Tämän kuvauksen kohteena oleva ajanjakso on Savon ja savolaisten vaiheissa ensimmäinen, jolta on säilynyt verraten runsasta ja monipuolista tietoa. Kun kysytään sen aikana tapahtuneen kehityksen kokonaistulosta, on niin ollen mahdollista verrata maakunnan oloja Kustaa Vaasan ajalta, vuoden 1540 vaiheilta, niihin, jotka vallitsivat Kustaa II Aadolfin hallituskauden alkuvuosina Stolbovan rauhan solmimisen aikoina vuoden 1617 vaiheilla. Mitkä ovat tärkeimmät kehityslinjat? Onko tapahtunut edistystä vai taantumista?
Kaksi kehitystekijää on kuvauksen aikana noussut selvästi esiin, toinen sisäinen, toinen ulkoisista olosuhteista johtuva. Edellinen on vilkas ja laaja-alainen asutusliike, jälkimmäinen pitkällisten sotien vaikutus, joka monella tavoin muovaa sisäistäkin yhteiskuntakehitystä.
Savo oli 1540-luvulla vielä osittain uudisasutusaluetta. Asutus oli tosin jo levinnyt Ylä-Savoon asti, mutta painopiste oli etelässä, Suur-Savon vanhoissa pitäjissä ja Keski-Savossa Haukiveden eteläpuolella. Pohjois-Savon asutuksen tihentäminen ja Tavinsalmen–Kuopion hallinnollinen ja kirkollinen järjestäminen oli aikakauden alkupuolen suuri saavutus. Uudisasutusta tapahtui vielä vanhoissakin pitäjissä 1560-luvulla ja Keski-Savossa 1570-luvun alkupuolelle saakka. Savolaisten siirtyminen maakuntarajan yli pohjoiseen oli alkanut jo uuden ajan ensi vuosikymmeninä, mutta vasta läntisen portin avautuminen, lupa siirtyä Hämeeseen, teki lähtömuuton 1560-luvulta lähtien todelliseksi joukkoliikkeeksi. Savolaiset tunkeutuivat Rautalammin erämaapitäjään ja sen ohi Pohjois-Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaan järviseudulle, kansoittivat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksojen »Savot» ja suorastaan savolaistivat Kainuun. Asutusaallon laineet ulottuivat Ruotsin puolelle saakka, mutta ilmeisesti enemmän Keski-Suomen savolaisseuduilta kuin kantamaakunnasta. Muuttoliike itärajan yli oli vasta alullaan.
Sisä-Suomen,erämaiden asuttamista voidaan pitää savolaisten suurimpana saavutuksena tänä aikakautena. »Savolaisten sija Suomen asutushistoriassa» on ollut arvostettu jo viime vuosisadalta saakka. Nykyhetkenkin kokemuksista tiedämme, että lähtömuutolla on kanta-alueelle kaksinainen vaikutus. Se helpottaa asutuspainetta, joka tunnettiin jo 1500-luvulla ainakin Suur-Savossa. »Meitä oli kasvanut liian monta samalle tilalle» oli se selitys, joka annettiin muuttoliikkeestä. Toinen työntävä tekijä olivat lisääntyneet yhteiskunnalliset rasitukset, jotka painoivat rintamaaseutuja, mutta eritoten rajamaakuntaa. Toisaalta lähtömuutto on kanta-alueen näkökulmasta menetys, joka kohdistuu juuri elinvoimaisimpaan ja työkykyisimpään ainekseen.
Huolimatta muuttoliikkeen ja sotien tuottamista tappioista Savo ei tänä aikakautena vuotanut kuiviin. Aikakauden loppupuolta (1570-luvulta eteenpäin) on tosin edellä luonnehdittu autioitumiskaudeksi, mutta autioitumisen laatua tarkasteltaessa on tultu siihen tulokseen, että se ensisijaisesti on köyhtymistä. Enempää tosiasiallinen taloluku, joka on hyvin vaikeasti selvitettävissä, kuin väestön määräkään ei ole vähentynyt, mutta kasvun pysähtymisestä voidaan puhua. Tämäkään ei pidä lopputuloksen osalta paikkaansa maakunnan pohjoisosan kohdalla. Tasoittumista Suur-Savon ja Pien-Savon välillä on tapahtunut, ja Pien-Savo ohittaa jo aikakauden lopulla talojen ja väestön määrässä maakunnan eteläisen puoliskon. Linnanpäällikkö Gödik Fincke sanoo kerran – tosin senhetkistä surkeutta valittaessaan – Tavinsalmea linnalääninsä parhaaksi osaksi. Arvio on oikea, jos ajatellaan, mitä mahdollisuuksia harvaan asuttu Pohjois-Savo vielä tarjosi. Etelä-Savossa on sen sijaan jo seutuja, joissa ilmeisesti on jo saavutettu se asutuskanta, joka laaja-alaisen kaskitalouden vallitessa oli mahdollinen.
