MERKANTILISMIN SAVOLAISET SOVELLUTUKSET
Ruotsin suurvaltakautena kehittyi valtion holhous kaupankäynnissä huippuunsa. Kauppa liikutteli rahaa, jota piti suunnata kruunun arkkuun. Tämän virran toteutti kaupan keskittäminen kaupunkeihin ja näiden tehtävien porrastus. Ulkomaankauppa oli luvallista vain tapulikaupungeille, ja muiden eli ylämaankaupunkien piti hoitaa tavaranvaihtonsa ulkomaille näiden välittämänä. Kruunun osuus perittiin tulleina: tapulikaupungissa suurena meritullina ulkomaankaupasta, kotimaankaupasta taas maa- eli pikkutullina kaupungin portilla tai muulla määrätyllä paikalla.
Savo kuului Viipurin kauppa-alueeseen, ja yhteyttä pidettiin yleensä siihen suoraan. Lappeenranta välitti kauppaa markkinoineen, mutta sen porvareista ei ollut savolaisten yhdysmiehiksi kaupungin lyhyenä toiminta-aikana 1639–80, vaan sen markkinoita hallitsivat viipurilaiset.
Vaihtoehtoina toimivat Pohjanlahden rantakaupungit ja niitä enemmän Nevajoen suulle perustettu Nevanlinnan vapaakaupunki, joka vapaana tullisäädöksistä tarjosi edullisemmat hinnat kuin Viipuri. Omat kaupungit jäivät syrjään. Lappeenrannan tavoin nelisenkymmentä vuotta toiminut Savonlinna oli liian heikko, eikä Kuopion kaupunkihanke päässyt edes alkua pitemmälle.
Maaseudulla ei saanut käydä kauppaa. Virkamiehet joutuivat valvomaan kieltoa ja toimittivat silloin tällöin oikeuteen sen rikkojia. Tavallisten virkamiesten rinnalla toimi tarkastajia nimenomaan kauppaa varten.
Keskinäinen kaupankäynti oli yleisintä – tai valvonta tarkinta – Iisalmella. Vuonna 1674 tarkastaja (visiteuren) Matts Enebär syytti Maaningan leppälahtelaista Enevald Enevaldinpoika Lapveteläistä tupakan kaupittelusta Iisalmen kirkolla. Enevald kertoi ostaneensa tupakan lapinlahtelaisen Yrjö Martikaisen pojalta tarjotakseen sitä hyville ystävilleen.
Tämä Heikki Yrjönpoika Martikainen sai vuonna 1693 maaviskaali Johan Hoffrenilta syytteen, koska hän muka vei pari kertaa vuodessa Nevanlinnaan voita ja palturitupakkaa ja osti sieltä suuria määriä tupakkaa. Syksyllä 1691 maaviskaali takavarikoi häneltä voita kymmenen tynnyriä. Martikainen vei voinsa väkisin, mutta katui ja maksoi sovittajaisia Hoffrenille kaksi riksiä ja neljä leiviskää voita.1
Tuohon aikaan joutui myös jynkänniemeläinen Olli Ryynänen tilille tupakan salakaupasta. Aluksi hän lahjoi maaviskaalin härällä ja 15 vaskitaalarilla. Kun asia paljastui, niin Hoffren käski nimismies Anders Cajanuksen haastaa Ollin käräjiin.2
Vuonna 1695 vaihtoi haapajärveläinen Lassi Pekan poika Lappalainen naapureiltaan 23 leiviskää talia ja tynnyrin voita viljaa vastaan ja aikoi vaihtaa nämä tavarat Viipurissa viljaan – elettiinhän katoaikaa. Nimismies Cajanus takavarikoi tavarat epäillen Lappalaisen aikovan Nevanlinnaan: ”Älkää menkö siihen paikkaan, missä ei mitään tullia eikä maatullia kanneta.” Takavarikko aiheutti Lapinlahden Sonnilassa tappelun, jossa talinkimpale iski nimismiehen ikenen verille ja palautettuna irrotti kaksi hammasta Lappalaisen suusta. Naapurit todistivat Lappalaisen viattomaksi, sillä talin ottamista viljalainan maksuksi ei voinut pitää maakauppana.3
Vieraat kauppamiehet joutuivat omia helpommin virkavallan kynsiin. Vuonna 1652 joutuivat pyhäjokelaiset Heikki ja Vilppu Heikinpoika Tiainen kiinni Iisalmella. He valittivat, etteivät tienneet kaupan rajoituksista ja väittivät vain ostaneensa viljaa Venäjältä. Syyte kuitenkin piti kenties siksikin, että sen nostaja vouti Hans Bomgård yritti vahvistaa vapaaherrakunnan uuden satamakaupungin Raahen asemaa laittomien talonpoikaispurjehtijoiden kilpailua vastaan.4
Keiteleen vuonamolahtelaiset Olli ja Rossi Viinikainen sekä sulkavajärveläinen Paavo Taponen saivat viskaali Hoffrenilta syytteen luvattomasta humalakaupasta vuonna 1692. He muka matkustivat kauppakaupunkiin vouti Bachmanin suojeluskirjeen turvin, mutta myivät mm. Iisalmen pappilaan kolme leiviskää humaloita ja palasivat kotiin muka peläten ruustinnaa, joka oli maaviskaalin äiti. Koska humalat olivat kotikasvuisia, syyte hylättiin, mutta oululaiset Juhana Kirstinä ja Heikki Pintari menettivät samana vuonna 11,5 leiviskää tupakkaa laittomasti kaupiteltuina.5
Pohjoiskarjalaisia parissikkoja mainitaan silloin tällöin. Vuonna 1641 pidätti vouti David Henrikinpoika Monni Kesälahden purujärveläisen Miikkula Simanaisen, vaikka tällä oli maaherra Nierothin passi savolaisten velkojen perimiseksi. Tuomas Heikurainen Juuan Vuokosta ja Antti Antinpoika Ahonen Nurmeksen Palojärveltä kaupittelivat suolaa Kuopiossa 1691. Juhana Tiainen taas osteli nahkoja Riistavedellä 1692.6
Sulkavalla syytti vuonna 1695 nimismies Daniel Löfberg kirkkoherra Andreas Molanderia kesälahtelaisen Taneli Tiaisen suosimisesta, mutta ilmeisen varomattomasti, sillä Molander osoitti Löfbergin vapauttaneen Tiaisen tavarat taka varikosta lahjuksia vastaan, majoittaneen tämän ja autelleen muutenkin. Tiainen toi nimismiehelle kankaita Nevanlinnasta ja myi suolaa ja tupakkaa. Niinikään Löfberg oli autellut venäläisiä kauppiaita matkalle Turkuun ja saattanut heidän venettään – palkkiota vastaan.7
Kaksi Sortavalan porvaria Savina Stepanov ja Huurina Petrinpoika Maslakka jäivät vouti Bomgårdin käsiin vuonna 1652 passiasiassa. Savinalla ei ollut sitä ensinkään, ja Huurinan nimen oli lainlukija Knut Knutinpoika Back merkinnyt kolmannen matkamiehen Oksenti Iivananpojan passiin. Savina oli ostellut oravia Oulusta ja kuljetti mukanaan palttinapakkojakin. Menomatkalla oli kaiketi poikettu Rantasalmella, jossa lainlukija asui.8
Maakauppa näkyy olleen käytännössä hyväksytty, ja se paljastui vasta virkamiesten erimielisyyden johdosta esimerkiksi Molanderin ja Löfbergin tai Cajanuksen ja Hoffrenin kesken. Huippua edustaa tapaus, jossa vouti Samuel Henrikinpoika takavarikoi laittomalta maakauppiaalta voitynnyrin ja toimitti sen Rantasalmelta syväisläisen ratsutalollisen Matti Heikinpoika Pesosen mukana Nevanlinnaan. Virkamiehet totesivat ilmeisesti maakaupan välttämättömäksi talonpoikien toimeentulolle ja veronmaksukyvylle ja toimivat sen mukaan.9
KAUPAN SUUNTAUTUMINEN
Laillisen kauppa-alueen kunnioitus kuvastuu tuomiokirjoihin merkityistä kauppasuhteita koskevista oikeustapauksista. Suur-Savo on mukana näissä vain vuoteen 1660 asti. Jotakin ilmenee myös kauppakaupunkien porvarien tileistä, mutta näitäkin on tallella vain sattumanvaraisesti, parhaiten Viipurissa.
Oikeustapauksista on laskettu erikseen kukin käyntitieto jossakin kauppapaikassa, kukin velka- ja takuusuhde sekä ulkopuolisen saamamiehen kukin perintävaade, kun hänen kotipaikkansa on tunnettu.
Valtaenemmistö eli kaksi kolmasosaa koko määrästä suuntautui laillisiin kauppapaikkoihin eli Viipuriin ja Lappeenrantaan. Osuus tosin väheni vuosina 1681–99, mutta palautui sitten entiselleen. Nevanlinnan ja Käkisalmen läänin osuus oli vajaa neljäsosa, mutta kohosi kolmasosaan 1681–99. Pohjanmaan osuus oli yhdeksän prosenttia, kohosi kymmeneen vuosina 1681–99 ja yli kahdentoista loppukautena. Suur-Savon mahdolliset kosketukset Hämeeseen ja Uudellemaalle eivät näy tässä aineistossa.
Nevanlinna ja sen takainen Laatokan piiri houkutteli siis savolaisiakin tullivapauksillaan, kunnes Suuri Pohjan sota katkaisi yhteydet siihen suuntaan. Kajaanin vapaaherrakunta ei jaksanut viekoitella edes pohjoissavolaisia, ja vain Oulun vetovoima säilyi. Sitä tuki vuorostaan sodan levottomuus päätöskautena.
Pitäjittäinen jakauma paljastaa paikallisia piirteitä. Pohjanmaa veti vahvimmin Iisalmen ja jonkin verran Kuopion talonpoikia. Etelämpää kuljettiin siellä vain poikkeuksellisesti. Nevanlinna ja Laatokan alue viekoittelivat etenkin kerimäkeläisiä. Sen lukuja tosin kohotti eniten Kesälahden villalalainen suurliikemies Matti Ketolainen lukuisine saatavineen.
Viipurin savolaista markkina-aluetta voidaan tarkastella myös sikäläisten porvarien saatavaluetteloista. Raimo Ranta on koonnut tiedot 14 suurporvarin saatavista vuonna 1728. Näissä on mukana osin venäläisen miehitysajan ja kenties 1720-luvunkin velkoja. Esim. Henrik Havemanin tileissä, jotka Ranta jaksottaa ajallisesti, on vain neljännes ennen vuotta 1710 syntyneitä saatavia, Savosta noin puolet. SuursavoJaiset velkaantuivat lisää vain vähäo, itäsavolaiset yli kaksinkertaisesti ja pohjoissavolaiset tasan kaksinkertaisesti. Näin varauksin voidaan tarkastella näitä lukuja sidonnaisuuden mittareina.
Viipurin ja Lappeenrannan suosiota mittaa vuonna 1639 laadittu Lappeenrannan pikkurulliluettelo, johon kirjattiin Oinaskallion maatulliasemalla syysmarkkinoille tulijat ja heidän kauppatavaransa. Osalle on merkitty kotipaikka mutta enemmistön kotipaikka on selvitettävissä vertailemalla nimiä henkikirjaan. Samoja tietoja sisältää 1702 laadittu Lappeenrannan satamamaksuluettelo, joka on säilynyt Viipurin kaupunginarkiston kokoelmissa. Siinä on lueteltu vesitse syysmarkkinoille tulleet samoin kuin edellä kuvatussa pikkutulliluettelossakin. Joukosta puuttuvat selvästi ne, jotka tulivat maitse markkinoille lähinnä Ristiinasta ja Mikkelistä sekä Mäntyharjulta. Vuoden 1639 luetteloon kertyi 160 ja 1702 jo 298 savolaista.
