TALONPOIKAINEN MAANOMISTUS
Maatalous perustui Savossa jo 1500-luvulla maan yksityisomistukseen. Kruunu sääteli sitä verotuksen näkökulmasta. Vanhan vero-opastuksen kuvaama tapa, jonka mukaan talonpoika otti haltuunsa kokonaan uudet kaskimaat, kun entiset oli 6–8 vuodessa hakattu paljaiksi, ei enää käynyt päinsä. Viljeltävän maan tuli olla omaa tai vuokrattua. Sen tuli muodostaa tila tai ainakin olla osa tilakokonaisuudesta, koska täysi talo oli verotuksen perusyksikkö.
Savolaiset omistivat vanhimpina aikoina pikemmin yksityisiä maakappaleita kuin maatiloja. Tämä soveltui vanhakantaisen erä- ja kaskitalouden puoleksi liikkuvaan elämänmuotoon. Verotuksesta tuntemamme veronahat (oravaiset) ja kiltit ovat vielä muistoa tältä kaudelta. Väinö Voionmaan mukaan vielä kaskitalouden aikoina maanomistuksen pysyvänä muotona oli käyttöomistus, joka oli luonteeltaan tilapäistä. Vanha verotusjärjestelmä soveltui käyttöomistukseen edellyttäen, että verotuksen kohteena olivat yksityiset maakappaleet, joista maksettiin veroa vain niin kauan kuin ne olivat käytössä.1 Savolaisilla talonpojilla oli taipumusta tällaiseen omistusmuotoon. Se oli heille edullista niin kauan kuin koskematonta kaskimetsää oli yllin kyllin saatavissa. Kruunun pyrkimyksenä oli taas estää se, että maakappaleita tiheästi vaihdettiin, sen jälkeen kun ne oli kaluttu tyhjiksi. Se pyrki muodostamaan kiinteitä, verokykyisiä tiloja, joita ei saanut hajottaa. Kontrollikeinona oli verollepanomaakirja, joka sisälsi kuhunkin arviokuntaan kuuluvat maakappaleet nimeltä mainittuina. Sen avulla maakappaleet saatiin kruunun kirjoihin.
Savolaisten valituksen mukaan erämaan peruuttaminen kruunulle alkoi ensin viljasakkoina ja sitten niin, että talonpojille ensin tuomittiin kullekin kolmen markan sakko kuninkaan erämaan luvattomasta viljelemisestä.2 Tämä oli tavanmukainen sakko luvattomasta nautinnasta (åverkan), mutta myös se sakko, jonka maanlaki määräsi kihlakunnan ja maakunnan yhteismaan luvattomasta viljelemisestä (rakennuskaari 29:2). Tämä oli se oikeusperuste, jolla erämaan käyttöä aluksi ryhdyttiin rajoittamaan, mutta pian tavallisimmin tuomittu sakko nostettiin 40 markaksi. Rangaistuksen perusteena oli nyt kuninkaallisen käskykirjeen rikkominen, josta tuomittiin kuninkaan sakko, 40 markkaa, eli sama kuin väkivaltaisesta nautinnasta (våldsverkan). Jo vanhimmassa sakkoluettelossa, joka on vuodelta 1547, on tällaisia tuomiota, ja Vesulahdella sai kaksi talonpoikaa sakkoa siitä, että he olivat petollisesti useita vuosia pitäneet hallussaan kruunun erämaata. Kaksi talonpoikaa, jotka olivat nähtävästi toimineet katselmusmiehinä, sai sakkoa siitä, että he olivat käyneet tällaisen maapalstan rajat. Vuonna 1552 leimattiin Pellosniemellä kruunun erämaan luvattomat käyttäjät varkaiksi. Paitsi niitä, jotka viljelivät erämaata salaa, ahdisteltiin sellaisia, jotka tosin olivat anoneet linnanpäälliköltä maakappaleen, mutta eivät vapaavuosien päätyttyä maksaneet siitä veroa. Luvattomasti viljellystä erämaasta saatu sato joutui kruunulle. Rahvas piti tätä vanhojen oikeuksiensa loukkaamisena. VesulahdellaJuntti Halttunen yritti 1554 estää katselmusmiehiä etsimästä kruunun erämaata, mutta sai siitä raskaat sakot.3
Kruunun erämaan luvattomat viljelijät joutuivat vielä 1560 usein käräjillä syytteeseen, mutta asialla oli tällöin jo toinenkin puoli. Monet olivat anoneet linnan päälliköltä maakappaleita, jotka sitten osoittautuivatkin vanhastaan yksityisille kuuluviksi.4
Tavinsalmella tuomittiin vielä 1602 40 markkaa sakkoa kruunun yhteismaan luvattomasta viljelemisestä ja lisäksi 3 markkaa veropakoilusta. Täällä oli todella vielä niinkin myöhään sellaista maata, jota ei ollut annettu kenellekään. Vesulahdellakin annettiin seuraavana vuonna samansisältöinen tuomio, mutta se koskenee jo autiomaata.5
Aikaa myöten verollepanomaakirja sai niin suuren arvovallan, ettei siihen perustuvaa omistusoikeutta juuri saanut kumoon vetoamalla varhaisempaan nautintaan. Tavinsalmella asetettiin 1606 katselmusmiehet tutkimaan, oliko Pekka Raatikaisen raivio Joutsenjoenkorvassa tehty ennen kuin Juntti Leskinen oli ottanut maan verolle. Vanhemman saannon tuli olla voimassa nuoremman edellä. Katselmusmiehet löysivät Raatikaisen raivion Joutsenjoen eteläpuoli -nimisestä paikasta, mutta maat määrättiin jaettaviksi vanhan maakirjan osoittamalla tavalla.6
Jo asutuskaudellakin osa jaetuista anekeista oli aikaisemmin viljelyksessä ollutta, mutta sitten autioitunutta maata. Sellainen oli ilmeisesti esim. Säämingissä 1563 Saukkos-veljeksille tuomittu heidän vanhemmilleen aikaisemmin kuulunut maa, jonka Heikki Kokkonen oli luvannut ottaa asuttavaksi mutta ei ollut sitä tehnyt.7
Asutuskauden päätyttyä autiomaata pidettiin kruunun omaisuutena samalla tavoin kuin ennen jakamatonta yhteismaata. Käräjillä tuomittiin usein sakkoja kruunun autiomaan luvattomasta viljelemisestä. Suur-Savon pitäjien yhteisillä käräjillä 1603 autiomaan viljelijälle myönnettiin maantavan mukaan vaivan palkaksi kolmannes sadosta ja vain kaksi kolmannesta joutui kruunulle. Mahdollisesti tarkoitetaan ns. autioveroa, sillä tässä tapauksessa vasta uhattiin laitonta viljelijää 40 markan sakolla.8
Autiomaahan oli entisen omistajan suvulla lunastusoikeus, jota kuitenkin oli ajoissa käytettävä. Tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat pääsivät myös vaikuttamaan. Säämingissä torjuttiin 1602 Olli Näräsen sukulunastusvaatimus Rossi Partasen hallussa olevaan maakappaleeseen liian myöhään esitettynä, mutta myös siksi että maa oli Partasen maiden sisäpuolella ja hänelle tarpeellinen, jotta hän pysyisi täystilallisena. Rantasalmella tuomittiin 1603 18 vuotta aikaisemmin tapahtunut autiosta otto päteväksi, kun edellisen omistajan jälkeläinen koetti voittaa sen itselleen linnan vanhaan maakirjaan vedoten. Kun eräästä rantasalmelaisesta autiotilasta 1607 otettiin viljelykseen vain osa, asetettiin kolmien käräjien väliaika, jonka kuluessa loputkin oli lunastettava. Muutoin voitaisiin tilalle ottaa ventovieras asukas, »etteivät kruunun tulot vähenisi, kuten sellaisten autiotilojen vuoksi on liian paljon tapahtunut».9
Tilojen pirstomista näyttää ruvetun Savossa tehokkaasti vastustamaan Kustaa Fincken linnanpäällikkökautena. Vuoden 1553 kesäkäräjillä sakotettiin Tavinsalmella kahdeksaa, Rantasalmella viittä ja Säämingissä seitsemää talonpoikaa siitä, että he olivat eronneet toisistaan eivätkä halunneet kuninkaallisen käskyn mukaisesti pysyä yhdessä.10 Vuosina 1559–1565, joilta on tallella tuomiokirjojakin, tällaisia sakkoja tuomittiin varsin usein, mm. Tavinsalmella 1560–1561 niitä sai samalla kertaa Juvalla 13, Säämingissä 16, Rantasalmella 6 ja Tavinsalmella 20 talonpoikaa. Kiellon vaikutus näkyy tarkemmin tuomiokirjoista. Sillä estettiin »vanhan pesän hajottaminen», poikien ero isästä, veljenpojan sedästä, jopa serkun ero veljen lapsista.
Tällä säädöksellä ehkäistiin ennakkoperinnön vaatiminen, mutta sitä on sovellettu paljon laajemmaltikin liian pienien tilojen muodostumisen estämiseksi. Eräässä yhteydessä mainittiin 3 veronahkaa rajana, jota pienemmäksi tilaa ei saanut enää pirstoa.
Paitsi jakoja estävänä kieltona mainittu periaate toimi myönteisesti täystilan eheyden säilyttäjänä. Siihen vedoten hyväksyttiin sellainen maanvaihto, jonka avulla aivan talon vieressa oleva vieras pelto saatiin hankituksi luovuttamalla vastikkeeksi takamaapalsta. Sen perusteella tuomittiin tilasta erilleen joutuneita pieniä maakappaleita lunastettaviksi takaisin, varsinkin jos sellainen oli aivan lähettyvillä, esimerkiksi pellon vieressä.11
Vielä tilojen autioitumiskaudellakin esiintyy silloin tällöin tällaisia tuomioita, mutta rikkomus nähdään nyt pikemminkin siinä, että jako tai vaihto oli tapahtunut laittomasti ilman oikeuden päätöstä.12
Saman periaatteen kääntöpuoli oli ns. kameraalinen lunastusoikeus, jonka mukaan suurempi osakas oli oikeutettu lunastamaan pienet osuudet. Sen vaikutusta maan perimykseen käsitellään tuonnempana. Sitä voitiin soveltaa toisellakin tavalla. Juvalla oli 1606 kaksi Hyvöstä joutunut tappeluun ja sai siitä sakkoja. Samalla todettiin, että he olivat toisilleen haitaksi ja tila liian pieni heille molemmille. Heikompi tuomittiin muuttamaan autiotilalle ja vakavaraisempi lunastamaan hänen osuutensa. Samoin meneteltiin 1607 Rantasalmella suoritettaessa maanjakoa Issakkalassa. Juvalla katsottiin 1608 2 veromarkan tila elinkelpoisuuden alarajaksi.13
Savolaisten maanomistukselle luonteenomainen piirre, että tila pikemminkin koostui erillisistä maakappaleista kuin oli yhtenäinen kokonaisuus, säilyi 1600-luvun alkuun asti. Vielä tämänaikaisissa tuomiokirjoissa esiintyy maankauppoja, joissa myydään erikseen peltoja, niittyjä ja metsäkappaleitakin. Ehtona oli vain se, että kantatila edelleen pysyi täytenä tilana. Uutena piirteenä on eräissä maankaupoissa se, että pellon tai niityn vero määrätään maksettavaksi entiselle omistajalle. Tilan verolukua ei niin ollen muuteta, vaan erilleen joutuneen maakappaleen katsotaan edelleen kuuluvan vanhaan kantatilaan. Tässä pyritään jo noudattamaan periaatetta, että tila oli muuttumaton kokonaisuus, johon kuuluvia maakappaleita ei ollut lupa siitä irrottaa. Jyrkässä muodossa tämä periaate ilmaistiin vuoden 1608 talvikäräjillä tuetussa kuulutuksessa, jonka mukaan verotalonpojilla ei vastedes ollut oikeutta myydä osia kantatilasta, ei peltoa, niittyä eikä metsäsarkaa, vaan ainoastaan koko tila. Jokaista, joka kruunun vahingoksi hankkisi maata enemmän kuin täyteen tilaan kuului, uhattiin rangaistuksella.14
Useat edellä käsitellyistä kruunun toimista merkitsivät huomattavaa talonpoikien maanomistusoikeuden rajoittamista. Sellaisia olivat erämaiden riistäminen talonpojilta, tilojen jakamisrajoitukset, pienten osakkaiden siirto autiotiloille ja kielto omistaa enemmän maata kuin mitä täyteen tilaan kuului. Vieläkin jyrkempi toimenpide oli talonpoikien siirtäminen tiloiltaan kuninkaankartanoiden perustamisen yhteydessä 1550-luvulla. Tällöin tosin annettiin vastikemaata tai maksettiin korvaus, paitsi milloin maata oli enemmän kuin täystilallisuuteen kuului.15
Muutamassa muussakin tapauksessa kruunun ote oli holhoava. Vielä 1570- ja 1580-luvulla sakoteltiin talonpoikia kelvottomista aidoista, humalistoista, ojista, teistä ja silloista.16 Tämä valvonta perustui maanlain rakennuskaaren määräyksiin. Eri asia on, minkä verran tällainen ohjailu tehosi.
Talonpoikien itsenäisyyden kannalta vaarallisinta oli tilojen autioituminen. Kuitenkin Savossa käytössä ollut osa-autiusjärjestelmä auttoi köyhtynyttäkin talonpoikaa pysymään jotenkuten pystyssä. Kameraalisesti kirves- tai huonemiehen asemaan joutuneetkin näyttävät varsin usein säilyttäneen sukuoikeutensa ja palaavat taas tilallisten joukkoon. Sukuoikeuksien säilyttämisessä kruunu oli, kuten edellä on käynyt selville, suorastaan pitkämielinen.
MAAN PERIMYS
Tärkein maansaannon muoto oli perintö. Perintöoikeus oli tietenkin tärkeä myös irtaimiston osalta, mutta talonpitoon se vaikutti eniten maaomaisuuden periytymisenä, varsinkin sen jälkeen kun maa kruunun asutuspolitiikan vaikutuksesta oli noussut arvoonsa eikä ollut enää vapaasti vallattavissa.
Maanlain mukaan maa kuului ensisijaisesti suvulle. Se oli myytäessä ensiksi tarjottava sukulaisille, ja näillä oli tietyin edellytyksin siihen lunastusoikeus. Tämä periaate, jossa tehtiin tarkoin ero isän perinnön ja äidin perinnön ja vastaavasti kummankin vanhemman sukulaisten oikeuksien välillä, oli ruotsalaisen oikeuden tänne tuomaa, mutta oli varsin hyvin kotiutunut Savoonkin, jossa sukukunnat ja sukunimet edustivat sukukeskeistä ajattelua. Perimysmaa erotettiin ansiomaasta. Edellisen luovutus oli tarkkojen rajoitusten alaista. Maankaupat huudatettiin käräjillä jopa neljästikin. Sukulaisilla oli silloin oikeus käyttää lunastusoikeuttaan. Laittomat kaupat, esimerkiksi perimysmaan myynti ilman huudatusta ventovieraille, tuomittiin peruuntumaan. Samanlainen oikeuskontrolli koski vaihtoja, joita tapahtui runsaasti mm. erämaahan muuton johdosta.1 Sukuoikeudesta autiotilojen asuttamisen yhteydessä on jo edellä ollut puhetta.
Sukuoikeus suojeli monessa tapauksessa tilan koossa pysymistä, mutta perinnön jaossa tilan pirstoutuminen oli helposti seurauksena. Asutuspoliittiset kehotukset erämaahan muuttamisesta näyttävät tarkoittaneen lähinnä sitä, että nuoremmat pojat lähtisivät terveiden käsiensä varassa onneaan etsimään. Ellei tilalla ollut vanhastaan erämaapalstaa, he saivat mukaansa vain jonkin verran irtainta. Eroavien oikeutta ennakkoperintöön voitiin vastustaa vetoamalla vanhempiin kohdistuvaan elatusvelvollisuuteen. Kuvaava on Tavinsalmella 1564 Alapitkän Ruotsalaisten riitaisesta pesästä annettu tuomio. Niilo Ruotsalainen sai sen mukaan pitää maansa samassa pesässä asuvien poikiensa kanssa, mutta hänen elinaikanaan isästäeroavat pojat menettäisivät maaosuutensa. Kauppi Ruotsalainen sai 40 markan sakon pesän repimisestä. Samalla häntä sakotettiin veljensä Pekan lyömisestä ja aiheettomasta kanteesta tätä vastaan. Niilo Ruotsalainen ei kuitenkaan maakirjojen mukaan ole ollut itse tilan isäntänä koko Tavinsalmen pitäjän olemassaolon aikana, Kauppi sen sijaan jo vuodesta 1551, vuodesta 1561 yhdessä Antti Ruotsalaisen ja riitavuonna myös Pekka Ruotsalaisen kanssa. Ruotsalaiset olivat papinveroluettelon mukaan vielä 1562 samassa leipävakassa, so. yhteistaloudessa. Maakirjassa arviokunta on koossa vielä riitavuonnakin, omistajina Kauppi, Pekka ja Antti Ruotsalainen sekä Niilo Hiltunen, mutta papinveroluettelon mukaan kaikki ovat erillään, kaksi ensinmainittua täyden papinveron maksajina ja kaksi viimeksi mainittua kirvesmiehinä. Veljesten riita koski ilmeisesti isän elatusvelvollisuutta. Vaikka tila jo puolentoista vuosikymmentä oli ollut verokirjoissa poikien nimissä, oikeus katsoi isän omistajaksi. Tämän valossa tapausta voi tuskin pitää todisteena sellaisesta käytännöstä, että isä omisti veljenosan yhdessä poikiensa kanssa.2
Sukuoikeus voitiin yhtä hyvin perustaa isän- ja äidinpuoliseen saantoon. Miehet vaativat vaimonsa perintöosaa, ja naiset esiintyivät miesten rinnalla perijöinä ja sukulunastajina. Nainen peri maanlain mukaan sisarenosan, joka oli puoli veljenosaa. Naimisiin menevä nainen sai yleensä isältään tai veljeltään myötäjäiset, joiden suuruus oli sopimuksen varainen, mutta ne palautuivat pesään ja otettiin huomioon antajan perintöä jaettaessa.3
Kameraalisen lunastusoikeuden periaatteen mukaan pienemmän osakkaan oli väistyttävä suuremman tieltä. Tytär, jonka osuus oli pienempi kuin pojan, sai tyytyä lunastussummaan. Niin tuomittiin jo 1564 Joroisissa Niilo Hallikainen ottamaan vaimonsa puolesta kiinteästä omaisuudesta rahaa Sikas-veljeksiltä. Tämä ei sinänsä ollut naisia sortava sääntö, vaan aivan samalla tavoin pesään jäävä veli lunasti pois lähteneet veljensä. Sattuipa Juvan Kilpolassa niinkin päin, että kahden sisaren miehet yhdessä lunastivat tilalta pois vaimojensa veljen. Säämingissä Matti Tervoselta oli jäänyt pelkkiä tyttäriä. Kaksi vävyä jäi pesään ja kumpikin otti lunastaakseen pois toisen ulkopuolelle jääneistä.4
Toinen mahdollisuus oli antaa myötäjäisille sellainen tulkinta, että tytär vastaanottaessaan ne oli kuitannut koko perintöosuutensa saaduksi. Naiset perivät melko usein käräjillä myötäjäisiään, jotka ilmeisesti oli luvattu, mutta jätetty maksamatta. Pellosniemen käräjillä 1561 Nepa-Laurin tytär Kaisa vaati äidinpuolisen isoisänsä perintömaata Pekka Lappalaiselta. Silloin todistettiin, että vastaajan isoisä oli »sovittanut» tyttärensä Kaisan neljällä kiihtelyksellä oravannahkoja ja että saamatta oli vielä kaksi kiihtelystä. Nämä vastaaja maksoi käräjäpöydälle ja hänet velvoitettiin antamaan lisäksi lehmä. Myötäjäisten antaja oli siis sopinut samalla tyttären koko perintöosuudesta. Kauan sitä saatiin odottaa, kun vasta tyttärentytär sai käräjöimällä loput. Samanlainen: tapaus lienee kysymyksessä, kun samassa pitäjässä tuomittiin myötäjäisinä sopimuksen mukaisesti sika ja panni ohraa »eikä yhtään enempää kuin on sovittu».5 Tuomiokirjassa käytetty ruotsinkielinen termi (hustrus förliickning) vastannee suomenkielen sanaa lepyttäjäiset (vrt. lepintölehmä). Useastikin naiselle on tuomittu perintöosuutena vain irtainta tavaraa, mutta ainakin muutamassa tapauksessa on selvästi niin, ettei pesässä muuta ollutkaan.
Myös 1600-luvun alussa perintöosuuttaan kyselevä sisar sai joskus vastaukseksi, että hän oli saanut jo koko osuutensa myötäjäisinä, ja nimenomaan lehmä mainitaan joskus myötäjäisosuutena. Juvosten perinnönjaossa Säämingissä 1606 sisar, Pekka Hopiaisen vaimo Marketta, sai myötäjäisinä 3 kiihtelystä oravannahkoja, arvoltaan 30 markkaa, ja maa jäi veljelle. Useissa tapauksissa sisaren perintöosa määrättiin lunastettavaksi taloon. Tavinsalmen käräjillä 1603 Leppävirran Antti Sutinen osti vapaaehtoisella kaupalla sisarenosan, 2 ¼ veromarkkaa, langoltaan rantasalmelaiselta Antti Puurtiselta, ja oikeus määräsi toisenkin tyttären samansuuruisen osuuden lunastettavaksi »oikeaan pesään». Rantasalmella lunasti 1607 Pekka Avikainen langoltaan Matti Takkiselta sisaren osuuden, 5/8 veromarkkaa, ja toisen sisaren osuus määrättiin samalla tavoin Avikaisen lunastettavaksi, »koska hän ei muutoin voinut olla täystilallinen». Tila, jota ei sopinut pirstoa, oli siis kaikkiaan suuruudeltaan 2 ½ veromarkkaa. Pellosniemellä pantiin 1608 samanlainen lunastusvelvoite koskemaan naisen haltuun jäänyttä veljenosaa. Niilo Lassinen määrättiin pesänjaossa lunastamaan rahalla veljensä lesken osuuden maasta ja rakennuksista, »koska hänellä oli niin pienet tilukset». Tilojen repimiskieltoon vedottiin Tavinsalmella 1608, kun Suni Pitkänen vaati Kaaraslahdella sijaitsevaa 1/2 veromarkan maakappaletta, jonka hänen Kainuuseen muuttanut veljensä oli luvannut sisarensa myötäjäisiksi Heikki Hirvoselle. Perusteena oli, ettei mitään saanut ottaa vanhasta tilasta, johon se oli aikaisemmin kuulunut.6
Kotoa lähtenyttä tytärtä vastaan voitiin käyttää elatusvelvollisuuden laiminlyömistä koskevaa syytöstä perintöoikeuden vähentämiseksi. Juvalla otti 1607 Paavo Nikkari (Snickar) itselleen ja vaimolleen ventovieraan syytinkimiehen luvaten tälle kaksi kolmannesta sekä kiinteästä että irtaimesta, kun taas kolmannes ansiomaasta jäi vaimon nimiin. Kotoa lähtenyt tytär selitettiin perinnöttömäksi, mutta »kristillisestä rakkaudesta» hänelle luvattiin erottaa osuus » ja olkoon sitten missä tahtoo, äitinsä perintömaalla tai missä hänelle sopii». Pellosniemellä Matti Seppäläinen vaimoineen otti kaukaisen sukulaisensa ottopojakseen selittäen naimisissa olevan tyttärensä menettäneen oikeutensa isänperintöön, koska tämä oli lähtenyt kotoa. Äidinperintö hänelle kuitenkin oli annettu jo silloin kun Seppäläinen meni uusin naimisiin.7
Jos mainitunlaisia syitä ei ollut, nainen sai pitää perimysmaansa. Vaimonsa maalle siirtyi yksi Vesulahden Sairasista jo 1550-luvun lopulla. Tavinsalmen käräjillä 1603 Matti Happonen vaati neljältä langoltaan, Ritoniemen Hiltusilta, vaimonsa isänperintöä. Se oli joutunut isän kuoltua tyttären alaikäisyyden aikana vieraalle, mutta oli nyt voitettu katselmuksessa takaisin sukuun. Kun Hiltuset muutenkin olivat täystilallisia, Happonen sai vaimonsa perimysmaan.8
Siinä tapauksessa, että talossa isännän tultua työkyvyttömäksi tai kuoltua kaivattiin miehistä työvoimaa, otettiin tyttären mies mielellään kotivävyksi. Pari tällaista tapausta on jo vanhimmissa tuomiokirjoissa. Pellosniemellä otti Reijo Tiusanen, jolla ei ollut poikaa, kotivävyksi tyttärensä Annan miehen Pekka Korhosen. Tämä sai koko perinnön, mutta muille kolmelle naimisissa olevalle tyttärelle luvattiin kullekin 10 markkaa. Tavinsalmella Olli Karvinen otti vävynsä Matti Nukasen pojakseen luvaten tälle puolet maaomaisuudesta kuolemansa jälkeen.9 Nähtävästi hänellä oli omakin poika, joka ei vielä pystynyt taloa pitämään. Varsin tavallisesti kotivävy nimittäin pääsi perintöoikeudellisesti pojan asemaan.
