Erkki Kinnunen: I VAARAN VUOSIEN SAVO

ANKARAN VÄLIRAUHAN EHDOT

Toinen maailmansota saattoi Suomen ja samalla Savon uuteen tilanteeseen. Risto Ryti erosi elokuussa 1944 presidentin tehtävästä ja eduskunta valitsi hänen tilalleen ylipäällikkö Mannerheimin. Tarkoituksena oli pyrkiä hänen johdollaan erillisrauhaan. Siinä onnistuttiin, aselepo solmittiin ja aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä syyskuun 4. päivänä, jonka jälkeen Lapissa käynnistyivät sotatoimet saksalaisten karkottamiseksi. Samanaikaisesti Suomi joutui toimeenpanemaan ja toteuttamaan välirauhansopimuksen ehdot ja tämän rinnalla huolehtimaan suuren väestönosan – Karjalan ja Lapin siirtoväen – toimeentulosta ja uudelleensijoittamisesta sekä maan elintarvikehuollosta keskellä vielä jatkuvaa  maailmansotaa. Pääministeri J. K. Paasikivi kuvasikin tilanteen itsenäisyyspäivänä 1944 pitämässään puheessa synkein sanoin: olemme laakson pohjalla, joka on syvä kuin rotko.

Moskovassa 18.9.1944 Suomelle sanellun välirauhan ehdot olivat ankarat. Ne herättivät suomalaisissa pelkoa ja katkeruutta Neuvostoliittoa kohtaan eivätkä antaneet rakentavia lähtökohtia hyville suhteille. Olennaista oli kuitenkin se, että Suomea ei ollut sodan missään vaiheessa miehitetty. Välittömästi välirauhansopimuksen solmimisen jälkeen Helsinkiin saapui liittoutuneiden valvontakomissio, josta tuli seuraaviksi vuosiksi todellinen vallankäyttäjä Suomessa. Määräävää roolia komissiossa esitti Neuvostoliitto. Komission puheenjohtajana toimi Andrei Ždanov. J. K. Paasikivestä tuli puolestaan uuden politiikan takuumies, ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä.

Suomi määrättiin välirauhansopimuksen mukaan toimittamaan kuudessa vuodessa sotakorvauksia 300 miljoonan dollarin arvosta (puutavaraa, selluloosaa, laivoja, koneita ym.), mikä osaltaan joudutti maatalousmaata muuttumaan nopeasti kehittyväksi teollisuusmaaksi. Itäisen Karjalan alue oli luovutettava, samoin Salla ja Petsamo. Neuvostoliitto vuokrasi Porkkalan alueen pääkaupungin tuntumassa 50 vuodeksi sotilastukikohdaksi. (Se luovutti alueen takaisin suomalaisille muuttuneissa oloissa jo vuonna 1956.) Välirauhansopimukseen sisältyi myös vaatimus puoluejärjestelmän normalisoimisesta sekä ”fascistisluontoisten” puolueiden ja järjestöjen toiminnan kieltämisestä. Sopimuksen 20. artiklassa Suomi sitoutui vapauttamaan poliittiset vangit.

Rauhaa oli odotettu kauan, mutta se toi mukanaan omat ongelmansa. Kiireellisin tehtävä oli siirtoväen sijoittaminen edes tilapäisesti, mutta myös rintamamiesten kotiuttaminen synnytti monia asunto- ja työllisyysongelmia. Yli 400 000 hengen suuruisen siirtoväen nopea asuttaminen oli erittäin vaativa hanke. Siirtoväelle ja myös perheellisille rintamamiehille lohkottiin viljelysmaata vuoden 1945 maanhankintalain nojalla. Elintarvikkeista ja vaatteista oli edelleen pulaa, samoin teollisuuden raaka-aineista, rakennustarvikkeista, lähes kaikesta, sillä kun sota Suomen ulkopuolella yhä jatkui, tavaraa oli niukalti eikä säännöstelystä voitu vielä luopua. Sodan päättyminen ja sitä seurannut välirauha eivät tuoneet mukanaan niitä taloudellisia helpotuksia, joita toiveajattelu oli taistelun yhä pitkittyessä nostanut esiin. Päinvastoin sotaväsymys ja välirauhan ehdot suurine sotakorvauksineen aiheuttivat ”toivotonta mielialaa ja omanvoiton pyyntöä”.¹

Savon osalta rauhansopimus merkitsi myös sitä, että vanha vesiyhteys Suomenlahdelle katkesi. Viipurin ja Uurnan satamat olivat suomalaisten ulottumattomissa. Saimaan vesistön raskaaseen tonnistoon sijoitetut varat muuttuivat hyödyttömiksi. Saimaan kanavan menetys pahensi Savon liikenteellistä ja taloudellista ”mottia”, jonka perussyy oli erityisesti kaukoliikenneyhteyksien heikkous, vähyys ja pituus.

Jo 23. päivä syyskuuta valtioneuvosto lakkautti yli 400 vapaata kansalaisjärjestöä, niiden joukossa tunnetuimpina Akateeminen Karjala­Seura ja jyrkimmin kommunisminvastaisena puolueena pidetty Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Samana päivänä annettiin asetus niiden henkilöiden vapauttamisesta, jotka oli vangittu maanpetoksellisen toiminnan takia. Näin poliittisen äärioikeiston toiminta tukahdutettiin ja äärivasemmiston aikaisemmin kiellettynä ollut toiminta tuli sallituksi.

Taloudellisten ja poliittisten tapahtumien lisäksi oli monia sellaisia tekijöitä, jotka muuttivat yhteiskuntaa miltei näkymättömästi. Yksi tällainen muutos oli julkisen hallinnon kasvu, joka oli sodanaikaisen keskitetyn hallinnon perua. Sodan ajan valtiojohtoista yhteiskuntaa ja taloutta ei kyseenalaistanut 1940-luvulla mikään poliittinen taho. Jälleenrakennus, siirtoväen asutus ja sotakorvausten suorittaminen olivat jättiläistehtäviä, joista Suomi ei olisi selviytynyt ilman valtion voimakasta roolia. Valtiovalta antoi kunnillekin uusia tehtäviä rajaten samalla yhä enemmän niiden itsenäistä valtaa.

Sota-ajan merkit näkyivät suomalaisten elämässä vielä pitkään. Työtä oli jäänyt poikkeusoloissa tekemättä paljon. Rakennukset olivat ränsistyneet sotavuosina, teiden kunto oli kärsinyt kunnostuksen puutteesta ja viljelysmaiden kasvuvoima oli osin ehtynyt. Alkoi jälleenrakennuksen aika, jota kesti pitkälle 1950-luvulle.

Arkielämään loi leimansa sotien jälkeisinä vuosina edelleen säännöstely. Vielä vuonna 1946 tarvittiin 53 erilaista ostokorttia, tavarasta oli niin ankara pula. Liha vapautettiin vuoden 1947 alussa, ja tuotannon lisääntyessä voitiin 1948 purkaa suuri osa elintarvikkeiden säännöstelystä. Viimeiset ostokortit poistuivat vasta 1954, kun hallitus vapautti kahvin ja riisin säännöstelystä.

ASEVELILIITON, SUOJELUSKUNTIEN JA LOTTAJÄRJESTÖN LAKKAUTTAMINEN

Välirauhansopimus toi poliittisen elämän keskelle kaikkiin asioihin puuttuneen valvontakomission. Se määräsi poliittiset vangit vapautettaviksi ja ”hitleriläismieliset” järjestöt lakkautettaviksi. Valtioneuvosto hajotti nelisensataa yhdistystä, muun muassa IKL:n ja Akateemisen Karjala-Seuran. Suojeluskunnat saivat vielä jatkaa toimintaansa, sillä niistä annettu laki oli ensin kumottava. Tämä kumoamislaki säädettiin 3.11.1944, jonka jälkeen lakkautettiin sekä suojeluskunnat että Lotta Svärd -järjestö.

Koti- ja sotarintamilla syntynyt voimakas solidaarisuus oli luonut pohjaa uudenlaiselle yhteenkuuluvuudelle. Yhteisten intressien ajamiseksi muodostui ensi kerran 1900-luvun alun jälkeen porvari–sosialisti-rajan ylittäviä kansalaisjärjestöjä, joihin sosiaalidemokraatit menivät aktiivisesti mukaan. Merkittävin talvisodan hengen pohjalta syntynyt vapaaehtoinen ja laajapohjainen kansalais- ja avustusjärjestö oli kesällä 1940 perustettu Suomen Aseveljien Liitto eli Aseveliliitto.²

Aseveliliitosta oli muodostunut ennen muuta jäsentensä sekä kaatuneiden omaisten, sotainvalidien ja siirtoväen sosiaalisista kysymyksistä sodan vuosina huolehtinut järjestö. Vaikka liitolla ei ollut puoluepoliittista luonnetta, sen asenne ”vihollisen viidentenä kolonnana” pidettyä äärivasemmistoa kohtaan oli tuomitseva. Ei olekaan mikään ihme, että maan alta nousseet kommunistit mielsivät Aseveliliiton yhdeksi voimakkaimmista vastustajistaan. Valvontakomission pitkän painostuksen jälkeen valtioneuvosto määräsi 25.1.1945 Aseveliliiton lakkautettavaksi.³

Järjestöjen lakkautuksiin oli osattu varautua. Niiden kannalta oli tärkeintä turvata omaisuus niin, että sitä ei voitaisi käyttää ainakaan niiden periaatteiden vastaisesti. Suojeluskuntaomaisuudesta oli valtaosa ehditty lahjoittaa ulkopuolisille. Niinpä pääosan Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin sekä useitten piirin suojeluskuntien varoista sai 3.11.1944 perustettu Mikkelin ja Lappeenrannan seutujen sotaorpojen säätiö. Savonlinnan sk-piirin varat menivät Mannerheim-liiton paikallisosastolle, osa joutui selvityspesään. Saimaan sk-piirin varojen pääasiallisena saajana oli Pieksämäen seudun avustussäätiö.

