Teollisen toiminnan alku

Kangerteleva käsiteollisuus

Savolaisia, varsinkaan savolaismiehiä, ei entisaikaan käden taidoista kiitelty. Mikkelin läänin kuvernööri toi moitteet esiin vuonna 1871 todeten, ettei miesten osaaminen ”milloinkaan ole ollutkaan mainittavassa määrin etevä”. Etelä-Savon maanviljelyskokouksissa käsityöt olivat harvoin keskustelun aiheena, mutta jos asia tuli puheeksi, ”aina moitittiin miehiä – ja syystä – sekä kehuttiin Kangasniemen, Hirvensalmen ja Mikkelin emäntiä”.¹¹⁰ Samanlaista kerrottiin Pohjois-Savosta. ”Että kotiteollisus Savossa ei ole wielä juuri kiitettäwällä kannalla, näkyy esim. siitä että monessa paikkakunassa täytyy puulusikatkin ostaa Wenäjältä”, kirjoitti kuopiolainen Tapio­lehti vuonna 1888.¹¹¹

Kuopion läänin irtaimen väen oloja 1884 pohtineen komitean mielestä kotiteollisuus oli läänissä alhaisemmalla tasolla kuin muualla Suomessa, mihin oli tultava muutos, sillä käsityötaidon arveltiin lisäävän loisten toimeentulomahdollisuuksia ja täyttavan joutoajan hyödyllisellä tekemisellä.¹¹² Kaavin maanviljelyskokouksessa vuonna 1893 keksittiin keinokin asian edistämiseksi. ”Kehotuksena käsityötaidon harrastamiseen olisi se, jos isännät palvelijain päästökirjoissa arvostelisivat myöskin palvelijain taitoa käsitöissä, sillä koska käsityötä taitavalla palvelijalle aina maksetaan korkeampi palkka, arveltiin tämän päästökirjassa tehdyn arvostelun synnyttävän kilpailun ja samalla olevan yllyttäjänä käsityön opettamiseen.”¹¹³

Käsityötaidon edistäminen oli 1870-luvun alusta lähtien hallituksenkin huolenaiheena. Vuonna 1868 annettu elinkeino asetus oli lakkauttanut ammattikuntalaitoksen, minkä jälkeen jokaisella hyvämaineisella Suomen kansalaisella oli oikeus sekä maalla että kaupungissa harjoittaa haluamaansa kauppa-, tehdas- tai käsityöammattia. Elinkeinon harjoittamiseen tarvittiin viranomaisen lupa, kunnes sekin vuonna 1879 lieveni elinkeinoilmoitukseksi. Käsityöläisten määrä ja ammattitaito ei kuitenkaan kohonnut toivotulla tavalla. Maanviljelysseuroille ja yhdistyksille myönnettiin valtionapua, jotta nämä järjestäisivät käsityönäyttelyitä, hankkisivat käsityömalleja ulkomailta ja palkkaisivat kiertäviä käsityöneuvojia. Käsitöiden merkitystä painotettiin myös kansakouluopetuksessa. Nälkävuosina ja työttömyyskausina naisilla teetettiin käsitöitä myös hätäavun korvauksena.

Erikoisosaamisen kartoittamiseksi kunnista kerättiin tietoja tärkeimmistä kotiteollisuuden tuotteista. Savossa tällaisia olivat vuonna 1877 melko yleisesti kehruutuotteet, villa- ja pellavakankaat, työkalut, puuastiat, kärryt, reet ja kalanpyydykset. Lisäksi Pieksämäellä ja Kerimäellä tehtiin rukkeja, Rantasalmella rukkasia ja lukkoja, Kangaslammilla sorvattuja pinnatuoleja, Pielavedellä veneitä ja Kuopion maalaiskunnassa pyssyjä sekä taontatöitä. Rantasalmi mainittiin esimerkkinä monipuolisen kotiteollisuuden harjoittamisesta, ja erityisesti kiiteltiin myyntiäkin varten valmistettujen rekien ja sorvaustöiden laatua¹¹⁴. Osaaminen rajoittui kuitenkin yleensä vain pieneen ammattimiesten ryhmään, sillä vanhat taidot olivat häviämässä eikä uuden ajan vaatimuksiin kyetty vielä vastaamaan.

Muutoksen taustalla oli se, että tehdasvalmisteiset tavarat alkoivat syrjäyttää kotona valmistetut tuotteet. Perinteisten käsityöammattien taitajia tarvittiin edelleen, mutta itsenäisten yrittäjien osuus väheni ja yhä useampi sai toimeentulonsa teollisuuden palveluksessa. Käsityöammattien rakennekin muuttui. Kehitykseen vaikutti sekä vuoden 1879 elinkeinovapauslaki, joka loi edellytykset ammattien laajenemiselle, että varallisuuden kasvu, joka lisäsi tuotteiden kysyntää. Savossa toimivien käsityöläisten määrä ja ammattiryhmitys heijasteli tätä kehitystä.

Noihin aikoihin, 1800-luvun jälkipuoliskolla, käsityöläisen käsitekin hämärtyi; tuli epäselväksi, millainen työpaikka määriteltiin tehtaaksi ja millainen käsityöverstaaksi. Nykyään on vakiintunut käytäntö, jonka mukaan tehtaana pidetään työpaikkaa, jossa oli enemmän kuin viisi työntekijää tai jossa käytettiin merkittävästi konevoimaa.

Seuraavassa esityksessä ammattialoja ei kuitenkaan ole tällä tavoin pirstottu, vaan teollisuus­ ja käsityötilastoista on poimittu erilleen myllyt, meijerit, sahat, nahkurinverstaat, kirjapainot, tiilitehtaat, tulitikkutehtaat, olut-, viina- ja väkiviinatehtaat, metalliteollisuus sekä muut samantapaiset myöhemmin teollisuudeksi mielletyt tuotantolaitokset. Käsityöläisiksi on jätetty vanhat käsityöläisammatit sekä uudenlaisen käsityön harjoittajat työpaikkojen koosta riippumatta. Tällainen jako tehtiin myös 1909 uudistetussa teollisuustilastossa.

Savon kaupungeissa sekä käsityöläisten että heidän työpaikkojensa määrä lisääntyi autonomian ajan lopulla. Kaupunkien kasvu sekä puutalojen rakentaminen ja kunnostaminen työllistivät puuseppiä ja maalareita. Muurarit vähenivät, mikä saattoi johtua siitä, että työt tehtiin sivutoimena tai muurari palkattiin jostain kauempaa. Vaatteiden ompelu ja leipominen alkoi kodeissa vähentyä ja näkyi räätälien, suutarien ja leipurien määrän lisääntymisenä. Uudenlaisesta elämäntavasta kertoo myös se, että kulta-, hopea- ja kelloseppiä sekä valokuvaajia tuli lisää. Kokonaan uusia ammattialoja olivat 1900-luvun alussa ompelijat ja polkupyörä- ym. korjaamotyöntekijät sekä Kuopiossa toimineet sähköjohtojen ja vesijohtojen asentajat. Lähes kaikissa käsityöverstaissa oli omistajan lisäksi palkattua työvoimaa.

Maaseudun osalta käsityöläisiä koskevat tilastotiedot ovat huomattavasti hatarampia. Koko Savossa suurimpia maalaiskunnissa toimivia käsityöläisryhmiä olivat 1900-luvun alussa suutarit, räätälit ja sepät, mutta myös leipureita ja puuseppiä oli melko paljon. Uusia ammattilaisia maaseudulla olivat läkki-, levy- ja vaski­sepät, kellosepät, ompelijat, valokuvaajat sekä teurastajat, joita vielä 1800-luvun lopulla oli ollut yleensä vain kaupungeissa.

Vuoden 1913 käsityötilastoon kootut tiedot käsityöliikkeiden ja niissä työskentelevien henkilöiden määristä sekä tuotteiden valmistuksen arvosta antavat vertailutietoja Savon kaupunkien ja maaseudun sekä eri kihlakuntien eroista. Tiedot eivät ole tarkkoja, mutta riittävät yleiskuvan saamiseen.¹¹⁶

Asukasmääriin suhteutettuna Savon kaupungeissa oli vuonna 1913 huomattavasti enemmän käsityöläisiä kuin maaseudulla. Kaupungeissa oli keskimäärin 23 ja maaseudulla noin 280 asukasta yhtä käsityöläistä kohden. Kihlakuntien välillä ei sitä vastoin ollut suuria eroja. Kaupunkien työpaikat myös työllistivät yleensä useita henkilöitä, kun taas maaseudulla oli vielä melko paljon yhden miehen verstaita. Naisia kaupunkien käsityöläisistä oli noin neljännes, maaseudulla vain noin 10 %.

Varsinkin kaupungeissa käsityö oli kehittymässä pienteollisuuden suuntaan, mikä aiheutti koneinvestointeja ja työtilojen uusimisia. Siinä tarvittiin uutta asennettakin yritystoimintaan. Tuotteista alkoi tulla kauppatavaraa, ja niiden laatua testattiin muun muassa käsityö- ja kotiteollisuusnäyttelyissä. Palkintojakin tuli, kuten maanviljelysseurojen vuosikertomuksista ja sanomalehdistä voitiin lukea.

Silti käsityötaito kangerteli vielä 1900-luvun alussa. Ulkomaisten tehdastuotteiden yleistymisen takia ”on tuo ennenvanhaan niin kovin tärkeä ja huomattava käsitö’itten teko tahtonut jäädä kokonaan takapajulle täällä Savossa”, kertoi Kuopion läänin kuvernööri vuonna 1913. Tilanteen korjaamiseksi Kuopioon oli 1908 perustettu kotiteollisuusyhdistys, jonka alaisena toimi kolme kiinteää ja kuusi kiertävää valtionapua nauttivaa käsityökoulua.¹¹⁷ Perustaa käsityöammateille oli lujitettu, mutta tuloksia saatiin vielä odotella.