1600-luvun alun tuomiokirjoissa kotivävyn ottoja on varsin monia. Hyvin yksinkertainen perintöjärjestelyjen puolesta oli Pekka Karhusen tapaus Rantasalmella 1606. Kun talon ainoa poika oli isänsä tietämättä paennut Venäjälle, siirtyivät kaikki oikeudet vävylle. Tavinsalmella otti 1602 Kaisa Keinänen, jolle oli jäänyt kuusi alaikäistä lasta, kotivävykseen tyttärensä miehen Arvi Turusen, joka sai täyden veljenosan sukulaisten suostumuksella, koska talo ei muuten pysyisi pystyssä. Hänelle myönnettiin myös oikeus lunastaa vaimon toisten sisarusten tilaosuudet, mutta leskiemännän kuoltua näiden tuli saada osuutensa irtaimesta. Juvalla Elli Kuosmanen otti 1606 tyttärensä miehen Paavo Ikosen kotivävyksi ja ilmoitti oikeudessa suorittaneensa toisille tyttärilleen näiden perintöosuuden. Pellosniemellä emäntä, joka oli jäänyt yksin alaikäisen poikansa kanssa, lupasi vävylleen ja tyttärelleen poikansa täysi-ikäiseksi tultua täyden veljenosan »siitä nöyrästä palveluksesta, jota heidän tulee osoittaa häntä kohtaan». Rantasalmella oli Haapalaisen perikunnassa muuten samanlainen tilanne, mutta kotoa lähteneet kaksi tytärtä olivat saaneet etukäteen vain osuutensa irtaimistosta. Kotivävy Lauri Hiltunen oli ostanut toiselta hänen maaosuutensa, ja toisen osuus määrättiin lunastettavaksi. Hieman toisenlainen kotivävyn ottamistapaus oli Juvalla 1603. Antti Narisen talossa olivat sekä isäntä että emäntä vielä elossa, mutta eivät tulleet toimeen ilman vävyään Tuomas Ollikaista, joka oli ollut talossa jo kuusi vuotta. Hänet otettiin nyt ottopojaksi ja hänelle luvattiin täysi veljenosa ja palkka edellisvuosilta. Muiden tyttärien tuli saada täysi-ikäisiksi tultuaan sisarenosa. Jos sopimus purkautuisi, Ollikaiselle luvattiin täysi palkka ja sisarenosa. Rantasalmella joutui Niilo Yletyinen samana vuonna tekemään eläkesopimuksen vävynsä kanssa, kun hänen täysi-ikäinen poikansa oli tappanut setänsä ja paennut maasta. Vävylle Olli Pennaselle luvattiin kolmannes perinnöstä ennen alaikäisiä lapsia. Toisessa tapauksessa kotivävylle luvattiin veljenosa. Rantasalmelainen Matti Kinnunen, jolla ei ollut poikia eikä pojanpoikia, lupasi kotivävylleen Antti Kuroselle vain puolet omaisuudestaan, ja päältä oli otettava vävyn pesään tuoma irtaimisto, joka tarkoin lueteltiin aivan kuin tyttären myötäjäiset. Syynä tähän outoon menettelyyn lienee se, että talossa oli toinenkin, nähtävästi alaikäinen tytär, jolle vanhemmat pyrkivät takaamaan yhtä suuren osuuden. Kotivävylle tavallista epäedullisempi oli myös Juntti Pöyhkösen kotivävyn otto Tavinsalmella 1607. Kun Pöyhkönen oli itse vanha ja ainoa poika sairaalloinen, hän otti kotivävyksi tyttärensä miehen Kauppi Koposen, mutta lupasi tälle vain kolmanneksen perinnöstä, siis sen minkä tytär muutenkin olisi lain mukaan saanut. Pyrkimyksenä on ilmeisesti pitää sairaan pojan elatusturva mahdollisimman suurena.10
Kotivävyn asemaa laajennettiin Juvalla 1607 liittämällä siihen vielä langan eläkesopimus. Niilo Leskisen leski Anna oli jäätyään yksin alaikäisten poikiensa kanssa ottanut tyttärensä miehen Pekka Parkkisen kotivävyksi luvaten tälle täyden veljenosan kuolemansa jälkeen. Yksi pojista, joka oli syntymästään saakka rampa, asettui nyt samalla tavoin syytingille luvaten koko osuutensa lankomiehelleen, joka täten sai kaksi veljenosaa tilaan.11
Edellä kuvattu kotivävyjärjestelmä, johon usein liittyy pojaksi ottaminen, on muunnos maanlain säätelemästä suvun sisäisestä elatusavusta. Ruotsalaisessa oikeudessa tästä käytettiin nimitystä syytinki (sytning), vaikka tätä sanaa ei esiinnykään maanlaissa. Periaatteena oli, että lasten tuli elättää vanhempansa ja että näiden puuttuessa velvoite siirtyi lähimmälle sukulaiselle. Laki kielsi tarjoamasta maata elatusapua vastaan muille kuin perillisille, mutta ellei halukkaita sukulaisia ollut, se oli tarjolla oleva hätäkeino (maakari 31). Jo Savon vanhimmissa tuomiokirjoissa on edellä käsiteltyjen kotivävytapausten lisäksi useita tällaisia sopimuksia. Juvalla lupasi sokea Matti Purhonen 1564 toiselle pojalleen elatuksesta punnanalan peltoa, kun taas muun maaomaisuuden tuli mennä jakoon poikien kesken. Vesulahdella lapseton Paavo Anttonen vaimoineen otti entisen lisäksi toisenkin ottopojan. Maanlain mukaan oikeus päätti syytinkimiehestä, jos yhtä likeiset sukulaiset tarjoutuivat tehtävään, mutta kun Rantasalmella tuomittiin jako serkusten Paavo ja Martti Karvisen välille, jaettiin myös elätettävänä olevan sedän maa ja samalla elatusvelvollisuus. Rampa ja lapseton Matti Kankkunen otti ottopojakseen veljenpoikansa. Sukuoikeutta valvottiin tarkoin. Paavo Kivenrauta, jolla ei ollut poikaa ja joka vaimoineen asui vaimon perimysmaalla, joutui huudattamaan kaksilla käräjillä päätöksensä ottaa Tahvo Hakulinen ottopojakseen.12
16OO-luvun alun tuomiokirjoista näkyy selvästi syytingin liittyminen ottopoikajärjestelmään. Syytinkimiestä kuten vävyäkin mainitaan usein ottopojaksi, ja muutamassa tapauksessa he ovat sitä aivan sanan konkreettisessa merkityksessä. Tavinsalmelaisen Matti Lapveteläisen ottopojaksi ja syytinkimieheksi ottama Martti Utriainen oli talossa lapsesta saakka kasvatettu kaukaisempi sukulainen, mutta ennen kuin hän laillisesti sai perillisen aseman, oli oikeudessa osoitettava, etteivät veljenlapset halunneet syytinkimiehiksi. Kun Anna Ollin tytär otti Rantasalmella Sihvo Vatasen ottopojaksi pesään, jossa oli kolme alaikäistä poikaa, tälle luvattiin veljenosa. Niin tämä joutui aivan kirjaimellisesti ottopojan asemaan.13 Syytinkiaikomuksen kuuluttaminen käräjillä ja jo tehdyn sopimuksen kuuluttaminen jopa kolmekin kertaa tähtäsivät sukuoikeuden turvaamiseen.14 Useasti saatiinkin syytinkimieheksi sisarenpoika tai kaukaisempi naissukulainen aviomiehineen. Rantasalmella Olli Sorsanen otti ottopojakseen ja syytinkimiehekseen vaimonsa ja tyttärensä suostumuksella poikansa lesken uuden aviomiehen Pekka Ropposen. Tälle luvattiin kuitenkin vain veljenosa irtaimistosta, kun taas kiinteästä hänen oli sovittava lapsipuoliensa kanssa näiden tultua täysi-ikäisiksi.15
Miten tärkeänä tilan säilymistä kokonaisena suvussa pidettiin, näkyy Tavinsalmella 1608 tehdystä syytinkisopimuksesta. Olli Kolehmainen, joka itse oli aikoinaan tullut syytinkimiehenä Heikki Laakkosen taloon, oli vanhoilla päivillään joutunut siihen tilanteeseen, että talossa oli vain alaikäinen tyttärenpoika. Hän otti nyt vuorostaan ottopojaksi ja syytinkimieheksi Pekka Marttisen, jolla oli vaimo ja tytär, ja lupasi näille täyden veljenosan. Elatuksen lisäksi oli ehtona, että Marttiset aikanaan antaisivat tyttärensä vaimoksi Kolehmaisen tyttärenpojalle.16 Ottopojaksi ottaminen oli siis vain taloudellinen toimenpide eikä luonut verisukulaisuuteen verrattavaa sukulaisuussidettä, joka olisi muodostunut avioesteeksi. Kuten tässä tapauksessa kasvatettiin miniää, lienee joskus muulloin haeskeltu sopivaa kotivävyä.
Ottopoika jouduttiin kuitenkin useasti hakemaan suvun ulkopuolelta. Toisinaan ei ollut valinnan varaakaan. Kun Matti Laurikainen Pellosniemen Yövedeltä rupesi 1601 »äärimmäisessä hädässä ja vanhuudessa, jossa ei ollut apua lapsista ja vielä vähemmän sukulaisista», syytinkiin velkojiinsa kuuluvalle Pekka Heikkiselle, oli hänen 1 ½ veromarkan suuruinen tilansa perin velkainen ja peltoja, niittyjä ja takamaita pantattuina. Nämä kaikki velat ja rästiytyneet verot Heikkinen maksoi, ennen kuin sopimus vahvistettiin käräjillä. Ottopojan eli syytinkimiehen uhraukset olivat tällaisessa tapauksessa huomattavat. Ei ollut ihme, että syytinkisopimus joskus purkautui ja ottopojan pesään tuomaa varallisuutta jouduttiin selvittelemään käräjillä.17
Syytingin liittymisessä maankauppaan, joka myöhemmin oli jokseenkin tavallista, on vain yksi esimerkki. Rantasalmelainen Pietari Spanni oli ostanut sairaalloiselta Pekka Mikkoselta kaksi veromarkkaa maata 90 markalla, mutta myyjä tuli katumapäälle ja sai tingityksi lisää elatussopimuksen, jonka arvioitiin nostavan hinnan kaksinkertaiseksi.18
Syytinkisopimusten yhteydessä saattoi olla mahdollisuus etuilla vanhusten kustannuksella. Ainoa suoranaisesti epäilyksiä herättävä tapaus on ylempien sosiaaliryhmien piiristä. Vesulahden käräjillä 1606 kirjattiin hyvin lyhytsanaisesti suullisten todistajien lausuman perusteella se lahja, jolla ratsumies Antti Heinonen oli viimeisillään tehnyt omasta ja vaimonsa puolesta Eerik Mikaelinpojan (Sölfverarm) perillisekseen. Näin siirtyi monin keinoin koottu suurtila, myöhempi Juvan Heinolan kartano, uudelle omistajalle.19 Ainakin tämä syytinkisopimus oli »ottopojalle» edullinen.
Savon vanhimmissa tuomiokirjoissa esiintyy kaksi kertaa suomenkielinen nimitys peremies.20 Kun se näyttää liittyvän perheeseen, on syytä ottaa pohdittavaksi, ovatko peremiehet ehkä samoja kuin edellä käsitellyt syytinkimiehet ja ottopojat.
Toinen mainituista tapauksista, joka on Säämingistä vuodelta 1559, osoittaa varsin selvästi, mitä peremiehet olivat miehiään. Siinä Paavo Tahvonpoika tuomittiin uskottujen miesten toimittaman tilinteon perusteella saamaan Antti Toivaselta ne tavarat, jotka hän toi pesään ryhtyessään peremieheksi. Selvästi on kysymyksessä yhtiön purkaminen. Yhtiö (bolag), jonka jäsenet olivat yhtiömiehiä, oli maanlain tuntema (maakaari 33) sopimukseen perustuva tilapäinen ja määräaikainen omaisuuden yhteys taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi. Yhtiöön voitiin panna yhtä hyvin kiinteää kuin irtainta omaisuutta. Yhtiö voi olla maanomistusmuoto, mutta ei välttämättä ole sitä. Tilapäisluontoisuutensa vuoksi sillä ei normaalisti ole omistusoikeudellisia seuraamuksia. Toisinaan yhtiösopimus saattoi kuitenkin olla sen luontoinen, ettei se juuri eronnut syytinkisopimuksesta. Tällainen yhtiö muodostettiin 1607 Rantasalmella Olli Karvisen ja Erkki Varosen kesken. Osapuolet olivat molemmat lapsettomia ja edellinen jälkimmäisen eno. He sopivat omasta ja vaimojensa puolesta täydellisestä omistusyhteydestä ja keskinäisestä perimysoikeudesta. Syytinkisopimuksesta tämä yhtiösopimus erosi vain sikäli, että molempia osapuolia pidettiin tasavertaisina eikä kumpikaan antautunut toisen hoidettavaksi.21
Väinö Voionmaa on alueellisesti ja ajallisesti erittäin laajaan materiaaliin perustuvana luonut kuvan vanhasta karjalaisesta perintöoikeudesta, jossa on monia ruotsalais-länsisuomalaisesta oikeudesta poikkeavia piirteitä; miehet perivät varsinkin irtaimistosta kyseen ollen miesten ja naiset naisten tavaroita, perintöosuuden voi ottaa etukäteen, isällä on perheessä pojan osa ja ottopoikajärjestelmä on käytössä, naisilla ei ole perimysoikeutta maaomaisuuteen.
Voionmaan piirtämä kuva perustuu ratkaisevasti paljon myöhäisempään aineistoon, sillä hän ei vielä tuntenut tässä käytettyjä Savon tuomiokirjoja. Hän ei myöskään ole juuri pohtinut oikeuskäytäntöä kysymällä, miten tällainen järjestelmä saatiin mahtumaan Ruotsin lain puitteisiin.22 Sen vuoksi on tässä otettu asia varhaisen savolaisen aineiston valossa lähemmän tarkastelun kohteeksi. Tuloksena on, ettei Voionmaan luoma kuva ole perusteeton, mutta se on kovin rohkeasti yleistävä. Karjalaisen perimysoikeuden Savostakin tunnettuihin erikoisuuksiin kuuluu mm. ottopoikajärjestelmä, joka kylläkin on syytingin avulla sovitettavissa ruotsalaiseen oikeuteen, mutta eroaa siitä jo terminologisesti. Sen sijaan aineistossamme ei ole tullut esille sellaista tapausta, jossa isällä olisi nimenomaan pojan osa, mutta kylläkin sellainen, jossa isä edelleen on ainakin pääosakkaana tilalla, josta hän maakirjan mukaan on jo aikoja sitten luopunut. Naisen perimysoikeutta on todellakin pyritty tilan koossapysymiseksi rajoittamaan, ja siihen on löydetty muitakin keinoja kuin tyttären osuuden kuittaaminen jo myötäjäisten yhteydessä, minkä Voionmaakin tuntee. Ruotsin laki on asettanut rajat kansantavalle, niin pian kuin asia tuotiin käräjille. Yhdessä suhteessa ei pahaa ristiriitaa ollutkaan. Savolaiset talonpojatkin ovat jo alkaneet ymmärtää, ettei pesää pidä ilman pakottavaa syytä hajottaa, ja tämä oli myös kruunun maapolitiikan johtotähtiä.
Perimysjärjestelmä on tässä otettu esiin maan perimyksen yhteydessä, jossa sen vaikutus oli suurin. Irtaimiston perimyksestä, jolla Voionmaan teoriassa on suuri osuus, aineistomme ei voisikaan antaa täyteläistä kuvaa. Siitä voi kyllä poimia esimerkiksi sellaisia tapauksia, joissa naiset perivät lehmiä, mutta siinä ei ole täydellisiä irtaimiston jakoja, joista näkyisi, mitä tavaroita pesässä oli ja mitä kukin niistä sai.
MAAN PANTTAUS JA VUOKRAUS SEKÄ KASKIYHTIÖT
Maan arvo oli Savossakin jo 1500-luvun puolimaissa niin korkea, että tilapäisestä pääomapulasta saattoi selvitä panttaamalla maata. Tarpeet olivat monenlaiset. Kerran mainitaan syynä hautausmaksu, kerran oluttynnyrin kestitys. Maa joutui laina-ajaksi pantin haltijan käyttöön, mutta kantatila maksoi siitä veron. Maanluovutus oli tarkoitettu väliaikaiseksi ja peruuntui, kun panttimaa oli lunastettu takaisin samanlaisilla arvoesineillä. Pantin lunastaminen saattoi kuitenkin lykkäytyä, niin että kantatila ehdittiin välillä myydä tai se joutui autioituneena toiselle omistajalle. Tällaisia tapauksia selviteltiin useasti käräjillä. Panttimaa oli usein niittyä, mutta kaskimaatakin voitiin pantata.1 Panttaukset uhkasivattilan eheyttä, jos pantti syystä tai toisesta jäi pitkäksi aikaa tai kokonaan lunastamatta.
1600-luvun alussa panttausajat olivat eräissä tapauksissa venyneet niin pitkiksi, että ensin jouduttiin selvittämään, oliko kyseessä ollut panttaus vai kauppa. Pellosniemellä panttimaa saatiin 1602 palautetuksi alkuperäiseen tilaan, vaikka se oli jo ehditty merkitä linnan maakirjaan pantinhaltijan omaksi. Tilojen repimiskielto vaikutti ilmeisesti siihen, ettei pantin lunastamisesta ja sukuoikeuden käytöstä säädettyjä määräaikoja pidetty sitovina, vaan pantin sai näiden umpeen mentyäkin palautetuksi kantatilaan. Pellosniemellä saivat Kotilaiset vielä 1606 takaisin Olkkolan ja sittemmin Moision kartanon yhteyteen joutuneen Huhusmäen, joka oli pantattu jo Henrik Vilpunpojan aikana (viimeistään 1590), eikä heidän tarvinnut maksaa panttisummaakaan, kun pantin haltijat olivat päästäneet rakennukset rappeutumaan. Monimutkaista panttaustapausta selvitettiin Vesulahden käräjillä 1607. Heikki Rokkasen isä oli saanut panttina Antti Peitsarin isoisältä kaksi sarkaa, suuruudeltaan 7 kolmanneksenalaa, Peitsarin rintapellosta, ja Rokkaset olivat viljelleet niitä siitä pitäen. Vero oli kuten panttimaassa tavallisesti kantatilan rasituksena. Tämä laskettiin Rokkasten tuloksi. Nämä määrättiin luopumaan maasta saamatta korvausta panttia vastaan luovuttamastaan tavarasta, vieläpä joutuivat maksamaan tynnyrin viljaa maanvuokrana pitäjän kappalaiselle Olavi Antinpojalle, jolle kolmannes Peitsarin arviokunnasta oli myyty. Peitsarin perilliset heräsivät tällöin valvomaan etujaan, esittivät sukulunastusvaatimuksen mainittuun peltoon ja saivat sen hyväksytyksi ehdolla, että kappalaisen tuli saada korvaus pellon parannuksesta. Tämä tapaus osoittaa, että viljelysmaa Mikkelin keskusseudulla oli 1600-luvun alussa jo todella arvossaan. Maanlain mukaisesti (maakari 7) tuomittiin pantinhaltijan panttimaasta saama hyöty laskettavaksi velallisen hyväksi panttia lunastettaessa. Tätä keskiaikaisen koronottokiellon mukaista periaatetta noudatettiin panttimaata lunastettaessa vielä Rantasalmella 1606 ja Juvalla 1608.2 Pantti muodostui täten velalliselle varsin edulliseksi lainansaantimuodoksi.
Jos maa olisi ollut arvotonta ja vapaasti käytettävissä, sen vuokraamiseen ei olisi ollut mitään tarvetta. Kuitenkin jo 1550-luvulla savolaisten kerrotaan vuokranneen kaskimaata pertunmaalaisilta, ja vanhimmissa tuomiokirjoissa esiintyy pari maanvuokraamistapausta. Vesulahdelta Ihanus Himokainen oli erehtynyt antamaan vuokralle kaskimaata, joka ei kuulunutkaan hänelle, ja Paavo Oikarinen oli vuokrannut Antti Liukkoselta 4 panninalaa vain yhtä viljaa varten.3 Kaskimaan vuokraamisesta kertoo linnankirjuri Henrik Kupiainen savolaisten veronkiertoa koskevassa raportissaan. Sen mukaan talonpoika, joka ei pystynyt viljelemään kaikkea nimissään olevaa maata, antoi siitä osan vuokralle, salli vuokramiehen kylvää siihen ruista ja ohraa ja peri vuokrana puolet tai kolmanneksen sadosta, enemmän tai vähemmän, sen mukaan kuin oli sovittu.4 Vuokramies siis maksoi vuokran työllään ja sen tuloksilla. Tämä teki tilattomillekin mahdolliseksi saada viljeltäväksi kaskimaata ja olla yhtiömiehenä.
Kun kruunun maapolitiikan periaatteisiin kuului, ettei täystilallisella saanut olla enempää maata kuin minkä hän pystyi itse viljelemään, katseltiin kaskimaan vuokraamista hieman karsaasti. Kuitenkin maanvuokraustapauksia on verraten usein vielä 1600-luvun alun tuomiokirjoissa. Säämingin käräjillä 1603 paheksuttiin erästä autiotilan viljelijää siitä, että hän väärällä kertomuksella oli hankkinut itselleen kaskeamisluvan aivan riitapuolensa pellonaidan vierestä, vaikka hänellä oli itselläänkin metsää kylliksi ja toisillekin vuokrata. Leppävirran Niilo Leppäsen todettiin 1606 antaneen toisen osakkaan vahingoksi kaskimetsää kahdellekin vuokramiehelle.5
Henrik Kupiaisen mainitsema maanvuokra, puolet tai kolmannes sadosta, saa vahvistuksen muista lähteistä, mm. vanhimmista tuomiokirjoista, joissa tällainen jakosuhde verraten usein mainitaan kaskiriidoissa sen perustetta lähemmin selittämättä.6 Kruunukin harrasti 1500-luvun puolimaissa talonpoikien kanssa »kahaviljelyä» niin, että sille kuuluvaa viljaa kylvettiin talonpoikien peltoon.7 1600-luvun alussa tuomitaan yleisesti kaskiriidoissa maanvuokraksi joka kolmas lyhde, kerran vain joka neljäs lyhde. Samansuuruinen kaskimaan vuokra mainitaan myös osapuolten väliseen sopimukseen perustuvana. Kolmanneksen sadosta käsittävä vuokra luonnehditaan korvaukseksi verosta, joka oli maanomistajan harteilla. Vero oli tietenkin maksettava sinäkin aikana, jona uusi puusto kasvoi, ellei maata päästetty autioksi. Joka tapauksessa verorasitus katsotaan vielä suuremmaksi vahingoksi kuin puuston menetys.8
»Kahaviljelyssä» ei näytä olevan kysymyksessä enää pelkkä maanvuokraus, vaan samalla kaskiyhtiö. Säämingissä olivat Heikki Tynkkynen ja Olli Ihanainen raataneet yhteisen kasken viimeksi mainitun maalle. Sopimuksen mukaisesti oli jaettava kahtia ensin syksyllä naurissato ja seuraavana kesänä kahtia kylvetty ruis.9 Jotta maanomistaja saisi jotakin maanvuokraa, on vuokramiehen työpanoksen täytynyt olla suurempi.
Kaskiviljelyn vaatiman suuren työmäärän vuoksi kaskia raivattiin usein yhteisesti. Vilkunan mukaan yhteiset suurkasket ovat savolaisille uudisasuttajille erityisen luonteenomaisia. 1500-luvun aineisto osoittaa kuitenkin, että yksityiskasket olivat tavallisimpia. Kaskia nimitettiin usein aivan kuin peltoja raivaajan mukaan. Yhteiskaskista ovat todisteena Kansanahot, joita on vanhimmassa verollepanomaakirjassa, niistä lähes puolet Rantasalmella ja toiseksi eniten Juvalla. Vesulahdella on lisäksi Kansanmaa (ak 402).10 Yhteiskaskeen viittaa ilmeisesti myös Juvan Auvilan Yhteisenahot (ak 785) ja Jäppilän Tossavalansaaren Jokaisenaho (ak 658,673).
Noin viikkoa ennen mikkeliä 1548 venäläiset yllättivät ja tappoivat samalla kaskimaalla 12 talonpoikaa. Nämä olivat ilmeisesti sadonkorjuupuuhissa jossakin Kerimäen saarennolla sijaitsevalla yhteiskaskellaan.11 Suurista kaskimaista todistaa myös se, että monista ahoista riitti jaettavaa useille arviokunnille. Hyvä esimerkki on Sallinaho Soisalon erämaassa. Näitä ahoja ei kuitenkaan ole välttämättä kaskettu yhdellä kertaa.
Yhteiskasken tuotto jaettiin niiden kirveiden mukaan, jotka olivat kaskenkaatoon osallistuneet. Yhteiskasken kaatoon osallistuneista kirveistä lienee saanut nimensä Seitsemisenaho (ak 364) Kangasniemen Murtoisten–Kutemajärven tienoilla. Tämä jakoperuste mainitaan 1564 Säämingissä Naukkaristen kaskiriitaa käsiteltäessä. Naukkariset kuuluivat samaan arviokuntaan, joten kaskimaan omistusoikeus oli selvä.12 Kirvesluku päti jakoperusteena kaskiyhtiössä, mikäli osapuolet omistivat maan yhdessä tai olivat sen yhdessä vuokranneet. Tällöin voitiin osuuksista sopia etukäteen. Tämä näkyy selvästi Juvan Tarkiaisten välisestä 1603 käsitellystä kaskiriidasta. Kaski oli yhteisesti hakattu ja poltettu, mutta kiistaa syntyi siitä, että Seppä-Tarkiainen väitti toisten osakkaiden vieneen suuremman osan kylvöstä ja sadosta kuin oli työtä alettaessa sovittu. Tavinsalmella tuomittiin taas Juntti Pitkäselle ¼ ja Soini Pitkäselle ¾ ruiskaskessa olevista lyhteistä, koska niin oli sovittu yhtiötä solmittaessa.13
Sadon jakoa kirveiden mukaan on vanhimmassa kirjallisuudessa pidetty todisteena siitä, että vain työ oli jonkin arvoista ja maa vain tilapäisessä käyttöomistuksessa.14 Kaskimaata ei kuitenkaan enää 1500-luvulla ollut ilmaiseksi saatavissa, ellei yrittänyt kasketa salaa kruunun yhteismaalla. Tilattomat joutuivat sitä vuokraamaan.
