälytettäessä. ”Kyllä asijan haara on tämmöinen; waan kenenkä silmät nähneet sen tasaantumista ja oikasemista.”⁴³

Mutta kaikki tämä, se miten Savon verollepanon hanke, sen toteuttaminen ja tarkistukset entisaikaisen virkakoneiston rattaissa edistyivät, on sittenkin vain asioiden päällimmäistä pintaa. Maakunnan verohistorian ydinkysymykset ovat – itse ihmisiä ajatellen – toisaalla, lähinnä siinä, millainen verotaakka väestöä painoi, miten se sen kannettavaksi jakautui ja minkä verran verontuotosta jäi oman maakunnan hyväksi, minkä verran siitä valui varoja Savon ulkopuolelle.

2. VEROTAAKKA JA SEN KANTAJAT

Sekä vuoden 1664 maantarkastuksessa että kuvatuissa myöhemmissäkin veroillepanoissa tarkoituksena oli määrätä taloille niiden tilusten laajuutta, tuottoa ja muita etuuksia vastaavat perusteet eli veroselityksissä tarkasti tulkitut veroluvut, joiden mukaan sitten lähinnä maavero oli laskettava. Veroluku merkittiin taloille veromarkkoina tai manttaaleina siten, että yhtä manttaalia vastasi nejä veromarkkaa, joten esimerkiksi puolen veromarkan talo suoritti kahdeksannen osan siitä rasituksesta, joka oli pantu koko manttaalin vastattavaksi, Mutta itse veroja nämä verollepanotoimet eivät koskeneet. Savon verot periytyivät 1700- ja 1800-luvulle saakka miltei sellaisinaan jo Isonvihan takaisilta ajoilta, viimeistäänkin 1600-luvulta, ja niiden oheen versoi vielä joitakin lisäveroja ja -rasituksia nyt puheena olevana kautena.⁴⁴

Niinpä savolaisen taakkana oli jatkuvastikin kokonainen kupo erilaisia ja erinimisiä vanhoja veroja. Osa niistä kohdistui maahan osa henkilöön, osa oli vakituisia, jatkuvasti vuodesta vuoteen kannettavia osa taas tilapäisiä suostuntaveroja, osa meni suoraan kruunulle osa kirkolle osa monenlaisille veropalkan nauttijoille siten, että nämä saivat virantoimituksensa korvaukseksi suoranaisen rahapalkan sijasta (tai osittain sen lisäksi) kantaa heille jaettujen talojen kruununveroja.

 

Sangen painavana taakkana tässä maanomistajan verokuormassa oli edelleenkin ns. vakinainen vero. Siihen kuului vuotuinen maakirjavero, johon paitsi puhdasta rahaerää sisältyi yhdeksää eri lajia parseleita eli veroesineitä – nekin enimmäkseen rahaksi arvioituina – nimittäin jyviä puoleksi rukiina puoleksi ohrina, kauroja*, voita, läskiä, kaloja lampaita, halkoja ja heiniä sekä päivätöitä. Tätä ikivanhaa maakirjaveroa kannettiin edelleenkin veromarkkojen mukaan kun taas 1600-luvulla syntynyt, niinikään vakinaiseen veroon kuuluva manttaalivero laskettiin manttaaleittain. Sen muodostivat vuotuisen taksahinnan mukaan rahaksi arvioidut maaretkenvero kolmenatoista parselina (jyviä puoleksi rukiina puoleksi ohrina, kauroja**, humaloita, voita, talia, lihaa, härkiä, lampaita, hanhia, kanoja, munia, heiniä ja olkia), rakennusapu sekä salpietariapu. Lisäksi kuului manttaaliveroon karjarahat, päivätyörahat, kyytirahat ja linnankorjausrahat sekä tiloittain suoritettavat apuhalot. Maakirja- ja manttaaliverojen lisäksi suoritettiin edelleenkin veromarkkojen mukaan laskettua vuotuista kymmenysveroa, josta kolmannes, ns. tertiaali, meni kirkkoherran palkkaukseen, loput kruunulle.

* Kuopion läänin savolaispitäjissä tätä kauraparselia vastasi puolta tynnyriä suurempi manttaalin viljavero.

** Kauraparseli puuttui Kuopion läänin savolaispitäjien maaretkenverostakin.

Näiden vanhojen Isonvihan takaa periytyneiden maaverojen lisäksi syntyi vielä 1700-luvun lopulla paloviinan valmistusvero, joka vihdoin ns. viina-arentina liittyi kiinteästi talojen manttaalilukuun ja oli siis siten sekin tavallaan maavero. Vaikka viinan kotitarpeeksi polttaminen oli vuodesta 1718 pitäen ollut kiellettynä, oli kuitenkin myöhemmin tavantakaa jouduttu tekemään myönnytyksiä kotitarvepolton hyväksi. Saadakseen tolkkua näihin viina-asioihin ja viinan verotukseen erittäinkin hallitus salli vuoden 1741 asetuksen mukaisesti maanviljelijöiden omaksi tarpeekseen keittää syksyisin ja keväisin yhteensä yhden kuukauden ajan ”itämättömästä viljasta” viinaa veroa vastaan, jonka suuruus riippui väkijuoman valmistukseen käytetyn viljan määrästä. Polttokauden päätyttyä kruununpalvelijat panivat sitten keittovehkeet sinettiin. Kotitarvepoltto tuli kuitenkin jo vuonna 1747 maaseudulla ihan vapaaksi, ja nyt määrättiin talon manttaaliluku viinaveron mitaksi; viinan myyminen sitä vastoin kiellettiin tykkänään. Muutamia vuosia (1756–1760) viinanpolttokin oli tosin välillä kiellettynä, mutta vapautettiin jälleen vuoden 1760 lopulla kotitarpeen polton osalta. ”Pienillä pannuilla” sitä sai nyt keittää mutta ei myytäväksi. Viinan valmistus kiellettiin taas 1772, ja kolme vuotta myöhemmin (1775) Kustaa III eväten kaiken yksityisen polton julisti sen kuninkaalliseksi etuudeksi. Kun nyt perustetut kruununpolttimot eivät kuitenkaan näyttäneet vastaavan tarkoitustaan ja poltto-oikeuden epääminen kovasti ärsytti talonomistajia, palattiin jälleen vuonna 1787 entisen paloviinaveron kannalle. Vero katsottiin nyt eräänlaiseksi vuokraksi yksityisen talollisen oikeudesta keittää viinaa ja talon manttaaliluku määrättiin paitsi sanotun vuokran eli arennin myös sallittujen keittovehkeiden suuruuden mitaksi. Osapuilleen tälle kannalle maaseudun viina-asia kiteytyi myös siinä asetuksessa, joka vuonna 1800 takasi viinan polttamis- ja myymisoikeuden manttaaliin pannun maan haltijoille ja kaupungin asukkaille ja joka oli sitten voimassa vuoteen 1865 saakka. Talon manttaali määräsi tämänkin asetuksen mukaan sekä arennin että viinapannun suuruuden, ja valmistusvero oli jatkuvasti suoritettava ollenkaan riippumatta siitä, keittikö talo viinaa vai ei. Niinpä esimerkiksi neljännesmanttaalin tilalta meni viina-arentiin 4.5 leiviskää, puolen manttaalin tilalta 7 ja kokomanttaalin tilalta 12 leiviskää riihikuivaa ruista, mitkä tosin saatiin korvata rahallakin hintaan 12–16 killinkiä tai 36–48 hopeakopekkaa leiviskältä.⁴⁵

Paloviinan valmistusveron lisäksi maakunnasta herui vielä muutamia muitakin vaikka tosin määrältänsä kovin vähäisiä kruunun arentituloja kuten kuninkaan latokartanoista (Mikkelin pitäjän Sairala, Säämingin Aholahti, Heikinpohjanniemi ja Hannolanpelto), kruunun kalastamoista (Kangasniemen Kyykoski, Pieksämäen Siikakoski, Leppävirran Varkaus, Kuopion pitäjän Muurutvirta ja Riistavesi sekä Iisalmen Kihlosalmi, Vianto ja Lapinlahti), kruunun niityistä (Säämingin Laukansaari, Kallislahti ja Vaikkotaipale, Kiukaansaari (?), Rantasalmen Haapaniemi ja Putkilahti ”suuren heinämaansa takia” ynnä Iisalmen Kalliosaari) sekä muutamasta kruununsaaresta (Säämingin Iso ja Pieni Simunansaari).⁴⁶

Niinikään maaveron luontoinen oli myös vero siitä määrätyn tynnyrinalan ylittävästä metsämaasta, joka Savon verollepanon yhteydessä oli liikamaana ensi erotettu valtiolle ja sitten mainittua metsäveroa vastaan luovutettu takaisin taloille. Vero oli syntynyt 1700-luvun lopulla kruunun pyrkiessä hyötymään myös niistä liikamaista, joille ei voitu varsinaista uudisasutusta perustaa. Tosin savolaiset olivat tällaisillekin paikoille uudisasukkaiksi joukolla pyrkineet, mutta viranomaisten tietämän mukaan heitä oli sinne houkuttelemassa vain vapaavuosien tarjoamat edut ja ennenkaikkea kaskeamisvimma mutta ei suinkaan halu perustaa pysyviä viljelyksiä. Luovuttamalla tuollaiset viljelykseen soveltumattomat metsämaat vähäistä metsäveroa vastaan takaisin entisten jakokuntien osakkaille katsottiin sekä kruunun että talonpojan niistä siten parhaiten hyötyvän. Metsävero oli kuuluva vakinaisen veron lisänä kiinteästi talon vuotuisrasituksiin, ja sen määrä – puolestatoista neljänneskopeekkaan tynnyrinalalta – riippui metsän laadusta ja laveudesta.⁴⁷

Vanhoihin maaveroihin kuuluvan pappissuostunnan (9 äyriä eli 13112 kopeekkaa manttaalilta, autioita lukuun ottamatta) ja papiston karjajarahan (pysyväiseksi kiteytynyt arviosumma pappiloittain) lisäksi Savossa oli edelleen olemassa erityinen torpparien ja loisten karjaraha. Se oli puhtaasti savolainen rasitus, eikä sitä maksettu missään muualla Suomessa. Veron alkuperä on ilmeisesti yhteydessä entisiin arviokannalla olleisiin verollepanoihin, ja sitä maksettiin jo 1600-luvun alussa.⁴⁸ arviokirjoista päätellen torppia ei ollut otettu lukuun noissa talojen vanhoissa verollepanoissa, joten niille siis sen vuoksi ehkä on tämä erityisvero tullut. Niinmuodoin sen olisi toki pitänyt vuotuisten arvioverotusten päätyttyä, viimeistäänkin uuden verollepanon yhteydessä lakata. Mutta vaikka vero ei näytä perustuneen mihinkään selvään asetukseen vaan ainoastaan vanhuuttaan vakiintuneeseen käytäntöön, sitä maksettiin Savossa jatkuvasti vieläpä kylvöveroksikin laventuneena aina vuoteen 1857 saakka. Karja- ja kylvörahoja Savon torpparit ja loiset – tai oikeammin näiden puolesta heidän isäntänsä – suorittivat esimerkiksi vuonna 1733 hevosesta 8, lehmästä 4 ja lampaasta % hopeaäyriä. Venäjänaikana, esimerkiksi vuonna 1833, vastaavat veromäärät olivat 12, 6 ja 1¼ sekä kylvötynnyristä 3½ hopeakopekkaa.⁴⁹

 

Kaikki edellä luetellut verot kohdistuivat suorastaan maaomaisuuteen tai siitä välittömästi saatavaan tuottoon. Mutta niiden lisäksi oli vielä monia muitakin veroja, joiden esineenä ei ollut maa eikä veroperusteena manttaali tai tila vaan henkilö, ihminen itse.

Näistä henkilöveroista oli summaltansa suurin ja entisajan veronmaksajasta varmaan myös erittäin kohtuuttomalta tuntuva vanha henki- eli manttaaliraha, joka maaveron ja kymmenysten ohessa oli kruunun tärkein verotulo ja jo 1600-luvulla muuttunut täysin pysyväiseksi rasitukseksi. Tätä veroa suorittava, 15–63 vuotiaiden muodostama maksajakunta vaihteli kuitenkin vuosittain huomattavasti, koska henkikirjoittajan harkinta vapautti suuret määrät köyhää ja esimerkiksi katojen sattuessa muutakin väestöä henkirahan suorittamisesta ja asetuksetkin ottivat yhä useampia henkilöryhmiä huomioon myönnettäessä siitä helpotuksia joko määräajaksi tai kokonaan. Savossa suorittivat perintö- ja kruununtalonpojat ruotsinaikana 12, talonpoikaiset ratsutilalliset 16 ja säätyläiset 24 hopeaäyriä ja venäjänaikana vastaavasti 18, 24 ja 36 hopeakopeekkaa henkirahoina. Tällainen henkiveron erilaisuus ulottui säätyläisistä ja talonpojista myös heidän alustalaisiinsa ja palveluskuntaansa. Esimerkiksi säteritilojen, pappiloiden, puustellien ja säätyläisrusthollien torppareista, loisista ja palkollisista meni henkirahaa 24 äyriä (36 kop.) kun taas talonpoikaisrusthollarien vastaavanlaisesta väestä vain 16 äyriä (24 kop.). Vuoden 1760 valtiopäivillä Pikku­Savon ”rahvas” – oikein ymmärrettynä: aateliton säätyläistö – anoikin, ettei maataloutta harjoittavilta säätyläisiltä perittäisi palveluskunnasta raskaampia kruununveroja – lähinnä henkirahoja – kuin talonpojiltakaan, olletikin koska nämä saivat edellisiltä hyviä osviittoja talonpitonsa kohentamiseksi.⁵⁰ Rahan arvon alentuessa tämäkin vero vähitellen menetti kuitenkin melkoisen osan vanhasta rasittavuudestaan.⁵¹

Tavallansa henkilövero oli myös ikivanha savuluvun mukaan eli siis perhekunnittain kihlakunnantuomarille maksettu tuomarinvero (6 äy­iä) ja laamannille suoritettu laamanninvero (12 äyriä). Aikaisemmin olivat tuomarit itse ja sitten hovioikeudet tätä veroa kantaneet, mutta vuodesta 1778 lähtien se perittiin muiden kruununverojen tapaan kruununvoudin toimesta. –Eräänlaisena lisärasituksena näihin oikeudenhoidon vaatimiin veroihin kuuluivat myös ns. käräjäkapat. Tästä jo edelliseltä vuosisadalta periytyneestä käräjäkestityksestä, jota Savossa suoritettiin 4 viljakappaa – katovuosina rahaveroa 16 äyriä eli 24 kopeekkaa kappaa kohden – ruokakunnalta (savulta), pääsivät osille kihlakunnantuomari ja lautamiehet sekä vuodesta 1727 lähtien myös laamanni. Käräjäkappojen suorittaminen näkyy Savossa joutuneen 1720- luvulta lähtien varsinaisten talollisten lisäksi myös loisten, torpparien ja ns. yhtiömiesten irasitukseksi. Kun tällaisten maaseudun pieneläjien vernt yleensä koituvat heidän isäntiensä suoritettaviksi, ehättivät talonpojat jo vuoden 1731 valtiopäivillä anomaan veron poistamista ja kun asia ei onnistunut, nämä vielä valtiopäivillä 1746–1747 yrittivät saada ainakin ”yksityiset” torpparinsa käräjäkappojen suorittamisesta vapaaksi. Savon loisia ja torppareitahan rasitettiin muutenkin veroilla (karja- ja kylvörahat) pahemmin kuin muissa maakunnissa. Hanke epäonnistui nytkin. Talonomistajien lisäksi piti torpparien ja loisten tavoin monenlaisten muidenkin maaseudun tilattomien, palveluksesta eronneiden sotamiesten ja rakuunoiden, myllärien, käsityöläisten, mäkitupalaisten, joilla oli oma talous, jatkuvasti käräkunnittain luovuttaa nimismiehelleen käräjäkestityskapat edelleen veronnauttijoille toimittamista varten.⁵² Verot lakkautettiin vuonna 1865.