Maaseudun sahat ja ruukit

Aikakautta 1860-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan on sanottu Suomen teollistumisen murrosajaksi. Elinkeinoelämää kahlinneita säädöksiä purettiin, kaupankäynti ulkomaiden kanssa lisääntyi ja teollisuus laajeni sekä monipuolistui. Miten Savo pysyi mukana tässä kehityksessä ja mikä oli savolaisten vastaus ajan haasteisiin?

Yleistoteamuksena voi sanoa, että teollisuuden kehittyminen ja monipuolistuminen tapahtui Savossa huomattavasti hitaammin kuin Etelä-Suomessa. ”Teollisuus on Mikkelin läänissä wähempi kuin missään muualla koko Suomessa”, todettiin Mikkelin läänin kalenterissakin  vuonna 1890.¹¹⁸ Jarruina olivat sekä Etelä- että Pohjois-Savossa syrjäinen sijainti ja kehnot kuljetusyhteydet, joihin alkoi tulla parannuksia vasta 1870-1880-luvuilla. Niinpä sahoista, jotka pystyivät hyödyntämään vesirikkaan maakunnan erityisominaisuuksia, tuli Savon ensimmäisiä teolliset mitat täyttäviä ja vientikauppaa harjoittavia tuotantolaitoksia.

Sahoilla oli jo ennen teollistumiskautta pitkät perinteet. Maakunnassa oli runsaasti jokia ja niissä pieniä koskia, joiden äärelle voitiin rakentaa vesisahoja. Ensimmäinen niistä aloitti toimintansa Sulkavalla 1590-luvun lopulla.¹¹⁹ Koska Savo kuului laajaan Itä-Suomen talousalueeseen, jonka keskuksena oli Viipuri ja Venäjän puolella Pietari, vientisahojakin perustettiin jo 1700-luvun jälkipuoliskolla. Seuraavalla vuosisadalla sahaustoiminta lisääntyi, kun vuonna 1856 avattu Saimaan kanava toi vesiyhteyden rannikolle helpottaen puunkuljetusta. Etelä­Suomeen verrattuna Savosta saatiin vielä tukkejakin, eikä työvoimasta ollut pulaa, sillä Savon ns. irtain väestö tarvitsi työtä, jossa ei vaadittu erityistä ammattiosaamista.¹²⁰

Sahojen perustamista hillitsivät kuitenkin valtiovallan varovaisuus – sahauskiintiöillä pyrittiin turvaamaan säästeliäs metsänkäyttö – ja Savon vesistöjen rikkonaisuus, joka haittasi varsinkin pitkien uittojen toteuttamista. Edellinen este poistettiin, kun vuonna 1857 sallittiin höyrysahojen perustaminen ja kun sahausliike 1861 vapautui kaikista rajoituksista. Kuljetusmahdollisuudet taas paranivat ratkaisevasti 1870-luvulla tehtyjen uusien kanavointitöiden ansiosta (s. 314).

Niinpä sahoja tuli lisää, mutta yleensä ne edelleen olivat vesisahoja eivätkä höyrysahoja. Tilanne oli 1870–1880-lukujen vaihteessa seuraavanlainen:¹²¹

Savossa oli tuolloin siis 29 myyntiä harjoittavaa sahaa. Niistä vesisahoja oli 22, höyrysahoja 3 ja 4 oli välimuotoja, joissa vesipyörän apuna oli höyrykone. Etelä-Savossa ja Pohjois-Savossa oli suunnilleen saman verran sahoja, mutta Pohjois-Savon sahat olivat sekä työntekijämäärällä että sahattujen tukkien määrällä mitattuna noin 1,5 kertaa suurempia. Seisokit olivat tavallisia, ja edellä luetelluista sahoistakin seitsemän ei tietojen antamisen aikana ollut toiminnassa. Mikkelin läänin siihen saakka suurinkin saha, Kerimäen Enonkosken vesisaha, pysähtyi vuonna 1880 peräti kymmeneksi vuodeksi. Savon merkittävimmät sahapaikkakunnat vesisahojen kaudella olivat Leppävirta ja Heinävesi.

Höyrysahojen kausi alkoi Savossa vasta noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun lainsäädäntö olisi sen sallinut. Höyrysahojen hidas leviäminen Savoon ei kuitenkaan ollut merkki sahaustoiminnan laimeudesta vaan siitä, että vesisahat pystyivät hyvin kilpailemaan höyrysahojen kanssa. Koskivoimaa tarjoavassa maakunnassa tarve rakentaa höyrysahoja tai muuttaa vesisahoja höyrysahoiksi ei näin ollen ollut suuri. Muutama höyrysaha sentään perustettiin jo ennen 1890-lukua.

Suomen ensimmäinen höyrysaha oli aloittanut toimintansa Pohjois-Pohjan­maalla Iijoen suistossa vuonna 1858, siis heti lainsäädännön muututtua. Savon ensimmäinen höyrysaha perustettiin Karttulan Syväniemeen 1863 ja toinen, Savonlinnan Savolan saha, seuraavana vuonna. Sen jälkeen ei uusia höyrysahoja tullut kymmeneen vuoteen. Seuraavat kolme, Kuopion Karho, Kuopion Suovun vesisahan vierelle rakennettu höyrysaha ja Maaningan Pihtisalmi, aloittivat toimintansa 1870-luvulla, mutta ne eivät olleet tuotannoltaan suurempia kuin tuolloiset vesisahat.

Seuraava vuosikymmen oli jälleen hiljaista aikaa, jolloin Savoon perustetut sahat olivat vesivoimalla käyviä myyntisahoja tai pieniä kotitarvesahoja. Jorma Ahvenaisen tutkimusten mukaan höyrysahojen perustaminen olikin Savossa kuten koko Mikkelin ja Kuopion lääneissä ”höyrysahojen läpimurtokaudella” (1870–1885) selvästi vähäisempää kuin Suomen rannikkolääneissä.¹²²

Sahojen osalta uusi aika alkoi 1890-luvulla, kun Savon radan valmistuminen (1889) helpotti varsinkin valmiiden tuotteiden kuljetusta ja innosti rakentamaan höyrysahoja radan varsille. Saimaan vesistön rannalla olevat entiset sahat, joihin oli helppo tuoda puuta uittamalla, jatkoivat kuitenkin toimintaansa ja usein aikaisempaa tehokkaampina. Vesipyörät vaihdettiin turbiineihin, sahakoneet tulivat teräsrakenteisiksi ja sähkövalo otettiin joillakin sahoilla käyttöön.

Tällaisia varhaisia sähkön käyttäjiä Savossa olivat Varkauden saha, Lohikosken saha ja Palokin sekä Kerman sahat.¹²³ Suuria vesisahoja olivat Etelä-Savossa vuonna 1900 vielä Heinäveden Palokki, Sulkavan Lohikoski ja Kerimäen Enonkoski sekä Pohjois-Savossa Leppävirran Varkauden, Sorsakosken, Oravikosken ja Osmankosken sahat sekä Nilsiän Juankosken saha, jonka tuotanto tosin oli varsin epäsäännöllistä.

Kotitarvesahatkaan eivät olleet vielä väistyneet, vaan joillakin paikkakunnilla sahaukset olivat lähes kokonaan tällaisten pienten sahojen varassa. Myös jotkut aikaisemmin tuotantomäärältään merkittävät sahat, kuten Sulkavan Kuhakoski, supistuivat kotitarvesahoiksi. Vesisahoista höyrysahoiksi taas muutettiin Puumalan Mietrula, Heinäveden Palokki, Kerma ja Säynetkoski, Kerimäen Putikko ja Enonkoski, Savonrannan Vuokala ja vähän ennen lopettamistaan (1911) myös Sulkavan Lohikoski.¹²⁴

Uusiakin höyrysahoja syntyi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä kaudella. Yleinen mielipide oli usein niitä vastaan, sillä pelättiin, kuten Ristiinassa Löydön höyrysahan aloitettua toimintansa, että saha liian tehokkaana kuluttaisi loppuun seudun jo muutenkin niukoiksi huvenneet puuvarat.¹²⁵ Etelä-Savon höyrysahoista tuli kuitenkin keskimääräistä pienempiä, joten niillä tuli olemaan pikemmin työllisyyttä edistävä kuin ympäristöä haittaava vaikutus. Itse saha ei yleensä tarjonnut ansioita kovin suurelle joukolle, mutta metsä- ja uittotyöt työllistivät Savon irtainta väkeä ja maatalot saivat tuloja savottalaisten majoittamisesta sekä elintarvikkeiden myynnistä. Savon suurimmat höyrysahat, sellaiset, joiden vuotuinen sahaus 1910-luvun alussa oli parhaimmillaan 10 000 m³ tai enemmän, sekä niihin palkattujen työntekijöiden määrät käyvät ilmi seuraavasta luettelosta.¹²⁶

Sahojen perustajina tai omistajina oli vesisahojen kaudella useimmiten viipurilainen kauppahuone. Paul Wahl & Co:n sahoja olivat Savossa Varkauden Huruslahden kaksi sahaa, jotka vuonna 1889 yhdistettiin yhdeksi suursahaksi sekä Varkauden Oravikosken ja Kuopion Suovun sahat. Hackman & Co omisti Leppävirran Sorsakosken, Heinäveden Palokin, Kerimäen Enonkosken ja Sulkavan Lohikosken sahat. Myös Sulkavan Kuhakoski kuului yksityisen säätyläisomistuksen jälkeen aluksi Hackmanille, mutta siirtyi 1870-luvulla valtioneuvos Gustaf Björklundin omistukseen. Rosenius & Seseman omisti Heinäveden Kerman sahan, P. S. Hagman Heinäveden Säynetkosken ja Tshusoff & Sapetoff Savonrannan Vuokalan. Lisäksi Puumalan Miettula sekä Rautalammin Kerkonkoski olivat Paul Wahlin ja Hackmanin yhteisomistuksessa. Omistus myös keskittyi. Kun Rosenius & Seseman ja P. S. Hagman joutuivat vararikkoon, näiden sahat siirtyivät Hackmanin ja Paul Wahlin omistukseen.

