RAKENTAMINEN MAASEUDULLA
Oikeustapaukset heijastelevat jonkin verran Savon rakennuskantaa. Kruunun paikallishallinnon eräänä tehtävänä oli lieventää tulipalojen aiheuttamia vahinkoja ja toimittaa korvauksia talojen veronmaksukyvyn ylläpitämiseksi, ja siten kertyi käräjille jossakin määrin paloasioita, joista tosin vain murto-osassa mainitaan palanut rakennuskanta yksilöitynä – riihiä lukuunottamatta. Toinen rakennushistorian lähde kertyy autioiden asuttamistapauksista, koska niissä kirjattiin myös autiotilan rakennuskanta perusteeksi vapaavuosia koskevalle ehdotukselle.
Kumpikin ryhmä edustaa puutteellisesti kokonaiskuvaa. Jos talon kaikki rakennukset tuhoutuivat, niin niitä ei eritelty kuin poikkeuksellisesti. Autiotilat taas olivat todennäköisesti keskimäärää heikompia ja siten köyhempiä myös rakennuskannaltaan. Kertyneitä tiedoista ei voi siten saada määrällistä jaottelua, vaan joudutaan tyytymään eri yhdistelmien typologiseen tarkasteluun.
Asuinrakennuksia mainitaan kaikkiaan 235 oikeustapauksessa Pien-Savon tuomiokirjoissa 1665–1722. Näistä on palokorvaustapauksia 14 ja muut autioiden asuttamisia. (Liite 63.)
Perusmuodoksi hahmottuu näissä yksi tupa. Sen pohja oli neliö ja kukin seinä kahden, kolmen tai jopa viiden sylen pituinen, vastaavasti 3,6, 5,4 ja 9 metriä. Viimeksimainittu jäi Rantasalmen Tuusmäkeen Antti Simonpoika Kämäräiseltä, jonka jälkeen paikan sai Tuomas Matinpoika Puustinen vuonna 1697.1 Keskimitta näyttää olleen tuo kolme syltä.
Yksinäistuvan ovi lienee sijoitettu rakennuksen eteläseinään, mutta kun viereen rakennettiin toinen tupa tai muita huoneita, niin sisäänpääsy sijaitsi ovensuussa, siitä pohjoisen puolelle uuni, tuohon aikaan yleisimmin sisäänlämpiävä kiuas, suu oven puolella. Sen etunurkasta lähti permantoa myöten peräseinään hirsi, joka jakoi tuvan etuosaan ja pohjoisseinän puoleiseen karsinaan. Lattia peitettiin puunhaljakkailla aluksi vain osittain, karsinan ja tuvanperän osalta, kun taas ovensuuneljännes jäi maapermannon varaan. Tämä tarkoituksenmukaista siinäkin suhteessa, että pikkutaloissa pidettiin hevosta tuvassa juuri tässä ovensuunurkassa.
Valo saatiin tupaan ikkunoista, joita oli yksi tai kaksi kussakin seinässä, tuskin kuitenkaan uunin kohdalla eikä oviseinällä. Ikkunaa peitti luukku, joka esti lämmönhukan, mutta myös valon. Luukun toisena osana voi olla myös ruutukehikko, johon oli viritetty sianrakko päästämään sisälle valoakin. Se oli aukon kohdalla päivällä, mutta pimeän ajaksi työnnettiin umpipuinen luukku aukkoon.
Sisustus oli niukka. Seinävieriä kiersivät kiinteät penkit, ja peräseinän puolelle sijoitettiin pöytä. Säilytyshyllynä toimiva patalauta tai orsi nojasi toisesta päästään uunin nurkassa seisovaan patsaaseen, toisesta taas peräseinään koverrettuun sijaan. Toinen samanlainen saattoi suuntautua patsaan nokalta eteläseinään.