Pohjois-Savossa Talo Oy Suoja sai lahjoituksena sk-piirin ja Kuopion suojeluskunnan kiinteistöt ja varat. Iisalmen sk-piirin varat jakautuivat Iisalmen Aseveljet ry:n, 10 pitäjän sotainvalidiyhdistyksien ja Suomen Punaisen Ristin Kuopion piirin kesken, minkä lisäksi sk-piirin kalusto meni Iisalmen työväenyhdistykselle. Toisin kuin suojeluskuntien varoista Lotta Svärdin varojen kohtalosta ei annettu koskaan tyhjentävää julkista selvitystä, mutta valtaosa oli lahjoitettu Suomen Naisten Huoltosäätiölle, jonka perustamisesta Lotta Svärd -järjestön piirien johtajat tekivät päätöksen lokakuussa 1944.⁴

Aseveliliike oli käynnistynyt yksityisistä, eri puolilla maata syntyneistä yhdistyksistä, joiden toiminta vaati vähitellen johtoonsa koko maan kattavan keskusliiton. Pohjois-Savon asevelipiiriin kuului vuonna 1943 kaikkiaan 33 yhdistystä ja 8326 jäsentä. Suur-Savon piirissä oli samaan aikaan 23 yhdistystä ja 4530 jäsentä, eli koko Savon alueella oli tuolloin 56 aseveliyhdistystä, joissa oli yhteensä 12856 jäsentä.⁵

Aseveliliitto onnistui säätiöimällä, kuten perustamalla Kaatuneiden Muistosäätiön ja Sodan uhrien kukkaisrahastosäätiön, pelastamaan valtaosan omaisuudestaan. Myös monet piirit ja yksityiset aseveliyhdistykset lahjoittivat varansa loppuvuodesta 1944 eri säätiöille ja rahastoille. Kuopion Aseveljien Liiton varat lahjoitettiin Vapaan Huollon paikalliselle lääninkeskukselle. Suur-Savon piirin varat joutuivat ainakin osittain selvityspesään.⁶

Aseveliliiton yhtenä tehtävänä oli ollut toimia suomalaista yhteiskuntaa hajottamaan pyrkiviä voimia, lähinnä kommunisteja, vastaan. Tästä syystä monet sen toiminnan yhteydessä syntyneet henkilösuhteet säilyivät uudessa epävarmassa tilanteessa ja jopa entisestään lujittuneina. Seurauksena oli mm. ilmiö, joka tultiin pian tuntemaan asevelijuntan tai aseveliakselin nimellä. Sen näkyvin savolaisedustaja oli Työväen Akatemian rehtori Yrjö Kilpeläinen (1905–1955), syntyjään leppävirlalainen, joka pakinoi jatkosodan ensimmäisistä päivistä lähtien Yleisradion aalloilla nimimerkillä Jahvetti. On sanottu, että Jahvetin pakinat vastasivat kahta divisioonaa.⁷ Kilpeläinen valittiin kansanedustajaksi 1945 Kuopion läntisestä vaalipiiristä, ja hän toimi SDP:n kansanedustajana vuoteen 1954.⁸

Välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella oli, suojeluskunnat mukaan lukien, syyskuun 1944 ja toukokuun 1946 välisenä aikana lakkautettu yhteensä 3 327 yhdistystä tai muuta järjestöä. Tähän lukuun eivät sisälly erikseen mainitsematta jätetyt sadat sotilaspoika- ja lottatyttöosastot eivätkä koulujen ja seminaarien Karjala-seurat. Jäseniä lakkautetuissa järjestöissä oli yhteensä lähes 800 000. Savon osalta lakkautukset koskettivat satoja yhdistyksiä, joissa oli kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia jäseniä.⁹

ÄÄRIVASEMMISTON JÄRJESTÖJEN PERUSTAMINEN

Kansalaisjärjestökenttä muuttui lakkautusten ja perustamisten takia. Samaan aikaan kun ”hitleriläismielisiksi” katsottuja järjestöjä lakkautettiin kasvoi äärivasemmiston voima ja vaikutusvalta. Välirauhansopimuksen mukaan ne henkilöt, jotka sodan aikana oli tuomittu toiminnasta liittoutuneiden hyväksi, oli vapautettava vankiloista. Samana päivänä, jolloin laki erinäisten järjestöjen lakkauttamisesta säädettiin (23.9.), vapautettiin jo ensimmäiset maanpetoksellisesta toiminnasta tuomitut poliittiset vangit välirauhansopimuksen 20. artiklan eli ”diskriminaatioartiklan” perusteella.

Kommunistit ja muut sodan aikana ns. rauhanoppositioon lukeutuneet henkilöt saivat kaiken lisäksi eräänlaisen erikoisaseman, sillä kun Suomi oli jäänyt hävinneelle puolelle, he saattoivat sanoa olleensa sodan suhteen oikeassa. Kommunistien asemaa vahvisti edelleen se, että maassa oli kaikkea poliittista toimintaa tarkasti seuraava ja uutta rauhanpolitiikkaa korostava valvontakomissio.

Suomen kommunistinen puolue (SKP) tuli maan alta ja se esittäytyi julkisesti ensimmäisen kerran Helsingin Messuhallissa 1.11.1944.¹⁰ Julkinen puoluetoiminta käynnistyi Kuopion piirissäkin välittömästi sodan päätyttyä. Toiminnan aloittamista suunnittelevaan neuvotteluun Helsingissä osallistui Kuopiosta Esa Hietanen, jo illegaalisen toiminnan ajan tärkeä hahmo. Suonenjokelaissyntyinen Hietanen (1896–1962) oli liittynyt 1921 SKP:n jäseneksi, valittu sen keskuskomiteaan 1930, ja ollut kolme kertaa poliittisista syistä vankilassa. Hietasesta tuli SKP:n Kuopion piirijärjestön ensimmäinen piirisihteeri. Ensimmäiset puolueosastot perustettiin Kuopioon, Varkauteen, Iisalmeen, Iisvedelle, Sorsakoskelle ja Vieremälle eli paikkakunnille, joilla oli vielä maanalaisena kautena toimineita tovereita.¹¹

Kuopion läänin läntinen vaalipiiri muodosti jo 1922 vahvimman yhtenäisen kommunistisen alueen. Tässä vaalipiirissä sijaitsi myöskin vuonna 1922 Suomen kommunistisin kunta, Tuusniemi, jossa kommunistit saivat kyseisen vuoden vaaleissa 62,7 % hyväksytyistä äänistä. Alueen keskuspaikkakuntaa, Kuopiota, kutsuttiinkin 1920-luvun alussa ”Suomen Moskovaksi”.¹²

Aikoinaan väkivallalla suitsittu liike ei peitellyt voimantuntoaan. SKDL:n toiminnassa pitkään mukana ollut pielaveteläinen Armas Lyytikäinen arvioi vallan tunteen nousseen heille päähän: ”Erräät riehaantu liikoo, kun vappaas (toemia) tul. Toesaalta se vappaaven riisto ol viety niin äärimmäesyyteen sottiin välisenä aekana:’¹³ Samaa kertoo Valtiollisen poliisin (Valpon) Kuopion osaston raportti joulukuulta 1944: ”Mieliala kommunistien keskuudessa on koittaneen toimintavapauden vuoksi innostunut ja toivorikas. Johdossa ovat yleensä vanhat järjestömiehet. Toimintavapaus on tuonut keskinäisen kilpailun – ei ilman riitaisuuksia. Onpa kommunistien omassakin keskuudessa paheksuttu ilmennyttä aktiivisuutta ja liiallisista värväämistä vastusta herättävinä:’¹⁴

SKP:n Etelä -Savon piirijärjestö perustettiin 4.2.1945, mutta toiminta oli maakunnan pohjoisosaan verrattuna huomattavasti heikompaa tällä vahvalla sosiaalidemokraattisella alueella.¹⁵ SKP:n ja SKDL:n Mikkelin päämaja sijaitsi Otto Pulkkisen asunnolla Mikkelin Lähemäellä Suur­Savon talossa, jossa SKP:n ensimmäinen piirisihteeri Hemming Lindholm myös majaili.¹⁶

Kunnallisvaalitaistelun aikana marraskuun 11. päivänä 1945 pidettiin vielä SKP:n Iisalmen piirijärjestön perustava kokous. Iisalmen piiriin oli tuolloin ehditty perustaa 12 puolueosastoa. Symbolisena eleenä uuden ajan voitosta kokous pidettiin entisessä suojeluskuntatalossa, jonne myös piiritoimisto myöhemmin majoittui. Näin kommunistien järjestöverkosto oli levittäytynyt koko maakunnan alueelle.¹⁷

Lokakuun lopussa syntyneestä Suomen Kansan Demokraattisesta Liitosta (SKDL) valvontakomission puheenjohtaja Zdanov toivoi kattojärjestöä, johon kerättäisiin kaikki yhteistyöhaluiset suomalaiset. SKDL:n kehityttyä poliittiseksi puolueeksi hän suositteli sen pitämistä tiukasti SKP:n komennossa.