Köyhtyminen on ilmiö, jota noiden aikojen lähteistä ei voida tarkoin mitata. Veromaata on joka tapauksessa 1600-luvun alussa taloutta kohti hyvin paljon vähemmän kuin aikakauden alussa. Siitä seuraa, että kaskimaa tiheämmin asutuilla seuduilla alkaa ehtyä. Köyhtyminen kuvastuu verotettavan varallisuuskynnyksen rajoilla olevan väestönaineksen, »kirvesmiesten» ja »huonemiesten», määrällisenä kasvuna. Maalaisvarallisuutta voidaan mitata ainoastaan kahdessa vaiheessa, vuoden 1571 ja vuosien 1600–1601 tienoilta. Savolaisten karjakanta on naapurialueihin verrattuna hämmästyttävän pieni, vain pari lehmää taloutta kohti, mutta tästä se ei ole juuri laskenut. Nälänhätä ei varsinkaan vuosisadan vaihteessa ollut harvinainen ilmiö. Vuoden 1602 kato, joka tuli monien huonojen vuosien jälkeen, oli kaikkein suurin katastrofi, joka Savoa tänä aikakautena kohtasi, pahempi kuin sotien hävitykset. Siitä oltiin aikakauden lopussa vasta hitaasti nousemassa.
Savolaisten elanto oli aivan voittopuolisesti kasken varassa. Eräkausi oli aikakauden alussa jo ohi, vaikka silloin oli vielä maakunnan pohjoislaidalla talonpoikia, jotka saattoivat maksaa veronsa turkiksina. Peltoa savolaisilla jo oli – toisin kuin vanhat vero-opastukset väittävät – mutta pellon merkitys kasken rinnalla oli vähäinen. Kaskiviljelysmenetelmät tulevat ensi kerran esiin tämän aikakauden lähteissä. Ilmeisesti ne Savossa olivat pitkälle kehittyneitä, koska savolaiset pystyivät ottamaan leivän koskemattomasta korvesta, jota muiden maakuntien miehet karttoivat. Viljelymenetelmissä voi tänä suhteellisen lyhyenä aikana tuskin havaita mainittavaa kehitystä.
Maanomistusoloissa tapahtui ainakin ulkonaiselta kannalta huomattava muutos, kun kruunu 1560-luvun alkuvuosiin mennessä pani kaskimaat ja niittypalstat yksityisiä maakappaleita myöten kirjoihinsa. Tällä toimenpiteellä oli pitkäaikainen pysyvä vaikutus, koska tästä veronpanosta tuli perusta Savon maanomistusoloille moniksi vuosisadoiksi. Silloisten arviokuntien pohjalle muodostuivat myöhemmät jakokunnat ja »sukukunnan maat». Kiinteitä maakirjataloja tällä uudistuksella ei saatu syntymään, sillä se ei soveltunut savolaisten laaja-alaiseen kaskitalouteen. Maakappaleita myytiin, vaihdettiin ja vuokrattiin, viljeltiin yhdessä »yhtiömiesten» ja »peremiesten» kanssa ja jätettiin loppuun kaluttuina verohylyiksi. Tuloksena oli tilusten suuri hajasijoitus, josta Savon maatalous kärsi pitkään.
Kaskiviljelyn ohella kalastus oli ilmeisesti savolaisten toimeentulolle hyvin ratkaiseva. Omassa maakunnassa siihen oli tilaisuus kaikkialla, ja vesi antoi särvintä silloinkin, kun viljanviljelyssä kohtasi kato.
Savossa oli taitavia seppiä, ja omaa järvi- ja suomalmiakin osattiin käyttää hyväksi. Muiden erikoisammattien merkitys talonpoikaistaloudessa oli ilmeisesti suhteellisen vähäinen. Sisämaa-alueella vaihdantatalous oli vielä heikosti kehittynyt. Viipuri ja sen markkinapaikka Lappeenranta olivat savolaisten kauppapaikkoina aivan vallitsevia, joskin esiintyi pyrkimystä Viipurin holhouksesta vapautumiseen.
