SAVON MIESVOIMA JOUSILUKUJEN VALOSSA
Menneiden aikojen taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän arvioinnissa on väestön määrän ja mieluimmin myös väestörakenteen tuntemus erittäin tärkeää. Savon 1500-luvun osalta törmäämme tässä kuitenkin lähes voittamattomiin vaikeuksiin. Edellä on jo käynyt ilmi, että taloluvunkin laskeminen tuottaa hankaluuksia ja että on tyydyttävä eräänlaiseen minimiarvioon. Jotta tästä päästäisiin edes minimiväkilukuun, täytyisi tietää kaksi seikkaa: ensiksi, kuinka monta henkeä keskimäärin asui talossa, ja toiseksi, miten suuri oli se tilaton väestö, joka ei näy taloluvussa.
Aivan kuten talomäärää on väkilukuakin koskevia tietoja ensi sijassa haettava vanhoista veroluetteloista, sillä mitään myöhempien kirkonkirjojen tapaisia väestöluetteloita ei vielä tuohon aikaan ollut. Kuten edellä on jo käynyt ilmi, talonpoikien määrällä eli miesluvulla (manttaalilla) tarkoitettiin talojen määrää. Tarkempia tietoja väestöstä voi saada silloin, kun kannettiin henkilöveroja tai vaadittiin mieskohtaisia suorituksia. Savossa olikin vanhastaan käytössä yksi henkilöön pohjautuva verotusyksikkö, jousi. Se oli alunperin yksikkö, jonka mukaan kirkonrakennusvelvollisuus määräytyi, ja sitä käytettiin kannettaessa kirkkorakennuksen ylläpitoon kannettua rahamaksua. Jousella tarkoitettiin alunperin täysikuntoista miestä, joka pystyi jännittämään jousen. Savossa jousi määritelläänkin työkykyisyyden mukaan. Ikäraja oli 15 vuotta. Määrättyä ylärajaa ei ollut, mutta vanhukset ja raajarikkoiset olivat jousirahan maksusta vapaat. Jousilukuun laskettiin talonpoika ja hänen poikansa, mutta ei renkejä.1
Jousien määrä on mainittu Savon vanhimmassa maakirjassa vuodelta 1541 luultavasti työverojen vuoksi. Jousien määrä on ilmoitettu arviokuntakohtaisesti; vain joskus merkintä puuttuu, luultavimmin erehdyksestä. Jousien määrä mainittuna vuonna (taulukko 16) oli koko maakunnassa 4552, mikä on 1,35 jousta savua kohti. Runsasväkisin talo oli Joroisten neljänneksessä Pekka Kolehmaisella, jolla oli 6 jousta. Tuonnempana osoitetaan, että tämä oli Karttulan Punnonmäen Kolehmaisen talo, jonka seitsemästä pojasta paikallistarinakin kertoo. Viiden jousen savuja on kaikkiaan viisi, nimittäin Juvalla kaksi sekä Pellosniemellä, Rantasalmella ja Säämingissä kussakin yksi. Neljän jousen savuja on kaikkiaan 27 jakautuneena seuraavasti: Säämingissä 11 (joista yksistään Haapalan neljänneksessä 7), Juvalla 8 sekä Pellosniemellä, Vesulahdella ja Rantasalmella kussakin 3. Pitäjien välillä on melkoisia eroja. Jousia on suhteellisesti eniten Juvalla ja Säämingissä ja vähiten Etelä-Savossa, varsinkin Pellosniemellä. Savujen määrä arviokuntaa kohti ja jousien määrä savua kohti ovat yleensä kääntäen verrannolliset. Etelä-Savossa arviokunnat ovat pitemmälle jakautuneet eri taloiksi kuin pohjoisempana, mutta niissä on vastaavasti vähemmän miesvoimaa. Taulukon kahteen oikeanpuoliseen sarakkeeseen merkityt prosenttiluvut osoittavat, miten tämä vaikuttaa väkiluvun arviointiin. Pitäjät ovat talojen määrän puolesta likimäärin samansuuruisia, mutta jousimäärien vertailu osoittaa, että pohjoisemmat pitäjät Juva, Sääminki ja Rantasalmi ovat selvästi runsasväkisempiä kuin Etelä-Savo. Tietenkin on otettava huomioon, että ne olivat myös pinta-alaltaan laajempia.
Papinveroluettelojen ilmoittamista jousista on ensimmäinen tieto vuodelta 1543, jolloin Juvan kirkkopitäjässä oli 1600 jousta ja 1204 savua, siis 1,33 jousta savua kohti.2
Papinveroluetteloita, joista jousiluku ilmenee, on Savosta laajemmalti vasta sotavuosilta 1556–1557. Ensinmainittuna vuonna oli Savon kolmessa vanhassa kirkkopitäjässä (Tavinsalmi siis puuttuu) 3180 jousta ja 2504 savua, siis vain 1,28 jousta savua kohti.3 Näin alhaisiin lukuihin on tultu siksi, että vain jousirahan maksaneet jouset on merkitty luetteloon. Seuraavalta vuodelta on huolellisesti laadittu luettelo Säämingistä. Sen mukaan Säämingin hallintopitäjän alueella, joka kokonaan kuului Säämingin kirkkopitäjään, oli 1125 jousta, mikä on jo 1,60 jousta savua kohti. Suhde on suunnilleen sama kuin 1541. Ainoa kuuden jousen talo on Pekka Niilonpoika Hirvosella Säämingin neljänneskunnassa. Viiden jousen taloja on neljä ja neljän jousen taloja 12. Varsinkin maakunnan eteläosassa jousia on savua kohti selvästi vähemmän. Esimerkiksi neljän jousen taloja on muissa pitäjissä vainJuvalla kolme ja Rantasalmella yksi. (Mikkelin pitäjän luetteloista on vain puolet tallella.)4
Vuosilta 1562 ja 1571 olemme laskeneet koko Savon jouset kirkkopitäjittäin sekä jousien keskimäärän savua kohden (taulukko 17).
Vuonna 1562 jousien määrä savua kohti on noussut puolentoista vaiheelle. Hopeaveroluettelon vuoteen mennessä jousien määrä ja myös niiden suhteellinen osuus savua kohti ovat yleensä edelleen kasvaneet, mutta Säämingin luvuissa näkyy jo laskeva suuntaus. Maakunnan vanhalla kanta-alueella näyttää tähän aikaan olevan tallella taloa kohti enemmän miesvoimaa kuin nuoremmilla, osittain jo sodan koskettamilla alueilla. Suur-Savossa on 3023 ja Pien-Savossa 2445 jousta eli edellisessä 55 % kokonaismäärästä. Tämä on varsin luonteva suhde verrattuna mm. vanhimman maakirjan aikaiseen tilanteeseen, jolloin osa myöhemmästä Tavinsalmesta kuului vielä Suur-Savoon.
Jatkuvien sotien aikana jousiluku tuli kruunulle arvokkaaksi ohjeeksi sotamiehen otossa. Juvan kirkkoherra Yrjänä Eerikinpoika Memmoi alkoikin vuodesta 1562 lähtien jakaa jouset nuoriin, keski-ikäisiin ja vanhoihin helpottaakseen sotamiehen ottoa. Hän perusteli jaotusta sillä, että vanhoista ei ollut palvelukseen.5 Valitettavasti hän ei ilmoita noudattamaansa ikärajaa. Nuoriksi jousiksi lienee lähinnä merkitty noin parikymmenvuotiaita ja ensisijassa naimattomia. Seuraava asetelma osoittaa, miten eri-ikäiset jouset jakautuvat Juvalla vuosina 1562 ja 1571. V. 1562 puuttuu Suomien kymmenes, minkä vuoksi summa on pienempi kuin taulukossa 17.
Tämän mukaan noin 40 % talojen 15 vuotta täyttäneestä miesväestä on nuoria. Nuorten suhteellisen osuuden lievä lasku vuoteen 1571 mennessä saattaa olla jo sotaväenottojen ja sodan seurausta, mutta taulukosta havaittava »ukkoutuminen» voi johtua siitäkin, että väenoton pelossa miehet ilmoitettiin mahdollisimman vanhoiksi.