Sen jälkeen, kun 25.–29. marraskuuta oli käynyt selväksi, että ns. tannerilaisilla oli vankka enemmistö SDP:ssa eikä se näin ollen puolueena liittyisi SKDL:oon, sosiaalidemokraattisissa puolueosastoissa alkoi kamppailu SKDL:oon liittymisestä.¹⁸ Kuopion läntisessä vaalipiirissä vain kahdeksan SDP:n paikallisosastoa liittyi SKDL:oon. Näistä selvästi suurin oli Kiuruveden työväenyhdistys (82 jäsentä). Mikkelin piirijärjestön 98 puolueosastosta ainoastaan neljä siirtyi SKDL:oon, vaikka ”solutustoimintaa’ harjoitettiin muissakin puolueosastoissa. Näin SKDL joutui luomaan järjestöverkostonsa perustamalla uudet paikallisosastot.¹⁹

Varsinkin Pohjois-Savoon syntyi ”demokraattisia järjestöjä kuin sieniä sateella’. Vuoden 1945 lopulla SKDL:n Kuopion piirillä oli 113 perusjärjestöä ja 5 510 jäsentä, joista 1 157 naisia. Se oli kolmanneksi suurin piiri Uudenmaan ja Satakunnan jälkeen jäsenmäärällä mitattuna. Jäsenistöstä oli tällöin työläisiä 38 %, talonpoikia 19 % sekä maa- ja metsätyöläisiä 32 %.²⁰

SKDL:n Iisalmen piiri muodostui Iisalmen kaupungista ja kahdeksasta maalaiskunnasta, joista Pyhäjärvi sijoittui maakuntarajan ulkopuolelle. Iisalmen piirijärjestö perustettiin vasta 10.3.1946. Vuoden 1945 lopulla piirin 56 perusjärjestössä oli 909 jäsentä. Jäsenistö poikkesi koostumukseltaan Kuopion piiristä, sillä talonpoikia (lähinnä pienviljelijöitä) oli yhtä paljon kuin työläisiä sekä maa- ja metsätyöläisiä. Pohjois­Savossa oli siis vuoden 1945 lopulla kaikkiaan 169 SKDL:n perusjärjestöä, joiden yhteinen jäsenmäärä oli peräti 6 419.²¹ Vertailun vuoksi todettakoon, että SDP:n Kuopion piirin jäsenmäärä oli tuolloin 3 107 eli yli kaksi kertaa pienempi. Kolmannen suurpuolueen maalaisliiton Kuopion ja Ylä-Savon piirien yhteinen jäsenmäärä oli lähes kuusi kertaa pienempi eli 1 101.²²

SKDL:n Mikkelin piirijärjestön perustava kokous pidettiin Lähemäellä Suur-Savon talossa 15.4.1945. Edustettuina oli neljä osastoa. Perustavan kokouksen aikaan oli toiminnassa ainoastaan 10 osastoa, joista Anttolan, Mikkelin, Pieksämäen ja Ristiinan Sydänmaan osastot oli perustettu joulukuussa 1944 ja loput vuoden 1945 alkukuukausina. Vuoden 1945 lopulla piirijärjestöön kuului 49 perusjärjestöä, joissa oli yhteensä 973 jäsentä. Heistä oli 55 % työläisiä, 13 % talonpoikia sekä 24 % maa- ja metsätyöläisiä.²³

Kun Iisalmen piiri 1952 sulautettiin Kuopion piiriin, tuli Mikkelin piiristä SKDL:n pienin piiri. Vertailussa se hävisi selvästi SDP:n Mikkelin piirille, jonka jäsenmäärä oli tuolloin 4 202 eli yli neljä kertaa suurempi. Etelä-Savossakin maalaisliitto jäi selkeästi kolmanneksi, kun Mikkelin ja Savonlinnan piirien yhteinen jäsenmäärä oli vain 716. Maalaisliiton järjestökenttä oli vasta rakenteilla, sillä vuonna 1955 kyseisten piirien yhteinen jäsenmäärä oli jo peräti 7 836, kun SKDL:n piirin jäsenmäärä oli noussut vain 1 321:een. Samanlainen räjähdysmäinen maalaisliiton jäsenmäärän kasvu tapahtui myös Pohjois-Savossa, jossa vuonna 1955 kirjattiin 17 091 maalaisliiton jäsentä SKDL:n 5 000 vastaan. Se oli maalaisliiton vastaus kommunistien ja SKDL:n heittämään haasteeseen.²⁴

Kommunistinen ja kansandemokraattinen liike haarautui monille erityisaloille ulottuvaksi. Maakunnan ensimmäinen SKDL:n nuoriso­osasto perustettiin joulukuussa 1944 Kuopiossa, mutta ”paras ja aktiivisin” nuoriso-osasto löytyi Iisvedeltä. Nuorten piirijärjestö perustettiin toukokuussa 1945, ja seuraavan vuoden alussa piirillä oli osastoja 34 ja lähes 2 000 jäsentä.²⁵ SKDL:n alaisia naisosastoja oli perustettu maakuntaan joulukuusta 1944 lähtien, ensimmäisenä Kuopion naisosasto 10.12.1944.²⁶

Kolmas valtakunnallinen SKDL:n jäsenjärjestö oli Entisten sotilaiden toverikuntien liiton nimellä huhtikuussa 1945 perustettu rintamamiesten, metsäkaartilaisten ja entisten punakaartilaisten järjestö. Paikallisia osastoja oli perustettu jo syksystä 1944 mm. Kuopioon, Leppävirralle, Rautalammille, Leppävirran Sorsakoskelle, Sulkavalle ja Varkauteen. Suomen Aseveljien Liiton lakkauttamisen jälkeen Entisten sotilaiden toverikuntien liitto oli ainoa sallittu rintamamiesjärjestö.Se tosin keskittyi pääasiassa punakaartilaisten asioiden hoitoon eikä saanut juurikaan kannatusta rintamamiesten piirissä mm. siksi, että se korosti metsäkaartilaisten merkitystä ja ihannoi heitä. Vuonna 1946 nimensä Suomen Toverikuntien Liitoksi muuttaneen järjestön jäsenmäärä oli koko maassa 30 000.²⁷

Syksyllä 1944 syntyi toinenkin uutuus poliittiseen järjestökenttään. SKDL ja entisen rauhanopposition porvarilliset edustajat perustivat yhdessä Suomi–Neuvostoliitto-Seuran (SNS). Paasikivi suorastaan velvoitti myös porvarillisia piirejä osallistumaan siihen. Hänen mielestään Neuvostoliiton-suhteita ei saanut jättää vain kommunisteille. Se oli Paasikiven ja sittemmin Kekkosen linjan pysyvä korostus.

SNS perustettiin 15. ja 18.10.1944. Kuopion piirissä lausuttiin samana vuonna 21 osaston syntysanat. Näistä ensimmäisenä perustettiin 29.10.1944 Suonenjoen Iisveden osasto, joka oli järjestyksessä 19. koko maassa. Vuoden 1944 lopussa osastoja oli valtakunnallisesti jo 364 ja niissä oli 70 000 jäsentä.

SNS:n Kuopion piirijärjestö perustettiin 11.4.1945. Kuopio oli ollut yksi 1940 perustetun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran keskuspaikoista. SNS toimi Pohjois­Savossa Kuopiossa, Varkaudessa ja Suonenjoella, ja sillä oli näillä paikkakunnilla tuhatkunta jäsentä. SNS:n piiritoimisto sijaitsi alkuaan Hapenlähteenkatu 6:ssa, jossa oli myös SKP:n Kuopion piiritoimisto ja Kansan Sanan toimitus. Vuoden 1945 puolivälissä Kuopion piirijärjestöön kuului jo 41 osastoa ja 4 000 jäsentä.²⁸

SNS:n Mikkelin piirijärjestön perustava kokous pidettiin hotelli Nuijamiehessä 10.6.1945. Kokouksessa oli edustettuna 17 osastoa, joiden ilmoitettiin edustavan 1 736 jäsentä. Piirissä oli parhaimmillaan 28 osastoa, joissa oli noin 2 000 jäsentä. Toiminnallisten osastojen määrä oli pudonnut 1940-luvun lopulla alle kahdenkymmenen ja jäsenmäärä noin 1 000:een. Aktiivisimpia olivat Anttolan, Haapakosken, Juvan kirkonkylän, Joroisen, Kerimäen ja Mikkelin osastot.²⁹

Kuopio ja Mikkeli eivät kumpikaan kuuluneet SNS:n vahvimpiin piireihin, mihin yhtenä syynä oli maalaisliiton vahva kannatus alueella . Maalaisliitto ei koskaan ollut aktiivinen SNS:n kenttätyössä. Oli toinenkin heikentävä tekijä. Seuran jäsenistön enemmistön tiedettiin olevan kansandemokraatteja, mutta eräässä vuodelta 1954 olevassa muistiossa todetaan, että Itä-Suomen piireissä vain 3–15 % SKDL:a äänestäneistä kuului SNS:aan.³⁰