Melko mitättömäksi jäi Savossa verontuoton kannalta jo 1600-luvulta periytynyt henkilövero, hopeataalari hengeltä, jota maaseudun ammattilaiset, sepät, räätälit, liinakankurit, suutarit jms. suorittivat ns. käsityöläisrahoina. Vuodesta 1752 lukien eräät kaupungit saivat oikeuden koota käsityöläisrahat maaseudulta jopa neljän peninkulman etäisyydeltä asti. Venäjänaikana maaseudun käsityöläiset suorittivat sanottua veroa 48 kopeekkaa hengeltä.⁵³

Mainittujen vanhojen henkilöverojen oheen versoi 1700-luvulla vielä uusia samanluontoisia ulostekoja.

Näitä olivat ensiksikin vuoden 1719 yleinen suostunta, jolla piti korjattaman valtakunnan rappiolla olevia raha-asioita ja turvattaman ”ikuinen rauha” ja joka miltei sellaisenaan hyväksyttiin sitten jatkuvasti myöhemmilläkin valtiopäivillä. Suostunta osui milloin raskaampana milloin lievempänä sääty-yhteiskunnan kaikkiin väestökerroksiin maaherroista ja eversteistä renkeihin ja piikoihin saakka. Maalaisväestössä sitä ,suorittivat esimerkiksi vuonna 1727 talonpojat kaksi, torpparit yksi, rengit yksi, piiat puoli taalaria. Kotona olevista yli 15-vuotiaista pojista oli maksettava puoli tyttäristä neljännes taalaria. Säätyläisten vero-osuudet noudattivat suurin piirtein arvojärjestyksen porrastusta siten, että korkeampiarvoiset maksoivat enemmän kuin alempiarvoiset. Vero lakkautettiin vuonna 1808.⁵⁴

Osapuilleen samaan tapaan kuin vuoden 1719 yleistä suostuntaveroa suoritettiin myös ns. palkka- ja maksuveroa, joka oli hyväksytty vuonna 1723 kannettavaksi kruunun raha-asioiden tukemista – lähinnä valtiovelan maksamista – ja sodan johdosta virattomaksi jääneiden virkamiesten, ns. viranvartojien eli ekspektanttien, osapalkkausta varten. Tämäkin henkilövero, jonka säädyt hyväksyivät valtiopäivillä kerta toisensa jälkeen kannettavaksi, osui kaikkiin väestökerroksiin, myös torppareihin ja loisiin. Talonpojat yrittivät siitä tosin jatkuvasti vapautua ja saivatkin vähäisiä tilapäishuojennuksia esimerkiksi vuosiksi 1739–1742 ja vuodesta 1743 lähtien, mutta 1750-luvulla sitä taas oli peritty, ja esimerkiksi vuoden 1760 valtiopäivillä anottiin sen poistamista. Venäläisvaltauksen aikana vuonna 1808 vero kuitenkin vasta lopullisesti lakkautettiin. ⁵⁵

Aikaisemmin tuntemattomat uudet ulosteot heruivatkin maakunnasta aina hitaammin kuin vanhaan totunnaisrasitukseen kuuluva vero. Tosin niitä olivat yleensä Savonkin talonpoikaisedustajat olleet valtiopäivillä hyväksymässä, mutta mitäpä he yksin pystyivät edes sellaisiinkaan veropäätöksiin vaikuttamaan, joiden tarkoitusperästä ei ollut hituistakaan hyötyä itse maakunnan omille oloille. Niinpä väki vikuroitsi alussa paitsi yleistä suostuntaa ja palkka- ja maksuveroa vaadittaessa myös Tukholman linna-avun perimisen takia. Tätä viimeksi mainittua veroa oli alettu kantaa vuodesta 1728 pitäen, ja se oli tarkoitettu niiden korjausten ja komistusten kustantamiseksi, joita kuninkaan linnassa piti suoritettaman erityisen rakennustoimikunnan johdolla. Tukholman linna-apu oli määrältään neljännes vuoden 1723 palkka- ja maksuveron suuruudesta, ja sekin hyväksyttiin kerta kerralta valtiopäivillä maksettavaksi. ”Säätyjen silmäin edessä oleva kallis ja komea linna, jonka rakennusten kartuttaminen on ilolla merkille pantu, osoittaa, mihin linna-avun rahat on käytetty”, selitettiin kansalle vuonna 1734 veron uusinnan tarpeellisuutta perusteltaessa. Mutta kaukaisessa Savossa ei linnan komeudesta ollut veronmaksajan silmäin iloksi. Vielä vuonna 1731 linnankorjaustoimikunnalla oli valittamista siitä, että mainittuja rahoja oli kovin hitaasti tullut maakunnasta Tukholmaan ja käski sen vuoksi maaherra Frisenheimiä asiassa ahkeroimaan. Vähitellen väestö sitten tottui tähänkin uuteen rasitukseen jopa niin, ettei sillä ollut asiasta sanomista senkään jälkeen, kun Suomi oli eronnut Ruotsista ja jatkuvasti perityn linna-avun alkuperäinen tarkoitus siten oli jo tykkänään muuttunut muuksi. Veron suoritus lakkasi Suomessa vasta 1865.⁵⁶

Edelleen maksettiin henkilöverona ns. lääkintärahoja, joiden tarkoituksena oli tuottaa varoja lääkintälaitoksen tarpeisiin, eritoten kulkutautien torjuntaan. Tämä vero oli alkuisin vasta vuodelta 1770, jolloin aateli, papisto ja porvaristo suostuivat sitä suorittamaan kaksi hopeaäyriä (puolitoista kopeekkaa) hengeltä, ja pari vuotta myöhemmin taipui myös aateliton säätyläistö ja talonpoikaissääty maksamaan vuosittain lääkintärahastoon edellinen yhden hopeaäyrin (kolmeneljännestä kopeekkaa) ja jälkimmäinen hopeaäyrin kolmanneksen (neljännes kopeekkaa) kustakin isännästä, emännästä ja hengillekirjoitetusta lapsesta. Säätyläisten palkollisista meni niinikään äyrin kolmannes henkilöveroa tähän rahastoon. Lääkintärahojen suorittaminen lakkautettiin vuonna 1865.⁵⁷

 

Kaikki edellä luetellut joko maahan tai henkilöön kohdistuneet maksut olivat välittömiä veroja, joista maaherran oli tehtävä tiliä kruunulle ja joiden tunteminen jo riittää eräiden tuonnempana esitettävien kokonaiskuvien laatimiseen. Välillisten verojen kuten sakko-, tulli-, posti-, leimapaperi-, kuolinpesä- ja kruununtilojen perintölunastusrahoina perittyjen maksujen lisänä ne muodostivat tietenkin julkisten maksujen pääosan. Mutta jotta saataisiin edes jonkinlainen yleiskäsitys entisajan veronalaisen kuormaksi sälytetystä julkisten maksujen ja rasitusten kokonaismäärästä, on tällä kohtaa vielä mainittava ne satunnaisrasitukset, joita vaadittiin milloin petoeläinten hävittämiseksi, milloin viestin viemiseksi, kulojen sammuttamiseksi, selvittämättömien salamurhien yleissakkoina, tulipalo-, halla- ja raevahinkojen korvauksina, monenlaisina toimituskirjamaksuina tai kirkonkolehteina. Nimenomaan on erikseen lueteltava lisäksi ne monet maksut ja työsuoritukset, joita vaadittiin ja kannettiin jatkuvasti, säännöllisesti, mutta joita kruunu ei suoranaisesti itselleen perinyt eikä niinmuodoin verontilityksissäkään vaatinut selvitettäviksi. Vapauttaessaan valtion siten monista sille muuten kuuluvista ja sen suoritettavista kustannuksista, ne koituivat sille sittenkin huomattavaksi menojen säästöksi. Näitä tällaisia osittain työ- osittain maksusuorituksina tuntuvia rasituksia oli myös melko runsaasti, ja monia niistä joudutaan kohta kohdalta esittelemään tuonnempana, kun tulee kuvattavaksi vanhan savolaisyhteiskunnan hallinto- ja huoltolaitos, kauppa ja liikenneseikat sekä olletikin sotalaitoksen ylläpitoon liittyneet monenlaiset rasitukset. Useita näistä suoranaisten kruununverojen oheen versoneista säännöllisistä lisärasituksista perittiin joko raha- tai parselisuorituksina, ja sitä paitsi kehityspyrky oli – kuten myöhemmin monesti joudutaan toteamaan – lähinnä sellainen, että myös työsuoritukset yhä yleisemmin muuttuivat joko parseli- tai selviksi rahamaksuiksi.⁵⁸

 

Rasituksiin sisältyi muuan maksujen ryhmä, kirkollisvirkakunnan palkkoja koskeva kohta, joka tässä on tärkeytensä vuoksi vielä erityisesti otettava tarkastettavaksi. Kruunun välittömien verojen ohessa nämä kirkkoherrojen, kappalaisten, apupappien, lukkarien ”saatavat” näet muodostivat jokavuotisista rasituksista sangen huomattavan osan. Sitä paitsi niille oli pitkät ajat ominaista erittäinkin melkoinen epämääräisyys ja tästä aiheutuneet monenlaiset epäkohdat.

Niinpä jo heti Isonvihan jälkeen asetetun Itäisen komission tehtäviin kuului muun muassa niiden väärinkäytösten tutkiminen ja epäkohtien korjaaminen, joita Savon papiston palkkaukseen oli pitkän sotatilan aikana päässyt pesiytymään. Tässä suhteessa olikin seurakuntalaisilla runsaasti valittamista: papit kiersivät pitäjillä – kerrottiin – ylimääräisiä joulupaisteja, viljakappoja ja muita ”saataviaan” keräämässä. Jossakin sanottiin papin jopa kieltäytyneen ruumiita siunaamasta hautaan, ellei ”laitonta” korvausta (lehmää?) ollut suoritettu. Kapteeni Torsten Tawastilla oli paljon pahaa kerrottavana Savon papeista 1720-luvulla, kun komissio piti tutkimuksia Rantasalmen kirkolla, Leivättömältä rahvaalta he muka vaativat kahden kapan ruissaatavia, ottivat paistin asemesta lampaan ja viimeisenkin kuontalotukun rukinlavasta, ellei muuta pellavaa ollut annettavana, kulkivat joukolla talosta taloon hevoset, rengit, lukkarit ja unisuntiot mukanaan, jotka kansan oli kaikki tyynni ruokittava, ja mitä ei ahmia ehditty, heitettiin koirien kaluttavaksi. Viinaakin muka oli ollut annettava, ja siitä papit juopuneet ihan tolkuttomiksi, ”samalla kun talonpojat kituvat siinä laitimmaisessa köyhyydessä ja heidän lapsensa huutavat suurta hätää kuin korpinpoikaset konsanaan alastomina kätkyissään pettukannikkaa imien”. Kapteenin liioittelevista jutuista ei toki väriä puuttunut, ja niinpä hänen olikin konsistorin vaatimuksesta ja komission pakottamana esitettävä julkinen anteeksipyyntö,⁵⁹ Ihan perättömiä Tawastin kuvaukset eivät kuitenkaan näytä olleen, koskapa tutkijakunta joutui kieltämään kaikki sellaiset papinsaatavia koskevat sopimukset, jotka eivät perustuneet vuosien 1681 ja 1694 asetuksiin eivätkä olleet kuninkaan vahvistamia. Mutta seurakuntalaisetkin olivat puolestaan vanhoillisia ja monet pappiensa puolta pitäviä. Niinpä esimerkiksi Suur-Savon rahvas viittasi vuoden 1726 valtiopäivävalituksissaan Itäisen komission saamiin harhakuviin – ”ei suinkaan yleisestä vaan joidenkin yksityisten ilmiannosta ja esityksestä” – ja pyysi papinpalkkauksen jättämistä ”meidän vanhan totunnaistapamme varaan”. Samalla kannalla oli Pikku-Savonkin rahvas.⁶⁰

Tällaisten epäkohtien syntymiselle olikin papin palkkauksen epämääräinen luonne oivallisena edellytyksenä. Palkkaus näet oli lähinnä paimenen ja lauman välinen asia, ”rakkaudessa” tehty yksityisluontoinen sopimus, ja nimenomaan vihanaikaisissa poikkeusoloissa nämä papinsaatavia koskevat seikat olivat vielä entisestäänkin hämärtyneet. Paljon siinä oli vain ”vanhan tavan” varassa ja monia paperille pantuja sopimuksia sodan vaiheissa kadonnut. Niinpä Porvoon konsistori kertoi Itäiselle tutkijakunnalle vuonna 1726, että seurakuntien ja papiston väliset, kuninkaan vahvistamat palkkaussopimukset olivat osaksi jo Viipurin piirityksen aikana (1710) palaneet ja ”osaksi myös sen jälkeen lahonneet”. Riitaisuuksien sattuessa konsistori niinmuodoin ei muuta voinut kuin jättää pappien kovuutta koskevat seurakuntalaisten valitukset komission ratkaistavaksi.⁶¹ Maallisen oikeuden ratkaistavaksi neuvoi konsistori vielä myöhemminkin (1737) papin saatavia koskevat riitaisuudet, ”koska” – kuten se selitti – ”kaikkien sopimukset eivät ole lainvoimaisia vaan perustuvat ainoastaan vahvistamattomiin välipuheisiin ja vanhaan tapaan”. Jälleen vuonna 1748 papistoa kehotettiin noudattamaan saatavien perimisessä ”kristillistä sääliväisyyttä ja kohtuullisuutta”. Useimmissa seurakunnissa näet palkkauksen täsmentäminen ja vahvistaminen oli yhä vain toteutumatta, papin saatavat vanhojen sopimusten varassa.⁶²

Näihin vanhoihin sopimuksiin sisältyi aina rinnan sekä täsmällistä että epätäsmällistä tuloa, vuosien 1681 ja 1694 asetuksiin perustuvia varmoja papinsaatavia ja ”vanhan tavan” sekä ”hyväntahtoisuuden” edellyttämiä lahjoja. Sangen valaiseva on tässä suhteessa esimerkiksi mäntyharjulaisten vuonna 1729 tekemä sopimus. Karja- ja muiden, kuten pellava-, hamppu-, humala-, kaali- ja nauriskymmenysten asemesta kirkkoherra oli siellä saanut ”sekä kovana että hyvänä aikana” kultakin rusthollarilta ja äveriäämmältä talonpojalta tynnyrin ja pienemmiltä talollisilta 20, 18 tai 12 kappaa viljaa ”sen mukaan kuin heillä halua on ollut”. Kappalainen ja tämän edeltäjä olivat saaneet rustholleilta puoli tynnyriä ja ruotutiloilta puoli pannia eli 10 kappaa viljaa. ”On niinikään ollut täällä tapana antaa joka vuosi Joulujuhlan aikaan Kirkkoherralle vähän lihaa ja yksi tai pari leipää; samoin ne, jotka ovat halunneet osottaa hyväntahtoisuuttaan, ovat antaneet jonkin verran herneitä ja kauroja. Niinikään kappalainen on saanut ruokalisää mainittuina parseleina, mikä perustuu vuoden 1617 örebron asetukseen sekä vuoden 1664 resoluutioon. Sitä paitsi jotkut, jotka tässä seurakunnassa harjoittavat kalastusta, antavat vanhan tavan mukaan sielunhoitajilleen jonkin verran kaloja silloin, kun Jumala heitä saaliilla siunannut on, ja tämä on tapahtunut heidän opettajiensa köyhyyden ja puutteenalaisen elämän takia.” Ruumissaatavia oli papille vanhastaan suoritettu mainittujen asetusten mukaisesti isännän tai emännän kuoltua kuuden lehmän karjasta yksi lehmä, neljän tai viiden lehmän karjasta kuusi taalaria ja sitä pienemmästä karjasta kolme taalaria kuparissa ja lapsen kuoltua yksi tai pari hopeamarkkaa varallisuuden mukaan. ”Lisäksi on tässä seurakunnassa ollut tapana” – Mäntyharjun sopimuksessa edelleen kerrottiin – ”että Kirkkoherra on saanut niiltä, joilla varaa on, vähän pellavia, villaa ja hamppua ja joiltakin, joilla on humalatarha, hieman humaloita ja jonkin kimpaleen (”någon bit”) voita, kuitenkin niin, etteivät nämä määrät vastaa sitä, mitä sanotuista parseleista olisi kymmenyksinä suoritettava. Lisäksi tässä seurakunnassa ne, joilla siihen varaa ja tilaisuutta on, antavat joka kolmas vuosi Kirkkoherralle hyvästä tahdostaan ja mielisuosiosta lampaanvuonan. Pääsiäisrahat ovat täällä samat kuin muissakin seurakunnissa, joten siis isännästä ja emännästä suoritetaan yhteensä neljä ja lapsista ja palkollisista yksi hopeaäyri, mitä Kuninkaalliset asetuksetkaan eivät kiellä. Mutta sotamiehet maksavat kahdeksan hopeaäyriä, kaiken pastorille. – Tällaista on vanhastaan noudatettu sovussa ja rakkaudessa.”⁶³