Jousilukujen luotettavuuden kannalta on tärkeää selvittää, laskettiinko maaseudun kaskiköyhälistö, kirvesmiehet, mukaan jousilukuun. Kun Mikkelin kirkkopitäjässä kirvesraha nostettiin neljäksi äyriksi, se sisälsi vapautuksen myös jousirahasta, ja kirvesmiehet jäivät tällöin pois jousiluvusta. Heidät on sen vuoksi tällä alueella lisätty vuoden 1571 lukuihin. Uuden voutikuntajaon toteuttamisen jälkeen käytäntö yhtenäistettiin, minkä johdosta kirvesmiehet ovat sittemmin mukana jousiluvussa.
Pitkän vihan, nuijasodan ja 1600-luvun alun nälkävuosien vaikeilta ajoilta jousien määrä vuosittain on esitetty kuviossa 5.
Savo on miesvoiman puolesta kestänyt vielä varsin hyvin pitkän vihan ensimmäisen vuosikymmenen. Jousiluku on korkeimmillaan – koko Savossa 5568 jousta – vuonna 1578 (Pien-Savossa seuraavana vuonna). Hopeaveroluettelon vuoden taso on tällöin jonkin verran ylitetty. Näihin aikoihin Savosta pystyttiinkin ottamaan yli 800 sotamiestä ja tilapäisesti jopa parituhatta nostomiestä. Sotatoimien vilkastuttua alkaa kiihtyvä lasku, jonka aallonpohja sattuu välirauhan jälkeiseen vuoteen 1584. Vuosikymmenen loppupuolen nousu katkeaa nälkävuoden 1588 jälkeen. Sen jälkeen alkaa taas hiljainen nousu, jonka nuijasota kääntää taas laskuun. Nuijasodan mieskato on kaikkiaan 555 jousta eli 13 % edellisvuoden määrästä. Kriisivuosien levottomuus näkyy Pien-Savon jousilukujen putoamisena vielä vanhan vuosisadan loppuvuosinakin ja jälleen 1601. Kuitenkin Savossa on vielä tällöin 1601 4021 jousta. Vaikean nälkävuoden jälkeen niitä merkittiin kaksi vuotta myöhemmin enää 2477. Näin suuri pudotus, 1544 jousta eli 38 % vuoden 1601 määrästä, ei voi olla todellinen, mutta mieskato on joka tapauksessa hyvin tuntuva. Vuonna 1603 Suur-Savon jousien määrä ensi kerran jää alle Pien-Savon vastaavan luvun (48 %). Tämä muutos osoittautuu myöhemmän aineiston valossa pysyväksi.
Jousien keskimäärä savua kohti on vielä 1570-luvulla verraten korkea. Pien-Savossa on vuonna 1579, jolloin siellä on 2505 jousta, kokonaista 2,11 jousta papinsavua kohti ja Suur-Savossakin keskimäärä on 1,70 jousta. Tähän aikaan näyttäisi siis olevan vallalla tilanne, että talossa oli normaalisti isäntäväen lisäksi toinenkin pariskunta. Verokirjojen tarkempi vertailu osoittaa kuitenkin suhdeluvun nousun johtuvan ratkaisevasti siitä, että papinveroluetteloista jätetään kuten maakirjoista pois yhä enemmän talonpoikia. Papinsavu ei enää näinä vuosina vastannut todellista taloa, vaan pikemminkin arviokunnan tapaista omistusyhteisöä.
Sodan pitkittyessä jousien keskimäärä papinsavua kohti jatkuvasti laskee. Vuosisadan lopulla merkitään tavallisimmin savua kohti vain yksi jousi, harvemmin kaksi. Taulukko 18 osoittaa tilannetta vuosilta 1590 ja 1600, jotka ovat jousien määrässä oman kautensa huippuvuosia, viimeksi mainittu vuosi paras uuden vuosisadan puolella. Vielä vuonna 1590 Suur-Savossa on yli 1 ½ jousta papinsavua kohti, mutta vuonna 1600 enää 1,26. Pien-Savon suhdeluvut ovat jo edellisenä vuonna pudonneet kohtuuttoman alas. Siellä jousiluku voi viimeisissä papinveroluetteloissa pudota jopa allepapinsavuluvun,koska kahden jousen taloja on vähemmän kuin leskiemäntien asumia taloja, joiden jousiluku on 0. Mitään uutta ohjetta jousien laskemisesta ei ollut annettu. Jatkuvien sotamiehen ottojen vuoksi kruunu ei olisi helposti suostunutkaan siihen, että täyskasvuiset pojat jätetään pois jousiluvusta. Talonpoikien edun mukaista taas oli ilmoittaa mahdollisimman pieni miesmäärä. Kuitenkin on pakko päätellä, ettei miesväkeä tarkoin laskettu jousilukuun. Ilmoitetut jousimäärät tulevat aikaa myöten yhä epäluotettavammiksi, Pien-Savossa vielä enemmän kuin Suur-Savossa.
Kokonaan talojen miesmäärän vähenemistä ei ole kuitenkaan syytä kiistää. Sodan tuottamat tappiot alensivat sitä ja muuttoliike vei osansa. Sitä mukaa kun yhteinen arviokunta jakautui pienempiin osiin ja nämä osat otettiin ainakin papinverotuksessa varteen eri talouksina, laski jousien keskimäärä papinsavua kohti.
Jousiluku on hyvin suhdanneherkkä mittari. Jousia on vain verokykyisillä taloilla; mitään autiojousia ei tunneta. Autiotiloilla asuva miesväki jää pois jousiluvusta. Vaikka miesten määrä taloa kohti on ilmeisesti laskenut, jousien määrän putoamista 16 %:lla 1590-luvulla ei voida pitää todellisena enempää kuin vuoden 1602 suuren nälkävuoden tuottamaa yli 1500 miehen vähenemistä. Jousiluku on jyrkästi heilahteleva, väestökehityksen yleistä suuntaa näyttävä mittari, ei sen enempää.
Se kysymys, johon jousilukujen vertailusta odotetaan ensi sijassa vastausta, koskee ns. suurperheiden esiintymistä. Tutkimuksessa on vanhastaan ollut vallalla sellainen Väinö Voionmaan muotoilema käsitys, että itäsuomalaisten vanha perheyhteisö oli ns. karjalainen suurperhe, jossa useita pariskuntia asui samassa talossa, ei vain isä naimisissa olevine poikineen ja ehkä tyttärineenkin, vaan myös veljekset jopa serkukset perheineen. Tämän asumismuodon on selitetty johtuvan kaskitalouden tarvitsemasta suuresta työvoimasta. Myöhemmin tätä teoriaa on tarkistettu. Mm. on jouduttu epäilemään suurperheiden alkuperäisyyttä, kun on todettu, että suurperhelaitos oli kukkeimmillaan vasta 1800-luvulla. Asiaa tarkasteltaessa on tietenkin ensin määriteltävä suurperhe. Lähdemme seuraavassa Eino Jutikkalan mahdollisimman väljästä määritelmästä, jonka mukaan jo kaksikin yhdessä asuvaa perhettä on suurperhe. Suurperhe on siis tämän mukaan yksittäisperheen vastakohta.6
Vaikka jousiluku ei osoita pariskuntia vaan miehiä, sillä on todistusvoimaa suurperhettä koskevassa kysymyksessä. Mikäli suurperhe olisi yleinen, jousien keskimäärän savua kohti pitäisi olla vähintään kahden paikkeilla. Tällaisen suhdeluvun tapasimme vain 1570-luvun lopulta, ja siinä tapauksessa oli aihetta kiistää sen arvo todellisen talon miesvoiman osoittajana. S. Sundquistin olettamus, ettei talon isäntää olisi laskettu mukaan jousilukuun, ei saa mistään tukea.7 Vakavammin on otettava epäily, että talon nuoret, naimattomat miehet usein jäivät jousiluvusta pois. Vaikka niin olisikin, jousilukujen vertailu ei viittaa siihen, että suurperhelaitos olisi ollut Savossa vanhimpina aikoina yleinen.8
Savossa oli tosin vanhoista ajoista saakka myös suurperheitä. Aineistossamme esiintyy 5- ja 6-miehisiäkin talouksia. Ei liene sattuma, että korkein jousiluku vanhimmassa maakirjassa tavataan Kolehmaisilla, joiden 7-poikaisesta perhekunnasta Karttulan Punnonmäellä paikallistarinakin kertoo. Tällaiset talot olivat todellisia sukukunnan tyyssijoja, mutta ne olivat 1500-luvun kuluessa jakautumassa. Suurperhe ja talon halkominen osiin olivat vaihtoehtoja, joista jälkimmäinen oli yleistymässä.