Kiukaan kehitysasteista kohti uloslämpiävää uunia ei ole tietoa. Viimeksimainittu lämmityslaite esiintyi oikeustapauksissa vain neljästi. Vuonna 1670 paloi nimismies Tönnis Skultilta Kerimäellä korsteenitupa. Vuonna 1689 kertoivat Maaningan Halolan Haloset rakentaneensa majataloonsa korsteenituvan. Rantasalmen Rantasalossa luovutti sotasaarnaaja Olof Björneburgerin leski talonsa Volmari Nikkoselle. Talon toisessa tuvassa oli uloslämpiävä uuni. Samoin kolkontaipalelainen ratsutilallinen Heikki Martinpoika jätti 1708 korsteenituvallisen talonsa muille.2
Talonhaltijain jakauma osoittaa siis uloslämpiävien uunien rajoittuneen säätyläistaloihin sekä majataloihin, joilta edellytettiin kohtalaisen siistiä sisustaa ja jonkinlaista viihtyisyyttäkin. Ratsutilatkin kuuluivat ylempään sosiaaliryhmään.
Asuinrakennus rajoittui vain pikkutaloissa pelkkään tupaan, kun taas yleisemmin siinä oli jonkinlainen jatko, vähintäänkin porstua eli eteinen. Tupia oli kaksi, kolme, jopa useampiakin, mutta yleensä vain kaksi tupaa oli pääkkäin porstuan erottamina, ja muut tuvat sijaitsivat erillään, kenties omana paritupanaan.
Toisen tuvan sijasta mainitaan muutaman kerran kamari, kaksi kamaria tai aitta. Näiden lämmityslaitteista ei ole säilynyt tietoa. Ne lienevät yleensä sijainneet porstuan toisella puolella eli tupaa vastapäätä. Parituvan rinnalla nämä muunnelmat jäivät pieneksi vähemmistöksi.
1600-luvulla voimassa olleeseen kuningas Kristofferin maanlakiin kuuluvan rakennuskaaren mukaan talossa tuli olla asuintuvan lisäksi kotieläinsuoja ja varastorakennus eli aitta. Aitta saattoi käydä monenlaisiin tehtäviin talossa. Alkuperäinen tehtävä oli viljan säilyttäminen. Sitä varten sinne rakennettiin laarit kutakin viljalajia varten erikseen. Koko viljasatoa ei varastoitu kerralla, sillä puinti jatkui läpi talven, ja puimatonta viljaa pidettiin yli vuodenkin keossa. (Liite 64.)
Aitassa säilytettiin muutakin ruokatavaraa viileässä ja kuivassa. Niinikään vaatteet varastoitiin sinne pois tuvan savusta. Vaateaitassa oli tilaa yöpymiseenkin, mutta varsin usein mainitaan erikseen makuuaitat tai -huoneet. Rantasalmelta näitä on tallella kahdeksan tapausta, joista neljä yhden makuuaitan ja yhtä monta kahden aitan mainintaa, Säämingistä kolmessa tapauksessa yksi, Sulkavalta samoin viisi sekä Puumalasta yksi yhden ja neljä kahden makuuaitan tapausta. Pohjoispitäjistä maininnat puuttuvat, kenties ilmaston arktisuuden vuoksi – makuuaitoissa näet nuori väki nukkui jopa talven ylikin.
Aittoja mainitaan kertyneen aineiston 165 tapauksessa, joista 38 kertaa kaksi, viisi kertaa kolme ja kahdesti neljä aittaa samassa talossa. Viimeksi mainittu oli Sulkavan nimismies Jonas Löfbergin palanut talo vuonna 1711.3 Mäntysissä jäi Pekka Salliselta aitta ja kolme makuuhuonetta juvalaiselle Matti Vesteriselle vuonna 1693.4 Kolmiaittaisia tapauksia tuli esiin kolme Rantasalmelta ja kaksi Puumalasta.
Kotieläinsuojista oli yleisin navetta eli läävä. Näitä on mainittu 108 tapauksessa, joista kaksi läävää kahdeksassa ja kolme kolmessa tapauksessa. Näistä oli yksi Kerimäellä anttolalaisen Lauri Eeronpojan palojuttu vuonna 1691, toinen Rantasalmella kolkontaipalelaisen Matti Rautiaisen samanlainen tapaus vuonna 1703 ja kolmas Iisalmen kappalaisen Jakob Hoffrenin vuoden 1698 jälkeen rakennuttamassa talossa.5
Useamman läävän kesken vallitsi tehtäväjako. Hoffrenilla oli niistä yksi varattu vuohille, toinen kenties lampaille nautasuojan lisäksi.
