MALMISTA KAUPUNGIKSI
Edellä on jo todettu, miten kaupankäynti oli virallisesti sidoksissa kaupunkeihin ja miten se pakotti talonpojat pitkiin matkoihin tuotteidensa myymiseksi ja välttämättömän tavaran hankkimiseksi. Savon kaupunkeja siinä yhteydessä tuskin mainittiin.
Tälle alueelle sentään perustettiin kaksi kaupunkia, joista toinen jaksoi toimiakin yli 40 vuotta. Niiden olemassaolo perustui niiden palvelukykyyn ympäröivän maaseudun tarpeita silmälläpitäen, ja kaupunkien historia oli kamppailua palvelukyvyn vahvistamiseksi.
Savonlinnan esivaihe kasvoi 1500-luvulla Olavinlinnaa vastapäätä sijaitsevalle Vääräsaaren itärinteelle, jonne linnan varusväki rakenteli asuinsuojia perheilleen. Linnan varuskunnalla oli oma saarnaaja, jonka toiminta vaati 1500-luvulla tilavampaa pyhättöä kuin katolisaikainen, linnaan rakennettu kirkkosali. Tämän vuoksi nähtävästi jo 1500-luvun puolivälissä rakennettiin kirkko äskenmainitun mökkiasutuksen yläpuolelle, mutta se hävisi kaiketi pian. Joka tapauksessa varuskunta muodosti paikallisyhteisön, johon sen henkilöstön ja perheväen liepeille kertyi irtaintakin väkeä, joka hankki toimeentulonsa tilapäisansioista.1
Suomeen perustettiin 1600-luvun alkupuolella kaupunkeja runsaammin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ennen 1960-lukua. Nämä syntyivät pääosin merenrannikolle erittäinkin Pohjanmaalle, mutta sisämaa jäi vähemmälle – Savo mukaanluettuna. Sisämaan oloihin kiinnitti erikoishuomion kenraalikuvernööri Pietari Brahe, jonka vuonna 1638 tekemä matka tuotti ainakin kolme hanketta välittömästi, ja muutama jäi hautumaankin toimekkaan ylimyksen ja valtiomiehen mieleen. Tällä matkallaan hän tutustui Saimaan alueeseen etelästä pohjoiseen, ja sen tuloksena hän antoi perustamiskirjan sekä Hämeenlinnan että Savonlinnan kaupungeille. Lappeenranta jäi odottamaan aikaansa eli Brahen toista kenraalikuvernöörikautta.
Hämeenlinnan ja Savonlinnan asema valtakunnassa oli likimain sama: linnoitus sisämaassa ja etäällä rajasta Stolbovan rauhan jälkeen. Savonlinna sijaitsi vesi- ja maateiden risteyksessä perinnäisesti, mikä perusteli paikan sotilaallista merkitystä, mutta risteyspaikka saattoi kerätä liiketoimintaakin piiriinsä. Siinä suhteessa kuitenkin valtakunnan kauppapolitiikka jätti keskeisen aseman Viipurin tapulikaupungille.
Savonlinnan perustamiskirja ei ole tallella, mutta Brahe lienee antanut sen – sovittuaan siitä holhoojahallituksen kanssa – helmikuussa 1639 vieraillessaan Olavinlinnassa. Hämeenlinnan perustamiskirjaa mukaillen voidaan sen sisällöstä otaksua asukkaille myönnetty kymmenen vuoden verovapaus, mutta myös heille asetetut velvoitteet tulevaa veronmaksukykyä koskevasta takauksesta sekä sijoittautumisesta kaupungille laadittavan asemakaavan mukaisesti.2
Kaupungin alkuperäisestä alueesta ei ole säilynyt täsmällistä tietoa, mutta kaikesta päätellen se jäi kohtuuttoman suppeaksi. Vääräsaari tai Malmisaari, joksi paikkaa myös nimitettiin ”Uudenlinnan malmin” mukaan, oli perinnäisesti linnanväen käytössä viljelysmaana tai laitumena, eikä sitä ilmeisesti jaettu kaupungille riittävästi, niin että porvarienkin karja olisi mahtunut siinä laiduntamaan. Talvisalokin oli luovutettu osin linnalle, ja länsiosassa oli Säämingin kirkkoherranvirkatalon tiluksia.3
Tonttialue osoitettiin Riihisaaren kohdalta idässä Nälkälinnanmäen alitse likelle myöhempää Satamalahtea lännessä. Tämän alueen käyttöä varten laadittuja asemakaavoja on säilynyt kaksikin, joista toinen on maanmittari Lorentz Röösin tekemä. Toinen, ilmeisesti vanhempi, käsitti yhden, rannan suuntaisen pääkadun, johon kaikki tontit rajoittuivat. Nälkälinnanmäen kohdalla oli rannassa tori, ja vähän lännempänä, mäen länsipuolitse lähti tieura kohti Pitkältäsillalta Kyrönsalmelle johtanutta maantietä.
Röös jakoi saman alueen kahdella pitkittäiskadulla. Torin hän merkitsi äskeiseen kohtaan, ja sen kanssa nurkittain pitkittäiskatujen väliin hän osoitti tontin koululle, joka perustettiin kaupungin kanssa yhtä aikaa. Lisäksi hän tontitti Satamalahden perukasta itään suuntautuvan alangon.