Yhtiö ei ollut yksinomaan maanomistukseen liittyvä taloudellisen yhteistoiminnan muoto, mutta yhtiön puitteissa oli mahdollista käyttää ja vuokrata kaskimaatakin yhteisesti. Vanhimmista sakkoluetteloista lähtien on verraten usein annettu sakkotuomioita yhtiön purkamisesta ennen määräpäivää.15 Tällaiset yhtiöt saattavat olla esimerkiksi kaskiyhtiöitä, jotka ovat purkautuneet erimielisyyksien johdosta kesken viljely kauden.
Vasta aikakauden lopulla pääsemme lähemmin tutustumaan muutamaan tällaiseen yhtiöön. Säämingin käräjillä purettiin 1606 Olavi Hartikanpojan ja Pekka Miikkulaisen välinen yhtiö. Siinä oli sekä osakkaiden omaa että vuokramaata, peltoa, niittyä ja kaskea Kontialassa, Issakkalassa ja Lippolassa. Osuudet olivat yhtä suuret. Yhtiön purkamiseen liittyi maanjakotoimitus, jossa pyrittiin tasapuolisuuteen ottamalla huomioon myös maan laatu.16
MAANJAOT
Kruunun pyrkimys verokykyisten tilojen koossapysyttämiseen ei voinut estää tilanjakoja. Kuten asutuksen yhteydessä on selvitetty, arviokunnassa jo 1500-luvun puolimaissakin oli normaalisti useita taloja. Näiden määrä on usein ollut varsin vaikeakin selvittää, koska verottajaa ovat enemmän kiinnostaneet koko tai puoliverot kuin talot eli savut, joita ensinmainituissa saattoi olla vaihteleva määrä.
Edellä olemme historiantutkimuksessa vakiintuneen käytännön mukaisesti nimittäneet koko- ja puoliveroja arviokunniksi. Vuoden 1561 verollepanomaa- kirja, joka luettelee arviokunnille kuuluvat maakappaleet, on ensimmäinen Savon jakolaitosta systemaattisesti valaiseva asiakirja. Se on sikäli tarkempi kuin minkään muun maakunnan verollepanoasiakirjat, että se luettelee arviokunnille kuuluvat maakappaleet nimeltä, jopa joskus mainitsee rajapaikkojakin. Tarkkuus on tosin eri pitäjissä vaihteleva, kuten asutuksen yhteydessä on käynyt ilmi. Siellä on myös kosketeltu kysymystä, millä perusteella arviokunta-nimitystä voidaan pitää kansanomaisena. Kansan suussa sen rinnalla lienee ollut käytännössä nimitys sukukunta. Sen voi nähdä kuvastuvan esimerkiksi Tavinsalmen sakkoluettelossa 1584 esiintyvässä ilmauksessa »Rossi Lapveteläinen sukulaisineen». Arviokunnan osakkaat olivat usein sukulaisia.1
Vuoden 1664 maantarkastuskirjassa olevia arviokuntia vastaavia yksiköitä olemme käytännöllisistä syistä nimittäneet jakokunniksi. Itse asiassa on kysymys samoista yksiköistä kuin arviokunnat, vaikka niiden koostumus oli aikojen kuluessa voinut muuttua, eniten Itä-Savossa, jossa järjestelmällisiä jakotoimia suoritettiin jo 1640-luvulla. Nimitys jakokunta (skifteslag) onkin jo Savon vanhimmissa tuomiokirjoissa tavattava nimitys. Jakokunnan osakkaita nimitetään taas jakoveljiksi (skiftesbröder).2
Historiallisessa kirjallisuudessa on arviokunnan osakkaista käytetty nimitystä yhtiömies. Tämä ei maanlain kannalta ole aivan oikein. Kuten edellä on esitetty, yhtiö oli tilapäinen jopa määräaikainen taloudellisen yhteistoiminnan muoto, ja sen osakas oli yhtiömies (bolagsman), kun taas jakoveljien välillä oli pysyvä omistusyhteys, joka voitiin purkaa vain kaikkiin tiluksiin ulottuvassa maanjaossa.
Maanjakoja mainitaan lähteissämme jo 1500-luvun puolivälistä saakka. Esimerkiksi Juvalla vahvistettiin 1564 20 vuoden takainen jako.3 Maanjakoja ja pesänjakoja ei tosin vanhimpien tuomiokirjojen lyhyiden ilmauksien perusteella voi helposti toisistaan erottaa. Molemmista käytetään nimityksiä jako (skifte) tai tasoitus (jämkning). Maanjakotermeinä niillä näyttää toisinaan olevan tietty ero. Kun Rantasalmella 1564 määrättiin tasoitus pellossa ja jako takamaassa, voitaneen edellistä pitää tilapäisempänä, jälkimmäistä taas pysyvien rajojen määräämistä edellyttävinä. Usein määrättiin riitapuolten välille jako, jossa oli tasoitettava pelto, niitty ja takamaa perintö- tai muun osuuden mukaan. Jako saattoi koskea myös vain osaa tiluksista. Usein käytetty nimitys veljesjako osoittaa, että varsin tavallisesti oli kysymys juuri perintöosuuksien selvittelystä, johon saattoi liittyä irtaimiston jakokin. Jako saattoi tulla ajankohtaiseksi myös yhden osakkaan muuttaessa takamaalle. Jaon yhteydessä pyrittiin saamaan omistukset vastaamaan verolukua ja liikamaa voitiin määrätä erotettavaksi kruunulle. Jaot näyttävät useimmiten olleen eri arviokuntiin kuuluvien maanomistajien välisiä, mutta maakirjaa ei koskaan saatu tarkoin kuvastelemaan niitä omistussuhteita, jotka yallitsivat talonpoikien välillä. Esimerkiksi osakkaita on maanjaoissa usein enemmän kuin samanaikaisessa verollepanomaakirjassa. Omistussuhteiden selvittäminen jäi näin ollen pääasiassa naapuruustodistajien kuten jako- ja katselmusmiesten varaan. Oikeudenkäynti ei juuri muuttanut tätä tilannetta, sillä tulos kirjattiin verraten harvoin tuomiokirjaan. Näin ollen myös jakojen toimittamistapa jää epäselväksi.4
Kun kruunu vastusti tilojen repimistä, odottaisi, että maanjaoissa olisi ensin pyritty erottamaan toisistaan arviokunnat ja vasta myöhemmässä vaiheessa niiden yksityisten osakkaiden väliset tilukset. Niin johdonmukaista ei käytäntö kuitenkaan ollut. Aivan kuten maan perimyksen kohdalla joudumme toteamaan, ettei maakirja tarkoin kuvastelekaan niitä omistussuhteita, joita jakotoimituksissa oli otettava huomioon. Esimerkiksi Säämingissä määrättiin 1564 Antti ja Tahvo Janatuisen jakokuntien välille perinnönjako. Verollepanomaakirjasta ilmenee, että kumpikin oli jo entuudestaan omana arviokuntanaan, joista toiseen on merkitty kaksi muutakin osakasta. Kysymys ei siis ollut jakokuntien välisestä maanjaosta, vaan jo kahdeksi jakokunnaksi eriytyneen laajan sukukunnan jäsenten välisestä perintösuhteiden selvittelystä.5
Kuitenkin on selvää, että maakirjan täsmentymisen- ja jakotoimitusten edistymisen välillä oli keskinäinen yhteys. Sitä mukaa kuin verotus muuttui tilakohtaiseksi, niin että kunkin talon yksilöllinen veroluku merkittiin maakirjaan, kasvoi jakotoimitusten tarve, ja kääntäen, maanjakojen seurauksena oli se, että verovelvollisuus jaettiin omistusoikeuden suhteessa.
Maanjakojen yhteydessä tai erillisinäkin toimitettiin usein rajankäyntejä. Verollepanokirja ilmaisi tavallisesti maakappaleet vain nimeltä, ja usein kiista johtui siitä, että riitapuolet kutsuivat samaa maakappaletta eri nimillä. Niinpä Juvalla oli 1564 epäselvyyttä siitä, olivatko Mustalahenperä ja Kansanaho sama maakappale ja kenelle se kuului. Tuomiokirjoihin merkittiin toisinaan rajaluetteloita, joita vastasivat jonkinlaiset rajamerkit luonnossa. Usein ne olivat varsin epämääräisiä, kuten Vesulahdella Kekkosen ja Arpiaisen maita erottava raja Kuohiomäennenän eteläpäässä: Hevonselkä, sieltä Tervaskantoon ja sieltä Suureen koivuun. Usein mainitaan puihin veistettyjä pilkkoja tai rajakiviä, kuten Säämingin Karkiaselälle Hyvösen ja Ihalempisen maita erottamaan tuomittu raja: kuusi, jossa on 12 pilkkaa ja sen luona 12 kiveä, sitten harjun keskellä kivi, johon on hakattu risti, sieltä etelään koivuun, jossa 12 pilkkaa ja sen luona 12 kiveä. Rajakivillä saattoi olla nimiä, kuten Lataskivi, Partasenkivi, Ristikivi. Oikeuskäytäntöä valaiseva nimi on Valaraja. Rajakivet kestivät tietenkin parhaiten ajan kulutusta eivätkä olleet niin helposti toisiin vaihdettavissa kuin koivut, hongat, kuuset, kannot, juurikat ja ojatkin, joita usein mainitaan rajamerkkeinä. Maantavan mukaan tuomittiin ilmeisesti 1561 Joroisissa Lamminrantaniityn rajaksi metsää vastaan sylen mitta niityn reunasta, jotta niityn omistaja voisi saada palstaltaan aidaksia.6
Rajat, joita muutamissa tapauksissa on viety verollepanomaakirjaankin, koskivat yleensä vain yksityisten maakappaleiden riidanalaisia kohtia. Ne saattoivat joskus olla maakappaleiden ympärysrajoja. Sitä vastoin koko arviokunnalla ei yleensä ollut selväpiirteisiä rajoja, paitsi ehkä saaristossa. Tilukset olivat pikemminkin palasina, niin että omistuskartta muistuttaisi tilkkutäkkiä.
Jakoja voitiin jo varhain toimittaa arviokunnan osakastenkin kesken. Jo 1561 on Tavinsalmella, myöhemmässä Iisalmen Ryhälässä, määrätty Mikko Pulkkisen ja Antti Mäkeläisen välille katselmus siitä, oliko viimeksi mainittu kaskennut osuuttaan enemmän. Myönteisessä tapauksessa hänen oli luovutettava jakoveljelleen vastikemaata. Seuraavan vuosisadan alussa tällainen käytäntö oli tavallista, mutta on yllättävää, että kaskimaan puute on aiheuttanut osakkaiden välisen jaon Ylä-Savossakin jo näin varhain.7
Mittaukseen perustuvia maanjakoja Savossa ei vielä vanhimpien maakirjojen aikaan ilmeisestikään toimitettu. Ainoat lähteissä mainitut pinta-alamitat ovat kylvöalan mukaisia. Sarkajako mainitaan tosin 1559 Juvalla Turakaisten pellossa, mutta ilmeisesti on kysymys peltolohkoista.8 Verollepanomaakirjassa on jonkin verran sarka-nimistöä. Sellaisia ovat Ruskiamaansarka ja Kivisarka Pellosniemellä, Paukkulanmetsänsarka ja Jalkapeltosarka Vesulahdella, tai myöhemmin kylännimiksi tulleet Pieksämäen Sarkaniemi ja Leppävirran Sarkamäki, mutta sarka merkitsee ilmeisesti samaa kuin lohko.9 Lohkojakoa saattoi olla pellossa ja ehkä kaskessakin.
Rakennuksen pystyttämisestä yleiselle tielle on sakotettu Paukkulan neljänneksessä jo 1554, ja Rantasalmella tuomittiin 1563 rakennus siirrettäväksi pois toisen maalta. Tonttia ei vielä lainkaan mainita 1500-luvun tuomiokirjoissa eikä sakkoluetteloissa. 1600-luvun alussa määrätään Juvalla rakennus siirrettäväksi tontteja koskevan järjestelyn yhteydessä. Tontteja mainitaan joskus. muulloinkin jopa Tavinsalmea myöten. Säämingin Väätäisten kesken 1606 tuomitussa jaossa määrätään selvitettäviksi myös kulkuteitä ja kyläntontteja koskevat riidat.10 Tämä todistaa jo verraten ahtaasta asumisesta. Teiden tukkimista mainitaan joskus muulloinkin, mutta sellaista saattoi esiintyä haja-asutuksenkin piirissä esimerkiksi jos kasken aita pahoin katkaisi tien.11
1600-luvun alun tuomiokirjoissa maan jakoja esiintyy tuhkatiheään. Ne määrätään yleisesti toimitettavaksi tangolla ja kyynärällä tai nuoralla, siis maanmittaukseen perustuvina. Esimerkiksi Pellosniemen syyskäräjillä 1602 määrätään yhdessä tapauksessa tangolla ja kyynärällä jaettavaksi tontti ja pelto perintöosuuksien mukaan, toisessa tapauksessa erään hirvensalinelaisen arviokunnan takamaaosuudet, ja kolmannessa vouti Pietari Eerikinpoika Kostiaisen ja Olli Anianmiehen metsän sanotaan olevan sarkajaossa. Metsien jakaminen on nyt varsin tavallista. Kyyhkylän ratsutilalliset ulottavat maariidassaan jaon kalaveteen, katiskanpaikkoihin ja rantaruohikkoon saakka. Huolimatta maanlain mukaisesta terminologiasta ei ilmeisestikään ole kysymys säännönmukaisesta ruotsalaisesta sarkajaosta. Esimerkiksi mainitussa Kostiaisen ja Anianmiehen yhteisesti sarkajaossa (tillhopa uti teegeskipte) omistamassa metsässä Anianmiehen todettiin kaskenneen niin paljon yli osuutensa, ettei voinut antaa vastiketta koskemattomasta metsästä, vaan joutui rahallisiin korvauksiin. Metsä oli siis ennen uutta jakoa vielä jakamattomana yhteisenä metsälohkona. Juvalla 1606 Ollikaisen ja Pärnäsen maariidan yhteydessä annettiin ohje toimittaa pellon tangotus niin, että riitapuolet saavat sarkansa yhteen palaan ja niin hyvässä asemassa kuin heille sopii. Tämäkin on lohkojakoa eikä sarkajakoa. Sama pyrkimys yhtenäisiin peltokappaleisiin oli Kyyhkylän ratsumiesten välisessä jaossa kaksi vuotta myöhemmin. Vaihdettujen peltojen kokokin ilmaistiin panninaloina eikä saran leveyden mukaan, vaikka niiden sanottiin olevan asianomaisen »sarkajaossa» lähellä taloa ja tonttia.12
Metsänjakojen lisääntyminen johtui luonnollisesti siitä, että metsä oli jo suuremmassa arvossa kuin ennen. Varsinkin vanhojen kylien läheisyydessä kaskimetsästä alkoi olla pulaa, ja metsällä oli muutakin käyttöä. Leppävirroilla mainittiin 1602 kaskenpolton ohella hirsien ja halon hakkuu perusteluna sille, että metsä oli jaettava.13 Oma osuutensa oli varmaan jo tervanpoltollakin, joka oli aiheena eräisiin riitoihin. Maariidat olivat varsin yleisesti arviokunnan sisäisiä. Toinen osakas väitti toisen kaskenneen enemmän kuin hänen osuuteensa kuului. Niinpä Rantasalmella Lauri Pirinen väitti, että Pekka Pirisen naurisraivio, hänen kasken- ja miilunpolttonsa ja muu metsänkäyttönsä oli koitunut toisen osakkaan vahingoksi. Mikäli näin todettiin tapahtuneen, tuomittiin korvauksia, määrättiin raivio jaettavaksi tai toiselle osakkaalle annettavaksi vastaava maakappale jakamattomasta maasta, ennenkuin mittaukseen perustuva jako pantaisiin toimeen. Pellosniemellä tuomittiin 1606 Pekka Laurinpoika Kärämiehelle vastikkeeksi Närvänrannanpelto ja Tenholan perämaa korvaukseksi siitä, että Pekka Pekanpoika Kärämies jakoveljineen ja osakkaineen oli kaskennut jakamattomassa metsässä yli osuutensa, »enemmän kuin heidän sarkajakonsa myöntää, kun jako tulee». Tässä lausutaan hieman kaarrellen joskus muulloinkin ilmaistu periaate, että osuus kantapellossa (bolåker) määrää metsäosuuden suuruuden. Sitä vastoin ei koskaan lausuta ruotsalaisen oikeuden mukaisesti, että tontti on pellon äiti, so. että tonttiosuus on kylänmitta, jonka mukaan pelto-osuus ja muut osuudet määräytyvät. Käsite kylänmitta (byamål) esiintyy kyllä joskus, mm. Juvan Turakkalassa 1606, mutta itse asiassa se oli sama kuin veromarkkaluku, joka osoitti asianomaisen osuuden arviokunnassa. Asia voitiin lausua päinvastoinkin: ensin oli toimitettava jako ja sen mukaan määräytyi sitten vero. Tällä sanonnalla tarkoitetaan, että jako toimitetaan perintöosuuden tai muun laillisen saantoperusteen mukaan ja sen jälkeen kullekin osakkaalle erikseen merkitään veroluku, josta hän yksilöllisesti vastaa.14
Vaikka useasti tuomittiin sarkajako köydellä tai langalla pellossa, niityssä ja takamaassa, ei läheskään aina kaikkia tiluksia jaettu samalla kertaa. Esimerkiksi Rantasalmen Issakaisten kesken määrättiin 1606 jako niillä tiluksilla, jotka olivat vielä jakamatta.15 Vielä vuoden 1664 maantarkastuskirjan mukaan oli tavallista, että jakokunnan jäsenillä oli osa tiluksista yhteisinä, osa jaettuina.
1600-luvun alun tuomiokirjoissa noudatetaan jakoasioiden yhteydessä kuten muutenkin mahdollisimman pitkälle maanlain terminologiaa. Käytäntö saattoi olla melkoisesti toisenlainen. Siitä meillä ei ole tarkkaa tietoa, koska tältä aikakaudelta ei ole tallella kartta-aineistoa. Karttoja on vasta Säämingistä 1640-luvulta. Silloin kymmenessä kylässä, mm. Tolvanniemessä, osalla taloista on peltolohkoja sarkajaonomaisesti useassa vainiossa, mutta säännönmukaisesta ruotsalaisesta sarkajaosta ei tällöinkään ole kysymys.16 Tuomioissa määrätty mittailu tangolla ja kyynärällä koski ensi sijassa peltojen mittaamista. Lakikaan ei edellyttänyt pinta-alamittausta, joka olisi ylittänyt talonpoikaisten katselmusmiesten taidon, vaan suunnilleen yhtä pitkät peltosarat mitattiin leveyden mukaan. Metsää on jo tähän aikaan mitattu langalla, mikä osoittaa metsien arvon nousua.17 Metsässä mittaus vaati vielä paljon suurempaa taitoa kuin pellossa. Ehkä juuri jakotoimitusten vaatimuksesta johtuu se, että katselmusmiesten joukossa yhä useammin alkaa olla vouti tai lainlukija. Jakotoimituksiin kuului jo eräänlainen metsämaan jyvitys, ei tosin kasvukyvyn perusteella vaan siten, että osakkaille pyrittiin antamaan tasapuolinen osuus sekä kaskeamattomasta metsästä että kaskiahoista. Tällainen järjestely oli tarpeen vaatima, kun kaskimaa oli käytön jälkeen vuosikymmeniä arvoton. Maanlaista ei ollut juuri johtoa saatavissa, sillä se mainitsi kaskenpolton suoranaisesti vain metsäpalojen yhteydessä (rakennuskaari 38:7). Jossakin määrin oli mahdollista soveltaa säännöstä, että jakamattomasta metsästä raivattu perkometsä (rydskog) oli palautettava kylänmetsään sen jälkeen kun siitä oli otettu kolme viljaa (rakennuskaari 32). Tähän säännökseen on nimenomaan viitattu Vesulahdella 1606.18
Talonpoikien kannalta olivat maanjaoissa ja maariidoista annetuissa tuomioissa hetkellisten nautintasuhteiden järjestely ja korvauskysymykset hyvin tärkeitä, ajankohtaiselta vaikutukseltaan usein tuntuvampia kuin pysyvä järjestely. Maanlain mukaan maan kasvu kuului sille, joka voitti katselmuksessa, jos maa oli kylvetty, mutta jos oli kyseessä väkivaltainen nautinta, oikea omistaja oli oikeutettu korvaukseen niin monelta vuodelta kuin maa oli ollut vieraissa käsissä. Savon vanhimmissa tuomiokirjoissa on tapauksia, joissa sato väkivalloin, so. tahallisesti, toisen maalle kylvetystä viljasta tuomitaan jutun voittajalle,19 mutta taannehtivaa korvausta ei mainita. Pyrkimyksenä on korvata kaskimaahan uhrattu työpanos. 1600-luvun alun tuomiokirjoissa oikeutta jaetaan jo aivan lain kirjaimen mukaan. Kasvussa oleva vilja määrätään sille, joka voittaa maan katselmuksessa, ja väkivaltaisen nautinnan ollessa kyseessä tuomitaan maksettavaksi maan vuokra eli tuotto niin monelta vuodelta kuin maa on ollut anastajalla. Vaihtoehtona on vastikemaan antaminen.20
Vaikka talokohtaisia jakoja tehtiin jo verraten paljon, oli Savossa sekä pellon että kasken omistusyhteisönä, josta yksilölliset osuudet erotettiin, arviokunta eli toiselta nimeltään jakokunta. Tuomiokirjoissa puhutaan kyllä maanlain sanastoa käyttäen usein kylistä ja kylänmitasta. Tästä on moniin tutkielmiinkin tullut mm. nimitys kylänmetsä. Savon kylät olivat kuitenkin pelkkiä seutukyliä, joilla ei ollut mitään omistusoikeudellista merkitystä. Eri asia on, että monista arviokunnista sittemmin tuli kyliä. Maanjaot, joita arviokunnan eli jakokunnan puitteissa jo pantiin toimeen, merkitsivät osittaista paluuta tilakohtaiseen maanomistukseen, joka oli alkuperäisen savolaisen maanomistusoikeuden lähtökohta.
KASKIVILJELY
Kaskiviljely oli 1500-luvun vallitseva viljelymuoto. Vanhin vero-opastus jopa väittää, kuten edellä olemme todenneet, ettei savolaisilla ollut muuta kuin kaskimaita, joita he vaihtoivat 6–8 vuoden kuluttua. Vaikka asianlaita ei ollut niin, kaskiviljely oli kaikkialla ehdottoman ylivoimainen peltoviljelyyn verrattuna. Kaskeamalla savolaiset asuttivat oman maakuntansa takamaat ja levittäytyivät laajalti vieraisiin maakuntiin. On aivan ilmeistä, että he erinomaisesti hallitsivat kaskiviljelyksen tekniikan. Kun on kysymys siitä, millaista tämä yksityiskohdissaan oli, 1500-luvun aineisto jättää meidät monessa kohden pulaan. Kuva kaskiviljelyn menetelmistä on tutkimuksessa luotu vasta 1700-luvun, jopa suurelta osalta viime vuosisadan aineiston perusteella. Varmaankin se suurin piirtein pitää paikkansa, koska vanhan maatalouskulttuurin piirissä muutoksia omaksuttiin hitaasti. Pidämme kuitenkin oikeampana rakentaa kuvan mahdollisimman pitkälle asianomaisen aikakauden oman aineiston varaan. Näin voidaan tarkemmin saada esiin juuri se kehitysvaihe, jossa savolainen kaskiviljely oli tänä merkittävänä uudisasutuskautena.
Arvo M. Soininen erottaa lähinnä vanhaan maatalouskirjallisuuteen nojaten neljä vanhaa kaskiviljelymenetelmää, joista kaski ja rieskamaa ovat lehti- ja sekametsään soveltuvia, huuhta havumetsän kaskeamismenetelmä ja pykälikkömaa tarkoittaa metsätyypin muuttamista pyältämällä lehtipuuvoittoiseksi ennen kasken kaatamista. Kustaa Vilkuna rajoittaa nämä menetelmät kahdeksi, joista toinen (Soinisen rieskamaa) soveltuu lehti- ja toinen (Soinisen pykälikkömaa) havumetsään. Kolmantena hänellä on kydöttäminen, jonka esiintymiseen Savossa palaamme tuonnempana. Molemmat tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että juuri havumetsän kaskeamistaito eli huuhtamenetelmä teki savolaiset ylivoimaisiksi erämaiden asuttajiksi. Menetelmää he kuvailevat hieman toisistaan poikkeavasti.1
1500-luvun kaskiviljelyn selvittämiseen meillä on käytettävissä verollepanomaakirjan paikannimistö, tuomiokirjojen kertomukset’ kaskiriidoista ja maanluovutuksista sekä tilikirjaaineistoa lähinnä kuninkaankartanoista. Niistä on saatu sirpaletietoa, joka voidaan saada puhumaan myöhemmän ajan täyteläisempiä lähteitä vasten asetettuna.
