SOTAVÄKI JA SEN KÄYTTÖ VUOSINA 1660–1700

SAVON SIETOKYKY VÄENOTTOIHIN NÄHDEN

Edellä on jo määräjakoislaitosta käsiteltäessä todettu, miten perusteellisesti Savon voimavarat oli valjastettu Ruotsin suurvallan sotalaitoksen vaunuja vetämään. Tarkastelemme nyt samaa ilmiötä sotilaslähteiden valossa.

Savolaiset ylläpitivät kahden aselajin joukkoja. Tavallisten talollisten oli ylläpidettävä miesvoimin jalkaväkeä, ratsu- ja rakuunatalot taas asettivat kruunun palvelukseen ratsukon. Kruunulle veronsa maksavat kantoivat suuremman taakan kuin rälssi- ja läänitystalot, sillä alunperinhän rälssivapaus oli tarkoitettu ratsupalveluksen korvaukseksi, vaikka tämä periaate alkoi unohtua.

Vuonna 1664 Viipurin ratsurykmentistä ja Karjalan rakuunarykmentistä ladittujen rullien mukaan ratsu- ja rakuunatalot jakautuivat nykyisin suurpitäjin seuraavasti, verrattuina myös kokonaistalolukuihin:¹

Kokonaisluvuista puuttuvat Kuopio ja Iisalmi, jotka kuuluivat Kajaanin vapaaherrakunnan puolustusjärjestelmään, sekä Hankasalmi, Rautalampi ja Virtasalmi, joista ratsukoita ei asetettu.

Luvut osoittavat noin viidesosan talojen kokonaismäärästä joutuneen näissä pitäjissä nihdinpidon ulkopuolelle. Rantasalmella, Sulkavalla ja Puumalassa niiden osuus ylitti 40 prosenttia, kun taas rälssialueilla osuus aleni alle viiden prosentin esimerkiksi Pieksämäellä ja Leppävirralla – edelliseen kuului Kangasniemi, jossa aniharva talo maksoi veroa kruunulle.

Mutta jalkaväkeä tarvittiin rauhankin aikana. Vuonna 1660 näyttää väenottoa järjestellyn uudelleen jakamalla pitäjät väenottoruotuihin, kussakin 10–20 kruunun alaista taloa ja 26–38 rälssitaloa. Kunkin ruodun tuli esittää väenotossa yksi mies palvelukseen, ja väenottoja pantiin toimeen tarpeen mukaan. Silloisin suurpitäjin jakautuivat ruodut ja väenottovelvolliset talot oheisen yhdistelmän mukaisesti.

Rälssin erillisistä taloista kertyy noin kuusi ruotua jokseenkin puoliksi kummallekin tuomiokunnalle. Päärasitus osui piensavolaisissa pitäjissä kruunun- ja suur­savolaisissa rälssitaloille. Paine oli siten kovempi Pien-Savossa, kun kahden suursavolaisen miehen sijasta sen piti asettaa kolme miestä.

Varsinaiset talolliset näyttävät kuitenkin väittäneen pahimman paineen ainakin 1660-luvulla, mikäli voimme uskoa neljänä vuotena pidettyjen väenottojen luetteloihin. Vuonna 1660 täydennettiin ruptuurissa harvenneita rivejä yhteensä 130 alokkaalla, joista 85 otettiin Suur-Savosta. Kukin kruunun ruotu asetti yhden miehen, rälssiruodut keskimäärin 1,2. Mutta lisäksi otettiin 27 irtainta miestä, joista peräti 12 Pieksämäeltä.

Vuonna 1663 väenotto käsitti 81 alokasta, joista kruununtalot asettivat vain kolme, rälssitalot 37 ja irtolaisista otettiin 41. Varsinainen irtaimen väen mobilisaatio toimitettiin vuonna 1665, jolloin kaikkiaan 120 kulkumiestä joutui ottamaan pestin, näistä peräti 94 suursavolaisia. Vuonna 1667 löytyi Kerimäeltä 15 irtainta ja kaikkiaan 47, niin että kruununtalollisilta tarvittiin vain kymmenen ja rälssistä 34 alokasta.

Kun Savo ylläpiti yhtä jalkaväkirykmenttiä, niin nämä väenotot korvasivat noin puolta sen tuhannesta miehestä. Rauhan aikana olisi siten kertynyt miestä kohden keskimäärin 20 palvelusvuotta. Tämä koettiin liian pitkäksi vaihtoväliksi, etenkin kun joukot kuluivat 1670-luvun sodissa. Vuonna 1676 ruotujako uusittiin ja otettiin mukaan myös Kuopio ja Iisalmi, joiden rakuunapalvelus oli ”unohtunut”. Mukana oli kolme ruotua Ruokolahdelta ja Jääskestä. Alueittain ne jakautuivat seuraavasti:

Ruotuja kertyi nyt kolmekertaisesti kuin vuonna 1660 siksikin, että perusteita tiivistettiin. Nyt kuului kruunun ruotuun kymmenen ja rälssiruotuun 15 taloa, joten alokkaita saatiin – tai otettiin – kaksinkertainen määrä edelliseen nähden. Rälssiruodut olivat edelleen enemmistönä pääasiassa pohjoissavolaisten voimin, sillä ilman niitä olisi kruununruotuja ollut 25 enemmän.

Samana vuonna 1676 pidettiin näin perustein ensimmäinen väenotto, joka tuotti kaikkiaan 501 alokasta. Joukossa näyttää olleen vapaaehtoisiakin, jotka ryhmitettiin laskennassa erilleen. Jakauma oli seuraava:

Ruoduilta kertyi väkeä 320 miestä eli 40 enemmän kuin ruotuja oli. Näihin laskuihin lienee tullut mukaan esimerkiksi Mäntyharjun Lappeenpuoleinen osa. Irtolaisia otettiin nyt erittäinkin Juvalta (24), Pieksämäeltä (10) sekä Kuopiosta (47) ja Iisalmelta (35). Viimeksi mainitut näkyvät kokeneenkin kovan ”suoneniskun” saatuaan olla rauhassa väenotoilta 25 vuotta. Tällä miesmäärällä täydensi kerralla jo puoli jalkaväkirykmenttiä, joten sitä tahtia ottaen olisi palvelusajaksi miestä kohti tullut vain kaksi vuotta. Päävastuu oli edelleen Suur­Savolla, josta otettiin lähes puolet kokonaismäärästä.

Edellä kuvattu väenotto oli päätetty suoritettavaksi samana vuonna pidetyillä Turun maapäivillä toivoen, ettei sitä jouduttaisi uusimaan aivan heti. Uutta väkeä tarvittiin kuitenkin jo vuonna 1677. Tähän suostuttiin etenkin Viipurin läänissä nihkeästi ja vain sillä ehdolla, ettei väkeä vietäisi pois omasta läänistä.²

Tuonkertaiset väenottorullat eivät ole tallella, emmekä siis voi todeta savolaisalokkaiden sen kertaista lukumäärää, mutta elokuussa 1677 Anders Munckin rykmentin liikekannalla olleesta osasta laadittu rulla kuvaa jossakin määrin tuon väen noston tuloksia.³

Noista 87 miehestä oli edellisvuoden alokkaita 46 eli vajaa viidesosa silloin otetuista, vanhempia 31 ja uusia alokkaita vain kymmenen. Jos väenotossa oli tulos samansuuruinen, niin kokonaistulos olisi jäänyt alle 150:n.

Rulla kuvaa seikkaperäisesti väenoton taktiikkaa. Noista 87 miehestä oli itse palveluksessa vain yhdeksän, joista Puumalasta kolme, Leppävirralta kaksi sekä Riistavedeltä, Mikkelistä, Anttolasta ja Hirvensalmelta yksi. Useimmat palvelivat jonkun palvelusvelvollisen palkkalaisina, joita oli löydetty useimmiten omasta pitäjästä ja kylästä, mutta paikoin oli saatu hyvinkin pitkämatkainen ”etulainen”. Juvan viisalalaisen Iivari Leskisen palkkamies oli sipoolainen Juhana Erikinpoika, Sulkavan kirkonkyläläisellä Yrjö Härkäsellä pälkäneläinen Risto Allonen, Mikkelin kirkonkyläläisellä Johan Sigfridinpojalla Olli Prusinpoika Sääksmäen Voipaalasta, Sihvo Antinpoika Viljakaisella Risto Sipinpoika Hollolan Melkolasta, Ristiinan marjoniemeläisellä Lauri Korhosella Jaakko Matinpoika Hanska Liedon Torstilasta ja Mikkelin vehmaalaisella Antti Myyr­miehellä Martti Tuomaanpoika Kangasalan Siitamasta.

