TAVARANJALOSTUSTA

JYVISTÄ JAUHOIKSI JA MALTAIKSI

Viljan valmistaminen ruoaksi edellytti välttämättä jauhamista. Tämä ”jalostusvaihe” voitiin hoitaa kotona käsikivin, ja siihenhän verottajakin tahtomattaan kansaa yllytti asettamalla 1620-luvulla myllytulliveron. Tämän välttämiseksi talonpojat entistä innokkaammin välttivät myllyjä ja väännättivät emännillään, tyttärillään ja parhaissa tapauksissa piioillaan käsikiviä.

Nämä välineet lienevät kuuluneet talon kuin talon irtaimistoon huolimatta melkoisesta arvostaan. Vuonna 1644 velvoitettiin Nassokinin rälssin käräjillä Pekka Härkönen maksamaan Kaisa Pentittärelle käsikivet, jotka hänen isänsä oli ottanut Kaisalta, neljällä viljakolmanneksella eli liki tynnyrillä. Vähän myöhemmin Joroisten kerisalolainen Pekka Punnonen kävi autiossa naapuritalossa katselemassa käyttökelpoisia välineitä ja otti sieltä joutavat käsikivet. Talon sai asuakseen sitten Matti Matinpoika Paajanen, joka vuonna 1649 velkoi ne Punnoselta takaisin taloon kuuluvana irtaimistona.¹

Varsinaisista myllyistä ei ole säilynyt jälkimaailmalle yhtenäistä tietoa, vaan niitä ilmenee vain satunnaisesti oikeustapauksista. Vuonna 1648 paloi Puumalassa miettulalaiselta Pekka Miettuselta mylly sorjolalaisen Antti Näkin alaikäisen pojan vahingossa sytyttämänä. Nähtävästi poika joutui pakkasessa sulattelemaan vesipyörää tulella ja päästi sen valloilleen.²

Sulkavalta on tietoja kahdesta myllystä, ellei kolmestakin. Vuonna 1649 rakensivat kaipolalainen Pekka Kinanen ja Lauri Mikonpoika Kaiponen myllyn Iitjokeen. Ennen sen laillistamista päätettiin katsastaa, aiheuttaisiko se vahinkoa Laurin ja muiden niityille. Vuonna 1750 laadittu pitäjäkartta osoittaa, ettei vaaraa ollut, sillä niittymaat sijaitsivat jokivarressa myllyn alapuolella. Saman myllyn osakkaina olivat 1669 Lauri Seppänen ja Sihvo Kostiainen, ja Seppänen lunasti osuutensa kahdella vaskitaalarilla. Heikki Kostiainen maksoi omastaan kolme taalaria 13 äyriä. Vuonna 1649 rakennutti heikkurilalainen Matti Heikkurinen myllyn Matti Partasella ja maksoi tälle palkkana kymmenen vaskitaalaria.³

Vuonna 1651 osteli entinen vouti Ture Pietarinpoika Monni myllyä Leppävirran kotalahtelaiselta Lauri Vehviläiseltä, mistä hän sai maksaa 12 vaskitaalaria. Myllyn paikkaa ei mainita, eikä myöhemminkään Kotalahdesta ole osoitettavissa kaupan kohdetta – saattoi olla Sorsakoskellakin.⁴

Vuonna 1654 rakensivat Kuopiossa veljekset nimismies Ivar ja luutnantti Anders Juhananpoika Argillander myllyn silloisen kappalaisen ja myöhemmän kirkkoherran Krister Gabrielinpoika Lackmanin maalle. Maanomistaja pidätti itselleen kolmasosan myllystä. Keväällä 1654 oli vettä niin niukasti, että Argillanderit kielsivät kappalaiselta jauhatuksen, ja tämä sai aiheen kanteeseen. Veljekset väittivät jääneensä itsekin ilman vesivoimaa. – Missä mylly sijaitsi, ei nytkään tiedetä.⁵

Karttulan tai nykyisittäin Tervon Lyytikkälässä rakensi Pekka Hannunpoika Lyytikäinen myllyn suuren ja Pienen Saittajärven väliseen jokeen, jota pitkin vedet virtaavat näistä järvistä luodetta kohti Tallusjärveen. Naapuri Pekka Eskelinen repi vuonna 1674 tämän myllyn väittäen sen sulkevan hänen kulkutiensä. Peruste tuntuu heiveröiseltä, sillä liikenteen pääsuunta lienee ollut Lyytikkälästä täysin päinvastainen Kuopion kirkolle.⁶ Myllyn paikka näkyy vuonna 1750 piirretyssä Kuopion pitäjäkartassa.

Tuomiokirjoissa säilyneiden tietojen valossa näyttää viljan jauhatus pyrkineen keskittymään varakkaan väen ja mieluimmin säätyläisten käsiin. Myllyn rakentaminen ja ylläpito vaati näet varoja, joita ei kenellä tahansa ollut, mutta toisaalta jauhatus tuotti kaiketi niin paljon, että sitä kannatti omistaa ja ylläpitää.

ltäsavolainen papisto näyttää pitkin aluetta harjoittaneen jauhatustoimintaa. Vuonna 1673 hankki Puumalan kirkkoherra Georgius Erici Nigraeus haltuunsa toisen myllynpaikan Lohikoskelta, jossa toinen paikka jäi vielä Olli Pekanpoika ja Juhana Miettusen haltuun. Hän sanoutui samalla irti kosken kalastusoikeuk­sista, mutta niistä tuli kiista jo ennen kuin Olli Miettunen ehti rakentaa myllyäkään kirkkoherralle. Kenties sama mylly joutui sittemmin Juha Kotrolle, jonka poika Hannes myi sen 1702 nimismies Elias Haraldinpojalle. Vääpeli Gustaf Adam Sture moitti kuitenkin kauppaa väittäen Juhan myyneen myllyn jo hänen isälleen kapteeni Georg Wilhelm Sturelle.⁷

Rinnan Nigraeuksen kanssa hankki Säämingin kirkkoherra Matthias Mollenius vuonna 1674 myllynpaikan Pullilanjoelta, jossa edellinen laitos oli toiminut Niilo Jumppasen omana. Tämä sai oikeuden jauhaa myllyssä kotitarpeikseen, semminkin kun Mollenius oli ottanut myllyn rakennustarpeet luvatta Jumppasen maalta. Paikka on Aholahdesta etelään ja myöhemmältä nimeltään Myllyjoki.⁸

Vuonna 1682 ehti Kerimäenkin kirkkoherraJacobus Ursinus samaan sarjaan. Hän korjasi yhdessä Heikki Silvennoisen kanssa nähtävästi Kuuttilanjoen varressa sijainneen myllyn, jonka osallisiksi pyrkivät myös naukkarilalaiset Tahvo ja Niilo Naukkarinen. Nämä ja Silvennoinen saivat käyttää myllyä kolme ja rovasti kaksi päivää viikossa, kun asettivat tuleviin rakennustöihin miesvoimaa samassa suhteessa.⁹

Kolkonjärven pohjoispäässä toimi niinikään mylly, jonka ratsumestari Erik Sölfwerarm myi rovasti Andreas Kyanderille. Kuopiossa siirtyi Räimänlahden jalkamylly vuonna 1702 julkulanniemeläiseltä Risto Julkuselta kappalainen Mollerukselle saatavarästeistä. Myllyn arvoksi määritettiin 35 vaskitaalaria.¹⁰

Julkunenkin oli jonkinlainen yrittäjä myllytoimessaan, sillä hänen laitoksensa pyöri vieraalla maaperällä, jonka puiroolahtelaiset Matti, Mikko ja Nuutti Väänänen omistivat. Vastaavasti vuokrattiin myllynpaikkoja muuallakin. Kerimäen makkolalainen Tynni Makkonen lunasti niittylahtelaiselta Tuomas Kettuselta paikan Muholanlahdenkankaalta, jossa Myllyjoki virtaa Kolpposesta Seppäjärveen. Hinta oli kymmenen vaskitaalaria.¹¹

Myllynpaikan tavoittelijoita tuli jopa vieraasta läänistäkin, tosin vain 15 kilometrin päästä. Vuonna 1696 pyysi Rautalammin – nykyisen Tervon – juurik­kaniemeläinen Simo Antinpoika Määttänen vahvistusta kuivaniemeläisten Lemetti Tahvonpoika Karhusen ja Olli Tahvonpoika Kolehmaisen kanssa tekemälleen sopimukselle, jonka mukaan hän rakentaisi myllyn Harinkaankosken puroon. Se virtaa Ahvenjärvestä Rasvankiin. Kuivaniemeläiset saisivat jauhattaa siellä vapaaasti viljansa.¹²

Vesivoimaa jouduttiin joskus hakemaan muutenkin kaukaa. Vuonna 1695 valitti Kangaslammin hevonlahtelainen Niilo Kontiainen sompasaarelaisten Iivari ja Tahvo Puustisen sekä asikkalalaisen Niilo Lyytikäisen rakentaneen hänen luvattaan myllyn hänen maalleen Petäjäkoskeen. Vastaajat väittivät saaneensa luvan hevonlahtelaiselta Heikki Malkilta, joka oikeasti asui Malkkilassa, ja lupasivat repiä myllynsä. Kontiainen joutui kuitenkin antamaan periksi Malkkia vastaan, koska ei voinut todistaa yksinoikeuttaan Petäjäkosken myllyyn. Paikka lienee Patakoski vähän matkaa Malkkilasta pohjoiseen noin 10 kilometriä Hevonlahdesta Heinävedellä.¹³

Sulkavan, Juvan ja Rantasalmen nurkkauksessa käynnistyi 1680-luvun lopulla yhteismyllyhanke, joka hyödynsi Vata- tai Vasakoskea. Se lienee sijainnut Leipämäellä Pyhäjärvestä Syväriin laskevassa joessa, jossa toimi ratasmylly ainakin vuonna 1750 pitäjäkartan mukaan. Osakkaina mainitaan leipämäkeläiset Heikki Kankkunen ja Antti Pärnänen, halttulalainen Olli Halttunen – joka velkoi myllystä osuuttaan 1692 – sekä kaiketi Juvan laukkalalainen Juho Korhonen. Maa kuului Matti Puurtiselle Rantasalmen Kolkontaipaleesta.

Maanomistukseen hanke näyttää langenneenkin, koska se oli vastoin kuninkaallisen majesteetin reklementtiä, joka kielsi verollepannun maan jakamisen ja vähentämisen. Vuonna 1700 jaettiin myllyn rautaosia osakasten kesken, joihin edellä mainittujen lisäksi kuului leipämäkeläinen Samuli Lautiainen. Korhonen velkoi Kankkuselta osuuksiaan vielä vuonna 1708.¹⁴

Myllyn rakentaminen vaati tavallista enemmän ammattitaitoa ainakin voimansiirtolaitteiden osalta. Jalka- eli härkinmylly oli sentään yksinkertainen, kun siivet kiinnitettiin suoraan kiveä pyörittävän valta-akselin alapäähän. Mutta ratasmyllyn tekniikka vaati enemmän. Siipirattaan kanssa samassa akselissa oli toinen kookas pyörä, jonka sivureunaan kiinnitetyt tapit osuivat lyhdyn kaloihin siirtäen voiman sen kautta kiveä pyörittävään akseliin.

Edellä jo mainittiin Puumalan miettulalainen Olli Miettunen myllynrakentajana. Vuonna 1705 pyysi Kiuruveden kalliojärveläinen Olli Kärkkäinen käräjiltä todistusta samasta taidostaan, joka ilmeni useina myllyinä Iisalmen pitäjässä. Rovasti Hoffren, kappalainen Sinius sekä lautakunta ja rahvas todistivat tämän.¹⁵

Toinenkin iisalmelainen myllynrakentaja esiintyi tuomiokirjassa. Vuonna 1693 kertoi Paltamon saarisenmäkeläinen Yrjö Leinonen saaneensa nissiläläiseltä Paavo Nissiseltä myllynpyörän ja lyhdyn (drell) maksuna viiden ja puolen vaskitaalarin velasta.¹⁶ Välineet saattoivat tietysti olla Nissisellä muuten hankittuina, mutta rahan puute ja sen korvaaminen tällä tavoin viittaisi omaan tuotantoon.