Suunnilleen samanaikainen kartta osoittaa, miten näitä asemakaavoja seurattiin tai laiminlyötiin. Siinä on äsken mainitulla alueella 11 erikokoista tonttia pääosin rivinä pitkin rantaa. Malmin tontit Kyrönsalmen länsirannalla sijaitsevat kolmena rivinä, joista rannanpuoleinen on pisin. Kaupunginrannasta erottuu kuvio, joka muistuttaa tuonaikaisissa kartoissa käytettyä kirkon tunnusta. Se sijaitsee jokseenkin keskellä nauhakaupunkia ja lienee 1655 pystytetty raatihuone.4
Savonlinna sai kohta alussa arvonkorotuksen, josta sille ei kuitenkaan koitunut siunausta. Vuonna 1641 erotettiin Savo omaksi lääniksi ja maaherran residenssiksi määrättiin Olavinlinna. Sinne asettui ensimmäinen käskynhaltija Herman Klaunpoika Fleming, jonka omavaltaisuudesta on jo edellä kerrottu.
Tästä käskynhaltijasta ei uudelle kaupungille koitunut siunausta. Fleming ei tunnustanut kaupungin saamia vapaavuosia, vaan peri asukkailta henkiveron sekä muut kruunun saatavat.5 Niinikään hän otti kaupungilta pois Talvisaloa koskevan laiduntamisoikeuden, jonka Viipurin käskynhaltija Erik Gyllenstierna oli ehtinyt antaa ennen Savonlinnan läänin perustamista. Vasta Pietari Brahe järjesti nämä kysymykset käydessään Savonlinnassa 1649. Vapaavuodet saatiin nyt, ja lisäksi tuli maata 15 veromarkan edestä. Näistä maista Kuusniemi merkitsi puolta veromarkkaa. Pihlajaniemen kylästä kuului kaupungille Lauri Mikkelinpojan autiot Timolamminmäessä Haapialassa, yhteensä 7 ½ veromarkkaa, Samuli Auvisen kolme veromarkkaa Järvelänpellossa sekä Tuomas Haapiaisen ja Heikki Ollinpoika Taskisen maat, yhteensä kaksi veromarkkaa Seppälänmäellä. Taskisen ja Martin Sigfridinpojan maat joutuivat myöhemmin Lorentz Röösille Nerolan alaisiksi, ja kaupunki sai kenties vastikkeeksi Kosolasta Tuomas Volmarinpojalta jääneet neljä veromarkkaa.6 Heikinpohjanniemestä saatiin ryytimaata.
Talvisalo sen sijaan puuttui kaupungin maista. Sitä lienee kruunu pitänyt niin tärkeänä linnalle, että se pidätettiin latokartanoksi käytettäväksi viljelys- ja laidunmaana. Kaupunkilaiset saivat viljellä maitaan pitemmän matkan päässä, elleivät vuokranneet niitä pois.
Kaupungin alkutaival olisi saattanut tukahtuakin virkavallan ja maaherran mielivallankin kasvattamiin ohdakkeisiin, ellei sille olisi saatu tarmokasta ja kokenutta johtajaa. Tähän tehtävään nimettiin Viipurin saksalaisalkuisiin porvareihin kuulunut Herman Schmalhorst, vesisahayrittäjä 1610-luvulta, raatimies ja kämnerinoikeuden puheenjohtaja. Hänellä oli siis taloudellista ja hallinnollista kokemusta sekä tuntumaa valtakunnan poliittiseen johtoonkin, hankittu valtiopäivämiehenä 1634.
Schmalhorst tuli Savonlinnaan vuoden 1641 alussa ja pysyi täällä vuoteen 1644 asti, jolloin hänet huoruuden takia tuomittiin sakkoihin. Hän ehti kuitenkin vakiinnuttaa kaupungin aseman johonkin asteeseen käyttäen hyväkseen valtiopäiviä ja Pietari Brahen tukea.
Savonlinna toimitti ensimmäisen valtiopäivävalituksensa säätyjen ja kruunun käsiteltäväksi vuonna 1643. Pääasiana oli kaupungin etuoikeuksien eli privilegioiden vahvistaminen, joka oli joutunut vastatuuleen maaherra Flemingin puolelta. Tärkeä kohta oli myös kauppaan liittynyt toivomus, kun porvarit halusivat saada myydä tavaransa Viipurissa suoraan laivoihin ja ostaa sieltä tuontitavaran ilman Viipurin porvarien välitystä. Tämä soti jyrkästi tämän tapulikaupungin privilegioita vastaan: maakaupungin oli hoidettava liiketoimensa tapulikaupungin välittämänä. Mutta savonlinnalaiset tunsivat syrjäytyvänsä, sillä savolaiset talonpojat hoitivat suhteensa suoraan viipurilaisiin joko Lappeenrannan markkinoilla tai itse Viipurissa, niinkuin oli tehty ennen kaupungin perustamista.
Schmalhorst vetosi myös Braheen, joka nähtävästi oli asettanut hänet perustamaan kaupunkia. Kreivi kirjoittikin maaherralle ja pyysi tätä tukemaan Schmalhorstia sekä virka- että yksityisissä asioissa. Viimeksi mainittuihin kuului yksinoikeus tupakan ja ulkomaisten juomien myyntiin.7
Korkeaan kruunuun vedottiin yhä uudelleen ja likimain yhtä turhaan. Vain edellä mainittu kenraalikuvernöörin käynti 1649 toi pieniä korjauksia kaupungin asemaan, mutta ratkaiseva käänne jäi tulematta.
SAVONLINNAN ASUJAMISTO
Nuoren kaupungin menestys perustui paitsi edellä kuvatuille ulkoisille puitteille myös kaupungin asujamiston aineelliseen ja henkiseen voimaan. Ensin mainittua mittaa väkiluku ja kauppayhteyksien aktiivisuus, jälkimmäistä asukkaiden liikemiestaito ja yrityshalu.