Lupaus joukkojen jättämisestä omaan lääniin unohdettiin kruunun tarpeiden hyväksi. Nämäkin miehet linnoittivat kesän 1677 Viipuria ja marssitettiin sitten Narvaan ja Nevanlinnaan varuskuntajoukoiksi.

Sotaväenotto aiheutti vuonna 1677 valituksia Iisalmella. Talonpojat vastustelivat nähtävästi näin pian uusiutuvaa ottoa, ja sotaväen päällystä käytti sikäli kovempaa kättä. Talvikäräjillä 1678 valitti kirkkoherra Henrik Hoffrenius kapteenin kovakätisyyttä, koska eräiltä talonpojilta oli viety omaisuutta nihdin puutteessa. Näin kävi Ulmalassa Risto Tiikkajalle, Kiuruvedellä Vilppu Kiiskiselle, Ruotaanmäessä Lauri Heikinpoika Lappalaiselle ja Sälevällä Tuomas Paavonpoika Sormuselle. Kalliojärveläinen Heikki Heikinpoika Kärkkäinen joutui Haapajärvellä Eero Lappalaisen talossa tukastaan tuvanorteen nimismies Samuel Andersinpojan käskystä ja vietiin sidottuna Viipuriin. Nimismies väitti syyksi Heikin olevan sotamies ja kieltäytyneen lähtemästä palvelukseen.⁴ Nimismies valittikin kesällä 1679, ettei hän saisi nihtejä liikkeelle, koska osa pakoili metsissä ja soilla rakuunain ja lautamiesten tavoittamattomissa. Suur-Savossa puuttui vuoden 1679 väenotosta 67 mikkeliläistä, 29 kangasniemeläistä ja 16 pieksämäkeläistä.⁵

Nihdin palkkaaminen sijaiseksi näyttää yleistyneen, ja palkkamiehet tai heidän omaisensa velkoivat tämän tästä miehen saatavia palkan maksajilta. Palkka näyttää vakiutuneen 190 vaskitaalariksi vuodessa, sillä sen verran maksoi rantasalmelainen Antti Antinpoika Luostarinen jo vuonna 1653 Tuomas Pekanpoika Kutjelle sekä 1677 leppävirtalainen Olli Jääskeläinen puutosmäkeläisen Lauri Turusen pojalle Pekalle.⁶ Samalla palkalla sai leppävirtalainen Paavo Heikinpoika Kopponen sijaisekseen Antti Kastisen vuonna 1660, mutta Antti Paavonpoika Tahvanainen sai Eerikki Juhonpoika Laitiselta lupaan vain 130 taalaria, ja siitäkin jäi 30 taalaria saamatta.⁷ Iisalmella taas tarjonta lienee ollut niukka, sillä rutakkolainen Pekka Antinpoika Pöllänen sai säleväläiseltä Eerikki Nissiseltä lupauksen 200 taalarista, josta kyllä 47 taalaria jäi perittäväksi hänen kuoltuaan.⁸ Savolaiset työlästyivät siis selvästi 1670-luvun sotaväenottoihin. Seuraavista luvuista ilmennee, miksi niin kävi.

SAVOLAISET NIHDIT INKERINMAAN JA LIIVINMAAN VARUSKUNNISSA

Oman maakunnan vartiointitarve jäi mitättömäksi verrattuna suurvallan kokonaistarpeisiin. Ne kohdistuivat rajaseutujen: Liivinmaan, Viron ja Inkerinmaan linnoituksiin.

Savolaisia palveli edelleen eversti Bernhard von Gerttenin jalkaväkirykmentissä, jonka everstiksi vaihtui syyskuussa 1662 Anders Zöge. Sitä täydennettiin kuitenkin eteläkarjalaisin ja kymenlaaksolaisin nihdein, ja maakunnallisuus väheni. Vuonna 1663 siinä näyttää palvelleen yläsavolaisia nihtejä Juvalta, Joroisista, Mikkelistä ja Ristiinasta.¹ Mikkeliläisiä, ristiinalaisia ja mäntyharjulaisia oli kapteeni Lukas Sprintzin komppaniassa, jonka vänrikkinä oli sääminkiläinen Olof Granatenburg.² Muista kapteeneista mainittakoon rantasalmelainen Anders Skogh ja Puumalan Ryhälästä säterinpaikan saanut Hans Brudgum.³

Gerttenin-Zögen rykmentistä vartioi viitisenkymmentä miestä Riian edustalla olevaa Neumtinden linnoitusta vuoden 1662 lopulle asti, jolloin Riikaan siirrettiin Narvasta kolme muuta komppaniaa. Vuoden 1663 tämä voima toimi Neumtinden ja Kokenhusenin varuskuntina. Huhtikuussa 1664 tuli vielä lisää kaksi komppaniaa Riikaan, jolloin osa siirrettiin Tarttoonkin, mutta syyskuussa 1664 siirrettiin kolme komppaniaa Narvaan. Elokuusta 1667 alkaen Gerttenin rykmentin komppania vartioi Pärnua vuoden 1668 loppuun.⁴ Narvassa, Nevan linnassa ja Ivangorodissa palvelivat samaan aikaan kapteenien Sprintzin ja Brudgumin komppaniat.⁵

Piensavolaiset näyttävät keskittyneen eversti Anders Munckin eli Viipurin itäiseen jalkaväkirykmenttiin, josta lueteltiin miehiä Rantasalmelta, Säämingistä, Kerimäeltä ja Puumalasta. Eräs sen kapteeneista, Gustaf Larsson, asui Rantasalmella, ja osa hänen väkeään oli kotoisin Puumalasta.⁶ Kapteenien joukossa oli myös mikkeliläinen Gerhard von Löwe. Heidän kummankin komppaniat siirrettiin Riikaan joulukuussa 1665, jossa ne palvelivat vuoteen 1675 asti.⁷

Munck luovutti huhtikuussa 1673 rykmenttinsä everstiluutnantilleen Henrik Wolfensköldille ja kaiketi perusti pian uudelleen Savon jalkaväkirykmentin. Sen henkikomppanian miehistöstä ei ole toistaiseksi tavattu tietoja. Everstiluutnantin komppaniassa oli miehiä Puumalasta, kapteeni Henrik Rehbinderillä juvalaisia, Gustaf Larssonilla rantasalmelaisia, leppävirtalaisia ja kuopiolaisia, kapteeni Braalla sääminkiläisiä ja kerimäkeläisiä sekä kapteeni Wolmar Anton Schlippenbachilla mikkeliläisiä, ristiinalaisia ja kangasniemeläisiä.⁸ Näitä oli vuonna 1675 linnoittamassa Nevanlinnaa, samoin kesällä 1677 Viipurin vallitöissä, josta ne siirrettiin Nevanlinnan varuskunnaksi.⁹

Munck ei saanut kuitenkaan kaikkia savolaisia, sillä Gerhard von Löwen komppania jäi Viipurin jalkaväkirykmenttiin, jonka everstinä oli Otto Reinhold Taube. Se mainitaan Narvan varusväkenä vuonna 1680. Luutnanttina oli sääminkiläinen Carl Gyllenbrandt, joka muutti toiseen komppaniaan samana vuonna.¹⁰

Samaisen rykmentin osa toimi Tarton varuskuntana vuonna 1678. Olosuhteet eivät näy tyydyttäneen miehiä, sillä 443 miehestä karkasi tuona vuonna 22. Taudit taas veivät 43 miestä, mikä myös osoittaa olojen surkeutta.¹¹

Palvelu Riiassa kuvastuu tuomiokirjoista kaikkiaan yhdeksänä oikeustapauksena vuoteen 1674 mennessä. Yleensä nämä koskevat palkka-asioita, kun kotiin jäänyt perhe velkoi osuuttaan ruokatalollisilta. Vuonna 1671 velkoi Leppävirran käräjillä sotamies Pekka Pekanpoika Leinonen Pekka Juhonpoika Koposelta vaimonsa edellisen miehen, Riiassa kuolleen Heikki Heikinpoika Halosen palkkarästejä 142 vaskitaalaria. Halonen oli kuollut edellisessä marraskuussa ja kirjoituttanut saatavastaan todistuksen rykmentin kirkkoherralla Antonius Bräutigamilla.¹²