Karjasuojiin liittyi tallikin, jossa pidettiin hevosia. Tallien yleisyys viittaa siihen, etteivät savolaiset pitäneet hevosiaan tuvassa. Niitä mainitaan PohjoisSavossa lähes puolessa kaikista tapauksista, Itä-Savossa vähän harvemmin.
Savolainen pihapiiri käsitti eri rakennukset verraten vapaasti ja sattumanvaraisesti sijoiteltuina, mutta säätyläisten esikuva kai alkoi vaikuttaa ja eri huoneet ryhmittyä sen mukaan kartanoksi ja tarhaksi. Asuinhuoneiden pääosa koottiin porstuan ympärille parituvaksi tai tupa ja kamarit eri päihin rakennusta. Samoille tienoin sijoitettiin makuu- ja muutkin aitat. Tarhassa sijoitettiin läävät tupien tavoin vastatusten, ja väliin jätettiin katettu kuja, jonka seiniksi voitiin laatia riu’uista pisteseinä. Tallin puutteessa voitiin hevoset pitää kujassa, mutta paremmissa paikoissa talli ja läävä aseteltiin kujan kahta puolta. Sikala, lampola ja vuohiläävä voivat sijaita erilläänkin. Silloin tällöin mainitaan pihapiirissä latojakin, ja ne kuuluivat tarhaan.
Kartanon lisänä oli muista rakennuksista erillään keittiö: alkeismuodossaan pistekota, jossa keskellä oli avotuli ja sen yläpuolella riippuvat haahlat keittoastian ripustamiseksi. Aikaa myöten pistekodan voi korvata hirsirakennus. Keittotoimi sujui paremmin näin kuin savun keskellä tuvassa. Vasta tuvanuunin muututtua uloslämpiäväksi voitiin pankon perälle varustaa keittopaikka haahloineen, kun sen yläpuolella avautui oma hormi savupiippuun.
Muutamissa tapauksissa mainitaan erikseen myllyhuone tai -tupa. Tähän sijoitettiin tuiki tarpeelliset käsikivet jyvien jauhamiseksi. Käsikivet voitiin tietysti sijoittaa myös porstuan nurkkaan tai kujaankin.
Vielä on mainittava kaksi suomalaiseen taloon erottamattomasti kuuluvaa rakennusta, joista Kristofferin maanlaki ei tiennyt, sauna ja riihi. Kumpaakin tarvittiin vähintään kerran viikossa. Riihi esiintyi palojutuissa useammin kuin muut rakennukset, sillä tiheä lämmitys ja kiukaalle helposti tippuvat viljanroskat lisäsivät palovaaraa.
Suurissa taloissa voitiin rakentaa kaksikin riihtä vieretysten. Välisola saatettiin kattaa ladoksi, ja seinän viereen alettiin rakentaa jo ruumenuksiakin. Rantasalmelta mainitaan vuonna 1692 riihen kooksi 4 x 4 syltä eli seitsemisen metriä nurkkien väliä. Samaan pitäjään rakennutti rykmentinmajamestari Lang liiviläismallisen riihen. Sen muotoa tai erikoispiirteitä ei kuitenkaan selitetä.6
KÄYTTÖTAVARAA JA YLELLISYYTTÄ
Lähteet päästävät jälkimaailman tirkistämään 1600-luvun savolaiseen esinekulttuuriinkin. Palokorvauksia anottaessa ja etenkin pesänselvitysten yhteydessä merkittiin tuomiokirjaan melkoisia esineluetteloita, joista paljastuu silloisen perheen omistama ja tarvitsema välinekanta, mikäli esinettä pidettiin rahanarvoisena. Tämän vuoksi kai esimerkiksi puukalut puuttuvat näistä luetteloista, koska kuka tahansa osasi tehdä uudet.
Pien-Savosta on tallella kaikkiaan 231 tietoa, joista Rantasalmelta 47, Kuopiosta 49 ja Iisalmelta 38. Talolukuun nähden on painopiste Pohjois-Savossa lähinnä Suurten kuolovuosien jälkeen kirjattujen lukuisten uudelleennaintien ansiosta. (Liitteet 65–66.)