Savonlinnan väkiluku kehittyi henkikirjojen luvuin mitaten perin heikosti. Henkirahan maksajia riitti 1640-luvulla liki 150, joskus yli, joskus alle, mutta ruptuurissa koettu tuho näyttää sumentaneen tulevaisuuden näköalat ratkaisevasti. Vuoden 1665 jälkeen hengillepantuja ei riittänyt täyttä sataakaan, vuosina 1673–79 se pysyi 70:n alapuolella, mutta nousi likelle sataa vuonna 1681.1
Todellinen väkiluku oli tietysti paljon korkeampi, sillä näistä luvuista puuttuivat lapset, yli 65-vuotiaat, sotilaat vuodesta 1650 alkaen sekä köyhät, joita varmasti kertyi kaupunkilaistenkin nurkkiin. Parhaana aikana asukasluku saattoi kohota likelle viittäsataa. Määrä väheni ilmeisesti kaupungin vanhetessa.
Taloudellisen toiminnan runko koostui muualta muuttaneista porvarissukujen jäsenistä, joista Herman Schmalhorst on jo mainittu. Hänen rinnalleen asettui viipurilaiskauppiaan aikaisempi asiamies Henrik Engenhagen, jonka osuudesta Savon kauppaan on jo mainittu aikaisemmin. Ammattilaisista oli aluksi etummainen Loikansaaren silloinen isäntä kultaseppä Henrik Kusell, kenties helsinkiläisalkuinen taitaja. Hänen ammattinsa peri vuonna 1644 otavaniemeläinen vävy Juhana Rännare, mutta joko taito tai työn kysyntä petti, ja vävy aleni pian loisen asemaan.2
Vuosina 1651–56 asui Savonlinnassa Johan Vhaele (Vohle, Vhole), piispa Nicolaus Magni Careliuksen vävy, sekä hänen veljensä Berendt, joka sai näkyvän aseman kaupungin luottamusmiehenä. Ruptuurin jälkeen tänne asettui vielä kaksi aktiivista kauppiasta, Hans von Holten ja Bertil Bruun. Sen sijaan Engenhagenit – kaiketi toinen samanniminen polvi – siirtyi Kurkijoelle Kronoborgiksi ristittyyn kaupunkiin.3
Näiden ja muutaman muunkin porvarisalkuisen asukkaan lisäksi Savonlinnaan asettui joukko oman maakunnan miehiä joko kauppiaiksi tai käsityöläisiksi. Kaikkien alkuperää ei voi selvittää, sillä heistä mainitaan etunimen lisäksi korkeintaan isännimi. Liki 40 sukunimimaininnan perusteella voi sentään päätellä jotakin kaupungin asujamiston alkuperästä.
Enemmistö heistä, ainakin 12, tuli kaupungin likiympäristöstä Säämingistä: äsken mainitun Juhana Rännaren lisäksi puuseppä Lassi Martinpoika Haapiainen, kauppias Lassi Partanen kenties Kosolasta, samoin Olli Kosonen ja Mikko Hiljakainen, Antti Taskinen ja seppä Heikki Hirvonen Pihlajaniemestä ja Manni Turtiainen Päivilästä. Kerimäkeläisiä näyttävät olleen Olli Hirvonen, Matti Mannikainen, Lassi Antinpoika Ruotsalainen ja Paavo Tynkkynen, kenties Punkaharjulta Lassi Kohonen, Rantasalmelta pellavankutoja Markku Mustonen, Juhana Hyppönen, Paavo Sallinen ja Antti Tiilikainen, Heikki Heikinpoika Seppänen Sulkavan Kaitaisista ja Paavo Leinonen Puumalan Hirvisalosta, Juvalta Esko Karkiainen ja Tuomas Ollinpoika Kiiskinen sekä Matti ja Pekka Pelkinen, samoin Pekka Mustonen, Haukivuorelta Juhana Moilanen, Mikkelin Soikkalasta Hemminki Soikkanen, Kangasniemeltä Pekka Puntanen.
Varkautelaisiksi voisi arvella Lassi ja Pekka Laukkasta, Lassi Tenhusta sekä nahkuri Olli Savolaista, Leppävirralta Mikko Hirvosta. Mikko Arvinpoika Kuronen lienee ollut Joroisten Kerisalosta, Rossi Kainulainen oli rantasalmelainen tai kuopiolainen. Pekka Ulmanen muutti Iisalmen Uimalasta.
Jäljelle jaa vielä kaksi nimeä. Kauppias Mikko Piutulainen lienee tullut Savonlinnaan Lappeen tienoilta, josta tunnetaan nimi Piutula – siihen vain lisättiin savolainen johtopääte. Pellavankutoja Tahvo Heikinpojasta käytetään vuonna 1673 sukunimeä Näätänen, joka tunnetaan aikaisemmin Äyräpään kihlakunnasta ja jonka eräs jäsen toimi Pälkjärven ensimmäisenä luterilaisena kirkkoherrana.
Pääosa kaupunkilaisia tuli siis lähiympäristöstä, ja vain muutama hakeutui tänne kauempaa. Suurporvaristo: Schmalhorst, Engenhagen, Kusell, tuli joko käskettynä – mitä voi nähdä kaupungin ensimmäisen johtajan osalta – tai aikaisempien liikesuhteiden vetäminä.
Kaupungin sidonnaisuus tapulikaupunki Viipurin suuntaan on tullut jo esille myös vuosisadan alkupuolen kauppaa käsiteltäessä. Välähdyksen sen omaan kauppa-alueeseen saamme vuosina 1643–44 syntyneistä pikkutulliluetteloista, joihin merkityt tullauttajat voidaan identifioida muista lähteistä.4
Kahden vuoden tullaustapauksia kertyi yhteensä 261. Kummankin vuoden alussa toivat neljän kihlakunnan kruununvoudit verotavaransa kaupunkiin. Omat porvarit olivat muista suurin ryhmä poiketen tullikamarissa 26 ja 20 kertaa. Sääminkiläisiä oli heitä enemmän vuonna 1643, peräti 29, mutta sitten vain kahdeksan. Rantasalmelaisia oli kaikkiaan 20 käynnillä. Itä-Savosta tultiin alkuvuonna 61, mutta sitten vain 19 kertaa, Pohjois-Savosta vastaavasti 16 ja 6, Suur-Savosta 12 ja 6 kertaa.