Valpon Kuopion osasto kertoi joulukuussa 1944 ”oikeistolaisten mielialasta” Kuopiossa: SN-Seuran paikallisosastoja perustettaessa oikeiston tarkoitus monella paikkakunnalla oli pyrkiä mukaan seuran toimintaan, jotta seuran muodostuminen kommunistien yhdeksi propagandaelimeksi estyisi. Oikeistolaiset eivät kuitenkaan saaneet värvättyä tarpeeksi jäseniä. Kun he huomasivat, että kommunistit saivat ylivallan, SNS:n toimintaa alettiin vieroksua. Samoin sitä alkoivat vieroksua ”Tannerin linjalla” olevat sosiaalidemokraatit. Valpon keräämien tietojen mukaan sen sijaan porvarillis-sosiaalidemokraattiset piirit ”ehtivät ennen kommunisteja” Mikkelissä tehdä aloitteen ystävyysseuran perustamisesta. SNS:n agitaatio oli sodan jälkeen Savossa hyvin näkyvää – uuden ulkopoliittisen opin ja Paasikiven esimerkin mukaan. SNS:n iltamat ilmensivät kaikkein parhaiten sodanjälkeistä poliittista ilmapiiriä ja käännöstä vasemmalle.³¹

Merkittävänä sodan päättymisestä alkavana linjana oli poliittinen organisoituminen. Kaikki puolueet, nyt myös porvarilliset kokoomusta myöten, alkoivat luoda paikallisosastojen verkostoa. Pohjois-Savon kokoomuksen kertomuksessa vuodelta 1947 uutta linjanmuutosta perustellaan seuraavasti:

”Oikeistolaisesti ajatteleva väki on aina suhtautunut penseästi kaikkeen, mikä koskee poliittista järjestötoimintaa. Viime vuosien taloudelliset ja sisäpoliittiset tapahtumat ovat kuitenkin aiheuttaneet kokoomuslaistenkin luopumaan näistä ennakkoluuloista ja etsimään turvaa oman puolueensa järjestöistä. Vaalipiirissämme on voitu panna merkille voimakasta heräämistä tässä suhteessa. Kansallisseurat, joista eräät ovat olleet ’levossa’ jopa kolmekymmentäkin vuotta, ovat nyt vihdoinkin heränneet toimintaan. Tämä uusi kokoomuslaisten ryhdistäytyminen ja toimintahalun herääminen on piiriliitossa ilolla todettu ja se onkin puolestaan vilkastuttanut ja auttanut voimakkaasti ja pirteäksi pyrkivää järjestötoimintaamme.”³²

Poliittinen järjestötoiminta ulotettiin myös porvarillisella puolella naisiin ja nuoriin. Lisäksi epäpoliittistenkin porvarillisten järjestöjen työ sai välillisesti uutta voimaa vasemmiston rynnistyksestä. Niiden toiminta muodosti osin alitajuisesti, osin tietoisesti, vastavoiman työväenjärjestöjen ympärille nousseelle aktiivisuudelle.

Yhdistystoiminta muuttui sodan jälkeen. Monta itsenäisen Suomen kansalaisyhteiskuntaan kuulunutta järjestöä lakkautettiin. Niiden jäsenet kanavoivat yhteiskunnallisen aktiivisuutensa erilaisiin ”korvikejärjestöihin”, kuten kotiseutuyhdistyksiin, metsästys- ja urheiluseuroihin sekä siirtolaisten järjestöihin. Martti Siisiäinen on todennut, että vuosina 1945–1948 tapahtunut yhdistystoiminnan jakautuminen viiteen lohkoon kesti 1960-luvulle asti. Lohkot olivat: kommunistis-kansandemokraattinen, sosiaalidemokraattinen, maalaisliittolais-keskustalainen, kokoomuslais-konservatiivinen ja ruotsinkielinen järjestöryhmä. Viimeksi mainittua järjestöryhmää lukuun ottamatta sama lohkojako ilmeni myös Savossa.³³

MUUTOSVAALIT 1945

Suomen poliittinen kenttä muuttui oleellisella tavalla välirauhanteon jälkeen syksyllä 1944, kun suojeluskunnat ja fasistiseksi leimautunut Isänmaallinen Kansanliike (IKL) lakkautettiin ja kommunistinen puolue tuli maan alta julkisuuteen.

Poliittisten voimasuhteiden muutos edellytti myös poliittisten hallintoelinten muuttamista. Sodanaikaiset vastuuhenkilöt oli saatava syrjään ja tilalle oli saatava ”uutta suuntaa” tyydyttävät henkilöt. Valtakunnan hallitus oli helppo vaihtaa, ja marraskuun puolivälissä J. K. Paasikivi muodostikin valvontakomission taholta tulleen vihjauksen jälkeen hallituksen, jossa ei ollut mukana yhtään IKL:n eikä kokoomuspuolueen edustajaa, mutta sen sijaan siinä oli jo vahva äärivasemmiston edustus. Eduskunnassa istuivat edelleen jo ennen sotaa vuonna 1939 valitut kansanedustajat, joten sekin oli uudistettava mahdollisimman nopeasti. Viimeiset kunnanvaltuustojen vaalit oli toimitettu jo 1936, mutta valtakunnalliselta kannalta eduskunnan uusiminen oli sittenkin kiireisempi.

Paasikiven esityksestä presidentti Mannerheim määräsi eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit toimitettavaksi maaliskuussa. Puolueille jäi täten aikaa valmistautua vaaleihin. Vaalit olivat ulkopoliittisestikin tärkeät, sillä valvontakomissio seurasi vaaleja tarkasti. Suomen oli tärkeää osoittaa, että fasistiset voimat oli kitketty yhteiskunnasta pois ja vaalit olivat demokraattiset. Vaaleissa mitattiin uudessa poliittisessa tilanteessa puolueiden kannatus ja siksi vaaleista tuli todelliset taisteluvaalit.

Mielialoista ja asetelmista Savossa ennen vaaleja raportoi Valpon Kuopion alaosasto seu­raavasti:

”Mielialatilanteelle on tunnusmerkillistä rauhallinen valmistautuminen vaaleihin. Odotetaan niiden jälkeen tapahtuvan jonkinlaista selkenemistä nykyiseen epävarmaan ja jännittyneeseen tilanteeseen. Eräänlaista jännitystä ja huolestuneisuutta tuntuu mielialoissa kuitenkin olevan, mutta ei niinkään paljon lähestyvien vaalien vuoksi, sillä vanhojen puolueiden kannattajat uskovat, ettei vaaleissa tule mitään yllättäviä voimasuhteiden muutoksia tapahtumaan ja SKDL puolestaan luottaa voimakkaaseen propagandaansa ja sille edulliseen ulkopoliittiseen tilanteeseen. Pahimpana huolen aiheena on jatkuvasti Neuvostoliiton suhtautuminen maahamme — pelätään monella taholla, että Neuvostoliitto saattaa vaalien jälkeen puuttua maamme sisäpoliittisiin asioihin voimakkaammin kuin tähän saakka … Sosiaalidemokraatit ovat katkeroituneita ja huolestuneita siitä, että SKDL:n vaalipropaganda syyttää heitäkin fasisteiksi ja natseiksi. Vasemmistopiireissä on poliittinen harrastus ja toiminta vilkkainta. Sielläkään ei sentään uskota mihinkään yllätykselliseen vaalivoittoon, koska vasemmistolla ei ole ollut mahdollisuutta lähes viiteentoista vuoteen ylläpitää julkista propagandaa joukkojen keskuudessa. Tätä on nyt koettu korvata voimaperäisellä ja osittain kiihkeisiin muotoihin järjestetyllä vaalivalistuksella, jonka luonne on hyökkäävämpi ja jyrkempi kuin toisten puolueiden, varsinkin kun viimeksi mainitut maamme aseman huomioon ottaen ovat katsoneet parhaaksi tyytyä hyvin maltillissävyiseen propagandaan. Porvarillisten puolueiden vaalitilaisuuksissa pidetyt puheet ovat olleet hyvin maltillisia ja pidättyväisiä. Yleensä tuntuu siltä kuin porvareilta olisi vaalitouhuissaan ’veto poissa’ verrattuna sosiaalidemokraatteihin ja SKDL:oon. Päätaistelu näissä vaaleissa käydäänkin sosiaalidemokraattien ja SKDL:n välillä.”³⁴

Kokoomuksen kannattajat uskoivat saavansa Pohjois-Savossa entisiltä ”iikolleilta” voimanlisää ja säilyttävänsä entiset asemansa, ellei ”vaalivapautta kokoomuksen osalta häiritä”. Edistyspuolueessa toivottiin, että ne, jotka pelkäsivät kokoomuspuolueen lakkauttamista ja arvelivat sille annettujen äänien näin ollen menevän hukkaan, äänestäisivät edistystä. Maalaisliittolaiset olettivat pääsevänsä suunnilleen samaan tulokseen kuin edellisissäkin vaaleissa ja toivoivat entiseltä IKL:ltäkin tulevan hieman lisä­ääniä sekä uskoivat SDP:n hajaannuttua maalaisliitosta muodostuvan suurimman puolueen.