Heinäveden koivumäkeläinen Jaakko Rantinen menetti nihtinsä Riiassa poikkeuksellisella tavalla. Tämä Niilo Pekanpoika Saukkonen, aviotonta syntyperää, tuli Riikaan, jossa isäkin Pekka Saukkonen palveli värvätyssä rykmentissä. Isä houkutteli myös Niilon samaan joukkoon, ja Rantinen sai hankkia uuden miehen.¹³

Riikalaisia juttuja esiintyi uudelleen vuosina 1680–87 Puumalassa, Rantasalmella ja Leppävirralla. Vuonna 1680 velkoi äskenmainittu Antonius Bräutigam tai Brudgum Puumalassa Yrjö Assilaiselta tämän palkkamiehen saatavaa 13 taalaria 24 äyriä, jonka hän oli maksanut ennakkona tälle. Brudgum toimi Anders Munckin rykmentin kirkkoherrana ja muutti sen joukon mukana vuonna 1677 Narvaan siirtyäkseen kenties jo vuonna 1680 Puumalan kirkkoherraksi.¹⁴

Luutnantti Carl Gyllenbrandtin tapaamme vuonna 1681 Tartosta, josta käsin hän hoiteli alaisensa Tahvo Tuomaanpoika Nikkisen palkkasaatavaa Rantasalmen kesäkäräjillä palkkatalolliselta Tahvo Räisäseltä. Nähtävästi samassa joukossa palveli Heikki Laurinpoika Redsven, Lauri Severinpoika Assilaisen nihti, jolle luutnantti oli antanut palkkaennakkoa tuntuvan summan.¹⁵

Vuonna 1681 oli Narvassa savolaisia ainakin kahdessa komppaniassa. Elokuulle asti maksettiin siellä palkkoja kapteeni Gerhard von Löwen komppanialle, jonka luettelosta voi poimia joukon itä- ja pohjoissavolaisia nihtejä. Näistä Niilo Niilonpoika Niskanen kuoli helmikuussa. Johan von Klingenbergin komppanian kersanttina palveli Antti Ristonpoika Hakkarainen, ja tämäkin joukko käsitti useita iisalmelaisia, kuopiolaisia ja leppävirtalaisia nimiä. Pekka Niilonpoika Kämäräinen nimitettiin elokuussa korpraaliksi Lauri Pekanpoika Kettusen rinnalle.¹⁶ Rykmentin everstiksi oli tullut O.R. Tauben sijaan Mauritz Wellingk.

Näiden vaihtuvien tehtävien lisäksi savolaisia palveli ainakin kahdessa siirtolakomppaniassa, joista toinen oli sijoitettu Käkisalmeen ja toinen Pähkinälinnaan. Ensin mainitun päällikkönä oli kapteeni Petter Spång, ja joukosta voidaan tunnistaa 93 savolaista vuonna 1660: suursavolaisia 41, itäsavolaisia 30 ja loput 22 Pohjois-Savosta. Spång pysyi kapteenina ainakin vuoteen 1677 asti.¹⁷

Pähkinälinnaa puolusti jo ruptuurissa kapteeni Johan Martinpoika Spiggin komppania. Vuonna 1660 laadituista kuukausirullista voi tunnistaa 59 savolaista, joukossa Mikkelin rantakyläläinen vänrikki Antti Antinpoika Paajanen, jonka kuoltua toukokuussa tuli tilalle Olof Nilsinpoika Printz. Kersantti Antti Paavonpoika Vääränen oli kotoisin Kangasniemeltä ja yleni vääpeliksi 1673. Ristiinalainen varusmestari Simo Eeronpoika Rahikainen ehti yletä 1670-luvulla vääpeliksi. Luutnantti Lars Krook vaihtui vuonna 1674 Antoni Königiin. Spiggin korvasi vähän aikaisemmin kapteeni Konrad Meurman, ja hänen kuoltuaan huhtikuussa 1673 tuli sijaan kapteeni Johan Spedtz.

Nämä siirtolakomppaniat toimivat erillään, mutta virallisesti ne kuuluivat siirtolarykmenttiin. Sen everstinä oli vuonna 1675 savolainen Erik Pistolekors. Siirtolakomppanian miehet palvelivat kauan ja pitivät perheensä luonaan. Se näkyi myös poistumistiedoissa: kuolleita ja karkureita oli tuiki vähän vuoden 1659 jälkeen. Perhemajoitus ehkäisi joukkomajoituksen tuottaman epähygienian ja sen mukaan epidemiat.

Näitä joukkoja täydennettiin osittain omin voimin. Jo vuoden 1660 rullien loppuun liitettiin nihdinpoikien luettelot kolmena luokkana, joista ensimmäiseen kuuluivat 1–4-vuotiset, seuraavaan 6–10- ja kolmanteen 11–15-vuotiset nihdinpojat. Ensimmäisessä rullassa oli neljä nimeä ensimmäisessä, kymmenen toisessa ja kuusi kolmannessa luokassa. Vuonna 1675 heitä oli vastaavasti 18, 17 ja 28 poikaa, nyt tosin ylin ikäraja 16 vuodessa.

Tästä joukosta siirrettiin komppanian miehistöön aluksi 16, sitten 17 vuotta täyttäneet. Joukon elinvoimaa osoittaa se, että vuonna 1675 kuoli ensimmäisestä luokasta neljä, mutta siihen kirjoitettiin kuusi uutta poikaa, vastasyntyneitä. Lapsikuolleisuus näyttää siis jääneen varsin matalaksi, mikä osoittaa olosuhteiden korkeaa tasoa.¹⁸

Olavinlinnaa vartioi rauhan vuosina 24 miestä korpraalin johtamina ja komentajan alaisina. Tähän tehtävään haettiin vanhoja sotakelvottomia nihtejä kaiketi heidän elättämisekseen.¹⁹

Vuonna 1682 määrättiin Viipurin varusväkeen osa eversti Rembert von Funckin rykmentistä. Näistä kuului 14 kerimäkeläistä, viisi sulkavalaista, 12 rantasalmelaista ja 11 sääminkiläistä everstiluutnantti Brakelin komppaniaan, 20 pieksämäkeläistä ja 8 joroislaista kapteeni Christian Pentinpoika Uhrin, 23 leppävirtalaista ja 45 kuopiolaista kapteeni Lars Bertilinpojan sekä 22 iisalmelaista ja 18 kangasniemeläistä kapteeni Peter Bergin komppaniaan. Nähtävästi nämä komppaniat oli koottu muutenkin mainittujen pitäjien miehistä.²⁰

Savolta näyttää siis puuttuneen ruptuurisodan jälkeen oma jalkaväkirykmentti aina 1680-luvun alkuun asti. Gerttenin-Zögen rykmentti sai pian yhä enemmän itäuusmaalaisia alokkaita, ja savolaiset jakautuivat Viipurin itäisen ja läntisen rykmentin kesken. Tämä tapa jatkui 1680-luvun alkuun asti, mutta sitten näyttää maakunnan miesten keskitys juuri Funckenin rykmenttiin alkaneen. Vuonna 1682 vaihtui eversti taas, kun Funcken vaihtoi rykmenttejä eversti Joachim von Cronmanin kanssa. Tämä päällikkö sai osalleen pian alkaneen uudestijärjestelyn, varsinaisen ruotujaon.²¹

SAVOLAISET TANSKAN JA PREUSSIN SODISSA

Varsinaisille sotaretkille, joita vuosiin 1660–1685 osui kolme kertaa, osallistui Savosta pääasiassa ratsuväki ja rakuunat. Viipurin ratsurykmenttiin kuului Savosta kaksi komppaniaa, joista henkikomppania eli everstin itsensä johtama yksikkö koostui suursavolaisista ja ratsumestari Jöran Pistolekorsin komppania piensavolaisista ratsumiehistä. Vuonna 1663 kuului ensin mainittuun 53 juvalaista, 22 mikkeliläistä, 16 mäntyharjulaista, 10 joroislaista, 5 haukivuorelaista ja ristiinalaista, 2 hirvensalmelaista ja 1 pieksämäkeläinen. Eversti Pistolhjelmin kapteeniluutnantti Didrik Falck asui Mikkelissä ja kornetti Mattias Schadewitz Juvalla.