Kaupunki piti hallussaan siis vain lähiympäristöään ja sitäkin heikosti. Koska otos on näin lyhytaikainen, emme voi selvittää, johtuiko vuoden 1644 niukka yhteydenpito katovuodesta vai kaupungin heikosta vetovoimasta.
Eräs ryhmä kuitenkin kasvoi, karjalaiskauppiaat. Vuonna 1643 kävi heitä seitsemän ja 1644 jo kahdeksan kertaa. Joukosta erottuvat Paavali ja Jyrki Maslakainen, joista jälkimmäisen poika on jo edellä esitelty savolaisten luotonantajana. Kiteen Muljulasta vierailivat täällä Patrikka ja Mikitta Muljunen.
Luvuista jää tuntemattomiksi kaikkiaan 71 tapausta, joista edellisvuodelle 50 ja toiselle 21. Nämä lienevät enimmäkseen kaupunkilaisia.
Savonlinnaan tuodut tavaramäärät jäävät mitättömiksi verrattuina viisi vuotta aikaisemmin Lappeenrannassa tullattuihin eriin. Vuonna 1643 Savonlinnassa tullattiin 338 tynnyriä tervaa, Lappeenrannassa 1638 peräti 2591 astiaa eli lähes kahdeksankertainen määrä. Tuominen supistui 1644 kolmasosaan eli 109 tynnyriin.
Pääosa tuosta tervasta tuli Kuopiosta, vuonna 1733 yhteensä 79 tynnyriä, josta vehmersalmelainen Antti Antikainen toi 49 ja heinäveteläinen Heikki Puustinen 11 tynnyriä. Vuonna 1644 toi linnan päällikkö Erasmus Hara 50 tynnyriä tervaa nähtävästi Maaningalta, jossa hän isännöi Tavinsalmen kuninkaankartanoa.
Rantasalmelta tuotiin 1643 liki 60, Kerimäeltä 51, Leppävirralta 30 ja Säämingistä 34 tynnyriä tervaa, muista pitäjistä vähemmän. Vuonna 1644 näkyy Kuopion lisäksi saadun tätä ainetta vain Kerimäeltä ja vähän Säämingistä. Pääosa kulki siten Savonlinnan ohi Lappeenrantaan.
Voita tullattiin näinä peräkkäisinä vuosina vajaat 39 ja vähän yli 16 leiviskää. Senkin määrä aleni, ja edellinenkin määrä jäi kahteen prosenttiin Lappeenrantaan vuosittain viedystä määrästä.
Kalaa tuli suolalohena kolmatta tynnyriä vuosittain ja kapakalaa muutama leiviskä. Viljantuotanto jäi olemattomiin – maltaita lukuunottamatta.
Maltaat ja humalat kuluivat nopeasti oluentuotantoon, mutta olutta tuli valmiinakin pari-kolmekymmentä tynnyriä vuosittain. Sitä tullautti muutama sääminkiläinen ja kerimäkeläinen talollinen, mutta pääosan toivat kaupungin asukkaat, vuonna 1644 koko määrän eli yli 30 tynnyriä. Olutta pantiin myytäväksi kaiketi Säämingissä ja Kerimäellä, niinkuin edellä mainittu antaa otaksua, ja mahdollisesti Rantasalmellakin. Kaupunkilaisten jälkiä emme voi enää seurata oluenhankintamatkoilla.
Vielä tehokkaammin peittyvät viinantuotantoalueet. Niitä voi olla kenties ulommallakin, sillä viina oli painoonsa nähden tehokas ja arvokas aine. Kaksi kannua tullauttanut Juhana Moilanen voisi olla haukivuorelainen.
Aikaisemmin mainitut karjalaiskauppiaat kuljettivat enimmäkseen kankaita, ja niiden määrä tullissa kasvoi noina vuosina. Palttinakyynärät paisuivat 48 kyynärästä melkein nelinkertaisiksi eli 188 kyynärään, sarka vastaavasti 71:stä 122:een – tätä tuli sentään omastakin maakunnasta, esimerkiksi Juvalta. Lisäksi karjalaiset toivat muutaman juhtinahan sekä venäläisiä rukkasia. – Oravia tuli pohjoismaakunnasta muutama kiihtelys vuosittain.
Kokonaisuutena ottaen – mikäli näiden kahden vuoden tiedot ovat yleistettävissä koko kauteen 1641–81 – Savonlinnan ostokauppa keskittyi kaupungissa itsessään kulutettavaan tavaraan. Noilla lajeilla ja määrillä pysyttiin Viipurin varjossa, eikä sitä Nevanlinnakaan lievittänyt.