Kuten nähdään, ei puhe papin säkin pohjattomuudesta ollut ennenvanhaan suinkaan ihan perätöntä parjausta. Täsmällisyyttä tuntui palkassa olevan vain viljasaatavien kohdalla, jotka kytkeytyivätkin maalliseen veronkantoon, kruununkymmenyksiin. Mutta muilta osiltaan palkka oli sangen epämääräinen. Kuvaavasti kylläkin esimerkiksi Ristiinan sopimuksessa (1754) oli karja- ja kaskikymmenyksien asemesta suoritettava viljavero jaettu erittäin tarkasti talojen suuruuden (veromarkkojen eli neljännesmanttaalien) mukaisesti kuuteen luokkaan,*) mutta ruokalisää koskevaan kohtaan täälläkin sisältyi taas epämääräinen erä lihaa ja leipää ynnä ”jonkin verran” papuja tai herneitä sekä kauraa, villoja, pellavaa, hamppua, humaloita, ”kuten tässä pitäjässä aina ta­pana on ollut”.⁶⁴ Papin saatavista valitettiinkin monin paikoin juuri noita epämääräisiä eriä liian raskaiksi. Kuopion pitäjäläiset selittivät vuonna 1753 piispalle kirkkoherran ja kappalaisen vaatineen heiltä liian paljon etenkin maahanpanijaismaksuja sekä vanhoista että nuorista ottamatta ollenkaan huomioon asianomaisten taloudellista asemaa. Piispa viittasi äsken mainittuun vuoden 1681 asetukseen velvoittaen papiston sitä tarkasti noudattamaan. Ruumistuloista oli samoihin aikoihin riitaa pohjoisempanakin, mutta siellä nyt pappien, Pielaveden ja Rautalammin kappalaisten Martinus Costianuksen ja Peter Landanuksen, eikä vain papin ja seurakunnan kesken. Costianus oli näet alkanut periä Pielavedelle haudatuista rautalampilaisista ruumisrahoja, vaikka ne Landanuksen mielestä kuuluivat hänelle. Piispa tuomitsikin ruumistulot tälle kuuluviksi, mutta piti kohtuullisena, että myöskin Pielaveden kappalainen saisi ”jonkin verran” korvausta multuuvaivoistaan. Näin siis tähänkin ”saatavien” kohtaan jäi tietty epämääräisyyden sävy.⁶⁵

Papille tästä vastavuoroisten vaatimusten epämääräisyydestä oli useinkin enemmän hyötyä kuin vahinkoa. Verot ja velvoitukset, aineen karmeat tosiasiat, siinä pyrkivät paisumaan hengen ja hengellisyyden pohjalla. Verrattomalla tavalla palvelussuhteeseen, paimenen ja paimennettavan väliseen rakkauteen viitaten moni pappi ikäänkuin herutteli Vapahtajan sanasta mammonaa.

Juuri tällaisesta seikasta ristiinalaisilla oli huoliansa esitettävänä vuonna 1773, kun maaherra oli tarkastusmatkallaan osunut heidän pitäjänsä oloja tutkimaan: ”Osa rahvaasta halusi nyt – maaherran matkaraportissa kerrotaan – että Rovasti ja Kirkkoherra Agander selittäisi, mitä heidän kunkin oli veromarkkaa kohden suoritettava hänelle papinsaatavina, sillä he olivat sitä mieltä, ettei heidän olisi pakko luovuttaa hänelle leipää ja joulupaistia. Tämän johdosta Rovasti ja Kirkkoherra arveli heidän kyllä tuntevan velvollisuutensa, koskapa he eivät pysty väittämään, että hän olisi heitä pakottanut sopimuksen vastaisiin suo­ituksiin. Ja vaikka Rovasti etsimällä etsi sopimusta, ei se osunut hänen käsiinsä, ja kun niinikään osa pitäjäläisistä valitti, että heidän oli kuljetettava papinsaatavat pappilaan ja kestittävä pappia ja papinväkeä hänen pitäjänmatkoillaan, ilmoitti Rovasti, ettei hän sellaista ollut rakastamiltaan sanankuulijoilta vaatinut, minkä johdosta Rovasti antoi tietää, ettei hän halua vastedes itseään vaivattavan pitäjänmatkoilla, vaan pitäjäläiset tuokoot hänelle kotiin pappilaan papinsaatavat mistä he olivat saava asiaan kuuluvan kuitin”.⁶⁶ Jo pari vuosikymmentä aikaisemmin ristiinalaiset olivat käräjillä valittaneet kirkkoherransa saatavien ja mittavehkeidenkin epämääräisyyttä, pyytäneet tietoa kunkin veromarkan suoritettavasta viljaerästä ja kertoneet rovastin kuljettavan pitäjänmatkoilla mukanaan omaa kappaansa ja ”niin sanottua wackaa”, jonka piti vetämän tasan kolme mutta vetikin puoli kappaa yli kolmesta. Mikkelinkin pitäjässä kerrottiin vuonna 1773 kappalaisten kantavan enemmän kuin kahdeksan viljakappaa veromarkalta ja sitä paitsi perittävän joulupaistia ja leipää, vaikka äskeisinä aikoina oli jo sopimuskin tehty, jota tosin seurakuntalaisille ei ollut esitetty. ”Asia jäi sikseen”. Porvoon konsistori nimenomaan mainitsi esimerkiksi vuonna 1754, että enimmäkseen kaikissa savolaispitäjissä noudatettiin jonkin verran erilaista kirkollisvirkakunnan palkkaustapaa.⁶⁷

Tämä papinsaatavien epämääräisyys ja kirjavuus pysyi pitkät ajat voimassa paitsi sen takia, että siitä papeille itselleen oli äsken kuvattua etua, osaksi seurakuntalaisten oman vanhoillisuudenkin vuoksi ja myös siitä syystä, että papinmaksuihin jatkuvasti liittyi kansanomaisen käsityksen mukaan uskonnollisesti ansiollisen lahjan, uhrin luonne. ”Hyviä töitä” siinä toimitettiin, kun papille niiaten ja kumartaen anteja kannettiin. Täydessä menossa oli uhraaminen esimerkiksi Etelä-Savon seurakunnissa vielä 1700-luvulla, kuten Mikkelissä sikäläisen suojeluspyhimyksen Mikaelin päivänä tai Kangasniemessä sikäläisenä kirkkopyhänä Maariana. Niinpä kirkkoherra Hoffren salli täällä vielä vuosisadan puolivälin vaiheilla kantaa alttarille lahjoja. Niistä ja muutamista muistakin savolaisten uhritavoista kihlakunnantuomari Eberhard Sievers kertoi närkästyneenä Porvoon konsistorille vuonna 1749 näinikään: ”Vielä on joillakin seuduilla tässä hiippakunnassa sellainen epätapa vallalla, että vuosittain tiettyinä juhlapäivinä seurakunnan papeille kootaan vapaaehtoisia lahjoja kirkkouhreina alttarille. Näin tapahtuu Kangasniemessä Maarian etsikkopäivänä, jota siellä kirkkopyhänä vietetään, kun ensin saarnastuolista on kuuluttamalla uskoteltu, että mikäli joku tahtoisi tavan mukaan köyhille jotakin antaa, tämä voisi tapahtua saarnan jälkeistä virttä veisattaessa ja ennen papin alttarille menoa”. Konsistori päätti kiertokirjeellä kehottaa papistoa ulosjuurittamaan sellaiset tavat ja antoi Hoffrenille erityisnuhteet siitä, että tämä oli näitä lain ja asetusten vastaisia keräyksiä seurakunnassaan ylläpitänyt.⁶⁸

Tällaista ammoisaikojen uhrimieltä säilyi tietenkin lähinnä yhteisessä kansassa, yksinkertaisten ihmisten parissa, jotka kerkeämmin kuin valistuneemmat säätyläiset hakivat kaikenlaisista ulkokohtaisista keinoista – papin hyvittelemisestäkin – suojaa ”pahan” konsteja vastaan ja enempiä asiaa aprikoimatta näkivät ahnaassakin papissa taivaan portille taluttajan. Niinpä onkin helppo havaita, että nämä monessa suhteessa sangen epämääräiset papinsaatavat herättivät ensiksi juuri säätyläisissä, kuten äskeiset Kangasniemen alttariuhrit kihlakunnantuomari Sieversissä, närkästystä. Papiston ja muun herrasväen, olletikin sotilassäätyläistön, välit olivat jo vanhoista ajoista pitäen olleet monissa seurakunnissa kireänpuoleiset, ja taustana siinä tietenkin oli johtoasemasta taistelu, jonka keinoihin kuului muun muassa papin palkkatulojen kaventaminen.⁶⁹

Mutta papiston palkkausasia oli maakunnassa kuitenkin vasta tullut ikään kuin eräälle kehityksensä kynnykselle. Oltiin vasta vaihekaudessa. Vanha, perinnäisiin tapoihin ja tottumuksiin, papin ja seurakunnan henkilökohtaiseen suhteeseen perustuva mutta velvoitesisällöltään epämääräinen sielunhoitajan ”ylläpito” oli näet sangen hitaasti muuttumassa täsmällisempien sopimusten määrittelemäksi palkkaukseksi.

Niinmuodoin oli palkkausuudistuksia vaativien ohessa aina sellaisiakin seurakuntalaisia olemassa, jotka papiston palkkausasiaan nähden olivat vanhoillaan pysymisen kannalla. Näin oli vielä vuonna 1773, jolloin maaherra Ramsay saattoi tarkastusmatkallaan omakohtaisesti todeta, että useimmissa savolaispitäjissä vain osalla seurakuntien sanankuulijoista oli papiston palkkauksen johdosta esitettävänä tarkistusta koskevia valituksia. Joroisissa osa pitäjäläisistä ilmaisi tyytymättömyyttään sen johdosta, että kirkkoherra peri kolme viljakappaa paistin ja kaksi leivän asemesta silloin, kun talollisella ei ollut itse paistia eikä leipää annettavana. Samaa oli kappalainenkin vaatinut, ”mutta sitä vastoin osa ilmoitti, että sellainen oli ollut tapa aikaisemminkin, jonka vuoksi tyytymättömiä neuvottiin asianomaisesta paikasta papinsaataviin muutosta hakemaan”. Sulkavalla kerrottiin kirkkoherralle maksettavan yhden veromarkan kokoisesta talosta 18 viljakappaa keväisin, kylvöavuksi 3 kappaa kauroja ja syksyisin 3–4 kappaa uudisruista, leipää ja paistia taikka paistin asemesta 2 kappaa ruista, 2 kappaa herneitä tai sen puutteessa saman verran ruista ja sitä paitsi villoja ja pellavia, ”mikä niin vanhastaan ollut on, jonka takia he tahtoivat saada uuden sopimuksen voimaan”. Kuopion pitäjässä taas torpparit tällöin valittivat kappalaiselle suoritettavasta kahden kapan viljaverosta, mihin heidät ”vasta” kappalainen Johan Härkäpaeus oli saanut taivutetuiksi, ”mutta he myönsivät tästä sopimuksen tehneensä”. Niinikään Kuopion pitäjän talolliset valittivat sitä, että kirkkoherra heiltä vaati ja kantoi pääsiäisrahoja ja oravinahkoja taikka niiden asemesta käypään hintaan rahaa, minkä johdosta kirkkoherra puolestaan esitti laamannintuomion vuodelta 1770, joka seurakuntalaiset tähänkin suoritukseen oli velvottanut. Edelleen valitettiin, kuten muuallakin Savossa, myös tässä pitäjässä kirkkoherran ja kappalaisen paistinkannosta.⁷⁰

Kaikilla tahoilla maakuntaa oli samanlaista suhtautumista papiston palkkausasiaan: oli vanhoja, epämääräisiä, osaksi kadonneitakin ”sopimuksia” ja niiden rinnalle työntymässä täsmällisemmän ja usein myös kitsaamman palkkauksen vaatimus. Rahvas ja ”maalliset” herrasväet alkoivat Savossakin yhä paremmin pitää puoliansa, ja se ryhtyi jo monin paikoin tinkimään pappien vahvistetuista, lainmukaisistakin veroista.⁷¹ Ja jos pappi sattui olemaan hyvä ja avulias eikä niinmuodoin pitänyt saatavistaan ylen tarkkaa lukua, rahvas palkitsi hyvyyden kansanomaisella tavallaan: ei pitänytkään pappiansa enää ihan täytenä ”herrana” ja kävi ennenpitkää paimenelleen röyhkeäksi ja kiittämättömäksi.

Tämän epämääräisen asiaintilan ja seurakuntalaisten yhä yltyvien valitusten johdosta oli vihdoinkin jo täyttä totta tarkoittaen ryhdyttävä Savon papiston palkkaetuja täsmentämään. Asia olikin päässyt alulle kyllä jo vuonna 1763 maaherranviraston vaadittua jäljennökset kaikista silloin voimassa olleista palkkaussopimuksista, jotta sillä olisi esille tulevien riitaisuuksien sattuessa ollut ”varma pohja, mihin perustaa päätöksiään”. Samalla oli tuomiokapitulille ilmoitettava, mistä seurakunnista sopimukset yhä puuttuivat. Tarkoitus näet oli, että sellaiset saataisiin pitäjänkokouksissa kaikkialla aikaan ja toimitettaisiin sitten asianmukaisesti kuninkaan vahvistettaviksi.⁷² Joroisten rovasti Abraham Poppius ilmoitti tämän johdosta piispalle, ettei seurakunnassa ollut mitään vahvistettua palkkaussopimusta ”samoin kuin sellaista tuskin on muissakaan savolaispitäjissä”. Poppius pyysi samalla nöyrimmästi piispaa ja konsistoria järjestämään niin, että palkkasopimukset saataisiin aikaan samanaikaisesti kaikkialla Savossa.

Lukkaritkin koettivat parhaansa mukaan oikeuksiaan valvoa. Tämä kävi päinsä valtiopäivillä valitusasiana pappisedustajien kautta. Eritoten Savossa, missä väestön määrä yhtämittaa kasvoi ja asutus oli jo 1700-luvun alkupuolellakin vireästi leviämässä vanhoista kantataloista ulkopalstoille, lukkarit tunsivat tulojensa niukkuutta siitä syystä, että kantataloista eronneet uudistalot eivät suorittaneet lukkarille tämän saatavia. ”Viime aikoina halotut talot eivät tahdo heille enempää maksaa kuin yhdestä savusta eli taloudesta yhteensä”. Porvoon hiippakunnan papisto anoikin esimerkiksi vuoden 1734 valtiopäivillä, että omaksi ruokakunnaksi asettuneet ja omia tiluksiaan käyttävät talonpojat kukin kohdaltansa velvoitettaisiin suorittamaan ”vähäiset lukkarinsaatavat”. Valituksen johdosta antamassaan päätöksessä kuningas viittasi erääseen vuoden 1694 resoluution 12 pykälään, joka velvoitti ”kunkin talonpojan” vuosittain suorittamaan lukkarin ylläpidoksi määrätyt saatavat, ja ratkaisi riidan sen mukaisesti käskien kaikkien talonpoikien riippumatta tilan koosta suorittaa lukkarinsaataviin kuuluvat maksut.⁷³ Mutta vain vähin erin papiston samoin kuin myös lukkarien ja muun ”kirkonväen” palkkaus tuli täsmällisten sopimusten kannalle ja yhtenäiseksi, suhteellisen muuttumattomaksi eräksi maakunnan yhteisessä verokuormassa.

 

Kirkollisten saatavien ohessa syntyi edellisillä sivuilla kerrotuista moninaisista veroista ja rasituksista kuitenkin sangen epätasaisesti maakuntaa painava taakka.