Kiuruveden Luupuvedellä joutui jauhatustoiminta ristiriitaan alkutuotannon kanssa 1670-luvulla. Paavo Kämäräinen, Paavo Kuosmanen ja Antti Halonen hankkivat yhdessä uutta myllyä nähtävästi siirtäen sitä jonkin matkaa ylöspäin, likemmä Luupuveden Niskalahtea putouksen korottamiseksi. Vuonna 1674 todettiin padon nostavan vettä toisten luhdille ja tuomittiin koko laitos palautettavaksi entiseen paikkaan. Myllyn omistajat viivyttelivät tässä, ja niinpä kaksi vuotta myöhemmin Lauri Mikonpoika ja Paavo Partanen valittivat menettäneensä luhdiltaan kahdeksan kuorman heinäsadon tulvan takia. Mylly lienee siirretty nyt viimeinkin entiselleen, sillä valitukset lakkasivat.¹⁷

Maltaat olivat välttämätön osa viljan käyttöä, sillä juomana käytettiin varsin runsaasti olutta. Yleensä ne lienee kypsytetty kotoisen saunan lauteilla niinkuin myöhemminkin, mutta tuomiokirjoihin merkittiin yksi poikkeustapaus. Vuonna 1657 velkoi Ristiinan laitialanlahtelainen Nuutti Laitiainen 13 kappaa maltaita Lauri Sokkaselta. Tämä oli ottanut ne mallastaakseen ne Savonlinnassa, mutta ei täyttänyt tätä lupaustaan. Kenties kaupunkilaiset mestarit hallitsivat mallastustaidon paremmin kuin Laitialanlahden ja Sokkalan emännät, tai muuten mentiin ”merta etemmäksi kalaan”.¹⁸

TERVANTUOTANTO

Paitsi pyyntiin ja kaskiviljelykseen savolainen käytti 1600-luvulla metsää tervan tuottamiseen. Näin saatiin käyttöön sellaisetkin alat, jotka eivät karuudessaan kelvanneet kaskiviljelykseen: kangasmetsät ja kivikot ­– niitäkin riitti.

Savon asema maailman tervataloudessa kuvastuu tavallaan kahden ”linssin” läpi. Ruotsi tuotti 1600-luvulla tervaa Euroopan markkinoille enemmän kuin muut maat. Sen tärkein tervanvientisatama oli Viipuri, ja tämän kaupungin välittämästä tervasta tuli pääosa Savosta. Vuotuinen vienti lienee tavoitellut 15 000 tynnyriä.

Tervantuotantoedellytykset kirjattiin vuosina 1663–64 maantarkastuksessakin. Pääosa jakokuntia ilmoitti tervasmetsän olevan lopussa tai muuten niukan. ”Hyväksi” kehuivat metsiään Synsiä ja Kakriala Kangasniemellä sekä ”kohtuullisiksi” 38 muuta jakokuntaa, joista leppävirtalaisia ja kerimäkeläisiä neljä sekä sääminkiläisiä ja puumalalaisia kolme. Sääminkiläiset kehuivat selvästikin enonkoskelaisilla ja savonrantalaisilla kaukopalstoillaan. Vertailussa on myös muistettava, että kukin ilmoittaja teki oman arvionsa eivätkä ilmoitukset liene yhteismitallisia. Tervasmetsät ilmoitettiin aina todellista niukempina niinkuin muutkin tulolähteet.

Tervantuotanto merkitsi savolaiselle työtä monessa vaiheessa. Perusedellytys oli tervasmetsä, jossa saattoi jo luonnostaan ilmetä toisaalta puulle vahingollista, toisaalta tuottoa lisäävää tervasrosoa – pihkantuotanto oli pääasiana.

Terveessä metsässä pyrittiinkin lisäämään pihkan eritystä vioittamalla männyn pintaa: siihen revittiin aisaamisen tapaan pitkittäisviiltoja ja jätettiin puu toistaiseksi rauhaan. Se eritti haavaan pihkaa niinkuin odotettiinkin.¹

Miten paljon puita tarvittiin kerrallaan tervantuotantoon, ilmenee kaikkiaan 15 oikeustapauksesta ennen vuotta 1670. Näistä neljä on Suur-Savosta, kolme Pohjois-Savosta ja peräti yhdeksän Itä-Savosta. Kulloinkin käsitellyt puumäärät vaihtelevat puolestatoista jopa 90 syleen: suursavolaiset 1,5–40, itäsavolaiset 10–90 ja pohjoissavolaiset 3–40 syltä. Kovin suurta edustavuutta ei tältä otannalta voi vaatia, mutta kokonaisuutena näyttää kertapanos olleen keskimäärin 26 syltä.²

Maanosan suuruus on määritettävissä seitsemästä oikeustapauksesta, joista neljä kirjattiin Puumalassa. Normaaliaikana se näyttää olleen kahdeksas tynnyri, jopa vuonna 1672 Leppävirralla yhdeksäskin tynnyri. Kirkonkyläläinen Juhana Antinpoika Pura joutui silloin maksamaan 45 tervatynnyristä maanosaa kymmenen vaskitaalaria eli viiden tynnyrin hinnan maan omistajalle, riihirantalaiselle Pekka Juhonpoika Koposelle.³

Maanosan määristä on tallella tietoja vain Puumalasta ja Sulkavalta. Vesiniemeläinen Pertti Laamanen maksoi sitä sopalanniemeläiselle Eero Savolaiselle kuudennen tynnyrin. Sama taksa vallitsi Sulkavalla Partalan veljesten kesken. Mutta vuonna 1669 vesiniemeläinen Heikki Laamanen joutui maksamaan Juhana Ahtiaiselle ja Pekka Laamaselle 23 tynnyrin tuotoksesta vain 3 tynnyriä eli runsaan kahdeksasosan.⁴

Puumalassa näyttää metsä käyneen vähäksi, sillä maanosa kasvoi 1700-luvun puolella. Vuonna 1683 tuomittiin liimattalalainen Pekka Liimatainen maksamaan yhteismaalta poltetusta tervasta maanosaa Olli Antinpoika Liimataiselle kahdeksas osa tuloksesta. Vuonna 1700 joutui niinisaarelainen Lauri Hulkkonen maksamaan Juurimäestä hakkaamistaan tervaksista maanosaa Antti Luukkoselle seitsemännen tynnyrin, ja samaa taksaa noudatettiin vuonna 1708 rokansalolaisten Pekka, Juhana ja Paavo Rokkasen selvittelyssä. Mutta samana vuonna velkoi Juvan leskeläläinen Yrjö Haikarainen Anttolan hylkyläläiseltä Simo Inkiseltä maanosaa kuusi tynnyriä 38 tynnyrin saaliista eli lähes kuudesosan.⁵

Tervasten hyötysuhde raaka-aineena kuvastuu neljästä oikeustapauksesta. Vuonna 1689 valitti Sulkavalla Juhana Parkkinen kaartilalaisen Mikko Kaartisen päästäneen tulen hänen tervaksiinsa, joita paloi 70 syitä ja joista olisi saanut 40 tynnyriä tervaa. Yhteen tynnyriin tarvittiin siten 1,75 syltä puita. Puumalan Lintusalossa kolosi Tahvo Parkkinen ruokotaipalelaisen Niilo Pekanpoika Hujasen käskystä Antti Juhonpoika Saikkosen maalta 60 tervaspuuta, joista kertyi kymmenen syltä ja poltettuna viisi tynnyriä tervaa. Hyötysuhde jäi vähän edellistä heikommaksi, kun tynnyriin tarvittiin kaksi syltä puita. Syli puuta taas merkitsi kuutta runkoa.⁶

Joroisten katisenlahtelainen Pekka Hipsonen menetti nimismies Affleckin kaskitulessa 1691 peräti 400 kolottua – tai aisattua – tervaspuuta, joista hän arvioi tulokseksi 40 tynnyriä tervaa – nyt siis menetettyinä. Hyötysuhde olisi ollut edellisiä korkeampi – tietenkin puun koosta riippuen. Sen sijaan Lapinlahdella onkiveteläisten veljesten Heikki ja Matti Ruotsalaisen jutussa arvioitiin 650 aisatusta puusta saatavan kymmenen tynnyriä tervaa: 65 puuta tynnyriin viittaisi peräti riukumetsän käyttöön.⁷

Tervasten hankinta saattoi koitua melkoiseksi savotaksi. Talvella 1664 järjesti Rantasalmen lautakotalahtelainen ratsutalollinen Jaakko Kankkunen tervastenhakkuun, jossa työväki oli jaettu eri tehtäviin. Osa kaatoi mäellä puita, toinen osa katkoi niitä ja kolmas ryhmä pilkkoi ne sopivankokoisiksi lähirannassa. Mukana oli Jaakon veljen Laurin lisäksi sallilalainen Mikko Huttunen, pisamalahtelainen Paavo Vänttinen ja kenties kolkontaipalelainen Juhana Pekanpoika Ikäheimonen. Työmaa lienee sijainnut Vesikansan puolella Haukiveden takana.⁸

Tervan hankintahinnoista on tallella 11 tietoa vuosilta 1669–1709. Vuoteen 1690 asti tynnyri maksoi kaksi vaskitaalaria, mutta jo vuonna 1695 hinta nousi kolmeen taalariin ja muutaman äyrin ylikin. Vuonna 1700 hinnaksi noteerattiin kaksi ja puoli taalaria, mutta kuusi vuotta myöhemmin oltiin kolmessa ja puolessa. Siinä hinta pysyikin lukuunottamatta vuonna 1707 merkittyä kolmen taalarin hintaa.

Hinta näyttää pysyneen samana maakunnan eri osissa. Vertailtavaksi käy vuonna 1695 merkityt kaksi oikeustapausta. Rantasalmelaiset pitivät hintana kolmea taalaria keskinäisissä selvityksissään. Iisalmella haapajärveläinen Heikki Juhonpoika Lappalainen velkoi Olli Vilpunpoika Kärkkäiseltä tämän kauppaamista tervatynnyreistä hintaa peräti kolmea taalaria neljää äyriä kappaleelta, mutta siinä lienee ollut mukana tuo neljän äyrin lisä rahtikorvauksena.⁹

Muuttuiko tervanpoltto ammatiksi? Maanosajuttujen lisääntyminen viittaisi tervaa poltetun enemmän tarpeen kuin mahdollisuuksien mukaan. Tervasmetsän omistaja ei niinkään sitä käyttänyt itse, vaan nautti mieluummin tulot maanosana.

Eräissä tapauksissa voitaisiin otaksua verraten ammattimaista toimintaa. Edellä mainittu katisenlahtelainen Pekka Hipsonen tuotti tervaa yhdessä Kan­gaslammen harjurantalaisen Tahvo Räisäsen kanssa vuonna 1682 ja menetti metsäpalossa 85 syltä tervaksia eli yli 40 tynnyrin raaka-aineet. Räisänen taas ”kunnostautui” tervamiehenä kymmenen vuotta myöhemmin varastaen tervak­sia ja kuljettaen niitä pois veneellä.¹⁰

Juankoskella poltti vehkalahtelainen Soini Parviainen tervaa akonveteläisen Tahvo Hämäläisen tiliin ja sai 13 tynnyristä palkkaa kuusi vaskitaalaria eli lähes neljänneksen tervan hinnasta – tai kolmen taalarin mukaan vajaan kuudesosan. Kuopion Haminalahdessa vuokrasi Niilo Roininen Juhana Räsäsen ja Heikki Ovaskan metsää hakaten sieltä 200 tervaspuuta eli pukkia vuonna 1691.¹¹

Vuosina 1705–06 poltteli Kerimäellä ruokojärveläinen Lauri Löksä Paakkunalan, Sairalanmäen ja Tikkilän metsissä tervaa. Maanomistajat saivat aikaan riidan maanosista, ja siten Löksä pääsi asiakirjoihin.¹²

Likikään kaikilla halukkailla ei ollut omaa tervasmetsää, ja kaukopalstoilla oli likellä viekoitus mennä naapurin puolelle, omistajan silmä kun vältti. Rehellinen tervantuottaja sopi maanomistajan kanssa pilkkeiden hakkuusta, ja ehdoksi vakiintui maanosa niinkuin kaskimetsästäkin.