Kaupunkielinkeinot lienevät jääneet etevimpien kauppiaiden ja käsityöläisten huomaan, ja vuosien mittaan, kaupan riutuessa, muiden oli turvauduttava palkkatyöhön. Tähän viittaa vuonna 1669 päivätty linnanpäällikön Olof Granatenburgin maksumääräys, jonka voimin porvarit Juhana Hyppönen ja Mauno Turtiainen saivat 2 hopeataalaria vuonna 1668 vedättämistään hirsistä.5
Asumistaso kuvastuu parista oikeustapauksesta. Vuonna 1646 kanteli Berendt Vhaele Martti Ollinpoika Vanhasta vastaan petoksesta, kun Martti oli myynyt hänelle kelvottoman tuvan. Hän väitti tuvan seisseen ennen kauppaa katottomana vain vuoden, vaikka tämä tila oli jatkunut neljä vuotta, jolloin nurkat olivat lahonneet. Vanhanen puolustihe sillä, että ostajan olisi sentään pitänyt tutkia sen verran ostostaan, että olisi tuon verran havainnut. Kauppa peruttiin, ja tuleva raati- ja valtiopäivämies joutui hankkimaan rakennustarvikkeensa muualta.6
Ruptuurin tuhon jälkeen ostatteli linnankirjuri ja raatimies Jakob Ficke tupaa ja kamaria, jotka Tuomas Toivanen oli rakentanut malmille. Välikätenä oli vouti Erik Laurinpoika, jonka pyynnöstä maaviskaali Martti Laurinpoika takavarikoi 40 hirttä voudin saatavasta – Toivasen verot olivat kaiketi rästissä. – Kun mahtiporvari ja linnankitjuri joutuivat tyytymään noin vaatimattomiin asuntoihin, niin sopii kysyä, miten vaatimattomasti muu kaupungin väki majaili.7
KAUPUNKI JA KRUUNU
Savonlinna sai verraten pian kaupunkilaissa säädetyn hallintolaitoksen. Jo vuonna 1643, Schmalhorstin aikana, suunniteltiin pormestarin hankkimista ja ehdotettiin siihen tehtävään lainlukija Knut Knutinpoika Bockia. Hän saikin tämän viran ennen vuotta 1654, jolloin hänet mainitaan pormestarina. Virkaa tavoitteli kenties myös Berendt Vhaele, joka ajoi kaupungin asioita ja samalla kai omiaankin Tukholmassa. Viran kytkentä lainlukijan tehtäviin helpotti kuitenkin palkanmaksussa, kun pormestarin tehtävätkään eivät työllistäneet paljoa näin pienessä kaupungissa.1
Knut Knutinpoika sai seuraajakseen kenties vuonna 1658 Lorentz Röösin, joka peri häneltä myös lainlukijan tehtävät. Hän pysyi pormestarina kuolemaansa asti vuonna 1667. Häneltä peri viran siihenastinen kruununvouti ja raatimies Martin Laurinpoika, mutta vuonna 1673 saatiin pormestariksi taas lainlukija Johan Josefinpoika Munselius. Hänellä oli lisäpätevyytenä sekin, että isä oli Pietarsaaren pormestari. Munselius johti Savonlinnaa tämän kaupunkiajan loppuun asti.2
Pormestarin apuna toimi kolmimiehinen raati eli neuvosto. Vuorina 1643 heidät luetellaan ensimmäisinä kaupungin henkikirjassa, vanhimpana kultaseppämestari Henrik Kusell, toisena linnan varusmestari Risto Simonpoika sekä kolmantena entinen nimismies ja silloinen pormestari Lauri Martinpoika. Kaikki he olivat säätyläisinä kaupungin yläluokkaa ja kirjoitustaitoisia.
Ensimmäinen raatimiespolvi siirtyi ajasta pian: Kusell jo 1644 ja viimeisenä Lauri Martinpoika 1652. Kusellin sijaan lienee jo varhain tullut Berendt Vhaele, linnankirjuri ja majatalonpitäjä. Hänen rinnalleen kohosi Hans von Holten, sittemmin myös kruununvoutina vuoteen 1656 asti toiminut mies, sekä nimismiehenä ja majatalonpitäjänä toiminut Anders Laurinpoika Lång, jonka virkakausi päättyi kuolemaan 1662. Ensimmäinen kantaväestöstä kohonnut raatimies oli vuosina 1654–56 mainittu Pekka Ulmanen, joka näyttää kadonneen ruptuurisodan melskeisiin.
Holtenin rinnalle tuli sittemmin räätäli Erik Pietarinpoika Hård ja postimestari Bertil Henrikinpoika Bruun. Neljäntenä raatimiehenä palveli vuoteen 1665 asti Jakob Jakobinpoika Ficke, entinen voudinmies ja silloinen linnankirjuri, mutta hänet korvasi äsken mainittuna vuonna Erik Hårdin poika Juhana. Hän poistui kuitenkin 1670-luvulle tultaessa, ja Martin Laurinpojan tultua pormestariksi ei raatimiehen virkaa täytetty, joten raadin jäsenmäärä supistui taas kolmeksi.3
Virkamiesten palkkaus jäi niukaksi. Osittain nautti pormestari ja kaupunginkirjuri palkkatuloinaan kaupungille lahjoitettujen tilojen tuoton, mutta osa tuli suoraan kruunulta ylimääräisenä, Brahen aikanaan järjestämänä avustuksena. Tästä pidettiin myös kiinni viimeiseen asti, sillä kaupungin omat varat eivät riittäneet palkanmaksuun.4
Kaupungin hallinnon tuli näkyä maisemassakin: ensimmäinen julkisen rakennuksen hanke koski raatihuonetta. Tätä varten anottiin vuonna 1643 kaupungissa tuomittavien sakkorahojen osoittamista raatihuonerahastoon. Samalla pyydettiin kruunulta 3 000–4 000 vaskitaalarin lainaa samaan tarkoitukseen. Se jäi kuitenkin saamatta, vaikka laina luvattiinkin maksaa takaisin puolessa vuodessa.
Brahen käydessä Savonlinnassa 1649 elettiin ilman raatihuonetta, mutta kenraalikuvernööri sai hankkeeseen vauhtia. Hän lupasi tähän tarkoitukseen Tallisaareen rakennetun, keskeneräisen talon, joka oli tarkoitettu maaherran virkaasunnoksi ja jäi käyttämättä Savonlinnan läänin lakattua. Nähtävästi juuri tämä rakennus siirrettiin keskelle kaupunkia kartan osoittamaan paikkaan.5
Kaupungin sinetti oli tärkeä yhteisön virallisena tunnuksena. Se hankittiin kaiketi 1650-luvulla, Keskuskuvio otettiin Savon vaakunasta ja ulkokehälle kaiverrettiin kaupungin nimi ”Sawolax nystadh” (Savon uusi kaupunki). Sinettikuvio on säilynyt muutamissa valtiopäiville jätetyissä asiakirjoissa. Kaupungin valtiopäivävalitukset sinetöitiin sillä, ja sinetti seurasi kaupungin edustajaa valtiopäiville niiden päätöksen virallista vahvistamista varten.