Eräs aivan tilapäisluontoinen ja poikkeuksellinen lähde voi hieman valaista perheiden kokoa. Vuonna 1588 rajantakaiset tekivät yllätyshyökkäyksen Tavinsalmen Saamaisten neljänneksen tienoille ja surmasivat yhdeksän asumuksen väen. Mainituista yhdeksästä ruokakunnasta oli kahdessa yksineläjä, yhdessä kaksi henkeä, neljässä viisi, yhdessä yhdeksän ja yhdessä, jossa mainitaan kaksi isäntää, kymmenen.9 Joku ehkä pääsi pakoon tai ei sattunut olemaan kotona. Keskiarvoja tästä ei voi laskea, mutta määriä voi vertailla niihin tuloksiin, joita tuonnempana saamme numeraalisista lähteistä.
PERHEIDEN KOOSTUMUS JA VÄKILUKU HENKIVEROLUETTELOIDEN VALOSSA
Jouset häviävät kirjoista vuoden 1605 jälkeen verouudistuksen myötä. Siitä pitäen ei ole käytettävissä vastaavia vuosittaisia luetteloita eikä vielä sotaväenottoluetteloitakaan, joista miesluku seuraavalla aikakaudella näkyy. Tiettyinä vuosina kannettiin kuitenkin ylimääräisiä henkilökohtaisia veroja. Niitä koskevat luettelot ovat papinveroluetteloiden jousilukuja käyttökelpoisempiakin, koska ne yleensä kohdistuvat perhekuntiin, ainakin periaatteessa myös naisiin ja tilattomaan väestöön.
Tilattomaan väestöön kohdistuva ylimääräinen vero kannettiin jo 1577, ja se koski sellaista miestyövoimaa, joka jäi pois jousiluvusta, nimittäin renkejä. Rengit on jaoteltu palkkarenkeihin ja sopimusrenkeihin. Viimeksi mainitut ovat ilmeisesti kaskiviljelijöitä, jotka maksoivat isännälle osan sadosta. Heidän itsenäinen asemansa näkyy siitä, että he maksavat veron itse, kun taas palkkarengin osalta sen yleensä tekee isäntä. Pien-Savossa on lisäksi lueteltu huonemiehet. Tulos näkyy taulukosta 19. Sen mukaan Savossa oli 356 renkiä, jonka lisäksi Pien-Savosta mainitaan 168 huonemiestä, näihin luettuna kolme ammattimiestä.
Ylhäältä tullutta ohjetta on taas kerran sovellettu eri tavoin Suur-Savossa ja Pien-Savossa. Syy näyttää olevan se, että Pien-Savon vouti on havainnut, että hänen voutikunnassaan oli jäänyt melkoisesti väkeä jousiluvun ulkopuolelle. Kun nimittäin lisäämme tässä taulukossa olevan väen saman vuoden jousiin, on tuloksena Suur-Savossa 2817 miestä ja Pien-Savossa 2404 miestä. Suur-Savon osuus on tällöin 54 %, mikä jokseenkin täsmälleen vastaa edellä esitettyjä suhdelukuja.
Vuoden 1577 renkiluettelo antaa sen tiedon, että maakunnassa oli 10 % talonväkeen kuulumattomia renkejä tai muuta vastaavaa työväkeä. Renkejä oli aivan tavallisissa talonpoikaistaloissa, parhaissa parikin. Paljon työvoimaa vaativassa kaskitaloudessa tämä ei ole yllättävää, varsinkin kun monet talojen nuorista miehistä olivat sotapolulla ja eräissä oli sotavammainen isäntä. Renkien määränkin osalta on eroa Savon molempien puoliskojen välillä. Suur-Savossa on kaksi renkiä vain Juvan kolmella säätyläisellä, Pien-Savossa sen sijaan on kaksi renkiä 11 talonpojalla ja Rantasalmen kirkkoherralla sekä kolme renkiä Kuopion kirkkoherralla ja kahdella talonpojalla, Tahvo Taskisella Rantasalmen ja Heikki Paajasella Keriharjun neljänneksessä. Neljä renkiä on vain yhdellä rantasalmelaisella ratsumiehellä ja Säämingin nimismiehellä. Monen rengin pitäjät olivat tavallista vauraampia talonpoikia.1
Pohjoisessa oli ilmeisesti tilaa vielä maattomillekin kaskiviljelijöille. Tavinsalmen pitäjän Savilahden neljänneksessä yksistään on 50 huonemiestä ja 56 palkkarenkiä, noin 30 % koko Pien-Savon määrästä. Pohjois-Savon korpiin mahtui vielä raatajia ja siellä niitä myös tarvittiin.
Pien-Savosta on vastaavanlainen luettelo vuodelta 1590. Se käsittää 233 huonemiehiksi, torppareiksi ja ammattimiehiksi luonnehdittua henkilöä. Tarkka tutkinta näyttää toimitetun vain Tavinsalmella, josta on tavattu 152 verotettavaa, joukossa 60 renkiä ja pitäjän 5 lappalaista. Ainoa kolmen rengin isäntä oli Pielaveden Lauri Niskanen. Tämä luettelo vahvistaa sen käsityksen, että erityisesti Tavinsalmella oli tilatonta kaskiköyhälistöä.2
Perheiden koostumusta ja kokoa voidaan jo tarkastella niiden ylimääräisten henkilöverojen kantoluetteloista, joita kannettiin 1600-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä. Ensimmäinen niistä määrättiin jo 1606, siis kohta sen jälkeen, kun jousien määriä koskevat tietomme ehtyvät. Vero koski 16–60 ikävuosien välillä olevia henkilöitä, sekä miehiä että naisia, talon omaa väkeä ja palkollisia. 3 Tämä vuosi oli Savossa suhteellisen normaali neljä vuotta aikaisemmin koetun raskaan katovuoden jälkeen. Väenkirjoitus toimitettiin käräjillä. Kuten liitetaulukosta 11 näkyy, tätä veroa maksoi Savossa 6981 henkeä, joista 6757 oli talonväkeä, loput palkollisia. Raja ei tosin ole täysin selvä, koska piikojen sarakkeeseen on merkitty myös tyttäret. Mukaan on kuitenkin otettu ainoastaan eräiden säätyläisperheiden tyttäriä.
Ensimmäinen sarake »Miehiä» vastaa luettelointiperiaatteiden mukaan melko täsmällisesti sitä ryhmää, jolta aikaisemmin perittiin jousirahaa. Etelä-Savossa on suunta laskeva, Pien-Savossa taas vakaasti nouseva. Pien-Savossa, jossa hallintopitäjä- ja kirkkopitäjäjako yhtenevät, voidaan helposti verrata yksityisiä pitäjiäkin. Säämingin ja varsinkin Tavinsalmen suhdeluvut ovat jyrkästi nousseet. Viimeksimainitun keskimäärä 1,50 miestä on korkein koko maakunnassa.
Huolimatta todetusta talokohtaisten keskimäärien kasvusta Savossa on tämän mukaan vuonna 1606 819 miestä vähemmän kuin vuonna 1600. Pudotus on peräti 24 %. Tämä suhdeluku on tuskin todenmukainen, mutta kuitenkin kuvastaa nälkävuosien tuottamaa mieshukkaa paremmin kuin jousiluvun aivan katastrofaalinen lasku.