Jo edellä, etsittäessä vuoden 1664 verollepanon kohtuuttomuuksista selitystä siihen seikkaan, minkä vuoksi nimenomaan ja oikeastaan vain suursavolaiset pitkin 1700-lukua vaativat maakuntaan uutta verollepanoa, todettiin vanhan verotaakan alueellisessa jakautumisessa sangen suurta epätasaisuutta (siv. 230). Vaikka maat olivat pohjoisissa pitäjissä viljavampia ja tilukset avarampia kuin etelässä ja siis manttaalit pohjoisessa paljon paremmin taloa päällänsä pitäviä kuin Etelä-Savossa, oli niiden kannettavaksi kaikkialla kuitenkin sälytetty samanlainen verokuorma. Maaomaisuuteen kohdistuva päävero olikin siinä suhteessa sangen alkeellinen, Savossa erittäin raa’assa muodossa esiintyvä julkinen rasitus, että se ei ottanut juuri nimeksikään huomioon verotettavien talojen erilaista vaurautta. Vero painoi maakunnan kaikkia manttaaleja ja veromarkkoja eli manttaalin neljänneksiä sekä niiden osia suhteellisesti saman suuruisena, vaikka niiden veronsuorituskyky oli sangen vaihtelevainen. Maaveron määrä johtui Savossa laskuopillisen kaavamaisesti veroluvun suuruudesta mutta ei veromarkkojen eikä manttaalien todellisesta maksukyvystä. Tiluksista oikeastaan puuttui sekä niiden alaa että hyvyyttä koskeva jyvitys. Vain merkitsemällä taloja ”autioiksi” tai suomalla niille tilapäisiä verovapauksia voitiin heikkojen ja maksukyvyttömien tilojen verorasitusta määräajoiksi ja poikkeuksellisesti keventää.

Mutta paitsi tästä vuoden 1664 verollepanokomission yleisestä verotusperusteesta ja – kuten jo kerrottiin – sen ilmeisen epätasaisesta verollepanoinnostakin Etelä-Savon vanhojen vero-olojen suhteeton rasittavuus johtui melkoiselta osalta myös siitä maaolojen hiljaisesta kehityksestä, joka 1560- ja 1660-luvulta 1720-luvulle tultaessa oli siellä jo ehtinyt tapahtua. Oli näet käynyt niin, että taloille ei enää 1700-luvun alkupuolella monessakaan tapauksessa kuulunut kaikkea sitä määrää metsätiluksia, jotka niille aikoinaan oli merkitty maantarkastusten pöytäkirjoihin ja isäntien ”maaseteleihin”. Niinpä Lappeenrannassa valitettiin vuonna 1726 Itäiselle tutkijakunnalle tätä Etelä-Savon kadonneisiin maakappaleisiin kohdistuvaa verotusta. Väitettiin yleisesti olevan sellaisia metsä- ja muitakin tiluksia, joita silloiset asukkaat eivät koskaan olleet omistaneet eivätkä etsimälläkään löytäneet ja joiden vuoksi verot ja sotilasrasitukset olivat paisuneet niin ylettömiksi, että he eivät niistä läkähtymättä pystyneet suoriutumaan ”osottivatpa millaista ahkeruutta tahansa”.⁷⁴

Nämä kadonneet tilukset, joita eteläsavolaiset haikailivat koko 1700- luvun, olivat tietenkin – kuten jo kerrottiin – osaksi eritoten Isonvihan aikaisissa sekavissa oloissa päässeet sotkeutumaan naapuritalojen tilusten joukkoon, mutta sitä paitsi niissä varmaan oli melkoinen määrä myös niitä entisaikojen kaukaisia hajaomistuksia, jotka vielä 1500-ja 1600-luvulla – ”maasetelien” syntyaikoina – olivat selvästi kuuluneet eteläsavolaisiin taloihin mutta sitten aikojen kuluessa päässeet irtautumaan emätiloistaan ja osaksi sulautuneet pohjoissavolaisten avaroihin ja epämääräisiin maaomistuksiin. Äsken mainittu tutkijakunta ei ollut asiaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt – oli vain huitaissut viittaamalla viljelysten rappeutumiseen. Järjestelmällinen erillistutkimus, vuosien 1561 ja 1664 maakirjoissa lueteltujen maakappaleiden tarkka vertaaminen 1700- ja 1800-luvun isojakotoimituksissa löytyneisiin tiluksiin, voisi kuitenkin ehkä johonkin määrin selvittää sitä, minkä verran tätä kaukotilusten karisemista ja yleensäkin maakappaleiden ”katoamista” oli niihin aikoihin mennessä Etelä-Savossa jo ehtinyt tapahtua. Ilmeistä joka tapauksessa on, että eteläisten pitäjien isännät jo 1700-luvulle tultaessa oikeastaan kantoivat jotakin osaa pohjoissavolaisten maaveron taakasta. Eipä niin ollen ihme, että esimerkiksi Ristiinassa, joka oli Etelä-Savon ankarimmin verotettuja pitäjiä, vuonna 1784 ehdotettiin virkamatkalla olevalle maaherralle, että taloille, joilla ei ollut likimainkaan niiden veroja vastaavia tiluksia, annettaisiin paitsi Ristiinan rajoissa olevat ulkopitäjäläisten hajatilukset ja oman pitäjän autiotilojen maat myös Kuopion läänissä olevia kruunun tiluksia edes joksikin korvaukseksi siitä, mitä aikojen kuluessa oli omista tiluksista menetetty.⁷⁵

Muutamat yksityiskohtaiset esimerkit kuitenkin kaikkein parhaiten valaisevat tätä tässä kirjassa jo monesti mainittua maaveron epätasaista alueellista jakautumista.

Niinpä heikosta eteläsavolaisesta talosta, jonka kannettavaksi oli vuonna 1664 pantu kohtuuttoman raskas verotaakka, voisi esimerkkinä mainita ristiinalaisen talonpojan Samuli Knuutilaisen olot neljän veromarkan eli siis yhden kokomanttaalin yksinäistilalla (entinen anekki N:o 3) Hartikkalansaaren kylässä vuonna 1800. Talosta laskettiin kesäkelillä matkaa Porvooseen ja Loviisaan 20 peninkulmaa. Talvitie tosin lyheni edelliseen kaupunkiin 18:ksi ja jälkimmäiseen 16:ksi peninkulmaksi mutta oli Helsinkiin kaikkina vuodenaikoina sama nimittäin 30 peninkulmaa. Näihin kolmeen kaupunkiin talo myi vähäisiä tuotteitansa ja nouti niistä kerran vuodessa suolansa ja hivenen verran rautaa. Kirkollekin oli kolmenneljänneksen peninkulman matka, ja kun talossa ei ollut myllyä, piti viljat tullia vastaan jauhattaa peninkulman takaisessa vieraassa myllyssä, ja myllytiekin oli ylen paha kulkea. Talossa ei ollut humalatarhaa, ei liina- eikä hamppumaata. Metsästä ei saanut hirsiä, aidaksia eikä edes polttopuuta, vaan kaikki tämä oli hankittava joko selvällä rahalla, päivätöitä tekemällä tai viljaan vaihtamalla useinkin sangen pitkien taipaleiden takaa. ”Käsitöitä ei harrasteta vähääkään”, isonjaon karttaselitelmässä kerrotaan. ”Kehruukset ja kudonnaiset ovat sekä tottumuksen että työvälineiden puutteessa ihan sitä kaikkein karkeinta laatua. Talo on tosin lähellä järveä, mutta järvi on melkein kalaton, niin että siitä vain harvoin nousee särvintä edes kotitarpeiksi.” Kaski- ja metsätilukset olivat miltei läpeensä huonokasvuista viidennen luokan maata, ja sitä oli yhteensä vain 264 tynnyrinalaa (132 ha). Martoja maitansa suostutellen Knuutilainen hädin tuskin niistä sai vuotuisen elantonsa irti ja varoja kruununulostekojen suorittamiseen. – Tämän tällaisen talon kannettavaksi oli sitten maakirjan mukaan pantu neljän veromarkan eli siis kokonaisen manttaalin verorasitus. Vertailun vuoksi on nyt tässä mainittava, että Savon uudessa verollepanoasetuksessa (1783) oli paraimmankin laatuista veromaata katsottu menevän manttaaliin 600 tynnyrinalaa ja huonompaa – tätä Knuutilaisen maan tapaista – 1200, myöhemmin jopa 1700:kin tynnyrinalaa. Sen mukaisesti tämän talon olisi tarvinnut vastata vain 0.22 tai 0.16 manttaalin verosta entisen, vuodelta 1664 periytyneen, kokomanttaalin verokuorman sijasta. Tähän suuntaan kävikin sitten maanmittarin verollepanoesitys vuonna 1800, ja vuoden 1830 maakirjasta näkyy, että Knuutilainen oli jo saanut veronalennusta taloonsa ja vastasi niistä ajoista pitäen neljännesmanttaalin ulosteoista.⁷⁶

Pohjois-Savosta sitä vastoin Kuopion läänin ensimmäinen maaherra Otto Ernst Boije kertoi vuonna 1776 monia valaisevia esimerkkejä sikäläisen verotaakan kepeydestä ja esitti keinoja ja mahdollisuuksia kruunun tulojen melkoiseksi lisäykseksi omassa savolaisessa hallintopiirissään. Sekä vuoden 1660 että 1664 vero-olojen järjestelyt olivat hänen tietämänsä mukaan siellä merkinneet veronalennusta, niin että asukkaat olivat sen vuoksi nyt itse tarjoutuneet suorittamaan ”vähentämätöntä veroa, jonka likimääräisen laskelman mukaan arvellaan tekevän kolmanneksen yli sen summan (rätt), mikä nyt pitäjistä kerääntyy”. Sitä paitsi oli havaittu vuoden 1664 verollepanopöytäkirjaan merkityn monille taloille suurempia veroja kuin myöhemmin toimeen pantu vakinainen sotamiehenpito ja Boijen aikaiset (1776) maakirjat edellyttivät, ”mitä talolliset eivät ole kieltäneet, vaan ovat he vastaan panematta halunneet ne suorittaa”. Edelleen maaherra kertoi ”useiden talojen” siihen saakka pitäneen hallussaan huomattavia alueita ja tietyn nimisiä maakappaleita, joita ei mainittu ollenkaan heidän arviokirjoissaan ja joista he niinmuodoin eivät myöskään mitään veroa suorittaneet. ”Ja kun tämän tällaisen asiaintilan laittomuus on talollisille esitetty” – maaherra kertoi – ”ovat he osaksi selittäneet olevansa taipuvaisia luovuttamaan sellaiset maat Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne Korkeaan Käyttöön osaksi taas ottaneet suorittaakseen niistä eräiden veromarkkojen veroja toimitettavissa mittauksissa ja verollepanoissa muodostettaviksi uusiksi taloiksi joko vapaavuosien turvin tai ilmankin niitä”. Lisäksi oli monilla taloilla todettu olevan arviokirjojensakin mukaista maata niin runsaasti, että asukkaat eivät niitä yksin pystyneet nauttimaan eikä mittausten tapahduttua niistä veroa maksamaan. Sellaisia liikamaitaan he olivat luovuttaneet naapuritalojen asukkaille, jotka niitä paremmin voivat käyttää ja olivat ottaneet niistä veroa suorittaakseen. Oli kuin olisi Kuopion entisessä suurpitäjässä, josta näitä esimerkkejä lueteltiin, oltu liikamaihin läkähtymässä.⁷⁷

 

Eipä niinmuodoin ihme, että nimenomaan juuri Pohjois-Savosta saattoi viranomaisten eteen vielä 1700-luvulla osua sellaisiakin tiluksia, joita tosin jokin kylä tai talo käytti ja piti omanaan, mutta joista kukaan ei suorittanut kenellekään veroa, koska niihin ei ollut kuunaan saatu eikä edes anottu virallista asuja- tai omistusoikeutta, eikä kruununverottajankaan ahnas katse ollut siis niihin vielä ehtinyt osua. Omistuksen ja verotuksen perustuessa vuoden 1664 hätäiseen maan rekisteröintiin oli selvää, että kaikki maa ei suinkaan ollut joutunut kruunun verokirjoihin merkityksi. Sitä paitsi oli kymmenientuhansien erillisten maakappaleiden lomiin jäänyt eräänlaisiksi omistus- ja nautintarajoiksi epämääräisiä maansiekaleita, joiden seassa oli viljalti viljelys- ja verokelpoisiakin hajatiluksia. Pohjois-Savon suhteellisen kepeästi verotettujen maiden lisäksi siellä oli täysin verotontakin maata.

Niinpä tällainen veroton maa tuli esiin Iisalmen ja Kuopion pitäjien rajamailla vuonna 1757, kun Tavinsalmen, Tölvänniemen ja Naarvanlahden kyläläiset äkeytyivät riitelemään viimeksi mainittujen kylien välissä sijainneesta metsämaasta. Maa havaittiin 173 tynnyrin- 22½ kapanalan – siis noin 87 hehtaarin – laajuiseksi, eikä sitä ollut koskaan verolle pantu.⁷⁸ Niinikään – kuvaavasti kylläkin – ihan Iisalmen porstuasta, Pohjois-Savon vesien valtareitin varresta, löytyi kuin sattumalta vuonna 1755 muuan tuollainen verollepanolta välttynyt iso maakappale, Nerkoonniemi, jota Nerkoon kyläläiset käyttivät omanaan. Seikka oli tällainen – ajan vero-oloja kuvaavana siitä sietää tässä laveamminkin kertoa.

Nerkoolaisten entinen eronsaanut ruotusoturi, 65-vuotias ”vaikka näköjään vielä varsin vereslihainen mies” Lauri Virveli (Hvirfvell), jolla oli torppa Nerkoonniemessä, astui Iisalmen talvikäräjillä 1755 lakipöydän ääreen, ilmoitti Nerkoon kyläläisten, Pekka Väisäsen, Lauri Kähkösen, Lauri Lappalaisen, Markku Partasen, Tahvo Hartikaisen, Antti Käkkösen, Paavo ja Risto Väisäsen, Juho Partasen sekä Hemminki Husson ”ilman vähäistäkään veroa” pitävän hallussaan sanottua nientä ja pyysi nyt lupaa saada perustaa sinne kruunulle suoritettavaa veroa vastaan talon. Nimismies Henrik Gumerus ja lautakunta puolestaan todistivat maakappaleen olevan huomattavan suuren, käsittävän arviolta 200 tynnyrinalaa hyvää viljelyskelpoista maata, ”tarkemmin tutkittuna ehkä enemmänkin”, ja sanottujen tilusten ulottuvan ”kahden ja puolen vanhan neljänneksen” pituudelta niemennenästä lukien puolipäiväistä kohti. Nyt tuli nerkoolaisille salamaistansa hätä. Mukana olleeseen vuoden 1664 maaseteliinsä viitaten he ensin yrittivät selittää Nerkoonniemen siksi ”Neronsuonrannaksi”, joka maakirjan ja setelin laitaan merkityillä vuosien 1636 ja 1651 tuomioilla oli pantu heille kuuluvaksi. Tuomioita kysyttäessä ukot kertoivat kotonansa kyllä olevan eräitä rajakirjoja, vaikkeivät tosin niiden nojalla olleet siitä tolkkua saaneet, koskiko jokin ”kirjoista” nyt juuri tätä Nerkoonnientä. Kun talonpojat eivät kuitenkaan – muutaman päivän kotikätköjään pengottuansa – pystyneet löytämään tuomioita eikä rajakirjoja, joilla olisivat voineet osoittaa maakappaleen omistavansa, tarjoutuivat he hädissään ensin suorittamaan siitä kruunulle ”erityistä veroa” – arvattavasti saman määrän, mikä sotamies Virvelinkin maksettavaksi olisi koituva – ja suostuivat myöhemmin jo siihenkin, että Virveli saisi Nerkoonniemen suuruutta vastaavan veromarkan osalta suorittaa veroa kruunulle kuitenkin niin, että maa luettaisiin kylän yhteisiin ulkotiluksiin, ja Virvelikin siis jakokuntaan kuuluvaksi. Oikeus siirsi asian maaherran ratkaistavaksi samalla ehdottaen, että maa annettaisiin Virvelille veromarkan neljänneksen rasitusta vastaan ”tämän seudun verollepanon mukaisesti, jossa kukin talollinen (åboe) vähäistä veroa maksaen pitää hallussaan suuria, avaroita maita”. Ukko Virveli puolestaan lupasi panna Nerkoonniemessä rakennukset ja viljelykset asetuksenmukaiseen kuntoon, ja jo samana vuonna maaherra antoi päätöksensä. Verottomaksi todettu Nerkoonniemi, jota nerkoolaiset eivät olleet pystyneet laillisena saantona omakseen todistamaan, julistettiin kruunulle kuuluvaksi maaksi ja Virveli sen asujaksi veroa vastaan, joka piti määrättämän asiaan kuuluvassa mittauksessa ja verollepanossa. Nerkoon kyläläiset valittivat asian johdosta Hoviin väittäen nyt maakappaletta vuoden 1664 setelissä mainituksi ”Lintujoeksi”, mutta Hovioikeus vahvisti maaherran aikaisemman päätöksen. Asia ei kuitenkaan päättynyt tähän ­ eikä myöskään Nerkoonniemen verottomuus. Virveli näet ei pystynytkään lunastamaan lupauksiaan, tuskinpa edes yrittikään, vaan jätti ”köyhyyden, vanhuuden ja raihnaisuuden vuoksi” rakennukset rakentamatta, pellot ja niityt raivaamatta.