Säterien tai autioiden maat houkuttelivat erityisesti luvattomaan hakkuuseen, sillä ensin mainittujen haltijat eivät tunteneet seudun tapoja eivätkä omia resurssejaan siinä suhteessa – Erik Jesperinpoika loistavana poikkeuksena – eivätkä voudit tai nimismiehet ehtineet paimentaa autioiden takapalstoja. Hannolanpellon lyhytaikaista herraa Olof Lagercrantzia ja hänen leskeään ”jallitettiin” pariin kertaan. Ensin Pekka Immonen lupasi vieraan hakata tervaksia Kommerniemen Kurensalosta ja piti yksin maanosan eli neljä tynnyriä tervaa. Yläkuonassa lötjönmäkeläinen Paavo Toivanen vie 20 syltä rälssitalojen tervaksia.¹³

Puumalan himahuuhalainen Juhana Antinpoika Hakulinen ja vesiniemeläinen Pekka Kanunkinen vuokrasivat tervasmetsää Liistonsaaren isännältä korpraali Anders Munckilta. Ahneuksissaan Kanunkinen hakkasi neljän tynnyrillisen ainekset yli sovitun määrän. Päävuokralaisena joutui Hakulinen maksamaan korvauksen sekä kolmen markan sakon – Munckia ei voitu pettää – ja Kanunkiselta karhuttiin tästä korvaus vuonna 1644.¹⁴

Leppävirralla Heikki Laitisen leski lupasi Niilo Laitisen hakata tervaksia ja sai maanosana tynnyrin tervaa, jolla sai maksetuksi veronsa. Sittemmin huomattiinkin, että puut oli hakattu nähtävästi aution maalta, joka kuului rälssinomistajan etuihin – sen perusteella Niilo joutui maksamaan toisenkin tynnyrin. Tämä tuomittiin 1659 lesken korvattavaksi.¹⁵

Puumalan sopalanniemeläinen Sopanen tai Seppänen myi tervasoikeudet maaltaan niinimäkeläiselle Pekka Saikkoselle ja karkasi sitten. Uusi asukas Eero Savolainen velkoi hänkin maanosansa 2,5 tynnyriä, ja Saikkonen sai neuvon periä ”mieheltään” korvauksen jos pystyi.¹⁶

Yleensä kohdeltiin tervasmetsän luvatonta käyttäjää sikäli suopeasti, että korvauksena perittiin vain maanosa. Vuonna 1645 koitui Mikkelin rämäläläiselle Paavo Rämäselle kovempi rangaistus hänen kaadettuaan tervaksia haukivuorelaisen Lauri Kääriäisen maalta Käkijärventaipaleesta ja vastoin oikeuden päätöstä poltettua ne tervaksi ja myytyä Viipuriin. Hänen oli korvattava Kääriäiselle kaikki kymmenen tynnyriä tervaa.¹⁷

Yhtä koville joutuivat irtolaiset Antti Hiltunen ja Hannes Pekanpoika Nissinen vuonna 1652 kajottuaan autiomaahan Riistavedellä muka hamulalaisen Hannes Kervisen luvalla. Maa todettiin autioksi Antti Härkösen jäljeltä ja oikeaksi maanosan saajaksi vapaaherra. Tulos oli yhteensä kymmenen tynnyriä, ja niinpä pojat saivat luovuttaa kumpikin viisi. Nissinen asettui Riistavedelle uudisasukkaaksi seuraavana vuonna.¹⁸

Tervasten hankkijat saattoivat erikoistuakin ainakin tilapäisesti. Vuonna 1658 sitoutuivat Rantasalmen joutsenmäkeläiset Pekka Antinpoika Koikkalainen ja Olli Pulkkinen hankkimaan venelastin pilkkeitä voinsalmelaiselle Niilo Korpille ja saivat ennakkomaksun. Puut jäivät hankkimatta, ja niin jäi muisto tästäkin tavasta asiakirjoihin.¹⁹

Tervahauta laadittiin sopivaan paikkaan, useinkin penkereeseen. Kärjellään seisovan kartion muotoisen kuopan pohja tiivistettiin savella tai tuohilla kalliin nesteen estämiseksi imeytymästä maaperään. Pohjalta johti penkereen reunaa kohti uitti, puusta koverrettu torvi, joka päätyi halssiin. Se oli kuoppa, johon tynnyrit asetettiin torvenpään alle täytettäviksi. Apuna voitiin käyttää puusuppiloa.

Haudan paikkoja oli niukalti, niin että samaa hautaa käytettiin useita kertoja joskus hyvinkin nopeassa tahdissa. Vuonna 1644 pitivät Säämingin otavanniemeläinen Pekka Lajunen ja Sulkavan tunnilalainen Mikko Mikonpoika Nahkahattu yhteistä tervahautaa. Lajunen poltteli siinä tervaksiaan syyskuun lopulla ennen mikkelinmessua, ja Nahkahatulla oli kiire samaan toimeen. Tappelussa Lajunen kajautti kirveellä Mikkoa päähän, ja tämä kuoli kolmen viikon perästä. Haavan hoitanut Juhana Taskinen totesi kuitenkin kuolinsyyksi muun kuin kirveenhaavan, ja Lajunen vapautui syytteestä.²⁰

Anttolassa pitivät siiskolalainen Pekka Wester ja lappilanmäkeläinen Antti Lappalainen niinikään yhteistä hautaa. Ensin sovittiin, että Wester polttaisi ensimmäisen haudan, mutta Lappalainen kävikin latomassa omat pilkkeensä salaa hautaan ja alkoi polttaa. Mutta Westerkin toi tervaksensa siihen äärelle odottamaan. Lappalaisen käydessä välillä syömässä tuli pääsi irti, tärveli hänen panoksensa ja poltti Westerinkin tervakset, kaikkiaan 40 syltä.²¹

Puumalan hurissalolaisilla Antti Leinosella ja Pekka Hannunpoika Timosella oli samoin yhteinen hauta. Vuonna 1669 Timonen päästi tulen irti ja poltti Leinoselta 35 syitä tervaspilkkeitä sekä kaksi aittaakin sisällä olleine irtaimistoineen. Paikka oli siis verraten kaukana taloista ja sitä käytettiin vakinaisesti, koska aitatkin oli rakennettu sen äärelle.²²

Jos pilkkeet koottiinkin talvella, niinkuin edellä kuvastui, niin kiirein polttokausi osui kaiketi syyskuuhun, Lappeenrannan markkinoiden aattoaikaan. Vuonna 1670 sai Säämingin kokonsaarelainen Heikki Ahmanen kuuden vaskitaalarin korvauksen Martti Valentininpojalta, joka kaiketi omilla hankkeillaan myöhästytti Ahmasen tervanpolttoa ja aiheutti rahti- ja muita ylimääräisiä kustannuksia.²³

Kaikilla ei ollut omaa hautaa tai edes osuutta sellaiseen, vaikka tarvetta olisi ollut. Puumalan kiljulalainen Soini Kiljunen kasasi tervaksensa liimattalalaisen Matti Liimataisen tervahaudan äärelle sopimatta haudan käytöstä. Tuli pääsi nytkin irti ja poltti Kiljusenkin pilkkeitä 15 syitä. Korvausta ei kuitenkaan tippunut, koska Kiljunen oli tuonut puunsa luvatta ja palo oli alkanut vahingossa.²⁴

Säämingin Niittylahden Komosilla ja haukiniemeläisellä Matti Laurinpoika Loikkasella oli yhteinen hauta. Antti Komonen tärveli kerran vuonna 1657 Loikkaselta 24 ja Antti Pekanpoika Komoselta kymmenen syitä tervaksia.²⁵

Vuonna 1643 esiintyi myös komissaari Erik Jesperinpoika Lilljesköld tervantuottajana, mutta ei tietenkään itse, vaan palvelusväen avulla. Hankkeen esimieheksi hän otti Pekka Maarasen, jolla oli renki apunaan. ”Perämiehenä” Maaranen lähetti rengin hakemaan tynnyreitä ja jäi yksin hautaa vartioimaan. Mutta sitten hän muisti käydä katsomassa hevosia metsässä, ja niin pääsi hauta palamaan piloille. Maaranen joutui korvaamaan 14 tynnyriä tervaa, koska oli tarpeettoman aikaisin haettanut tynnyreitä ja aiheuttanut vahingon.²⁶

Tervahaudan savutessa oli viimeistään hankittava tarvittavat astiat. Tervatynnyreitä tarvittiin aina uusia, sillä niitä ei palautettu ulkomailta – puu kelpasi sinne vaikkapa polttoaineeksi. Tynnyreiden tuli olla tarkoin määrätyn kokoisia. Vuonna 1641 luovutettiin pitäjän käyttöön Juvan ja Joroisten käräjillä rautamitat, jotka osoittivat tynnyrin pituuden sekä leveyden päästä ja keskeltä.²⁷ Vastaavat mitat lienevät olleet jokaisen pitäjän käytettävissä.

Tynnyrimestareita tarvittiin paljon, mutta julki heistä nousi vain muutamia. Vuonna 1643 mainitaan Juvan ollikkalalaisen loisen Yrjö Hämäläisen tehneen tynnyreitä auvilalaiselle Antti Auviselle. Puumalassa teki Antti Ollinpoika Partanen samoin Ihalan Lauri Pekanpoika Ihalaiselle saaden korvaukseksi kaskimaata. Rantasalmella osikonmäkeläinen Eero Qwintus väitti saaneensa Mikko Pesoselta alamittaisia astioita ja vaati niistä korvausta. Pesonen puolustautui ilmoittaen Eeron pojan kyhänneen nuo vajaamittaiset pytyt.²⁸

Tervatynnyrikin oli arvotavaraa. Vuonna 1654 velkoi Sulkavalla Antti Väätäinen Jaakko Väätäiseltä peräti 27 äyriä tyhjästä tynnyristä. Liekö taito yleistynyt ja työ helpottunut, sillä vuonna 1702 tynnyrin hinnaksi taksoitettiin Kerimäellä 13.3 äyriä.²⁹ Leppävirralla Matti Ollinpoika Koponen veloitti Heikki Koposta 90 äyriä kolmelta tynnyriltä eli 30 äyriä kappaleelta vuonna 1651.³⁰

Kun tervahauta oli viimein kytenyt lopuilleen, tuotiin tyhjät tynnyrit halssin likelle täytettäviksi. Astiamäärä voitiin arvioida pilkelatomuksen mukaan: yksi tervassyli tuotti viisi tynnyriä valmista ainetta – tynnyrin tilavuus oli 103,7 litraa.³¹ Siten oli 30 sylen hautaa varten varattava 150 tynnyriä. Tulos vaikuttaa savolaisittain korkealta – lähinnä näyttäisi syli pilkkeitä tuottaneen tynnyrin tervaa.

Näin suuria kertamääriä ei lähteissä mainita. Kuopion vehmasmäkeläinen Olli Mönkkönen poltti Hannu Laurinpojan mailla 27 tynnyriä tuottaneen haudan. Leppävirralla nähtävästi huovilanmäkeläinen Lemetti Holopainen sai Skottin veljesten mailta hankkimistaan tervaksista kerralla kaiketi 30 tynnyriä, sillä veljekset ottivat maanosaa viisi tynnyriä. Puumalan vesiniemeläinen Heikki Laamanen sai naapuriensa mailta Haapaselänmäestä 23 tynnyriä, josta pääsi kolmen tynnyrin maanosalla vuonna 1669.³²

Astian puute tapasi vuonna 1647 Kangaslammen harjurantalaisen Heikki Heiskasen ja varistaipalelaisen Paavo Koposen yhteishankkeen. Koponen valutti ensin omaa osuuttaan ja kun omat astiat täyttyivät ja ainetta oli vielä, lainasi Heiskasen tynnyriä. Tämä taas puutetta aavistamatta laski omia aineitaan, joista loppu meni tynnyrin puutteessa hukkaan. Koponen joutui korvaamaan tynnyrillisen, mutta säästettiin sakoilta ystävyyden takia.³³

Pääosa tervaa myytiin sellaisenaan, mutta kotitarpeisiin sitä ”jalostettiin” pieksi. Esim. Kuopion pitäjällä oli vuonna 1642 yhteinen pientarve jossakin rakennushankkeessa kaiketi, sillä ritoniemeläisen Antti Holopaisen suuri olutkattila tarvittiin kesän yli pikikattilana kaiketi pitäjän tilavimpana laatuaan.³⁴

Tervanpoltto tuotti tervan ohella hiiliäkin, mutta niitä voitiin kenties tuottaa erikseenkin, mäntyhiili kun oli laadultaan heikompaa kuin koivusta poltettu. Koivutervan eli tökötin tuotannosta ei ole tietoja.

Hiilimiilut savusivat rannoilla niinkuin tervahaudatkin. Vuonna 1662 poltti Leppävirran kirkonkyläläinen Lauri Vokkolainen annoksen hiiliä ja varastoi ne kuumina nuottatalaan seinustalle. Kuumat hiilet sytyttivät talaan ja polttivat siellä niin Laurin kuin kappalainen Clemet Bartholdinpoika Bosphoruksenkin nuotan. Muuten onnistui hiilenteko ilman merkintöjä tuomiokirjaan.³⁵

METALLIT JA NIIDEN MUOKKAUSTAITO

Rauta- ja vaskivälineet kuuluivat 1600-luvulla savolaisen talouden arkikäyttöön. Näitä metalleja osattiin muokata itse, ja rautaa tehtiin omista raaka-aineista – vain paras teräs oli ostettava.