Vuoden 1606 luettelo on ensimmäinen, joka kirjaa myös naisväen, mutta valitettavasti varsin epätyydyttävällä tavalla. Tämä käy selvästi ilmi verrattaessa naapuripitäjien Pellosniemen ja Vesulahden lukuja keskenään. Pellosniemi on ainoa pitäjä, jossa naisia on suunnilleen yhtä paljon kuin miehiä, mutta Vesulahdella on luettelon mukaan 65 miestä enemmän kuin naista ja lähes 50 taloa ilman emäntää. Lukujen osoittama miesenemmistö koko maakunnassa ei voine varsinkaan sota-aikoina olla oikea. Perhekohtaiseen tarkasteluun tämä luettelo ei siis sovellu.
Samaa on sanottava palvelusväkeä osoittavista luvuista. Renkien määrä on vain noin kolmannes vuoden 1577 määristä, mikä tosin on ymmärrettävää, jos huonemiesten tapainen ryhmä ei nyt ole mukana. Pien-Savossa on viety kirjoihin etupäässä vain säätyläisten renkejä.
Vuodelta 1610 ja parilta sitä seuraavalta vuodelta kannettiin Savossa ns. pariskuntaveroa. Veroa oli maksettava jokaiselta talollis- samoin kuin säätyläispariskunnalta, paitsi ei sotaretkellä olevilta.4 Veron kantovuotena sotatoimet levisivät jo Savon itärajalle. Maakunnassa oli levotonta liikehtimistä, mikä ilmeni mm. siinä, että monet talonpojat lähtivät tiloiltaan. Tämä ei luvannut hyvää kantotuloksen kannalta. Kantoluettelon osoittama talouksien määrä jäi Suur-Savossa 179 taloutta eli noin 10 % alle saman vuoden maakirjan osoittaman taloluvun. Pien-Savossa ero oli mitätön, vain 11 talon vähennys. Suur-Savon osuus on nyt suhteellisesti jonkin verran suurempi kuin 1606 (49 %, ennen 47 %).
Kun vero kohdistui pariskuntiin, on talon omaan väkeen kuuluvat leskimiehet ja leskivaimot luetteloitu erikseen. Tässä on kuitenkin saman voutikunnankin alueella menetelty epäjohdonmukaisesti. Tämä näyttää ainakin osaksi aiheutuvan siitä, että on oltu epätietoisia siitä, miten yli-ikäisiin nähden oli meneteltävä. Eräiden luetteloon tehtyjen huomautusten mukaan yli 60 vuotiaat olivat vapaat.5 Rantasalmella ja Tavinsalmella on taas erillinen sarake »vanhoja». Tästä saamme sen tiedon, että yli-ikäisiä oli noin 10 % talojen täyskasvuisesta väestä.
Pariskuntaluetteloiden pitäisi vihdoinkin antaa tarkempaa selvyyttä kysymykseen suurperheistä. Niiden mukaan suurperheet näyttävät lähes täysin hävinneen Suur-Savosta. Niitä on vain 3 % ruokakunnista. Pien-Savosta suurperheitä on sen sijaan löytynyt viljalti, kuten seuraava asetelma osoittaa:6
Pien-Savossa on tämän mukaan 13 % ruokakunnista suurperheitä. Suhteellisesti eniten (16 %) niitä on Rantasalmella; Tavinsalmella niitä on 10 %. Neliparisia suurperheitä on yksi kussakin pitäjässä, Säämingissä Telalahden Tervosella, Rantasalmella Halttulan Venäläisellä ja Tavinsalmella Leppävirran Karttusella.
Suur-Savon ja Pien-Savon ero ei tietenkään voi olla todellisuudessa niin jyrkkä kuin paperilla. Ei voi pitää paikkaansa, että Rantasalmen Keriharjun neljänneksessä, joka käsittää Joroisten itälaidan ja Rantasalmen länsilaidan, on 24 suurperhettä, mutta viereisessä Juvan Joroisten neljänneksessä, joka ulottuu Joroisten länsilaidalta Suonenjoelle saakka, ei ainoatakaan. Kun Savossa ei ole kiinteitä maakirjataloja, jää talossa asuvien perheiden määrä riippuvaksi siitä, mikä taloksi kulloinkin kirjataan. Suur-Savossa talojen jakaminen oli edistynyt pitemmälle ja silloin suurperheille ei jäänyt samalla tavoin sijaa kuin Pien-Savossa.
Rantasalmella ja Tavinsalmella on 3,6 täyskasvuista henkilöä ruokakuntaa kohti, mikä jo edellyttää melkoista määrää suurperheitäkin.
Suur-Savon pariskuntaluettelossa ilmenneitä huolimattomuuksia voidaan osaksi korjata ottamalla tarkasteltavaksi myös seuraavan vuoden pariskuntaluettelot. Veroperusteet olivat kiristyneet. Henkiveroa oli nyt maksettava jokaiselta talonpojan taloudessa työskentelevältä henkilöltä. Tämä merkitsi sitä, että verotettavien joukkoon tulivat lisää pojat, piiat ja rengit, periaatteessa mutta ei käytännössä myös tyttäret.7
Sotavuosi 1611 oli Savossa vielä paljon levottomampi kuin edellinen. Suur-Savossa tämä ilmeni ennen kaikkea runsaana tilojen hylkäämisenä varsinkin Juvan pitäjän keski- ja pohjoisosissa. Äsken hylättyjä tiloja oli pariskuntaluettelon mukaan 111. Tämä alensi ruokakuntien määrää, joka kuitenkin oli jonkin verran korkeampi kuin edellisvuonna. Nousu selittyy taas siitä, että jokainen perhekunta on nyt merkitty erikseen. Suurperheitä ei ole lainkaan. Summa 1783 ruokakuntaa osoittaa siis talollisperheiden määrää (mukaan luettuna harvalukuiset säätyläisperheet). Kantoluettelossa on miehet ja naiset merkitty erikseen, mutta summattu sitten pariskunniksi. Merkitty leskimiesten ja leskivaimojen määrä ei kuitenkaan ole todellinen, sillä huonokuntoisia aviopuolisoita on jätetty pois luettelosta, jolloin toinen aviopuoliso on tullut merkityksi leskeksi.
Tulos osoittaa sota-ajasta ja tilojen hylkäämisistä huolimatta nousua edellisvuoteen verrattuna. Jos otetaan huomioon vain ne ryhmät, joita verotettiin molempina vuosina, kasvu on 226 henkeä eli 7 %. Lisäksi tulee 177 henkeä, jotka kuuluvat uusin verotettaviin ryhmiin. Palvelusväkeä on tavattu hyvin vähän, 38 renkiä ja 21 piikaa, mikä on vain runsas kolmannes vuoden 1606 määristä. Lähes puolet heistä on ratsumiesten palveluksessa.
Pien-Savon tulos jäi sodan vuoksi erittäin heikoksi eikä ole mitenkään verrannollinen edellisvuosien kanssa. Kiinnitämme huomiota vain ruokakuntien sisäiseen rakenteeseen. Täälläkin oli nyt ilmeisesti pyrkimyksenä luetteloida perhekuntia, mutta silti on vielä viety kirjoihin 53 suurperhettä (Säämingissä 21, Rantasalmella 25 ja Tavinsalmella 7). Ne ovat kaikki 2-parisia lukuunottamatta Varkauden Immosen 3-parista ruokakuntaa.8
Pariskuntaluettelot osoittavat selvästi, että kysymys suurperheestä on edelleen kytköksissä siihen, mitä on talo. Kun arviokunta jaetaan taloihin tai ruokakuntiin, suurperheet hupenevat. Suur-Savossa kruununmiehet pitivät mahdollisena jo luetteloida perhekunnat erikseen osittaisesta yhteistaloudesta välittämättä, mutta Pien-Savossa yhteisomistus ja siihen liittyvä suurperhe olivat vielä sellainen realiteetti, jota ei käynyt edes paperilla kokonaan purkaminen.