Mutta Savon entisajan säätyläisetpä olivat kovin kärkkäitä ja käteviä noukkimaan nimiinsä talonpoikien tiluksia eritoten silloin, kun ne, kuten nyt tämä Nerkoonniemen metsäsarka, olivat joutuneet maariitojen alaisiksi. Niinpä kävi ennenpitkää (1759) siten, että Virveli luovutti Nerkoonniemen omistusoikeuden vänrikki Johan Konrad Weberille, ja tämä puolestaan siirsi myöhemmin (1763) oikeutensa kapteeni Fredrik Vilhelm Ladaulle, joka sitten moneen otteeseen (1763, 1767 ja 1771) anoi maakappaleen mittaamista ”vieraiden anastusten estämistä varten”. Nerkoolaiset näet olivat jatkuvasti – sekä Virvelin että Weberin ja nyt tämän Ladaun ”omistaessa” maan – käyttäneet sitä vanhaan tapaan hyväksensä ylimuistoisen nautintansa nojalla, polttaneet kaskia, kaataneet tukkipuita, anastaneet aidaksia, hakanneet halkoja, korjanneet niittymailta yhteisesti heinää, ja vihdoin vuoden 1760 vaiheilta lähtien maa oli kyläläisistä alkanut tuntua jo niin omalta, että he olivat perustaneet sinne kolme uudistilaa ja kolme torppaa. Kapteeni Ladau sai kuitenkin vihdoin (1772) maalleen mittauksen hankituksi. Toimituksessa olivat läsnä mm. kaikki silloiset Nerkoon kylän isäntämiehet – 17 henkeä – ja nyt jo ylen iäkkääksi käynyt, 82-vuotias Virvelikin. Ukko pantiin ”paraana maakappaleen tuntijana” osoittamaan toimitusmiehille rajapaikat, ja Nerkoonniemen veroton maa todettiin 1340 tynnyrinalan (670 hehtaarin) laajuiseksi. Lähivuosina kävi sitten – kuten jo on kerrottu – Pohjois-Savon ylitse isojakotoimitusten ja uuden ve­ollepanon kiireinen virkatouhu, ja sen yhteydessä tämä kuten arvattavasti moni muukin siihen saakka kruununrasituksilta välttynyt tilussaareke joutui vihdoinkin veronalaiseksi maaksi.⁷⁹

Näistä yksityisesimerkkien elävöittämistä Savon vero-oloista, nimenomaan verotaakan alueellisesta epätasaisuudesta, on jo aikaisemmin esitetty koko maakuntaa tässä suhteessa valaiseva asetelma (siv. 229). Niinpä onkin tässä tarpeen enää vain kokoavasti huomauttaa, että – maaverojen kannalta katsottuna – näiden erilaisten vero-olojen välinen alueraja kulki suunnilleen sitä linjaa pitkin, joka hahmottuu suurin piirtein poikkimaisille pitäjänrajoille Puulaveden eteläpartaalta Haukiveden pohjoissoppeen, niin että ”keveän veron” alueiksi jäivät entiset Iisalmen ja Kuopion suurpitäjät sekä Leppävirta, Joroinen, Pieksämäki ja Kangasniemi ja loput, eteläiset, kaakkoiset ja itäiset savolaispitäjät ”raskaan maaveron” alueiksi. Tämä alueraja olikin oikeastaan vanhojen verollepanojen aikoja ajatellen (1561, 1664) silloisen Viljelys-Savon ja Metsä-Savon välinen juonne, jonka jälkeä näin näkyi maakunnan vero-oloissa myöhäisiin aikoihin, aina uuteen verollepanoon saakka. Syystä – kuten edellä jo kerrottiin – Savon alisen kihlakunnan kruununvouti Meinander huomauttikin vuoden 1771 valtiopäiväkertomuksessaan hallintopiirinsä silloisista verorästeistä kysymyksen ollessa, että kun kihlakunnassa oli vuonna 1762 annetun määräyksen mukaan tutkittu maaverojen ja maatilusten välisiä suuruussuhteita, oli tultu huomaamaan ”useimpien talojen” kantavan Puumalan, Sulkavan ja Juvan pitäjissä paljon painavampaa veroa kuin niiden tilukset edellyttivät, jota vastoin suurimmalla osalla Pieksämäen ja Kangasniemen taloja oli niiden veroihin verrattuna paljon isommat maa-alat ja antavammat etuudet, ”joten ne samoin kuin Kuopion ja Iisalmenkin pitäjät saattaisivat kestää sen veronlisäyksen, mikä edellisissä, ankarasti verollepannuissa pitäjissä, tulisi vähennettäväksi ja niinmuodoin talojen kesken voisi ilman kruunun vahinkoa tapahtua tasausta”.⁸⁰

Tämä maaveron yleinen epäkohta, sen rasittavuuden epätasainen jakautuminen Savon maakunnan eri alueille, ei tietenkään haitannut samalla tavalla henkilöön kohdistuvaa verotusta. Niinpä onkin täysin johdonmukaista, että ankaran maaveron alueilla henkilöverojen suhteellinen paino jäi vähäisemmäksi kuin maaverojen. Keveän maaveron pitäjissä Pohjois-Savossa henkilöverot käsittivätkin jo aikakauden alussa melkoisen osan, esimerkiksi vuonna 1725 lähes neljänneksen (22 % ) verontuoton kokonaismäärästä, jota vastoin vastaava suhde oli Etelä­Savossa vain 13 %. Vuonna 1773 oli toisaalta vuotuisen maakirja- ja manttaaliveron, kruununkymmenysten, savuittain kannetun laamanni­ ja tuomariveron sekä Tukholman linna-avun, eli siis kaiken kaikkiaan maanomaisuuteen kohdistuneen verotuksen pääosan, osuus 37 % toisaalta taas puhtaiden henkilöverojen nimittäin henkirahojen sekä palkka- ja valtiovelkaveron osuus 63 % tässä lueteltujen verojen lasketusta kokonaistuotosta eli 41750 hopeataalarista. Kun sitä paitsi myös yleisen suostunnan sekä hautaus- ja kruunausavun aiheuttama verorasitus kohdistui melkoiselta osalta henkilöihin, voitaneen henkilöverotuksen arvioida hyvinkin käsittäneen osapuilleen kolme neljännestä mainitun vuoden koko verotaakasta. Ylisessä kihlakunnassa henkilöverojen (henkirahat ja palkka- ja valtiovelkavero) osuus oli tällöin 62 % keskisessä kihlakunnassa 65 % puheenalaisten verojen kihlakunnittaisista kokonaismääristä.⁸¹

Verokuorman alueellisen jakautumisen lisäksi tässä on vielä tarkastettava samaa seikkaa veronmaksajakunnan väestöllisen rakenteen näkökohdasta eli siis kuorman kasautumista eri väestöryhmien kannettavaksi, verotaakan sosiaalista jakautumista.

Verot samoin kuin muutkaan yleiset rasitukset eivät näet osuneet suinkaan tasapuolisesti kaikkiin väestöryhmiin. Niinpä ikivanha maakirjavero, joka koski yksinomaan maaomaisuutta, ei tietenkään rasittanut tilatonta väestöä, vaan sen kantajiksi joutuivat vain ne väestöainek­et, jotka omistivat ”veronalaista maata”. Mutta lisäksi osa itse maaperästäkin, manttaaleista, oli verovapaata. Savossa oli kuitenkin sangen vähän tällaista manttaalien verovapautta, rälssiä. Kruunun ja aatelin säterien, kirkkoherran virkatalojen ja kappalaisten ”vanhojen” puustellien asujista ei sanottavaa verovapaiden joukkoa muodostunut, ja sitä paitsi vapaus koski vain osaa veroja ja muita rasituksia.

Henkilöverotus otti jo 1700-luvulla jossakin määrin huomioon veronalaisten maksukyvynkin. Niinpä henkilöiden verovelvollisuus rajoittui yleensä vain ansiokykyisiin ikäluokkiin. Lapset ja vanhukset olivat henkirahan maksamisesta vapaat ja kaikkein varattomimmat väestön ryhmät, raihnaat ja työkyvyttömät, köyhät ja kerjäläiset sekä ikäloput sotamiehet ja rakuunat paitsi henkirahojen myös käräjäkestityksen suorittamisesta. Niinikään uudisasukkaat saivat talojensa kuntoon panemiseksi vuodesta 1783 lähtien 15 vuoden vapauden henkirahan maksamisesta, myöhemmin jopa 40 vuoteen saakka, ja sama köyhää suojeleva periaate kuvastuu – selvän väestöpoliittisen pyrkimyksen ohessa – niistäkin asetuksista, jotka vapauttivat monilapsiset perheet kaikista henkilökohtaisista veroista. Verovelvollisen maksukyvyn huomioon ottaminen näkyi myös siinä, että säätyläiset suorittivat henkirahoja, kuten yleensäkin näitä henkilökohtaisia veroja, kalleimman taksan mukaan, Savossa ruotsinaikaista rahaa 24 äyriä, venäjänaikaista 36 kopeekkaa, kun taas varattomimmat maksoivat vain puolet mainituista määristä ja naiset ylipäänsä vähemmän kuin miehet. Sitä paitsi henkilöverotuksessa huomioon otettu päämiesten erilainen yhteiskunnallinen asema ulottui eritehoisena verotuksena näiden alustalaisiinkin. Säätyläiselle kuuluvan rälssisäterin, pappilan, puustellin ja rusthollin talonpoikaisesta lampuodista tai vuokraajasta meni korkeimman taksan henkiraha (24 äyriä), talonpojan omistaman rusthollin lampuodista taas keskitaksan mukainen (16 äyriä), ja sama koski myös erisäätyisten isäntien torppareita ja loisia jopa sotaväessäkin eriarvoisten rivimiesten vaimoja; korpraalin vaimosta meni korkeimman, rakuunan vaimos­ta keskitaksan ja tavallisen sotamiehen vaimosta alimman taksan mukainen henkiraha.⁸²

Samaa pyrkimystä sovitella kuormaa kantajan voimien mukaiseksi näkyi myös niissä verovapauksissa, joita tilapäisesti myöntämällä koetettiin pitää huolta siitä, että veronalainen saatiin taas jaloillensa nostetuksi ja jatkuvasti suorituskykyisenä pysymään. Tämä koski erittäinkin paitsi äsken mainittuja uudisviljelyksen alottajia myös jo syntyneiden autioiden asuttajia. Eräänlaista ominpäistä, itse hankittua, tosin osittaista mutta aina isojakoon saakka jatkunutta ”verovapautta” merkitsi myös savolaisiin maaoloihin kuulunut käytäntö hyötyä asuma­autioiden isännättömistä maista ja sellaisistakin maakappaleista, joita ei ollut kuunaan veron alle pantu (siv. 166 ja 269).

Mutta sitä paitsi koko maakuntakin sai aika-ajoin nauttia verovapauksia olletikin silloin, kun se oli sotien jäljiltä taas vereksiin voimiinsa toinnuteltava. Isonvihan jälkeen Savo ei tosin saanut pyytämäänsä yleistä verovapautta, vaan verovapauksia myönnettiin yksityisille taloille sotavaurioista riippuen kylläkin jopa kuuteen vuoteen saakka (siv. 45). Sitä vastoin Pikkuvihan rasituksista aiheutuneita vaurioita korvattiin savolaisille kuten muullekin Suomelle yleistä verovapautta myöntämällä. Kuninkaan armollinen resoluutio takasi aluksi kolmen vuoden yleisen verovapauden vuodesta 1744 vuoden 1746 loppuun saakka. Mutta kun tästä alkoi ennenpitkää taas kuten Isonvihankin jälkeisinä aikoina koitua veropalkan nauttijoille huomattavaa haittaa, hallitus lähetti reviisiosihteeri Lars Ehrenmalmin Suomeen käymään neuvotteluja asukkaiden taivuttamiseksi ”suosiollisiksi kruunua kohtaan” vetoamalla siihen, että oli vaikeata ”ruotsalaisin varoin” täyttää Suomen hallintomenojen tarvetta, että ahdinko ei täällä muka ollutkaan niin suuri kuin oli kuviteltu ja että nyt (1744) oli Suomessa saatu hyvä sato ja asukkailla karjat ja hevoskanta jotakuinkin kunnossa. Ainakin tässä viimeksi mainitussa suhteessa Savo oli vielä aivan hunningolla, mutta neuvottelujen tulokset ilmenivät vihdoin kuitenkin sellaisina, että mainittu kolmen vuoden täysi verovapaus muutettiin kuuden vuoden puolivapaudeksi eli jatkumaan vuoden 1749 loppuun saakka. Tämä helpotti veropalkan nauttijoiden asemaa ja myös lääninrahastossa välttämättömien maksujen suorittamista, vaikka tosin tässä viimeksi mainitussa suhteessa kassojen niukkuus kiusasi kruununmiestä koko verovapauden ajan.⁸³

Tällainen yleinen ”täysi” verovapaus ei merkinnyt kuitenkaan muuta kuin vapautta vakinaisesta verosta. Sitä vastoin savolaistenkin oli esimerkiksi vuosina 1744–1749 kyllä suoritettava kaikki kruununkymmenykset ja ”muut henkilökohtaiset ulosteot”, siis henkilöverot.⁸⁴ Sitä paitsi veropalkan nauttijat pitivät verotalollisiaan lujilla myös tuollaisina ”täyden” verovapauden vuosina.

 

Mutta huolimatta ”vapauksista” ja muista helpotuksista verorästejäkin pyrki yhtäkaikki maakunnassa jatkuvasti syntymään. Verorästien määrä vaihteli tietenkin melkoisesti sekä ajallisista että paikallisista tekijöistä johtuen. Ajallisten vaihteluiden takana oli paitsi sotien tuottama rasitus aivan yleisesti myös vuodentulojen suuri vaihtelevaisuus, luonnontekijöiden herkkä vaikutus kaskiyhteiskunnan alkeellisten viljelystapojen tuloksiin. On todennäköistä vaikka tosin vain erillistutkimuksella todennettavissa, että verorästien määrä vaihteli suurin piirtein katovuosien kausia noudattaen rästinkasvun näkyessä tietenkin selvimmin vasta kadonjälkeisinä aikoina. Verorästien paikalliset vaihtelut johtuivat paitsi paikallisista kadoista myös ja ennen kaikkea verollepanon suuresta epätasaisuudesta. Kerrottaessa Kuopion läänin savolaispitäjissä toimitetun verollepanouudistuksen kohtuuttomuuksista todettiin jo taannoin sikäläisten verorästien vastaava paisuminen (siv. 248). Vanha verollepano taas rasitti lähinnä maakunnan eteläisiä ja kaakkoisia pitäjiä. Niinpä muutamat koko Savon verorästiluetteloiden vertailut osoittavatkin, että rästien pääosa selvästi keskittyi ennen verollepanon uudistusta lähinnä juuri noille äsken mainituille raskaan maaveron alueille.⁸⁵

Vasta sen jälkeen, kun vanhan, vuoden 1664, verollepanon uudistukset ja tarkistukset olivat tasoittaneet Savon maaverojen kuormaa ja rahan arvon muuttuminen oli yleensäkin keventänyt maamiehen verotaakan painoa, verorästeistäkin alettiin vähitellen maakunnassa päästä eroon, kuten kuvernöörien kertomuksista jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien voidaan todeta.