Vuonna 1639 oli suursavolaisia liikkeellä seitsemän, muualta neljä prosenttia. Vuonna 1702 vastaavat osuudet olivat viisi, 18 ja 12 prosenttia. Suursavolaisiin on lisättävä melkoinen määrä maitse tulleita.
Vuonna 1639 oli joukossa eniten ristiinalaisia, kokonaista 25, sitten puumalalaisia 17, juvalaisia 16 ja mikkeliläisiä 15. Rantasalmelaisia näyttää olleen 12 ja mäntyharjulaisia kymmenen.
Vuonna 1702 kertyi Puumalasta 52, Kuopiosta 41, Leppävirralta 34, Kerimäeltä ja Rantasalmelta 30 sekä Juvalta 23 maksajaa. Suurin osa suursavolaisia näyttää siis tulleen maitse.
Talvisia kauppamatkoja kuvaa osaltaan Raahen maatulliluetteloiden sarja 1677–78 ja 1689. Siellä kulki pääasiassa iisalmelaisia ja kuopiolaisia sekä kaksi kerimäkeläistä.
Voimme vertailla varsinaisesti vain Iisalmen ja Kuopion kesä- ja talvikauppaa, sillä eteläisemmistä pitäjistä käytiin talvellakin pääasiallisesti Viipurissa. Iisalmelaisista talollisista liikkui kesällä nelisen ja talvella liki 29 prosenttia. Kuopiolaisia esiintyi vastaavasti runsaat kymmenen ja 30 prosenttia.
Kajaanin talvimarkkinoita valaisee vain kolme vuosina 1654-57 laadittua maatulliluetteloa. Savolaisia kävi siellä enemmälti vain vuonna 1655, mm. Iisalmen varakirkkoherra Jeremias, Kuopion kappalainen Christer Gabrielis Lackman ja nimismies Henrik Scharbow sekä kymmenkunta iisalmelaista ja kolme kuopiolaista talonpoikaa. Talvimarkkinoilta 1656 erottuu puolenkymmentä iisalmelaista, mutta ei muita.1
Pohjanmaalla huomattiin selvästi Savon kaupan merkitys. Jo 1610-luvulla todettiin savolaiset tärkeiksi Kalajoen heikinpäivän markkinoilla käyviksi vieraiksi. Oululaiset puuhasivat 1640-luvulla markkinoita Pyhäjärven Sammallahteen eli nykyiseen kirkonkylään, mutta kokkolalaiset vastustivat tätä. Torniolai set vuorostaan toivoivat 1680-luvulla Oulun talvimarkkinoita vapaamarkkinoiksi päästäkseen osille Savon viljanviennistä.
Savon talonpoikia saattoi vierailla Pietarsaaressakin. Jonkinlaista reviirijakoa ilmentää pieksämäkeläisten esiintyminen Kokkolan piirissä. Heillä oli sinne lyhin matka, kun taas kuopiolaiset ja iisalmelaiset suuntasivat matkansa Kalajoelle, Raaheen ja Ouluun.2 Kesä- ja talviliikenteessä on siis selvä ero. Kesällä lähti markkinoille vain pieni osa, nähtävästi vauraimmat, joilla oli varaa ylläpitää venettä, ja he hoitelivat vähäisempien naapuriensakin kauppa-asiat. Talvella taas voivat useammat käydä markkinoilla omin hevosin, ja aikaakin oli väljemmin kuin kesän työkiireiden keskellä.
Markkinamiesten toiminta naapuriensa asiamiehinä kuvastuu muutamista oikeustapauksista. Vuonna 1654 lähetti Kuopion lamperilalainen Matti Rautiainen tynnyrin tervaa ja leiviskän voita väänälänrantalaisen Pekka Väänäsen mukana Lappeenrantaan. Samassa seurassa ollut Paavo Raatikainen muutti vuotta myöhemmin ostotavaraksi naapurinsa Vappu Mähöttären pukin. Kerimäen ruokolahtelainen Lassi Silvennoinen otti vuonna 1657 ruokoniemeläiseltä Pekka Silvennoiselta kymmenen kappaa maltaita ostaakseen tälle suolaa. Vähän myöhemmin taas Leppävirran paukarlahtelainen Heikki Oikkonen markkinoi kirkonkyläläisen Paavo Könösen tervat.3
Lappeenrannan markkinamatka alkoi ääripisteissään Sonkajärveltä, Nilsiästä ja Pielavedeltä. Iisalmelta lähtien päästiin ensimmäisenä matkapäivänä Onkivedelle Karvasalmen edustalle Myhkyrinsaareen, jossa yövyttiin. Raskaasti lastattu matkavene oli ankkuroitava ulommaksi ja väki soudettiin jollalla maihin. Päivämatka oli siis 30 kilometriä.4
Tuota vauhtia edeten päästiin Varkauteen viidessä päivässä, mutta siellä saattoi kulua muutama päivä riippuen liikenteen vilkkaudesta ja oman lastin koosta, se kun piti siirtää maitse Taipaleessa Siitinselän puolelle, ellei rohjettu laskea vesitse mutkikasta ja kivistä väylää pitkin. Kuopion kurolanlahtelainen Hannes Putkonen siirteli tervojaan kannaksen poikki niin kauan, että joutui viettämään siellä kolme yötä. Hän saattoi käyttää apunaan Rantasalmen teemassalolaisia talollisenpoikia, jotka oli hevosineen lähetetty tänne auttamaan matkalaisia kohtuullista korvausta vastaan.5
Varkaudesta lähtien yövyttiin Haukiveden Saarsalossa, jonne tulivat myös Pielavedeltä, Karttulasta ja Rautalammilta lähteneet markkinamiehet. Heillä oli omat taipaleensa ensin vedenjakajalla Suontienselän ja Paasiveden välillä ja kenties pahempi Sorsakoskella. Eräs taukopaikka oli Konttilan rannassa Suonnejoella.6
Rantasalmella venejono kasvoi sikäläisistä aluksista. Vuonna 1652 lastasi siellä kappalainen Arvid Henrikinpoika Monnius veneeseensä mm. vuohia. Rannalla kipitteli hädissään yksinäinen kili, ja se otettiin mukaan arvellen emävuohenkin olevan veneessä. Miehistö vastusti, mutta herra Arvid piti päänsä. Sittemmin ilmeni, että kili kuului Putkisalon herralle kapteeni Nils Harnesksköldille.7
Savonlinnasta soudettiin päivä Sulkavan Vekaransalmelle, joka lienee sama kuin kuopiolaisten tappelupaikkana mainittu Kihlosalmi. Vehmersalmelaiset Olli Koistinen ja Matti Mikonpoika Tuomainen nauttivat siellä sen verran ruokoniemeläisen Juhana Hintsasen vaimon tatjoilemaa olutta, että halot ja puukkokin heiluivat ja yksi matkamies kuoli muutaman viikon kuluttua.8
Lappeenrantaan ehti kyllä, vaikka matkaan kului viikkoja. Vuoteen 1668 asti syysmarkkinat kestivät kaksi viikkoa mikkelinpäivästä alkaen. Suursavolaisten pyynnöstä jatkettiin tuona vuonna kaupantekoa vielä viikolla. Vuonna 1675 suositteli korkea kruunu vielä toista jatkoviikkoa syyskuun 12. tai 16. päivästä lukien, mutta jätti ratkaisun maaherralle. Markkinain alkua olisi siten aikaistettu.9
Oinaskalliolla jouduttiin kiireimpinä päivinä odottelemaan pitkään, sillä jonoon tuli Mikkelin suunnasta suursavolaisia, Suur-Saimaan piiristä karjalaisia ja Hämeen puolelta sysmäläisiä. Tullimiehet saattoivat tuottaa hankaluuksia. Vuonna 1643 kiusasi tullimies Erik Hannunpoika Ristiinan vitsiäläläistä Paavo Juhonpoika Vitsiäistä penkoen uudelleen jo kerran tullatun veneen. Kun mitään ei löytynyt, hän otti kaksi leiviskää kaurajauhoja. Paavo rohkeni sanoa: ”Anna ja uhon olla tai maksa viisi markkaa leiviskältä.” Erik lupasi ensin hinnan, mutta maksoi lopulta vain kaksi markkaa. Vitsiäisen vaatiessa kymmentä markkaa Erik antoi muutaman korvapuustin ja repi peukalon. Muutkin ristiinalaiset valittivat Erikin ahdistelevan matkamiehiä pistoolein ja miekoin. Tämä todistus toimitettiin viranomaisille moisesta tullimiehestä pääsemiseksi.10
Tullista voitiin soutaa Lappeenrannan satamaan purkamaan lastia myytäväksi. Talonpoikia velvoitettiin toistuvasti viemään tavaransa julkisesti markkinatorille eikä myymään niitä yksityisesti jollekulle kauppiaalle tai majamiehelle, mutta todellisuus oli toista. Viipurilaiset kauppiaat rakensivat satamaan omat laiturinsa talonpoikien käyttöön selvästi hyötymistarkoituksessa – tällainen yksityislaituri oli mm. Reinhold Boismanilla ja toinen Antoni Borchardtilla vuonna 1663. Vuonna 1702 toteutettu satamamaksujen perintä edellytti kai kuitenkin virallista laituria.11
Tervanmyyjien oli nyt etsittävä tervatynnyrien tarkastaja, joka mittasi niiden koon ja poltti niihin hyväksymismerkin. Alamittaiset tynnyrit särjettiin ja niiden sisältö meni hukkaan. Puumalan laamalalaiset Olli Ollinpoika Hakulinen ja Martti Pekanpoika Kietäväinen ehtivät viiden päivän vastatuulen takia Lappeenrantaan lauantai-illaksi eivätkä enää löytäneet virallista mittaajaa eli praakaria. Niinpä porvari Johan Schidmanin silloinen asiamies Henrik Engenhagen, sittemmin Savonlinnan porvari, merkitsi isäntänsä kehoituksesta nuo 29 tynnyriä, ja ne saatiin myydyiksi.12
Markkinoilla liikkui raha vilkkaasti, ja sen virran äärelle joutui veronkantajakin. Vuonna 1672 valitti Savon keskisen kihlakunnan kruununvouti Johan Hijskou Rantasalmen joutsenmäkeläisten Eero Juhonpoika ja Risto Immosen lähteneen ylimielisesti kotiin Lappeenrannasta ja jättäneen veronsa maksamatta. Immoset selittivät syyksi venekunnan kesken syntyneen riidan ja tappelun. – Tämä lienee ollut syy voudinkin huolenpitoon. Kaupassa saadut rahat hupenivat helposti kaupungin riemuissa eikä niitä aina riittänyt kotiin asti saatikka veronmaksuun.13
Jos kruunu vaatikin osansa pikku rullina, niin kauppakaupunkikin piti ”kauraa ojossa” satama- ja siltarahojen muodossa – edellähän on jo tarkasteltu kaupan laajuutta sen aiheuttaman asiakirjan valossa. Lappeenranta sai kantaa nämä hyväkseen ollessaan kaupunkina, mutta oikeuksien peruuduttua loppui valtuus satamarahoihinkin nähden entisten kaupunkilaisten harmiksi. Vuonna 1702 kantoikin rahoja emokaupunki Viipuri.14
Talvimatka Viipuriin vei aikaa enemmän kuin kesällä Lappeenrantaan, sillä matka sujui hitaammin ja Lappeenrannasta oli vielä päivän matka perille. Virtasalmelainen Lassi Mulkoinen yöpyi ensimmäisen kerran Juvan Kettulassa taivallettuaan 30 kilometriä ja aikoi kai oiustaa Luonterin ja Saimaan jäitse Lappeenrantaan tai Joutsenoon. Samanpituisin päivänmatkoin vei pääsy Viipuriin viitisen päivää ja koko matka pari viikkoa.15
Talvella oli helpompi matkata yhdessä, sillä talvitiet umpeutuivat helposti ainakin syrjäseuduilla ja tietä vuorotellen avaten rasitus jakautui useammalle. Talvella 1649 ajoi samassa matkueessa joroisniemeläinen Akseli ja Martti Auvinen, Joroisten kirkonkyläläinen Yrjö Punnonen sekä lahnaniemeläiset Heikki Torniainen ja Juhana Vihonen. Samaan joukkoon sattui kai suontientaipalelaisen Antti Saikkosen poika, joka paluumatkalla päästi eräässä alamäessä hevosensa laukkaamaan Punnosen rekeen.16
Edellä on jo mainittu Lappeenrannan markkinain ajankohta, kaksi viikkoa mikkelinpäivästä eteenpäin ja niiden jatkaminen kahdella viikolla ennen mikkelinpäivää. Ajankohdan määräsi nähtävästi vuoden sadon kypsyminen: kasvukauden tuotteita oli silloin myytävänä. Toisaalta markkinoita kiirehti avoveden pikainen päättyminen, sillä pielaveteläistenkin piti ehtiä ennen jäitä kotiinsa, ja silloinen ajanlasku oli liki kaksi viikkoa jäljessä 1900-luvulla voimassaolevasta.