Raudansulatus oli tuttu vanhastaan ilmeisesti koko maakunnassa. Sen hankkeen yleisyys kuvastunee rautaan liittyvistä paikannimistä: rauta-, hytti- ym. alkuliittein varustetuista.

Raudan raaka-aineena käytettiin järvi- tai suomalmia, jota kiteytyi järvien pohjaan noin 3–5 metrin syvyyteen rautapitoisissa vesissä. Äsken mainitut paikannimet osoittanevat melkoisen osan näitä malmivesiä. Eteläiset keskittymät ovat Rautjärvi lounaisella Juvalla, Tuusjärvi ja sen kaakkoispuolinen alue sekä Puruveden ympäristö. Eräs ryväs on Leppävirran Konnuslahdessa ja hajanainen alue Suonnejoella, mukaanluettuna Rautalampi maakuntarajan takana. Ylä­Savossa näitä nimiä keskittyy Lapinlahdelle ja Kiuruvedelle. Muuallakin on joukko yksittäisiä nimiä kertomassa talonpoikaisen raudanjalostuksen yleisyydestä.

Raudantuottajista tai -tuottamisesta kielivät lukuisat oikeustapaukset. Ristiinan pyrhöläläinen Heikki Heikinpoika Pyrhönen mainitaan vuonna 1645 raudantuottajana, joka toimitti tätä ainetta Anttolan montolalaiselle Ihannus Montoselle.¹ Ei kuitenkaan ole tietoa, liittyykö tämä tapaus Yöveden lounaispuolella esiintyvään nimeen.

Ristiinan Kuomioon rakensivat Paalaset joskus 1600-luvun alussa pajan, rautahytin ja saunan nähtävästi Mikkelin Vattilasta käsin, ja Lauri Paalanen asettui sinne asumaankin. Malmia nostettiin Kuomionjärvestä.²

Tuusjärven tienoolta kertyi lukuisia oikeustapauksia. Kaikkein antaisin niistä kirjattiin 1645, jolloin Sulkavan halttulalainen Paavo Kärkkäinen ajoi syytettä laukkalalaista Antti Tuomaanpoika Hulkkosta vastaan. Kärkkäinen toimitti poikansa nostamaan malmia jään alta, mutta Hulkkosen pojat syytivät aineet takaisin järveen. Huomenissa Kärkkäisen rengit jatkoivat työtä, mutta Hulkkonen ilmestyi samalle avannolle ”parlamenteeraamaan” ja karkotti rengit väkivalloin.

Malmia nostettiin siis talvella. Siten ei tarvittu kelolauttoja, joita sittemmin on käytetty kesäisissä nostotöissä. Kärkkäisen miesten – nyt pilaantuneeksi – tulokseksi laskettiin kuusi leiviskää rautaa. Järvimalmin keskimääräisen pitoisuusluvun mukaan malmia oli nostettu 24 leiviskää eli 120 kg. Malmivesi lienee ollut Halttulan ja Laukkalan välinen pikkujärvi Rappunen.³

Vuonna 1669 nosti Sulkavan tunnilalainen Reijo Mäkeläinen malmia everstiluutnantti Erik Pistolekorsin tiliin ja hänen vesialueeltaan Syväniemestä, mutta Jaakko Pertinpoika Kurki syyti ne takaisin järveen. Kurki väitti nostopaikaksi oman maansa alustaa Heinolanmäessä, mutta todistajat osoittivat kasan sijainneen sata askelta lähempänä Pistolekorsin kuin Kuren maata. Paikka oli kaiketi pieni tai suuri Otikainen Eerikkälänmäen eli Heinolan tuntumassa.⁴

Tuusjärven arvo malmivetenä kirjattiin vuonna 1661, jolloin Remekselän herra ratsumestari Jöran Pistolekors ja Heikki Remeksinen sopivat tilustensa rajasta. Se ulottui maan lisäksi Tuusjärveenkin, josta kumpikin nosti rautamalmia.⁵

Raudansulatto mainitaan lähteissä kahdesti. Vuonna 1669 kirjattiin tieto, jonka mukaan majuri Niels Grothille kuuluneen Vasaraisenniemen ja Rantasalmen Haapataipaleessa asuneiden Pentti ja Tuomas Uotisen omistaman Vasaraisenrannan rajalla oli tervahauta ja rautahytti. Vasarainen on lampi nykyisellä Joroisten ja Rantasalmen rajalla. Siihen laskee pohjoispuolisesta Sääksjärvestä puro ja vesi virtaa siitä kaakkoon kohti Tuusjärveä.⁶

Toinen sulattoon viittaava tapaus kirjattiin Sulkavalla 1689, kun tervanpolttajanakin mainittu Juhana Parkkinen valitti halttulalaisen Juhana Ryhäsen pilanneen hänen rautatyökalunsa ja hyttinsä kokonaan hänen poissaollessaan. Ryhänen väitti laitteiden sijainneen hänen maallaan ja kaiketi luvattomasti.⁷

Tuusmäen-Kolkontaipaleen tienoo tunnettiin vielä paremmin raudantekopaikkana 1500-luvulla, jolloin siellä sulatettiin malmia kruunun laskuun Kolkonjoen varrella sekä Tuusjoessa Sulkavan puolella. Valtiovalta totesi tämän hankkeen jossakin vaiheessa kannattamattomaksi, koskapa sitä ei mainittu enää vuoden 1617 jälkeen tileissä eikä muissakaan asiakirjoissa.⁸

Sääksjärvikin tunnettiin malmilähteenä: Pirilän kyläläiset ilmoittivat vuonna 1664 nostavansa siitä malmia.⁹

Vuonna 1674 velkoivat Rantasalmella kolkontaipalelainen Yrjö Häsänen ja joutsenmäkeläinen Lauri Karppanen Antti Kärkkäiseltä maanosaa rautamalmista, jota Kärkkäinen oli nostanut suosta kantajien maiden rajalta.¹⁰ Varpaisjärven lukkarilalainen Pekka Lukkarinen peräsi järvestä nostamiaan malmeja, kun Maaningan kurolanlahtelainen Pekka Mykkänen oli syytänyt ne takaisin järveen arvellen Lukkarisen kasanneen saaliinsa hänen vanhalle niitylleen. Narvanlahtelainen Iivari Hiltunen todisti kuitenkin malmikasan olleen Lukkarisen raivaaman pajukon kohdalla, ja Mykkänen tuomittiin korvaamaan kahden hengen työ kolmelta päivältä neljällä ja puolella vaskitaalarilla. Päiväpalkaksi jäi siten 24 äyriä.¹¹

Rantasalmellakin riitti omatekoista rautaa. Suurin erä, yhdeksän leiviskää, mainittiin vuonna 1684, kun syväisläinen Heikki Pesonen velkoi sitä Maalin Matintyttäreltä. Tämä tuomittiin maksamaan raudan arvo yhdeksän vaskitaalaria. Rautaleiviskä maksoi siten puolet tervatynnyrin hinnasta.¹²

Tuusjärven tienoilta näkyy rautaa myydyn muualle. Vuonna 1647 velvoitettiin juvalainen seppä Juhana Ruuttu maksamaan viisi naulaa hamppua tuusmäkeläiselle Matti Kankkuselle korvauksena tämän toimittamasta raudasta. Hiismäkeläinen Paavo Hiltunen vuokrasi kolkontaipalelaisen Pekka Virolaisen paljetta kaiketi rautahytin puhallukseen ja maksoi vuokrana neljä leiviskää rautaa. Palje oli tietysti arvokas väline ja vuokrakin sen mukainen, mutta joka tapauksessa koko tuoton täytyi olla kohtuullisesti arvioiden viidenkymmenen leiviskän paikkeilla.¹³

Sulkavalta voidaan vielä mainita auvilalainen Pekka Auvinen naulaseppänä. Hän toimitti Sipilään Olli Sipiselle 400 venenaulaa.¹⁴ Saman rauta-alueen tuottajana toimi myös hiltulalainen Pekka Pertinpoika Hämäläinen, joka myi leiviskän takkirautaa voinsalmelaiselle Niilo Korpille, aikaisemmin mainitulle tervantuottajalle.¹⁵

Joroisten Lahnaniemeen näyttää liittyvän parikin rautaa koskevaa oikeustapausta. Siellä asunut Pekka Paunonen ja kotkatlahtelainen Olli Penttinen sopivat kesällä 1640 rajankäynnistä Pajasjoensivun ja Rautamullanahon välillä. Vuonna 1643 ilmeisesti sama Paunonen (Bertill Pauainen) velkoi Pieksämäen käräjillä Kangasniemen Synsiän huhtimäkeläiseltä Olli Kauppiselta maksua rautaleiviskästä.¹⁶

Leppävirralta jäi kirjoihin kaksi raudantekijää. Vuonna 1646 sai Paavo Takkunen varistaipalelaiselta Heikki Koposelta maksun sadasta naulasta ja atraimesta. Takkunen asui joko Tuppuralanmäessä tai Varkaudessa loisena. Vähän myöhemmin myi konnuslahtelainen Pekka Ollinpoika Karvinen puoli leiviskää rautaa varkautelaiselle Juhana Puurtiselle.¹⁷

Kuopion käräjiltä jäi kirjoihin eräs kiemurainen juttu. Jumislainen Heikki Hynninen oli nostanut kaiketi malmia jostakin järvestä jännevirtalaisen Paavo Niskasen luvalla ja antanut tälle maanosana kaksi leiviskää valmista tavaraa. Sitten kuitenkin todettiin veden kuuluvan vuotjärveläiselle Antti Pasaselle, jolle Niskasen oli maksettava saamansa maanosa. – Maanosa saattoi tietysti koskea kaskimaatakin, mutta ottaen huomioon sen, miten tarkasti malmivedetkin jaettiin puhumattakaan tervasmetsistä, saattoi maanosakorvaus koskea malminnostoakin. Malmiveden maanosan suuruus ei näy tästä jutusta.¹⁸

Lapinlahtelainen raudantuotanto kuvastuu ehkä velkomusjutussa, jonka tuloksena iisalmelainen Lauri Lukkarinen velvoitettiin maksamaan Kaisa Kuosmattarelle leiviskän rautaa. Kuosmasia asui silloin Lapinlahden Onkivedellä ja Pajujärvellä. Kiuruvedellä taas niemisjärveläinen Niilo Hyvärinen sai kirjuri Thomas Laurinpojalta kymmenen markan rahalainan luvaten maksuksi kippunnan rautaa Lauri Remeksen takaamana. Pielaveteläinen Paavo Partanen karhusi tätä saatavaa vuonna 1652.¹⁹

Rautaa lienevät tehneet Varpaisjärven Korppisessa veljekset Olli ja Heikki Juutinen, joiden pesänjaossa sillä oli oma osuutensa. Iisalmen Haajaisissa peräänkuulutti Lauri Laurinpoika Juntunen harkkorautaansa naapuriltaan Viisa Viisanpoika Kumpulaiselta.²⁰ Myös Nissilän Matti ja Niilo Nissinen tuottivat rautaa myytäväksi 1700-luvun alussa.²¹

Nämä oikeustapaukset osoittavat siis paikannimistön ja ihmistoiminnan yhteyden neljässä tapauksessa alussa kuvatuista nimikertymistä.

Eräs riidanalainen vihje viittaa raudan tuontiinkin maakuntaan. Vuonna 1702 käräjöi Nurmeksen palojärveläinen Antti Ahonen 12 leiviskää rautaa jännevirtalaiselta Juhana Hartikaiselta, joka oli ottanut sen niitynvuokrana keyrittyläiseltä Olli Vataselta. Hartikainen väitti kuitenkin rautaa Vatasen omaksi, ja tämä heinätteli Hartikaisen tiluksiin kuuluvaa Keyritynpäänsuota.²² Rautaa tehtiin nähtävästi samalla lailla molemmin puolin lääninrajaa.