Vakaumukselliset sosiaalidemokraatit olivat varmoja, ettei kukaan heikäläisistä äänestäisi kommunisteja. Nuorista äänestäjistä sitä vastoin oltiin epävarmoja, mutta uskottiin, että nämäkin ”erottautuisivat pois kommunisteista”. Sosiaalidemokraattien vaalitaistelun kärki suunnattiinkin etupäässä SKDL:oon, jota syytettiin yhden puolueen diktatuuriin pyrkimisestä ja Suomen työväenluokan hajottamisesta. SKDL:n vaalipropagandassa, joka oli jyrkkäsävyisintä, hyökättiin pääosin sosiaalidemokraattien kimppuun, sillä käsitettiin, että ”näissä vaaleissa oli vasemmistolle tärkeintä taistelu hegemoniasta Suomen työväenluokan keskuudessa”.³⁵

Mikkelin läänin vaalipiirissä maalaisliitto hylkäsi kokoomuksen vaaliliittotarjouksen perustellen kantaansa sillä, että ”niin saadaan enemmän valitsijoita liikkeelle”. SKDL:n oletettiin kyllä saavan kannattajia, mutta ”suurta ’repeämää’ ei täällä ole pelättävissä”. SDP:n monien edellisten vaalien pääehdokkaan Reinhold Sventon siirtyminen vaalien alla SKDL:n ehdokkaaksi nosti kuitenkin sosiaalidemokraattien keskuudessa pelon, että heiltä menisi paljon ääniä ”aiheetta” SKDL:lle ja puolue menettäisi ehkä kaksi tai kolmekin edustajanpaikkaa sanotulle vaaliliitolle. SKDL:n ja SDP:n välit kärjistyivät varsinkin työväentalojen käyttöoikeuden johdosta.³⁶

Vuoden 1945 eduskuntavaalit olivat arvoituksellisimmat sitten ensimmäisen viivan vedon. Ne käytiin täysin muuttuneissa oloissa. Äänioikeusikärajaakin oli laskettu juuri ennen vaaleja 24 vuodesta 21:een. Vaikka itse järjestelmä oli entinen, kansa odotti toivoen tai peläten suuria muutoksia. Asetelma oli tavallaan SKDL vastaan muut.

Kiihkeästä vaalitaistelusta kertoi äänestysprosentti. Vaaleissa 17.–18.3.1945 koko maan äänestysprosentti 72,7 oli korkeampi kuin milloinkaan aikaisemmin missään valtiollisissa vaaleissa, mutta Kuopion läänin läntisessä vaalipiirissä vielä sitäkin suurempi, 74,8. Mikkelin vaalipiirissä sen sijaan jäätiin selvästi alle valtakunnan tason – mikä oli tyypillistä alueen äänestyskäyttäytymiselle yleensäkin – sillä äänestysprosentti oli 68,8. Luvut osoittavat, että kansa piti vaaleja maan koko tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeinä.

Keskeinen kysymys koski sitä, mikä tuli olemaan julkisesti vallankumousta ajavien kommunistien asema ja vaikutusmahdollisuus. SKDL odotti joka tapauksessa enemmän kuin se itse saisikaan, koska puolue luki omikseen ylipäänsä ”uudet” voimat, joita oli paljon. Yrjö Leino arvioi Zdanoville SKDL:n saavan eduskuntaan noin 50 paikkaa, jonka lisäksi SDP:n oppositio ja ruotsalainen vasemmisto saisivat noin 30 paikkaa. Kun porvareistakin tulisi liittolaisia, olisi ”edistyksellisellä blokilla eduskunnassa enemmistö”.³⁷

SKDL sai 49 edustajapaikkaa, yhtä edustajaa vaille neljäsosan koko eduskunnasta. Kommunistit olivat saaneet  kansalta selvät valtuudet, ja kun sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut 50 ja maalaisliitto 49 paikkaa, SKDL:sta oli tullut niiden kanssa tasavertainen kolmas suuri puolueryhmittymä.Sosiaalidemokraatit olivat menettäneet entisen valta-asemansa, ja kun aikaisempi kolmas suuri puolue kokoomus sai vain 28 edustajanpaikkaa, siirtymä äärivasemmalle oli varsin selvä.

Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa puolueiden äänimäärien prosenttiset osuudet Etelä-Savossa ja Pohjois-Savossa verrattuina vuosien 1939 ja 1948 osuuksiin näkyvät sivun alareunan taulukosta.³⁸

Lukuja tarkasteltaessa on huomioitava, etteivät ne ole vaalipiireittäin, vaan maakunnittain, jolloin kyseisenä aikana vaalipiireihin kuuluneet Keski-Suomen ja Itä-Hämeen kunnat eivät vääristä osuuksia. Jos vertaamme osuuksia vuoteen 1939, niin vasemmisto oli selvästi kasvattanut suhteellista kannatustaan. Savo oli tullut entistä punaisemmaksi. Vuoden 1939 valtiollisissa vaaleissa sosiaalidemokraatit saivat Pohjois-Savossa 43,6 % äänistä, mutta 1945 vasemmiston osuus oli peräti 55,6 % äänistä. Vastaavasti Etelä-Savossa vasemmiston osuus nousi 42,6 %:sta 49,0 %:iin. Vasemmiston yhteinen osuus koko maassa oli 48,5 %. Siirtyminen vasemmalle oli erityisen voimakasta Pohjois-Savossa, jossa SKDL keräsi kolmanneksen kaikista äänistä.

Samalla ratkaistiin työväenpuolueiden voimasuhteet, jotka säilyivät maakunnassa 1980-luvulle saakka. SKDL:n osuus koko maassa oli 23,5 %, mutta .Pohjois-Savossa peräti 33,3 %. Lähes 29 000 äänellä SKDL nousi kerralla Pohjois­Savon suurimmaksi puolueeksi. Punaisimmat kunnat olivat Karttula, Juankoski, Varkaus, Tuusniemi, Vieremä, Kiuruvesi ja Pielavesi, joissa SKDL keräsi ääniosuudesta yli 40 %. Punaisimmassa kunnassa Karttulassa joka toinen antoi äänensä kansandemokraateille.

Vasemmisto sai Etelä-Savossa 49,0 % äänistä, mutta niistä kansandemokraattien osuus oli vain 16,1 %. Sosiaalidemokraattien osuus oli 32,9 %, kun se koko maassa oli 25,1 %. SDP säilytti suurimman puolueen aseman, mutta laskua vuoden 1939 vaaleista oli 9,7 prosenttiyksikköä. SKDL:n menestys laskettiin suurimmalta osalta Sventon ansioksi ja ”tähän katsoen ollaan tyytyväisiä saavutettuun tulokseen”.³⁹ Monet eteläsavolaiset saattoivat ”vettee Ventova” eli äänestää Reinhold Sventoa pikemmin vanhastaan tunnettuna sosiaalidemokraattina kuin kommunistivetoisen ryhmittymän edustajana.⁴⁰

Maalaisliiton kannatus oli Savon molemmissa osissa tuntuvasti enemmän kuin koko maan keskitaso, joka oli 21,3 %. Maalaisliitto menetti silti tuntuvasti kannatustaan, erityisesti Pohjois­Savossa, jossa SKDL näyttävimmin eteni. Etelä­ Savossa maalaisliiton ääniosuus laski vain hiukan, ja puolue säilytti vaalipiirissä neljä kansanedustajapaikkaansa. Sen sijaan Pohjois-Savossa laskua vuoden 1939 vaaleista oli peräti 6,4 % ja puolue menetti kaksi kansanedustajapaikkaa. Maalaisliiton tappio herätti ”vakavaa huolestumista maanviljelijäväestössä”. Pienviljelijöitä ja rintamamiehiä, etenkin nuoria, oli heidän käsityksensä mukaan virrannut SKDL:n kannattajiksi. SKDL:n maaseutukannatuksesta, omaperäisestä ”korpikommunismista”, tuli pitkäksi ajaksi maalaisliitolle keskeinen poliittinen haaste.⁴¹

Vuoden 1939 vaaleihin verrattuna oikeisto oli menettänyt selvästi kannatustaan, mikäli verrataan kokoomuksen tulosta vuonna 1945 sen ja IKL:n yhteiseen äänimäärään vuonna 1939. Etelä-Savossa menetys oli 5,5 % ja Pohjois­Savossa 3,3 %. Edistyspuolue menetti myös kannatustaan maakunnan molemmissa osissa. Puolue jäi myös ilman edustajaa.

Kuopion läntisestä vaalipiiristä valittiin kaikkiaan yksitoista kansanedustajaa, joista yksi kokoomuspuolueen, kolme maalaisliiton, kolme sosiaalidemokraattien ja neljä SKDL:n listoilta. Mikkelin vaalipiiristä valittiin samoin kaikkiaan yksitoista kansanedustajaa, mutta paikkajako oli erilainen. Yhdestätoista kansanedustajasta valittiin yksi kokoomuspuolueen, neljä maalaisliiton, neljä sosiaalidemokraattien ja kaksi SKDL:n listoilta.

Puolueitten kannatusta mitattiin toistamiseen 4.–5. joulukuuta. Kunnallisvaaleihin kiinnitettiin Savossakin poikkeuksellisen paljon huomiota, sillä maaliskuun eduskuntavaalit olivat jo ennakoineet voimakkaita muutoksia. Ensimmäisissä sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa vasemmistopuolueet olivat Savossa, kuten koko maassakin, vaaliliitossa keskenään. Kunnallisvaaleja ei ollut sodan takia järjestetty yhdeksään vuoteen, joten tarve oli ilmeinen. Äänestysprosentti oli silti ympäri maata selvästi alhaisempi kuin eduskuntavaaleissa. Savossa osanotto vaaleihin oli verraten laimeaa, sillä Etelä-Savossa äänestysprosentti jäi 46,4:ään ja Pohjois-Savossa 55,4:ään, kun se koko maassa oli 54,9.