Savolaisten ulottuvilla pidettiin kesämarkkinoita myös Savonlinnassa pietarinmessuna eli 29.6. Tässä näkyi selvänä viipurilaisten vaikutus. Nämä markkinat olivat heistä Lappeenrantaa kauempana, ja siksi ne voitiin pitää keskikesällä, tavarasta köyhänä aikana. Tästä tilaisuudesta onkin tallella vain yksi maininta osoituksena sen niukasta yleisömenestyksestä.
MYYNTITAVARAT
Savolaisten myymät tuotteet kuvastuvat edellämainituista maatulli- ja satamamaksuluetteloista laadulleen ja määrälleen sekä tuotantopaikkakunnan mukaan. Nimikkeitä riitti pitkä sarja: terva, voi, tali, vuohet, pukit, kilit, lampaat, hevoset, naudat, ruis, ohra, maltaat, talkkuna, pellava, hauet, lahnat, nahat, vuodat, humalat, olut, palttina, aivina, sarka, niini jne. Talonpoikainen pääelinkeino ja sivuelinkeinot tuottivat sekä luonnontuotteita että jalosteita.
Lappeenrantaan saatiin tarjolle kesän tuotteet, mutta vain osittain, sillä mahdollinen ylijäämävilja oli vielä syyskuussa puimatta. Ahoksia riitti puitaviksi pitkin talvea, ja siksi vilja myytiin pääosin talvimarkkinoilla. Nahat lienevät kulkeutuneet maailmalle vieraiden ostelijoiden, lähinnä karjalaisten mukana.
Tervan merkitys myyntitavarana vahvistui 1600-luvun mittaan. Vuonna 1639 sitä tullattiin Lappeenrannassa vajaat 2600 tynnyriä ja 1702 kuusinkertainen määrä 16 440 tynnyriä. Vuonna 1639 määrä jakautui jokseenkin tasan Suur-, Itäja Pohjois-Savon kesken viimeksimainittu vahvimpana, mutta vuonna 1702 Suur-Savo jäi toisista, kun taas Itä-Savo tuotti miltei puolet koko määrästä. Siellä oli tuotanto miltei kymmenkertaistunut, kun Pohjois-Savossa kerroin oli 6 ja Suur-Savossa 3,6.
Savolaisen tervan määrää voidaan verrata Viipurin tuon aikaisiin vientilukuihin. Sen vientikiintiö oli 1680-luvulla 3000 lästiä eli 36 000 tynnyriä. Se ei kuitenkaan täyttynyt aina eri syistä. Savon tuottamat 16 440 tynnyriä eli 13 70 lästiä täyttivät tuosta kiintiöstä liki puolet. Jos tuotosta osa oli myöhässä markkinoilta ja toimitettiin myöhemmin Viipuriin, niin osuus nousi. Vastaava osuus oli 1630-luvulla 216 lästiä 2323 lästin vientimäärästä eli kymmenesosa.
Savon terva kasvatti siis osuuttaan Itä-Suomen viennissä tuntuvasti. Kun vuosisadanvaihteen vienti arvioitiin vain tuhanneksi lästiksi, niin koko tämä määrä kertyi reilusti savolaisesta ja pohjoiskarjalaisesta tervasta.1
Tervan hintaa alettiin säännöstellä vuonna 1648. Tukholman valtaporvaristo himoitsi tervakauppaa valvontaansa voidakseen muka keskittää sen ja kilpailla paremmin ulkomaisilla markkinoilla. Niin sai tervakomppania yksinoikeuden tervanvientiin. Tähän yhtiöön pääsivät muutkin maksamalla säädetyn osuutensa rahana, mutta esim. Viipurin porvarit eivät siihen innostuneet, he kun periaatteessa vastustivat koko komppaniahanketta.
Komppanian perustaminen alensi heti tervan hintaa noin neljäsosalla. Tämä tuntui talonpoikienkin tuloissa. Sulkavan telalahtelainen Pekka Auvinen sai vuonna 1644 Viipurissa Johan Falckilta 50 vaskitaalaria kymmenestä tervatynnyristä eli viisi taalaria tynnyriltä, mutta Reinhold Boisman nuorempi maksoi 1650-luvun alussa Kuopion vehmasmäkeläiselle Antti Antinpoika Kukkoselle enää 12 taalaria neljästä tynnyristä eli kolme taalaria astialta. Vähittäishinta aleni siis rankemmin kuin porvarin saama tukkuhinta.
Jos tuo hinnanmuodostus pysyi samana, niin vuoden 1639 tervakauppa olisi tuottanut savolaisille yli 13 380 vaskitaalaria. Saman määrän hinta oli tervakomppanian aikana enää runsaat 8 000 taalaria.2
Alkuperäinen tervakomppania kärsi vararikon vuonna 1672 kysynnän tyrehdyttyä maailmanmarkkinoilla 1660-luvulla. Tämä kiristi Viipurinkin kiintiön 2100 lästiin, josta tosin se saatiin nousemaan 400 lästillä. Myyntihinta aleni ja vähensi tietysti talon pojankin tuloja.3
Sattuneen katoajan takia talonpojat valittivat vuoden 1668 valtiopäivillä tervanmenekin niukkuutta, mutta tämä piensavolaisten valitus ei tuottanut tulosta. Vasta komppanian vararikon jälkeen lisättiin Viipurin kiintiötä taas 3000 lästiin ja luvattiin hinnaksi 56 vaskitaalaria lästiltä eli runsaat 4,5 taalaria tynnyriltä. Talonpojille piti maksettaman taalari vähemmän. Lisäksi kuninkaallinen majesteetti määräsi, että tullimiehen piti viedä kirjoihin kaikki kaupunkiin tuotava terva, jottei talonpojalle päästäisi väittämään kiintiön olevan jo täysi ja alentamaan sillä tekosyyllä hintaa. Uusi komppania määrättiin ostamaan porvarilta niin paljon tervaa kuin talonpoika voi valmistaa, koska se oli hänen ainoa rahatulonsa veron maksua ajatellen.4
Uusi komppania lakkautettiin vuonna 1682 ja tervaa myytiin vapaasti vuoteen 1689 asti. Komppania perustettiin nyt uudelleen ja kiintiö asetettiin taas 3000 lästiin.5
Toisen komppanian lakkauttamisesta talonpojat ja porvarit olivat kerrankin samaa mieltä. Yläsavolaiset – siis Mikkelin ja Pieksämäen talonpojat – väittivät komppanian vievän maan turmioon, ja yhtä haikeasti toivoivat piensavolaiset rajoitusten poistamista tältä ainoalta verorahojen hankintakeinolta. Sittemmin toivottiin Viipurin porvareilta viiden taalarin hintaa tynnyriltä, mutta se ei auttanut, sillä vuonna 1686 suursavolaiset valittivat hinnan vaihtelevan kahdesta taalarista kymmenestä äyristä kolmeen taalariin.6
Viipuri oli kuulu korkealuokkaisesta tervastaan verrattuna esimerkiksi Venäjään. Tasosta pidettiin myös tiukasti kiinni valvomalla tervan laatua ja pakkausta. Praakaria ilmeisesti pelättiin, koska se mainitaan vuonna 1686 suursavolaisten valituksessa:” .. ja kun he tulevat kaupunkiin, niin hakkaavat pormestarin ja raadin palvelijat heidän tynnyrinsä, millä tavoin he anastavat tervan itselleen kolmella vaskitaalarilla.” Kopistelemalla selvitettiin tervan laatu ja todettiin ensin, että polton yhteydessä kertynyt vesi eli tervankusi oli korvattu täydellä aineella. Lisäksi mitattiin tynnyrin koko, ettei alamittaisia osunut joukkoon. Rantasalmen osikonmäkeläinen Eerikki Qwintus menetti vuonna 1670 alamittaisina kaksi tynnyriä ja syytti siitä tynnyrintekijä Mikko Pesosta. Tämä vieritti syyn Qwintuksen pojalle, joka samaan aikaan nikkaroi tynnyreitä – mestarin kunnia maksoi. Vahinko sentään tasattiin.7
Joskus oli tarpeen tutkia aineen muukin laatu. Vuonna 1648 tavattiin Säämingin kaartilanrantalaisen Antti Antinpoika Toivasen tynnyristä jäitä, vettä, kivensiruja, keppejä, roskia ja multaa. Tynnyri poltettiin ja Toivaselle tuomittiin 40 markan sakko. Rahattomana hän kuittasi sen ”luonnossa” ja palasi kotiin selkänahka nilellä. Leppävirtalainen Lauri Iivarinpoika Sutinen menetti vuonna 1670 Viipurissa muutaman tynnyrin hylättyinä ja särettyinä, alunperin timolalaisen Pekka Ahokkaan tuotteita.8
Tervan hinta ei päässyt talonpoikien toivomalle tasolle. Vuonna 1695 maksettiin Lappeenrannassa tynnyriltä kolme taalaria neljä äyriä, vaikka porvarit esittämissään arvioissa laskivat hinnaksi kolme ja puoli taalaria. Vuonna 1702 hinta sentään kohosi neljään taalariin. Se oli parempi kuin esim. Kurkijoella, jossa tynnyristä maksettiin kaksi taalaria 8 äyriä.9
Terva oli saatava viipymättä kaupaksi, sillä talven yli tallettaminen heikensi laatua. Kuopiolainen Juhana Julkunen ei saanut tervojaan vuonna 1646 markkinoille, kun riistaveteläinen Pekka Nuutinen heitteli tynnyrit veneestä saadakseen omansa mukaan. Nuutisen oli korvattava tekemättömästä kaupasta koitunut vahinko. Juvan koikkalalainen Mikko Halonen joutui maksamaan tervojaan Puumalan hirvisalolaiselle Paavo Kaipaiselle Lappeenrannan sijasta Viipurissa, mutta Kaipainen otti vastatakseen kaupunkien välisen rahdin kustannuksista, kun markkinoille ei ehditty.10
Hätä oli juvalaisella Eero Kiiskiselläkin syksyllä 1643, kun hän väenväkeen tai salaa lastasi matilalaisen Pekka Lautiaisen veneeseen neljä tervatynnyriään saadakseen ne ajoissa Lappeenrantaan ja särki samalla yhden Lautiaisen tynnyreistä. Veneherra totesi tämän vasta jälkeenpäin ja velkoi seuraavana talvena sekä korvausta että rahtimaksua.11
Tervan jälkeen tärkein myyntitavara oli voi. Syksyllä 1639 tuotiin sitä runsaimmin Lappeenrantaan Mikkelistä ja Ristiinasta, ja Suur-Savo tuotti sitä 2,5-kertaisen määrän Pien-Savoon nähden. Vuonna 1702 maksettiin satamarahaa jokseenkin samasta määrästä, mutta painopiste oli siirtynyt pohjoiseen. Iisalmelaiset myivät sitä nyt 589 leiviskää eli enemmän kuin Mikkelistä tai Ristiinasta tuli 1639. Iisalmen vienti oli 13-kertaistunut. Mikkelin ja Ristiinan lukuja alensi tietysti se, että 1702 tuli sieltä voi suureksi osaksi maitse.
