Skip to content

SEURAKUNTAVERKOSTON TIUHENEMINEN

Laajan ja niuhaväkisen maakunnan hengellinen huolto toimi ”penkin ja seinän välissä”. Alueen laajuus olisi saanut seurakuntaverkoston tihentämistä, mutta sen tuottaman virkakunnan ja laitosten ylläpito olisi lisännyt suhteettomasti muutenkin kovia rasituksia. Maksajakuntakin pakkasi vähenemään, niinkuin väestöä koskevassa luvussa ilmeni.

Kaikesta huolimatta pyrki sekä maallinen että hengellinen esivalta tehostamaan kirkon vaikutusta sekä valtakunnallisen yhtenäisyyden nimessä että kansan henkisen tason kohottamiseksi. Viipurin piispat tai heidän sijaisinaan tuomiorovastit matkustivat tarkastamassa seurakuntia ja samalla valmistelivat tarpeellisina pitämiään uudistuksia. Onkin merkillistä, että juuri tänä raskaimpana aikana seurakunta verkosto tiheni enemmän kuin vuosina 1665–1721. Vuonna 1618 toimi Savossa kahdeksan kirkkopitäjää: Mikkeli, Juva, Puumala, Sääminki, Rantasalmi, Pieksämäki ja Kuopio sekä kolmen maakunnan kolkassa sijaitseva Mäntyharju.

Tihenemisessä ilmenee kolme vaihetta, joista ensimmäiseen kuuluivat Iisalmi, Joroinen ja Sulkava, toiseen Leppävirta ja Kerimäki sekä viimeiseen Ristiina, Kangasniemi ja Hirvensalmi.

Iisalmen kirkkopitäjän perustamiskirjan allekirjoitti kuningas Kustaa II Aadolf Tukholmassa 15.2.1627 määräten siinä 200 manttaalia (kaiketi miestä) Kuopion suurpitäjästä erotettavaksi omaksi kirkkopitäjäksi ”alamaistemme hartaista pyynnöistä”. Pappilaksi hän määräsi Lassi Pulkkisen ja Yrjö Tikkisen talot, yhteensä neljä veromarkkaa.1

Joroisten kirkkopitäjään liitettiin Juvasta Joroisten, Järvikansan ja Mäkiöisten kymmenkunnat, Pieksämäen Suontien, Hietaisten ja Syvänsillan sekä Rantasalmesta Kaitaisten ja Ruokoniemen kymmenkunnat. Tämän mukaan pitäjä olisi ulottunut Suonnejoelle asti, mutta vuonna 1635 kirjoitettiin sen sekä luoteisen Jäppilänkin väki hengille Pieksämäellä.2 Sen sijaan Joroisiin kuului Kuopiosta Osmajärven puoli.

Sulkavan ensimmäisen kirkkoherran nimitti Viipurin piispa Nicolaus Magni Carelius vuonna 1631, ja hänen virkatalokseen määräsi kenraalikuvernööri Nils Bielke Pentti Kontiaisen ja Heikki Kekkosen autiot yhteensä 15 veromarkkaa.3

Kaikki kolme toimenpidettä toteutuivat Nicolaus Magnin toimikautena – hänhän palveli hiippakuntaa tuomiorovastina edeltäjänsä Olaus Erici Elimaeuksen aikana ja tunsi siten sen tarpeet yli kymmeneltä vuodelta. Sulkavan pitäjän rajaaminen lykkäytyi vuoteen 1635, sillä huhtikuun 12. päivänä 1634 määräsi maaherra Erik Gyllenstierna voudit ja muut viranomaiset järjestämään virkaansa nimitetylle kirkkoherralle säädetyt tulot. Asia saattoi lykkäytyä vuoteen 1641 asti, jolloin Säämingin ja Puumalan kirkkoherrat ehtivät vaihtua – kirkkoherran tuloja ei sopinut vähentää kesken virkakauden, ja siksi rajanmuutokset lykkäytyivät mainitunlaisiin taitekohtiin.4

Seuraavan vaiheen käynnisti selvästikin kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Hän matkusteli sekä 1638 että 1639 itäisessä Suomessa ja perehtyi laajasti ja syvällisesti näiden läänien oloihin. Nähtävästi hänen toimeksiannostaan nimitti piispa Gabriel Melartopaeus Leppävirran ensimmäiseksi kirkkoherraksi Matthias Henrikinpoika Montanuksen, ja pitäessään maaherrankäräjiä Kuopiossa tammikuussa 1640 määräsi maaherra Gyllenstierna pappilaksi Niiralan, Sutelan ja Mattilan autiot vouti David Henrikinpoika Monnin valmistelemana.5

Kuopio menetti runsaan vuosikymmenen aikana aluetta ja veronmaksajia kummastakin laidastaan, vaativatpa uudet pitäjät osuuttaan kirkon omaisuudestakin. Piispa Carelius sovitti emäpitäjän ja Iisalmen jaon siten, että Kuopio maksaisi irtoavalle osalle kirkonkellon, pappilan rakennusten ja kirkon irtaimiston osuutena 30 vaskitaalaria, jotka kauppilalainen Matti Kauppinen valtuutettiin nostamaan. Hän sai kuitenkin perityksi vain kymmenen taalaria sekä pannin ruista neljästä taalarista, minkä johdosta hänet pantiin korvaamaan itse loput vuonna 1652.6

Leppävirtalaiset saivat jopa suuremman korvauksen – emäpitäjä näkyy rikastuneen 1630-luvulla. Korvaussumma oli 39 vaskitaalaria sekä kolmasosa kirkon ikkunalaseista, kokonaista viisi ruutua.7

Joroislaiset pitivät Osmajärven luovutusta Leppävirran hyväksi vaarallisena omalle hyvinvoinnilleen, sillä papinpalkan maksajat vähenivät ja pitäjä uhkasi köyhtyä. Vuonna 1665 he anoivat korvaukseksi Valkeamäen ja Tikkalanmäen kyliä Pieksämäestä sekä Harjurantaa ja Teemassaarta Rantasalmesta. Korkea kruunu määräsi kenraalikuvernöörin tutkimaan anomuksen toteuttamista, mutta siihen hanke kuitenkin jäi.8

Kerimäenkin itsenäistymishanke näyttää liittyvän piispa Careliuksen kauteen, vaikka se lykkäytyikin yli kymmenellä vuodella. Erohankkeen kuluista huolestuneet kerimäkeläiset näet kävivät ensin Turussa ja lopulta Tukholmassakin asti valittamassa. Edellisessä paikassa sattui tietysti kuulijaksi kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstierna, joka vastoin valittajien toiveita määräsi kirkon rakennettavaksi. Tämä pani kerimäkeläiset jatkamaan matkaa Tukholmaan.

Asia koski tietysti Sääminginkin kirkkoherraa Sigfrid Erici Kostianusta, jonka tuloja pitäjän jako olisi puolentanut pahoin. Siksi tämäkin hanke alkoi toteutua vasta 1640-luvulla. Kirkkoherran virkataloksi osoitettiin Kerimäen kylästä kaksi autiota, ja kirkko piti rakennettaman lähistölle. Pitäjäläiset hidastelivat ja saivat syyskäräjille 1643 vakavan kehotuksen rakentaa kirkon ja pappilan.9 Ensimmäisen kirkkoherran Martin Sigfridin nimitti piispa Petrus Bjugg joulukuussa 1642.

Kerimäen kirkkopitäjään määrättiin kuulumaan nykyisten Kerimäen, Punkaharjun ja Enonkosken lisäksi myöhemmin Säämingin kyliä Haapalahteen ja Tynkkylänjoelle asti eli silloisittain Haapalan, Seppäjärven, Kerimäen ja Kulennoisten kymmenkunnat. Rantasalmessa siihen asti roikkunut Hanhijärvikin kuului nyt uuteen kirkkopitäjään.10

Jos mikä niin Ristiinan kirkkopitäjä sai alkunsa korkeasta esivallasta. Pietari Brahe oli saanut varsin laajan läänityksen lounaisesta Savosta: puolet Ristiinaa, etelälaidan Mikkeliä sekä Mäntyharjun ja Hirvensalmen kokonaan. Nähtävästi vuonna 1647 hän määräsi voutinsa Hans Bomgårdin ryhtymään toimiin kirkon rakentamiseksi likelle Brahelinnan säteriä ja lupasi kustantaa työn. Bomgård neuvotteli asiasta Viipurin konsistorin kanssa ja sai sen tuen hankkeelle. Käydessään talvella 1649 Savossa Brahe lahjoitti kirkkoherran virkataloksi Lauri Sutisen ja Antti Hanen autiot yhteensä 12 veromarkkaa.

Brahelinna oli lääninsä itälaidassa, ja siten pitäjään liitettiin myös Wrangelin läänitys, jonka säteri oli Parkatinniemessä. Sen alaiset talonpojat vastustelivat uudistusta vielä vuonna 1653.11

Pitäjän nimi vakiintui vasta vähitellen. Vuonna 1650 ilmoittaa ensimmäinen pappi olevansa ”Brahelinnan kirkkoherra” (pastor Braheburgensis). Kirkko omistettiin Pietari Brahen puolisolle Kristina Katarina Stenbockille – ei siis Kristiina-kuningattarelle – ja jonkin aikaa kirkkopitäjääkin nimitettiin milloin Ristiinaksi, milloin Katarinaksi. Ensin mainittu vakiintui sitten. Ristiinan perustaminen lyhensi maakunnan eteläisimpien kylien kirkkomatkoja, mutta ei sittenkään tarpeeksi kaikilta. Liiansaari luettiin pitkin 1600-lukua kuuluvaksi Savitaipaleeseen.12

Kangasniemen kirkollinen historia näyttää alkavan asiakirjoissa vuonna 1614, jolloin siellä mainitaan olleen kappeli. Samoin myöhempi ensimmäinen kirkkoherra Thomas Simonis asui siellä vuonna 1649, joskin hänen uransa jatkui vielä sotilaspappina ennen kirkkoherraksi pääsyä.13 Kappelin rakentamisaika jää hämärään, ja kirkollisia toimituksia siellä hoiti Pieksämäen papisto.

Itsenäistymishanke edistyi 1650-luvulla. Vuonna 1655 oli jo määrätty Salmenkylästä eräs tila ”Kangasniemen papinpöydän” alaiseksi, mutta hanke toteutui vasta Pieksämäen kirkkoherran Marcus Georgiin kuoltua 1656. Thomas Georgiin rooli virkaa toimittavana kirkkoherrana, josta on viitteitä muuallakin kuin edellä mainitussa tapauksessa, vahvistuu, sillä rauhan aikana ei ratsuväensaarnaajalla ollut palvelusta.14

Kangasniemen alueen muodosti pääosin maaneuvos Gustaf von der Pahlenin rälssi Pieksämäen-puoleiselta osalta. Mikkelin puolelta siihen siirtyivät Ukonniemi ja Sydänmaa.

Hirvensalmi poikkeaa kaikista edellä mainituista pitäjistä siinä, että se jäi kappeliseurakunnaksi Mikkelin alaisena. Siellä arvellaan olleen rukoushuoneen jo ennen vuotta 1656 jopa pappeineen, ja kappelirakennus siellä oli jo vuonna 1645. Siihen kuului Hietajärven länsipuolinen osa Pellosniemen hallintopitäjää poisluettuna tietysti Mäntyharju sekä mainitut Kangasniemen kylät.15

Lienee vielä mainittava yritys Pitkänlahden neljänneskunnan erottamisesta kirkkopitäjäksi. Puumalaan oli nimitetty Stephan Laurentiin sijaan toinen samanniminen, ja piispa Gabriel Melartopaeus antoi vanhalle papille valtakirjan Pitkänlahden pitäjään alkaen vuodesta 1641. Siellä hän kertoi hoitaneensa papintehtäviä jo aikaisemmin omin kustannuksin hankkien viinin ja ehtoollisleivät. Mutta Baranoffin rälssin silloinen haltija Carl Hastfehr käski talonpoikia käymään entisissä kirkoissaan, semminkin kun alue ei olisi jaksanut rakentaa omaa kirkkoa. Hanke kaatui jo alkaessaan ja meni hautaan vanhan herra Stephanuksen mukana.16

Vuosina 1660–1721 perustettiin vain yksi kappeliseurakunta, toisen yritys raukeni, ja parissa tapauksessa jouduttiin keskustelemaan papillisten palvelusten hankkimisesta maakuntarajan takaa.

Tuo ainoa toteutunut hanke näyttää alkaneen vuonna 1690, kun Viipurin konsistori tyrkytti Iisalmen kirkkopitäjälle mieleistään, mutta seurakuntalaisille tuntematonta ja sikäli vastenmielistä miestä. Jakoa enteili jo aikaisemmin se, että Iisalmen toinen kappalainen Petter Henrikinpoika Lyra asui Kiuruveden Niemisjärvellä 1670-luvulla.

Pielaveteläiset rakensivat piispa Bångin vuonna 1683 antamalla luvalla itselleen kirkon Lammassaloon viimeistään vuonna 1691 ja anoivat maaherralta papille virkataloa talvikäräjillä 1692. Heidän papikseen oli määrätty kappalainen Johan Sinius, jolla oli suuri vaiva matkustaa sinne joka sunnuntaiksi pitämään jumalanpalvelusta, matkaa kun oli yli kymmenen peninkulmaa yli soiden ja vesien, eikä hän siksi voinut ajaa hevosella sulan maan aikaan.17

Piispa Petrus Bång kyseli syyskuussa samana vuonna rovasti Hoffreniukselta kappelin tarvetta. Rovastin tuli selvittää, oliko jollakulla matkaa joko Iisalmen tai Rautalammin kirkkoon 9–12 peninkulmaa, olivatko talonpojat asialla yksimielisesti, oliko Lammassalo sopiva kirkon paikaksi, miten talonpojat aikoivat ylläpitää papin ja ketä he tahtoivat, sitoutuisivatko he rakentamaan kirkon ja pappilan sekä ylläpitämään ne vetäytymättä pois emäkirkosta. Kirkkoherran tuli käydä kappelissa 5–6 kertaa vuodessa. Jos edellä mainitut ehdot täytettiin eikä kirkkoherra vastustanut, niin piispa lupasi perustaa kappelin.18

Sama piispa vauhditti tahtomattaankin asiaa lähettämällä kappalaiseksi Richard Olavinpoika von Borgenin. Iisalmelaiset olisivat halunneet virkaan rovastin pojan Aron Hoffreenin, eikä mahtava rovastikaan kaikesta päätellen välittänyt uudesta apulaisestaan. Tämä saikin aiheen nostaa kanteen konsistorissa esimiestään vastaan sopimattomasta käyttäytymisestä virkaanasettajaisissa.19

Kappalaisen saantia Pielavedelle näyttää hidastaneen sopivan virkatalon puute. Vuonna 1692 todettiin kaikki sopivat talot perintötiloiksi, joita maaherra ei voinut ilman muuta määrätä kappalaisen virkataloksi. Kappalaisillakin lienee ollut kiista siitä, kuka joutuisi sinne Jumalan selän taakse, ja vasta 1696 von Borgen muutti kappeliin – ja kuoli pian sen jälkeen.20

Pielaveden kappeli ylitti alueeltaan silloisen lääninrajan. Siihen kuului nykyisen Pielaveden lisäksi nykyinen Keitele, ja lääninraja kulki Nilakalta Säviänvirran kautta Pielaveteen ja edelleen kohti Koivujärveä. Rajan länsipuoliset kylät kuuluivat siten edelleen Rautalampeen.

Samaan aikaan pielaveteläisten kanssa ryhtyi Baranoffin rälssin väki taas hankkimaan omaa kirkkoa. Hankkeen pani alkuun nykyisen Anttolan montolalainen Matti Mantonen, ja kirkko aiottiin rakentaa Hurissaloon, kaiketi juuri Montolan kylään.

Hankkeen osakkaat valtuuttivat Matin ja Juhana Paavonpoika Mantosen asiamiehikseen. He lähtivät asialle syksyllä 1689 ja ottivat tuekseen sotamies Pekka Ahosen. Matkarahat lainattiin viipurilaisilta kauppiailta ja majamiehiltä Jakob Freseltä ja Johan Forsellilta.

Hanke totjuttiin kuitenkin Tukholmassa, jonne kolmikko päätyi, vieläpä Ahonen joutui värvärienkin käsiin. Eversti Cronman sai hänet kuitenkin vapaaksi, palautti kotiin ja tuomitsi kujanjuoksurangaistukseen rykmentinkokouksessa Mikkelin kirkolla.21 Piispa Bång piti hanketta tarpeettomana, sillä kirkkomatkat olivat ennestään siedettävän pituiset.22

Siten toinenkin yritys Baranoffin rälssin eriyttämiseksi kirkollisesti epäonnistui, ja Anttolan itsenäisyys jäi odottamaan aikaansa.

Nykyisellä Heinävedellä heräsi 1690-luvun alussa hanke oman kirkon ja papin saamiseksi. Rovasti Kyander kannatti sitä, ja kuninkaallinen majesteetti pyysi 1693 tuomiokapitulia selvittämään asiaa verotuksen kannalta. Asia hautautui tähän.23

Sekä länsi- että itärajalla ilmeni ajoittain tarvetta hakea kirkollisia palveluksia lähempää kuin omalta kirkolta. Vuonna 1660 pyysivät nykyisen Hankasalmen kovalanmäkeläiset lupaa viedä kelirikkoaikoina vainajansa Laukaaseen, jonne kirkkoon oli helpompi päästä kuin Kangasniemelle. Tämä kiellettiin, koska se vähentäisi kirkkoherran tuloja.24

Itärajan pinnassa toimi Kaavin kirkko vastaavanlaisena ”houkutuksena” likikylille. Vuonna 1700 anoivat Ohtaanniemen, Vehkalahden, Hipanlahden ja Siikajärven kyläläiset oikeutta käydä kelirikkoaikoina Kaavin kirkossa. Tämä sallittiin heille.25

Sen sijaan Kaavin apupappi Clemens Fabricius joutui tilille tuomiokapituliin vihittyään seitsemän kuopiolaista avioparia. Näistä olisi tietysti pitänyt kuuluttaa Kuopion kirkossa ennen vihintää. Lisäksi Fabricius velkoi näiltä toiseen kertaan ehtoollisviinirahat, niin että Kuopion papistolla oli perusteet jutun nostoon.26

Vielä tähdellisempi oli rajan yli kirkkoon pääsy Kerimäen pohjoisimmalle kolkalle Kaatamassa ja Leppälahdessa. Niiden kylien asukkailla oli matkaa omalle kirkolleen toista sataa kilometriä ainakin kaikkine mutkineen, Liperin kirkkoon taas vain alle kymmenen kilometriä. Tuo ”Savonranta” kuuluikin aivan pysyvästi Liperiin aina 1640-luvulta alkaen.27

Liperi houkutteli lammulaisiakin, mutta Rantasalmella velvoitettiin heidät tulemaan lailliseen kirkkoonsa ainakin juhlapäivinä.28

PAPISTO JA PAPPISSUVUT VUOSINA 1618–64

Vuoteen 1664 tultaessa kertyi Savoon papinvirkoja kaikkiaan 33, joista 15 kirkkoherran ja 18 kappalaisen. Viimeksi mainittu oli tietenkin ainoana Hirvensalmella. Kaksi kappalaista palkattiin Mikkeliin ja Rantasalmelle, ensin mainittuun 1620-luvun alusta, Rantasalmelle vuodesta 1639 alkaen. Savonlinnassa oli lisäksi saarnaaja vuoteen 1648 asti, jonka jälkeen tehtävät uskottiin Säämingin kirkkoherralle.

Näissä viroissa näyttää toimineen kaikkiaan 75 pappismiestä, osa vuotta 1618 ennen nimitettyjä ja osa tietysti vuoden 1664 jälkeenkin toimineita. Kappalaisista siirtyi 15 kirkkoherraksi joko omaan tai johonkin toiseen Savon pitäjään.

Papiston alkuperä jää lähteiden puutteessa hämäräksi melkoiselta osalta – useimmista mainitaan vain nimi ja isännimi tai sukunimikin, mutta ei enempää. Tuomiokirjoissa saattaa sentään esiintyä perintö- ym. juttujen yhteydessä lisätietoa, ja sotaväen rullista on poimittu eräitä sittemmin Savossa palvelleita pappeja. (Liite 78.)

Kotiseutu on pääteltävissä noin puolelta tästä joukosta. Varmoja savolaisia on kymmenen kirkkoherraa ja 14 kappalaista, mutta joukossa lienee heitä enemmänkin. Tähän viittaa talvikäräjillä 1663 Säämingissä käsitelty mainetodistusasia: pihlajaniemeläinen Heikki Pekanpoika Mielonen oli lähtenyt suutarinoppiin Turkuun ja tarvitsi todistusta. Isä Pekka Antinpoika Mielonen todistettiin pysyväksi pihlajaniemeläiseksi talolliseksi, ja kunniallisen suvun mainittiin tuottaneen sekä porvareita että pappeja.1 Ketään näistä ei sentään mainita nimeltä. Isännimien perusteella ei voida kuitenkaan lähteä määrittämään syntymäseudultaan ja sosiaalitaustaltaan tuntemattomia pappeja savolaisiksi.

Etelä-Karjala ja etenkin Viipuri lienee tuottanut pappeja Savoon toiseksi eniten – nykyisin tiedoin heitä voidaan osoittaa kymmenkunta. Muualta tulleita on muutama hajatapaus.

Sosiaalitausta on yhtä hämärä: kolmen tai neljän talollisenpojan lisäksi voitaneen arvioida saman verran muita. Papinpoikia oli joukossa toistakymmentä, virkamiehen poikia kaksi ja porvarispoikia yhtä monta, Kerimäen kirkkoherra Olaus Hermaninpoika von Borgen ja Kangasniemen ensimmäinen kirkkoherra Thomas Molitor viipurilaisia porvarispoikia, Rantasalmen kappalainen Arvid Monnius kuului Monnien voutisukuun. Oliko Joroisten ensimmäinen kirkkoherra Marcus Aeschilli lainlukija Augustus Eskelinpojan veli, jää hämärään.

Tuon kauden savolaisista pappissuvuista lukuisin oli Pieksämäellä eniten vaikuttanut Heinriciuksen suku. Marcus Georgii oli Pieksämäen kirkkoherran poika, joka isäpuolensa ollessa kirkkoherrana pääsi kappalaiseksi vuonna 1600 ja kirkkoherraksi 1607, missä virassa hän toimi aina vuoteen 1654 asti. Kappalaiseksi otettiin hänen veljensä Henricus.

Marcuksen poika Johannes sai kotipitäjänsä kappalaisenviran 1627 ja siirtyi 1647 Juvan kirkkoherraksi. Hänen pojistaan Marcus palveli pieksämäkeläisiä kappalaisena vuodesta 1662 alkaen, ja veli Johannes nimitettiin Juvan kappalaiseksi 1659.2

Suur-Säämingissä toimi kahtena sukupolvena Kostianuksen sukua. Sigfridus Erici, Säämingin kappalaisen poika, pääsi samaan virkaan 1602 ja kirkkoherraksi 1619. Puolisona hänellä oli kirkkoherran tytär Elisabeth Martini ja asuttavana Nerolan kartano pappilan naapurissa. Hänen pojistaan Martinus tuli Säämingin kappalaiseksi 1634 ja Kerimäen ensimmäiseksi kirkkoherraksi 1642. Vävy, Savonlinnan saarnaaja Paulus Olai seurasi lankoaan Kerimäellä.3

Yhtä monta varmaa jäsentä saamme Krogerus-suvusta. Olaus Andreae toimi kirkkoherrana Kuopiossa 1616–34. Poika-Samuel palveli sotapappina 1630- luvulla ja pääsi Säämingin kirkkoherraksi vanhemman Kostianuksen jälkeen 1643. Hän kuoli 1674. Hänen pojistaan Olaus palveli sittemmin Kerimäen kirkkoherrana ja Bartholdus menehtyi sotapappina Skoonen sodassa 1676. Tytär Maria oli naimisissa isänsä kahdenkin seuraajan kanssa, ensin Matthias Molleniuksen, sitten Thomas Aganderin.4

Kysymään jää, oliko myös äskenmainittu Kerimäen kirkkoherra Paulus Olai saman Kuopion kirkkoherran poika. Mahdollisuutta vastaan todistaa hänen poikansa käyttämä sukunimi Ivanander.

Ensimmäinen Kyander, Georgius Andreae, toimi Mikkelin kappalaisena vuosina 1633–49 ja nimitettiin sitten Ristiinan ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Hänen vaimonsa Agneta Olavintytär saattoi olla Krogeruksia. Herra Georgius sai molemmat poikansa Tarton yliopistoon, josta nuorempi asettui Inkerinmaalle Koprinan kirkkoherraksi. Tytär Helenan nai Lappeen varakirkkoherra Andreas Arvidi.5

Toinen pojista Andreas luki Tartossa maisteriksi ja palveli ruptuurin aikana eversti Erik Krusen alaisessa Karjalan ratsurykmentissä rykmentinkirkkoherrana. Vuonna 1659 hänet nimitettiin Rantasalmen kirkkoherraksi ja hän palveli siinä virassa vuoteen 1691. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli maaherran tytär Emerentia Klöfwersköld ja toinenkin, Helena Rundeel, kuului arvossapidettyyn virkamiessukuun. Pojista tuli kappalaisia kotipitäjään ja Elimäelle, tyttäret emännöivät pappiloita Kuopiossa, Pieksämäellä ja Rantasalmella.6

Kuopiolaisia palveli myös Lackmanin suku. Gabriel Thomae tuli sinne kappalaiseksi 1613 ja toimi kai vanhimman Krogeruksen varakirkkoherrana vuodesta 1623 alkaen, kunnes 1635 peri edeltäjänsä viran. Hän kuoli 1646.7

Poika Krister tuli kotipitäjän kappalaiseksi 1645 nähtävästi varttuneella iällä, sillä isän seuraaja Petrus Aeschilli Fabritius nai hänen tyttärensä Britan. Fabritiuksen kuoltua Krister ehti olla kaksi vuotta kirkkoherranakin, ja Brita ”periytyi” seuraavalle kirkkoherralle Stefan Jakobi Linnaeukselle.8 Petruksen poika Johan toimi toisena kappalaisena 1659–66.

Talollisenpojaksi on tulkittu Mikkelissä toisena kappalaisena palvellut ja sieltä Pieksämäen kirkkoherraksi korotettu Simon Christierni Tarvonius. Suoria savolaisia juuria ei löydy – Risto Tarvainen ei esiinny vuonna 1635 eikä aikaisemmin luetteloissa, yhtä vähän Keski-Suomessakaan. Laurentius Martini Martikainen lienee ollut ristiinalainen talollisenpoika, joka pääsi Juvan kappalaiseksi.

Koulutustaustaan nähden etevin oli Andreas Kyander maisterismiehenä. Häntä vähän vanhempi Tarton ylioppilaana oli Bartholdus Henrici Vulpius, joka palveltuaan aikansa everstiluutnantti Didrich von Essenin eskadroonan­saarnaajana nimitettiin 1660 Kangasniemen kirkkoherraksi.9

Sotilaspapille laskettiin yleensä virkavuosia enemmän kuin siviilissä palvelleille, ja ura aukeni usein suoraan kirkkoherraksi. Näin näyttää onnistaneen kahdeksaa Savon tuonaikaista kirkkoherraa. Mutta neljän oli tyydyttävä kappalaisen tuloihin ainakin odotellessa ylennystä seurakunnan esipaimeneksi.

Enemmistön koulutustausta on hämärässä. Nähtävästi nämä useimmat kävivät lukiota, jonka kurssin suoritettuaan nuorukaiset voitiin vihkiä papeiksi. Yli puolet, kappalaisista jopa valtaenemmistö, näyttää ponnistaneen tältä pohjalta.

Mutta eräissä tapauksissa saattoi ikääntynyt kirkkoherra saada rinnalleen toisen. Vuonna 1639 määrättiin Puumalan kirkkoherra Stephan Laurentiin sijaan hänen eläessään toinen samanniminen pappi. Kun vanhankin papin piti tulla toimeen, nimitti tuomiokapituli hänet Pitkänlahden neljänneskunnan eli Hastfehrin rälssin kirkkoherraksi. Alue peitti ainakin pohjoisosan nykyistä Anttolaa. Palkakseen hän sai puolet Puumalan kirkkoherran sikäläisistä saatavista sekä Juvan kirkkoherralta kaksi tynnyriä viljaa. Viranhoito ei jatkunut kauan, sillä jo elokuusta 1641 alkaen Puumalan uusi kirkkoherra hoiti Anttolankin asiat, ja vanha Stephan-herra kuoli ennen vappua 1642. Siihen päättyi sillä kertaa Anttolan seurakunnallinen itsenäisyys.10

Iisalmen kirkkoherra Nicolaus Petri Roivas sai vuonna 1651 rinnalleen varakirkkoherran Jeremias Monniuksen, voutisuvun jäsenen, jonka otteet herättivät valituksia. Vuonna 1652 herra Niklas valitti tuomiokapitulille, että herra Jeremias ohitti kaikissa seurakunnan asioissa kirkkoherran neuvon, tiedon ja suostumuksen, yrittipä sulkea häneltä kirkonkin. Talonpojat jopa käsittivät Jeremiaan aikovan toimittaa esimiehensä pois koko seurakunnasta. Tämä väitti vain yrittävänsä saattaa pitäjään oikeata järjestystä siihenastisen epäjärjestyksen tilalle. Hänelle oli myös määrätty pitäjän eteläosan eli Lapinlahden palkkatulot.

Epäilemättä Iisalmella vallitsikin jonkinasteinen epäjärjestys. Esimerkiksi kirkonkyläläinen Antti Kaarakainen kieltäytyi seitsemänä vuotena papinsaatavien maksusta väittäen pitävänsä ne Nilsille antamansa luoton korkoina. Vieläpä hän juovuspäissään kielsi muitakin maksamasta papille mitään: ”Jos minä tiedän jongun andawan Papillen ychtäkän Cappa jywiä taicka mwta, Nijn minä tachdon ottajan ja andajan surma olla.”

Palkanmaksu näkyy saadunkin aikaa myöten järjestykseen virkavallan avulla, jota kumpikin pappi tarvitsi. Jeremiaskin koki vastarintaa: ollikkalalainen Heikki Ollikainen sai manuun käräjiin papin haukkumisesta, mutta jätti haasteen noudattamatta. Viantolainen Heikki Ollikainen taas ryhtyi puolustamaan herra Jeremiasta ilmiantaen martikkalalaisen Pekka Martikaisen varakirkkoherran herjaamisesta, tämä kun oli nimittänyt pappia Kerviseksi viitaten Kuopiossa hirtettyyn samannimiseen pahantekijään – kenties ennen mainittuun korpraaliin.11

Vuonna 1657 tilanne muuttui Nils-herran ja Monniuksen kuoltua. Kreivi Brahe määräsi hänen sijaansa pohjalaisen papin Bartholdus Sigfridi Korkolaisen eli Mangeliuksen, kotoisin Rantsilan Mankilasta. Kajaanin hopmannin Palmbaumin kannattama Kuopion kappalainen Christer Gabrielis Lackman syrjäytyi.12

Kuopiossakin sai vanha kirkkoherra Gabriel Thomae Lackman rinnalleen toisen miehen, tarmokkaan vävynsä Petrus Aeschilli Fabritiuksen, jota mainittiin kirkkoherraksi jo talvella 1644 ja jonka kerrotaan siihen mennessä saaneen aikaan pappilan korjauksen.13 Herra Petrus toimi Kuopion varakirkkoherrana jo vuonna 1640.14 Sijaiskirkkoherroja esiintyi tuona kautena siis ainakin neljä.

Andreas Kyander tuli Rantasalmelle vuonna 1659 entisen kirkkoherran Andreas Matthiaen rinnalle vastoin tämän ja pitäjän tahtoa. Herra Andreas valitti vanhuudenheikkouttaan, mutta väitti kauan levittäneensä seurakunnassaan Jumalan sanaa hyvien ja ahkerien kappalaisten avulla. Pitäjäläiset yhtyivät tähän käsitykseen ja toivoivat asian joutuvan tiedoksi piispalle, jotta voitaisiin hälventää kirkkoherran surkuteltavan tilan aiheuttama huono maine sekä muut mahdollisesti sattuvien heikkouksien herättämät tärvelevät ja pahentavat huhut. Vetoomus ei auttanut, vaan Kyander otti haltuunsa kirkkoherranviran, ja herra Andreas Matthiae joutui turvautumaan vävynsä, nimismies Yrjänä Laurinpojan holhoukseen. Hänelle pidätettiin sentään osa palkkatuloista.15

Rantasalmelaisilla oli 1640-luvulla kappalaisia liikaakin. Ensimmäisenä kappalaisena palveli Michael Laurentii, toisena Arvid Henrici Monnius (mainittu myös nimellä Mustoin), ja heidän lisäkseen papinvirkaa toimitti äsken mainitun vanhan kirkkoherran vävy Thomas Laurentii Ischanius, varsinaisesti sotilaspappi tuohon aikaan. Vuonna 1643 otettiin oikeuden voimalla herra Arvidin tuloista herra Tuomaalle noin viisi tynnyriä ruista sekä kolme vaskitaalaria.16

Tämä kasvatti närää muutenkin itsekkään herra Arvidin mielessä. Hänen luonnettaan kuvaa mm. se, miten hän pidätti itsellään lankonsa pojan, Sulkavan kirkkoherravainajan perillisen Petter Arvidinpojan perinnön, piti poikaa pahoin: vaatteitta paimenessa, vaikka oli luvannut kasvattaa ja kouluttaa hänet, ja poika lopulta karkasi ja kuoli puutteeseen Pohjanmaalla.17

Närä sai aikaan vahvan kansanliikkeen herra Tuomasta vastaan, jonka piispa oli keväällä 1648 määrännyt apen apulaiseksi. Monnius sai liittoonsa herra Michaelin. Puhumalla ja osin juottamallakin saatiin mukaan talonpoikia. Elokuisena rukouspäivänä 1648 jumalanpalveluksen jälkeen Paavo Paavonpoika Asikainen ja Mikko Lyytikäinen, kumpikin asikkalalaisia, tarttuivat apupappiin ja myyvittivät tämän ulos kirkkotarhastakin. Asiaa tutkittaessa hankkeen alkuvoimaksi väitettiin herra Arvidia ja hänen vaimoaan, vaikka he kielsivätkin jyrkästi. Herra Tuomaasta tuli vuonna 1658 ensimmäinen kappalainen ennen herra Arvidia ja sittemmin Joroisten kirkkoherra.18 Jos Monniusten suvun järjestysaistia tarvittiin Iisalmella, niin vielä kipeämpi oli saman suvun ilmaisema puute Rantasalmella rykmentinkirkkoherra Kyanderin hoideltavaksi.