Valtuustojen vaihtuvuus oli poikkeuksellisen suurta. Muutospaineista kertoi se, että yli puoleen Pohjois-Savon ja vajaaseen kolmannekseen Etelä-Savon kunnista tuli vaaleissa vasemmistoenemmistö. Pohjois-Savossa oli vuonna 1936 toimitettujen kunnallisvaalien jälkeen vain yhdessä kunnassa – Varkaudessa – vasemmistovoittoinen valtuusto, mutta vuoden 1945 vaaleissa vasemmistolaiset saavuttivat enemmistön 16 kunnassa. Etelä-Savoon tuli seitsemän vasemmistoenemmistöistä valtuustoa: Heinävesi, Joroinen, Juva, Jäppilä, Leppävirta, Rantasalmi ja Savon ranta.⁴²

Savon 54 kunnallisvaltuustoon valittiin kaikkiaan 1 143 valtuutettua. Näistä porvarillisiin puolueisiin kuului 570 valtuutettua ja vasemmistopuolueisiin 573. Työväenpuolueiden voimasuhteiden jako noudatteli eduskuntavaaleista tuttua linjaa eli Pohjois-Savossa kansandemokraatit olivat selvästi niskan päällä ja Etelä­ Savossa vastaavasti sosiaalidemokraatit. Pohjois­Savossa kansandemokraatit olivat vahvempia luvuin 221–93. Kuopion maalaiskunnassa, Riistavedellä, Säyneisissä ja Varpaisjärvellä kansandemokraatit saivat kaikki vasemmiston paikat. Karttulassa, Kuopion maalaiskunnassa, Pielavedellä, Varpaisjärvellä ja Vieremällä SKDL:llä oli yksinkertainen enemmistö valtuustossa.⁴³ Etelä-Savossa vasemmiston voimasuhteiden jakautuminen oli 182–66 sosiaalidemokraattien hyväksi.

Yhteiskunnallinen murros oli raju ja se ilmeni siten, että uusi poliittinen voima, SKDL, nousi merkittäväksi tekijäksi sekä valtiollisissa että kunnallisvaaleissa. Sellaiseksi se nousi nimenomaan Pohjois-Savossa. SKDL:n perustamisen aikaansaama haaste ja sota-ajan politiikasta käyty keskustelu alkoivat kuitenkin menettää teräänsä jo 1946. Tuolloin sosiaalidemokraatit käynnistivät toiminnan kansandemokraatteja ja omaa oppositiota vastaan. Erityistä huomiota herätti iskevä ”Jo riittää” -kampanja keväällä 1947. Vuoden 1947 kunnallisvaaleissa tapahtui selvä käänne oikealle. Oikeisto sai koko Savossa enemmistön 55,1 %:lla. SKDL menetti 36 valtuustopaikkaa. Suuri torjuntavoitto varmistui eduskuntavaaleissa 1948, vaikka SKDL säilyttikin äänimääränsä Pohjois-Savossa. Kansanrintamakausi päättyi Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen nimittämiseen. Vuoden 1948 eduskuntavaalit olivat tärkeät Suomen poliittisessa historiassa: kansa sanoi ankarienkin kokemusten jälkeen sanansa Suomen tiestä parlamentaarisena demokratiana. ”Vaaran vuodet” olivat ohitse.

ASEKÄTKENTÄ SAVOSSA

Syksyn 1944 epävarmuuden kauteen kuului aseiden kätkeminen. Se oli päämajan nuorten upseerien suunnittelema ja johtama maanlaajuinen aseiden ja tarvikkeiden hajavarastointi Neuvostoliiton mahdollisen miehityksen ja myös sisäisten levottomuuksien varalta. Matti Lukkarin mukaan päämajoitusmestari A. F. Airo ja presidentiksi valittu marsalkka Mannerheim tiesivät asiasta ja hyväksyivät sen. Silvo Hietanen on sen sijaan korostanut eversti Valo Nihtilän ja everstiluutnantti Usko Haahden armeijan johdon kannasta eroavaa toimintaa.⁴⁴

Aseet kätkettiin suojeluskuntapiireittäin.Toimintaa varten valittiin kuhunkin suojeluskuntapiiriin alueella tuttu – yleensä pataljoonan komentajana toiminut – upseeri ns. 2. esikuntaupseeriksi. Muodollisesti hänen tehtävänsä oli valvoa joukkojen kotiutusta ja väestön mielialaa, tosiasiassa hoitaa kotiutuksessa vapautuvien keveiden aseiden salaista kätkemistä eri pitäjistä valittujen apulaisten avulla.

Iisalmen suojeluskuntapiirissä toiminta tapahtui majuri Toivo Hannilan, Pohjois-Savon piirissä majuri, Mannerheim-ristin ritari Jukka Puustisen ja Savonlinnan piirissä majuri Reino Penttisen johdolla. Saimaan suojeluskuntapiirissä toimintaa johtivat majuri, Mannerheim-ristin ritari Veikko Toivio, edellä mainitut Hannila ja Penttinen sekä kapteeni Samppa Lahdenperä. Suur-Saimaan suojeluskuntapiirissä toimintaa johti majuri, Mannerheim-ristin ritari Tauno Viiri.⁴⁵

Jo helmikuussa 1945 kierteli Kiuruvedellä huhuja, että paikkakunnalla olisi salaisia asekätköjä ja tämän vuoksi suoritti paikallinen poliisi apunaan liikkuvan poliisin miehiä 22.–24.2. kotietsintöjä ympäri pitäjää. Etsintöjen tuloksena oli vain muutamia vanhoja haulikkoja, joille ei ollut kantolupaa. Kiuruveden Suomi–Neuvostoliitto-Seuran puheenjohtaja, vaatturi Heikki Ahonen oli saanut 11.3.1945 tietää, että Kiuruveden Hautakylässä asuvan talollisen, entisen suojeluskunnan kyläpäällikön Frans Kauhasen ladossa oli asekätkö. Syytä ilmoillamatta⁴⁶ hän pyysi ja sai nimismies Vilho Heinolta poliisikonstaapelin mukaansa ja kävi seuralaisineen noutamassa aseet ja varusteet, jotka luovutettiin nimismiehelle.⁴⁷

Nimismies ilmoitti asiasta 12. maaliskuuta lääninhallitukselle, joka lähetti seuraavana päivänä lääninrikosetsivän asiaa tutkimaan. Edellisenä iltana pitivät Kiuruveden SNS:n, SKDL:n ja SKP:n osastojen sekä eräiden työväen ja ammatillisten yhdistysten johtokunnat yhteisen kokouksen, jonne kutsuttiin nimismies ja vaadittiin häntä heti pidättämään aseiden kätkijäksi epäilty Kauhanen. Nimismies toimitutti pidätyksen kokouksen jälkeen. Kokous lähetti sisäasiainministerille sähkösanoman, jossa vaadittiin tarkkaa tutkimusta muiden asekätköjen sekä niiden takana olevan salaisen järjestön paljastamiseksi.⁴⁸

Kauhanen väitti alustavissa kuulusteluissa, että aseet oli hänen tietämättään tuotu hänen halkovajaansa, josta hän oli ne siirtänyt latoonsa, mutta Kauhasen kertomusta vastaan soti se tosiseikka, että tavaroiden joukossa oli Kauhasen nimellä varustettua arkistotavaraa ja kirjallisuutta. Jatkokuulustelussa 21.3. Kauhanen tunnusti varastaneensa tavarat suojeluskunnan varastosta ja aikoneensa myydä ne myöhemmin. Asia käsiteltiin siviilirikosjuttuna, koska tapausta pidettiin yksittäisenä.

Kauhanen tuomittiin 26.4. Kiuruveden kihlakunnanoikeudessa puolustuslaitokselle kuuluvan omaisuuden hallussapidosta kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka Itä-Suomen hovioikeus korotti myöhemmin vuoden ehdottomaksi kuritushuonetuomioksi. Kauhasen uhrautuvaisuus oli käydä kalliiksi, sillä hän oli vain pikkutekijä laajamittaisessa asekätkennässä. Myöhemmin Kauhanen joutui tuomiolle asekätkentäjutun yhteydessä. Hänet tuomittiin lopulta kätkentään syyllistyneenä kahdeksi kuukaudeksi vankilaan. Tuomio oli ehdollinen.⁴⁹

Asekätkentöihin osallistuneiden todellista määrää on vaikea arvioida, koska monet pystyivät peittämään jälkensä. On arvioitu, että asekätkennässä oli koko maassa mukana 5 000–10 000 ihmistä. Savon miehiltä ei puuttunut innostusta ja halua tehdä parhaansa. Iisalmen Sahat Oy:n isännöitsijä oli toimeenpaneva mies kätkentäpuuhissa. Kun sopivaa tilaa ei ollut, sitä rakennettiin. Sementtivalimon toinen pää erotettiin muuratulla väliseinällä. Avain oli isännöitsijän hallussa, ja aseet säilyivät hyvin. Kuopiossa majuri Jukka Puustinen huolehti henkilökohtaisesti päämajan toimittamien polttoaineiden piilottamisesta. Hän kuljetti ne Shellin paikallisvarastoon, jotta niiden haju ei herättäisi turhaa huomiota. Kätköpaikka osoittautuikin hyvin turvalliseksi.⁵⁰

Aseiden kätkentä  tuli ensimmäisen kerran yleisesti tietoon Oulussa vapun tienoilla 1945. Samalla paljastuivat kätkentäorganisaatioon sijoitetut esikuntaupseerit suojeluskuntapiireissä. Yhteensä 1 709 ihmistä pidätettiin kuulusteluja varten, ja perusteellisen tutkimuksen jälkeen säädettiin tammikuussa 1947 takautuva laki, jonka nojalla 1 488 ihmistä tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Suurin osa rangaistuksista määrättiin ehdollisiksi. Savosta asekätkennästä rangaistiin yhteensä 272 henkilöä eli 18,3 % kaikista tuomituista.⁵¹