Vuonna 1639 tullautti yksityisistä savolaisista eniten voita Mikkelin puttolalainen Eero Puttonen, 75 leiviskää. Vuonna 1702 toi voita eniten Iisalmesta kenties viitaalainen Paavo Huttunen, peräti 167 leiviskää, toiseksi eniten eli 116 leiviskää Maaningan leppälahtelainen Pekka Paavonpoika Lapveteläinen sekä 60 leiviskän erät Iisalmen poroveteläinen Lassi Niiranen, Lapinlahden nerkoolainen Juhana Väisänen sekä Kangaslammin rauhamäkeläinen Tahvo Heiskanen.
Syysmarkkinoille tuli vain osa vointuotannosta, ja loput toimitettiin talvimarkkinoille. Raahen maatulliluetteloiden mukaan toivat kuopiolaiset sinne noin 540 ja iisalmelaiset 260 leiviskää, jotka erät yhteensä merkitsivät lähes puolta koko voinviennistä. Mikäli sama suhde vallitsi muissakin pitäjissä, niin Savosta vietiin vuosittain 3 700 leiviskää voita.
Tämän määrän osuus koko voirasvan tuotannosta viehättää pieneen numeroleikkiin. Tuonaikaisen lehmän vuosituotannoksi on arvioitu yhtä leiviskää voita. Jos talokohtainen lehmäluku säilyi samana vuosisadan loppuun – se kenties kohosi jonkin verran, niinkuin edellä on todettu – niin koko rasvantuotannosta myytiin Iisalmelta 95 prosenttia, Kuopiosta ja Leppävirralta noin 93, Rantasalmelta 70, Säämingistä 50 ja Juvalta 40 prosenttia. Luvut ovat niin korkeita, että lehmiä on täytynyt olla arvioitua enemmän. Viimeksi esitetyt arviot saavat siten perustelunsa.
Voin hinnasta on tallella vain kaksi mainintaa, nekin vuosilta 1703–05 merkittyjä. Lappeenrannassa maksettiin vuonna 1703 voileiviskästä kolme taalaria 24 äyriä vaskirahaa. Iisalmelainen Olli Kärkkäinen yritti verottaa ruotaanlahtelaiselta Paavo Niskaselta kuljetuspalkkaa kahdeksan äyriä leiviskältä, kun tilitti tälle vain kolme ja puoli taalaria, mutta joutui maksamaan loputkin eli kaikkiaan kaksi taalaria yhdeksän leiviskän erästä.
Vuonna 1705 toivoi Rantasalmen torasalolainen Antti Seppänen saavansa voitynnyristä eli 16 leiviskästä 12 taalaria. Hinta olisi jäänyt 24 äyriin leiviskältä. Kysymys saattoi olla hopearahasta, ja vaskirahaa olisi tullut siten kaksi taalaria.12
Talia myytiin vuonna 1639 varsin niukasti, vain 35 leiviskää, ja sen määrä väheni vuoteen 1702 mennessä siitäkin. Iisalmesta ja Kuopiosta vietiin kummastakin samoja määriä Raaheen, mikä osoittaa tämän aineen kuuluneen talvimyyntiin. Se on luonnollistakin, sillä syysteurastukset hoidettiin Lappeenrannan markkinain jälkeen. Kaikkiaan sen vienti saattoi kohota muutamaan sataan leiviskään.
Kala oli tärkeä etenkin pohjoissavolainen tuote. Kevätkudun aikaan pyydetyt hauet ja lahnatkin kuivattiin ja vietiin markkinoille. Vuonna 1639 myytiin kalaa kaikkiaan 585 leiviskää, pääosa pohjoispitäjistä. Vuoteen 1702 mennessä heikkeni Suur- ja Itä-Savon osuus entisestä, mutta Pohjois-Savon luvut kasvoivat. Lisäksi kuopiolaiset ja iisalmelaiset veivät talvisin Raaheen toisen mokoman kapakalaa. Kuopio myi sitä siten noin 500 ja Iisalmi 220 leiviskää. Kaikkiaan sitä lähti Savosta vuosittain 800-1000 leiviskää.
Sen sijaan eläinkauppa keskittyi eteläiseen Savoon. Lappeenrantaan toimitettiin eniten pienkarjaa: vuohia ja etenkin eri-ikäisiä pukkeja, mutta lisäksi nautoja ja lampaita. Vuonna 1639 myytiin kaikkiaan 1 203 erilaista vuohieläintä, joista 553 Ristiinasta ja 452 Mikkelistä, vuonna 1702 taas 854, joista 161 Kuopiosta 154 Ristiinasta, 138 Mikkelistä ja 130 Juvalta. Suur-Savon vuohet kipittelivät kaupaksi pääosin jalan.
Tämä kuljetus vakiintui eräille talonpojille sivuammatiksi. Vuonna 164 7 selitti Kangasniemen kutemajärveläinen Olli Korhonen liiketoimintansa tekniikkaa. Hän kuljetti karjaa kaupunkiin selvässä järjestyksessä: eri paimenet määrättyinä naudoille, pukeille ja vuohille. Viimeksimainitussa tehtävässä hänellä oli kaiketi salmenkyläläinen Lassi Oranen, harjumaalaiset Antti Nikkinen ja Pekka Matinpoika Pystynen sekä Matti Lapveteläinen.13
Viljaa tuli Lappeenrantaan eniten Suur-Savosta. Vuonna 1639 myytiin ruista 29 ja ohraa 21 tynnyriä. Ohran osuutta lisäsi 12 tynnyrin mallasmäärä. Lisäksi tuli Mäntyhatjulta, Ristiinasta ja Juvalta talkkunoita runsaat kolme tynnyriä.
Vuonna 1702 kohosi viljan määrä nelinkertaiseksi vuoteen 1639 verraten vihjaten sen jääneen niukaksi kenties edellisten katovuosien takia. Kokonaismyynti oli vieläkin suurempi, sillä Iisalmen ja Kuopion talvikauppa käsitti pääosin viljaa. Sitähän ehdittiin puida vasta murto-osa Lappeenrannan markkinoihin mennessä. Raaheen veivät iisalmelaiset keskimäärin 202 ja Kuopion talonpojat 173 tynnyriä 1677–80. Lappeenrantaan sitä tuli Kuopiosta noin 30 tynnyriä eikä Iisalmesta yhtään. Tämän mukaan olisi syksyllä myyty vain 20 ja talvella 80 prosenttia ylijäämäviljasta. Koko maakunnan vienti olisi siten kohonnut yli 2 000 tynnyriin.
Viljajalosteista pysyivät maltaat edelleen listalla jopa viisinkertaisina, mutta talkkunoita ei näkynyt satamamaksuluettelossa enää 1702. Niitä korvasivat ryynit, joita tuli Ristiinasta, Mikkelistä, Juvalta, Puumalasta ja Rantasalmelta.
Vuonna 1639 myi viljaa eniten eli kuusi tynnyriä Juvan kuosmalalainen Olli Tarkiainen. Maltaita toimitti kolme tynnyriä Ristiinan rahikkalalainen Pekka’ Rahikainen ja Mikkelin kappalainen Georgius Andreae Kyander, tuleva Ristiinan kirkkoherra, talkkunoita taas mäntyharjulainen Pekka Matinpoika. Vuonna 1702 toi sulkavalainen Olli Halttunen 13 ja juvalainen Martti Martinpoika 10 tynnyriä viljaa, juvalainen Pekka Martinpoika taas kahdeksan tynnyriä maltaita. Raahessa rullasi vuonna 1678 pielaveteläinen Lauri Rytkönen seitsemän tynnyriä ruista. Kaksi pieksämäkeläistä vei talvella 1675 kuusi tynnyriä ruista Kokkolaan.14
Kankaita tullattiin vuonna 1639 Lappeenrannassa yhteensä 442 kyynärää jakautuen lajin ja alueen mukaan seuraavasti:
Eniten eli 117 kyynärää palttinaa toimitti rantasalmelainen alilaamanni Erik Michelinpoika Sölfwerarm – ammattikankurien jälki näkyi ja paljastuipa työnantajakin. Aivinaa kauppasi eniten eli 25 kyynärää saman pitäjän kappalainen Michael Laurentii. Itä-Savon kaiken saran myi Sulkavan kaipolalainen Tahvo Kinanen.
Vuonna 1702 ei Lappeenrantaan tuotu kyynärääkään kankaita, mutta Raaheen toimittivat iisalmelaiset ja kuopiolaiset vuosittain parisataa kyynärää hurstia, aivinaa ja palttinaa. Myyjät ilmoitettiin iisalmelaisiksi, mutta saattoivat olla heidän matkueeseensa joutuneita kainuulaisiakin: Heikki Heinonen ja Paavo Piippanen. Kerimäkeläiset toivat Raaheen jonkin verran kankaita sekä hamppua ja pellavia. Kangaslammin harjurantalainen Matti Hämäläinen lähetti vuonna 1667 Lappeenrantaan palttinaa 11 vaskitaalarin arvosta.15
Vuonna 1639 tullattiin Lappeenrannassa yhteensä 119 nahkaa ja vuotaa, mutta vuonna 1702 ei ollenkaan. Edelliskerralla myi vouti Hans Bomgård, joka asui Mikkelin Kyyhkylässä, 14 nahkaa, ja lainlukija Lars Sigfridinpoika peräti 71 nahkaa ja 15 kiihtelystä (40 kpl) oravia. Suotta ei Lars-herran sukunimi ollutkaan Skinnare (nahkuri).
Sen sijaan Raaheen nahkoja meni pohjoispitäjistä muutama kymmen vuoteen. Turkiksista mainitaan jokunen oravakiihtelys vuodessa sekä joskus kettuja ja ilveksiä. Karhun- ja sudentaljat kulkeutuivat kaiketi muualle esim. karjalaisten kauppamiesten mukana.
Turkiksiin verrattava tuote olivat höyhenet, joita toimitettiin Raaheen tynnyreittäin tai leivisköittäin. Ne periytyivät kaiketi metsämiehiltä: itse linnut syötiin, mutta höyhenet tiedettiin ylhäisten kaipaamiksi pehmusteiksi, joten niitä kannatti tarjota kaupan.