Virallisia asioita Tukholmassa hoidettaviksi riitti. Edellä jo todettiin Herman Schmalhorstin käyneen siellä 1643 edustamassa kaupunkiaan valtiopäivillä ja esittämässä sen kehittämiseksi toivomuksia. Aikaisemmin mainittujen kohtien lisäksi hän toivoi köyhäintalon siirtoa kirkon luota maanmittarin (Röösin!) osoittamaan paikkaan, oman asemansa virallista vahvistamista kaupungin asuttamisen, kirkon, koulun ja vaivaisten tulojen valvojana, Heikinpohjanniemeä kaupungin laidunmaaksi sekä lopuksi oikeutta käydä kauppaa Viipurissa suoraan ulkomaalaisten kanssa.
Schmalhorst lienee kuitenkin liikkunut oma-aloitteisesti, sillä vuonna 1645 viitattiin kaupungin viralliseen edustajaan Mauri Martinpoikaan, raatimieheen ja Säämingin nimismieheen. Vastaus valituksiin jäi saamatta ”kuningattaren muiden kiireiden” takia.6
Vuoden 1654 valtiopäiville matkusti Savonlinnan edustajana Berendt Vhaele maaherra Johan Rosenhanen suosittelemana. Kruunun vastaus vahvisti kaupungin aikaisemmat oikeudet ja vapaudet ja lupasi kuninkaan harkitsevan valituksia uudelleen myöhemmin.
Vhaele jäi kaiketi odottamaan uutta vastausta ja esitti asiansa Lappeenrannan vastaperustetun kaupungin edustajan kanssa yhdessä. Kumpikin koki Viipurin holhouksen rajoittavana ja painostavana pyrkien siitä irti. Lisäksi Vhaele anoi muutamia kruunulle peruutettuja läänitystiloja, joiden vero oli yhteensä 200 hopeataalaria, ja lupasi kaupungin varustavan niiden puolesta kolme vakinaista ratsumiestä. Lisämaat jäivät kuitenkin saamatta, sillä vuonna 1664 kaupungin hallussa mainitaan vain Brahen vuonna 1649 sille järjestämät tilat.7
Vuoden 1660 valtiopäivillä oli Savonlinnalla ajettavanaan kipeä ajankohtainen asia. Kaupunki oli poltettu kokonaan ruptuurisodassa 1656 ja sen mukaan verovapaudet perin tarpeellisia. Valtiopäivämies Anders Laurinpoika Lång yritti hakea tukea valtakunnandrotsilta ja kaupungin perustajalta Pietari Brahelta, mutta korkean kruunun, tällä kertaa holhoojahallituksen, antama vastaus oli perin niukka. Vain vapautus tulli- ja aksiisimaksuista myönnettiin. Henkirahat oli sen sijaan maksettava.
Vuonna 1664 ei jaksettu lähettää omaa edustajaa valtiopäiville, ja sen jälkeen toimittiin yhdessä Pien-Savon tuomiokunnan kanssa. Vuonna 1668 edusti kumpaakin linnan tykistömestari Lauri Olavinpoika Snickare ja 1675, kruunajaisvaltiopäivillä, Niilo Eeronpoika Sairanen Säämingin Haukiniemestä.
Uusi kuningas Kaarle XI vahvisti ylimalkaisesti Savonlinnan entiset vapaudet ja oikeudet, mikäli ne eivät poikkeaisi vuoden 1617 kauppasäännöstä ja valtakunnan perustuslaeista. Sama päätös tuli vuonna 1680, mutta kaupunkilaisten anomat lisävaltuudet sekä vapaus suostun tavaroista jäivät saamatta.8
Kaupunki eli siis likeisessä yhteydessä kruununhallintoon. Sen pormestarina toimi tuomiovallan käyttäjä lainlukija, raatimiehinä linnan varusväkeen kuuluvia sotilashenkilöitä ja majatalonpitoon kytkeytyvän nimismiehenviran haltijoita, ja kruunu valvoi tarkoin – Viipurin suurporvariston myötämielisyyden tukemana – kerran säädetyn kauppapolitiikan voimassapitoa, jonka osana Savonlinna pysyi systeemin alimpana portaana. Kauppakuormat kulkivat kiukuttavan likeltä savonlinnalaisten silmien ohi Kyrönsalmesta kohti Lappeen rantaa ja viipurilaisten tatjoamia niukkoja, mutta kuitenkin savonlinnalaisten tatjoamiin nähden korkeampia hintoja.
KAUPUNGISTA TAKAISIN MALMIKSI
Kaarle XI:n hallituskausi toi mukanaan paineita, jotka koituivat turmioksi Savonlinnan kaupungille. Kuningas koki raskaana holhoojiensa politiikan tuhoisuuden ja pyrki kaikin keinoin kasvattamaan kruunun tuloja. Neljänneksenperuutusta tehostettiin ja muitakin tulolähteitä tutkittiin niiden palauttamiseksi kruunun haltuun.