Pohjois-Savossa erityisesti kirkonmiehet olivat aktiivisia asekätkijöitä, sillä neljän seurakunnan kirkkoherra ja kahden kanttori olivat syytettyinä asekätkennästä, kun muualla maassa oli yhteensä vain kahdeksan kirkonmiestä syytettyjen penkillä. Juankoskella, Kaavilla, Karttulassa ja Vehmersalmella katsottiin, että kirkkoherralla oli eniten arvovaltaa kunnansolun johtajaksi. Tervossa ja Rautavaaralla luotettiin kanttoriin, Nilsiässä ja Juvalla nimismieheen sekä Rantasalmella kruununvoutiin ja Säämingissä ylikonstaapeliin. Pielavedellä aseiden jakopaikkana oli nimismiehen autotalli. Mäntyharjussa ja Tervossa ylikonstaapeli toimi asekätkijänä, Anttolassa ja Riistavedellä konstaapeli. Savossa maallinen ja hengellinen johto olivat yhdessä rintamassa mukana.⁵² Yhdistävänä tekijänä toimi suojeluskuntalaisuus.⁵³ Valtaosa savolaisista kätkijöistä oli maanviljelijöitä, mutta johto oli paikallisen eliitin hallussa. Keskiluokkaa ja työväestöä oli asekätkennässä poliittisista ja käytännöllisistä syistä vähän.⁵⁴

Asekätkentä tapahtui suojeluskuntapiireittäin, joten se ei noudattanut maakunnan rajoja. Saimaan suojeluskuntapiirissä, johon kuului alueita myös Kaakkois-Suomesta, tapahtunut kätkentä selvitettiin tutkimuksissa melko tarkasti. Kaikki löydetyt 16 kätköä olivat materiaalimääriltään suuria, yhden tai kahden joukkueen taisteluvälineet sisältäviä.⁵⁵ Iisalmen suojeluskuntapiirissä puolestaan yli puolet kätkennästä jäi selvittämättä. Päätettiin, ettei Valpolle anneta mitään, mikä sen tutkijoita hyödyttäisi. Lähes kaikki elintarvikkeet ja vaatteet kaivettiin kätköistään ja myytiin suoraan tarvitsijoille.

Viimeinen Valpon paljastama kätkö löytyi Vieremältä syksyllä 1947, kun ensimmäinen – Kauhasen kätkö – tuli esille Kiuruvedellä jo maaliskuussa 1945.⁵⁶ Pohjois-Savon suojeluskuntapiirissä toimintaa johtanut majuri Jukka Puustinen päätti asian paljastumisen jälkeen purkaa johtamansa kätkennän saatuaan lupauksen siitä, ettei maakunnan miehiä tulla pidättämään. Vajaan kahden viikon aikana tyhjennettiin kaikkiaan 56 kätköpaikkaa, joista löydetty materiaali olisi riittänyt lähes kahdentuhannen miehen aseistamiseen. Ennen tätä niitä oli löydetty vain viisi.⁵⁷

Savonlinnan suojeluskuntapiirissä, johon kuului kuntia myös Kaakkois-Suomesta ja Pohjois­Karjalasta, kätkentä oli vilkasta. Tutkimuksissa löydettiin lähes kaikki kätköt. Uskottiin, että toiminnan purkamisella voitiin välttää syyttömien pidätykset. Kaikkiaan 62 kätkössä oli noin 90 % piiloon pannusta materiaalista. Jonkin verran tavaraa hävisi, koska kesällä 1945 sitä upotettiin ilmitulon pelossa.

Suur-Saimaan suojeluskuntapiirin, johon kuului mm. Mikkelin seutu, kätköt paljastuivat vasta kesällä 1946, mikä johtui kätkentää johtaneen majuri Viirin jääräpäisyydestä. Hän kieltäytyi kertomasta mitään ja mainitsemasta yhdenkään alaisensa nimeä. Niinpä huomattava osa kätkentään osallistuneista voitiin pitää jutun ulkopuolella tutkimusten loppuun asti. Koko maassa purettiin kaikkiaan 1 361 kätköä, joista löydetty materiaali olisi riittänyt suunnilleen 24 pataljoonan aseistamiseen.⁵⁸

Kauhasen tapaus, joka oli alkun a asekätkennän paljastumiselle, tuo esiin ne keskeiset piirteet, jotka toistuivat ympäri maata asekätkentäope­ raatiossa ja sen tutkimuksessa. Ensinnäkin Kauhanen oli suojeluskunta-aktiivi (kyläpäällikkö); vaikka suojeluskuntalaisia ei aluksi pitänytkään sitoa asekätkentään, niin kätkennän käytännön toimet ajautuivat lopulta kuitenkin etupäässä heidän vastuulleen.⁵⁹ Tyypillistä oli myös kätkennän peitteleminen ja syyn ottaminen omille niskoille.

Kiuruvedellä viranomaisia innokkaammin asekätkennän paljastamiseen vaikuttivat äärivasemmiston järjestöihin kuuluneet henkilöt, kuten tapahtui ympäri maata. Valpon Kuopion edustus ilmoittikin huhtikuussa 1945, että ”kommunistit ovat auliisti osallistuneet viranomaisten avustamiseen, jopa oma-aloitteisestikin, näitten selvittäessä fascististen ainesten asekätköpuuhia”.⁶⁰ Tämä ilmeni myös lukuisissa ilmiannoissa ja nimettömissä kirjeissä, joista suuri osa oli kuitenkin perättömiä ja motiiviltaan kostoja ilmiannetuille.⁶¹

Asekätkennästä oli 1980-luvulle saakka vain vähän tietoja julkisuudessa. Viime vuosina asiasta on saatu uutta tutkimustietoa. Asekätkennän merkityksestä on edelleen kaksi tulkintaa. Toisen mukaan se vaaransi isänmaan turvallisuutta, kun maa oli pyrkimässä rauhaan, toisen mukaan se pelasti isänmaan sitä uhkaavalta miehitykseltä ja oli turvaamassa maan säilymistä itsenäisenä.⁶²

SAVOLAISTEN JA KARJALAISTEN RINNAKKAISELO

Näkyvimpiä sotavuosien seurauksia Savon maakuntakuvassa oli suuren siirtolaisjoukon sijoittuminen alueelle. Vuoden 1945 alussa Etelä­-Savossa oli siirtoväkeä kaikkiaan 14 700 henkeä ja Pohjois-Savossa 17 800 henkeä, mutta Länsi­ Suomessa – erityisesti Etelä-Pohjanmaalla – oli erittäin runsaasti siirtoväkeä odottamassa asutussuunnitelmien valmistumista ja lopullista sijoittamistaan. Vuoden 1950 väestölaskennan mukaan Savon siirtolaisten määrä oli selvästi kasvanut. Maakunnan eteläosassa oli tällöin siirtoväkeä kaikkiaan 18 200 henkeä ja pohjoisosassa peräti 21 500 henkeä. Siirtolaisten tuoma väestönlisäys merkitsi piristysruisketta kunnille ja nosti maakunnan väestömäärän ennätyslukemiin. Samalla ortodoksisuus tuli voimakkaasti esille ennen muuta Pohjois­-Savossa.⁶³

Siirtoväen sopeutuminen Savoon on puolen vuosisadan jälkeen vaikeasti selvitettävä asia. Nuorempi polvi, sekä karjalainen että savolainen, jolla on muistoja tapahtumista, muistaa tänä päivänä uuden väestöryhmän löytäneen paikkansa yhteisössä suhteellisen vaivattomasti. Osin tämä pitääkin epäilemättä paikkansa, mutta kyse on myös siitä, että ajalla on taipumuksena kullata muistot.⁶⁴

Siirtokarjalaisten tulo savolaiskyliin aiheutti väistämättä jännitteitä. Olosuhteiden pakosta johtuneesta kohtaamisesta syntyi kitkaa karjalaisten etsiessä paikkaansa uudessa elinympäristössä. Puhkesi rajujakin ristiriitoja, jotka ovat sittemmin tasoittuneet ja unohtuneet. Ajan mittaan savolaisten ja karjalaisten välille syntyi aitoja ystävyyssuhteita, jotka nekin olivat usein jossakin määrin muodollisia. Pinnan alla kyti pieni jännite. Karjalaisille syntyi tilanteesta kuva, että savolainen, luterilainen valtaväestö halusi osoittaa olevansa ylempänä ja parempia kuin he.