PAPINVIRKA KRUUNUN, KIRKON JA PITÄJÄN RISTIPAINEESSA

Papinvirkojen lukumäärä kasvoi vuosina 1660–1721, vaikka seurakuntia ei tullut lisää. Uudet virat olivatkin sitten kappalaisenvirkoja. Kangasniemi sai sen 1663, Iisalmi toisen kappalaisenviran 1669, Kuopio 1659 ja Juva 1690-luvulla, ja luvun täydensi Pielaveden kappalainen 1692. Virkoja oli yhteensä 37, joista 15 kirkkoherran ja loput kappalaisen. Kirkkoherroja nimitettiin vuosina 1663–1721 yhteensä 50 ja kappalaisia 80. Ryhmät menevät osin päällekkäin, sillä useat kappalaiset ylenivät kirkkoherroiksi. Kaikkiaan mainitaan Savosta tuona kautena 132 pappismiestä, joista osa palveli vain apulaisina ja siirtyi vakinaiseen virkaan muualle. Näiden lisäksi tulevat aikaisemmin nimitetyt, joiden työkausi jatkui joskus pitkällekin.1

Papiston alkuperä kuvastuu tänä kautena lähteistä rikkaammin kuin 1600- luvun alkupuolella. Kotipaikkaan nähden saatiin oman maakunnan pojista kolmasosa kirkkoherrojen määrästä ja puolet kappalaisista. Kummastakin ryhmästä oli enemmistö itäsuomalaisia.

Sosiaalinen tausta eriytyi kenties vielä selvemmin. Kirkkoherroista oli yksi piispan ja toinen tuomiorovastin poika: edellinen Mikkelin Abraham Thauvonius ja toinen Säämingin Abraham Carstenius. Mikkelin Andreas Strandenius oli lisäksi piispa Nycopensiksen vävy. Kirkkoherranpoikien ryhmä oli kummassakin asteessa laajin tunnetuista tapauksista.

Koulutukseen nähden yliopisto-opinnot yleistyivät, niinkuin voi arvatakin, sillä Turussa opiskelu lisääntyi, ja lisäksi käytiin Tartossa ja Uppsalassa. Maistereita oli kirkkoherroista ainakin kuusi ja kappalaisista kaksi – aikanaan kirkkoherroiksi ylenneitä. ”Tuntemattomat” lienevät ainakin lukion käyneitä.

Edelliseen tehtävään nähden ”tuntemattomat” lienevät käyneet läpi apulaisvaiheen, elleivät tulleet suoraan asetettaviksi kappalaisen virkaan. Kappalaisista yleni kirkkoherroiksi 27 joko omaan tai toiseen pitäjään. Sotilaspappien etuoikeus kirkkoherranvirkoihin erottuu selvästi kuutena tapauksena, ja kouluista tuli kahdeksan kirkkoherraa ja neljä kappalaista.

Papinvirkojen täytössä risteytyivät vähintään kolmentasoiset intressit. Paikallisia intressejä edusti ensinnäkin sikäläinen papisto poikineen ja vävyineen, joiden toimeentuloa piti turvata. Toinen paikallistaho, itse seurakunta, pyrki takaamaan mieleisilleen papeille tulevaisuuden ja mieleisten pappien jälkeenjääneille toimeentulon. Joskus tosin erottuu paikallisia ristipaineitakin, henkilö- ja perhekohtaista kilpailua.

Aluetasoa vallitsi piispa ja hänen ”esikuntansa” tuomiokapituli. Sen päätehtävänä oli vastata pappisviran hoitajien opillisesta ja hengellisestä kelpoisuudesta. Siinä se joutui helposti vastatusten paikallisten toivomusten ja tarpeiden kanssa. Sen näkökulmasta katsoen tuki opillista tasoa parhaiten mahdollisimman korkea koulutus ja opin harjoittaminen, ja siten se edisti mielellään Viipurin lukion ja muiden koulujen opettajien urakehitystä panemalla näitä ehdolle ja nimittämällä hyvätuloisiin kirkkoherranvirkoihin.

Tuomiokapitulin tehtävää tässä kohti teroitti myös kuninkaallinen majesteetti määräämällä 2.8.1693 pakollisen kuulustelun tässä portaassa jokaiselle kirkkoherranvirkaan aikovalle papille. Sen piti taata, että kirkkoherraksi nimitettävällä oli viran vaatima lahjakkuus, oppineisuus ja kelvolliset elämäntavat.2

Mutta itse kruunukin pyrki vaikuttamaan papinvaaleihin nimeämällä pitäjiä regaalisiksi, joihin kuningas nimitti kirkkoherrat. Läänitysaikana ja aikaisemminkin oli aateli saanut haltuunsa patronaattioikeuden, joka perustui asumiseen kirkkopitäjässä. Patronaattioikeus oli voimassa vuoteen 1681 asti Ristiinassa, Kuopiossa ja Iisalmella, ja samanlaisiksi selitettiin säteriensä ansiosta Juva, Kerimäki, Sääminki ja Sulkava.3

Vallankeskityksen nimessä kuningas lujitti vuonna 1686 otettaan kirkkoherranvaaleihin nähden uudessa kirkkolaissa. Sen perusteella selvitettiin Savonkin kirkkopitäjät ja todettiin aatelisten osallistuneen papinvaaleihin sen verran, että vuonna 1693 voitiin kaikki pitäjät julistaa regaalisiksi.4

Pitäjänmiehiltä kysyttiin sentään kussakin tapauksessa vokaatiota: kenet se haluaisi papikseen. Vuoteen 1694 asti päätettiin vokaatiosta kihlakunnankäräjillä, mutta sen jälkeen asia jäi rovastinkäräjille. Rovasti kävi ottamatta selvää pitäjän toivomuksesta ja toimitti vokaation tuomiokapituliin. Se laati ehdollepanon, jonka jälkeen kuningas nimitti kirkkoherran. Kappalaisenvaali jäi edellistä vähäisempänä tuomiokapitulin toimivaltaan.5

Mäntyharjun kirkkoherranvirkaa havitteli vuonna 1679 eversti Funckin rykmentin kirkkoherra Johan Nappenius ja saikin valtakirjan. Päätös herätti kuitenkin pitäjässä vastarintaa, sillä siellä katsottiin pappivainajan pojan Matthias Bertilinpoika Molleruksen joutuneen aiheetta syrjään, vaikka hän oli hoitanut isänsä varamiehenä virkaa kuusi vuotta. Leski ja iso perhe olivat joutumassa vaikeuksiin, vaikka kirkkoherravainaja oli kohentanut pappilaakin suurin kustannuksin. Kuninkaallinen majesteetti totesikin Nappeniuksen saaneen viran väärän kertomuksen nojalla ja peruutti nimityksen, mutta lupasi hänelle jonkin toisen viran.6

Pieksämäen kirkkoherraksi pääsi vuonna 1664 Simon Christierni Tarvonius haettuaan sitä Tukholmasta asti ohi tuomiokapitulin. Kilvassa hävisi Viipurin koulun kollega Petrus Kylander, joka lupasi naida edeltäjän lesken ja siten konservoida kuolinpesän. Tuomiokapituli torjui kuitenkin tämän pitäen leskeä liian vanhana Kylanderille, ja Tarvonius sai nimityksen.7 Hänen jälkeensä nimitettiin yhtäläisin muodoin sijaan hänen vävynsä, kappalainen Claudius Collanus vuonna 1680. Päätös ennakoi tulevaa, sillä Tarvonius kuoli vasta vuonna 1683.8

Juvalla syntyi kirkkoherra Matthias Ignatiuksen jälkeen kiista, joka kohosi paikallistasolta valtaistuimeen asti. Ignatius lienee lupaillut virkaansa vävylleen Henrik Savoniukselle, joko ratsu- tai rakuunarykmentin saarnaajalle, koskapa hän oli mukana 1670-luvulla niin Tanskassa kuin Preussissakin. Häntä kannatti apen lisäksi eversti Arvid Gyldenär ja Anttolan rälssin haltija Johan Baranoff.

Vuonna 1680 kuninkaallinen majesteetti suositteli Savoniuksen nimittämistä piispalle lisäten, että jos Juva olisi ollut regaalipitäjä, niin Savonius olisi nimitetty ilman muuta. Mutta tuomiokapitulipa ehti ennen ja antoi valtakirjan Taipalsaaren varakirkkoherralle Abraham Brunnerukselle, joka sattui olemaan piispan lanko. Häntä tuki myös Koikkalan herra Erik Lilljesköld. Piispan ja tuomiokapitulin tahto toteutui.9 Tämä porras uhmasi samalla majesteetin varsin jyrkkäsanaista päätöstä, jossa Brunneruksen esittämiä väitteitä pidettiin perättöminä. Vuonna 1697 nimitettiin Henrik Poppius kirkkoherraksi uuden piispan Petrus Laurbecchiuksen esityksestä vastoin tuomiokapitulin kantaa.10

Puumalan kirkkoherran virasta kilpailtiin 1666–68 Gabriel Carolin kuoltua. Osa pitäjää halusi sijalle Laurentius Gabrielinpojan, joka toimi äitinsä armovuodensaarnaajana. Toinen osa taas halusi korottaa virkaan kappalainen Johan Franciscin, mutta tärkeimpänä pidettiin, ettei ketään ulkopuolista nimitettäisi. Nämä terveiset menivät tuomiokapituliin, mutta viran sai Hirvensalmen kappalainen Georgius Erici Nigraeus. Lars Gabrielis siirrettiin Ristiinan kappalaiseksi ja sai puumalaisilta ylen kiittävän lausunnon saatteekseen. Hän otti sukunimekseen Pumaelius, joka sittemmin muuttui muotoon Pomoelius tai Pomoell.11 Nigraeus kuoli vuorostaan vuonna 1678, ja leski esitti sijaan poikaansa Karlia. Osa pitäjää halusi tämän perivän isänsä viran kaiketi kuolinpesän säilyttämiseksi, mutta kappalainen Israel Bartholdi Ithimauksellakin oli kannattajansa – tämä oli lesken veli.12

Puumalaisia ei kuultu nytkään – tai jos kuultiin niin pientä vähemmistöä. Kirkkoherraksi nimitettiin Savon jalkaväkirykmentin pastori Antonius Bräutigam, Ryhälän rälssin haltijan kapteeni Martin Bräutigamin sukulainen, joka oli lähes pari vuosikymmentä palvellut Riiassa ja muissa varuskunnissa. Karl Nigraeus pääsi Juvan kappalaiseksi, toinen poika Johan Savonlinnan koulun rehtoriksi. Kolmas, Erik, tarjoutui enonsa jälkeen Puumalan kappalaiseksi ja sai sekä kirkkoherran että pitäjäläisten kannatuksen kappalaisen pesän säilyttämiseksi. ’Tuomiokapituli nimitti kuitenkin virkaan Michael Michaelis Savanderin, ja Erik katosi näköpiiristämme.13

Savanderin seuraajan Lars Roseniuksen jälkeen piispa David Lund oli epävarma seuraajasta. Ensin hän vuonna 1708 nimitti virkaan Petrus Aschaniuksen, jonka tuli naida Roseniuksen tytärpuoli ja siten säilyttää pesä. Nähtävästi Puumalan silloinen kirkkoherraongelma – Henrik Romanus oli tuomittu väliaikaisesti virantoimituksesta – vaati kappalaiseksi pätevämpää miestä. Siten piispa määräsi Puumalaan Lappeen kappalaisen Magnus Hiellmanin ja hänen sijaansa Aschaniuksen.14

Välivaihe päättyi vuonna 1709, kun Hiellmanin kuoltua Romanuskin todettiin taas nuhteettomaksi ja palautettiin virkaansa. Kappalaiseksi otettiin Roseniuksen poikapuoli Johan Samuelis Alopaeus ja säilytettiin siten kappalaisvainajan pesä.15

Sulkavalla ryhtyi kappalainen Johannes Martini Borgoensis hyvissä ajoin ennen vanhan esimiehensä Klaudius Molanderin kuolemaa hankkimaan suositusta tämän sijaan ja pyysi käräjien todistusta talvella 1678. Lainlukija Munselius kysyi lautakunnalta ja käräjäväeltä lausuntoa ja sai kohtalaisen myönteisen päätöksen, mutta pitäjäs piti kuitenkin Molanderin poikaa Andersia parempana kirkkoherraksi.

Kun vanha kirkkoherra sitten kuoli, niin kappalainen tiedusteli lausuntoa uudelleen syyskäräjillä 1681. Lautakunta toisti entisen lausuntonsa kieltäytyen tosin virallisesta päätöksestä, koska oli jo kerran ilmaissut kantansa. Herra Johan palasi asiaan vielä seuraavilla talvikäräjillä väittäen, että rahvas ei olisi halunnut Anders Molanderia kirkkoherraksi. Lautakunta osoitti väitteen vääräksi, ja lainlukijakin moitti pahoin herra Johannesta uhaten jopa kunnianloukkaussyytteellä.16 Borgoensis palveli poika-Molanderinkin alaisena vielä 14 vuotta. Viran sai hänen jälkeensä poika Martin Allenius – sukunimi siis vaihtui.17

Säämingissä vaihtui kirkkoherranvirka sovinnolla apelta vävylle vuonna 1674, sillä Samuel Olai Krogerus sai luvan ottaa vävynsä Matthias Erici Molleniuksen apulaiseksi ja varakirkkoherraksi vuonna 1671.18 Vävyn kuoltua 1680 oli seuraaja jo odottamassa, sillä kuninkaallinen majesteetti määräsi seuraajaksi eversti Johan Ribbingin suomalaisen rakuunarykmentin saarnaajan Matthias Hangeliuksen korvauksena ankarien sotaretkien kärsimyksistä. Hän joutui erikseen hakemaan takaisin Savonlinnan kirkkoherrantulot, jotka Molleniuksen jälkeen oli erotettu Säämingin kirkkoherran eduista.19

Hangeliuksen jälkeen suositteli Viipurin tuomiokapituli seuraajaksi Thomas Jacobi Aganderia, ja kuningas vahvisti nimityksen vuonna 1685. Edeltäjän lesken tuli saada muutama tynnyri viljaa. Viipurissa viivyteltiin päätöksen toimeenpanoa vielä kuninkaan kiirehtimisestä huolimatta, sillä Hangeliuksen leski lienee saanut kaksi armovuotta. Vasta syksyllä 1686 armovuodensaarnaaja Birger Savander pyysi käräjiltä erotodistusta.

Agander näyttää säästäneen mainitut viljatynnyrit. Molleniuksen leski Maria Krogera esiintyy asiakirjoissa niin Hangeliuksen kuin Aganderinkin puolisona. Pesä säilöttiin siis kahdesti lesken avioliiton voimin.20

Aganderin vuorostaan kuoltua vuonna 1705 pyysi silloinen kappalainen Samuel Matthiae Mollenius virkaa ja sai pitäjän vokaation. Tuomiokapituli ja kuningas päättivät kuitenkin toisin. Viipurissa oli tarjolla kokenut koulumies, maisteri ja tuomiorovastin poika Abraham Petri Carstenius, joka kai halusi pois sodan jaloista. Hän myös sai viran.21

Leppävirralla yritti vuonna 1673 kirkkoherran poika ja apulainen Kaspar Montanus valmistella sijaa isän seuraajana ja sai käräjiltä kiittävän todistuksen. Tämä ei kuitenkaan pätenyt, vaan pitäjän patronus Wachtmeister esitti vuonna 1677 kirkkoherraksi siihenastisen kappalaisen Klemens Bartholdi Bosphoruksen eli Oxemanin.22

Herra Klemens vanheni ja herra Kaspar kappalaisena myös. Ensin mainittu oli tullut Leppävirralle jo 1651, ja Kaspar kuoli vuonna 1690. Vuonna 1695 pitäjään määrättiin varakirkkoherraksi Padasjoen Virmailan poika Erik Wirilander. Hän saavutti heti pitäjän suosion, ja niinpä jo talvikäräjillä 1696 pitäjän valtuuttama luutnantti Kristoffer Böllia pyysi todistusta, jossa herra Erikille suositettaisiin suksessiota ikivanhan herra Klemensin seuraajaksi.23

Aivan yksimielinen ei Leppävirta ollut Wirilanderiin nähden, sillä kirkkoherran tuloista koitui erimielisyyttä – tai ainakin kadehtijat yrittivät herättää sitä. Suksessio ei viimeinkään tullut kysymykseen, sillä herra Klemens ja Wirilander kuolivat samana vuonna 1702.24

Virasta kilpailtiin taas. Armovuodensaarnaaja Sigfrid Petri Cajander olisi varmaan mielellään päässyt virkaan. Kirkkoherravainajan vävy kappalainen Johan Canuti Ursinus pyysi myös sitä varten käräjien todistusta ja saikin kiittävän lausunnon. Virkaan nimitettiin kuitenkin kuopiolaissyntyinen Viipurin kolmas kappalainen Ivar Johannis Argillander maaherra Lindhjelmin ehdotuksesta.25

Kuopiossa syntyi kirkkoherranvirasta kova kilpailu Petrus Aeschilli Fabritiuksen jälkeen. Virkanimitys kuului Pietari Brahelle, jota nyt lähestyttiin monelta taholta. Kajaanin hopmanni Samuel Lång ehdotti tehtävään Kajaanin koulun opettajaa Jakob Theudschoviusta, vaikka samalla kertoi koulun heikosta vaikutuksesta. Tuomari Petrellius ilmoitti Iisalmen kappalaisen Henrik Kristierni Tarvoniuksen haluavan Kuopioon, ja tämä kirjoitti itsekin kreiville. Kuopion ja Iisalmen vouti Johan Ivarinpoika taas ilmoitti omana ja pitäjän kantana toivomuksen kappalainen Krister Gabrielis Lackmanin nimittämisestä kirkkoherraksi perustellen tätä sillä, että herra Krister oli palvellut kappalaisena 26 vuotta. Sen sijaan Tarvoniusta ei haluttu virkaan.26

Lackman sai nimityksen, mutta virka vapautui häneltä jo 1668. Lesken armovuotta saarnasi Jonas Gammal, mutta lisäksi lähetti tuomiokapituli sijaiskirkkoherraksi taitavan pappismiehen Staffan Jacobi Linnaeuksen, joka myös säilytti kirkkoherravainajan pesän avioitumalla tämän tyttären Britan kanssa. Kuopiolaiset mieltyivät kovin herra Staffaniin ja saivatkin hänet kirkkoherraksi.27

Vuonna 1675 kuopiolaiset pyysivät kappalaiseksi Samuel Petri Fabritiuksen – edellä mainitun kirkkoherran pojan – jälkeen Samuel Kristierni Lackmania vedoten isän pitkäaikaiseen palvelukseen ja pojankin palkattomaan toimintaan pitäjän hyväksi. Tuomiokapituli nimitti virkaan kuitenkin Henrik Månan, mutta herra Samuelkin sai toisen kappalaisviran. Häntä seurasi 1680 vouti Johan Ivarinpojan poika Johannes Argillander, Uppsalassa ja Turussa opiskellut pappi. Kahdeksan vuotta myöhemmin pyydettiin ja saatiin Månan jälkeen virkaan toinen veli Samuel Johannis Argillander. Asiaa ajoi pitäjän edusmiehenä kapteeni Erik Giöös.28

Giöösin mieli muuttui kuitenkin heti, ja hän ryhtyi hankkimaan kappalaiseksi Joroisten kirkkoherran poikaa Johan Porthanusta. Rovasti Hoffreniukselle Iisalmeen osoittamassaan kitjeessä hän patjasi pahoin herra Samuelia. Kirje palasi Kuopioon kirkkoherra Andreas Arvidi Sculptoriuksen käsiin, mutta tämä palautti kirjeen perusteettomana rovastille ja pyysi esimiestään pitämään kiinni pitäjän yksimielisestä kutsusta.29 Kutsu päti, ja Porthanus pääsi aikanaan Rautalammin kirkkoherraksi.

Samuel Argillanderin jälkeen käytiin taas kova ”kisa” seuraajasta. Kuopion pitäjäs kutsui yksimielisesti tarkastuksessa 8.3.1696 virkaan apulainen Mattias Matthiae Molleniuksen, Säämingin kirkkoherravainajan pojan. Tarkastusta lienee pitänyt rovasti, sillä tuomiokapituli määräsi virkaan Henrik Jacobi Mechelinin runsasta viikkoa aikaisemmin eli 27.2.1696. Mechelin tuli pitäjään, mutta ei ilmoittautunut esimiehelleen kirkkoherra Hoffreniukselle. Sen sijaan nimismies Olof Strenghell kutsui pitäjäläiset koolle käräjätaloon eli kruununhuoneeseen toisena helluntaipäivänä. Siellä kaksi talonpoikaa nosti Mechelinin ja toivotti hänelle onnea hänelle uskotussa tehtävässä ja virassa.

Kesäkäräjillä samana vuonna pitäjäs torjui Mechelinin ja piti kiinni Molleniukselle antamastaan kutsusta. Lisättäköön, että tämä pappi oli kirkkoherran vävy. Nimismies ja hänen seuralaisensa määrättiin tutkittaviksi ja tuomittaviksi.30

Mechelin osasi kuitenkin vahvistaa sijansa menemällä avioon edeltäjänsä lesken Anna Barnaun kanssa. Hoffreniuksen suvun oli nieltävä tappionsa.31 Kirkkoherra ja kappalainen hoitivat pitäjäänsä yhdessä aina vuoteen 1718 asti, jolloin ensin mainittu kuoli.

Iisalmen kirkkoherranvirka oli saanut haltijansa 1658 vapaaherrakunnasta käsin, ja hopmanni Långia näyttää kummastuttaneen, kun Viipurin tuomiokapituli kiirehti täyttämään vuonna 1662 kappalaisenvirkaa heti edellisen kuoltua. Kappalaiseksi nimitettiin Savonlinnan koulun pedagogi Henrik Kristierni Tarvonius, joka oli vahvistanut asemiaan naimalla lainlukija Knut Knutinpoika Bockin lesken Anna Petterin tyttären.32

Kappalainen oli ylennysasialla jo vuonna 1664. Hän tuli Kajaaniin hopmannin luo lautamies Heikki Kettusen kanssa, joka oli saanut pitäjän valtuudet toisena rukouspäivänä pidetyssä kokouksessa nimismies Lassi Matinpojan toimesta pyytää herra Henrikiä kirkkoherraksi. Lång taas suositti virkaan Kajaanin kirkkoherraa ja koulumestaria Jakob Theudschoviusta – niinkuin vähän myöhemmin Kuopioon.33

Kreivi ei esittänyt kumpaakaan, vaan Peer Kylanderin, Linköpingin piispan sukulaisen ja Viipurin koulun opettajan, joka tavoitteli myös Joroisten kirkkoherranvirkaa.34 Tämän kausi katkesi kuolemaan talvella 1668. Långin ehdokas hänen sijaansa oli Raahen kirkkoherra Johan Forbus, myöhemmässä kirjeessä taas uudelleen Theudschovius, jota myös tuomari Petrellius suositteli. Brahe hylkäsi molemmat ja nimitti viimeinkin Tarvoniuksen.35

Tarvonius kuoli 1670. Nyt avautui tilaa uudelle pappisdynastialle, kun Iisalmen kirkkoherraksi nimitettiin rovastinkäräjien perusteella Sotkamon kappalainen ja Iin kirkkoherran vävy Henrik Johannis Hoffrenius. Hänen kautensa jatkui vuoteen 1710 asti, mutta hänen poikansa miehittivät Iisalmen ja naapuripitäjien virkoja myöhempäänkin. Heitä riitti myös siviilihallintoon.

Ensimmäinen askel miehityksessä oli Henrik Henrikinpojan nimitys kappalaiseksi vuonna 1682. Hänen siirryttyään Kuopion kirkkoherraksi pyysi pitäjäs sijalle nuorempaa veljeä Aronia kesäkäräjillä 1692. Mutta Lappeenrannan samanvuotisilla markkinoilla toi nähtävästi vouti Samuel Henrikinpoika iisalmelaisille markkinamiehille esiteltäväksi lukiolainen Rikhard von Borgenin, Kerimäen kirkkoherran pojan, ja sai tämän kannalle mm. lautamiehet Iivari Hiltusen ja Antti Pääkkösen. Vouti sanoi, ettei samasta suvusta saanut olla liian monta miestä samassa pitäjässä – maaviskaalina oli jo rovastin poika Petter Hoffreen.

Markkinoilla pidetty ”vaalisaarna” ei innostanut kuitenkaan iisalmelaisia, etenkin kun saarnasta heijastui von Borgenin ylenmääräinen hinku kappalaisenvirkaan. Häneen ei suostuttu eikä häntä tavan mukaan nostettu kappalaiseksi.

Von Borgen sai kuitenkin valtakirjan kappalaisen virkaan, ja rovasti joutui lukemaan sen julki toisena pääsiäispäivänä 1693. Sen jälkeen hän totesi: ”Nyt olette kuulleet hänen valtakirjansa ja hänen lahjansa, ja että häntä ovat eräät seurakunnan etevimmät äänestäneet Lappeenrannan markkinoilla.” Perään hän vielä kehotti: ”Nouskaan ylös kenellä on jotakin sanottavaa, sillä nyt on aika, ei voida rangaista herra Richardia hänen saarnoissaan, mutta hän on tullut tänne vastoin yksimielistä pyyntöä.” Viimeksi mainittu seikka ilmeni myös valtakirjassa, sillä tuomiokapituli totesi herra Richardin saaneen ”partialem vocationem” ( osittaisen kutsun).36

Tulokas kyseli huolissaan seurakuntalaisilta, ottaisivatko he hänet vastaan, ja sai vastaukseksi, etteivät he olleet häntä kutsuneet eivätkä hylänneet. Hänen saamansa todettiin lahjakkaiksi, mutta hänen elintapojaan ei tunnettu. Vasta valtakirjan julistamisen jälkeen uusi kappalainen nostettiin virkaansa ulkona kirkonmäellä. Aron Hoffreen lähti Turkuun opettajaksi ja siirtyi kuninkaan nimittämänä Rautalammin kirkkoherraksi 1697.37

Vanha rovasti varmisti sukunsa aseman hyvissä ajoin. Jo vuonna 1697 hän pyysi ja sai pitäjän puoltolauseen pojalleen Jakobille suksessiota varten. Kuningas oli antanut tästä välipäätöksen 2.2.1695, ja nyt tarvittiin lopullinen päätös. Perusteena ilmoitettiin Jakobin avustaneen palkatta isäänsä jo seitsemän vuotta.38 Poika sai palvella vielä neljätoista vuotta, tosin puolet niistä kappalaisena, ennen kuin isästä aika jätti.

Edellä on jo mainittu herra Richardin joutuneen Pielaveden kappalaiseksi Iisalmen kappalaisten työnjaon perusteella. Hänen jälkeensä vuonna 1697 jouduttiin taas kilpailuun seuraajien kesken. Rovasti Hoffrenius kutsui virkaan kappalainen Lyra-vainajan pojan Henrikin, joka tuolloin opiskeli Turussa, mutta Viipurin tuomiokapituli suositteli siihen tehtävään Olaus Marinusta, Rautalammin muinoisen kirkkoherran Isak Silaniuksen apulaista ja vävyä.

Pielaveteläiset pyysivät yksimielisesti Henrik Lyraa. Perusteiksi he ilmoittivat ensin isän ansiot pitkäaikaisena sananpalvelijana ja perheen ahdingon isän kuoltua. Kappelilaiset olivat myös kustantaneet herra Henrikin opintoja saadakseen hänet luokseen. Marinus oli vain vuodesta 1685 alkaen käynyt pyhäisin pitämässä jumalanpalveluksia ja kantamassa saataviaan. Lyra oli myös saanut hyvän todistuksen opinnoistaan sekä Rautalammin nykyisen kirkkoherran Johan Porthanuksen puoltolauseen.

Marinus tuli Pielavedelle valtakirjoineen, mutta kappelilaiset eivät tunnustaneet häntä kappalaisekseen. Herra Olaus valitti tästä käräjilläkin, mutta oikeus kieltäytyi käsittelemästä tätä asiaa, koska se ei kuulunut sen toimivaltaan. Talonpojat ilmoittivat edelleen, etteivät he ottaisi häntä vastaan, koska hän tuli ilman heidän kutsuaan, joka oli taas annettu Henrik Lyraile.39

Tuomiokapituli pysyi päätöksessään, mutta sopu paimenen ja lauman välillä järkkyi. Piispantarkastuksessa 1704 kappelilaiset valittivat Marinuksesta ja tämän apulaisesta ja vävystä Thomas Houreniuksesta. Samoin rovasti Hoffrenius ja Pielaveden lukkari Michel Vaikonius valittivat heistä. Papit olisivat muka ripittäneet samat ihmiset kahdesti ja tulleet juopuneina kirkkoon. Talonpojat peruivat käräjillä väitteensä, ja pappeja vastaan nostettu vastakanne raukeni.40

Papinviran täytössä vaikuttivat siis lukuisat tehtävät. Seurakunnan vokaatio eli kutsu oli tärkeä peruste, mutta se syrjäytyi verraten helposti, jos muut perusteet niin edellyttivät. Tuomiokapitulin tehtävänä oli tietysti pitää huolta papiston pätevyydestä ja täyttää virat sitä silmällä pitäen. Papeilla oli taas huoli oman jälkikasvunsa menestyksestä ja usein omastakin urastaan. Läänityskautena tuntui patronusten päätös, sittemmin kuninkaallisen majesteetin sana, ennen kaikkea viimeksi mainitun tahto valtakunnan puolustusta palvelleiden pappismiesten tulevaisuudesta. Papin kuolinpesän säilytystarve taas koski yhtä hyvin lesken ja isättömien lasten kuin seurakunnankin etua huoltokustannusten säätelijänä.

PAPISTON PALKKAUS

Seurakunnanpaimenet saivat korvauksen toimestaan pääosin luontoistuotteina, niinkuin kruununverotkin maksettiin. Siihen kuului keskeisenä tertiaali eli kolmasosa kymmenyksistä. Tämä oli pääosin viljaa, mutta lisäksi rahaa sekä pikku kymmenyksinä muitakin maan tai karjan tuotteita. Kymmenys ei tarkoittanut vuodentulon kymmenesosaa, vaan verolukuun, Savossa siis veromarkkaan, sidottua maksua. Kultakin lehmältä maksettu voinaula oli tärkeä. Toimeentulon perustana oli tietysti myös virkatalo viljelyksineen ja muine etuineen.

Tertiaalin ja pikkukymmenykset maksoi kirkkoherralle vuoteen 1644 asti kruununvouti, joka kokosi kymmenykset kerralla kokonaan. Sen sijaan muut saatavat peri pappi itse seurakunnastaan joko siten, että saatavat oli tuotava pappilaan, tai pappi kiersi pitäjää kokoamassa tulonsa ja samalla toimittamassa kasteita, ripityksiä ja muita toimituksia.

Tertiaalinkin kanto siirtyi kirkkoherralle vuonna 1644, vaikka pappien pitäjänkierto oli juuri sitä ennen aiheuttanut kenraalikuvernööri Brahen julistuksen: papistoa ja etenkin kirkkoherroja varoitettiin ”visiteeraamasta” pitäjäläisiään vaan pysymään pappiloissaan ja lukemaan kirjaansa. Rahvasta kehotettiin toimittamaan kymmenyksensä ja muut tavalliset ulostekonsa pappilaan sakon uhalla.1

Papit pitivät kuitenkin oikeutenaan kiertää tarkastamassa lehmiä ja huonekuntia. Tällaisella matkalla sai Kuopion kirkkoherra Petrus Aeschilli Fabritius horsmastenlahtelaisen Matti Keinäsen haukut. ”Ota nyt hitto selkääsi.”2

Tertiaalin kertymä perustui veromarkkamääriin, mutta vaihteli vuodentulon ja siitä johtuvan veronmaksukyvyn mukaan. Paikallisesti ja ajan mukana luvut vaihtelivat jyrkästi. Pieksämäen kirkkoherra sai tertiaalia 25 tynnyriä 20 kappaa vuonna 1620, mutta määrä nousi 60 tynnyriin 9 kappaan vuonna 1652. Alue oli kenties kasvanut pohjoisessa Suonnejoen ja Jäppilän suuntaan Juvan kustannuksella. Vuonna 1620 sai Mikkelin kirkkoherra 50, mutta virkaveli Juvalla peräti 112 tynnyriä näitä tuloja. Säämingissä tulo oli yli 80 tynnyriä vuonna 1643, mutta Kerimäen ero pudotti sen 55 tynnyriin. Rantasalmen esipaimenelle kertyi tertiaalia yli 70 tynnyriä.3

Uusissa pitäjissä palkkatulot jäivät pienemmiksi. Sulkavan kirkkoherra sai tertiaalia 42 tynnyriä vuonna 1662, mutta Kangasniemen paimen joutui tyytymään 21 tynnyriin.4 Määrä jäi vähän yli kuudesosaan Juvan kirkkoherran tertiaalista, jonka korkein kirjattu määrä oli 122 tynnyriä.5

Viljankorjuun jälkeen syksyllä kirkkoherralle toimitettiin uutiskakku, jouluna puoli tynnyriä viljaa aprakkana, leipä ja lihapala. Pääsiäisrahaa suoritettiin talostaan neljä äyriä. Vielä annettiin muutama kappa herneitä ja papuja siellä missä niitä viljeltiin, muutama kuontalo pellavia ja hamppuja, naula villaa, kolme naulaa humaloita sekä ennen mainittu voinaula kultakin lehmältä.6

Kappalaiset olivat alun alkaen kirkkoherran henkilökohtaisia apulaisia, mutta 1600-luvulla heidän asemansa itsenäistyi toimeentuloon nähden. Juvalla kappalainen sai talostaan puoli tynnyriä, mutta Rantasalmella vain kuusi kappaa viljaa.

Suurissa pitäjissä, joissa tarvittiin useampi kappalainen, tuotti aluksi suuria vaikeuksia saatavien jako virkojen kesken. Vuonna 1640 ennenmainitussa plakaatissa määrättiin pitäjä jaettavaksi kappalaisten kesken, niin että kummallakin oli palkanmaksajatalot erikseen ja mieluimmin ryhmitettynä kylittäin. Vuonna 1656 kiisteli Rantasalmella kappalainen Thomas Ischaniuksen apulainen Johan Lentz kappalainen Arvid Monniuksen kanssa palkkatuloista. Johan sai tuomiossa palkkakylikseen Voinsalmen, Tuusmäen ja Asikkalan, ja herra Arvidille jäi Syväinen, Heinävesi ja Parkunmäki – kenties tämännimiset kymmenkunnat.