Ratsumestari Pistolekors asui Säämingin Aholahdessa, luutnantti Anders Johansson Rantasalmella, korpraali Fredrik Bertilinpoika Parkunmäessä ja Petter Kristerinpoika Säämingin Pihlajaniemessä. Miehistä oli 71 Rantasalmelta, 33 Säämingistä, 8 Kerimäeltä, 5 Enonkoskelta ja Heinävedeltä sekä 4 Kangaslammelta ja Punkaharjulta.

Puumalan 27 ja Sulkavan 19 ratsumiestä kuuluivat ratsumestari Joachim Dunckerin komppaniaan, jonka muu osa asui Jääskessä. Duncker asui Imatran Siitolassa.¹

Berendt Tauben rakuunarykmentin everstiluutnanttina oli 1663 Moiniemen herra Herman von Burghausen luutnanttinaan Hans Ernest von Wulframsdorf, vänrikkinä Jochim Matias Köster Rantasalmen Haapataipaleesta, vääpelinä Mattias Jakobinpoika niinikään Rantasalmelta ja lippumiehenä Jonas Svärdfelt samasta pitäjästä. Rakuunoista oli 52 Rantasalmelta, 31 Säämingistä, 27 Kerimäeltä, 9 Kangaslammelta, 8 Punkaharjulta sekä 1 Enonkoskelta ja Heinävedeltä.

Kapteeni Reinhold Rosenoun päällystö asui Joroisissa: luutnantti Jonas Falck ja kersantti Henrik Härdsteen Kotkatlahdessa ja vääpeli Anders Skyring Kaitaisissa. Miehistä oli 27 Puumalasta, 22 Juvalta ja 20 Sulkavalta.

Kapteeni Leonhard Achmöller asui Juvalla, josta oli kotoisin pääosa hänen miehiäänkin. Luutnantti Sven Ambjörsson asui Rantasalmella, samoin vänrikki Ivar Michelinpoika. Kersantti Olof Jakobinpoika Ficke oli sääminkiläistä sukua. 31 juvalaisen lisäksi kuului komppaniaan 20 joroislaista, 11 mikkeliläistä, 4 pieksämäkeläistä, 2 leppävirtalaista sekä 1 ristiinalainen, jäppiläläinen ja suonnejokelainen.²

Vuonna 1665 sai everstiluutnantti Herman von Burghausen tehtäväkseen värvätä toisen rakuunarykmentin, jonka miehistö tuli ottaa autiotilojen asuttajista. Avukseen hän sai virka vapaaksi jääneen ratsumestari Nils Grotin.

Hanke edistyi hitaasti. Vuonna 1667 oli koossa 300 rakuunaa, jotka kuitenkin nauttivat vielä vapaavuosiaan otettuaan usein ikiaution viljelläkseen. Lippukomppaniaan oli saatu ristiinalaisia, mikkeliläisiä ja juvalaisia miehiä. Perustajien lisäksi voisi päällystöstä mainita Grotin poikapuolen kersantti Martin Augustin Brennerfeltin ja vääpeli Konrad Granatenburgin. Mukana oli Burghausenin poika vänrikki Herman Johan sekä veljenpoika kapteeni Johan von Burghausen.³

Tauben rakuunoita osallistui 200 miestä 1665–66 ns. Bremenin sotaan. Miten monta heistä oli savolaisia, ei lähteistä ilmene, mutta muutama savolainen siellä kuitenkin seikkaili muista lähteistä päätellen. Rantasalmelainen Pertti Eeronpoika Kurki viipyi sillä matkalla peräti kolme vuotta ja palattuaan tapasi vaimonsa Elina Juhontytär Laijittaren luvattomassa suhteessa renki Niilo Pekanpoika Parkkosen kanssa.⁴

Ruotsi joutui vuonna 1676 raskaaseen sotaan Tanskaa vastaan, jossa koettiin aluksi raskaita menetyksiä merellä ja vetäydyttiin tanskalaisten edellä pois Skoonesta – se oli joutunut Ruotsille vasta 1658 ja sen väestö tunsi kuuluvansa vielä Tanskaan. Nuori kuningas Kaarle XI keskitti irtaimet sotavoimat emämaahan, ja sinne siirrettiin kaikki ratsastavat joukot Suomestakin.

Vuonna 1675 oli Savossa yhteensä 278 ratsutaloa ja 301 rakuunatilaa. Viipurin ratsurykmentin everstinä oli tuolloin Odert Hastfehr lippukomppanianaan edelleen suursavolaiset. Jören Pistolekors oli ylennyt majuriksi säilyttäen kuitenkin komppaniansa, samoin Joachim Duncker. Ratsutalojen luku oli alentunut 22:lla, eniten Sulkavalla, jonka luvusta katosi 11 ratsumiestä.⁵

Burghausenin rakuunoista pääosa kuului henkikomppaniaan: 56 Rantasalmelta, 20 Kerimäeltä, 27 Säämingistä, 7 Kangaslammilta, 5 Punkaharjulta, 2 Enonkoskelta ja Sulkavalta sekä yksi Heinävedeltä. Grotin komppanian miehiä oli vain yksi punkaharjulainen ja joroislainen, jonka Grot itse oli ottanut autiosta ja pannut lampuotinsa rakuunaksi.

Tauben rykmentin oli perinyt eversti Gotthard von Budberg, ja siihen kuului 172 savolaista rakuunaa. Achmöllerin komppaniaa johti nyt kapteeni Krister Henrik Horn, Rosenoun sijalla oli kapteeni Kasper Meuseler ja kapteeni Hans Ernest von Wulframsdorfin komppania sisälsi 14 juvalaista.⁶

Tämän vanhan rakuunarykmentin vahvuus oli välivuosina alennut pahasti 269:stä 172:een kaiketi karkaamisten vuoksi. Burghausenin rakuunain lukumäärä kohotti sentään yhteismäärän 301:een.

Savolaisia upseereja ja aliupseereja mainitaan Budbergin rykmentissä vänrikki Jonas Svärdfelt everstiluutnantin komppaniassa, Friedrich von Harigenilla luutnantti Gustaf Bernd Lefwe ja vänrikki Herman Harnesksköld, Hornilla luutnantti Sven Ambjörnsson, vänrikki Wolmar Wilhelm von Nandelstadt ja kersantti Olof Jooninpoika Ficke, Meuselerilla vääpeli Anders Skyring ja kersantti Henrik Härdsten.⁷

Burghausenin vänrikki Konrad von Vegesack tunnettiin sittemmin rantasalmelaisena, ja lippumiehenä lähti 1676 sotaan Henrik Gudrath, kaiketi taannoisen Leppävirran inspehtorin poika. Herman Harnesksköld palveli kapteeni Joachim Tichlerin luutnanttina ja Nils Grotilla samassa arvossa Herman Johan von Burghausen, jonka Johan-serkulla oli oma komppania. Jakob Zittingin vääpelinä mainittiin Hans Albrecht Skogh.⁸ Tichlerin vääpelinä oli Erik von Suurman.

Suomalaiset ratsujoukot siirrettiin siis Ruotsiin. Budbergin rakuunat katsastettiin Tukholmassa 25.8.1676 ja Burghausenin 17.9.1676. Sieltä alkoi marssi kenraali Gallen johtamana etelään sotanä yttämölle.⁹ Kuningas kokosi joukkonsa Hamnedaan 21.10.1676 ja ryhmitti ne taistelujärjestykseen. Budbergin rykmentti määrättiin neljänä eskadroonana – kaksi komppaniaa kussakin – äärimmäiseksi oikealle ja Burghausenin neljä komppaniaa kahtena eskadroonana vastaavasti vasemmalle. Näin niitä käytettiin sodan ratkaisuun asti.

Ensimmäinen varsinainen taistelu käytiin 30.10.1676 Hälsingborgin valtaamiseksi. Burghausenin rakuunat osallistuivat siihen, ja majuri Grot haavoittui siinä käteen.

Seuraava vaihe tunnetaan nälkäsotana, jolloin ruoan puute ja taudit löivät riveihin pahimmat aukot. Budbergin rykmentin vahvuus aleni Tukholmassa katsastetuista 767:stä 492:een eli kolmasosalla, Burghausenin 727:stä 483:een eli samassa suhteessa.