Rautaisista työkaluista oli yleisin kirves. Niitä tarvitsi jokainen talo, ja useimmiten niitä ilmoitettiin kaksi tai useampi, Pohjois-Savossa jopa kahdessa kolmesta tapauksesta, Itä-Savossa noin puolessa koko määrästä. Eräästä iisalmelaisesta pesästä ilmoitettiin jopa seitsemän kirvestä, kun taas Itä-Savossa enin määrä oli viisi: kerran Kerimäellä ja Säämingissä.
Kirveen runsauden ymmärtää ottaen huomioon sen käytön monipuolisuuden halonhakkuusta kaskenkaatoon, tervasmetsään ja rakennustyöhön ja kaikkea siltä väliltä. Sen sijaan toinen metsässä käytetty teräase kassara, jonka tarve rajoittui lähinnä kaskimetsän vesomiseen, oli harvinainen rajoittuen lähteissä viiteen mainintaan. Muutama sääminkiläinen talous omisti toki viisi kassaraa. Se saattoi olla eteläinen ilmiö, sillä muuten runsaista Iisalmen lähteistä se puuttuu.
Seuraava yleinen ryhmä kertyy sadonkorjuuvälineistä. Viikate mainitaan 138 jutussa, joista pohjoissavolaisia 105. Näitä esiintyi talouksissa vielä useampia kuin kirveitä: kaksi tai useampia yli kahdessa kolmasosassa maininnoista. Iisalmelta lueteltiin kerran yhdeksän kiuruveteläisen Pekka Kaikkosen pesästä, seitsemän ja kuusi viikatetta, Kuopiosta kahdesti kahdeksan. Näiden kahden pitäjän asema karjapitäjinä korostuu tässäkin.1
Savolainen viikate oli tuolloin niinkuin vielä vuosisatoja myöhemmin verraten lyhytteräinen ja koukkuvartinen niittoväline. Heinäajan alku lienee tuntunut niittäjän selässä viikatteen vaatiman kumaran työasennon takia.
Vielä kumarammassa työskenteli viljanleikkaaja sirppeineen. Näitä mainitaan 135 tapauksessa, mutta yhteinen lukumäärä oli 425, kun viikatteita mainittiin 359 ja kirveitä 314. Useamman sirpin pesiä oli 102 eli noin kolme neljäsosaa kaikista. Kahdesta kuopiolaisesta ja yhdestä sääminkiläisestä talosta ilmoitettiin näitä välineitä kymmenen. Kenties saman verran leikkaajia hääräsi yhtäaikaa elopellolla tai kaskimaalla – keskimääräisesti runsaat kolme talostaan.
Kaskitekniikka, erittäinkin kahden polton menetelmä, toi mukanaan erään rautaisen välineen, viertokoukun eli vangon. Pelkkä puukanki sienojen vierityksessä onnistui vain takaapäin eli poltetulta puolelta, ja siinä saattoivat viertäjän jalatkin palaa. Rautainen koukku pitkän varren päässä auttoi viertäjää vetämään sienoja itseensä päin palamattomalta puolelta, jossa vain savu saattoi haitata – risukon lisäksi.
Viertokoukku oli käytössä koko Savossa, joskaan ei kovin yleisesti. Useimmiten niitä mainitaan yksi, mutta Pohjois-Savossa mainituista vangoista enemmistö kuului kahden tai useamman yksikön tapauksiin. Neljä koukkua omisti Pekka Kaikkosen pesä Kiuruvedellä.2
Kotitalouden yleisin ja arvokkain väline oli vaskikattila, sillä valurautaisia patoja ei vielä tunnettu. Vain pielaveteläisten Rytkösten pesässä se mainitaan 1674.3 Kattiloita mainitaan 128 oikeustapauksessa: yleensä yksi, mutta 31 kertaa kaksi tai useampikin, Kuopiossa jopa yli puolessa tapauksista. Tuohiropeella oli tarpeen keittää vain hätätapauksissa!
Sen sijaan rautahaahlat näkyvät olleen harvinaisempi laite, vain 21 kertaa mainittu, ja Itä-Savosta pelkästään Rantasalmelta. Iisalmelainen Tapanitar omisti peräti kolmet haahlat, mutta yleisimmin määrä rajoittui yksiin.4 Enin osa lienee siis tyytynyt koivusta veistettyyn keittokokkaan osana pistekotamaisen keittiön sisustusta.