Monnius sai julkisuutta vielä vuonna 1664 kannettuaan virkaveljensä Andres Arvidin palkkatuloja. Liika palkka tuomittiin palautettavaksi.7

Kriisivuonna palkansaanti kiristyi, ja seurakunnan paimen joutui turvautumaan maallisenkin esivallan apuun saataviensa keruussa. Vuonna 1639 sai Kuopion kirkkoherra Gabriel Thomae Lackman neljä lautamiestä avukseen periäkseen saatavansa Leppävirran rästiläisiltä tämän pitäjän erottua Kuopiosta. Talonpojalle piti sentään jättää ainoa lehmä ja kattila.

Vuonna 1657 valitti Joroisten kirkkoherra maaherralle toimeentulonsa niukkuutta. Tertiaali oli jäänyt saamatta kolmena vuonna, koska se kului valtion veroihin. Lisäksi hän oli joutunut varustamaan tuona vuonna kaksi ratsumiestä kruunun palvelukseen. Pappilan peltojen tuotto riitti vain neljän viikon elämiseen. Tästä hän sai todistuksen, mutta seurauksia ei ole tiedossa.8

Pappien toimeentuloa koskevat tiedot lisääntyvät vuosikymmenten myötä tarkentaen kokonaiskuvaa. Samoin yritettiin ajoittain järjestellä palkkausta entistä selkeämmäksi. Tähän pakotti myös veronmaksajain lukumäärän vaihtelu, sillä heidän vähetessään niukkeni papistonkin toimeentulo herättäen valituksia.

Vuonna 1617 annettu Örebron palkkausjärjestys aiheutti valituksia ruptuurin jälkeen juuri äsken mainitusta syystä, ja niiden johdosta annettiin vuoden 1664 valtiopäivillä uusi palkkaussääntö. Tämä ei tyydyttänyt Savossa seurakuntia eikä paimenia. Maksajien mielestä järjestelmä oli liian kallis. Ainakin Rantasalmella, Kerimäellä ja Sulkavalla pidettiin vanhaa tapaa parempana, eivätkä papitkaan, esimerkiksi Kerimäen kirkkoherra Olaus von Borgen, halunneet rasittaa talonpoikia uuden järjestyksen mukaisilla saatavilla. Sulkavalla tosin Klaudius Molander toivoi pikkukymmenysten maksua vanhojen veromarkkojen mukaisesti, sillä veromarkkalukuja oli alennettu jyrkästi juuri pidetyssä maantarkastuksessa ja palkka olisi siltä osin puolentunut pahasti.9

Savon talonpojat valittivat seuraavan kerran papinsaatavista vuoden 1680 valtiopäivillä. Kuningas määräsi asiaa tutkittavaksi edelleen välipäätöksessään, ja siten se tuli esille Leppävirran, Puumalan, Sulkavan ja Kerimäen kesäkäräjillä 1681. Puumalan ja Leppävirran talonpojat pitivät parempana entistä kuin nyt kuninkaan määräämää palkkausjärjestystä. Sulkavalla hyväksyttiin uusi järjestys muuten kuin edellä mainitun veromarkkasäännöksen osalta, sillä vanhan veromarkkaluvun mukaista pikkukymmenysten maksua pidettiin rasittavana. Vanha kirkkoherra piti siitä kuitenkin kiinni tukeutuen tuoreeseen kuninkaalliseen päätökseen.

Kerimäellä talonpojat perustelivat valitusta sillä, että siinä oli vain pyydetty parempaa järjestystä vihinnästä, kirkotuksesta ja kastamisesta perittäviin maksuihin. Rahvaan mielestä ei nyt annettu järjestys voinut tässä maanääressä jäädä silleen, vaan se pyysi paluuta entiseen järjestykseen. Rovasti Jakob Ursinus sanoi puolestaan neuvottelevansa ensin maaherran ja tuomiokapitulin kanssa, koska uudessa järjestyksessä kiellettiin ankarasti vaatimasta rahvaalta saatavia yli säännön määräämien erien.10

Kyseisen valtiopäivävalituksen tausta paljastui Rantasalmen käräjillä, jossa rovasti Kyander peräsi sitä. Piensavolaiset olivat muka valittaneet pappien matkustavan kolme ja jopa viisi kertaa vuodessa pitäjällä ja vaativan tertiaalin lisäksi paljon muita maksuja, jotka paisuivat sietämättömiin mittoihin. Rantasalmelaiset totesivat valitusasiakirjan kyllä syntyneen tässä pitäjässä, mutta sen oli sanellut omavaltaisesti vouti Johan Jooninpoika, joka asetti oman herrainpäivämiehenkin – tästä oli edellä jo puhe. Rantasalmelaisetkin ilmoittivat pitävänsä kiinni vanhasta säännöstä, ja Kyander suostui samaan siksi vuodeksi.11

Toimitusmaksujen epäselvyydet aiheuttivat syksyllä 1686 kuninkaallisen käskyn tutkijakunnista, joiden tuli pitäjä pitäjältä selvittää siihenastinen käytäntö ja tehdä ehdotus sen yhdenmukaistamisesta. Nuo maksut näet perustuivat sattumanvaraisiin sopimuksiin eivätkä lakiin. Pien-Savon osalta pidettiin tämä kokous Savonlinnassa maaherra Johan Creutzin johtamana 18.7.1687. Läsnä oli kunkin pitäjän papisto sekä lautamiesten, kirkonmiesten ja rahvaan edustus. Suur-Savon vastaava kokous saatiin aikaan jo 6.11.1696 Ristiinan Kylänlahdessa.12

Näiden tutkintojen mukaan voidaan arvioida eri kirkkoherrojen keskeisten palkkausaatavien määrä. Toinen niistä oli tertiaali eli kymmenysveron kolmasosa, toinen taas aprakka eli viljavero, joka maksettiin joskus pelkästään leipäviljana puoliksi kumpanakin, joskus mukana myös kaura. Ristiinassa tätä maksettiin harkinnan mukaan, Mikkelissä 9–16 kappaa talon varakkuudesta riippuen, Kangasniemellä 12 kappaa veromarkalta ja muualla puoli tynnyriä talostaan.13

Oheinen yhdistelmä osoittaa aprakan merkinneen pääosaa kirkkoherran viljatuloista, Suur-Savossa runsasta kahta kolmasosaa, Pien-Savossa kolmea neljäsosaa. Mutta samalla on todettava tertiaalin jääneen edellä ilmoitettuna murto­osaksi todellisten kymmenysten kolmasosasta. Esimerkiksi Mikkelin, Mäntyharjun ja Ristiinan todellinen tertiaali olisi ollut 680 tynnyriä, kun sitä edellä ilmoitettiin vain 160, Pieksämäen ja Kangasniemen 273, Juvan ja Joroisten 408,5 tynnyriä. Rantasalmelta ilmoitetut 70 tynnyriä olivat vain neljäsosa tuosta kolmasosasta. Tutkinnassa ilmoitettuja lukuja lienee kuitenkin uskominen, ja pääosa tertiaalia lienee kulunut kruunun tarpeisiin.14

Palkkaan nähden eli Mikkelin kirkkoherra omassa luokassaan, seuraavina Rantasalmi ja Juva. Kuopio, Ristiina ja Pieksämäki pääsivät niitä likelle, eikä Iisalmikaan ollut kaukana. Mäntyharjun luvuista puuttuu Karjalan ja Hämeen puoli.

Edelleen säilyi voivero, naula voita lehmältä. Kuopiossa tämä maksu sai nimen alttarivoi.15 Maksajan varallisuudesta ja hyväntahtoisuudesta riippui sen sijaan muiden pikkumaksujen luovutus. Tapana oli antaa leipä joko syksyllä tai jouluna, samoin leiviskän paisti. Pääsiäisrahaa maksettiin Ristiinassa yksi, muualla neljä hopeaäyriä tai vastaavasti 12 vaskiäyriä. Herneitä, papuja, kauraa, pellavia, hamppua sekä humaloita ja villoja annettiin harkinnan mukaan. Kauramaksu voi kuulua aprakkaankin. Mikkelin talot joutuivat toimittamaan kirkkoherralle puukuorman, ja Kangasniemellä suoritettiin yksi päivätyö. Loiset tekivät Mikkelissä yhden, Ristiinassa kolme, Kangasniemellä, Juvalla ja Säämingissä jopa kuusi päivätyötä tai korvasivat sen 16 hopeaäyrillä.

Kappalaisen palkka vakiintui vähitellen puoleksi viljatynnyriksi talolta. Vielä vuosina 1670–71 piti sulkavalaisia ja sääminkiläisiä kehotella noudattamaan piispan säädöstä, jonka mukaan kappalaiselle tuli maksaa kolme kappaa ruista, ohraa ja kauraa kutakin sekä kappa papuja tai herneitä.16

Vuonna 1687 oli voimassa puolen tynnyrin sääntö Mikkelissä, Ristiinassa ja Juvalla, mutta muualla määrä oli yhdeksän kappaa. Syksyisin annettiin kappalaisellekin uutisleipä ja kinkku.

Vuonna 1681 kappalaiset saivat tukea piispa Bångilta, joka suositteli loisten tehtäväksi kaksi työpäivää heille vuodessa. Tämä vahvistettiin noudatettavaksi vuosina 1683 ja 1684 ainakin Puumalassa, Sulkavalla, Kerimäellä ja Rantasalmella, ja lisäksi se oli vuonna 1687 voimassa Juvalla.17

Muu osa palkasta kertyi toimitusmaksuista, joista testamentti eli hautauskorvaus oli tärkein. Isännän tai emännän hautaamisesta annettiin lehmä, jos karjaa oli kuusi päätä tai yli – Säämingissä seitsemän. Juvalla edellytettiin suurtaloista lehmän sijaan hevonen. Viisilehmäisistä tai pienemmistä taloista perittiin vastaavasti kuusi vaski- tai kaksi hopeataalaria tai suhteessa vähemmän, lapsista 16 hopeaäyriä tai vastaava vaskirahamäärä, loisista 1–3 vaskitaalaria – vähiten Ristiinassa. Ruumissaarna maksoi joko kuusi vaskitaalaria tai tynnyrin ruista.

Kappalaiselle kuului hautajaisista korvaus, jos vainaja saatettiin koulun kanssa eli laulaen hautaan. Jos tämä tapahtui kirkossa, niin kappalainen sai siitä Ristiinassa kuusi vaskimarkkaa tai lampaan, Mikkelissä vain kolme markkaa. Ulkona hoidettu koulunkäynti tuotti kappalaiselle 24 vaskiäyriä, ruumiinsiunaus neljä hopeaäyriä.

Kuulutus ja avioliittoon vihintä tuottivat kirkkoherralle 12 hopeaäyriä, kappalaiselle lapasparin tai sen sijaan nenäliinan, joka mainittiin Säämingissä. Lapsen kastamisesta maksettiin yhdeksän ja äidin kirkkoon otosta kolme hopeaäyriä.

Pappien edellytettiin liikkuvan pitäjällä säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa kantamassa saataviaan ja pitämässä kinkereitä. Nämä matkat hoiti pitäjä järjestäen kyydin kylästä toiseen. Lisäksi pappia haettiin tarpeen mukaan esimerkiksi sairaan luokse, jolloin hakija maksoi korvauksen. Ristiinassa se oli kuusi vaskitaalaria tai lammas, Mikkelissä neljä kappaa viljaa tai lammas, Kangasniemellä 4–6 kappaa, idempänä kahdeksan kappaa – Juvallakin vaihtoehtona lammas.

Tutkinnan tulokset joutuivat tuomiokapitulin kehiteltäviksi ja aikanaan kuninkaan vahvistettaviksi. Uusi palkkaussääntö vahvistettiin 29.3.1695. Se vahvisti vanhan käytännön määrittäen vain tarkemmin muutamia kohtia voi-, pikku- ja kalakymmenysten osalta. Osapuolet näkyvät tyytyneen tähän, sillä vain Iisalmen kirkkoherra Henrik Hoffrenius turvautui käräjiin saadakseen säännön täyteen voimaansa. Kenties myös alkanut katokausi unohdutti tätä sääntöä koskeneen tyytymättömyyden.18

Saatavat perittiin yleensä itse lukuunottamatta tertiaalia, jonka kruununvouti kokosi ja maksoi kirkkoherralle kuittia vastaan. Määrä vaihteli vuodentulon mukaan, niinkuin kuitit osoittavat. Joskus tosin kirkkoherran oli itsensä perittävä omansa pois voudin luettelon mukaan. Vuonna 1668 velkoi Kerimäen kirkkoherra Olaus von Borgen luutnantti Lars Erikinpojan leskeltä peräti kahdeksan vuoden kymmenyksiä, joista hän lisäksi oli maksanut kruunulle kuuluneen osan. Vuotta myöhemmin vaati Sulkavalla kirkkoherra Erik Georgiin leski kolmea kymmenystynnyriä Olli Holopaiselta vouti Erik Laurinpojan luettelon perusteella.19 Puumalan varakirkkoherra Carl Nigraeus tahtoi 1682 vouti Johan Jooninpojalta kopiota kymmenysluettelosta samassa tarkoituksessa, mutta turhaan.20

Katovuosina papit joutuivat pitämään puoliaan. Vuonna 1671 Sulkavan kirkkoherra Claudius Molander kuulututti käräjillä, että vaikka talonpojat olikin vapautettu kymmenysten maksusta, tuli papeille kuuluva tertiaali maksaa. Samaa toimitti Rantasalmen rovasti Andreas Kyander vuonna 1688: Vaikka aika oli raskas ja Jumala rankaisi maata katovuodella, niin hänen oli elätettävä omaisensa ja ostettava ravinto rahalla. Tällä perustein hän vaati saataviaan joko luonnossa tai markekongin eli verohinnan mukaan rahalla.21

Viljatulot riittivät melkoiselta osalta myytäviksikin normaalivuosina. Tämän varalta määräsi papiston etuoikeuksien kohta 14, että talonpoikien tuli toimittaa kymmenysviljat mihin tahansa paikkaan tuomiokunnassa tai lähimpään kauppakaupunkiin sekä ylläpitää pitäjässä kymmenysaittaa. Tätä teroitti kirkkoherra von Borgen kerimäkeläisilleen 1673. Sulkavan uusi kirkkoherra Anders Molander taas peräänkuulutti vuonna 1682 viljarahdin laiminlyöjiä, jotka vuosina 1679 ja 1680 pitivät viljat itse. Oikeus tuomitsi syylliset korvaamaan viljat seitsemällä vaskitaalarilla tynnyriltä.22 Kuopiolaiset eivät tunnustaneet tätä käytäntöä vuonna 1679, ja kirkko herrakin jätti asian toistaiseksi.23

Tertiaalituloja täydensivät itäisissä ja pohjoisissa pitäjissä kalansaaliista maksetut kalakymmenykset. Muistaen kapakalan merkityksen myyntitavarana voi edellyttää tämän tulon tuntuneen papinkin saatavissa. Vuonna 1686 velkoi Kuopion kirkkoherra Andreas Arvidi Sculptorius Tavinsalmen asukkailta kalakymmen yksiään.24

Sotaväellä oli kruunuun nähden verovapaus, mutta kotona ollessaan sekin käytti pappien sielunhoitopalveluksia. Tämän johdosta antoi pääkatselmuskomissaari Lorentz Creutz Lappeenrannassa 28.2.1672 välipäätöksen, jossa asepalvelijat velvoitettiin maksamaan kirkkoherralle neljä hopeaäyriä pääsiäisrahoja. Entinen sotapappi, Puumalan kirkkoherra Antonius Brudgum (Bräutigam) muistutti tästä syyskäräjillä 1682. Korpraali Sven Spenner tosin väitti, että ratsurykmentin eversti Berendt Mellin olisi kieltänyt tuon maksun, mutta kun hän ei voinut todistaa väitettään, niin äyrit tuomittiin maksettaviksi.25

Kuusi vuotta myöhemmin Brudgum toimitti samaa asiaa, mutta vahvemmin perustein. Kuninkaan välipäätöksen 26.10.1687 mukaan ratsumiehet, nihdit ja laivamiehet oli velvoitettu maksamaan vuosittain sielunhoitajalleen 12 hopeaäyriä tai korvaamaan sen kolmella päivätyöllä. Tämä kuulutettiin toimeenpantavaksi syksyllä 1688.26

Papinsaatavien maksu aiheutti ajoittain vastarintaa etenkin katovuosina, ja joskus määrättiin lauta- ja kirkonmiehet sielunpaimenten avuksi. Muutaman kerran vastarinta meni pitemmällekin. Vuonna 1665 syytti Puumalan kirkkoherra Gabriel Caroli harmaalalaista Tuomas Harmaista siitä, että tämä oli yllyttänyt kirkonmäellä ja muuallakin rahvasta kieltäytymään maksamasta papinsaatavia, testamenttia ja muutakaan. Harmainen kielsi valallisesti puhuneensa sellaista ja vapautui syytteestä.27

Mutta Sulkavan telataipalelainen Olli Holopainen joutui pahaan kiipeliin vuonna 1671 kieltäydyttyään maksamasta ja otettuaan takaisin ulosottomiesten ottaman pantin. Vieläpä hän sanoi toivovansa, että tuhat paholaista menisi pappiin. Käräjillä Olli pyyteli anteeksi ja lupasi maksaa kappalaisen saatavat kolminkertaisina. Se ei auttanut, vaan papiston privilegioiden 22 kohdan ja Kuninkaankaaren 31 luvun perusteella hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio tosin alistettiin hovioikeudelle.28

Vielä karkeampaa kieltä käytteli kuopiolainen mökinmies Lassi Tahvonpoika Jaatinen kirkkoherra Stefan Jakobi Linnaeuksen kerätessä alttarivoita: ”Tullengo waskiperselle wielä woita piti wiemen, eikö hän muille itzensä tainut täytä Se kackinasta etc.”29

Rantasalmelaisia yritettiin lavastaa tyytymättömiksi pappeihinsa vuonna 1697, kun heidän nimissään valitettiin maaherralle pappien ankaruudesta saatavien perinnässä ja pitäjänmatkoilla. Rovasti Jakob Ursinus kysyi asiaa käräjillä, jolloin rahvas vastasi, ettei kenellekään ollut annettu valitusta tehtäväksi eikä se kohdistunut ainakaan rovastiin.30

LUKKARIT JA KIRKKOPITÄJÄN ORGANISAATIO

Suntion yläpuolella kirkollisessa hierarkiassa olivat lukkarit. He olivat alun perin kirkkoherran palkkalaisia ensimmäisenä kirkollisena tehtävänään kellonsoitto (ruots. klocka = kello, tästä klockare = lukkari). Aikaa myöten siihen liittyi toiminta esilaulajana.

Arkisin lukkari teki kirkkoherran töitä, saattoipa hänen vaimonsa tehtäviin kuulua pappilan leivän leivonta ja oluenpano. Mutta kun ajanoloon palkkaus siirtyi pitäjän harteille lukkarinkappoina, niin virkakin itsenäistyi jossakin määrin.

Eri lähteistä on vuoteen 1664 mennessä löytynyt 28 lukkaria, ja vain Hirvensalmen veisuunjohto puuttuu tästä. Vanhimmista mainittakoon Iisalmen lukkari Pekka Tikkanen 1639, Juvalla Mikko Antinpoika sekä Pieksämäellä Mikko Eeronpoika Rusanen, jota 1639 seurasi toholahtelainen Eero Tahvonpoika Toivanen. Säämingissä mainitaan lukkari Matti vuonna 1638.

Lukkarit olivat pääasiassa talonpoikaista juurta. Mikkelissä oli kuitenkin 1651–52 Erik Brask ja hänen jälkeensä Bertil Fläsk säätyläisnimisiä. Tikkasen seuraaja Iisalmella oli kirkkoherra Nikolaus Roivaan poika Pekka. Lisäksi tunnetaan eräitä lukkareita etu- ja isännimellä, mutta heitä ei voi osoittaa kenenkään papin tai muun säätyläisen pojiksi.

Lukkarit merkittiin henkikirjassa useimmin papiston yhteyteen, joten he kaiketi asuivat pappilan mailla lukkarintuvassa ellei aivan papin rakennuksissakin. Esimerkiksi vuonna 1639 Pekka Tikkanen riihitti viljojaan kappalaisen Andreas Svenoniksen saunassa ja poltti sen vahingossa. Yhteys oli siis joskus kiusallisen läheistä.1

Riippuvuutta osoittaa Juvan lukkarin Antti Rimpin kysely kesäkäräjillä 1657. Hän selitti kirkkoherravainaja Johannes Marcin tarjotelleen hänen virkaansa kolmelle miehelle, vaikka hän oli hoitanut sitä niin monta vuotta. Nyt hän kysyi käräjäväeltä, halusiko se vaihtaa lukkaria vai pitää hänet. Lautakunta ja yhteinen rahvas ilmoitti yksimielisesti pitävänsä hänet lukkarinaan. Rimppi näyttää pelänneen ottaa asiaa esille kirkkoherran eläessä peläten potkuja, mutta asian käsittely käräjillä osoittaa lukkarin aseman olleen tuolloin vahvistumassa.2

Rantasalmella paljastui vastaava ristiveto jo 1644. Kirkkoherra Marcus Aeschilli valitti pitäjällä kiertävää huhua, että hän olisi muka sekoittanut ehtoollisviiniin olutta ja rankkia, ja väitti lukkari Matti Takkista huhun levittäjäksi. Viranmenetyksen pelossa tämä kielsi koskaan puhuneensa moista, ja kirkkoherrankin maine puhdistui.3

Lukkarinvirka eriytyi vähitellen kirkkoherran taloudesta jopa niin pitkälle, että sitä varten voitiin varustaa virkatalokin, tosin varsin vaatimaton. Samalla nousi vaatimustaso. Lukkarin taidoksi ei riittänyt kellonsoitto, vaan hänelle lankesi veisuunjohto, jopa opetustoimenkin osia. Tämän johdosta lukkarilta alettiin vaatia luku- ja kirjoitustaitoa. Lukkarin aseman vahvistamiseksi velvoitti kruunu vuonna 1690 perustamaan lukkarintupia piispa Gezeliuksen ehdotuksesta.4

Vuosien 1660–1721 lukkarinviran haltijoita löytyi lähteistä ja kirjallisuudesta yhteensä 54, joista suursavolaisia 23, itäsavolaisia 19 ja loput 12 pohjoissavolaisia. Säämingin kirjoissa näkyy vuosina 1701–04 kaksoismiehitys, kenties sotapakolaislukkareiden aiheuttamana. Tämä vähentäisi itäsavolaisten lukkareiden lukumäärää kahdella.

Ensimmäiset oppineen eli pappissäädyn pojat joutuivat lukkarinvirkaan 1680-luvulla: Johan Savander Ristiinassa ja Anders Heikinpoika Collanus Pieksämäellä – ellei oteta mukaan Iisalmen Niilo Pietarinpoika Roivasta, jonka lukkarikausi alkoi kenties jo 1660-luvulla. Vuoden 1695 tienoissa palkkasi Mikkeli lukkarikseen Mathias Tarvoniuksen ja Hirvensalmen kappeli jo vähän aikaisemmin Anders Relanderin. Kangasniemellä alkoi Ursin-lukkarien kausi kenties jo 1680-luvulla. Rantasalmelle tuli vuoden 1690 tienoissa lukkariksi Thomas Philippaeus, kenties pälkjärveläinen papinpoika.5

Kuopiolaiset saivat ensimmäisen kirjantaitavan lukkarin Eerikki Kerkkosen tai Kärkkäisen 1688, mutta häntä etevämpi oli varsinaissuomalainen tulokas Aron Sigfridinpoika.6 Puumalan lukkariksi tuli 1600-luvun lopussa Johannes Kosterus (saks. Köster = lukkari), joka vuonna 1710 muutti Juvalle samaan virkaan. Kirkkoherra Romanus nosti hänen sijaansa renkinsä Heikki Israelinpojan.7

Kerimäen lukkarina mainitaan vuosina 1699–1713 Erik Erikinpoika Lavonius. Saman suvun jäsen opetti Savonlinnan koulussa ja yleni sitten Säämingin kappalaiseksi. Vuodesta 1706 toimi Leppävirran lukkarina Bertil Oxeman paikallista pappissukua ja Joroisissa Johan Cantelius.8

Kun Pielavedenkin lukkari Mikael Vaikenius oli käynyt ”sivistymässä” Oulussa ja muuttanut tuoksi nimensä Rytkösestä, niin vain Sulkavalta tapaamme talonpoikaisnimisen lukkarin, Matti Haataisen, joka peri viran langoltaan Tuomas Pekanpoika Tiaiselta.9 Säämingin emäpitäjän lukkarin virka pysyi Järveläisen suvulla Isoon vihaan asti.10

Leppävirran lähteissä ”kummittelee” kirkollisena viranhaltijana piispanamtmanni tai piispansuntio. Vuonna 1665 päätettiin käräjillä, että tämän virkamiehen tehtäviin kuuluisi pappilan kattojen ja ovien kunnossapito, mistä hyvästä hän saisi palkkana kapan viljaa joka talosta vuosittain. Sulkavalle oli piispannimismieheksi nimitetty 1653 Mikko Kontiainen, jolle piispa oli antanut tehtäväksi pitää järjestystä kirkonmäellä. Leppävirran piispanamtmannina toimi Antti Nikkinen kuolemaansa asti 1667. Kumpaakaan ei mainita tilallisten joukossa, joten tehtävä lienee vastannut suntiota. ”Amtmanni” tai ”nimismies” oli kaiketi tarkoitettu vahvistamaan viran niukkaa arvonantoa.11

Kirkkopitäjän taloushallinto edellytti kirkonisäntää, mieluimmin kirjoitus- ja laskutaitoista miestä, joka vastaisi kirkonarkkuun kertyvistä rahoista ja niiden käytöstä. Tähän yhteyteen kuului lisäksi ehtoollisviinin hankinta sitä varten kerättävin raha- tai viljavaroin.

Päävastuu taloudesta kuului kirkkoherran kannettaviin, mutta periaatteena oli vastuun jako kahdelle tai kolmelle henkilölle, jotta he tarpeen mukaan valvoisivat toisiaan ja ehkäisisivät väärinkäytökset. Tämän vuoksi kirkonisäntänä toimi yleisesti joku muu kuin kirkkoherra.

Iisalmen erääseen kirkonisäntään jo onkin tutustuttu: Matti Kauppinen joutui vaikeuksiin tehtävässään. Vuonna 1651 hänen rinnallaan mainitaan virassa Antti Kaarakainen, kirkonkyläläisiä hänkin. Rantasalmelaiset ottivat vuonna 1641 kirkonisännäksi ensimmäisen kappalaisen Michel Laurentiin, joka toimi tässä tehtävässä vielä vuonna 1653.12 Leppävirran kirkonisäntänä toimi vuoteen 1666 asti kappalainen Andreas Arvidi ja sitten vuonna 1667 kappalainen Clemet Bosphorus.13 Kenties virka todettiin niin vaativaksi, että iihen koetettiin löytää kirjoitus- ja laskutaitoinen mies. Esimerkiksi Puumalan kirkonisännäksi otettiin 1640 Hans Didrikinpoika (Munck).14

Kirkonisäntiä koskevat tiedot puuttuvat kokonaan Ristiinasta, Joroisista, Juvalta ja Sulkavalta, eikä muuallakaan ole aina koottavissa täydellisiä nimisarjoja. Useimmin tämä virka uskottiin kappalaisille. Mikkelissä mainittiin kirkonisäntinä kappalaiset Henrik Jerpenius ja Paulus Mollerus, Pieksämäellä Claudius Collanus, Rantasalmella Michael Laurentii, Israel Willander ja Matthias Pardanus.15

Talonpoikia mainittiin kirkonisäntinä Kangasniemellä Lauri Hokkanen vuosina 1660–85, aluksi Henrik Klaunpojan ja 1683 kappalainen Lars Jachmanderin kanssa, mutta muuten yksin.16 Leppä virralla seurasi kappalainen Clemensiä tehtävässä Eerikki Martinpoika Savolainen17 Iisalmella tuli 1651 ensimmäisen kirkonisännän Matti Kauppisen sijaan Antti Kaarakainen.

Säämingissä ja Kerimäellä uskottiin tehtävä upseereille. Säämingissä toimi kirkonisäntäoä ensin Jöran Jöraninpoika Pistolekors ja hänen jälkeensä Abraham Pistolekors.18 Kerimäellä hoiti samaa tehtävää anttolalainen aliupseeri ja ratsutilallinen Lauri Laurinpoika ja vuodesta 1682 alkaen Mojsundin herra Herman Johan von Burghausen.19

Kuopiossa ja Iisalmella kytkettiin kirkonisännyys siviilivirkoihin. Kreivin aikaan tehtävä kuului pitäjän- ja kihlakunnankirjuri Elias Samuelinpojalle (Paldanius), 1680-luvulla Johan Paldaniukselle ja 1690-luvulta alkaen pitäjänkirjuri ja majatalon pitäjä Lars Björnille.20 Elias Samuelin poikaa edelsi toki talonpoika, kirkonkyläläinen Hannes Taskinen.21

Iisalmessa kirkonisännyys kuului nimismies Zacharias Samuelinpoika Cajanukselle vuoteen 1691 asti, mutta sitten kaiketi hänen ja rovastin ristiriita katkaisi virkasuhteen, ja tilalle otettiin haapajärveläinen talollinen Pekka Pekanpoika Lappalainen.22

Edellä mainituista 19 kirkonisännästä oli siis kappalaisia yhdeksän, siviilivirkamiehiä, upseereja ja talonpoikia viisi kutakin. Jakauma osoittaa, että kirjantaitavia miehiä tarvittiin ja heitä oli käytettävissä jokseenkin joka pitäjässä.

Kirkollisten maksujen perijöinä toimivat kirkonkuudennusmiehet kukin piirissään. Tästä virkakunnasta tunnemme parhaiten Iisalmen 1650-luvun alulta: Mikko Partasen Partalassa, Lauri Rönkön Rutakolla, Juntti Paavonpoika Uimasen Uimalassa, Pekka Kähkösen Nerkoolla, Hintsa Tikkasen Kiuruvedellä sekä Paavo Saikkosen Lampaanjärvellä. Vuonna 1645 sai kolme leppävirtalaista kirkonmiestä nuhteita jäätyään pois rovastinkäräjiltä: Antti Kinnunen Konnuslahdesta, Eero Simonpoika sekä monimäkeläinen Olli Kastinen.23

Kirkkopitäjän päätöksenteosta ilmenee jo muutama viite 1660-luvulta alkaen. Syyskäräjillä 1667 valitti Rantasalmen rovasti Kyander sitä, etteivät pitäjäläiset tulleet pitäjänkokouksiin kuulutuksista huolimatta, ja saikin aikaan kolmen markan uhkasakon laiminlyöjille. Samalla kertaa kuulutettiin seuraava kokous joulukuun 7. päiväksi. Mies talosta kutsuttiin silloin kirkkoon päättämään penkkijaosta, jonka piispa oli käskenyt toimeenpantavaksi. Vuonna 1681 taas sovittiin samassa pitäjässä pidettäväksi kirkonkäräjät, jossa tutkittaisiin pappilanrakennuksen puuttuvat osat ja tasattaisiin niiden edellyttämät työvelvollisuudet.24

Rantasalmi ei jäänyt ainoaksi kirkonkäräjäin pitopaikaksi. Vuonna 1675 kehotettiin sulkavalaisia vakavasti kokoontumaan kirkonkäräjiin päättämään kirkon ja pappilan rakentamisesta laillisen sakon uhalla. Uhka oli sikäli vakava, että se julistettiin kihlakunnan syyskäräjillä.25

Pitäjänkokous eli kirkkokäräjät jäi edelleenkin kihlakunnankäräjien varjoon. Kirkon asioita käsiteltiin viimeksi mainituilla kauden loppuun asti. Paikallinen itsehallinto pääsi sentään idulle ainakin eräissä pitäjissä.

Vastuu kirkon taloudesta oli koko ajan kirkkoherralla, vaikka kirkonisäntä toimikin hänen rinnallaan. Kertyneet rahat säilytettiin kirkonarkussa, jossa oli useampi lukko, lopulta kolme. Niiden kunkin avain oli eri henkilöillä, niin ettei kukaan päässyt yksin avaamaan arkkua. Tähän tapaan päädyttiin vähitellen, varoittavien ennakkotapausten johdattelemana. Joskus näet ainoata avainta hallitseva pappi joutui kiusaukseen käyttää yhteisiä varoja omaksi hyväkseen. Tämä todettiin esimerkiksi Kuopion rovastintarkastuksessa 1670: herra Krister (Gabrielis Lackman) oli ottanut arkusta rahaa hakiessaan kirkkoherranvirkaa vuonna 1667. Hän kai toimi kappalaisen asemassa kirkonisäntänä ja pääsi siten arkkuun sisälle.26

Vastaavasti ”lainasi” Kerimäen kappalainen Olof Ivanander kirkon rahoista 73 taalaria 1670-luvun lopulla oikeusjuttuun luutnantti Karl Gyllenbrandia vastaan. Asia paljastui herra Olofin kuoltua, mutta leski selitti summan olleen vain osa pitäjän velkaa, koska kappalainen oli asunut omassa talossaan. Tätä osuutta todettiin olevan 60 taalaria, ja leski joutui korvaamaan vain 13 taalaria.27 Ivananderin jälkiä paikattiin Puumalassakin vuonna 1680, jolloin hänen apellaan kirkkoherra Johan Fransisci-vainajalla todettiin 50 taalarin vajaus.28

Tämän kaltaisten tapausten ehkäisemiseksi alettiin 1660-luvulla vaatia papeilta kirjanpitoa kirkonkassan tuloista ja menoista. Puute todettiin Kuopiossa äsken mainitussa tarkastuksessa, ja tilien puutteesta huomautettiin Kangasniemellä vuonna 1683. Tilit tarkastettiin piispan- ja rovastintarkastuksissa, mutta lisäksi kirkkoherran vaihtuessa ne tutkittiin lääninhallituksessa. Esimerkiksi Kuopion tilit olivat Viipurissa vuonna 1693, kun piispa Bång piti tarkastuskierrostaan.29

Kirkko sai tuloja kolehdeista, sakoista ja hautamaksuista. Viimeksimainittu erä kertyi lähinnä kirkon lattian alle kaivetuista haudoista, koska juuri sitä paikkaa tavoiteltiin. Kuoriin haudattu kai arveli helpoimmin pääsevänsä taivaaseen, koska se oli tavoitelluin paikka ja korkeimmalle rahallisestikin taksoitettu. Ovensuuhun pääsi huokeimmalla. Asteikko tällä välillä aleni kolmesta yhteen vaskitaalariin.30

Sakkotuloja saatiin kruunulta, sillä siveellisyysrikoksista tuomitut sakot kuuluivat kolmasosaltaan kirkolle. Kirkollisten velvollisuuksien laiminlyönnistä tuomitut sakot kertyivät kenties kokonaankin kirkonarkkuun.31

Kolehteja koottiin jumalanpalveluksissa eri tarkoituksiin, yleensä seurakunnan eri kustannuksiin, mutta joskus myös piispan tai kuninkaallisen majesteetin määräämään tarkoitukseen. Näistä tuli merkitä tileihin omaksi hyväksi kertyneet tulot, mutta kruunun määräämät kolehdit oli toimitettava mahdollisimman suoraan edelleen eikä merkittävä tileihin.32

Rahaa voitiin käyttää selvästi rajattuihin tarkoituksiin, esimerkiksi kirkon irtaimiston hankintaan. Sen sijaan itse kirkon tai pappilain rakentaminen tuli kustantaa kussakin tapauksessa erikseen. Niihin käytetyt varat oli korvattava kassalle.33

Kirkonarkkua säilytettiin yleensä kirkossa kenties siksikin, että halukkaat voivat antaa lahjansa kanteen avatusta raosta käydessään jumalanpalveluksessa. Lisäksi kaiketi arveltiin säilytyspaikan vahvistavan seitsemännen käskyn noudattamista. Pien-Savossa sattui vain kolme kassavarkautta, Rantasalmella 1664 ja 1697 sekä Säämingissä 1673. Vahinkoja ei tiedetty kahdessa vanhimmassa tapauksessa, koska rahoja ei ollut laskettu – Säämingissä kahteen vuoteen. Sen sijaan vuonna 1697 määritettiin vahinko 52 taalariksi 29 äyriksi vaskirahaa. Tilinpito auttoi ainakin yksilöimään vahingon.34 Mikkelin kirkosta vietiin edellistä tuntuvasti suurempi kassa 1709, peräti 572 taalaria.35

Tilinpidon tarve sai alkuun tärkeän osan väestökirjanpitoa. Kun maksua kannettiin kastamisesta, vihkimisestä ja hautaamisesta, oli tarpeen pitää niistä luetteloa tulojen todistamiseksi. Nämä saattoivat olla aluksi erillisiä listoja, mutta ne koottiin pian kirjaksi. Aluksi sitä nimitettiin kirkonkirjaksi, mutta sittemmin vakiintui nimeksi historiakirja, jotta se olisi eronnut toiseen tarkoitukseen pidetystä rippikirjasta.