Joulukuun alussa keskittyi ratkaisu Lundin pohjoispuolelle, jonne Tanskan kuningas Kristian V oli koonnut voimansa 21 eskadroonaa ratsu- ja 17 pataljoonaa jalkaväkeä. Kumpikin taktinen yksikkö käsitti kaksi komppaniaa eli määrävahvuisina noin 250 miestä. Tämä merkitsisi siis noin 9500 miestä kaikkiaan. Tätä vastaan asetti Kaarle XI 27 eskadroonaa ratsuväkeä ja 9 pataljoonaa jalkaväkeä, mikä määrävahvuudessa tietäisi 9000 miestä, mutta äsken mainitut tappiosuhteet alentavat lukua 6000:een.

Kaarle XI:n armeijan taistelujärjestys käsitti oikealla sivustalla painopisteen eli 9 eskadroonaa ratsuväkeä ja 7 suomalaista rakuunaeskadroonaa sekä oman henkivartiostonsa eli drabantit. Jalkaväki oli keskustana, ja vasemmalle riitti 9 ratsu- ja 2 rakuunaeskadroonaa, Burghausenin rykmentti.

Yöllä vasten joulukuun 4. päivää tämä armeija ylitti Kävlinge-joen ja työnsi pois tanskalaisen etuvartion Hofbystä noin seitsemän kilometriä pohjoiseen Lundin kaupungista. Yllätys onnistui osittain ja joukot etenivät kohti vihollista.

Kristian V oli tehnyt samankaltaisen ratkaisun kuin vastustajakin. Ruotsalaisten vahva oikea sivusta työnsi heikommat vastustajansa tieltään ja aloitti takaa­ajon. Alkukosketuksessa tosin Budbergin rakuunat joutuivat sekasortoon, ja vain vaivoin sai Erik Dahlberg sen kootuksi jatkotoimia varten.

Sen sijaan keskustassa painoi ylivoimainen tanskalainen jalkaväki ruotsalaiset joukot ahdinkoon, ja yhtä vaikeaksi kävi asema vasemmalla. Burghausen joutui pitämään puoliaan ylivoimaisia ratsuväkihyökkäyksiä hakien suojaa eräästä kivi muurein suojatusta puutarhasta. Kenraali Galle kaatui taistelun alussa. Burghausen miehineen yritti musketteineen vastata ratsuväkihyökkäyksiin, mutta joutui murskaavan paineen alaiseksi ja kaatui lopulta useimpine miehineen.

Tämä rakuunain itsepintaisuus viivytti kuitenkin sen verran tanskalaisia, että kuningas ehti muutaman eskadroonan kanssa apuun ja karkotti vihollisen. Seuraavana oli tuettava keskustan jalkaväkeä, joka oli hätää kärsimässä tanskalaisten painostaessa myötämäkeen. Lopulta tanskalaiset saatiin karkotetuiksi, ja Lundin piispankaupunki saatiin Ruotsin kruunun käsiin.¹⁰

Taistelu oli varsin verinen. Tantereelta haudattiin 8357 kaatunutta, mikä merkitsee noin puolta taisteluun osallistuneista joukoista, mikäli edellä esitetty arvio pitää paikkansa. Tanska menetti sotavankeina 170 upseeria ja 2000 miestä.

Savolaisten panos oli tuntuva. Burghausenin henkikomppaniasta lienee kaatunut pääosa eli itäsavolaiset. Hänen lisäkseen jäi kentälle veljenpoika Johan von Burghausen ja Erik Suurman. Grot ja Vegesack haavoittuivat. Budbergin rykmentissä kaatui Anders Skyring, ja Olof Ficke kuoli tautiin Malmössä jo 27.10.¹¹

Budbergin rykmentti menetti Lundissa vain 41 miestä, ja tammikuussa 1677 siinä oli rivissä 365 miestä. Burghausenin rykmentti järjestettiin yhdeksi komppaniaksi, jonka päällystöön ei näytä kuuluneen yhtään savolaista.¹² Siitä piti kuitenkin kasvattaa uusi rykmentti everstinään siihenastinen everstiluutnantti Anders Löschern von Hertzfeldt. Majuri Grotin olisi odottanut tulevan hänen sijalleen, mutta virka joutuikin Gustaf Clodtille. Majuri sai sentään tunnustuksen aatelisarvon muodossa, ja uusi aatelismies komennettiin värväämään ja perustamaan rykmenttiä uudelleen Suomeen. Jo heinäkuussa 1677 Grotenfeltillä oli koossa 200 uutta miestä, joita odotti uusi tehtävä Itämeren kaakkoispuolella.

Palataksemme vielä savolaisen hevosväen tappioihin tuossa sodassa voidaan niitä arvioida henkikirjojen todistuksen perusteella. Jos esimerkiksi ratsumiehellä ilmoitetaan jonakin vuonna vaimo ja pian sen jälkeen leski, niin mies on menehtynyt niinä aikoina. Vaimo voi myös kadota kokonaan henkikirjasta kaiketi maksukyvyttömänä.

Näillä perustein tapaamme Savosta jäljet 187 ratsumiehen ja 152 rakuunan tappioille. Viimeksi mainittujen luvut jäänevät vajaiksi. Ratsurykmentin henkikomppania menetti 67 miestä eli 60 prosenttia vahvuudestaan, Pistolekors 94 miestä eli 71 prosenttia, kun taas Dunckerin savolaistappiot jäivät 65 prosenttiin. Budbergin rakuunoista kärsivät pahiten Hornin ja Achmöllerin komppaniat. Burghausenin rykmentistä voidaan kirjata kaikki kerimäkeläiset menneiksi, mutta rantasalmelaisia ja sääminkiläisiä ei kenties ole saatu kaikkia arvioon mukaan.

Tulihan sieltä sentään muutama takaisinkin. Kolmen miehen paluu oli vähemmän riemullinen vaimon uskottomuuden takia. Näin kävi sääminkiläisille Antti Ollinpoika Löppöselle ja Matti Matinpoika Fläskille sekä leppävirtalaiselle rakuunalle Juhana Rautiaiselle.¹³

Vuonna 1677 toimeenpantu väenotto antoi perustaa uudelle sotatoimelle, joka alkoi kesällä 1678. Käyttäen hyväkseen Ruotsin heikkenemistä Tanskan­sodassa ryhtyi Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Wilhelm ahdistamaan ruotsalaisia Pommerissa. Hän sai vallatuksi miltei koko alueen ja piiritti Stralsundin kaupunkia, kun Kaarle XI Ranskan painostamana käski toimittaa apuretkikunnan Liivinmaalta. Operaation johtajaksi käskettiin Henrik Henrikinpoika Horn, Suomessa ja Pommerissa kenraalikuvernöörinä toiminut ylimys, joka oli joutunut laivaston komentajana ahtaalle ja muutamiin tappioihin Tanskan-sodassa.

Tämä tehtävä oli hänelle vastenmielinen, mutta kuningasta oli toteltava. Saavuttuaan kesällä 1678 Riikaan hän karsasti sinne Suomesta saadut joukot. Niiden varustus oli peräti puutteellinen. Vasta otetut nihdit olivat vailla koulutusta, ja yhtä vähän oli kokemusta ratsumiehillä ja rakuunoilla, joiden oli täytettävä Tanskan-sodan iskemät pahat aukot.

Hornin retkikuntaan kuului savolaisiakin kaikista aselajeista. Hän marssi Riiasta etelään lokakuun alussa, Kuurinmaan ja Liettuan halki Puolan salliessa tämän läpikulun ja lupaillessa apuakin, se kun koki ”suuren vaaliruhtinaan” ylen hankalaksi naapuriksi. Joulukuun alussa Horn työnsi brandenburgilaisen kenraali Görtzken joukot tieltään Tilsitistä Königsbergiin eli nykyiseen Kaliningradiin. Itse hän jatkoi etelään ikäänkuin Königsbergin ohi päästäkseen Pommeriin, jossa Stralsund oli jo antautunut.

Fredrik Wilhelm tuli silloin Görtzken apuun mukanaan 7000 miestä. Hän marssi Danzigin suunnasta pitkin meren jäätä. Horn joutui alakynteen pahoin kärsineine ja huvenneine joukkoineen, sillä syyssäät aiheuttivat tauteja ja sen mukana tappioita.