Vielä niukemmin mainittiin hiilikoukkuja eli ranstakkoja: kolmasti Iisalmella ja kerran Kuopiossa. Kiuasuunin arinan puhdistukseen näyttää riittäneen kesällä koivuvasta tai talvella männynhavuluuta, mitä myöhemmätkin emännät ovat käyttäneet saaden samalla leivonnaisiinsa raikasta aromia.
Talvinen kalamies – pyyntivälineisiin siirtyäksemme – joutui hakkaamaan avantoja pyydöilleen. Tätä varten käytettiin jäätuuraa tai jääpiilua. Ensin mainittu esiintyy kerran Puumalassa, piilu taas enimmäkseen Iisalmella ja Kuopiossa 11 kertaa. Muutama iisalmelainen suurtalous omisti niitä kaksikin.5
Oravimiehen välineenä käytetty teräjousi mainitaan kaikkiaan 30 kertaa, joista kuusi Kuopiossa, kolme Rantasalmella, 16 Iisalmella ja kaksi Säämingissä. Painopiste on tässäkin suhteessa maakunnan pohjoispäässä. Kaikki ketunrautoja koskevat maininnat kuuluvat Iisalmelle ja Kuopioon.
Korkea esivalta vaati talonpojilta teiden tekoa ja kunnossapitoa, niinkuin on jo todettu, ja eräänä uudistuksena se propagoi rautalapioiden hankintaa. Niitä piti siis olla yksi talossaan. Kehotus näkyy kaikuneen kuuroille korville, sillä vain kahdesta kuopiolaistalosta lueteltiin rautalapio kummastakin.
Kotieläintalouteen liittyi kahdellakin tavalla kello äänenkantajana. Metsälaitumella liikkuva katja paikannettiin lehmänkellon äänestä, ja hevosella liikkuva matkamies voi käyttää aisakelloa tai muuta vastaavaa äänenantajaa. Malmikello, siis pronssista valettu laite, mainitaan kolmessa tapauksessa, joista kerimäkeläinen talo ilmoitti peräti neljä kelloa. Näistä lienee ainakin osa kilkattanut lehmän kaulassa, sillä aisakelloksi ei niitä noin monta tarvittu.
Nautintoainetuotanto muuttui 1600-luvulla, paitsi tupakan tullessa käyttöön ja viljelykseenkin, myös juomatavoissa. Aikaisemmin tunnettiin vain mallaspohjainen juoma olut, mutta tällä vuosisadalla yleistyi paloviinan käyttö ja sen mukana valmistuskin. Sen oireena näkyy pesäluetteloissa viinapannu 19 kertaa, joista seitsemän Rantasalmella, kuusi Kuopiossa ja neljä Iisalmella. Pannuja lienee aluksi ostettu, mutta paikallisetkin vaskiot takoivat niitä niinkuin kattiloitakin.
Peru- ja palovahinkoluettelot sisältävät melkoisen määrän tietoa 1600-luvun savolaisten vaatevarustuksesta: pukineyksiköistä, niiden lukumäärästä, aineksesta ja väristäkin. Seikkaperäisin kuva hahmottuu naisen asusta, sillä miesväellä näyttää olleen vähemmän arvossapidettyjä vaatteita. (Liite 67.)
Naisen asun peruskappale oli paita, ohuesta kankaasta tehty hihallinen pitkähkö vaate. Näitä lueteltiin useimmissa tapauksissa kaksi tai useampia: Iisalmella, Rantasalmella ja Sulkavalla kerran jopa yhdeksän paitaa samalla omistajalla. Kertyneestä otoksesta tulee keskimääräksi neljä paitaa tapausta kohti.