Laskemalla yhteen parhaat tulokset, Pien-Savon osalta vuoden 1610 ja Suur-Savon osalta vuoden 1611 luvut, voimme todeta, että pariskuntaluettelot rekisteröivät Savosta kolmannen Venäjän sodan alkuvaiheessa noin 8000 henkeä talonpoikaistalojen väkeä, mikä on vain vähän yli 2 henkeä taloa kohti.
Perusteellisin ja tarkin aikakautemme lopulla toimeenpannuista henkiverotuksista olivat ns. Älvsborgin toiset lunnaat, joita kannettiin 1613 tehdyn päätöksen mukaan kuuden vuoden aikana. Vero meni samaan valtakunnalliseen, suomalaisille varsin kaukaiseen tarkoitukseen kuin 1571 kannettu hopeavero, tanskalaisille menetetyn Älvsborgin linnan takaisin lunastamiseen. Tällä kertaa vero oli henkilövero, joka periaatteessa kohdistui kaikkiin 15 vuotta täyttäneisiin henkilöihin. Erityistä korkeampaa veroa maksoivat mm. papit (maaseudun kappalaiset kuitenkin kuten talonpojat), hallintovirkamiehet, nimismiehet, sotilaspäällystö ja myös tietyt ammattimiehet, kuten räätälit, suutarit ja nahkurit. Talonpojat ja heihin rinnastettuina ratsumiehet ja sotamiehet maksoivat kukin 2 talaria. Mikäli useita pariskuntia asui samassa talossa, kunkin pariskunnan oli maksettava yhtä paljon kuin talonpojan. Irtolaiset, työmiehet sekä 15 vuotta täyttäneet rengit ja talojen pojat maksoivat talarin, palkkavaimot ja piiat taas ½ talaria. Vaikka yläikärajasta ei ollut säädöstä, lienee 60 vuoden rajaa usein noudatettu. Kuten jo pariskuntaverossa jäivät pojat ja varsinkin tyttäret helposti sivuun. Vaikka verotus oli määrätty kohdistuvaksi irtolaisiinkin, havaittiin pian hyödyttömäksi kuljettaa luettelossa mukana sellaisia, joilta ei kuitenkaan saatu mitään irti. Ratsumiehiä ja sotamiehiä alettiin vapauttaa oman pariskuntansa osalta. Tämän kehityssuunnan vuoksi ensimmäisen vuoden henkiluettelo on yleensä täydellisin ja luotettavin. Kuitenkin on tutkimuksessa varsin yleinen käsitys, että Älvsborgin toisten lunnaiden henkiluettelotkin ottavat varteen vain talollisväestön.9
Ruotsalainen S. Sundquist on pyrkinyt laskemaan koko Suomen väkimäärän toisten Älvsborgin lunnaiden luettelojen perusteella. Hänen suurta vaivannäköä vaatinut tutkimuksensa on kuitenkin meillä arvioitu epäluotettavaksi sen perusteella, ettei vero kohdistunut käytännössä koko väestöön, minkä vuoksi arviot jäävät riippumaan ilmaan. Pien-Savon osalta on tehty pieni myönnytys ja arveltu hänellä olleen tässä kohden perusteita tuloksilleen. Valitettavasti Sundquist ei kuitenkaan ole nojannut Pien-Savon todella hyvään ensi erän henkiluetteloon, vaan komissaarien vasta vuonna 1620 laatimaan tilitystutkimukseen, josta eri vuosien verovelvollisia ei voi luotettavasti erottaa. Hänen ilmoituksensa, että Pien-Savossa oli ensimmäisen erän kantoaikaan 3300 pariskuntaa, ei pidä paikkaansa eikä niin ollen myöskään tieto, että siellä oli 1,8 pariskuntaa »veromanttaalia» kohti. Väite, että Suomessa oli joka talossa »ylimääräinen pariskunta», jää Pien-Savonkin osalta todistamatta.10
Seuraavassa otamme selvityksen pohjaksi Älvsborgin toisten lunnaiden ensimmäisen erän kantoa varten laaditut henkiluettelot, joiden sisältämä tietoaines näkyy liitetaulukosta 12. Väenkirjoituksen toimitti Hartolan Koskipään herra Sigfrid Henrikinpoika Silfverbögel kihlakunnanvoudin sekä kunkin pitäjän papin, nimismiehen ja lautakunnan avustamana talvella 1614. Ajankohta oli sellainen, ettei huipputuloksia voitu odottaa. Elettiin vielä Venäjän sodan aikaa. Vaikka Käkisalmi oli jo pari vuotta aikaisemmin valloitettu, miehitetty alue ei vielä ollut rauhoitettu eivätkä Savonkaan rajaseudut turvallisia. Siitä huolimatta eritoten Pien-Savon henkiluettelo on verrattomasti perusteellisempi kuin mikään edellinen ja varsinkin perhesuhteiden ilmoittamisen osalta aivan ainutlaatuinen.
Väki luetteloidaan Pien-Savossa perhekokonaisuuksina, joita nimitämme tässä ruokakunniksi. Jokainen henkilö ruokakunnan päämiehen vaimoa lukuunottamatta mainitaan erikseen, ei tosin nimeltä, vaan suhteessa ruokakunnan päämieheen, esimerkiksi »poika, pojan vaimo, vävy, tytär, renki, piika» jne. Ruokakunnan päämies on normaalisti vanhin mieshenkilö, mutta on myös leskiemäntien johtamia ruokakuntia. Pien-Savon henkiluettelon epätäydellisyyttä on todisteltu nimenomaan sillä, että koko kihlakunnasta on löytynyt vain yksi miesleski. Tämä todistaa päinvastoin verollepano-ohjeen tarkkaa noudattamista. Ohjeen mukaan talonpoika maksoi omasta puolestaan täyden veron (riippumatta siitä, oliko hän naimissa vai ei) ja sen lisäksi jokaisesta talossa olevasta pariskunnasta. Ainoa leskimiehenä kirjoihin viety on Puumalan Partalan Väätäisen leskeksi jäänyt kotivävy.
Leskimiesten puuttuminen osoittaa siis päinvastoin kuin on luultu tavallista tarkempaa verotusta: leski-isännät kirjoitettiin pariskuntien veroisiksi.11 Mikäli talossa ei ollut täysikasvuista miestä, leskiemäntä on voitu merkitä ruokakunnan päämieheksi, mutta hänet on tällöin kirjattu leskeksi, eikä täyttä talonpojan veroa ole peritty. Useimmat lesket ovat tällaisia, mutta joukossa on myös puolenkymmentä isännän pojan tai veljen leskeä.
Kun henkiluettelo kirjaa näin tarkoin sukulaisuussuhteet, on ollut mahdollista ottaa renkien ja piikojen ryhmistä erilleen talonväkeen kuulumattomat naimattomat pojat, veljet ja joskus mainitut veljenpojatkin sekä vastaavasti tyttäret ja sisaret. Näin voidaan talollisväestö erottaa palkollisista, mikä on harvoin vanhoissa väestötilastoissa mahdollista.
Taulukkomme mukaan Pien-Savossa oli vuonna 1614 kaikkiaan 6136 täyskasvuista henkeä. Tämä on noin 3 ½ kertaa niin paljon kuin samalta alueelta vuonna 1610 kirjattu väkimäärä. Vastaava taloluvun nousu on vuoteen 1613 mennessä vain 11 %. Mielenkiintoinen on myös silmäys eteen päin. Vanhimman henkikirjan mukaan Pien-Savon väestö oli 1635 6608 henkeä.12 Kun otetaan huomioon, että vuoden 1614 kirjoitus tapahtui sota-aikana ja että siitä vanhimpaan henkikirjoitukseen mennessä oli eletty lähes parin vuosikymmenen mittainen kausi, jolloin rauha vallitsi omilla rajoilla, ei vuoden 1614 tulos, joka on noin 500 henkeä eli noin 9 % alempi, vaikuta niinkään tuulesta temmatulta. Se on vakavasti otettava arvio, joskin aukollinen.