Höyrysahojen kaudella viipurilaisten valta alkoi väistyä, kun osa vanhoista vesisahoista lopetti toimintansa. Hackman siirsi sahansa Saimaan etelärannalle ja osakeyhtiöksi muuttuneen Paul Wahlin sahat pantiin vuonna 1908 myyntiin. Uusiksi omistajiksi tuli nyt liikemiehiä, kauppiaita ja muita yleensä oman maakunnan yrittäjiä, jotka yksin tai yhtiönä perustivat sahaliikkeen.

Suuntaus oli näkyvissä jo Savon ensimmäisiä höyrysahoja perustettaessa. Karttulan Syväniemi tosin oli kauppahuone Rosenius & Sesemanin rakennuttama, mutta jo Savolan höyrysaha oli savonlinnalaisen kauppaneuvos Johan Kolisin ja savonrantalaisen Albin Sopasen perustama. Juantehtaan entinen isännöitsijä Jacob Jernberg rakennutti Kuopion Karhon sahan ja kartanonomistaja Hugo Schmidt Maaningan Pihtisalmen sahan. Muita merkittäviä savolaisia sahanomistajia olivat mikkeliläinen B. I. Breitholtz, joka Mikkelin kauppiaiden ja muiden yrittäjien kanssa oli perustamassa Mikkelin maalaiskuntaan sekä Saksalan että Tuppuralan sahaa. Ristiinan Löydön höyrysaha oli mäntyharjulaisen kauppias G. W. Karhun ja Emil Gustaf Eleniuksen rakennuttama. Tuukkalan saha Hirvensalmella ja Otavan saha Mikkelin maalaiskunnassa olivat hirvensalmelaisten maanviljelijöiden perustaman Tuukkalan Höyrysaha Oy:n omistuksessa. Savonrannan Vuokalan saha siirtyi kauppahuone Tshusoff & Sapetoffin konkurssin jälkeen leppävirtalaiselle liikemies Pekka Kansaselle, joka oli hankkinut omistukseensa myös Leppävirran Oravikosken sahan.

Pohjois-Savossa Iisalmen maalaiskunnan Luuniemellä olleista kahdesta höyrysahasta toinen oli iisalmelaisen kauppaneuvos Joh. Puustisen ja toinen toiminimi ”Joachim Putkosen Lesken” omistuksessa, mutta ne siirtyivät vuonna 1900 iisalmelaisen kauppaneuvos Lauri Kärkkäisen johtamalle ”Kärkkäinen & Putkoselle”. Suonenjoen Iisveden ja Kuopion maalaiskunnan Pitkälahden sahat taas olivat Rautalammilla ja Kuopion maalaiskunnassa maanviljelijänä toimineen ja myöhemmin kauppaneuvoksen arvon saaneen Oskar Henrik (Heikki) Peuran perustamia.

Rautalammin teollisuustuotanto nousi jyrkästi, kun Konnevedellä syntynyt talollisen poika Vilho Pietiläinen perusti Temintaipaleen sahan Konneveden ja Keiteleen väliselle kannakselle. Vähän myöhemmin hän perusti höyrysahan myös Hankasalmelle. Kuopiossa suurimpien höyrysahojen omistajia olivat kauppaneuvos Birger Hallman ja Gustaf Raninin perilliset. Kaikkiaan Savon sahateollisuuden tuotannosta noin kaksi kolmasosaa oli ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina savolaisten yrittäjien tai yritysten hallussa. Sahatavaran ulkomaanviennin he usein jättivät välitysfirmoille tai suurille laivanvarustajille.

Maakunnan ulkopuolelta tulleet yritykset hallitsivat tuolloin noin kolmannesta Savon sahateollisuudesta. Heihin kuului satakuntalainen A. Ahlström Oy, jonka monista sahaomistuksista Savon alueella oli kaksi Varkaudessa ollutta höyrysahaa. Alun perin norjalainen mutta kotkalaiseksi muuttunut W. Gutzeit Oy omisti Puumalan Miettulan sahan. Norjalainen Halla Oy, jonka osakekanta vuonna 1916 siirtyi Kymi Oy:lle, omisti 1900-luvun alussa Mikkelin maalaiskunnan Saksalan sahan, Otavan sahan ennen sen siirtymistä savolaiselle Tuukkalan Höyrysaha Oy:lle, Kuopion Karhon höyrysahan sekä savolaisomistuksessa olleen Mäntyharjun Penttilän sahan. Kymi Oy:n sahoihin kuului 1910-luvulla myös Suonenjoen saha. Muuruveden Juankoskella olleen Vuotjärven eli Pikoniemen sahan omistajana oli englantilainen Wintringham & Son.¹²⁷

Sahojen määrällinen kehitys höyrysahojen perustamiskaudella näkyy seuraavasta taulukosta.¹²⁸

Suhdanteiden vaihtelujen sekä tuon tuostakin sattuneiden tulipalojen takia osalla sahoista ei tietojen ilmoittamisen aikaan ollut toimintaa. Tällaisia oli edellä luetelluista noin 35 %. Yleiskehityksenä oli Savossa kuitenkin se, että höyrysahat syrjäyttivät vesisahat sekä määrältään että tuotanto luvuiltaan 1900-luvun alkuvuosina.

Sahatuotteiden myynti suuntautui – muusta ulkomaankaupasta poiketen – 1800-luvulta lähtien lähes kokonaan Länsi-Euroopan maihin, mikä takasi tuotannon jatkumisen senkin jälkeen, kun tullimuuri vuonna 1885 nousi Suomen ja Venäjän välille ja kun kaupankäynti itärajan taakse itsenäisyyden ajalla ratkaisevasti väheni. Savon metalliteollisuuden vienti taas suuntautui pääosin Venäjälle ja menetti sen takia kannattavuuttaan 1800-luvun lopulta lähtien.

Sahojen tapaan metalliteollisuuden juuret ulottuivat kauas menneisyyteen. Malminnostoa järvistä ja soista oli harjoitettu vuosisatoja omaan tarpeeseen. Järvimalmi taottiin harkkohyteissä raudaksi, ja näin saatua materiaalia voitiin käyttää sepäntöissä. Teollisen toiminnan kaudella rautaruukkeja perustettiin varsinkin Kuopion läänin alueelle siellä olevien runsaiden järvi- ja suomalmiesiintymien läheisyyteen. Niissä piili Savon valtti, sillä malminnosto järvistä antoi 5–7 kertaa paremman tuloksen kuin sen louhiminen vuoresta. Sijoituspaikkoihin vaikutti myös koskivoiman saanti ja kuljetusyhteyksien käyttökelpoisuus. Niinpä noin 40 % Suomen järvi- ja suomalmiin perustuvasta raudantuotannosta tulikin 1870-luvun alussa Savosta. Usein ruukin yhteydessä toimi myös saha.

Suomalmin osuus raudan tuotannosta oli huomattavasti järvimalmia pienempi ja johti siihen, että vuonna 1882 Savossa siirryttiin pelkästään järvimalmin käyttöön. Sitä hyödyntäviä ruukkeja maakunnassa oli kahdeksan: Strömsdal eli Juantehdas Nilsiässä (perustettu 1746), Varkauden ruukki Leppävirralla (1815), Jyrkkäkoski eli Jyrkkä Sonkajärvellä (1831), Haapakoski Pieksämäellä (1844), Huutokoski Joroisissa (1858), Oravi Rantasalmella (1868), Souru Karttulassa (1868) ja Salahmi Vieremällä (1874). Näistä Huutokosken ruukki, joka aikanaan oli Suomen suurimpia, lopetti toimintansa jo vuonna 1877. Oravi toimi vuoteen 1901, Haapakoski muuttui 1904 ruukista valimoksi, Salahmi, Souru ja Jyrkkäkoski lopettivat toimintansa 1908. Juantehdas toimi vielä kuvattavan kauden päättyessä muttei enää raudan vaan massan ja kartongin tuottajana. Myös Varkauden tehdas oli toiminnassa ja laajensi tuotantoaan metalliteollisuudesta puunjalostusteollisuuteen.¹²⁹

Ruukkien toiminta painottui Pohjois­Savoon. Malmia ei sielläkään ollut kaikissa järvissä, joten ruukit kilpailivat niiden valtaamisesta. Valtauskirja antoi kullekin ruukille yksinoikeuden nostaa malmia tietystä järvestä. Parhaiten tässä kilpailussa menestyi Juantehdas, jolla parhaimmillaan oli 22 malmijärveä. Jyrkän ruukilla niitä oli 15, Salahmilla samoin 15, Sourulla 14 ja Haapakoskella 2. Valtauksia tarvittiin moniin järviin, sillä malmin tarpeen lisäksi järvien malmikivessä oli eroja, joita voitiin hyödyntää erilaisissa rautavalmisteissa. Ruukeille nostettujen järvimalmien määrät, tiettyjen vuosien keskiarvot tonneina, näkyvät seuraavasta taulukosta. Varkauden ruukki ei ole tiedoissa mukana, sillä seudulta ei ollut saatavissa hyvää järvimalmia, joten ruukki luopui järvimalmin nostamisesta sekä raakaraudan eli takkiraudan valmistuksesta ja keskittyi muualta ruodun raudan jatkojalostukseen.¹³⁰

Eniten malmia nostettiin Juantehtaalle ja Sourun ruukille. Ne olivat myös Savon suurimpia takkiraudan tuottajia, kuten seuraavasta asetelmasta käy ilmi.¹³²

Tuotanto vaihteli huomattavasti vuodesta toiseen. Malmin nosto ja takkiraudan valmistus oli kuitenkin suurimmillaan 1890-luvun puolivälissä. Osa takkiraudasta jalostettiin ruukeilla kankiraudaksi tai teräkseksi paitsi Jyrkkäkoskella ja Salahmilla, jotka veivät takkirautansa Varkauden ruukille jatkokäsittelyyn. Haapakoski taas vei osan takkiraudasta Huutokoskelle ja valmisti osasta valutuotteita. Niitä tehtiin myös Varkaudessa ja Juankoskella. Terästä valmistettiin Varkauden, Oravin ja Juankosken ruukeilla, mutta sen tuotanto jäi vähäiseksi ja tekniikaltaan vanhentuneeksi. Tämä johtui siitä, että Savon ruukit olivat sen verran pieniä, ettei tehokkaita tekniikan uutuuksia voitu käyttää valmistuksessa.