3. VERONKANTO JA -KÄYTTÖ

Verokuorman paino ei riippunut suinkaan vain verolukujen suuruudesta vaan monista muistakin seikoista, jotka saattoivat usein tuottaa rasitusta ja kustannusta enemmän kuin vero itse. Verorasitukseen vaikutti näet ratkaisevasti myös veronkantotapa, se, oliko vero suoritettava – ja miltä osalta – luonnossa vai rahassa, millaisiin hintoihin parselien rahaksi arviointi tapahtui, oliko puutetta vai runsautta sen lajin tavarasta, mitä veroihin kuului ja ennen kaikkea myös siitä, mihin verorahat ja parselit oli vietävä.⁸⁶ Sitä paitsi näissä seikoissa oli läpi linjan eroavaisuutta olemassa niiden veronmaksajien kohdalla, jotka joutuivat suorittamaan ulostekonsa kruunun rahastoon ja makasiineihin, ja toisaalta taas niiden kohdalla, joiden maksut ja muut rasitukset menivät kruununvoudin ohi suoraan veropalkan nauttijoille. Veronkantotapa oli siten jo itsessään ikään kuin osa verorasitusta.

Ne ajat olivat 1700-luvulla jo ammoin elettyjä oloja, jolloin nämä monenlaiset, olletikin maakirja- ja maaretkenveroon kuuluneet parselierät (siv. 251) oli sellaisenaan, todella ”luonnossa” täytynyt kuljettaa verovoudin määräämään paikkaan. Nyt sai jo toki enimmät veroparselit suorittaa taalareina ja äyreinä ja toimittaa rahat lääninrahastoon Lappeenrantaan, myöhemmin Loviisaan, Heinolaan, Mikkeliin ja Kuopioon käskyjen mukaisesti joko itse tai kruununvoudin kautta yhteissuorituksina. Ainoastaan verojyvien, ruis- ja ohratynnyreiden sekä kauran ja heinien, joskus myös salpietarin osalta kruunu pidätti itselleen oikeuden – lähinnä tietenkin sota- ja muita satunnaistarpeita silmällä pitäen – vaatia nämäkin erät luontoissuorituksina toimitettavaksi.

Jo vanhastaan oli vakiintunut sellainen käytäntö, että maakirja- ja maaretkenveroon kuuluneet jyvät (ruis ja ohra) samoin kuin myös kruununkymmenysten viljavero oli suoritettava luonnossa. Tosin kruunu saattoi näitäkin veron osia ottaa vastaan rahana, mutta useimmiten lienee kuitenkin käynyt niin, että viljavero vaadittiin ja suoritettiin jyvinä. Verojyvistä tuli silloin sananmukaisesti verokuorma, jonka veronmaksaja vei talvikelillä jäitä ja kaljamoita kulkien tai pyryttyneitä umpiteitä tarpoen kruunun määräämään paikkaan ”laamannikuntansa alueella”, kuten asetus määräsi. Kun koko Itä-Suomi oli yhtä ainoata laamannikuntaa, kävi miltei jokaisen savolaisen veromatka mahdottoman pitkäksi ja rasittavaksi, mistä kyllä riitti – kuten kohta nähdään – valittamista jatkuvasti, vuosikymmenestä vuosikymmeneen. Eräs vanhojen vero-olojen luonteenomaisimpia piirteitä oli sitä paitsi se, että veronalainen – olletikin kielentaitamaton talonpoika – ei ollut suinkaan täysin selvillä siitä, mitä hänen olisi asetusten mukaan oikeastaan ollut kruunun kassoihin ja jyvästöihin ja etenkin veropalkan nauttijoille suoritettava. Veronkantokoneisto oli monilta kohdilta vielä kovin vanhentunut, verolajit monenlaisia ja parselierät monimutkaisten hintamuunnosten peitossa.

Vakinaisen veron parselit ja päivätyöt olivat tosin kruununvoudin tilikirjoihin merkittyinä sellaisten arvojen mukaisiksi, mikä niillä oli ollut osittain jo vuonna 1621, päivätöillä 1652. Mutta kruunupa ei suinkaan ottanut vahingokseen sitä erää, mikä noiden vanhojen ja myöhempien hintojen väliin oli aikojen kuluessa päässyt muodostumaan. Kulloisetkin myöhempinä aikoina käyviksi lasketut tavaranarvot määrättiin erityisillä vuosittaisilla taksahinnastoilla, joiden mukaan vanhojen kruununarvojen ja käypien arvojen väliset hintaerot veroesineille laskettiin, ja näin saadun hintojen välisen erotuksen, ns. kruununvoiton, veronmaksaja sai suorittaa. Kun tavaroiden ja työsuoritusten hintakehitys ylimalkaan oli sellainen, että taksahinta oli aina tuota mainittua alkuperäistä kruununhintaa korkeampi, muodostui sanotusta hintaerosta veronmaksajakunnalle vuosien mittaan melkoinen lisärasitus. Esimerkiksi vuonna 1773 tämä erotus – nimittäin kruununhintojen summa vähennettynä taksahinnoittelun mukaisesta summasta eli ns. veronmuunnos (förvandlingen) – oli koko Savossa 6749 ja pari vuotta myöhemmin 8039 taalaria hopearahaa.⁸⁷

Mutta vielä taksahintojenkin takana, itse elävän elämän tosioloissa, oli omaa hintakehitystä, kuten kaikkien aikojen hintasäännöstelyn ohessa todelliset käyvät hinnat, jotka, kuten osaksi myös taksahinnat, sitä paitsi eri seuduilla melkoisesti poikkesivat vielä toisistaankin. Niinpä ruistynnyrin kruununhintana oli vuonna 1775 2¼ taalaria, taksahintana 12 taalaria, mutta käypänä hintana esimerkiksi Kerimäellä ”tarpeessa olevalle vaihtelevainen, jopa 6–7 plootuun asti tynnyriä kohden.^”88

Näin monipohjainen hintarakennelma tuotti tietenkin veronmaksajalle ainaista harmia ja epätietoisuutta siitä, vastasivatko kulloinkin vaaditut verot niitä määriä, joita asetukset edellyttivät perittäviksi. Etenkin umpisuomalaisen kansanmiehen oli mahdotonta saada veronkantoviranomaisten vieraskielisten paperien nojalla täyttä tolkkua veroasioittensa oikeasta tilasta. Jo 1600-luvulta lähtien oli suositeltu sitä, että talonpojat hankkisivat erityisiä painettuja vihkoja veronkantajalta saatavia kuittausmerkintöjä varten. Näistä vihkosista – mikäli niitä ylipäänsä aluksi edes hankittiinkaan, sillä tähänkin rahvaan omaksi hyväksi tarkoitettuun uutuuteen sitä oli nimenomaan taivuttamalla taivutettava (1729) – ei tosin paljoakaan apua ollut, koska ne pitkät ajat olivat sisällykseltään vain ruotsinkielisiä. Suur-Savon rahvas anoikin vuonna 1751 valtiopäivävalituksissaan suomenkielisiä veronkuittauskirjoja: ”arvelee niistä saavansa jonkin verran paremmin selkoa kuin ruotsin kielellä painetuista ja tähän saakka täällä käytössä olleista”. Ruotsinkielisinä veronkuittausvihkot yhtäkaikki pysyivät edelleenkin, koskapa esimerkiksi ristiinalaiset talonpojat Tuomas Kyyrö ja Petteri Lyytikäinen toimittivat vielä vuonna 1802 hallitukselle asiaa koskevan valituksen. Maaherra Lode vetosi yleiseen käytäntöön, joka edellytti muidenkin ”autenttisten” virkapaperien ruotsinkielisyyttä, mutta lupasi kuitenkin ryhtyä toimenpiteisiin myös suomenkielisten vihkosten toimittamiseksi siitä pitäen veronmaksajille. Epäkohta ei rajoittunut vain Suur-Savoon. Samat umpiruotsalaiset veronkuittausvihkot näet olivat pohjoisempienkin pitäjien rahvaan käytössä, mutta siellä taas kustannuksia peläten kieltäydyttiin uusia hankkimasta, kun kruununvouti Martini vuoden 1763 veronkantokokouksissa tiedusteli isänniltä, haluaisivatko nämä kaksikielisiä siis ruotsalais-suomalaisia kirjoja lunastaa: selittivät vain olevansa tyytyväisiä niihin kirjoihin, joita he siihen saakka olivat käyttäneet ja kihlakunnankirjuriltaan tottuneet saamaan.⁸⁹

Mutta huolimatta tästä ja huolimatta siitä, että koko veronkannon kirjanpito samoin kuin myös veronalaisten kuittauskirjoihin – 1800- luvun alkupuolelta lähtien irrallisiin verolippuihin – merkittävät veromäärät olivat oleva takeena verotuksen virheettömyydestä, oli kyllä jatkuvasti valittamisen aihetta ylöskannon yhteydessä tapahtuneista väärinkäytöksistä. ”Rottakappojen” ja ”karikekappojen” kannosta oli ollut valittamista jo Itäiselle tutkijakunnalle 1720-luvulla. Vuonna 1748 Rantasalmen rahvas valitti entisen nimismiehensä kantaneen edellisen vuoden käräjäkapoista 15 äyriä kapalta, vaikka piti ottaa vain 12, ja ylöskantokirjurin sanottiin heitä rasittavan ”kovin vetävällä mitalla” kruununjyviä aittaan periessään: otti kunkin kapan kukkuraisena ja sitä paitsi vielä asetuksen sallimat mitanpäälliskapatkin, vaikka nämä viimeksi mainitut oli vain pyyhkäistyn kapan täytteeksi eli siis juuri noiden kukkuroiden korvaukseksi tarkoitettu. Seuraavana vuonna taas Joroisten käräjillä kerrottiin nimismiesten käyttäneen veroheiniä omiin tarpeisiinsa jne.⁹⁰

 

Tässä tuskin olisi tarpeen puuttua enempää niihin keinoihin, joilla kruunu sai verotulonsa maakunnasta heltiämään, ellei entisajan veronkannon tekniikka olisi epäkohtiensa ja kömpelyytensä takia ollut sitä laatua virkatoimintaa, että kanto- ja maksutoimenpiteet jo sinänsä koituivat, kuten sanottu, sangen huomattavaksi eräksi koko verorasituksesta. Niinmuodoin ne vaativat maakuntahistoriassakin – savolaisen elämän oleellisen sisällön kuvauksessa – muutaman rivin verran valaisua. Erittäinkin tämä rasittavuus koski veronkantoaikoja ja- paikkoja.

Edellisiin nähden noudatettiin Savossa kuten myös muissa maakunnissa vielä pitkälle 1700-lukua jo edelliseltä vuosisadalta periytyneitä ja asetuksilla 1729 ja 1739 tarkistettuja määräyksiä. Mutta kuten melkoinen osa kaikesta muustakin lainsäädännöstä myös veronkantoaikoja koskevat ohjeet oli ajateltu ja laadittu valtakunnan keskusseutujen, lähinnä peltotalouden oloihin soveltuviksi, eivätkä ne niinmuodoin ollenkaan tahtoneet niveltyä kaukaisessa kaskiyhteiskunnassa noudatettuun vuotuistöiden rytmiin. Mainittujen ohjeiden mukaisesti näet kruunun verot oli kannettava vuoden varrella monena eränä, henkirahat ennen pääsiäistä, karjarahat kesällä, kyytirahat mikonpäivään mennessä, manttaaliverosta puolet huhtikuussa toinen puoli kesäkuussa jne. Heinä- ja elokuun rauhoittaminen verotouhuilta korjuutöiden takia (1739) sopi ilmeisesti jotakuinkin hyvin eteläisempien seutujen ja peltoviljelyksen oloihin mutta ei kaskeavaan Savoon, missä viljankorjuu venyi pitemmälle syksyyn ja eritoten kaukaisen kaskisaaliin aumaus ja muut tähän liittyneet työt vaativat runsaasti aikaa. Vuoden 1729 kiertokirjeen mukaan piti taksahintaluettelot laadittaman vuosittain tuomaanpäivän aikaan ja niihin perustuvat maakirja- ja maaretkenveron parseliosuuksia vastaavat rahat suoritettaman vuoden 1739 reklementin mukaan tuomaasta kyntteliin eli helmikuun toiseen päivään mennessä. Tämä taas ei soveltunut ollenkaan savolaiseen elämänmenoon siinä suhteessa, että vaikka siihen aikaan vuodesta olisi tosin kaski- ja peltotöiltä joutanut hyvinkin pankolla makaamaan, ei toki kaupunkimatkoilta ollenkaan. Nyt, juuri näinä talvikelin paraina päivinä, savolaisen oli näet oltava kuorminensa kaupungeissa, Pohjanmaalla tai Suomenlahden rannassa, muuttamassa vuotuista vilja-, voi-, tali-, lintu-, turkissaalistaan rahaksi. Hän siis oli vasta hankkimassa sitä, minkä siihen aikaan vuodesta olisi jo pitänyt kruununvoudin kassassa kilisemän.⁹¹

Tällainen asetusten edellyttämä veronmaksuaikojen ja elävän elämän oman rytmin välinen epätahti saikin Pikku-Savon tuomiokunnan rahvaan jo vuoden 1755 valtiopäivillä anomaan korjausta asiaan. ”Täällä on vain kerran vuodessa rahansaantiaikaa” – pantiin Leppävirroilla paperille edustajaa Tukholmaan evästettäessä – ”talvella, jolloin kaupunkimatkat tehdään. Sen vuoksi maamies ei pysty täällä suorittamaan ulostekojaan, jotka veronkantoasetusten mukaan on maksettava kaikkina aikoina vuodesta samaan tapaan kuin niiden, jotka lähellä kaupunkeja asuvat tai ovat sellaisilla seuduilla, jossa usein pidetään markkinoita ja rahaa [siis] on saatavana. Anotaan, että veronkantoasetuksia ei näillä kaukaisilla seuduilla siten sovellettaisi, kuten kuluvana vuonna on yritetty käskyn mukaan tehdä, jotta maamiehen, jolla ennen sitä [so. mainittuja kaupunkimatkoja] ei ole muuta säästössä kuin vähäinen karjansa, ei olisi pakko jättää tätä ulosmitattavaksi ja jottei hän sortuisi ja kantomies joutuisi vastaamaan perimättä jättämistään veroista, vaan että rahvas saisi suorittaa rahaverojen kantokokouksissa sen, minkä silloin pystyisi maksamaan, mutta olisi varsinaisessa veronluvussa (bolräkning) velvollinen selvittämään kaikki ulostekonsa tuotapikaa tapahtuvan ulosmittauksen uhalla.”⁹²

Veronkannon kehitys olikin yleensä kuin omia aikojansa, olosuhteiden mutta ei asetusten panemasta pakosta, tuohon muun elämän mää­äämään rytmiin jo mukautumassa. Aluksi keskittyivät vuoden varren monet erilliskannot vain kahteen ajankohtaan, henkilö- eli rahaverojen syyskannoksi ja parseli- siis lähinnä viljaverojen talvikannoksi. Mutta tämä ei vielä ollut poistanut sitä epäkohtaa, joka juuri Savossa tuntui erittäin selvästi ja josta äsken mainitussa Pikku-Savon valituksessa kerrottiin: rahaverojen kanto ei soveltunut syksyllä toimitettavaksi, koska kaupunkimatkat vielä olivat tekemättä. Niinpä päästiin vihdoin vuonna 1819 siihen, mitä savolaiset jo 1755 anoivat: syyskannot lopetettiin tykkänään ja koko verotus keskitettiin talvellisiin veronlukuihin, ja saman tien tuli asetuksen vahvistamaksi säännöksi käytäntö, joka oli täällä pam ollut voimassa – kuten majuri Herman Berndt von Burghausen 1778 kuninkaalle kertoi – ”jo vanhoista ajoista pitäen”.⁹³

 