Kasken erottaminen nimenomaan lehtimetsän, huuhdan taas havumetsän kaskeamismenetelmäksi on selvästi oppitekoista eikä saa tukea savon murteesta. Kaski lienee tosiaan alunperin tarkoittanut nimenomaan lehtimetsäkaskea (kask merkitsee viron kielessä koivua), mutta huuhta eli huhta (vokaalin pituus ei käy ilmi lähteistä) on yleisnimi kaikenlaisille kaskille ja Savossa vanhoina aikoina verrattomasti yleisempi kuin kaski.
Taulukkoon 20 koottu viljelynimistö osoittaa, että huuhta esiintyy verollepanomaakirjan nimistössä 155 kertaa, kaski vain 16 kertaa. Huuhtia on ympäri maakuntaa. Sana on säilynyt meidänkin päiviimme mm. Puumalan kylän nimissä Huhtimaa (alunperin myös Huutainmaa, ak 1291, 1318) ja Himahuuha (Himahuuhanmaa, ak 1330). Huuhdat olivat usein rinteillä, kuten lukuisat Huuhtimäet ja Huuhanmäet (esim. ak 6,615), Mäkihuuhta (ak 677) ja Kumpuhuuhta (ak 725) osoittavat. Huuhtaa raadettiin usein, kuten juvalainen Mäntyhuuhta (ak 801) ja rantasalmelaiset Huuhtikankahannenä (ak 1423), Huutikankahanpää (ak 1463) ja Honkahuuhanpää (ak 1461) osoittavat havupuuta kasvavaan kangasmetsään, mutta ilmeisestikään ei aina. Vaikka vanhat maatalouskirjailijat vakuuttavat, ettei ohra menestynyt (havumetsä) huuhdassa, osoittaa pellosniemeläinen Otrahuuhanmaa (ak 52), että huuhta on yleisnimitys kaikenlaisille kaskille. Varsin tavallinen, ikään kuin päivänselvää asiaa toistava nimitys Huuhanaho (esim. ak 244) saattaa eräässä tapauksessa tarkoittaa kuten Huuhanperäaho (ak 873) ahoa, jonka vierellä on uusi huuhta.
Sana kaski on 1500-luvulla Savossa verraten harvinainen ja näyttää leviävän etelästä tai lounaasta päin. Verollepanomaakirjassa näitä nimiä on eniten Pellosniemellä: Ristiinan Heikkilän Kaskenniemi ja Kaskimäki (ak 87, 123), joista viimeksi mainittu esiintyy myös kymmeneskunnan nimenä, Mäntyharjun Niinimäen Kaskeslamminaho ja Kaskeslamminmaa (ak 240, 251 ), Mikkelin pitäjän Vatilan Kaskisniemi (ak 265), Minkkilän-Rantakylän rakamaalla sijaitseva Kaskimäki (ak 284). Vesulahdella on Kaskisaari (ak 521) nykyisen Juvan Murtoisten–Nuutilanmäen tienoilla. Juvan puolella on Kaskessaari (L 51, ehkä sama kuin edellinen), Maaralassa Anto– eli Kaskisaari (ak 840) ja pitäjän keskiosassa Kaskipelto (ak 859), joka on antanut nimen myöhemmälle Kaskienkylälle. Säämingissä on Kaskiniemi nykyisen Sulkavan Ylisenauvilan–Telataipaleen tienoilla (ak 1192) ja Rantasalmella Tuusmäessä Leppäkaski (ak 1472, 1487, 1488). Viimeksi mainittu nimi viittaa todella lehtimetsäkaskeen, onpa vähäkasvuisena pidetystä lepikosta riittänyt jaettavaa kolmellekin arviokunnalle. Kaski on todella saattanut olla nimenomaan lehtimetsäkaskea tarkoittava nimitys. Savolaisten käyttämiä kaskeamismenetelmiä ei kuitenkaan voida erottaa huuhta– ja kaski-sanojen avulla. Näitä nimityksiä voidaan tietenkin tutkimuksessa käyttää eri merkityksissä.
Termiä rieskamaa tai sen savolaisia vastineita vierumaa ja tulimaa ei esiinny lähteissämme. Tätä terminologiaa lähelle tulee Rantasalmen Asikkalan Tulivuorenpelto (ak 1389), joka saattaisi olla alunperin rieskamaaksi raivattu. Rieskamaakaski, joka kaadettiin lehtimetsään ja kylvettiin vielä samana kesänä, lienee ollut verraten harvinainen hätävarakaski.2 Mahdollisesti tällaisia olivat ne naurismaaraiviot, joista on mainittu maanjakojen yhteydessä, tai Rantasalmella mainittu Hernemaa (ak 1441). Juuri naurista ja hernettä, jotka voitiin kylvää myöhemminkin, sanotaan nimittäin viljellyn rieskamaassa.3
Huuhtamenetelmän vanhinta muotoa edustaa yhden polton ja yhden sadon huuhta. Järeimmät puut oli jo etukäteen pyälletty kelottumaan ja ne jätettiin pystyyn, kun taas nuorempi metsä kaadettiin, ehkä jo kevättalvella. Raivio sai kuivua parikin kesää, ennenkuin se poltettiin. Tällaista polttamista, jossa osa metsää oli pystyssä, sanottiin ylipaloksi. Ylipalonmaa mainitaan 1500-luvun lopussa Kerimäen Vaaran kyIässä rajamaata jaettaessa (ak 1831 ). Maakappaleen sijainnin ei tarvinne merkitä, että menetelmä oli juuri vastikään karjalaisilta lainattu.
Huuhtakasken kehittyneempää muotoa edustaa ns. kesävierrehalme, joka poltettiin toiseen kertaan, mutta raivion annettiin välillä seisoa useita vuosia, jotta voima ehtisi imeytyä tuhasta maahan.4 Joroisten Vättilässä oli verollepanomaakirjan mukaan Kesävierteenaho (ak 661). Kuvattu menetelmä oli ilmeisesti Savossa tunnettu jo 1500-luvulla.
Havupuun pyältäminen, joka tarkoitti poikittaisten renkaiden viiltämistä puuhun keloutumisen aikaansaamiseksi, oli Savossa varsin yleistä 1500-luvulla. Sitä todistavat verollepanomaakirjan 32 pykälä-nimeä. Pykälän hakkaaminen ei tarkoita vain metsän valtausta – siihen riitti vaatimattomampi pilkka – vaikka pyälletty hongikko tietenkin oli jo tietyssä työvaiheessa oleva kaskiraivio, johon saman arviokunnan toisilla osakkaillakaan ei ollut enää asiaa. Pykälä-nimistö osoittaa lähes poikkeuksetta, että pykäliköt olivat kangasmailla. Vesulahdella mainitaan Pykälämäki Mikkelin Kirkonkylässä ja mahdollisesti toinen Harjumaassa (ak 332, 490, 494, 516), Pykäläselkä Kangasniemen Synsiössä (ak 290), Pykäläkangas Suonsaaressa (ak 4 7 , Pykälakangas ja Pykäläsuon eteläpää Vehmaskylässä (ak 560, 568), Pykälärantamaa Remojärvellä (ak 520) ekä Pykälämaa ja Pykälämäki Tuhkalassa (ak 538) kolme viimeksi mainittua jo nykyisen Juvan puolella. Juvalla on Pykälänaho Maivalassa ja Ronkaalassa (ak 8 L 7, I. 31 ), Pykäläselkä Haikarilassa ja Ollikkalassa (ak 864, 936) sekä Vanhapykälänmaa Vehmaalla (L 54). Säämingissä on Kerimäen puolella Makkolassa Pykäläkangas, josta riideltiin käräjilläkin,5 Simpalassa Pykälämäki (ak 1025, 1026), pitäjän keskiosassa Pykäläkangas Kallislahdessa (ak 1091) ja Pykäläselkä Haukiniemessä (ak 1101) sekä Sulkavan puolessa Pykäläniemi Telataipaleen tienoilla (ak 1192) ja Hirvipykälänmäki Lohilahdessa (ak 1206). Rantasalmella on Pykäläkangas Kervilässä (ak 1338), Pykäläselkä Parkumäellä ja Hiismäellä (ak 1383, 1464, 1477), Moilasen Pykäläaho (ak 1448) sekä Pykäläaho Pisamalahdessa ja Voinsalmella (ak 1641, 1658). Epävarmaksi jää, kuuluvatko tähän yhteyteen Perseenpykäle Pellosniemen Lelkolassa (ak 248) ja Tampinpykälä Juvan Pätylässä (ak 938). Sairilan kartanolla oli Pykälistö-niminen niitty.
Savon –pykälä-metsät olivat tuskin pykälikkömaita siinä ahtaassa merkityksessä, jonka mukaan pyältämisen tarkoituksena oli havumetsän muuttaminen lehtimetsäksi. Seuraavalla vuosisadalla kerrotaan sääminkiläisten suorastaan karttaneen lehtimetsän kaskeamista ilmeisesti siitä syystä, että lehtipuu paloi huonommin. Pyältäminen oli havumetsään hakattua huuhtakaskea valmistettaessa käytetty apuneuvo. Kuinka kauan pykäläkangas sai seisoa ennen kaatamista, ei käy ilmi lähteistä, mutta eräitä vuosia meni, ennenkuin honka kuivui. Tämä oli pykälikkömenetelmän haittapuoli. Vilkuna on esittänyt pyältämisen juuri siksi salaisuudeksi, jolla savolaiset muita paremmin pystyivät valloittamaan erämaita. Kauas kotiseudultaan muuttaneen uudisasukkaan ei kuitenkaan auttanut jäädä vuosikymmeneksi tai pariksikin odottelemaan pykälikön keloutumista. Soininen, joka ei tunne 1600-lukua vanhempia tietoja pykälikkömaasta, arvelee tähän menetelmään turvaudutun vasta kun kaskimaasta oli puutetta.6
Kotinurkilla ns. huuhtamenetelmä ei enää 1500-luvulla voinut olla ensisijainen. Sitä on usein kuvattu juuri koskemattoman ikihongikon kaskeamistavaksi. Verollepanomaakirja osoittaa kuitenkin, että suuri osa kaskimetsästä oli jo 1550-luvun jälkipuoliskolla ainakin toiskertaisessa käytössä. Kuten taulukko 20 osoittaa, on verollepanomaakirjassa yli 2000 aho-nimeä. Niiden suhteellisen vähäinen lukumäärä Etelä-Savossa Saimaan järvialueella ei merkitse sitä, ettei siellä ollut kaskiahoja, vaan johtuu siitä, että maakappaleita ei siellä ehkä luonnollisten vesirajojen vuoksi yhtä tarkoin lueteltu. Sitä vastoin Tavinsalmen pitäjän Savilahden neljänneksen ahojen ja yleensä viljelynimistön vähäinen määrä osoittaa, että koskematonta erämaata oli täällä vielä tarjolla. Muualla oli jo monin paikoin kaski kasken ja aho ahon vieressä, kuten näkyy sellaisista nimistä kuin Huuhanperäaho tai Alasenjoen ranta-ahot Juvalla (ak 873, L 28), Lehmäahon sivuaho ja Heinäahon peräaho7 Rantasalmella (ak 13 7 4) tai Kaksi ahoa Sarvihuuhan päästä (ak 1491) Joroisniemellä. Kaskimetsien luonteesta antavat kuvan ne yli 50 ahoa, jotka on nimetty uuden metsän mukaan. Tulos näkyy seuraavasta yhdistelmästä:8
Havumetsäahoja näistä on noin 2/5. Niihin voidaan lisätä puolenkymmentä Kangasahoa ja lehtimetsäahoihin vastaavasti lähes yhtä monta Viita-ahoa, mutta se ei juuri muuta suhteita. Kaskeamisen jälkeen lehtimetsä helposti valtaa alaa ja ensi alkuun aho työntää lepikkoa. Kuitenkaan toista kertaa kaskettavat metsät eivät olleet läheskään kaikki lehtimetsää, vaan kun maasto oli sopivaa ja siemenpuita lähellä, nousi aholle uusi mänty- tai kuusimetsä. Usein kaskiahot varmaan kasvoivat sekametsää. Tokkopa Niiniahoilla oli lehmus vallitsevana puulajina.
Kaskea viljeltiin siis sekä lehti- että havumetsässä. Suokaskiin palaamme vielä tuonnempana. Tutkimuskirjallisuudessa on yleensä se käsitys, että savolaiset kaskenkaatajat suosivat moreenimaita eivätkä mielellään ottaneet viljelykseen savimaita, jotka vaativat raskaampaa muokkausta. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Vanhimmassa verollepanomaakirjassa on yllättävän monta Saviahoa. Niitä on kaikissa pitäjissä Pellosniemeltä Tavinsalmelle saakka lukuun ottamatta Juvaa, jossa on taas Savihauanaho.9
Lähimetsien kaskeamisessa käytetyin menetelmä oli nähtävästi Soinisen terminologian mukainen tavallinen kaski, johon kylvettiin kaadon jälkeisenä kesänä ruista tai ohraa ja jossa vielä muutamana seuraavana kesänä viljeltiin kauraa. Vilkunan käsitys, joka osaksi perustuu juuri Savon vanhimpiin tuomiokirjoihin, on toinen. Sen mukaan kaski kylvettiin ensimmäiselle viljalle jo samana kesänä, jona kaski oli kaadettu. Näin ollen vallitseva menetelmä lehtimetsäkaskessa olisi Vilkunan mukaan ollut se, mitä Soininen nimittää rieskamaaksi.
Tuomiokirjoissa kaskista käytetään ruotsinkielisiä ilmauksia, joiden sanatarkat suomenkieliset vastineet ovat kaatokaski (fållsved) ja kantokaski tai sänkikaski (stubbesved). Ensinmainittu on kaadettu, polttamaton kaski, jälkimmäinen viljelyksessä oleva kaski (suomeksi palo, kylvämisen jälkeen halme). Oikeusjutuissa maan luovuttajalle varsin usein tuomitaan kaadetusta kaskesta ensimmäinen vilja ja palosta yksi vilja. Tämä ei edellytä, että kaski on jo kylvössä. Pyrkimyksenä on taata kasken raatajalle korvaus hänen työstään.10
Kasken kaatamisajoista aineistomme ei sisällä lähempiä tietoja. Vanhojen tietojen mukaan huuhtakaski kaadettiin jo hankikelin aikaan huhtikuulla, mistä tämän kuukauden suomenkielinen nimitys johtuu, ja tavallinen kaski kevätkesällä lehden puhjettua. Edellisen polttoaika oli keskikesällä. 1600-luvulle tultaessa alettiin jo vaatia, että naapurusten oli vahinkojen välttämiseksi poltettava kaskensa yhtaikaa. Tavinsalmen käräjillä 1602 tuomittiin leppävirtalainen Hannu Leppänen korvauksiin kahdelle naapurille, kun hänen kaskitulensa oli ryöstäytynyt näidenkin kaskiin eivätkä nämä katsoneet voivansa käyttää viljelykseen huonosti palanutta kaskea.11 Kaskea jouduttiin usein viertämään, jos kaikki paikat eivät olleet palaneet tarpeeksi.12 Viertokankien (wältestockar) eli seunojen luvaton ottaminen toisen metsästä johti sakkotuomioon.13
Kaskimaan muokkaus jäi vanhojen kertomusten mukaan varsin vähiin. Huuhtakaskeen ruis voitiin kylvää suoraan tuhan sekaan, mutta lintujen vuoksi kylvös täytyi jotenkin peitellä. Juvalainen Kyntöaho edustanee jo toisen vuoden kasken muokkausta.14 Kaskiviljelijän työvälineistä mainitaan jo vanhimmissa sakkoluetteloissa ja tuomiokirjoissa puuvartinen rautakoukku eli vanko (swedkrok, wältkrok), jota käytettiin vierrettäessä, aatran terät (orde bilder), aatra (årder) ja sirppi (skära). Tärkeimmän työvälineen ilmaisee edellä useasti mainittu yhteiskuntaryhmää tarkoittava termi kirvestalonpoika eli liuskamies. Samoja työkaluja esiintyy Savonlinnan inventaarioluettelossa, koska niitä käytettiin linnan latokartanoiden kaskimailla ja pelloillakin. Kuninkaankartanoihin hankittiin työkaluja apuverona talon pojilta. Siellä mainitaan kirveitä, ojalapioita, aatranteriä eli sahroja, sirppejä, viikatterta, vesureita ja vankoja. Puolisen vuosisataa myöhemmin mainitaan Juvalla eräässä talossa toimitetussa perinnönjaossa sahrat, viikatteita, kirveitä, sirppejä, vesuri (vrt. paikannimiä Kasurinaho, ak 726, ja Vesurinpelto, ak 1030) ja vanko. Sahrat mainitaan aina pareina, koska kyseessä oli hankoaatra, nähtävästi suoraperäinen, luottimeton muunnos, joka Savossa myöhemmin tunnetaan kaskiaatrana.15 Kasken muokkauksessa käyttökelpoinen risukarhi oli liian vähäarvoinen irtaimistoluetteloihin pantavaksi, mutta verollepanomaakirjassa on säilynyt paikannimi Karhiaho (ak 717). Samoin Virsuaho (ak 103 5) kertoo kaskea vierrettäessä jalkineina käytetyistä tuohivirsuista, jotka oli palamisen estämiseksi kasteltava.
Kaskiviljelyksen vaatimasta työmäärästä voi saada jonkinlaisen käsityksen kuninkaankartanojen tileistä. Putkilahdessa oli käytetty 25 1/2 ja Rantasalmen kartanossa peräti 59 työpäivää panninmaata kohti, mutta tilintarkastuksessa hyväksyttiin panninmaata kohti vain 12 työpäivää, siis yhdeltä mieheltä kahden viikon työ. Arvio riippuu tietenkin siitä, mitä kaikkea kaskityöhön katsottiin kuuluvan. Tavinsalmen kartanossa käytettiin 1558 kaskenkaatoon 90 sekä raivaukseen ja kyntöön 143 työpäivää, mutta sadonkorjuun osalta ei erotettu kaskea ja peltoa. Etelä-Savon pitäjien oli vanhastaan lähetettävä kruunun palvelukseen kustakin neljänneksestä kaksi kaskitalonpoikaa kahdeksaksi päiväksi.16 Tällöin ajateltiin ilmeisesti, että kartanojen keväinen kaskenkaato voitaisiin hyvällä työvoimalla toimittaa vähän yli viikossa. Työtä lisäsi suuresti se, että kaskimaat olivat hajallaan. Matkoihin meni paljon aikaa ja työmaalle oli varustauduttava kuten pitkällekin retkelle. Heinä-Maarian aikaan kesällä 1549 venäläiset yllättivät Saukonsaaren kaskilla olevat kaksi venekuntaa ja veivät näiden tavarat ja eväät. Saaliiksi joutui kolme kattilaa, kahdeksan hametta, kaksi tinavyötä, kaksi vaippaa, kaksi sääskitelttaa, nahkaväl!yt, lakanapari, kaksi kirvestä ja kaksi keihästä.17 Kyseessä oli ilmeisesti yhteiskaski. Ajankohta (meidän nykyisen kalenterimme mukaan heinäkuun puolivälin jälkeen) viittaa pikemminkin heinän tekoon, mutta kyseessä saattoi olla ruiskasken saattaminen kylvökuntoon. Kaskihalmeilla oli monenmoista puuhaa varhaiskeväästä myöhäissyksyn nauriinnostoaikaan asti.
Kaskessa viljellyistä viljakasveista saa varsin selvän käsityksen tuomiokirjojen kaskiriidoista ja maanluovutusta koskevista tuomioista. Ensimmäisenä kylvettiin tavallisesti ruista, joka myöhempien tietojen mukaan oli ainoa havumetsään kaadetussa huuhdassa menestyvä kasvi. Se oli suorastaan säännöllisesti syysruista, joka tuotti sadon vasta seuraavana kesänä kylvämisen jälkeen. Tavallisessa kaskessa sato saatiin kolmantena vuotena kaatamisesta lukien. Rukiin jälkeen kylvettiin tavallisesti vielä kauraa. Ohra menestyi myöhempien tietojen mukaan kaskessa vain ensimmäisen vuoden viljana. Tuomiokirjatieto osoittaakin ohran jälkeen viljellyn kauraa. Sekaviljaa (so. ohraa ja kauraa) mainitaan myös useasti nimenomaan kaskessa kasvatettuna. Tämä oli varmaan yritys jatkaa ohran viljelysaikaa useammalle vuodelle.18
Savolaisten kaskiviljelystä antaa kuvan venäläisten kesällä 1559 jättämä valitus, joka koski ruotsinpuolisten kaskeamista venäläisten omanaan pitämällä raja-alueella. Savolaisten sanotaan ensin useissa paikoin kylväneen ruista ja sitten raivanneen maata kevätviljalle. Kevätviljan ilmoitetut kylvömäärät (ilmeisesti arvioidut kylvöalat) ovat säännöllisesti suurempia kuin rukiin. Esimerkiksi Oriveden rannalla savolaiset olivat 1558 kylväneet ruista 15 pannia ja kauraa 21 ½ pannia.19 Tämän kertomuksen valossa ei näytä olleen kovinkaan tavallista, että koskemattomaan metsään kaadetusta huuhdasta otettiin vain yksi ruissato ja se sitten jätettiin kohta metsittymään. Näin väittävät kuitenkin myöhemmät maatalouskirjailijat.
Kaskiviljelystä antaa tietoja myös verollepanomaakirjan aho-nimistö. Nähtävästi viimeksi kasvatettu vilja on usein antanut nimen aholle. Sen vuoksi tavataan vain pari kertaa Ruisaho (ak 442, 562), mutta kevätviljaan viittaavia nimiä useammin: Otrahuuhanmaa (ak 52), Otra-aho (ak 719, 805, 1742), Otra-ahonmaa (ak 849), Otrakorvenaho (ak 1639) ja myöhemmin Otra-ahonpää,20 Kakra-aho (ak 637, 749, 1503, 1637, 1736) ja Kakra-ahonnenä (ak 1625), kerran Vehnäaho Rantasalmen Torasalossa (ak 1603, 1659) sekä kahdesti Tattariaho, toisen kerran Sulkavalla ja toisen Rantasalmen Lautakotalahdessa (ak 1236, 1618). Vehnän viljely ei sinänsä ole yllättävää, sillä Mikkelin Kirkonkylässä on Vehnäniemenmaa (ak 506) ja vehnää kasvatettiin samoihin aikoihin Sairilan, Rantasalmen ja Tavinsalmen kartanoissa. Tattaria kylvettiin taas sekä peltoon että kaskeen linnan latokartanoissa.21
Yleisesti viljeltiin kaskessa naurista, joka oli suorastaan jokapäiväiseen ruokavalioon kuuluva juurikasvi ja maistui makeimmalta lannoittamattomassa kaskessa kasvaneena. Verollepanomaakirjassa tavaraankin Nakrisaho (ak 997), ja kaskiviljelyyn liittynevät myös nimet Nakrismäki (ak 77), Nakrisniemenmaa (ak 316), Nakrislahdenmaa (ak 857) ja Nakrislaksi (ak 1605). Tuomiokirjoissa useasti mainitut riitamaalle kasvaneet nauriit ovat ilmeisesti juuri kaskinauriita.22 1600-luvun alun tuomiokirjoista näkyy, että ruiskaskesta osa voitiin varata naurismaaksi, josta saatiin sato jo vuotta aikaisemmin kuin rukiista. Oli myös erikseen raivattuja naurismaita.23
Herneen sanotaan olleen myöhemmin pelkästään peltokasvi, mutta 1500-luvulla sitä viljeltiin kaskessakin. Verollepanomaakirjassa on useita Herne(k)ahoja (ak 189, 202, 634, 754, 1468, 1650, L 51). Leppävirroilla on Humala-ahokin, mutta epätietoista, tokko viljelykasvin mukaan.24
Pellavaa on vanhastaan pidetty kaskessa menestyvänä. Verollepanomaakirjoissa on kuitenkin vain yksi tähän liittyvä nimi, Liinanlivonaho Rantasalmen Kervilässä (ak 1338) ja tässäkin liina murteen mukaisesti tarkoittanee hamppua. Kaskiviljelyyn voivat kuitenkin liittyä myös Rantasalmen Kurkelassa esiintyvät maakappaleen nimet Pellavasaari ja Honkapellava (ak 1635 ).
Kuinka monta viljaa kaskesta otettiin, ei näy lähteistä. Vesulahdella tuomittiin 1606 kaskiriidassa jakamattomasta maasta vähemmän kaskennelle korvausta kolmeksi vuodeksi, jonka jälkeen kaikki maa oli pantava jakoon. Säämingissä lausuttiin vastaavanlaisissa tuomioissa, että luovuttaja sai ottaa kolme viljaa. Taustalla oli maanlain uudisraivioita koskeva säännös (rakennuskaari 32), eikä siitä niin ollen voi suoranaisesti päätellä, että kaskimaa Savossa oli yleisesti viljelyksessä kolme vuotta. Sellaisista tuomioista, joissa maan luovuttajalle määrättiin vain yhden vuoden sato, ei voida päätellä, ettei kaskesta useampaa satoa otettukaan, sillä yhtä satoa voitiin pitää riittävänä korvauksena tehdystä työstä. Usein käytetty ilmaus »ensimmäinen vilja» viittaa siihen, että kaskesta tavallisesti otettiin useita viljasatoja. Vesulahdella mainitaan kuitenkin 1564 maata vuokratun nimenomaan yhtä viljaa varten.25
Kaskiviljelyn suurimpia vaaroja oli sateinen alkukesä, joka esti tai ainakin pahoin myöhästytti viljelyä. Savonlinnasta kerrottiin kesäkuun 2. päivänä 1556 (vastaa kesäkuun puoliväliä uuden luvun mukaan) kuninkaalle, että vasta harvat talonpojat olivat sateiden vuoksi saaneet kaskensa poltetuiksi ja kylvetyiksi, ja touonpanon myöhästymisen vuoksi pelättiin syyshalloja.26 Kokonaan polttamatta jäänyttä kaskea sanottiin rasiksi. Verollepanomaakirjan nimistöstä olemme tavanneet 39 rasia. Rasiksi jäämisen seuraamuksia kuvaa parhaiten Nälkärasinmaa (ak 519) niminen maakappale Vesulahden Karkiamaassa (nykyisin Juvaa).