Ruukkien toiminta oli epäsäännöllistä vaihdellen suhdanteiden, korjaustöiden ja omistajavaihdosten vaikutuksesta. Se näkyi työntekijöiden määrissä.¹³³

Ruukit olivat tärkeitä työllistäjiä. Tehdastyön lisäksi väkeä tarvittiin malminnostossa, rakennuksilla, rahdinajossa ja hiilenhankinnassa. Hiilien valmistusta varten ruukit ostivat suuria metsäalueita ja tarvitsivat sen vuoksi myös hakkuu­ ja uittomiehiä. Sahat loivat ympärilleen esikaupunkialueita ja mökkikyliä, mutta ruukkiyhdyskunta oli rajatumpi. Tehdasalueella oli yleensä työnantajan puolesta asunto, koulu, kauppa ja oma sosiaalihuolto. Suuri osa ammattimiehistä tuli Savoon oman paikkakunnan ulkopuolelta, mutta ammattitaidoton työväki oli yleensä saman tai lähipitäjien asukkaita. Varma työpaikka tehdas ei ollut, sillä lamakausi saattoi pysähdyttää tehtaan toiminnan eikä paikkakaan nimenomaan Kuopion ja Mikkelin lääneissä ollut niin suuri, että siitä olisi jäänyt säästöjä pahan päivän varalle.

Muutenkaan ”tuleminen tehtaalaiseksi ei ollut maalaiselämään tottuneelle aivan helppo siirto. Oli ryhdyttävä noudattamaan tyäaikoja, jotka tehtaan pilli tai kello ilmoitti. Tyätä ei sopinut enää hellittää silloin kun mieli teki, vaan kone tai tehtaan valta-akseli määräsi tahdin. Ennen talon isäntä valvoi piikansa ja renkinsä toimia, mutta tehtaassa työnjohto oli paijon persoonattomampi eikä aina edes omakielistä. Yhteisasuminen tehtaiden rakennuttamissa tuvissa ei ehkä ollut niinkään ongelma sillä Savon maatalotkin olivat olleet täynnä väkeä”.¹³⁴ Tämä Jorma Ahvenaisen kuvaus kertoo paitsi ruukkien myös sahojen ja muiden tehdaslaitosten tuomista muutoksista savolaisten päivittäiseen elämänmenoon.

Ruukkien omistajat vaihtuivat usein. Savon vanhimmat ruukit olivat suomalaisten perustamia, mutta suurin osa siirtyi vähitellen venäläisten omistukseen. Vientikauppaa harjoittavat sahat olivat Savossa yleensä olleet viipurilaisten kauppahuoneiden hallussa, ja ruukeistakin Jyrkän, Salahmin ja Varkauden ruukit olivat viipurilaisen Paul Wahl & Co:n omistuksessa. Haapakoski, Huutokoski, Oravi, Juantehdas ja Souru sitä vastoin kuuluivat venäläisille yrittäjille, jotka tarvitsivat raaka-ainetta Venäjällä oleville tehtailleen. Rautaa, jonka kuljetus Itä-Suomesta Saimaan kanavaa pitkin tuli halvemmaksi kuin kaukaa Uralilta, tarvittiin varsinkin rautateitä ja aseteollisuutta varten. Niinpä Juantehtaan laajentajaksi tuli vuonna 1851 pietarilainen hovineuvoksetar Anastasia Petrovna Ponomarev, joka Suomessa omisti myös Säyneisen ja Kortteisen ruukit maatiloineen. Ponomarevin perheellä Juantehdas oli vuoteen 1899 asti.

Joroisten Huutokoski, Pieksämäen Haapakoski ja Rantasalmen Oravi taas kuuluivat venäläiselle suurliikemiehelle ja asetehtailijalle valtioneuvos Nikolai Putiloville, joka oli suunnannut huomionsa Savoon heti Saimaan kanavan avauduttua. Karttulan Sourun perustajina oli (1868) kaksi venäläistä aatelismiestä, pietarilainen Nevan konepajan omistaja, kenraalimajuri Peter Feodorov Semjannikov ja vuori-insinööri, everstiluutnantti Vasili Poletika. He kuitenkin myivät ruukin jo 1870 venäläiselle kone- ja vuorilaitosyhtiölle, jolta se yhtiön konkurssin jälkeen 1890 siirtyi Pietarin Rauta ja Rautalanka Oy:lle.

Venäläisomistusten jälkeen ruukit tulivat suomalaisomistukseen. Souru, joka oli Suomen kolmanneksi suurin järvimalmia käyttävä ruukki Ilomantsin Möhkön ja Tohmajärven Värtsilän jälkeen, siirtyi vuonna 1899 kuopiolaiselle kauppaneuvos Isak Löfille ja ruukkitoiminnan jo lakattua kuopiolaisen H. Saastamoinen Oy:n omistukseen. Juantehdas vaihtoi Ponomarevien jälkeen ennen Suomen itsenäisyyden aikaa kolme kertaa omistajaa. Ensin yrittäjäksi tuli viipurilainen liikemies J. A. Fredriksson, sitten vapaaherra Anton von Alfthan ja vuonna 1915 Kymi Oy. Haapakoski sekä Oravi siirtyivät Putilovin konkurssin jälkeen Suomen Pankin Pietarin konttorin johtajalle Aleksanteri Neiglikille. Hänen jälkeensä pääkonsuli A. F. Wasenius, vuorineuvos E. Bergroth ja hovineuvos Wilh. Brummer ostivat tehtaat, jotka vuonna 1886 liitettiin osakeyhtiöksi nimeltä Oravi Bruks Ab, myöhemmin Oravi – Haapakoski Ab. Paul Wahlin Salahmi ja Jyrkkä lopettivat toimintansa yhtiön tehtyä konkurssin vuonna 1908, mutta Varkauden tehdas siirtyi A. Ahlströmille ja tuli kuuluisaksi konepajastaan, telakastaan ja puunjalostustuotannostaan.¹³⁵

Ruukkien toiminnan päättymisen taustalla oli sekä Savon ruukkien pienuudesta ja malmin laadusta johtuva kykenemättömyys hyödyntää tekniikan uusimpia uutuuksia että koko Suomen rautateollisuuden vaikeudet 1800–1900-luvun vaihteessa. Järvien malmivarat alkoivat ehtyä ja Savon ruukit jäädä tekniikaltaan vanhentuneiksi, mutta ratkaisevaa oli se, että rautateollisuus oli suureksi osaksi vientiteollisuutta, jonka tuotteiden menekki oli riippuvainen Venäjän kysynnästä. Jo ruukkien siirtyminen suomalaisomistukseen heikensi vientimahdollisuuksia, ja kun Venäjän omat rautatehtaat nyt pystyivät tuottamaan yhä suuremman osan maan raudantarpeesta, Itä-Suomen järvimalmi menetti merkitystään. Puun hinnan nousukin vaikutti siihen, että rautateollisuus hakeutui seuduille, mistä kivihiiltä oli helposti saatavilla. Lisäksi liikenneyhteydet paranivat ja toivat markkinoille sekä Etelä-Venäjän rautateollisuuden hinnaltaan edullisia tuotteita että ruotsalaista vuorimalmia käyttävien Lounais-Suomen ruukkien laatutavaraa. Seurauksena oli viennin romahdus ja Savon järvimalmitehtaiden nopea kuolema.¹³⁶

Konepajat ja telakat

Konepajojen ja telakoiden kehityksen suunta oli Savossa ruukkeihin verrattuna päinvastainen. Konepajateollisuus voimistui, ja siitä kehittyi valtakunnallisestikin merkittävä tuotantoala. Tuotteita valmistettiin etupäässä maan omaa tarvetta varten, mihin kaupungistuminen ja liikenteen kehittyminen antoi hyvän kimmokkeen. Tuotteita vietiin kuitenkin myös Venäjälle, missä suomalaistuotteita arvostettiin niiden hyvän laadun takia. Ennen 1900-luvun alkua vienti myös kannatti sekä suomalaistuotteille myönnettyjen tullietujen että takki- ja kankirautaa edullisempien kuljetuskustannusten takia.¹³⁷

Osa konepajoista toimi ruukkien yhteydessä, osa itsenäisinä yrityksinä. Suurin ruukin yhteydessä ollut konepaja oli Paul Wahl & Co:n konepaja Varkaudessa. Se aloitti toimintansa vuonna 1855, kun kauppahuone tarvitsi saha- ja uittokalustoa omaa laajaa liiketoimintaansa varten. Tärkeän täydennyksen konepaja sai, kun Pirttiniemeen vuonna 1866 rakennettiin laivaveistämö ja sen lähelle ns. pannuverstas. Paikalle suunniteltiin jopa Koskenniemi-nimistä kaupunkia. Ensimmäiset Varkauden konepajan höyryalukset tsin valmistuivat jo ennen varsinaisen telakan käynnistymistä, mutta tuotanto vilkastui, kun 1870-luvun alussa ryhdyttiin valssaamaan takorautaa ja terästä laivanrakennuksessa käytettäviksi levyiksi. Se oli uutta Suomen rautateollisuudessa ja teki Varkauden telakasta maan telakkatoiminnan uranuurtajan.