Sepistä mainitaan eri lähteissä melkoinen joukko, mutta varmaankaan ei kaikkia. Mikkelin tienoilla oli kaiketi etevin takoja 1640-luvulla Simo Ruihu, sillä hän sai tehdäkseen rautatyöt kihlakunnan vankihuoneen rakennuksella.²³ Juvalta mainittiin jo Juhana Ruuttu. Hän omisti ruuvipenkinkin, jota joutui lunastamaan järvenpääläiseltä ratsutalolliselta Juhana Muttulaiselta luovutettuaan sen tälle velan pantiksi.²⁴

Sulkavalla kengitti hevosia 1660-luvulla Antti Juhonpoika Kammonen Koskutjärvellä. Hän oli saanut kaiketi opin palvellessaan ratsumiehenä. Talollisena hänet mainitaan maantarkastuskirjassa.²⁵

Rantasalmella harjoitti sepäntointa Niilo Varonen Syväisissä. Hän osti takomatöillä hevosenkin Matti Pekanpoika Pylkköseltä Hiismäestä. Mutta 1669 hän tappoi miehen ja joutui pakenemaan jättäen talon pojalleen Yrjölle. Mukanaan hän vei rantasalolaisen Mauno Nykäsen korjattavaksi tuoman lukonkin, josta Yrjöltä velottiin viittä taalaria.²⁶

Irtaimempi mies niin taustaltaan kuin tavoiltaankin oli samaan aikaan rantasalmelaisia palvellut seppä Mikko Pulliainen, joka vältti joutumisen henkikirjaan, mutta ikuistui siveettömyysjutun takia tuomiokirjaan vuonna 1669.²⁷

Leppävirran tunnetuin seppä näyttää olleen kotalahtelainen Lauri Vehviläinen, joka mainittiin jo myllynrakentajana. Hän sepitti myös lukot kirkkoon ja pappilaan.²⁸ Konnuslahtelainen Juhana Halonen omisti myös pajakalut.²⁹ Paavo Takkunen mainittiin jo naulaseppänä.

Kuopiolaisten takomataito oli niin tasainen, ettei paikkakuntalaisia noussut esiin. Sen sijaan sai enemmän mainetta kuin kunniaa Säyneisten Viitaniemeen 1638 Jännevirralta muuttanut Esko Korhonen, joka kävi vuonna 1652 takomassa talollisten avuksi entisessä kotikylässään ja samalla aikaansai pahennusta lähennellessään talon naisväkeä.³⁰

Iisalmelta on tallella kaksi oikeustapausta. Toisessa käräjöi säleväläinen Olli Juutinen pajujärveläiseltä Niilo Sutiselta korvausta tämän polttamista pajapalkeista. Molemmat siis taisivat takomisen. Vuonna 1653 taas nissiläläinen Olli Ollinpoika Nissinen valitti veljensä Yrjön vieneen hänen poissaollessaan talosta joukon rautakaluja, mukana kaksi vasaraa, viilan ja alasimen. Yrjö väitti olevansa yhtä oikeutettu isän kapineisiin kuin Ollikin, mutta tämä ilmoitti omistavansa ne: kun isä sai sakot ja omaisuus takavarikoitiin niiden maksuksi, niin Olli lunasti ne takaisin.³¹

Joukkona sepät näyttävät siis olleen enimmäkseen talollisia, jotka hankkivat taidon pääasiassa omiksi tarpeikseen, mutta etevimmät palvelivat myös naapureitaan takomatöissä ja hevosenkengityksessä. Kruunun tarpeiden vähetessä ammattiseppienkin tarve väheni väliaikaisesti.³²

Taonta alkoi taas vuosisadan loppupuolella selvästi muuttua talollisten harjoittamasta sivutoimesta päätoimeksi. Vuosina 1663–1710 esiintyi eri lähteissä kaikkiaan 48 seppää, joista suursavolaisia 12. Tuolla alueella heitä olisi paljastunut varmaan enemmän, jos tuomiokirjat olisivat käytettävissä. Itäsavolaisia takojia mainitaan 25 ja pohjoissavolaisia loput yhdeksän. (Liite 58.)

Suur-Mikkelin alueelta tavataan Ristiinan Pyrhölästä Pekka Mäkeläinen, ja Anttolan Piskolassa asui 1693-1705 Pekka Ikonen. Samalla seudulla sepitteli myös Pekka Montonen Hauholassa.³³ Jo vuonna 1681 mainitaan pistooliseppä Matti Juhonpoika Montonen myöskin Hauholassa, kenties Pekan isä.³⁴ Mikkeliläinen pistooliseppä Matti Tuomaanpoika sai nimensä sakkoluetteloon vuonna 1682.³⁵ Kangasniemen Pylvänälässä eli pitäjänseppä Pekka Pulliainen 1680- luvulta alkaen, Joroisissa pitäjänseppä Juhana 1704. Pieksämäeltä mainitaan tässä ammatissa Virtasalmen längelmäläinen Matti Montonen.³⁶ Juvan pitäjäseppi­nä olivat peräkkäin Martti ja hänen jälkeensä Olli Auvinen. Juvan Inkilän isännän Tuomas Juhonpoika Laitisen pojat toimivat pistooliseppinä, samoin Maivalan Hirvikankaassa aikansa asunut ja sieltä Teivaalaan muuttanut Eerikki Yrjönpoika Hämäläinen.³⁷

Puumalassa eli seppiä pitkin aikaa – jos joku kuolikin. Vuonna 1680 mainittiin seppä Lauri Kontinen luvatta kaskeamassa Pekka Solia-Leinosen maalla. Vuonna 1695 taas kuoli Puumalansalmella asunut seppä Tahvo Toikka rakuuna Mikko Savolaisen miekanpistoon, koska oli lykännyt Savolaisen puukon korjaamista kaksi vuotta. Toikalla oli ikää 50 vuotta.³⁸

Toikan laiskuus lienee saanut aikaan jo 1685 Heikki Kaiposen hakemuksen pitäjänsepäksi. Hänet tunnettiin taitavana takojana ja puuseppänä, josta pitäjällä oli kova tarve. Hän oli myös eronnut veljiensä pesästä eikä voinut viljellä maata. Niinpä hänet otettiin pitäjänsepäksi palvelemaan niin pitäjäläisiä kuin matkustavaisiakin, joita kulki pitäjän läpi päivittäin tarviten sepänapua. Lauri Penttinen sai samanlaisen kutsun 17 vuotta myöhemmin erittäinkin taitavana pistooliseppänä.³⁹

Sulkavalla mainitaan seppä Juhana Kankainen kaiketi Iitlahdessa 1671. Seuraavat maininnat ovatkin vasta uuden vuosisadan puolelta. Hasalalainen Inkeri Haadatar joutui vastuuseen rautaerästä, joka hänen piti toimittaa veljelleen, nähtävästi rauhanniemeläiselle Juhana Haataiselle pyssytarpeiksi. Haataisella oli muutenkin ongelmia, sillä ammattiveli Eerikki Kontiainen makseli hänen velkojaan kauppias Samuel Forsellille 1701. Kontiainen  asui Tannilassa ja teki töitä juvalaisillekin. Poika Juhana peri ammatin ja välineet.⁴⁰

Säämingistä mainitaan kolme seppää, joista Juhana Heikinpoika Hirvonen asui kirkolla ja Tuomas Hirvonen malmilla vuonna 1693. Vaikontaipaleessa asunut seppä Tuomas Hannunpoika Nassack vahvisti vuonna 1695 jäätyään leskeksi kuusivuotiaan poikansa perinnön aikoessaan mennä uuteen avioon. Pojalle taattiin äidinperintönä lehmä ja lammas sekä isän kuoltua sepänkalut.⁴¹

Kerimäen puolella mainitaan 1673 Moinsalmen tienoilla asunut sepittäjä Heikki Sairanen. Tunnetumpi tekijä oli aseseppä Eerikki Pekanpoika Hämäläinen, joka kenties myös asui Moinsalmella ja joutui usein vaikeuksiin kelvottoman tai myöhästelevän työn takia. Asiakkaita riitti Sulkavalta asti – ennenkuin Haatanen ryhtyi siellä vastaavaan ammattiin. Vuodesta 1693 jatkoi isän ammattia hänen poikansa Pekka asuen Nousialanmäellä. Muita kerimäkeläisiä seppiä mainitaan pesolalainen Paavo Kontiainen ja järvenpääläinen Lauri Karvinen.⁴² Tuomas Tuomaanpoika Hirvonen teki testamenttiaan Paakkunalassa 1707.⁴³

Rantasalmella mainitaan 1669 seppä Mikko Pulliainen ja lukkoseppä Niilo Varonen sekä 1670-luvun lopulla kolkontaipalelainen seppä Mikko Ikäheimonen sekä tappelun osapuolena että säätyläisten palvelijana ja velkojana.⁴⁴

Nähtävästi suvussa kulkenut taito kohotti esiin Auviset: Akseli Auvinen mainitaan seppänä 1681. Vuonna 1695 pitäjässä asunut aateli, lautamiehet ja rahvas pyysivät seppä Martti Auvista, kenties Akselin poikaa, pitäjänsepäksi, koska hän oli tottunut sekä karkeaan työhön että tinaukseen, pistoolien kiillotukseen ja korjaukseen sekä palvellut jo 15 vuotta pitäjäläisiä näiden kaikeksi tyydytykseksi. Martti jatkoi palvelustaan ainakin vuoteen 1705 asti, ei tosin ainoana, sillä hänen lisäkseen mainitaan vuonna 1696 myös syväisläinen seppä Pekka Ollinpoika Kuosmanen.⁴⁵ Voinsalmella toimi 1707–08 Erik Juhananpoika Brun. Pajan omistivat Matti Uotinen Tuusmäellä ja Hannes Asikainen Asikkalassa.⁴⁶

Leppävirralta ei mainita yhtään seppää, mutta Kuopiosta useita. Maaningalla asui 1690-luvulla Matti Kiminki ja VehmasmäessäJuhana Martinpoika Savolainen.⁴⁷ Mutta jo 1680-luvulla käräjillä päätettiin kahdestakin pitäjänsepästä. Vuonna 1684 haki oikeuksia Paavo Pekanpoika Herranen, koska pelkäsi joutuvansa kiinni irtolaisena. Lautakunta ja läsnäoleva rahvas puolsi hartaasti Herrasen hakemusta. Mutta jo seuraavana kesänä oli tarjolla uusi pitäjänseppä Yrjö Ollinpoika Sormunen, joka oli joutunut ahtaalle tilattomana ja menettänyt kirkolle kyhäämänsä mökinkin, kun kirkonkylän irtainta mökkiasutusta yritettiin tapainturmeluksen vastustamiseksi hävittää. Polttava sepän tarve todettiin taas ja saateltiin näin Sormusen hakemusta maaherralle.⁴⁸

Sormunen lienee palvellut kuopiolaisia toista kymmentä vuotta, sillä seuraava hakemus tuotiin käräjiin vuonna 1701. Ritoniemeläinen Jaakko Martikainen valitti saaneensa niin heikon tilan, ettei sillä tulisi toimeen, ja tarjoutui sen vuoksi pitäjänsepäksi. Hänen taitonsa tunnustettiin ja annettiin puoltava lausunto. Samanlaisen sai 1703 Nilsiän suojärveläinen Olli Ahonen yksimielisesti karkean ja hienonkin takomisen taitajana.⁴⁹

Iisalmella kiinnitettiin vuonna 1684 pitäjänsepäksi Mikko Levänen. Hän taisi sekä rauta- että vaskityön ja oli pitäjälle välttämätön, joten hänet haluttiin näin vapauttaa uhkaavasta löysäläisyydestä. Levänen lupasi palvella pitäjää työllään, kunhan saisi vapauden siten sotapalveluksesta. Tässä toimessaan hän jatkoikin parikymmentä vuotta, sillä uusi pitäjänseppä Jaakko Ollinpoika Huttunen otettiin vuonna 1703.⁵⁰

Pistooliseppä Eerikki Hämäläisellä oli Moinsalmella melkoinen työhuonekunta parhaana aikana, sillä apuna oli ainakin muutama oppipoika ja kisälli. Risto Sihvonpoika valitti vuonna 1685 Hämäläisen ottaneen hänet oppipojakseen, mutta pitävän häntä työrenkinä opettamatta vähääkään. Palvelussuhde oli jatkunut neljä ja puoli vuotta. Hämäläinen vastasi sanoen tehneensä samalla tavoin työtä omalle mestarilleen, sillä ensin oli oltava renkinä ja sitten opittava ammatti. Hänet velvoitettiin kuitenkin maksamaan Ristolle palkkaa 20 taalaria.