OSTOKSET
Kauppa oli melkoiseksi osaksi tavaranvaihtoa, sillä rahan lisäksi saatiin vastikkeeksi sellaisia välttämättömiä tai elämän mukavuutta lisääviä hyödykkeitä, joita ei kotona tuotettu. Välttämättömyystavarasta oli tärkein suola, ylellisyystavarasta tupakka.
Suola oli edelleen ”herroin herkku”, sillä sen kalleuden takia oli käytettävä muitakin säilöntämenetelmiä, esimerkiksi kalan kuivaamista tai pantioimista. Suolan tuottamaa makunautintoa pidettiin arvossa. Itse korkea kruunu huolehti sen saannista ja velvoitti tapulikaupungit vastaamaan kauppa-alueensa suolahuollosta.
Savon suolantuonnista puuttuvat yhtä seikkaperäiset lähteet kuin vientikaupasta, sillä tavaran vienti kaupungista pois oli tullivapaata. Siksi on turvauduttava pääasiassa tuomiokirjalähteisiin, joiden sisältämä tieto on sattumanvaraista.
Kun suolaa ostettiin kerran tai kahdesti vuodessa, ostomäärätkin paisuivat vaihdellen puolesta kahteen tynnyriin. Viimeksimainitusta määrästä velkoi kauppias Hans von Broken lainlukija Knut Knutinpoika Bockin kuolinpesää vuonna 1659. Säyneisten siikajärveläinen Heikki Parviainen osti Johan Croelliltä vuoden 1659 maissa puolitoista tynnyriä – suurimmat erät mainitaksemme.1
Suolan hinta oli talonpojalle tärkeä: kalleutta valitettiin ja vaadittiin hinnan alentamista. Vuonna 1640 vaihdettiin Savonlinnan markkinoilla tynnyri suolaa kuuteen tervatynnyriin. Kun tämän hinta lienee ollut viisi vaskitaalaria silloinkin, niin suolan arvoksi kertyi 30 taalaria. Juvalaisen Paavo Rastaisen poika joutui niihin aikoihin ostamaan tynnyrin suolaa kuutta ja puolta tervatynnyriä vastaan, mikä merkitsi 32,5 vaskitaalarin hintaa. Mutta äsken mainittu lainlukijan pesä selvisi 16 taalarilla tynnyristä.2
Suolakauppa joutui suolakomppanian yksinoikeudeksi rinnan tervakaupan kanssa. Riikinruotsalaiset suurkauppiaat saivat sen puitteissa tehtäväkseen toimittaa valtakuntaan huokeaa suolaa. Viipurilaiset kauppiaat harasivat yksinoikeutta vastaan suunnitellen omaa Espanjan-purjehdustaan ja paljoksuivat 1660- luvulla komppanian vaatimaa 11 taalarin hintaa tynnyriltä tahtoen alentaa sen yhdeksään taalariin.3
Mainitut tukkuhinnat suhtautuivat kohtalaisesti edellä mainittuun 16 taalarin vähittäishintaan, mutta jos porvarit maksoivat alle tuon tukkuhinnan satamassa ja myivät talonpojille suolan 30 taalarilla tynnyriltä, niin heidän valituksensa ymmärtää, jos toisaalta hinnanlasku auttoi talonpoikia. Tervan ja suolan vaihtosuhde lienee joka tapauksessa taannut porvareille muhkean katteen – joka mitattiin talonpojan selkänahasta.
Tuo 16:nkin taalarin suola tuntui savolaisista kalliilta, sillä he valittivat vuoden 1660 valtiopäivillä siitä ja myyntitavaran huonoista hinnoista sekä anoivat suolakomppanian lakkauttamista. Vastauksessaan korkea kruunu velvoitti maaherran valvomaan Viipurin pormestarin ja raadin kanssa siitä, että suolaa myytäisiin helppouden mukaan eikä asiattomin voitoin rasitettaisi talonpoikaa. Suolakomppanian ilmoitti hallitus lakkautetuksi ja suolantuonnin vapaaksi. Tämä tiedon loppuosa oli virheellinen, sillä komppania jatkoi toimintaansa 1660-luvulla.4
Hinnan kalleutta valitettiin vielä vuosina 1668 ja 1675. Kruunu syytti ensin hinnasta sotatilaa ja lupasi helpottaa sitä rauhan tultua. Vuonna 1675 savolaiset pyysivät lupaa ostaa suolansa suoraan laivoista, mutta sitähän ei tietenkään sallittu kaupungin erioikeuksia loukkaavana.5
Vuonna 1691 ilmenee suolan silloinen hinta karttulalaisten selvitellessä suolakauppojaan paluumatkalla markkinoilta. Hinnaksi todettiin seitsemän taalaria 7,5 kapalta. Tynnyrin hinta ylitti siten 28 taalaria. Iisalmelaisten sopimus kuuden hävitetyn suolakapan hinnasta taalari neljä äyriä hopearahaa merkitsisi 17,5 taalarin tynnyrihintaa, mutta se lienee väärinkäsitys, sillä uuden vuosisadan alussa hinta asettui 28 taalariksi ja kohosi vuonna 1708 peräti 36 taalariin.6 Jos näihin lukuihin on uskominen, niin suolan hinta aleni 1640-luvulta alkaen yli kymmenellä taalarilla tynnyriltä, mutta kohosi 1690-luvulle tultaessa vahvasti rahan arvon aletessa.
Viipurilaisen suolan kalleus viekoitteli savolaisen talonpojan kyselemään tätä herrojen herkkua muualtakin. Kerimäen hevossalolainen Mauno Karjalainen kulki suolanostossa Jaakkiman Lahdenpohjassa 1693, ja sen takaa Nevanlinnasta välitti kesälahtelainen Tiainen suolaa Sulkavalle, niinkuin edellä on todettu.7
Kenties vielä tärkeämpi oli Vienanmeren suola, jota pielisjärveläiset välittivät tännekin. Vuonna 1693 hakivat tuusniemeläiset serkukset Juhana ja Matti Keinänen sitä Lieksasta kulkien sinne Kaavin Sivakan ja Niinivaaran sekä Juuan Halivaaran, Kajoon ja Polvelan kautta. Matkassa taisi olla riistaveteläisiäkin Paavo Tuovinen, Juhana Pekanpoika Heikkinen ja Akseli Niskanen, jotka Matti Keinäsen tavoin kuolivat paluumatkalla nautittuun viinaan.8
Venäjällä kulki suolan ostossa kerimäkeläinen Olli Kaksonenkin vuonna 1691. Juuan vuokkolaisten lisäksi päätti Pielisjärven veronvuokraaja Simon Affleck, Leppävirran entisen nimismiehen pojanpoika, hyötyä samasta liiketoimesta. Hän myi vuonna 1694 Rantasalmella vääpeli Johan Adolf Sölfwerarmille 140 leiviskää suolaa yhtä monella vaskitaalarilla. Vuonna 1711 kaupitteli hänen palvelijansa Erik Ullgren suolaa Maaningan Halolassa. Paikkakuntalaiset epäilivät Ullgrenin mitanneen suolaa eri puntarilla ostaessaan ja myyclessään, hän kun joutui kelirikon takia varastoimaan 50 leiviskää Halolaan ja syytti isäntäväkeä varkaudesta.9
Vienalaisen suolan hinnoista ei ole säilynyt tietoja, mutta iisalmelaisten Oulun-matkat lienevät kannattaneet tässä suhteessa. Vuonna 1707 asioivat siellä kauppilalaiset veljekset Juhana ja Pertti Kauppinen ja saivat puoli tynnyriä suolaa kymmenellä taalarilla eli runsaalla kahdella kolmasosalla Viipurin silloisiin hintoihin nähden.10
Viljaa jouduttiin katovuosina ostamaankin. Ainakin Joroisiin sitä oli saatava 1640-luvulla. Ruokoniemeläinen Olli Timonen takasi erään naapurinsa Juvan Koikkalasta ostamat kaksi tynnyriä hallanpanemia ohria, jotka myytiin kauppias Peter Fresen nimissä. Ohrien alkuperää ei kerrottu, mutta luovutuspaikan perusteella niitä voinee pitää juvalaisina.11
Pari mallaskauppaa kirjattiin 1640-luvulla. Juvan vehkamäkeläinen Heikki Jaakonpoika Oikarinen otti Jakob Fresen leskeltä vuorenmaalaisen Jaakko Lampaisen nimissä tynnyrin maltaita ja maksatti tällä kolme taalaria. Olli Tuovinen hankki samaa voima-ainetta Maaningan Tuovilanlahteen kaksi tynnyriä vuonna 1641.12
Parempaan vaatetukseen ei kotikutoinen kelvannut, vaan kaupungista ostettiin verkaa. Vuonna 1620 antoi rantasalmelainen Tuomas Paavonpoika – kenties Jaatinen tai Mustonen Parkunmäestä – Säämingin pölläläläiselle Heikki Tahvonpojalle kolmen taalarin edestä venäläistä rahaa, jolla piti ostaa verkaa Viipurista. Heikki vaati kuitenkin palattuaan viittä taalaria – hinta oli kai otaksuttua korkeampi – ja kun Tuomas ei maksanut, piti niin rahan kuin verankin.13
Säämingin pirhiänniemeläinen Hannes Tolvanen aikoi maksattaa verkaostoksensa 1660-luvun alussa kirkkoherra Samuel Olailla, tämän nimiin kun sai helpommin arvokangasta. Joku yritti hyötyä riistaveteläisen Soini Parviaisen kustannuksella 1640-luvulla vielä enemmän, kun otti tämän nimiin verkaa neljän tervatynnyrin arvosta – tätä ainakin velkoi kauppias Kristian Wijnberg Parviaiselta. Tätä Wijnbergin kauppaa ihmeteltiin, koska hän tunsi hyvin Parviaisen eikä siis voinut erehtyä miehestä.14
Suurvaltakauden leimaa vahvisti ratsutalollisten asehankinta, jota kauppiaat hoitivat. Juvan vehkamäkeläinen Pekka Ruuttu osti 1640-luvun alussa Jakob Freseltä parin pistooleja, joiden hintaa perittiin oikeudessa. Vuonna 1663 teki sulkavalainen ratsumies Matti Laurinpoika saman kaupan Reinhold Boismanin kanssa, ja ylisenauvilalaisen Tahvo Auvisen miekanostoa puitiin käräjillä 1661. Näitä kauppoja on pidettävä vain jäävuoren huippuna, sillä aseita jouduttiin hankkimaan uusi sarja jokaisen miesmenetyksen jälkeen.15
Varsinaisista nautintoaineista hankittiin eniten tupakkaa, joka yleistyi 1600-luvulla nopeasti. Sen suosion ja ulkomaisen alkuperän ansiosta kruunu keksi ottaa senkin kaupan monopoliksi tupakkakomppanian hoteisiin. Tämän toimipiiri käsitti Viipurin, mutta ei Nevanlinnaa, ja siitäpä koituikin jatkuvasti työtä savolaisille tuomioistuimille. Kauppaa valvoi Viipurissa tupakkainspehtori (-tarkastaja) raatimies Erik Hansson ainakin 1680-luvulla. Ehtimättä itse joka osiin lääniä hän valtuutti 4.10.1684 Savonlinnan läänin tupakkasyökäriksi (ruots. söka = etsiä) joroislaisen Esko Häyrisen. Hänen tuli saattaa luvattomat tupakankaupittelijat edesvastuuseen.