Eräs poisluovutettu tuloerä kertyi kaupunkien saamista lahjoitustiloista, joiden varassa Savonlinnakin eli. Kruunulta oli saatu itse tonttialue, laidunalueet ja virkakunnan palkkatilat. Näiden hoito oli 1670-luvulla laiminlyöty, sillä vain pieni osa oli viljelyksessä.1
Iso reduktio päätettiin valtiopäivillä vuonna 1680. Pormestari ja lainlukija Munselius piti virkansa puitteissa valtiopäivämiesvaalin ja toimitti siinä valitun majamestari Sigvard Röösin, maanmittari- ja lainlukijavainajan pojan, matkaan varustettuna valtakirjoin, rahvaanvalituksin ja tarpeellisin sinetein.
Matkarahat jäivät kuitenkin saamatta. Kruununvouti Juhana Juhananpoika toimitti oman vaalinsa Kerimäellä, ja kun rahvaan ehdottama simpalalainen Pertti Muukkonen kieltäytyi, lähetti valtiopäiville ruokoniemeläisen Matti Pekanpoika Mutkan. Mukaan pantiin voudin kitje, jossa väitettiin Röös kelvottomaksi, koska hänellä ei muka ollut vakinaista asuinpaikkaa eikä hän muutenkaan soveltunut talonpoikaissäädyn jäseneksi. Mutka otettiin säätyyn, ja sen työhön jo osallistunut Röös suljettiin sen ulkopuolelle.
Perästäpäin voudin hanke ilmeni yksityiseksi, toimivallan ylittäväksi päätökseksi, sillä vaali oli tuomarin toimitettava, ja lisäksi Röös hallitsi ratsutilaa, isältä perinnöksi jäänyttä Nerolaa.
Vuonna 1682 iso reduktio jäi kokonaan kuninkaan päätettäväksi, ja hän kajosi pian pieniinkin läänityksiin. Hallitsijan päätöstä toteuttaen peruutti Viipurin maaherra Karl Falkenberg kruunulle kaupungin maatilojen lisäksi kaupungin tonttialueenkin ja muodosti koko Heikinpohjanniemen tilasta, johon Vääräsaarikin kuului, ratsutilan. Tämän sai haltuunsa kruununvouti Juhana Juhananpoika.
Kaupunkilaiset karkotettiin nyt aikanaan ostamiltaan tonttimailta, samoin linnan henkilöstö omalta alueeltaan. Maaherran väheksyvä käsitys kaupungin ulkonäöstä ja merkityksestä lisäsi toimenpiteen vauhtia, ja vouti tietysti joudutti sitä oman etunsa valvomiseksi.
Vahvimmin harasi vastaan Olavinlinnan silloinen päällikkö Abraham Pistolekors vedoten saaren välttämättömyyteen väenkokouspaikkana kruunun järjestämissä tilaisuuksissa sekä linnanväen asumiselle ja toimeentulolle. Tämäkään ei tehonnut ajan pitkään, sillä korkea esivalta totesi sen mittaisen asumisen ja maankäytön tiilen- ja kalkinpolttoon hyvin soveltuvan noissakin omistussuhteissa.2
Savonlinnan loppu ei ollut ainutlaatuinen. Ison reduktion seurauksena lakkautettiin lukuisia joko kruunun tai ylhäisaatelin perustamia kaupunkeja erittäinkin itäisessä Suomessa. Lappeenranta koki saman kohtalon, samoin enin osa Laatokan rannikolle perustettuja kaupunkeja: Sortavala, Kurkijoki, Salmi ja Taipale. Sisämaassa säilyivät vain Hämeenlinna ja Kajaani.
Savon kannalta vahinko jäi pieneksi. Kauppahan oli ohittanut pääosin Savonlinnan, etevimmät kauppiaat kaikonneet muualle. Käsityöläiset jäivät osin jatkamaan ammattiaan malmille tai muuttivat ympäristön kirkonkyliin hankkien itselleen pitäjänammattilaisen valtakirjan. Irtain väki sai tilapäisansiota linnan töissä edelleenkin tai pahimmassa tapauksessa hankki elatuksensa salakapakoinnista.
KUOPION KAUPUNKIYRITYS
Pietari Brahe rakensi määrätietoisesti omaa aluetalouttaan Kajaanin vapaaherrakunnan puitteissa. Matkoillaan hän oli perehtynyt Kallaveden, Pielisen ja Oulujärven välisen alueen luonnonedellytyksiin ja kokosi vapaaherrakuntansa kolmen läänin ja kahden kenraalikuvernöörikunnan alueista: Salainen, Kajaani, Pielisjärvi, Iisalmi ja Kuopio liitettiin yhteen.
Vapaaherrakunta oli organisaationa edellytys omaan kauppapolitiikkaan, sillä kreivien ja vapaaherrojen oikeuksiin kuului myös kaupunkien perustaminen. Brahe pani nopeasti toimeksi. Vuonna 1651 perustettiin Raahe ja Kajaani, vuonna 1653 Pielisen kaupunki Brahea, ja samana vuonna hän teki päätöksen Kuopion kaupunginkin perustamisesta.
Hanke esiintyi parilta puoleltaan vapaaherrakunnan hopmannin Zacharias Palmbaumin helmikuussa 1653 lähettämässä kirjeessä. Hän esitteli ensin sopivimpia markkina-aikoja Kuopiota varten. Kesämarkkinat voitaisiin pitää kaksi viikkoa juhannuksen jälkeen marketanmessuna, kun juhannus varattaisiin Kajaanin markkinoille, Braheassa pidettäisiin markkinat kaksi viikkoa ennen juhannusta. Kuopion talvimarkkinoita hän suositti loppiaiseksi eli viikon verran Brahean talvimarkkinoiden jälkeen.