Pahin taloudellinen päänvaiva koitui kirkkopitäjille viininpidosta. Ehtoollisviiniä tuli olla käytettävissä riittävästi, ja sitä varten kruunukin antoi pitäjille viljatukea pitäjän koon mukaan. Niiden määrän kehitystä voi seurata jossakin määrin läänintileistä, joiden tositteissa on mukana myös viiniviljakuitit.

Oheisesta yhdistelmästä puuttuvat kokonaan Puumalan tiedot, ja muissakin on runsaasti aukkoja kuittien kadottua. Määrä vaihteli pitäjittäin viidestä 12 tynnyriin alkukautena, mutta nähtävästi 1680-luvulla määriä korotettiin – luvut säilyivät samoina 1660- ja 1670-luvuilla, mutta sitten ainakin Juvan saama erä kasvoi. Pieksämäen riville 1690-luvulla ilmoitettu määrä lienee pahoin alle todellisen.36

Kruunu joutui lisäämään viiniviljoja tiukan tarpeen vuoksi. Tämä todettiin Rantasalmella ja Leppä virralla 1667–68. Rovasti Kyander totesi Rantasalmella viljan riittävän vain 13 kannullisen ostoon, kun vuotuinen tarve oli 40 kannua. Leppävirran kappalainen kertoi hinnan kohonneen kuudesta kymmeneen markkaan kannulta – alkuhinnan mukaan olisivat nuo viisi tynnyriä riittäneet.37

Kasvu seurasi tuntuvasti hinnannousun jäljessä, ja vajaus oli täytettävä muuten. Rantasalmen rovastinkäräjillä päätettiin 1666 kantaa jokaiselta ehtoollisvieraalta yksi vaskiäyri kerralta, mutta rahvas ei halunnut maksaa sitä. Muutaman vuoden vaikeuksien jälkeen rovasti Kyander saikin aikaan muutoksen: kukin ehtoollisella käypä pariskunta maksaisi vuodessa yhden hopeaäyrin.38

Varojen kanto oli nytkin tuskallista, eikä tulos riittänyt. Vuonna 1683 ehdotti piispa lisämaksuksi hopeaäyriä kultakin ehtoollisvieraalta eli alkuperäisen maksun kolminkertaistamista. Tähän taivuttiin kuitenkin vasta vuonna 1692.39 Tätä edelsi koko kesän kestänyt ehtoollissulku: rahan puutteessa ei viiniä saatu hankituksi.

Leppävirran lisämaksutarve tyydytettiin alkuun kahden vaskiäyrin talokohtaisella maksulla, mutta se jäi uupumaan. Vuonna 1673 pantiin toimeen tuomiokapitulin määräys loisilta perittävästä kahden vaskiäyrin maksusta, ja vuotta myöhemmin oli vielä myönnettävä lisää äyri kultakin kirkkojouselta eli täysikuntoiselta mieheltä.40

Kuopiolaiset valittivat vuonna 1678 pahoin heille määrätystä hopeaäyrin lisämaksusta hengeltä. Kun tämä ei riittänyt, niin rovasti Cajanus neuvoi perimään vielä lisää kolme runstykkiä hengeltä ja lykkäsi syyn viininpuutteeseen pitäjäläisten niskoille. Jos viiniä ei ollut, niin papit älkööt menkö kirkkoon älköötkä jakako sakramentteja – tämä tilanne näkyy sattuneen Rantasalmella 1692.41

Viininhankkijat vaihtuivat verraten usein juuri toimen hankaluuden vuoksi. He joutuivat pyytämään luottoa tai sijoittamaan omia varojaan tietämättä aivan varmasti saavansa omiaan pois.

Kangasniemeläisetkin joutuivat maksamaan lisää viininpidosta. Vuonna 1685 säädettiin loisille vaskiäyrin kertamaksu, ja kymmenen vuotta myöhemmin suositeltiin puolen äyrin lisämaksua muiltakin. Vuonna 1702 pitäjä lupasi viljaa lisää kapan talostaan.42

Taloudenpito vakiintui siten mutta varsin vitkalleen. Erilaiset maksut olivat vastenmielisiä suorittajalleen, mutta kirkollisen ja maallisenkin esivallan ote sekä muut olosuhteet opettivat taipumaan niihin. Julkisen tilinteon ohjaksissa totuttiin hoitamaan yhteistä taloutta. Seurakunta ei enää personoitunut pappiin, vaan se alettiin kokea yhteisenä organisaationa.

PIISPAIN JA ROVASTIEN OTE

Edellä on jo todettu, miten eri pitäjissä asioita hoidettiin eri tavoin, vaikka ajan henki pyrki yhtenäistämään hallinnolJiset muodot. Päävastuu tässä oli hiippakunnan piispalla, joka aika ajoin kiersi tarkastamassa pitäjiä. Alueen laajuus: Kivennavalta Pihtiputaalle ja Lammilta Ilomantsiin, rajoitti nämä matkat harvoiksi, ja siksi luotiin väliportaaksi rovastikuntajako.

Savo käsitti kaksi tai kolme rovastikuntaa eli silloisittain kontrahtia. Suur­Savon rovasteina toimivat kaiketi peräkkäin Mikkelin kirkkoherra Martinus Thomae vuoteen 1635 asti, seuraavana Pieksämäen kirkkoherra Marcus Georgii Heinricius vuoteen 1654 ja kolmantena herra Martin seuraaja Johannes Sigfridi Brotherus vuoteen 1674. Pien-Savosta mainittuja rovasteja oli ensimmäinen Savonlinnan saarnaaja ja Kerimäen kirkkoherra Paulus Olai vuoteen 1657 sekä hänen jälkeensä Säämingin kirkkoherra Samuel Olai Krogerus, joka kuoli 1674. Pohjois-Savossa piti rovastinkäräjiä 1650-luvulla Kuopion tarmokas kirkkoherra Petrus Aeschilli Fabritius.1

Savo kuului Viipurin hiippakuntaan, jonka päämiehet yrittivät vakiinnuttaa oikeaa järjestystä tännekin. Toimekkaimpina on edellä mainittu Nicolaus Magni Carelius sekä hänen seuraajansa Gabriel Melartopaeus ja Petrus Jonae Bjugg. Turun tarmokas ja vallanhaluinen piispa Isak Rothovius piti virkaveljiään tarmottomina ja pyrki ohjaamaan heitä. Kenties hänen toimestaan sai maaherra Michel Jordan käskyn avustaa papistoa kirkollisen järjestyksen aikaansaamisessa.2

Vuonna 1659 sai Viipurin hiippakunta uuden piispan, Turun yliopiston ruotsalaissyntyisen professorin Nicolaus Laurentii Nycopensiksen jo vuonna 1656 kuolleen Petrus Jonae Bjuggin sijaan. Viipuriin päästyään hän kutsui heti koolle pappeinkokouksen saadakseen kokonaiskäsityksen hiippakunnastaan. Savon molemmat rovastit olivat kuolleet, ja piispa nimitti nyt uudet, joista toinen oli Mikkelin kirkkoherra Johannes Sigfridi Brotherus ja toinen nähtävästi Säämingin kirkkoherra Samuel Olai Krogerus.

Hengellistä tilannetta piispa kuvasi ei ainoastaan heikoksi, vaan ”jumalattomuus, taikausko, Jumalan sanan ja pyhien Sakramenttien halveksunta, haureus ja huoruudenpahe ovat saaneet yliotteen”. Parannuksen aikaansaamiseksi piispa ilmoitti lähtevänsä jo talvella 1660 tarkastamaan Savon seurakuntia.3

Kirkollinen aluehallinto tiivistyi Viipurista riippumatta pohjoispäässä. Kajaanin vapaaherrakunta muovattiin omaksi rovastikunnaksi eli kontrahdiksi, johon Kuopion ja Iisalmen lisäksi kuuluivat Turun piispan alaiset Kainuun ja Pohjanmaan Brahelle kuuluneet pitäjät. Sen rovastiksi nimitettiin Paltamon kirkkoherra Johannes Cajanus.

Tarkastuspöytäkirjat ovat säilyneet vain muutamissa seurakunnissa, emmekä siten voi saada kokonaiskäsitystä tarkastustoimen taajuudesta. Mutta ainakin Brotherus otti tehtävänsä lujasti ja vieraili mm. Kangasniemellä vuosittain 1659–62.4

Yhtä tarkoin tarkasti rovasti Cajanus ainakin Kuopiossa ja kaiketi Iisalmessakin. Pöytäkirjat kertovat vuosina 1670, 1671, 1673 ja 1678 pidetyistä tarkastuksista, ja mahtavalla rovastilla riitti sanan sijaa vähän joka asiassa. Viipurin tuomiokapitulin lähettämiä pappeja ripitettiin rajusti seurakunnan jumalattomasta elämästä, heikosta kirkkojärjestyksestä sekä oppimattomuudesta. Jos aihettakin lienee ollut, niin sävyssä kuvastuu jonkinlainen hiippakunta ylpeys.5

Rovastikuntajako näyttää seuranneen kihlakuntajakoa kenties sitä tiuhempana. Mikkeli, Ristiina, Kangasniemi ja Pieksämäki kuuluivat samaan kontrahtiin, jonka päämiehenä oli jokseenkin säännöllisesti Mikkelin kirkkoherra. Keskisen kontrahdin rovasteina toimivat Rantasalmen Kyander, sitten Juvan Brunnerus, tämän kuoltua 1697 Rantasalmen Ursinus ja hänen väsyttyään Juvan Poppius.6 Pohjoisessa jatkui rovastinvirka Iisalmella Kajaanin vapaaherrakunnan hajottua, ja virkavaltuuksia käytti kirkkoherra Henrik Hoffrenius. Hänen valtapiiriinsä kuului Iisalmen lisäksi ainakin Kuopio, kenties Leppävirtakin.

Rovastit valvoivat tarkastusten lisäksi alaisiaan seurakuntia muutenkin opillisesti ja taloudellisesti. He välittivät kirkkopitäjiin mm. kirkkokolehteja koskevat määräykset ja kokosivat tulokset edelleen tilitettäviksi. He valvoivat myös kirkkopitäjien toteuttamaa vaivaishoitoa.7

Piispan- ja rovastintarkastuksen ohjelma toistui likimain samana ainakin pöytäkirjoista päätellen. Aluksi kuulusteltiin kokoontuneelta seurakunnalta opillinen taso: kristinopin kappaleiden tuntemus ja aikaa myöten lukutaitokin. Toisena selvitettiin kirkon ja muiden seurakunnallisten rakennusten kunto, edelleen kirkon tilit ja kirkonkirjat. Viimeksi mainittu kohta kävi aikaa myöten yhä tärkeämmäksi, ja se kuvastui myös väestötietojen yleistyvänä tallentumisena jälkipolville.

Visitaattori otti edelleen selville seurakunnan hengellisen tilan pääasiassa ulkoisin tunnuksin. Papit ja seurakunta joutuivat selvittämään, miten uutterasti käytiin jumalanpalveluksessa ja ehtoollisella, miten muuten pyhitettiin lepopäivä ja miten kasvatettiin lapsia oikeaan kristilliseen elämään ja tuntoon. Niinikään papisto ja virkamiehistökin toivat julki rikkomuksia kristinoppia ja kirkkojärjestystä vastaan, ja tarkastaja tutki ja tuomitsi. Tämä osa tarkastusta – jos muukin kielellinen perinne – kuvastui toimituksen kansanomaisessa nimessä ”piispan- tai rovastinkäräjät”.

Piispat kiersivät alueellaan niinkuin maaherratkin, joskaan eivät yhtä usein kuin nämä – aluekin oli heillä suurempi. Tiedot puuttuvat kokonaan 1600-luvun alkupuolelta, ja ensimmäisen tunnetun tarkastusmatkan teki Petrus Bjugg vuonna 1652. Nicolaus Nycopensis tarkasti Savon kirkkopitäjät vuosina 1660 ja 1663, Abraham Brommius 1668, Abraham Thauvonius 1677. Petrus Bång ehti tänne neljä kertaa, vuosina 1683, 1689, 1693 ja 1695. Hänen seuraa jansa Petrus Laurbecchius kiersi täällä 1700 ja 1705 juuri ennen kuolemaansa, sekä viimeinen piispa David Lund 1707 ja 1710.8

Piispantarkastusmatka kesti pitkälti toista kuukautta ja tehtiin kelien vuoksi talvella. Matkan tahti oli nopea kulkuneuvoihin ja keleihin verrattuna. Vuonna 1707 aikataulu kuulutettiin seuraavasti: Sulkava 10.2., Sääminki ja Savonlinnan koulu 14.2., Kerimäki 15.2., Rantasalmi 17.2., Leppävirta 19.2., Kuopio 21.2., Iisalmi 24.2., Pielavesi 26.2., Rautalampi 28.2. Sitten kierrettiin Viitasaarella asti, sillä Laukaa oli vuorossa 8.3., Kangasniemi 10.3., Pieksämäki 12.3., Joroinen 14.3., Juva 15.3., Mikkeli 17.3, Ristiina 19.3. ja Mäntyharju 21.3.

Reitti lienee pysynyt samana ja aikataulukin samoina viikkoina, muutellen kenties vain pääsiäisen siirtymisen mukaan. Vuodet 1693 ja 1695 ovat kovin lähekkäin saman piispan kulkea, ja kenties edellisenä vuonna Kuopio ja Iisalmi kuuluivat eri reittiin kuin Kangasniemi 1695. Yhtäläisyyteen viittaavat muutamat päivämäärät. Iisalmella oli tarkastuspäivinä 18.2.1677 ja 15.2.1683. Pielavettä taas tarkastettiin 23.2.1704 eli kolmea päivää aikaisemmin kuin seuraavalla kerralla. 9

KIRKONRAKENNUSTA

Kirkkopitäjän tärkein kiinteistö oli kirkko, jonka äärellä edellytettiin seisovan kellotapulin. Kirkkomaa tuli ympäröidä paalu- tai lankkuaidalla.

Iisalmelaiset saivat kirkkonsa jotenkuten valmiiksi vuoteen 1639 mennessä, sillä tuomiokirjoissa ei näy sitä koskevia oikeustapauksia. Kovin lujatekoinen ei rakennus ollut, sillä korjattavaa oli jo 1640-luvulla. Erittäinkin Matti Kauppisen, ensimmäisen kirkonisännän toimittamat lukot todettiin kelvottomiksi.1

Kirkkoa korjaamaan ja tapulia rakentamaan pitäjä palkkasi liminkalaisen Herman Husen, joka velkoi palkkojaan vuonna 1651. Pitäjä päätti kuitenkin pidättää palkan siksi, kunnes Huse saisi työnsä valmiiksi. Näin lienee käynytkin, sillä asiaan ei tarvinnut palata.2

Joroisten ensimmäisen kirkon rakennus näkyy kirjoissa vuoteen 1644 asti. Kesällä 1640 sakotettiin kirkonrakennusvarojen kerääjiä tehtävänsä laiminlyönnistä. Tuomas Mantonen Montolanmäestä, joroisniemeläinen Pekka Kärri, ruokoniemeläinen Olli Timonen ja Jäppilän maaveteläinen Pekka Raaska saivat maksaa kolme markkaa sakkoa tästä syystä. Kolme vuotta myöhemmin julistettiin rahvaalle sakonuhka rakennustyön viivästymisestä, ja viimeksi jäppiläläinen Heikki Tossavainen sekä kerisalolaiset Pekka Kyllönen ja Heikki Räsänen saivat rapsut tapulin rakennustarpeiden toimitusten vastustelusta.3

Kirkko ja tapuli lieneekin saatu kuntoon, mutta vielä vuonna 1649 sakotettiin pitäjäläisiä kolme markkaa kutakin, kun kirkonaitaa ei ollut korotettu säädetyllä ravalla.4

Kerimäellä jouduttiin kirkko rakentamaan kahdesti 30 vuoden sisällä. Uuden kirkkopitäjän yhteishenki tehosi niin, että vain kerran, syksyllä 1643, tarvitsi käräjillä kehottaa vakavasti työhön. Mutta sodan hävityksen jälkeen into näyttää laimenneen, semminkin kun kukin joutui rakentamaan suojia itselleen. Vuonna 1661 alkanut työ edistyi vitkaan, ja vasta vuonna 1666 joudutti 44 talolliselle tuomittu sakko työn valmiiksi.5 Työhön saatiin hallituksen käskystä apua hiippakunnan muilta pitäjiltä.6 Vuonna 1659 myönnettiin kolehti Savonlinnan niinikään tuhotun kirkon jälleenrakentamiseksi.7

Kuopion kirkkoa rakennettiin 1630-luvulla ja koottiin sitä varten varoja. Vuonna 1641 kirkko tervattiin ja käytettiin siihen 20 tynnyriä tervaa.8

Tapulin teko alkoi vuonna 1643. Tätä rakennusta korvasi siihen asti pylväs, josta kello riippui kyynärän korkeudella maasta. Työhön palkattiin toivalalainen Niilo Toivanen, talluskyläläinen Olli Karhunen, miettiläläinen Lassi Hallikainen ja tuovilanlahtelainen Antti Pirskanen. Katokautena oli palkanmaksu kuitenkin sitkeässä, ja niinpä työ viivästyi. Talvella 1644 palkkakapat luvattiin maksaa kuitenkin matinpäivään mennessä, ja mestarit määrättiin hankkimaan hirret saman talven aikana. Näillä eväin työ valmistui.9

Jouduttuaan Kajaanin vapaaherrakunnan yhteyteen kuopiolaiset saivat uusia sakraalirakennuksensa kokonaan. Vuonna 1651 koottiin taas kirkonrakennusrahoja, vuotta myöhemmin kehotettiin hankkimaan uusi kirkonkello, ja kesällä 1655 todettiin entinen tapuli kelvottomaksi – uusi oli rakennettava ja palkattava työhön rakennusmestari. Alkava ruptuurisota haittasi hanketta, sillä 1659 oli koko hoito kirkkoineen tapuleineen korjattava.10

Leppävirtalaiset rakensivat ensimmäistä kirkkoaan hartaasti ja kauan. Talvella 1643 käskettiin hirrentuonnin laiminlyöneitä toimittamaan sillä rekikelillä eränsä kirkolle, jottei rakennusmestarin tarvitsisi maata jouten. Tämä mestari lienee ollut jo silloin Josef Hannunpoika Härmä. Talvella 1644 valitettiin hirsien, lautojen, naulojen ja päivätöiden puutetta.11 Vielä 1648 todettiin ensimmäinen kirkko keskeneräiseksi, mutta nähtävästi vain sisustukseltaan, sillä samassa yhteydessä puhuttiin kirkon kaluston hankinnasta. Vuonna 1654 Härmä sai palkkanaan 35 vaskitaalaria, mutta viimeinen erä maksettiin hänen perillisilleen 1657.12 Viimeiset 15 taalaria 16 äyriä maksettiin Härmän pojalle Matille vuonna 1675.13 Kirkon ikkunoissa oli lasimaalauksina maaherra Erik Gylleostiernan ja hänen puolisonsa Beata Yxkullin vaakunat.14

Leppävirran kirkko sai kellon nähtävästi vuonna 1663. Konnuslahtelainen Matti Savolainen nauti sen Viipurista ja lahjoitti rahtipalkan eli viisi taalaria kirkolle. Naapuri Pekka Kinnunen oli kantanut sen pitäjältä.15

Syrjäpitäjien kirkot lienevät olleet vaatimattomia kirkkotupia, mutta maakunnan emäkirkko Mikkelissä sai ainakin 1640-luvulla arvonsa mukaista loistoa pitäjän aatelin aloitteesta. Carl Hastfehr lahjoitti pyhäkköön alttarivaatteen ”Jumalan kunniaksi ja seurakunnan koristeeksi”. Tällä perustein hän ja ylimajamestari Gerhard Löwe pyysivät lupaa rakentaa itselleen ja rouvilleen penkin – kai kahta puolta pääkäytävää, niinkuin jyrkkä jakotapa oli sukupuolten kesken. Saman oikeuden sai vuonna 1641 Henrik Kristerinpojan poika Henrik, hänkin kun kuului kuninkaallisen lahjoituskirjeen perusteella pitäjän vapaa- ja rälssiväkeen.16

Penkeistä tuli sittemmin kiistaa. Vuonna 1651 särki kyyhkyläläinen Simo Anninen kirkosta rykmentinkirjuri Henrik Yrjänänpojan penkin. Tämä saattoi olla tehty edellisten lisäksi, koska sen tekoon oli vain kirkkoherran lupa.17

Mikkelin kirkko korjattiin verraten perusteellisesti vuosina 1644–48, sillä tehtävään nimettiin viisi rakennusmestaria edustamaan kukin omaa Visulahden kymmenkuntaa.18

Pieksämäkeläiset ostivat ennen vuotta 1640 uuden kirkonkellon, jonka hintaa perittiin vielä myöhemmin muutamilta kangasniemeläisiltä, haukivuorelaisilta ja virtasalmelaisilta rahankerääjiltä. Kellon lienee toimittanut Zacharias Finke, jolle loppuerä päätettiin maksaa talvella 1641.19

Puumalassa viimeisteltiin vuonna 1640 kirkkoa ja tapulia ja rakennettiin mm. saarnatuoli. Perusteellinen korjaus tai kenties laajennus tehtiin ruptuurin jälkeen, sillä vuonna 1661 todettiin kirkon katon olevan osittain paanuttamatta. Toimessa oli myös nimeltä mainitsematon rakennusmestari ja apulaisina seitsemän pitäjäläistä, joukossa kolme Luukkosta. Mestari lienee väsynyt työhönsä, sillä 1667 hänet mainitaan jo vainajana.20

Rantasalmella korjattiin kirkkoa vuosina 1653–54. Laajennukseenkin lienee ollut tarvetta, sillä vuonna 1665 käsiteltiin kirkon kuorissa etummaisena ollutta penkkiä, joka haittasi seurakuntalaisten pääsyä alttarikaiteen äärelle ehtoolliselle. Tämäkin penkki saattoi kuulua jollekulle säätyläiselle, joita Mikkelin tavoin asui Rantasalmellakin.21

Ristiinaan rakennettiin nopeasti pyhättö, sillä se oli valmis 1651. Siitä tuli todella arvonsa mukainen. Vuoteen 1670 mennessä se oli saanut kauttaaltaan paanuvuorauksen, ja sisältä se maalattiin. Koristuksina oli kaksi alttaritaulua, alttarivaate sekä Brahen ja hänen puolisonsa Kristina Catharina Stenbockin muotokuvat. Kreivin vaakuna kuului samoin sisustukseen.22

Sulkavalaiset saivat kirkkonsa kuntoon 1630-luvulla tai hoitivat rakennustyöt rettelöimättä, sillä siitä ei ole tietoja tuomiokirjoissa. Säämingin kirkkoon hankittiin 1620-luvulla kello, jonka ostamiseksi koottuja varoja perittiin erään kantomiehen pojalta kesamonsaarelaiselta Pekka Nyrhiseltä vuonna 1639. Kirkon korjaamiseen kehoteltiinkin pitäjäläisiä sakon uhalla vuosina 1644 ja 1648, mikä osoittaa hankkeen hitautta tuona taloudellisesti tiukkana ja pitäjän pienenemisen aikana.23

Ruptuurin jälkeen oli Savon kaksi kirkonmäkeä tyhjillään sodan tuhoamina, ja muutama muukin pyhättö oli uusittava. Kerimäen kirkon uusinnasta mainittiin edellisen kauden yhteydessä. Säämingin kirkkoa viimeisteltiin vielä vuonna 1673 sakon uhalla. Saranat ikkunoihin ja oviin laati seppä Heikki Hirvonen, ja ovia viimeisteli puuseppä Pekka Tiainen poikineen.24

Sulkavan kirkko uusittiin 1670-luvulla. Perustustöistä päätettiin syksyllä 1670, ja hirsiä määrättiin hankittavaksi vuonna 1673. Uusi pyhättö rakennettiin entisen viereen sen eteläpuolelle. Vanhan kirkon sijaa suosittiin sittemmin hautapaikkana.25

Puumalassakin maksettiin vuonna 1671 palkkoja kirkonrakentajalle Hannes Matinpoika Huttuselle. Koska muuta mainintaa ei ole tässä yhteydessä säilynyt, saattaa kysymys olla edellisen kirkkoremontin jälkilaskuista.26

Juvan kirkko uusittiin samoihin aikoihin, niinkuin sen saarnatuolin merkitty vuosiluku osoittaa. Rakentajaksi arvellaan 1676 Juvan kirkolla asunutta rakennusmestari Olli Ollinpoikaa ja hänen veljeään Mattia.27

Mikkelinkin kirkko rakennettiin uudelleen vuonna 1664 ja se tarvitsi korjausta 30 vuotta myöhemmin. Työstä kieltäytyneet 39 harjumaalaista ja ihastjärveläistä saivat kolmen markan sakot. Vuonna 1707 todettiin päätyseinän vääntyneen ja päätettiin sen oikaisemisesta, mutta hanke lykkäytyi vuoden 1710 jälkeen.28

Kuopiossa totesi rovasti Cajanus vuonna 1672 kirkon liian pieneksi seurakunnalle ja sai aikaan päätöksen sen jatkamisesta, sitten kun ajat paranisivat. Niitä saatiin odottaa aina 1690-luvun alkuun asti. Mutta piispantarkastuksessa 1693 jatkotyö oli valmis, kestettyään kenties kuusi vuotta tai kauemminkin – kustannus- ja laiminlyöntijuttuja tuotiin käräjiin jo 1687. Kiirein aika näkyy osuneen vuoteen 1689, jolloin 233 kuopiolaista talonpoikaa sai vastustelusta sakot.29

Jatkettu kirkko paloi elokuun 6. päivänä 1719, ja uuden rakentamisesta päätettiin talvella 1722. Mestariksi palkattiin leppävirtalaisen Kolarin suvun jäsen Petter Eskon poika Collenius.30

Iisalmelaiset joutuivat uusimaan kirkkonsa, kun salama poltti entisen kesäkuun 3. päivänä 1699. Kesällä 1700 patisti rovasti Hoffrenius pitäjäläisiä tuomaan rakennustarpeita, ja se näyttääkin tehonneen, sillä asiaan ei palattu myöhemmin. Kenties vakava aika – sodan syttyminen – sai iisalmelaiset rakentamaan kirkkonsa. Siitä tehtiin ristikirkko.31

Kirkkojen sisustukseen kiinnitettiin yhä enemmän huomiota – jo edelliskautena todettiin Ristiinan kirkko maalatuksi sisältä. Äsken mainittu Kuopion kirkko sai juhlavuutta muutenkin kuori-ikkunoihinsa, kun kajaanilainen puuseppä Matias Augustinpoika laati niihin peräti kuvanveistoksia – ainakin hänen poikansa laskutti niistä isän kuoltua. Lisäksi Matias teki pohjoisseinän ikkunat ja papin penkit.32

Itä-Savossa liikkui 1670-luvulla Daniel Matinpoika maalaamassa kirkkoja. Vuonna 1673 hän käsitteli Säämingin kirkon aloittaen työnsä pääsiäiseltä. Seuraavana vuonna hän työskenteli Rantasalmella asuen Puikonniemessä. Talo sattui palamaan, ja Daniel joutui korvaamaan vahingon omistajalle, Joroisten kirkkoherralle Thomas Ischaniukselle 110 taalarilla, jotka hän oli saanut Pieksämäen kirkon maalaamisesta. Vuonna 1684 kerättiin Kerimäellä rahaa kirkon maalaukseen, mutta maalarin nimi ei ole tallella asiakirjoissa.33

Yksityisiä kuvia mainitaan vanhimmista pitäjistä. Mikkelissä oli viimeistään vuonna 1710 alttaritaulu, koskapa piispa kehotti puhdistamaan sen lintujen aiheuttamasta liasta. Juvan kirkkoon lahjoitti alttaritaulun vuonna 1706 Koikkalan herra Karl Lilljesköld ja hänen puolisonsa Helena Vassondia. Taulu esitti Herran ehtoollista. Saarnatuolin jalka oli veistetty Simsonin muotoon – seurakunnalle hirvitykseksi.34 Pieksämäen kirkko sai lahjoituksina kaksi alttaritaulua tuona kautena.35

Ajan esteettinen maku lienee kuvastunut myös säätyläisten kirkonpenkeistä, jotka he itse kustansivat. Aateliset varustivat penkkinsä vaakunatunnuksillaan. Penkkisijat sovittiin yleensä ilman tietoa jälkimaailmalle, ja vain sattumalta säilyi eräs tieto Joroisista. Ratsuväen luutnantin virkatalon haltija ratsumestari Georg Fredrik Brandenburg sattui kotiin talvella 1710 piispantarkastuksen ajaksi ja pyysi siinä yhteydessä penkkisijaa. Tähän tarkoitukseen osoitettiin hänelle vapaa penkki, jossa kirkkoherran pojat olivat istuneet, ja hänen puolisolleen käytävän toiselta puolelta kappalaisen vaimon penkki. Kirkkoherran puolisoa pyydettiin hyväksymään tämä arvossa alempi virkasisar yhteiseen penkkiin.36

Kukin kirkko tarvitsi vähintään yhden malmikellon. Asia lienee ollut niin itsestään selvä, ettei se aiheuttanut käräjiin asti ulottuvia ongelmia. Kerimäellä sovittiin vuonna 1683 käräjillä särkyneen kellon korvaamisesta uudella hankemiehenä kirkonisäntä Herman Johan von Burghausen. Kustannuksiin luvattiin kaksi hopeamarkkaa huonekunnalta mukaan luettuna loisetkin, ja kello tilattiin Tukholmasta.37

Mutta toisesta kellosta keskusteltiin. Vuonna 1695 valitti Säämingin kirkkoherra Thomas Agander, että lautamies Mauno Saukkonen vastusti toisen kellon hankintaa, vaikka Säämingin kirkko oli Savon vanhin (?) ja muissa kirkoissa oli jo kaksi kelloa, esimerkiksi Kangasniemellä. Saukkonen perui puheensa ja lupasi uutta kelloa varten peräti kymmenen hopeataalaria anteliaisuuden esimerkiksi toisille.38

Mikkelissä oli lopulta kolmekin kelloa. Niistä yksi rikkoutui ennen vuotta 1710. Niinpä päätettiin piispan tarkastuksessa korjauttaa se parempana aikana ja toimittaa Hirvensalmelle, jonka kappelikirkosta se kenties puuttui kokonaan.39

Kellotapulit lienevät muuttuneet tänä kautena telineistä rakennuksiksi. Kaksi pylvästä ja poikkipuu, johon kello ripustettiin, jättivät arvoesineen säille alttiiksi, ja ensimmäisenä vaatimuksena oli katos kellon suojaksi. Raskaan kellon heilutus vaati telineeltä vankkuutta, ja pystypylväät kehittyivät A-pylväiksi. Kuuluvuus vaati rakenteelta lisää korkeutta ja sikäli lisäosiakin, niin että hirsiä tarvittiin enemmän kuin alkuperäiset kolme tai viisi.

Tämä kehitys kuvastuu sitä koskevista oikeustapauksistakin. Vuonna 1668 velvoitettiin kerimäkeläiset tuomaan seuraavana talvena uusia hirsiä tapulitarpeiksi, koska entinen tapuli oli aivan liian heikko. Syksyllä 1686 kirkonisäntä Burghausen potuutteli kirkonmiehiä rakentamaan tapulin kolmessa viikossa valmiiksi laillisen sakon uhalla, ja vielä 1694 jututtiin tapulinrakennuskustannuksista.40 Rantasalmellakin uusittiin tapuli samoihin aikoihin, mutta tulos lienee ollut heikko, sillä vuonna 1686 oli tehtävä suuri korjaus – laiminlyöjiä kertyi 26.41

Kangasniemellä rakennettiin tapulia parikymmentä vuotta, sillä vielä vuonna 1680 oli sen katto kesken päreiden tai paanujen puutteessa. Sen sijaan Kuopiossa vallitsi tehokas järjestys rakennusten ylläpidossa, sillä jokaisella kirkonmiehellä oli oma vastuuosuutensa. Kolme heistä piti kunnossa kirkkoa – tosin vaihtelevin menestyksin – ja tapulista vastasi riistaveteläinen Soini Parviainen. Tästä ei Cajanuksellakaan ollut huomauttamista.42

Sakraalirakennusten ulkonäkö alkoi siis saavuttaa niille kuuluvaa arvokkuutta. Ulkopinnalla tosin pidettiin säitä vastaan parhaana suojana tervaa katoissa ja seinissä, kenties punamullalla sävytettynä, muta sisustaan saatiin – kai pitäjän vauraudesta riippuen – valoisaa väriä ja kuviakin, näitä sekä maalattuina että veistettyinä. Kirkon miljöötä korosti tapuli ja aluetta rajaava lankkuaita.