Häyrinen esiintyi tuoreeltaan Rantasalmen talvikäräjillä 1685 ja syytti Matti Toivasta tuosta laittomuudesta. Toivanen kertoi Antti Kontiaisen tyttären antaneen tupakan hänen tyttärelleen, ja Kontiainen tunnusti ostaneensa tuon puoli luotia tupakkaa eräältä karjalaiselta. Tästä hän sai maksaa 40 markan sakon, tupakan hallussapidosta kahdeksan hopeataalaria lisää sekä tupakan arvon kruunulle.16 Syökärin julkinen toiminta rajoittui tähän.
Tupakan alkuperää kuvastellee oikeustapausten jakauma eri kauppapaikkojen kesken. Viipuriin ja Lappeenrantaan juontui kolme juttua, Nevanlinnaan 11, Sortavalaan kaksi ja Kurkijoelle yksi. Vapaakaupunki oli siis edullisin hankintapaikka, ja laillinen tie epäillytti.
Pielaveteläiset kokivat tämän kouraantuntuvasti vuonna 1684. Juhana Niskanen osti Lappeenrannasta tupakkaa eikä malttanut olla myymättä siitä ”maistiaisia”, sillä hänet pidätettiin ja tupakatkin osin takavarikoitiin. Matkaseuraan kuului Juho Matinpoika ja Matti Rytkönen, Lauri Niskanen, Lauri Lukkarinen, Paavo Tossavainen ja Paavo Nousiainen. Rytkösen pyynnöstä maksoi kenttäsaarnaaja Joseph Gabrielis Björneburger 18 hopeataalarin sakot ja Niskanen pääsi kotiin, mutta toverit olivat jo menneet ja käyttäneet tupakatkin.17
Näitä mällitarpeitakin ostettiin kerralla kaiketi vuoden tarve – ostotupakathan oli tarkoitettu purtaviksi eikä poltettaviksi – mutta eräät ostomäärät hirvittävät sittenkin. Vuonna 1687 velkoi nevanlinnalainen Henrik Kustor Kuopion käräjillä Lauri Lappalaiselta hintaa yhdeksästä, Paavo Haloselta kolmesta, Risto Karhuselta 7,5 :sta ja Erasmus Haralta kuudesta tupakkaleiviskästä a 20 vaskitaalaria.18
Ja jakeluunhan näistä meni suuri osa. Äsken mainittu Lappalainen menetti tupakkansa kaupitellessaan niitä Kajaanin markkinoilla. Haran kumppani Olli Martinpoika Pitkänen koki saman vuonna 1678, kun tarkastaja Johan Calwijn vei tupakat ja rapsautti sakotkin.19
Suursavolaistenkaan suu ei ollut tuohesta tupakkaan nähden. Vuonna 1688 saivat sotamiehet Paavo Pylkkänen ja Tuomas Tuomaanpoika Sulkavainen Pellosniemen eli Ristiinan käräjillä 40 markan sakot luvattomasta tupakan kaupustelusta. Samoilta nurkilta lienee yhytetty sekin pohjalainen kauppias, jolta maaviskaali Johan Hoffren takavarikoi vuonna 1690 yhteensä 39 rullaa erilaista tupakkaa arvoltaan 227,5 vaskitaalaria. Lisäksi kuormat sisälsivät erilaisia kankaita, 35 paria villakarstoja, kolme ja puoli kirjettä silmäneuloja, 23 arkikäyttöön tarkoitettua piippua – kenties ulkolaisia savipiippuja – sekä vanhan kirveen ja kolme rikkinäistä pertuskaa.20 Viimeksi mainittu luettelo täydentää ostotavaralistan kirjoa. Samoja tarvekaluja tuottivat emännät markkinamiehillä kaupungistakin, mutta kulkukauppa näyttää olleen tärkeä osa tavarahuoltoa.
TALONPOJAN RIIPPUVUUS KAUPUNKIPORVARISTA
Perinnäisen kuvan mukaan suomalaiset talonpojat joutuivat juuri 1600-luvulla riippuvaisiksi kaupunkien kauppiaista luotontarpeessaan. Miltei jokaisesta maakunnasta tunnetaan majamieslaitos tämän riippuvuuden ilmauksena. Majamies oli porvari, joka antoi talonpojalle luottoa ja sai tämän vastoin lakia tuomaan tavaransa hänelle tarjoamatta sitä ensin yleisesti torilla. Ostotavaran talonpoika sai samoin majamieheltään, joka tietysti voi määrätä hinnat mielensä mukaan. Talonpoika voi myös asua kauppamatkallaan porvarin talossa – siitä nimitys.
Savolaisten luottosuhteet ilmenevät monipuolisimmin tuomiokirjoista, joihin merkittiin käräjillä käsitellyt velkomusjutut. Niistä näkyy myös muita luottosuhteisiin liittyneitä sitoumuksia ja muita piirteitä.
Velkomusjuttujen luonne muuttui 1600-luvun mittaan. Vuosisadan alkupuolella velkojina esiintyivät pääasiassa kaupunkien porvarit, mutta sittemmin heidät syrjäytti talonpoikaisten luotonantajien ryhmä.
Vuoteen 1663 mennessä mainittiin velkojina vajaat 40 kauppiasta, joista useimmat vain kerran. Useimmin joutui velkojaksi Johan Croell, ruptuurin aikana everstiluutnantiksi ylennyt ja Rosencroellinä aateloitu liikemies, joka esitti kaikkiaan 31 velkomusvaadetta. Toiseksi eniten eli 13 vaadetta oli Henrik Engenhagenilla, joka ensin palveli viipurilaisen porvarin asiamiehenä ja asettui sitten Savonlinnaan. Samaan lukuun pääsi viipurilainen Mårten Mums, vaikka tarkkaa lukua hänen velallisistaan ei ilmoitettu, käskettiinpä vain vuonna 1663 hänen sulkavalaisia ja puumalalaisia velallisiaan selvittämään asiansa Viipurissa. Antonij Borchardtilla oli kahdeksan ja Kristian Wijnbergillä seitsemän vaadetta eri käräjillä, viimeksi mainitulla pelkästään Pohjois-Savossa.
Velkomusjutuista pääosa eli 97 – kenties täysi satakin – käsiteltiin ItäSavon pitäjissä, näistä yli 30 Säämingissä ja Savonlinnassa sekä 27 Rantasalmella. Suur-Savo näyttää säästyneen näiltä jutuilta paremmin. Pieksämäeltä kertyi vain neljä tapausta. Herääkin kysymys, holhosivatko donataarit ja rälssinomistajat alustalaisiaan ja ehkäisivät näiden joutumisen vaikeuksiin kauppiaiden kanssa ja kertyikö näitä taas enemmän tyypillisiin ratsutilapitäjiin Rantasalmelle, Sääminkiin ja Juvalle. Suur-Iisalmenkin ainoa tapaus on Varpaisjärveltä. Maakunnan pohjoisosa näkyy siis pysyneen taloudellisesti itsenäisempänä kuin eteläiset alueet.
Velkomusjutuissa ei useinkaan ollut kysymys rahasta, sillä kolmasosassa tapauksista käsitellään tavaraeriä: pääosa eli 39 tervaa, kolme voita, yhdeksän viljaa ja kolme suolaa. Tämä aines kielii laajasta luottojärjestelmästä, jonka puitteissa porvari myönsi asiakkaalleen rahaa tai tavaraa tulevia toimituksia vastaan. Näin saatiin talonpoika tuomaan tavaransa porvarille eikä tarjoamaan sitä lain mukaan torilla, jolloin hinta olisi kohonnut porvarin vahingoksi. Talvella 1682 pakotti oululainen raatimies Klaus Jenderjan seitsemän savolaista torilta taloonsa kaupantekoon. Pakon käyttö osoittaa, ettei hänellä ollut majamiessuhdetta näihin – muuten asia olisi kaiketi hoidettu ”miesten kesken” päästämättä sitä ikävään julkisuuteen.1
Tavaranhankintasopimus muistutti velkakirjaa, jonka takaajat vahvistivat. Vuonna 1644 takasi siten Anttolan yliveteläinen Matti Ollinpoika Korhonen kauppias Lars Mårteninpojalle Puumalan hurissalolaisen Matti Ristonpoika Kyllösen toimittavan 12 tynnyriä tervaa. Kyllönen karkasi, ja kauppias otti Korhoselta vuonna 1647 pantiksi kaksi hevosta.
Vuonna 1665 valvoi Rantasalmen asikkalalainen Lauri Issakainen etuaan taattuaan Iivari Pakarisen kanssa ratsutilallisen Antti Paavonpoika Pölläsen velvoitteen 22 tervatynnyristä Antonij Borchardtille. Kun Pöllänen myi talonsa luutnantti Anders Raamille, Issakainen pyysi tervan hinnan pidättämistä talon hinnasta.2
Vuonna 1641 rahoitti kauppias Kristian Wijnberg Siilinjärven Hakkaralan ruodun nihdinpestuuta, ja Olli Vartiainen lupasi tuoda hänelle seitsemän tynnyriä tervaa korvaukseksi. Nihtitarjokas Juhana Tuomaanpoika Kasurinen havaittiin jo aikaisemmin kirjoitetuksi nihdiksi. Vartiainen joutui oman ruotunsa nihdiksi ja pelkäsi velan jäävän maksamatta.3
Majamieslaitokseen viittailee useakin lähde, mutta suoraan se mainitaan vain kaksi kertaa. Vuonna 1661 velkoi Rantasalmen kolkontaipalelainen Lauri Timonen naapuriltaan Mikko Ikäheimoselta voileiviskää, jonka hän oli joutunut maksamaan tämän majamiehelle Klas von Brokenille Lappeenrannassa.
Baranoffin rälssin talolliset ottivat asiamiehekseen Tukholmaan sotamies Pekka Ahosen, jonka tuli ottaa matkarahat lainaksi Viipurissa Matti Mantosen majamieheltä Jakob Freseltä. Juhana Mantosen majamiehenä oli Johan Forsell.4
Talonpoikaa saatettiin kohdella kaltoinkin kaupungissa. Vuonna 1663 valitti Puumalan kietäväläläinen Matti Paavonpoika Kietäväinen, miten Mårten Mumsin palvelija Juhana Matinpoika oli syksyllä 1662 ahdistellut häntä Lappeenrannassa partalalaisen Lauri Pekanpojan velasta, lyönyt ja teljennyt erääseen aittaan.5
Kauppiaat levittivät toimiaan maaseudullekin vastoin lakia. Vuonna 1637 kierteli eräs viipurilainen kauppias Savossa muka keräämässä saataviaan, mutta teki samalla kauppaakin. Kun tämä paljastui liian helposti, niin kauppiaat palkkasivat talonpoikia asiamiehikseen. Joroislainen Pekka Antinpoika Saksa otti 1640-luvun alussa Viipurista Lars Mårteninpojalta suolaa ja rahaa ja jakoi niitä lainaksi talonpojille voita ja tervaa vastaan. Velalliseksi ilmoittautui mm. hällinmäkeläinen Paavo Ollinpoika Ollilainen – sitten kun häneltä karhuttiin uudelleen velkaa takaisin. Rantasalmen asikkalalainen Olli Happonen hankki vastaavasti Suthoffin ja Halstin lukuun samoina vuosina terva- ja voitinkejä.6
Juvan vuorenmaalainen Lauri Mulkainen tilasi vastaavasti tervaa ainakin Kangasniemeltä, Virtasalmelta, Pieksämäeltä ja Jäppilästä ja velkoi niistä koituneita rästejä kuudelta talolliselta vuonna 1641. Samana vuonna sai kruununvouti Lauri Pietarinpoika Pölhö syytteeseen Iisalmella haapajärveläisen Heikki Lappalaisen, joka lainaili naapureilleen viljaa ja rahaa ja otti maksuksi voita ja oravia.7
Savonlinnan nuoren kaupungin pormestari Herman Schmalhorst puuttui vuonna 1641 viipurilaisen raatimies Martin Lehusenin asiamiehen Zacharias Erikinpojan puuhiin. Tämä oli tuonut Viipurista kuusi tynnyriä suolaa emännälleen Johan Spelmanin leskelle, mutta myi siitä tynnyrin Sulkavan sipilänmäkeläiselle Nuutti Ollinpoika Sipiselle.8
Kaupunkiporvarit perivät saataviaan käräjillä myös 1660-luvulta alkaen, mutta velkojien suuri määrä viittaa velkasuhteiden sattumanvaraisuuteen. Viipurilaisia ja lappeenrantalaisia nimiä esiintyi yli 50, kaikilla alle kymmenen saatavaa. Henrik Schmidtin nimissä perittiin kuutta velkaa Säämingistä sekä yhtä Sulkavalta, Rantasalmelta ja Iisalmelta. Seitsemää saatavaa peri Blasius König, joka viiden jutun osalta toimi Lukas Zittingin asiamiehenä, sekä Henrik Haveman. Mahtava pormestari Antoni Borchardt velkoi kolmea rantasalmelaista, kahta sääminkiläistä ja yhtä sulkavalaista. Johan Forsell lienee perinyt appensa Hans Schmidtin saatavat, kaikkiaan viisi Kerimäeltä, Säämingistä ja Rantasalmelta.