Suhtautuminen perustui useasti siihen, että savolainen väestö ei tuntenut siirtoväen taustoja: heidän luultiin olevan lähtöisin vaatimattomista oloista, joihin verrattuna savolaisen sijoituskunnan arveltiin olevan edistynyt paikkakunta. Näinhän ei useinkaan todellisuudessa ollut. Luterilaiset eivät myöskään tunteneet ortodoksista kulttuuria ja karjalan kielikin kuulosti oudolta. Arkiset asiat saatiin toki hoidettua, mutta syvällisempään ymmärtämiseen oli pitkä matka – puolin ja toisin: ”Yksinkertaisesti ei voitu ymmärtää, mitä toinen tarkoitti. Puhuttiin eri sanoin erilaisista kulttuurisista lähtökohdista käsin. Oli tiettyjä väärinymmärtämisen mahdollisuuksia. Ortodoksisiin koteihin kuuluva ikoni oli tuntematon ja sen vuoksi saatiin ottaa vastaan todella suuria loukkauksia.” Näin muisteltiin Pielavedellä.⁶⁵

Majoitustilanteessa oli erilaisia kokemuksia vihamielisyydestä kestäviin ystävyyssuhteisiin saakka. Kiistaa aiheuttivat enimmäkseen ulkonaiset tekijät, esimerkiksi asunto-olot ja karjan rehujen saanti. Jännitystä siirtoväen ja paikallisen väestön kesken aiheutti myös maanluovutus. Suuremmat maanomistajat joutuivat, tosin korvausta vastaan, luovuttamaan siirtoväelle maata, jonka se sai osittaisena korvauksena menettämästään maatilasta. Kun tämän lisäksi siirtoväki sai halpakorkoisia lainoja piharakennusten rakentamiseksi, synnyttivät nämä tekijät kateutta paikallisissa asukkaissa.⁶⁶

Siirtoväen tilat, talouskeskukset ja kodit erosivat ympäristön tiloista. Savolaiset näkivät tulokkaat aluksi vain yhtenä tasalaatuisena joukkona, mutta kun tilat oli saatu kuntoon, arvostus muuttui aikaansaannosten mukaiseksi. Maataloudella oli tärkeä osa siirtoväen sopeutumisessa. Elinkeinojen alalla tapahtuvaa sopeutumista pidetään yleensäkin prosessin ensimmäisenä ja helpoimpana tasona. Tulokkaan on tavallaan pakko ponnistaa saapumishetken annetuista lähtökohdista, siitä alkaa sopeutumisalttius. Tilojen saanti juurrutti niille sijoitetun siirtoväen lujasti savolaiseen maaperään. On muistettava, että monet sopeutumisongelmat olivat itse asiassa maaseutulaisten yleisiä ongelmia elinkeinorakenteen muuttuessa eivätkä tyypillisesti karjalaisten siirtoväen ongelmia.⁶⁷

Siirtoväen sopeutumisen toinen taso on sosiokulttuurinen. Sitä mukaa kuin siirtoväen ulkonainen toimeentulo koheni, edistyi myös ihmisten välinen, yhteiskunnallinen sopeutuminen. Eri ikäluokat kokivat tilanteen eri tavalla. Vanhemmat henkilöt antavat yleensä käyttäytymisen mallit kulttuureissa. Siirtolaisuusaikana vanhempien ja ympäristöstä tulevien mallien välillä oli ristiriita. Karjalaiset suurperheet alkoivat hajota ja menettää merkitystään. Nuorison sopeutuminen oli helpompaa. Tosin aluksi oli ryhmätietoisuutta sekä tanssipaikoilla ja kouluissa tappelujakin, mutta tämä oli ohimenevää. Pian nuoret alkoivat tutustua muilla valintaperusteilla kuin siirtolainen–paikkakuntalainen-asetelman mukaan. Syntyi seka-avioliittoja. Nuorilla sopeutumista edisti paitsi seurustelu myös osallistuminen paikkakunnan nuorisoseura- ja urheiluseuratoimintaan.

Vanhemmat karjalaiset vierailivat pitkään vain omiensa keskuudessa. Tutustuminen paikkakuntalaisiin tapahtui hitaammin kuin nuorisolla. Samoin he olivat paikkakunnan seura­ ja yhdistystoiminnassa mukana vähemmän kuin nuoret tai savolaiset. Vieläkin karjalaisista vanhempi väki kyläilee enemmän omiensa kuin paikkakuntalaisten luona. Karjalaisten luottamustoimiin osallistuminen oli aluksi laimeaa, mutta vilkastui, kun omien asioiden hoitaminen tilojen kunnostamisvaiheessa tuli tärkeäksi.⁶⁸ Suurimmalle osalle savolaisista ja jopa luterilaisesta papistosta ortodoksisen uskonnon sisältö oli tuntematon. Monet pitivät ortodoksisuutta ”sivistymättömänä” uskontona. Ortodoksisesta kirkosta käytettiin jopa halveksivaa nimitystä ”ryssänkirkko”. Ortodoksit joutuivat karjalaisesta siirtoväestä kaikkein useimmin huomaamaan paikallisväestön kyvyttömyyden sietää erilaisuutta. Ortodoksien lisäksi monet luterilaisetkin ovat pahoittaneet mielensä kun ”eihän meitä oikein ihmisenäkään pidetty”. Karjalaiset kuulivat olevansa ”evakkoja”. ”toisen luokan mustalaisia tai kansalaisia” tai jopa ”ryssiä”.⁶⁹

Ennen omien toimitilojen valmistumista ortodoksit kokoontuivat mitä erilaisimmissa paikoissa. Papilla oli ”kirkko matkalaukussa”. Kouluissa pidettiin hartaushetkiä, mikäli koulujen johtajat sallivat kokoontumiset. Evankelis-luterilaisten kirkkojen käyttöä rajoittivat toisinaan luterilaiset papit. Ortodoksit kokivat rasittavaksi luterilaisten eli toisuskoisten paikoitellen peitetyn vihamielisen suhtautumisen, joka esiintyi kouluissa myös käännytystyönä. Herätysliikkeet ja lahkot tekivät ahkeraa käännytystyötä ortodoksien keskuudessa. Ortodoksisten seurakuntien kirkkoherrat joutuivat pitämään useita puhe- ja esitelmätilaisuuksia jäsenkadon välttämiseksi. Luterilaiset ja lahkolaiset suhtautuivat varsin lojaalisti ortodoksiseen papistoon, mutta kohdistivat painostuksen kirkkokunnan jäseniin.

Uskonnollisten tapojen ja perinteiden muutos ei tapahtunut heti sotien jälkeen. Paikoitellen papisto kiinnitti huomiota siirtoväen aktiivisuuteen, kuten kotien vihkimiseen ja tuohusten polttamiseen. Samanaikaisesti papisto kuitenkin havaitsi tapojen maallistumista, erityisesti nuorison keskuudessa: he eivät tehneet ristinmerkkejä, jäivät pois jumalanpalveluksista ja vieraantuivat yleensäkin ortodoksisista tavoista. Pyhien kuvien käyttö kodeissa väheni, ennen ja jälkeen syömisen moni ortodoksi käytti luterilaisten tapaa laittaa kädet ristiin, eikä lauantai­ ja sunnuntai-iltoja pidetty pyhinä iltoina. Vanhempi väki noudatti osittain edelleen paastoa. Kotihartauden keskukseksi tuli radio, se oli ”kirkkona ja pappina”. Ulkonaisia tapoja vältettiin varsinkin silloin, jos joku toisuskoinen oli saapuvilla.⁷⁰

Isä Viktor Railas summasi vuonna 1970 ortodoksien taivalta Varkauden ortodoksikirkon 10-vuotisjuhlassa seuraavasti: ”On sanottava, että ortodoksit ovat yhteiskunnallisesti kasvaneet täysi-ikäisiksi. En tarkoita tässä hengellistä kasvamista, joka eri yksilöiden kohdalla on erilainen. Mutta yhteiskunnallisesti olemme päässeet aika paljon arkailevasta asenteesta, ’anteeksi, että olemme olemassa’ -mentaliteetista. Se vaivasi meitä siirtolaisuuden alkuaikoina jouduttuamme toisuskoisten pariin.”⁷¹

Ortodoksisuuden arvostus alkoi nousta 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin kirkkokunnan jäseniksi alkoi kääntyä luterilaisia. Ortodoksisen uskonnon rasitteena ei tänä päivänä enää ole outous Savossakaan. Luterilaisten oli uskonnollisesti helpompi sopeutua kuin ortodoksien. Heihin ei kohdistunut yhdenmukaistumispaineita, ja he sulautuivat ortodokseja vaivattomammin paikallisväestöön.⁷²

Uskonnon ohella toinen erottava tekijä oli puhekieli. Karjalan kielessä oli paljon venäläis­peräisiä lainasanoja ja varsinkin vanhemmat ihmiset puhuivat hyvin nopeasti . Paikkakuntalaisten oli tällaista puhetta vaikea ymmärtää. Ennen muuta tämä näkyi Pohjois-Savossa, kun taas Etelä-Savossa karjalan murre ja kanssakäyminen karjalaisten kanssa oli tutumpaa. Kouluikäiset oppivat paikkakuntalaisten kanssa puhumaan savoa lähentelevää puhekieltä. Omassa seurassaan ja perhepiirissä he edelleen ”pagisivat” omaa kieltä. Pienimmät lapset oppivat pian ”savvoo viäntämään”, paitsi jos isovanhemmat olivat hoitajina. Tässä tapauksessa he kielen lisäksi omaksuivat herkästi muutakin karjalaisuutta. Vanhuksilla puhe ei muuttunut, vaikka he joutuivat kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Kieli siirtyi ja siirtyy vieläkin seuraavalle sukupolvelle yleensä vain tapauksissa, joissa molemmat puolisot ovat karjalaisia. Savolaisista se saattaa edelleen kuulostaa vieraalta ja vaikealta ymmärtää.⁷³

Savolaisten ja karjalaisten välille rakentui 1940-luvulta lähtien luonnollisia siltoja avioliittojen kautta. Ilmapiiri oli kuitenkin 1970-luvulle saakka poliittisesti ja henkisesti sellainen, että siirtokarjalaisista ja heidän taustoistaan puhuttiin vähän. Myös karjalaisperheissä omia vaiheita käsiteltiin vähän. Aito ja molemminpuolinen ymmärrys alkoi löytyä vasta 1970-luvun lopulta lähtien. Siirtoväen sopeutuminen on edennyt jo niin, että monet karjalaiset tuntevat itsensä myös savolaisiksi.