Niinikään kirkon irtaimisto, jumalanpalveluksessa tarvittava välineistö ehostui. Sen keskeisin osa, ehtoolliskalkki ja -pateeni, hankittiin ensi vaiheessa tinaisina, koska niiden hinta sopi alkavan ja varattoman seurakunnan talouteen. Tähän oli tyydyttävä esimerkiksi Kangasniemellä aina 1700-luvun alkuun asti, jolloin kapteeni Barnim Johan von Spanckow lahjoitti kullatun kalkin ja seurakunta lunasti hopeisen pateenin. Lahjoittaja oli 1695–1700 Tiiholan luutnantinvirkatalon haltija.43

Jumalanpalvelusta juhlisti papin liturginen asu: alla pitkä paita ja sen päällä messukasukka. Nämä hankki Kangasniemelle kirkkoherra Thomas Molitor omalla kustannuksellaan. Rovasti määräsi tämän vaatetuksen lunastettavaksi Molitorin leskeltä, mutta kun rahaa ei löytynyt, niin leski vei omansa mukanaan. Vuonna 1683 Kangasniemellä oli jo kaksi kumpaakin varustetta, niin että alkuperäisetkin lienee lunastettu.44 Yleensäkin näyttää kukin kirkko omistaneen kaksi messuasua.45

Hopeisia ehtoolliskalkkeja oli hankittu jo 1500-luvun lopulla esimerkiksi Juvalle. Niiden kalleus lienee aiheuttanut astian pienuuden, niin että 1600-luvun lopulla jouduttiin niitä suurentamaan. Tämä päätös tehtiin Kangasniemellä vuonna 1702 ja Kuopiossa 1704. Jälkimmäisessä tapauksessa määrättiin lisämateriaaliksi kuusi luotia painanut hopeaketju ja kustannuksiin Brahen aikanaan myöntämä raha-apu.46

Alttaria verhosi alttariliina erottaen sen värillään muusta kirkon sisustuksesta. Kangasniemen ensimmäinen alttariliina oli valkoinen, Pieksämäellä punaista verkaa.

Pieni-ikkunainen pyhäkkö edellytti välttämättä valaistusta. Vanhimmat kyntteliköt, jalat tai kruunut, tehtiin puusta, mutta suuren maailman malliin niitä alettiin hankkia metallisiakin. Omatkin sepät lienevät osanneet muovata niitä raudasta tai vaskesta, mutta tinaiset ja messinkiset piti kaiketi ostaa muualta. Säämingistä mainitaan tältä ajalta tinainen kynttilänjalka, muunneltuna nykyaikaan säilynyt, sekä Pistolekorsien lahjoittama messinkinen kynttiläkruunu. Juvalta ja Pieksämäeltä on samoin tiedossa samanaikaisia kynttilänjalkoja.47

Kolehtihaavi taisi kuulua kirkon kalustoon niin itsestään selvänä, ettei siitä ole säilynyt kuin yksi maininta. Kangasniemeläiset ilmoittivat vuonna 1662 Pahlenien rälssin amtmannin Hans Boismanin lahjoittaneen tämän välineen heidän kirkkoonsa.48

Kenties vielä itsestäänselvempi, mutta tuntuvasti kalliimpi väline oli kirkkoraamattu. Kangasniemeläiset jaksoivat hankkia sen vasta 1690-luvun alussa ja joutuivat turvautumaan sitä ennen suomalaiseen virsikirjaan. Tuon raamatun hinta oli 30 vaskitaalaria, ja se vei puolet Kangasniemen silloisesta kirkonkassasta.49 Kuopiolaiset saivat vuonna 1707 käskyn korjauttaa rikkikuluneen kirkkoraamattunsa.50

Hautausten juhlistamiseksi seurakunta ylläpiti paarivaatetta, joka ruumiinsiunauksen aikana peitti vainajan paareja. Tämän käytöstä näkyy perityn pientä maksua kaiketi uudishankinnan hyväksi, Kangasniemellä kuusi vaskiäyriä kerralta.51

PAPISTON VIRKATALOT

Uutta seurakuntaa perustettaessa oli ensimmäisenä toimena määrätä kirkkoherran virkatalolle tilukset papin asuinpaikaksi ja toimeentulon osaksi. Tiluksia määritettäessä pidettiin silmällä riittävää kokoa, joka savolaiseen tapaan ilmoitettiin veromarkkoina, toiseksi sijaintia kohtalaisen lähellä aiottua kirkonpaikkaa sekä kolmanneksi sopivia autioita, joitta asukkaita ei olisi tarvinnut toimittaa muualle asumaan. Usein näitä autioita olikin sopivasti.

Pappilain koko vaihteli neljästä 17:ään veromarkkaan. Mikkelin kirkkoherranvirkatalon veromarkkamääriä ei tosin ilmoiteta kenties siksi, että se oli muodostettu ennen veromarkkaluvun alkua. Muiden perustamisaikaiset lukemat ovat seuraavat:

Luvut viittaavat siihen, että Mikkelin lisäksi muutkin vanhat pitäjät olivat saaneet ainakin osan pappilanmaistaan varsin varhain. Kuopion ja Iisalmen ja kenties Leppävirrankin lukujen mataluus lienee sen verran harhaa, että niissä pitäjissä talokohtaiset lukemat olivat selvästi alhaisemmat kuin rintapitäjissä ja veromarkkakohtaiset etuudet sen verran paremmat. Kangasniemen pappila jäi selvästi ikäisiään vähäisemmäksi.

Pienimpiä virkataloja vahvisteltiinkin aikaa myöten. Vuonna 1637 aneli Iisalmen kirkkoherra Nicolaus Roivas pappilaansa lisämaata, ja niinpä siihen säädettiinkin viiden veromarkan laajennus. Samalla papinpöytä sai nautittavakseen Kihlovirran kalastamon. Lisämaaksi otettiin Martti Koljosen ja Antti Kaarakaisen tila Mäkelänniemi, jota nämä käräjöivät takaisin kymmenkunta vuotta kenties käsittämättä, että heille oli vuonna 1640 osoitettu vastikkeeksi maata muualta.1 Mäkelänniemi on Ison-Iin eteläpäässä.

Vuonna 1648 tuli kysymys Juvan papinpöydän lisäämisestä, kun kirkkoherra Johannes Heinricius vasta virkaan tulleena valitti siihenastista tilaa niukaksi ja hiekkaisia peltoja kelvottomiksi. Edeltäjä Theodoricus Weiher oli saanut jonkin autiomaan yksityiseksi edukseen, mutta se ei sopinut enää. Lisämaa jouduttiin hakemaan Vehmaalta asti, jossa ratsutalollinen Hartvik Vehmaisen paikka oli jäänyt autioksi 1642. Hanke mateli virkaportaissa 12 vuotta ja toteutui vasta herra Johanneksen seuraajan aikana.2 Lisämaa käsitti 11 veromarkkaa.

Kerimäenkin pappilan maat tuottivat ongelmia. Sille määrätyistä 16 veromarkasta hallitsi Heikki Mastari kahta ja kaksolalaiset toista kahta veromarkkaa. Näiden sijalle ehdotettiin Tavisalon ja Tihviänmäen autioita sekä jostakin muualta vielä kahta veromarkkaa. Tavisalo kuului osin toroppalalaisille, mutta jako kahtia lienee onnistunut, sillä vuoden 1647 jälkeen ei siitä napistu.3

Pappiloiden rakentaminen ja ylläpito oli pitäjäläisten tehtävänä. Uusi kirkkopitäjä tarvitsi pappilan tietysti heti, ja kun kirkkokin piti pystyttää samoina vuosina, rasitus saattoi tuntua työ- ja tarvikerästeinä.

Kirkkoherran virkataloon kuului säädetty määrä rakennuksia sekä asumisen että maatalouden tarpeisiin. Asuinrakennuksen tuli mahduttaa tarpeen mukaan arvovieraatkin, ennen kaikkea piispa, joka kiersi pitämässä tarkastuksia. Sulkavan pappilaan saatiin tällainen aikaan vasta 1660-luvulla.4

Rakennusten lukumäärästä syntyi kaiketi erimielisyyttä, sillä vuoden 1660 tienoissa Viipurin piispa Nicolaus Nycopensis määräsi rakennusten lukumääräksi seitsemän. Tähän vedoten kieltäytyivät leppävirtalaiset vuonna 1665 rakentamasta pappilaan saunaa, joka vuonna 1642 rakennettuna olisi ollut uusittava. Lopulta sentään Valkeamäen kymmenkunta sai sen tehtäväkseen, ja kirkkoherran väki pääsi kylpy huolista.5

Melko usein rakennusvastuu oli koko pitäjällä yhteisesti. Etevimmät rakennusmiehet sentään kaiketi valittiin itse työhön tai johtamaan sitä. Rakennustarvikkeiden hankinta viivästyi tavallisesti, ja sen mukaan sai pappi odottaa työn joutumistakin. Juvalla aloitettiin pappilan korjaus vuonna 1646, mutta odottamatta pitäjäläisten sitkasta työntekoa kirkkoherra Heinricius viimeisteli työt omalla kustannuksellaan seuraavana vuonna, ja lautamiehet pantiin keräämään pitäjältä korvaus.6

Kuopion vanha kirkkoherra Gabriel Thomae Lackman yritti saada pitäjän kunnostamaan pappilan, mutta vasta hänen sijalleen nimitetty Petrus Aeschilli Fabritius pani kuntoon omin varoin tuvan ja kamarin savupiippuineen, pelteineen ja kuusine lasiruutuineen.7 Muu korjaus lykkäytyi vuosikausiksi, niin että herra Petrus joutui toteamaan, etteivät ne ikinä valmistuisi.8

Rakennusvastuun tarkentamiseksi päätettiin Mikkelissä jo 1640 määrätä kullekin neljänneskunnalle omat rakennukset ylläpidettäviksi.9 Tämä tapa levisi verraten hitaasti muualle, sillä vielä 1660-luvun alussa Puumalan ja Rantasalmen kirkkoherrat kustansivat itse uudisrakennukset ja saivat korvauksen perästäpäin.10 Sen sijaan Juvalla jako toimi 1653. Koikkalan neljänneskunta rakensi pappilaan tuvan, Härkälä aitan, Remojärvi tallin ja Pitkälahti piispantuvan.11

Kappalaisille ryhdyttiin järjestämään virkataloja Kuninkaallisen Majesteetin 4.7.1644 antaman päätöksen perusteella – siihen asti he asuivat kirkkoherran luona. Toteuttaminen koki vastuksia. Iisalmessa näyttää aikaisemmin mainittu Mäkelänniemi olleen kappalainen Andreas Svenoniksen asuinpaikkana – ikäänkuin ennakoiden Mansikkaniemen pappilaa – mutta maa pysyi kirkkoherranvirkatalon kirjoissa. Joroisissa kappalainen Canutus Matthiae sai 1649 Airikselan autiomaan kappalaisenpöydäksi neljän veromarkan arvoisena, mutta herra Canutuksen päästyä samana vuonna kirkkoherraksi asia unohtui, ja seuraava kappalainen asui omassa talossaan.12

Juvan kappalainen Simon Christierni Tarvonius anoi samana vuonna niukan kappalaisenpöytänsä lisäksi Antti Haapion autiota, mutta tämäkin näyttää jääneen hänen henkilökohtaiseksi nautittavakseen hänen siirryttyään pian Pieksämäen kirkkoherraksi.13

Kerimäellä anoi ensimmäinen kappalainen Bartholdus Jakobi Borgoensis Tynkkylästä Niilo Hakkaraisen autiota kappalaisenpöydäksi, mutta virallinen hanke lykkäytyi ruptuurin jälkeen, jolloin kappalaiselle määrättiin Kaksola virkataloksi.14

Kuopion kappalaisen virkataloksi määräsi hänen majesteettinsa kuningatar 20 veromarkkaa vuonna 1648, mutta sen määritys tuotti vaikeuksia. Siinä vaiheessa otettiin pappilaksi Toivalasta Sihvo Hirvosen talo, josta hän ei ollut maksanut veroa yhdeksään vuoteen.15 Totta ei tullut tästäkään hankkeesta kenties paikan kaukaisuuden takia.

Rantasalmen riidelty kappalainen Thomas Laurentii Ischanius yritti saada pappilakseen kirkon likeltä Eero Kinnusen paikkaa, joka oli ollut 25 vuotta autiona vuoteen 1658 mennessä. Hän perusteli sitä sillä, että hänen kirkkomatkansa Puikonniemestä oli vesitse kulkien vaarallinen syksyin ja keväin. Autio oli kuitenkin määrätty rakuunatilaksi eikä siitä siten tullut pappilaa.16

Sulkavalla pyysi kappalainen Bartholdus Nicolai Petraeus vuonna 1647 pappilakseen Simo Pölläsen ja Matti Ukkosen autioita Tannilasta. Tämä päätös toteutui. Vuonna 1657 väitettiin kyseisten autioiden olevan Tannilassa, mutta maantarkastuskirjassa kappalaisenpöytä kirjattiin Sipilänkumpuun.17 Puumalan kappalaisenpappilaksi määrättiin 1657 Lassi Penttisen talo. Mikkelin ensimmäinen kappalaisenvirkatalo mainitaan vuonna 1663 maantarkastuskirjassa. Se näyttää sijainneen Sutelassa.

Vuonna 1664 oli siten kappalaisilla vasta neljä varsinaista virkataloa. Muut kappalaiset saivat sentään omat talonsa, joista joutuivat tosin maksamaan veroa muiden talollisten tavoin. Oma talo takasi jonkinlaisen turvan perheelle papin kuoltua.

Vuonna 1697 luetteloitiin kaikki papiston virkatalot kihlakunnittain merkiten muistiin veromarkat ja niitä vastaavat veromäärät, jotka siis jäivät uupumaan kruunun tuloista. Siinä ovat mukana seuraavat kappalaispappilat: Mikkelin Rahulassa 3/4 uutta veromarkkaa, Pieksämäen Pöyhölässä 1 1/4 vmk, Juvan kirkonkylässä (kaiketi Kaihunmäellä kaksi vmk), Puumalan kirkonkylässä 1 3/4 vmk, Sulkavan Sipilänkummussa 1 vmk, Säämingin Pihlajaniemessä 2 1/4 vmk, Kerimäen Kaksolassa 1 1/4 vmk, Rantasalmen Rantasalossa 2 1/5 vmk, Joroisten Häyrylässä 2/3 vmk. Virkatalo puuttui siten Ristiinan, Kangasniemen, Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen kappalaisilta.18

Kappalaiset irtautuivat sentään jo aikaa kirkkoherrojen holhouksesta yksityiselämässään ja saivat asuakseen maataloja. Nämä saattoivat olla heillä perintönäkin, esimerkiksi Kuopion Argillandereilla ja Paldaniuksilla. Iisalmessa nuorempi Henrik Hoffrenius asui Valkeisissa ennen siirtymistään Kuopion kirkkoherraksi, Henrik Lyra taas Kiuruveden Niemisjärvellä. Johan Sinius etsi vuonna 1681 itselleen autiota ja saikin vouti Hans Forbusilta hallintakirjeen Paavo Karhusen autioon, jolle oli merkitty yksi veromarkka. Hän jopa lupasi maksaa Karhusen verorästit saadakseen taloon perintöoikeuden. Mutta Karhunenkin lupasi hoitaa asiansa ja piti kiinni talostaan. Kreivin virkamiehet eivät kuitenkaan uskoneet häneen ja luovuttivat talon Siniukselle.19

Saman pitäjän kolmas kappalainen Rikhard von Borgen joutui turvautumaan vielä vähempään joutuen lukkarin alivuokralaiseksi. Vuonna 1694 hän pyysi virkataloksi Pekka Matinpoika Kolehmaisen taloa. Tuomiokirjan ”Kolehmainen” tarkoitti Koljosta, ja talo oli Tyrmijärven luoteispuolella. Asia alkoi kypsyä kruununvouti Samuel Henrikinpojan hoivissa, mutta ei ehtinyt valmiiksi vielä vuoteen 1697.20

Kuopiossa määrättiin kappalaisen virkataloksi vuonna 1702 Julkulanniemestä Risto Antinpoika Julkusen perintötila. Toimenpide poikkesi tavallisuudesta siinä, että yleensä virkataloiksi haettiin kruununtiloja. Tähän Ristokin vetosi. Hän oli ostanut talon serkultaan Pekka Julkuselta vuonna 1699 maksaen tämän rästejä 29 hopeataalaria sekä hintana 4,5 tynnyriä ruista sekä 19 taalaria. Maaherra puolestaan totesi talon osoitetun virkataloksi vuonna 1699 hänen ollessaan Moskovassa ja perintöoikeusasian ollessa kesken. Lisäksi talon verolukua oli alennettu kolmesta ja puolesta kolmeen neljäsosaan.

Julkunen valitti päätöksestä hovioikeuteen, mutta se ei auttanut. Virkatalo perustettiin 1705. Kuopion kumpikin kappalainen asettui Julkulaan. Henrik Mechelin asui Risto Julkusen ja Johan Mollerus Antti Julkusen paikalla.21

Leppävirralla osoitettiin vuonna 1679 kappalainen Kaspar Montanukselle asunnoksi se talo, jonka vouti Hans Salast oli rakennuttanut rälssin säteriksi pappilan viereen ja josta oli käräjöitykin. Tämäkin päätös jäi sillä kertaa keskeneräiseksi, sillä silloinen vouti Jonas Andersinpoika oli poissa. Vuosisadan vaihteessa virkataloksi osoitettiin Konnuslahdesta yhden veromarkan talo, mutta kappalainen Johan Ursinius piti sitä liian syrjäisenä kirkkoon nähden, koska matkaa tuli peninkulma eikä maantietä ollut, ainoastaan vesitie. Hanke lienee jäänyt kesken sotakauden alkaessa.22

Rantasalmen kappalaispappila oli käsketty perustettavaksi vuonna 1672 ja määrätty sitä varten tila. Tämä joutui muuhun käyttöön, ja kappalaiset asuivat omissa taloissaan – Israel Willanderhan peri isältään Zacharias Zachrisinpojalta Spannilan. Vuonna 1680 kuningas käski maaherra Falkenbergin osoittaa uuden paikan, ja se osoitettiin Spannilasta.

Willanderin siirryttyä Kuopion kirkkoherraksi kyseli uusi kappalainen Aron Kyander virkatalon kunnostamisen perään vuonna 1692. Hänellä ei sentään ollut asuntopulaa perittyään talon Spannilan vierestä. Mutta hänen seuraajansa Jakob Hallitzius tarvitsi virkatalon välttämättä ja vaati sen rakennuksia kunnostettaviksi. Se päätettiin toteuttaa vuonna 1694, mutta kappalainen sai hoitaa asian omalla kustannuksellaan. Vuonna 1697 hän velkoi pitäjältä sadan taalarin ja 24 äyrin kustannuksia.23

Nähtävästi vuonna 1699 osoitettiin Rantasalmen toisellekin kappalaiselle virkatalo Osikonmäestä, ja samalla sen haltijaksi tuli Andreas Teeth. Vuonna 1700 hän valitti naapurin Samuli Puustisen polttaneen siitä katot, aidat ja lankkuaidat. Seuraavana vuonna hän sai lupauksen uloslämpiävän tuvan rakentamisesta pappilaansa.24

Omassa varassa oli Kerimäenkin kappalaispappilan kunto. Petter Salmenius joutui lunastamaan vuonna 1684 edeltäjänsä Olaus Ivananderin pesältä hänen kustantamansa rakennukset 70 vaskitaalarilla, ja osan vei Ivananderin leski. Pitäjä lupasi rakentaa puuttuvan leivintuvan ja kaksi läävää, mutta Salmenius joutui tekemään ne itse 60 vaskitaalarin kustannuksin, johon sisältyi myös sauna.25

Vastaavasti velkoi Säämingin kappalainen Henrik Romanus pitäjältä korvausta 139 vaskitaalaria tallista, uloslämpiävästä tuvasta, kakluunikamarista ikkunoineen, savutuvasta, saunasta porstuoineen, makuuaitasta ja läävästä vuonna 1692 sekä vaati vielä uutta riihtä. Pitäjä lienee maksanut, mutta 12 vuotta myöhemmin esitti seuraaja Samuel Mollenius 116 vaskitaalarin laskun virkatalonsa parannuksista.26

Kirkkoherranvirkataloja kunnostettiin samoin milloin pitäjäläisten, milloin papin omin kustannuksin. Puumalassa velkoi kirkkoherra Gabriel Caroli rakennuskorvausta 60 vaskitaalaria vuonna 1665 ja hänen leskensä 1669 jo yli 75 taalaria. Tästä huolimatta todistettiin vuonna 1679, että pappila oli aivan rappiolla vuonna 1668. Georgius Nigraeus joutui korjaamaan pappilaa omin varoin, ja poika Carl peri korvauksia vielä vuonna 1685.27

Sulkavalla rakentamistarvikkeet hoidettiin likimain sovussa, sillä vain harvoin tuomittiin laiminlyöjille sakkoja.28 Säämingissä tehtiin pappilan uudistusta vuodesta 1668 vuoteen 1674 pitäjän voimin silloisen varakirkkoherran Samuel Erici Molleniuksen johtamana. Myöhemmät korjaukset lienee hoidettu sovussa, sillä niitä ei joutunut käräjille. Vuonna 1711 rakennutti kirkkoherra Carstenius uuden saunan ja velkoi siitä hyvästä peräti 132 taalaria.29

Kerimäellä urakoi kirkkoherra von Borgen pappilaan läävän ja kujan vuonna 1660 ja sai korvausta 40 vaskitaalaria. Siitä alkaen eli kirkkoherra Ursinuksen aikana pitäjä teki työt yhdessä. Vuonna 1689 korjaustyön laiminlyönti tuotti kolmen markan sakot peräti 45 isännälle.30 Yhteisvastuullisesti uusittiin vielä pappilan karjasuojat vuonna 1701.31

Rantasalmellakin kunnosti rovasti Kyander itse pappilan 1660-luvun alussa ja sai korvaukseksi 22 tynnyriä viljaa. Tulipalon jälkeen 1665 otettiin siihenastinen majatalo tilapäissuojaksi. Uutta rakennettiin vuoteen 1671 asti ja sen työn rästejä perittiin vielä vuonna 1679.32

Leppävirralla riitti pappilassa rakentamista koko 1660-luvun. Vuonna 1696 sattui sitten tulipalo, jota korvaamaan määrättiin pitäjän lisäksi Kuopio ja Iisalmi. Vuonna 1702 velkoi armovuodensaarnaaja Sigfred Cajander korvausta kustantamistaan uuneista, ovesta saranoineen ja kellarista.33

Kuopiossa ja Iisalmella hoidettiin pappilain rakennusasiat sovussa lukuunottamatta 1670-lukua, jolloin kirkkoherra Stephan Linnaeus ja hänen leskensä joutuivat patistamaan pitäjäläisiä joko rakennustyöhön tai korvaamaan kuluja.34

Pappilain maista koitui ajoittain keskustelua. Iisalmen kirkkoherroista sai Henrik Tarvonius vuonna 1669 katselmuksen, jossa todettiin varakirkkoherra Jeremias Monniuksen raivanneen lisää peltoa. Vuonna 1685 pyysi Henrik Hoffrenius selvitystä papinpöytään kuuluneista tiloista, mukaan luettuina Juntti Pekanpoika Hillin ja Jaakko Tikkasen talot Sukevalta sekä Pekka Kettusen, Nuutti Lassinpoika Kurvisen ja Tahvo ja Juntti Ryhäsen talot Ryhälästä. Nämä oli hänen mukaansa Pietari Brahe antanut pappilan maiksi, mutta vapaaherrakunnan aikana niistä olisi taas tehty verotiloja. Ja tällaisiksi ne jäivätkin pappilan saamatta niistä korvausta muualta.35

Viranvaihtojen yhteydessä syntyi pari kertaa erimielisyyttä maankäytöstä. Puumalan uusi kirkkoherra Georgius Nigraeus joutui odottamaan edeltäjänsä lesken Margareta Laurintyttären sadon kypsymistä uuteen kesään, sillä pelto oli kylvetty rukiille ja kaskeakin kaadettu vielä toisena armovuotena – niitä hän viljeli niin kauan kuin ne jotakin kasvoivat ja aidat kestivät. Samoin Kerimäellä Rantasalmelle muuttanut kirkkoherra Jakob Ursinus viljeli vuonna 1692 poltattamansa, yhden tynnyrin kylvöalan kasken, koska ei muka polttaessaan vielä tiennyt pääsevänsä Rantasalmelle.36

Säämingin Pihlajaniemessä todettiin 1675 Tuomas Mielosen vallanneen Tuomas Hirvosen talon tiluksia, jotka oli annettu lisämaaksi pappilalle. Kirkkoherra Mollenius joutui käräjöimään niitä takaisin. Leppävirralla selvitettiin vähän väliä pappilan ja Sihvo Mustosen talon välistä rajaa.37

Varsin omalaatuinen riita selvitettiin vuonna 1678 Kuopiossa kirkkoherra Johan Salmeniuksen ja nimismies Jonas Olavinpoika Liliuksen kesken. Salmenius piti papin oikeuksiin kuuluvina kirkon ja pappilan mailla asuvien mökkiläisten eli entisten kaupunkilaisten taloudessa tuotettua lantaa. Nimismies ilmoitti vävynsä Simo Luotolaisen asuvan käräjätalossa – joka kaiketi oli kirkollisella maaperällä – ja elättäneen kolme lehmää apeltaan saamillaan oljilla. Salmenius väitti siihen kuuluneen pappilan mailta otettuja ruohoja, lehdeksiä ja halkoja. Lautakunta määräsi, että pappi nauttikoon virkatalon maalla tuotetun lannoituksen vuonna 1675 säädettyjen etuoikeuksien perusteella loukkaamattomasti. Kun Luotolainen vannoi, ettei ollut ottanut karvaakaan rehua pappilan maalta elukoilleen, niin hän sai pitää ”tuotteensa” tällä kertaa itse tai antaa apelleen.38

Sielunpaimenten asema ja toimeentulo vakiintuivat kenties ajan oloon. Palkkatulot tosin riippuivat melkoisesti kulloisestakin vuodentulosta, joka hallitsi niin palkkasaatavien kuin virkatalonkin sadon suuruutta ja laatua. Esivalta pyrki täsmentämään palkkaussäännöksiä saaden jatkuvasti vastaansa palkanmaksajien vanhoilliset asenteet etenkin silloin, kun uudistus oli omiaan lisäämään rasitusta. Pitäjäkohtaiset poikkeamat lienevät kuitenkin aikaa myöten kavenneet.

Virkatalojen kohentaminen ja kunnossapito oli periaatteessa ja pohjaltaan pitäjän vastuulla, mutta käytännössä joutuivat virkatalon haltijat kustantamaan uudistuksia ja parannuksia. Tämä tuskin oli niin epämieluista, sillä omana työnä teettäen pappi sai tuloksen mieleisekseen ja kohtuullisessa ajassa tarvitsematta odottaa talonpoikien päivätöitä ja pelätä heidän ammattitaidottomuuttaan tuloksen tasoon nähden.

Ajoittainen puute ja toimeentulon heikkeneminen opetti papiston pitämään huolta eduistaan kalakymmenyksiä ja mökkiläisten lannantuotantoa myöten.

SAVOLAISTEN TOTUTTAMINEN SEURAKUNTAELÄMÄÄN

Ruotsin suurvalta pyrki kaikin keinoin edistämään ja yhdenmukaistamaan oloja ja elämää, mikä tuntui kirkonkin piirissä. Kirkonkäynti oli yhteiskunnallinen velvollisuus, jota noudattaen muistettiin paremmin pyhittää lepopäivä hyvänkin työsään vallitessa ja opittiin jotakin puhdasoppisuuden ajan tähdentämästä autuuden tiestä.

Jokasunnuntaista käyntiä jumalanpalveluksessa ei voitu vaatia syrjäkyläläisiltä, ja siksi valvonta keskittyi säädettyihin rukouspäiviin. Silloin oli kokoonnuttava sanan kuuloon riippumatta välimatkoista tai kelistä. Vuonna 1639 könisteli Kuopion tarmokas kappalainen Petrus Aeschilli Fabritius neljäätoista pitäjäläistä, jotka laiminlöivät kirkonkäynnin ensimmäisenä rukouspäivänä. Näistä oli kuusi vehmersalmelaista, neljä maaninkalaista, kaksi riistaveteläistä ja vuorisalolaista sekä yksi jumislainen. Kotipaikat viittaavat matkan pituuden ja keväisen kelirikon olleen esteenä.1

Paremmin ansaitsivat sakkonsa samasta syystä Rantasalmella repomäkeläinen Heikki Tahvonpoika Kettunen ja parkunmäkeläinen Olli Reijonpoika Turunen samanaikaisesta laiminlyönnistään. Joutenlahtelaisen Olli Sopasen poisjäännin ymmärtää paremmin, sillä Haukiveden yli ei kenties päässyt. Puumalassa kaivattiin kirkosta ruokotaipalelaista Pekka Pekanpoika Hujasta, joka selitti syyksi palkkamiehen etsintämatkan Mikkelin puolelle. Mutta kun hän myönsi jääneensä pois Mikkelinkin kirkosta, niin sakot rapsautettiin hänellekin.2

Katovuonna 1643 yrittivät Nilsiän vuotjärveläiset Juhana Leskinen, Antti Pasanen ja Matti Rissanen perustella poisjääntiään nälällä. Koska muut kyläläiset tulivat kirkkoon, niin tuli heillekin 40 markan sakko.3

Iisalmessa aiheutti postinkulun hitaus vuonna 1652 suurelle osalle pitäjäläisiä poisjäännin juuri ensimmäisen rukouspäivän jumalanpalveluksesta. Varakirkkoherra Jeremias Monnius esitti pitkän listan laiminlyöjien nimiä, mutta kuulutuksen myöhäisyys pelasti heidät. Sen sijaan sutilalainen Antti Pekanpoika Sutinen sai sakot, kun nimismies todisti naapurinemännän kertoneen Sutiselle rukouspäiväplakaatin sisällöstä edellisenä keskiviikkona ja Sutisen siihen vastanneen: ”Menköön kirkkoon se joka kerkiää, minulla ei ole aikaa siihen”, ja jatkaneen matkaa kaskimaalleen. Vaimon heikkonäköisyyden vuoksi hänet sentään säästettiin puolella sakolla eli 20 markalla.4

Vuonna 1685 sai kelirikko sääminkiläiset siirtämään toisen rukouspäivän myöhemmäksi. Se oli määrätty vietettäväksi huhtikuun 24. päivänä, jolloin jäiden heikkous esti saarelaisten pääsyn kirkkoon. Sen sijaan vedet aukenivat toukokuun 8. päiväksi.

Vouti Johan Jooninpoika Kulman sai tästä aiheen ilmi antaa vihamiehensä. Kansa oli hänen mukaansa laiminlyönyt kokonaan rukouspäivän. Linnassakin oli tehty silloin arkisia töitä. Mutta hallituksen ja tuomiokapitulin määräämässä tutkinnassa osoitettiin manterelaisten käyneen kiltisti naapuripitäjien kirkoissa Kerimäellä tai Sulkavalla, ja muutkin olivat viettäneet juhlapäivänsä hurskaasti – puhumattakaan itse omavalintaisesta rukouspäivästä. Jälkiseuraukset jäivät kokematta.5

Sapatinrikkomukset keskittyivät pohjoisiin pitäjiin. Vuonna 1643 syytettiin Kuopiossa puutossalmelaista Paavo Pekanpoika Kekka-Hyväristä kirkonkäynnin laiminlyönnistä ja kaskenpoltosta samana päivänä. Itse hän selitti olleensa sairas ja vaimon sytyttäneen valmiit roviot illalla. Veli ja naapurit todistivat kuitenkin Paavon itse polttaneen ja viertäneen kaskensa.6

Kaskenraadannasta kertyivät useimmat muutkin sapatinrikossakot nähtävästi siksi, ettei asianomainen malttanut jättää käyttämättä edullista säätä pyhäpäivästä huolimatta. Kurolanlahtelainen Mauno Mähönen hankki tosin kolmen markan sakon hakkaamalla sunnuntaina nuotta-avantoja, vaikka se olisi sujunut arkenakin.7

Kirkossa vaadittu siivo käytös ja hartaus saattoi rikkoutua etenkin väenpaljouden keskellä tungoksessa. Vuonna 1643 syytti Joroisten käräjillä kotkatlahtelainen Sihvo Rinkinen Pryssmanin tytärtä tyrkkimisestä kynttilänpäivän jumalanpalveluksessa. Rinkisen emäntä oli tullut kai täyteen kirkkoon ja seisoi tyttären vieressä tämän istuessa kirkonpenkissä, koska ei halunnut kai istuutua tätä alemmalle sijalle. Lähtiessään pois Pryssmanin tytär sattui tönäisemään arvokasta emäntää, niin että tämä kaatui. Kanne todettiin heikosti perustelluksi ja hylättiin.8

Rantasalmella joutui vouti Zacharias Zachrisinpojan vaimo, omaa sukua Posa, käräjiin riideltyään kirkossa vuonna 1641, nähtävästi tässäkin penkkisijasta. Asia lykkäytyi todistajien puutteessa eikä sitä näy jatketun, joten yksityiskohdat jäävät salaan.9

Kolkontaipalelaisten isäntien eripura vei joulukirkosta käräjiin 1659. Mikko Ikäheimosen 12-vuotias poika pyrki pois tungoksesta ja tallasi Niilo Hylkeen jalalle, joka oli vaivainen kirveeniskun jäljiltä. Kivun ärsyttämä Hyle tukisti poikaa ja kaatoi tämän naisväen sekaan. Kirkkoon juovuksissa tullut Hyle ”säästettiin” 40 markan sakolla – vaihtoehtona oli kuolemantuomio.10

Kirkkorauha alkoi lauantai-illasta ja jatkui sunnuntai-iltaan, eikä sitä sopinut rikkoa. Toisaalta pyhäiset matkat juovuttavine eväineen sekä arkisten erimielisyyksien puhkeaminen johtivat kiistoihin ja tappeluihinkin. Syynä oli milloin hevoskauppa, milloin tilusriita tai kunnianloukkaus, saattoipa tappoon johtanut rähinä alkaa näköjään tyhjästäkin.

Suurten juhlapyhien tienoilla rauhankausi oli pitkä. Joulurauhan alkoi tuomaanpäivästä ja jatkui loppiaiseen. Puolipyhinä vietettiin edelleen apostolien nimikkopäiviä paavalia, mattia, pietaria, mutta muistettiin myös katolisia pyhimyksiä Yrjöä, Olavia, Lauria. Aikamäärinä näiden perään voitiin liittää sana ”messu” muistuttamaan keskiaikaisesta käytännöstä.11

Kirkkomatkoihin liittyi olennaisena ravitsemuspuoli: evästä oli pitkämatkaisen otettava, ja sitä otettiin sekä kiinteässä että juoksevassa muodossa, niinkuin edellä on jo ilmennyt. Juopumuksen yleisyys aiheutti päättäjissä ristipaineen: mitä tuli sallia ja mitä kieltää.