Kaskihalmetta uhkasivat kesän mittaan kotieläimet ja eräät metsäneläimetkin kuten hirvet. Kaikkia kaskia ei mitenkään voitu pitää aidoissa. Suurin vaara oli kuitenkin halla. Hallan vaara oli tosin pienempi kaskessa kuin pelloilla, koska kaski voitiin kaataa ylävämmälle, vähemmän hallanaralle paikalle. Siitä huolimatta verollepanomaakirjasta voi poimia muutamia kymmeniä Halla-ahoja, so. kaskimaita, joilla halla on ainakin kerran muistettavalla tavalla käynyt, mutta jotka silti on vielä anottu verolle. Esimerkiksi Rantasalmen Tuusmäen neljänneksessä, jossa on kaikkiaan 186 aho-nimeä, on neljä Halla-ahoa, kaksi Olkiahoa, Nälkäpohjanaho ja vielä Hallahuuhta (ak 1431, 1438, 1480, 1484, 1485, 1491, 1504).
Kaskiviljelyn tuotosta ei lähteissä yleensä voi erottaa peltoviljelyn tuotoksesta. Sen vuoksi eri viljalajien viljelysuhteita, satoisuutta ja satomääriä koskevia kysymyksiä on syytä käsitellä molempien viljelymuotojen osalta yhteisesti. Edellä esitetystä on kuitenkin jo selvinnyt, että kaskiviljely oli raskasta ja tuloksiltaan epävarmaa työtä.
PELTOVILJELY
Jo asutushistoriallisen katsauksen yhteydessä on käynyt ilmi, että Savossa oli uuden ajan alussa vastoin vanhimman vero-opastuksen väitettä vakinaisia peltoja. PöntyIän peltoon Pellosniemellä ja Kasan peltoon Rantasalmella todistettiin 1560-luvulla sadan vuoden pituinen nautinta.1 Taulukkoon 20 on vanhimmasta verollepanomaakirjasta poimittu 829 pelto-nimeä ja mm. vanhimmista tuomiokirjoista niitä voisi kerätä vielä lisää. Peltojen suhteellista määrää maakunnan eri kulmilla tilasto ei varmaankaan osoita oikein. Rantasalmelta on mainittu eniten ja Juvalta toiseksi eniten peltoja sen vuoksi, että näissä pitäjissä erillisiä maakappaleita muutenkin luetellaan paljon enemmän kuin Etelä-Savossa. Etelä-Savossa on sentään jopa pitäjän nimeksikin tullut Pellosniemi, jonka alkuosa on kuitenkin voinut alunperin tarkoittaa tannerta. Sitä vastoin peltojen vähyys Tavinsalmen uudispitäjässä on todistusvoimainen. Verollepanomaakirjan vanhimmassa kerrostumassa ei ole pelto-nimistöä Kuopion seutua ylempänä ja vasta Kustaa Fincken antamana anekkina Viannankoskenpelto Maaningalla (ak 1815). Peltoja varmaan oli, mutta ne eivät hallinneet maisemaa niin, että maakappaleita olisi nimitetty niiden mukaan. Muualla nimitys Vanhapelto on varsin tavallinen. Niitä voisi poimia kymmenittäin. Mainittakoon vain Rantasalmelta Olkkolan Vanhapelto eli Vanha Olkonpelto, jonka omistusoikeutta selvitettiin käräjilläkin,2 ja Pellosniemeltä Vanha Soikonpelto (ak 253, 260). Pellot ovat kuten ahotkin usein saaneet nimensä raivaajansa mukaan. Niin on ilmeisesti jo mainituissa tapauksissa. Lisää esimerkkejä voidaan luetella vaikkapa Koikkalan neljänneksestä: Tirikaupinpelto, Mustonpelto, Tyllinpelto, Rastonpelto, Maivanpelto, Marttilanpelto, Ikolanpelto, Laukkaspelto, Hämehenpelto, Pakarinpelto, Paakinpellonsivu, Tiilikanpelto, Kuosmanpelto, Härkölänpelto, Viinikanpelto, Suomalanpelto, Kähkölänpelto, Orolanpelto, Vihtilänpelto. Näistä Maivanpelto jakautuu kuten muutama muukin jo kahden arviokunnan kesken (ak 802, 817) ja sitä voitaneen pitää Maivalan kylänpeltona. Tällaisia myöhempiin ja samanaikaisiinkin kylännimiin viittaavia peltoja on ympäri Savoa, esimerkiksi Pellosniemellä Juurisalmenmaanpelto (ak 105), Tohmalanpelto (ak 164, 182) ja Kyyhkylänpelto (ak 165), Vesulahdella Vuolingonpelto (ak 337), Rantakylänpelto (ak 351), Suosaarenpelto (ak 485–486), Remojärven Vanhapelto (ak 540) ja Mälkölänpelto (ak 551), Juvalta Ollikkalanpelto (ak 934, 936), Joroispelto (ak 605, 613, 684) ja Suontienpäänpelto (ak 706), Säämingistä Niittylahenpelto (ak 1115), Kulennoislahenpelto (ak 1049), litlahenpelto (ak 1226) ja Sulkavapelto (ak 1229), Rantasalmelta Vaahersalonpelto,3 Kotkanlahenpelto (ak 1521), Tuusmäenpelto (ak 1545), Rauhamäenpelto (ak 1635) ja Torniolahenpelto4 sekä Tavinsalmelta Konnuslahenpelto (ak 1689, 1692) ja Mustinlahenpelto (ak 1715). Näistäkin useat jakautuvat jo monen arviokunnan kesken, Vaahersalonpelto peräti neljälle ja Joroispelto kolmelle arviokunnalle. Vesulahdella mainitaan Kylänpellonalaniitty.5 Tällaiset nimet eivät, kuten maanjakojen yhteydessä jo on selvitetty, tarkoita sitä, että kylä olisi ollut pellonomistusyhteisö. Sitä oli arviokunta eli jakokunta. Monin paikoin oli kuitenkin jo muodostunut suoranaisia peltoaukeita, joissa useallakin arviokunnalla ja vielä useammilla taloilla oli omat peltonsa. Varsin usein tällainen kylänpelto oli mäkikylän laella. Tätä osoittaa nimi Peltoselkä (Peltosenselkä, Pellosselkä), joka tunnetaan Suur-Savostakin,6 mutta esiintyy Pien-Savossa milteipä jonona alkaen Säämingin Muholasta, Pihlajaniemestä, Kallislahdesta ja Hiltulasta (ak 1056, 1099, 1131, 1148, 1149) ja jatkuen Rantasalmen Maaralaan, Osikonmäkeen, Lautakotalahteen, Voinsalmelle ja Torasaloon (ak 1346, 1457, 1603, 1624, 1632, 1659).
Monet muutkin peltojen nimet kertovat pellon sijainnista, kuten Mäkipelto, Harjupelto, Rantapelto, Niemipelto, Lahenpelto, Saarenpelto, Ylipelto, Alapelto, Välipelto, Kotipelto, Tupapelto ja Korvenpelto. On lukuisasti maaperältään karun puoleisia Kangaspeltoja ja Hietapeltoja, jokin Kivipelto ja Kalliopeltokin, mutta myös jokunen Vehmaspelto (ak 146, 147, 301). Pohjoisimpana Kuopion tienoilla on Savipelto (ak 1728).
Pellon luonteeseen kuuluu, että siinä viljellään vuorotellen erilaista viljaa. Näin ollen peltoja ei ole kuten huuhtia ja ahoja nimetty niissä kasvatetun viljan tai muun hyötykasvin mukaan. Rantasalmen Voinsalmen Tuhanlahen elopelto (ak 1658) on tässä suhteessa aivan epämääräinen ja Pellosniemen Yliveden Omenapelto (ak 32) arvoituksellinen.
Runsaassa peltonimistössämme ei ole yhden ainoaa Hallapeltoa, vaikka samoista lähteistä tavataan epälukuinen määrä Halla-ahoja. Kuitenkin maatalouskirjailijat väittävät, että halla helpommin pääsi vikuuttamaan peltoa kuin ahoa. Yksi selitysmahdollisuus on se, että hallanarka pelto helposti hylättiin ja muuttui ahoksi.
Peltoja hylättiin todella usein. Autiopelto on hyvin tavallinen nimi huolimatta siitä, että aineistomme on varsinaista autioitumiskautta varhaisemmalta ajalta. Säämingissä on kokonaista 8 Autiopeltoa, ja myös Pajupelto (ak 1170) lienee meidän aikamme pakettipeltojen edeltäjiä.
Pellon ja kasken ero ei ollut suuri. Pelto syntyi tavallisesti kaskesta, jonka viljelyä jatkettiin vielä sen jälkeen, kun se oli muuttunut ahoniityksi. Tästä vaiheesta kertoo Joroisten Häyrilän Niittyahonpelto (ak 1523). Samaa todistavat jo edellä mainittu juvalainen Kaskipelto (ak 859) sekä useat Ahopellot (ak 418, 622, 711, 877), jopa Puumalan Rasinpeltokin (ak 1320).
Pellonraivaus alkoi kaskeamalla silloinkin kun heti alkuun oli tarkoituksena laajentaa peltoalaa. Rantasalmen kuninkaankartanoa perustettaessa 1556 hakattiin ensiksi kaskea vanhoille metsittyneille pelloille ja niityille, so. entisille kaskimaille.7 Kaskenhakkuusta alkoi myös Putkilahden kuninkaankartanon pellonraivaus. Vuotta myöhemmin kaskimaa sitten tehtiin pelloksi tai niityksi, miten näytti parhaiten soveltuvan. Pelto-nimistössä pellonraivauksesta kertoo juvalainen Peltoraivio, joka kuitenkin oli jo niittynä,8 Tuusmäen Remekselän Raatopelto ja Haapataipaleen Raatopellonkangas (ak 1484, 1502). Pellonraivausnimistöä lienee myös sääminkiläinen Simolanraivionalus (ak 976).
Peltoalan laajentaminen ei ollut lainkaan harvinaista, joskin peltoja myös hylättiin. Vanhimmissa tuomiokirjoissa mainitaan useastikin maariitojen yhteydessä erikseen vanha pelto ja uusi pelto. Riidat johtuivat yleensä siitä, että raivaus oli yhden osakkaan tekemä ja toinen vaati sitä jakoon tilaosuuksien mukaan. Maanlain mukaan raivaaja voi ottaa kolme viljaa, mutta sen jälkeen uudisraivio meni jakoon. Näin syntyivät ne peltosarat eli oikeammin lohkot, joista maanjakojen yhteydessä on ollut puhetta.9 Kenties ei ole sattuma, että pellonraivauksesta aiheutuvia oikeusjuttuja oli 1600-luvun alussa useita juuri Tavinsalmella, jossa peltoa oli vanhastaan vähemmän kuin vanhoissa pitäjissä.10
Pellon raivausaste ei ollut kovin paljon suurempi kuin kasken. Kannot ja juurikat tietenkin aikaa myöten hävisivät. lrtokiviä varmaan raivattiin pois, mutta kiviaitoja ei vielä mainita. Savon mäkipellot eivät välttämättä ojia kaivanneet, ja peltojen ojitus lieneekin jäänyt hyvin vähiin, sillä ojan kaivaminen puulapiolla, josta vain terä oli raudoitettu, oli varsin työlästä. Käräjillä tosin silloin tällöin kovisteltiin talonpoikia ojista, kuten teistä ja silloistakin. Rantasalmen kartanon voutia Tuomas Volmarinpoikaa vastaan 1562 esitetyissä valituksissa mainitaan sekin, että hän oli päästänyt aidat mädäntymään eikä peltoja ollut yhtään ojitettu. Sairilassa päivätöitä käytettiin myös ojankaivuun.11 Ojitusta harrasti ainakin Arvid Stålarm Moision kartanon omistajana. Nuijasodan vuonna 1597 maksettiin kruunun varoista viljaa neljälle ojurille, jotka olivat työskennelleet hänen kartanossaan.12
Kaskea pelloksi muutettaessa oli palautettava usean viljan ottamisesta laihtuneen maan kasvuvoima. Lannoitus ja kyntäminen olivat kruununkartanoissa niitä keinoja, joilla pelto saatiin kasvamaan. Siihen tarvittiin lantaa, eikä talonpojilla ollut sitä kovinkaan laajoille peltoaloille, sillä karjat olivat pieniä. Lanta oli arvotavaraa. Pellosniemen Rahikaisten kerrotaan pantanneen niityn Mikkelin pappilalle 60 lantakuormaa vastaan. Säämingissä maksettiin 1607 korvauksena pellonraivauksesta 30 kuormaa lantaa.13
Toinen keino pellon voiman palauttamiseen oli kesannoiminen. Viljelymenetelmistä aineistomme antaa hyvin vähän tietoja. Aitausten ja vainioiden mainitseminen viittaa siihen, että käytössä oli kaksivuoroviljely. Kun Matti Purhonen antoi 1564 syytinkikorvauksessa punnanalan peltoa vanhan kartanon kummallakin puolella, lienee jo puhe kahdesta vainiosta. Kruununkartanoissa oli käytössä kaksivuoroviljely. Sairilassa pellot olivat vuorotellen kasvussa jo 1550-luvun lopussa. Vuosisadan lopulla tämä järjestelmä oli yleinen kruununkartanoissa. Esimerkiksi kesällä 1599 oli kasvussa Putkilahden, Rantasalmen ja Uuden latokartanon eteläinen vainio sekä Sairilan ja Vanhan latokartanon pohjoinen vainio. Ensinmainittujen kartanoiden pohjoinen vainio ja jälkimmäisten eteläinen vainio olivat kesantona. Niihin kylvettiin syksyllä ruista, mutta suurin osa vainiosta varattiin kevätviljalle. Ruista kylvettiin myös ruissänkeen ja jonkin verran ohransänkeenkin, mutta ilmeisesti vain kaskessa. Kaksivuoroviljely ei ollut vain kartanoiden erikoisuus, sillä samanlaista peltojen jakoa kahteen vainioon mainitaan talonpoikaistaloissakin. Vesulahden Peitsarin panttauksen yhteydessä 1607 mainitut vanhan pellon kaksi sarkaa, yhteensä 7 kolmannesmitan alaa, tarkoittavat varmaan sitä, että sarkoja oli yksi kummassakin vainiossa. Leppävirran Kauppilanmäessä mainitaan 1607 eteläpelto ja pohjoispelto.14
Peltoalan kasvu ei uudisraivauksista huolimatta voinut olla kovin suuri, sillä vanhoja peltoja jäi vastaavasti metsittymään. Pelloiksi mainittuja maakappaleita kaskettiin uudelleen. Esimerkiksi Rantasalmella oli 1603 kaski Haapapellonmaalla.15
SUOVILJELY
Suoviljely on menettelytapojen puolesta syytä erottaa kaski- ja peltoviljelystä erilliseksi viljelymuodoksi. Aikaisemmin oli vallalla käsitys, että se on vasta myöhään levinnyt varsinkin Itä-Suomeen, mutta nyttemmin on saatu selville, että kydöttäminen on ikivanha viljelytapa. Kuten edellä on mainittu, Vilkuna laskee sen kolmanneksi kaskiviljelytavaksi, ja Soinisen mukaan kaskeamismenetelmät hieman muunneltuina sovitettiin suoviljelyyn.1
Savon vanhimmissa tuomiokirjoissa on useita esimerkkejä suoviljelystä. Vesulahden Kekkoset jakoivat keskenään Haapasuon ojaa myöten ja samoin Karjalainen ja Himotuinen Koskenpäällyssuon suo-ojaa pitkin.2 Verollepanomaakirjassa mainitaan Pellosniemellä Peltosuonpäällys (ak 42) ja Vesulahdella Peltosuon itäranta (ak 454). 1600-luvun alun tuomiokirjoissa mainitaan Pellosniemellä Suopellonniitty ja useita suopeltoja Pellosniemellä, Vesulahdella ja Säämingissä. Sellaisenkin pellon sanotaan olevan jaetun sarkoihin, ja uusia suopeltoja raivattiin.3 Arvid Stålarm maksatti palkkaa suonkaivajille, jotka luultavasti työskentelivät Moision kartanossa.4
Suoviljelyksen alkumuoto on epäilemättä suokaski. Siitä kertoo mm. pellosniemeläinen paikannimi Suonahomaa (ak 210). Suurin osa viljelyyn otetuista soista jäi kuitenkin suoniityiksi, joiden joukossa oli myös puhtaita luonnonsoita. Suoniityistä kerrotaan tuonnempana.
KYLVÖMÄÄRÄT JA VILJELYSKASVIT
Kylvömääristä on 1500-luvun puolelta vain aivan satunnaisia tietoja. Niinpä Hirvensalmen Juuritaipaleen entisen piispanlampuotitilan kylvö oli 4 pannia ruista, 4 pannia ohraa, 2 pannia kauraa ja jonkin verran papuja. Kylvö oli siis kaikkiaan 10 pannia eli 5 tynnyriä.1 Myöhemmän ajan mittapuulla tällainen kylvöala oli jo suuri, sillä tilat olivat pitkälle jakautuneet.
Yhtenäisiä tietoja on saatavissa vasta vuosilta 1600–1601, jolloin kannettiin ylimääräistä karja- ja kylvöveroa. Ja Sitä varten oli kunkin talon kylvö ilmoitettava. Syysviljan osalta tarkoitetaan ilmeisesti edellisenä syksynä kylvettyä alaa.
Periaatteessa kaikkien viljelijäin oli maksettava kylvöveroa. Kantoluettelosta näkyy kuitenkin, että ratsu- ja sotamiesvapauksia nauttivat ovat vuonna 1600 suurimmaksi osaksi välttäneet verotuksen. Seuraavana vuonna Suur-Savossa on tästä ryhmästä laadittu erillinen kantoluettelo, mutta Pien-Savossa se on jäänyt silloinkin verottamatta. Pappeja on mukana molempina vuosina nähtävästi lähinnä yksityistilojensa vuoksi.
Ilmoitettu kylvöala näkyy liitetaulukosta 14. Sen mukaan kylvömäärä on vuonna 1600 Savossa yhteensä 8921,3 pannia, mikä on 2,4 pannia taloa kohti. Savon eri osien välillä on huomattavia eroja. Säämingin neljänneksessä saadaan talon keskimääräiseksi kylvömääräksi 3,6 pannia ja Haapalan neljänneksessä 3,3 pannia, kun taas Suur-Savossa vain Norolan neljänneksen 3,5 pannia yltää näihin lukemiin. Pienin keskimääräinen kylvöala on tämän mukaan Putkisalmen ja Tuusmäen neljänneksissä, joissa se on 1,6. Suur-Savossa alin keskimääräinen kylvöala on Pitkälahden neljänneksessä, jossa se on 1,7.
Luvut ovat tuskin täysin luotettavia. Näyttää siltä, että kylvöt on tutkittu tarkimmin linnan lähistöllä. Tämän mukaan kylvöala parhaissa tapauksissa ylitti 3 pannia (1 ½ tynnyriä) keskimäärin taloa kohti.
Vuoden 1601 kylvömäärät ovat romahdusmaisesti pudonneet, niin että määrä on vain 2/3 edellisvuoden kylvöstä, kaikkiaan 5578,8 pannia. Suur-Savo johti nyt Pien-Savoon verrattuna, vaikka ratsu- ja sotamiehiä ei otettaisikaan lukuun. Pitkälahden ja Koikkalan neljänneksissä pudotus on kuitenkin vähäinen, kun se Pien-Savossa menee keskimäärin noin puoleen edellisvuoden määrästä. Vuosi 1601 oli koko aikakauden ehkä pahin katovuosi, ja se seurasi verraten huonoa vuotta. Vuoden 1601 kylvömäärät eivät niin ollen edusta keskitasoa. Pudotus voi johtua siitä, että siemenen puutteen tai sateisen sään vuoksi kylvöala jäi tavallista pienemmäksi. Kun veroluettelo laadittiin vasta syksyllä, on erittäin todennäköistä, että hallan panemat halmeet on yksinkertaisesti jätetty pois luettelosta. Suur-Saimaan alueella sääolosuhteet ovat ilmeisesti olleet edullisemmat kuin muualla, joten siellä on päästy kutakuinkin normaaliin kylvöalaan.
Keskimääriä havainnollisempaa on varmaan yksityisten viljelijöiden kylvöalojen tarkastelu. Suurimmat viljelijät ovat Säämingin Hiltulassa, jossa Hartikka Tuomaanpojalla on 36 pannin (18 tynnyrin) ja Mikko Pakarisella 28 pannin (14 tynnyrin) kylvö. Näiden lisäksi vielä neljä sääminkiläistä talonpoikaa yltää suurempaan tai samaan kylvömäärään kuin Suur-Savon suurin viljelijä, Pieksämäen kirkkoherra Matti Augustinuksenpoika, jolla oli kylvössä 16 pannia (8 tynnyriä). Talonpoikaisista viljelijöistä ovat Suur-Savon suurimmat Niilo Vitikaisen leski Marketta Pellosniemen Toivolassa ja Matti Leskinen Juvan Koikkalassa. Vesulahdella samoin kuin Pien-Savon puolella Rantasalmella ja Tavinsalmella suurimmilla talonpoikaisilla viljelijöillä on vain 10–11 pannin kylvö.
Vuonna 1601 kärkitilat vaihtuvat Suur-Savon ratsutilallisten tultua mukaan. Suurin viljelijä on nyt Pellosniemen Pitkälahden Hannu von Oldenburg, jolla on 20 pannin (10 tynnyrin) kylvö ja toiseksi suurin Pellosniemen Olkkolan Yrjänä Yrjänänpoika Olkkonen 16 pannin kylvöllä. Kolmantena on Juvan Koikkalan Matti Leskinen, jolla on 14 pannin (7 tynnyrin) kylvö kuten edellisvuonnakin. Tämän jälkeen seuraavat 12 pannia (6 tynnyriä) kylväneet Mikkelin kirkkoherra, Pellosniemen Kyyhkylänmäen Pietari Eerikinpoika Kostiainen sekä ratsumies Antti Heinonen ja jalkaväen päällystöön kuuluva Lauri Kemiläinen Vesulahden Remojärveltä. Näiden lisäksi yltää 10 pannin (5 tynnyrin) rajaan vain Lauri Muinonen Vesulahden Vanhastamäestä. Toisin kuin vuotta aikaisemmin jäävät Pien-Savon pitäjät nyt jälkeen. Säämingissä on suurin kylvö, 7 pannia, Antti Seppäsellä Haapalan neljänneksen Kerimäellä, Rantasalmella 6 pannia Paavo Asikaisella Putkisalmen neljänneksen Parkumäellä ja Tavinsalmella riittää johtoasemaan Maaninkaveden Olli Halosen 4 pannin kylvö. Hiltulan suurviljelijät ovat nyt kokonaan poissa, ja edellisvuonna kolmannelle tilalle tullut Kerimäen Hannu Hirvonen on nyt kylvänyt vain 3 pannia, kuudenneksen entisestä.
Myöhemmissä lähteissä puhutaan »huuhtakuninkaista». Jos edellä tehtyjen havaintojen perusteella olisi valittava Savon huuhtakuningas, hän olisi Koikkalan Matti Leskinen. Hän vetää viljelijänä vertoja ratsumiehille ja papeille ja on huonona vuonna kylvänyt saman määrän kuin hyvänäkin.
Mikään tämän aikakauden lähde ei ilmoita kaski- ja peltoviljelyn keskinäistä suhdetta tavallisilla talonpoikaistiloilla. Kruununkartanoita ei tässä suhteessa voida pitää edustavina. Asia on kuitenkaan tuskin mikään ongelma, sillä vielä seuraavalla vuosisadallakin kaskiviljely oli ylivoimainen peltoviljelyyn verrattuna. Savolaisten elanto oli aivan ratkaisevasti kasken varassa.
Tärkeimmät viljalajit olivat ruis, ohra ja kaura. Vehnää – tavallisimmin kevätvehnää – viljeltiin vähäsen kruununkartanoissa, mutta kaskinimistöstä päätellen jonkin verran muuallakin. Sama koskee tattaria, jota viljeltiin myös linnan latokartanoissa ainakin vuonna 1558.2
Eri viljalajien suhteellista osuutta vuoden 1560 vaiheilla on Arvo M. Soininen pyrkinyt selvittämään sen perusteella, maksettiinko vero rukiina vai ohrana. Tuloksena on, että Tavinsalmen uudispitäjässä rukiina maksettiin 54 %, Säämingissä ja Rantasalmella 14–15 %, Juvalla ja Vesulahdella 9 % ja Pellosniemellä vain 3 %. Tästä päätellään, että ruista viljeltiin nimenomaan huuhdassa ja se oli sen vuoksi ylivoimaisesti vallitsevana uudisasutusalueella. Rukiin osuus ohraan verrattuna lisääntyy, kun siirrytään vanhoilta asutusalueilta uusille. Kuninkaankartanoissa siirryttiin kruunun edun vuoksi vähitellen etupäässä rukiinviljelyyn.3
Edellä olemme esittäneet esimerkkejä kevätviljan viljelystä myös uudisasutusalueella, kuten Oriveden länsirannalla. Vuosisadan lopulla ei enää ollut selvää eroa vanhojen ja uusien asutusalueiden välillä. Eri viljalajien suosirtuimmuutta ei voi laskea viljaveron tuoton perusteella, sillä savolaiset maksoivat tällöin noin 90 % viljaverosta ohrana. Ruis ja ohra olivat veronkannossa samanarvoisia, ja talonpojat pitivät viisaimpana maksaa veron ohrana ja syödä rukiin itse.4 Eri viljalajien suhteellisen kylvöalan voi saada selville vain kruununkartanoista. Olemme laskeneet sen Olavinlinnan alaisten kruununkartanoiden tileistä neljältä talousvuodelta alkaen syyskylvöstä 1592 ja päättäen kevätkylvöön 1596. Eri viljalajien suhteellinen osuus on tällöin seuraava: ruista 40 %, ohraa 22 % ja kauraa 38 %.5 Ruis on siis ehdottomasti suosituin syömävilja, sillä kauraa pidettiin pääasiassa rehuviljana, kun akanoita ei vielä osattu erottaa jyvistä. Kuitenkin kevätviljaa on yhteensä viljelty enemmän kuin syysviljaa. Suhteiden ei talonpoikaistalouksissa tarvitse olla samat. Varsin todennäköisesti rukiin osuus siellä on suurempi ja kauran pienempi.