Varkauden tehtailla valmistettiin hinaajia, varppaajia, rahtialuksia ja matkustajalaivoja. Aluksilla oli kysyntää, sillä elettiin aikaa, jolloin höyrylaivaliikenne alkoi vilkastua ja tukkilauttoja ruvettiin hinaamaan laivoilla. Tilauksia tuli runsaasti sahan- ja metsänomistajilta. Enemmistönä olivat savolaiset ja varsinkin kuopiolaiset yrittäjät, kunnes vuonna 1893 Venäjän valtiosta tuli Varkauden laivaveistämön suurin asiakas. Sinne rakennettiin 1900-luvun alkuun mennessä 22 alusta, mutta sitten tilaukset loppuivat. Kaikkiaan Varkauden telakalta laskettiin vesille vuoteen 1913 mennessä noin 500 alusta, mikä teki telakasta sisävesien suurimman laivanrakentajan. Aluksia valmistui noin kymmenen laivan vuosivauhtia.

Varkauden konepajalla tehtiin myös laivojen koneita ja metalliosia, höyrykoneita, saha- ja myllylaitteita, maanviljelystyökaluja ja valutuotteita sekä suoritettiin laivojen korjauksia. Konepajan loistokautta oli 1890-luku, jolloin se kohosi maan suurimpien konepajojen joukkoon. Ammattimiesten saantia helpotti 1885 toimimansa aloittanut Kuopion teollisuuskoulu.¹³⁸

Vuonna 1909 Varkauden tehdas siirtyi Antti Ahlströmin perikunnan omistukseen. Uudet omistajat suuntasivat tuotannon puutavara-alalle, mutta konepajakin jatkoi toimintaansa. Kilpailijakseen se oli kuitenkin saanut lähellä, Joroisissa, sijaitsevan Lehtoniemen tehtaan.

Lehtoniemen konepaja toimi itsenäisenä yrityksenä. Sen perustajana oli Varkauden laivatelakan johtajana toiminut pohjalaissymyinen insinööri Albert Krank, joka jouduttuaan riitoihin tehtaanjohtaja Augustinus Henrikssonin kanssa erosi Paul Wahl & Co:n palveluksesta, vuokrasi valtiolta Taipaleen vanhan kanavan alueen ja perusti sinne vuonna 1886 oman laivaveistämön sekä 1888 konepajan.

Lehtoniemellä valmistettiin ja korjattiin höyrylaivoja, höyrykoneita ja sahalaitteita. Varsinkin laivaveistämö menestyi ennen ensimmäistä maailmansotaa hyvin. Aluksia valmistui 148, ja valmistuksen arvo oli joinakin vuosina jopa suurempi kuin Varkauden telakalla. Albert Krank suunnitteli uudentyyppisen ns. täys- ja suorakantisen matkustajalaivan, joista 1890 valmistunut Puula oli ensimmäinen. Henkilökuntaa telakalla oli noin sata, mutta hyvin alkanut toiminta joutui 1800-1900-luvun vaihteessa vaikeuksiin ja johti Krankin vararikkoon.

Sen jälkeen Lehroniemen omistajaksi tuli turkulainen paroni Carolus Wrede, jolla oli Savossa jo hallussaan Leppävirran Sorsakosken hienotaetehdas. Uuden omistajan aikana Lehtoniemi laajeni 186 työntekijän työpaikaksi. Telakalla rakennettiin niin suuria aluksia, etteivät ne mahtuneet Saimaan kanavasta, vaan ne oli toimitettava kappaleina tilaajille. Noin puolet tilauksista meni Venäjälle. Yritysten kilpailu kiristyi, kun Pieksämäki-Varkaus rata valmistui vuonna 1913 ja paransi raaka­aineiden sekä tuotteiden kuljetusta. Siinä tilanteessa Lehtoniemi tehosti toimintaansa ottamalla voimanlähteeksi höyryn tilalle sähkön.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua konepajat aluksi hiljenivät mutta alkoivat sitten saada Venäjältä sotatarviketilauksia. Sodan loputtua vienti Venäjälle kuitenkin katkesi ja toiminta vaikeutui. Carolus Wrede myi kaksi kolmasosaa Lehtoniemestä pietarilaiselle Harald Lundstenille, mutta konepajan tarina päättyi suureen talouslamaan vuonna 1929. Varkauden tehtaiden omistaja Ahlström Oy osti konkurssiin joutuneen Oy Lehtoniemi Ab:n, lopetti sen toiminnan ja otti Lehtoniemen koneet Varkauden telakan käyttöön.¹³⁹

Carolus Wreden Sorsakosken hienotaetehdas sitä vastoin jatkoi toimintaansa vielä vuoden 1930 jälkeenkin. Tehtaan johto tosin siirtyi vuonna 1902 Wredelcä kapteeni Gunnar Favrelle.

Tehdas oli syntynyt Sorsakosken sahan rinnalle vuonna 1891 perustetusta metalliverstaasta, joka käytti raaka-aineena käytöstä poistettuja sahanviiloja ja valmisti niistä aluksi puukkoja sekä myöhemmin myös veitsiä ja haarukoita. Hienotaetehtaaksi metalliverstas laajeni sahan palon jälkeen vuonna 1898. Sen tuotteilla, joista pääosa meni Venäjälle, oli hyvä menekki, eikä toiminnassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ollut suuria vaihteluja. Työntekijöiden määrä Sorsakoskella oli vuosien 1900 ja 1910 välisenä aikana keskimäärin noin 140 henkilöä mutta nousi maailmansodan puhjettua lähes 160:ksi Sorsakosken ryhdyttyä valmistamaan Venäjän armeijan tilaamia pistimiä ja piikkilankojen katkomiseen tarvittavia ns. rapusaksia.¹⁴⁰

Savon konepajateollisuuden keskuksena oli ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä ajalla siis Joroisten-Varkauden seutu. Vuosisadan vaihteessa Varkauden, Lehtoniemen ja Sorsakosken tehtailla oli yhteensä noin 700–750 työpaikkaa ja tuotannon arvo noin 1,1–1,3 miljoonaa markkaa.¹⁴¹ Varkauden, Lehtoniemen ja Sorsakosken lisäksi Savossa, lähinnä Saimaan rannoilla, oli lukuisia muitakin konepajoja sekä laivatelakoita, mutta ne olivat huomattavasti pienempiä ja toimivat etupäässä vain kauppias-laivanvarustajien omia tarpeita varten. Erityisen paljon niitä oli Säämingissä ja Ristiinassa. Koko Etelä-Savon alueella oli 1900-luvun alussa 29 ja Pohjois-Savon alueella 14 pientä telakkaa. Myös Nilsiän Juankosken ja Joroisten Huutokosken ruukkien yhteydessä oli pienet konepajat, mutta niissäkin tuotteita valmistettiin lähinnä vain ruukkien omiin tarpeisiin.¹⁴²

Lähes kaikki konepajat ja telakat sijaitsivat Savon maaseudulla. Konepajoja oli myös Savon kaupungeissa, mutta ne toimivat pääasiassa korjauspajoina. Näitä olivat vuonna 1889 perustettu Valtion­rautateiden konepaja sekä Saastamoisen ja Hallmanin konepajat Kuopiossa, 1904 toi­mintansa aloittanut Savonlinnan Telakka­ja Konepaja Oy, jossa tosin valmistettiin myös pienehköjä aluksia, sekä 1800-luvun lopulta vuoteen 1924 toiminut K. A. Sjöströmin konepaja Mikkelissä. Työntekijöitä näillä konepajoilla oli parhaimmillaankin vain 50–70, mutta silti ne kaupunkien asukasmäärään verrattuna olivat suhteellisen suuria työnantajia.¹⁴³

Kaupunkien polttimo- ja panimoteollisuus

Savon kaupungeissa tärkein teollisuudenhaara oli alkoholiteollisuus. Vuonna 1866 voimaan tullut laki aloitti – periaatteessa – maan jakautumisen ”kuivaan maaseutuun” ja ”kosteisiin kaupunkeihin”. Kotipoltto kiellettiin, ja paloviinan valmistus keskitettiin tehdaspolttimoihin. Maalaiskuntiin polttimoita ei vuoden 1873 jälkeen saanut perustaa eikä viinan anniskeluakaan harjoittaa ilman erityislupaa. Vuodesta 1886 lähtien viinan vähittäismyynti ja anniskelu oli maaseudulla kokonaan kiellettyä. Kaupungeissa valtuusmiehet sitä vastoin saivat päättää viinan myynnistä, mikä sallittiin, jos paikkakunnalle perustettiin voittovarojaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin jakava anniskeluyhtiö.¹⁴⁴

Näiden määräysten jälkeen kaupunkien alkoholiteollisuus alkoi kukoistaa. Kuopioon perustettiin Gusr. Raninin polttimo ja Kuopio Brännvinsbränneri Ab eli Lahdentaan polttimo, jossa siinäkin Gust. Raninilla oli pian osake-enemmistö. Molempien tehtaiden yhteydessä toimi olutpanimo. Lahdentaassa viinanpoltto päättyi vuonna 1901, mutta tislaustoiminta jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti. Kuopion kolmas alkoholijuomia valmistava tuotantolaitos oli Niiralan panimo, mutta se jäi Raninin tehtaiden varjon.