Asia tuli ilmi vahvana Puumalassa vuonna 1644. Kirkon viereinen Puumalansalmi pysähdytti monen matkaajan odottamaan lossia ja kaipaamaan aineellista virkistystä, ja niinpä ympäristön talonpojat toivatkin sinne myytäväksi tähän tarkoitukseen aivan luvallisesti.

Näin teki myös ruokolahtelainen Antti Matinpoika Mustonen huhtikuussa 1644. Uusi kirkkoherra Stephanus Laurentii paheksui tätä, sillä Mustonen käytti kyllä Puumalan kirkollisia palveluita, mutta ei maksanut papinsaatavia. Kirkkoherran mielestä hänen ei myöskään ulkopitäjäläisenä sopinut hyötyä Puumalansalmen kysynnästä. Hän käski takavarikoida Mustosen tuoman olutnassakan sekä juoda sen tyhjäksi.

Kirkkoherra tuli tässä sekä loukanneeksi tunnettua ja hyväksyttyä jokamiehenoikeutta että rikkoneeksi kirkkorauhaa, ja niinpä hänelle langetettiin kuolemantuomio. Tämä lieveni kuitenkin hovioikeudessa, sillä herra Stephanus johti seurakuntaansa vielä toistakymmentä vuotta.12

Väkijuomien anniskelua alettiin kuitenkin valvoa tarkemmin. Luukkolalainen Juntti Luukkonen ja rokansalolainen Pekka Rokkanen saivat Puumalan käräjillä 20 markan sakon myytyään olutta myöhään rukouspäivän iltana – päivällä myynti olisi kaiketi kaksinkertaistanut sakon. Tämä uhka koitui juvalaisille vuonna 164 7, jolloin ilmenneiden häiriöiden takia kiellettiin oluen anniskelu pyhäpäivinä 40 markan sakon uhalla. Kerimäellä tehtiin sama päätös vuonna 1654.13

KIRKKO JÄRJESTYKSEN VAKIINNUTTAMINEN

Savolaisia oli alettu totuttaa säännölliseen seurakuntaelämään, mutta opit näyttävät jossain määrin karisseen ruptuurin raskaina vuosina. Asiaa tähdennettiin kaiketi piispan- ja rovastintarkastuksissa – esimerkiksi kuopiolaisia neuvoi rovasti Cajanus vuonna 1670 varsin yksityiskohtaisesti. Hän määräsi kirkkoon kaikki joka pyhä kolmen peninkulman säteeltä, kuuteen peninkulmaan asti joka kolmas pyhä, ja tämä sakon uhalla. Vuonna 1667 luettiin Puumalan syyskäräjillä julki niiden nimet, jotka kyläkunnissa valvoivat sapatinrikkomuksia, ja Cajanus määräsi asetettaviksi samanlaiset henkilöt Kuopionkin yökuntiin. Kerimäen kirkkoherra Olaus von Borgen luetti käräjillä kehotuksen, että pitäjäläiset pidättyisivät pyhä- ja juhlapäivinä maariidoista eivätkä juopottelisi kirkkomäellä.1

Mutta vasta 1680-luvulla ryhdyttiin todella valvomaan kirkonkäyntiä ja sen laiminlyömistä. Rantasalmen nimismies Lars Yrjönpoika toi syyskäräjille 1682 luettelon 15 suurena rukouspäivänä kirkosta poissa olleesta, jotka pääasiassa asuivat Kangaslammilla tai Heinävedellä. Laiminlyönnistä koitui raskas 40 markan sakko. Leppävirralla sakotettiin samoin valkeamäkeläistä Jaakko Heiskasta ja haapamäkeläistä Paavo Mikkosta.2

Säämingin kirkkoherra Thomas Agander toi – aikansa asiaa siedettyään – syyskäräjille 1691 luettelon edellisvuoden ensimmäisen ja toisen sekä sen vuoden kaikkien rukouspäivien laiminlyöjistä, joita olikin seurakunnan suurin osa. Pitäjän itäosan väestä osa sai sentään todistetuksi olleensa ainakin talvella 1691 Kerimäen kirkossa. Kesällä 1693 tuli piispantarkastuksen jälkiseurauksena melkoinen lista jumalanpalveluksen ja ehtoollisen laiminlyöjistä. Sittemmin näkyy laiminlyöjien könistely jääneen kirkonkäräjien vastuulle.3

Rantasalmella joutui Mielittylän herra ratsumestari Erik Sölfwerarm syytteeseen samasta laiminlyönnistä vuonna 1693. Vuonna 1691, ruotujakoa järjestettäessä, määräsi maaherra jalkaväen everstiluutnantille Rantasalmen kirkosta ensimmäisen penkin, joka sattui kuulumaan juuri Mielittylän väelle. Uusi haltija everstiluutnantti Eneqwist kuoli pian, mutta ratsumestari kieltäytyi tulemasta kirkkoon menetettyään penkin. Hänen rouvansa sentään pistäytyi muutaman kerran entisessä penkissään kuin varkain. Kahta kertaa useammin hän ei rohjennut tulla siihen peläten, että kruununvouti ajaisi hänet maaherran käskystä pois penkistä. Poissaolon syyksi Sölfwerarm esitti köyhyytensä, koska ei sen takia voinut hankkia arvon mukaisia pyhävaatteita. Vanha pari oli sentään osallistunut Tuusmäessä pidettyihin maakirkkoihin.4

Penkkisijakysymys näyttää aiheuttaneen ongelmia pääasiassa Rantasalmella. Syksyllä 1692, siis ennen äsken mainittua prosessia, joutui rakuunakapteeni Conrad von Vegesack syytteeseen kirkonpahennuksesta. Hän istui pyhäinmiestenpäivänä yhdessä lankonsa vänrikki Hans Albrecht Skoghin kanssa samassa penkissä, kun siihen tuli myös Mielittylän kersantti Johan Adolf Sölfwerarm. Tämä kävi kapteenin arvolle, ja hän tiedusteli ääneen langoltaan, miten se oli mahdollista. Skogh yritti vaientaa toveriaan sanoen antaneensa luvan. Juuri evankeliumitekstiä lukeva apulainen Aron Kyander kuitenkin häiriintyi ja kyseli kruununmiestä palauttamaan järjestyksen. Tähän Vegesack jatkoi: ”Saarnaa Jeesuksen nimessä, teillä ei ole tekemistä meidän asiassamme.”

Koko ongelman ytimeksi ilmoitettiin kysymys Vegesackin aatelisarvosta, ja sitä varten tutkittiin hänen eriaikaiset upseerinvaltakirjansa. Niihin kirjatut epiteetit olivat ristiriidassa keskenään, sillä vänrikkinä ja rykmentinmajamestarina hän olisi ollut ”jalo ja hyväsyntyinen”, luutnanttina ja kapteenina ”rehellinen ja miehuullinen”. Vain ensin mainitut epiteetit ilmaisivat aatelisarvoa. Kun se puuttui kapteenilta, niin aatelinen kersantti sai etusijan.5 Myöhempi arvio antoi kuitenkin kapteenille oikeutta: hänet tunnustettiin aatelismieheksi.

Vuonna 1669 tapahtui suoranainen kirkonpahennus, kun luutnantti Anders Rahmin rouva Margareta Gyllenloodh halusi asettua – nähtävästi tyhjään – Hans Vilhelm Klickin rouvan penkkiin. Hän kysyi etukäteen rovasti Kyanderilta, mihin hän saisi istuutua, ja rovasti lupasi minkä tahansa mieluisen paikan. Klickin palvelija Lars Pentinpoika varoitti jo kirkon ovella Margareta-rouvaa emäntänsä penkistä ja juoksi sitten estämään siihen pääsyn sanoen syyksi: ”Niin vain on.” Näin tapahtui, vaikka Margareta-rouva oli poissa olevaa rivaaliaan vanhempi.

Larsin töniessä rouvaa tämä vuorostaan sivalsi kädellään Larsia korvalle. Toisen pääsiäispäivän kirkkorauha rikkoutui, toimitus keskeytyi ja koko paikkaa pidettiin niin häväistynä, että jumalanpalveluksetkin siirrettiin pitäjäntupaan. Lars Pentinpoika ja hänen käskijänsä Klick saivat yhdeksän ja rouva korvapuustistaan kolmen markan sakon. Sitten voitiin kirkkokin vihkiä uudelleen käyttöönsä.6

Sapatinrikkojien ojentaminen alkoi varsinaisesti 1680-luvulla, ja silloin tällöin tuomittiin kolmen tai pelättyjen 40 markan sakkoja. Muutaman kerran paljastui syyksi muukin sapatinrikkominen kuin kirkosta pois jäänti. Rantasalmelainen Olli Outinen veti nuottaa helluntaina 1685 ja Kerimäen vaaralainen mökinmies Heikki Kautonen samoin 1696. Kaskenkaadosta tai poltosta yhytettiin Rantasalmella asikkalainen Paavo Lyytikäinen 1675, siilinjärveläinen Yrjö Husu 1689 ja Sulkavan kaartilalainen Heikki Kaartinen 1694, Husu vieläpä pitkänäperjantaina. Rantasalmen teemassalolainen Tahvo Matinpoika Pöllänen selitti poissaoloaan kirkosta talon vahtimisella, mutta olikin ollut kahden peninkulman päässä kotoa tervasmetsässä. Vuonna 1709 peitti Kuopion ryönäläinen Olli Väätäinen pyhänä tervahautaansa.7

Muutaman kerran ilmeni sentään lieventäviä asianhaaroja. Pitkänäperjantaina 1688 leivotti kiuruveteläinen Taneli Kiiskinen leipää toisten ollessa kirkossa ja ilmoitti syyksi äärimmäisen hädän. Tästä huolimatta koitui hänelle 40 markan sakko. Sen sijaan Rantasalmen syväisläinen Klaus Pesonen, joka pyhäiltana leikkasi ruistaan suureen tarpeeseen auringon laskiessa, pääsi varoituksella vuonna 1698, suurten kuolovuosien mentyä.8

Lappeenrannan syysmarkkinat aiheuttivat Säämingissä kaksi laiminlyöntisyytettä. Syyskäräjillä 1688 kantoi kirkkoherra Agander eversti Johan ja everstiluutnantti Abraham Pistolekorsia vastaan, koska nämä lähtivät vastoin kuninkaallisen majesteetin sapattijärjestystä matkalle lauantai-iltana 1687 ehtiäkseen ajoissa markkinoille. Veljekset väittivät vastatuulen estäneen heidän lähtönsä perjantaina, niin etteivät he aikomuksensa mukaan päässeet Puumalan kirkkoon sunnuntaiksi. Matkalla he kuitenkin olivat lukeneet ja veisanneet virsiä, niinkuin kyytiin otettu postimestari Mattias Jooninpoika todisti. Veljekset vapautettiin syytteestä force majeure -perustein, mutta ritosaarelainen Esa Pulkkinen sai sapatinrikkomussakon samasta syystä vuonna 1693.9

Kirkosta poissaolon syyksi oli havaittu lauantaiset talkoot. Kova työ ja sen jälkeinen vahva tarjoilu iltamyöhään jatkuneena ramaisi monta kirkkomiestä niin, ettei hän jaksanut pyhäaamuna jumalanpalvelukseen. Plakaatti tehosi kohtalaisesti, sillä vain kerran tuomittiin sen perusteella sakko. Niin kävi Säämingin kosolalaiselle Yrjö Lassinpoika Kososelle vuonna 1685.10

Jumalanpalvelus tuli aloittaa kesäisin kello kahdeksan ja talvella tuntia myöhemmin. Tämä aikataulu jouduttiin muuntamaan Säämingissä, jossa ensimmäinen jumalanpalvelus toimitettiin Savonlinnan ja sen jälkeen toinen Säämingin kirkossa. Vuonna 1709 valitettiin jälkimmäisen myöhästelevän. Rovasti Carstenius puolustelihe sillä, että linnan komentaja everstiluutnantti Lydinghjelm viivytti linnan jumalanpalveluksen alkua jopa puoli kymmeneen, niin ettei papisto ehtinyt aikanaan Säämingin kirkkoon.11

Tarkastuksissa tähdennettiin täsmällistä kirkkoon tuloa. Kaikkien piti olla läsnä heti alussa, kun synnintunnustus luettiin. Rovasti Cajanus käski lukea sen jälkeen myös kaikki kuusi kristinopin kappaletta, jotta ne jäisivät paremmin mieliin. Menoihin kuului erikseen aamusaarna ja päiväsaarna. Kansa pakkasi poistumaan niiden välillä muille asioilleen, kaiketi katekismuskuulustelua peläten, mutta sitä yritettiin vieroittaa poislähdöstä eri keinoin. Isä meidän -rukouksen ajaksi tuli koko seurakunnan polvistua.

Virrenveisuu näkyy olleen ongelmana, minkä hyvin ymmärtääkin, sillä lukutaito oli harvinainen ja virsikirja kenties vielä harvinaisempi. Piispa Bång kiinnitti tähän huomiota vuonna 1693 Kuopiossa, jossa naisväki oli halutonta veisaamaan. Piispa jopa neuvoi kieltämään sakramentit veisaamattomilta. Yhteistä veisuuta teroitti myös piispa Lund Mikkelissä vuonna 1707.12

Veisuusta lienee mainittu Leppävirrankin tarkastuksissa, koskapa se tuli esille muutenkin. Pyhäinmiestenpäivänä 1702 joutui kirkonkyläläinen Sihvo Mustonen kirkkoon kesken alkuvirren ja ohimennessään sanoi naisille: ”Laulakaa pois naisväki.” Juopunut isäntä häiritsi muutenkin kirkonmenoja sen verran, että varakirkkoherra Sigfrid Cajander lähetti haudankaivajan toimittamaan Mustosta ulos. ”Saarnaa pois pappi, älä sinä minusta huoli”, oli tämän kommentti.13

Sihvon poika Martti ”kunnostautui” viisi vuotta aikaisemmin: istui kuorissa kaiketi isänsä penkissä ja veisasi sydämen hartaudella mutta varakirkkoherra Wirilanderin mielestä liian äänekkäästi, ja niinpä hänet toimitettiin miehissä ulos kirkosta häiriön tekijänä. Alkoholi vaikutti hänenkin esiintymiseensä.14

Sama voima aiheutti joskus kirkossa suukopua ja tappeluitakin. Käsiksikäyntitapaukset vähenivät sentään vuosien mennen, mutta vielä vuonna 1700 syytti Iisalmen kirkkoherra Henrik Hoffrenius nimismies Samuel Cajanusta, koska tämä muka oli lyönyt kirkossa kepillä päähän Pekka Eeronpoika Nissistä. Tutkinta osoitti kuitenkin, että nimismies oli vain toimittanut Nissistä pois penkiltä seisomasta, kun Jakob Hoffren ripitti erästä naista kirkossa, eikä päähän jäänyt jälkeä napautuksesta, niinkuin kappalainen Sinius todisti.15

Kerimäen rovasti Jakob Ursinus joutui maaliskuussa 1691 kovistelemaan kahta seurakuntalaistaan. Palmusunnuntaina kumpurantalainen mökkiläinen Matti Viikarinen häiritsi vihkimistoimitusta ja rovastin oli käskettävä hänet ulos. Mennessään Matti vaati rovastia ulos – kaiketi tappelemaan. Lauantaisen ruumissaarnan aikana taas laukansaarelainen Tuomas Rautiaisen poika Juhana otti vierustoveriaan kaulasta, mikä myös häiritsi rovastia: ”Miksi vedät sinä konna toista kaulasta, ole hiljaa ja kuuntele Jumalan sanaa.” – Juhana selitti vain herätelleensä nukkuvaa toveriaan, mutta se ei auttanut, vaan hän sain niinkuin Viikarinenkin 50 hopeataalarin sakon.16

Joskus pappi turvautui muunkinlaiseen keinoon hälisevän kirkkokansan asettelemiseksi. Joulupäivänä 1672 häiriytyi Säämingin silloinen apupappi Mattias Mollenius valmistellessaan ehtoollisen jakoa ja heitti olkansa yli öylättiastian kannen, joka osui Heikki Lipposen päähän. Kihlakunnanoikeus piti toimenpidettä perusteltuna ja vapautti herra Mattiaan haavantuottamuskanteesta.17

Kirkkomäen pyhäpäiväinen meno herätti huomautuksia tuntuvasti runsaammin kuin käyttäytyminen kirkossa. Talvella kirkkomiehet olivat kylmissään ja kesällä janoissaan, ja juovuttavien juomien kauppa kävi joko laillisesti tai yleensä laittomasti. Vuonna 1680 syntyi tappelu palmusunnuntaina Kerimäen kirkkomäellä Pirta-Matin anniskelemien juomien voimalla. Kolmelle pukarille ja Matille tuomittiin kullekin viiden hopeamarkan sakko. Samana vuonna valitti Iisalmessa kirkkoherra Hoffrenius kirkkorannassa vietettävää elämää: siellä ryypättiin ja kiroiltiin eikä tultu kirkkoon Jumalan sanan kuuloon. Saman vuoden helluntaina lähetti Kuopion kirkkoherra Salmenius rakuuna Tuomas Pohjalaisen asettelemaan sikäläisessä kirkkorannassa mellastavia humalaisia joutuen tappeluun vehmasmäkeläisen Lassi Tiihosen kanssa. Tämä ei muistanut tapahtumasta mitään jouduttuaan käräjiin.18

Pirta-Matin lisäksi tuli ilmi toinenkin anniskelija. Vuonna 1684 sai kirkkoherra Henrik Tarvoniuksen leski Kaarina Maisatar 40 markan sakot Iisalmessa viinan ja oluen kaupasta rukouspäivänä. Papinlesken toimeentulo vaarantui vakavasti, mikäli ”elinkeino” katkesi tähän.19

Kova oli siis tehtävä, mutta kovat olivat keinotkin savolaisen rahvaan totuttamiseksi kristilliseen tapaan ja pyhäpäivän pyhittämiseen. Joskus vielä papistonkin ote seurakunnan esimerkkinä lipesi. Vuonna 1699 valitti Puumalan käräjillä Matti Auvinen, miten hänen vaimonsa kuoli ripittämättä, kun hän haki kirkkoherra Romanuksen tämän kuolinvuoteelle ja Romanus kieltäytyi tulemasta perille eväsviinan loputtua kesken matkan. Tästä kenties alkoi se alamäki, joka päätyi Romanukselle tuomittuun virastapidättämiseen.20

”AUTUUDEN TIEN TUNTO”

Kirkon jäseniinsä kohdistamat odotukset koskivat muutakin kuin säännöllistä ja säveätä kirkossakäyntiä. Täysivaltainen seurakunnan jäsen oli oikeutettu ja velvoitettukin osallistumaan pyhään ehtoolliseen määräkerrat vuodessa, mutta täysivaltaisuuden ”rima” kohosi vuosikymmenten mittaan. Kristillistä tietoa ja vakaumusta pyrittiin syventämään aste asteelta.

Seurakuntalaisten opillista tasoa tutkittiin ylimmällä tasolla piispan- ja rovastintarkastuksissa, mistä on tallella asiakirjatietoa, ja lisäksi ehtoolliselle aikovat kuulusteltiin rippipyhän aattolauantaina rippikirjoituksen ja lauantaisaarnan yhteydessä. 1670-luvulta alkaen liittyi myös papiston vuotuiseen kinkerikiertoon yökunnittainen opetus- ja kuulustelutilaisuus.

Vanhimmista tarkastuspöytäkirjoista, joita on tallella Kangasniemen 1659–62 ja Kuopion 1670–73, kuvastuu savolaisten opillinen taso epätasaisena. Mikkelin rovastit kirjasivat kangasniemeläisten taidot kohtalaisiksi, mutta rovasti Cajanus piti kuopiolaisia aivan toivottomina. Vuonna 1670 ei enin osa osannut lukenut yhtään kristinopinkappaletta oikein, muutamat eivät alkuakaan uskontunnustukseen tai Isämeitään. Sama asia toistui tarkastuksissa vain eri sanoin. Vuonna 1673 Cajanus kielsi päästämästä ketään kummiksi tai avioliittoon, ennen kuin osattiin kuusi kristinopin kappaletta tai ainakin Lutherin selitys toiseen kappaleeseen.

Samalla alettiin tähdentää lukutaidon merkitystä. Jo vuonna 1670 rovasti Cajanus kehotti opettamaan lapsille katekismusta kotona muun sunnuntaisen hartaudenharjoituksen ohessa. Tämä lieneekin saatu vauhtiin, sillä vuonna 1671 syytettiin Kuopiossa kotasalmelaisen Sihvo Pitkäsen miniää siitä, että hän oli ivaillut katekismuksen opettelijoita. Tästä koitui hänelle julkirippi ja jalkapuurangaistus yhtenä sunnuntaina.1

Cajanus saattoi pitää toisen hiippakunnan pitäjissä vaatimusten rimaa turhan korkealla, sillä myöhemmissä piispantarkastuksissa kuopiolaiset ansaitsivat kohtalaiset arvosanat opillisesta tasostaan. Tosin vielä 1693 piispa Petrus Bång kielsi päästämästä naimisiin oppimaan haluttomia ja sääsi heille jalkapuurangaistuksen.2

Opillisen tason ja ehtoollisella käynnin valvomiseksi kirkkoherrat velvoitettiin pitämään kirjaa seurakuntalaisistaan. Tämä rippikirjan pito alkoi 1670-luvulla, sillä Kangasniemen rippikirja todettiin lopen kuluneeksi vuonna 1683 ja määrättiin hankittavaksi uusi. Ensimmäiset rippikirjat tehtiin käsin, mutta 1690-luvulla ne saatiin valmiiksi taulukoiksi painettuina. Papin tuli vain täyttää ne. Seurakuntalaisen nimen lisäksi oli tila hänen opillista edistymistään kuvaaville merkinnöille sekä ehtoollisella käyntejä koskeville tiedoille. Näitä merkittiin sarakkeisiinsa rippikirjoituksissa, ja niiden perusteella voitiin oppimattomia ja laiminlyöjiä kovistella parantamaan kykyjään ja tapojaan.3

Kristinopin kappaleet olivat kovin tiivistetyssä muodossa. Jo Luther totesi välttämättömäksi niiden selittämisen, ja nämä selitykset sisältyivät kansan opetuksessa käytettyyn katekismukseen. Näidenkin tuntemus otettiin 1600-luvun lopulla vaatimuksiin mukaan pääasiassa ulkoa opittavina ja siksi muistin kuormitusta lisäävinä – ymmärtämisen laita lienee ollut niin ja näin. Nuoreen väkeen niitä saatiin sentään juurrutetuksi vuoteen 1710 mennessä. Tästä saivat ainakin mikkeliläiset ja kuopiolaiset kiitosta silloin.4

Ehtoollisjumalanpalvelusten ajoittaminen tuotti ongelmia. Väki oli helpoimmin saatavissa ”ripille” juhlapyhinä, jolloin se kokoontui muutenkin, mutta väkeä tuli silloin suorastaan liikaa. Kuopiossa todettiin tämä vuonna 1670 kamalan kokemuksen perästä: jouluna 1669 tallautui eräs vanha nainen ehtoolliselle tungeksivan väen jalkoihin. Kangasniemellä neuvottiin päästämään juhlapyhinä ehtoolliselle vain pitkämatkalaiset ja vanhukset.

Kangasniemellä ei ohje pätenyt ainakaan pitkään, sillä vuoden 1694 tarkastuksessa valitettiin ehtoollistungosta jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina. Silloin päätettiin päästää juhla pyhinä ehtoolliselle vain 20–30 henkeä. Kuopiossa taas rippipyhän sijoittaminen arkipyhiin laimensi ehtoollisella käynnin vähiin. Niinpä vuonna 1678 todettiin palmusunnuntaisen ripin niukka osallistuminen, koska väki kokoontui sen sijaan pääsiäisenä. Rovasti Cajanus, joka samalla kertaa soimasi kuopiolaisia saituudesta kirkonviinin kustannuksissa, saneli pöytäkirjaan: ”Kyllä nämät Sacramentin ylönkatzoiat löytäwät iocapäiwä ia ioca wijcko raha ja tawara tubackia ostaxens, mutta coska heidän pitä maxaman wijnarahansa, se maxetan heiltä kyllä nuristen ja napisten.” Jos pitäisi ostaa parempaa, espanjalaista tai Reininviiniä niinkuin paremmissa seurakunnissa, ”mitä nämät watzans palweliat sitten sijhen sanoisit”.5

Kuopion tilanne perustui pitäjän laajuuteen ja pitkiin matkoihin, ja se saattoi aiheuttaa ehtoollisen siirron taas pääsiäiseen, vaikka siitä ei päätöstä tai kehotusta kirjattukaan. Vuonna 1670 kirjatut rahvaan ja papiston näkemykset vahvistavat sitä. Ensin mainittu näet totesi rovastille käyvänsä ripillä säädetyt kolme tai neljä kertaa vuodessa. Kirkkoherra Stephan Linnaeus arvioi harrastuksen rajoittuvan kertaan tai kahteen taikka puuttuvan kokonaan. Kirjanpito ja sen perusteella määrätyt sovitukset jalkapuussa tai häpeäpenkissä olivat selvästi tarpeen.

Rippikirjoitus ja lauantaisaarna näyttävät paikoin unohtuneen käytöstä – ainakin piispa Lundh huomautti siitä vuonna 1710 Kangasniemellä ja Kuopiossa. Se lisäsi tietysti papiston työmäärää, sillä saarnoja tarvittiin noina pyhinä yksi lauantaina ja kaksi sunnuntaina – ensin aamu- eli katekismussaarna ja sitten päiväsaarna. Seurakuntalaisetkin paljoksuivat moista määrää, ja monelle oli vaikeaa tulla kirkolle rippikirjoitukseen jo lauantaiksi .

Miten paljon laiminlyöjiä oli kaikkiaan, ei ole tiedossa, mutta käräjiin siitä jouduttiin vain kerran. Vuonna 1701 pyysi Rantasalmen kappalainen selvitystä kolkontaipalelaisen Lauri Puustisen ja tämän vaimon Riitta Lapittaren valituksen, kun he olivat kertoneet piispalle kappalaisen sulkeneen heidät ehtoolliselta. Syyksi todettiin se, ettei Puustisen kirjoittautunut säännönmukaisesti ripille lauantaina. Kappalainen oli kehottanut sunnuntaiaamuna häntä tulemaan seuraavan kerran, koska viiniäkin oli liian vähän. Puustinen tunkeutui kuitenkin vaimoineen toimituksen lopulla ehtoollispöytään ja kun ei päässyt, alkoi soittaa suutaan. Vaimo väitti, ettei kukaan päässyt ripille ilman palttinaa kainalossa, mutta siitä hyvästä hänet pantiin tukkiin eli jalkapuuhun. Puustinen taas itse väitti herra Jakobin saarnaavan ei Jumalan vaan ihmisten sanaa. Lisäksi Puustinen ei kelpuuttanut herra Jakobia kastamaan lastaan papin ohikulkumatkalla, ja lapsi oli jäänyt kastamatta neljäksi viikoksi. Näitä kolmea seikkaa kappalainen piti riittävinä ehtoolliselta pidättämiseksi.6

Seurakuntalaiset paimensivat joskus toisiaankin ehtoollisen pyhyyden ylläpitämiseksi. Vuonna 1667 nosti Kerimäen kirkossa ruokolahtelainen Lauri Silvennoinen alttarikehän äärestä haapaniemeläisen Antti Kososen muka kelpaamattomana ehtoolliselle. Kosonen oli aina tavatessaan kironnut Silvennoista eikä sopinut tämän riitapuolensa kanssa ennen rippiä, niinkuin Jumalan sana neuvoi. Kirkkoherra Olaus von Borgen taas totesi Silvennoisen olleen juovuksissa kirkossa ja aiheuttaneen toimenpiteellään huomattavan pahennuksen. Vanha Kosonen taas sanoi joutuneensa suureen häpeään naapurin tempauksen takia.7 Juttu lähetettiinkin tuomiokapitulin ratkaistavaksi hengellisen tuomiovallan piiriin kuuluvana. Arkiston mukana katosi myös tieto siitä, ratkesiko juttu periaatteen mukaan eli Silvennoisen hyväksi vai muodon perusteella Kososen eduksi.

Säilyneen tiedon mukaan näyttäisi kirkon tuolloinen tarkoitus jäsentensä kasvattamiseksi tuottaneen tulosta sukupolven tai kahden aikana. Kirkollinen tapa alkoi juurtua, kirkossa ja ehtoollisella käynti vakiintua, opinkappaleet pysyä mielessä selityksineen siirrettäviksi uudellekin sukupolvelle, niinkuin kristilliseen kasvatukseen kuului.

Jonkinlainen käänne tiukempaan suuntaan näyttää alkaneen 1690-luvulla kenties Petrus Bångin vuonna 1689 pitämän piispantarkastuskierroksen tuloksena. Lukutaidotonta ei päästetty sen jälkeen valalle eikä naimisiin, koska tuon kyvyn katsottiin tuovan mukanaan oikean käsityksen valan pyhyydestä sekä perusteet kristilliselle kotikasvatukselle. Talvikäräjillä 1693 mainittiin erikseen Iisalmessa, miten rovastin karjapiika Johanna Lassintytär Lapitar oli lukutaitoisena kelvollinen todistajaksi.8 Kerimäellä nousi Lauri Lemetinpoika Karvisen tie avioliittoon pystyyn uutenavuotena 1693, vaikka hän oli Säämingin kirkkoherran Thomas Aganderin tieten kihlannut Maria Pentintytär Havukattaren. Kirkkoherra Ursinus kieltäytyi vihkimästä edes kokeilematta Laurin lukutaitoa, kun sulho ei tuntenut edes kuudetta käskyä. Rantasalmelaisittain ilmaisi muutoksen kolkontaipalelaisen Mikko Pulliaisen tytär Kaisa kesällä 1693: ”Rovasti ei tahdo eikä voi vihkiä yhteen niitä jotka eivät osaa lukea, mutta edellisen rovastin aikana ei ollut yhtä ankaraa, koska silloin vihittiin yhteen sikoja ja porsaita.” Käräjissä hän kertoi kuitenkin tarkoittaneensa näillä elikoilla lukutaidottomia lieventäen siten rovasti Kyanderin muiston päälle heittämäänsä häpeämerkkiä.9

Säämingissä kesti Mikko Ollinpoika Sirosen kihlausaika yhdeksän vuotta samaisen kovapäisyyden takia, ja välillä hän sortui salavuoteuteenkin. Tästä hänelle koitui vuonna 1695 säädetty kahden hopeataalarin sakko, mutta Agander armahti häntä muuten ja kutsui parin vihittäväksi. Pertti Vauhkonen vältteli kirkkoherraa koettuaan tämän torut kertaalleen. Toisille varoitukseksi hän sai peräti 40 markan sakot ja käskyn vihille kiireimmän kaupalla. Liisa Heikintytär Punnotar, joka oli menossa naimisiin Sulkavalle Antti Hannunpoika Reposen kanssa, sai nimismiehen ja kaksi muuta luotettavaa isäntää takaamaan, että hän oppisi lukemaan vuoden kuluessa ja siten kypsyisi aviosäätyyn.10

Vuoden 1695 jälkeen nämä oikeusjutut katosivat Pien-Savon tuomiokirjoista. Mutta vielä vuonna 1707 palasi piispa David Lundh tähän aiheeseen määräten aviokuulutuksen saaneet sakon uhalla kuulusteltaviksi.11

KOULUTOIMI JA OPINKÄYNTI

Edellä on tullut ilmi opetustyön laajentamisen ja syventämisen tarve kirkon kasvatustavoitteiden saavuttamiseksi. Savon ensimmäinen koulu sai alkunsa Pietari Brahen ensimmäisestä Itä-Suomen-matkasta talvella 1639, sillä toukokuun lopulla samana vuonna kuninkaallinen majesteetti määräsi hänet perustamaan koulun mm. Savonlinnaan.1

Koulu sai kaksi opettajaa: rehtorin ja kollegan. Ensinmainittu virka yhdistettiin linnansaarnaajan virkaan. Siten voi päätellä ensimmäiseksi rehtoriksi linnansaarnaaja Paulus Olain.

Hänen siirryttyään Kerimäelle yhdistettiin linnansaarnaajan virka Säämingin kirkkoherranvirkaan, mutta uutta rehtoriakaan ei asetettu. Siten koko koulu jäi vain kollegan varaan.2

Savonlinnan koulu eli pedagogio valmensi oppilaitaan joko opilliselle uralle tai talouselämän ja kruunun käyttöön – koko kansan opettajaksi siitä ei ollut mainituin voimavaroin. Paulus Olain lisäksi ei hänen aikaisiaan kollegoja tunneta, mutta vuosilta 1660–1714 on koottavissa kohtalaisen täydellinen opettajasarja.3

Vuosina 1660–62 toimi pedagogina Henrik Christierni Tarvonius, nähtävästi savolaista Tarvaisten sukua. Veljeksistä Simon kuoli Pieksämäen kirkkoherrana ja Georgius saman pitäjän kappalaisena. Herra Henrik siirtyi Savonlinnasta Iisalmen kappalaiseksi ja sai viimein kirkkoherran viran siellä.

Seuraavana koulunjohtajana mainitaan Krister Sigfridi Elimaeus ainakin vuodesta 1665 alkaen kuolemaansa asti 1680. Hänen isänsä oli Savonlinnan sairaalansaarnaaja, ja poika hoiti sitäkin virkaa koulutyönsä ohessa isän jälkeen.

Elimaeusta seurasi Puumalan kirkkoherran poika Johan Georgi Nigraeus. Hänen osanaan oli joutua syytteeseen salavuoteudesta, mutta syyte lienee rauennut – takana oli savonlinnalaisille hankala vouti Johan Jooninpoika Kullman. Herra Johan siirtyi vuonna 1690 kirkkoherraksi Räisälään.5

Seuraavan pedagogin Karl Kultanuksen kausi jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli keväällä 1692.6 Vuosina 1695–1705 opetti savolaisia teinejä Erik Norring, kenties Lapinjärven kappalaisen poika, jolla oli puolisona Hiitolan kirkkoherran Paulus Johannis Costianuksen tytär Sofia.7

Bartholdus Dichaeus ehti opettaa Savonlinnassa vain pari vuotta 1705–08 ennen kuolemaansa 27-vuotiaana. Nuori leski Elin Kultana, kaiketi Karl Kultanuksen tytär, solmi avion miesvainajansa toisen seuraajan Jordan Lavoniuksen kanssa. Tätä ennen toimi rehtorina puoli vuotta sääminkiläinen papinpoika ja itsekin pappi Jonas Mollenius 1708–09.