Jos Kuopion kirkon viereen perustettaisiin kaupunki – Palmbaum jatkoi – tarvittaisiin sinne asettuville tonttimaata. Hän esitti sitä varten Heikki Vainikaisen ja Hannes Laurinpojan tiloja, yhden ja viiden veromarkan suuruisia, jotka oli annettu voudille virkataloksi.1
Kaupungin perustamispäätös annettiin kenties jo vuoden 1653 puolella, sillä sen pormestariksi nimitetty Henrik Scharbow tuli Kuopioon talvella 1654. Ainakin hänen palvelijansa Hemminki Taskinen joutui käsirysyyn Mikko Laurinpojan vaimon kanssa. Vaimo oli haukkunut pormestaria ja sai nyt kyydin putkaan, jonne Mikkokin pahoin hakattuna päätyi. – Pormestarin arvonimen yhteydessä tuomari kirjoitti pöytäkirjaan: ” … sikäli kuin sinne mitään kaupunkia aikaansaadaan, niinkuin on jo aloitettu.”2
Hanketta jatkettiin talvella 1656 Kajaanin konventissa, vapaaherrakunnan hallintoelimessä. Kuopion ja Iisalmen vouti Johan Ivarinpoika (Argillander) esitteli siellä kreivin kirjeen, jossa kaupungin maaksi oli määrätty hänen sekä Henrik Scharbowin ja Jonas Olavinpoika Liliuksen tilat. Vouti omisti silloin Savisaaren, ja Liliuksella oli maantarkastuksen aikaan 1664 kaksi taloa, Hatsola sekä nähtävästi Koljola, joka saattoi olla tuo Scharbowin tila.
Vuonna 1659 laati vapaaherrakunnan kamreeri Nils Olavinpoika muistion kaupunkiasiasta ja esitti kaupungille annettavaksi Tahvo Taskisen talon sekä laidunmaaksi ostettavaksi Liliuksen talon. Tämän esittivät Kuopion kirkon luo asettuneet ihmiset tutkintakokouksessa maaliskuun 1. päivänä 1659 ja pyysivät nauttia Tahvo Taskisen ja Koljolan talojen maat. Taskinen vastusti, ja tutkinnassakin todettiin kirkolla asuvan suuren määrän loisia, joista ei olisi porvareiksi, mutta silti haluavan käyttää tuota aluetta vapaasti. Siksi kumottiin kamreerin äsken mainittu kirje, kunnes kreivin päätös saataisiin, ja talonpojille sallittiin edelleen maidensa käyttö.3
Näiden suunnitelmien mukaan kaupungin alue olisi ulottunut likeltä Väinölänniemen tyveä Maljalahden pohjukkaan ja siitä länteen Savilahteen. Savisaari olisi jäänyt joko laidunmaaksi tai palkkatilaksi. Kirkkoherran virkatalo olisi rajoittunut Kuopionlahden rantamille.
Scharbowille suunniteltu asema ja tehtävät muistuttivat Savonlinnan pormestarin tehtäväkenttää, mutta vielä likeisemmin niitä voidaan verrata Brahean pormestarin vastaaviin. Niihin kuului koko ajan Pielisjärven nimismiehen virka, ja nimismiehenä toimi Scharbowkin vuosina 1656–58.
Kuopion asukkaista on tallella vain yksi, vuonna 1655 laadittu luettelo. Siinä mainitaan pormestari Scharbow, varapormestari ja raatimies Jonas Olavinpoika Lilius sekä porvarit Jonas ja Lauri Savolainen, Heikki ja Antti Lappalainen, Nuutti Kallinen, Antti ja Risto Julkunen, Hannes ja Tahvo Taskinen sekä Pekka Kakkinen. Jatkona lueteltiin kuusi löysäläistä ja kaksi ojuria.4 Myöhemmin kaupunkilaisia edusti vain pitkä loisten luettelo – nämä majailivat luvattomissa mökeissään kirkon liepeillä. Porvarit tuskin edes muuttivat kaupungin alueelle talonpoikaistaloistaan. Kaupunkihanke jäi ruptuurisodan jalkoihin niinkuin vielä pahemmin Savonlinna. Virkamiehet joutuivat sodan ja jälleenrakennuksen aiheuttamiin tehtäviin. Saattoipa hopmannin vaihdoskin lykätä tai peräti lamauttaa kaupunkihanketta. Palmbaum joutui kreivin epäsuosioon ja sai sijalleen Samuel Långin.
Elokuussa 1661 Lång kyseli Brahelta, mitä hän haluaisi tehdä kaupunkihankkeelle. Asukkaiksi oli ilmoittautunut 30 miestä, mutta vain kuusi asui siellä taloissaan. Muita Lång aikoi syyttää maakaupasta ja kaupungin nimen suojassa tekemästään vääryydestä kaiketi saadakseen heidätkin muuttamaan kaupungin alueelle.5
Näitä 30 porvaritarjokasta ei lueteltu missään asiakirjassa, ja ennen ruptuuria kirkon tienoilta henkikitjoitetut loisetkin hävisivät luetteloista – 1670-luvulla siellä eli jo uusi väestö. Vuonna 1678 puhuttiin vielä ”kaupungissa asuvista”, jotka mm. polttivat pappilan aidat ja tärväsivät muutenkin sen tiluksia Kuopionlahden rannalla ja Haapaniemessä. Joutoväki määrättiin silloin karkotettavaksi, mutta määräys ei tainnut tehota.6 Myöhäisenä kajastuksena Kuopionniemen ”taajamasta” voitaneen mainita vuonna 1684 toimitettu irtolaistutkinta, jonka pöytäkirjaan merkittiin usean mökin repimiskäsky. Joukossa oli kaksi vouti Johan Ivarinpojan mökkiläistä sekä muutamia muitakin, esimerkiksi pitäjänsepäksi otettu Yrjö Ollinpoika Sormunen.7
Kuopiosta ei siis sillä kertaa tullut kaupunkia. Pohjois-Savon väestöpohja oli sitä varten liian niukka ja imu niin etelään kuin pohjoiseenkin liian vahva, niinkuin kauppaa käsiteltäessä todettiin.