Pitäjien kesken väestö jakautuu 1614 seuraavassa suhteessa: Sääminki 46 %, Rantasalmi 28 % ja Tavinsalmi 26 %. Sekä vuoden 1610 pariskuntaluetteloon että edellisen vuoden maakirjaan verrattuna on tapahtunut parin prosentin siirtymä Säämingin hyväksi lähinnä Tavinsalmen kustannuksella.
Väestö voidaan jakaa kolmeen sosiaaliryhmään: harvalukuisiin säätyläisiin, talonpoikiin ja tilattomiin. Tarkastelemme niitä kutakin erikseen.
Korkeammin verotettujen ryhmä ei ole aivan selvä säätyläisryhmä. Siinä on kunkin pitäjän kirkkoherra (Tavinsalmella tällä kertaa vain papin leski), mutta kappalaiset maksavat talonpojan veron ja on kirjattu talonpojiksi. Nimismiehet, jotka tähän aikaan olivat vielä talonpoikia, kuuluivat korkeammin verotettuihin. Lisäksi tässä ryhmässä on Säämingissä ja Tavinsalmella yhteensä kolme sotilaspäällystöön tai alipäällystöön kuuluvaa henkilöä, Rantasalmella kruunun salpietarinkeittäjä ja mylläri sekä Tavinsalmella kolme pitäjän käsityöläistä, joilta tosiaan vaadittiin talonpojan vero kaksinkertaisena. Vouti, voudin kirjuri ja alikirjuri sekä neljä voudinmiestä mainitaan veroa maksavina ulkopuolella pitäjittäisen luettelon. Tämä huomioon otettunakin erikoisverotettujen ryhmä jää tilastollisesti lähes merkityksettömäksi (43 henkeä).13 Siihen kuuluva palvelusväki on luetteloitu piikojen ja renkien joukossa. Talonpoikien joukossa on ra!sumiehinä useitakin voutitason henkilöitä.
Linnassa asuva väki ei ole mukana luettelossa, mutta kylläkin Savonlinnan malmin väki ja muualla kihlakunnassa tilallisina verotetut linnanmiehet.
Talojen omaa väkeä, joka lähinnä on verrattavissa edellä esitettyjen pariskuntaluetteloiden väkimääriin, on ilman palkollisia 5500 henkeä. Talollisruokakuntien koostumus voidaan tämän lähteen avulla selvittää varsin tarkasti ja hakea siten ratkaisua edellä esitettyyn suurperheiden ongelmaan. Liitetaulukkoon 13 on koottu tiedot Pien-Savon suurperheistä, joita on kaikkiaan 498. Ne ovat kaikki talollisperheitä, lukuunottamatta yhtä kaksiparista huonemiehen perhettä. Suurperheitä on jonkin verran enemmän rintamailla kuin syrjäseuduilla. Niistä puolet kaikista on Säämingissä. Suurin osa on kaksiparisia, mutta 3-parisiakin on 16, 4-parisia 4 ja suurin on viisiparinen. Tavallisin yhdistelmä, yli puolet kaikista, on se, että poika perheineen asuu isänsä kanssa, ja kotivävyn perheitäkin on nelisenkymmentä. Veljesten muodostamia suurperheitä on lähes 150. Vielä serkuksiakin perheineen on samassa taloudessa. Kaikkein suurin on Suni Ahmasen perhe Säämingin Kokonsaaressa; siinä on isännän lisäksi kaksi poikaa ja kaksi sisarenpoikaa perheineen. Haapalan Olli Toivasella on omansa lisäksi luonaan kolmen pojan perhe ynnä lisäksi neljäs naimaton poika ja Telalahden Maunu Suutarilla kolmen veljen perhe. Rantasalmen puolella on Putkisalmen Paavo Sallisella· luonaan kolme poikaa perheineen ja Varkauden Suni Pitkäsellä kahden pojan ja veljenpojan perhe. Nämä esimerkit osoittavat, etteivät suurperheet ole kovin kiinteitä. Edellisiltä vuosilta tunnetut suurperheet eivät enää esiinny kärjessä. Emme voi tietää, miten pitkälle suurperheen talousyhteys meni ja onko esimerkiksi käyttämämme ilmaus ruokakunta niistä täysin sopiva. Papinveroluetteloissa on varsin tavallisesti merkitty arviokunnan osakkaille yhteinen viljantuotto, mutta erilliset kotieläimet. Mahdollisesti tällaista käytäntöä saattoi olla vielä suurperheissäkin.
Suurperheitä siis oli, mutta vain noin joka neljäs talonpoikaisruokakunnista. Sundquistin väittämä, että jokaisessa talossa oli ylimääräinen perhe, ei tämänkään lähteen valossa pidä paikkaansa. Vanhaan tapaan laskettu jousien keskimäärä maakirjataloa kohti olisi vain 1,4. Tässä suhteessa Älvsborgin toisten lunnaiden henkiluetteloiden antama informaatio ei olennaisesti poikkea siitä, mitä edellä on saatu toisten lähteiden nojalla. Talossa oleva miesväki ei yleensä nouse yli 1 ½:n taloa kohti. Silloin kun saadaan korkeampia lukuja, on kysymys arviokunnasta eikä talosta. On kuitenkin huomautettu, että Savon suuri sotilasrasitus edellyttää korkeampaa miesten määrää kuin mitä mitkään tämänaikaiset veroluettelot suoranaisesti osoittavat.
Pien-Savon lippukunnassa oli vuoden 1611 lopussa laaditun katselmusluettelon mukaan 428 miehistöön kuuluvaa.14 Kun luettelossamme talonpoikien joukossa mainitut 64 sotamiestä vähennetään, jäisi tämän mukaan kenttä joukkoihin 364 piensavolaista nuorta miestä. Kaikkien kotona olevien nuorten miesten määä (pojat, veljet, rengit, työmiehet), ylittää vain 50 hengellä Pien-Savon lippukunnan vahvuuden. Tämäkin tukee sitä käsitystä, että varsinkin nuorten miesten määrä on henkiluettelossa jäänyt todellista alhaisemmaksi. Se ei kuitenkaan vielä ole luettelon pahin puute. Tarkasteltaessa vanhimpien henkiluettelojen sisältämiä tietoja on kiinnitetty huomiota kahteen suhdelukuun, jotka niissä ovat kohtuuttoman alhaisia, toisaalta naisten ja miesten lukumääräiseen suhteeseen, toisaalta leskien ja naimattomien osuuteen avioväkeen verrattuna. Kun edellä esitetyn selityksen mukaan luettelossamme leski-isännätkin on kirjattu pariskunniksi, jää leskimiesten määrä lähes olemattomaksi. Miehen oli leskenäkin varsinkin suurperheessä helpompi hoitaa isännyyttä kuin naisen, jolle se kuuluikin vain jos talossa ei ollut täyskasvuista miestä. Sen vuoksi arvioimme leski-isäntien määrän varsin varovasti kolminkertaiseksi leskiemäntien määrästä eli 100 hengeksi. Tämä jättää kuitenkin leskien kokonaismäärän vieläkin varsin pieneksi.
Luettelossa on 100 miestä enemmän kuin naisia ja esittämämme korjaus vieläkin heikentäisi suhdetta sadalla naisten vahingoksi. Talon nuoremman väen joukossa poikien ja veljien ryhmä on noin 60 henkeä suurempi kuin tyttärien ja sisarten. Tavinsalmella tämä naisryhmä on vain noin kolmannes vastaavasta miesten ryhmästä. Naimaton nuori väki on parhaiten viety kirjoihin Säämingin keskusseuduilla, jossa talossa saattaa olla kolmekin täyskasvuista tytärtä, mutta jo Puumalan puolessa tytöt ovat juosseet väenkirjoituksen aikana metsään. Naisten ja miesten suhdeluku on ylipäänsä ja varsinkin tässä ryhmässä selvästi virheellinen.