Koulun talous oli teinirahojen varassa, joita savolaiset maksoivat kuusi hopeaäyriä talosta. Koulumestarilla oli muutakin tekemistä kuin kiertää kokoamassa näitä talo talolta, ja siksi Krister Elimaeus saikin kantomieheksi Mauno Turtiaisen vuonna 1671. Sääminkiläiset tarjosivat rahan puutteessa korvaukseksi neljä kappaa ohraa tai kolme kappaa ruista.8

Koulurakennus rapistui ja vaati korjaamista 1670-luvulla, ja sitä varten anottiin kruunulta 200 vaskitaalarin avustusta. Se jäi kuitenkin saamatta.9

Kruunulta alkoi viimein tulla pedagogille palkkaa. Vuonna 1697 hän sai siten liki kolme tynnyriä ruista tai 6 2/3 hopeataalaria ns. raamatunpainatustynnyreistä.10

Koulun oppilaista ei ole tallella tietoja, mutta todennäköisesti koko Savon säätyläispojat kävivät sitä – ellei isä jaksanut järjestää kotiopetusta. Ainoa asiakirjoissa mainittu oppilas, tosin ei varsinainen vaan yksityinen, oli edellä mainitun kruununvoudin Johan Jooninpojan tytär Britta, joka asui koulumestarin luona ja nautti tämän hyveellisen puolison Sofia Costianan opetusta kahden ja puolen vuoden ajan. Vouti lupasi tästä hyvästä 50 vaskitaalaria vuodessa, mutta se jäi voudin eläessä maksamatta. Se luvattiin suorittaa vararikkoisesta kuolinpesästä, kun kruunu olisi saanut osansa. Paljoa ei siinä ollut toivoa.11

Rantasalmella saattoi toimia jonkinlainen ”kilpaileva yritys” 1690-luvun alussa. Kandidaatti Nikolaus Wikman opetti siellä ainakin entisen voudin Johan Hijskoun poikaa Olofia ja joutui palkkariitaan tämän äidin Beata Bergin kanssa. Vikman asui pappilassa, joten hänellä saattoi olla Olofin lisäksi muitakin oppilaita.12

Varsinaisen kansanopetuksen käynnisti Savossa piispa Petrus Bång nähtävästi vuonna 1689 tekemällään tarkastusmatkalla. Hän asetti Puumalan koulumestariksi Laurentius Monteliuksen (tai Monseliuksen) ja Sulkavalle Petter Brasin. Mikkelissä mainitaan tässä virassa Jonas Savander, savolaista pappissukua, ja sitten Krister Mohell, Ristiinassa joku Petter sekä 1702–05 ylioppilas Johan Cantelius, Joroisissa Johan Laurinpoika. Rantasalmen ensimmäisenä koulumestarina oli Matti Karsman vuoteen 1705 asti, hänen jälkeensä Ristiinasta tullut Johan Cantelius, joka laiminlyöntinsä takia joutui muuttamaan Joroisiin lukkariksi, ja sitten viipurilainen lukiolainen Johannes Paavalinpoika.13

Koulumestarit kasasivat lisää kannettavaa talonpoikien niskoille. Monseliukselle luvattiin Puumalassa kultakin lapselta kymmenen vaskitaalaria vuodessa. Bras keräsi palkkansa lukutaidon opettamisesta viljana. Vuonna 1701 maksajia oli yhdeksän ja yleisin palkka 12 kappaa, mutta kerran ainoastaan kaksi.14

Puumalan koulumestari Monselius herätti alun alkaen tyytymättömyyttä pitäjäläisissä, sillä jo vuonna 1690 he toivoivat pääsevänsä hänestä ja sijaan kirjanoppinutta lukkaria, joka voisi toimittaa saman eli opettaa lapset lukemaan ja tuntemaan katekismusta. Jo vuonna 1692 Monselius joutui käräjiin tappelusta.15

Vuonna 1701 esitti kirkkoherra Romanus vähän samaa asiaa kuin pitäjäläiset 1690. Hän olisi erottanut siihenastisen lukkarin Johan Kosteruksen ja ottanut hänen sijaansa juuri Monseliuksen. Nyt kuitenkin rahvas halusi pitää molemmat eli asettui lukkarinsa puolelle.16

Ura oli katkeamaisillaan niin koulumestarilta kuin hänen suojelijaltaankin kenties samasta syystä – muistettakoon Romanuksen taipumus juovutusjuomiin. Monselius siirtyi Puumalasta Mikkeliin, jossa hän tarjoutui koulumestariksi vuonna 1707. Pitäjä kuitenkin lykkäsi asiaa odottaen, että hän parantaisi tapansa – hän oli näet viinaan menevä. Päästääkseen mikkeliläiset Monseliuksesta rovasti Helsingius tyrkytti hänet 1708 Kangasniemen koulumestariksi.17

Pitäjänkoulumestari piti koulua nähtävästi samassa paikassa kirkonkylässä tai muualla, missä sai asunnon ja tilat toiminnalleen. Ainakin aluksi hän teki ”urakkatyötä” ja sai palkan kultakin oppilaalta, niinkuin Puumalan ja Sulkavan esimerkit osoittavat.

Kansanopetuksen tuloksia on perin vaikea mitata, mutta tältä osalta tarjoaa Savon jalkaväkirykmentin 23.10.1716 tehty pääkatselmusrulla jonkinlaisen kurkistusaukon. Tuossa toimituksessa kysyttiin sotamiesten lukutaitoa. Rulla ei yksilöi, miten taito testattiin tai kokeiltiinko sitä ollenkaan.18

Edellä oleva yhdistelmä antanee vain suuntia todellisuuteen. Kokonaismäärästä oli lukutaitoisia viidesosa, Pien-Savossa vähän enemmän, Suur-Savossa noin kuudesosa. Huomiota herättää lukutaitoisten suuri osuus pieksämäkeläisistä, leppävirtalaisista ja iisalmelaisista sotamiehistä. Sen sijaan juvalaisten onnistui pitää lukutaitoiset miehensä kotona, samoin puumalaisten, taikka nämä olivat kaatuneet, sotavankeina tai karanneet.

Näyttää siltä, että piispa Bångin aloite alkoi levittää Savoon peruskirjallisuuttakin. Virsikirja ja aapinen sekä katekismus ilmestyivät 1690-luvulla oikeustapauksiin pesäluetteloihin tai muuten. Vuonna 1693 velkoi Iisalmen väisälänmäkeläinen Tahvo Väisänen pajujärveläiseltä Olli Kokkariselta neljää ja puolta vaskitaalaria virsikirjan ja aapisen hintana. Vuonna 1711 käräjöitiin Rantasalmella kahdestakin virsikirjasta. Parkunmäkeläinen Yrjö Pulkkinen velkoi hintana peräti neljä vaskitaalaria kallislahtelaiselta Abraham Leskiseltä, kun taas papinniemeläinen Heikki Pakarinen joutui korvaamaan tädilleen Kerttu Pöllättärelle vain puolitoista taalaria samasta syystä.19

Kuopion lukkarin Olli Hyvärisen kuolinpesästä lueteltiin vuonna 1697 suomenkielinen virsikirja ja muutamia katekismuksia. Näin runsas tarve lienee johtunut Ollin toiminnasta lasten opettajana – koulumestariahan ei Kuopiossa näytä vielä tuolloin olleen.20

Säätyläiset lukivat jo muutakin hartauskirjallisuutta. Vuonna 1686 velkoi Rantasalmella kihlakunnankirjuri Axel Koppar vänrikki Hans Albrecht Skoghilta lainaamansa Johan Arndtin kirjaa ”Paradijs lustegårdh”, joka tunnetaan tuona aikana ehkä yleisimpänä hartauskirjana ja joka aikanaan suomennettiinkin.21

Pedagogiota pitemmälle yltäneestä opinkäynnistä on tallella puutteellisiakin tietoja. Seuraava aste oli lukio lähinnä Viipurissa, mutta ilmeisesti muuallakin.

Vaihtoehdot häämöttävät seuraavan asteen opintoja valaisevista tiedoista. Yliopistoissa opiskeli kaikkiaan ainakin 67 savolaissyntyistä nuorukaista, joista valtaenemmistö Turussa. Enemmistö näistä kuului viipurilaiseen osakuntaan, pohjalaiseen taas Argillanderit, Hoffreniukset ja Johan Eliaanpoika Paldanius, siis Kajaanin vapaaherrakunnassa kasvaneet nuorukaiset. Heidän tiensä yliopistoon lienee käynyt Oulun triviaalikoulun kautta.22

Tartossa opiskeli kymmenkunta savolaista, vanhimmassa päässä Ristiinan kirkkoherran pojat Andreas ja Johan Kyander, mäntyharjulainen Bartholdus Canuti Tallberg ja Puumalan kirkkoherran poika Laurentius Gabrielis Pumaelius. Yliopiston avauduttua uudelleen sinne hakeutuivat Georg Gustavinpoika Pistolekors, äskenmainitun Laurentius Pumaeliuksenpoika Johan, rantasalmelaisen Petter Pusanpoika Andreas Possenius sekä Kuopion kirkkoherran pojat Andreas ja Georgius Israeli Willander.

Edellä mainittu kuopiolais-iisalmelainen kohortti ulotti opintonsa Uppsalaankin, jonka kirjoista voi poimia ainakin kaksi Argillanderia ja Hoffreniusta sekä yhden Paldaniuksen ja Lyran. Sääminkiläinen Samuel Matthiae Mollenius aloitti opintonsa siellä ja siirtyi sitten Tarttoon.23

Pääosa ylioppilaista oli papinpoikia. Pistolekors poikkesi muista aatelisen upseerin poikana. Hallintovirkamiehiä oli varsin vähän. Kruununvouti David Henrikinpoika Monni toimitti poikansa Johanin ja Henrikin Tarttoon, jossa Henrik pätevöityi lakimieheksi. Savon ylisen kihlakunnan kruununvouti Nils Lång koulutti pojastaan Turussa papin. Argillanderit, Samuel Samuelinpoika Cajanus ja Paldanius olivat myös virkamiehenpoikia. Vouti Johan Falck lähetti vuonna 1675 poikansa Johanin ja Martinin Turkuun. Martin yleni aikanaan Käkisalmen pormestariksi.24

Poikien kustantaminen yliopistoon merkitsi isälle ankaraa taloudellista uhrausta, vaikka osan kustannuksista peittivätkin yliopiston maksamat stipendit. Esimerkiksi Iisalmen rovasti Hoffrenius joutui kouluttamaan yliopistossa ainakin neljää poikaansa. Tähän hän näyttää tarvinneen luottoa, sillä vuonna 1709 velkoi Raahen mahtava pormestari Gabriel Carte häneltä 124 vaskitaalaria helmikuussa 1689 laaditun velkakirjan perusteella. Velka oli otettu veljesten Petterin ja Aronin opintoja varten heidän mennessään Uppsalaan. Pojat saattoivat ottaa opintolainan isän tietämättä, sillä tämä ei tunnustanut sitä käräjillä 20 vuotta myöhemmin.25

Tuo opintovelka tuotti sentään katetta. Aron Hoffren voi harjoittaa opintoja tavallista perusteellisemmin ja päästä maisteriksi, ennen kuin palasi Iisalmeen kappalaiseksi ja isän jälkeen kirkkoherraksi. Muut savolaisnuorukaiset eivät jaksaneet tähän oppiarvoon asti 1600-luvun loppupuolella – edellinen tapaus oli Tarton-maisteri Andreas Kyander.

Kirjallista toimintaa suomen kielellä näyttää harjoittaneen kolme savolaista tai täällä toiminutta oppinutta. Mikkelin kirkkoherrana vuosina 1612–21 toiminut Paulus Johannis Carelius sepitti virren, jonka Maskun Hemminki otti viimeiseksi julkaisemaansa virsikirjaan. Tämä painettiin ennen herra Pauluksen tuloa Mikkeliin.26

Piispa Eerikki Sorolaisen postillan toisen osan toimitti vuonna 1625 Olaus Petri Sämingiensis. Hänen henkilöään ei tunneta muuten. Eräät tutkijat pitävät häntä Kostianuksen pappissuvun jäsenenä, mutta tämä ei ole varmaa. Herra Olaus saattaisi polveutua ennenmainitusta Mielosen mainiosta suvusta sääminkiläisenä.27

Kolmantena sai tekstiään painotuotteeksi Ristiinan ensimmäinen kirkkoherra Georgius Andreae Kyander, joka julkaisi vuonna 1654 suomenkielellä vouti Hans Bomgårdhin veljenpojan Johanin hautajaisissa pitämänsä ruumissaarnan. Setä lienee kustantanut painatuksen, ja Kyanderin osuus jäi vain kirjoittamiseen.28

VANHAT SITKEÄT USKOMUKSET

Vuotuinen juhlapäivien kierto kuvastuu verraten heikosti 1600-luvun lähteissä, sillä ne syntyivät poikkeustilanteiden: tappeluiden ja tappojen yhteydessä eikä tällaisia liene suinkaan joka juhlassa sattunut.

Ainakin kaksi pakanallista juhlapäivää muistettiin 1600-luvulla. Keväällä pidettiin vakkajuhlaa: juotiin vakkaa, josta Ukko ylijumalan nimi oli pudotettu pois pakanuussyytteen pelossa. Vuonna 1648 juotiin Mikkelin Ihastjärvellä ”heidän vakkojaan”. Vuonna 1679 kirjattiin Sulkavan talvikäräjillä tarkemmin muistiin tämän juhlan menoja. Vakkoja juotiin metsässä, mutta myös kotona, mutta ainakin papeilta salaa. Esi-isät olivat laulaneet sen yhteydessä pakanallisia lauluja, mutta nyt ne olivat vaihtuneet jumalallisiksi virsiksi. Samassa yhteydessä rukoiltiin Jumalalta menestystä ja suojelusta karjalle. Tämä tarkoitus liitti vakanjuonnin yrjönpäivään.1

Syksyllä oli kekri vastaavanlainen esikristilliseen perinteeseen perustuva juhla, joka muuntui pyhäinmiestenpäiväksi. Siihen liittyi pohjoista Savoa myöten lammasuhri: elonkorjuun jälkeen keyrinä isäntä teurasti lampaan, joka sitten keitettiin ja syötiin navetassa. Juhlajuoma pantiin uutiselosta, ja lampaan luut heitettiin illalla ulos ovesta.2

Miesväen kesken näkyy juominen kuitenkin olleen tärkein osa. Keyrinä 1661 oli Säämingin Päivilässä juhlat lopuillaan juoman ja rahan puutteessa, kun kylään tuli Kiteen kirkkoherran Jören Petrin poika Balthasar rahoineen. Niitä hän jakeli auliisti juhlien jatkamiseksi, ja olutta löytyi naapureista. Muuten asia olisi vaipunut unhoon niinkuin monet muutkin kestit, mutta asiakirjoihin se jäi rahoittajan saatua eräältä juhlijalta puukon kylkeensä.3 Kekrinviettoa vastaan kiivaili myös piispa Bång Joroisissa vuonna 1693.4

Rovasti Cajanuksella riitti Kuopiossa vuonna 1670 kauhisteltavaa lisääkin. Tuossa pitäjässä sekä Iisalmella ja Pielisjärvellä todettiin pidettävän edelleen Olavin ja kekrin lampaita, Katriinan lahjoja, Tapanin maljoja, Ukon vakkoja ja muitakin pakanallisia juhlia. Papit eivät olleet niitä kieltäneet, vaan vieläpä osallistuneetkin niihin kenties yrittäen muuttaa niitä kristillisempään suuntaan. Nyt kuitenkin rovasti vahvasti puhdasoppiseen henkeen käski luopua noista juhlista ja määräsi tottelemattomille 5–10 hopeataalarin sakon kirkon hyväksi. Heitä ei saanut päästää myöskään ehtoolliselle.5

Helppo oli rovastin käskeä. Vuonna 1693 palasi piispa Petrus Bång kekrin juhlintaan, ja seurakunta kielsi jyrkästi viettävänsä sitä. Piispa väitti kuitenkin koko maan puhuvan toisin ja pyysi kruununvoutia tiedustelemaan salaa tämän juhlan olosuhteita: yleisyyttä ja menoja. Samalla. kertaa kajottiin vielä uhripaikkoihinkin, joissa piispan tietämän mukaan harjoitettiin taikauskoa.6

Asiaan kajottiin vuonna 1707 ja todettiin kuopiolaisten viettävän kekriä, Ollia ja Tahvanaa omine menoineen. Perinne jatkui siis aikakauden loppuun asti. Ajan keskusjohtoiseen malliin ei sopinut tuo aikaisempien pappien pyrkimys juhlien jalostamiseen osallistumalla niihin ja menoja vähitellen muuttamalla. Itse kirkkokaan ei koko voimallaan ajanut asiaansa, sillä ainakin apostolit ja eräät marttyyrit säilyttivät nimikkopäivänsä kirkon kalenterissa ainakin puolittaisina pyhäpäivinä seuraavaan aikakauteen asti.

Tapaninpäivän viettoon liittyi tämän hevosmiesten suojeluspyhän kunnioittaminen riittävin juomisin. Säämingin Pellossalossa laulettiin kestipöydässä ”vechkewirsiä”, joiden sijaan kyllä isäntä kehotti veisaamaan jumalisia virsiä.7

Näissä kaikissa tapauksissa näyttää siis pakanallinen perinne liittyneen ensin katoliseen ja sitten luterilaiseen tapakäytäntöön, ja kirkonmiehillä riitti työtä sen puhdistamisessa ”vanhasta hapatuksesta”.

Kuopion rovasti Petrus Fabritius sai jälkimainetta kansan taikauskon jyrkkänä opettajana: hän hävitti lukkarinsa Martti Lyytikäisen kanssa kuopiolaisten palvontapuut, suuret ja tuuheat ristikannat.8 Tuon toimenpiteen vaikutus ilmenee rovasti Cajanuksen tarkastuspöytäkirjoissa varsin vahvasti liioiteltuna. Vielä 1700-luvulla tunnettiin näet Metelinkallion uhripaikka Ruokoveden itärannalla.9

Perinteinen asenne yliluonnolliseen piti sitkeästi puoliaan, ja se näkyy tuon ajan asiakirjoissa monivivahteisena. Uskomukset liittyivät kirkonmenoihin, käräjiin, perinteisiin merkkipäiviin ja ilmeisesti jokapäiväiseen elämäänkin, terveyteen ja sairauteen sekä kuolemaan. Tässä otamme esiin muut ilmiöt paitsi nuo kolme viimeksi mainittua.

Ristikantojen jäänteenä lienee pidettävä vuonna 1670 rovastille kerrottua tapausta. Haminalahtelaiset Antti Roininen ja Matti Leskinen ilmoittivat niemisjärveläisen Mikko Ovaskaisen pystyttäneen metsään kaksi syitä korkean puuristin palvoakseen sitä ja uhkailleen ilmiantajia. Seuraavassa tarkastuksessa sai kirkkoherra tutkiakseen Ovaskaisen asian – sen pitemmälle sitä ei seurattu tarkastuksissa tai käräjillä.10 Puulle uhraamisesta sakotettiin Mikkelin vanhamäkeläistä Tuomas Marttista ja hänen vaimoaan vuonna 1694.11

Kuopiossa valitettiin rovastille ehtoollisvieraiden tavasta uhrata alttarille rahaa. Tämä kiellettiin ja neuvottiin panemaan rahat kolehtiin tai jumalanpalveluksen jälkeen papille. Tässä oli kuitenkin vain osa totuutta. Vuonna 1679 vouti Johan Ivarinpoika selitti ihmisten uhratessaan kierrättävän antiaan kolmasti päänsä ympäri, ennen kuin jättivät sen alttarille. Vastaavalla tavalla pyöritti lapasta päänsä ympäri kappalaisvainaja Samuel Christierni Lackmanin piika Marketta Mönkötär, kun häntä vietiin pappilasta epäiltynä siveettömyydestä mainitun kappalaisen kanssa.12

Vuonna 1693 nosti Kuopion kirkkoherra Henrik Hoffreen jutun juhannuspäivän ilmiöistä. Se oli kirkon nimikkopäivä, ja väkeä kokoontui seitsemästä, jopa yhdeksästä pitäjästä tänne. Hän tavoitti punnonmäkeläisen Paavo Kolehmaisen vaimon Marketta Piispattaren ja Lapinlahden karvasalmelaisen Pertti Ryynäsen vaimon Marketta Vilpuntytär Halottaren jättämän uhrinyytin, jossa kahden sormen levyisen ja kolme kyynärää pitkän pellavakaistan sisään oli mytätty heinänkorsia ja kourallinen villoja, siteenä vähän hamppua. Moni muu uhrasi oravannahkoja tai kokonaisia oravia. Tämä tapa aiheutti paljon melua ja pahennusta, mutta sitä ei ollut aikaisemmin otettu käsille. Siksi kansakin luuli sen olevan oikein ja luvallista. Kiireisimmät kävivät aamuvarhain jättämässä uhrinsa ja lähtivät pois jäämättä jumalanpalvelukseen.13

Kolmas kiinni saatu, kotasalmelainen Antti Toivanen sai syytteen ruokauhrista. Hän keitti juhannusaamuna kirkkorannassa perheelleen puuron, ja kun se ei kulunut kokonaan, toi padan kirkon aidalle, josta sitä sai kuka tahansa nälkäinen. Tämä köyhien ruokkiminen oli aiheuttanut muka pahennusta – heille sitä jaettiin tuohisissa. Oikeus totesi kuitenkin rikkeen mitättömäksi ja vapautti Toivasen syytteestä.

Käräjiin liittyi melkoisesti magiaa. Sinänsähän oikeudenhoito pyrki säilyttämään kansan kunnioituksen, ja siten siihen helposti kytkettiin yli-inhimillistä. Toisaalta oli joskus tarve vahvistaa omia asemia yliluonnollisin keinoin.

Puumalan kesäkäräjillä 1667 joutui vesiniemeläinen Juntti Ahtiainen vannomaan valan velkajutussa huuhiniemeläistä Tuomas Matinpoika Luukkosta vastaan. Vannoessaan hän käänsi lakikirjan ylösalaisin, mutta selitti syyn siihen vasta ankaran kovistelun jälkeen. Hän väitti erään vanhan miehen Viipurin­matkalla kertoneen, että jos vannoisi sormet lakikirjan päällä ja kääntäisi sitten lakikirjan ylösalaisin, niin vala kääntyisi vastapuolta vastaan. Tätä pidettiin täydellisenä taikauskona ja paholaisen konstina, jota Ahtiainen harjoitti vastoin parempaa tietoaan istuvan oikeuden edessä. Siitä koitui kuolemantuomio.14

Kuopion kesäkäräjillä 1679 varautui Vehmersalmen ritoniemeläisen Eero Ollinpoika Sallisen vaimo Maikka Lassintytär Saikotar perusteellisesti käräjiin. Tuomarin kamarissa hän heitti penkin alle palttinatilkun, jonka tuomari sorkki kuitenkin kepillään esiin ja lautamies Matti Tiihonen avasi. Tilkun keskelle oli leikattu risti ja laitoihin lovet. Tiihonen piti tätä lapinkonstina ja heitti tilkun lattialle, josta Maikka sieppasi sen ja lennätti metsään.

Maikka oli tullut käräjiin kantajana, koska eräs rakuuna oli vienyt häneltä kengät. Nyt hän sai vuorostaan syytteen ja pantiin hakemaan tilkku metsästä. Hän toikin sieltä tilkun, joka todettiin eri kapineeksi kuin alkuperäinen. Sen Maikka väitti panneensa virsuun kantapään pehmikkeeksi, josta se vahingossa putosi käräjätuvan lattialle. Lisäksi Maikon päähuivin alta tavattiin linnunhöyhen – muka yösijalta tarttuneena, mutta kokenut lautakunta ei hyväksynyt selitystä. Maikka sai 40 markan sanot, mutta joutui korvaamaan ne selkänahallaan.15

Säämingissä joutui vuonna 1683 Kaisa Sipari syytteeseen taikuudesta. Häneltä oli varastettu huivi, ja anoppi Kirsti Eerontytär neuvoi häntä panemaan kangastilkun kirkonoven saranan väliin varkaan löytämiseksi. Tutkinnassa ilmeni anopinkin menettäneen vaatteita varkaille ja miniän toimineen hänen käskystään. Tilkku piti panna ovenrakoon saarnan aikana. Varas kuihtuisi vähitellen ja viimein kuolisi, ellei palauttaisi varastamaansa tavaraa. Kirsti väitti kuulleensa tämän keinon Lappeenrannassa pohjoispohjalaisten veneessä – tämäkin voi viitata kuopiolaisiin. Kumpikin nainen tuomittiin konsteistaan kuolemaan.16

Kerimäellä paljastui vielä vuonna 1707 yritys edistää omaa asiaa maariidassa. Kupialalainen Lauri Makkonen heitti kesällä 1706 laamanninoikeudessa tuomarinpöydälle kangaspussin, jossa oli kaksi !astua ja villasykkyrä, juuri voittaakseen maariidan. Tähän hän kertoi saaneensa neuvon eräältä karjalaiselta. Hänet säästettiin 40 markan sakolla, koska oli ensikertalainen eikä tunnettu taikauskon harjoittaja.17

Jokapäiväiseen elämään liittyi monenlaisia uskomuksia ja keinoja joko toimeentulon helpottamiseksi tai naapurin haitaksi. Usein mainitussa Kuopion rovastintarkastuksessa 1678 paljastui Kirsti Airaksettaren yritys tuhoeläinten torjuntaan naurismaalta. Hän näet otti kirkosta suuren pussin multaa kylvääkseen sen naurismaahansa, jotteivät madot tulisi ja söisi nauriita. Mullan hankinta paljastui papeille ja johti yrittäjänsä häpeäpaaluun.18

Pari vuotta myöhemmin nosti Sulkavan varakirkkoherra Andreas Molander syytteen Heikki Pekanpoika Kaartista vastaan rukouspäivän loukkaamisesta. Heikki oli näet kylvänyt silloin kauraa, koska sattui yrjönpäivä – sitä pidettiin taikauskon mukaan otollisena kauranpanon päivänä.19

Vuonna 1665, huonojen vuosien vallitessa, paljasti rakuuna Yrjö Venäläinen keinon, millä pilata vuodenkasvu: otettiin yhdeksän jyvää ja kaivettiin ne munankuoressa maahan, kiven alle tai ketunkuoppaan, niinkuin hän kertoi Käkisalmen läänissä tehtävän. Paljastaessaan tätä menetelmää hän vei isäntänsä Matti Asikaisen metsään, heittäytyi matalalle kalliolle selälleen ja sanoi: ”Tule nyt Saatana ja auta oppipoikaasi, koska olet alkanut auttaa häntä.”Kätköpaikaksi soveltui myös kuiva kuusi, ja taika tehoaisi kolmen vuoden ajan. Venäläinen todettiin holtittomaksi juopoksi, joka poti jatkuvaa rahapulaa. Jälkikäteen katsoen hän oli melkoinen huiputtaja, mutta oma aika piti häntä noitana ja tuomitsi hänet hengiltä.20

Pielaveteläiset veljekset Matti ja Hemminki Rytkönen riitelivät yhteisestä talostaan, ja Matti tämän johdosta sai aiheen syyttää kälyään Anna Parviatarta yrityksestä vahingoittaa hänen lehmiään. Anna oli useana vuonna ottanut kolme kourallista Matin heiniä, ja tämä epäili Annan siten taikovan hänen lehmänsä voimattomiksi, että ne piti keväällä nostaa pystyyn laitumelle päästettäessä. Anna kielsi syyllisyytensä, ja Hemminki vielä vahvisti: hän sai keväällä vetää kaksi lehmäänsä koirille eli hengettömänä, mutta ei silti syyttänyt Mattia. Kukaan ei ollut nähnyt Annaa heinät kourassaan eikä myöskään tuntenut moista taikaa. Niinpä syyte hylättiin.21

Yhtä löysän syytteen esitti Sulkavan kirkkoherra Andreas Molander vihamiestään nimismies Löfbergiä vastaan vuonna 1695. Muuttaessaan toiseen taloon nimismies näet pani vaimonsa kävelemään karjan edellä lypsyrainta kädessä. Nimismiehen oli helppo torjua syyte, sillä kaipa se karja mielellään seurasi emäntäänsä, ja raintakin piti kuljettaa uuteen taloon vaikkapa emännän kädessä.22

Karjaonnea tavoitteli uudenvuodenpäivänä 1689 Kuopion kirkossa Matti Tuomaanpoika Rissanen: sytytti tullessaan kirkkoon reen vieressä kynttilän, piti sitä hevosenharjan yläpuolella ja vei sen heti alttarille. Tätä venäläisen neuvomaa keinoa hän koetti, koska karja ja hevoset eivät viihtyneet hänen talossaan, vaan kuolivat pois. Hän ei osannut pitää tätä noituutena, eikä häntä muutenkaan tunnettu sellaisen harjoittajana. Niinpä hänet säästettiin 40 markan sakoilla.23

Uhkailu saattoi helposti tekijänsä leivättömän pöydän ääreen. Juhannuksena 1682 piti Sulkavalla tunnilalainen Jaakko Nuutinpoika häitä veljelleen Laurille, ja vieraiden hevoset pääsivät naapurin Jaakko Turusen niittyyn. Turunen otti vahingon pantiksi hevosen kaulasta kellon, mutta palautti sen morsiamen veljelle Niilo Kainulaiselle. Tämä sanoi: ”Tämän miehen kellon olet leikannut hevosen kaulasta, jonka vielä muistat, muistat vielä ennen ollinmessua minut.” Turunen haastoi Kainulaisen tai Lautiaisen käräjiin, koska tämä ei ollut kieltänytkään nostaneensa karhua Turusen hevosta tappamaan, niinkuin heti kävi. Syytetty jäi pois käräjiltä ja taisi kadota saman tien kauemmaksi, koska asia ei palannut käräjiin.24

Naapurin lehmien lypsy vahingoittamismielessä tunnettiin. Kerimäellä väitti Juhana Toivanen lemettiläläisen Taneli Makkosen vaimon tehneen niin hänen karjassaan juhannusyönä, mikä ajankohta oli tietysti tavallista tehokkaampi. Makkonen todisti kuitenkin vaimonsa olleen sinä yönä aivan toisaalla etsimässä sonniaan renkinsä kanssa, eikä emäntää tunnettu muutenkaan edes taikuuteen taipuvana.25

Kalanpyydyksen tehoa voitiin joko parantaa tai hävittää. Vuonna 1679 löysi Kuopion haminalahtelainen Niilo Niilonpoika Korhonen nuottansa kiveksestä rautakorvan kiinnitettynä vaskinaulalla, kun nuoralla ei saanut ollenkaan kalaa, kun he käyttivät sitä yhtiömies Matti Vainikaisen kanssa. Kirkkoherra Johannes Salmenius kuulusteli Niilon veljeä Mattia ja tämän poikaa Niiloa, ja nämä tunnustivatkin kiinnittäneensä taikakalun nuottaan.26

Sulkavalla kirkkoherra Molanderin ja nimismies Löfbergin riitoihin liittyi Molanderin toteama taikakalu nimismiehen verkon paulasta. Muutamat naapurit löysivät siitä kääreen, jonka sisällä oli lepakon ruumis. Nimismies yritti vierittää tätä rauhaniemeläisten lasten ajattelemattomaksi aikaansaannokseksi, mutta tapausta pidettiin liian mutkikkaana lasten tekemäksi. Lisäksi todistaja Tuomas Leinonen oli sanonut sellaisten kapineiden olevan hyviä kalanpyydyksissä.27

Maaningalla sovellettiin yliluonnollisia voimia ketunpyyntiin. Halolalainen Paavo Partanen kehui tuovilanlahtelaiselle Matti Matinpoika Kettuselle: ”Jos rupeat pyytämään kettuja niin kuin Simo Simonen Liperissä, niin saat sinäkin kettuja.” Paavo vastasi: ”Luoja vatjelkoon minua hänen konsteiltaan.” Tämän kuuli suntio Pekka Nuutinen kaiketi samassa juomapöydässä, sillä ainakin suntio oli juopunut. Hän juoksi kertomaan asian kirkkoherralle, joka haastoi asiapuolet käräjiin. Nuutisen kuoltua ei jutulla ollut todistajia, ja siten Simosen konstit jäivät näyttämättä toteen.28

Haminalahden Korhosten juttuun liittyi vielä toinenkin noituussyyte. Niilo Matinpoika oli vaskiseppä. Talvella 1679 äsähti setä-Niilo hänelle pajassa: ”Lempo olcon sinun ahjosas, ettäs nälkään cuolisit.” Se vei vaskiolta työonnen. Hän yritti viisi kertaa valaa uudelleen kahta leiviskää kolmea naulaa vaskea, jonka kirkkoherra antoi hänelle valettavaksi kirkonkattilaksi, mutta yritys epäonnistui aina. Sanan mahti näyttää siis olleen Haminalahdessa melkoinen.29

Kerimäellä turvautui nimismies Lorentz Bergkin tietomieheen saadakseen selville varastetun, verorahoja sisältäneen arkun. Se vietiin hänen veneestään Yläkuonan rannasta pyhän Juudaan päivänä 1670 ja löytyi myöhemmin särjettynä ja tyhjänä rannan ja kylän väliltä.

Mutta sitä ennen Berg sai asialle yläkuonalaisen Juhana Rinkisen, joka sattui samalle rannalle keräilemään virsutuohia, kun nimismies haikaili arkkuaan. Rinkinen vuoli tikun veneen pohjalaudasta, jonka päällä arkku oli ollut, ja pyysi arkun avaimen. Tikun hän heitti sitten kahden kalikan välissä hautaan kirkko­maalla. Varasta vaivaisi tauti ja kipu, kunnes hän palauttaisi arkun ja rahat, tai vaiva jatkuisi siksi, kunnes tikku lahoaisi. Rinkinen tunnettiin muutenkin parantajana, ja niinpä hänet virkavallan yliluonnollisena avustajana tuomittiin poltettavaksi roviolla.30

Niin, mitenpä sitä taikauskoa ja noituutta vastusti, kun viranomaiset itsekin uskoivat siihen erottamatta luonnollista yliluonnollisesta. Noitina ei sentään ketään rangaistu hengenmenolla, vaan hovioikeus lievensi rangaistukset.

TERVEYS, SAIRAUS JA KUOLEMA SAVOLAISISSA USKOMUKSISSA

Usko yliluonnollisiin voimiin hallitsi ihmisten käsityksiä terveyteen, sairauteen ja kuolemaan nähden – niitähän ei osattu selittää muuten. Asiaan kuului uskoa eräiden miesten tai naisten mahtiin näiden ilmiöiden hallitsijoina.