Savo oli aikakauden alussa linnaa ja muutamaa kruununkartanoa lukuun ottamatta aivan puhtaasti talonpoikainen. Aateliskartanoita oli aikakauden lopussakin vasta muutamia, mutta talonpoikaisyhteiskunnasta oli eriytymässä suurtilallisluokka, johon kuului pääasiassa ratsumiehiä, talonpoikaisia nimismiehiä, kievarinpitäjiä ja muita kruunun palvelijoita ja luottamusmiehiä. Tämän ryhmän ja varsinaisten talonpoikien välinen jännitys purkautui nuijasodassa, kun ulkopuolelta tuleva kiihotus sai siitä sopivan kaikupohjan. Nuijasota kosketti kuitenkin lähinnä Suur-Savoa, kun taas maakunnan itälaita jäi siitä sivuun tai taisteli vastapuolella. Nuijasodan voittajien kukistuminen ei tuonut sellaista parannusta oloihin kuin suuret talonpoikaisjoukot siitä odottivat. Kehitys kohti sääty-yhteiskuntaa jatkui vääjäämättä.
Säätyrajojen korostuminen oli yksi pitkäaikaisen sodan seurauksia. Savolaiset olivat tekemisissä sodan kanssa jokseenkin katkeamatta Kustaa Vaasan Venäjän sodasta 1550-luvun puolivälistä Stolbovan rauhaan asti. Milloin ei sodittu omilla rajoilla, jouduttiin lähettämään väkeä Tanskaan, Liivinmaalle ja Puolaan. Säännöllinen sotaväenpito on tämän aikakauden uutuuksia, joskin väenottojärjestelmä oli vielä verraten heikosti kehittynyt. Savolainen nostoväki taisteli pitkän vihan alkuaikoina näköjään innokkaasti ja menestyksellisestikin, mutta voitot oli maksettava raskailla tappioilla, kun rajasota kehittyi molemminpuolisiksi hävitysretkiksi. Aikakauden lopulla savolaiset olivat saaneet sotimisesta tarpeekseen. Täyssinän rauhan jälkeinen rajankäynti vakiinnutti jo rajaoloja, mutta vasta Savon vapautuminen rajavartiotehtävästään Stolbovan rauhan johdosta oli todella suuri muutos maakunnan oloissa.
Talonpoikaisyhteiskunnan kehittyminen sääty-yhteiskunnaksi oli suurin ulkoisesti havaittava muutos, joka nyt kuvattuna kautena Savossa tapahtui. Tutkimuksessa on esitetty sellainen käsitys, että tämä ainakin Etelä-Suomessa merkitsi talonpoikaisväestön henkistä nujertamista. Savon kohdalla voidaan tuskin niin sanoa. Aineistoa, joka valaisee kansan henkistä asennoitumista, on tosin tältä aikakaudelta varsin vähän. Eniten sitä on oikeuslaitoksen piiristä. Aikakauden alkupuolella käräjärahvas on hälisevää, uhmakastakin ja kovin riitaista, mutta sen loppupuolella käräjätupa vaikuttaa rauhallisemmalta eikä pikku riitoja tuoda enää oikeuteen. Talonpoikainen itsehallinto, jota esiintyi oikeuslaitoksen, verotustoimen ja pitäjänhallinnon puitteissa, vaikuttaa kohtalaisen hyvin toimivalta. On tapauksia, joissa talonpojat määrätietoisesti ajoivat omaa linjaansa. Selvimmin tämä näkyy niissä lähetystöissä, joita toimitettiin esittämään talonpoikien valituksia kuninkaalliselle majesteetille ja muillekin vallanpitäjille. Niissä näkyy kyllä herravihakin, mutta tuskin aikakauden lopulla vahvempana kuin sen alkupuolella, jolloin kaikkia kruunun edustajia voudista linnanpäällikköön ja tuomariin asti pidettiin lahjottavina, mikä ainakin keskiajalta periytyvän lahjaverosysteemin valossa oli perusteltuakin.
Syvähenkisemmästä elämänpiiristä tiedämme erittäin vähän. Itse asiassa vanhan kansanuskon ja kristinuskon kohtaaminen näkyy varmaan selvemmin seuraavana aikakautena kuin 1500-luvun niukoista lähteistä. Keskiajan kirkollinen kulttuuri oli varsin heikosti juurtunut Savoon. Yksi ainoa kivisakasti verrattuna esimerkiksi läntisen naapurimaakunnan kivikirkkoihin on tästä selvänä todisteena. Kirkkopitäjien määrän nostaminen kolmesta kahdeksaan antoi kristilliselle kasvatukselle ja opetukselle jo toiset mahdollisuudet. Luterilainen kirkko kiinnitti erityistä huomiota kansanopetukseen. Jo Agricola asetti eräänlaisen katekisaation tavoitteeksi Savon syrjäseuduillekin. Suusanallisesta julistuksesta ja opetuksesta meille ei ole juuri jäänyt jälkiä. Aikakauden lopulla kirjantaitamisenkin aakkoset näyttävät olleen jo eräille talonpojille tuttuja.
Päätämme rauhan tuloon, vieläpä valtakunnalle ja etenkin Savon rajamaakunnalle edullisen rauhan onnelliseen hetkeen. Seuraava aikakausi näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.