Gusr. Raninilla oli Kuopiossa alkoholiteollisuudessa hallitseva asema. Viinapolttimo oli tullut yhtiön omistukseen miltei sattumalta, mutta siitä kasvoi yksi maan suurimmista polttimoista. Työpaikkoja viinatehtaassa ja panimolla oli noin 30-35. Viinan lisäksi tislaamossa valmistettiin likööriä, arrakkia, punssia ynnä muita juomia, joita pian myytiin lähes koko maassa. Lehdissä olleet kiittävät arvioinnit tukivat toimintaa. Kuopiolainen Tapio-lehti kirjoitti: ”Ei luulisi enää kenenkään haluttawan [Raninin tuotteiden tultua markkinoille] ostaa tuota salapolton walmistamaa pahalta haisewata wiinaa, joka sekä päänkiwistyksellä että monen wuorokautisella ilettäwällä löyhkällänsä rasittaa ihmistä.”¹⁴⁵

Varsinkin mesimarjalikööri, josta monien vaiheiden jälkeen tuli Gusr. Ranin Oy:n maailmankuulu merkkituote, teki Kuopiota tunnetuksi. Jo 1840-luvulla apteekkari August Kellgren oli kokeillut liköörin valmistamista, mutta 1870-luvulla apteekkari Hugo Lignell kehitti siitä myyntimenestyksen. Ammattitoverinsa A. E. Piispasen kanssa hän perusti toiminimen Lignell & Piispanen maalaistavaroiden ostoa ja välitystä sekä liköörin markkinointia varten. Kauppoihin tuote tuli 1882.

Mesimarjalikööri valmistettiin Lignell & Piispasen omistukseen siirtyneessä Lahdentaan tehtaassa, ja se keräsi jo 1880-luvulla lukuisia palkintoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Hugo Lignellin kuohua (1890) liköörin valmistusoikeus siirtyi hänen apulaisenaan toimineelle A. J. Kotilaiselle, joka kehitteli tuotetta edelleen ja saavutti sillä kultamitalin sekä Pietarissa että Pariisin maailmannäyttelyssä. Vuonna 1932 Kotilainen möi omistukseensa tulleen Lignell & Piispasen Gust. Raninin tytäryhtiöksi ja liitti mesimarjaliköörin näin Gust. Raninin tuotevalikoimaan.¹⁴⁶

Kuopioon verrattuna Mikkelin alkoholiteollisuus oli pientä mutta silti paikallisesti merkittävää. Ravintoloitsija Constantin Petroffin olutpanimo Toivo rakennettiin vuonna 1864 Likolammen rannalle. Tehdasta laajennettiin vuonna 1882, minkä jälkeen siellä esimerkiksi vuonna 1909 valmistettiin 170 610 litraa olutta ja 70 000 litraa sahtia. Likolammen vastarannalla oli tilanomistaja J. G. Liukkosen viinapolttimo ja spriitehdas. Sen toiminta päättyi vuonna 1873 omistajan kuolemaan, mutta tuotanto käynnistyi uudelleen, kun Liukkosen perikunta vuonna 1888 möi tehtaan kauppias D. Pulkkiselle ja tilanomistaja Karl Millerille. Uudet omistajat ryhtyivät valmistamaan myös olutta ja antoivat tehtaalleen nimen Mikkelin viina- ja juomatehdas. Vuonna 1909 tuotannoksi ilmoitettiin 147 725 litraa olutta, 12 000 litraa sahtia ja noin 100 000 litraa viinaa. Myöhemmin nimi muutettiin Mikkelin polttimo­ja oluttehtaaksi.

Mikkelissä toimi myös insinööri Const. Carstensin vuonna 1873 perustama viinapolttimo ja tislaamo, jonka toiminimeksi tuli Mikkelin väkijuomatavarain osakeyhtiö. Se valmisti vuonna 1903 viinaa noin 150 000 litraa. Lisäksi Mikkelissä oli 1870- ja 1880-luvuilla kaksi pientä spriitehdasta. Työpaikkoja Mikkelin panimoissa ja polttimoissa oli yhteensä noin 20 hengelle.¹⁴⁷

Savonlinnassa alkoholijuomien valmistusta oli suunnilleen saman verran kuin Mikkelissä.¹⁴⁸ Kaupungissa oli kuvattavalla kaudella panimo, polttimo ja kaksi väkijuomatehdasta. Niiden, kuten Mikkelinkin tehtaiden, tuotanto rajattiin yleensä oman paikkakunnan markkina-alueelle, mutta jonkin verran juomia vietiin myös lähikaupunkeihin. Uranuurtajana toimi Iloniemen panimo eli myöhempi Savonlinnan Oluttehdas Oy, joka vuonna 1865 oli siirretty Säämingistä Savonlinnan lähelle ja tehtyään vararikon tullut vuonna 1869 apteekkari Bror Israel Moliisin omistukseen. Hänen aikanaan panimo laajeni ja tuotanto monipuolistui, mutta kannattavuus jäi heikoksi ja johti useisiin omistajavaihdoksiin. Tappiota lisäsi tehtaan palo vuonna 1904. Toiminta kuitenkin jatkui, ja ensimmäisen maailmansodan aattona Iloniemen panimolla valmistettiin lähes 200 000 litraa olutta sekä lisäksi kaljaa ja simaa.

Apteekkari Moliis anoi vuonna 1870 lupaa perustaa Savonlinnaan myös väkiviinatehtaan, lääninsä ensimmäisen, mutta sai siihen luvan vasta 1872. Paloviinan lisäksi tehtaassa valmistettiin pomeranssi- ja kuminaviiniä, konjakkia, rommia, arrakkia, punssia ja liköörejä. Savonlinnaan perustettiin 1870-luvulla myös Savonlinnan viinatehtaan polttimo ja uusi väkiviinatehdas. Ne sekä apteekkari Moliisin väkiviinatehdas joutuivat 1880-luvulla kapteeni Anders Emil Nymanin omistukseen, joten Savonlinnan alkoholiteollisuus keskittyi yksiin käsiin. Polttimo lopetti toimintansa vuonna 1893, mutta väkijuomatehdas oli käynnissä vielä 1900-luvun alkupuolella ja muutettiin Savonlinnan Spriitehdas Oy:ksi. Vuonna 1910 sille valmistui uusi tehdasrakennus.¹⁴⁹

Iisalmella alkoholin teollinen valmistaminen oli Savon kaupungeista vähäisintä. Polttimoa sinne ei perustettu, mutta olutteollisuuden käynnistäjäksi tuli Kuopion Lahdentaan entinen panimomestari ja isännöitsijä William Gideon Åberg. Hänen toimestaan Iisalmelle perustettiin jo kauppala-aikana Iisalmen Oluttehdas Oy, joka aloitti toimintansa vuonna 1880 ja työllisti 6–8 henkeä. Toiminta oli hiljaista 1890-luvun alussa, jolloin tehtaassa ilmoitettiin olleen seitsemän työntekijää ”eikä koneita”, mutta tuotanto lisääntyi Iisalmen muututtua kaupungiksi.

Jo vuonna 1896 oluen valmistus ylti 164 000 litraan, ja paras saavutus tehtiin vuonna 1900, jolloin tehtaassa valmistettiin 206 000 litraa olutta, 50 000 litraa kaljaa, 3 000 litraa portteria ja 1 450 litraa simaa. Höyrykone hankittiin vuonna 1907, mutta jo tuolloin Iisalmen Oluttehtaan toiminta oli hiljentynyt ja alkanut suuntautua mietoihin mallasjuomiin. Valtakunnallisesti olutpanimo ei ollut merkittävä mutta paikallisesti kylläkin tärkeä, sillä se oli Johan Puustisen tehtaiden jälkeen Iisalmen toiseksi suurin teollisuusyritys ja työnantaja.¹⁵⁰

Vuosisadan loppuaika oli koko maan polttimoteollisuudelle epävarmaa aikaa. Ehdottomuutta korostava raittiusliike ryhtyi vaatimaan väkijuomalainsäädäntöön lisää rajoituksia, minkä lisäksi valmistusveron korotukset saivat aikaan menekin supistumista. Muuttunut tilanne näkyi Mikkelin alkoholiteollisuudessa siten, että pienpolttimot lopettivat toimintansa ja Likolammen rannalla olleet tehtaat muutettiin 1900-luvun alussa mallas-ja virvokejuomatehtaiksi. Iisalmen Oluttehdaskin painotti tuotantonsa vuoden 1910 jälkeen virvoitusjuomiin. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä polttimoiden ja väkijuomatehtaiden toiminta päättyi kieltolakia enteilevien väkijuomalainsäädännön tiukennusten vaikutuksesta lähes kokonaan.

Muu teollinen toiminta

Sahojen lisäksi Savossa oli muitakin metsäteollisuuden yrityksiä. Sahat tarvitsivat järeää tukkipuuta, mutta puuhiomot, lankarullatehtaat, tulitikkutehtaat ja puusepäntehtaat pystyivät hyödyntämään metsien heikkolaatuistakin ainesta ja käynnistämään toimintansa sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.