Arvioitaessa väkilukua varhaisten henkiluetteloiden perusteella ei olekaan pidetty mahdollisena luottaa niiden antamaan informaatioon talossa olevien leskien ja täysi-ikäisten naimattomien määrästä, vaan se on arvioitu myöhemmistä lähteistä saatuja kertoimia käyttäen. Avioväen lukumääräisestä suhteesta leskiin ja naimattomaan nuoreen väkeen verrattuna Savosta ei ole tehty tutkimusta, mutta Jutikkala on laskenut 1600-luvulta naapurimaakunnasta Hämeestä 68 % avioväkeä talojen väestä (palkolliset mukaanluettuina) puhtaissa talonpoikaistalouksissa; jos kartanot otetaan mukaan, prosenttiluku on paljon alhaisempi.15 Kartanottomaan Savoon voitaneen soveltaa tätä korkeampaa suhdelukua. Siirrettyämme 100 miestä leskiin meillä on Pien-Savossa 5000 talonpoikaista aviopuolisoa. Tämä merkitsee mainittua suhdelukua käyttäen 7353 henkeä 16 vuotta täyttänyttä talonväkeä.
Säätyläisten määrä on niin pieni että suurta virhettä tuottamatta voi käyttää samaa kerrointa, jolloin saadaan 63 henkeä täysi-ikäisiä säätyläisiä. Omistaviin ryhmiin kuuluvia täysikäisiä on siis yhteensä 7614 henkeä.
Talon väkeä laskettaessa on usein tapana ottaa mukaan palvelusväki. Luettelomme osoittaa 94 renkiä ja 90 piikaa. Se on kovin vähän verrattuna 1577 luetteloituihin Pien-Savon renkeihin, mutta ilmeisestikään luettelot eivät tarkoita rengeillä samaa väestöryhmää. Vuoden 1614 selvitys palkollisista vaikuttaa varsin todennäköiseltä. Rengin tarve ei yleensä ollut kovinkaan suuri talonpoikaistaloissa, ja suurperheissä se oli olematon. Rantasalmen Huosiorannan Heikki Paajasella oli kuitenkin kaksi renkiä ja kaksi piikaa, vaikka hänellä oli talossaan veljenpoika perheineen. Rantasalmella oli salpietarikeittämössä ja samoin ratsumies Eerik Mikaelinpoika Sölfverarmilla neljä renkiä. Muutenkin niitä oli eniten ratsutiloilla.
Huonemiesten ja työmiesten eroksi paljastuu se, että vain huonemiehet ovat naimisissa (yksi rantasalmelainen on joko leski tai vaimo on jäänyt kirjoista pois). Heitä ei ole henkiluettelossa summattu pariskunniksi, vaan renkien ja piikojen joukkoon. Huonemiehellä on, tosin verraten harvoin, muitakin täyskasvuisia perheen jäseniä, onpa eräällä Säämingin Haapalassa asuvalla huonemiehellä renkikin.16 He olivat tuskin loisväkeä vaan pikemmin mökkiläisiä. Huonemiehiä oli suhteellisesti eniten Tavinsalmella, jossa he varmaan olivat maatonta kaskiköyhälistöä. Sääminki ei näytä vielä erityisesti keräävän tätä väestönainesta, vaan linnasta välillisesti tai välittömästi elantonsa saavat sääminkiläiset ovat enimmäkseen maata omistavia.
Huonemiesten ja työmiesten 228 henkeä käsittävässä ryhmässä on vain 61 pariskuntaa. Jos laskettaisiin muita perheen jäseniä vain niille ja vielä otettaisiin huomioon, että nuorista suuri osa lähtee renkeinä ja piikoina toisten palvelukseen, jäisi tilattoman väestön osuus häviävän pieneksi. Nyt se on palkolliset mukaan lukien 8 %. Vuoden 1577 renkiluettelo antaa samansuuntaisen suhdeluvun. Näin laskien tilattomien määräksi tulee 609 täysikasvuista. Tämän laskelman mukaan Pien-Savon 16 vuotta täyttänyt väestö on 8223 henkeä.
Lasten määrän arvioimiseksi on käytettävissä jo savolaistakin aineistoa. Vanhimman 1751 laaditun väestötaulun mukaan alle 16 vuotiaiden määrä voidaan arvioida noin 40 %:ksi.17 Tätä suhdetta käyttäen tullaan 4864:ään alle 16-vuotiaaseen. Koko Pien-Savon väestö on sen mukaan 13087 henkeä. Tämä merkitsee 6,4 henkeä ruokakuntaa kohti. Arvio on huomattavasti alempi kuin Sundqttistin todistettu minimi» (17 472 henkeä), mutta tämä lähtikin väärästä perussummasta. Arviomme on minimiarvio. Erityistä harkintaa ansaitsee kysymys, olisiko lukua vielä korotettava yli 60-vuotisten vanhusten arvioidulla määrällä. Älvsborgin lunnaiden kanto-ohjeissa tätä rajoitusta ei ole. Sen vuoksi lukua ei ole lisätty yli-ikäisten määrällä.
Saatuamme arvioiduksi Pien-Savon väestön otamme tarkasteltavaksi Suur-Savon, jonka osalta ensimmäisen vuoden henkiluettelo on tarkkuusasteeltaan huomattavasti heikompi. Maakirjankin mukaan Suur-Savon taloluku oli edellisenä vuonna aallonpohjassa (vain 46 % koko Savon taloista). Usean edeltävän vuoden aikana kihlakunnassa oli jätetty asumattomiksi suuri määrä tiloja.
Suur-Savon henkiluettelo on laadittu varsin toisenlaisen periaatteen mukaan kuin Pien-Savon. Jokainen ruokakunnan päämies on nimeltä mainittuna omalla rivillään ja sen jäsenet on merkitty numeroin seuraaviin kuuteen sarakkeeseen: talonpoika, vaimo, poika, tytär, renki ja piika. Ruokakunnan jäsenten keskinäisiä sukulaisuussuhteita ei saa tämän tarkemmin selville, mutta pojat ja tyttäret ovat erillään rengeistä ja piioista. »Rutiköyhät, rammat ja ne, jotka ovat köyhyyden tähden hylänneet tilansa ja karanneet niiltä» ovat mukana luettelossa. Tilaltaan lähteneistä on vain muutamalle merkitty väkeä. Tässä paljastuu jo eräs väkimäärää laskeva tekijä. Perhesuhteitten osalta kiinnittää huomiota leskien suhteettoman suuri osuus Pellosniemellä. Henkiluettelon reunahuomautuksista käykin ilmi, että mies tai vaimo on ainakin 26 tapauksessa, joista 23 on Pellosniemeltä, jätetty huonokuntoisuuden vuoksi pois luetteloista, ja aviopuoliso laskettu leskeksi.
Mukana on Suur-Savossa varsin runsaasti ruokakuntia, joissa ei ole lainkaan vanhempaa talonväkeä, vaan ainoastaan joko poika tai renki, yhdessä tapauksessa vain tytär, yhdessä renki ja piika. Vertailu edellisen vuoden maakirjaan osoittaa, että osa heistä esiintyy siellä pikkutilallisina, osa puuttuu. Olemme kirjanneet nämä henkilöt huonemiehiksi, joka ryhmä muuten puuttuu Suur-Savon luettelosta.
Suur-Savossa on henkiluettelon mukaan vain 17 kaksiparista perhettä (Vesulahdella 7, Pellosniemellä ja Juvalla kummassakin 5), sen suurempia ei yhtään. Tämä vastaa jo pariskuntaluetteloista näkyvää suuntaa, mutta sisältää tuskin koko totuutta asiasta.
Korkeammin verotettujen ryhmä jää täälläkin pieneksi, vaikka siihen toisin kuin Pien-Savossa on viety myös kappalaiset. Siihen kuuluvat myös kolmen pitäjän kirkkoherra ja nimismiehet, kihlakunnan vouti alikirjureineen sekä Sairilan kartanon vouti. Sotilaspäällysröön ja alipäällystöön kuuluvia henkilöitä on Pellosniemellä kolme, Vesulahdella yksi ja Juvalla neljä. Vesulahdella on ammattilaisena asuva kankuri.18 Nämä kaikki mukaan lukien ryhmässä on vain 42 henkeä.