Viljan ohella kruununkartanoissa viljeltiin palkokasveja hernettä ja papua, mutta niiden suhteellinen osuus jäi neljännesprosentin vaiheille. Ne olivat tuttuja myös talonpojille. Papu kuului verotavaroihin jo aikakauden alussa. Käräjäjuttujen perusteella näyttää siltä kuin se aikakauden alussa olisi ollut yleisempikin kuin herne.6 Kaskiviljelyn yhteydessä olemme kuitenkin jo tavanneet hernekaskiakin.
Linnan tileistä mainitaan 1562 myös sinapin, kaalin ja nauriin siemenmäärä ja sato. Naurista saatiin kahden lusikallisen kylvöistä 13 tynnyriä. Nauris oli, kuten kaskinimistö ja oikeusjututkin osoittavat, talonpoikaisessa ruokataloudessa erittäin tärkeä.7 Kaalimaat lienevät kuuluneet kartanoiden erikoisuuksiin.
Kuitukasveista viljeltiin hamppua ja pellavaa. Hamppu mainitaan verotavarana jo vanhimmissa tileissä. Väkivaltaisesta nautinnasta toisen pellavamaalla sakotettiin Vesulahdella jo 1549.8 Vuonna 1564 Savon vouteja nuhdeltiin siitä, että he olivat laiminlyöneet pellavan ja hampun viljelyn samoin kuin humalistot. Palttinaa kannettiin silloin tällöin apuverona, sillä sitä tarvittiin mm. laivojen purjekankaaksi. Sitä ei ollut kovin runsaasti, koska sitä rauhan aikana tuotiin itärajan takaa. Pellavansiemenet olivat arvotavaraa. Vesulahdella eräs niitty myytiin puolesta pannista kauraa ja kahdesta kapasta pellavansiemeniä.9
Humalan viljelyyn velvoitti maanlaki sakon uhalla. Siitä kovisteltiin vouteja ja käräjillä talonpoikia. Humala kuului myös verotavaroihin. Todellinen rynnäkkö humalan viljelyn hyväksi tehtiin Savossa 1563. Silloin mainitaan monien talonpoikien istuttaneen 100 salkoa, toisten 50–60 ja pienimpien 5–10 salkoa. (Maanlain velvoite oli 40 salkoa.) Etelä-Savon voutikunnassa oli tämän jälkeen 1184 humalistossa yhteensä 27 910 salkoa ja Keski-Savon voutikunnassa 1429 humalistossa 7777 salkoa. Määrät merkittiin täällä joka talon kohdalle maakirjaan ja kasvoivat vielä seuraavina vuosina. Pohjois-Savon voutikunnasta tiedot puuttuvat. Talonpojat harrastivat kyllä humalan viljelyä ilman kruunun piiskaakin, ja humalistoja koskevat riidat olivat varsin tavallisia käräjillä.10 Humalaa tarvittiin nimittäin oluenpanoon, ja olut oli yleinen ruokajuoma ja tärkein talonpoikien saatavissa oleva juovutusjuoma. Viinapannu oli tosin jo 1543 Olavinlinnassa, ja nuijasodan kynnyksellä tislaustaito osattiin jo talonpoikaistaloissakin. Viinaa maksettiin jonkin verran veroina.11
HYVIÄ JA HUONOJA VUOSIA
Kaskiviljelyn yhteydessä on jo ollut puhetta siitä, miten talonpoika oli sään armoilla ja työn tulos viimeiseen saakka epävarma. Vuodentulosta ei ole tietoja tavallisilta talonpoikaistiloilta, mutta sen sijaan kruununkartanoista on kylvöä, satoa ja vuodentuloa koskevia ilmoituksia yli puolen vuosisadan ajalta. Kun viljelymenetelmät eivät näissä olennaisesti poikenneet talonpoikien käyttämistä, niitä voitaneen pitää verraten edustavina. Tuotto oli kruununkartanoissa varmaan keskimäärää korkeampi, mutta lähdeaineiston laatu alentaa ilmoitettua tulosta. Tilittäjä ei missään tapauksessa ilmoittanut liian korkeita satolukuja, vaan mieluummin hieman ennakoi varisemis- ja varastoimishukkaa. Tätä menettelyä hillitsivät jossakin määrin asetetut tavoite normit. Ne olivat rukiin ja ohran osalta 8 jyvää sekä kauran ja palkokasvien osalta peräti 10 jyvää.1
Satolukuja on saatavissa linnan latokartanoista ja karjakartanokokeilun ajalta jopa Savon jokaisesta pitäjästä. Usein lukuja on samankin kartanon eri pelloista ja kaskista erikseen.
Mukana on neljä viljalajia: ruis, ohra, kaura ja vehnä. Rukiin osalta on tutkittu eräiltä vuosilta erikseen kaskirukiin sato. Täten on haluttu selvittää, oliko jo 1500-luvulla käytössä erityinen kaskiruiskanta, runsaasti pensova korpiruis eli juureisruis, josta myöhemmät lähteet kertovat. Tulos näyttää olevan myönteinen. Paras sato, yli 25 jyvää, saatiin 1559 Tavinsalmen kartanossa Hämeenmäen kaskesta.2 Pohjoiseen rajamaahan hakattujen kaskien arvioitiin myös tuottaneen 1600-luvun alkuvuosina keskimäärin 20 jyvää. Aina kaski ei kuitenkaan tuottanut ruista paremmin kuin pelto.
Hyviä vuosia oli suhteellisen harvassa. Normi saavutettiin verraten harvoin ja vieläkin harvemmin se ylitettiin huomattavasti. Rukiin keskimääräinen sato oli 5–6 jyvän vaiheilla, mikä onkin kohtalainen tulos.
Varsin usein viljelijän ponnistukset kuitenkin valuivat tyhjiin, sade turmeli ja halla kävi vieraissa. Laatimassamme satotilastossa näkyy joitakin ilmeisiä katovuosia joka vuosikymmenen kohdalla. Tilaston heikkoutena on se, että tilivuosi ja satovuosi eivät aina satu yksiin. Joinakin vuosina tilitetään jopa kahtenakin vuonna kasvanutta viljaa. Kun asiaa ei ole aina tarkoin ilmoitettu, on pidetty parhaana merkitä tuotto tilivuoden mukaan. Sinä aikana, jona tilit tehtiin juhannuksesta juhannukseen, esim. 1500-luvun lopulla, tilit laahaavat vuoden jäljessä, mutta kun alettiin tilittää mikkelistä mikkeliin, pitäisi tilivuoden sadon ehtiä mukaan. Kuitenkin se riippuu puima-ajoista.
Katovuosista on käytettävissä muutakin aineistoa. Eri lähteitä vertailemalla voi saada kuvan kovimman koettelemuksen kausista.
Mikael Agricola kertoo pahasta nälänhädästä vuonna 1551, mutta Savossa on vain kevätviljan sato silloin tavallista heikompi. Sen sijaan vuosi 1554 oli niin huono, että talonpojat joutuivat luovuttamaan verotavaroina enemmän karjaa kuin viljaa. Myös Kustaa Vaasan Venäjän sodan päättymisvuosi 1557 oli katovuosi. Seuraavana vuonna jouduttiin talonpojille lainamaan linnasta 100 pannia ohraa siemenviljaksi. 1560-luvulla oli useita huonoja vuosia. Vuosi 1565, jota mainitaan ruttovuodeksi, oli paha katovuosi. Edellisen vuoden verosta vain 38 % voitiin maksaa viljana.3 Vuoden 1570 vaiheilla, pitkän vihan puhkeamisen aikoihin, oli huono aika koko maassa. Savossa papit valittelivat tilityksissään 1571–1572 huonoa vuodentuloa. Seuraavina sotavuosina tämä valitus sekoittuu muiden sodan rasitusten kuvailuun.4 Vuosina 1576 ja 1577 jouduttiin taas lainaamaan linnasta siemenviljaa talonpojille, eivätkä kaikki pystyneet maksamaan lainojaan takaisin.5 Vuonna 1581 oli kova pouta. Hyvin vaikea oli tilanne Savossa vuosikymmenen lopulla. Siitä kertovat sekä pappien valitukset vuosina 1587–88 että edellä kuvattu vuoden 1589 autiotutkinta, jossa kato usein mainittiin autioitumisen syyksi. Juvan kirkkoherran kertoman mukaan pellot olivat talonpoikien tiloilla monin paikoin autioina ja kaskimetsä viljelemättä.6 Itä-Suomen käskynhaltija Yrjänä Boije kertoi talvella 1588 kuninkaalle, että monia oli jo kuollut nälkään. Ainoa toivo oli, että kevät ehtisi edes niin pitkälle, että kaarna irtoaisi petäjän kyljestä ja saataisiin pettuleipää. Keväällä annettiin talonpojille siemenviljaa lainaksi. Savossa oli tilanne silloin niin vaikea, että linnasta matkaan toimitetuille läheteille oli annettava mukaan eväs eikä rahaa, sillä taloista ei voinut mitään ostaa.7
Savon aineisto ei näytä tukevan käsitystä, että nuijasodan edellä olisi ollut useita huonoja vuosia. Vuosi 1592 oli tosin heikohko, mutta sen jälkeen seurasi kohtalaisen hyviä vuosia. Nuijasotaa edeltävänä syksynä 1596 linnanpäällikkö Gödik Fincke kertoi, että kuivuus ja syyshalla olivat turmelleet viljan kasvun. Seuraava talvi ja kesä olivatkin pahan viljanpuutteen ja nälänhädän aikaa. Kesäkuussa talonpojilla ei ollut enää jäljellä juuri muuta kuin pettua. Tilannetta pahensi se, että pitkälliset sateet viivyttivät viljan tuleentumista kesällä 1597. Kylvösiemenestä oli pulaa keväällä 1598 ja myös vuotta myöhemmin. Kesä 1599 oli liian kuiva.8
Kovimmat koettelemukset tulivat vasta uuden vuosisadan alkuvuosina. Jo vuosi 1600 oli huono, kun halla vei suurimman osan kevätviljoista, mutta sitä seuraava ns. iso hallavuosi eli olkivuosi oli kaikkein vaikein. Edellä olemme todenneet, että sen tuhot kuvastuvat jo saman vuoden kylvöluetteloissa. Nälkävuoden vaikutusta asutustilanteeseen on myös jo kuvattu. Tätä onnettomuuden vuotta kuvaa Pohjanmaan näkökulmasta lainsuomentaja Ljungo Tuomaanpoika seuraavasti: »jona votena ey yhtäkän jyvän muodoista caikelle Pohjan maalle casonnut, mutta kesähallalta caikenni turmelthin, etei sen caltaista nälkä ole ikänäns yhdenkän inhimisen muistohon ennen ollut, ja älkän Jumala vastakan tulla jongun inhimisen eläis andako». Savon järvialueella tilanne oli tuskin paljon parempi. Syksyllä Savon ja muidenkin Itä-Suomen paikkakuntien talonpojat valittivat, että halla oli vienyt lähes kaiken viljan ja se vähä, mikä oli saatu korjuuseen, oli mustunutta ja tuskin siemeneksi kelpaavaa. Joroisten Antti Auvinen, joka oli kymmenesmies, valitti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään viljaa elatukseksi, ja sai linnasta kahden tynnyrin avustuksen.9 Vihdoin 1603 linnanpäällikkö saattoi kertoa, että Pien-Savossa oli saatu hyvä sato.
Syksyllä 1609 oli taas monin paikoin Vesulahdella ja Joroisissa vilja paleltunut niin tarkoin, ettei taloissa ollut jyvääkään. Vuonna 1611 raesade turmeli laihon eräissä Juvan Mäkiöisten taloissa, ja muuallakin maakunnassa valitettiin monivuotisen hallan tuottamia tuhoja. Koettelemukset eivät kuitenkaan tähän loppuneet. Rakeet vahingoittivat laihoa 1613. Seuraavana vuonna halla ja aikainen lumentulo turmelivat kevätviljan satoa.10 Stolbovan rauhan vuonna lainlukija Olavi Maununpoika todisti, että Savossa oli jo monena vuotena saatu huono sato mm. sen johdosta, että kasket olivat runsaiden sateiden vuoksi jääneet polttamatta ja kylvämättä.11
Aineisto on siksi aukollinen, ettei hyvien ja huonojen vuosien suhdetta voi lähemmin määrittää. Ilmeistä kuitenkin on, että joka vuosikymmenenä oli useita halla- ja nälkävuosia. Pahin oli tilanne silloin, kun niitä sattui useana vuotena perätysten.
Vihdoin on syytä asettaa kysymys, riittikö leipävilja normaalivuonna vai oliko säännöllisesti turvauduttava pettuun.
Talojen keskimääräiseksi kylvöalaksi vuonna 1600 on edellä saatu 2,4 pannia taloa kohti. Jos jyväluvuksi otetaan 6, minkä olemme todenneet kohtuullisen hyväksi, saadaan sadoksi 14,4 pannia. Kun vähennetään siemen, jää talouden käyttöön 12 pannia eli 6 tynnyriä. Kun verojakin oli maksettava viljana, jäi jäljelle 5-henkiselle perheelle noin tynnyri vuodessa henkeä kohti. Tällöin oli akanainen kaurakin käytettävä ihmisravinnoksi, mutta varmasti sitä syötiin mieluummin kuin pettua. Tämän laskelman mukaan olisi riittänyt tuskin edes neuvo:
Pane leipään puolet petäjäistä.» Ainoaksi lohdutukseksi jää olettamus, että myös vuonna 1600 ilmoitetut kylvöalat ovat liian alhaisia.
Yhdessä tapauksessa näyttää kontrolli mahdolliselta. Kuopiolaisella Pekka Siekkisellä oli vuonna 1600 keskimääräistä suuremmat viljelykset, 6 pannin kylvö. Keskimääräinen sato on sen mukaan 36 pannia eli 18 tynnyriä. Tämä talo paloi kuusi vuotta myöhemmin, jolloin se oli leskiemäntä Lusin hallussa. Silloin menetettiin 26 tynnyriä viljaa ja 6 tynnyriä maltaita. Nälkää ei tässä talossa ollut nähty, sattuipa vahinko syksyllä tai vasta kevätkorvalla, kun suurin osa viljasta oli jo syöty. (Todistus siitä annettiin heinäkuussa.) Aitoissa oleva sato vastasi joka tapauksessa lähes kahden vuoden satoa verrattuna vuoden 1600 kylvömäärään. Tämän yksityis tapauksen valossa näyttää, että kirjoihin saatiin korkeintaan puolet todellisesta kylvöstä, jonka on täytynyt olla noin 2 1/2 tynnyriä (eikä yhtä monta pannia) taloa kohti.12
Aina ei kaikki talonvara ollut aitoissakaan. Linnanpäällikkö arveli nälkäkesänä 1597, että varakkailla talonpojilla oli vielä puimatonta viljaa aumoissa.13
NIITTYVILJELY
Niittyjen osalta voi vain varauksellisesti puhua viljelystä, sillä useimmat niityt kasvoivat luonnonheinää ja niitä oli hyvin vähän jos ollenkaan raivattu. Aluksi nimenomaan suurten luonnonniittyjen käyttö oli kutakuinkin vapaata. Vuonna 1547 langetettiin Rantasalmen, 1549 Haapalan, Säämingin ja Vesikansan käräjillä sekä vielä 1555 Rantasalmen käräjillä sakkoja talonpojille, jotka olivat niittäneet kruunun yleisniittyjä ennen määräpäivää.1 Vielä tähän aikaan olivat suuret luonnonniityt, kuten järvien ja jokien rannat, yhteisiä juoksunurmia, joiden käyttöä säännösteli vain määrätty niiton aloituspäivä. Nähtävästi 1560-luvun alun veronpanossa nämä yhteisniityt jaettiin tai suuresti vähenivät maakunnan pohjoisosassakin. Ainakaan ei tällaisia sakkoja myöhemmin tuomittu, ja verollepanomaakirjassa on erittäin runsaasti niitty– ja luhta-nimistöä. Tällaisia entisiä yhteisniittyjä ovat varmaan esimerkiksi Säämingissä Raikuuntaipaleen kapiat niityt, Raikuen väliniitty ja Suuriluhta Putkisalmelta, jotka jo verollepanomaakirjassa on jo merkitty talonpojille (ak 1001, 1041, 1150). Juvalla kyseltiin vielä 1563, onko Heinäsuo yhteisniitty vai ei. Suurimmat niityt jäivät kuitenkin kruununkartanoille. Niinpä Putkilahden kartanolle kuuluva Putkilahenniitty tuotti 83 kesäkuormaa ja oli varmasti ainakin kymmenkertainen verrattuna Putkisalmen Suureenluhtaan.2
Antaaksemme jonkinlaisen kuvan niittyviljelyn laajuudesta olemme tilastoineet vanhimmassa verollepanomaakirjassa olevat niitty– ja luhta-nimet. Edellisiä on 180, jälkimmäisiä 138; lisäksi on 5 nurmi-nimeä. Kuten huuhta– ja pelto-nimistönkin kohdalla esiintymiä on vähän Etelä-Savosta. Omistussuhteet olivat siellä jo anekkien jakoaikaan niin vakiintuneet, ettei tarvetta maakappaleiden tarkkaan luettelemiseen ollut. Sitä vastoin Puruveden–Pihlajaveden–Haukiveden alueella syntyi uusi kilpajuoksu. Kyseessä ei nyt ollut niittäminen ennen määräpäivää, vaan niitty kappaleiden merkityttäminen omiin nimiin, ennenkuin naapuri ennätti.
Tilasto ei suoranaisesti osoita niittyjen määrää edes niillä alueilla, mistä niityt ja luhdat tarkoin lueteltiin. Monet lahti-, ranta– ja saari-loppuiset maakappaleet käsittivät varmaan niittyjäkin ja suot lienevät enimmäkseen juuri niittysoita. Tämä näkyykin heinä-alkuisista maakappaleiden nimistä. Runsainta tämä nimistö on Rantasalmella, jonka aluetta Heinävesikin suurimmaksi osaksi on. Siellä tavataan Heintiijärvensaari, Heinäjoensaari, Heinäselkä, Heinäsuonvierenaho, Heinäaho, Heinäsalo, Heinäkankahansivuraja, Heinäsuon sivuaho, Heinälampi, Heinäjärvenkangas ja Heinäniemenmaa.3
Niittynimistössä on ongelmana, millä tavoin varsin runsas oja-nimistö liittyy siihen.4 Ei tietenkään ole epäilystä siitä, että ojan kuten puronvarsiakin heinätettiin, vaan kysymys on siitä, olivatko ojat luonnonojia vai ihmiskäden työtä. Itämurteissa oja nykyisin tarkoittaa kaivettua ojaa, mutta alkumerkitys on jokseenkin sama kuin puro. Verollepanomaakirjan oja-nimistö on niin runsasta, että suurimman osan ojista täytynee olla luonnonojia eli pieniä puroja, mutta osa voi olla kaivetruja tai ainakin perattuja. Ojia perkaamalla raivattuja niittyjä voisivat olla esimerkiksi Niittyojanmaa ja Niittyojanpää Vesulahdella (ak 338, 351, 505) sekä Niitynojanmaa ja Ojanniitynaho Juvalla (ak 848, 925, 931). Aivan selviä ihmistyön jälkiä osoittavat joka tapauksessa rantasalmelaiset maakappaleiden nimet Kaivantosuonaho, Kaivantosuonsivu, Kaivantosuonniemi ja Kaivantoaho (ak 1554, 1558, 1625) sekä Kaivantosaari Tavinsalmen Lampaanjärvellä (ak 1765).
Tämä johtaa kysymykseen niittyjen raivauksesta. Kuten heinä-nimistöstä ja muutenkin ilmenee, niityt voidaan jakaa kovan maan niittyihin (näitä tarkoittanee myös nurmi) sekä suoniitryihin, joista eniten luonnontilassa ovat luhdat. Kovan maan Heinäaho oli syntynyt kaskiviljelyn tuloksena, ja Heinäsuo saattoi sekin olla jonkinasteisen perkauksen ja kydöttämisen tulosta.
Luonnonniittyjen raivaus oli varmaan usein hyvin vähäistä. Jo viikatteellakin voitiin säännöllisesti niittämällä pitää vesaikon kasvu ja mättäiden muodostuminen kurissa. Kuitenkin niityn raivaamista mainitaan useasti jo vanhimmissa tuomiokirjoissa. Kiistaa aiheutui mm. siitä, että yhteismaana verolle pyydetty niitty osoittautuikin olevan jonkun toisen suorittaman raivaustyön tulosta. Korvauksia niityn raivauksesta vaadittiin myös.5 Tavinsalmella mainitaan Kauppisen tulisaari nimisen niityn yhteydessä kalastajatalonpoikien tekemä niittyraivio. Niitty on maantarkastuskirjan mukaan myös tavinsalmelainen Laitisen tulisaari.6 Samanlainen eränkävijäin raivaama kaukoniitty lienee joroislainen Sirppiniitty, jonka ohella mainitaan maakappale nimeltä Lippoisen tulet (ak 653,655, 673). Vesulahdella on maakappale nimeltä Perkiönniitynpää (ak 489). Nähtävästi niityn raivaus oli tavallisimmin kaskiviljelyn tulosta, kuten Sirppiniityn nimikin osoittaa. Edellä mainitussa kuninkaankartanoiden perustamisohjeessa sanotaan, että osa kaskista joutui myöhemmin pelloksi, osa niityksi. Ahoa niitettiin normaalisti muutamia vuosia sen jälkeen, kun siinä ei enää kasvatettu viljaa. Peltokin voitiin jättää nurmettumaan ja muuttui siten niityksi. Tästä vaiheesta kertovat sellaiset nimet kuin Pellosaho Juvalla (L 36), Peltoisenaho Joroisissa (ak 612), Peltoaho Säämingissä (ak 1058), Pelloksenaho Rantasalmella sekä Peltoaho, Pellosaho ja Suikkosen peltoaho Tavinsalmella.7 Oriveden rannalla sijaitseva Peltoniitty (ak 1050) ja Rantasalmen Nurmipelto (ak 1380) saattavat myös osoittaa ensimmäistä vaihetta pellon hylkäämisessä, sillä heinän kasvattaminen pellossa oli poikkeuksellista.
Aikakauden lopulla vartioitiin niittyjenkin osalta tarkoin sitä, että osakkaiden niittyosuudet pysyivät tasapuolisina, mikä merkitsi sitä, että uudisraiviot oli jaettava maaosuuden mukaan. Pellosniemellä tuomittiin 1606 Juottosen ja Tarhosen välisessä maanjaossa ensinmainittu raivaamaan suosta tai muualta yhtä monta kuormanalaa niittyä kuin toisen isoisä oli raivannut 30 vuotta aikaisemmin. Jako toimitettaisiin vasta kun molempien raiviot olisivat yhtä suuret. Jaettaessa Pellossaarenrannan saraniittyä Säämingissä 1608 lausuttiin nimenomaan, että niittyosuuksien tuli olla yhtäläisiä kuin osuudet kantapellossa ja takamaassa.8
Niittyjä oli siis varsin runsaasti ja niitä pidettiin arvossa. Tämä näkyy siitäkin, että niistä usein käräjöitiin ja niitä pantattiin pulatilanteessa. Niittyjen runsaslukuisuus ei ollut pelkästään hyvä puoli. Ne olivat usein sangen pieniä. Lähteissä niiden suuruus mainitaan toisinaan kuormina tai parmaina (kesäkuorma = 4 parmasta). Neljän, viiden kuormanalan yhtenäinen niitty oli jo suuri. Hirvensalmen Juuritaipaleen lampuotitilalla oli kaiken kaikkiaan 30 kuormanalaa niittyä.9 Kun tilan kylvömäärä on noin neljä kertaa niin suuri kuin keskimääräisen talonpoikaistalon vuosisadan vaihteessa, voitaneen heinämaita tällöin arvioida olleen keskimäärin noin 8 kuormanalaa taloa kohti.
Työnteko hajallaan sijaitsevilla niityillä oli hankalaa ja aikaa vievää. Miten se vaikutti koko elämänmenoon, näkyy siitä, että Vesulahden Norolan talonpoikia sakotettiin, kun he olivat rynnänneet heinäntekoon ennen käräjien pitoa.10
Niittyjen tuottoa on ainakin kartanoissa pyritty lisäämään jättämällä niitty välillä laitumeksi, mutta tuotto pyrki silti laskemaan ja heinä loppui monena keväänä. Vouti puolusteli 1563 sitä, että viljaa oli syötetty karjalle Sairilan kartanossa. Hän selitti, ettei karja muuten olisi pysynyt elossa kevääseen asti, kun heinää ei ollut mistään saatavissa.11 Kartanossa oli kuitenkin aivan toiset mahdollisuudet rehun hankintaan kuin talonpoikaistaloissa, joskin myös karjaa oli enemmän. Talvirehun puute oli varmaan pääasiallisena syynä karjojen pienuuteen, johon seuraavassa kappaleessa saamme tutustua.