Paidoista erottuu jo 1600-luvulla omana tyyppinään alaspaita eli kivijalka. Sehän näkyi vain vyötäröltä ylöspäin, ja helma oli hameen alla piilossa. Niinpä yläosa ommeltiin ohuesta ja arvokkaasta palttinasta, ja vyötärön alapuolinen osa liitettiin siihen aivinaisena ellei peräti rohtimisena, karkeana ja rumanakin. Tästä nimitys ”kivijalka”. Näitä mainitaan kerran Sulkavalta yhdeksän ja Kerimäeltä kahdesti kaksi.6
Hameita merkittiin muistiin kaikkiaan 62 tapauksessa 84 kappaletta, ja näistä määritettiin ainekseltaan 54 ja väriltään 14. Sääminkiläisen Antti Ripakon vaimon hame oli tehty viidestä verkakyynärästä, mikä osoittanee hamekankaan määrää yleisemminkin.7 Leppävirran Osmajärveltä kerrottiin vuonna 165 7 hameesta, johon oli kulunut sarkaa kahdeksan kyynärää.8
Hame – ainakin peruluetteloon päästetty parempi – ommeltiin villakankaasta. Puolivillainen sarssi mainitaan vain kahdesti, sarka kymmenen kertaa, mutta verkahameita lueteltiin peräti 29. Englannista tuotu kerseyläinen kirsin mainitaan kahdeksan kertaa, raski kahdesti sekä pitkäkarvainen friisi ja hollantilaisalkuinen polamit kerran. Mukaan mahtui vielä yksi silkkihame.9
Väreistä oli suosituin punainen, mainittu Säämingissä ja Sulkavalla useimmiten ja yhteensä kahdeksan kertaa. Vihreä ja sininen esiintyvät muutaman kerran Pohjois-Savossa, ruskea kahdesti Rantasalmella. Valkea ja musta mainitaan kerran.
Paidan päälle puettiin liivi tai röijy, jakku tai kasjakka. Liiviaineksena mainitaan verka ja raski. Se oli kaiketi yleisimmin nyöritetty edestä. Ainoa värimaininta oli musta.
Röijyn tai jakun aineksina mainitaan samat villakankaat kuin hameenkin. Verkaisia oli eniten näissäkin, ja kirsiniä suosittiin sitä likinnä. Väreistä oli suosituin musta, mutta ruskea ja vihreäkin mainittiin. Väritietoja on vain Pohjois-Savosta.
Esiliina joutui luetteloon varsin harvoin kenties siksi, että arkinen vaate oli liian halpa sinne joutuakseen ja arvokkaammat olivat harvinaisia. Villainen raskiesiliina lieneekin ollut juhlapukine. Kuopion vehmasmäkeläinen Anna Heikinrytär Mönkötär juhlisti asuaan vihreällä raskiesiliinalla, mutta sen alle ei hänellä ollutkaan luettelemisen arvoista hamekantaa.10 Emme siten voi palauttaa silmiimme hänen käyttämäänsä väriyhdistelmää.
Röijyyn verrattuna tai vähän tanakampi pukine oli nuttu, yleisimmin sarkaa, joskus verkaa ja kerran palttinaakin. Se oli viileän ajan ulkovaate – tuota palttinaista lukuunottamatta.
Asua täydensi huivi tai pääliina. Se lienee ollut useimmin palttinainen, mutta Iisalmelta lueteltiin kaksi taftista ja yksi karttuuninen, siis painokuvioinen huivi.
Lakki oli naisella paitsi päänsuoja myös säädyn merkki, jota vain nainut nainen sai kantaa. Useimmiten se ommeltiin pellavakankaasta, mutta myös plyysistä ja slessingistäkin, sileästä hollantilaisesta pellavakankaasta. Kerran mainitaan myös verkalakki. Lakin kuosista mainitaan vain kerran: Sulkavalla lueteltiin ”örnemössa”, ruotsalaismallinen korvalakki.11 Talvipäähineeseen käytettiin esimerkiksi näädän tai saukon nahkaa.
Nainen juhlisti asuaan metallivöin. Tinaisia, messinkisiä tai hopeisia niveliä pujotettiin nahkavyöhön tai muuhun nauhaan. Mikkelin puttolalaisella lautamiehellä Olli Lassinpoika Puttosella oli 16-osainen hopeavyö, mutta se ei joutanut vaimon koristeeksi, kun isäntä tarvitsi sen viljalainan pantiksi vuonna 1646.12 Hopeavöitä mainitaan yleensä eteläisestä maakunnasta, tina- ja messinkivöitä vain Iisalmelta ja Kuopiosta.