Massa-ja paperiteollisuuden ensimmäinen tuotantolaitos Savossa oli Juantehtaan puuhiomo Nilsiässä. Se syntyi Juantehtaan ruukin ja sahan siirryttyä vuonna 1904 vapaaherra Anthon von Alf­tanille. Uusi puuhiomo tarjosi työtä noin 30 hengelle ja työllisti puuhankintojen kautta suuren joukon lähiseudun asukkaita. Hiokkeesta osa meni myyntiin, osasta valmistettiin kartonkia, mikä tuolloin oli Suomessa uutta ja uraauurtavaa. Tuotteiden kuljetuksen helpottamiseksi Alfran rakennutti noin viisi kilometriä pitkän kapearaiteisen rautatien tehtaalta Karjalankosken lastauspaikalle. Rahoitusvaikeuksien takia Alftan joutui kuitenkin myymään laitoksensa Kymi Oy:lle vuonna 1915.¹⁵¹

Toinen merkittävä massa- ja paperiteollisuuden tuotantolaitos syntyi Varkau­teen A. Ahlström Oy:n omistajakaudella. Vuonna 1912 yhtiön hallitus teki päätöksen siellä olleen vesisahan muuttamisesta sähkökäyttöiseksi ja koskivoiman ottamisesta sähköenergian ja puuhiomon käytöön. Paikalla yhä olleiden sahan, konepajan ja laivatelakan voimantarvetta varten päätettiin rakentaa suuritehoinen höyryvoimala. Se valmistui 1913, mutta sota-aika jarrutti puuhiomon rakentamista, joka voitiin panna käyntiin vasta 1916. Puuhiomosta tuli Suomen siihenastisista suurin, mutta mikään uranuurtaja se ei muuten ollut; puuhiomoita oli Suomeen rakennettu vuodesta 1859 lähtien ja ajallisesti Varkauden tuotantolaitos sijoittui puuhioketeollisuuden nousun viimeisiin vuosiin.¹⁵²

Etelä-Savossa merkittävä puunjalostusyritys oli Kissakosken hiomo- ja paperitehdas Hirvensalmella. Se rakennettiin vuosina 1909–1910 Puulavedestä Mäntyharjun reittiin laskevan kaivannon partaalle. Loistokautenaan ennen ensimmäistä maailmansotaa laitos kuului keskisuurten paperitehtaiden joukkoon.

Ensimmäiset suunnitelmat Kissakosken hyödyntämisestä teki paperi-insinööri Georg Holm. Hän ei kuitenkaan saanut kokoon tarpeellisia pääomia, vaan möi Hirvensalmelta ostamansa tilat ja niiden vesioikeudet helsinkiläiselle yhtymälle. Perustettiin Oy Kissakoski Ab, johon lisäpääomien saannin takia hankittiin osakkeenomistajia Helsingistä ja Viipurista. Tehtaan rakentaminen tuotti vaikeuksia, mutta lopulta tulos oli niin hyvä ja koneet niin tehokkaita, että Kissakosken paperia pidettiin yhtenä maan parhaista. Tilauksista ei ollut puutetta, mutta toimitukset kangertelivat. Kissakoski ei ollut radan varrella, joten tavarat oli kuljetettava kesällä Otavan ja talvella rekikelillä Hietasen asemalle. Tuotteista 75–80 % meni Venäjälle.¹⁵³

Lankarullateollisuudella oli Savon metsäteollisuudessa tärkeä asema. Tuotannon arvoltaan ja työpaikkojen määrältään se oli seuraavana sahojen jälkeen. Jo Oy H. Saastamoisen 1889 Karttulan Syväniemelle perustama rullatehdas oli valtakunnallisesti mittava tuotantolaitos. Se, kuten edeltäjänään toiminut saha, hyödynsi Savossa runsaana kasvavaa koivumetsää ja kykeni myös alusta alkaen käyttämään kuljetuksissaan Savon rataa. Tosin tehdas ei ollut radan varrella, joten rullat oli talvikelillä kuljetettava hevospelillä ja kesällä vesitse lähimmälle asemapaikalle. Yhtiön omistajina olivat aluksi kuopiolaiset kauppaneuvokset Herman Saastamoinen ja Birger Hallman sekä Kuopion pormestari F. O. Möller, kunnes Saastamoisesta vuonna 1890 tuli yhtiön yksinomistaja. Työntekijöitä rullatehtaassa oli alkuaikana runsaat sata ja tehtaalla 1906 sattuneen palon sekä uudelleen rakentamisen jälkeen noin 250. Karttulan oloissa se oli paljon.

Saastamoisella oli toinen rullatehdas Kuopion Haapaniemellä vuodesta 1901 lähtien. Sen edeltäjänä oli Kuopion Tehdas-Osakeyhtiön omistama ja pari vuotta käynnissä ollut tulitikkujen puuosia valmistanut splinttitehdas, joka jouduttuaan Saastamoisen omistukseen muutettiin rullatehtaaksi. Näistä kahdesta Saastamoisen tehtaasta muodostettiin 1912 osakeyhtiö H. Saastamoinen Limited, jonka uudeksi osakkeenomistajaksi hankittiin maailman suurin ompelulangan tuottaja, brittiläinen J. P. Coats Limited. Rullatehdas laajeni nyt yli 700 hengen työpaikaksi, ja tuotannoltaan se oli Suomen ja mahdollisesti maailmankin suurin. Tavarakuljetusten helpottamiseksi tehdas liitettiin yhdysradalla Savon rataan.¹⁵⁴

Suonenjoen lisvedellä oli kauppaneuvos Oskar Henrik Peuran vuosina 1908-1909 rakennuttama rullatehdas. Tämä Savon kolmas rullatehdas sijaitsi Peuran omistaman sahan vieressä ja työllisti noin sata henkeä. Vienti suuntautui Hollantiin, Saksaan ja myöhemmin myös Englantiin.¹⁵⁵

Kuopiossa oli edellä mainitun splinttitehtaan lisäksi kaksi tulitikkutehdasta. Toinen niistä, Keinästen omistama Savilahden tehdas, työllisti kymmenkunta henkeä ja päätti toimintansa jo 1890-luvun puolivälissä, mutta toinen, ltkoniemen tehdas, oli parhaimmillaan kansainvälinen tulitikkujen valmistaja. Alkunsa se oli saanut pienestä käsityöpajasta, joka jouduttuaan 1886 Birger Hallmanin omistukseen laajeni tehtaaksi ja muutettiin 1915 erilliseksi osakeyhtiöksi, Oy Savoksi. Työntekijöitä tulitikkutehtaalla oli 1880-luvulla noin 30, 1900-luvun alussa noin 60 ja vuonna 1916 jo 327.¹⁵⁶

Kaupallinen puuseppäteollisuus keskittyi yleensä kaupunkeihin. Savon ensimmäiset, huonekaluja, ovia ja ikkunakarmeja valmistavat höyrypuusepät aloittivat toimintansa Savonlinnassa vuonna 1890 ja Kuopiossa 1899. Sähkövoiman käyttöönotto lisäsi tuotantomahdollisuuksia. Kuopiolainen Osakeyhtiö Puuseppä oli ennen ensimmäistä maailmansotaa kaupungin suurimpia työnantajia, joka työllisti lähes 200 henkeä. Sen tuotteita vietiin ulkomaille ja lähes kaikkialle Suomeen.¹⁵⁷ Lisäksi Rautalammilla ja Suonenjoella oli sahojen yhteydessä puusepäntehtaat, joista jälkimmäisessä oli enimmillään noin 70 työntekijää.

Varallisuuden kasvun aiheuttama vilkastunut ja monipuolistunut rakentaminen toi Savoon 1800-luvun loppupuolella tiilitehtaita ja kalkkilouhimoja. Sekä tiilentekoa että kalkinpolttoa oli kotiteollisuutena harjoitettu vuosisatoja, mutta nyt toiminta laajeni ja keskittyi suurempiin yksiköihin.

Tiilitehtaiden sijainnissa oli tärkeintä hyvän saven saanti, mutta sahan läheisyydelläkin oli merkitystä, sillä sahausjätteistä saatavalla lämpöenergialla voitiin nopeuttaa tiilien kuivumista. Suuria tiilitehtaita Savoon perustettiin lisalmelle, Kuopion maalaiskuntaan, Suonenjoelle, Leppävirralle, Mikkelin maalaiskuntaan ja Sääminkiin. Pienempiä oli Pohjois-Savon alueella Karttulassa, Maaningalta, Tuusniemellä, Iisalmen maalaiskunnassa, Lapinlahdella, Kiuruvedellä ja Nilsiässä sekä Etelä-Savossa ainakin Joroisissa ja Ristiinassa. Tiilitehtaat olivat siis useimmiten maaseudulla mutta asutuskeskusten läheisyydessä. Ne toimivat ainoastaan sulan maan aikaan, joten niiden työllistävä vaikutus ei ollut kovin suuri. Saven sekoittamisessa käytettiin aluksi hevoskiertoa ja myöhemmin höyrykoneita.¹⁵⁸

Savon ensimmäinen varsinainen kalkkitehdas perustettiin vuonna 1873 Kuopion Pitkälahteen, missä kalkkia tosin jo kauan oli louhittu kotiteollisuuden luontoisesti. Pitkälahti sai kilpailijoikseen Jynkän ja Humalalahden tehtaat, mutta kun kalkkiesiintymät eivät riittäneet tuotannon laajentamiseen, Pitkälahti lopetti toimintansa 1920-luvulla ja Jynkkä sekä Humalalahti jo sitä aikaisemmin.¹⁵⁹

Pitkäikäisiä ei tullut myöskään Mikkelin maalaiskunnan, Haukivuoren ja Joroisten pienistä kalkkitehtaista. Osa niistä lopetti toimintansa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, osa siirtyi 1920-luvulla Paraisten Kalkkivuori Oy:n käyttöön.