Velkoja koskevat oikeustapaukset kytkeytyivät enimmäkseen juuri Viipuriin ja Lappeenrantaan. Laatokan ja Nevan suunta täytti vajaan viidesosan, ja loput kaupunkiveloista juontuivat Raaheen ja Ouluun. Viimeksimainittu ryhmä vahvistui 1680-luvulla kenties siksi, että Kuopion ja Iisalmen yhteys oheni ison reduktion mukana ja porvareille tuli hätä saatavistaan. Samoin vahvisti kauppavapaus Nevanlinnan ja Laatokan rantakaupunkien osuutta, kunnes sota katkaisi yhteydet sinne.
Pitäjittäin erottuvat Iisalmi ja Kuopio Pohjanmaan kaupunkien luottolaisina, Kerimäki taas Sortavala-suhteineen. Leppävirta ja Puumala jäävät kokonaan huomiotta. Puumalan puuttumista saattaa selittää majamieslaitos, joka takasi luottojen riidattoman hoidon. Leppävirran kohtaa tämä ei selitä, mutta kenties pitkäaikainen amtmanni Henrik Gudrath, viipurilainen porvarispoika, kehitti yli ison reduktion jatkuneet majamiessuhteet. Tästä puuttuu kuitenkin kokonaan näyttö.
Vertailtaessa eri suunnista myönnettyjen luottojen rahamääriä korostuu Viipurin valta-asema. Sinne velottiin keskimäärin kaksinkertaisia rahamääriä Nevanlinnan ja sen alakaupunkien ilmoittamiin nähden. Suurimpia summia käsiteltiin Säämingissä ja Rantasalmella, joiden asukkaista oli muita suurempi osa säätyläisväkeä suurine tarpeineen.
Talonpoikien kesken alkoi jo varhain kehittyä kauppaa koskeva työnjako. Älyltään ja vauraudeltaan vahvin ryhmä otti hoitaakseen toistenkin asiat. Heillä oli varaa ylläpitää omaa venettä markkinamatkoille ja rohkeutta kohdata ylimielinen kaupunkiporvari. Edellä on jo todettu heidän joskus joutuneen ikäviin tekemisiin virkavallan kanssa, mutta ne jäivät poikkeuksiksi. Muutamat näistä liikemiehistä ansainnevat esittelyn.
Vuonna 1673 velkoi Rantasalmen kolkontaipalelainen Matti Tuhkanen yhdeksältä naapuriltaan yhteensä noin 20 vaskitaalarin saatavia. Näistä oli ainakin kaksi samasta kylästä ja kaukaisin Kangaslammin Hevonlahdesta.9
Vuosina 1697 -98 esiintyi Kuopion käräjillä kaksi suursaamamiestä. Pielaveden taipalelainen Juhana Rytkönen velkoi yhteensä neljän tynnyrin 23 kapan ruis- ja 34 vaskitaalarin 25 äyrin saatavia kahdeksalta kuopiolaiselta, joista kolme Talluskylästä, pari Haatalasta sekä yksi Riuttalasta, Kuopiosta ja Kaaraslahdesta. Murtolahtelainen Pekka ]alkanen esitteli lankovainajansa, kaiketi pielaveteläisen Heikki Niskasen 12 saatavaa yhteensä 94 taalaria 8 äyriä. Maksumiehistä oli kaksi Haminalahdesta, kaksi virkamiehenleskeä kirkonkylästä, kaksi Rissalasta ja Nilsiästä sekä yksi Toivalasta, Käärmelahdesta ja Soinlahdesta. Hajonta osoittaa pielaveteläisten rahoittaneen miltei koko Kuopion alueen puutteenalaisia.10
Jo aikaisemmin eli 1689 haki Pekka Eeronpoika Tikkanen Iisalmella Pielaveden heinämäkeläisen Paavo Eskonpoika Utriaisen saatavia erittelemättä niitä. Nämä tapaukset osoittavat pielaveteläisten rahoittaneen koko Pohjois-Savoa. Kenties heillä oli helpoin pääsy Pohjanlahden rannikolle ja siitä kasvanut välittäjän asema.11
Kerimäen vaaralainen Antti Abrahaminpoika Metso näkyy luoneen kauppayhteydet Laatokalle ja välittäneen naapurilääninkin tavaraa Nevanlinnaan. Vuonna 1689 hän ilmoitti Parikkalan, Uukuniemen ja Jaakkiman käräjillä yhdeksän kesälahtelaisen rikkoneen sopimuksensa tavaran toimittamisesta Sieklahteen eli Lahdenpohjaan. Näistä oli kaksi kereliläisiä ja loput purujärveläisiä, ja Metso kaipasi yhteensä 3,5 tynnyriä ruista, kymmentä tynnyriä tervaa ja kolmea leiviskää suolakalaa.12
Sulkavalaisia rahoitti 1660-luvun katovuosina Juvan kiiskiläläinen ratsutalollinen Pertti Kiiskinen. Seitsemän velallisen joukossa oli kirkkoherra Erik Georgiin leski, tunnilalainen lippumies Johan Fredrik Tolck ja iitlahtelainen katselmuskirjuri Erik Erikinpoika.13
Ulkopuolisista parissikoista on mainittava ensimmäisinä Kesälahden Villalan Ketolaiset. Vuonna 1689 pyysi heistä Matti Matinpoika virkavallan apua kerimäkeläisten saataviensa perintään. Vuonna 1696 selvitti sairalanmäkeläinen lautamies Olli Tiilikainen asioitaan Ketolaisen kanssa ja sanoi korvanneensa yhdeksän vaskitaalarin lainaansa leiviskällä talia, yhdeksällä humalanaulalla sekä niityn heinätysoikeudella.14
Talvella 1697 karhusi Matti Heikinpoika Ketolainen raikuulaiselta Mikko Nousiaiselta kahta suolaleiviskää. Matti Matinpoika ilmoitti samalla 28 saatavaa yhteensä liki sadan taalarin arvosta. Vähän myöhemmin yritti Antti Heikinpoika Ketolainen saada pihlajaniemeläiselle Heikki Kettuselle lainaamiaan 45 taalaria tämän kuoltua talon saaneelta Lemetti Maliselta. Hanke hylättiin, sillä Malinen oli saanut talonsa kruununtilana autiosta.15 Kiteen niinikumpulainen Pekka Björn kulki kaupalla ainakin Enonkoskella 1696, sillä hän valitti kukkaronsa varastetun Simanalassa Paavo Nousiaisen talossa. Hän osteli talia Nousiaiselta ja Olli Maaraselta.16
Edellä on jo mainittu ”venäläisistä”, siis rajantakaisista karjalaisista kauppiaista. Heitä esiintyi muissakin yhteyksissä näköjään suvaittuina talonpoikaisen kansan palvelusmiehinä. Vuonna 1666 kierteli Savossa kauppias Kuisma perimässä saataviaan talvella.17
Kaksi karjalaista Simana Jyrinpoika Maslakainen ja Jyrki Murmoinen pitivät täällä yhteisenä apulaisenaan kerimäkeläistä Matti Pulkkista. Murmoisen piti maksaa palkkana Pulkkiselle 20 taalaria, mutta hän siirsi asian Maslakaiselle, joka taas – kaiketi rahan puutteessa – tarjosi sen edestä juhtinahkaa, vieläpä lainasi luvatta Pulkkisen turkkia ja takkia matkustaessaan Pohjanmaalle. Venäläiskaupan vahvaa asemaa osoittaa sekin, että Maslakainen sai asiamiehekseen tärkeän virkamiehen, linnankirjuri Erik Forsbergin.18
Maslakaisen ja Murmoisen kotipaikkaa ei mainittu. Ensinmainittu lienee ollut Sortavalasta niinkuin ennenmainittu Huurina Petrinpoikakin. Jälkimmäinen saattoi olla kiteeläistä sukua.
Vuonna 1694 tuli Kerimäen käräjiin aunukselainen kauppias Saahkari Säämänen, joka sinä talvena majaili Moiniemessä ja menetti varkaalle sudentaljan. Itse Moiniemen herra ratsumestari Herman Johan von Burghausen ajoi hänen asiaansa viitteenä karjalaiskauppiaiden nauttimasta suosiosta.19
Näiden tietojen valossa savolainen talonpoika oli länsisuomalaista osaveljeään riippumattomampi kaupunkiporvarista. Majamieslaitos näyttää rajoittuneen Haukiveden eteläpuoliseen alueeseen, eikä sen peittävyyttä voi osoittaa. Etenkin pohjoissavolaiset liikkuivat kaupoillaan sekä etelässä että pohjoisessa ja voivat vertailla eri suuntien etuja. Samalla alueella kehittyi myös jonkin mittainen liikemieskunta hoitamaan arempien naapuriensakin asioita. Vaikka elettiinkin ahtaalla ja vyö kireällä, niin suhteellinen riippumattomuus säilyi.
OIKEATA JA VÄÄRÄÄ RAHAA
Raha opittiin tuntemaan arvon mittana ja nähtiin joskus vaihtovälineenäkin, mikäli markkinamiehet saivat sen säilymään viekoituksilta ja veronkantajilta kotiin asti – ja tarvittiinhan sitä ainakin kirkonkolehtiin.
Ruotsin kruunun rahakanta oli varsin monisärmäinen laitos. Omasta takaa lyötiin hopea- ja vaskirahaa, joiden piti pysyä leimattuun arvoon nähden yhtä hyvinä. Mutta kun vaskirahaa lyötiin runsaasti, niin sen arvo aleni hopearahaan nähden.
Rahaoloja sekoitti valtakunnan laajeneminen. Venäjältä saadut alueet toivat mukanaan vain harvoin mainitut tengat, mutta Virossa ja Liivinmaalla toimi vilkas rahatalous omine valuuttoineen, jotka kelpasivat perinnäisesti ja vastoin Ruotsin kruunun tahtoa Suomessakin. Samanlainen lisäväri koitui Ruotsin valtaamista Saksan alueista, joista Pommeri jäi pysyvästi Skandinavian suurvallan haltuun.