KARJANHOITO
Talonpojan tärkeimmät kotieläimet olivat lehmä särpimen antajana ja hevonen vetojuhtana. Tämän lisäksi pidettiin vuohia, lampaita, sikoja ja kanoja.
Savon lehmien määrästä on tietoja 1550-luvulta lähtien vuoteen 1605 asti melkeinpä joka vuodelta sen johdosta, että papille maksettiin lehmäverovoita naula lypsävältä lehmältä ja puoli naulaa mahalta tai ensi kertaa poikivalta. Papinveron tilityksissä viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat lehmät on laskettu puolikkaiksi. Tämän veron maksu ei ollut koskaan aivan säännöllistä, joten käytettävissä olevat luvut ovat eräänlaisia minimimääriä. Vanhimmat kutakuinkin aukottomat tiedot ovat vuodelta 1557. Niiden mukaan saadaan Savon lehmäluvuksi vain 3287 lehmää. Mainittuna vuonna päättynyt Kustaa Vaasan Venäjän sota oli kuitenkin verottanut karjakantaa etenkin Itä-Savossa ja Leppävirran tienoilla ja muutenkin sekoittanut papinveron kantaa. Sen vuoksi näitä tietoja ei kannata tarkastella kokonaisuutena, mutta yksityiset havainnot talojen karjamääristä ovat mielenkiintoisia. Tavallisesti talonpojalla on vain lehmä tai pari, mutta suuremmankin karjan omistajia on sentään joukossa. Yllättäen koko maakunnan suurin karja, peräti 15 lehmää, on aivan maakunnan pohjoislaidalla, Nerkoon Juntti Ulmasella. Täällä on pari muutakin tavallista suurempaa karjaa, Vieremäjärven Pekka Kurvisella on 9 ja Haapajärven Lauri Partasella 8 lehmää. Maakunnan toiseksi suurin karja on Puumalassa, jossa Laamalan Egidius Luukkosella on 10 lehmää. Suur-Savon puolella on sielläkin suurin karja aivan pohjoislaidalla, Juvan Suontien Lauri Sormusella 9 lehmää. Mikkelin pitäjässä on suurin karja Leinolan (nykyisin Juvaa) Pienellä Jumilla. Varauksena on kuitenkin todettava, että puolet Pellosniemen hallintopitäjää puuttuu luettelosta.1
Karjatalous oli ilmeisesti erityisen tärkeä uudisasutusalueilla. Jos luonnonniittyjä oli runsaasti tarjolla, voitiin pitää melkoinen karjamäärä, joka työllisti talon naiset miesten ollessa kaskiraateilla, kalavesillä ja eräteillä.
Karjanantia oli häviävän vähän nykyiseen verrattuna, mutta tavallaan se kuitenkin oli perheen ruokatalouden perustekijä. Pohtiessamme Savon taloja ja ruokakuntia olemme todenneet, että viljelykset usein olivat yhteisiä, mutta lehmät perhekohtaisia. Savon taloudet eli ruokakunnat ovat 1500-luvulla parhaiten tunnistettavissa siitä, että niillä on oma lehmä tai parikin.
Lehmien määrä lisäytyy seuraavina vuosikymmeninä, samoin kuin asutuskin kasvaa pitkän vihan alkuun asti. Vuonna 1571 Savossa oli papinveroluettelojen mukaan lehmiä eri kirkkopitäjissä seuraavasti: Mikkelissä 1354 ½, Juvalla 1694 ½, Säämingissä 1379 ja Tavinsalmella 917 ½ lehmää, yhteensä 5345 ½ lehmää.
Mainitulta vuodelta on myös tarkempia ja yksityiskohtaisempia tietoja karjamääristä. Silloin kannettiin ns. hopeavero, joka paitsi metallivarallisuuteen kohdistui nimenomaan karjaan. Verotuksen kohteena olivat hevoset, lehmät ja härät, nuori nautakarja, lampaat, vuohet ja siat. Tätä verotusta varten laaditut ns. hopeaveroluettelot ovat päälähde selvitettäessä koko maamme karjavarallisuutta vanhimpina aikoina. Niiden tarkkuutta osoittaa se, että lehmiä löytyi nyt Savosta 7140, so. kolmannes lisää saman vuoden papinveroluetteloon verrattuna. Lisäys johtuu siitä, että nyt pantiin verolle nekin karjanomistajat, jotka olivat jättäneet maksamatta voiveron lehmistään.
Yhdistelmä Savon karjavarallisuudesta 1571 on liitetaulukossa 15. Olemme laskeneet lehmät keskimäärin taloutta kohti eri pitäjissä. Tulos on seuraava:
Karjat ovat todella tavattoman pienet, vajaata kaksi lehmää taloutta kohti. Suhteellisesti suurin lehmämäärä on Tavinsalmella. Tämä tukee edellä esitettyä käsitystä karjanhoidon suuremmasta merkityksestä uudisasutusalueella.
Lehmien tuotannosta ei ole tietoja muualla kuin kruununkartanoista, joissa vuosituotannon normi oli vähän yli 2 ½ leiviskää (n. 13 kiloa) voita. Sitäkään ei aina pystytty täyttämään.2 Suurimman osan talvea lehmät olivat ummessa.
Taulukossa mainitut muutamat härät ovat kaikki Etelä-Savon pitäjistä. Sittenkin ne luultavasti ovat härkiä sanan savolaisessa merkityksessä eli sonneja. Vetohärkiä ei tiedetä Savosta pidetyn. Härkien vähälukuisuus selittyy siitä, että sonnit ovat enimmäkseen nuoren karjan joukossa.
Hevosten määrästä on nyt ensi kerran tietoja. Niitä on lehmämäärään nähden suhteellisen paljon, keskimäärin enemmän kuin yksi joka talossa. Korkein suhdeluku on Vesulahdella, 2,4 hevosta taloa kohti.3 Hevoset on veroluettelossa hinnoitettu, oriit korkeammalle kuin tammat. Kunnon hevosen arvo on toistakymmentä markkaa, mutta tuomiokirjassa mainitaan niinkin alhainen hevosen hinta kuin vajaa 4 ½ markkaa.Hevonen oli talonpojan silmäterä. Niistä aiheutui verraten paljon oikeusjuttuja. Erityisesti hevosten laiduntaminen tuotti vaikeuksia, kun ne eivät pysyneet aidoissa ja vahingoittivat viljelyksiä.4
Lampaita oli taloissa jonkin verran enemmän kuin lehmiä, kuitenkin keskimäärin vain 2,4 taloa kohti. Lammaspitäjänäkin oli Tavinsalmi paras (keskimäärä 2, 7).
Sikojen määrä oli varsin pieni. Vasta kahta taloa kohti oli yksi sika. Kesällä ne kuljeskelivat ympäriinsä ja tekivät vahinkoa viljelyksille.5 Vielä paljon myöhemminkin ne olivat hoidotta myös talvikaudet. Läski oli kuten muukin liha tärkeä verotavara ja ns. arvotavara kaikenlaisissa taloudellisissa selvityksissä.
Outoa myöhemmän ajan kannalta on se, että Savossa oli vuohia joka pitäjässä, kaiken kaikkiaan hieman enemmänkin kuin sikoja. Vesulahdella niitä on lähes 1 ½ taloa kohti, mutta ne vähenevät pohjoista kohti mentäessä. Yllättävästi niitä on kuitenkin taas melkoisesti Savilahden neljänneksessä. Vuohi oli ilmeisesti Savossakin köyhän lehmä.
Kanat eivät ole kirjoissa eikä kansissa, mutta sekä kanat että munat olivat verotavaroita mm. nimismiehen kinkerissä.
Koira oli metsämiehen välttämätön seuralainen, mutta näennäisesti tuottamattomana se ei joutunut verotuksen kohteeksi. Vihaiset koirat pääsivät kyllä kirjoihin, koska niiden puremia selvitettiin käräjillä.6
Olemme laskeneet hopeaveroluettelon ilmoittaman karjavarallisuuden pitäjittäin myös nautayksikköinä (½ hevosta = 1 lehmä = 2 nuorta nautaa = 8 lammasta = 12 vuohta = 3 sikaa). Keskimäärin Savossa on sen mukaan 5,3 nautayksikköä (Suur-Savossa 5,5, Pien-Savossa 5,1). Korkein karjavarallisuus on tämän mukaan Vesulahdella (6,2) nautayksikköä, toisena on Tavinsalmi (5,5) ja kolmantena Pellosniemi (5,1). Muut pitäjät jäävät alle 5 nautayksikön.
Verrattuna läntiseen naapurimaakuntaan Savon karjavarallisuus on todella alhainen. Hämeessä on hopeaveroluettelon mukaan keskimäärin 9,0 nautayksikköä ja 3,4 lehmää taloa kohti.7 Tällainen ero läntisen peltoviljelyalueen ja Itä-Suomen kaskiviljelyalueen välillä säilyy myöhemminkin.
Karjavarallisuutta koskevan esittelymme havainnollistamiseksi kurkistamme vielä Savon suurimpien karjanomistajien navettoihin ja talleihinkin. Samalla tulevat maakunnan vauraimmat isäntämiehet esitellyiksi. Pois jää tosin eräitä säätyläisiä, jotka ovat keränneet varallisuutensa muuten kuin maataloudella, ja ehkä joku muukin, joka keräsi mieluummin vaskea ja hopeaa kuin kasvatti karjaa. Suurin karja (16 lehmää ja 6 hevosta) on vouti Matti Ragvaldinpojan leskellä Vesulahden Paukkulan neljänneksessä ja toiseksi suurin Kuopion kirkkoherralla Lauri Eskilinpojalla, jolla oli tila Saamaisissa. Suurin talonpoikainen karjanomistaja on Juntti Parkkinen Pellosniemen Pitkälahden neljänneksestä, jolla on 13 lehmää ja kuusi hevosta. Sitten seuraa Matti Hyppönen Rantasalmen Parkumäeltä ja Pekka Pöksynen Tavinsalmen Maaninkavedeltä. Tavinsalmelaisten innostus karjanhoitoon kuvastuu tässäkin luettelossa. Samassa arviokunnassa asuvat Nerkoonjärven Kettuset ovat päässeet kumpikin mukaan. Samanlainen pari ovat Rantasalmella Osikonmäen Hartvikit.
Lehmien osalta Savon karjavarallisuuden kehitystä voi seurata myös pitkän vihan ja nuijasotakriisin ajalta papinveroluetteloiden avulla. Lehmämäärät eri vuosina näkyvät kuviosta 6. Luvut osoittavat niiden lehmien määrää, joista on maksettu lehmäverovoita, ja ovat siis minimilukuja. Lehmien määrä laskee pitkän vihan vuosina, mutta on yllättävää havaita, että 1570-luvun loppuvuosina on vaurastuttu niin, että vuoden 1571 taso on huomattavasti ylitetty (tietenkin vastaavan luettelon, ei hopeaveroluettelon mukaan laskettuna). Sitten seuraa 1580-luvulla jatkuvaa laskua ja taas vuosikymmenen lopulla nousua vuoteen 1588. Siitä pudotaan 1589 yhdellä kertaa syvimpään aallonpohjaan, josta noustaan jo seuraavana vuonna, varmaan osaksi autiotarkastusten ansiosta. Noin 800 lehmän nousu tai lasku yhden vuoden sisällä ei voi olla aivan totta, vaikka lehmäluku on todellisuudessakin varsin suhdanneherkkä. Lehmät ajettiin vihollisen hyökätessä metsiin ja joutuivat helposti tuhon omiksi, karja syötiin nälänhädän hetkellä ja luovutettiin veroista puutteen yllättäessä.
Vuosilta 1600–1601 on edellä mainittujen karja- ja kylvöveroluetteloiden perusteella taas saatavissa Savon karjamääristä yhtä tarkka kuva kuin kolme vuosikymmentä aikaisemmin hopeaveroluettelon perusteella. Ylimääräistä veroa kannetaan vuonna 1600 samoista kotieläimistä kuin silloinkin. Nuoren karjan luetteloimisessa on tosin jonkin verran poikkeamaa vuoteen 1571 verrattuna jopa eri pitäjien kesken, mutta se ei sanottavasti vaikuttane tulokseen. Näin ollen nautayksikkömäärätkin ovat hyvin toisiinsa verrattavissa. Tulos näkyy liitetaulukosta 16.
Luetteloinnin tarkkuutta papinveroluetteloon verrattuna voidaan tarkkailla siitä, että lehmiä on saatu kokoon 6823, kun niitä papinveroluettelon mukaan (joka näyttää laahaavan vuoden jäljessä) on vain 4491. Ero on samantapainen kuin 1571.
Lehmiä on nyt kaiken kaikkiaan 317 päätä vähemmän kuin 1571. Niiden keskimäärä taloutta kohti on seuraava:
Lehmien keskimäärä taloutta eli ruokakuntaa kohti on siis aivan sama kuin kolme vuosikymmentä aikaisemmin. Pien-Savo on ohittanut Suur-Savon, mutta Tavinsalmi taantunut menettäen johtavan asemansa karjapitäjänä. Kuten kylvömäärien puolestakin Sääminki on nyt vaurain maakunnan pitäjistä. Vauraus on hyvin suhteellista verrattuna toisiin maakuntiin ja toisiin aikoihin. Maakunnan vauraimmassa pitäjässä on 2,1 lehmää ruokakuntaa kohti.
Hevosia on nyt koko maakunnassa yhteensä 3326. Vähennystä vuoteen 1571 verrattuna on 1321 hevosta, ja hevosmäärä on vain 72 % kolmen vuosikymmenen takaisesta. Keskimäärä taloutta kohti on niin alhainen kuin 0,9. Sotavuodet olivat kovasti verottaneet hevoskantaa. Maakunnan omien ratsumiesten mukana sotatanterelle viedyt hevoset olivat vain pieni osa siitä, mitä kruunu eri keinoin, osaksi ostamallakin, vei sotaan. Hevosia uupui myös raskaissa kuljetuksissa, jotka saattoivat ulottua Narvaan saakka. Tosin sodasta oli jo vuosia. Hevosten määrän laskussa näkyy maakunnan yleinen köyhtyminen.
Samanlainen laskusuunta on pienemmän karjan, eritoten lampaiden kohdalla. Nautayksiköitä on vuonna 1600 koko maakunnassa 17058, josta saadaan keskimääräksi 4,6 taloutta kohti (vuonna 15 715,3). Vain Rantasalmella on sama keskimäärä kuin kolme vuosikymmentä aikaisemmin. Muuten luvuissa korostuvat samantapaiset erot kuin totesimme jo lehmämäärien osalta. Sääminki johtaa ja Suur-Savon pitäjät ovat jääneet jälkeen, jopa alapuolelle sodassa kovia kokeneen Tavinsalmenkin.
Kuten jo kylvömäärien yhteydessä mainittiin, ratsumiehet onnistuivat tänä vuonna välttämään ylimääräisen verotuksen. Se ei sanottavasti alenna keskimääriä, mutta tuntuu yksityiskohtaisessa tarkastelussa.
Suurin karja on Säämingin Hiltulassa, jossa Mikko Pakarisella on 14 lehmää ja 5 hevosta. Juvalla on Maaveden Niilo Janhusella lähes yhtä suuri karja, 14 lehmää ja 4 hevosta. Kolmanneksi suurin karja on sekin Juvalla, Rantoisten Mikko Rasasella 11 lehmää ja 3 hevosta. Neljänneksi tulee suurin kylväjä, Säämingin Hiltulan Hartikka Tuomaanpoika, jolla on 10 lehmää ja 3 hevosta. Sääminki ja Juva jakavat siis kärkitilat. Muissa neljässä pitäjässä suurimmat karjat ovat seuraavat: Tavinsalmella Kalmamäen Sihvo Viiksolla 9 lehmää ja 5 hevosta, Rantasalmella Parkumäen Esko Haukkasella 9 lehmää ja 2 hevosta, Pellosniemellä Kyyhkylänniemen Hemminki Häyrisellä ja Seppälän Lauri Parkkisella kummallakin 8 lehmää ja yksi hevonen sekä Vesulahdella Kaipaalan Heikki Kaipaisella 7 lehmää ja 2 hevosta. Huomattavaksi viljelijäksi tuntemallamme Juvan Koikkalan Matti Leskisellä on papinveroluettelon mukaan 10 lehmää, mutta tässä vain 9. Pari vuotta ennen nuijasotaa paloi Pellosniemellä Antti Sokkaselta 9 lehmää.8
Karjat eivät aikakauden loppua kohti juuri lisäytyneet. Vaikeina vuosina 1608–1609 tuli eri pitäjistä kymmenittäin jopa sadoittain valituksia talonpojilta, joilla oli köyhtymisen vuoksi jäljellä enää yksi eläin tai ei sitäkään. Vuosina 1613–1614 monilta talonpojilta kuoli kaikki karja sairauteen.9
Karjanhoidolle asetti rajansa talvirehun riittämättömyys. Kesän laiduntamiskautena olivat vaarana pedot, karhut ja varsinkin sudet. Vaaran välttämiseksi saarilaitumet olivat suosittuja, mutta sielläkään karja ei aina ollut turvassa. Vuonna 1583 kirkkoherrat antoivat todistuksen linnan ja kruununkartanoiden karjaa kohdanneista vahingoista. Monivuotisia karjasairauksia oli seurannut suuri maanvaiva susista, jotka olivat syöneet useita hevosia, noin 70 lehmää, toisen mokoman nuoria nautoja, toista sataa lammasta ja satakunta sikaa. Vanhan latokartanon vouti sai vuosisadan lopulla ampuma-aseen susien pitämiseksi loitolla.10 Paimentamisesta kertoo Savossa vain Tavinsalmelta tavattu nimi Paimenpoika, mutta se oli varmaan verraten yleistä.
Karjasairauksien sattuessa kutsuttiin apuun »hevoslääkäri». Sairilan kartanossa tämä iski suonta hevosista sekä salvoi vasikoita ja porsaita. Tällaisen itseoppineen talonpoikaisen ammattimiehen taitoihin kuului myös voiteiden keittäminen sairaille eläimille. Näin parannettiin mm. eläinten syyhyä.11
KALASTUS
Kalastus oli Savossa olennainen osa maatilataloutta. Savolaiset asuivat runsasvetisessä maakunnassa järvien rannoilla ja olivat tottuneet ottamaan suuren osan särpimestään vedestä. On vaikeaa kuvitella, miten he olisivat voineet tulla toimeen ilman kalavesiään. Uudisasukkainakin he etsiytyivät sellaisille seuduille, missä oli järviä kuten kotimaakunnassa tai ainakin jokia. Erätaloudessakin oli kalastus ensimmäisenä, koska se helpoimmin tuotti syötävää, sitten metsästys ja kaskeaminen. Kun rintamaan savolaiset valittivat Klemetti Kirjurin uudisasutustoiminnan aiheuttamaa erämaittensa menetystä, he erityisesti mainitsivat kadottaneensa parhaat kalavetensä.1 Kalastajatalonpoikien uudisraivioista on edellä ollut puhetta.
Kalastuksestakin saamme parhaiten tietoa verokirjoista. Keskiajan lopulla yksi savolaisten suorittamasta kolmesta verotavarasta oli hauki, jota maksettiin peräti 100 kippuntaa.2 Uuden ajan alussa määrä oli pienentynyt, mutta kalaverot silti huomattavat. Vanhimpien tilitysten mukaan kannettiin kesäkäräjillä jokaiselta veronahalta haukea 13 ½ naulaa.Kun kukin neljänneskuntamies maksoi haukea 1 leiviskän, sitä kertyi kaikkiaan 1 kippunta koko maakunnasta. Lisäksi kannettiin salmikalaa kalastuksesta yhteisillä kalavesillä 14 leiviskää neljänneskunnalta, siis 14 kippuntaa koko maakunnasta. Vanhin yhdistelmä mainitsee lisäksi siltakalan, jota kannettiin linnan ohitse kalavesiltä palaavalta venekunnalta hauki tai pari. Päivätöiden sijasta talonpoikien oli mahdollista maksaa viikkokalaa eli kuivaa ruokakalaa, jota kertyi 1543 yli 38 kippuntaa. Hyvin monimuotoinen kalavalikoima kertyi nimismies- ja neljännesmiesveroina, jotka olivat kestitysveroja. Se koostui alunperin jokaiselta kokoverolta maksetuista 5 naulasta haukea ja 5 naulasta ruokakalaa. Suurin osa käytettiin kestitykseen, mutta linnaankin riitti jo mainitun neljännesmiesten haukikippunnan lisäksi 2 ½ lästiä suolakalaa. Lahjaveroina maksettiin linnan herrasväelle ja virkamiehille haukea, jota pidettiin arvokkaimpana verokaloista. Lisäksi talonpoikien oli mahdollista maksaa pääveronsa kalana, jolloin 3 leiviskää haukea vastasi yhdeltä veronahalta suoritettavaa veroa.3 Tämä ei alkuaikoina ollut aivan vapaa vaihtoehto, sillä käräjillä sakotettiin sellaisia talonpoikia, jotka olivat olleet kalassa eivätkä maksaneet kruununveroaan haukina.4
Monenmuotoiset kalaverot osoittavat, miten tärkeä osuus kalalla oli savolaisten taloudessa ja tuotannossa. Mielenkiintoisimpia kalastuselinkeinon valaisijana ovat salmikala ja siltakala, joita yhteisellä nimellä sanotaan osakalaksi. Vuonna 1543 osakalaa maksoi 404 pientä ja 15 suurta nuottaa. Kun 1556 toimitettiin tutkimus Savon veroista, kysyttiin mm., paljonko osakalaa kukin vene suorittaa, montako venettä oli kalassa kustakin pitäjästä ja paljonko osakalaa maksettiin talvinuotan vedosta.5
Tämän kaiken mielellämme tietäisimme, mutta siihen muuten monipuolisesti kalaverojakin valaiseva selvitys ei vastaa.6 Syynä on ilmeisesti se, että maakunnan omat asukkaat eivät tähän aikaan enää näitä veroja maksaneet, vaan he maksoivat kalavesistäänkin maaveron yhteydessä.
Talonpoikaisen kausikalastuksen Savon vesillä tunnemme länsikarjalaisten Lappeen jaJääsken talonpoikien siellä harjoittamasta kalastuksesta. Näiden sallittiin käydä vetämässä kevät- ja syysnuottaa Savon vesillä erityisveroa vastaan. Paikalliset asukkaat eivät ilmeisesti tästä pitäneet. Ainakin Rantasalmen Asikaiset joutuivat tappeluun lappeelaisten kalamiesten kanssa.
Karjalaisten kalastajien vero oli isosta nuorasta 1 leiviskä ruokakalaa tai 6 äyriä rahaa, pienestä nuorasta puolet siitä. Venekuntia nuottineen kulki vuonna 1555 seuraavasti: 7
Vedenpohja tarkoittaa ilmeisesti Kermajärveä ja muita Heinäveden reitin ylävesiä.
Kaksi vuotta myöhemmin Jääsken ja Lappeen talonpoikia oli Savossa liikkeellä vielä enemmän, keväällä 79 ja syksyllä 46 nuottakuntaa. Jokaiselta Säämingin vouti kantoi leiviskän kalaa. Näin saatiin keväällä kuivattua ahventa ja särkeä melkein 4 kippuntaa ja syksyllä tuoretta tynnyrikalaa 11 1/z tynnyriä. (Kalatynnyri veti 4 leiviskää.)8
Vielä suuremmilla joukoilla länsikarjalaiset liikkuivat Savon kalavesillä vuonna 1560. Silloin heillä oli keväällä 96 pientä nuottaa ja syksyllä 147 nuottaa, joukossa sadan sylen pituisiakin. Keväinen saalis, joka kuivattiin retken aikana, oli ahvenia ja särkiä, ja siitä otettiin verona leiviskä nuotalta. Syksyllä saatiin muikkuja ja veroa maksettiin nelikko nuotalta.9
Keväisin oli siis kalassa useampia venekuntia kuin syksyisin. Matkaan venähti monta viikkoa, ehkäpä kuukausi kerrallaan. Ainakin jonkun kartanon kalastajan sanotaan olleen Pohjassa kalaretkellä kaksi kuukautta vuodessa.
Samanlaista kuin tämä karjalaisten Savon vesillä harjoittama kalastus oli savolaisten oma kausiluonteinen kaukokalastus. Kalastuskausia oli kaksi, toinen keväällä, toinen syksyllä. Usein liikuttiin suurissa joukoissa. Mm. keväällä 1556 venäläiset tappoivat yhdellä kertaa 10–12 kalastajatalonpoikaa.10 Keväällä saatu kala kuivattiin auringon paisteessa ja tuotiin kotiin kapakalana. Syksyinen saalis oli suolattava tynnyreihin.
Kruunu oli varannut itselleen eräitä hyviä kalapaikkoja lähinnä maakunnan pohjoisosasta.Jo vanhimmissa tileissä mainitaan Pohjassa oleva Varkauden kalastamo, josta saatiin pääasiassa lohta. Linnan kalastamoiden sanotaan tuottavan ruokakalaa. Sitäkin jouduttiin varastoimaan. Kapakalana oli pääasiassa haukea ja säynävää, suolatynnyrikalana haukea, ahventa ja siikaa.11
Esitämme linnan kalastamoista vuodelta 1558 selvityksen, joka valaisee myös talonpoikaisessa kalastuksessa käytettyjä pyydyksiä ja saatuja saaliita.12
Varkauden kalastamassa käytettiin nuottaa, verkkoja, vatoja ja mertoja. Saalis oli lohta, siikaa, haukea, säynävää, ahventa ja särkeä. Kalastamoiden kehittämissuunnitelmassa linnanpäälliköt kuvailevat tätä kalastamoa seuraavasti:
»Varkaudessa on kaksi valtavaa koskea vieretysten, ja niihin voi laittaa lohiarkkuja, sillä lohi kulkee siellä hyvin. Siellä on myös 6–7 pienempää virtaa. Niissä voi yrittää kalastaa ankeriasarkuilla ja pienillä sälearkuilla. Siellä kulkee varmasti ankeriaita ja muuta kalaa, mutta suureen koskeen ei voi arkkuja rakentaa.»13
Viannossa (Maaningalla) kalastettiin nuotilla, verkoilla ja vadoilla. Saalis oli yhtä monipuolinen kuin Varkaudessa, sillä molemmat kalastamot olivat käytössä sekä keväällä että syksyllä.