Hämäläisen kaksi kisälliäkin pääsi tuomiokirjaan. Juvalta tuli hänen oppiinsa Lauri Matinpoika Penttinen ja Paavo Juhonpoika Maaranen, jotka ”kunnostautuivat” naisten kesken Moinsalmella.⁵¹ Anttolalaisen Paavo Ikosen oppirenki Risto Pasanenkin oli liikkuvaista laatua asuen 1700-luvun alussa milloin Kangasniemellä, milloin Mäntyharjulla. Rantasalmen rantasalolainen Martti Auvinen koulutti juvalaisen veljenpoikansa Ollin sepäntyöhön hankkien tälle välineetkin eli ruuvipenkin tarpeineen.⁵²

Sepän ammatti näyttää olleen haluttu. Vuonna 1693 valitti kerimäkeläinen lippumies Hannes Jaakonpojan poika Tuomas sepänammattinsa katkenneen, kun hän oli kaatanut puun toisen jalkansa päälle niin, että reisi kuihtui ja polvi jäykistyi koukkuun. Lippumiehen pojan olisi luullut ryhtyvän sotilaaksi, mutta Tuomas oli nähtävästi toista maata.⁵³

Eteläisessä maakunnassa näkyy siis kehittyneen eriytynyt sepänammattikunta omine oppiurineen. Kuopiosta ja Iisalmesta ei ole vastaavia tietoja, mutta todennäköisesti sielläkin saatiin oppi ja hatjaannus vanhemman sepän palveluksessa. Sivutoiminen taonta lienee rajoittunut hevosenkengitykseen ja muuhun alkeistyöhön.

Vaski oli tärkeä keittoastiain ja aikaa myöten viinapannujenkin raaka-aine. Iisalmella toimitti vaskitöitä nähtävästi Heikki Heikinpoika 1640-luvulla ottaen viitaalaiselta Pekka Antinpoika Huttuselta kuusi naulaa eli noin 3 kg kattilavaskea sekä hameen kaiketi työpaikan pantiksi. Tämän jälkeen hän katosi, ja takuumies, paloislainen Pertti Hynninen joutui korvaamaan Huttuselle tämän vahinkona. Kuopiossa seppä Kaapro Kettu näyttää muokanneen vaskeakin.⁵⁴

Mikkelin puolelta mainitaan parikin vaskiseppää. Nähtävästi vuolinkolainen Matti Kekkonen takoi kattiloita 1630-luvulla, ja samaa näkyy yritelleen vitsiäläläinen Pekka Laurinpoika Laitiainenkin: vuonna 1640 velkoi korholalainen Juntti Eskonpoika Korhonen häneltä seitsemää naulaa vaskea, joista Pekan piti takoa kattila. Vuotta myöhemmin karhusi häneltä tuukkalalainen Heikki Tuuk­kanen kahta leiviskää rautaa nähtävästi myös tekemättömän työn takia.⁵⁵

Joroisten Kerisalosta esiintyy tuomiokirjassa kahdesti vaskiseppä Eerikki Mikonpoika Hämäläinen, toisen kerran metelöimisestä ja toisen kerran haasteen laiminlyöneenä. Mutta kaipa hän ammattinsakin osasi, kun tällaisissa asioissa kantoi ammattimiehen nimeä.⁵⁶

RAKENTAJIA JA RAKENNUSAINEITA

Talonpoikien rakennuskannan kohetessa ja erittäinkin julkisen rakentamisen myötä kasvoi sekä ammattitaitoisten rakentajien että rakennusaineiden tarve. Puu, kivi ja savi eivät riittäneet, vaan oli tuotettava pitemmälle kehitettyjä aineksia.

Puuta piti muokata paitsi rakennushirsiksi myös lattian ja katon tarpeiksi. Perinnäisesti tehtiin näiksi lautaa veistämällä hirsistä, jolloin yhdestä hirrestä saatiin halkaistuna ja tasoitettuna kaksi lautaa, tosin verraten kookasta. Laudanhakkuu lienee onnistunut suuremmitta ongelmitta, sillä ainoastaan kerran, vuonna 1644 käräjöitiin laudanhakkuuretkellä sattuneesta tappelusta Punkaharjun laukansaarelaisen Aune Heikintytär Pöllättären ja tämän pojan Tahvo Tynninpoika Laukkasen sekä Kerimäen ruokolahtelaisen Ihannus Vannisen kesken.¹

Savonlinnan tienoilla toimi 1600-luvun alusta alkaen sahamylly, joka puoli senttimetriä paksulla terällä leikkeli tukkeja halki vesivoimaisesti. Saha rakennettiin 1500-luvun lopulla Puumalan Lohikoskeen ja vuonna 1610 kohosi toinen nähtävästi Sulkavan Kaartilankoskeen.² Yhdestä tukista saatiin peräti neljä lautaa, ja vuotuinen tulos vaihteli 400:stä 800 lautaan. Tukkeja kului siis sata tai kaksisataa.

Lautaa yritti hankkia vuonna 1657 mm. Säämingin kappalainen Johannes Laurinpoika Fabritius, kun hän hakkautti omalta maaltaan hirsiä kattolautatarpeiksi. Tukit ryösti häneltä kuitenkin Matti Siparinen. Hän sanoi toimittaneensa 26 hirttä Savonlinnaan, mutta jutusta ei ilmene, mihin hän ne siellä käytti.³ Yhtä vähän mainitaan siitä, aikoiko herra Johannes sahauttaa kattotarpeensa kruunun sahassa.

Rakennusmiehiä luetellaan tuomiokirjoissa julkisten rakentamisten, esim. kirkkojen, pappilain tai käräjätalojen yhteydessä, mutta niistä yhteyksistä ei ilmene, olivatko mainitut työhön taitonsa vuoksi valittuja vai yhteisen velvollisuuden vuorollaan täyttäjiä.⁴ Ainakin Kuopiossa Tavinsalmen kartanoa 1641 ja käräjätupaa 1651 rakentaneet miehet olivat eri henkilöitä.

Julkisissa rakennuksissa tarvittiin kivirakenteisiin tiiliä ja kalkkia. Tämä koski ennen kaikkea Olavinlinnan kunnossapitoa, mutta samoja aineita kysyttiin muihinkin töihin: kirkkojen, pappiloiden ja kartanoiden rakentamiseen. Tiilenlyöjiä mainitaan henkikirjassa Juhana-niminen vuonna 1648 Mäntyharjulla ja 1654 Mikkelissä, samoin Tapani 1652. Olavinlinnassa työskenteli 1660-luvulla muurarimestari Pietari Antinpoika ja Rantasalmen Tuusmäessä Niilo Tuomaanpoika.⁵

Kalkkia tuotettiin polttamalla eräin paikoin esiintyneistä kallioista louhittua kalkkikiveä. Eräs tällainen paikka oli Vehmersalmen Puutosmäessä Laitisenlahdessa, jossa on vieläkin nimenä tunnettu Kalkkisaari. Vuonna 1651 tuottivat siellä rakennuskalkkia puutosmäkeläiset Matti Turunen ja Juhana Jaakonpoika Turunen sekä juonionlahtelainen Tahvo Ollinpoika Soininen. Puutosmäen pohjoispuolinen Pitkälahti on samoin tunnettu kalkkiesiintymästään, jota on käytetty kolmisensataa vuotta.⁶ Puutosmäen kalkkia tarvittiin paikallisissa rakennustöissä, mutta sitä kuljetettiin Savonlinnaankin. Samat mestarit lienevät tehneet tiiliäkin.

Kalkkikustannuksista juteltiin Puumalankin käräjillä 1646: Juhana Härkönen oli kantanut kalkinpoltto- ja kyyditysveroa asiattomasti rakuuna Antti Liukkoselta. Jutun yhteydessä ei mainita, missä kalkkia poltettiin – Härkönen lienee ollut vain välimiehenä eikä itse tekijänä.⁷ Tuotantoa lienee ollut muuallakin, vaikka vain nämä mainitut tapaukset joutuivat asiakirjoihin.

Rakennusaineesta lienee ollut kysymys vuonna 1653 Leppävirralla jutussa, jossa niinimäkeläinen Olli Hannunpoika Immonen vaati naapuriltaan Matti Törröseltä korvausta tämän viemästä 52 kuusenkuoresta. Tätä ainesta käytettiin kattamiseen: parkkilevyt levitettiin ruoteiden päälle ja malat niitä pitelemään.⁸

Puuta osattiin käsitellä yleisesti – vaatihan tervatynnyrien tekokin runsaasti tekijöitä, joilla riitti taitoa kotoisten tarpeiden tyydyttämiseen. Olavinlinnassa 1660-luvulla nikkaroinut puuseppä Mikko Örn oli erikoistapaus ammattitaidossaan. Häneltä syntyivät mm. kuninkaansalin kamarin paneliovet.⁹

Tervatynnyriä vaativampi teos oli vene. Sen tekijöistä oli jo puhetta liikenteen yhteydessä, mutta tässä voitaneen vielä mainita Anttolasta hylkyläläinen Lassi Pekanpoika Hylkeinen, jolta Puumalan kitulalainen Heikki Kitunen osti 1660-luvulla veneen ja maksoi siitä tynnyrin viljaa.

Puutyökaluista on tallella vain yksi maininta. Vuonna 1670 valitti Leppävirran kirkonkyläläinen Sakari Sutinen menettäneensä muun omaisuuden osana höylän ja sahan. Näitä välineitä ja kenties vähän muutakin tarvittiin tervatynnyrien teossa.¹⁰

NAHKA JA TEKSTIILIT

Muun toimeentulon ohessa koski kohtuullinen omavaraisuus vaatetusta ja jalkineitakin. Raaka-aineet tuotettiin pääosin kotona joko maassa tai elukan selässä ja jalostettiinkin, mutta osin tarvittiin ammattimiestäkin.

Arkitehtäviin näyttää kuuluneen tavallisen nahan valmistus, sillä siitä ei ole muistoja tuomiokirjoissa. Sen sijaan turkisten piiskuussa turvauduttiin taitoniekkaan. Vuonna 1645 velkoi Juvalla kilpolalainen ratsuväenkorpraali Mattias Schadewitz muutamia oravannahkoja nuutilanmäkeläiseltä Blasius Paavilaiselta, joka oli ottanut ne piiskatakseen, mutta ei palauttanut niitä, vieläpä laiminlöi haasteenkin. Parikymmentä vuotta myöhemmin velkoi Sulkavan Tunnilasta Joroisten Kotkatlahteen muuttanut Mauno Tunninen harmaalalaiselta Risto Harmaiselta kuudesta pilatusta lammasnahasta korvausta kaksi markkaa kappaleelta. Velaksi todettiin kolme kappaa ruista, saman verran kauroja sekä neljä kourallista suoloja, jotka oli tarvittu nahanpiiskuussa.¹

Turkkurina tai modistina toimi oman elinkeinonsa ohella Juvalla ollikkalalainen ratsutilallinen Yrjö Laurinpoika Possa (Pusa). Hänen vieraillessaan vuonna 1644 Kettulassa Heikki Ahosen luona tämän vaimo pyysi Yrjöä tekemään hänelle lakin. Raaka-aineeksi annettiin Yrjölle rekeen kili. Joulun alla Yrjö toimitti valmiin lakin Ahosen emännälle, joka käytti sitä lopun talvea, mutta palautti sen keväällä ja otti karjasta kilin korvaukseksi. Ahoset väittivät lakin tehdyksi vanhasta lastenverasta, mutta tätä ei otettu huomioon: Heikki sai 40 markan sakon ryöstöstä.²

Ammattimaisia kengäntekijöitä ei maalaispitäjissä ollut. Tuskinpa kolkontaipalelainen Mikko Ollinpoika Ikäheimonenkaan teki niitä saappaita, joiden hintaa hän velkoi vuonna 1641 Henrik Henrikinpoika Monnilta.³ Vuosina 1648–54 mainitaan Savonlinnan henkikirjassa sentään kolme eri suutaria ja yksi satulaseppä jatkamassa linnan jo 1500-luvulla herättämää käsityöläisperinnettä.⁴

Kotoisesta pellavasta ja hampusta kudottiin kotitarpeeksi ja myytäväksikin palttinaa ja aivinaa. Lähteissä mainitut erät käsittävät 12–40 kyynärää palttinaa ja 20–28 kyynärää aivinaa, mainitaanpa joskus 40:kin kangaskyynärän tarveaineet.⁵

Villaa kehrättiin ja kudottiin saraksi – tietysti sitä tarvittiin sukkien ja lapastenkin ainekseksi. Vuonna 1659 peräsi rantasalmelainen Anna Ollintytär peräti 59 sarkakyynärää – siis yli 30 metriä. Syytetty Lauri Laurinpoika väitti ostaneensa saran mäntyharjulaisilta, jotka tulivat linnaan viljarahtiin, ja sarkakin todettiin kahta sormea leveämmäksi kuin Annan pirta. Laurin todistettiin saaneen saran mäntyharjulaisilta viljavelan maksuksi ja myyneen sitä parina eränä yhteensä 22 kyynärää.⁶

Jos rantasalmelaisten sarka oli osittain ostosalla, niin verka oli kokonaan tuontitavaraa. Voi vain kuvitella, mihin tarpeeseen Sulkavan sipilänkumpulainen Pertti Kärki osti 1640-luvun alussa nälkäaikana verkaa ruistynnyrin arvosta, mitä häneltä Olli Niilon poika vaati maksuksi.⁷

Pääosa kankaista kudottiin kotona naisten puhdetöinä, mutta lisäksi asui maakunnassa ammattimaisiakin kutojia. Savonlinnassa asui 1648–52 eräs Juhana pellavankutoja ja 1654 Tahvo. Rantasalmella pantiin hengille vuosina 1648–54 Martti Kankuri, joka kenties jalosti sikäläisten kartanoiden tuottamaa raaka­ainetta.