Näihin ilmiöihin liittyvät oikeusjutut näyttävät alkaneen uhkauksesta, joka kävi sitten toteen. Iisalmen Uimalassa sai alkunsa kiirastorstaina 16 78 kuolemantuottamusjuttu, kun talossa takonut seppä Mikko Leviäinen sanoi Risto Ulmasen talossa tämän naapurista Risto Tiikkajasta, joka sattui tulemaan taloon: ”Eij ikänä sitt pidä Virnittären poica oleman, jos eij ennen tulevata vuota pidä liikuman multa” … ”jos hän (Tiikkaja) on kiinnittänyt (fixerat) minut, kiinnitän minä hänet takaisin.” Tässä yhteydessä hän repi tukkaansa ja kiristeli hampaitaan.

Tiikkaja palasi kotiin ja sanoi: ”Tällä Haaion (?) nytt pahoin Lewiäisen käy, jos perään on etziä.” Nuotalle mentyään hän väsyi ja oli pyörtyä, istui vain jäällä ja tuskin selvisi kotiin. Vaimo kyseli, mitä mies oli puhunut Leviäisestä. Hän vastasi Leviäisen uhanneen häntä, niin ettei hän eläisi vuoden yli, vaan he saisivat liikutella multaa.

Tiikkajat kävivät vielä kirkossa ja ehtoollisella toisena pääsiäispäivänä kertomatta kuitenkaan Leviäisestä kirkkoherralle. Seuraavana keskiviikkona mies sai verensyöksyn nenästään ja kuoli lauantaita vasten aamuyöllä. Hän ehti sitä ennen lähettää kirkkoherralle sanan, että Leviäinen oli aiheuttanut hänen kuolemansa.

Käräjillä asia puitiin ja todettiin Leviäisen sanojen johtuneen hänen huikeasta humalastaan tuona kiirastorstaina. Koska hän muuten oli kunniallinen mies eikä muita noituusoireita tunnettu, hänet vapautettiin syytteestä, mutta asia alistettiin hovioikeudelle.1

Vastaavanlainen ennustus paljastui vuonna 1686 Kuopiossa. Maaningan taviniemeläinen Lauri Kauppinen oli vaellellut Lapissa. Palattuaan hän joutui talluskyläläisen Paavo Tarvaisen ja nimismies Samuel Cajanuksen kanssa samaan juomapöytään ja lausahti: ”Olipas lapin sana totta, ettei hän söisi uutta ruista”, tarkoittaen äskettäin kuollutta pitäjänkirjuri Elias Samuelinpoikaa. Käräjillä väitettiin Kauppisen Lapin-matkan tarkoittaneen keinojen löytämistä pitäjänkirjurin tuhoamiseksi, kun tämä oli panettanut Kauppisen talvella 1683 rautoihin. ”Koskaan et pane rehellistä miestä rautoihin”, vannoi Kauppinen tässä, ja se jäi läsnäolijain muistiin, semminkin kun Elias sai pärttylin tienoissa ankaran piston korviinsa ja kuoli parin tunnin päästä.

Lapin-matka oli kestänyt neljä viikkoa, ja sen tarpeeksi Kauppinen osti punnonmäkeläiseltä Risto Karhuselta tupakkaa. Käräjillä hän kertoi olleensa vain etsimässä uutta elin paikkaa ja päässeensä vain Paltamoon asti.2

Kauppisen lisäksi väitettiin erään Hartikaisen Rantasalmelta käsin käyneen etsimässä apua Lapista. Vuonna 1680 hän matkusti Ouluun kauppiaansa Henrik Salastin rengin Jakob Wolterin kanssa velkomaan Salastin saatavia Peter Nymanin leskeltä, ja samalla kerättiin iisalmelaisilta velallisilta saatavia pois. Hartikaisen kotikylässä väitettiin kuitenkin Hartikaisen hakeneen apua Salastin sairauteen, joka muistutti kaatuvatautia, ja saaneen siitä hyvästä korvaukseksi kaksi tynnyriä suolaa ja kaksi hattua.3

Leppävirralla sairastui tanskansaarelaisen Juhana Nikkisen poika Yrjö varastettuaan rahaa äitinsä äidiltä Kirsti Kosuttarelta, ja isä kutsui anoppinsa parantamaan poikaa epäillen anopin noituneen pojan. Henki ei sentään mennyt pojalta, kun hän sovitti asian ja makseli 178 vaskitaalaria vähitellen takaisin. Kirsti kielsi jyrkästi noituneensa lapsenlastaan.4

Vuonna 1688 haastoi Iisalmella Reijo Väisänen kalliojärveläisen Antti Rajalaisen oikeuteen noituudesta. Väisäsen lähtiessä tuona vuonna Pyhäjoen talvikäräjiin Rajalainen sanoi: ”Nimen olet vienyt sinne, mutta itse et tule takaisin.” Rajalainen tuli toki, mutta sairasti 14 viikkoa vatsaansa, niin että kaikki hänen syömänsä ruoka meni mahan läpi – siihen näet avautui naulan mentävä reikä, niinkuin lautamiehet Paavo Partanen ja Paavo Kämäräinen todistivat. Rajalainen selitti purkaustaan sillä, että Väisänen oli kaskennut hänen maallaan. Väisänen lienee ollut pyhäjärveläisiä, koska hänen nimeään ei esiinny Iisalmen henkikirjoissa.5

Iisalmen Sälevän Nissisten vuonna 1674 käymästä jutusta jää hämäräksi, käytettiinkö pelkästään hengen voimaa vai aineenkin tehoa. Olli Nissisen äiti Seika (Cecilia) Kovotar tuli poikapuolensa Eerikki Nissisen taloon, otti pytystä patasudin, pyyhki sillä kolme kertaa kattilan ympäri ja vei mukanaan. Talosta kuoli pian sen jälkeen kolme lehmää, härkä ja hevonen. Mutta kun Olli vieraili velipuolensa luona ja sai ravinnokseen ohraleivän puolikkaasta voilla voidellun viipaleen ja toisenkin, niin hän poti kahdeksan päivää, ei saanut syödyksi eikä nukutuksi, repi paitansa siekaleiksi ja leikkeli nuottansakin kolmeen osaan. Hänen lähtiessään viimein kotiin Eerikki sanoi: ”Nyt pääset terveenä kotiin, niin ei ole äitisi eikä veljesi Lauri noitunut minun karjaani.” Näytöt olivat ankarat, mutta eivät sitovat, semminkin kun muutkin olivat syöneet samaa leipää sairastumatta.6

Lapinlahden Martikkalan Martikaiset näkyvät olleen tietomiehiä, joilla oli taito vioittaa ja parantaa. Pekka Ristonpoika Martikainen aikoi kaiketi purkaa vihaansa ulmalalaiseen Olli Matinpoika Asikaiseen, kun hän vuonna 1673 antoi renkipoika Olli Paavonpoika Tikkaselle vähän suolaa kotelossa. Ollin piti toimittaa suola Asikaisen olutastiaan.

Olli Tikkanen lähti syksyllä Lappeenrannan markkinoille. Äitipuoli Kaisa Ollintytär Kemppaatar otti hänen housunsa pestäkseen, löysi suolamurikan niiden taskusta ja heitti sen vellipataan. Syötyään hän lähti Pertti Juntinpoika Ulmasen taloon puolen vanhan peninkulman päähän perimään saatavaansa Ulmasen äitipuolelta ja tuli matkalla perin voimattomaksi ja kipeäksi, niin että silmissä musteni ja hän pääsi vaivoin perille. Pertti Ulmasen emäntä antoi hänelle lääkkeeksi viinaa ja karhunsappea, jotka nautittuaan hän heti vahvistui ja oksensi syömänsä vellin. Tuskat hellittivät sen verran vatsassa ja sydänalassa, niin että hän pääsi kotiin, mutta poti vielä kolme viikkoa suuressa sydänkivussa ja sylki verta.

Parantuakseen hän turvautui Risto Martikaisen poikaan Pekkaan, joka oli tunnettu parantaja – rengas siis sulkeutui. Pekka keitti pistoksiin ja sydänvaivoihin voidetta ja siveli Kaisan rintaan ja antoi juotavaksi jotakin, mutta se ei auttanut.

Pekka tiesi nyt ainoastaan viinan auttavan. Sitä haki isä-Risto viljakapan hinnalla Pekka Ollinpoika Martikaiselta. Pekka Ristonpoika pyysi Kaisan mukanaan riiheen, istuutui kiukaalle viinatuoppi vasemmassa ja puukko oikeassa kädessä. Hän puhalsi viinaan ja luki sen päälle jotakin, risti selkänsä taakse kivien väliin puukolla, antoi viinan hänen juodakseen ja sanoi: ”Pahat ihmiset ovat laittaneet tämän sinulle, ettet sinä pääsis vähemmällä kuin multaan, mutta nyt sinä pääset Jumalan avulla.”

Palattuaan Lappeenrannasta ja kuultuaan äitipuolen sairaudesta Olli Tikkanen arvasi syyn. Suolan alkuperää joutui Pekka Ristonpoika selvittämään ja kertoi, miten hänen sairastaessaan talvella 1672 kolme viikkoa pistoksessa ja sylkiessään verta pyhäjärveläinen seppä Lauri Niilonpoika Rönkkö antoi hänelle muutaman suolarakeen, jotka paransivat hänet. Hän kielsi lukeneensa viinan yli tai hosuneensa puukolla taakseen, mutta Kaisa Ollintytär todisti hänen lukeneen voiteellekin, joka oli mustaa kuin terva ja katkeraa kuin pujo.

Pekka Ristonpoika Martikaisesta todistettiin vielä muutakin langettavaa. Hänet oli tavattu toisena helluntaipäivänä 1675 kirkkorannan lepikossa vesiastia polvien välissä ja puukko kädessä, jolla hän risti veden päälle ja sanoi: ”Kärmän (käärmeen) kota, kotha lehi” ja muutakin. Vesi kuohui vaahdoten astiassa. Kun todistajat kysyivät, mitähän teki, ei vastausta tullut. Sitten hän kysyi, oliko nimismies kotona, otti astian käteensä ja meni nimismiehen aittaan.

Käräjillä Pekka väitti vain hakeneensa vettä vaimonsa juoda ennen poislähtöä. Kun häneltä kysyttiin, kuka hänet opetti lukemaan viinan ja veden päälle, hän vastasi: ”Ei kukaan enkä minä osaa enkä milloinkaan tunnusta” ja kaatui lattialle valittaen olevansa heikko päästään. Näyttöä kertyi sen verran, että Pekalle tuomittiin 40 markan sakko, muutaman päivän vankeus ja kirkkokuri.7

Kuopiossa Julkulan Julkusen suvussa syyteltiin toisiaan noituudesta vuonna 1689. Antin vaimo Riitta Utriatar sanoi kälylleen Pekka Ristonpojan vaimolle, kun tämän lehmä oli ollut metsässä kolme päivää: ”Kyllä sinä löydät sen vielä, mutta mitään hyötyä ei sinulle sitiä tule.” Kun lehmä löytyi, mutta kuoli kolmen päivän perästä, niin vaimo kertoi asian Pekalle, joka syytti Riittaa noituudesta myös kirkkoherralle. Riitta säikähti tästä ja lupasi sopiaisia viisi vaskitaalaria, uuden lehmän ja puoli tynnyriä viljaa.

Nimismies haastoi Riitan käräjiin. Siellä tämä väitti tarjonneensa korvausta peläten Pekan voimaa arpamiehenä taikka tämän hakevan apua arpamieheltä. Hänen päänsäkin muka vapisi Pekan noituuden voimasta. Kun Pekka vielä lisäsi Riitan noituneen miehensä heikkopäiseksi, koska tämä ei ostanut hänelle uutta hametta, niin vaimo tuomittiin roviolla poltettavaksi. Tuomion jälkeen Riitta vielä mutisi, ettei se vähääkään vaivaa hänen nahkaansa ja että hän saisi maksamansa viisi vaskitaalaria kaksinkertaisina nimismiehen kädestä takaisin, koska tarvitsisi ne rahat pitkälle matkalleen. Tämä pelon sanelema uhittelu otettiin pöytäkirjaan kaiketi raskauttavana asianhaarana.8

Nykyisen Tervon puolella liikkui parantajana nuutilalainen Olli Laurinpoika Tolonen. Hänen apuunsa turvautui nimismies Samuel Andersinpoika Cajanuskin lyötyään kirveellä jalkaansa. Verenvuoto lakkasi seuraavilla sanoilla:

Rauta poica woleiatar
Poicaissi teki Paha
tule työssi tundeman
Wamaissi parandaman
enen Cuin Eijckoissi (eukkosi?) Pala
Wanhembassi Cummene.

Tolosta tarvittiin naapuripitäjässäkin Lieteenmäen kylässä parantamaan Pekka Laitisen vaimon rintapaisetta. Tolonen kylvetti vaimon saunassa ja luki seuraavat sanat:

Neitsy Maria Emoinen
puhu sulalla suulla
hengi hengellä hyvällä
lieho Herran leukaluilla.

Seuraavana päivänä ajos puhkesi ja rinta parani. Tolonen sai palkkaa kapan hampunsiemeniä.

Käräjillä tuli julki muutakin tietoa. Tolonen mainitsi opettajakseen rautalam­pilaisen Vappu Korhottaren, joka tuolloin 1686 oli jo kuollut. Kuopion asen­neilmapiiriä valaisi kirkkoherra Andreas Arvidi Sculptoriuksen kertomus saa­mastaan vastaanotosta. Hänelle oli sanottu Lappeenrannassa ja myöhemminkin, että jos kirkkoherra eläisi seurakuntansa kanssa sävyisästi ja hyvin, niin hän saisi elää, mutta jos hän olisi ankara, niin hänen aikansa olisi lyhyt. Tätä todisti herra Andreaan edeltäjien lyhytaikaisuus, ja hän itsekin kuoli pian. Tolosenkin tähti laski. Jo ennen käräjiä hän valitti ansioiden ehtymistä, ja kesällä 1687 hänelle luettiin kuolemantuomio.9

Sanan voimaa käytettiin etelämmässäkin. Kerimäkeläinen Juhana Rinkinen paransi mm. hammassärkyä lukemalla ensin Isämeidän ja sitten loitsun, joka osoitettiin Neitsyt Marialle.10 Juvan härkäläläinen Heikki Heikinpoika Ronkainen seisatti vuonna 1682 verenvuodon kolkontaipalelaisen Eero Kärkkäisen vaimolta Anna Antintytär Ikäheimottarelta seuraavin sanoin:

0 sinä Rauta Rauka
ett sä silloin suuri ollu
etkä Suuri etkä Pieni
qwuin sinä Maitona makaisit
nuoren neitosen nisäsä
Caswanen Cai”naloisa
hän Lypsi maalle maitoian
nittulle nisuxian
pellole peruxian
sijtä ättä syndy syndi
jo Caswo Caswoi
Siki Silineinen
Rauta on colmen jaettu
Kassari Kiutarille
mieka meweterille
sirpi Kaurietaille
Kirves Iskieterille
Kassari Kiutarille
Keihäs syoxerittille
muut rauat muruttarille
weitzi Wijlieitille
tuonne Kiwus wie poten ala perä
Koiwicun colmi kaandan
haapaan haliennesen
Ihost ihmisen raukan
soihiin mättäittömän
Karwast emäkapeen
Ihost alustomast
Waiwon Waattelisest
Nijn puhelen sulalla suula
leuwolla lepoellan
Herran Hengellä Hywällä
Luojain Colmella sanalla
Keskea Kiwuttomax
Neitzy Maria Emoinen
Puhalla sulalla suulla
Lewoilla Lepeille
lesuxell on sanat sulemat
Kipeillen woiteluixi
W ainmoille parandimixi
Haawoin suun sulatimixi
Raudan kielen keittimixi
Kulla raudan suun sulaisin
Kulla keitin raanan Kielen
Keskeen kivuttomaxi
alla aina terweexi
Kulla itze Cujoa woittion
Pirulaisenpijnattu
paha wallan waiwattu
Techkön Yölen terwexi
päiwän imandexi.

Ronkainen pääsi Rantasalmen käräjillä Rinkistä vähemmällä, vain 40 markan sakolla.11

Sulkavalla jakoivat veljekset Matti ja Pertti Paunonen Kaitaisissa yhteisen pesänsä vuonna 1677, ja kälyksille koitui riita Pertin vaimon Helka Niilontytär Mielottaren saamasta vasikasta. Käly Marketta Pellitär kimmastui tästä ja sai puolelleen Helkan tytärpuolen Marketan.

Puumalasta Kaitaisiin asti naitu Helka joutui silmätikuksi. Hänen todettiin antaneen tytärpuolelleen nauriinnostoevääksi leivän, jonka tyttö toimitti tädilleen muka äitipuolensa terveisinä. Paikalle sattui myös tyttären täti Matleena Monotar, joka huomasi leivässä erikoista, mursi sen rikki ja löysi siitä mustia siruja. Siksi hän heitti koko leivän ikkunasta ulos.

Helka kertoi leiponeensa leivän rukiista ja vedestä, mutta tytärpuoli jatkoi sanoen mustien murujen olevan poltettua suolaa ja vasikankarvoja. Leivän syötyään tytär meni päästään vialle – sitä oli myös täti Matleena, joka hupsuna juoksi kyliä.

Lisäksi väitettiin Olli Heltimoisen menettäneen järkensä juotuaan yrjönpäivänä 1677 vakkoja Helkan luona. Edelleen Helka oli kovin sanoin miltei Jumalaa pilkaten moittinut tytärpuoltaan kovapäisyydestä, kun kirkkoherra Molander oli kutsunut hänet kuulusteluun.

Helka pakeni ensimmäistä haastetta kotipuoleensa Puumalaan, mutta puolustautui sitten 1679 pontevasti. Kun hänen jäljiltään oli tavoitettu salaperäinen käärö sisältönään mustanvihreä leipä, rukiinjyviä ja jotakin mustaa jauhoa, hän selitti tuon jauhon tehdyksi kuusen kerkistä, joka sekoitettuna ihraan tai muuhun rasvaan oli hyvää mm. veritautiin. Leivässä oli taas riisinruohoa ja näsiänmarjoja, joiden lautakuntakin tiesi parantavan riisitautia. Potilas makasi sillä lääkittynä vuorokauden huumattuna ja oksentaen, mutta parani sitten.

Helka tuomittiin vapautumaan 12 miehen valalla. Hänellä oli jo mukanaan joukko lastuja varustettuina puumalaisten miesten puumerkeillä, mutta itse puhdistusvala toimitettiin talvikäräjillä 1681. Kaiketikin Helka oli parannustaitoinen. Tulokkaana ja äitipuolena hänet oli helppo leimata myös noidaksi.12

Suur-Savosta on tallella vain vähän tietoja osittain kaiketi siksi, että tuomiokirjat puuttuvat. Kaksi meille säilynyttä tietoa periytyy Kangasniemeltä.

Joskus 1660-luvulla kirkollinen esivalta yhytti Makkolasta Antti Juhonpoika Auvisen, joka oli tullut kylään kahdeksan vuotta aikaisemmin nälkää pakoon. Sitä ennen hän oli toiminut parantajana mm. Savonlinnassa ja käynyt opissa Laukaan Kekkolassa vihaisen noitamiehen Pekka Leinosen opissa.

Savonlinnassa Antti kutsuttiin helpottamaan maaherra Michel Jordanin vaimon lapsivuodetuskia. Lappeenrantalaisen Ankilän Maikon opetuksen mukaan hän rouvan luona ensin luki kolmasti Isämeidän, uskontunnustuksen ja kymme­net käskyt sekä jatkoi: ”Neitsyt Maaria emoinen, käy tänne kepiöin kengin, käy pian, jouvu välein. Tuskaisen tulet Pakoidhen panoille. Päästä piika pintehestä, vaimo vatsan vääntehistä.” Tämän jälkeen tarjottiin juomaa, ja se auttoi.

Auvinen käytti lääkinnässään suolaa, jonka päälle oli luettu nuo pyhät tekstit taas kolmasti. Tämän jälkeen jatkettiin: ”Sinä itse Jumala, Sinä itse Isä kaikkivaltias, tule tänne tarvitada kipiöitä voitamaan, vammoja parantamaan. Käske kivuttomaks, alta nurmettomaks, ehommaks entistään, paremmaks mainostaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Tämän jälkeen hän voiteli kipeän kohdan tai juotti lääkkeen.

Auvinen paljasti varkaita ja ennusti kesän säitä neljän leppätikun avulla. Nämä oli vuoltu toiselta sivulta litteiksi, toinen puoli jätetty pyöreäksi. Varasta selvitettäessä hän luki ensin nuo kolme pyhää tekstiä ja alkoi heitellä tikkuja pöydälle samalla kysyen. Ensin kysyttiin, onko nainut mies. Jos ei ollut, jäivät tikkujen pyöreät puolet ylös. Sitten kysyttiin naimatonta, vaimoa, tytärtä, kunnes kaikki neljä litteätä puolta jäivät yläpuolelle. Sitten kysyttiin nimeä samalla tavalla, niin että rikollinen löytyi.

Tikut oli vuoltava kesän ensimmäisen ukkosen aikana, ja silloin Auvinen ennusti myös vuodentuloa. Tämäkin aloitettiin mainituin kolmin pyhin tekstein ja jatkettiin: ”Sinä itse Isä Jumala, Itse Isä Kaikkivaltias Herra Jumala. Tule suorittamaan, selvittämään: Jumala Herra Kaikkivaltias, antaako Jumala hyvää vuotta tänä vuonna.” Sitten heitettiin tikkuja kolmasti. Litteät puolet päällä päin ennustivat hyvää, pyöreät taas katovuotta.

Auvinen joutui pidätettynä Viipuriin, jossa häntä syytettiin ensin kämnerinoikeudessa. Häntä kuulusteli kymmenenä päivänä myös Viipurin luostarikirkon kappalainen Gabriel Hermigier yrittäen saada hänet tunnustamaan noituutensa, mutta se ei onnistunut. Ainoa tulos oli tieto taudinparannusten opettajasta – tämä mies, Säämingin ahvionsaarelainen Luukas Pitkänen oli jo kuollut.13

Vuoden 1681 rovastintarkastukseen haastettiin Kangasniemellä Matti Markunpoika Manninen, jota viipurilainen raatimies Anders Juhananpoika syytti vaimonsa halvaannuttamisesta inspehtori Hans Orrelle lähettämässään kirjeessä. Mannisen noidantaidoista oli kertoillut mikkeliläinen Paavo Saikkonenkin. Manninen kyseli rovastinkäräjillä maineensa perään, ja seurakunta yksimielisesti kielsi koskaan kuulleensa hänen harjoittamastaan noituudesta. Niinpä hänet vapautettiin ja kehotettiin vetämään lakiin syyttäjänsä.14

Verenseisotus ei näytä välttämättä vaatineen loitsua. Syksyllä 1710 tuli Leppävirralla valkeamäkeläiselle Matti Holopaiselle kiire, kun paljastuttuaan viljavarkaaksi sai lautamies Paavo Reinikaisen pertuskasta haavan otsaansa omassa tuvassaan. Lyöjän poistuttua hän huusi tätä takaisin seisattamaan veren tuloa, mutta kun Reinikainen ei kuullut ikkunan läpi kutsua, niin Holopainen seisatti veren itse. ”Multa liikkui” kuitenkin hänelle samana syksynä.15

Kuppaus oli tietysti niin yleistä ja hyväksyttyä, ettei se normaalisti päässyt viralliseen julkisuuteen. Vain vuonna 1692 mainitaan Rantasalmella kupparina sotamies Jaakko Luostarinen. Hän neuvoi potilastaan Mikko Tahvonpoika Laitista juomaan ennen toimitusta vahvasti,jotta veri virtaisi suonissa herkemmin. Laitinen teki työtä käskettyä Parkuinmäen majatalossa ja joutui tappeluun joutsenmäkeläisen Hannes Immosen kanssa. Tästä hyvästä hän joutui käräjiin, jossa Luostarisenkin lääkinnälliset taidot mainittiin.16

Noitajuttuja tuli esille vielä muitakin, mutta nämä riittänevät kuvaamaan tätä elämänalaa. Kokonaiskuva on jossakin määrin kaksiselitteinen. Toisaalta voi nämä tapaukset tulkita pelkäksi taikauskoksi, jota keskinäinen kina siivitti noituussyytteen muotoon – uskottiin kun haluttiin uskoa, jos sillä vielä voi edistää omaa parasta. Riihaton kielenkäyttö, vastapuolen syyttely ja onnettomuudella uhkailu, saattoi olla yleistäkin, ja ennustuksen toteutuessa riitti todistajia. Muutamissa tapauksissa ilmenee ylvästelyä juovuspäissään, ja se voitiin tietysti kääntää tekijäänsä vastaan.

Mutta joukosta erottuu osa, joka puoliammattimaisesti harjoitti parannustoimintaa ja muuta magiaa. Osin sen takana oli verenseisotuksen mahti, jota kenties vahvistettiin ”lukemalla” potilaan uskon lujittamiseksi. Eri aineita osattiin käyttää sekä lääkkeinä että myrkkynäkin tarkoituksesta riippuen, samoin neutraloida pahojen aineiden vaikutusta.

Useimmat tietäjät, ”arpamiehet”, olivat tilattomia, joskus puolikerjäläisiäkin, usein kaiketi seppiä. Tilallisina heitä ei juuri tapaa ja henkikirjatkin vaikenevat useista heistä, niin toimivina mainituista kuin heidän opettajikseen ilmoittamista. Osa oli jopa epileptikkoja, kaatuvatautisia, joiden saamat kohtaukset herättivät tietysti naapureissa kammonsekaista kunnioitusta.

SAIRAUS JA VANHUUS KIRKKOPITÄJÄN VASTUULLA

Kirkkopitäjä vastasi sekä vapaaehtoisen armeliaisuuden muodossa että virallisestikin niistä jäsenistään, jotka eivät jaksaneet huoltaa itseään. Taiat tai luontaiset parannuskeinot jäivät tehottomiksi monissa tapauksissa – sairaus, etenkin kulkutauti, taikka aistien vajavaisuus oli hyväksyttävä ja siihen alistuttava. Sama koski tietenkin iän mukanaan tuomia puutteita ja vaivoja.

Kulkutaudeista on tallella perin vähän mainintoja. Ruptuurin aikana 1650-luvulla uhkasi rutto Savoakin surmaten väkeä Puumalassa. Saikkolassa kuoli erään talon väki kokonaan, ja vainajia mainitaan myös Kitulasta ja Rokansalosta. Kauemmaksi pohjoiseen ei tauti liene päässyt sillä kertaa maakunnan asutuksen harvuuden ansiosta.1

Rantasalmella kulki vuonna 1690 polttotauti tarttuen mm. Tuusmäessä Pekka Ollinpoika Kaasisen talonväkeen ja säästäen vain pikkulapset. Talon emäntä sairastui tähän lapsivuoteessaan ja hukuttautui viimein tuskissaan talon alla olleeseen Kiiskilampeen. Samalla tavoin menetti henkensä kerimäkeläinen renki Tahvo Tuomaanpoika Pylkkönen vuonna 1687, nytkin kulkutaudin vaivaamana. Tauti saattoi olla samaa laatua kuin tuusmäkeläistenkin vaiva.2

Eri aikoina laaditut lyhennysluettelot määrittävät veronmaksukyvyttömyyden syyksi erilaisia sairauksia, joista sokeus on kenties yleisin. Tätä voi tietysti pitää savutupien syynä ja savua silmien pilaajana. Toisaalta voi savun ansioksi lukea asuntojen tiheän desinfioinnin, sillä häkä piti huolen siitä.

Vuonna 1685 käräjäkunnittain toimitettu loistutkinta valaisee osaltaan terveystilannettakin. Pien-Savon pitäjistä kirjattiin siinä yhteensä 55 vaivaistapausta, joista yleisin vaiva oli raihnaus 18 tapauksena. Lähinnä sitä oli sokeus 16 ja sitten kuurous kuutena tapauksena. Epileptikkoja kirjattiin viisi, samoin suolistovaivaisia, mielisairaita kolme. Yhdellä tiedettiin olevan munuaiskivi, jota vaivaa osattiin jo parantaakin.3 Pitäjittäin nämä tapaukset jakautuivat Rantasalmelle 22, Iisalmelle 10, Kerimäelle kuusi, Kuopioon ja Sulkavalle viisi ja muihin sitä vähemmän.

Köyhille ja kyvyttömille oli vuonna 1548 perustettu ylläpitojärjestelmä silloisin pitäjin, kun kruunu maksoi kaksi tynnyriä viljaa kirkonvaivaisille. Näitä varten ylläpidettiin myös pitäjänhospitaalia kirkon vieressä. Kirkonvaivaisten lukumäärä lienee ollut kiinteä, sillä kruunun menosääntö oli jokseenkin jäykkä.

Vaivaisviljojen maksu ilmenee läänintilien tositteista, sillä kruununvouti sai niistä kirkkoherran allekirjoittaman kuitin. Vuonna 1673 maksettiin niitä Mikkelissä 26 tynnyriä 20 kappaa, Kangasniemellä kahdeksan tynnyriä, Pieksämäellä 18 tynnyriä 20 kappaa sekä Säämingissä sama kuin Mikkelissäkin. Tämä määrä lieneekin kuulunut vanhalle kantapitäjälle, sillä Pieksämäen ja Kangasniemen vaivaisviljojen summa vastaa samaa lukua.4

Seuraavat havainnot ovatkin vasta suurilta kuolovuosilta ja sen jälkeiseltä ajalta. Vaivaisviljoja kuitattiin silloin niukasti ja vähittäin, koska veroja ei saatu kootuksi.5

Vaivaistaloja mainitaan Pien-Savossa Säämingissä, Savonlinnassa, Rantasalmella ja Kuopiossa. Muualta on tallella juvalaisten vaivaisten luettelo, ja kirkonvaivaisia mainitaan Iisalmeltakin. Peruslukumäärä lienee ollut kymmenen, mutta Savonlinnan hospitaaliin kuului peräti 20 hoitopaikkaa.6

Kirkkopitäjä vastasi myös vaivaisten hoidosta, tosin yhteisesti vain kohtuulliseen rajaan asti. Tätä varten kannettiin pitäjältä vaivaistenviljoja. Mikkeli, Pieksämäki, Juva ja Rantasalmi hoitivat näin kukin kymmentä vaivaistaan, Joroinen kahdeksaa. Vaivaiskiintiö näyttää siis riippuneen taloluvusta ja sen mukaisesta kantokyvystä. Neljä ensin mainittua kokosi siten 26 tynnyriä 20 kappaa, Joroinen 21 tynnyriä 10 kappaa tähän tarkoitukseen.7 Sääminki kuului noihin isoihin pitäjiin ja ylläpiti kymmentä vaivaista.8

Nämä pitäjänvaivaiset majoitettiin vanhoissa pitäjissä kirkon likelle rakennettuun vaivaistupaan, jossa he saivat tulla toimeen keskenään. Hoitoon otetulta odotettiin hyvää käytöstä, niinkuin Rantasalmella päätettiin 1657 otettaessa sokeaa ja rainasta Paavo Hiltusta sairaskotiin. Hänelle taattiin toimeentulo niinkuin muillekin kirkonvaivaisille vuonna 1642 tehdyn valtiopäiväpäätöksen nojalla, mikäli hän käyttäytyisi kirkonvaivaisen tavoin.

Vähän aikaisemmin samaan sairashuoneeseen otettu Markku Herranen sai nähtävästi kuolleen Pekka Luitin jälkeen erikoistehtävän: hänen tuli pitää rukoushetki vaivaistuvassa joka aamu ja ilta. Kolmesta laiminlyönnistä odotti rangaistus, mutta useampi kerta johtaisi talosta erottamiseen.9

”Huoltoa” tuettiin yksityisestikin. Kesällä 1648 vei Mikkelissä Matti Kiukas tynnyrillisen olutta myytäväksi köyhäintupaan. Hanke jäi kesken, sillä kruununvouti pääsi väliin ja toimitti oluen maksua vastaan ratsumiehille. Rahat Kiukas joutui luovuttamaan köyhille.10

Nähtävästi ison reduktion nostattamassa innossa yritettiin kajota vaivaisviljoihinkin. Edellämainitun loistutkinnan yhteydessä yritti Savon alisen kihlakunnan vouti Johan Jooninpoika Kullman – joka muutenkin tunnettiin omalaatuisista otteistaan – muka maaherran käskystä vähentää Säämingin kirkonvaivaiset kahteen ja koko voutikunnan hoidokit kymmenkuntaan, sillä eloja oli tähän tarkoitukseen vain 26 tynnyriä. Lisäksi vouti toimitti Savonlinnan 14 vaivaiselle pahoin mullan- ja kalkinsekaista viljaa, niin että tynnyristä kertyi puhdasta viljaa vain kuusi kappaa.

Säämingin kirkkoherra Mathias Hangelius esitti nämä puutteet kirjeellisesti käräjille, joista asia eteni valitusteitse kuninkaalliselle majesteetille asti. Siellä määrättiin maaherra selvittämään asiaa ja palauttamaan vaivaisviljat voimaansa. Likaa lienee tullut viljaan vain poikkeuksellisesti edellisinä sotavuosina.11

Vaivaistaloissa yritettiin ylläpitää sopua ja järjestystä. Kuopion rovastintarkastuksessa soviteltiin kahta kirkonvaivaista Sihvo Hirvosta ja Liisa Väänätärtä, kun edellinen oli hakannut Liisaa leivällä kasvoihin. Moinen jumalanviljan väärinkäyttö vähensi Sihvon vuotuisen ylläpitotuen puoleen. Lisäksi määrättiin, että jos hän vielä kiusaisi Liisaa, hänet ajettaisiin kokonaan pois vaivaistalosta.12

Epäjärjestystä ehkäisi ajankuluksi järjestetty askartelu – arveli kai äskenmainittu vouti Johan Jooninpoika, kun hän pani Savonlinnan hospitaalinvaivaiset töihin. Naisille annettiin kehruutöitä, Paavo Loikkanen, Heikki Huttunen ja Lassi Kauppinen oli pakotettu soutamaan, eräät olivat nostaneet sammalta nähtävästi seinän riveeksi, humaloita oli kerätty talkoissa, jopa eräs mummo oli pantu hajoittamaan lantaa pellolle, vouti kun hallitsi malmia ja Heikinpohjannientä ratsutilana. Hän kyllä väitti korvanneensa nämä palvelukset ainakin ruokapalkalla.13

Kirkkopitäjän ”sosiaalitoimi” tehosi siis jossakin määrin normaalivuosina, sillä julkisuuteen ei juuri noussut napinaa sitä vastaan. Kulkutaudit koettiin Jumalan lähettämiksi niinkuin muutkin koettelemukset, ja katovuosina autettiin lähimmäistä voimien mukaan sitä virallisesti julistamatta.

Back To Top