PaIannossa (Iisalmen Palokki) saatiin nuotilla ja verkoilla lohta, siikaa ja tynnyrikalaa.
Rasvannossa (Rasvanki Tervossa) pyydystettiin nuotilla ja verkoilla siikaa ja tynnyrikalaa.
Mainitut kaksi kalastamoa olivat käytössä syksyllä.
Ruokosalmessa (Maaningalla) oli kalastusvälineinä nuottia, verkkoja, varoja ja katiskoja. Saaliiksi saatiin siikaa, tynnyrikalaa sekä kapakalaa, haukea, säynävää, lahnaa, ahventa ja särkeä. Kalastamo oli siis käytössä sekä keväisin että syksyisin.
Riistajärvellä (Riistavedellä) pyydystettiin nuotilla, verkoilla ja katiskoilla haukea, säynävää, lahnaa, ahventa ja särkeä.
Lapinlahdella saatiin nuotilla ja verkoilla haukea, lahnaa, ahventa ja särkeä. Puru vedellä kalastettiin nuotilla ja merroilla säynävää, ahventa ja särkeä. Viimeksi mainituista kolmesta kalastamasta saatiin vain kapakalaa, ja ne olivat siis käytössä keväällä.
Oriveden ja Suurijärven kalastamot eivät olleet käytössä luultavasti vasta äsken päättyneen sodan vuoksi. Suurijärvi on Heinäveden ja Liperin rajalla oleva järvi ja sijaitsi siis aivan valtakunnanrajalla.
Jo varhain mainitaan edellä mainittujen ohella linnan kalastamoina Onkivesi sekä Kihlasalmi (Iisalmella). Korkeimmillaan linnankalastamoiden määräksi mainitaan 13.14
Tietenkin kalastettiin jokapäiväiseen käyttöön myös linnan välittömässä läheisyydessä Haapavedellä ja Pihlajavedellä. Siellä käytettiin pyydyksinä nuottia, verkkoja, katiskoita ja mertoja ja saatiin lohta, savuslohta ja tuoretta kalaa.
Lähteissä on vieläkin yksityiskohtaisempia tietoja pyydyksistä, jopa niiden lukumäärästäkin. Mm. verkkoja luokitellaan kalalajien mukaan ja tietenkin verkonsilmien suuruuden perusteella. Puruvedeltä mainitaan pyydyksenä myös lana eli ruona. Rysää mainitaan harvoin.15
Kaloista ei mainita muikkua, ellei se ole »hapankalaa» (surfisk), jota kuului nimismiehen kestitykseen. (Muikun alkumerkitys on muikea kala.) Yllättävästi kuha puuttuu luetteloista, vaikka tapaamme sen mm. paikannimistössä. Kuhan kutuaika ei tosin sattunut kausikalastuksen kohokohtiin.
Kruunu oli siis ottanut käyttöönsä parhaat koski- ja virtapaikat, mutta kalasteli myös suurilla järvillä. Kuninkaankartanojärjestelmää suunnitellessaan linnan päälliköt pohtivat mahdollisuuksia kruunun kalastamoiden lisäämiseen ja laativat mietinnön, joka antaa tietoa myös eteläisemmän Savon parhaista kalavesistä.16 Varkauden eteläpuolella heidän huomiotaan kiinnitti Joroistenkoski, joka tähän aikaan oli vouti Jaakko Pietarinpojalla ja saatiinkin myöhemmin kruunulle.17 Koskea patoamalla suunniteltiin siihen asetettaviksi arkkuja siian ja säynävän pyydystämiseksi. Ylempänä sijaitsevista vesistä kiinnitettiin toiveita Sysmäjärveen ja Sysmäkoskeen ja idempää Kolkon järveen ja muihin Rantasalmen seudun järviin. Putkilahden kartanon lähettyviltä mainitaan Säynätjärvi ja siitä laskeva joki sekä Kotkajärvi laskujokineen. Iitlahden neljänneksessä kiintyi huomio Iijärveen, Härkäjärveen (ilmeisesti Tuusjärvi) ja Kulkemusjärveen sekä niiden lasku-uomiin, joista toivottiin saatavan siikaa, säynävää ja ankeriaita. Sulkavankoskea ja Kuhakoskea pidettiin hyvinä kalavesinä, joissa liikkui siikaa, säynävää, lahnaa ja pikku lohiakin. Edelliseen suunniteltiin kala-arkkua ja lanaa, jälkimmäiseen kala-arkkua. Ylempänä sijaitsevat järvet Jukajärveä myöten olivat myös näköpiirissä. Koikkalan neljänneksessä linnanpäälliköiden huomio kiintyi Pyhäjärveen ja siihen laskevaan Virmajokeen sekä lännempänä Siikakosken kahteen koskeen, joiden yläpuolella sanotaan olevan 30 järveä. Mikkelin seudun vesistöjen ja kalastusmahdollisuuksien kuvailu jäi ylimalkaisemmaksi.
Linnanpäälliköt olivat erityisesti innostuneet koski- ja virtapaikoissa tapahtuvaan kalastukseen ja halusivat kehittää sitä pitemmälle kuin savolaiseen talonpoikaisperinteeseen kuului. Heidän mielestään maakunnassa ei ollutkaan taitavia arkkujen rakentajia. Samoin he ihmettelivät, että nahkiaisia ei pyydystetty lainkaan, vaikka niitä oli runsaasti. Ponnistuksistaan he eivät saaneet kiitosta kuninkaalta, joka valitti, että kalaa tuli liian vähän.18
Suunnitelmista toteutui lopulta se, että kruununkartanoiden perustamisen yhteydessä tuli lisää kalastamoja kruunulle. Kartanoiden kalastus valaisee talonpoikaista kalastusta sikäli, että se varmaan suuntautui samoille vesille, jonne seudun talonpojat olivat vanhastaan tottuneet tekemään kala- ja eräretkensä. Kaikki kartanot sijaitsivat järven rannalla ja kalastivat tietenkin kotivesillä, mutta myös kauempana. Kiialan eli Moision kartanosta kalastettiin Puulavedellä, Lietvedellä ja syksyllä lähemmin mainitsemattomilla järvillä Pohjassa.19 Sairilan kartanosta kalastettiin kesällä Siikasalmella ja talvella Kyykoskella.20 Partalan kartanolle eivät riittäneet läheinenJukajärvi ja Salajärvi, vaan lisäksi käytiin kalassa keväällä Vuotjärvellä (Nilsiässä) ja ainakin syksyisin Rasvangilla.21 Putkilahden kartanon väki kalasti keväisin Syvärijärvellä Nilsiässä.22 Rantasalmen kartanosta suunnattiin retki keväisin ja syksyisin Vehkalahdelle Ouankoskella) ja Muuruen virralle. Keväällä käytiin Kihlasalmella saakka.23 Tavinsalmen kartanolle Ruokosalmen ja Ruokoveden kalastuspaikat olivat aivan ulottuvilla, mutta keväisin käytiin pohjoisempana Kihlasalmella. Kalastuksen merkitystä näillä tienoin osoittaa se, että kun kartano 1562 annettiin vuokralle, siitä määrättiin kaloina maksettava sopimusvuokra (13 leiviskää haukea, 3 leiviskää kuivattua säynävää sekä 14 leiviskää kuivattua ahventa ja särkeä).24 Samalla pohjalla vuokra säilyi myöhemminkin.
Kuninkaankartanoiden kalastus oli varmaan hieman lähempänä talonpoikaista kalastusta kuin linnan kalastus. Kovin paljon uusia piirteitä se ei edellä esitettyyn tuo. Rääpyksiä (muikkuja) mainitaan nyt saaliin joukossa pohjoisilla järvillä. Usein mainitaan talvinuotta, jota vedettiin syksyllä. Talvikalastusta näyttää harrastetun pääasiassa silloin, kun syysjään sai vielä suhteellisen helposti puhki.
Pitkän vihan aikana monet itärajalla olevat kruununkalastamot jäivät käyttämättä. Tietenkin myös talonpoikien kalastus rajaseudulla oli tällöin uhanalaista. Rauhan tultua rakennettiin uusia kalastamoita Pitkänsillan ja Laitaatsillan luo linnan lähelle sekä Varkauden ja Kerman koskiin. Viimeksi mainittuja käyttivät koskimiehiksi sanotut ammattikalastajat. Kaukaisempia kalastamoja ei enää pidetty tarkoituksenmukaisena hoitaa linnasta käsin. Palokin ja väliaikaisesti Kihlasalmenkin kalastamot jäivät käytöstä; Vianto, Ruokosalmi ja Muurue annettiin vuokralle. Siikalahden kalastamo, joka otettiin uudelleen käyttöön, sijaitsi Oriveden salmessa.25
Kruunu vartioi kalastusoikeuksiaan. Rantasalmella tuomittiin parille talonpojalle sakkoa siitä, että he olivat ajaneet karjaansa kruunun kalavesille kutuaikana. Nuotanveto pyhäpäivänä oli sitä raskauttavampaa, kun se oli tapahtunut kuninkaan kalavesillä.26 Sitä vastoin yksityisten kesken ei näytä juuri olleen vesioikeudellisia riitoja.
METSÄSTYS
Uuden ajan alussa eränkäynti oli jo väistyvä elinkeino. Se oli ollut vielä keskiajalla niin tärkeä, että se leimasi Savon verolaitosta. Piispanveron yksikkö oli jousi, metsälle pystyvä mies, ja papinveroyksikkö kiltti, joka ilmeisesti on alunperin tarkoittanut täysiarvoista (gild) turkisnahkaa. Kruununverotuksessa oli perusyksikkönä veronahka, jota sanottiin myös oravaiseksi. Kansa puhui oravanmaista ja eräs viljamitta oli nimeltään oravainen. Aivan keskiajan lopulla laaditussa arviossa Olavinlinnan läänin verotuotosta oli yhtenä kolmesta verotavarasta harmaanahat eli oravannahat, joita saatiin vuodessa 150 kiihtelystä eli 6000 kappaletta (kiihtelys = 40 kpl.).1
Tästä keskiaikaista perua olevasta verojärjestelmästä oli uuden ajan alussa jäljellä se käytäntö, että kruununvero voitiin maksaa turkiksina. Sitä varten oli tietty taksa, joka osoitti, kuinka monen veronahan vero minkinlaatuisilla nahoilla saatiin kuitatuksi. Vanhimmat taksat ovat vuosilta 1539, 1542–1543. Hinnoitus vaihtelee hieman vuodesta toiseen ja riippuu tietenkin myös nahan laadusta. Seuraava luettelo seuraa lähinnä vanhinta taksaa sitä hieman myöhemmistä lähteistä täydentäen. Parasta laatua oleva nahat olivat kalliimpia.
Yhden veronahan verosta oli annettava heikompilaatuisia oravannahkoja eli harmaanahkoja (gråverk) 12 kpl, eli tikkuri, keskilaatua (samfång) 8–9 ja parasta laatua (klockverk) 7 kpl. Veronahkan arvo kuittautui myös kahdella kärpällä tai hillerillä taikka yhdellä vesikolla. Suurempien turkisten arvo veronahoissa oli seuraava: näätä 2, saukko ja kettu 3, ahma 4 ja ilves 5–10. Hirventaljalla voitiin laadusta riippuen maksaa 5–7 veronahan vero. Suden ja karhun nahat puuttuvat taksoituksesta, mutta myöhemmin niitä saatiin jokin määrä. Lisäksi esiintyy sellaisia varsin arvokkaina pidettyjä nahkoja kuin ristikettu ja musta kettu tai näätä.2
Sen lisäksi turkiksia kertyi kruunulle muutamina suoranaisina turkisveroina, joista vanhakantaisimpia olivat linnanpäällikölle ja hänen perheelleen kannetut lahjat». Kruunun tileihin tästä vietiin 17 ½ kiihtelystä eli 700 harmaanahkaa. Vanhimman linnantilin mukaan harmaanahkoja kertyi kiihtelys joka neljänneskunnasta, yhteensä 1600 nahkaa sekä lisäksi 20 ketunnahkaa. Turkisvero kannettiin talvikäräjillä.3
Verojen maksaminen turkiksina ei ollut edes aivan vaihtoehtoista muiden verotavaroiden kanssa. Varsinkin ennen verollepanomaakirjan laatimista kruunu tulkitsi asian niin, että talonpoika, joka kävi erämaassa, oli myös velvollinen maksamaan veronsa turkiksina. Niitä, jotka rikkoivat tätä määräystä esimerkiksi viemällä pyydystämänsä turkikset Viipuriin ja matkustamalla sinne ennen talvikäräjiä, sakotettiin.4
Kruunu hankki turkiksia myös ostamalla. Se oli pidättänyt itselleen oikeuden tiettyjen arvoturkisten hankintaan, ja niiden myymisestä muualle saattoi saada jopa 40 markan sakon. Käytännössä tämä kielto merkitsi sitä, että kruunulle tarjotut turkikset yleensä menivät veroista.
Jonkin verran kruunu käytti myös omia metsästäjiä, mutta turkisten hankinta tällä tavoin todettiin kannattamattomaksi ja lopetettiin.5
Juhana herttua antoi 1556 hirvenmetsästyskiellon sillä perusteella, että hirvet olivat häviämässä sukupuuttoon. Tämä vanhin luonnonsuojeluasetus oli ilmeisesti annettu Länsi-Suomen tilanteen valossa. Luvattomasti pyydystetyt hirventaljat takavarikoitiin kruunulle.6 Määräyksellä oli se vaikutus, että hirventaljat lähes kokonaan häviävät kruunulle luovutettujen nahkojen joukosta.
Tileihin sisältyvät tiedot veroina ja ostettuina saaduista turkiksista ovat päälähteemme, kun pyrimme selvittämään eränkäynnin ja metsästyksen osuutta savolaisten taloudessa 1500-luvulla. Liitetaulukkoon 17 on koottu tiedot turkishankinnoista eri vuosilta pyrkien valikoimaan sellaiset vuodet, joilta tiedot ovat tallella koko maakunnasta. Tilasto ulottuu vuoteen 1572. Tämän jälkeen kruunun turkisten hankinta Savosta jatkui vielä jokseenkin samanlaisena koko 1570-luvun, mutta laski sitten jyrkästi. Tietysti eränkäyntikin häiriytyi pahoin pitkän vihan vaikeimpina vuosina, mutta voudintilit eivät sen kehitystä tarkoin kuvastele. Esimerkiksi 1589 vei kruunun turkistenhankkija Savosta Tukholmaan erän, jonka ostoa ei ole linnan tileissä, ja seuraavan vuonna Pien-Savon vouti sai nuhteet liian vähäisistä ostoista. Vielä 1604 Pien-Savosta lähetettiin Tukholmaan huomattava turkiserä, jonka hankinta ei näy tileistä.7
Kysyntä vaikutti myös siihen, missä määrin turkiksia tuli kruunun ostajille. Ensin oravannahkojen määrä jyrkästi laski, niin ettei niitä useimpina vuosina tullut lainkaan, ja sitten kärpännahat hävisivät käytännöllisesti katsoen kokonaan. Kruunu ei enää ilmeisesti halunnut pieniä turkisnahkoja. Ketunnahoista tuli tärkein turkistavara. Turkisten värikin kiinnosti enemmän kuin ennen. Kun jo vanhastaan ristikettu erotettiin punaketusta, tavataan nyt myös musta kettu ja palokettu (brandräf).8 Aineistossamme ei lainkaan esiinny peuraa, joita kuitenkin mainitaan Leppävirroilla vielä 1640-luvulla, eikä myöskään majavaa. Sama koskee Saimaan norppaa, mikä on oudoksuttavaa, kun ottaa huomioon, miten tärkeä hylkeenpyynti oli meren rannikolla. Nähtävästi eläin oli jo tällöin harvinainen ja sen taloudellinen merkitys pieni.9
Alueellisia eroja voi parhaiten tarkastella kuninkaankartanokokeilun ajalta, jolloin jokainen pitäjä oli omana voutikuntanaan. Olemme pitäjittäin laskeneet ja alussa mainittujen taksojen mukaan hinnoittaneet Savosta kruunulle vuosina 1557–1558 hankitut nahat. Määrä lisääntyy ymmärrettävästi pohjoista kohti, ja 35 % turkiksista tulee Tavinsalmelta. Pellosniemi sattuu tässä tarkastelussa kuitenkin pääsemään toiselle sijalle. Metsästäjän onni oli varmaan oikullinen, ainakin turkisten markkinoille tulo epätasaista.
Vuonna 1608 kruunu määräsi ylimääräisen ketunnahkaveron, yhden nahan veroa kohti. Sen saanti osoittautui kuitenkin hankalaksi. Käskynhaltijan ja veronkantomiesten oli suostuttava siihen, että ketunnahan sijasta voitiin suorittaa 3 mk rahaa, sillä kansa uhkasi muuten paeta Venäjälle. Kuitenkin lisättiin, että jokaisen, joka pyydysti turkiksia, oli rangaistuksen uhalla maksettava tämä veronahkoina. Turkiksina tästä verosta saatiinkin Savosta vain kaksi karhuntaljaa.10
Oravannahkakiihtelyksellä oli vielä 1500-luvulla merkityksensä maksuvälineenä kansan kesken, kuten näkyy esimerkiksi siitä, että myötäjäiskorvauksena lasketaan kaksi kiihtelystä oravannahkoja käräjäpöydälle. Raha-arvoltaan kiihtelys oravannahkoja oli 1560-luvulla 2–2 ½ mk.11 Turkiksia mainitaan kuitenkin vuosisadan lopussa yhä harvemmin. Missä määrin pyynti ja sen tulokset todella vähenivät, ei voida lähemmin arvioida. Talonpojat pitivät ilmeisesti parempana myydä turkiksensa kauppiaille kuin tarjota ne kruunulle. Kauppaan palaamme tuonnempana.
Kruunun tileistä tarkasteltuna eränkäynti painottuu liiaksi turkisten hankintaan. Tilastossamme mainituista eläimistä ainoastaan hirvestä ja karhusta saatiin lihaakin. Varmaan metsästettiin ensi sijassa elatukseksi. Tämäkin puoli näkyy jossakin määrin tileissä. Neljänneskuntamiehen veroon kuului kokoveroa kohti ½ jänistä ja yksi metsälintu, yhteensä 877 jänistä ja 1754 lintua. Jäniksen nahkojakin tuli mukana. Vuonna 1556 tehdyn verotutkinnan mukaan jäniksiä ja teeriä kertyi kumpiakin 1697 kappaletta ja pyitä 8485 kappaletta sekä munia 20364 kappaletta. Munatkin saattoivat olla osaksi vesilinnun munia. Nämä verotavarat vaihdettiin yhteen naulaan läskiä kokoverolta.12 Tämä yksinkertaistaminen ei tietenkään merkinnyt metsästyksen loppumista. Vanhin verotusjärjestelmä osoittaa, että jänisten ja metsälinrujen pyynnillä oli osuutensa talonpoikaistaloudessa.
Eränkäyntioikeuksista syntyi harvinaisen vähän riitaisuuksia talonpoikien kesken, vaikka nämä oikeudet sentään ymmärrettiin tilakohtaisiksi silloin kun oli kysymys erämaiden asuttamisesta. Joroisten käräjillä sai 1555 Paavo Parkkonen sakkoa siitä, että oli pannut ansansa Lauri Parkkosen metsään. Juvalla sakotettiin Olli Härköstä siitä, että hän oli pelottanut pois ketun Maunu Maarasen ajokierroksesta. Sama Maaranen joutui sittemmin kärsimään jänisrihmojensa rikkomisesta. Samassa pitäjässä jouduttiin oikeudessa selvittelemään ilveksennahan jakoa ajoon osallistuneiden kesken. Nämä muutamat tapaukset antavat vihjeitä metsästysmenetelmistä.13
Turkisten ja särpimen hankinnan ohella oli motiivina metsästykseen petoeläinten hävittäminen. Susien tuottamista karjavahingoista on ollut puhetta. Karhukin oli vaarallinen karjalle ja hätyytettynä ihmisillekin. Kuopiossa anoi 1591 eräs talonpoika verovapautta sillä perusteella, että karhu oli lyönyt hänet työkyvyttömäksi.14
Metsästysaseena oli edelleen tärkeä sellainen varreton käsijousi, joka on päässyt Savon vaakunaan.15 Varrellista jalkajousta lienee enemmän käytetty sota-aseena. Teräsjousi oli yleisesti käytössä vielä 1600-luvun alussakin, mutta muutamilla oli jo pitkäpiippuinen luodikko (långrör). Kenties ei ole sattuma, että pyssyt mainitaan juuri Tavinsalmella, jossa eränkäyntiperinne eli vahvimpana.16
TERVANPOLTTO
Terva kuului jo Klemetti Kirjurin aikana savolaisten verotavaroihin. Kultakin neljännekseltä oli maksettava 1 tynnyri tervaa. Sen lisäksi suoritettiin ylimääräisenä verona ns. palkkaväen tervaa 6 tynnyriä neljännekseltä. Suur-Savon pitäjät maksoivat kuitenkin verotervan sijasta ohraa. Kaiken kaikkiaan tervaa kertyi maakunnasta 1543 10 lästiä 8 tynnyriä(= 128 tynnyriä). Vuosina 1542 ja 1543 toimitettiin kumpanakin 10 lästiä (= 120 tynnyriä) tervaa Savosta Tukholmaan. Tervaa myytiin myös Viipuriin 2 markan hinnasta tynnyriltä. Vuonna 1555 toimitetun verotutkinnan mukaan tervaa oli suoritettava 8 naulaa kokoverolta. Tervaa kertyi täten koko maakunnasta yli 4 lästiä ( = 48 tynnyriä). 1
Tervaa saatiin siis jo aikakauden alussa maakunnasta suhteellisen paljon, silloin kun sitä erityisesti tarvittiin. Vuotuiseen veroon sisältyi tervaa vähäinen määrä eikä se anna oikeaa kuvaa tervan tuotannosta. Tervaa kannettiin sota-aikana usein laivaston tarpeisiin. Kun se oli myös käypää tavaraa ulkomaan markkinoilla, sitä hankittiin myös kauppavajeen peittämiseksi. Tätä varten kuningas 1584 nimenomaan halusi saada ½ tynnyriä tervaa talolta mm. vaihtamalla muita verotavaroita tervaan. Tervan raha-arvoksi laskettiin tällöin 3 mk tynnyriltä. Vuosina 1585–86 saatiinkin kokoon maakunnasta noin 20 lästiä tervaa vuodessa. Siitä tuli noin 2/3 Suur-Savosta.2
Tervan hankinnan nopeuttamiseksi kruunu lainasi tervaa Viipurin porvareilta.3 Viipurin tervakauppa oli jo tähän aikaan varsin huomattavaa (vienti 1585 lähes 8000 tynnyriä vuodessa). Nähtävästi tervaa tuli markkinoille melkoisesti Savostakin, vaikka pitkät kuljetusmatkat tietenkin vaikeuttivat tervakauppaa. Tervan myynnistä Viipuriin on aikakaudeltamme vain yksinäinen hajatieto.4 Kuitenkin näyttää siltä, että terva kuten turkikset mieluummin myytiin kauppiaalle kuin luovutettiin verotavarana, koska siten saatiin parempi hinta.
Tervaan liittyvää paikannimistöä on jo verollepanomaakirjassa kaikista pitäjistä. Mainittakoon vain Pellosniemeltä Tervaniemi (ak 66), Tervamäki (ak 131, 172), Tervakangas (ak 224) ja Tervajärvenmaa (ak 229). Kerimäkeläinen Tervaputsunniitty viittaa tervan säilytykseen ja ehkä kauppaankin. Tervasten ottamisesta ja tervanpoltosta on tietoja 1600-luvun alun tuomiokirjoista.5 Tervan taloudellinen merkitys näyttää olevan tähän aikaan kasvamassa.
Antero Pelkonen on luetteloinut Itä-Savosta koko joukon vanhoja tervahautoja, joista monet kansan tietämän mukaan ovat jättiläisten tai lappalaisten tekemiä, iänikuisia. Parhaiten tunnettu on T. I. Itkosen Sulkavan Linnaniemessä tutkima muinainen tervahauta, jossa terva valuu tervahaudan pohjalle eikä kynää myöten viereen sijoitettuun astiaan, kuten uudemmassa tyypissä. Tällainen uusimuotoinenkin tervahauta on Savossa ollut mahdollisesti tunnettu jo 1500-luvulla, koskapa Vermlannin metsäsuomalaiset sitä käyttivät.6
Varsinainen tervakaupan kukoistuskausi alkoi vasta Stolbovan rauhan jälkeen, ja silloin on Savon tervastakin jo tarkempia tietoja.
Tervanpolton sivutuotteena syntyi sysiä, joita niitäkin vaadittiin verotavarana Etelä-Savon pitäjistä yhteensä 50 lästiä.7
Sota-aikana tervaa kannettiin usein ylimääräisenä verona. Sitä odotettiin saatavan talonpojilta viljan sijasta silloin, kun kato oli kohdannut.8 Petäjän kylki oli talonpojan viimeinen turva. Siitä oli otettava hädän tullen sekä leipäaines että verorahat.