Juhla-asuun lienee kuulunut käsi- tai nenaliina, mutta jokseenkin harvinaisena, sillä niitä mainittiin vain kahdeksan kertaa, joista kahdesti kuusi ja kerran kymmenen liinaa, jotka kuuluivat Kuopion lukkarin Olli Hyvärisen leskelle Anna Heikintytär Hilluttarelle.13 Käsiliina ilmeisesti kirjottiin jonkinlaiseksi taidon ja varallisuuden näytteeksi. Hirvensalmella yritti piika Kaisa Ollintytär Tiatar lahjoa nyytinkikori teisella käsiliinalla isäntäänsä, kilkkiläläistä Mikko Mikonpoika Miikkulaista karkaamaan kanssaan.14
Paidansepalus suljettiin soljella. Arkioloissa kelpasi rautainen tai vaskinen solki, mutta peruluetteloihin tuli hopeasolkia. Sukat olivat kai niin tavanomainen pukine, ettei niitä merkitty peruihin kuin poikkeustapauksessa. Sen sijaan käsineistä on tietoja enemmän. Villalangasta neulottiin lapasia ja sormikkaita, mutta pakkaseen puettiin jopa peurannahkarukkaset – lammasturkin lisäksi.
Miesten asu oli edellistä värittömämpi. Perusosana olivat paita ja housut. Kesällä kuljettiin aivina- ja piikkohousuissa, mutta talvella oli pidettävä sarkaisia. Näitä on peruluetteloissakin enemmistö. Verkahousuihin oli varaa vain aniharvalla, mutta niiden rinnalla pidettiin juhla-asussa säämiskähousuja.
Miesten vaatteista puuttuvat kokonaan liivit, mutta erilaisia takkeja mainitaan joskus, milloin nuttuja, milloin jakkuja, milloin ”palttoitakin”. Enemmän vaihtelua on päähineissä. Kesäaikainen päänpeite oli arkisin patalakki (snörmössa), mutta kirkkoon voitiin vauraammissa paikoissa panna hattukin – olihan niitä hattumaakareitakin. Talvisin käytettiin turkislakkia, jossa reunukset tehtiin turkiksesta ja pohja joskus verastakin.
Kesäisten arkihousujen lahkeet voivat olla pitkätkin, mutta verka- ja säämiskähousujen lahkeet ylsivät häthätää polven alapuolelle, johon ne kiinnitettiin kalvosimella ja soljella. Sääriä suojasivat sukat. Arkijalkineina pidettiin niin miesten kuin naistenkin kesken tuohivirsuja eri muunnelmina lötöistä kurpposiin, ja nahkakenkiä käytettiin vain kirkossa tai muuten juhlissa. Ratsuväen mukana tulivat käyttöön myös saappaat, mutta todennäköisesti poikkeuksellisina.
Vuodevaatteista mainitaan peruluetteloissa peite, lakanat ja sääskiteltta eli uudin tai utina. Peitteenä lienee käytetty myös vällyä. Villapeitteitä mainitaan yksi 33 kertaa ja kaksi yhdeksän kertaa. Tässä ilmenee Itä-Savo pohjoismaakuntaa vahvempana.
Sääskiteltta sen sijaan näyttää olevan pohjoissavolainen nimike, sillä sen eteläisin esiintymispitäjä oli Rantasalmi. Lakanavarallisuus painottuu vuorostaan etelään ilmauksena kehittyneemmistä oloista. Kerimäkeläinen Heikki Rinkinen valitti vuonna 1688 menettäneensä tulipalossa 14 kyynärää pitkän peitteen ja kolme uutta lakanaa.15
Pielusvarallisuus keskittyi vielä selvemmin etelään. Vain kahdesti mainitaan omaisuuden joukossa korvatyyny: Rantasalmella 1671 velkoi hevonlahtelainen Heikki Multanen langoltaan torasalolaiselta Tahvo Seppäseltä sisarvainajansa perujen joukossa kahta korvatyynyä, ja 1704 vaati Kerimäen ruokoniemeläinen Taavetti Rinkinen apeltaan Tahvo Nousiaiselta pesään tuomansa omaisuuden joukossa yhtä korvatyynyä, kun hän vaimon kuoltua erosi apen pesästä.16
Lammasnahkavällyä tarvittiin varsinaisesti talvisilla matkoilla pakkasen suojana. Matka- tai kirkkoreen varustukseen saattoi kuulua lisäksi ryijykin, josta on säilynyt pari mainintaa.17
Vaatteet ommeltiin kotona tai teetettiin ammattilaisella. Kankaiden ja työtarpeiden tuonnista antaa kiintoisan kuvan vuonna 1690 takavarikoidusta, pohjalaisen kauppiaan tuomasta tavara määrästä tehty luettelo. Siihen kuului kolme kyynärää slessinkiä, kymmenen kyynärää mustaa raskia, kolme kyynärää kaulahuivikangasta, kyynärä vuoraustaftia, kymmenen kyynärää kapeata mustaa taftinauhaa, neljä kyynärää sinistä verkaa, liki kolme kyynärää palmittia ja puolitoista kyynärää punaista villakangasta. Lisäksi oli tarjolla hakasia, 35 paria villakarstoja, kolme ja puoli kirjettä silmäneuloja, yhdeksän nippua pieniä punaisia koralleja ja kolme lenkkiä ”hechter”, nähtävästi jonkinlaisia hakasia.