Vielä pahempaa rasitusta vanhanaikainen veronperintätekniikka tuotti kuitenkin niiden määräysten ja sen käytännön johdosta, jota noudatettiin veronkantopaikkoihin nähden. Verot oli vietävä – kuten jo mainittiin – kruunun määräämään paikkaan ”laamannikunnan alueella”, siis savolaisten 1700-luvulla esimerkiksi Loviisaan saakka. Verojyvien kuljetussuunnat ja -etäisyydet riippuivat kuitenkin aina siitä, mihin kruunu kulloinkin katsoi edullisimmaksi viljaansa varastoida. Joskus näytti sopivimmalta jättää se maakunnan alueelle joskus taas kuljetuttaa se muuanne. Esimerkiksi vuosien 1746 ja 1747 kruununkymmenykset ja muut veroviljat oli ensin tarkoitus koota Degerbyhyn, ja osittain kuljetukset ehdittiin jo panna alkuunkin, mutta vastakäskyn saatuansa maaherra määräsi ne koottavaksi esimerkiksi Rantasalmen ja Joroisten pitäjistä Juvan kymmenysaittaan ja Kuopion ja Iisalmen pitäjistä Leppävirran kymmenysaittaan, ”siellä varastoitavaksi ja säilytettäväksi”. Iisalmellakin näkyy olleen 1730-luvulla oma kymmenysaittansa, ja sieltä, kuten arvattavasti muidenkin pitäjien ”aitoista”, koottiin esimerkiksi vuonna 1733 viljat Lappeenrannan kruununmakasiiniin. Sen jälkeen kun Lappeenrannan makasiini oli Turun rauhassa (1743) joutunut rajan taakse, etenkin pohjoissavolaisten verojyvien kuljetusrasitus huomattavasti kasvoi, koska uusi kruununmakasiini (Loviisassa) oli yli puolensadan peninkulman päässä. Niinpä iisalmelaiset valittivat katkerasti vuoden 1748 käräjillä sitä, että heidän oli käsketty kuljettaa viljat Degerbyhyn saakka, mikä pitkän kuljetusmatkan takia tiesi heille ”sietämätöntä rasitusta”.⁹⁴

Huomattavaa helpotusta kruunun verojyvien kuljetuksessa tuotti eritoten eteläisille pitäjille se, että makasiineja saatiin lähemmäksi, Ristiinaan ja aikanaan myös Heinolaan sekä Pohjois-Savoa varten Kuopioon. Loviisaan kuljettamisen rasitusta eteläsavolaiset saivat kantaa kuitenkin 1800-luvulle saakka. Vuoden 1800 valtiopäivillä Suur-Savon rahvaan edustaja Pentti Laurikainen anoikin, että jyvät saataisiin koota kihlakuntien viljamakasiineihin, jotka isännät omin varoin rakentaisivat. Epäselväksi kuitenkin jäi, mitä hyötyä tästäkään olisi rahvaalle ollut, koskapa jyvät näistä kihlakuntienkin aitoista olisi ilman kruunun kustannusta jouduttu kuljettamaan Loviisaan. Maaherra ehdottikin Laurikaisen anomuksen johdosta, että Suur-Savo saisi luovuttaa veroviljansa Heinolan varastoon samaan tapaan kuin hämäläiset saivat viedä kymmenyksensä ja muut verojyvänsä Hämeenlinnaan, josta kruunu ne sitten omalla kustannuksellaan kuljetti Helsinkiin. Samanlaista kruununkustannusta suositteli myös makasiiniasioiden johtokunta Heinolan ja Loviisan välisiin kuljetuksiin, joten vihdoin Etelä-Savokin pääsi eroon kruunun veroviljan kaukokuljetusten rasituksista.⁹⁵

 

Siitä maaveron ja kymmenysten kokonaismäärästä, minkä Savon talolliset vuosittain puristivat irti pelloistaan ja karjoistaan, metsistä ja kalavesistä meni kuitenkin huomattava määrä lääninrahaston ja kruununmakasiinien ohi maksuosoituksina suoraan veropalkan nauttijoille. Nämä näet eivät noutaneet palkkaansa eikä sitä heille lähetetty kruunun rahastoista ja makasiineista, vaan he saivat sen itse periä talonveroina suoraan veronmaksajilta.

Näitä tällaisia eri viranomaisten ylläpidoksi osoitettuja veroja olivat ennen kaikkea sotalaitoksen palkkamenoihin tarvittavat varat nimittäin Savossa sikäläisen jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuunaeskadroonan Ylä- ja Ala-Savon komppanioiden upseereille, aliupseereille ja erilaisille sotilasvirkamiehille maaveroista ja kruununkymmenyksistä suoritetut jakopalkat (indelningar). Niinpä Savon jalkaväkirykmentin majurille Johan Henrik Fieandtille kuului vuonna 1735 palkkana talonveroja ja kymmenysjyviä yhteensä 200 hopeataalarin arvosta, joista jälkimmäisiä oli 21¹/₃ tynnyriä laskettuina kruununarvoon 9 hopeamarkkaa tynnyri, ja aliupseereista alimmalle, esimerkiksi Iisalmen komppanian varusmestarille, majoittaja Nils Springbergille samana vuonna 23 hopeataalaria talonveroina ynnä 2²/₃ tynnyriä viljaa, siis koko palkka rahaksi laskettuna 29 hopeataalaria vuodessa.⁹⁶ Tällaiset eri sotilasviranomaisten veropalkkojen määrät pysyivät – kruununarvoiksi laskettuina – koko ruotsinajan muuttumattomina sen jo edellisellä vuosisadalla vakiintuneen periaatteen mukaisesti, että jakolaitos oli tarkoitettu järkkymättä kestämään kaikkien aikojen vaiheissa. Mainitun jalkaväkirykmentin palkkamenoihin oli Savon veronalaisista manttaaleista varattuna vuonna 1725 kaikkiaan 190 eli manttaalien kokonaismäärästä (1278) 15 %, ja sen jälkeen, kun entisen Karjalan ratsuväkirykmentin savonpuoliset rippeet, Karjalan rakuunaeskadroonan Ylä- ja Ala-Savon komppaniat, oli vuonna 1724 saatu uudelleen järjestetyiksi, vaativat niiden rakuunaupseeriston ja -aliupseeriston sekä sotilasvirkamiehistön palkat, joita ei ollut yhtä suuressa määrässä kuin jalkaväkirykmentin palkkausta täydennetty valtiokonttorista saatavilla rahapalkoilla, vastaavasti 220 manttaalin verontuoton eli 17 % Savon manttaalien kokonaismäärästä vuonna 1725. Siviilivirkakunnan palkkaus sitä vastoin oli siihen aikaan vielä kuninkaan vuosittain vahvistaman menosäännön varassa ja palkat siis lääninrahastosta suoritettavia rahaeriä eikä näitä nyt tässä selostettuja veropalkkoja.⁹⁷

Suurin osa kaikista vero-osoituksista oli juuri näitä suoranaisia veropalkkoja, joita perittiin välittömästi talonpojilta, tai palkanluontoisia korvauksia, kuten esimerkiksi Karjalan rakuunaeskadroonan upseereille myönnetyt ”hevostalojen” verot, jotka oli tarkoitettu upseerihevosten hankkimisen ja niiden ylläpitämisen korvaukseksi ja joita ei siis laskettu kuuluviksi varsinaiseen palkkaukseen, tai papiston, kievarinpitäjien, lautamiesten ja postitalonpoikien ”edut”. Muita maksuosoituksia olivat Savossa esimerkiksi vuonna 1725 ennen kaikkea Karjalan rakuunaeskadroonan miehistön ylläpidoksi jaetut talonverot sekä eräät suhteellisen vähäiset viljaerät, joita suoritettiin sotilashuonetta, tuomiokirkkoa, raamatun painattamista tai ehtoollisviinin hankkimista varten. Kaikkein huomattavimmaksi eräksi maakunnan vero-osoitusten kokonaismäärästä jäivät Savossa kuitenkin vuoteen 1810 saakka sotilasvirkakunnan palkkaukseen tarkoitetut rahat, viljatynnyrit ja työsuoritukset. Mainitusta vuodesta lähtien nämä jakopalkat kuitenkin peruutuivat suoraan kruunun kassoihin sitä mukaa kuin viranhaltijat kuolivat tai muuttivat maasta pois.⁹⁸

 

Näiden vero-osoitustenkin perinnässä oli maksajan kannalta suurimpana haittana tietenkin veronkuljetuksesta johtunut rasitus. Asetusten mukaiset oikeudet ja velvollisuudet olivat tässä kohden sellaiset, että veronmaksajan oli vietävä veropalkan saajan palkkaukseen kuuluneet kymmenys- ja muut jyväosuudet tämän puustelliin tai muuhun paikkaan laamannikunnan alueella. Tästä oli maksajan kannalta kylläkin se etu, että hän siten pelastui vanhanaikaisen kestinkierron haitoilta, mutta sai sitä vastoin taakakseen milteipä mielivaltaisesti vaaditut kuljetusvelvollisuudet. Tällaiselta mielivallalta säästyäkseen veronantaja sai hankituksi suojakseen esimerkiksi vuoden 1803 asetuksen, joka takasi hänelle kultakin ruis- ja ohratynnyriltä 16 killinkiä ( 48 hopeakopeekkaa) ja kauratynnyriltä 12 killinkiä (36 kopeekkaa) kuljetusmaksua ja sen, ettei veroviljaa tarvinnut viedä kahdeksaa tai kymmentä peninkulmaa kauemmaksi veropalkan maksajan kotipaikalta. Tällä tavoin veropalkan nauttija sai vaatia palkastaan luonnossa paitsi pääverona pidettyä viljaveroa lisäksi heinäveron ja eräin tarkasti määrätyin ehdoin myös päivätyöt ja sitä paitsi muista parseleista sellaiset, joita talonpoika pystyi itse tuottamaan tai hankkimaan ja ”ilman vaikeutta” veronnauttijalle kuljettamaan ja joita ei voinut murtolukuihin jakaa. Talonpoika saattoi siis vuotuisen taksahinnan maksaen korvata rahalla huomattavan osan veroparseleistaan kuten talin, kuivan ja muunlaisen kalan, humalat ja lihat, halot, tukkipuut ja tervan, härät, lampaat, vuohet, kanat.

Aluksi, vuodesta 1685 pitäen, palkannauttijat saivat näitä tällaisia veroesineitä hinnoiteltaessa laskea hyväkseen (tai tappiokseen) kruununhinnan ja käyvän hinnan välisen erotuksen. Mutta kun veroparseleiden ja päivätöiden hinnat kuitenkin pyrkivät jatkuvasti – eritoten Isonvihan jälkeisinä kato- ja ahdinkoaikoina – nousemistaan nousemaan ja tämä puolestaan aiheutti veronmaksajan reaalimenoihin huomattavaa lisäystä, talonpojat saivat vuoden 1743 valtiopäivävalituksillaan aikaan sen, että veromäärät saatiin viljaveroa lukuun ottamatta suorittaa ns. pysyvän taksahinnan mukaan laskettuna verona. Tätä säästöä veropalkan maksaja ei kuitenkaan saanut kauaa hyväksensä laskea, sillä sotilasedustajiston valtiopäivävalitusten johdosta mainittu pysyvän taksahinnan mukainen veronsuoritus kumottiin jo vuonna 1748 ja jakopalkkojen maksutapa palautettiin vuoden 1685 periaatteiden, toisin sanottuna vuosittaisen taksahinnan kannalle. Veroparselien kuljetuksen piti tapahtuman tuomaanpäivän ja helmikuun viidennenkolmatta välisenä aikana, ja maksutavasta veropalkannauttija toimitti verotalonpojalleen sanan joko itse tai papin kautta saarnastuolista.⁹⁹

Mutta elävä elämä on muuta kuin asetusten edellyttämä asioiden järjestys. Jo vuoden 1748 alussa kruununvouti Masalin kertoi Ylisen kihlakunnan oloista, että asianomainen rahvas täällä ”mitä kuuluvimmin” valitti herrojen upseerien pakottaneen verojyvien ja kymmenysten maksajia kuljettamaan palkkaviljat Helsinkiin saakka tai muussa tapauksessa suorittamaan niistä saman hinnan, mikä viljasta oli maksettu tuomaanmessun aikana mainitussa kaupungissa, vaikka heidän olisi ollut tyytyminen siihen, että jyvät olisi viety maaherrakunnan omaan kauppakaupunkiin – siis Degerbyhyn – tai niistä suoritettu siellä silloin voimassa ollut käypä hinta.¹⁰⁰ Vuoteen 1751 mennessä maaherra oli rahvaan anomuksesta tosin osaksi korjannut sitä siihen saakka vallinnutta epäkohtaa, että kruununpalvelijat olivat vaatineet palkannauttijoille suoritettavaksi erityisiä ”kymmenyshevosia” vielä senkin lisäksi, että itse kymmenysviljat oli kuljetettu puustelliin tai jakopalkan saajan kotipaikalle. Papiston tertiaalikymmenyksiin nähden ”kymmenyshevosten” vaatimiset olivat kuitenkin erääseen vuoden 1734 resoluutioon nojautuen jatkuneet ja niinmuodoin veronsuorittajat joutuneet kaksinkertaisen kuljetusrasituksen alaisiksi, ensiksikin viemään tertiaaliviljat pappilaan ja sitten asianomaiseen kauppakaupunkiin. Sen vuoksi anottiinkin tällaisesta liikakuljetuksesta vapautusta, niin että kymmenysviljat olisi ollut vietävä vain omaan kauppakaupunkiin tai saatava lunastaa silloin siellä voimassa olleisiin taksahintoihin. Taas vuonna 1755 oli kysymystä veropalkan nauttijoiden vaatimista parselikuljetuksista – nyt Pohjois-Savossa, jossa kuljetusrasitus tuntui erityisen painavana silloin, kun palkan saajat vaativat parselien toimittamista ”siihen kaupunkiin laamannikunnan rajoissa, jonka he nimeävät”. Kun kysymyksessä ollut Karjalan laamannikunta ulottui Suomenlahden rantaan saakka, kävi näistä kaukaisista savolaispitäjistä palkkaparselien kuljetus sinne – nimittäin tällöin Loviisaan – erittäin rasittavaksi. ”Herrat Upseerit voivat” – Pikku-Savon rahvas huoliansa valitti – ”laittomasti pakottaa yhteisen kansan suorittamaan heille veronkuljetuksesta niin suuren lunastusmaksun kuin heitä suinkin haluttaa ja kunkin omatunto periksi antaa”.¹⁰¹

Näissä kuljetusseikoissa näkyykin kehitys nyt jo (1755) ehtineen siihen, että palkannauttija kantoi mieluummin kuljetuksen korvikkeena verotalonpojaltaan noita kovia lunastusmaksuja kuin pakotti hänet viemään verokuorman kaupunkiin, koska hän tässä jälkimmäisessä tapauksessa oli siellä vallinneen hinnanmuodostuksen sitoma mutta edellisessä tapauksessa taas itse sai määrätä kuljetuksen hinnan mielensä mukaiseksi. Tätä mielivaltaista kuljetuskorvauksen hinnoittelua olivat selvästikin myös ne asetusten ja taksahintojen edellyttämien veromäärien ylitykset, joihin ”Savon läänin” valtiopäivämiehet Henrik Paldanius (Pikku-Savo) ja Johan Savander (Suur-Savo) esimerkiksi vuoden 1766 herrainpäivillä viittasivat: ”Savon rahvasta on eritoten näinä viimeksi kuluneina aikoina rasittanut se, että sitä jakopalkan nauttijat ovat itse mielivaltaisesti verottaneet ja että sen on siis ollut pakko paljon yli taksahintojen veroa suorittaa”. Samaa valitti Suur-Savon edustaja Niiles Majuri vielä vuoden 1769:kin valtiopäivillä: ”jakopalkan nauttijat rasittavat verotalonpoikiaan runsaammilla veroilla kuin näiden kunakin vuonna laaditun markkonkitaksan mukaan olisi ulostekoja suoritettava”.¹⁰² Tällaisten epäkohtien ja valtiopäivistä toisiin jatkuneiden valitusten takia päästiinkin veropalkkojen kuljetusmaksuihin nähden vihdoin niihin kiinteisiin, vuoden 1803 asetuksen määrittelemiin hintoihin, joista edellä on jo ollut puhetta (siv. 285) ja jotka olivat sitten voimassa siihen saakka, kunnes viime vuosisadalla tapahtunut verotusolojen yksinkertaistaminen sulatti tämänkin veronkukkuran kuten itse parselitkin yhdeksi kokonaisuudeksi muun verokuorman yhteyteen.