Tammikuun alussa 1678 Horn joutui vetäytymään. Tilsitissä tavoittivat brandenburgilaiset joukot hänet tukalassa paikassa Njemenjoen ylitysvaiheessa. Peräkanaa jatkettiin Liettuan alueelle, jossa Telsiaissa käytiin viimeinen jälkijoukon taistelu 27.1.1679. Retkikunta oli huvennut puoleen, kun se helmikuun alussa taas pääsi Riikaan Bausken kautta.¹⁴

Kerimäellä jäätiin kaipaamaan ainakin kahta ratsumiestä, Mikko Mikonpoika Litmasta ja Juhana Natria. Hannes Matinpoika Mustonen Kuopiosta kaatui, Matti Ollinpoika Hiltunen selvisi takaisin Riikaan, mutta kuoli parin viikon perästä tautiin.¹⁵

Budbergin rakuunarykmentille tämä sotaretki oli viimeinen. Sen 567:stä mukaan lähteneestä miehestä palasi Riikaan yhteensä 240. Löschern von Hertzfeldtin rykmenttiin saatiin ennen retkeä yhteensä 317 miestä, jotka majuri Grotenfelt johti matkaan. Preussista palasi näitä miehiä 91 eli alle kolmasosa.

Budbergin rykmentti lakkautettiin vuonna 1679, ja upseerit siirtyivät toiseen rakuunarykmenttiin. Mutta sekin pidettiin parhaana lakkauttaa ainakin toistaiseksi, sillä 1680-luvulla käynnistettiin perusteellinen sotalaitoksen uudistus, johon tarvittiin selvitys kaikista taloista rakuunatalot mukaan luettuina.¹⁶ Puuhakas majuri Grotenfelt joutui uudelleen lakkautuspalkalle.

Nuokin sotavuodet kolhivat pahoin eräitä ratsutaloja. Rantasalmella menetti kolkontaipalelainen Niilo Reijonpoika Leskinen ratsumiehen kolme kertaa peräkkäin: ensin Saksassa, sitten Skoonessa ja kolmannen Preussissa. Kahden miehen vahinko tuli hiltulalaiselle Niilo Ruuskaselle, lautakotalahtelaiselle Lauri Pulkkiselle ja rovasti Kyanderille hänen ratsutalossaan Kolkontaipaleessa. Osikonmäkeläinen Lauri Mikonpoika Lyytikäinen menetti ratsumiehensä Skoonessa ja palveli itse Liivinmaalla, mutta ei ehtinyt saada hankituksi uutta varustusta Preussin-sotaan karhun tapettua hevoset.¹⁷

Sulkavan Heikkurilasta kaatui yksi veli Lundissa, ja kotiin jäänyt veli Olli Antinpoika Heikkurinen hankki tilalle palkkamiehen, kun hänen vanhin poikansa kuoli. Palkkamiehen varustus ei kelvannut rykmentin everstille katselmuksessa, ja talo oli joutua kokonaan Antti Hakuliselle, joka sai hyväksytyksi oman miehensä varusteineen Heikkurilan puolesta. Olli joutui luovuttamaan verona melkoisen osan karjaansa ja viljaa, mutta piti kiinni talostaan luottaen kahteen aikuistuneeseen poikaansa sekä velipuoleensa, jolla niinikään oli aikuisia poikia.¹⁸

Rantasalmen Kolkontaipaleesta kaatui isäntä Mikko Mielonen Skoonessa, ja tilan otti Jaakko Jaakonpoika Kankkunen. Hän joutui heti tiukalle varustaessaan uutta miestä Preussin-retkelle, kun huonosti viljelty talokaan ei tuottanut kunnolla.¹⁹

Ratsutalot näyttävät olleen 1670-luvulla jokseenkin yhtä tiukalla kuin 1650- luvun sotien vuoksi. Kalliiden varustusten hankinta kolmastikin viiden vuoden aikana ja miehen palkkaaminen kuluttivat kaiken talosta irti saatavan tuoton, ja osa jäi autioksikin tai luopui ratsumiehen ylläpidosta.

RUOTUJAKOLAITOKSEN TOIMEENPANO

Kuningas Kaarle XI näki välttämättömäksi vakiinnuttaa edelleen maanpuolustusta. Siihenastinen sotaväenotto pyrki tehokkuuteen ja tasapuolisuuteen, mutta siihen jäi puutteita. Väkeen otettavat miehet saattoivat edelleen karkailla, ja sijaista jouduttiin haeskelemaan jopa väkivaltaisin keinoin. Juuri väkeen otettu alokas kaipasi harjoitusta, johon ei suinkaan ollut aina tilaisuutta, ja joukon teho kärsi. Tämä puute väheni tietysti rauhan aikana varuskuntaoloissa, jolloin oli aikaa opetella sotatemppuja, mutta suoraan siviilistä sotaretkelle otettu mies oli tehoton.

Tämän vuoksi kuningas pyrki vakinaistamaan sotamiehenpidon. Talonpojat velvoitettiin muutaman talon ruotuina ylläpitämään vakinaista sotamiestä, joka yleensä asui kotona, mutta määräajoin tuli komppanian- tai rykmentinkokouksiin harjoitettavaksi. Näin oli saatavissa heti koulutettu joukko sodan välineeksi.

Ratsuväki perustui edelleen ratsutilojen ylläpitämiin miehiin, mutta tässäkin luovuttiin tavasta, että isäntä olisi itse ratsastanut – palkkamiehestä tuli yksinomainen käytäntö.

Uudistus alkoi jo joulukuussa 1677 itäsuomalaisesta ratsuväestä. Kaarle XI käski Hämeen-Uudenmaan maaherran Aksel Stålarmin ja eversti Karl Falkenbergin täydentää Suomen pahoin kärsinyt ratsuväki. Vanhat ratsutalot oli tarkastettava ja uusia otettava vaikkapa upseerien palkkatiloista.

Kesällä 1678 he olivat saaneet kokoon Viipurin ja Savonlinnan läänistä 321 ratsutilaa. Nämä lienevät tulleet ratsupalveluksesta luopuneiden sijaan, sillä tuskinpa Savossakaan olisi kokonaismäärä alennut melkein puoleen vuodesta 1675. Vuoden 1679 käräjillä tutkittiin järjestelmällisesti ratsutilojen kuntoa nähtävästi Falkenbergin tehtävän osana.¹

Tammikuussa 1680 Falkenberg sai tehtäväkseen jatkaa ratsutilojen valintaa ja sen rinnalla perustaa kuhunkin lääniin kaksi jalkaväkirykmenttiä. Kun neuvottelut Turun ja Porin läänissä katkesivat, Falkenberg siirtyi Viipuriin sen läänin maaherraksi nimitettynä. Jo syyskuussa hän sai läänin asukkaiden kanssa aikaan sopimuksen, jonka mukaan keskimäärin neljän talon ruotu ylläpiti yhtä sotamiestä – ruodun koko vaihteli veromarkan mukaan. Savoon syntyi näin 822 ruotua. Kun tämä jäi vaille täysivahvuisesta rykmentistä, niin lisäksi otettiin viisi Pohjois-Hämeen pitäjää mukana ainakin Rautalampi ja Laukaa. Vahvuus jäi vajaaksi sittenkin.² Falkenberg ehdotti kruunulle Viipurin ja Savon jalkaväkirykmentin yhdistämistä väen puutteessa, mutta kruunu ei suostunut siihen.³

Ruotutalojen lukua rajoitti vielä aatelin hallussa ollut talojen määrä. Tämä muuttui ison reduktion myötä vuonna 1682, kun loputkin rälssi- tai läänitystilat vapautuivat kruunun käyttöön.

Kruunu asetti tuossa vaiheessa etusijalle ratsuväen järjestämisen. Kuhunkin lääniin Pohjanmaata ja Käkisalmen lääniä lukuunottamatta perustettiin ratsurykmentti, kussakin tuhat ratsumiestä. Ratsutaloille järjestettiin 50–80 taalarin vuotuinen verovapaus. Jos talon vero jäi sitä pienemmäksi, niin sille määrättiin sopiva määrä aputaloja eli augmentteja, joiden vero tuli ratsutilan hyväksi.⁴

Viipurin ja Savonlinnan läänin ratsurykmentistä asettivat Savon pitäjät kaksi komppaniaa. Pien-Savon alueella oli majurin komppania ja Suur-Savossa perustamisvaiheessa ratsumestari Berendt Gröönin komppania. Puumala ja osa Sulkavaa jäivät taas jääskeläiskomppanian alueeseen ratsumestarina Moiniemen nuori herra Herman Johan von Burghausen. Majurin komppania käsitti 150 ratsutaloa ja näillä yhteensä 119 augmenttia.