Tafti ja taftinauha kului liivin tai lakin koristeeksi, ja samoin ommeltiin koralleja vaatteeseen kiinni koruompeluna. Hakasia tarvittiin asun eri osiin kiinnikkeiksi, milloin piiloon, milloin koristeina näkyviin.18
Villat, pellavat ja hamput muokattiin kotona käyttökelpoisiksi. Välineetkin tehtiin itse suurimmaksi osaksi, ja siksi niitä ei kaiketi lueteltukaan peruluetteloissa. Äsken mainitut karstat sentään jouduttiin nähtävästi ostamaan. Kehruuvälineenä toimi värttinä kuosaleineen, sillä rukki mainitaan vain kerran, vuonna 1698 Iisalmessa juntulanniemeläisen Juhana Pekanpoika Kumpulaisen vaimovainajan Vappu Matintytär Kämärättären peruissa.19 Kudontavälineistä kirjattiin vain vaikeatekoiset ja siten kalliit pirrat, ei kokonaisia kangaspuita yhtä kertaa useammin. Nämä mainitaan Rantasalmen parkunmäkeläisellä Pekka Parkkosella 1670.20
Arvotavara säilytettiin arkussa, joka vahvistettiin heloilla ja varustettiin lukolla. Näitä voi olla talossa kaksi tai kolmekin. Sääminkiläinen lautamies Niilo Sairanen omisti pienen arkun, jonka alaosassa oli pari vetolaatikkoa.21
Arkuissa säilytettiin nähtävästi talon hopeaesineet – kultaa tuskin oli kellään talonpojilla. Emännän kaulaan voitiin kietoa hopeaketjut, joista on tallella pari mainintaa, taikka ripustaa kullattu riikintaalari, jollainen oli mm. äskenmainitulla Sairasella. Hopeasormuksia mainitaan usein, samoin hopearistejä, jotka ketjujen tavoin toimivat kaulakoruina.
Piilossa pidettiin varmaan enimmän aikaa hopealusikoitakin, joista on 31 mainintaa edustaen 51 lusikkaa. Nämä olivat pääosin sijoituksia, ja niitä käytettiin varsin usein lainojen pantteina – syömiseen tuiki harvoin. Niilo Sairasen oma lusikka mainitaan kierteisvartiseksi, mutta muuten ei lusikan rakennetta tule esille.
Suurin ja arvokkain hopeaesine, tuoppi, saattoi sen sijaan joutua käyttöönkin perhejuhlissa kiertämään vieraiden kesken. Iisalmelta mainitaan kaksi kertaa jopa kolmekin tuoppia. Kaikkiaan niitä esiintyy tuomiokirjoissa 35 kertaa.
Edellisen valossa hahmottuu savolainen esinekulttuuri verraten vivahteikkaana. Pääosa välineistä ja esineistä tuotettiin kotona tai muuten omista tarpeista, mutta lisäksi hankittiin ostotavaraakin joko valmiina tai tarveaineina. Eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa on annettu etenkin sisäsuomalaisista kuva, jonka mukaan he elivät toimeentulon rajamailla, mieluummin vähän sen alapuolella. Esinekulttuuri viittaa sentään vähän ylempään elintasoon, vaikka muutama peräkkäinen katovuosi saattoikin romuttaa tuon vähäisen hyvinvoinnin.