Vaskirahan inflaatio huolestutti joskus talonpoikaisväkeä, kun se huomasi sitä käytettävän etujaan vastaan. Vuonna 1668 valitti Suur-Savon tuomiokunta yhdessä Piikkiön tuomiokunnan kanssa rahanarvon vaihtelusta. Se haittasi veronmaksua ja kauppaa, etenkin kun kauppiaat maksoivat talonpojille entisten hintojen mukaan ja myivät tavaraa inflaation edellyttämällä hinnalla. Valitus ja siihen annettu vastaus ei vaikuttanut. Juuri tuo holhoojahallituksen kausi huolehti vähiten rahan arvosta.1
Kaarle XI ryhtyi täysi-ikäisenä kaitsemaan rahapolitiikkaakin ja poisti pikkurahat käytöstä. Hänen nimiinsähän on pantu plootujen lyönti, jonka tarkoituksena oli estää kansalta liian kevytmielinen rahankäyttö: plootut vaativat suuren tilan kauppamatkalaiselta, ja siten hän välttyi kuljettelemasta sopimattoman suuria rahamääriä. Vaihtoraha hävisi markkinoilta ja aiheutti vuonna 1680 vuorostaan piensavolaisten valituksen. He kertoivat käytössä olevan vain kuuden ja kolmen taalarin plootuja ja pienen vaihtorahan puuttuvan.2
Kruunu yritti muutenkin saada järjestystä rahaoloihin. Vuonna 1691 se julistuksessaan kielsi pommerilaisten drittelien eli kolmasosamarkkojen ja kokomarkkojen (Markstück) käytön. Paikalliset lähteet vaikenevat näistä rahoista, joten plakaatti oli Savossa ”hätävarjelun liioittelua”.3
Liikkeellä oli pääasiassa vaskirahaa, mutta hopearahakin tunnettiin – vastoin kuninkaallisen majesteetin hyviä tarkoituksia. Vaskiplootuja lyötiin yhden, kahden ja kahdeksan taalarin arvoisina, mutta vuosisadan loppupuolella niiden arvo kolminkertaistui inflaation myötä ainakin kansan käsityksissä, niin että vastaavasti puhuttiin kolmen, kuuden ja 24 taalarin plootuista. Vaskikolikot olivat kuudesosaäyrin sekä yhden, kahden ja 22,5 äyrin arvoisia, mutta niidenkin arvo lienee kasvanut inflaation myötä. Savosta mainitaan myös 15-äyrinen.
Hopearahaa oli liikkeellä puoliäyrisinä, äyreinä eli runstykkeinä, karoliineina, kaksoiskaroliineina ja riikintaalareina eli rikseinä. Karoliini vastasi kahta hopeamarkkaa, kaksoiskaroliini neljää markkaa eli yhtä taalaria. Vuonna 1681 alettiin lyödä myös hopeisia riikintaalareita, joiden arvo oli kaksi taalaria.4
Rahan käyttöä valaisee muutama oikeustapaus. Kesällä 1675 varastettiin Maaningalla haatalalaisen kauppasaksan Matti Juusonpoika Kimingin aitasta mm. yksi 24 taalarin, kaksi kuuden taalarin ja kolme kolmen taalarin plootua, kolme hopeariksiä, seitsemän hopeataalaria, yksi kuuden markan kolikko sekä yhdeksän venäläistä tenkaa. Muut lajit on mainittu edellä paitsi kuusimarkkasta.5
Puumalan pelliläläinen Pekka Naukkarinen menetti kukkaronsa markkinamatkalla 1693 myytyään lehmänsä. Rahaa hänellä oli neljä karoliinia, kaksi valkoista eli hopeista runstykkiä ja kaksi vaski äyriä.6
Kirkonkassaan kurkistetaan vuoden 1698 tasolla Iisalmen kirkonvarkauden yhteydessä. Vuonna 1696 vietiin kirkosta yli 22 vaskitaalaria 15-äyrisinä eli kaiketi vaskirahana, vuonna 1697 viinikassa eli 26 taalaria puoliäyrisinä ja valkeina runstykkeinä sekä kirkonkassa lukitusta arkusta 55 taalaria 13 äyriä kaksois- ja yksinkertaisina karoliineina, 15-äyrisinä ja valkeina runstykkeinä. Pääosa tästä valuutasta oli siis hopearahaa.7
Maaningan Venäjänsaaressa kätki Pekka Kokkosen isä vuonna 1705 maahan rahansa eli 25 kuuden taalarin plootua ja sata hopeataalaria. Vaskirahan arvo oli puolet hopeasta, mikä osoittanee eri rahalajien yleisyyttäkin.8
Vaihtorahan puute sai eräät seikkailijat yrittämään väärän rahan tekoa. Rantasalmen kesäkäräjille 1692 tuotiin kaksi tätä koskevaa kannetta. Matti Kyllönen ei tullut vastaamaan, mutta maakauppias Matti Heikinpoika Pesonen tuli syytettynä avanneeksi laajan prosessin.
Pesonen maksoi vouti Samuel Henrikinpojalle takavarikoidun ja Nevanlinnassa myydyn voitynnyrin hintaa mm. 14 tinasta valetulla markanrahalla. Ensin hän selitti saaneensa rahat maksuna myymästään hevosesta, jonka hinta oli kuitenkin mennyt hänen ostamaansa ja kaiketi laittomasti myymäänsä tupakkaan. Mutta lopulta hän tunnusti voudille saaneensa rahat tuusmäkeläisen ratsutalollisen Hannes Kärkkäisen koturina asuneelta hattumaakari Johan Hammermanilta. Tämän paljastettuaan Pesonen tarjosi voudille sopiaisia sata vaskitaalaria. Käräjillä hän sanoi saaneensa rahat Hammermanilta Mikkelissä ollessaan ostamassa Kärkkäisen kanssa hevosta.
Hammerman pidätettiin Puumalan Hurissalossa ja tuotiin Rantasalmelle välikäräjiin. Tämä sotapapin poika oli nyt 26-vuotias, käynyt koulua Porvoossa 15 vuotta aikaisemmin ja mennyt sitten Tukholmaan hattumaakarin oppiin. Porvoossa oli tuohon aikaan eräs ylioppilas jäänyt kiinni väärän rahan teosta, vieläpä oli kerrottu hänen tekniikastaankin: muotti tehtiin jäniksenkääpään. Sittemmin kisällinä Hammerman oli joutunut Narvassa sotamieheksi eversti Funckin rykmenttiin, mutta hän karkasi ja tuli kotiseudulleen erilaiset taidot mukanaan.
Rahanväärennystaitoaan Hammerman terästi Viipurissa erään nähtävästi riigeniläisen vangitun ratsumiehen opastamana. Hän varasti Helsingin maaherralta kaksi tinaista kynttilänjalkaa ja eli niistä tekemillään rahoilla kolme vuotta. Kolikkoja hän vaihtoi mm. Lappeenrannan markkinoilla iltahämärissä, jottei vastapuoli olisi huomannut petosta. Ennen Rantasalmelle tuloaan Hammerman ”työskenteli” kuusi vuotta Anttolan Pitkässälahdessa ”Vetensaaressa”. Liekö maa alkanut polttaa jalkojen alla, kun hän siirtyi Tuusmäkeen – kolme viikkoa ennen paljastumistaan.
Selkänsä turvatakseen Hammerman otti toverikseen isäntänsä. Yhdessä he hankkivat kolme jäniksenkääpää. Kääpä halkaistiin, väliin painettiin oikean, vuonna 1688 lyödyn markanrahan oikea puoli, sidottiin puoliskot yhteen ja pantiin uuniin kuivumaan. Sitten puoliskot irrotettiin ja toiseen niistä koverrettiin valu-ura. Kunnon muotti syntyi vasta toisella yrittämällä. Hammerman väitti valaneensa siihen itse neljä, mutta Kärkkäisen tehneen seitsemän väärää markkaa ja myöhemmin vielä kumpikin kolme erikseen. Tina sulatettiin Kärkkäisen rautakellossa. Pesosen asian paljastuttua hanke lopetettiin.
Kuulustelussa Hammerman yritti tietysti – kunnon kelmin tapaan – kiemurrella ja väitti mm. saaneensa rahat muutamilta venäläisiltä, jotka ostivat häneltä hattuja. Lopulta hän ilmoitti ylväästi: ”On sama olenko tehnyt tuhat tai viisi-kuusi väärää rahaa. Kärsin mielelläni sen rangaistuksen kuin korkea esivalta minulle panee.”
Hammerman tuomittiin tekosistaan kuolemaan. Tiukalle joutui Kärkkäinenkin, niinkuin päätekijä oli ennustanut: ”Hanna sinä vaikiast vanno tietä töän tehnäx”, niinkuin kirjuri hänen suomenkielisen tokaisunsa kirjasi. Ratsutalollisen oli 12 miehen valalla vapauduttava syytteestä eli löydettävä noin monta jäävitöntä ja luotettavaa miestä todistamaan hänen syyttömyyttään.
Pesosenkin ylle lankesi synkkä varjo väärän rahan levittämisestä. Hänet todettiin niin kokeneeksi rahankäyttäjäksi, että hänen piti erottaa väärä raha oikeasta. Lisäksi tiedettiin, että ennenkuin hän lähti tilittämään voudille voitynnyriä, hän lasketti rahat sedällään, vanhalla lauta- ja herrainpäivämiehellä Matti Pesosella. Sitten hän satutti tilityksen voudin sairauden ajaksi arvellen kai voivansa sumuttaa voudin vaimon, joka otti rahat vastaan.9
Tinaisia karoliineja kulkeutui vuonna 1707 Säämingin Moinsalmelle kaiketi sotaa pakoon tulleen Matti Smålanderin mukana. Hänen metsään kätkemästään arkusta varastettiin karoliineja vuonna 1711, ja niitä levisi Kulennoisiin ja Ritosaareen, kunnes eräs suolaa myyvä porvari havaitsi väärennöksen.10
Verraten ”vapaamielinen” suhtautuminen vaihtorahaan sointuu hyvin muuhunkin kauppaa koskevaan yleiskuvaan. Korkean kruunun säädökset oli savolaisten mielestä tehty kierrettäviksi ja rikottaviksi, jos ne häiritsivät heidän taloudellista toimintaansa. Kauppaa ei saatu rajoitetuksi kaupunkeihin, semminkin kun niitä ei 1680-luvulta lähtien jäänyt tänne yhtään. Yhtä vähän välitettiin kaupunkien kauppa-alueita koskevista rajoituksista, vaan liiketoiminta suuntautui sinne, missä se näytti edullisimmalta. Virkamiesten silloin tällöin esittämät, kenties näennäisiksi tarkoitetutkin varoitukset jäivät noudattamatta.
Samoin kierrettiin mahdollisuuksien mukaan kuninkaallisen majesteetin julistamia monopoleja niin tervan viennissä kuin suolan ja tupakan ostossakin. Takavarikkoja ja syytteitä syntyi varsin harvoin tupakkaan nähden, suolasta ei ollenkaan.
Viranomaiset näyttävät osaltaan suhtautuneen pitkämielisesti tai kokonaan suopeasti talonpoikien liiketoimiin. Hekin kai totesivat säädösten nurinkurisuuden ja joskus suorastaan turmiollisuuden talonpoikien toimeentulolle ja hyvinvoinnille, joka taas oli välttämätön julkisen vallan onnistumiselle, verokertymän täyteydelle ja virallisten laitosten kunnossapidolle.