Paraisten Kalkkivuori Oy teki Virtasalmesta kuuluisan kalkkiteollisuuspitäjän. Toiminta sai alkunsa 1906, kun talollisen poika Paavo Palkeinen havaitsi kalkkiesiintymän ja perusti Virtasalmelle Montolan avolouhoksen. Kalkki poltettiin aluksi maauuneissa, mutta jo 1909 Palkeinen rakennutti louhoksen vierelle silinteriuunin ja muutti pientuotannon teollisuustuotannoksi. Se innosti muitakin yrittäjiä. Vuonna 1914 eräät kuopiolaiset ja varkautelaiset perustivat Savon Kalkkitehdas Oy:n ja aloittivat louhinnan Montolan lähellä olevasta Niittylammin louhoksesta. Sieltä kalkki kuljetettiin jalostettavaksi rautatien varrelle rakennettuun kuilu-uuniin.

Montolan ja Niittylammin kalkkitehtaat tulivat 1920-luvun lopulla Paraisten Kalkkivuori Oy:n haltuun. Keskittyminen tapahtui siten, että Palkeinen joutui luopumaan yrityksestään, joka ensin myytiin Haukivuoren Puutavara Oy:lle ja parin vuoden kuluttua Paraisten Kalkkivuori Oy:lle. Savon Kalkkitehdas puolestaan oli siirtynyt Paraisten Kalkkivuori Oy:lle jo vähän aikaisemmin.¹⁶⁰

Kerimäen Enonkosken alueelle vuonna 1858 perustettu lasitehdas oli aikanaan merkittävä yritys. Tehtaan perustajana oli viipurilainen kauppaneuvos Michael Tichanoff, jolta se 1870-luvulla siirtyi viipurilaiselle Lydecken & Harlingille ja monien omistajavaihdosten jälkeen vuonna 1894 savonlinnalaiselle merikapteenille ja tehtailijalle And. Emil Nymanille. Laitos oli paikkakunnallaan huomattava työllistäjä, vaikka ammattimiehet jouduttiin hankkimaan muualta tai kouluttamaan itse alusta alkaen. Vuosina 1870-1900 työntekijöitä oli vuosittain noin 25.

Tässä Kangassaaren lasitehtaassa valmistettiin 1890-luvun puoliväliin saakka etupäässä pulloja mutta sen jälkeen ikkunalasia. Valtaosa tuotannosta meni Pietariin, mutta kun Venäjän oma lasiteollisuus pääsi alkuun ja suomalaiselle lasille asetettiin 1900 korkea tulli, tehtaan toiminta kävi kannattamattomaksi. Suomen markkinat eivät riittäneet supistumista korvaamaan, joten tehdas lopetti toimintansa 1903.¹⁶¹

Savossa toimi 1800-luvun lopulla myös muutamia pieniä nahkatehtaita ja niiden yhteydessä liimakeittimöitä ja luujauhomyllyjä. Tällainen oli Alfred Theodor Leschen tehdas Mikkelissä. Se työllisti vuonna 1890 noin 20 henkeä ja oli tuolloin kaupungin suurin työnantaja. Toiminta päättyi kuitenkin konkurssiin vuonna 1908, minkä jälkeen tehdas toimi kymmenkunta vuotta Fennander & Kumpp.:n omistuksessa. Kuopion merkittävin nahka-alan yritys oli Antti Kaukosen omistama Jalkine ja Nahka Oy, joka 1910-luvulla kasvoi 30 työntekijän yrityksestä 130 hengen työpaikaksi. Savonlinnassa oli raatimies Josef Strömbergin nahkurinliike, mutta siellä työskenteli vain kuusi miestä ja toiminta päättyi ilmeisesti jo 1800-luvun viimeisinä vuosina.¹⁶²

Kirjapainoilla ja niiden yhteydessä olevilla kirjansitomoilla oli parhaat toimintaedellytykset läänien pääkaupungeissa. Niinpä sekä Mikkelissä että Kuopiossa oli kummassakin kaksi melko suurta kirjapainoa. Mikkelissä ne työllistivät noin 20 ja Kuopiossa noin 50 henkeä. Myös Savonlinnassa ja Iisalmella oli kirjapainot, mutta painotuotteid´en ja työntekijöiden määrä oli huomattavasti pienempi.¹⁶³

Sähkölaitokset olivat aikakauden uutuuksia. Sahat ja myllyt olivat Savossa varhaisimpia sähköenergian tuottajia, mutta nyt sähkötekniikka alkoi eriytyä omaksi liiketoimekseen. Uusien laitosten ensimmäisenä tehtävänä oli valovirran tuottaminen ja jakelu.

Sähkölamppu keksittiin 1870-luvulla, ja Suomen ensimmäinen sähkölaitos aloitti toimintansa Tampereella vuonna 1882. Savo tuli kehitykseen mukaan kymmenen vuotta myöhemmin, kun Kuopioon perustettiin kirjapainonomistaja O. W. Backmanin yksityinen sähkölaitos vuonna 1891. Kilpailijaksi se sai Kuopion kaupungin oman sähkölaitoksen, joka aloitti toimintansa vuonna 1907 ja johon Backmanin laitos 1911 sulautettiin. Yhteistyökumppaniksi tuli Herman Saastamoisen Haapaniemen höyryvoimala, josta kaupunki sai edullista raakavirtaa.

Myös Mikkelin ensimmäinen sähkölaitos syntyi yksityisenä yrityksenä. Se perustettiin vuonna 1900 ja aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Täällä, kuten Kuopiossa, yhtiö siirtyi kaupungin omistukseen 1911. Sen jälkeen alkoi katuvalojen muuttaminen petroleumlampuista sähkölampuiksi.

Savonlinnan ja Iisalmen sähkölaitok­set taas olivat alusta alkaen kunnallisia laitoksia. Edellinen aloitti toimintansa vuonna 1908 ja jälkimmäinen 1910. Säh­kölaitoksissa oli yleensä noin kymmenen työntekijää.¹⁶⁴

Savon teollisuuspaikkakunnat

Teollistuminen oli eräs Savon oloja kuvattavalla kaudella muuttanut tekijä. Alku oli vaatimaton, eikä teollisuudella monessa pitäjässä myöhemminkään ollut muuta kuin välillinen vaikutus. Mutta joillekin paikkakunnille teollisuus juurtui niin voimakkaana, että Savon voidaan ennen ensimmäistä maailmansotaa sanoa siirtyneen uudenaikaisen teollisuuden kauteen. Tosin vielä vuonna 1913 teollisuudesta toimeentulonsa saavien määrä oli vain vajaat 5 % savolaisista, mutta määrä oli vuosina 1886–1913 lähes kolminkertaistunut ja teollisuustuotannon arvo samaan aikaan yli seitsenkertaistunut. Alueelliset erot olivat kuitenkin niin suuria, että teollisuuspaikkakunnat erottuivat selvästi ”tavallisesta” savolaispitäjästä.¹⁶⁵

Teollisuutta koskevia tietoja alettiin kattavasti tilastoida 1880-luvulla. Tuolloin Savon teollistunein paikkakunta tuotannon arvolla mitattuna oli Leppävirta (liite 11). Toisena oli Kuopio ja kolmantena Karttula. Leppävirran ja siihen kuuluneen Varkauden alueella oli sekä saha- että metalliteollisuutta. Näin oli myös Karttulassa. Kuopioon taas oli keskittynyt sekä alkoholi-, mylly- että tulitikkuteollisuutta ja myöhemmin myös lankarullateollisuutta. Lisäksi siellä oli muutamia suuria käsityöverstaita. Teollisuuspaikkakuntina erottuivat myös Nilsiä Juankosken rautaruukin ja Heinävesi Palokin sekä Kerman sahojen takia. Melko korkealle teollistuneisuudessa nousi myös Iisalmen maalaiskunta, jossa tuolloin toimi sekä Jyrkän että Salahmin rautaruukit. Lisäksi Leschen nahkatehdas Mikkelin kaupungissa ja Lohikosken saha Sulkavalla tekivät nämä paikkakunnat Savon oloissa keskivertoa teollistuneemmiksi.

Ensimmäisen maailmansodan aattona Kuopio oli teollisuustuotannon arvossa ohittanut Leppävirran ja Pohjois­Savon uudeksi teollisuuspaikkakunnaksi oli tullut Iisalmi kauppias Johan Puustisen mylly- ja puuteollisuuden ansiosta. Juankosken tehdas oli edelleen merkittävä työllistäjä mutta kuului nyt Nilsiästä erotettuun Muuruveteen. Etelä-Savossa uutena teollisuuspaikkakuntana oli Hirvensalmi, jonne oli vuonna 1907 perustettu Kissakosken hiomo ja paperitehdas. Myös Mikkelin maalaiskunta oli lisännyt osuuttaan sinne perustettujen sahojen takia. Merkittävästi teollistuminen oli edennyt myös Suonenjoella (Iisveden saha) ja Joroisissa (Lehtoniemen konepaja ja telakka). Ristiinakin alkoi teollistua vuonna 1898 perustetun Löydön höyrysahan vaikutuksesta.

Taantuvat teollisuuspaikkakunnat löytyivät Etelä-Savosta. Tällaisia olivat Enonkoski, Heinävesi ja Rantasalmi. Enonkoskella tärkeimpien työnantajien, lasitehtaan ja vesisahan, toiminta päättyi ennen ensimmäistä maailmansotaa, Heinävedellä loppui vesisahan ja Rantasalmella Oravin ruukin tuotanto. Kaikki nämä olivat olleet riippuvaisia Venäjän viennistä, jonka tyrehtyminen katkaisi paikkakunnan koko teollisen toiminnan.