Ratsutalojen alue rajoittui nytkin eteläiseen Savoon, sillä niitä ei ollut yhtään Leppävirralla Kuopiosta ja Iisalmesta puhumattakaan. Rantasalmella oli niitä ehdottomasti eniten eli 79, Säämingissä 38, Mikkelissä 32, Juvalla 64 ja Joroisissa 19. Ratsutalojen keskittäminen lienee perustunut myös liikekannallepanon aikataulun tarpeisiin. Nyt toteutuneessakin muodossa valitettiin virkatalojen joutuneen liian hajalleen, niin että joukon liikekannallepano vaati noin kaksi viikkoa.⁵

Lukua vahvistivat nyt aatelin säteriratsutilat, ja muutenkin oli säätyläisväen panos tuntuva. Mikkelissä sen osuus oli 12, Rantasalmella 16, Säämingissä 14, Joroisissa 9 ja Juvalla 7. Mukana oli sotilaita, siviilivirkamiehiä ja pappejakin.

Erittäinkin upseerit näyttävät hankkineen muutamat useankin ratsutilan ja niille runsaasti augmentteja. Herman Johan von Burghausen keräili niitä Säämingistä, Nils Grotenfelt Joroisista. Nähtävästi he hankkivat haltuunsa autioita, sijoittivat siihen lampuodin ja hankkivat tälle ratsumiehen sekä muita pikkutiloja augmenteiksi. Tämä ei ollut omanvoitonpyyntiä, vaan huolenpitoa ratsuväen vahvuudesta.

Majurinvirkaan asetettiin vuonna 1685 Gustaf Ollongreen, hänen luutnantikseen Gerhard Ernest Lodhe, kornetiksi Kristoffer Freidenberg, joka asettui Säämingin Pihlajaniemeen. Majamestariksi tuli Henrik Swan, katselmuskirjuriksi majurin poika Gustaf Fredrik ja tämän veli Carl Johan kolmanneksi korpraaliksi. Muut korpraalit olivat juvalainen Svante Schadewitz, voutisukuinen Petter Willandt ja Hans Andersinpoika.

Gröönin komppanian luutnantiksi tuli Otto Reinhold von Burghausen. Kornetiksi aiottu Jakob Teet tuomittiin kihlakunnanoikeudessa peräti lainsuojattomaksi ja virkakelvottomaksi, ja hänen sijaansa otettiin Diedrich Köhler. Majamestarina oli Erik Spoof, katselmuskirjurina viipurilaissukuinen Johan Menschewer sekä korpraaleina Mikkelin kovalalainen Tuomas Holopainen, Yrjö Matinpoika Juvan Kilpolasta, Lassi Asikainen kovaa ratsumiessukua sekä Carl von Burghausen, juuri kuninkaan drabanteissa oppinsa saanut mies.⁶

Majurille lienee aluksi suunniteltu virkataloa Rantasalmelle, mutta sitten siihen tehtävään osoitettiin Heikinpohjanniemen latokartano Savonlinnasta. Luutnantille perustettiin virkatalo Rantasalmelle Voinsalmen Strömsholmiin ja kornetille Parkunmäkeen.⁷

Ylä-Savon komppanian ratsumestarin virkataloksi määrättiin Mikkelin Moisio, luutnantille Ristiinan Parkatinniemi ja kornetille Harjumaan Halila. Nämä eivät jääneet kuitenkaan pysyväisiksi, vaan luutnantti sai Juvalta Paatelan Ukkolan ja kornetti Maivalan Tarkialan.⁸

Ratsumies oli yhä yleisemmin palkkalainen, sillä vain 9 isäntää ilmoittautui itse ratsastamaan. Nämä olivat Rantasalmen kolkontaipalelainen Matti Matinpoika Puurtinen, Säämingin laukansaarelainen Eerikki Tavi, Olli Taipalinen Juvan Taipaleesta, Tynni Akselinpoika saman pitäjän Suurniemestä sekä Joroisista joroisniemeläinen Tuomas Pentinpoika ja kaitaislaiset Olli Tanelinpoika ja Antti Rossinpoika. Poika mainitaan ratsumiehenä 11, veli 4 kertaa ja pojanpoika kerran. Palkkamiehiä oli siis valtaenemmistö.

Jalkaväen lopullinen järjestely odotti aikaansa. Savolaiset nihdit komennettiin taas Liivinmaan ja Inkerin varuskuntiin senkin takia, ettei heillä ollut vielä asuntoja eli ruotutorppia valmiina. Näin ehdotti vuonna 1683 katselmusta pitävä kenraali ja Inkerinmaan kenraalikuvernööri Jören Sperling.

Mutta vuonna 1685, kun ratsuväki oli saatu valmiiksi, jatkettiin jalkaväen ruodutusta. Ongelmana oli rasituksen epätasaisuus, sillä muissa lääneissä oli jakoa tihennettävä niin, että ruotu tuli käsittämään kolme taloa, jopa kaksikin – muuten ei lääneistä saatu käskettyjä kahta tuhatta ruotua. Kun asiasta neuvoteltiin 1692, niin Hämeen-Uudenmaan maaherra vaati Rautalampea ja sen naapuripitäjiä pois Savon rykmentin piiristä, koska muuten ei ruotuja kertyisi tarpeeksi. Toisaalta Viipurin maaherra Anders Lindhjelm piti kiinni neljän talon ruoduista peläten muuten ruotutalollisten karkaavan Venäjälle.

Vuonna 1695 saatiin viimein jako valmiiksi. Sen mukaan Savon jalkaväki käsitti 875 ruotua, mutta Viipurin puolelta liikeni 33 ruotua näiden lisäksi.⁹

Ruotujakoa pohdittiin itse maakunnassakin vuonna 1682 luodulta pohjalta. Talonpojat valittivat rasitusta mm. siksi, että ruotuun oli pantu autiotilojakin, joiden osuus otettiin veroa maksavilta osakkailta. Kuninkaallinen majesteetti vastasi suursavolaisille, että maaherra asuttaisi käskystä autiotkin ja tasoittaisi rasituksen. Eversti Cronmanille vastattiin, että kolme asuttua taloa saisivat viljellä aution maat, jos maksaisivat sen osuuden paikastakin.¹⁰

Kuopiossa ja Iisalmella ilmeni omia ongelmia. Pietari Brahe oli aikanaan käskenyt jakaa kahtia ne talot, joilla asui kaksi perhettä. Nyt ne molemmat oli merkitty ruotujaossakin eri tiloiksi, vaikka toinen saattoi olla autiona edellisen nälkäajan jäljiltä. Niinikään tuomittiin kelvottomia tiloja toisten lisämaiksi välittämättä niiden saamasta ruoturasituksesta. Joskus taas ruodun taloja tuomittiin siltä pois – kenties 1686 virinneen rakuunavärväyksen hyväksi. Toisaalta kruununmiehet katselivat karsaasti vahvojen talojen torppia, joille he olisivat mielellään panneet osan ruoturasitusta.¹¹

Cronman hankki jo sotilastorppiakin, jolle ruodun piti osoittaa paikka. Tämä koski erikseen korpraalejakin, jotka jalkaväessä rinnastettiin miehistöön.¹²

Lopullisessa jaossa rykmentti käsitti kahdeksan komppaniaa, joissa yhteensä 1039 ruotua. Komppaniat nimettiin joko kulloisenkin kapteenin tai keskuspaikan mukaan – seuraavassa käytämme jälkimmäistä perustetta.