Talonpoikaiset vaatteet lienee saatu yleensä aikaan omatoimisesti, mutta Savonlinnassa eli 1640-luvulta alkaen räätäleitä. Vuonna 1648 heitä mainittiin henkikirjassa peräti neljä, mutta määrä väheni sitten. Rantasalmella asui vuosina 1640–50 räätäli Jaakko Kainulainen, 1654 eräs Lauri-räätäli.⁸

Rantasalmen räätälikantaa edusti jo vuonna 1644 Olli Ollinpoika Nousiainen, mahdollisesti Kerimäeltä, kenties Kiuruvedeltä kotoisin. Hän ompeli hameen – tai takinkin (Kiortell) reijolalaiselle Tuomas Reijoselle vuonna 1642, mutta kun ei saanut maksua, kävi omin luvin takavarikoimassa hameen Tuomaan talosta. Se sattui olemaan rantasalolaisen Martti Antinpoika Kantarattisen omaisuutta, ja käräjillä rapsautettiin omavaltaisuudesta 40 markan sakko.⁹ Liekö ollut sama Olli, jota vuonna 1654 peräänkuulutettiin Kuopiossa ja vähän aikaisemmin Leppävirralla salavuoteudesta.¹⁰

Vuonna 1669 esiintyi Rantasalmen käräjillä räätäli Sihvo Hakkarainen rouva Ingeborg Hufwudsköldin ”hovihankkijana”, joka kuitenkin epäonnistui tässä tehtävässä. Hän toimitti tilatun nutun, mutta ei mekkoa, ja niinpä rouva halusi purkaa koko tilauksen ja vaati palkaksi luovutettua hopeatuoppia takaisin.¹¹

Savonlinnalaisräätälit osasivat tehdä vaativiakin töitä. Mestari Hannes räätäli valmisti viipurilaisen kauppiaan Kristian Wijnbergin tilauksesta nahkakylterin, mutta joutui käräjöimään sen hintaa 20 vaskitaalaria.¹² Räätälien ja suutarien tärkeänä tehtävänä lieneekin ollut erittäinkin ratsutalojen tarvitsemien varusteiden tuottaminen, sillä katselmuksessa tutkittiin niiden laatu tarkoin ja hylättiin helposti mitan täyttämättömät välineet.

KÄSITYÖAMMATIT ERIKOISTUVAT

Seppien liki 50-päinen ryhmä oli suurin käsityöläisinä mainittujen 128 nimen joukossa. Tähän kuului 26 räätäliä, 14 puuseppää tai rakennusmiestä, 10 pellavankutojaa, 9 suutaria, 7 nahkuria, 4 säämiskäntekijää sekä muuraria tai tiilenlyöjää, 3 satulaseppää ja hatuntekijää sekä yksi maalari. (Liite 58.)

Räätäleitä tavataan kuusi Suur-Savosta. Mikkelissä asui kauan mestari Yrjänä, niinkuin henkikirjat osoittavat. Ristiinan pitäjänräätälinä toimi 1700-luvun alussa Anders Hana, mutta hänellä oli edeltäjäkin Matti Vihko, joka 60-vuotiaana ja kenties työkyvyttömänä joutui vaaraan joutua julistetuksi irtolaiseksi.¹ Kangasniemen henkikirjassa oli 1697 räätäli Klemetti, Pieksämäellä Yrjö Immonen ja Eerikki Yrjönpoika.² Juvalta ja Joroisista tiedot puuttuvat.

Pien-Savon runsaat lähteet sisältävät enemmän tietojakin. Puumala oli vailla räätäliä, eikä Sulkavaltakaan mainita vuoden 1664 jälkeen ketään – silloin Pekka Juhonpoika Haatainen.³

Sen sijaan Säämingissä oli räätäleitä omastakin takaa puhumattakaan Savonlinnan malmista. Nähtävästi pitäjän puolella asui Mauno Lassinpoika 1680-luvulla, ja vuonna 1693 otettiin malmilla siihen asti asunut Pertti Reijonpoika Reijonen pitäjänräätäliksi. Hän asui sittemmin mm. Mönkkölässä.⁴

Malmilta näyttäisi löytyvän ”räätälidynastia”. Vuonna 1673 merkittiin henkikirjaan räätäli Martin leski ja 1675–78 räätäli Heikki. Vuonna 1673 velvoitettiin kerimäkeläinen Tuomas Toivanen maksamaan velkansa räätäli Heikki Martinpojalle, ja vuonna 1695 räätäli Samuli Heikinpoika taas velkoi saatavaansa.⁵ Muita malmilaisia räätäleitä olivat Eerikki Juhon poika 1694–1794 ja Yrjö 1694.

Ammattiuran jatkuminen maailmalle kuvastuu viipurilaisen Magnus Nymanin hakemusjutusta. Hänen todistettiin syntyneen Savonlinnan malmilla kunniallisista vanhemmista. Isä oli sotamies Tahvo Maunonpoika Turtiainen ja äiti Annikka Valentinintytär. Poika oli saanut ammatinopin mestari Bergin luona Viipurissa – jonne hän siis näyttää jääneenkin.⁶

Viipuriin sijoittui myös voudinmies Antti Erikinpojan poika Juhana Forsman, joka haki porvarioikeuksia 1702 ja sai todistuksen säädyllisestä sukuperästään synnyinseudultaan Kuopiosta.⁷

Kerimäen ensimmäiseksi mainittu räätäli Matti Martinpoika Nylander tuli silloiseen kirkonkylään 1688 kantokitjuri Johan Juhananpojan taloon. Vuonna 1692 hän haki pitäjänräätälin valtakirjaa ja sai tukea sekä Moinsalmen herralta ratsumestari Burghausenilta että papistolta. Hänkin oli suorittanut oppivuotensa Viipurissa 1684.⁸ Hänen työkautensa jatkui pitkälle 1700-luvun puolelle. Hänen lisäkseen mainitaan vuonna 1697 räätäli Matti Pertinpoika – ellei isännimessä ole erehdytty.

Rantasalmella käsiteltiin pitäjänräätälin ottoa vuonna 1688 juhlallisin muodoin. Tehtävään tarjoutuva Henrik Möller kertoi olleensa opissa Tallinnassa eräällä mestariräätälillä ja palvelevansa nyt täällä pitäjässä kalliin ajan vuoksi hyvää väkeä käsityöllään. Hän halusi myös jäädä tänne, jos pääsisi pitäjänräätäliksi. Käräjäkunta myönsi hänelle lausunnon yksimielisesti, koska hän pystyi palvelemaan sekä rahvasta että upseereja ja muuta hyvää väkeä. Samalla kiellettiin vieraita ja ympärijuoksevia räätäleitä ilman hänen lupaansa harjoittamasta pitäjässä tätä ammattia. Nimismies velvoitettiin pidättämään tällaiset henkilöt ja estämään heitä haittaamasta pitäjänräätälin ammatinharjoitusta.⁹

Pitkään ei Möller kuitenkaan Rantasalmella viihtynyt, sillä häntä ei mainita kauankaan henkikirjoissa. Vuodesta 1694 sinne merkittiin pitäjänräätäli Martti Konsti. Hänen rinnalleen ilmestyi vuonna 1697 Sihvo Sihvonpoika Tawast, joka 1696 pantiin pois Iisalmen pitäjänräätälin virasta kaksivuotisen toimettomuuden johdosta. Rantasalmella ”monitaitoinen mestari” viihtyi ainakin vuoteen 1710 asti saavuttaen epäilyttävän suuren suosion paikkakunnan naisväen kesken. Asiakkaina ja velallisina oli pitäjän korkeinta säätyläistöä: Sölfwerarmit, kappalaiset ja lukkari.¹⁰

Leppävirtalaiset saivat ensimmäisen pitäjänräätälinsä vasta vuonna 1712. Tarjokas oli kai oman pitäjän poika Niilo Kasanen. Hänen opintietään ei kuvattu.¹¹

Kuopion ensimmäinen räätäli näkyy olleen Olof Antinpoika Lund, Antti Julkusen lankomies, joka asui vuodesta 1664 lankonsa luona ja rakensi sitten oman taloa Julkulan maalle. Julkunen kyllästyi mökkiläiseensä ja ryhtyi karkottamaan tätä, nähtävästi onnistuen, sillä Lundia ei mainita henkikirjoissa.¹² Samoin näkyy käyneen toisellekin räätälille Henrik Qwabberille, jonka vuokraisäntä nimismies Lilius ajoi räätälin yön selkään talostaan. Hänenkin nimensä puuttuu säilyneistä henkikitjoista.¹³

Vuonna 1699 valitettiinkin pitäjänräätälin puutetta ja annettiin puoltolause Hans Jaakonpoika Kermitzille, jolla oli nuhteeton mainetodistus sekä todistukset ja suositukset ammattitaidosta.¹⁴

Iisalmelaisten räätälionni oli vastainen 1690-luvulla Sihvo Tavastiin nähden. Se parani kuitenkin, kun pitäjä sai räätälikseen Iisakki Iisakinpoika Jammin, Sortavalassa syntyneen, puolitoista vuotta opissa olleen ja sitten Burghausenilla Moinsalmella työtä tehneen ammattimiehen. Lisäsuosituksena todettiin hänen naineen erään iisalmelaisen lesken ja ottaneen huolehtiakseen tämän viidestä alaikäisestä lapsesta.¹⁵

Tekstiilialalla työskentelivät myös pellavankutojat. Noiden kymmenen ammattilaisen lisäksi viittaavat monet oikeustapaukset puoliammattimaiseen kudontaan. Naisväessä saattoi olla kokoammattilaisiakin, mutta silloiset viranomaiset eivät pitäneet tarpeellisena kirjata heitä sillä ”arvonimellä”.

Suur-Savosta on tallella vain muutama nimi: Joroisissa eräs Heikki vuoden 1669 henkikirjassa sekä Juvan Koikkalassa Pekka vuoden 1690 tienoilla.¹⁶

Puumalassa todettiin pellavankutojan puute 1697 ja otettiin toimeen aviovuoteesta syntynyt ja rehellinen eläjä Paavo Pekanpoika Kettunen.¹⁷ Sulkavalla mainittiin jo vuonna 1671 palttinanmyyjänä Heikki Pohjalainen, nähtävästi päätoiminen kutoja, ja 1705 esiintyi hasulalainen pellavankutoja Pekka Matinpoika karäjillä suunsoittajana.¹⁸ Ruottilassa oli 1694–97 kutoja Pekka Mähönen.