Mutta veronkuljetuksen tuottama haitta ja harmi ei koskenut vain sitä erää, mikä siitä oli suoritettava luonnossa, siis lähinnä veroviljoina, vaan rahaveronkin maksutoimenpiteisiin liittyi samanlaista rasitusta. Rahat näet olivat raskaita kupariplootuja, joiden kuljetuksesta jopa kruunu itsekin joskus suoritti veron maksajalle jotain korvausta. Esimerkiksi vuodelta 1723 on sellainen tieto olemassa, että kamarikollegio määräsi kuljetuskorvauksen suoritettavaksi, kun veronmaksajat toivat verorahojansa Kajaanin seuduilta Ouluun, nimittäin neljä kupariäyriä plootulta Paltamosta (16 penink.) ja puolenviidettä äyriä Sotkamosta (18 penink.) tuotaessa. Myös Savossa oli kruunun rahojen kuljetukseen nähden voimassa samantapaisia osaksi matkan pituudesta osaksi sen hankaluudesta riippuneita taksoja, eikä yksityisistäkään maksutoimenpiteistä kuljetuskorvauksia suinkaan puuttunut.¹⁰³

Tässä viimeksi mainitussa suhteessa näet veropalkan suorittajille pyrki rahamaksuihinkin liittymään melkoista lisärasitusta. Suur-Savon rahvas kertoi vuoden 1746 valtiopäivävalituksissaan, että yksityiset veropalkannauttijat perivät kuljetusrahoina samaan tapaan kuin kruununkin ylöskantomiehet kaksi äyriä hopeassa kahdesta hopeataalarista silloin, kun veronsuoritukset tapahtuivat kupariplootuina. Kovin kohtuuttomalta tällainen veronlisä tuntui erittäinkin sen vuoksi, että veronmaksajat itse yhtäkaikki plootunsa veropalkan perijöille käteen saakka kuljettivat. Veroplootujen kuljetusrahat siis tässäkin pyrkivät muodostumaan lainmukaisen veron laittomaksi kukkuraksi samaan tapaan kuin kruununmiesten edellyttämät ”kymmenyshevoset” ja ”rottakapat” tai upseerien vaatimat verojyvien kohtuuttomat kuljetukset kaukaisiin kauppakaupunkeihin tai niitä vastaavat kuljetuskorvaukset taikka käräjätupien entisiin epäkohtiin kuuluneet ”ylöshuutorahat”, joita Pikku­Savon rahvas kertoi (1731) niinikään keksityn vaatia oikeudenkäyntien yhteydessä.¹⁰⁴

 

Vanhoihin vero-oloihin kuului lisäksi muuan rasitus, joka nimenomaan koitui näille palkkaverojen suorittajille melkoista painavammaksi kuin niille veronmaksajille, joiden ulosteot menivät suoraan kruunun kassoihin ja jyvähinkaloihin. Tämä oli päivätyörasitus, jota Savossa kuului manttaalia kohden suoritettavaksi 10 hevos- ja 16 miespäivää vuosittain. Jo vuodesta 1685 lähtien veropalkan nauttijoilla oli ollut oikeus vaatia sanottu rasitus luonnossa korkeintaan kahden peninkulman päässä puustellista asuvilta veronantajiltaan. Mikäli sovittiin työveron lunastamisesta rahalla, oli lunastussummana aina vuoteen 1762 saakka oleva päivätöiden kruununhinta mutta siitä pitäen kulloinenkin vuosittain vahvistettu taksahinta. Veronalainen ei voinut vastoin veropalkan nauttijan tahtoa toimittaa päivätyövelvollisuuttaan työsuorituksena eikä tämä viimeksi mainittu taas vaatia päivätöiden tekemistä muuanne kuin puustelliinsa tai muuhun asuinpaikkaansa mainittujen kahden peninkulman rajoissa. Niinikään asetus suojeli päivätöiden tekijää rajoittamalla työajan pituuden 12 tunniksi mies- ja 10 tunniksi hevospäivältä ruoka- ja lepoaikoja lukuun ottamatta ja säätämällä, että veropalkan nauttija ei saanut keskeyttää jo sovitun työsuorituksen toimittamista ilmojen tai muun seikan tuottaman häiriön takia. Hevospäivätyö oli tehtävän laadusta riippuen vaadittaessa suoritettava kahdella hevosella.¹⁰⁵

Tässä päivätyövelvollisuudessa veronalaisen pahimpana kiusana ei ollut suinkaan itse työpäivien määrä, sillä esimerkiksi neljännesmanttaalin talolta niitä kuului hänen suoritettavakseen vuodessa vain puolenkolmatta hevos- ja neljä miespäivää, ja sitä paitsi suoraan kruunulle menevä työvero korvattiin äsken mainittuun tapaan etenkin vuoteen 1762 saakka melko kepeästi rahalla. Hankalampaa oli veronmaksajan kannalta se, että veropalkan nauttija ainaisen työvoimatarpeensa ja -puutteensa takia ylipäänsä sangen kärkkäästi vaati tämän veronosan luonnossa, todellisina työsuorituksina, käyttöönsä ja lähetti taksvärkkikutsunsa tavallisesti veronmaksajalle juuri niinä kaikkein kiireisimpinä heinänteko- ja elopoutina, jolloin tämän itsensäkin olisi ollut toimitettava oman taloutensa tärkeimmät suviaskareet. Jo yksistään työmaille tulemiseen tärväytyi pitkän matkan takia usein kokonainen päivä, kun kutsu koski, kuten jo mainittiin, jopa kahdenkin peninkulman takaista työvelvollista. Tässä kohden palkkaverojen suorittajat olivat tosin yhä jonkin verran paremmassa asemassa kuin esimerkiksi akumenttitalojen asujat, joita minkäänlainen etäisyysraja ei suojellut joutumasta tekemään taksvärkkejä rustholliin, kun niiden luonnossa vaatiminen oli siellä edullisimmaksi katsottu.

 

Kaikkein hankalinta oli palkkaverojen suorittamisessa kuitenkin se, että veronalaiset eivät itse tarkasti tienneet asetuksiin perustuvien verojensa todellisia määriä.

Niinpä lähes kaikilla valtiopäivillä 1700-luvun puolivälistä pitäen savolaisedustajat valittivat tätä maksettavina olleiden verojen epämääräistä luonnetta. Pyydettiin pyytämästä päästyä laskemaan jokaista veronalaista kohden, miten paljon kunkin oli hintataksan mukaan veroa suoritettava, ja pyrkimyksenä oli selvästikin päästä taas takaisin siihen pysyvien taksahintojen järjestelmään, joka vuosina 1743–1748 oli koitunut veronmaksajien hyväksi paitsi kruununhintojen ja käypien hintojen välisenä erotuksena myös veromäärien suurempana vakavuutena. Vuonna 1755 Pikku-Savon rahvas toimitti Leppävirroilta herrainpäiville valituksen, jossa ehdotettiin, että maaherra kuulututtaisi yleisesti saarnastuoleista, ettei kukaan veronantaja, kuuluipa sotilaspalkkojen tai muiden virkamiesten verotulojen toimittajiin, saisi suorittaa veronottajalle enempää kuin taksahinnat ja samalla ilmoitettavat ja kaikille jo valmiiksi lasketut veromäärät osoittivat, ”jota paitsi pitäisi olla selitettynä” – savolaiset esittivät – ”paljonko kymmenyskappa tekee rahassa laskettuna, minkä lisäksi olisi tarpeen samassa kuulutuksessa myös mainita, paljonko sen olisi suoritettava sakkoa, joka rohkenisi ottaa enemmän veromarkalta kuin merkitty summa osoittaa, ja edelleen, oliko heidän sellaisesta ylityksestä valitettava maaherralle vai kihlakunnanoikeudelle, jotta yksinkertainen talonpoika siten tulisi tietämään, miten hänen olisi meneteltävä veron maksamisessa ja oikeutensa hakemisessa, jos joku häneltä kohtuuttomia vaatisi, ja että hän samalla pääsisi kustannuksesta lunastaa joka vuosi itselleen laskelman, mitä ja miten paljon hänen on veromarkkaa kohden maksettava.”¹⁰⁶

Jälleen vuonna 1760 savolaiset – nyt alisesta kihlakunnasta edus­tajansa Heikki Pylkkäsen edustamina – olivat verohuoliansa valtiopäiville esittämässä. Anottiin, että lääninkonttorista saataisiin taksahintojen lisäksi kirkoissa kuulutettavaksi yhtä manttaalia tai yhtä veromarkkaa (siis manttaalin neljännestä) kohden lasketun veron määrä, koska veropalkan nauttijat perivät veronmaksajien mielestä erisuuruisia veroja, kuten mainittunakin vuonna toiset 16 toiset 20 äyriä hopeassa veromarkalta kulloisenkin veronottajan ankaruudesta tai lempeydestä riippuen, ”niin että asukas ei veronsa oikeata määrää tietää taida”. Asian johdosta vaadituissa lausunnoissaan maaherranvirasto sekä sota­ja kamarikollegio viittasivat siihen, että asetukset (1752 ja 1756) estivät kruununviranomaisten puuttumisen sotilasviranomaisten ja näiden palkkaverojen maksajain välisiin asioihin ja että veromäärissä ilmenneet eroavaisuudet ilmeisestikin johtuivat suurimmaksi osaksi edellä jo selostetuista puustellin ja veropalkkatalojen sijaintiseikoista, koska puustellista kahden peninkulman piirirajoissa sijainneiden talojen päivätyöveroihin saatiin panna asetuksen myöntämä lisä, mikä taas ei koskenut kaukaisempia taloja. Asia ajautuikin karille.¹⁰⁷

Savolaiset koettivat saada seu­aavilla valtiopäivillä (1766) rykmentinkirjoittajan velvollisuudeksi laskea kullekin sotilasviranomaisen palkkatilalliselle tämän suoritettaviksi lankeavien maksujen määrä, mutta kirjurin jo ennestäänkin suuren työtaakan takia tämäkään ei käynyt päinsä. Rykmentinkomentaja eversti Erik Armfelt puolestaan selitti, ettei kirjuri koskaan ollut kieltäytynyt erityispyynnöstä – ja arvattavasti myös erityiskorvauksesta – sanottua selvitystä laatimasta eikä jakopalkan nauttija tällaista laskelmaa noudattamasta.¹⁰⁸

Oikeastaan kaiken tämän verohämäryyden, enimpien epäkohtien takaa kuultaa perimmäisenä syynä se erilaisten etujen ristiriita, mihin toisaalta hintasäännös­telyn (taksahinnat) toisaalta taas vapaan hinnanmuodostuksen huomioon ottaminen näytti kuin taluttamalla taluttavan.

Kun veropalkan nauttijain ja suorittajain kesken riita veroparselien hinnoista jatkumistaan jatkui, ehdottivat savolaiset valtiopäivävalituksissaan vuonna 1760, että rykmenttien ja lääninvirkakunnan kanssa saataisiin tehdä kymmeneksi vuodeksi kerrallaan sopimus määrätyn kiinteän rahaveron suorittamisesta palkansaajille. Molemmille osapuolille olisi niinmuodoin tullut yhtäläinen voiton mahdollisuus tai tappion uhka perimmältään tietenkin siitä riippuen, millaisen sadon mikin suvi sattuisi mukanansa tuomaan.¹⁰⁹

Asia ei tietenkään savolaisten anojien mieleiseksi muuttunut. Kiinteisiin, yksinkertaisiin rahaveroihin pääsemiseksi saatiin maassa kantaa monimutkaisten vero-olojen taakkaa vielä seuraavan vuosisadan lopulle saakka. Mutta valtiopäivävalituksilla koetettiin veroseikkoihin kuitenkin jatkuvasti saada suurempaa selkeyttä. Niinpä suursavolaiset valittivat vuonna 1769 taksahintojen ja Loviisan torihintojen erilaisuutta, mistä oli koitunut sellaista haittaa, että rahvas aina joutui maksamaan tavarasta taksahinnoittelun mukaan enemmän kuin se sai siitä Loviisan torilla. Syynä oli selvästikin osittaisen hintasäännöstelyn tuottama haitta. Taksahinnastot näet laadittiin asetusten mukaan joulukuussa tuomaanmessun aikaisten kaupungin torihintojen mukaisiksi, jolloin hinnat olivat siellä tarjonnan vähäisyydestä johtuen vielä huomattavan korkeat, kun taas talvikelien aikaiset helmi-maaliskuun torihinnat kehittyivät kaupungissa täysin vapaasti ja liikatarjonnasta johtuen tietenkin useimmiten romahdusmaisesti laskivat. Sitä paitsi kauppiaat, jotka myivät nämä talvella hankkimansa maalaistuotteet kesällä Tukholmaan, missä niinikään hinnat tarjonnasta ja kysynnästä johtuen vaihtelivat, eivät tietenkään voineet noudattaa niitä hintoja, jotka oli joulukuussa jähmetetty taksahinnastoon veronmaksajan ja jakopalkan nauttijan välisten maksusuhteiden ohjeeksi. Niinpä, kun siis savolaiset anoivat nyt (1769) tuomaanpäivän aikaisen hintatason keinotekoista pysyttämistä entisellään maaliskuun loppuun saakka, Loviisan porvarit syystä saattoivat vedota vuoden 1752 kuninkaan päätökseen, jossa oli myönnytty rahvaan omaan anomukseen, että sen myytäväksi tuomille tuotteille ei kaupungeissa saanut taksaa panna. Taksahinnoittelun tuottama epäkohta jäikin jatkuvasti rasittamaan savolaisia veronmaksajia samaan tapaan kuin osittainen hintasäännöstely on kaikkina aikoina kylvänyt ympärilleen hyödyn ohessa myös monenlaista harmia ja haittaakin.¹¹⁰

 

Mutta on jo aika palata näistä veropalkan nauttijoiden ja veron maksajien välisistä ristiriidoista taas koko maakunnan veroseikkoja tarkastelemaan. Lopuksi on näet verontuoton ja -käytön kokonaismääristä saatava eritellyksi esiin toisaalta se, mikä tiettyinä maksuosoituksina koitui lähinnä maakunnan omaksi veronkäytöksi, toisaalta taas se, mikä tämän yli liikeni välittömästi kruunulle luovutettavaksi niistä verovaroista, joita savolaisten kukkaroista ja hinkaloista vuosittain heltisi. Muutamat välttämättömät rajoitukset tutkimuksen tulosta tosin tältä kohtaa jonkin verran supistavat vaikkakohta samalla myös sen piirteitä selventävätkin. On näet tyydyttävä vain siihen, mitä kruununvoutien verospesiaalit, erityisselitelmät, ja lääninkonttorin verontilitys asiasta ilmaisevat ja niinmuodoin jätettävä esimerkiksi verontuotosta syrjään ne papinverojen epämääräiset ”saatavat”, joista edellä jo laveahkosti kerrottiin ja joita ei mikään tilinpito ole kuunaan täydellisesti valaissut, samoin kuin myös eräät mitättömät, läänin päätilikirjassa vain koko maaherrakuntaa – siis myös epäsavolaisia alueita – koskevina tukkulukuina ilmoitetut virkaylennys- ja leimamaksurahat, tullin takavarikko- ja armeijan päävararahaston tulot sekä Savon jalkaväkirykmentin tarpeisiin langenneiden viljaerien kruununvoitto. Niinikään on osittain laskettava maakunnalliseksi veronkäytöksi sellaisiakin veroeriä, joiden Savolle tuottama hyöty on laadultaan ollut vain välillistä. Kokonaiskuvan muodostumista nämä pelkistykset eivät kuitenkaan estä samoin kuin ei myöskään äyrien ja penninkien huomiotta jättäminen, mikä muutamalla taalarilla supistaa seuraavaan asetelmaan laskettuja summia. 1700-luvulta valittuun ajankohtaan (1725) ja asetelmana esitettyyn tiivistelmään on tässä toistaiseksi tyydyttävä ja jätettävä veronkäytön laveampi selvittäminen erillistutkimuksen varaan.¹¹¹ Alla olevista numeroista päätellen Tukholmaan valui runsas kolmannes niistä veromääristä, jotka 1725 saatiin maakunnasta perityiksi.