Komppaniain alueet noudattelivat yleensä pitäjänrajoja, mutta poikkesivat niistä tarpeen mukaan. Yhtenäisin oli Iisalmen komppanian alue. Kuopion komppania sai lisäksi Leppävirran pohjoisosan. Pieksämäen komppanialle kuului Kangasniemen koillisosa sekä Leppävirran keskusalue. Everstiluutnantin komppanialla oli Rantasalmi ja Kerimäki sekä Leppävirran itäkylät ja Varkaus. Henkikomppanian alue käsitti pääosan Ristiinaa, Hirvensalmen ja Mäntyharjun, Majurin komppania Mikkelin länsiosan ja Kangasniemen ydinalueen Kavalanmäkeen asti Hankasalmella. Puumalan komppanian alue ulottui Säämingin Vaikontaipaleesta huikeana kaarena Mikkelin Tuukkalaan ja Vehmaisiin.¹³

Päällystön virkatalot osoitettiin oman alueen autioista tai kruunun tiloista, osin entisistä sätereistäkin. Kapteeni asui alueen keskiosassa, mutta muut virkatalot pyrittiin hajauttamaan sen eri osiin ruotusotamiesten valvomiseksi.¹⁴

Oheinen yhdistelmä osoittaa everstiluutnantin ja Juvan komppaniain käsittäneen kymmenen ruotua enemmän kuin muut. Perustetta tälle epäsuhdalle ei liene mainittu asiakirjoissa, mutta eräänä tekijänä lienee ollut Olavinlinnan varusväen tarve, sillä näiden komppaniain alueet sijaitsivat linnaa lähimpänä.

Ristiinan Pyrhölä eli Brahelinna oli everstin virkatalo, Leislahti everstiluutnantin ja Liukkola eli nykyinen Otava majurin. Rykmentinmajamestarilla oli virkatalo Ristiinan Puntalassa.

Rykmentin päällystä koostui suurelta osin Cronmanin rykmentin upseereista ja ali upseereista, mutta osa tuli muualtakin. Eversti Joachim von Cronman itse oli ruotsalainen ja joutunut tänne itään värvättyine rykmentteineen varuskuntapalvelukseen. Savolaisten komentajaksi hän joutui tai pääsi vaihdettuaan virkoja eversti Rembert von Funckin kanssa.

Ensimmäinen everstiluutnantti näyttää olleen Johan Herbert Engen, mutta hänen kuoltuaan vuonna 1692 nimitettiin sijaan Wolmar Anton Schlippenbach, liivinmaalainen aatelismies, jolla kuitenkin oli yhteys savolaisiin hänen toimittuaan eversti Munckin rykmentissä kapteenina 1670-luvulla. Muuten hänen aikaisempi uransa eteni Liivinmaalla.¹⁵

Majuriksi tuli jo vuonna 1683 Claes Jakob Werdenhoff, joka oli palvellut sitä ennen 11 vuotta henkikaartissa ja siten saanut perusteellisen upseerikoulutuksen.¹⁶

Kaikki kapteenit tunsivat savolaisensa etukäteen. Erik Giös tuli rykmentinmajamestariksi Funckin rykmenttiin 1681 ja sai komppanian vuonna 1685 Kuopiosta. Gustaf Gyllenspång lienee ollut Spångin sukua, joka palveli lukuisana Pähkinälinnan ja Käkisalmen siirtolakomppanioissa. Hän itse aloitti henkikaartin musketöörinä, mutta tuli jo 1673 Pähkinälinnaan lippumieheksi, yleni sitten Inkerin ritarirakuunoissa upseeriksi ja sai Savosta Pieksämäen komppanian vuonna 1682.¹⁷

Johan von Meurmankin lienee ollut siirtolakomppanian tuttu, vaikka syntyikin Tukholmassa 1654 – Pähkinälinnassahan komensi komppaniaansa Konrad Meurman. Palveltuaan aluksi tykistössä Meurman tuli vänrikiksi Funckin rykmenttiin ja yleni kapteeniksi vuonna 1687 saaden Iisalmen komppanian.¹⁸

Patrik Sass siirtyi sotaväkeen Turun yliopistosta, johon hän oli päässyt 11-vuotiaana 1670. Palveltuaan Turun läänin ratsuväessä hän tuli Savoon 1680-luvulla ja sai johdettavakseen Juvan komppanian. Puumalan komppanian kapteeni Georg Wilhelm Sture taas palveli aluksi henkikaartissa ja lienee osallistunut Lundin taisteluun Baranoffin rakuunoissa, kunnes tuli vänrikiksi Savon jalkaväkeen. Siteitä vahvisti avioliitto virkaveli Giösin tyttären kanssa.¹⁹

Kapteeniluutnantti Sigfrid Rappengreen palveli Funckin rykmentissä luutnanttina vuodesta 1676 ja siirtyi tähän virkaansa vuonna 1687. Luutnantti Gustaf Lorentz Birckholtz siirtyi Kuopion komppaniaan vuonna 1695 Uudenmaan jalkaväestä vetonaulanaan lanko kapteeni Giös, jonka ensimmäinen puoliso oli omaa sukuaan Birkholtz. Pieksämäen komppanian luutnantti Kristoffer Böllia siirtyi tänne rakuunoista, mutta hänen isänsä oli komentanut savolaiskomppaniaa aikaisemmissa sodissa. Iisalmen komppanian luutnantti palveli vänrikkinä täällä vuodesta 1680 ja yleni luutnantiksi 1685. Ertman Möller seurasi samaa rataa vähän myöhemmin – tosin hänen komppaniaansa emme voi määrittää.²⁰

Nuorinta ryhmää luutnanteista edusti Jakob Gustaf von Rohr, Inkerissä syntynyt balttilainen upseeri, joka tuli tänne vänrikiksi 1691 ja yleni 1694 luutnantiksi joko majurin tai Juvan komppaniaan. Likimain samanikäinen oli Barnim Johann von Spanckow, majurin komppanian luutnantti.²¹

Everstiluutnantin komppanian luutnantti Kristian Uhr perehtyi savolaisiin sotamiehenä vuodesta 1672, hankki upseerintaitoja tykistössä 1675–78 ja palasi vänrikiksi Funckin rykmenttiin.²²

Savolaissukuisista viranhaltijoista voisi vielä mainita muutamia. Carl Lilljesköld palveli aliupseerina ja vuodesta 1681 vänrikkinä. Jonas Wilhelm Svärdfelt joutui odottamaan vänrikinylennystään vuoteen 1700, kun taas rantasalmelainen – niinkuin Svärdfeltkin – Gustaf Fredrik Allongreen sai vänrikin viran vuoden 1695 tienoissa.²³

Kokonaisuutena ottaen vanhoja savolaissukuisia viranhaltijoita oli jalka väessä verraten vähän, ja virat täytettiin paljolti muualta tulkin ja koulutuksen saanein miehin. Kuva on toinen rakuunarykmenttiin nähden, jota Kotkatlahden herra Nils Grotenfelt yritti jatkuvasti saada aikaan. Vuonna 1690 hän sai kokoon luettelot neljän rakuunakomppanian viroista ja viranhaltijoista. Miehistö piti värvättämän Viipurin sekä Uudenmaan-Hämeen läänien autiotiloilta.

Everstiluutnantin komppaniaan oli merkitty Grotenfeltin itsensä lisäksi luutnantti Herman Harnesksköld, vääpeli Hans Albrecht Skogh, kersantti Johan Adolf Sölfwerarm ja korpraali Wellam Affleck. Toisen komppanian kapteenina oli Elias von Nandelstadt ja luutnanttina Georg Johan Grotenfelt, korpraalina kapteenin samanniminen poika. Neljännen komppanian kapteenina mainittiin Wolmar Wilhelm von Nandelstadt.²⁴

Kunnon everstiluutnantti joutui värvätessään jatkuvasti vastatusten toisten aselajien kanssa. Autiotiloja tarvittiin jalkaväen ruotujen vahvistukseksi, ja toisaalta rakuunataloja mieluiltiin ratsurykmentin täydentämiseen. Savossa värväys epäonnistui jokseenkin täydellisesti, sillä vuonna 1700 kuului toiseen komppaniaan 115 miehen joukkoon vain viisi rantasalmelaista rakuunaa, muualta ei yhtään.²⁵

Savon kokonaispanos ruotujaon toimeenpanon jälkeen käsitti siis 336 ratsumiestä, 1039 jalkamiestä ja viisi rakuunaa eli yhteensä 1380 miestä sekä noin 125 sotilasviran haltijaa, kaikkiaan noin 1500 henkeä. Jos väkiluku oli maakunnassa noin 40 000 henkeä, niin sotavoima oli siitä vajaat neljä prosenttia.