Edellä mainittuun kolmeen sosiaaliryhmään Suur-Savon väestö jakautuu niin, että talonpoikia on 94 %, tilattomia 5 % ja korkeammin verotettuja eli säätyläisiä 1 %.
Suur-Savon väestö, 3195 henkeä, on tämän mukaan vain 34 % koko Savon väestöstä. Ilmoitettuihin väestömääriin ei voi perustaa sellaista laskelmaa Suur-Savon väestöstä, joka olisi verrannollinen edellä esitetyn Pien-Savoa koskevan laskelman kanssa.19 Virhe piilee ensi sijassa siinä, että ruokakuntien jäseniä on jätetty Suur-Savossa enemmän pois kuin Pien-Savossa.
Näin ollen voidaan laskelman pohjaksi ottaa Suur-Savon ruokakuntien määrä ja suhteuttaa sen avulla Suur-Savon väestö Pien-Savon väestöön. Tämän lähteen mukaan Suur-Savossa on 1817 ruokakuntaa, mikä on 45 % koko Savon ruokakunnista. Tätä suhdelukua voidaan käyttää sitäkin turvallisemmin, kun Savon henkikirjoitettu väestö ensimmäisen henkikirjan mukaan vuonna 1635 on täsmälleen samassa suhteessa koko Savon väestöön (Suur-Savossa 5 318 koko Savon 11 926 hengillekirjoitetusta).20
Mainitulla tavalla laskien saadaan Suur-Savon kihlakunnassa asuvan väestön määräksi 10 707 henkeä. Koko Savon väestö on tällöin 23 794 eli pyöreästi 24 000 henkeä. Ruokakuntaa kohti tämä on 5,9 eli pyöreästi 6 henkeä.
Historiallisessa kirjallisuudessa on pidetty arviota, jonka mukaan normaalitalossa oli 1500-luvulla keskimäärin 8 henkeä, todennäköisesti liian alhaisena.21 Tämä voi pitää paikkansa, mikäli normaalitalolla ymmärretään suurehkoa maakirjataloa. Savossa on 1614 viety kirjoihin suhteellisen pienetkin asumat eikä suurtiloja ole montakaan. Keskimäärä laskee silloin.
Pidämme kuitenkin arviotamme minimiarviona sen jo useasti toistetun näkökohdan vuoksi, että köyhin väestönosa on jäänyt pois tästäkin kirjoituksesta. Lisäksi on huomattava, että elettiin raskasta sota-aikaa. Stolbovan rauhaan mennessä taloluku nousi vielä vuodesta 1613 4 %, joten on mahdollista, että väkilukukin oli rauhan vuonna jo noin 25 000 henkeä. Sundquistin arvioima todennäköinen minimi 39 600 henkeä vuonna 1618 on liian korkea. Se on lähes sama kuin Savon väestö Uudenkaupungin rauhan jälkeen.
LAPPALAISET JA MUSTALAISET
Lukuisat paikannimet kertovat Savossa lappalaisten muinaisista vaelluksista, mm. Säämingin Talvisaloa on suorastaan arveltu lappalaisten talvikylän nimeksi. Lappalaisten asumisesta paikkakunnalla ennen nykyisen kansan tuloa kerrotaan monin paikoin. Sukunimenä Lappalainen on Savossa varsin yleinen, kuten toisaalla lähemmin selvitetään, ja kertoo ilmeisesti kantajiensa lappalaisesta alkuperästä. Sen ohella Savossa asui vielä 1600-luvulle asti pieni määrä alkuperäisen kansallisuutensa ja elämänmuotonsa säilyttäneitä lappalaisia. Tavallisesti heidät merkittiin joko maakunnan loppuun tai pohjoisimpaan pitäjään. Siten on jo 1541 Rantasalmella neljä lappalaista, jotka maksavat puoli veroa, mutta ovat vapaat kinkeristä.1 lappalaiset kiertelivät »villeinä lappalaisina» maakunnan pohjoislaidalla, joskus jopa valtakunnan rajankin ylittäen. Tavinsalmen pitäjän perustamisen jälkeen heidät merkittiin tähän uudispitäjään. Vielä 1565 yksi kaikkiaan seitsemästä lappalaisesta asui Rantasalmen puolella, luultavasti Haukiveden pohjoispuolella, jossa on tämänsuuntaisia lappalaismuistoja ainakin Pisamalahdelta. Useimmat asuivat kuitenkin Savilahden neljänneksessä ja jäivätkin seuraavalla vuosisadalla uuden Iisalmen pitäjän puolelle. lappalaisten määrä laski 1570-luvun alussa kuuteen ja 1580-luvun alussa neljään, josta se vain tilapäisesti nousi enää viideksi. Määrä tarkoittaa tietenkin perhekuntia. Veroina lappalaiset maksoivat pääasiassa haukia. Kaksi leiviskää haukea perhekuntaa kohti oli vakiovero, mutta se korvattiin joskus rahalla ja useammin turkiksilla, varsinkin kärpän- ja oravannahoilla.2
Lappalaisten sulautuminen savolaisväestöön oli jatkuva ilmiö. Jo 1550-luvun lopussa heillä oli kristillisperäiset etunimet, mikä osoittaa, että he olivat kastettu ja seurakunnan jäseniä. Vuosisadan lopulla heillä oli suomalaisia sukunimiä. Vuonna 1590 mainitaan parin lappalaisen ohella Kapanen, Pensainen (myöhemmin Pense) ja Huumo-Lauri, vähän myöhemmin Musta ja Suripettari (myöhemmin Suru) ja vihdoin 1603 ja 1608 Itkoi Lappalainen, joka sitten asui Ahosen yhtiökumppanina Kuopionniemen kymmeneksessä. Nimet ovat ainakin enimmäkseen suomalaisia. Tähän aikaan lappalaiset häviävät jo erillisenä ryhmänä Savon verokirjoista, sillä Kaarle IX:n verouudistuksen myötä heidän verotuksellinen erikoisasemansa oli päättynyt. Tilapäisesti lappalaisten suoraan linnaan maksama erikoisvero mainitaan vielä Stolbovan rauhan jälkeen. Vuoden 1664 verollepanomaakirjan mukaan viimeiset lappalaiset siirtyivät pois Savosta vuoden 1650 vaiheilla.3
On helposti harhaanjohtavaa mainita heti lappalaisten jälkeen toinen kansallisuudeltaan poikkeava ryhmä, mustalaiset, sillä näille ryhmille yhteistä oli vain se, että molemmat olivat pääväestöön verrattuina vierasheimoisia ja ehkä molemmat myös tummempia kuin savolaiset. Ero näiden ryhmien välillä oli sitä suurempi: lappalaiset maakunnan vanhinta kantaväestöä, mustalaiset aivan uusia tulokkaita.
Mustalaisia ilmaantui Suomeen 1500-luvun loppupuolella, Ahvenanmaalle jo 1559. Savonlinnan vierasluettelossa mainitaan 1587 30 henkeä tattareita eli mustaa kansaa. Ilmeisesti nämä olivat mustalaisia. Nuijasodan jälkeen loppuvuodesta 1597 tattareita ilmaantui taas Savoon Joroisiin ja muuannekin yli 100 hengen vahvuisena joukkona, naiset ja lapset mukaan luettuina. Linnanpäällikkö Gödik Fincke piti näitä kiertolaisia maan vaivana ja käski ajamaan heidät matkoihinsa läänin alueelta Ruotsin puolelle.4 Karkotus ei onnistunut ainakaan pysyvästi. Tuskin kuitenkaan ne Svart-nimiset henkilöt, joita noihin aikoihin ilmaantui joitakuita vakinaisen väestön joukkoon, ovat tätä »mustaa kansaa».