Säämingissä eli 1690-luvulla pellavankutoja Matti Yrjönpoika, joka suurina kuolovuosina muutti Rantasalmelle Tuusmäkeen ruoan puutteessa. Malmilta mainitaan lisäksi kolme kutojaa: Akseli ennen vuotta 1694, Matti Juhonpoika 1690-luvulla sekä Pekka Pekanpoika vuosisatojen vaihteessa. Matti Juhonpoika ja Matti Yrjönpoika saattavat olla sama henkilö.¹⁹ Vuonna 1691 mainitaan kutoja Matti Ihalainen, joka hänkin mahtuu samaksi mieheksi.²⁰

Kerimäen pellavankutojana mainitaan vuonna 1697 eräs Paavo, mutta melkoinen aivinantuottaja oli lehtiniemeläinen Simo Simonpoika Turtiainenkin, joka valitti vuonna 1698 menettäneensä varkaalle 40 kyynärää aivinaa. Vuonna 1712 perättiin haapalahtelaisen Olli Sairasen menettämää yhdeksän kyynärän palttinaerää.²¹

Rantasalmen kudonta oli Immosen suvun käsissä. Vuonna 1683 valitti kihlakunnankirjuri Axel Koppar Akseli Immosen hitautta työn toimittamisessa, ja vuoden 1688 henkikirjassa mainitaan kutojana Niilo Immonen.²²

Pohjoisin tieto tulee Leppävirralta, jossa kurjanrantalainen Olli Tirronen anoi vuonna 1684 palokorvausta riihestään ja siellä palaneista 40 palttinakyynärästä. Tämä oli selvästi maatalouden sivuelinkeinon tuotosta.²³ Vuonna 1668 pitäjässä asui Heikki pellavankutoja.²⁴

Ammattikutojattarista paljastuu toinenkin leppävirtalainen, Anna Puratar, jolta kotalahtelainen Niilo Itkonen leikkasi poikki 27 kyynärää pitkän kuteen vuonna 1703.²⁵ Puumalassa kutoi Elina Matitar sarkaa Kitulansalossa vuonna 1704, Säämingin Haukiniemessä Elina Pelkonen palttinaa. Kerimäen Kuokkalassa kutoi piika Vappu Kainulatar palkattuna taloihin kangasta samoihin aikoihin.²⁶

Rantasalmella tunnettiin 1670-luvulla Maria Abrahamintytär kilpikankaan kutojana. Työn tilaaja, lainlukija Haquinus Akerlundin leski Lisbeta Matintytär peri häneltä työtarpeitaan takaisin, kun kangasta ei toimitettu, mutta Maria väitti lankaa kelvottomaksi, niin ettei siitä syntynyt drälliä.²⁷

Nahka-alalla toimi kaikkiaan neljä ammattihaaraa: suutarit, nahkurit, säämiskäntekijät ja satulasepät. Suutareista mainitaan vain kaksi yläsavolaista, Yrjänä Martinpoika Pieksämäellä vuoden 1694 henkikirjassa, ja Hannu Lassinpoika Mikkelissä 1710, mutta Pien-Savosta enemmän.²⁸

Puumalasta mainitaan kaksi suutaria. Vuonna 1686 todettiin suutari Antti Sorvaisen karanneen salavuoteussyytettä, mutta seuraava kengäntekijä Antti Rokkanen oli vakaampi. Hänet mainitaan pitäjänsuutarina vuosina 1697–1704 ja kaiketi kauemminkin.²⁹ Vuonna 1697 pitäjänsuutariksi otettu Lassi Antinpoika Lampinen katosi kirjoista kohta saatuaan suosituksen.³⁰

Sulkavalta ei suoranaisesti mainita suutareita, mutta kaksi kenkävelkajuttua viittaavat heihin. Vuonna 1675 velkoi Antti Pärnänen kenkäparin hintaa Pertti Konstilta ja 1684 Antti Korhonen saappaista Erik Ruthilta. Edellinen velkomus oli taalarin 24 äyriä ja toinen peräti kuusi taalaria vaskirahaa.³¹

Säämingin kengänteko keskittyi Savonlinnan malmille, jossa 1690-luvulta alkaen työskenteli suutari Heikki Tiilikainen. Myöhemmin mainitaan siellä samassa ammatissa Heikki Heikinpoika, joka saattoi olla sama mies tai hänen poikansa. Kerimäkeläisiä piti paremmissa jalkineissa 1700-luvun alussa Juhana Varonen. Vuonna 1687 peräänkuulutti Rantasalmella luutnantti Kristian von Suurman suutariaan Juhana Immosta, joka oli karannut luvatta hänen palveluksestaan.³² Kuopion pitäjänsuutari Mikko Lintunen majaili ison pappilan maalla 1700-luvun alussa.³³

Nahan parkinta näyttää edelleen olleen sivutoimista, sillä pitäjännahkureita mainitaan vain yksi, Risto Pirskanen Kuopion Toivalassa, joka vuonna 1701 sai siirretyksi virkansa pojalleen Antille.³⁴ Leppä virralla saamaislainen Antti Räsänen parkitsi mm. ketunnahkoja ja epäonnistuttuaan pääsi asiakirjoihin. Kerimäellä piiskautti nimismies Elias Buurman lammasnahkoja Pekka Toivasella, Savonlinnan malmilla taas Tuomas Mielonen harjoitti tätä ammattia.³⁵

Mutta muutamat savolaiset etenivät tälläkin alalla pitkälle työskennellessään muualla. Vuonna 1705 pyysi karvarinkisälli Adam Rönnberg Säämingin käräjiltä mainetodistusta, koska oli syntynyt malmilla. Hänen isäkseen ilmoitettiin pellavankutoja kunniallinen ja taitoniekka mestari Staffan Rönnberg ja äidikseen kunniallinen ja jumalaapelkäävä vaimo Anna Jakobintytär. Opin hän oli saanut velivainajaltaan Henrik Rönnbergiltä, joka kaiketi jo aikaisemmin oli siirtynyt täältä Turkuun ja edennyt ammatissaan mestariksi asti.³⁶

Nahankäsittelyn hienompi puoli oli säämiskänteko. Se ammatti keskittyi kokonaan Savonlinnan malmille ja kahteen sukuun edustajanaan Maunu Örn, joka kuoli vuoden 1685 paikkeilla. Sijalle haki vuonna 1687 hänen poikansa Joonas pyytäen jopa pitäjänsäämiskämaakarin valtakirjaa. Tähän häntä suositeltiinkin, koska oli oppinut hyvin ammattinsa ja voi palvella sillä koko Savonlinnan lääniä, etenkin sotaväessä palvelevia. Ellei häntä olisi, olisi näitä palveluja haettava kaukaa Viipurista asti ja vietävä vuodat sinne, mikä tulisi kalliiksi.³⁷ Pitäjänammattilaisen virka oli tarpeen, koska Savonlinnan kaupunki oli peruutettu eikä Örn voinut harjoittaa ammattiaan porvarina.

Örn teki kaiketi työnsä, mutta 1690-luvun alussa alkoi kertyä vaikeuksia kenties elämäntapojenkin takia. Vuonna 1691 hän haki korvausta Pekka Heikinpoika Tiilikaisen, äsken mainitun suutarin pojan, särkemästä hollantilaisesta ruukusta ja messinkivadista, ja samana vuonna hänet mainittiin konstaapeli Henrik Salastin luona hautaoluella.³⁸

Vuodesta 1693 alkaen ilmenikin muutamia oikeustapauksia, jotka osoittavat Örnin tähden laskeneen. Hän muutti kaiketi vuonna 1692 Kiteelle ja mahdol lisesti eteenpäin Käkisalmeen jättäen asiakkaansa kaipaamaan nahkojaan. Kuopion roikansaarelainen Matti Ollinpoika Ihalainen oli odottanut vuodesta 1687 kahdeksan lehmänvuodan muuttumista säämiskäksi ja sai takaisin kolme niistä. Muina saamamiehinä esiintyivät ratsumestari Burghausen, Rantasalmen hiismäkeläinen Kustaa Hartikainen, kerimäkeläinen lautamies Matti Muukkonen ja Juvan kiiskiläläinen ratsutilallinen Eerikki Kiiskinen.³⁹

Ammatti jatkui korpraali Gabriel Jakobinpoika Fickin varassa. Hän pyysi syksyllä 1692 pitäjänsäämiskämaakarin valtakirjaa, koska ei pystynyt sotapalvelukseen vioitettuaan lapsena pysyvästi oikean käsivartensa. Oppi oli saatu Savonlinnan malmilla kaiketi Jonas Örniltä.⁴⁰ Hän harjoitti ammattiaan ainakin vuoteen 1697 asti, mutta vuonna 1699 ilmestyi hänen sijaansa samaan ammattiin Juhana Hyppönen.⁴¹

Nahkatyötä teki satulaseppäkin. Ammatti ilmestyi kirjoihin vasta 1700-luvun alussa. Siihen asti teetettiin kaiketi satulat muualla, ja valjaat sepitettiin itse. Vuonna 1704 tarjoutui Kaapro Markunpoika Parkkulainen Kerimäen pitäjänsatulasepäksi. Hänen todettiin asuneen pitäjässä lapsuudestaan asti ja osaavan ammattinsa. Häntä pidettiin myös välttämättömänä käsityöläisenä ainakin näin sota-aikana.⁴² Rantasalmen satulaseppänä toimi samaan aikaan Pekka Hyppönen, joka joutui vuonna 1709 ”häränsavuille” pitkäkyntisyydestään.⁴³

Harvinaisin tekstiiliammatti oli hatuntekijöillä. Kerimäellä huovutti villaa ja muokkasi siitä päähineitä Lorentz Berg jo 1670-luvulla saaden tuloksistaan moitteitakin. Berg taisi muuttaa pois, sillä vuonna 1680 liikkui Kerimäellä hatuntekijänä ”venäjänuskoinen” Matti Miihkalinpoika ja joutui todistajaksi tappojuttuun.⁴⁴ Hänet mainitaan myös vuonna 1682 henkikirjassa Punkaharjun Laukansaaressa. Vielä jylhempi tarina oli rantasalmelaisella hattumaakarilla Heikki Kainulaisella, joka sai surmansa isonvihan loppuvaiheissa vaimonsa ja mökkiIäinen Niilo Asikaisen kädestä.⁴⁵ Hattumaakarin opin kävi Tukholmassa mestari Kristianin luona sotapappi Mattias Hammermanin poika Johan, joka sitten liikkui harjoittamassa ammattiaan Juvalla ja Rantasalmella, mutta syyllistyttyään vääränrahan tekoon kärsi kuolemantuomion vuonna 1692.⁴⁶

Ammatissaan ainoana vilahti vuoden 1682 sakkoluetteloon Mikkelissä pottimaakari eli saviastian tekijä Mårten Reeman, nähtävästi kulkumies, joka sai sakkoja jostakin pikkurikkeestä.⁴⁷

Varsinaisista puusepistä on tallella vain harva maininta. Vuonna 1694 pantiin hengille Mikkelin Moisiossa nikkari Olli Eeronpoika ja Savonlinnan malmilla 1694–1703 Olli Juhonpoika, joka asui siellä jo 1680-luvulla.⁴⁸

Nikkariksi tituleerattiin vuonna 1695 Leppävirran kurjalanrantalaista Virgilius Eskonpoika Kolariakin, mutta hänen ja hänen sukunsa merkitys oli laajempi kuin tavallisen nikkarin rakennusmestarina, mikä ammattinimi hänellä myös oli nikkarin rinnalla. Hän muutti kaiketi työn perässä nykyisen Konneveden Särkisalosta Leppävirralle 1680-luvun alussa perheineen, jonka piiristä kasvoi eräs Itä-Suomen tunnetuimmista kirkonrakentajista 1700-luvulla, poika Esko, tunnettu paremmin Eskil Colleniuksena.⁴⁹

Puunmuokkaajien sarjaa voidaankin jatkaa rakentajin ja kirvesmiehin. Puumalassa rakensi 1680-luvun alussa ulkorakennuksia taloihin Frans Juhonpoika mm. kappalainen Israel lthimaeukselle ja vääpeli Johan Haralle.⁵⁰ Kymmenkunta vuotta myöhemmin toimi siellä pitäjäkirvesmiehenä Paavo Ahtiainen.⁵¹ Säämingissä rakensi taloja 1670-luvulla Yrjö Manninen ja 1690-luvulla Samuli Jammi.⁵²

Vielä on tallella muutaman veneen- ja reentekijän sekä astiamestarin nimet. Vuonna 1671 velkoi rantasalmelainen Pekka Tolvanen reentekopalkkaa rouva Maria Elisabeth von Muhlilta. Puumalassa ilmoitettiin 1674 Matti Ollinpoika Kilposen veneentekopalkasta 11 taalarista 24 äyristä vaskirahaa Juhana Reijonpoika Luukkoselta. Siilinjärven Räimällä teki astioita 1704 Antti Hussu asuen loisena Juhana Juhonpoika Julkusen mökissä.⁵³

Useimmat ammatit näyttävät siis eriytyneen peruselinkeinosta. Osa saattoi säilyä sivutoimena ja koulutus siihen sattumanvaraisena, mutta ainakin räätälinammatti edellytti pitkää opinkäyntiä tyydyttääkseen säätyläisväen tarpeet. Pitäjänammattilaisista osa näyttää saaneen valtakirjansa ohi käräjien, esimerkiksi puumalalainen kirvesmies Ahtiainen.